Suomalaiset Viron vapaussodassa

By Vilho Helanen

The Project Gutenberg eBook of Suomalaiset Viron vapaussodassa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomalaiset Viron vapaussodassa

Author: Vilho Helanen

Release date: January 17, 2025 [eBook #75127]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Oppian, 2023

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA ***

language: Finnish




SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA

Kirj.

Vilho Helanen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.




SISÄLLYS:

ESIPUHE.

ENSIMMÄINEN OSA.

 I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.
11. Viime vuosien tapahtumat Virossa.
    1.  Venäjän vallankumous ja Viro.
    2.  Bolshevikien valtakausi.
    3.  Viron lyhyt vapaudenaika 24—25.2.1918.
    4.  Saksalaisten joukkojen tulo.
    5.  Saksalainen miehitysaika.
    6.  Viron vapaussodan alku.
    7.  Bolshevikien suuri eteneminen.

TOINEN OSA.

 1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.
 2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.
 3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.
 4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.
 5. Tanskalainen apuretkikunta.
 6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.
 7. Pääintendenttuuri.
 8. Apuretkikunnan muut virastot Virossa.
 9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti.
10. Oikeudenhoito.
11. Sairashoito.
12. Retkikunnan viimeinen vaihe.

KOLMAS OSA. ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN VAPAAJOUKKO.

 1. Siirto Tallinnaan.
 2. Rintamalle.
 3. Ensimmäinen taistelukausi 8.1.—14.1.1919.
 4. Toinen taistelukausi 16.1.—18.1.1919.
 5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.

NELJÄS OSA. POHJAN POJAT.

 1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.
 2. Ensimmäinen taistelukausi. (Valkin valloitus).
 3. Toinen taistelukausi. (Taistelut Valkin eteläpuolella ja
    lepohetki Valkissa).
 4. Kolmas taistelukausi. (Koikylän taistelu ja eteneminen
    Riika—Pihkova viertotiehen).
 5. Neljäs taistelukausi. (Marienburgin valloitusretki).
 6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe. Lepoaika Valkissa,
    viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.
    Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.




Esipuhe.


Esillä oleva, Suomen virolaisille heidän vapaussodassaan antamaa
apua kuvaileva teos on kirjoitettu Viron Avustamisen Päätoimikunnan
aloitteesta ja kannatuksella.

       *       *       *       *       *

Vielä nykyäänkin tiedetään sekä Suomessa että Virossa hämmästyttävän
vähän Viron suomalaisesta apuretkikunnasta, sen vaiheista ja
merkityksestä. Ainakaan Suomessa tämä valitettava seikka ja sen
aiheuttamat umpimähkäiset, usein hyvinkin väärät ja kohtuuttomat
arvostelut eivät voi johtua halusta väheksiä retkikunnan merkitystä —
onhan se kaikkine puutteineen ja erehdyksineenkin itsenäisen Suomen
ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suurtyö, — vaan pikemminkin siitä,
ettei ole ollut olemassa mitään yhtenäistä kokonaisuutta käsittelevää
kuvausta suomalaisesta avunannosta Esillä oleva teos pyrkii poistamaan
tämän puutteen.

Kerrotut tapaukset ovat niin lähellä kirjoitusaikaa, ettei niiden
merkitystä ja kantavuutta vielä toistaiseksi voida kokonaisuudessaan
oikein arvostella. Lisäksi on osoittautunut nykyoloissa mahdottomaksi
hankkia aineistoa kaikilta tarpeellisilta suunnilta. Historiallista
objektiivisuutta ei niin ollen luonnollisestikaan ole voitu saavuttaa.
Tekijän on täytynyt alun pitäen tyytyä antamaan vain yksinkertainen
kuvaus niistä Suomen kansan uhrauksista, jotka saivat aikaan ja
muodostavat suurenmoisen suomalaisen apuretkikunnan. Jos kuvaus
päätarkoituksensa ohella voisi lisäksi vakuuttaa joitakuita virolaisia
suomalaisen avunannon epäitsekkyydestä ja toisaalta herättää maassamme
ja retkikuntaan osaaottaneissa enemmän ymmärtämystä virolaisia
ja heidän vapaussotaansa kohtaan, olisi sen tarkoitus täydelleen
saavutettu.

Teoksen loppupuoli on suureksi osaksi laadittu enemmän
yhteenliitettyjen muistelmien kuin yhtäjaksoisen esityksen muotoon —
pitäen kuitenkin silmällä kuvauksen yhtenäisyyttä. Tämä on johtunut
siitä, että Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon taisteluja koskeva
virallinen aineisto on valitettavasti erittäin niukka, joten
toisenlainen muoto tämän rykmentin toiminnasta kerrottaessa ei ole
ollut juuri mahdollinenkaan. Sen mukaisesti on pidetty parhaana
noudattaa samaa menettelytapaa myöskin kuvattaessa Pohjan Poikain
rykmenttiä — sitäkin suuremmalla syyllä, kun siitä ilmestynee
eräiden sen osanottajien toimesta toisensuuntainen, sitä yksinomaan
käsittelevä teos. Valittu kuvausmuoto on sitäpaitsi katsottu varsin
hyväksi elävöittämään lukijalle suomalaisten vapaaehtoisten vaiheet.
Retkikunnan upseerien ja sotilaiden antama runsas avustus on tehnyt
mahdolliseksi sen noudattamisen.

Siteerattujen asiakirjojen sanamuoto on säilytetty ennallaan, mikäli se
suinkin kielen kannalta on ollut mahdollista. — Viron rajojen sisällä
olevista paikkakunnista on teoksessa käytetty virolaisia nimiä, ellei
jokin toinen muoto ole vakiutunut suomalaiseen käytäntöön. Tällöin
on kuitenkin nimen ensimmäistä kertaa esiytyessä mainittu sulkujen
sisällä yleisessä käytännössä ollut saksalainen nimi. Viron rajojen
eteläpuolisista paikoista on käytetty saksalaisia nimiä. — Tekstiin
liittyvät, sotavoimien sijoitusta ja lukumäärää osoittavat taulukot on
laadittu Viron pääesikunnan operatiiviosaston tietojen mukaan.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat
antaneet käytettävikseni hallussaan olevia, retkikuntaa koskevia
asiapapereita, muistelmia ja valokuvia, ja virolaisia viranomaisia
Helsingissä ja Virossa, jotka hyväntahtoisesti ovat sallineet minun
tutustua virolaisten sotilasarkistojen papereihin. Ennen kaikkea olen
kiitollisuuden velassa Viron Avustamisen Päätoimikunnan ensimmäiselle
puheenjohtajalle, tohtori _O.W. Louhivuorelle_, Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon komentajalle, everstiluutnantti _Martin Ekströmille_,
Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentajalle, jääkäriluutnantti
_Bror Erik Hannulalle_, ja Pohjan Poikain 2:sen pataljoonan
komentajalle, jääkäriratsumestari _Gustaf Svinhufvudille_, jotka ovat
hyväntahtoisesti tarkastaneet teoksen käsikirjoituksen eri osat ja sen
ohessa tehneet erittäin arvokkaita huomautuksia, sekä Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puheenjohtajalle, tohtori _Santeri Ivalolle_, ja sen
jäsenille, jotka ovat suoneet minulle tukea työssäni.

Helsingissä lokakuun 19 p:nä 1921.

Vilho Helanen.






ENSIMMÄINEN OSA





I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.




Viron nykyään 1 1/2-miljoonaisen kansan alkuvaiheet ovat olleet samat
kuin muidenkin suomalaisten heimojen, jotka muodostivat yhteisen,
Laatokan ja Väinäjoen välisellä alueella asuvan kantasuomalaisen
kansan. Yhteissuomalaisen ajan päätyttyä nykyisten suomalaisten
esi-isät alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi, kun taas virolaiset ja
liiviläiset asettuivat pysyväisesti Suomenlahden eteläpuolelle.
Liiviläiset asuttivat Kuurinmaan rannikon, jolla vain pieniä tähteitä
enää on jäljellä tästä kansasta. Virolaiset ottivat haltuunsa
Pohjois-Liivinmaan, Viron ja läntiset suuret saaret.

Virolaisten ja varsinaisten suomalaisten olot eivät vielä lähinnä
seuraavana aikana paljon eronneet toisistaan. Molemmat kansat
elivät jakautuneina suurempiin ja pienempiin yhdyskuntiin ilman
lujaa kokonaisuutta ja hankkivat elatuksensa maanviljelyksellä ja
karjanhoidolla. Turvakseen he rakensivat lukuisia, lujia maalinnoja
toisiaan ja ulkonaisia vihollisia vastaan, joista viimemainituista
skandinaavialaiset viikinkiretkeilijät tähän aikaan olivat
vaarallisimmat. Kostaakseen näiden tekemiä hävitysretkiä virolaisetkin
vuorostaan purjehtivat Tanskan ja Ruotsin rannikoille polttaen
ja ryöstäen rantakaupunkeja ja -kyliä. Tänä itsenäisyysaikanaan
virolaiset olivat vielä vilkkaassa yhteydessä Suomenlahden takaisten
heimolaistensa kanssa. Sitä todistaa m.m. se, että heitä oli mukana
myöskin karjalaisten Ruotsiin tekemällä suurella kostoretkellä v. 1187,
jolloin Sigtunan kaupunki hävitettiin.

Maansa suotuisan aseman vuoksi virolaiset saivat jo varhain
ryhtyä taisteluun naapurikansoja vastaan sen omistamisesta.
Viikinkiretkeilijäin jälkeen novgorodilaiet yrittivät saada maata
valtaansa siinä kuitenkaan pysyväisemmin onnistumatta. Vakavampi
vaara uhkasi virolaisia saksalaisten taholta, etenkin senjälkeen, kun
heitä oli kauppiaina ja munkkeina asettunut Riianlahden rantamille ja
ryhtynyt sieltä levittämään valtaansa pakottaen vähitellen, sitkeiden
taistelujen kautta, liiviläiset alamaisuuteen ja vastaanottamaan
kasteen. He olivat v. 1201 perustaneet Riian kaupungin Väinäjoen suuhun
valtansa tueksi ja vuotta myöhemmin hengellisen ritarikunnan uuden
uskon levittämiseksi Itämeren pakanamaihin.

Sittenkuin lättiläiset olivat melkein vastarinnatta taipuneet uusiin
oloihin ja liiviläisetkin vihdoin v. 1208 lopullisesti kukistuneet,
tuli virolaisten vuoro. Sotataitoisilla saksalaisilla ritareilla oli
vielä apunaan suuret määrät liiviläisiä ja lättiläisiä, kun taas
virolaiset eivät nytkään, vaaran hetkellä, yhtyneet voimakkaaksi
kokonaisuudeksi, vaan taistelivat maakunnittain, yksi tai pari-kolme
kerrallaan.

Turhaan he koettivat estää vihollista tunkeutumasta maahan. Askel
askeleelta heidän oli vimmatusti taistellen peräydyttävä. Virolaisten
kohtalo ratkaistiin Paalan kiivaassa taistelussa syyskuun 22 p:nä 1217,
jolloin Sakalan maakuntalaisten urhea päällikkö _Lembit_ kärsi suurine
joukkoineen ratkaisevan tappion. Sotaa kesti kuitenkin vielä 7 vuotta,
ennenkuin uljas kansa taipui vieraan ikeeseen.

Tanskalaisiakin joukkoja saapui sodan kestäessä Viroon saksalaisten
taistelua johtavan Liivinmaan _Albert_-piispan kutsusta. He nousivat
kuninkaansa _Waldemar II Seierin_ johdolla maihin Räävelin rannikolla,
valloittivat Lindanisan maalinnan ja rakensivat sen tilalle v. 1219
kivilinnan, jota kansa alkoi kutsua Tallinnaksi, s.o. Tanskan linnaksi.
Tanskalaiset valloittivat vielä pohjoisosat Harju- ja Virumaasta.
Ruotsalaisetkin yrittivät jo tähän aikaan saada jalansijaa maassa,
Läänemaalla, mutta urheat saaristolaiset saapuivat silloin suurin
joukoin hätään joutuneiden avuksi ja karkoittivat vihollisen.

Saavutettu menestys aikaansai kuvaamattoman innostuksen koko Viron
kansassa. Kaikkialla noustiin vieraita sortajia vastaan. Tanskalaiset
suljettiin Tallinnaan, ja saksalaiset, jotka riitelivät keskenään
virolaisten maan jakamisesta, karkoitettiin linnasta toisensa
jälkeen. Vihdoin kuitenkin Albert-piispan onnistui saada riitaisuudet
lopetetuiksi ja saksalaisten yhteinen rintama virolaisia vastaan
lujitetuksi. Virolaisten oli kaikkialla peräydyttävä. Elokuun 15 p:nä
1224 Albert-piispa saapui saksalaisine, liiviläisine ja lättiläisine
joukkoineen Tarton luo, jonka täytyi urhoollisen puolustuksen jälkeen
antautua. Se ryöstettiin ja poltettiin perustuksiaan myöten. Pian
senjälkeen viimeiset vapaat virolaiset sortuivat Valjalan lujan linnan
kukistuessa.

Voittajat ryhtyivät järjestämään maan oloja mielensä mukaan. Entisten
maalinnojen tilalle rakennettiin luostareita ja kirkkoja tai
lujia kivilinnoja, joiden ympärille Saksasta tulleet kauppiaat ja
käsityöläiset rakensivat myöhemmin korkealla kivimuurilla ympäröityjä
kaupunkeja. Tarton viereiselle pyhälle Taaranmäelle Tarton ensimmäinen
katolinen piispa rakennutti v. 1241 komean tuomiokirkon, jonka jylhät
rauniot keskellä kaunista Tuomiovuoren puistoa ovat vieläkin kaupungin
huomattavin nähtävyys.

Kun maan valloituksen jälkeen feodaalijärjestelmä pian levisi yli
koko Liivinmaan, muodostui sinne kalparitarien, pappien ja porvarien
lisäksi neljäskin saksalainen sääty, suurtilallisten vasallit He saivat
myöhemmin läänityksensä eri tavoin perinnölliseksi omaisuudekseen,
jolloin heistä muodostui herraskartanoiden l. moisioiden omistajaluokka.

Viroa, Liiviä ja Kuurinmaata kutsuttiin yhteisellä nimellä Liivin
maaksi. Se laskettiin tästä lähtien nimellisesti kuuluvaksi Saksan
keisarikuntaan, mutta sen, kuten muidenkin liittovaltion osien tähän
aikaan, asema oli alusta alkaen hyvin itsenäinen. Kilpailu ylimmästä
vallasta uudessa valtiossa alkoi melkein heti Riian piispan ja
kalparitarien johtajan, n.s. ritarikunnan mestarin, välillä. Taistelu
oli ajoittain hyvinkin kiivas. Lopuksi, monien vaiheiden jälkeen,
se päättyi viimemainitun voittoon. Aikojen kuluessa Liivinmaan
ritarivaltio sai sitten varmemmat muodot ja tuli näyttelemään
huomattavaa osaa Itämeren maiden historiassa.

Voitettujen virolaisten asema oli alusta alkaen vaikea. He olivat
menettäneet kaiken poliittisen vapautensa. Heidän oli sitäpaitsi
suoritettava kalparitareille ja kirkolle kymmenyksiä ja tehtävä
päivätöitä kaupunkeja, linnoja, luostareita ja kirkkoja rakennettaessa.
Näistä satunnaisista työpäivistä muodostui sittemmin pysyväinen
työvelvollisuus.

Sittenkuin herraskartanot tulivat vasallien omaisuudeksi ja he
asettuivat vakinaisesti asumaan kansan keskuuteen rakennuttaen
talonpojilla lukuisia, komeita herraskartanolta, huononi kansan asema
suuresti entisestään. Talonpoikain tiluksia liitettiin väkivaltaisesti
kartanon maihin, niiden omistajat ajettiin maantielle tai joutuivat
moision alustalaisiksi. He köyhtyivät köyhtymistään verojen ja
työpäivien vuosi vuodelta lisäytyessä. Pysyäkseen jotenkuten
hengissä onneton rahvas oli pakotettu lainaamaan viljaa ja työjuhtia
herraskartanoista. Se joutui sen kautta moision velalliseksi, menettipä
liikkumisvapautensakin. 14:nneltä vuosisadalta alkaen luettiin
talonpojat jo pysyväisesti sen kartanon maihin kuuluviksi, jonka
alueella he asuivat. Vain lyhyt askel tästä oli luonnollisesti siihen,
että talonpoikia alettiin myydä ja lahjoitella erilläänkin maasta, ja
että he menettivät oikeuden omistaa varallisuutta ja tehdä valituksia
heidän osakseen tulleesta kohtelusta, joka vuosi vuodelta kävi yhä
epäinhimillisemmäksi. Vallanpitäjät, joiden mielivallasta he olivat
kokonaan riippuvaisia, eivät enää katsoneet heidän kuuluvan edes
ihmisten joukkoon ja kohtelivat heitä sen mukaisesti.

Talonpoikaisväestön tila oli kaikkein kurjin Räävelin, Harjun ja Virun
maakunnissa, joissa Tanskan kuninkaan saksalaiset voudit ja vasallit
hätyyttivät kansaa mielensä mukaan. Epäinhimillinen kohtelu, jolla
tuskin on muualla vertaistaan tämänkään julman ajan historiassa,
synnytti rahvaassa mitä katkerinta vihaa. Se ei ennustanut hyvää
vallanpitäjille. Estääkseen mellakoita Tanskan kuningas antoi v. 1315
Viron herttuakunnan talonpojat suorastaan vasallien omaisuudeksi,
jonka elämästä ja kuolemastakin heillä oli oikeus päättää. Kun näitä
valtuuksia käytettiin hirveällä tavalla rahvasta vastaan, aiheutti
se yleisen kapinan Tanskan alueilla v. 1343. Harju- ja Läänemaalla
parisentuhatta saksalaista ja tanskalaista sai surmansa. Hurjistunut
kansa kulki herraskartanosta toiseen surmaten armotta kaikki, vanhat
ja nuoret, miehet, naiset ja lapset, ja polttaen moisiot, kirkot ja
luostarit.

Vapaustaistelua johtamaan valittiin neljä kuningasta, jotka keräsivät
kymmentuhantisen armeijan, saivat voiton ritareista Tallinnan
edustalla ja lähettivät avunpyyntöjä Suomeen ja Ruotsiin. Turun ja
Viipurin linnanpäälliköt, _Dan Niklinpoika_ ja _Pietari Joninpoika_,
päättivätkin tällöin omin päin kiiruhtaa heimolaisten avuksi ja
ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin. Tämä ensimmäinen suomalainen
apuretkikunta ei kuitenkaan joutunut ajoissa Viroon. Sen oli palattava
tyhjin toimin takaisin. Tanskan avukseen kutsumien kalparitarien oli
sillä välin onnistunut vangittuaan petoksella virolaisten kuninkaat
saada voitto johtajitta jääneestä armeijasta verisessä taistelussa
Tallinnan luona. Muuallakin kapina kukistettiin v. 1344 erittäin
julmasti. Kymmenien tuhansien virolaisten sanotaan tämän kapinan
yhteydessä saaneen surmansa, ja jäljelle jääneiden asema kävi
entistä paljon tukalammaksi. Tanskan kuningas möi senjälkeen Viron
herttuakunnan saksalaiselle ritarikunnalle 19.000 markasta puhdasta
hopeaa, ja samasta summasta kalparitaristo lunasti sen haltuunsa vuotta
myöhemmin.

Mutta samalla kuin saksalaisten ritarien valta-alue Liivinmaalla
näin laajeni, heikontui heidän asemansa yhä lisäytyvän sisäisen
eripuraisuuden takia. Kaiken muun lisäksi leviävä tapainturmelus ja
mukavuudenhalu toivat mukanaan haluttomuuden sotaan. Venäläiset,
jotka olivat jo kauan ahnehtineet Itämeren rantamaita, päättivät nyt
tehdä lopun rappeutuneesta ritarivaltiosta ja valloittaa Liivinmaan.
Mutta kalparitarien mestarina sattuikin tähän aikaan olemaan voimakas
ja kyvykäs _Walter von Plettenberg_, joka saatuaan kaksi suurta
voittoa rajan ylitse hyökänneistä venäläisistä karkoitti heidät
maasta, valloittipa v. 1502 Pihkovankin turvaten siten toistaiseksi
ritarivaltakunnan.

Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin levitä Liivinmaalle saaden
nopeasti jalansijaa tähän aikaan vielä täysin saksalaisissa
kaupungeissa, mutta hitaammin virolaisissa maalaisseurakunnissa.
Katolisuus ei ollut kyllä milloinkaan syöpynyt virolaisen kansan
tajuntaan, mutta vironkielisen raamatun puute ja uutta uskoa
saarnaavien vironkielen taitamattomuus ehkäisivät uskonpuhdistuksen
menestymistä rahvaan keskuudessa. Kun tämän lisäksi saksalaiset eivät
sallineet virolaisten valmistautua papeiksi, niin ei ole ihme, että
uskonpuhdistus virolaisten keskuudessa edistyi vain perin hitaasti,
joskin varmasti.

_Plettenbergin_ loistavat voitot eivät kauaksi aikaa turvanneet
maata venäläisten hyökkäyksiltä. Kun _Iivana IV Julma_ lähetti
v. 1558 Liivinmaalle 70.000 venäläistä, tataaria ja kalmukkia
käsittävät sotalaumansa, niin nautintojen ja prameilun veltostamat
saksalaiset eivät alussa yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan. He
pakenivat lähestyvän vihollisen tieltä linnojen ja kaupunkien muurien
turviin. Virolainen talonpoikaisväestö koetti muun suojan puutteessa
etsiä turvaa petomaisilta vihollisilta metsistä ja soilta, mutta
murhaajajoukkiot seurasivat pakolaisia sinnekin. Ne, joiden henki
armosta säästettiin, myytiin orjiksi Venäjälle, jolloin maksettiin,
kerrotaan, miehestä 10 ja naisesta 15 kopeekkaa. Linna toisensa jälkeen
antautui ja hävitettiin. Vain Vastseliina puolustautui urhokkaasti
joutuen kuitenkin 1 1/2-kuukautisen piirityksen jälkeen viholliselle.
Heinäkuussa 1558 Tarttokin antautui ja ryöstettiin. Sen asukkaat
vietiin orjuuteen Venäjälle.

Vihdoin kalparitarit olivat saaneet kokoon jommoisenkin armeijan, joka
kohtasi vihollisen Valkin kaupungin lähistöllä, Härgmäellä, v. 1560,
mutta kärsi täydellisen tappion. Elokuussa samana vuonna venäläiset
pakottivat Liivinmaan lujimmin linnoitetun kaupungin, Viljandin,
antautumaan.

Kalparitarien vallan tultua näin murretuksi muutkin naapurit
kiiruhtivat saaliinjaolle, ja vaikka venäläiset olivat tehneet enimmän,
jäivät he vähimmälle osalle.

Avuksi kutsuttuna Tanskan prinssi, _Maunu-herttua_, otti v. 1560
haltuunsa Saarenmaan, Läänemaan ja Kuurinmaan hiippakunnat. Ruotsin
puolelta _Juhana-herttua_ oli jo jonkin aikaa ollut puuhassa saadakseen
haltuunsa Tallinnan kaupungin ympäristöineen, osaksi isänsä, _Kustaa
Vaasan_, suostumuksella, mutta suurimmaksi osaksi omin päin, kuitenkin
toistaiseksi tuloksetta. Nyt venäläisten joukkojen lähetessä
Tallinnan kaupungin edustajat ja Harju- ja Virumaan ritarit muuttaen
mieltänsä suostuivat tunnustamaan Ruotsin kuninkaan yliherruutta, jos
heille Ruotsin puolelta taattaisiin varma turva venäläisiä vastaan.
Vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut Erik XIV lähetti silloin
v. 1561 Viroon enimmäkseen suomalaisista kokoonpannun sotajoukon.
Maan hallinto uskottiin tällöin, kuten tavallisesti myöhemminkin
Ruotsin valtakautena, suomalaisille aatelismiehille. Kuuluisa
_Klaus Kristerinpoika Horn_ määrättiin Liivinmaan sotajoukkojen
ylipäälliköksi, _Lauri Fleming_ maan käskynhaltijaksi ja _Erik Slang_
Tallinnan isännäksi. Seuraavina kuukausina ruotsalais-suomalaiset
joukot ottivat haltuunsa useita Viron kaupunkeja ja linnoja. Venäjän
haltuun jäivät vain Tarton hiippakunta ja Narva ympäristöineen.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin armeija _Pontus de la Gardien_
johdolla valloitti v. 1581 Rakveren ja Narvan. Jäljelle jääneet osat
maata kalparitarien mestari luovutti Puolan kuninkaalle.

Taistelut Liivinmaalla eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ruotsin,
Puolan, Venäjän ja _Maunu-herttuan_ armeijat taistelivat vielä
vuosikausia keskenään maan omistuksesta. Viron, Liivin ja Kuurinmaan
linnat ja kaupungit siirtyivät kädestä käteen.

Jokainen maan isännäksi pyrkivä ryösti ja hävitti seutuja hirveästi.
Talonpoikaisväestön kärsimykset olivat suunnattomat. Sotamiehet
hävittivät talonpoikain kurjat hökkelit ja pienet viljelykset, jotka
heidän oli onnistunut lyhyenä rauhan aikana saada jommoiseenkin
kuntoon, ja surmasivat tai veivät vankeuteen kaikki käsiin saamansa
asukkaat. Kokonaisia kaupunkeja ja kyliä muuttui soraläjiksi ja
suitsuaviksi raunioiksi. _Iivana Julman_ joukkojen kerrotaan
kiduttaneen maan asukkaita niin kauhealla tavalla, että silminnäkijät
kadottivat järkensä.

Venäläiset menettivät kiivaiden taistelujen kautta puolalaisille
loputkin osuudestaan Liivinmaahan. Mutta tämä ei juuri nimeksikään
helpottanut rahvaan asemaa. Yhtämittaiset hävitykset tosin lakkasivat.
Mutta Puolan hallitus samalla vahvisti saksalaisten kaikki etuoikeudet
antaen siten laillisen muodon virolaisten orjuudelle. Kaiken lisäksi
alettiin maata pian mitä häikäilemättömimmin puolalaistaa ja kansaa
käännyttää takaisin katoliseen uskoon. Tulokset eivät tosin olleet
suuret, mutta nämä vuodet olivat kuitenkin rahvaalle raskaat.

Ruotsin hallituksen yritykset parantaa virolaisten asemaa
alaisillan alueilla menivät aluksi hukkaan saksalaisten aatelisten
kiivaan vastarinnan vuoksi. Pitkällinen, etupäässä Liivinmaalla
käyty kruununperimyssota Ruotsin ja Puolan kuninkaiden välillä
1600-luvun alkupuolella lisäsi vielä maan asukkaiden kärsimyksiä.
Nälänhätä ja rutto täydensivät sodan hävityksiä aikaansaaden
kuvaamattoman kurjuuden. Sotaonni kääntyi lopuksi Ruotsin puolelle.
Ruotsalais-suomalaiset joukot valloittivat v. 1621 _Kustaa II Aadolfin_
johdolla Riian ja v. 1625 _Jaakko de la Gardien_ johdolla Tarton.
Sittenkuin Ruotsin joukot olivat valloittaneet vielä joukon Kuurin-
ja Lätinmaan kaupunkeja ja linnoja, täytyi Puolan Altmarkin rauhassa
v. 1629 luopua osuudestaan Liivinmaahan. V:sta 1645, jolloin Tanskan
hallussa siihen saakka ollut Saarenmaa liitettiin Ruotsiin, koko
Liivinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan.

Valoisampi aika koitti nyt virolaisillekin vuosisataisen kurjuuden
jälkeen. Silloinen ruotsalainen järjestys ja lainalaisuus
pantiin vähitellen maassa, mikäli mahdollista, voimaan kaikista
moisionomistajien vastusteluista huolimatta. Sen kautta Ruotsin
hallitus hankki saksalaiset aateliset ja tilanomistajat vannoutuneiksi
vihollisikseen, joiden vaarallisuus oli hädän hetkellä ilmenevä.
Sekä ylempää että alkeisopetusta ryhdyttiin järjestämään pitäen
silmällä virolaisenkin väestön tarpeita ja etuja. _Kustaa II Aadolfin_
Nürnbergissä v. 1632 antaman käskyn mukaan avattiin yliopisto Tartossa.
Yleinen sivistyksellinen ja aineellinen hyvinvointi pääsi alulle tänä
rauhan ja järjestyksen aikana. Talonpoikaisväestön tilaa parannettiin
huomattavasti kruununmailla, jotka _Kaarle XI_:n aikana toimeenpannun
reduktsioonin kautta tulivat käsittämään 5/6 Liivinmaan viljellystä
alueesta. Yksityistenkin herraskartanoiden omistajien täytyi lieventää
alustalaistensa tilaa, jotteivät he olisi jääneet vallan työväkeä
vaille. Erikoisilla laeilla koetettiin turvata talonpoikaisväestöä
isäntien mielivallalta.

Mutta näin hyvissä merkeissä alkanut onnenaika loppui lyhyeen. V.
1695 täydellinen kato aikaansai hirvittävän nälänhädän koko maassa.
Virossa ja Liivinmaalla sanotaan tällöin kuolleen n. 50.000 ihmistä.
Rauha olisi nyt ollut kipeästi tarpeen, mutta sen asemesta syttyikin
pitkällinen ja hävittävä Suuri Pohjan sota.

Sodan vaiheet ovat isänmaamme historiasta tunnetut. Narvan kuuluisa
taistelu, jossa _Kaarle XII_ muutamien tuhansien suomalaisten ja
ruotsalaisten kera marraskuun 20 p:nä 1700 löi Narvaa piirittävän
viisikertaisen venäläisjoukon täydellisesti, ei voinut pelastaa Ruotsin
valtaa Liivinmaalla. Venäläiset saivat sittemmin Erastveren ja Hummulin
taisteluissa voiton vähäisistä ja harjautumattomista Ruotsin joukoista,
jotka oli jätetty maan ainoaksi turvaksi kuninkaan riennettyä
pääjoukkoineen Puolaan, joten maa oli kokonaan suojaton vihollisen
hyökkäyksiä vastaan.

Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä
tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien
kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä
verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen
päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.:
»Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat
olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät
pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui
heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto
oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset
valloittivat Narvankin.

Saatuaan _Kaarle XII_:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussa
_Pietari I_ muutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää
koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian,
ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset
luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli
loppunut.

Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia
valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen
birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen
mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon
ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa
mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja
Tallinnan ympäristön kaunistus.

Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat
suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä
»musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain
ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja
ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka
asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta
kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat
joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia
nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja
viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi
pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.

Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa
yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia
itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista
vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin
sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla
kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa,
kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.

18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten
historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä
taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että
oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi.
Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut
virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja
lähteilleen.

Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi
pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä;
talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen
työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi
rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että
saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä
näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia.
Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella
onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan
muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.

Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun
vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin
merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli
ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle
levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden
suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.

Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat
katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi.
Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui
kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin,
jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta
rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin
katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen
samalla silmällä omaa etuaan. _Aleksanteri I_ allekirjoitti v. 1819
maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna
vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien
menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.

Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden,
että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta
asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis:
talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet
tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen,
julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin
siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi
kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet:
työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä.
Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja
maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut
työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla
oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä
häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä.
Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä
verisesti kuin kaikki edellisetkin.

Vasta _Nikolai I_:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka
sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta
tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat
herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava
rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla
verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.

Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen
v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin
virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa.
Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.

Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa
eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty
vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla.
Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita
ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden
ja toivottomuuden poistajina: _Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt_
sekä hiukan myöhemmin _Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson_
y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä
mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia
sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin
merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia»
Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä
kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä
laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.

Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle
vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta
ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin
saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa
_Aleksanteri III_:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle,
kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin,
sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja
maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia
»onnellistamaan» Viron kansaa.

Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut
surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat
virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen
itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten _Konstantin Päts_ ja
_Jaan Tönisson_.

Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta
kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon
avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui
virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset
poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan
kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen
yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian
huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden
suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla
työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan
aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi
aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa
yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen
vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt
edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.

Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin
kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron
kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden
poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään
pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että
aineellisen itsenäisyyden.





II. Viime vuosien tapahtumat Virossa.




1. Venäjän vallankumous ja Viro.


Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain
sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa
heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän
vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota
heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa
ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta
epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän
vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan
toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi.
Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän
puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron
kansan tuhoamiseksi.

Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen
kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan
vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan,
koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.

Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa
korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan.
Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin
pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei
heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen
nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto
kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.

Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin,
perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä
Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten
yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin
työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset
annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima.
Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä
vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87
sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22
puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle,
bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes
he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.

Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset
— nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista
asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen
ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.

Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön,
joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja
vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului
aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien
synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas-
ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä
yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se
osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli
omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta
hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten
maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat
ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.

Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten
yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät.
Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin
täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus
lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset
itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.

Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan
Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä
yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden
ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn
Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko
sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten
olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä
rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.

Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin
vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten
sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat
kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui
mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia
sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri
_Kerenski_ antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.

Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet
tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat
heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan.
Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on
nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä.
Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista
pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin
tarkoitusperänsä. _Tönisson_ tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja
sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»

Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto
päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita
niiden puuhaajat. _Kerenskille_ se sähkötti virolaisten rykmenttien
kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien
muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. _Kerenski_ lieneekin jo
ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän
kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli
sallittava.

Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti _Tönisson_,
muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset
virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia
virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan
liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin
paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen
virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917,
kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän,
silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4
jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria,
kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin
tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon
ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin
verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti
suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli
tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista
virolaista upseeristoa.

Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan
tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain
ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi _Kerenskille_ kesällä
rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. _Kerenski_ uskoi vielä tällöin
valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä
voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti
_Kerenskin_ ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.

Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin
mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen
bolsheviki _Anvelt_ lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä
kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea
aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää
on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä
siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui
heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät
valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen
armeijan sotimislakko.

Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi
yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella.
Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan
jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää
katastroofia.

Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa
hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat
kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin
luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän
täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi
itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille
selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia
vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti
»työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman
»vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta,
ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava
omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan
sotaa.

Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin
venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän
suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä
julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.

Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he
vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman
säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset
saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä
Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.

Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut
vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun
29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen
virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan
joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti
vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi
nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan
tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen
pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta
vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan,
samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.

Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset
bolshevikit. Niinpä _H. Pöögelmann_ kirjoittaa sen johdosta »Kiir»
lehdessä lokakuun 4 p:nä:

»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on
tulossa?

»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas... Mutta
on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka
huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.

»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana',
ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide
vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa
sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan
Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään
tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis
kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten
suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»

Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet
Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen
hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He
jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista
hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka
voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat
saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin
syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!).
Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet
löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä
lisää kannattajia sen keskuudesta.

Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva.
Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä
bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle
lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se
täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli
kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät
asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin
se olisi saatu koolle.

Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva
federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille —
m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa,
annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista
puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko
federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri
minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset
venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista
lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli
luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta
kohtaan.

Kun Venäjän väliaikaisen hallituksen täydellinen kyvyttömyys kävi
ilmeiseksi, kypsyi virolaisissa tuuma ottaa maansa asioiden johto omiin
käsiinsä. Itsenäisyysajatus syntyi samanaikaisesti kahdella aivan
eri taholla, niin, virolaisissa oikeistopuolueissa ja bolshevikeja
lähellä olevissa sosialivallankumouksellisten vasemmistolaisissa
saaden nopeasti jalansijaa virolaisessa sanomalehdistössäkin. Monet
virolaiset bolshevikitkin olivat aluksi puoltaneet itsenäisyysajatusta,
mutta luopuivat sittemmin siitä ja asettuivat jyrkästi kaikkia
itsenäisyyspuuhia vastustamaan. He selittivät, että Viro ei tarvinnut
itsenäisyyttä — kuten _Anvelt_ eräässä puheessaan v:n 1918 alussa
selitti — koska muka 1:o kaikkein laajimmat kansalaisvapaudet
vallitsivat silloin (bolshevikien valtakaudella) Venäjällä, joten
itsenäisyys ei voisi tarjota mitään parempaa, 2:o lähitulevaisuudessa
oli odotettavissa yleiseurooppalainen vallankumous, joka oli
perustava yhden ainoan Euroopan tasavallan ja 3:o itsenäisyys olisi
taloudellisesti vahingollinen Virolle. Samalla itsenäisyysliike
selitettiin saksalaisten puuhaksi. Luonnollista on, että todellinen
syy oli pelko vallan menettämisestä, olivathan bolshevikit maapäivien
vaalissa joutuneet surkeasti tappiolle.

Vihdoin marraskuussa 1917 Venäjän bolshevikit katsoivat
toiminta-aikansa tulleen. He toimeenpanivat uuden vallankumouksen, joka
pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen ja hankki heille ylimmän vallan
koko valtakunnassa.

Samanaikaisesti marraskuun vallankumouksen kanssa venäläiset ja
virolaiset bolshevikit yhdessä ajoivat asevoimin hajalle kesällä
kokoutuneet Viron maapäivät ja siirsivät kaiken vallan Virossa omille
sotilas- ja työmiesneuvostoilleen.

Seuraava askel oli se, että he lakkauttivat vasta valitut kunnalliset
itsehallintoelimet ja asettivat niiden tilalle omat komissaarinsa,
neuvostonsa ja toimeenpanevat komiteansa, joten vallankäyttö joutui
kokonaan bolshevikien käsiin.




2. Bolshevikien valtakausi


Bolshevistisen kiihotuksen aikaansaamat raskaat tappiot Saksan
rintamalla olivat kukistaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen. Mutta
bolshevikitkaan eivät saaneet voittoaan helpolla hinnalla. Heidän
oli ostettava se Brestin rauhalla, joka merkitsi Venäjän täydellistä
antautumista voittajan armoille. Aluksi bolshevikit eivät olleet
ensinkään halukkaita suostumaan Saksan ehtoihin, joiden ankaruus
herätti heissä sekä ihmettelyä että suuttumusta. He olivat kaiketikin
toivoneet lopettamalla sodan niin »vallankumouksellisella» tavalla
pääsevänsä sodasta verrattain vähällä. Sota-asiain komissaari _Trotski_
koetti saada saksalaisia lieventämään ehtojaan silläkin tavalla, että
hän ilmoitti Venäjän yksinkertaisesti luopuvan sodan jatkamisesta,
mutta kieltäytyvän allekirjoittamasta rauhaa. Mutta kun saksalaiset
antoivat silloin sotajoukoilleen käskyn ryhtyä uudelleen rynnistykseen,
täytyi bolshevikien luopua tästäkin keinosta ja taipua maaliskuun 3
p:nä rauhaan, joka saattoi Venäjän taloudellisesti aivan riippuvaiseksi
Saksasta. Itämeren maiden suhteen päätettiin, että maat länsipuolella
viivaa, joka leikkaa Viron saaret, Riian y.m., irroitettiin kokonaan
Venäjän valtakunnasta. Saksa sai oikeuden miehittää Lätin ja Viron
saksalaisilla poliisijoukoilla, jotka viipyisivät niissä, kunnes
näiden maiden omien asukkaiden toimesta yleinen järjestys olisi saatu
vakiinnutetuksi. Kesällä 1918 Berliinissä tehdyssä lisäsopimuksessa
bolshevikit suostuivat saksalaisten vaatimukseen, että myöskin Viro
ja Lätti olivat lopullisesti irroitettavat Venäjästä. Täten siis
bolshevikien valtakausi Virossa oli muodostuva sangen lyhyeksi. On
kuitenkin syytä tarkata sitäkin hiukan lähemmin.

Bolshevikit aloittivat valtakautensa alussa tunnetun
»yhteiskunnallistamisensa». Kartanot, tehtaat, työpajat, kaupat
y.m. julistettiin »yhteiskunnan», s.o. bolshevikityöläisten ja
-sotilaiden, omaisuudeksi ja alistettiin kaikenkaltaisten komiteani
johdettaviksi, joiden jäsenet olivat useimmissa tapauksissa kansan
hylkyainesta. Järkevät työläisetkin katsoivat suurella epäluulolla,
myöhemmin katkeruudellakin näitä puuhia, joiden ainoana tuloksena oli
taloudellinen taantumus ja suurten arvojen mieletön hävitys.

Lupauksia jaeltiin runsain käsin, mutta harvoin ne täytettiin.
Viron perustavan kokouksen vaalien kohtalo tarjoaa hyvän esimerkin
bolshevikien hallitusmiesten lupausten arvosta. Virolaisten puolueiden
pyynnöstä suostuttiin vaalien toimeenpanoon perustavaa kokousta
varten, jonka tuli päättää Viron kansan kohtalosta. Bolshevikit
laskivat, että heidän kannattajansa tulisivat saamaan suuren äänten
enemmistön, kun he verrattain vähällä vaaliagitatsioonilla olivat
Venäjän perustavan kokouksen vaaleissa saaneet 39,9 % kaikista Virossa
annetuista äänistä. He aloittivat heti hillittömän agitatsioonin
hengenheimolaistensa hyväksi, kun taas toismielisten vaalitoimintaa
koetettiin kaikin tavoin estää. Vaalitaistelua käytiin kummaltakin
puolelta itsenäisyyskysymyksen merkeissä sangen kiivaasti. Kaikista
bolshevikien ponnisteluista huolimatta heidän puolueensa kärsi
huomattavan tappion. Vaalien tulos — melkein loppuun saakka laskettuna
— oli, että bolshevikit saivat vain 35,3 %, kun taas itsenäisyyttä
puoltavista puolueista suurimmat, työpuolue ja demokraatit, saivat
yhteensä 55,3 % annetuista äänistä. Silloin bolshevikit kielsivät
vaalien tulosten loppuun laskemisen ja julkaisemisen — perustavan
kokouksen kokoon kutsumisesta puhumattakaan. Viron perustavan kokouksen
kohtalo oli siis ensimmäisessä vaiheessaan sama kuin Venäjän perustavan
kokouksen: bolshevikit estivät niiden kokoutumisen huomattuaan jäävänsä
niissä vähemmistöön.

Julkinen sana oli aito-bolshevistisia vapaudenoppeja noudattaen
kahlehdittu. Kaikki porvarillisten puolueiden sanomalehdet oli
lakkautettu. Vain bolshevikien omat ja »Sotsialdemokraat» saivat
ilmestyä. Kaikenkaltaiset kokoukset olivat kiellettyjä lukuunottamatta
tietenkään bolshevikien omia.

Aikaisemmin on jo mainittu Viron maapäivien hajoittamisesta.
Viimeisessä kokouksessaan, marraskuun 28 p:nä 1917, Viron maapäivät
ottivat kuitenkin rohkean askeleen, ne julistautuivat silloin
korkeimman vallan haltijaksi, jolla yksin oli oikeus antaa
lainvoimaisia käskyjä ja asetuksia Virossa. Hajautuessaan ne vielä
päättivät jättää valtansa käytön maapäivien vanhintenneuvostolle ja maa
hallinnolle yhteisesti siksi ajaksi, jona ne itse olojen pakosta eivät
olleet koolla.

Vanhintenneuvosto ja maahallinto eivät kuitenkaan voineet ryhtyä
käyttämään tätä valtaa, kun bolshevikit isännöivät maassa venäläisten
pistinten turvissa. Niiden jäsenten, samoinkuin muidenkin tunnetuimpien
kansalaisten, nimet olivat vastavallankumouksellisiksi epäiltyjen
listalla. Vallassa olijat pelkäsivät heidän puoleltaan salahankkeita
bolshevistisen järjestelmän lopettamiseksi. Kaikista vaikeuksista
huolimatta Viron sivistyneistön edustajat eivät kokonaan luopuneet
toimimasta. Pysyäkseen tapausten tasalla he uskaltautuivat toistensa
luo neuvottelemaan toiminnan mahdollisuuksista, ryhtyivätpä pitämään
erikoisia kokouksiakin harkitakseen tilanteita.

Bolshevikit olivat marraskuun 3 p:nä julkaisemassaan ohjelmassa
ilmoittaneet tunnustavansa kansojen itsemääräämisoikeuden »täydelliseen
irtautumiseen saakka». Sittenkuin bolshevikit olivat päässeet valtaan,
päätti Itämeren maakuntien aatelisto, joka yhä piti itseään näiden
maiden ainoana oikeana edustajana, kokouksessaan marraskuun 30 p:nä
julistaa Itämeren maakunnat Venäjästä irtautuneiksi ja pyytää Saksan
hallitusta ottamaan ne sotilaalliseen suojelukseensa.

Baltilaisten edustajat koettivat senjälkeen saada virolaisten
puolueiden johtajia yhtymään tähän päätökseen. Maapäivien
vanhintenneuvosto kääntyi sen johdosta kaikkien virolaisten puolueiden
puoleen — lukuunottamatta bolshevikeja, jotka olivat ilmoittaneet
tulevansa kohtelemaan itsenäisyysmiehiä vastavallankumouksellisina
— tiedustellen niiden mielipidettä saksalaisten joukkojen avuksi
kutsumisesta ja Viron itsenäiseksi julistamisesta. Vain osa
oikeistolaista Maaliit-puoluetta oli suostuvainen saksalaisten
joukkojen avuksi kutsumiseen, muut asettuivat jyrkästi sitä vastaan
selittäen, että saksalaisten avusta ei ollut odotettavissa maalle
mitään hyötyä. Itsenäisyyskysymyksessä sen sijaan kaikki puolueet
asettuivat yksimielisesti hyväksyvälle kannalle. Täten baltilaisten ja
virolaisten suunnitelmat lopullisesti erosivat toisistaan.

Maapäivien vanhintenneuvosto ja maahallinnon jäsenet olivat jo
jonkin aikaa pitäneet kokouksiaan Tallinnan »Sivistyneistön klubin»
pienessä huoneistossa »Estonia»-teatteritalon viimeisessä kerroksessa.
Sinne bolshevikivakoojat eivät olleet löytäneet tietä, joten tärkeät
neuvottelut sujuivat häiriöittä. Koko ajan kaikkien demokraattisella
pohjalla olevien virolaisten puolueiden edustajat ottivat osaa näihin
kokouksiin, joilla siten oli laajempikin merkitys.

V:n 1918 alussa päätettiin lopullisesti ryhtyä toimiin maan
vapauttamiseksi alkaen niiltä seuduilta, joissa bolshevikien valta
oli heikoin. Alkamisaika ja -paikka jätettiin kolmimiehisen,
vanhintenneuvoston helmikuun 19 p:nä 1918 valitseman Viron
pelastustoimi kunnan ratkaistaviksi, jonka haltuun samalla uskottiin
korkein valta maassa säännöllisten olojen palautumiseen saakka.
Toimikunnan jäseniksi määrättiin _K. Päts, J. Wilms_ ja _K. Konik_.
On kuitenkin sangen epäiltävää, olisiko tämä toimikunta voinut saada
aikaan juuri mitään maan puhdistamiseksi kaikkialla majailevista
bolshevikirykmenteistä, ellei ulkonainen mahti olisi sekautunut
asioiden kulkuun Virossa.

Viron asema ei näyttänyt sentään aivan toivottomalta. Mahtavat
länsivallat olivat ilmoittaneet taistelevansa m.m. pienten
kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäjä ja Saksakin olivat
ilmoittaneet tunnustavansa tämän itsemääräämisoikeuden. Sitä silmällä
pitäen vanhintenneuvosto maahallinnon ja eri puolueiden edustajien
kanssa neuvoteltuaan päätti viipymättä julistaa maapäivät täysin
suvereeniseksi valtiolliseksi mahdiksi ja lähettää edustajia ulkomaille
hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.

Jo vuoden lopulla 1917 maapäivien edustajat olivat aloittaneet
neuvotteluja Pietarissa olevien suurvaltojen lähettiläiden kanssa Viron
tunnustamisesta itsenäiseksi. _Jaan Tönisson_ jatkoi näitä neuvotteluja
Helsingissä, josta hän punakapinan puhjettua siirtyi Tukholmaan.

Myöskin Itämeren maakuntien aateliston edustajat, paroonit _Schilling,
Stackelberg_ ja _von Grünewald_, oleskelivat Tukholmassa. He olivat
siellä tammikuun 28 p:nä jättäneet aateliston aikaisemmin mainitun
päätöksen bolshevikien lähettiläälle _Vorovskille_ ja muutamia päiviä
myöhemmin Berliinissä Saksan hallitukselle.

Saksan hallitus suhtautui kuitenkin aluksi verrattain kylmästi
baltilaisten ehdotuksiin ja avunpyyntöihin. Sisäpoliittinen tilanne
omassa maassa ei kehoittanut ryhtymään valtauksiin, joita olisi ehkä
ollut vaikeaa puolustaa Saksan tyytymättömien hyökkäyksiä vastaan.
Liikenevät joukot tarvittiin lisäksi länsirintamalle, jossa taistelut
kiihtyivät yhä. M.m. valtakunnan silloinen ulkoasiainministeri _R.
von Kühlmann_ oli sitä mieltä, että Saksan pitäisi rajoittua Viron
saarten miehittämiseen. Mutta baltilaisten kiivas propaganda ja
kuulumiset Itämeren maista saivat vähitellen aikaan muutoksen Saksan
suhtautumiseen.

Bolshevikit vaikuttivat siihen suuresti. He alkoivat näet kiihkeästi
vainota baltilaisia. Voimakkaan sysäyksen saksalaisavun lähettämiseen
antoi Viron toimeenpanevan komitean tammikuun 27 p:nä julkaisema käsky
järjestelmällisen baltilaisvainon aloittamisesta. Siinä sanottiin,
että koska aatelisten keskuudessa oli saatu ilmi järjestö, joka
puuhasi saksalaisia joukkoja maahan, keräsi sitä varten adresseihin
nimiä ja toimitti saksalaisille tietoja bolshevikien sotajoukoista,
niin ent. balttilaisesta moisionomistajaluokasta kaikki miehet 17 ja
naiset 20 ikävuodesta alkaen julistettiin lainsuojattomiksi, jotka oli
tavattaessa vangittava ja kuljetettava keskitysleireihin — pantiksi.
Siihen, mikä kohtalo vangittuja odotti, viittaavat julistuksen
loppusanat: »Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat
kaihonneet.»

Tämän käskyn nojalla vangittiin suuret määrät baltilaisia naisia
ja miehiä. Heidän asemansa verenjanoisten venäläisten bolshevikien
keskellä oli niin vaaranalainen, että puolueettomienkin maiden
konsulit Tallinnassa katsoivat olevansa pakotettuja pyytämään
hallitustensa pikaista sekautumista asioiden kulkuun hirveän verisaunan
välttämiseksi. Käskykirje herätti bolshevikien omissakin joukoissa
ankaria vastalauseitapa kerrotaanpa virolaisten punakaartilaisten
suojelleen vangittuja baltilaisia venäläisiltä matruuseilta. Se antoi
Saksan hallitukselle mahdollisuuden hyvällä syyllä puolustaa omassa
maassaan Itämeren maiden miehityksen laajentamista. Virokin päätettiin
miehittää saksalaisilla joukoilla.

Tällä välin _Jaan Tönisson_ oli ryhtynyt Tukholmassa taisteluun
baltilaisten siellä olevaa lähetystöä vastaan. Hän julkaisi helmikuun
2 p:nä suurvalloille ja Skandinaavian valtakunnille memorandumin
osoittaen, että baltilainen aatelisto ei ollut oikeutettu esiytymään
Viron valtiovallan laillisena käyttäjänä ja vielä vähemmin kutsumaan
maahan vieraita sotajoukkoja, ja pyytäen niitä tunnustamaan Viron
itsenäisyyden. Memorandumin johdosta Ranskan ja Englannin hallitukset
ilmoittivat olevansa valmiit tunnustamaan Viron perustavan kokouksen de
facto rauhankongressiin saakka.

Kotimaassa virolaiset olivat sillä aikaa päättäneet ryhtyä ratkaiseviin
toimiin. Siitä huolimatta, että oli vaikeata valmistaa ja säilyttää
tärkeitä asiapapereita kaikkialla läsnä olevilta bolshevikivakoojilta,
vanhintenneuvosto antoi sitä varten valitsemalleen toimikunnalle
laadittavaksi ehdotuksen itsenäisyysjulistuksen sanamuodoksi. Sen
sisällön pääkohdista oli jo valmiiksi sovittu. Helmikuun alkupäivinä
vanhintenneuvosto sitten kokoutui jälleen »Sivistyneistön klubiin»,
jossa shakkilautain ääressä istuen ehdotus käytiin läpi ja kohta
kohdalta hyväksyttiin.

Mutta manifestin julkaiseminen tuotti arvaamattomia vaikeuksia.
Kaikkien kirjapainojen ollessa bolshevikien hallussa ja tarkan
valvonnan alla julistuksen painattaminen ei voinut tulla
kysymykseenkään. Siitä valmistettiin muutamia jäljennöksiä, Tarttoa,
Pärnua ja Haapsalua varten. Näitä vaarallisia papereita säilytettiin
sitten bolshevikivallan viimeisinä päivinä saappaanvarsissa.

Bolshevikien johtajien keskuudessa Virossa hermostuneisuus oli
vallalla. Saksalaiset joukot olivat alkaneet edetä Viroa kohden
tahtoen siten pakottaa Venäjän rauhanneuvottelijat Brestissä
taipuvaisemmiksi tekemään myönnytyksiä. Oli ilmeistä, että bolshevikien
valta Virossa lähestyi loppuaan. Oli epätietoista, ehtisivätkö he
edes päästä kaikkine tavaroineen pakenemaan saapuvien saksalaisten
edestä Venäjälle. Hädän hetkellä he turvautuivat samaan keinoon
joukkojensa taisteluinnon nostamiseksi kuin sittemmin samana
keväänä Suomessa: omien joukkojensa pettämiseen. He väittivät
valheiksi huhut saksalaisten joukkojen lähenemisestä, lakkauttivat
»Sotsialdemokraatin», joka kertoi saksalaisten tulosta, »valheiden
levittämisen vuoksi», ja selittivät lähenevien sotilasosastojen
olevan vain virolaisten rykmenttien järjestämiä ja asestamia
valkokaartilaisia. Jotta johtajat ehtisivät rauhassa paeta,
lähetettiin saapuvia »hajanaisia valkokaartilaisjoukkoja» vastaan
työmiehistä kokoonpantuja apujoukkoja punakaartilaisten ja sotilaiden
vahvistukseksi, mutta punaiset joukot kärsivät pari musertavaa, veristä
tappiota menettäen suuret määrät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina.

Lauantaina, helmikuun 23 p:nä, tilanne oli jo niin vakava, että
bolshevikit katsoivat parhaaksi julistaa Tallinnan kolmeksi päiväksi
sotatilaan. Etenkin määräaika herätti ihmettelyä ja epäilyksiä.
Työläisjoukot alkoivat aavistaa pahaa. Vielä samana päivänä ilmestyi
kaduille käsinkirjoitettuja julistuksia: »Toverit, olkaa valveilla!
_Anvelt, Kingissepp_ ja muut aikovat pötkiä pakoon!» Mieliala
kaupungissa oli jännittynyt ja työläisten keskuudessa katkeroittunut.

Seuraavana päivänä bolshevikijohtajat alkoivat paeta Tallinnasta.
»Tööline»-lehden toimituksen, Tallinnan toimeenpanevan komitean,
Viron sotilas- ja työmiesneuvoston ja punakaartin huoneistojen
edustalla laatikoita ja paketteja lastattiin autoihin, kuljetettiin
satamaan ja siirrettiin siellä odottaviin laivoihin, jotka
täyttyivät kaikenlaisesta tavarasta. Autojakin nostettiin niihin
Neuvosto-Venäjälle kuljetettaviksi. Yöllä virolaiset ja venäläiset
bolshevikijohtajat itsekin siirtyivät asumaan laivoille.

Tilanne oli äärimmäisen sekava. Varmoja tietoja puuttui. Laajoissa
bolshevikien vastustajienkin piireissä uskottiin yleisesti, että
joukot, joiden lähestymisestä kerrottiin, olivat todellakin virolaisia,
ja rukoiltiin niiden aseille voittoa.

Vanhintenneuvostolla ja pelastustoimikunnalla oli kuitenkin varma
tieto saksalaisten joukkojen tulosta. Itsenäisyysmanifesti päätettiin
sen vuoksi julkaista, jos suinkin mahdollista, ennen saksalaisten
saapumista. Oli koetettava ehdättää Haapsaluun ennen saksalaisten
tuloa sinne ilmoittamaan Viron julistautumisesta itsenäiseksi ja
puolueettomaksi tasavallaksi. _Juri Wilms_ ja _Konstantin Päts_
lähtivät tässä tarkoituksessa Tallinnasta autolla Haapsalua kohden.
Pitkin maantietä Tallinnaan päin pakenevat, hetki hetkellä yhä
laajenevat, hajanaiset bolshevikien sotilas- ja punakaartilaisosastot
eivät estäneet matkaa. Mutta 20 virstan päässä Haapsalusta virolaiset
sotilaat pidättivät auton ja selittivät matkan jatkamisen turhaksi.

Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin jo 21 p:nä klo 8 ap. Haapsaluun
sijoitetun 1:sen virolaisen rykmentin päällystön ja saapuneiden
saksalaisten joukkojen komentajan välillä tehdyn sopimuksen mukaan
virolainen rykmentti oli sitoutunut olemaan ryhtymättä sotatoimiin
saksalaisia vastaan ja saanut luvan toistaiseksi pitää aseensa sekä
huolehtia saksalaisten joukkojen kanssa yhdessä vartiopalveluksesta
ja järjestyksen ylläpidosta. Toistaiseksi virolaisten ja
saksalaisten välit Haapsalussa eivät olleet kärjistyneet. Mutta
itsenäisyysmanifestin julkaiseminen ei niin ollen voinut siellä
tapahtua. _Pätsin_ ja _Wilmsin_ täytyi palata tyhjin toimin takaisin
Tallinnaan.

Sittenkuin oli myöskin käynyt mahdottomaksi matkustaa Tarttoon
julkaisemaan manifestia junien lakattua kulkemasta ja autolla-ajon
tultua kielletyksi, kävi selväksi, että se oli tehtävä Tallinnassa
hinnalla millä hyvänsä. Silloin _Wilms_ esitti rohkean suunnitelman
manifestin lukemiseksi »Estonia»-teatterissa vastapäätä punaisten
päämajaa sunnuntaina, 24 p:nä. Sinä iltana siellä esitettävän näytelmän
ensimmäisen ja toisen näytöksen väliajalla teatterin ulko-ovet
miehitettäisiin asestetuin vartioin ja puhelinjohdot katkaistaisiin.
Samaan aikaan _Wilms_ rientäisi kenenkään siitä edeltäpäin tietämättä
näyttämön kautta esiripun eteen ja lukisi itsenäisyysjulistuksen.

Tämä rohkea suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta. Tapausten
huimaavan nopea kehitys teki sen toimeenpanon tarpeettomaksi.

Sinä sunnuntai-iltana ei kenelläkään Tallinnassa ollut aikaa ajatella
teatteria.

Sunnuntaina kaupungin kadut olivat jo aamuvarhaisesta tulvillaan
kansaa. Tavallinen sunnuntairauha oli tipo tiessään. Kiihtymys oli
yleinen. Aavistettiin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa.

Bolshevikivalta oli vielä sinä aamuna Tallinnassa täydessä voimassaan.
Punakaartilaispatrulleja kulki pitkin katuja, kuten muinakin
päivinä. Mutta yhä varmempia huhuja alkoi levitä kansanjoukkoihin
bolshevikijohtajien siirtymisestä kalleimpine tavaroineen laivoihin.
Pian saatiin jälleen nähdä suuria kuormia kuljetettavan tulisella
kiireellä satamaa kohden. Pakokauhu sai yhä enemmän valtaa noiden
vielä muutamaa tuntia aikaisemmin voitonvarmojen punaisten sotilaiden
keskuudessa, jotka vasta nyt alkoivat uskoa, että tosi oli edessä.
Kovia paukahduksia kuului sataman suunnalta: bolshevikit särkivät
Naissaaren, Kakumäen ja Suuropin varustuksia. Niistä varastoista,
joita ei ehditty tyhjentää satamaan kuljettaviin autoihin, bolshevikit
jakoivat kaikille työläisiksi itseään sanoville kaikenlaista tavaraa,
etenkin aseita ja ruokatarpeita.

Puolenpäivän ajoissa ensimmäiset salassa järjestetyt
pelastustoimikunnan joukot ilmestyivät kaduille. (On muistettava, että
Tallinnassa ei ollut ainoatakaan virolaista sotilasosastoa, johon
pelastustoimikunta olisi voinut nojautua.) Paikoitellen, kuten Paksun
Margareetan tornin ja Olavin kirkon y.m. luona, syntyi tulenvaihtoa
vastapuolien patrullien välillä. Toiset kadut olivat punaisten, toiset
pelastustoimikunnan joukkojen vallassa.

Itsenäisyysmiesten toimesta »Päewalehen» kirjapaino ympäröitiin
asestetuilla vartijoilla, ja itsenäisyysjulistusta alettiin siellä
painaa tilapäisvoimin, kun kirjapainon työmiehiä ei ehditty ensi
kiireessä saada käsiin.

Suojelusjoukot aloittivat kaduilla hajanaisten punakaartilaisosastojen
aseista riisumista. Tilanne oli kuitenkin niin sekava, että
kansanjoukot klo 1:n ja 2:n välillä päivällä eivät tienneet, kenen
käsissä valta kaupungissa varsinaisesti oli. Lopputulos näyttikin vielä
aivan epävarmalta.

Käden käänteessä suojelusjoukot miehittivät Saksalaisen
Luotonantoyhdistyksen ja Valtionpankin talot. Asestettuja
bolshevikijoukkioita parveili kaikkialla ympärillä. Kun
Luotonantoyhdistyksen talon eteen pysähtyneestä autosta avattiin
konekiväärituli punaisia vastaan, hajautuivat he joka suunnalle
huutaen: »Pirun valkokaarti on ulkona!» Ensimmäisten laukausten
kajahdettua yhä uusia suojelusjoukkoja, reaalikoulujen oppilaita,
ylioppilaita, näyttelijöitä y.m., riensi paikalle.

Pelastustoimikunta oli piiloitettu taistelun ajaksi erääseen
syrjäiseen puutarhamajaan, jonka luo tilanteen hiukan selvittyä kolme
konekiväärein asestettua autoa saapui noutamaan pelastustoimikuntaa
Valtionpankin taloon johtamaan asioita.

Pelastustoimikunnan autoon asetettiin Viron sini-musta-valkea lippu,
ja matka alkoi. Kulkue herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota
katukäytävillä seisoskelevissa ihmisjoukoissa. Ei oltu selvillä, mitä
nuo asestetut autot merkitsivät. Mutta nähdessään Viron kansalliset
värit ihmiset alkoivat hurrata. Konekiväärinrätinä syrjäkaduilta
sekautui eläköön-huutoihin. Valta oli silloin jo ratkaisevasti
siirtymässä pelastustoimikunnan käsiin. Bolshevikit vetäytyivät pois
kaupungista.




3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25. 2. 1918.


Ensimmäiset kappaleet itsenäisyysmanifestia ilmestyivät katujen
varsille ilmoitusseiniin ja kauppojen näyteikkunoihin iltapäivällä
vahvistaen jo aikaisemmin päivällä kansanjoukkoihin levinneitä
itsepintaisia huhuja Viron julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi.

Suuret ihmisjoukot keräytyivät lukemaan julistuksia. Lähelle päässeet
lukivat niitä ääneen taakse jääneille.

Maapäivien vanhintenneuvoston helmikuun 24 p:nä 1918 päiväämä
»Manifesti kaikille Viron kansalaisille» alkaa julistamalla Viron sen
historiallisissa ja maantieteellisissä rajoissa siitä päivästä lähtien
itsenäiseksi, demokraattiseksi tasavallaksi, jossa vain maapäivien
valitsema Viron pelastuskomitea oli toistaiseksi oikeutettu käyttämään
korkeinta valtaa. Nuori tasavalta oli oleva poliittisesti täysin
puolueeton, josta syystä naapurivaltioiden toivottiin kohtelevan
sitä sellaisena. Sotaväki oli ensi tilassa vähennettävä siihen
määrään, joka oli tarpeen sisäisen järjestyksen ylläpitoon. Venäjän
armeijassa vielä palvelevat virolaiset sotilaat oli kutsuttava kotiin
ja vapautettava sotapalveluksesta. Lisäksi taattiin 1:o kaikille
tasavallan asukkaille uskontoon, kansallisuuteen ja poliittisiin
mielipiteihin katsomatta tasa-arvo lain ja tuomioistuinten edessä,
2:o kansallisille vähemmistöille kansallis-sivistyksellinen
autonomia ja 3:o sanan-, paino-, uskon-, kokoutumis-, yhdistys- ja
lakkovapaus, samaten yksilön ja kotilieden koskemattomuus. Poliittiset
vangit tultaisiin heti vapauttamaan, ja ensi tilassa ryhdyttäisiin
ajanmukaista lainsäädäntötietä vakiinnuttamaan kansalaisten
ja yhteiskunnan turvallisuutta. Maakuntien, sekä kaupunki- ja
maalaiskuntien itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään bolshevikien
keskeyttämää toimintaansa jatkamaan. Niiden alainen kansanmiliisi ja
kansalaisten itsepuolustusjärjestöt sekä kaupungeissa että maaseudulla
oli heti perustettava yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Päivän
polttavien kysymysten, kuten maa- ja työläiskysymyksen sekä raha- ja
elintarveasioiden, järjestämiseen ajanmukaisella tavalla ryhdyttäisiin
heti, kun se suinkin kävisi mahdolliseksi.

Manifesti päättyy sanoihin:

»Viro! Seisot toivorikkaan tulevaisuuden edessä, jolloin voit vapaasti
ja itsenäisesti määrätä ja johtaa kohtalosi! Ryhdy rakentamaan
kotiasi, jossa järjestys ja oikeus vallitsevat, jotta voisit olla
kelvollinen jäsen sivistyskansojen perheessä! Kaikki isänmaan pojat ja
tyttäret, ryhtykäämme yhtenä miehenä kotimaan pyhään rakentamistyöhön!
Esivanhempiemme hiki ja veri, jotka on vuodatettu tämän maan edestä,
vaativat sitä, jälkeemme tulevat sukupolvet velvoittavat meitä siihen.
Eläköön itsenäinen, demokraattinen Viron tasavalta! Eläköön kansojen
rauha!»

Julistus herätti mitä erilaisimpia tunteita lukijoissa. Otettu askel
tuntui virolaisista niin rohkealta, että sen onnistumiseen ei jaksettu
uskoa. Satamasta päin kuului vielä bolshevikien kiväärien pauketta.
Lännestä taas lähestyvien saksalaisten tykkien jyske kantautui
kaupunkiin.

itsenäinen Viro! Vapaa Viron kansa! ne olivat ajatuksia, joiden
toteutumista ei vuosisatojen kuluessa oltu uskallettu unelmoidakaan.
Silloinen hetki tuntui siihen kaikkea muuta kuin sopivalta.

Nuoren tasavallan asema oli perin horjuva. Se seisoi huonosti
varustettuna, vain pienen kantajoukon ympäröimänä, kahden hyvin
varustetun, sille vihamielisen armeijan välissä. Tosin virolaisten
rykmenttien edustajat olivat tammikuun 12 p:nä 2:sessa virolaisten
sotilaiden kongressissa Tallinnassa asettuneet kaikista bolshevikien
varoituksista ja uhkauksista huolimatta kannattamaan Viron julistamista
itsenäiseksi. Mutta rykmentit olivat kaukana toisistaan, ilman
lujaa yhtenäisyyttä ja keskellä bolshevikien suuria sotalaumoja.
Sitäpaitsi oli tietämätöntä, kuinka suuri osa sotilaista enää,
bolshevikien kiivaan agitatsionin jälkeen, oli valmis kannattamaan
pelastustoimikuntaa.

Suurimmalle osalle omaa kansaa ajatus itsenäisyydestä oli vieras. Se
ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan kansan sydämeen. Vasta pitkät,
katkerien opetusten kyllästämät väkivallan kuukaudet voivat tehdä
vapauden ja itsenäisyyden Viron kansan enemmistölle elämän tärkeimmäksi
kysymykseksi.

Itsenäisyysmiesten rohkea toiminta näyttää siis olleen todellista
uhkapeliä. Mutta samalla se oli voimakkaan tulevaisuuden näkemyksen
johtamaa työtä. Jos he eivät olisi tällöin epäröimättä ryhtyneet työhön
— vetäen mukaansa vastahakoisetkin —, olisivat myöhemmät tapaukset
tehneet Viron itsenäisyysaikeet tyhjiksi vuosikymmeniksi, ehkäpä
ainiaaksi.

Itsenäisyysjulistuksen päivänä Tallinnassa harvat vain iloitsivat
manifestia lukiessaan. Paljon enemmän oli niitä, jotka suoranaisella
vihamielisyydellä suhtautuivat Viron itsenäisyysajatukseen. Ne olivat
Viron venäläisiä, baltilaisia ja bolshevikeja, jotka pilkallisesti
nauraen lukivat manifestia. Suurin osa kansasta ei tiennyt, mitä
ajatella ja odottaa, ja odotti tylsällä uteliaisuudella tapahtumien
kehittymistä edelleen.

Mutta pelastustoimikunta jatkoi kuumeisella kiireellä työtään. Oli
päivänselvää, että jokainen minuutti oli kallis. Paljon saattoi
riippua sen toiminnasta näinä muutamina tunteina. Päiväkäskyllään N:o
1 se kielsi itsenäisyysmanifestissa julistetun Viron puolueettomuuden
säilyttämiseksi virolaisia sotilaita ottamasta osaa Saksan—Venäjän
sotaan ja kehoitti kaikkia kansalaisia mahdollisuuksien mukaan estämään
valtion omaisuuden maasta vientiä ja hävittämistä. Päiväkäskyllä N:o
2 seuraava päivä (25.2.) määrättiin kansalliseksi juhlapäiväksi, jona
itsenäisyysmanifesti oli luettava kaikissa kirkoissa ja kouluissa.
Päiväkäsky N:o 3 julisti tyhjiksi kaikki bolshevikien antamat käskyt
yksityisomaisuuden takavarikoimisesta ja määräsi kaiken anastetun
omaisuuden luovutettavaksi takaisin oikeille omistajille.

Väliaikaista hallitusta ryhdyttiin kiireesti panemaan kokoon.
Pelastustoimikunnan päiväkäskyllä N:o 5 tämän Viron ensimmäisen
hallituksen kokoonpano määrättiin seuraavaksi: 1. ministeristön esimies
ja sisäministeri _Konstantin Päts_, 2. varaesimies ja oikeusministeri
_Jüri Wilnis_, 3. ulkoasiainministeri _Jaan Poska_, 4. sotaministeri
_Anders Larka_, 5. raha- ja valtiovarainministeri _Juliann
Kukk_, 6. maanviljelys- ja elintarveministeri _Jaan Raamot_, 7.
kulkulaitosministeri _Ferdinand Petterson_, 8. työ- ja huoltoministeri
_Willem Maasik_, 9. sivistysministeri _Peeter Pöld_ ja 10. kauppa- ja
teollisuusministerin salkkua hoiti aluksi _Konstantin Päts_, kunnes
sittemmin tälle paikalle nimitettiin vakinaiseksi _August Hanko_.

Lähestyvien saksalaisten joukkojen komentajalle päätettiin ilmoittaa
Viron julistautumisesta itsenäiseksi. Manifesti käännettiin saksaksi,
ja sotaministeri ja tohtori _Konik_ lähetettiin Pääskylään jättämään
sitä saksalaisille ja neuvottelemaan heidän päälliköittensä kanssa. He
eivät saaneet kuitenkaan juuri mitään aikaan ja palasivat Tallinnaan
ilmoittaen, että saksalaiset joukot marssivat seuraavana päivänä
kaupunkiin.

Siitä huolimatta hallitus jatkoi juuri alkanutta toimintaansa. Kaduille
järjestettiin lukuisat, asestetut patrullit, joista muutamilla
oli konekiväärejäkin. Järjestys pysyi hyvänä. Mutta vain harvat
tallinnalaiset saattoivat nukkua seuraavana yönä. Hurjia huhuja oli
liikkeellä. Milloin kerrottiin bolshevikien aikovan yön kuluessa
hyökätä kaupunkiin toimeenpanemaan verilöylyä. Milloin taas väitettiin
varmalta taholta kuullun, että bolshevikien sotalaivat olivat saaneet
käskyn ryhtyä yöllä pommittamaan kaupunkia. Suurten talojen asukkaat
järjestivät kaiken varalta vartiomiehiä suojakseen. Pommituksen
alkaessa oltiin valmiit piiloutumaan kellareihin.

Satamassa bolshevikit lastasivat myöhään yöhön saakka aluksiinsa
kaikenlaista tavaraa: monenlaisia aseita, ampumatarpeita,
kuljetusvälineitä, koneita, vaatteita, ruokatarpeita, kynttilöitä
y.m.s. Kukin koetti ottaa mukaansa mahdollisimman paljon. Yleisen
hämmingin vallitessa ei poiskuljetettavan tavaran valinnassa noudatettu
pienintäkään johdonmukaisuutta. Yöksi punaiset vetäytyivät laivoihinsa,
joilta he kuitenkin tekivät vielä aamupuolella hajanaisia yrityksiä
rynnätä jälleen maihin. Suojelusjoukkojen konekivääri- ja kiväärituli
pakotti heidät kuitenkin luopumaan sellaisista aikeista. Virolaisten
puolelta laukaustenvaihdossa eräs koulupoika sai surmansa ja muutamia
suojeluskuntalaisia haavoittui.

Bolshevikien alukset jäivät satamaan koko yöksi. Saksalaisten joukkojen
saavuttua seuraavana päivänä kaupunkiin ne jättivät kiireesti sataman
ja vetäytyivät kauemmaksi merelle.

Väliaikaisen hallituksen toimesta lähetettiin yön kuluessa upseereista
kokoonpantu joukko-osasto Narvan maantielle, jota pitkin kerrottiin
bolshevikeille saapuvan apujoukkoja. Yö kului kuitenkin täysin
rauhallisesti. »Päewalehen» kirjapainossa väliaikaisen hallituksen ja
muiden uusien valtioelinten päiväkäskyjen painattamista kesti koko yön.

Seuraavana aamuna kadut olivat jälleen jo varhain täynnä väkeä.
Muutamat talot olivat liputetut, mutta useimmat niistäkin Saksan
väreillä. Vain kolmen seurakunnan papit olivat totelleet määräystä
kiitosjumalanpalveluksen toimittamisesta. Niiden kirkkojen kellot
soivat juhlallisesti; muut vaikenivat synkkinä, suljetuin ovin.

Jo puolenpäivän aikaan 25 p:nä ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat
kaupunkiin. Joskin väliaikainen hallitus sai vielä muutamia päiviä
nimellisesti toimia, niin tosiasiallisesti Viron lyhyt vapaudenaika
päättyi jo tällöin.




4. Saksalaisten joukkojen tulo.


Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa
hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle
saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s
nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen
päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja
Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan
joukko-osastojen tehtäväksi.

Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja
miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n.
2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat
matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo
10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä
suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.

Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien
vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin
bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus
oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua
kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja
Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.

6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti!
Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto
bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta
sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja
varsin huomattava sotasaalis.

4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä
ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis,
ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja
4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.

19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren
rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen
armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva
1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.

Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli
jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu.
Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa
ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle
bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla
kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja
punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle
ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi
joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi
vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.

Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan
puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä
pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan
saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.

Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He
vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland,
über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen
marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja
koristivat heidät kukin.

Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen
puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen
suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet?
Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle
itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista,
näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän
neuvostovallan.

Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja Pitkän
Hermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaa
Tallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallan
omiin käsiinsä.

Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta
mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine
varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626
tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua,
550 ajoneuvot y.m.

Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää
ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja
rautatienristeyksen.

Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista
luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä
suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen
joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä
tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli
julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta
selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä
hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»

Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta
bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset
etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja.
Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut
tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti
kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat
sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä
klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo
maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.

Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan
uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä
siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.

On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata
koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä
maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen
valtakunnankansleri kreivi _von Hertling_ Tallinnan miehityksen
jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti:
ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla,
jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle
asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa
kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin
rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin
rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada
jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää
sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä,
ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää
sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille
vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren
maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa
määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen
baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan
vasallivaltioita.

Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherra _von
Seckendorff_, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri
sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa
avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset
joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi
suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.»
Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon
selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei
suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista
suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan
kansan hyväksi.

Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat
tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan.
Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan
hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja
ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset
historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä
esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista
ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden
kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään
niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään.
Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne
asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan
saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.

Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana
saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon
huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan
pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on
sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut
tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän
tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat
jäänevät pysyväisiksi.

Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta
huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista,
joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi
onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron
ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi
kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria
venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se,
että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten
joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui
vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit
melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas
Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi
suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä
kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen
heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.

Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen
eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen
johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista
hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan
luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.

Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien
hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin
voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja
samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan
aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan
kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.

Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus
muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni,
mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin
merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt
kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä.
Samaan aikaan kuin kreivi _von der Goltz_ hillityllä käytöksellään
hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherra _v.
Seckendorff_ todellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron
kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.

Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta
lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka
antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle
tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä
väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely
on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä
hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet
hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli
heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren
varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei
ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni
ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman,
jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä
nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset
tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön
mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.

Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen,
toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä
kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen
aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut
antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle
pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla.
Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin,
pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron
itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja
kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä
sortoa vastaan.




5. Saksalainen miehitysaika.


Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko
miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei
ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan
käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti.
Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten
baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen
miehitysjoukkojen johtoon.

Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset
rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat
miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo
muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin.
Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin
työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.

Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut
maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet
lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien
valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten
Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä —
kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla
oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen
upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen
»Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa
kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin
baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous —
Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi
edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten
kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan
yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten
ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne
koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä,
tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin
saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.

Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä
menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut
minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit
olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa
mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he
hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä
syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.

Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti
valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet,
jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta
muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton
»Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa
niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä
virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että
sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä
pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden
kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin
virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen
vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta
mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan»
toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi
ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista,
jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet
referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena
tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna
Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna
Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä
esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli
kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen
lehti».

Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä
liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään
allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään
adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan.
Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos
jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat
allekirjoittaneet adressin.

Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen
komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan
edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä
»Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului:
16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien
edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin
virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä
irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä
henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:

»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös
Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen
marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden
perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien
tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa
riippumattomuusjulistusta.»

Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan
koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen
maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo
tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen
kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia),
kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista
ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5
lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja
1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1
(lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.

Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät
jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta
suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen,
vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen.
Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta
koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka
olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät
kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset
koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa.
He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti
liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin
irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma
hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä,
Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron
kansaa.

Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon
päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan
keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta
ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti
Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine
asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman
paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin,
lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin
m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon,
jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa
vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista
sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä
tiukentamaan.

Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille
annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta
kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että
kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta
saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että
Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään
merkitystä.

Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa
noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta.
Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä
syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin
kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista
sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla
pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat
paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä
vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.

Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista
vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia
melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron
itsenäisyysmiesten piiriin.

Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa
yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja
kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten
keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota
Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä
julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron
puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta
koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti
Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27
p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli
tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.

Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli
uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen
hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä.
M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä
memorandumi oli pääministeri _Pätsin_ työtä, vaikkakin siitä epäiltiin
aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia
vankilassa.

Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro
oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin
alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun
saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen,
erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä
suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien
oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin
saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin
niiden ollakin piti.

Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen
ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetut _Marina, Menning, Piip,
Pusta, Virgo_ ja _Kull_ päässeet maasta ja saapuneet maaliskuun
alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta
Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti
heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten
lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan,
Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen
memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja
maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi
mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien
kautta osaa rauhankongressiin.

Oikeusministeri _Jüri Wilmsin_ piti myöhemmin liittyä tähän
lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut
tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun
alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle
matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli
vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet.
Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen
selityksensä, kun _Wilmsin_ ja hänen toveriensa ruumiit löydettiin
Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne
ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.

Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa.
Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa
Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän
saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta
länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön
johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:

»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat
tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa
muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron
valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi,
jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista
omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.

»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti
ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan
tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian
hallitusten selitykset vahvistavat.»

Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt.
Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus
Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa
elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla,
kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin
vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen
jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan
salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai
vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä
kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset
teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeri _Päts_
vangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten
elintarveministeri _Raamotin_ — onnistui tavalla tai toisella välttää
vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.

Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen
vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien
suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla,
jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman
puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.

Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta
mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin
tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan
yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän
rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen
länsirintamalla päättyneen kokonaan.

Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä
koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten
kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista
huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun
kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät,
oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia
tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin
vaaroista.

Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui
hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti
valtakunnankansleri _von Hertlingin_ virastaan ja nimitti uuden
hallituksen etunenään Badenin prinssin, _Maxin_.

Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun.
Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet
pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet
valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet
saivat jälleen ryhtyä toimimaan.

Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille
epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa.
Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen
itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät
jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.

Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella
puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. Keisari _Wilhelm
II_ luopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin
demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan
jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen
siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin
samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli
jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset
joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.

Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset
joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa.
Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin
jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana
päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden
neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan
vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin
sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä
yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.

Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut
kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien
kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi
tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt
rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää
kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin
hoitamaan hallitustehtäviä maassa.




6. Viron vapaussodan alku.


Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen
pääministeri _Pätsin_ johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle
ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan
tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä
vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään
jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota
ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.

Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri
_Päts_ osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää
ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä
epätoivoinen.

Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä
täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin
— aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen
johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin
se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa
estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä
vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin
kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä
muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit,
jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet
kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s.
luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis
Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten
kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen
takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa
tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista
heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti:
»Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin
estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan,
Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten
keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia
maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan
aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin
keskuudessa.

Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta
itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa
voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan
vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa
oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään
melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat
bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä
ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään
pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa
ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä
näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun
bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta.
Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin
turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja
alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten
on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa
mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi
vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa
tarkastelijassa hämmästystä.

Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti
väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan
vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman
suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä
ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko,
jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa
hallitusta.

Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen
käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen
muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin
Tukholmaan _von Stryckin_ johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada
entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita
baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että _von
Stryck_ selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen
_Poskan_ hallituksen ja puolibolshevistisen _Pätsin_ hallituksen
asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia
uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa
lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta
huolimatta _von Stryckin_ toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi.
Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset
olettivat.

Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa;
niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta
marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten
25.000 miestä aseihin.

Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui
rykmenttien kokoutumispaikkoihin. Pääministeri _Päts_ lausui
muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että
kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki
rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy
tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin
ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia,
jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen
ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja
hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa
sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei
ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen
armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat
ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.

Kaiken lisäksi saksalaiset miehitysjoukot koettivat kaikin tavoin estää
virolaisten joukkojen kokoamista. Saksan hallituksen edustajan _A.
Winnigin_ kanssa oli pitkien neuvottelujen jälkeen Riiassa marraskuun
19 p:nä tosin saatu aikaan sopimus, jonka mukaan Viron hallitus
tunnustettiin korkeimman vallan haltijaksi Viron kansatieteellisissä
rajoissa ja saksalaisia sotavoimia kiellettiin sekautumasta maan
hallitukseen ja hallinnollisiin asioihin. Mutta tämä sopimus, joka
oli tosin pitkä edistysaskel saksalaisesta sotilasdiktatuurista
vapautumiseen, jätti kuitenkin olot Virossa hyvin sekaviksi.
Sähkölennätin, puhelinlaitos ja rautatiet jäivät toistaiseksi kokonaan
sotilashallinnon alaisiksi. Tätä miehitysjoukot sitten käyttivät
hyväkseen estäen virolaisten joukkojen kuljetuksen rautateitse
rintamalle ja katkaisten virolaisen pääesikunnan sähkölennätin- ja
puhelinyhteyden rintamajoukkojen kanssa.

Ne tykit, kiväärit ja ampumatarpeet, jotka saksalaiset olivat maahan
tullessaan riistäneet virolaisilta rykmenteiltä, ja jotka heidän nyt
olisi pitänyt luovuttaa takaisin, he tekivät käyttökelvottomiksi,
möivät ne tai yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta niitä.
Heidän mainitaan rikkoneen ja hävittäneen m.m. 40.000 japanilaista
ja venäläistä kivääriä. Riiassa taas kerrotaan myydyn virolaisten
konekiväärejä polkuhinnasta, jolloin bolshevikien sanotaan olleen
innokkaimpia ostajia. Tuntuu siltä kuin kaiken tämän takana olisi
todellakin ollut, kuten virolaiset väittävät, halu osoittaa maailmalle,
miten kykenemättömiä Itämeren kansat olivat itse puolustautumaan,
kun saksalaisten joukkojen täytyi poistua maasta. Virolaiset joukot
olisivat varmastikin aluksi jääneet aivan aseitta, ellei venäläisiltä
joukoilta ja vallankumouspäiviltä olisi maahan jäänyt jokin määrä
kiväärejä, joilla ensimmäiset, vähälukuiset komppaniat voitiin asestaa.

Aselepoehdoissa olevaa määräystä Itämeren maiden rajojen suojaamisesta
saksalaiset sotilaat Virossa, niinkuin Lätissäkin, osoittautuivat
haluttomiksi täyttämään. He pitivät itsepintaisesti kiinni
sotilasneuvostojensa päätöksestä poistua maasta mahdollisimman
pian. On täysin ymmärrettävää, että sotilaat, jotka uljaasti ja
nurkumatta olivat neljän vuoden ajan olleet sodassa eri puolilla
maailmaa, halusivat nyt vihdoinkin kotiin, kun sota joka tapauksessa
oli menetetty. Mitä hyödytti taistella vieraan, vihamielisen kansan
puolesta? Itsesäilytysvaistokin kai heräsi heissä vihdoin. Kun he
olivat säilyneet kaikissa vaaroissa siihen saakka, niin he eivät
luonnollisestikaan tahtoneet viime hetkessä menettää henkeään.
Kotimaassa oli levottomuuksia, vallankumous. Koti ja perhe kutsuivat
perheenisää suojakseen. Saksalaiset sotilasneuvostot antoivat
julistuksia ilmoittaen, että vastoin tahtoaan Viroon tuodut
sotilaat eivät halunneet muuta kuin jättää maan virolaisten haltuun
mahdollisimman pian, ja kehoittaen kansaa rauhallisuuteen, jotta
sotajoukot voisivat poistua maasta mahdollisimman nopeasti ja ilman
yhteentörmäyksiä asujamiston kanssa.

Turhaan Viron baltilaiset piirit väliaikaisen hallituksen
suostumuksella koettivat saada joukkoja taivutetuiksi lykkäämään
lähtöänsä. Upseerit olisivat mahdollisesti suostuneet siihen, mutta
sotilaat eivät millään ehdolla tahtoneet jäädä maahan kauemmaksi kuin
se oli ehdottoman tarpeellista lähdön järjestämiseksi. Niinikään
raukesi puuha saada Viron hallituksen varoilla pestattuja saksalaisia
palkkajoukkoja jäämään maan turvaksi.

Aluksi väliaikainen hallitus voi lähettää rajoille siellä olevien
saksalaisten joukkojen lisäksi vain hajanaisia suojelusjoukkoja, joiden
taistelukunto oli sangen vähäinen. Samaan aikaan tehtiin kuitenkin
työtä vakinaisen armeijan luomiseksi. Tarkoitus oli perustaa yksi
kuusirykmenttinen divisioona. Sen komentajaksi nimitettiin kenraali
_Tönisson_. Sittemmin näistä rykmenteistä muodostui kuitenkin kaksi
divisioonaa, joista ensimmäinen kenraali _Tönissonin_ johdolla taisteli
itäisellä ja toinen aluksi eversti _Limbergin_ ja sittemmin eversti
_Puskarin_ johdolla eteläisellä rintamalla.

Rykmenttien komentajiksi ja kokoutumispaikoiksi määrättiin: 1:nen
rykm. — kenraali _Pödder_, Tallinna; 2:nen rykm. — everstiluutnantti
_Unt_, Tartto; 3:s rykm. — eversti _Kubbo_, Vöru; 4:s rykm. —
everstiluutnantti _Selma_n, Narva; 5:s rykm. — everstiluutnantti
_Reek_, Rakvere ja 6:s rykm. — everstiluutnantti _Puskar_, Pärnu.

Rykmenttien merkitys oli kuitenkin toistaiseksi mitätön. Vain 4:s
rykmentti kykeni alusta alkaen ottamaan osaa sotatoimiin. Bolshevikien
hyökkäyksen alkaessa oli siinä 82 upseeria ja 350 sotilasta.

Tilanteen äärimmäisen vakavuuden kuvaamiseksi mainittakoon tässä
muutamia tosiasioita, jotka on julkaistu Tarton »Postimeehen» N:o 277,
marraskuun 2 p:nä 1920, kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Kapteeni _Laretein_, joka oli nimitetty Narvan suojeluskunnan
päälliköksi, oli ensimmäisinä päivinä onnistunut koota 120
suojeluskuntalaista, niistä 85% paikallisten keskikoulujen oppilaita.
Tämä luku ei kasvanut sen suuremmaksi. Narvan yhteiskunta, niin paljon
kuin sitä oli, jäi veltoksi ja sivulta katsojaksi, alkoivatpa asukkaat
vielä pyrkiä tekemisiin Venäjän kanssa keinotellen, tehden kauppoja ja
valmistaen bolshevikeille tietä Viroon.

»Narvan Joensuussa luutnantti _Rammel_ onnistui keräämään vain 18 miestä
(niinikään melkein kaikki koulupoikia) — siellä oli tila niin ollen
vielä huonompi.

»Kun viikkoa myöhemmin (marraskuun 21 p:nä) Narvassa ryhdyttiin
muodostamaan 4:ttä jalkaväkirykmenttiä, niin Narvan yhteiskunta ei
antanut rykmentille minkäänlaista tukea, kävi vain häiritsemässä
rykmentin esikuntaa kysymyksillä: milloin on ryhdyttävä siirtymään
Tallinnaan päin?!»

Viron baltilaisten edustajien pääministeri _Pätsin_ kanssa marraskuun
27 p:nä tekemän sopimuksen mukaan ryhdyttiin järjestämään baltilaisia,
omien upseerien johtamia komppanioita virolaisen ylijohdon alla
käytettäviksi yhteisessä taistelussa bolshevikeja vastaan. Tämä sovinto
virolaisten ja baltilaisten välillä oli kuitenkin vain väliaikainen,
eikä merkinnyt sitä, että viimemainitut olisivat tunnustaneet
Viron väliaikaisen hallituksen. Maasta lähtevät saksalaiset joukot
luovuttivat näille komppanioille, samoinkuin muillekin baltilaisten
järjestöille, tarpeellisen määrän aseita ja ampumatarpeita, kun taas
virolaisille joukoille ne eivät suostuneet antamaan mitään.

Bolshevikit valmistelivat hyökkäystä Viroon kaikella kiireellä.
Saksalaisten miehittäessä Viron venäläisten mukana paenneet virolaiset
bolshevikit, joilla ei siihen saakka ollut mitään varsinaista tehtävää
ollut, järjestettiin nyt erikoisiksi virolaisiksi punarykmenteiksi.
Niitä tuli olemaan neljä, mutta miesluvultaan ne eivät vastanneet
tavallisia rykmenttejä. Sodan kestäessä niitä täydennettiin virolaisten
puutteessa venäläisillä ja lättiläisillä, joten niillä lopulta oli
tuskin muuta kuin nimitys virolainen. Vähälukuisten virolaisten
lisäksi hyökkäävään armeijaan tuli kuulumaan suuri määrä venäläisiä,
lättiläisiä, vieläpä kiinalakiakin joukko-osastoja. Virolaisten
bolshevikien johtajat, jotka muodostivat n.s. Viron työkansan
kommuunin hallituksen, olivat nimellisesti hyökkäyksen takana, mutta
tosiasiallisesti Venäjän neuvostohallitus yksin johti taistelua Viroa
vastaan.

Poliittisista syistä bolshevikit kuitenkin väittivät, että heidän
hyökkäyksensä oli vain Viron proletariaatin taistelua maan porvaristoa
vastaan. Vieraiden sotajoukkojen osanotto salattiin joko kokonaan tai
selitettiin niiden ottavan osaa sotaan vain virolaisten työläisten
avuksi kutsumina. Tiedot Venäjän neuvostohallituksen aikeista
miehittää Viro venäläisillä, lättiläisillä ja kiinalaisilla joukoilla
leimattiin »häpeämättömäksi provokatsooniksi» ja »pahansuovaksi
valheeksi». Ulkomaille levitettiin nyt ja myöhemminkin lentolehtisiä
ja sanomalehtiä, joissa valheellisella tavalla selitettiin
neuvostohallituksen suhdetta Viron vapaussotaan. Mentiinpä sodan
kestäessä niinkin pitkälle, että huhtikuussa 1919 väitettiin
neuvostohallituksen, kun Viron bolshevikien taistelu oli epäonnistunut,
muka välttäneen viemästä sotajoukkojaan heidän avukseen, jotta ei
antaisi Suomelle sodanaihetta (!).

Tosiasia on, että Viron sodassa ei ollut kysymys Viron työläisten,
vaan bolshevistisen Venäjän valtakunnan eduista — entisen Venäjän
alueen kokoamisesta. Tämän ohjelmankohtansa avulla bolshevikit
hankkivat itselleen kannatusta tsaarinaikuisen Venäjän upseeriston ja
virkamiehistön joukossa, joista monet liittyivät bolshevikeihin pitäen
heitä parhaina välikappaleina uneksimansa Venäjän ennalleen saattamisen
saavuttamiseksi. Tähän Venäjän imperialistiseen pyrintöön liittyi vielä
yksi syy, joka kehoitti hyökkäämään Itämeren maiden kimppuun. Moskovan
»Isvjestia» kirjoittaa siitä joulukuun 25 p:nä 1918:

»Liettua, Lätti ja Viro ovat poikkipuolin tiellä, joka johtaa Venäjältä
Länsi-Eurooppaan, ja ovat sen vuoksi vallankumouksellemme esteeksi, ne
näet erottavat Neuvosto-Venäjän vallankumouksellisesta Saksasta. Tämä
erottava muuri on kaadettava kumoon, Neuvosto-Venäjän joukkojen on
miehitettävä Liettua, Lätti ja Viro, Venäjän punaisen proletariaatin
on voitettava itselleen mahdollisuus vaikuttaa Saksan vallankumouksen
kehitykseen... Baltianmeren takaisin valloittamisella Neuvosto-Venäjä
saisi mahdollisuuden tehdä helpommin kiihoitustyötä Skandinaavian
maissa sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Täten Baltianmeren
tehtävänä olisi muodostua sosialistisen vallankumouksen mereksi.»

Nämä olivat Neuvosto-Venäjän tarkoitukset, kun se hyökkäsi Viron ja
muiden Itämeren maiden kimppuun.

Taistelu Viron kohdalla alkoi marraskuun 25 p:nä, jolloin bolshevikit
karkoittivat Pihkovasta saksalaisen sotilasjohdon siellä järjestämän,
n. 4.000-miehisen venäläisen luoteisarmeijan. Osa hajalle lyödyistä
joukoista matkusti junalla suoraa päätä Riikaan, kun taas toinen
osa tulvasi Petserin kautta Viron alueelle ja peräytyi ryöstäen ja
hävittäen Vörua kohden. Tämän joukon liikehtiminen herätti Viron
hallituspiireissä suurta levottomuutta, aluksi suurempaa kuin
bolshevikien, tunnettiin näet siihen kuuluvien ainesten vihamielisyys
Viron Itsenäisyyttä kohtaan. Kaikista epäilyksistään huolimatta
hallituksen oli kohdeltava luoteisarmeijaa liittolaisena, koska sillä
joka tapauksessa oli sama vihollinen. Vihollisuuksia ei syntynytkään
virolaisten ja luoteisarmeijan välillä; viimemainittu alistui sittemmin
toistaiseksi Viron sotilasjohdon ylipäällikkyyden alaiseksi.

Luoteisarmeijan ja poistuvien⁻ saksalaisten miehitysjoukkojen
kintereillä seurasi pieniä bolshevikijoukkoja, aluksi kaiken kaikkiaan
vain 1 pataljoona 49:nnestä venäläisestä tarkk'ampujarykmentistä 4
kevyen tykin kera.

Vakavampi vaara uhkasi kuitenkin Narvan puolelta. Bolshevikit olivat jo
22 p:nä yrittäneet vallata sitä sillä kertaa kuitenkaan onnistumatta.
Sille rintamanosalle bolshevikit olivat sitten keskittäneet suurempia
joukkoja, ja vain Narvan suunnalla taistelutoimintaa aluksi olikin.
Bolshevikit eivät hyökkäykseen ryhtyessään antaneet minkäänlaista
sodanjulistusta tai muuta sentapaista selitystä, vaan lähettivät
joukkonsa ilman muuta tuleen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat
marraskuun 28 p:nä.

Kaksi päivää aikaisemmin Narvan sotilasneuvosto oli päättänyt jättää
kaupungin mahdollisimman pian ja lähtiessään räjähdyttää Narovajoen
ylitse johtavat sillat siinäkin tapauksessa, että virolaiset joukot
yrittäisivät pysyä asemissaan joen itärannalla. Kaupungin kohtalo
oli siis jo etukäteen ratkaistu. Saksalaiset joukot eivät kuitenkaan
ehtineet lähteä kaupungista ennen bolshevikien hyökkäystä.

Bolshevikien n. 2.000-miehistä hyökkäysjoukkoa vastassa oli 4:nnen
virolaisen rykmentin lisäksi, josta yksi komppania oli Narovan
itäpuolisissa juoksuhaudoissa, 100 miestä 405:nnestä saksalaisesta
rykmentistä joen itärannalla, 400 saksalaista Narvan Joensuussa
(Hungerburgissa), Narvassa 405:nnen rykmentin muut osat, jotka
valmistivat lähtöä kaupungista, ja joen länsirannalla saksalaista
tykistöä.

Klo 5.30 ap. bolshevikit avasivat tulen pattereistaan juoksuhautoja
ja kaupunkia vastaan, jolloin Ivangorodin esikaupunki syttyi tuleen.
Saksalaiset patterit vastasivat ampuen vihollisen asemia. Tunnin
kestäneen tykistövalmistuksen jälkeen bolshevikien ketjut alkoivat
lähestyä virolaisten ja saksalaisten asemia Jamburg—Narva maantien
molemmilla puolilla. Vastustajien murhaava konekivääri- ja kiväärituli
pakotti heidät lopuksi puolentoista tunnin taistelun jälkeen
vetäytymään takaisin.

Tilanne kävi kuitenkin pian jälleen arveluttavaksi. Yöllä kaikessa
hiljaisuudessa Narovan ylitse tulleet bolshevikijoukot hyökkäsivät klo
9 tienoissa saksalaisten patterien kimppuun, joiden luona oli vain
vähäisiä puolustusvoimia. Apujoukkoja saapui kuitenkin ratkaisevalla
hetkellä kaupungista, ja kiivaan ottelun jälkeen ne pakottivat
bolshevikit peräytymään siitä huolimatta, että paikalliset punaiset
koettivat saattaa apujoukot hämmennyksiin alkamalla yhtäkkiä ampua
niitä selän takaa konekivääreillä. Bolshevikien mieshukan mainitaan
olleen varsin suuren, kerrotaanpa, että vain harvat heistä olisivat
onnistuneet pakenemaan takaisin Narovan itäpuolelle.

Saksalaisten patterit lakkasivat ampumasta klo 11 ap. bolshevikien
jatkaessa juoksuhautojen, siltojen ja kaupungin pommittamista.
Viimeisetkin saksalaiset joukot jättivät Narovan itärannan ja
valmistautuivat lähtemään myöskin kaupungista. Niiden puolesta
ilmoitettiin virolaisille, että kaikki sillat räjähdytettäisiin klo
4 ip. Sen johdosta virolainenkin komppania sai käskyn peräytyä ennen
sitä joen länsirannalle. Lupauksestaan huolimatta saksalaiset kuitenkin
räjähdyttivät sillat puolta tuntia ennen määräaikaa, joten kaikki
virolaiset sotilaat eivät ehtineet joen ylitse siltoja pitkin. Osa
toiselle rannalle jääneistä pelastui soutamalla venheillä poikki joen.
Mutta muutamia sotilaita kahden konekiväärin kera jäi bolshevikien
saaliksi.

Tällä välin bolshevikit olivat ottaneet haltuunsa Narvan Joensuun.
Ruotsin sotalipuilla varustetut kuljetuslaivat laskivat joukkoja
maihin sotalaivojen suojaamina. Kaupungin asukkaat, kerrotaan,
tervehtivät saapuvia sotilaita pelastajinaan luullen heitä aluksi
ruotsalaisiksi apuretkeilijöiksi, joiden tulosta bolshevikit olivat
tarkoituksellisesti jo ajoissa levittäneet huhuja voidakseen nousta
maihin kaikessa rauhassa. Saksalaisten komppanioiden peräydyttyä
taistelutta bolshevikit saattoivat esteettömästi edetä merenrantaa
pitkin päämääränä Narvassa olevien saksalaisten ja virolaisten
joukkojen peräytymistien katkaiseminen.

Kun tieto tästä saapui, täytyi virolaisten luopua aikeestaan yrittää
vastarintaa Narovan länsirannalla ja lähteä peräytymään saksalaisten
jäljessä. Heidän onnistuikin hajoittaa bolshevikien etujoukko, joka
yritti sulkea peräytymistien länteen. Hetkisen senjälkeen, kun
virolaiset joukot olivat poistuneet Narvasta, miehittivät bolshevikit
kaupungin vastarintaa kohtaamatta.

Sitä, millaisessa kunnossa Narvaa puolustaneet virolaiset joukot
olivat, kuvatkoot muutamat tosiasiat, jotka on julkaistu aikaisemmin
mainitussa »Postimeehen» kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Marraskuun 27 p:nä aamulla oli rykmentissä (4:nnessä) n. 400 miestä,
mutta yöllä, kun taistelu hyökkäävän vihollisen kanssa alkoi, jäi
rykmenttiin vain 120 miestä — kaikki toiset olivat parin päivän
kuluessa karanneet vieden mukanaan kiväärinsä ja ilmaisivat värinsä
päivällä marraskuun 28 p:nä kokoutuen Kreenholmin ja Pæmurrun
seutuville joukkioiksi, käyden velvollisuuksilleen uskollisiksi
jääneiden sotilaiden ja suojeluskuntalaisten kimppuun ja ampuen heitä
ikkunoista.

»Marraskuun 27 p:nä otti eversti _Reekin_ lähettämä
suojeluskuntalaisjoukko vänrikki _Toomelin_ johdolla haltuunsa
Narovajoen vasemman rannan Mustajoen kylästä Vasknarvaan saakka.
Joukko oli 70-miehinen: 20 Jöhvistä, 50 Illukan kunnasta. Narovan
rannalla joukko oli vartiopalveluksessa 5 päivää ilman, että sillä olisi
ollut toisella puolen olevien punaisten kanssa kahakoita, vieläpä
ilman laukaustenvaihtoakin. Mutta sitten Illukan miehet päättelivät
nähneensä omalta kohdaltaan kyllin vaivaa isänmaan puolesta ja lähtivät
(joulukuun 3 p:nä) omin luvin rintamalta.

»Petokset, joukkokarkaamiset, ampumiset selän takaa ja muut
sellaiset ilmiöt toistuivat melkein joka päivä joulukuun kuluessa
(myöskin myöhemmin, mutta vähemmässä määrässä), jolloin meidän sekä
lukumäärältään että varustukseltaan, mutta myös moraalisesti heikot
joukkomme askel askeleelta olivat pakotetut peräytymään.»

       *       *       *       *       *

Bolshevikit olivat siten onnistuneet ensimmäisessä yrityksessään.
Kysymys oli vain etenemisen jatkamisesta. On syytä, ennenkuin
pitemmälle seurataan bolshevikien rynnistystä, tarkastaa hiukan,
millaisin asein he aikoivat ihanneyhteiskuntaansa Virossa toteuttaa.

»Tööline» kirjoittaa siitä marraskuun 27 p:nä:

»Jo se tosiasia, että me lujasti pyrimme proletariaatin diktatuuriin,
osoittaa, että meidän on kohdeltava vihollisiamme säälittä. ‒ ‒ ‒
Meidän on hävitettävä luokkavihoiksemme maan päältä, vasta senjälkeen
Viron proletariaatti voi rauhallisesti ryhtyä luovaan työhönsä.»

Viron väliaikaisen vallankumouskomitean käsky N:o 1 mainitsee samasta
asiasta:

»Porvarilliset ja muut neuvostoja vastustavat puolueet (radikaalit,
menshevikit, Viron sosiaalidemokraattinen puolue, kaikenlaiset
sosiaalivallankumoukselliset j.n.e.) julistetaan laittomiksi, niiden
sanomalehdistö ja kaikenlainen toiminta kielletään, ja niiden
johtohenkilöitä kohdellaan, samoinkuin vastavallankumouksellisia,
kaikella vallankumouksellisella ankaruudella.»

Viron työkansan kommuunin hallituksen manifestissa taas sanotaan m.m.:

»Viron väliaikainen hallitus, kaikki sen agentit ja kannattajat, kaikki
moisionomistajat ja papit, joiden kädet valuvat Viron työväen verta,
ovat lain ulkopuolella ja suojattomia. Jokainen, joka vaatii Viron
väliaikaisen hallituksen tai sen agenttien käskyjen täyttämistä, on
heti paikalla ammuttava.»

Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat
Viron kansalle tuoda, _Anvelt_ viittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä
maaliskuun 30 p:nä 1919:

»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat
nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että
vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille
vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin,
jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena
ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä
hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»

Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin
asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin
ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman
toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan
proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana
jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla
kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin
kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.




7. Bolshevikien suuri eteneminen.


Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta
peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä
rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta
hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea
tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta
vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella
kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin
saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten
joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa.
Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin
järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei
olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen
riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.

Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä
vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen
ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai
lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se
menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin
tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten
sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja
virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea
peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan
puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan —
muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja
rautatien varsilla.

Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä,
että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä
kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli
yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja
seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja
konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia
panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että
kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat
suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.

Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen
hankkimisessa. Niinpä pääministeri _Päts_ ilmoitti joulukuun 1
p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen
aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa
hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten
itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein
kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava
asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin
hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan,
jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.

Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa
— 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta;
Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta;
Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti:
51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja
8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta;
Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren
lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta;
Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja
suojeluskuntalaista.

Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin
hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta
rintamalle. Pääministeri _Päts_ eräässä puheessaan mainitsi sattuneen
sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun
heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja
ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen
asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei
vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein
epätoivoinen.

Vasta sitten, kun pääministeri ylittäen valtuuksiaan kutsui
aseihin isänmaan puolesta kaikki ylioppilaat ja koulupojat, joissa
isänmaallinen henki oli voimakkain, sai hallitus kipeästi kaivatun
perustan jalkojensa alle. Asevelvollisten kutsunnat alkoivat menestyä
hyvin. Sotilaallisen tilanteen kärjistyneisyyttä helpotti sekin
seikka, että rykmenteille voitiin joulukuun alkupäivistä lähtien
ruveta jakamaan aseita ja varustuksia Tallinnasta. Hallitus oli saanut
Suomesta aseita ja lainan lähimpiä tarpeitaan varten.

Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan
rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli
siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2
panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten
mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraali
_Tönisson_ antoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen
ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta
joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko
rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat
joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen
suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen
kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut
mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat
loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin
tappioin peräytymistä kesti.

Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen
vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi
ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän
johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist»
lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti
tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia
vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei
saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat
tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä
tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta
virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.

Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien
keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden
voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti
lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten
yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien
haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan
miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.

Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten
sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät
järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja
myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa
sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin
samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun
12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.

Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu
lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui
Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista
lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta
ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin
muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan
puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen
peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes
ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä
rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.

Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen
jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa
seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä
lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen
varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat
herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus
omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista
ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella
vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden
virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta
ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat
jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa
saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän
kautta Riikaa kohden.

Viron hallitus oli heti taistelujen alussa kääntynyt länsivaltojen
puoleen pyytäen niiltä suojaa Venäjän bolshevikeja vastaan. Tunnettu
tosiasia oli, että länsivallat suhtautuivat omia suurpoliittisia
etujaan silmällä pitäen suosiollisesti virolaisten taisteluun
bolshevikeja vastaan. Niin ollen oli todennäköistä, että entente
tulisi tukemaan Viron väliaikaista hallitusta. Englannin laivaston
saapumisesta Viron vesille olikin jo kauan huhuiltu, vaikkakaan siitä
ei pitkään aikaan vielä sen enempää kuulunut. M.m. Suomenkin lehdissä
julkaistiin eräs Lontoosta joulukuun 7 p:nä lähetetty sähkösanoma:
»Virallisesti ilmoitetaan, että Englannin laivasto on saapunut
Tallinnan satamaan ja englantilainen sotaväki miehittänyt kaupungin.»
Mutta odotettu laivasto viipyi yhä.

Useilta toivo sen tulosta oli jo kadonnut, kun se vihdoinkin joulukuun
12 p:nä saapui Tallinnan satamaan. Monet Virossa uskoivat, että sen
kautta maa oli lopullisesti pelastunut bolshevikivaarasta. Rintamalla
sotilaat odottivat kiihkeästi englantilaisia joukkoja avukseen.
Verrattain yleinen oli luulo, että englantilaiset pakottavat kuin
taikaiskulla bolshevikit peräytymään ilman että virolaisten enää
tarvitsi tehdä mitään omasta puolestaan. Huhuttiinpa jo ensi päivinä
laivaston saapumisen jälkeen Narvan takaisin valloittamisestakin.
Mutta pian virolaiset saivat nähdä näin luullessaan odottaneensa
englantilaisilta liikoja — ehkäpä oman maansa riippumattomuudelle
onneksi. Laivasto toi tosin virolaisille jonkin verran kiväärejä ja
ampumatarpeita ja varsinkin läsnäolollaan ja liikkeillään vaikeutti
bolshevikien laivojen liikehtimistä Suomenlahdella suojaten siten
Narvan rintamalla taistelevien virolaisten joukkojen selkäpuolen.
Mutta rintamasotaan englantilaisia joukkoja ei ottanut osaa. Vaikka
siis Englannin Virolle suoma sotilaallinen apu oli varsin tärkeä
muodostaen yhden niistä välttämättömistä edellytyksistä, jotka tekivät
suomalais-virolaisten joukkojen etenemisen sittemmin mahdolliseksi,
niin se ei yksin olisi voinut pelastaa Viroa tuholta, eikä riittänyt
aikaansaamaan sotaonnen kääntymistä.

Joulukuun 14 p:nä virolaisilla oli ensimmäinen menestys. Panssarijuna
sai silloin saaliikseen 5 konekivääriä ja vankeja. Mutta samaan aikaan
Narvan rintamalla taistelevat jalkaväkirykmentit (5:s rykmentti oli
myöskin joutunut rintamalle) olivat pakotetut peräytymään ja 15 p:nä
jättämään Rakveren kaupungin bolshevikeille.

Edellämainittu kirjoitus »Kuka voitti vapaussodan?» selostaa tilannetta
seuraavasti:

»Ote 4:nnen rykmentin komentajan, eversti _Seimanin_ pitemmästä
esityksestä joulukuun 15 piitä kuvastaa kyllin selvästi sotaväkemme
mielialaa:

»Klo 3 ip. sain tietää, että vartioryhmä oli tullut pois Pedrusesta.
Vartioryhmän päällikkö, vänrikki M. ei ilmoittanut peräytymisestään,
vaikka hänellä oli sitä varten ratsumies käytettävänään.
Ratsueskadroona, joka oli Idaveren kartanossa, pakeni niinikään
nähdessään joukon tulevan maantietä pitkin, jättipä vielä tällöin
konekiväärinkin jälkeensä. Eskadroonan päällikön onnistui ruoskan
avulla pakottaa miehet ottamaan konekiväärinsä mukaan. — Minun on vielä
lisättävä, että molemmat peräytymiset tapahtuivat ilman laukaustakaan
meidän puoleltamme. Vänrikki M. saattoi vain ilmoittaa, että vihollisia
oli ollut niin paljon, että koko maailma oli käynyt mustaksi. Sotilaat
ovat nyt sellaisessa tilassa, että kaikkien ei voi luottaa ampuvan
laukaustakaan... Kun vihollisen puolelta alettiin pommittaa tykeillä,
oli heti huomattavissa peräytymistä...

»Lähettäessään raportin edelleen eversti _Reek_ lisää siihen m.m.:

»5:s rykmentti on, minun arveluni mukaan, vielä sekasortoisempi
rykmentti. Peräytymistä — tämän sanan oikeassa merkityksessä — minä
tähän mennessä en ole vielä rintamallamme nähnyt, täällä miehet
juoksevat, eikä muuta mitään. Juoksemaan heitä ei pakota ainoastaan
vihollisen tykkituli, vaan jo 3—4 bolshevikia.

»... Jos meillä olisi ollut miehiä, niin heillä voisi täällä, metsien
ja soiden keskellä, tehdä ihmeitä, mutta niillä aineksilla, joita
meillä on — ei mitään; meidän miestemme taholta ei ole odotettavissa
vastarintaa...

»... Meidän joukkomme, kuten jo sanoin, ovat noita, niiden varaan ei voi
jättää pääkaupunkimme puolustusta. Siis jo oikeampaa ja ajanmukaisempaa
on ryhtyä ajoissa huolehtimaan sen puolustamisesta, ja sitä varten on
tarpeen suorittaa kaikki esityöt, tai oikeammin sanoen — sitä varten on
luotava uusia voimia.

»Joulukuun 21 p:litä eversti _Seiman_ ilmoittaa tilanteesta:

»Eilisten ja viimeöisten taistelujen jälkeen on 4:nnen rykmentin
komppanioihin jäänyt jäljelle: 1:seen komppaniaan — 19 upseeria ja 8
sotilasta, 3:nteen komppaniaan — 17 upseeria ja 18 sotilasta, 4:nteen
komppaniaan — 21 upseeria ja 24 sotilasta (ei ottanut osaa taisteluun),
5:nteen komppaniaan — 8 upseeria ja 8 sotilasta, eskadroonaan — 4
upseeria ja 5 sotilasta. 2:nen komppania on upseereineen kadonnut
taistelukentältä; lähetin hakemaan. Rintaman takana, 10—15 virstan
alueella, maleksivat suuret joukot sotilaita ja suojeluskuntalaisia,
joista minun on aivan mahdotonta saada selvää.»

Pari päivää Rakveren menetyksen jälkeen joukko bolshevikien kannattajia
yritti toimeenpanna Tallinnassa sisäisen vallankumouksen. Suurehko
aseellinen mielenosoitusjoukko keräytyi Pietarin torille ja lähti
sieltä kulkemaan kohti raatihuonetta, jonka luona sen ja koulupojista
kokoonpannun sotilaspatrullin välillä syntyi kiivas laukaustenvaihto.
Kahakka päättyi siten, että mielenosoittajat ajettiin hajalle.
Virallisessa kertomuksessa mainitaan vain parin henkilön saaneen
kahakassa surmansa ja muutamien haavoittuneen. Oikeampi tieto lienee
kuitenkin mukana olleiden antama, nim., että uhrien, sekä kaatuneiden
että haavoittuneiden, lukumäärä oli paljon suurempi.

Eteläisellä rintamalla tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi.
19 p:nä lättiläiset bolshevikijoukot marssivat Valkiin. Siellä
heitä kerrotaan tervehdityn monista ikkunoista ja kadunkulmauksista
hurraa-huudoin ja liehuvin liinoin. Bolshevikilaumat lähenivät jo
Tarttoakin, josta saksalaiset miehitysjoukot olivat lopullisesti
lähteneet 18 p:nä jättäen kaupungin asukkaat bolshevikien helpoksi
saaliiksi. Mitä lähemmäksi vihollinen joutui, sitä suuremmaksi
sekasorto kaupunkia puolustavien, viholliseen verraten melkoisten
virolaisten joukkojen keskuudessa yltyi. Hajanaisina joukkioina ne
ryöstelivät ruo'an ohella muutakin omaisuutta läheisistä kartanoista
ja kylistä. Pari komppaniaa pani itse kaupungissakin toimeen ryöstöjä.
Sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä syntyi laukaustenvaihtoa
jälkimmäisten yrittäessä estää sotilasmielivaltaa ja ryöstöjä. Huutoja
ja laukauksia kajahteli kaikkialta.

Jo yksin tämä kurittomuus virolaisissa joukoissa olisi riittänyt
ratkaisemaan Tarton kohtalon. 21 p:nä. 2:nen rykmentti sai
käskyn peräytyä kaupungista, josta yliluutnantti _Kuperjanov_
suojeluskuntalaisineen poistui viimeisenä. 2:sen rykmentin
sotapäiväkirja mainitsee syiksi Tarton jättämiseen: 1:o rykmentin
kiireellisen muodostamisen hyvin huonoissa ja ahtaissa oloissa, 2:o
sotilaiden keskuudessa vallitsevan hallituksen-vastaisen mielialan,
jonka bolshevistinen kiihoitus oli aikaansaanut aiheuttaen miehistössä
kapinan, ja kurin puutteen. 3:o rahvaan välinpitämättömyyden äärettömän
vaikeana hetkenä, 4:o atamani _Balahovitshin_ ja baltilaisen
pataljoonan tarkoituksellisen peräytymisen ja käskyjen laiminlyömisen
ja 5:o sen, että Tartto—Vöru maantie oli melkein suojaton, joten
vihollinen voi vastuksetta tulla kaupunkiin, jossa kapina miehistön
keskuudessa oli leimahtanut ilmiliekkiin. Eversti _Unt_ ei voinut
saada apua kapinan kukistamiseksi baltilaiselta pataljoonalta eikä
atamani _Balahovitshilta_, jotka käskyä odottamatta olivat peräytyneet
asemistaan. Paikallinen suojeluskunta taas ei jaksanut panna
järjestystä kaupungissa kuntoon. Vain peräytymistie jäi jäljelle.

Tämä kuvaus antaa selvän kuvan siitä kurjuudesta, joka joukoissa oli
vallalla, ja Viron väliaikaisen hallituksen epävarmasta asemasta vielä
joulukuun loppupuolella.

Tavaton epäjärjestys vallitsi peräytyvän rykmentin keskuudessa.
Sotilaiden kärsimyksiä ja päällystön vaikeuksia on turhaa koettaakaan
kuvata. Mainittakoon vain, että kun 2:nen rykmentti vihdoinkin
saapui Pöltsamaalle, oli sen vahvuus, joka Tartosta lähdettäessä
oli ollut 126 upseeria ja 2.182 sotilasta, supistunut 104 upseeriin
ja 608 sotilaaseen. 22 upseeria ja 1.574 sotilasta oli karannut
peräytymismatkalla joukko-osastostaan!

Ilmojen käydessä kylmiksi asema rintamalla huononi yhä, kun lämpimiä
vaatteitakin puuttui sotilailta. Kaikki virolaiset rykmentit
peräytyivät. Mitään muutosta sekään ei aluksi aikaansaanut, että
23 p:nä nimitettiin sotaministerien operatiiviesikunnan päällikkö,
nerokas, vielä nuori eversti _J. Laidoner_ kaikkien virolaisten
joukkojen ylipäälliköksi, hänen entiselle paikalleen eversti _Soots_
ja 2:sen divisioonan komentajaksi eversti _Puskar_. Koettelemuksia
ja vastoinkäymisiä jatkui yhä. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi
jo kokonaan luopuneet menestyksen toivosta. Toiset heistä, kuten
esim. äskenmainitut 2:sen rykmentin karkurit, heittivät aseensa ja
jättäytyivät bolshevikien valtaamille alueille Parempi osa jatkoi
kuitenkin taistelua epätoivoisen sisukkaasti välittämättä oman henkensä
säästämisestä.

Jouluaattona 5:s rykmentti oli pakotettu jättämään Tapan
rautatienristeyksen ja kauppalan vihollisille. Kenraali _Tönisson_
ilmoitti samana päivänä tilanteesta Narvan rintamalla seuraavaa:

»Suojeluskunta ei ole tehtävänsä tasalla. Suurella vaivalla
suojeluskuntalaisia saa ajetuksi rautatien vartiointiin. Koko
suoiejuskuntajärjestö lähtee käpälämäkeen, kun vihollinen lähenee 10—20
virstan päähän. Virun maakunnan suojeluskunnassa oli 2.100 miestä, nyt
on jäänyt jäljelle 30 miestä.»

Rengas Tallinnan ympärillä kiertyi yhä ahtaammalle, ja joulupäivänä
bolshevikit valloittivat Ruhjan, Maarja—Magdalenan ja Järva—Jaanin
kauppalat.

Virolainen laivasto — Tallinnan telakalle venäläisiltä jäänyt
tykkialus »Bobr» (nyk. »Lembit»), pari saksalaisten jättämää
moottorialusta ja yksi höyrylaiva — ryhtyi näihin aikoihin toimintaan
pommittaen vihollisten asemia ja saattaen vihollisen rintaman taakse
maihinlaskujoukkoja, jotka eivät kylläkään kyenneet mitään saamaan
aikaan. Virolaisen laivaston liikehtimisen teki mahdolliseksi
luonnollisesti vain englantilaisen laivasto-osaston oleskelu Tallinnan
satamassa.

Pari kertaa bolshevikilaivat huolimatta englantilaisista sotalaivoista
yrittivät lähestyä Tallinnaa pommittaakseen sitä. Mutta molemmilla
kerroilla retki päättyi onnettomasti. Rohkean yrityksen tekijät
joutuivat englantilaisten sotalaivojen saaliiksi lyhyen taistelun
jälkeen Tallinnan sataman edustalla joulukuun 27 ja 28 p:nä.
Valloitetut alukset, kaksi Novik-mallista risteilijää, »Spartak» ja
»Avtroil», luovutettiin sitten Englannin hallituksen määräyksestä
Viron väliaikaisen hallituksen käytettäviksi sodan ajaksi. »Wambola»
ja »Lennuk» nimisinä ne ottivat sitten huomattavalla tavalla osaa
maajoukkojen liikkeisiin Narvan rintamalla ja suojasivat Viron
rannikoita.

Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546
upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29
tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei,
kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä
olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai
5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10
000 mieheksi.

Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919.
Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit
olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat
tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien
lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut
maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden
pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan
noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen
ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta
joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin
suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se
vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja
lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin
luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin
valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.

Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa
ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten
väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään
muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun
epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi
katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että
bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka
vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan
toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa
kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin
kansankerroksiin.

Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja
rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun
puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine
alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien
joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä,
agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut
kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta
ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi
järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen
suuri.

Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen
tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden
lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut
minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja
samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee
seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta
Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston
sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraali _Tönissonin_ lausuneen:
»Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein
vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos
kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua
suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.»
Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin
mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten
täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.

Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun
30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat
seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron
vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä.
Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi
menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa
valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee,
että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä
panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti
Ambrosiuksen, johdolla.

Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman
järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla
komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat
»vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta
luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten
bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan
sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia
vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien
kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein
Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät
valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti.
Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit
kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he
ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.

Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle
kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.






TOINEN OSA




1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.


Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa.
Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä
seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen
sanomalehtiuutisten avulla.

On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä
heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä
virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa,
että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista
heimolaisista.

Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan
vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten
vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa
perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset
olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa
oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista
vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä
harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.

Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin
kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina,
linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin
etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin
suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi
pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen
välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea
Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja
syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus
vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys
vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi
valtaan.

Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin
alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen
heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et
impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että
se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten
välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa
ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan
Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin
vastaan. Niinpä tohtori _O.W. Louhivuori_ kirjoitti »Uudessa
Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä,
jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana
tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan
kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät
ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.»
Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa
väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa
suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja
salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet
Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen
tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa
piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa
sitä, kuten ministeri _Rein_ surullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin
selvästi osoittamaan.

Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on
selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus,
joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli. _Suomen_ vähän
aikaisemmin päättynyt _vapaussota_ monenlaisine kokemuksineen tarjoaa
kaivatun selityksen.

Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein
lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta.
Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen
kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat
vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä
eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa
mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta
vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat
sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen
veljeskansa.

Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn
pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen
kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan
eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko
sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä
hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat
ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät
vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi
kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen
osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä
juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.

Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan
suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman
ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin
saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.

Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme
tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen
liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen
vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää
vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista
ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja
marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset
olivat kostamatta.

Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta
toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan
laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat
mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain
isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden
uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä
tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista
pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden
vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle
jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri,
Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta
todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan
Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne
tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä
ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen
herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.

Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan
syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä
muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan:
Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja
kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten
menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin
katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen
kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin
Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua
pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa
määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin
apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.

Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä,
enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin
määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus
apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen
toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön
onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan.
Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen
hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet
määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita
veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä
valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi
omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai
torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen
syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua,
tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään
alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron
irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista,
Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen
uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin
tärkeää.

Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen
länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan
länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista —
tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.

Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen
ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen
koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi,
tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se
olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä,
ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja
liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt
yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli
epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista
vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli
mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää
käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.

Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen
kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka
avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.

       *       *       *       *       *

Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen
hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon.
Sen valtuutettuina oikeusministeri _Poska_ ja salkuton ministeri
_J. Tönisson_ kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen
pääministerin _Lauri Ingmanin_ puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa
ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä.
Professori _Ingman_ kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:

»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä
tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua,
osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa
tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska
asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»

Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien
valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että
tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain,
että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja
ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.

Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija
oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä
kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen.
Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään
vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen
tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi
suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin
hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan
suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron
vapaaehtoista apuretkikuntaa.

Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista
hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin
kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan
rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron
kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö
otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.

Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia
tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta.
Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt
ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä
aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma
Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.

»Uuden Päivän» toimittaja _Yrjö Koskelainen_ esitti joulukuun 2 p:nä
1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!»
lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi
selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen
mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön
täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:

»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia
on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen
velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen
selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun
suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi
vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana,
avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan
meille ikuisesti kiitollinen.»

»Tampereen Sanomissa» toimittaja _John Zidbäck_ joulukuun 10 p:nä
julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?»
lausuu m.m.:

»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että
avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä,
että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen
selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin
eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä
voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin.
Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me
voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne
vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää
aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei
pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä,
joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä,
kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi
sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen
heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää
hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida
muuten mennä!

»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen
yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista
käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi
meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen
velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt
jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»

Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton
yliopistossa professorina olevan tohtori _Lauri Kettusen_ kirjoitus
»Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan
m.m.:

»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua
veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun
hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua
lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin
tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä
hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen
häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät
varjoon.

»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot
kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja
varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa,
joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua
on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat
kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa
Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin
se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan
veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi
vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen
historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa
arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.

»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin
veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos
meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset
esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»

Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteri _Heikki
Klemetin_ runo »Apuun!» ja tohtori _O.W. Louhivuoren_ kirjoitus »Viroa
auttamaan», jossa lausutaan m.m.:

»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua
muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän
nopeasti.

»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille
itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin
ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä,
jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka
ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä
elämään?

»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän
annettava, mitä voimme.

»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut
suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me
odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan
riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron
nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa
puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.

»‒ ‒ ‒ Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat
tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan
avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen
kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.

»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen
suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»

Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli
ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet,
ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle
oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden
kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.

       *       *       *       *       *

On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron
avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että
ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan
toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri
tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat
tulokseen.

Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron
väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä
ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla
ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron
rintamille.

Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentin
Turun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnantti _Ernst
Branders_. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö,
vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuri _Martin
Ekström_ innostui asiaan.

Joulukuun 9 p:nä luutnantti _Branders_ selvitteli ajatuksiaan Viron
avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuri _Ekströmille_,
joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten.
Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa
tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään
joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron
sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka
varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja
majuri _Ekströmin_, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen
sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän
antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin
moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät
pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.

Seuraavana päivänä luutnantti _Branders_ matkusti majuri _Ekströmin_
valtuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron
edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen
onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtori _O. Kallas_ ja Viron
oikeusministeri _Poska_, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa
suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että
Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään.
Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.

Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus
kannattamaan yritystä. Luutnantti _Branders_ pääsi kyllä joulukuun 11
p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraali _Waldénin_, puheille.
Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa
Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan
aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta
seikkailulta.

Vaikka siis majuri _Ekströmin_ ja luutnantti _Brandersin_ ei
onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja
viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken
osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa
ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.

Luutnantti _Branders_ sai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa
Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen
hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana
Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan
välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa
kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä.
Luutnantti _Branders_ palasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron
avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.

Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin
suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä
tohtori _Lauri Kettusta_, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä
kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo
marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä
propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin.
Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.

Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtori
_Kettunen_ todenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli
kaikkein ensiksi tohtori _O.W. Louhivuoren_ kanssa esittäen, että
everstiluutnantti _Hans Kalmia_ pyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia
toisella taholla, kun majuri _Ekström_ värväisi toisella. Sitten
hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden
puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka
tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia
Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien
hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten
miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin
toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja.
Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtori _Kettunen_, maisteri
_Toivo Kaukoranta_ ja maisteri _Y.O. Ruuth_.

Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen
ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi
välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä
mielessä käännyttiin tohtori _Louhivuoren_ puoleen. Sittenkuin tohtori
_Kallas_ palattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa
arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtori _Louhivuori_
muiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta
luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille
annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.

Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen
laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle
lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu.
Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita.
Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian
ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia
joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo
Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.

Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava
toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteri
_Ruuthin_ johtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen
avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä
Viroon.

Maisteri _Ruuth_, joka silloin oli ulkoasiainministeriön
sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtori _Kettusen_
ja maisteri _Kaukorannan_ kanssa omassa nimessään ja vastuullaan
pääministeri _Ingmanille_ seuraavansisältöisen pro memorian, jonka
puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtori _T.T.
Kaila_ lupasi puhua pääministerille:

 »P.M.

 Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron
 pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä
 nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet
 osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan
 retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen
 tukemiseksi.

 Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme
 etevimpiä upseereja, kuten _Sihvo, Kalm_ ja _Ekström_. On ajateltu,
 että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja
 molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600
 miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.

 Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa
 tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa
 propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen
 armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta,
 että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.

 Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen
 varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi
 mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.

 Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä
 lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa

 että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista
 joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi,
 jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja
 muilla sotatarpeilla.

 Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.

                                          _Y.O. Ruuth.
                                          Fil. maist._»

Pari päivää myöhemmin pääministeri _Ingman_ kutsui maisteri _Ruuthin_
luokseen valtioneuvostoon ja ilmoitti hallituksen myöntyneen tehtyyn
anomukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että sotilastoimikunta, joka oli
suunniteltu itsenäiseksi, alistuisi vastaisuudessa valittavan yleisen
avustustoimikunnan johtoon.

Senjälkeen sotilastoimikunta ryhtyi neuvotteluihin majuri _Ekströmin_
ja luutnantti _Brandersin_ kanssa. Maisteri _Ruuth_ kertoo siitä:

»Kun sotilastoimikunta perustettiin, oli meidän tehtävämme vain
sovittaa yhteen molemmat aloitteet. Se tapahtui Ylioppilastalolla.
Läsnä olivat _Branders_, joka aikaisemmin oli minun asunnossani
yksityiskohtaisesti asiasta neuvotellut ja sopinut kanssani
yhteistoiminnan perusteista, sekä _Kettunen, Kaukoranta, Ilmari Auer,
Käpy_ ja vielä joku. Sopimuksen tekoa helpotti se, että _Branders_
ei ollut saavuttanut Suomen hallituksen kannatusta omintakeiselle
toiminnalle, ja se, että _Ekström_ ja hän ymmärsivät asian saavuttavan
suuremman poliittisen kantavuuden ja tuen yhteistyössä itsenäisyys- ja
jääkärimiesten kanssa.»

Sotilastoimikunta oli sitä mieltä, että majuri _Ekströmin_
suunnittelema 700-miehinen apujoukko ei ollut riittävän suuri. Kuten
maisteri _Ruuthin_ pro memoriasta näkyy, ajateltiin jo silloin
lähettää Viroon kaksi joukko-osastoa, joista toista johtamaan aiottiin
pyytää Suomen vapaussodassa kunnostautunutta, virolaissyntyistä
everstiluutnantti _Kalmia_. Yrityksen katsottiin siten saavan osakseen
paljon suurempaa kannatusta kaikkialla maassa.

Tohtori _Kettunen_ oli ennen sotilastoimikunnan perustamista
neuvoteltuaan tohtori _Louhivuoren_ kanssa omassa nimessään alustavasti
tiedustellut everstiluutnantti _Kalmilta_ hänen mielipidettään.
Sotilastoimikunta asettui sitten tästä riippumatta kannattamaan
everstiluutnantti _Kalmin_ ehdokkuutta. Maisteri _Ruuth_ kertoo siitä:

»Everstiluutnantti _Kalmin_ puoleen käännyttiin sotilaskomitean
nimenomaisen ja yksimielisen päätöksen perusteella. Ensimmäiset
neuvottelut _Kalmin_ kanssa tapahtuivat _Gradinilla_ joulukuun
puolivälissä. Läsnä oli myös ylitarkastaja _Käpy_, joka puhelimitse
oli kutsunut _Kalmin Gradinille_:, ja joka esitteli hänet minulle.
_Kalm_ oli periaatteellisesti heti valmis tarttumaan toimeen, mutta
halusi tarkkoja tietoja yrityksen sotilaallisista edellytyksistä,
ennenkuin lupasi antaa lopullisen suostumuksensa. Seuraavana päivänä
neuvottelimme kahden, ja senjälkeen _Kalm_ antoi suostumuksensa
sotilaskomitean kokouksessa samana iltana Ylioppilastalolla. _Kalmin_
epäilykset koskivat aseiden saantia, miehistön lukumäärän rajoittamista
j.n.e. Sitäpaitsi hän tahtoi palkkaedut ja valtuudet edeltäpäin
määritellyiksi. Onnistuin _Kettusen_ kanssa järjestämään nämä asiat
neuvotteluilla osittain ministeri _Kallaksen_, osittain sotaministeri
_Waldénin_ ja kenraali _Vilkaman_ kanssa. Molemmat viimeksimainitut
pitivät _Ekströmiä_ ja _Kalmia_ sangen sopivina.»

Eversti _Sihvon_ ehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen
johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä
Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto
yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan
toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat
ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka
tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan
keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön
huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen
ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen
järjestämisestä.

Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat
olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat,
joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi
avustusliikkeeksi.

Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä
laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun
antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman
Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta,
jolla se suostui maisteri _Ruuthin_ pro memoriassa tehtyyn ehdotukseen,
asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava
eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja
henkilöitä.

Kokous, jonka puheenjohtajana rouva _Ilmi Hallsten_ toimi,
asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän
kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja
laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle,
jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu
suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta
puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent.
senaattori _Alexander Frey_, kansanedustaja _A.R. Hedberg_ ja rehtori,
kansanedustaja _Eirik Hornborg_, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent.
senaattori, kansanedustaja _O.W. Louhivuori_, tohtori _K.A. Paloheimo_
ja pankinjohtaja _Mauri Honkajuuri_, kansallisesta edistyspuolueesta:
tohtori _Santeri Ivalo_, johtaja _W.A. Lavonius_ ja lakitieteen
kandidaatti _H. Ritavuori_, maalaisliitosta kansanedustaja _Santeri
Alkio_, ent. senaattori, kansanedustaja _K. Kallio_ ja kansanedustaja
_A. Juutilainen_ sekä sosiaalidemokraateista professori, ent.
senaattori _W. Voionmaa_, tohtori, ent. senaattori _J. Ailio_ ja
tohtori _H. Ryömä_. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia
huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.

Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin
Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä
joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin
tohtori _A.H. Virkkunen_ oli muutamin sanoin avannut kokouksen,
valittiin sen puheenjohtajaksi tohtori _Louhivuori_ ja sihteeriksi
tohtori _Kettunen_. Tohtori _Maunu af Heurlinin_ tehtyä selkoa
alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut
henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen
puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet
sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti
puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.

Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta
myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa
auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien
kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan
suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle
hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouva _Minna Frisk_
valtuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen
toimeenpanosta.

Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän
rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin
heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti
tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa
Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan
joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa
asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä,
niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä
erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten
avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he
koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa
piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin
siinä ainakin osittain ‒ selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen
porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa
sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro
jaloilleen.

Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen
puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset
puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei
puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan
peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen
sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen
edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet
— mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän
bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten
itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi
Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta
itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän
porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden
läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden
venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä
suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan —
teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan
osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka
olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he
eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat
siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet
antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi
he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä
palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron
muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.

Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen
kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään
vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa
ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee
suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin
ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa
saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen
heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia
kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.

Sosiaalidemokraattien johtajien ei ollut tietenkään vaikeata salata
virolaisilta puolueen suuren enemmistön suhdetta Viron avustamiseen,
jonka onnistuttua ei kuitenkaan enää arkailtu lähettää onnitteluja
virolaisille saavutetun vapauden johdosta. Suomalaisten ja virolaisten
sosialistien — sikäläiset vähälukuiset kommunistit poisluettuina
— välinen ero on kuitenkin hyvin suuri. Sen sijaan, että Suomen
sosiaalidemokraatit liittyivät maamme kohtalon hetkenä koko kansamme
vuosisatojen kuluessa vihollisinaan pitämiin venäläisiin, joiden
päätarkoitus oli tehdä loppu ei vain Suomen itsenäisyydestä, vaan koko
Suomen kansastakin, piti suurin osa heidän virolaisia aateveljiään
velvollisuutenaan ryhtyä kaikella tarmollaan, hengellään ja verellään
puolustamaan maansa nuorta itsenäisyyttä ja kansansa olemassaoloa
samoja vihollisia vastaan.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita hiukan Viron avustamisen
alkamisajan otollisuudesta.

Edellä mainittiin, että jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista
bolshevikien haltuun, ajateltiin apuretkikunnan lähettämistä Viroon.
Niiden kolmen Viron avustamisaloitteen ohella, jotka johtivat
tulokseen, lienee jo marraskuussa useilla tahoilla pohdittu tätä asiaa.
Herää niin ollen kysymys, olisiko retkikunnan lähettäminen jo tällöin
ollut edullisempi edellyttäen, että se olisi voitu silloin saada
aikaan. Toisin sanoen: ryhdyttiinkö Suomessa Viron avustamiseen oikeaan
vai väärään aikaan? Lähemmin tarkastettaessa asioiden kulkua ei voi
tulla muuhun tulokseen kuin, että _suomalainen apuretkikunta saapui
Viroon juuri oikeaan aikaan_.

Jos se olisi tullut vaikkapa vain parisen viikkoa myöhemmin, olisivat
bolshevikit valtaamalla Tallinnan, jonka edustalle he jo olivat
saapuneet, ehtineet tehdä lopun Viron itsenäisyysmiesten vastarinnasta.

Jos suomalaiset joukot olisivat olleet Virossa _ennen_ bolshevikien
hyökkäyksen alkua, olisi se parhaassa tapauksessa jäänyt tapahtumatta,
tai se olisi torjuttu. Tällöin olisi Viro säästynyt bolshevikien
hävityksiltä, jotka tuottivat etenkin huomattavia taloudellisia
vaurioita ja maan asukkaille suuria kärsimyksiä. Mutta vain juuri ne
kaiken entisen sorron ja kärsimyksen lisäksi Viron kansan hartioille
laskettuina saattoivat herättää virolaiset välinpitämättömyydestä maan
kohtaloon nähden. Ilman niitä ja varmaa uskoa, että ainoa pelastus oli
lyödä vihollinen takaisin rajojen taakse ja vaikkapa pitkälliselläkin
sodalla pakottaa se Virolle kunniakkaaseen rauhaan, eivät virolaiset
nähtävästikään olisi voineet herätä isänmaalliseen itsetuntoon ja
uhrautumishaluun ja eheytyä lujaksi kansayksilöksi.

_Suomalaiseltakin_ kannalta katsoen tällainen rauhallinen ratkaisu
olisi ollut vähemmän suotava. Tässä tapauksessa heikoksi ja
voimattomaksi sekä sisään- että ulospäin jäänyt Viro ei olisi vastannut
Suomen toiveita etuvartijasta ja lujasta liittolaisesta hädän hetkellä.
Avustustoiminta olisi Suomelta joka tapauksessa vaatinut melkein samat
taloudelliset uhraukset, mutta ei olisi tuottanut niitä tuloksia Suomen
ja Viron suhteiden kehitykselle, joita meillä on joka tapauksessa
oikeus toivoa sen nykyisessä muodossaan myöhemmin tuottavan. Vielä
tärkeämpää on kuitenkin, että tällöin Viron retki ei olisi tullut
vaikuttaneeksi nykyään ja etenkin tulevaisuudessa suurena suomalaisen
kansallisylpeyden aiheena ja oman voiman todistajana, jollaisia
jokainen kansa tarvitsee pysyäkseen pystyssä.

Näin parhaassa tapauksessa. Mutta on otettava huomioon sekin suuri
mahdollisuus, että niissä oloissa Viron vapaustaistelun olisi saattanut
käydä huonostikin. On ennen kaikkea muistettava Viron pitkät maarajat
Venäjää vastaan. Suomalaiset joukot olivat tosin karkoittaneet
venäläiset Suomesta herättäen heissä kunnioitusta ja pelkoa suomalaisia
aseita kohtaan, mutta ei ole sanottua, eivätkö bolshevikit sittenkin
olisi ryhtyneet hyökkäykseensä Viroa vastaan, vaikka he olisivat
kuulleet suomalaisia apujoukkoja olevan virolaisten puolella.
Mahdollisesti he olisivat siitä tiedon saatuaan vain ryhtyneet
huolellisemmin ja voimakkaammin valmistamaan hyökkäystä, joka olisi
saattanut käydä virolaisille varsin tuhoisaksi. On näet mahdollista,
että jos bolshevikit olisivat huomattuaan kohtaavansa lujempaa
vastarintaa kuin olivat odottaneet, tuoneet suomalais-virolaista
armeijaa vastaan ne kymmenkertaiset joukot, jotka sittemmin
taistelivat virolaisten kanssa Viron rajoilla kuukausimääriä, niin
suomalaistenkin puolustus olisi voinut murtua, jolloin kaikki olisi
ollut auttamattomasti hukassa.

Juuri ne aikaisemmat tapaukset ja vallitsevat olot, jotka loivat
tilanteen suomalaisten apujoukkojen saapuessa Viroon, tekivät
suomalaisten suuret voitot ja Viron pelastamisen mahdollisiksi.
Suomalaisten joukkojen loistavan menestyksen yksi kaikkein tärkeimpiä
edellytyksiä oli juuri se, että virolaisista helposti saadut
voitot olivat tehneet bolshevikijohtajien mielestä suuremmat ja
paremmat joukot Virossa tarpeettomiksi ja houkutelleet nämäkin
joukot etenemisessään varomattomuuteen ja liialliseen vihollisen
halveksimiseen. Heistä saadut nopeat ja loistavat voitot synnyttivät
bolshevikeissa sitten suuren suomalaiskammon ja suomalaisissa taas
voitonvarmuuden ja itseluottamuksen, jotka tekivät heidän kuuluisat
voittonsa mahdollisiksi, vaikka bolshevikit olivatkin verrattain pian
ehtineet järjestää vastarintansa ja lähettää osan parhaita joukkojaan
tuleen.

Toisaalta se tavaton _moraalinen_ vaikutus Viron sotilaihin ja
koko kansaan, joka pysyy suomalaisen apuretkikunnan suurimpana
historiallisena tekona, perustui siihen _ehdottomaan_ vaatimukseen,
että suomalaiset vapaaehtoiset eivät kertaakaan saaneet väistyä,
vielä vähemmin joutua tappiolle. Heidän tuli osoittaa virolaisille
sotilaille, että taisteluun oli mentävä ilolla ja kaikki taistelujen
kärsimykset kestettävä nurkumatta. Ja he tekivätkin sen. He eivät
olleet pelastamassa ainoastaan Viron valtiota, vaan he nostivat myöskin
Viron kansan perikadosta.




2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.


Heti joulukuun 20 p:n kansalaiskokouksen jälkeen, kun yrityksen johtoon
oli saatu kaikkien porvarillisten puolueiden luottamusmiehiä, jotka
nauttivat suurta arvonantoa kaikkialla maassa, pääsi avustustoiminta
täyteen vauhtiinsa. Eri aloilla kilpailtiin ripeässä toiminnassa.

Se, että sanomalehdet kaikkialla maassa asettuivat miltei poikkeuksetta
hankkeen puolelle, todistaa puolestaan, miten yleinen oli kansassamme
halu auttaa virolaisia, ja miten lujasti uskottiin omiin voimiin.
Sanomalehdistön antama tuki oli avustustoiminnalle hyvin tärkeä suuren
päämäärän saavuttamiseksi. Apuretkikunnan Viroon lähettämisajatuksen
ensimmäisenä julkisuudessa esittänyt »Uuden Päivän» toimittaja Yrjö
Koskelainen saattoikin siten kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa
joulukuun 28 p:nä:

»Me panemme erikoisella mielihyvällä ja kansallisella ylpeydellä
merkille, että suomalainen maaseutulehdistö kauttaaltaan, puoluekarvaan
katsomatta, on myötämielisesti suhtautunut Viron auttamiseen.»

Vain eräiden ruotsinkielisten sanomalehtien taholta osoitettiin
kylmäkiskoisuutta. Nekin tunnustivat kyllä avunannon Virolle olevan
Euroopan kulttuuriyhteisön velvollisuuden, mutta tahtoivat, että Suomi
jättäisi suurille länsivalloille avustustoiminnan, joka saattaisi
tuoda mukanaan meidän nuorelle valtiollemme vaaroja ja kansallemme
kärsimyksiä. Epäilemättä tämä käsitys oli vallalla joissakin
suomalaisissakin piireissä, niinkauankuin luultiin, että Englanti
tulisi ottamaan Viron suojelukseensa. Mutta kun sitten havaittiin
Englannin rajoittuvan Viron rannikkojen suojelemiseen ja aseiden
lähettämiseen ja bolshevikien lähenevän jo Tallinnaa, jolle ei enää
olisi ehtinytkään saapua apua muualta kuin Suomesta, ei enää käynyt
epäröiminen. Maamme ruotsinkielinen väestö ei avustustyössä suinkaan
vetäytynyt syrjään, vaan otti siihen suurella innolla osaa.

Sotilaallinen järjestelytyö avustustoiminnan alkuaikoina jäi
sotilastoimikunnalle. Mutta sekään oli tuskin milloinkaan
kokonaisuudessaan koolla. Järjestelytyö oli suoritettava tulisella
kiireellä. Tärkeät asiat vaativat mahdollisimman nopeata ratkaisua.
Sotilastoimikunnan töihin ottivat aktiivisesti osaa maisteri _Ruuth_
puheenjohtajana, maisteri _Kaukoranta_, joka hoiti toimikunnan
kansliaa, tohtori _Kettunen_ ja tohtori _Hj. Göös_. Arvokasta apuaan
antoivat maisteri _E.E. Kaila_, tuomari _V. Puustinen_, maisteri _E.
Välikangas_ y.m., jotka kuuluivat toimikuntaan. Maisteri _Ruuth_ oli
vilkkaissa neuvotteluissa sotaministerin, kenraali _Waldénin_ kanssa,
joka osoitti kaiken aikaa suurta mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta
apuretkikuntaa kohtaan. Monet alemmat sotilasviranomaiset sensijaan
suhtautuivat puuhaan välinpitämättömästi ja aiheuttivat paljon
harmia ja ajanhukkaa. Sotilastoimikunnan onnistui kuitenkin pitkillä
neuvotteluilla saada asiat luistamaan. Apuretkikunnan tarpeisiin
varattiin aluksi Uudenmaan kasarmin päärakennus ja sittemmin
Merikasarmi Katajanokalta.

Maisteri _Ruuth_ kertoo sotilastoimikunnan työskentelystä alkuaikoina:

»Mitä sotilaskomitean toimintaan joulukuussa 1918 tulee, lisään
vielä, että henkilökohtaiset neuvottelut _Ekströmin_ ja _Kalmin_
sekä pääintendentti _Göösin_ kanssa heidän ehdoistaan ja eduistaan,
työnjaosta, velvollisuuksista j.n.e. sekä Viron hallituksen
suostumuksen hankkiminen kaikkiin näihin ottivat huomattavasti aikaa.
Työ oli siis etupäässä järjestävää ja alkuunpanevaa, neuvotteluja ja
erilaisten intressien sovittelua. _Ekström_ ja _Kalm_ neuvottelivat
kaikissa tärkeissä kysymyksissä, myös usein henkilö- ja nimitysasioissa,
sotilaskomitean aktiivisten jäsenten kanssa.»

Aluksi toimi vapaaehtoisten luetteloimistoimisto vain Helsingissä,
jossa rykmenttien upseerit sotilastoimikunnan jäsenten avustamina
ottivat vastaan ilmoittautumisia Ylioppilastalolla. Sen johdosta saapui
maaseudulta kirjeitä, joissa pyydettiin paikallisten kanslioiden ja
värväystoimistojen perustamista maaseutupaikkoihinkin. Eräässä niistä
kirjoitetaan m.m.:

»— — — on välttämätöntä, että veljeskansamme auttamiseksi alulle
pantu apuretkikunta-aate laajennetaan koko maata, siis myös maaseutua
käsittäväksi, maaseudulla on näet paljon viime talvena mukana olleita
rintamamiehiä, jotka palavasti ovat odottaneet tilaisuutta päästä
Viron avuksi. Mieliala maaseudulla, ainakin Mikkelin läänissä, on
sangen innostunut. Kun kuitenkin, mikäli lehdistä huomasin, kanslia
vapaaehtoisten ilmoittautumista varten on järjestetty ainoastaan
Helsinkiin, ja kun halukkaiden maaseudulta näin ollen on vaikeaa ja
joissakin oloissa suorastaan mahdotonta ilmoittautua osanottajiksi
retkikuntaan, rohkenen esittää, että tällaisia kanslioita ja asiaa
ajavia paikallisosastoja perustettaisiin myös maaseudulle, kunkin
läänin pääkaupunkiin. Tämä olisi välttämätöntä asiassa pikaisiin
tuloksiin pääsemiseksi. Myös tulee tämän kautta asian ja apuretkikunnan
taloudellinen asema, s.o. rahavarat ja varustus, nopeimmin ja parailla
tuloksilla järjestetyksi. Maaseudulla on paljon henkilöitä, jotka
raha-avustuksella tulevat asiaa auttamaan. Myös vapaajoukkojen
järjestelyssä on suuri merkitys sillä, että paikallisoloja pidetään
silmällä.

»Siltä varalta, että ehdotukseen suostutaan, rohkenen vielä esittää,
että tällaisten paikallisosastojen ja kanslioiden perustaminen
yhdistettäisiin suojeluskuntien piiriesikuntien yhteyteen. ‒ ‒»

Sotilastoimikunnan puolesta maisteri _Kaukoranta_ ryhtyi järjestämään
vapaaehtoisten värväystä maaseudulla suunnitelmallisesti. Lyhyessä
ajassa tämä puoli saatiinkin kuntoon.

Heti yleisen avustustoimikunnan tultua valituksi ryhdyttiin sen
nimessä neuvotteluihin Viron täkäläisen edustajan, tohtori _Kallaksen_
kanssa Viron väliaikaisen hallituksen ja avustustoimikunnan välillä
tehtävän sopimuksen sisällöstä. Sen pohjana oli aikaisemmin mainittu
välikirja Viron väliaikaisen hallituksen ja majuri _Ekströmin_
välillä. Sotilastoimikunnan ja tohtori _Kallaksen_ välillä
käydyissä neuvotteluissa sovittiin sopimuksen poliittisen puolen
yksityisseikoista. Sen sotilaallisen puolen (palkka-, ylennys- y.m.s.
kysymysten) laatimiseen myöskin everstiluutnantti _Kalm_, majuri
_Ekström_ ja luutnantti _Branders_ ottivat osaa.

Täten syntyneen sanamuodon tarkasti avustustoimikunnan puolesta
senaattori _Frey_ Pohjoispankissa joulukuun 22 p:nä. Seuraavana päivänä
tämä saksankielinen sopimus allekirjoitettiin senaattori _Freyn_
asunnossa. Se kuuluu suomennettuna seuraavasti:

»SOPIMUS.

Viron hallituksen ja Suomalaisen avustustoimikunnan välillä on tehty
seuraava sopimus:

I. Suomalainen avustustoimikunta sitoutuu muodostamaan suomalaisen
vapaaehtoisen joukko-osaston, johon tulee kuulua n. 2.000 miestä ja
vastaava määrä upseereja. Joukko-osasto jakautuu kahteen itsenäiseen
sotilasosastoon (militärische Einheiten), toinen majuri _Ekströmin_,
toinen everstiluutnantti _Kalmin_ päällikkyyden alaisena. Molempien
täytyy viimeistään kolme viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen
olla taisteluvalmiina Viron mantereella.

II. Joukko-osaston tehtävänä on suojella Viroa Venäjältä maahan
tunkeutuvia bolshevikeja vastaan. Senvuoksi joukko-osasto suorittaa
vain puhtaasti sotilaallisia tehtäviä, eikä se ole velvollinen eikä
oikeutettu sekautumaan Viron sisäpoliittisiin asioihin. Joukko-osasto
jää Viroon siksi, kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista, tai kunnes
Viron hallitus laskee sen pois.

III. Viron hallitus kustantaa joukon ylläpidon. Vapaaehtoisten palkkaus
suoritetaan liitteen A. määräysten mukaan. Vapaaehtoisten vaatetusta
varten Viron hallitus suorittaa kerta kaikkiaan Smk 2.000: — miestä
kohden.

IV. Viron hallitus hankkii ampuma-aseet, niiden joukossa vähintään
40 konekivääriä ja 4 patteria, kussakin 4 uudenaikaista tykkiä,
ampumatarpeet ja kaikki muut sotilaalliset tarve-esineet; se sitoutuu
myös kustantamaan yhden tarpeeksi suuren kenttäambulanssin.

V. Kaatuneiden perheille ja invalideille Viron hallitus suorittaa
eläkkeen samojen periaatteiden mukaan, joita Suomen hallitus
vastaavissa tapauksissa noudattaa.

VI. Joukko muodostetaan Suomessa. Tähän tarkoitukseen Viron hallitus
sitoutuu lähettämään Suomeen heti muodostamisen alettua riittävän
määrän elintarpeita.

VII. Joukko-osasto on itsenäinen, erottamaton osa Viron armeijaa
ja sotaministeriön ja armeijan ylikomennon alainen. Siihen
kuuluvat vapaaehtoiset kantavat Viron armeijan merkkejä, kuitenkin
joukko-osaston päällystöllä on oikeus Viron sotaministerin
suostumuksella kantaa erikoisia merkkejä. Upseerien arvo koroitetaan
yhdellä asteella, niinpiankuin joukko-osasto saapuu Viroon.

VIII. Sodan syttyessä Suomen ja jonkin muun ulkovallan välillä
joukko-osasto voi Viron hallituksen suostumuksella palata Suomeen, jos
Suomi välttämättä tarvitsee sitä ja sotilaallinen asema Virossa sen
sallii.

IX. Joukko-osaston varustavat ja muonittavat Viron hallituksen
intendentit ja tarkastusviranomaiset, joiden on heti sopimuksen
allekirjoittamisen jälkeen saavuttava joukko-osaston
muodostamispaikkaan, ja joiden käytettäväksi toistaiseksi Suomessa on
heti asetettava yhden miljoonan Suomen markan luotto.

X. Viron hallitus kustantaa ilmoitukset, luetteloimistoimistot ja
rekryyttien kuljetuksen muodostamispaikkaan, sekä myöskin joukon matkan
Viroon ja takaisin.

Viron hallitus valtuuttaa tämän sopimuksen allekirjoittajaksi
edustajansa Suomessa, tohtori _Oskar Kallaksen_.

Lisäys artikkeliin VIII: Jos joukkoon kuuluu henkilöitä, joiden
Suomen lakien mukaan täytyy astua Suomen armeijaan aikana, jolloin
joukko-osasto on Virossa, täytyy näiden henkilöiden noudattaa Suomen
lakeja.

Helsingissä joulukuun 23 p:nä 1918.

Viron väliaikaisen hallituksen Suomalaisen avustuskomitean puolesta
puolesta

                               _Oskar Kallas_. Al
                       Viron hallituksen edustaja Suomessa.

Allekirjoitukset oikeiksi todistavat:

                               _Ernst Branders. Y.O. Ruuth._
                                  Luutnantti. Fil. maist.»



Liite A.


    Palkkausehdot.

  Vapaaehtoisessa joukossa ovat voimassa seuraavat kuukausipalkat:

    Sotilas.............................. Smk   300:—
    Korpraali (ryhmänjohtaja)............ Smk   350:—
    Kersantti (aliupseeri)............... Smk   400:—
    Varavääpeli.......................... Smk   450:—
    Vääpeli.............................. Smk   550:—
    Vänrikki............................. Smk   650:—
    Luutnantti (t. esikuntakapteeni)..... Smk   750:—
    Kapteeni (komppanianjohtaja)......... Smk   900:—
    Majuri............................... Smk 1.200:—
    Everstiluutnantti t. eversti......... Smk 2.000:—

  Eri virka-asemat edellyttävät seuraavien upseeriarvojen palkkaetuja:

  Joukkueenjohtaja        |
  Pataljoonan adjutantti  | vänrikin tai luutnantin palkkaa.
  Rahastonhoitaja         |

  Komppanianjohtaja       |
  Patterinpäällikkö       | kapteenin palkkaa.
  Rykmentin adjutantti    |
  Rykmentin intendentti   |

  Pataljoonankomentaja    |
  Tykistönpäällikkö       | majurin palkkaa.
  Rykmentin varakomentaja |

  Rykmentinkomentaja tai  | everstiluutnantin tai everstin
  Osastonpäällikkö        | palkkaa.

Tämän sopimuksen perusteella laadittiin ilman Päätoimikunnan
myötävaikutusta tai tarkastusta kunkin retkikunnan osanottajan
allekirjoitettavaksi seuraava

»VÄLIKIRJA.

Minä allekirjoittanut sitoudun täten niitten ehtojen mukaan, jotka
ovat joulukuun 23 päivänä 1918 tehty Viron hallituksen ja Viron
Avustustoimikunnan kesken, palvelemaan Viron Vapaaehtoisessa
Apuretkikunnassa (Soome Vabasalgad) Viron hallituksen auttamiseksi sen
nykyisessä taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro
on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan
pois. Niinikään lupaan ja vannon sotilaskunniani kautta osoittavani
sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä sotilashenkilölle kuuluu, ja
alistun henkilökohtaisen sotilaskurin alle.

Viron hallitus kustantaa varustuksen, elatuksen ja asunnon sekä
suorittaa palkkaa upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän
arvoasteestaan ja tulevasta sotilasasemastaan riippuen edelläviitatun
hallituksen ja toimikunnan kesken tehdyn sopimuksen kolmannen kohdan
mukaan ollen alin palkka 300 Suomen markkaa kuukaudessa sekä sen ohessa
invaliideille ja kaatuneitten perheille eläkkeen samojen perusteiden
mukaan kuin Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa.

.......ssa ......kuun ... päivänä 1919.

........................ Todistavat:

........................ ........................ Hyväksytään. Aika ja
paikka edellämainitut.

........................»

Nämä kaksi sopimusta ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua
epätäsmällisen muotonsa takia. Epäilemättä olisi ollut hyvä, jos
ne olisivat saaneet varmemman muodon. Jos erimielisyyksiä Viron
väliaikaisen hallituksen ja apuretkikunnan johdon välillä todella olisi
syntynyt — sehän ei olisi ollut mahdotonta — niin horjuva sanamuoto
sopimuksessa olisi voinut tarjota tilaisuuden monenlaisiin tulkintoihin.

Mitä taas tulee avustustoimikunnan ja apuretkikunnan osanottajien
väliseen välikirjaan, niin voitanee sitä pitää tarpeettomana, ainakin
siinä muodossa, jonka se tuli saamaan. Majuri _Ekströmin_ joukot, jotka
ennen kotimaasta lähtöään eivät ehtineet allekirjoittaa välikirjaa,
taistelivat ilman sitä suurella uljuudella ja menestyksellä. Välikirjan
olisi voinut jättää kokonaan pois tai korvata jollakin toisella
menetelmällä. Se olisi voitu tehdä yksinomaan rykmenttien päälliköiden
kanssa ja silloin paljon tarkemmaksi, jolloin se olisi saattanut
jotakin merkitä.

Lause »‒ ‒ ‒ kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus
laskee minut tai retkikunnan pois» julkaistuna jokaisen sotilaan käteen
annetussa välikirjassa muodostui sittemmin suorastaan turmiolliseksi.
Sotilaat käsittivät lauseen siten, että he sopimuksen mukaan eivät
olleet velvolliset missään tapauksessa kulkemaan Viron kansallisten
rajojen ylitse. Se synnytti etenkin retkikunnan loppuajoilla
kaikenlaisia rettelöitä. Toiseksi lause herätti Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon miehistössä, jonka allekirjoitettavaksi sopimus esitettiin
vasta rykmentin saavutettua Viron rajan, epäilyksiä, että lisäys:
»tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» sisälsi Viron
hallitukselle mahdollisuuden pidättää suomalaisjoukot Virossa niin
pitkän ajan kuin sitä vain halutti antamatta puolestaan suomalaisille
vapaaehtoisille uusia etuja. Etupäässä tästä syystä suurin osa
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon alipäällystöä ja miehistöä
kieltäytyi allekirjoittamasta välikirjaa.

Eräillä virolaisilta tahoilla on samansuuntainen mainitun riidanalaisen
kohdan tulkinta otettu puolustukseksi Viron hallituspiirien
viivyttelylle Viron Avustamisen Päätoimikunnan vaatiessa uuden
sopimuksen tekoa, sittenkuin Viro oli puhdistettu bolshevikeista.

Epäilemättä mainittu kohta »tai kunnes Viron hallitus laskee sen
pois» tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Viron vapaustaistelu olisi
päättynyt onnettomasti. Jos taas se onnistuisi, olisivat suomalaiset
tehdyn sopimuksen mukaan velvolliset jäämään maahan vain siksi, »kunnes
Viro on puhdistettu bolshevikeista».

Ne seikat, joihin yllä on viitattu, johtuivat luonnollisesti siitä,
että sopimus oli laadittava tulisessa kiireessä, jolloin ei ollut
aikaa punnita tarkoin, mihin selkkauksiin ja erimielisyyksiin kukin
sana tai lause myöhemmin saattaisi johtaa. Uskottiin, että sopimuksen
vajavaisuudet voitaisiin tarvittaessa kaikessa sovinnossa parantaa.
Lukuunottamatta niitä kohtia, joista edellä on mainittu, ei sopimus
johtanutkaan mihinkään vakavampiin erimielisyyksiin. Vastikään valittu
avustustoimikunta kokonaisuudessaan ei ottanut osaa sopimuksen tekoon,
vaan valtuutti sitä valvomaan jäsenensä, senaattori _Freyn_.

20 p:nä avattiin Ylioppilastalolla yleinen kanslia vapaaehtoisten
luetteloihin merkitsemistä varten. Yleensä ensiksi saapuneet
ilmoittautuivat majuri _Ekströmin_ joukko-osastoon, koska tiedettiin
sen pääsevän Viroon aikaisemmin. Myöhemmin ilmoittautuneista
suomenkieliset enimmäkseen liittyivät everstiluutnantti _Kalmin_ ja
ruotsinkieliset majuri _Ekströmin_ joukkoon. Viimemainittuun yhtyi
myöskin muutamia ruotsinmaalaisia, pääasiassa upseereja.

Suomessa oleskeleva virolainen luutnantti _Kirotar_ kertoo
ensimmäisistä ilmoittautumispäivistä:

»Astuin eräänä päivänä Ylioppilastaloon nähdäkseni, miten
vapaaehtoisten kokoaminen edistyi. Oikeanpuolisia portaita ylös,
viimeinen huone — siellä istuivat maisteri _Kaukoranta_ ja muudan nuori
jääkärivänrikki toimittaen luetteloihin merkitsemistä. Kummankin edessä
seisoi rivi miehiä, jotka odottivat vuoroaan kirjoituttaakseen nimensä
luetteloihin. Vaikkakin se tapahtui nopeasti, ei miesrivi vähentynyt,
uusia tuli näet aina jokaisen poistujan tilalle.

»Katselin hiukan heidän ulkomuotoaan. Monenlaista väkeä oli joukossa:
virkamiehiä, ylioppilaita, entisiä sotilaita, käsityöläisiä, vieläpä
koulupoikiakin. Ihmeellinen tunne valtasi minut katsoessani noita
ihmisiä, jotka olivat siellä ilmoittautumassa panemaan vapaaehtoisesti
henkensä alttiiksi minun isänmaani edestä.»

Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron
auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti
sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme
perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat
Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten
värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu
tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä
aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä
kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi,
Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli,
Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere,
Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.

Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin
vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa
asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät
asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto
ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien
toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen
kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan
vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.

Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin
juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien
tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen,
kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu
apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä
kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin
toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.

Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen
sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta
siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue
tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten
kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden
järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri
joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa
kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli
suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin
ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan
Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s
ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.

Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä
oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan.
Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat
muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki
liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita,
jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin
takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat
alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää
vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta
alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken
osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta
ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä.
Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään
joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä
äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi
mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin
päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu
tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella
seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen
puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin
talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat
sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä
leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät
kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat
sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina
palautettiin heidät kotimaahan.

Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot
muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin
kansliasta:

Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti
puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.

— Viroonko?

— Niin olisi aikomus.

— Olitteko mukana vapaussodassa?

— En ollut.

— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.

— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko
kevättalvena.

Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan
jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen
ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:

— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa
tahtonette.

Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:

— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.

Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen
seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:

— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella
tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin
vuorostani lähden sotaan.

— Mutta marssit siellä ovat rasittavia

Koruton vastaus lopettaa keskustelun:

— Onhan siellä sodassa muutkin miehet kestäneet Eiköhän tässä voisi
päästä jo tänä iltana lähtemään?

Hän pääsee. Samana iltana juna kiidättää hänet kohti etelää sinne,
missä »muutkin miehet ovat kestäneet.»

       *       *       *       *       *

Olkalaputtomaan sotilaspukuun puettu mies saapuu toimistoon,
jättää lakkinsa eteiseen ja astuu paljain päin kansliahuoneeseen
tehden mielestään aito sotilaallisen tervehdyksen viemällä kätensä
korvalliselle. Minua hymyilyttää — meininki näkyy olevan hyvä, mutta
jonkin verran päin honkaan. Heitän mieheen pikaisen silmäyksen ja
aivoissani välähtää ajatus:

— Sodassa ollut. Sven Dufva!

Pyydän häntä istumaan ja tarkastelen miestä lähemmin. Naama
ystävällinen, pyöreä ja verevä, tukka lyhyeksi leikattu ja punertava,
silmät pienet ja hyväntahtoisuuttaan loistavat. Aivoissani toistuu
ajatus:

— Sven Dufva!

Tarjoan miehelle tupakan, ja sitten juttu alkaa:

— No, tehän olette varmaan jo ollut sodassa ja nyt aiotte Viroon?

— Olenhan minä sodassa ollut kaiken aikaa.

Tämä tulee luonnostaan lankeavana ja yhtä luonnostaan lankeava jatkokin
on:

— Sieltä meidän kyliltä kun parikymmentä poikaa lähti Viroon, niin
itseksenikös minä kotia jäisin akkaväen kanssa?

Tämä on reilua puhetta, ja asia kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. ‒ ‒ ‒ Jatkamme näin muodoin kantakirjaan merkitsemistä,
kunnes ehdimme sarakkeeseen »missä taisteluissa ollut». Ja silloin
minun vuoroni on hämmästyä.

Vilppula, Tampere, Lahti, Viipuri... Ainoastaan tärkeimmät sopivat
sarakkeeseen. Mutta ne nimet ovatkin valkoisen armeijan historian
loistavimpia. Ja ikäänkuin jonkinlaisena täydentävänä selityksenä tulee
yksinkertaisesti:

— Siellä oli toisinaan niin aukeat paikat, kun mentiin eturivissä.
Mutta mitäpähän niistä kaikista pienistä naarmuista, enhän minä niistä
edes kertaakaan potemaan joutunut.

Palaan takaisin jo sivuuttamaani kantakirjan sarakkeeseen
kunniamerkeistä.

— Onko teillä kunniamerkkejä?

— Onhan minulla kaksi.

— Mitalleja vai ristejä?

— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla
on.

Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset
lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja
uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.

Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.

       *       *       *       *       *

Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika
ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan,
teen tavallisen kysymykseni:

— Oletteko ennen ollut sodassa?

Vieressä istuja ehättää sanomaan:

— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.

Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa
loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:

— Kaiken aikaa.

Tarkastelen minulle jätettyjä papereita. Aivan oikein. Ollut mukana
kaiken aikaa, taistellut neljällä eri rintamanosalla, ottanut osaa
useihin huomattaviin taisteluihin, kaksi veljeä kaatunut sodassa,
tarmokas mies. Paperitkin sen todistavat ja antavat lisäksi varmuuden
vanhempien suostumuksesta lähtöön. Viimeksimainittu todistus aiheuttaa
kumminkin vielä puoleltani kysymyksen:

— Mutta mitä äitimuori sentään sisimmässään tästä lähdöstä ajattelee?
Eikö sano: ei kaksi tavallisesti kolmannetta mene?

— Eihän tuo mitään erikoista estettä pannut; jos kaatuu, niin kaatuu,
minkäs sille voi.

Mutta sitten tulee esille se perimmäinen syy lähtöön:

— Taitaa tämä sota maailmasta kohta loppua ja pitäähän toki sitä ennen
vielä kerran mukaan ehtiä.

Siinä se on. — Samana iltana hän matkustaa Viroon »ehtiäkseen vielä
kerran mukaan, ennenkuin sota maailmasta loppuu».»

       *       *       *       *       *

Pitkät matkatkaan eivät estäneet miehiä lähtemästä. Niinpä muudan
Suomen vapaussotaan osaaottanut nuorukainen Ranualta, innostuneena
sanomalehdistä lukemastaan ilmoituksesta, lähti kiireimmän kaupalla
hiihtämään toistasataa kilometriä pitkän taipaleen Ouluun ehtiäkseen
sieltä lähtevän komppanian matkaan.

Eräs Pohjan Poika taas kysyttäessä hänen vaikuttimiaan retkelle lähtöön
kertoi koruttomasti:

»Suomen vapaussodan aikana olin ‒ ‒ ‒ llä, joten minulla ei ollut
mahdollisuutta ottaa osaa kapinan kukistamiseen. Kun nyt otettiin
vapaaehtoisia Viroon, sanoi vaimoni, ettei se ole mies eikä mikään,
joka ei ole tapellut ryssää vastaan, ja että nyt kun on tilaisuus, on
mentävä. Eikä hän luvannut laskea viereensä, ennenkuin kunniasanallani
lupasin lähteä Viroon. Ja mielellänihän lähdinkin.»

Nämä ovat vain muutamia koruttomia kuvauksia tuhansien joukosta. Ne
kertovat kuitenkin kaunopuheisesti siitä suuresta innostuksesta Viron
vapauttamisaatteeseen, joka vallitsi kansamme keskuudessa, ja joka
tasaisen kansallisluonteemme mukaan ilmeni vain yksinkertaisina,
rauhallisina sanoina — _voimakkaan päättäväisyyden_ sanoina, jotka
johtivat suuriin tekoihin.

Kaikki retkelle ilmoittautujat, jotka seisoivat värväystoimistoissa
rauhallisina vuoroaan odotellen, olivat saaneet käydä lyhyemmän
tai pitemmän sisäisen taistelun, ennenkuin he olivat saavuttaneet
varmuuden: minä lähden. On totta, että nuorekas taisteluinto ja
seikkailunhalu ajoivat useimpia heistä retkelle, mutta vasta niiden
yhdyttyä kaikkiin muihin vaikuttimiin, joihin yllä on viitattu,
saattoivat ne nuo puolineljättä tuhatta miestä aseihin Viron vapauden
puolesta. Sen todistaminen on helppoa.

Jos jonkun päähän pälkähtäisi ryhtyä värväämään suomalaisia
vapaaehtoisia joukkoja johonkin maahan, jossa olisi tilaisuutta
taisteluihin ja niiden ohella rajattomiin ryöstöihin, niin ei
hän varmastikaan saisi mukaansa muuta kuin kourallisen hurjia
seikkailijoita ja rikollisia veijareita, joille kotimaan kamara on
käynyt liian kuumaksi. Viroon lähtevät vapaaehtoiset olivat toista
maata. Useimmat heistä jättivät rauhallisen kotinsa, keskeyttivät
lukunsa tai luopuivat työstään ollakseen mukana pelastamassa
veljeskansaa. Vain suuri isänmaallinen innostus saattoi kerätä ja
pitää koossa sellaisen vapaaehtoisen apuretkikunnan kuin Viroon
lähtevä. Siitä, että asianlaita on ehdottomasti näin, on todistuksena
se, että sittemmin, keväällä 1919, jolloin innostus Viron asiaan oli
laimentunut, osoittautui erittäin vaikeaksi saada kokoon viittäsataa
miestä suunniteltua uutta retkikuntaa varten.

Surullista kyllä, ei omasta maastammekaan ole puuttunut edes
sivistyneistä piireistä niitä, jotka ovat leimanneet Viron
apuretkeilijäin päävaikuttimeksi ryöstönhalun. Onpa rohjettu lausua
sellainenkin väite, että Viron suomalaiset auttajat ovat verrattavissa
vain Itämerenmaiden ruotsalaisiin ja saksalaisiin ristiretkeilijöihin,
jotka kätkivät ryöstönsä ja hävityksensä suuren aatteen varjoon.
Sitä ei käy kieltäminen, että jokin määrä huonojakin aineksia
pääsi pujahtamaan retkelle. Mutta ei tarvitse muuta kuin silmäillä
sotilaskantakirjojen »sääty tai ammatti» saraketta, niin heti inhoten
hylkää epäilyksen, että suurin tai edes huomattava osa noista,
useimmiten hyvissä asemissa olevista miehistä ja nuorukaisista olisi
lähtenyt vieraaseen maahan antautuen hengenvaaraan vain saadakseen
ryöstetyksi jonkin vähäpätöisen rahasumman tai melkein arvottoman
esineen. Ei. Suuren ja puhtaan on täytynyt olla sen innostuksen,
joka on ajanut heidät Viron pelastamisretkelle. Itsekkäällä, kaikkia
todellisia tekoja väistävällä ajalla ei ole oikeutta arvostella
innostuksen hetkien suurtekoja omien matalien ja vain omaa hyötyä
tavoittelevien pyrintöjensä mittapuulla.

Suomella on täysi syy olla ylpeä siitä vapaaehtoisesta armeijasta, joka
koko maailman vääntelehtiessä sekasorron ja kunniattomuuden runtelemana
suoritti sankarityön pelastamalla Viron kansan.

Lyhyessä ajassa tarpeellinen määrä retkelle lähtijöitä oli
ilmoittautunut. Kaiken varalta jatkettiin kuitenkin värväystä. Olihan
mahdollista, että kootut joukot osoittautuisivat liian pieniksi.
Ilmoittautuneiden lukumäärä kokonaisuudessaan kasvoi niin suureksi,
että hätätilassa olisi voitu apuretkikunnan miesluku koroittaa aina
10.000:een.

Vähitellen eri joukko-osastot saivat määräyksen saapua Helsinkiin.
Joka paikassa, josta melkoinen joukko lähti yhdellä kertaa, oli sitä
saattamassa suuri määrä yleisöä, omaisia, tuttuja ja ventovieraita.
Kotipaikkakunnan sanomalehdet lausuivat lähteville onnentoivotuksia.
Niinpä »Keskisuomalainen» kirjoittaa tammikuun 3 p:nä jäähyväisiksi:

 »Kunniaa nuorisomme parhaimmistolle!

 Lyhyimmän päivän aikana, talven synkimmillään ollessa puhkeavat
 Pohjolassa taas vapauden lumivalkeat ruusut.

 Meidän vanhojen riidellessä nuoret kuulevat veljeskansamme hätähuudot
 Suomenlahden takaa ja kymmentuhantisena voimana vyöryvät Viroa
 vapauttamaan. Taas valkoinen Pohjola näyttää voimaansa, taas kotien
 ja kulttuurin uljaat vartijat nousevat ja tarttuvat miekkaan pimeyden
 valtoja vastaan. Uljaat Suomen pojat: kunniaa teille, uljaat ja
 urhoolliset kuin ikimuistettavat saksalaiset sotaveikkonne. Ikikunnia
 teille!

 Minä olen ylpeä teistä. Ja minä olen kiitollinen teille.

 Sillä te maksatte jalosti takaisin sen arvokkaan ja unohtumattoman
 avun, jonka saimme ystäviltämme saksalaisilta, silloinkuin meidän
 maamme oli hädässä. Kuulen teidän tarmokkaiden askeleittenne kaiussa
 rauhanenkelin siipien suhinan, sillä te ette mene kansoja sortamaan,
 ettekä maita valloittamaan, vaan te menette rauhaa rauhattomuuteen
 rakentamaan. Autuaat ovat rauhantekijät, sanoi Mestari. Teidän
 askeleitanne seuraa voitto, ihmisyyden, oikeuden ja sivistyksen
 voitto! Kaikki hyvät voimat kanssanne!»

       *       *       *       *       *

Nuoriso ei tee alhaisia laskuja. Nuoriso innostuu suurista teoista ja
empimättä käy niihin käsiksi ja siksi sen päätä kiertää rakastettava,
puoleensa vetävä ja valoisa sädekehä. ‒ ‒ ‒

Soitoin ja lauluin kotiin jäävät toivottivat menestystä lähteville.
Eläköön-huutojen saattamina kukitetut sotilaat lähtivät kotiasemiltaan
etelää kohden. Mitä kauemmaksi junat ehtivät, sitä suuremmiksi Viron
retkelle aikovien joukot kasvoivat. Niilläkin asemilla, joilta ei
ollut mukaan lähtijöitä, suuret ja innostuneet kansanjoukot ottivat
retkeilijät soitoin, lauluin ja kukin vastaan.

Niinä viikkoina innostus yli koko Suomen oli suuri. Ensimmäiset
voitonsanomat tekivät Viron auttajista kansallissankareita, joille
tahdottiin kaikin tavoin osoittaa huomaavaisuutta. M.m. Viipurin naiset
lahjoittivat kaupungista ja sen ympäristöstä lähtevälle vapaaehtoiselle
komppanialle kauniin silkkilipun. Helsingin naiset taas neuloivat
Pohjan Poikain rykmentille komean lipun.

Varoittavia ja uhkaaviakaan ääniä ei kyllä puuttunut. Kirjoitettiin
ja monistettuina levitettiin kaikenlaisia lentolehtisiä retkelle
aikoville vaikuttamaan heihin ehkäisevästi. Mutta yleisen innostuksen
vallitessa ne menettivät täydelleen merkityksensä. Niiden vaikutus
supistui siihen, että joku horjuva jäi kotiin, mutta sekin koitui vain
retkikunnan hyväksi.

Näiltä Viron avustamisen alkuajoilta maisteri _A.O. Väisänen_ kertoo
seuraavaa:

»Myöhään illalla joulukuun 26 p:nä istui kaksi kielimiestä, tohtori
_Lauri Kettunen_ ja maisteri _Toivo Kaukoranta_, edellisen kodissa
laatien 'Tervehdystä Viron kansalle' vironkieliseen asuun. Ei
ollut heillä nyt kysymyksessä tavanomainen kirjoitelma jostakin
mielenkiintoisesta kysymyksestä itämerensuomalaisten kielten alalla.
Jokainen viroksi käännetty lause merkitsi toivon juurruttamista
kokonaiseen kansaan, joka oli epätoivossa. —

»Minä sain ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä perille asiapaperin, jossa
Viron kansalle lausuttiin julki lupaus: apu tulee.

»Suoraa päätä riensin Tallinnan satamasta maapäivien ylimääräiseen
istuntoon Tuomiovuorelle. Tapasin kohta pää- ja sotaministeri
_K. Pätsin_, jonka kasvojen ilme kertoi raskaasta työtaakasta ja
masennuksesta. Hän toimitti tuota pikaa Viron kansanedustajien
kuultavaksi seuraavan julistuksen:

 »'Niiden Suomen veljien nimessä, jotka lähitulevaisuudessa saapuvat
 teidän rakkaaseen synnyinmaahanne taistelemaan teidän kanssanne
 vapauden, kansallisen olemassaolon, teidän nuoren valtakuntanne
 riippumattomuuden puolesta, jotka ovat yhdessä teidän kanssanne omalla
 sydänverellään ja hengellään valmiit ostamaan teille kansallisen
 itsenäisyyden elinehdot — niiden nimessä me tervehdimme teitä. Viron
 veljeskansa!'

 »'Ulkonaiset syyt eivät salli meidän kaikkien Suomen miesten astua
 teidän riveihinne, mutta ne lukemattomat Suomen pojat. jotka yhä ja
 yhä vapaaehtoisina rientävät teidän puolestanne taistelemaan lähtevien
 lippujen alle, ovat paraana todisteena siitä, millä innostuksella ja
 hartaudella teidän pyhä sotanne on myös täällä meidän taisteluksemme
 tunnustettu.'

 »'Meidän vapaussotamme ylväimpiä sankareita ovat myöskin ne miehet,
 majuri _Ekström_ ja everstiluutnantti _Kalm_, jotka ovat asettuneet
 teidän maahanne lähtevien vapaajoukkojen johtoon, miehiä, jotka
 aikanaan saavuttivat oman miehistönsä rajattoman luottamuksen ja
 rakkauden ja ylimmän sodanjohdon taholta suurinta kiitosta ja mainetta
 ei ainoastaan urhoollisuudesta, vaan myöskin mitä taitavimmasta
 sotatointen suorituksesta. Molemmat he valmistuvat parastaikaa
 kiireimmiten lähteäksensä teidän taistelutantereillenne. Saakoot he
 täydellisesti nauttia teidän puoleltanne sitä luottamusta, jonka — me
 rohkenemme vakuuttaa — he täysin tulevat ansaitsemaan.'

 »'Ja tuokoon tämä sota, joka vailla vertaistansa meidän heimokansojemme
 historiassa ensi kerran on tuonut Viron ja Suomen kansoille
 tilaisuuden veli veljen vieressä taistella ei vain kansallisen
 olemassaolon, vaan myöskin samalla yleisinhimillisten sivistysarvojen
 puolesta., niin — tuokoon tämä taistelu ja siinä yhdessä vuodatettu
 veri molemmat veljeskansat toisillensa läheisiksi liittolaisiksi,
 jotka rinnatusten seisten kestävät maailman myrskyt ja täyttävät
 kunnialla velvollisuutensa ihmiskuntaa ja tulevia sukupolvia kohtaan.
 Vain taistelun ja voimainponnistusten kautta, joita ilman ei ainoakaan
 kansa ole saavuttanut valtakunnallista vapauttaan. Viron kansa astuu
 toivorikasta tulevaisuutta kohden.'

 »'Viron Vapaaehtoisesta Apuretkikunnasta huolehtiva komitea.'

»Tällaisille sanoille ei olla kylmiä, silloinkuin vihollinen on maan
pääkaupungin porteilla.

»Seuraavassa maapäivien vastaustervehdyksessä viitataan jo
veljeskansojen mahdolliseen valtiolliseen yhdistymiseen, josta
ministeri _Pätsin_ suusta vielä samana iltana ja myöhemminkin sain
kuulla kauniita, valitettavasti yhä toteutumattomia suunnitelmia:

 »'Suomen veljeskansan vapaaehtoisille ja Suomen hallitukselle.'

 »'Me, jotka vuosisatoja olemme olleet erotetut toisistamme, ja jotka
 olemme olleet vieraiden kansojen ikeen alaisina, löydämme nyt
 kohtalon hetkellä toinen toisemme. Ryöstämällä ja tuhoamalla kansojen
 itsenäisyyden Venäjän bolshevikilaine uhkaa Viron tasavaltaa.
 Ratkaisevalla hetkellä Suomen kansa rientää veljeskansaansa auttamaan.
 Vuodatettu veri on ikuisesti yhdistävä molempia kansoja toisiinsa ja
 mahdollisesti myöskin valtiollisesti.'

»Selostaessaan valtiollista ja sotilaallista asemaa samassa istunnossa
pääministeri tunnusti, että 'Suomesta tulee apua enemmän kuin
rohkenimme toivoakaan.'

»Ja apu joutui parahiksi toivottamaan onnellista uutta vuotta. Tosin
laiva toi joulukuun 30:ntena vain komppanian verran miehiä. Mutta
lienee tuskin mahdoton se otaksuma, että jo yksin sen olemassaolo
Viron mantereella olisi ollut tehokas vaikutin sotaonnen kääntymiseen.
Virolainen sotilas tarvitsi varman tietoisuuden, että häntä joku
auttaa; kuinka hän itse silloin enää voisi perääntyä! Ainakin saattoi
jokaisen suomalaisen vapaaehtoisen askelista ja kasvoista lukea
saman kotona tehdyn päätöksen: me emme väisty. Heidän marssiessaan
voitonvarmoina uljaissa sotisovissaan pitkin vanhan ritarikaupungin
katuja, tunsi ylpeyttä siitä, että oli suomalainen.

»Useampaan toviin saapuneitten vapaaehtoistemme juhlallisesta
vastaanotosta paraateineen asiakirjat kertovat. Noiden ensimmäisten
tulo jäi mieleeni pysyvimmäksi muistoksi. Sillä silloin hätä
oli suurin. Miehestä mieheen oli ennustettu, milloin vihollinen
valloittaisi pääkaupungin. Niinpä epätoivo oli jo siinä määrin
vallannut mielet, että — kuten 'Päevaleht' kirjoitti — näytti siltä
kuin kansa, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, ei olisi
uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. »Meitähän on niin paljon ja
loppumattomasti petetty. Kukaan ei ole meitä konsaan auttanut, ja nyt
yht'äkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä
tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että hän on aivan
kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas,
kallis, mutta ääni salpautuu, vain silmät väräjävät ja sydän lyö
kiivaasti ja lämpimästi.»

Edellisessä on käsittääkseni oikein selitetty se epäilemättä
vapaaehtoisia ihmetyttänyt tosiasia, että kansanjoukot pidättäytyivät
näkyvässä ja kuuluvassa muodossa ilmaisemasta heille kiitollisuuttaan,
mikä tunne oli silti yleinen. Virolaisetkin ovat näet juroja
suomalaisia, jotka vasta vähitellen uskaltavat ilmaista, mitä sisällä
liikkuu. Seuraavat joukko-osastot tulivat jo sovinnaisesti lämmöllä
vastaanotetuiksi, ja Pohjan Pojat eivät jääneet vaille juhlintaa.

Suomalaisavun saapuminen Viroon suurimpana hädän hetkenä aikaansai
monissa virolaisissa piireissä voimakkaan Suomi—Viro-unioni-aatteen
heräämisen. M.m. ministeri _Päts_ osoittautui sen innokkaaksi
kannattajaksi. I.S.U.T:n kirjeenvaihtaja, joka haastatteli häntä
tammikuussa 1919, kirjoittaa:

 »Ministeri _Päts_ on Suomen ja Viron valtioliiton kannattaja. Hän
 lausui toivovansa, että veljeskansat muodostaisivat vastaisuudessa
 yhden tasavallan, jonka presidentti asuisi Helsingissä.

 Uiko-, sota- ja raha-asioissa noudatettaisiin yhteistä politiikkaa.
 Silti voisi kummallakin valtiolla olla oma hallituksensa ja
 luonnollisesti oma eduskuntansa, jotka viimeksimainitut valitsisivat
 presidentin.

 Kun tulliesteitä ei olisi, muodostuisi Suomen ja Viron taloudellinen
 vaihto vilkkaaksi. Suomi saisi Virosta viljaa ja perunoita y.m. Viro
 taasen Suomesta teollisuustuotteita.

 Kun sekä Suomi että Viro saavuttaisivat idässä kansatieteelliset
 rajansa, tulisi valtioyhtymästämme sangen merkittävä tekijä
 pohjoismaissa.

 Kun saksalaiset ovat lopullisesti poistuneet Suomesta, niin
 ei liittovalloilla pitäisi olla mitään meidän yhteisiä
 liittopyrkimyksiämme vastaan, jotka tarkoittavat oikeudenmukaista
 vallanjakoa Itämerellä.

 Jos Skandinaavian maat saataisiin vielä tukemaan tätä liittoa, olisi
 muuri Venäjää vastaan tulevaisuudessa kyllin vahva.

 Se, mitä me nyt toivomme, sanoi ministeri, on, että itsenäisyytemme
 tulisi lopullisesti tunnustetuksi, ja myöskin, että alettaisiin pohtia
 kysymystä siitä, millä tavoin tällä hetkellä yhdessä taistelevien
 veljeskansojen vastaiset suhteet olisi järjestettävä.»

Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä muudan historiallinen
juhlatilaisuus. Tammikuun 19 p:nä oli Tallinnan »Estonia» teatterin
musiikkisaliin järjestetty »Suomen ilta» vastineeksi samaan aikaan
Suomessa vietetylle »Viron viikolle». Tilaisuudessa oli läsnä m.m.
Viron väliaikaisen hallituksen jäseniä, virolaisten ja suomalaisten
sotajoukkojen ylipäällystöä sekä Tallinnaan saapuneita Viron
avustustoimikunnan edustajia. Ohjelmassa oli m.m. maisteri _V.
Ernitsin_ puhe, jossa esitettiin näkökohtia edellytysten luomiseksi
veljeskansat valtiolliselle liitolle. Lyhyin ohjelmanumero teki
kuitenkin suurimman vaikutuksen. Viron armeijan ylipäällikkö nousi
yleisön joukosta seisomaan ja ilmoitti juuri saaneensa tiedon, että
edellisenä iltana Narva oli valloitettu suomalaisten vapaaehtoisten
avulla. (Tieto siitä saapui vasta ylipäällikön juhlaan lähtiessä
syystä, että lennätin- ja puhelinjohdot oli hävitetty ja niitä ei
suomalaisten nopean etenemisen ja insinöörijoukkojen vaillinaisten
varustusten takia oltu ennätetty riittävän nopeasti panna kuntoon.)
Harva läsnäolija lienee tämän kuultuaan pysynyt äänettömänä, siksi
voimakkaina ja yhtäjaksoisina, kerrotaan, kaikuivat eläköön-huudot.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_
nousi senjälkeen onnittelemaan pää- ja sotaministeri _Pätsiä_ ja lausui
toivomuksenaan, että ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ korotettaisiin
tapauksen johdosta kenraaliksi. (Näin tapahtuikin seuraavana
päivänä; tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksen johdosta vai muutenko, on
tuntematonta.) Ohjelman lopussa oli vielä orkesterinumero, jota tuskin
milloinkaan lienee esitetty sopivampana hetkenä, _Kajanuksen_ sovittama
marssi »_Kaarle XII Narvan luona_». Narva, jonka kentillä ja muureilla
suomalaista sotilasverta niin monasti oli menneiden vuosisatojen
kuluessa vuotanut, oli jälleen saanut nähdä suomalaista sotilaskuntoa.




3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.


Kohta kun Viron avustustoimikunta joulukuun 20 p:nä oli valittu,
kokoutui se henkivakuutusyhtiö »Salaman» huoneistossa, jossa useimmat
kokoukset myöhemminkin pidettiin. Vain muutamia jäseniä saapui
sinne, mutta toiminta päätettiin kuitenkin viipymättä panna alkuun.
Puheenjohtajaksi valittiin tohtori _Louhivuori_ ja varapuheenjohtajaksi
tohtori _Ivalo_. Ylläpitämään yhteyttä sotilastoimikunnan kanssa ja
ottamaan osaa sopimuksen tekoon Viron hallituksen kanssa valtuutettiin
senaattori _Frey_ ja valvomaan taloudellisia asioita pankinjohtaja
_Honkajuuri_. Myöhemmin valittiin hänen kanssaan tarkastamaan
intendenttuurin toimintaa johtaja _Lavonius_. Kansliapäällikkönä
ja sihteerinä toimi toistaiseksi tohtori _af Heurlin_. Kaikki
toimikunnan jäsenet suorittivat työnsä koko ajan ilman mitään palkkaa
tai palkkiota, samoinkuin myöskin toimikunnan myöhemmin valitut
rahastonhoitajat ja useimmat alatoimikuntien puheenjohtajista.

Kokouksessa joulukuun 27 p:nä hyväksyttiin lopullisesti toimikunnan
nimeksi: Viron Avustamisen Päätoimikunta, ruotsiksi: Centralkommittén
för Estlands Undsättning.

Alkuaika käytettiin järjestelytyöhön. Maaseudun paikalliset toimikunnat
ja värväystoimistot alistettiin Päätoimikunnan välittömään johtoon,
samaten maisteri _Ruuthin_ johtama sotilastoimikunta, jota yleensä
siitä lähtien kutsuttiin sota-asiaintoimikunnaksi. Päätoimikunnan
alaisina työskenteli vielä erikoisia toimikuntia sairashoitoa,
propagandaa, varainkeruuta ja raha-asioita varten sekä kanslia- ja
huoltokomiteat. Päätoimikunnan rahastonhoitajaksi hyväksyttiin rouva
_Gunilla Giers_ ja sihteeriksi ylioppilas _Erkki Lepistö_.

Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ teki toisessa
kokouksessa selkoa siihenastisesta toiminnasta seuraavaan tapaan:

Joukkoihin oli otettu etupäässä sotilaallista kokemusta omaavia,
joten tämän puolen voitiin katsoa olevan järjestyksessä. Viron
hallituksen kanssa oli ryhdytty neuvotteluihin yli sovitun miesluvun
ilmoittautuneiden kustantamisesta. Niitä oli siihen mennessä kertynyt
jo tuhatkunta miestä. Tohtori _Kallas_ oli ilmoittanut puheenjohtajalle
virolaisten nyttemmin saaneen englantilaisilta kiväärejä ja
konekiväärejä sekä ampumatarpeita niihin. Suomesta oli annettu 20
vanhempimallista tykkiä ja 500 ammusta kutakin varten. Vastikään
virolaiset olivat pyytäneet saada vielä lisäksi 4 uusimallista
pikatykkiä ja 4 nykyaikaista kenttätykkiä. Tallinnaa vastaan
hyökkäävien bolshevikien lukumäärän virolaiset olivat arvioineet
10.000:ksi. Heillä itsellään oli n. 5.000 miestä, joiden mielet
olivat aivan masentuneet. Vain suomalaisten pikainen tulo saattoi
enää pelastaa virolaisten aseman. Ensimmäinen vapaaehtoinen komppania
lähtisikin Viroon jo seuraavana sunnuntaina luutnantti _Anto Eskolan_
johdolla.

Koska tilanne Virossa oli mitä kriitillisin, päätti Päätoimikunta
tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksesta kääntyä sähköteitse avunpyynnöllä
ulkovaltojen puoleen. Sähkösanoman sanamuodon laatiminen ja sen
lähettäminen jätettiin puheenjohtajan, rehtori _Hornborgin_, johtaja
_Lavoniuksen_ ja sihteerin tehtäväksi.

Sähkösanoma, joka päivää myöhemmin lähetettiin presidentti _Wilsonille_
ja tohtori _Holstille_ Englannin hallituksen tietoon saatettavaksi,
kuuluu suomeksi:

 »Tuho uhkaa Viron valtiota. Venäläiset bolshevikit ovat valloittaneet
 eteläisen ja itäisen osan maata ja murhaten ja ryöstäen tunkeutuneet
 lähelle pääkaupunkia. Suomessa, jonka armeija tarvitaan suojaamaan
 omaa maata, kerätään kiireesti vapaaehtoisia joukkoja tukemaan Viron
 hallitusta, jonka yleisellä ja yhtäläisellä vaalioikeudella valittu
 kansaneduskunta on asettanut. Näinä päivinä lähetetään ensimmäiset
 joukko-osastot Viroon. Taistelu suurta ylivaltaa vastaan käy ajan
 pitkään raskaaksi, joskin Englannin sotalaivat suojelevat pääkaupunkia
 hyökkäyksiltä meren puolelta. Kiireisin apu länsivaltojen puolelta
 maihinnousujoukkojen ja ampumatarpeiden muodossa on välttämättä
 tarpeen, jotta voitaisiin pelastaa Viro täydelliseltä hävitykseltä
 ja estää bolshevikeja ottamasta haltuunsa Itämeren koko itärantaa.
 Vaikkapa vain lyhytaikaisestikin onnistuneena tämä suunnitelma tukisi
 bolshevistista liikettä näissä maissa siveellisesti ja aineellisesti.

 Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta puheenjohtaja tri
 _Louhivuori_.»

Samansuuntainen sähkösanoma lähetettiin myöskin Skandinaavian maihin:
suurkäräjien presidentti _Mowinckellille_ Kristianiaan, professori
_Höffdingille_ Kööpenhaminaan ja johtaja _Palmelle_ Tukholmaan. Siinä
tiedusteltiin lopussa mahdollisuuksia saada näistä maista kiireellistä
apua Virolle, asia kun oli koko Pohjolalle yhteinen ja tärkeä.

Johtaja _Palme_ vastasi vuoden viimeisenä päivänä selittäen Ruotsin
lakien rankaisevan värväyksestä ja ilmoitti sisäpoliittisen tilanteen
maassa tekevän huomattavamman avunannon mahdottomaksi. Norjasta
ei tullut mitään vastausta. Vain Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan
suomalaisen Päätoimikunnan alaista retkikuntaa, jonka vaiheista
myöhemmin mainitaan hiukan lähemmin.

Täten siis suomalaiset olivat Viron avustamisessa jääneet melkein
ilman tukea muiden maiden puolelta, ellei ota lukuun Englannin
laivastoa ja aselähetyksiä. Tosin Virossa jo tähän aikaan oleili pieni
ruotsalaisjoukko, jota nimitettiin »Rootsi korpukseksi», mutta sen
merkitys oli mitätön ja osuus Viron vapaussotaan vieläkin mitättömämpi.
Koko pitkän olemassaolonsa aikana se oli rintamalla käymässä vain
muutaman kerran.

Päätoimikunnan kokouksessa joulukuun 31 p:nä puheenjohtaja ilmoitti
ensimmäisen suomalaiskomppanian edellisenä päivänä lähteneen Viroon.
Viron baltilaisen aateliston edustaja oli käynyt puheenjohtajan luona
kertoen n. 700 baltilaisen ottavan osaa taisteluun bolshevikeja
vastaan, mutta epäilevän virolaisen päällystön kykyä. Hän oli pitänyt
toivottavana, että suomalaiset asettaisivat ylipäällikön tai ainakin
ylipäällikölle suomalaisen yleisesikuntapäällikön. Kertoja oli edelleen
maininnut yleisestä sotilaallisesta asemasta, että virolaisia oli
rintamalla vain n. 300 luotettavaa miestä ja Tallinnassa tuhatkunta
kunnollista ratsumiestä, ja että virolaiset suojeluskunnat olivat
osoittautuneet kelvottomiksi.

Päätoimikunnan nimessä oli julkaistu sanomalehdissä kehoituksia tukea
kaikin tavoin Viron avustamista. Sisäasiainministerin suostuttua
yleisen rahankeräyksen toimeenpanoanomukseen oli sen järjestämiseen
ryhdytty. Rahainkeruu tuotti hyviä tuloksia. Tammikuun 17 p:nä, jolloin
vasta pieni osa keräyslistoja oli palautettu, neiti _Paula af Heurlin_
varainkeruutoimikunnan puolesta ilmoitti kertyneen jo n. 110.000
markkaa, joista toiminimi Kontro & Kuosmanen yksinään oli lahjoittanut
Smk. 25.000:—.

Kaiken kaikkiaan saatiin Suomessa kerätyksi apuretkikuntaa varten
keräyslistoilla Smk. 383.758:—, yleisinä lahjoituksina Smk. 234.840:—,
iltamilla Smk. 118.442:— ja kehysmerkkien myynnillä Smk. 8.050:—, siis
yhteensä Smk. 745.090:—.

Ulkoasiainministeri taas oli arvellut mahdolliseksi, että Suomen
hallitus voisi antaa käyttövaroja, jos vapaaehtoisia lähetettäisiin
Viroon yli sovitun määrän, joten tämänkin vaikean kysymyksen
ratkaisu myönteiseen suuntaan kävi mahdolliseksi. Kuten tunnettua,
nousi retkikunnan osanottajien lukumäärä myöhemmin 3.500 henkeen.
Viron hallitus kustansi lopullisesti, lupauksensa mukaan, kaikkien
retkikuntalaisten varustamisen ja palkkauksen, samoinkuin yleensä
muutkin varsinaisesta avustustoiminnasta koituneet menot.

Päätoimikunnan kahdessa seuraavassa kokouksessa, tammikuun 3 ja 7 p:nä
1919, käsiteltiin kysymystä ylipäällikön asettamisesta suomalaisille
joukoille, minkä Suomen valtionhoitaja, kenraali _Mannerheim_ oli
katsonut välttämättömäksi, etenkin, jos joukkoja lähetettäisiin enemmän
kuin 2.000 miestä ja niille toivottaisiin hallituksen kannatusta.
Valtionhoitaja oli suositellut kolmea suomalaista kenraalia pitäen
omasta puolestaan kenraalimajuri _Martin Wetzeriä_ sopivimpana. Tosin
valtionhoitaja oli ilmoittanut esittävänsä ylipäällikön asettamista
vain omana käsityksenään, eikä tahtovansa millään tavoin sitoa
Päätoimikunnan toimintavapautta tässä suhteessa. Mutta oli ilmeistä,
että Suomen hallituksen kannatus tulisi oleellisesti riippumaan siitä,
missä määrin mainittu ehdotus otettaisiin huomioon.

Päätoimikunnan keskuudessa vallitsi kuitenkin jonkinlaista epäröintiä.
Apuretkikunta oli jo valmiiksi järjestetty ja sitä koskevat sopimukset
Viron väliaikaisen hallituksen kanssa tehty. Vapaaehtoisten joukkojen
lähettämisestä oli neuvoteltu Viron hallituksen kanssa sillä pohjalla,
että joukot, joskin muodostaen kaksi eri kokonaisuutta (rykmenttiä),
olisivat Viron sotavoimien ylikomennon alaiset, ilman omaa
ylipäällikköä. Baltilaiselta taholta tulleet esitykset suomalaisesta
ylipäälliköstä, jonka alaisena m.m. baltilaiset pataljoonat
taistelisivat, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja oli
torjunut ilmoittaen, että vasta jos Viron hallitus sellaista esittäisi,
voitaisiin ottaa harkittavaksi, olisiko suomalaiselta taholta
ryhdyttävä sensuuntaisiin toimenpiteihin. Ottaen kuitenkin huomioon
valtionhoitajan kannan Päätoimikunta katsoi retkikunnan menestykselle
parhaaksi valita kenraali _Wetzerin_ vapaajoukkojen ylipäälliköksi.
Hänen ja Päätoimikunnan välillä tehtiin allaolevan sisältöinen

 »VÄLIKIRJA.

 Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraalimajuri _Wetzerin_ välillä
 tehdään seuraava sopimus:

 I. Kenraalimajuri _Wetzer_ ottaa käsiinsä niiden suomalaisten
 vapaajoukkojen ylipäällikkyyden, jotka Viron hallituksen
 ja Päätoimikunnan välisen 23 p. joulu k. 1918 tehdyn
 sopimuksen mukaisesti on muodostettu Viron avustamiseksi sen
 itsenäisyystaistelussa, sekä myös myöhemmin muodostettavien osastojen
 päällikkyyden.

 II. Kenraalimajuri _Wetzerillä_ on oikeus toimikunnasta riippumatta
 järjestää vapaajoukkojen sotilaallinen organismi sekä johtaa
 niiden taistelutoimintaa, kuitenkin huomioon ottaen vapaaehtoisten
 sotilaiden oikeuden liittyä joko _Ekströmin_ tai _Kalmin_ osastoon tai
 mahdollisesti myöhemmin muodostettavaan osastoon.

 III. Kenraalimajuri _Wetzer_ on oikeutettu 4.000 Smk:n
 kuukausipalkkioon sekä 100.000 Smk:n henkivakuutukseen siltä ajalta,
 jona hän toimii vapaajoukkojen päällikkönä.

 IV. Kenraalimajuri _Wetzer_ sitoutuu noudattamaan Viron hallituksen
 ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välistä sopimusta sekä siihen
 mahdollisesti tehtäviä muutoksia ja lisäyksiä alistuen Viron
 hallituksen alaiseksi.

 V. Toimikunta on oikeutettu saamaan kenraalimajuri _Wetzeriltä_
 säännöllisiä tietoja suomalaisten vapaajoukkojen toiminnasta,
 vaiheista ja tilasta, samoinkuin voimasuhde- ja nimiluettelot.

 VI. Toimikunnan ja kenraalimajuri _Wetzerin_ väliset asiat välittää
 toimikunnan Virossa oleva asiamies, joka on oikeutettu seuraamaan
 kenraalimajuri _Wetzerin_ esikuntaa.

 VII. Toimikunta on oikeutettu antamaan lausunnon vapaajoukon upseerien
 kansalaiskunnosta, jos sellaiseen syytä ilmenee, mutta kenraalimajuri
 _Wetzer_ yksinään lopullisesti ratkaisee nimitykset.

 Helsingissä tammikuun 9 p:nä 1919.

 Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta _O.W. Louhivuori. Alexander
 Frey._

 _Martin Wetzer_, kenraalimajuri.»

Samalla Päätoimikunta päätti ilmoittaa kenraali _Wetzerille_, että
hänen esikuntapäällikökseen oli saatava suomenkielentaitoinen
suomalainen upseeri, eikä ruotsalaista tai tanskalaista, jollaisia oli
tarjolla, kun taas valtionhoitaja oli ollut haluton antamaan siihen
toimeen Suomen armeijan upseereja.

Asia saatiin lopuksi tyydyttävästi järjestetyksi, ja jo tammikuun 17
p:nä tohtori _Louhivuori_ voi ilmoittaa Päätoimikunnalle kenraali
_Wetzerin_ samana päivänä matkustaneen esikuntineen Viroon. Samoihin
aikoihin lopetettiin vapaaehtoisten värväys, joka oli tuottanut niin
hyviä tuloksia, että uusienkin joukkojen muodostaminen olisi tarpeen
tullen ollut mahdollista.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta päätti jättää
sairashoitotoimikunnan huoleksi vapaaehtoisten joukkojen rokottamisen
tyfuksen ja rokon varalta ja sota-asiaintoimikunnan tehtäväksi
järjestää kanttiineja vapaaehtoisia varten Viroon, koska oli havaittu,
että heille annetut ruoka-annokset eivät ainakaan rasvaan nähden olleet
riittäviä. Valitettavaa on, että kanttiineja ei kuitenkaan saatu aikaan.

Retkikunnan pääintendentiksi Päätoimikunta valitsi tammikuun 3 p:nä
tohtori _Hjalmar Göösin_, joka samalla oikeutettiin hankkimaan
tarpeellinen määrä apulaisia ja valtuutettiin ryhtymään toimiin
Pääintendenttuurin järjestämiseksi.

Tammikuun puolivälissä, samaan aikaan kuin kaikkialla maassamme
vietettiin »Viron viikon» suuria juhlia apuretkikunnan tukemiseksi,
Päätoimikunta ja koko avustusliike joutuivat sangen kiusalliseen
asemaan n.s. _Rein_ skandaalin takia. Ministeri _Rein_ kirjoitus,
jonka »Suomen Sosialidemokraatti» juuri tähän aikaan julkaisi, herätti
kaikkialla maassamme hyvin kiusallista huomiota ja vahingoitti hyvin
suuressa määrässä Viron asiaa Suomessa tehden melkein lopun kaikesta
innostuksesta juuri »Viron viikon» juhlien aikana. Jos tämä Viron
väliaikaisen hallituksen jäsenen varomaton esiytyminen olisi tullut
maassamme tunnetuksi vapaaehtoisten värväyksen aikana, niin on sangen
epäiltävää, olisiko Viroa varten saatu kokoon kahta suomalaista
rykmenttiä.

Asian johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja matkusti Tallinnaan pää-
ja sotaministerin puheille ja ilmoitti jyrkässä muodossa, että ellei
Viron taholta osoitettaisi, etteivät sen hallitus ja kansa olleet
ministeri _Rein_ lausumien mielipiteiden takana, kävisi Päätoimikunnan
työ mahdottomaksi ja suomalaisten avunanto keskeytyisi. Pääministeri
_Päts_ ilmoitti, että Viron hallitus kovin valitti tapahtumaa, ja
että ministeri _Rei_ itse hyvin ymmärsi, mitä seurauksia se tulisi
tuottamaan koko maalle. Hän toivoi asian päättyvän niin, että
suomalaisten taholta ei olisi syytä enempiin toimenpiteihin. Juttu
loppui siten, että ministeri _Rei_ katsoi parhaaksi viipymättä erota
hallituksesta ja astui vapaaehtoisena Viron armeijaan.

Virolaiset eivät vielä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
saavuttuakaan pitäneet asemaansa kyllin lujana, vaan pyysivät
uusia apujoukkoja Suomesta. Niinpä maisteri _Kaukoranta_ ilmoitti
Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä, että Viron hallitus
oli valtuuttanut sotilasedustajansa Helsingissä, ministeri _Hankon_
pyytämään suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen lisäämistä, koska
Narvan ja Valkin suunnalla apu oli tarpeen. Päätoimikunta päätti
anomuksen johdosta ryhtyä suullisiin neuvotteluihin Viron väliaikaisen
hallituksen kanssa.

Halukkaita retkelle olisi epäilemättä vieläkin ollut, vaikka ei niin
runsaasti kuin aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei Viroon Pohjan Poikain
1:sen pataljoonan tammikuun 12:ntena ja 2:sen pataljoonan 23:ntena
saavuttua Tallinnaan enää lähetetty suurempia suomalaisjoukkoja.
Kapteeni _Emil Hiukan_ johdolla matkusti kuitenkin n. 60-miehinen
kenttätykistöpatteri vielä virolaisten avuksi, sittenkuin
valtionhoitaja oli helmikuun alussa antanut siihen luvan. Mutta
tämä joukko-osasto ei ottanut osaa mihinkään taisteluun. Se palasi
kotimaahan yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kera.

Päätoimikunta asettui helmikuun 4 p:nä kannattamaan kapteeni _Eskolan_
anomusta saada värvätä komppaniansa lisäykseksi 100 miestä ja helmikuun
27 p:nä kenraali _Welzerin_ ehdotusta, että eversti _Ekström_, jonka
rykmentin miesluku ei milloinkaan ollut noussut tuhanteenkaan ja
oli viime aikoina vielä huomattavasti vähentynyt, saisi hankkia
lisämiehistöä Suomesta. Mutta kumpikaan aie ei kuitenkaan ennättänyt
toteutua. Sen sijaan Suomen Punainen Tähti lähetti Päätoimikunnan
suostumuksella Viroon eläinlääkärin ja 12 sisarta sairaiden ja
haavoittuneiden hevosten hoitoa varten.

Vapaajoukkoja varten saatiin vielä kapellimestari _A. Liljeströmin_
johtama soittokunta, joka katusoitolla Suomessa kerättyään varoja
torvien ostoon matkusti Tallinnaan tammikuun 27 p:nä. Sieltä se sai
käskyn siirtyä helmikuun 2 p:nä Rakvereen, Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon silloiseen majapaikkaan, josta se muutaman päivän kuluttua
matkusti Pohjan Poikain rykmentin luo Valkiin. Siellä soittokunta
jaettiin kahteen osaan. Pohjan Poikain rykmentille tuli johtaja ja 19
soittajaa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko taas sai johtajan ja
15 soittajaa. Soittokunnan ylikapellimestari _Liljeström_ merkittiin
päivämäärällä 2.2.19 retkikunnan upseeriluetteloon majurina, ja
varakapellimestari _Kaartotie_ sai soittovänrikin arvon.

Kokouksessaan tammikuun 17 p:nä Päätoimikunta päätti lähettää pari
henkilöä Viroon edustajikseen. Toisen niistä piti asettua kenraali
_Wetzerin_ esikuntaan, toisen jäädä Tallinnaan valvomaan apuretkikunnan
etuja. Toiseksi hyväksyttiin tohtori _Kettunen_, toiseksi tohtori
_Harri Holma_, joka kuitenkin helmikuun 1 p:nä valittiin Päätoimikunnan
kansliapäälliköksi. Täten tohtori _Kettunen_ apuretkikunnan emissaarina
Tallinnassa jäi Päätoimikunnan ainoaksi edustajaksi Virossa.

Suomalaisten apujoukkojen saavuttua sotaonni oli kääntynyt
ratkaisevasti virolaisten puolelle. Virolaiset joukot valtasivat
tammikuun 14 p:nä Tarton. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1:nen
komppania tunkeutui neljä päivää myöhemmin Narvaan. Virolaiset
saavuttivat kaikkialla maansa itäisen rajan, ja senjälkeen taistelujen
pääpaino siirtyi eteläiselle rintamalle, jossa Pohjan Poikain rykmentti
muutamien virolaisten joukkojen tukemana helmikuun 1 p:nä valloitti
Valkin kaupungin. Loistava, joskin verinen Luhde Grosshofin voitto,
joka ratkaisi Valkin kohtalon, kohotti innostuksen Suomessa ja Virossa
korkeimmilleen. Eversti _Kalm_, kenraali _Wetzer_ ja Päätoimikunta
saivat vastaanottaa onnittelusähkösanomia ja kirjelmiä sekä Suomesta
että Virosta loistavien voittojen johdosta. Niistä mainittakoon tässä
vain Suomen valtionhoitajan sähkösanoma kenraali _Wetzerille_: »Olen
ottanut ilolla vastaan tiedon tärkeästä Valkin valloituksesta, jonka
kautta Suomen pojat ovat tuottaneet kunniaa maallemme ja kansallemme.
_Mannerheim_.» Myöskin Viron sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri
_Laidoner_ sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja Valkin ja samaan
aikaan tapahtuneen Vörun kaupungin takaisin valloittamisen johdosta.

Tuskin pari viikkoa levättyään Pohjain Poikain rykmentti riensi
jälleen tuleen, tällä kertaa Marienburgin suuntaan. Helmikuun 21 p:nä
Marienburg joutui kiivaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain haltuun.
Tämän pelottoman ja vaarallisen sotaliikkeen kautta Pohjan Poikain
maine yhä lujittui ja kasvoi, ja Marienburgin valtaus, vaikkakaan
se ei jäänyt pysyväiseksi, huojensi huomattavasti raskasta painetta
virolaisten eteläisellä rintamalla.

Tohtori _Louhivuori_, joka oli Tallinnassa läsnä siellä helmikuun
24 p:nä suurenmoisesti vietetyissä Viron itsenäisyyden vuosipäivän
juhlallisuuksissa, esitti Viron hallitukselle ja kohta senjälkeen
suuressa paraatissa Pietarintorilla Suomen hallituksen tervehdyksen.
Se oli hänen kehoituksestaan päätetty lähettää veljeskansan
hallitukselle siitä huolimatta, että Suomi ei vielä ollut tunnustanut
Viron itsenäisyyttä, eikä hallituksemme ollut lähettänyt edustajaansa
Tallinnaan. Tervehdys kuului:

 »Suomen hallitus on valtuuttanut minut esittämään Viron hallitukselle
 ja armeijalle kunnioittavat onnentoivotuksensa Viron vapautuksen
 vuosipäivänä. Yhteiset ovat olleet Viron ja Suomen kansoille ne
 vaikeudet, joita vastaan ne ovat saaneet kansallista olemassaoloansa
 puolustaa. Taistelulla samaa, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavaa
 vihollista vastaan molemmat kansat ovat saavuttaneet vapautensa.
 Yhteiset ovat ne vaarat, jotka molempien kansojen verellään ostamaa
 itsenäisyyttä vastaisuudessa näyttävät uhkaavan. Mutta monet ovat
 myöskin muut siteet, jotka kansojamme yhdistävät. Yhteinen alkukoti
 on Viron ja Suomen heimoilla ollut, ja muisto tästä ei ole koskaan
 kadonnut kansojemme tajunnasta. Rajanaapuruutemme tulee tuottamaan
 yhteisiä pyrkimyksiä vastaisuudessakin niin hyvin sivistyksellisessä
 kuin taloudellisessakin suhteessa, jonka ohella maittemme läheisyys
 muutenkin velvoittaa kehittämään ystävällisiä suhteita valtioittemme
 välillä. Tänä Virolle suurimerkityksisenä päivänä Suomen hallitus
 tietäen, että Suomen kansa, joka on ollut valmis uhraamaan parhaita
 poikiaan Viron vapauden puolesta, myöskin kaikkein läheisimpänä ja
 lämpimimmällä myötätunnolla seuraa Viron kansan kohtalojen kehitystä,
 pyytää lausua julki sen hartaan toivomuksen, että Viron hallituksen
 ja kansan yhteiset pyrkimykset Viron vapauttamiseksi pian johtaisivat
 lopulliseen ja Viron etujen mukaiseen tulokseen ja Viro vapaana ja
 itsenäisenä pääsisi rauhan toimissa kehittämään kansallista elämäänsä.»




4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.


Oli selvää, että muutkin Suomen heimokansat, tällä kertaa inkeriläiset
ja Aunuksen karjalaiset, tulisivat kääntämään katseensa apua pyytäen
Suomeen. Toive parempiin olosuhteihin pääsemisestä oli syntynyt
heidänkin keskuudessaan vanhan sortajan, Venäjän, heikkouden hetkellä.
Suomi oli sekä maantieteellisesti että kansallisesti heille lähin
tuki tässä heidän pyrinnössään. Tosin suomalaisten vapaaehtoisten
tukema Vienan Karjalan vapaustaistelu v. 1918 oli kukistettu. Mutta
suomalaisten joukkojen voitot Suomenlahden eteläpuolella herättivät sen
sijaan suuria toiveita ja luottamusta suomalaiseen sotilaskuntoon.

Inkeriläiset pakolaiset olivat jo asettaneet toimikunnan ajamaan maansa
asiaa Suomessa. Aunuksessakin tehtiin suunnitelmia kansannousua varten.

Ei ole kummeksittavaa, että inkeriläiset kääntyivät Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puoleen pyytäen sitä huolehtimaan virolaisten lisäksi
muidenkin rajantakaisten heimokansojen eduista ja ensi aluksi ryhtymään
välittäjäksi Suomen hallituksen ja Inkerin hoitokomitean välillä. Se
johtui epäilemättä siitä, että Päätoimikunta oli valmis, verrattain
hyvin järjestetty liikkeellepaneva voima, joka nojautui Suomen
valtiopäivien enemmistön kannatukseen ja nautti hallituksen silmissä
arvonantoa.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 1 p:nä esitettiin Inkerin
hoitokomitean kirjelmä, jonka ehdotuksia sota-asiaintoimikunta
lausunnossaan puolsi. Viimemainittu katsoi toiminta-ajan Inkerissä
sillä hetkellä parhaaksi, kun bolshevikeilla oli yllin kyllin tekemistä
monissa sodissaan, ja kun heidän päähuomionsa oli kohdistettu Saksassa
aikaansaatavaan bolshevistiseen vallankumoukseen; suurvalloilla taas
oli täysi työ rauhanneuvotteluissa joten vakavampia esteitä Inkerin
vapauttamiselle ei ollut odotettavissa.

Päätoimikunnan jäsenet asettuivat periaatteessa kannattamaan Inkerin
auttamista, mutta pitivät kysymystä poliittisesti erittäin vaikeasti
ratkaistavana Pietarin välittömän läheisyyden vuoksi. Sitäpaitsi
Päätoimikunta oli sitä mieltä, että jos avustustyötä saatettaisiin
laajentaa, olisi tärkeämpää ryhtyä suomalaiselta taholta ensin
toimimaan Aunuksessa, jossa menestymismahdollisuuksia voitiin pitää
suurempina kuin Inkerissä. Hoitokunnan suunnitelmaa, että parituhatta
suomalaista yhtyisi inkeriläisiin joukkoihin joko hyökättyään
suoraan Karjalan kannaksen kautta tai kierrettyään Laatokan,
pidettiin epäonnistuneena. Katsottiin, että Inkerin avustaminen
suomalaisilla joukoilla pitäisi joka tapauksessa rajoittaa bolshevikien
karkoitukseen, ellei hetki osoittautuisi suotuisaksi Suur-Suomen
aikaansaamiseksi. Päätoimikunta päätti senvuoksi toistaiseksi
pysyä entisen toimintansa puitteissa. Kuitenkin valtuutettiin
sota-asiaintoimikunta edelleen neuvottelemaan inkeriläisten kanssa.

Yhteistoimintaa Päätoimikunnan ja inkeriläisten välillä jatkui
sittemmin. Niinpä Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä
esitettiin hoitokomitean kirjelmä, jossa se pyysi Päätoimikuntaa
myötävaikuttamaan siihen suuntaan, että 1:o asekuntoisia inkeriläisiä
saataisiin koota Suomessa määrättyyn paikkaan, 2:o tarkoitusta varten
hankittaisiin varoja ja 3:o inkeriläisten matkustuslupiin nähden
myönnettäisiin helpotuksia. Tämän anomuksen johdosta Päätoimikunta
valtuutti puheenjohtajansa käymään henkilökohtaisesti hallituksen
jäsenien luona esittämässä inkeriläisten toivomuksia.

Inkerin asia edistyi seuraavina kuukausina siinä määrin, että
maaliskuun alkupuolella ensimmäinen, kylläkin harvalukuinen joukko
inkeriläisiä sotilaita matkusti yli Suomenlahden jäänmurtaja
»Väinämöisellä» Tallinnaan.

Päätoimikunnan kokouksessa kesäkuun 16 p:nä Inkerin kysymys tuli vielä
kerran esille. Puheenjohtajana toimiva tohtori _Holma_ ilmoitti hänelle
esitetyn toivomuksia, että inkeriläiset saisivat Suomesta värvätä
pienemmän määrän alipäällystöä ja upseereita niiden suomalaisten
lisäksi, jotka jo olivat Inkerissä. Hallitus puolestaan oli ilmoittanut
olevansa suostuvainen siihen siinä tapauksessa, että tähän aikaan
suunnittelunalaisesta uudesta Viron retkestä ei tulisi mitään, ja että
inkeriläiset toimisivat vapaasti virolaisen ylikomennon alaisina,
eivätkä venäläisten yhteydessä.

Tällöin aie uudesta retkikunnasta Viroon oli juuri rauennut. Inkerin
hoitokomitea taas oli selittänyt inkeriläisten joukkojen olevan
riippumattomia venäläisistä. Sen johdosta Suomen hallitus oli
päättänyt, että Inkeriin sai värvätä upseereja ja aliupseereja, mikäli
he eivät olleet Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa.

Katsoen Inkerin kysymyksen tärkeyteen Suomelle Päätoimikunta päätti
vastedeskin avustaa Inkerin hoitokomiteaa antamalla sen toivomuksille
moraalista kannatustaan ja esittämällä niitä hyväksyttäviksi, mikäli
hoitokomitea tarvitsisi Päätoimikunnan apua tässä suhteessa.

Inkerin vapaajoukkojen lukumäärä kasvoi sitten huomattavasti.
Inkerin rykmentti alistettiin virolaisen ylikomennon alaiseksi ja
otti lukuisten suomalaisten vapaaehtoisten tukemana ja suomalaisten
upseerien johtamana kunniakkaasti osaa virolais-venäläisten joukkojen
rynnistykseen Pietaria vastaan. Inkerin rykmentti taisteli voitokkaasti
Inkerinmaalla ollen mukana m.m. Krasnaja-Gorkan valloituksessa.

Mutta venäläisten joukkojen ylimmän päällystön ja Inkerin rykmentin
välillä syntyneiden jyrkkien erimielisyyksien johdosta venäläiset
väkivaltaisesti riisuivat Inkerin rykmentin aseista. Samalla he
kuitenkin tekivät lopun menestyksestään. Yhtä nopeasti kuin valkoiset
joukot olivat siihen saakka rynnistäneet eteenpäin, täytyi venäläisten
nyt peräytyä menettäen lopuksi kaikki valloittamansa alueet ja
täydelleen sekä sotilaallisen että poliittisen merkityksensä.
Virolaiset joukot, jotka olivat edenneet meren rantaa pitkin
samanaikaisesti Inkerin rykmentin ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen
kanssa, peräytyivät niiden keralla entisille asemilleen.

Hajoittavaa erimielisyyttä syntyi inkeriläisten keskuudessa onnettoman
käänteen johdosta. Toiset tahtoivat hyökättäväksi Karjalan kannaksen
kautta Pohjois-Inkeriin, toiset pysyttäväksi entisen suunnitelman
kannalla. Perustettiin erikoinen Pohjois-Inkerin vapaaehtoinen
armeija, johon myöskin suomalaisia upseereja ja sotilaita liittyi
vapaaehtoisina, ja joka taisteli vaihtelevalla onnella saamatta
kuitenkaan mitään erikoista aikaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä
tehdyn rauhansopimuksen mukaan tämän Inkerin viimeisen sotilasosaston
täytyi jättää Pohjois-Inkerin kylät ja siirtyä Suomen puolelle, jossa
se hajotettiin syystalvella 1920. Inkerin kansan onnetonta tilaa ei
oltu onnistuttu helpottamaan.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä on syytä selvittää Suomen virallisten piirien ja
Päätoimikunnan suhdetta niihin maassamme oleskelleihin venäläisiin
pakolaisiin, jotka Ranskan vallankumouksen aikana naapurimaihin
paenneiden emigranttien tapaan tekivät suunnitelman toisensa jälkeen
isänmaansa olojen saattamiseksi ennalleen.

Venäjältä oli tulvaillut rajan ylitse Suomeen huomattavia määriä
venäläisiä pakolaisia, joiden tiedettiin suurimmaksi osaksi olevan
Venäjän entisen järjestelmän miehiä ja Suomen itsenäisyyden vihollisia.
Heitä tuli siinä määrin, että se herätti yleistä huolestumista
maassamme, aiheuttipa eduskunnassa tammikuun 10 p:nä maalaisliiton
puolelta välikysymyksenkin.

Pääministeri _Ingman_ vastasi välikysymykseen viikkoa myöhemmin tehden
selkoa hallituksen toimenpiteistä venäläistulvan ehkäisemiseksi ja
selostaen syitä, joiden vuoksi hallitus oli katsonut mahdottomaksi
kokonaan estää venäläisten pakolaisten tulon yli rajan ja asettumisen
Suomeen. Keskustelun aikana, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi
yksinkertaisen päiväjärjestyksen siirtymisen, annetuista lausunnoista
lainaamme osan kansanedustaja _Alkion_ puheesta, joka epäilemättä
kuvastaa kansamme laajojen piirien silloin verrattain yleistä
mielipidettä kysymyksenalaisesta asiasta. Hän lausui m.m.:

 »Meidän päämääränämme täytyy olla, että se Venäjä, joka nousee tämän
 jälkeen, ei ole sama Venäjä, joka tähän saakka on ollut, ja joka on
 Suomea ja muita kansoja sortanut. Meidän valtiollisena päämääränämme
 täytyy olla, että Venäjä rajoitetaan omien rajojensa sisälle, ja että
 Pietarin kaupungin valtiollinen merkitys sen kautta hävitetään, että
 se lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunki. ‒ ‒ ‒

 Meillä on siis venäläisten kanssa paljon ratkaistavaa, ennenkuin
 Suomi on itsenäinen, eikä Suomi ole se paikka, jossa siis venäläistä
 sotaväkeä vastaiseksi kasvatetaan, enempää bolshevistista kuin
 porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy siis puhdistaa venäläisistä,
 ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää, että minkäänlaiset
 sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä vastaisuudessa eivät
 tule kysymykseen. ‒ ‒ ‒ Suomen tulevaisuutta ei rakenneta Venäjän
 aseiden apuun, vaan se täytyy rakentaa täydellisen riippumattomuuden
 ja puolueettomuuden pohjalle kaikkiin ulkovaltoihin nähden. Siltä
 kannalta katsoen meillä siis ei ole venäläisten kanssa suunniteltavana
 minkäänlaista yhteistoimintaa sotilaallisessa tarkoituksessa.
 Mutta senjälkeen kun Venäjä uudestansa muodostuu omana itsenänsä,
 rasittamatta ja sortamatta muita kansallisuuksia, tietysti syntyvät
 aivan uudet suhteet. Mutta venäläisten nähtävästi täytyy vielä jotakin
 oppia, ennenkuin he osaavat asettua näihin uusiin oloihin.»

Aluksi näillä maahamme paenneilla venäläisillä upseereilla ja entisen
Venäjän luottamusmiehillä ei näy olleen aikomustakaan siirtyä Viroon
taistelemaan bolshevikeja vastaan. Niinpä eräs venäläinen pakolainen
vastasi »Karjala» lehden edustajan kysymykseen, miksi Suomeen paenneet
venäläiset eivät lähde Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan,
seuraavaan tapaan:

 »Kun nykyinen Viron tasavalta syntyi, tapahtui se vastoin laillisen
 Venäjän tahtoa. Vaikkakaan virolaisilla silloin ei ollut mitään
 esteitä itsenäisyyden julistukselleen ja Venäjä oli voimattomana
 syvässä rappiotilassa, niin virolaisten piti sittenkin tietää,
 ettei heidän itsenäisyytensä rauhallisten olojen palattua voi tulla
 kysymykseen muuta kuin Venäjän suostumuksella, maan, jonka osa se on.
 Viro on siis omin lupinsa tehnyt itsestään itsenäisen.

 Kun nyt bolshevikit muutama viikko sitten aloittivat hyökkäyksensä
 Viroon laajentaakseen neuvostohallituksen valtaa Venäjän entisiin
 rajoihin saakka, antoi Viron tasavalta julistuksen, jossa se kutsui
 venäläisiä Viron armeijan riveihin taisteluun bolshevismia vastaan.
 Ottamalla kutsun vastaan ja liittymällä Viron hallituksen joukkoihin
 venäläiset tunnustaisivat siis Viron tasavallan itsenäisyyden.
 Sellainen venäläinen, joka liittyisi virolaisiin joukkoihin
 ja taistelun loputtua esittäisi virolaisille omat venäläiset
 mielipiteensä tulisi menetelleeksi epärehellisesti.»

Nämäkin syyt ovat jossakin määrin voineet olla vaikuttamassa muutamien
venäläisten emigranttien suhteeseen Viron taistelukutsuun. Mutta pääsyy
heidän kielteiseen kantaansa oli epäilemättä se, että virolaisilla
aseilla ei siihen mennessä ollut vielä ollut menestystä. Tätä
olettamusta tukee sekin, että sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten
ja virolaisten voimakas eteneminen tammikuun alkupäivinä alkoi, heräsi
venäläisissä halu ottaa osaa tähän taisteluun, jonka he toivoivat
tekevän mahdolliseksi Venäjän ennalleen saattamisen.

Heidän suunnitelmansa oli muodostaa Suomessa enimmäkseen upseereista
kokoonpantu vapaaehtoinen armeija, joka sitten siirrettäisiin Viroon.
Niinkauankuin se taistelisi Viron kansallisten rajojen sisällä,
alistuisi se virolaiseen ylikomentoon, mutta Venäjälle tultuaan
asettaisi oman ylipäällikkönsä. Viron itsenäisyyden tunnustamisesta ei
ollut puhettakaan. Suunnilleen samanlainen toimintaohjelma oli Virossa
muodostetuilla venäläisillä joukoilla.

Jo tammikuun alkupuolella venäläinen kenraali _Arsenjeff_ kääntyi
vastanimitetyn suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön
puoleen pyytäen hänen myötävaikutustaan siihen, että Suomessa
oleskeleville venäläisille upseereille myönnettäisiin oikeus
järjestäytyä Suomessa ja sitten päästä Viroon taistelemaan hänen
komentonsa alaisuudessa yhdessä suomalaisten joukkojen kanssa.
Kenraali _Wetzer_ omasta puolestaan oli suostuvainen ehdotukseen. Hän
katsoi kuitenkin välttämättömäksi tiedustella myöskin Päätoimikunnan
mielipidettä asiassa.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta käsitteli kenraali
_Arsenjeffin_ pyyntöä ja päätti yksimielisesti suhtautua kielteisesti
ehdotukseen, että puheenaoleva venäläisjoukko asetettaisiin kenraali
_Wetzerin_ komentoon. Ei liioin pidetty suotavana, että mainittu joukko
muodostettaisiin Suomessa. Jos sen sijaan venäläiset järjestäytyisivät
Virossa ja virolainen sotilasjohto päättäisi liittää heidät kenraali
_Wetzerin_ komentoon, katsottiin sen olevan yksin Viron hallituksen ja
sotilasjohdon ratkaisupiiriin kuuluvan kysymyksen.

Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä asia tuli kuitenkin
uudelleen esille niiden kahnausten ja vihamielisyyksien johdosta,
joita Tallinnassa ja muuallakin Virossa oli syntynyt suomalaisten
vapaaehtoisten ja venäläisten upseerien välillä. Katsottiin
tarpeelliseksi tarkistaa ennen tehty päätös. Pidettiin tärkeänä, että
Suomen hallitus ei ensinkään ryhtyisi siirtämään venäläisiä Viroon,
eikä sallisi heidän asestamistaan Suomessa, koska heidän taistelunsa
tarkoitus oli saattaa Pietarin valtiollinen merkitys ennalleen, ja
Suomen etuja silmällä pitäen oli koetettava vähentää se mahdollisimman
pieneksi. Päätoimikunta päätti saattaa kylmän, kielteisen kantansa
venäläisten puuhiin nähden sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon.

Suomen hallitus päättikin olla sallimatta venäläisten asestautumista
Suomessa ja siirtämistä täältä Viroon. Sen sijaan katsottiin
mahdolliseksi antaa Suomessa oleville venäläisille pakolaisille lupa
siirtyä Latvian tasavallan alueelle, jonka hallitus oli tammikuun 11
p:nä valtuutettunsa kautta pyytänyt Suomen hallitukselta lupaa värvätä
avukseen venäläisiä vapaaehtoisia Suomesta. Suomen etujen mukaista
katsottiin olevan, että maassamme oleskelevat venäläiset saataisiin,
mikäli mahdollista, siirtymään täältä sellaisiin maihin, joissa he
eivät voisi vahingoittaa Suomen asiaa.

Hallitus suostui siihen, että Latvian tasavallan avuksi koottaisiin
Suomessa venäläisiä seuraavilla ehdoilla:

I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin
maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;

2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa
nousta yli 250 miehen; ja

3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään
siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule
olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.

Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton
puolelta. Tässä, kansanedustaja _Mikko Luopajärven_ helmikuun 13 p:nä
1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten
pakolaisten johtomiehistä tunnustivat _Koltshakin_ ohjelman, jossa
lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen ‒ ‒ ‒ Venäjästä
irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan
alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin
tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia
ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.

Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella
että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman
tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että
itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys
Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi
jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi
siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui
siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.

Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa
haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua
vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon
kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten
toivomusten mukaisesti.

Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä
ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva
Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti
olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen,
bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan
synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset
viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin
ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli
lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset
ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan
venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin.
Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.

Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka
ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori _Louhivuori_
mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa:
Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita,
jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat
kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään
yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin
yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. ‒ ‒ ‒ Jos taas Viro rupeaa
joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa
Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme
syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu
bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla
syntyy, menetetty sille.

Näitä ajatuksia tohtori _Louhivuori_ oli ollut tilaisuudessa jo
aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo
yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali _Wetzerille_
seuraavaa:

 »Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa,
 että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää,
 ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka
 minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin
 valtionhoitajalle:

 Viro vapautetaan ilman muuta ulkomaalaista apua kuin Suomesta annettu.
 Jos venäläiset porvarit tahtovat olla mukana taistelussa bolshevikeja
 vastaan, eivät he missään tapauksessa saa ryhtyä rynnistykseen
 Pietaria vastaan, vaan jätetään Pietari kohtalonsa haltuun — ajan
 kypsyttyä, s.o. sittenkuin entente antaa suostumuksensa Suomen
 armeijan käyttöön, yhdistyneillä suomalaisilla ja virolaisilla
 (s.o. Virossa olevilla suomalaisilla apujoukoilla ja virolaisilla)
 valloitettavaksi ja luovutettavaksi niille, joille se määrätään.
 Tärkeätä on, etteivät venäläiset saa muodostaa vahvaa poliittista
 keskuskohtaa Pihkovan tai Narvan seuduille ja osoittaa ententelle,
 että he itse kykenevät muodostamaan uuden Venäjän, myöskin ilman
 suomalaista tai muuta tukea. Hallituksemme lienee ryhtynyt
 toimenpiteihin toteuttaakseen osan näistä suunnitelmista, mikäli
 se siitä riippuu. Korvaukseksi Pietarin valloituksesta vaaditaan,
 ettei Venäjällä saa olla sotalaivastoa Suomenlahdella, että entente
 tunnustaa Suomen ja Viron riippumattomuuden, että Ahvenanmaanasia ja
 kysymys Karjalasta järjestetään, että Viro saa tehdä puolustusliiton
 Suomen kanssa (Nargö-Porkkala) j.n.e., sekä luonnollisesti, että
 entente varustaa Pietarin elintarpeilla.

 Jotta tehtäisiin mahdolliseksi toteuttaa nämä suunnitelmat, katsotaan,
 että suomalaisia apujoukkoja on käytettävä toistaiseksi vain
 virolaisella alueella, mikäli sotilaallinen tilanne ei ehdottomasti
 toisin vaadi, jotteivät ne liiaksi harventuisi, ja jotta ne olisivat
 valmiit, jos ja kun niin vaaditaan, käytettäviksi sotatoimintaan itää
 kohden yli Narovajoen.

 Hiljattain herrat _Buxhoevden, Volkonsky, Arsenjeff, Judenitsh_
 y.m. ovat anoneet, että hallituksemme pyytäisi Viron hallitusta
 sallimaan niiden venäläisten, jotka saadaan Suomesta kerätyiksi
 bolshevikivastaista taistelua varten, matkustaa Viroon tai
 Latviaan tai ottamaan heidät Viron armeijaan. Olen saanut
 ulkoasiainministeriltä tehtäväksi neuvotella näiden herrojen ja
 Viron hallituksen kanssa tästä kysymyksestä. Kuten ylläolevasta
 selviää, ei ole Suomen eikä Viron etujen mukaista, että nämä herrat
 jo nyt muodostavat armeijan Venäjälle, ja senvuoksi Viron ja Latvian
 hallitukset tullevat vaatimaan heiltä, että he tunnustavat näiden
 valtioiden riippumattomuuden, jota heillä, kuten kreivi _Buxhoevden_
 minulle sanoi, ei ole oikeutta tehdä. Se ratkaisee asian.

 Kun pidän tärkeänä, että Herra Kenraali on selvillä asian
 poliittisesta puolesta sellaisena kuin se nähdään täällä nykyään,
 olen rohjennut vaivata tällä selonteolla. Suunnitelma pidetään
 luonnollisesti salassa.»

Kuten ylläolevasta näkyy, suomalaisen apuretkikunnan johdolla oli
rohkeita suunnitelmia. Jos ne olisivat onnistuneet, mitä ottaen
huomioon silloin vallinneet olot ei voida pitää mahdottomana, olisi
siitä koitunut Suomelle suuria etuja. Se, ettei niin käynyt, riippui
tietysti monista seikoista, joista täyttä selvyyttä ei vielä ole
saatavissa.

Ei tiedetä, missä määrin Suomen hallitus todella oli kokonaisuudessaan
asiaa käsitellyt tai ryhtynyt sen suhteen toimenpiteihin. Kenraali
_Mannerheim_, joka, kuten ylläolevasta kirjeestä käy ilmi, alussa
suhtautui suopeasti asiaan, oli jo helmikuun lopulla, jolloin tohtori
_Louhivuori_ esitti hänelle kenraali _Laidonerin_ yksityisesti tekemän
suunnitelman Pietarin valtaamisesta suomalaisilla ja virolaisilla
joukoilla, joista edelliset hyökkäisivät n. 40.000 miehen vahvuisina
Suomesta käsin ja jälkimmäiset 20.000 miehen vahvuisina Suomenlahden
eteläpuolitse, aietta vastaan huomauttaen m.m., että Suomen armeijan
mobilisatsionisuunnitelma ei ollut valmis, ettei ollut tietoa ententen
suhtautumisesta asiaan j.n.e. Arvatenkin Englanti, jolla silloin oli
väkeä Muurmannin rannalla, tahtoi säästää Pietarin itselleen. Niin
menetettiin otollinen hetki. Myöhemmin keväällä olosuhteet kokonaan
muuttuivat (_Koltshakin_ y.m. häviöt. Englannin vallan heikontuminen
Muurmannilla j.n.e.). Kesällä vasta kenraali _Mannerheim_ olisi
ollut valmis ryhtymään retkeen, jolloin yritys olisi tapahtunut
aivan riippumatta yllämainituista suunnitelmista ja erillään Viron
avustamisesta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Veltostava garnisonielämä sotaväen järjestykselle vaarallisissa Viron
kaupungeissa aikaansai kurin höltymisen ja synnytti koti-ikävän
suomalaisissa vapaajoukoissa. Samat joukot, jotka riemumielin olivat
rientäneet kuumimpaankin otteluun ja taistelleet uljaasti suuria
ylivoimia vastaan, eivät jaksaneet rauhassa ja levossa odottaa uutta
toiminnan hetkeä, etenkään, kun niillä ei ollut aavistusta siitä, mitä
todella suunniteltiin, ja miksi niitä yhä edelleen pidettiin Virossa.
Se, mikä oli ollut pelättävissä, tapahtui: pitkällinen lepoaika teki
lopun joukkojen kärsivällisyydestä, ne tahtoivat kotiin.

Näyttipä hetkittäin siltäkin, että juuri venäläiset, joiden
toimintaa uuden, porvarillisen Venäjän luomiseksi Päätoimikunta,
mahdollisuuksiensa mukaan, oli pyrkinyt estämään, saavuttaisivat
päämääränsä. He pääsivät Narvan rintamalle ja alkoivat yhdessä
inkeriläisten ja virolaisten kanssa edetä voitokkaasti Pietaria kohden,
kuten aikaisemmin on mainittu.. Mutta suomalaisen Päätoimikunnan
noudattamaa politiikkaa venäläisiä kohtaan Viron hallitus itse asiassa
tällöinkin noudatti suhtautuen venäläisiin upseereihin ja heidän
suunnitelmiinsa epäluuloisesti ja antaen heille perään vain, mikäli
se katsottiin välttämättömäksi, niinkauankuin ei oltu selvillä, miten
suuria tuloksia heidän puuhistaan seuraisi. Virolaisia joukkoja otti
kyllä osaa venäläisten operatsioniin Inkerinmaalla, mutta ei liene
liian uskallettua olettaa, etteivät ne suinkaan tarkoittaneet niin
paljon venäläisten porvarillisten tukemista taistelussa uuden Venäjän
puolesta kuin heidän toimintansa valvomista. Se selittäisi myöskin sen,
miksi virolaiset venäläisten upseerijoukkojen vastoinkäymisten alettua
eivät yrittäneetkään tarmokkaasti auttaa niitä vereksillä joukoilla ja
voimakkailla vastahyökkäyksillä. Virolainen politiikka ymmärsi aivan
oikein, että porvarillinen Venäjä siten synnytettynä olisi siihen
aikaan ollut paljon vaarallisempi vainolainen itsenäiselle Virolle kuin
bolshevikien sekasortoinen ja vihollisten ympäröimä valta.

       *       *       *       *       *

Suomen sukukansojen lisäksi Itämeren rantamaiden vieraitakin valtoja
kääntyi Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen anoen sen apua. Se oli
ripeällä ja menestyksellisellä toiminnallaan Viron hyväksi herättänyt
yleistä luottamusta. Sitä pidettiin myöskin ainoana, jonka kautta oli
mahdollista saada erinomaisen sotilasmaineen saavuttaneita suomalaisia
vapaajoukkoja taistelemaan bolshevikeja vastaan.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä puheenjohtaja ilmoitti
Latvian ministeripresidentin, herra _Ullmaniksen_ pyytäneen
saada käyttää Virossa olevia suomalaisia vapaajoukkoja Latvian
vapauttamiseksi bolshevikeista. Viron pääministeri oli ollut sitä
mieltä, että osa suomalaisista voitaisiin kyllä Viron puolesta
lähettää Latviaan, jos Päätoimikunta suostuisi siihen. Kyseessä olevan
maan silloisesta asemasta puheenjohtaja antoi, saamiensa tietojen
perusteella, seuraavan kuvauksen:

»Toiveita on, että lättiläiset voivat, kun heidän maansa on
puhdistettu, mobilisoida n. 6.000 miestä. Varoja ja aseita ei
ole, mutta toivotaan Englannin tässä suhteessa tarjoavan apua.
Tiedusteltaessa, eikö virolaisia joukkoja voitaisi käyttää Lätin
puhdistamiseen, herra _Ullmanis_ arveli, etteivät bolshevikit
virolaisia pelkää. Ruotsistakin toivotaan saatavan Lätin avuksi n.
3.000 miestä, jos taloudellinen puoli saadaan järjestetyksi, mutta
ruotsalaisten vaatimukset, 6 kk:n sitoumus ja 300 kruunua palkkaa
kuussa, tuntuvat varsin suurilta.»

Kun vielä valtionhoitaja oli keskustelussa puheenjohtajan kanssa ollut
sitä mieltä, ettei suomalaisia vapaajoukkoja olisi vielä vietävä Viron
kansallisten rajojen ulkopuolelle, asettui Päätoimikunta puheenjohtajan
ehdotuksesta Latvian avustamiseen nähden kielteiselle kannalle.

Seuraavassa Päätoimikunnan kokouksessa, helmikuun 12 p:nä,
puheenjohtaja taas ilmoitti Saksan Helsingissä olevan lähettilään,
vapaaherra _von Brükin_ tiedustelleen, olisiko Päätoimikunta
taipuvainen siihen, että sen alaisia suomalaisia vapaaehtoisia
käytettäisiin yhdessä saksalaisten, kreivi _von der Goltzin_ johtamien
joukkojen kanssa Liivinmaalla, ja selittäneen samalla, että rahaa
oli yritystä varten saatavissa, joten taloudellinen puoli oli täysin
turvattu. Puheenjohtaja oli vapaaherra _von Brückille_ lausunut
omana käsityksenään, että suomalaiset vapaaehtoiset tarvittiin Viron
suojaksi, ja että heitä ei niin ollen voitu toistaiseksi siirtää
Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, mutta että asia tultaisiin
esittämään Päätoimikunnalle.

Päätoimikunta päätti valtuuttaa puheenjohtajansa saattamaan
suullisesti vapaaherra _von Brückin_ tietoon, että Päätoimikunta
asettuu puheenjohtajansa esittämälle kannalle, mitä tulee suomalaisten
vapaaehtoisten siirtämiseen Viron rajojen ulkopuolelle. Mutta
sitä ei ollut ymmärrettävä niin, että Päätoimikunta suhtautuisi
kylmäkiskoisesti saksalaisiin, päinvastoin se ottaisi mielellään
edelleenkin vastaan tiedonantoja heidän asemastaan Lätinmaalla
harkitakseen tulevia toimintamahdollisuuksia. Vapaaherra _von Brück_
ilmoitti ymmärtävänsä Päätoimikunnan kannan.

Samoihin aikoihin Päätoimikunnan Tallinnassa olevan edustajan, tohtori
_Kettusen_ puoleen kääntyi sikäläinen Saksan edustaja tiedustellen,
Libaun saksalaiselta lähetystöltä saamansa käskyn mukaan, olisiko
mahdollista saada suomalaisia vapaaehtoisia saksalaisten avuksi
Lätimnaalle. Tuntien Päätoimikunnan kannan tohtori _Kettunen_ vastasi,
ettei suomalaisia joukkoja voitu siirtää Viron kansallisten rajojen
ulkopuolelle.

Sen pitemmälle asia ei kehittynytkään. Saksalaiset jäivät yksin
taistelemaan Lätimnaalle joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan.
Kenraali, kreivi _von der Goltzin_ johdolla he taistelivat kauan
menestyksellisesti venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä virolaisiakin
vastaan, jolloin siis suomalaiset vapaaehtoiset ja maamme entiset
auttajat olivat vihollisleireissä. Taisteluja Suomalaisten ja
saksalaisten joukkojen välillä ei kuitenkaan sattunut. Suomalaiset
vapaaehtoiset olivat luonnollisesti hyvin haluttomia taistelemaan niitä
miehiä vastaan, joille isänmaamme on ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Tästä virolaiset sekä poliittiset että sotilaalliset johtajat olivat
selvillä. Niinpä, kun sittemmin tuli puhe uusien suomalaisten joukkojen
lähettämisestä Viroon, he ilmoittivat, että koska bolshevikivaara
oli toistaiseksi torjuttu ja vain Lätinmaalla olevien saksalaisten
joukkojen puolelta oli olemassa sodanuhka, jonka torjumiseen
suomalaisia joukkoja ei kuitenkaan voitaisi käyttää, niin he eivät
katsoneet enää tarvitsevansa suomalaisten sotilasapua.

Epäilemättä Päätoimikunta menetteli viisaasti pysytellessään kokonaan
erillään Lätinmaan vielä silloin perin sekavista oloista.




5. Tanskalainen apuretkikunta


Aikaisemmin on mainittu, että Viron Avustamisen Päätoimikunnan
kehoituksesta Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen ylipäällikön
alaista tanskalaista retkikuntaa Viron avuksi.

Tohtori _Louhivuori_ tiedoitti tammikuun 7 p:nä Päätoimikunnalle
tanskalaisten ryhtyneen keräämään apujoukkoja, jotka suomalaisilla
laivoilla kuljetettaisiin Suomeen järjestettäviksi ja senjälkeen Viroon
lähetettäviksi. Kunkin miehen varustamisen laskettiin tulevan maksamaan
jonkin verran toistasataa Tanskan kruunua. Asian edelleen ajamisen ja
valmistamisen Päätoimikunta jätti sota-asiaintoimikunnalle.

Kysymys tanskalaisesta apujoukosta kehittyi kuitenkin verrattain
hitaasti, niin että tohtori _Louhivuori_ saattoi vasta helmikuun 1
p:nä ilmoittaa Päätoimikunnan välittämien neuvottelujen johtaneen
tanskalaisten ja Viron pääministerin välillä suotuisaan tulokseen.
Sen johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja ja Viron Helsingissä oleva
edustaja, tohtori _Kallas_ sopivat siitä, että kenraali _Lode_ värväisi
Viron avuksi tanskalaisia, jotka tulisivat kuulumaan Viron Avustamisen
Päätoimikunnan joukkoihin ja kenraali _Wetzerin_ komentoon.

Tämän jälkeen ryhdyttiin Tanskassa ripeästi toimeen. Suuria vaikeuksia
tuotti kuitenkin se seikka, että huolimatta tanskalaisen retkikunnan
johtajien ja Päätoimikunnan kiirehtimisistä tarpeellisten käyttövarojen
saanti Virosta lykkäytyi viikosta viikkoon, maan raha-asiat kun olivat
tähän aikaan tavattoman huonot. Kun rahat vihdoinkin maaliskuun alussa
saatiin, pääsi retkikunnan muodostaminen parempaan vauhtiin. Kenraali
_Lode_ allekirjoitti välikirjat Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja
Viron hallituksen puolesta.

Englantilaiset puolestaan helpottivat apujoukon muodostamisvaikeuksia
antamalla retkikuntaa varten tuhat sotilaspukua. Tanskalaiset
apuretkeilijät Virossa herättivätkin sittemmin suurta huomiota
erinomaisen täydellisen varustuksensa vuoksi.

Mutta ennenkuin tanskalainen retkikunta, johon piti kuulua n. 1.000
miestä, ehti lähteä matkalle, alkoi liikkua huhuja suomalaisen
avustustoiminnan lakkaamisesta. Useat retkelle jo ilmoittautuneet
peräytyivät, kun saapui varma tieto, että suomalaiset joukot
olivat jo suurimmaksi osaksi jättäneet Viron ja loputkin tulisivat
lähitulevaisuudessa poistumaan maasta, ja ettei ollut ensinkään varmaa,
tulisiko Suomesta uutta retkikuntaa enää lähetettäväksi Viroon.

Tanskalaisen apujoukon puolesta sähkötettiin maaliskuun 13 p:nä
tohtori _Louhivuorelle_, että 250-miehinen joukko-osasto oli valmis
kuljetettavaksi Suomeen. Viikkoa myöhemmin olisi toinen yhtä suuri
joukko matkavalmis. Samalla ilmoitettiin kuitenkin, että tanskalaisen
avun puuhaajat epäilivät ottaa kannettavakseen edesvastuuta
retkikunnasta, ellei ollut varmuutta suomalaisen avustustoiminnan
jatkumisesta, koska sekä sotilaallinen että poliittinen tilanne Virossa
tällöin näytti kaikista tiedoista päättäen varsin synkältä.

Maaliskuun 27 p:nä sähkötettiin Kööpenhaminasta jälleen ilmoittaen
250-miehisen ensimmäisen tanskalaisjoukon kapteeni _Gudmen_ johdolla
lähtevän samana päivänä »Mercur» laivalla matkalle ja saapuvan 29 p:nä
Hankoon, jossa Päätoimikunnan edustajan pitäisi olla vastassa.

Väliin tulleiden esteiden takia (tanskalaiset bolshevikit estivät
m.m. osan laivaan juuri nousemassa olevia miehiä matkalle lähtemästä)
Suomeen saapui kuitenkin vain 189 miestä, joista 3 kapteenia, 9
luutnanttia, 1 lääkäri, 1 vääpeli, 4 kersanttia, 8 alikersanttia,
16 korpraalia, 2 alikorpraalia ja 145 sotilasta. Joukko-osaston,
jonka yksi komppania jalkaväkeä ja yksi tykistöpatteri muodostivat,
päällikkönä toimi kapteeni _Gudme_, komppanianjohtajana kapteeni
_Borgelin_ ja patterinpäällikkönä kapteeni _Mortensen_.

Päätoimikunnan kokouksessa huhtikuun 7 p:nä tohtori _Louhivuori_
ilmoitti tämän Päätoimikunnan aloitteesta ja puolittain sen johdon
alaisena perustetun tanskalaisen apujoukon saapumisesta. Tanskalaiset
olivat selittäneet, että he olisivat kernaasti yhteistoiminnassa
suomalaisten kanssa ja taistelisivat mieluimmin suomalaisen
ylipäällikön alaisina. Sen johdosta, että syntyneiden erimielisyyksien
johdosta Päätoimikunta oli tähän aikaan vapauttanut eversti _Kalmin_
palveluksestaan, olivat tanskalaiset ilmoittaneet olevansa valmiit
yhtymään vaikkapa eversti _Ekströmin_ joukkoihin asettaen kuitenkin
tällöin ehdoksi sen, että »riikinruotsalaisia» ei otettaisi mukaan.

Tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksesta Päätoimikunta päätti tanskalaisten
takia pitää toimintaansa vielä hiljaisessa käynnissä, vaikka
suomalaisen apuretkikunnan uudesta Viroon lähettämisestä ei enää
tulisikaan mitään.

Huhtikuun alkupuolella tanskalaiset saapuivat Viroon. Heidän suhteensa
siellä vielä olevien suomalaisten joukkojen upseereihin oli hyvä, kun
taas »riikinruotsalaisia» he karttoivat.

Tämä ensimmäinen tanskalainen joukko-osasto jäi myöskin viimeiseksi
Viroon lähetetyksi. Uusia tanskalaisjoukkoja ei enää saapunut,
sittenkuin suomalaiset joukot olivat lopullisesti poistuneet maasta.
Viroon jo tullut tanskalaisosasto viipyi kauan Tallinnassa, josta se
kesällä lähti rintamalle ottaen siellä osaa taisteluihin, m.m. Pihkovan
valtaukseen.




6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.


Heti senjälkeen, kun Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraali
_Wetzerin_ välillä oli tehty sopimus vapaaehtoisten joukkojen
ylijohdosta, ryhtyi viimemainittu panemaan kuntoon esikuntaansa. —
Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta matkusti tammikuun 17 p:nä
Tallinnaan asettuen sinne asumaan.

Esikunta majoitettiin raatihuoneen torin läheisyydessä sijaitsevaan
hotelli St. Petersburgiin, joka kokonaisuudessaan oli luovutettu
suomalaisen apuretkikunnan käytettäväksi, ja jonne sittemmin
sijoitettiin retkikunnan Pääintendenttuuri, Etappi y.m.

Jo alusta alkaen oli tarkoitus siirtää esikunta lähemmäksi rintamaa ja
jäädä Tallinnaan vain siksi aikaa, kunnes sopiva paikka löydettäisiin
ja voitaisiin saattaa asianmukaiseen kuntoon. Tapan kauppalaa,
Narvan ja Tarton rautateiden risteyksessä, ajateltiin ensimmäiseksi
sijoituspaikaksi suomalaiselle esikunnalle. Sinne muutosta ei
kuitenkaan tullut mitään. Esikunta majaili Tallinnassa toista viikkoa
järjestäytyen ja hankkien tarpeellisia varustuksia tulevaa toimintaansa
varten — liian suurenmoisia, kuten sittemmin kävi selville.

Alkuaan oli kenraali _Wetzerin_ suunnitelma ollut, että hän
suomalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja eversti _Laidoner_ Viron
armeijan ylipäällikkönä tulisivat olemaan yhdenarvoisia. Täten
suomalaiset rykmentit olisivat tulleet hyvin itsenäiseen asemaan
muodostaen tasa-arvoisen tekijän Viron armeijan rinnalla. Mutta sen
kautta sodan johdon yhtenäisyys olisi joutunut vaaraan. Niinkauankuin
virolaisten joukot olivat vähälukuiset ollen vain vähän enemmän kuin
kaksi kertaa suuremmat suomalaisia joukkoja, jotka kuitenkin toisaalta
olivat paljon paremmin järjestettyjä puhumattakaan niiden suuremmasta
taisteluinnosta ja -kelpoisuudesta, oli tosiasiallinen tasa-arvoisuus
niiden välillä olemassa. Mutta virolaisten joukkojen lukumäärä kasvoi
päivä päivältä, ja niiden taistelukuntokin lisäytyi vähitellen,
mutta varmasti. Tammikuun 16 p:nä virolaisten joukkojen lukumäärä —
suomalaisia vapaaehtoisia siihen lukematta — oli seuraava: upseereja
992, sotilaita n. 10.000, kevyitä konekiväärejä 94, konekiväärejä 170
ja tykkejä 43.

Niin ollen täytyi suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön suhteen
Viron armeijan ylipäällikköön muodostua toiseksi kuin kenraali _Wetzer_
oli ajatellut. Senvuoksi tohtori _Louhivuori_ pyysi yksityisessä
keskustelussa eversti _Laidoneria_ uskomaan kenraali _Wetzerin_
komentoon, mikäli se havaittiin mahdolliseksi, suomalaisten rykmenttien
lisäksi virolaissakin joukkoja. Eversti _Laidoner_ lupasikin tehdä sen.

Kun tohtori _Louhivuori_ pian senjälkeen, tammikuun 19 p:nä,
tavatessaan kenraali _Wetzerin_ Tallinnassa ilmoitti hänelle eversti
_Laidonerin_ suostumuksesta, sai hän samalla kuulla kenraali
_Wetzerin_ aikovan asettua kaikkine joukkoineen Tapaan järjestääkseen
ja harjoittaakseen niitä ja ollakseen sitten tarpeen tullen käsillä.
Tapaan piti Viroon jo osittain saapuneen Pohjan Poikain rykmentin
lisäksi Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukonkin siirtyä, sittenkuin se
olisi suorittanut Narvan valloituksen.

Ensimmäinen »Käsky Suomen Vapaajoukoille Virossa» ilmestyi Tallinnassa
tammikuun 20 p:nä. Sen ensimmäinen kohta kuuluu:

 »Viron hallituksen, Helsingissä olevan Viron Vapaaehtoisen
 Apuretkikunnan ja minun välillä kuluvan tammikuun 9 p:nä tehdyn
 kirjallisen sopimuksen mukaan olen vastaanottanut kaikkien Virossa
 toimivien Suomen Vapaajoukkojen päällikkyyden, jolloin minulla näiden
 joukkojen ylipäällikkönä on ylin määräämisvalta kaikkiin puhtaasti
 sotilaallisiin asioihin, kuten näiden joukkojen järjestelyyn,
 samoinkuin niiden taistelujohtoonkin, nähden, viimeksimainitussa
 tapauksessa kuitenkin Viron armeijapäällystön alaisena, josta
 asianomaisille joukkojen päälliköille tiedoksi ja noudatettavaksi
 ilmoitan.

 Täysin tietoisena minulle uskottujen joukkojen johdon vaikeudesta
 toivon halun yhteisen päämäärän saavuttamiseksi antavan meille
 yksimielisyyttä ja voimaa ja kaikkien työtovereitteni, joukkojen
 päälliköistä sotamiestä myöten, vilpittömin mielin antavan minulle
 tukeansa.»

Tammikuun 25 p:nä _Laidoner_, jonka Viron hallitus tammikuun
20 p:nä oli koroittanut Narvan ja Tarton valloitusten johdosta
kenraalimajuriksi, nimitti kenraali _Wetzerin_ etelärintaman
komentajaksi määräten samalla hänelle uskotun rintaman lähimmäksi
tehtäväksi Valkin ja Vörun kaupunkien valloittamisen. Kenraali
_Wetzerin_ komentoon tuli täten suomalaisten rykmenttien lisäksi 2:sen
divisioonan esikunta ja seuraavat joukko-osastot:

I. Moisakylän ryhmä: 6:s rykm. (1 pataljoona), 2 tykkiä ja 2
kapearaiteista panssarijunaa.

II. Viljandin-Valkin ryhmä: 3:s rykm. (2 pataljoonaa), 1 patteri (2
tykkiä), Viljandin suojeluspataljoona, 1 eskadroona ja _Balahovitshin_
joukot (2 komppaniaa, 1 eskadroona ja 4 tykkiä).

III. Tarton-Valkin ryhmä: Tarton suojeluspataljoona, Tarton
sissipataljoona, 2 tykkiä ja 3 panssarijunaa.

IV. Tarton-Vörun ryhmä: 2:nen rykm. (2 pataljoonaa ja 4 tykkiä),
Tallinnan suojeluspataljoona (1 pataljoona ja 2 tykkiä) ja 2:sen
ratsurykmentin 1 eskadroona.

V. Tartossa reservissä: Järvamaan suojeluspataljoona ja
raskastykistö-osasto (2 tykkiä).

Suomalaisten joukkojen keräämisestä Tapaan harjoittelemaan ei niin
ollen voinut tulla mitään. Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa
tarvittiin yhä Narvan valloituksen jälkeenkin tukemaan itäistä
rintamaa, jossa bolshevikien vastahyökkäys oli odotettavissa. Kenraali
_Wetzerin_ oli siirryttävä Tarttoon, johon eteläisen rintaman
keskusjohto oli sijoitettu. Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen
Esikunta siirtyi luonnollisesti hänen mukanaan, joskin se suomalaisten
joukkojen esikuntana olisi paremmin voitu sijoittaa molempien
vapaajoukkojen toiminta-alueen keskipistettä lähempänä olevaan Tapaan.
Pohjan Poikain rykmentti taas oli määrätty ottamaan osaa tulossa
oleviin taisteluihin eteläisellä rintamalla.

Tammikuun 28 p:nä Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta
saapui Tarttoon, jossa se sijoitettiin hotelli »Londoniin». Jo samana
iltana suomalaiset oli kutsuttu »Wanemuine» teatteriin vierasvaraisten
tarttolaisten järjestämiin vastaanottojuhlallisuuksiin. Tästä juhlasta,
josta m.m. ilmeni tarttolaisten sydämellinen suomalaisystävyys,
mainittakoon tässä muutama sana.

Suomalaisen Pääesikunnan korkeimpana edustajana oli kenraali _Wetzerin_
poissaollessa hänen esikuntapäällikkönsä, eversti _Lindberg_, Pohjan
Poikain komentaja, eversti _Kalm_ oli myöskin saapuvilla lukuisten
upseerien kera. Eräs mukana ollut esikunnan upseeri kertoo juhlasta
m.m.:

»Joukko Tarton suloisia naisia otti meidät kukin vastaan.
Kaupungin korkeimpia viranomaisia oli myöskin läsnä. Avarat
tilat täyttyivät vähitellen suomalaisilla miehillä ja naisilla.
Kukkasia sateli ehtimiseen lehteriltä — sinne ylös piiloon arimmat
vastaanottajattaremme olivat kätkeytyneet. ‒ ‒ ‒ Hilpein mielin
istuttiin sitten pitkän pöydän ääreen. Pidettiin muutamia lyhyempiä
puheita, ja juotiin sekä Viron että Suomen maljoja. Sitten seurasi
tanssia ja kahvia, taas tanssia ja likööriä. Välillä laulettiin ja
soitettiin. Oli sekä hauskaa että juhlallista. Ilta ei milloinkaan
häipyne siellä olleiden mielestä.»

Esikunnan lopullinen järjestäytyminen alkoi Tartossa. Se tuli
henkilökunnaltaan olemaan sangen suuri. Tämä seikka riippui epäilemättä
suureksi osaksi esikunnan vielä toistaiseksi hyvin epämääräisestä
asemasta, eihän ollut vielä varmaa, tulisiko se olemaan koko
etelärintaman, vai ainoastaanko suomalaisten rykmenttien esikuntana.

Kaiken kaikkiaan tuli esikuntaan kuulumaan: 1 kenraali, 1 eversti, 3
majuria, 1 sotatuomari, 4 kapteenia, 7 luutnanttia, 5 vänrikkiä, 4
kanslianeitosta, 36 vääpeliä, 1 etsivä, 4 kersanttia, 1 alikersantti ja
15 sotilasta; yhteensä 83 henkilöä. Näistä kuului sisäasiainosastoon 1
eversti, 1 luutnantti, 1 vänrikki, 1 konekirjoittajatar ja 3 vääpeliä,
operatiiviosastoon 1 majuri, 1 kapteeni, 1 luutnantti ja 1 vääpeli,
intendenttuuriin 1 majuri, 1 kapteeni, 1 luutnantti ja 6 vääpeliä,
komendanttuuriosastoon 2 kapteenia, 2 luutnanttia, 1 vänrikki, 1
konekirjoittajatar, 5 vääpeliä, 3 kersanttia, 1 alikersantti ja 8
sotilasta, kenttälennätinosastoon, joka toimi sekä Tallinnassa että
Tartossa, 3 vänrikkiä, 1 kanslianeitonen, 20 vääpeliä, 1 kersantti ja 5
sotilasta, saniteettiosastoon 1 majuri ja 1 kanslianeitonen sekä loput
kenraali _Wetzerin_ välittömään käskynalaisuuteen.

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan suuruus kävi vielä
silmäänpistävämmäksi, kun kenraali _Laidoner_ määräsi kenraali
_Wetzerin_ apulaiseksi etelärintaman joukkojen johtoon eversti
_Puskarin_, joka samalla kuitenkin oli pysyvä edelleen 2:sen
divisioonan komentajana, ja 2:sen divisioonan esikunnan olemaan myöskin
etelärintaman joukkojen esikuntana. Huomioon on vielä otettava, että
Pohjan Poikain rykmenttiä lukuunottamatta kaikki muut etelärintaman
joukko-osastot olivat aikaisemmin kuuluneet 2:sen divisioonan johdon
alaisuuteen, joten olot siis suurimmaksi osaksi pysytettiin ennallaan.

Viro tarvitsi ehdottomasti suomalaisia apujoukkoja, joita
varten Suomen valtionhoitaja oli katsonut välttämättömäksi oman
ylipäällikön. Kenraali _Wetzer_ taas oli kokoonpannut esikuntansa
paljon huomattavampaa asemaa ja toimintaa varten kuin se, mikä sille
todellisuudessa sitten tuli.

Suomalaisten joukkojen ylipäällikön ja esikunnan asema kävi senkin
kautta entistä kierommaksi ja puolinaisemmaksi, että Narvan rintamalla
toimiva Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli rintamalla ollessaan
1:sen virolaisen divisioonan johdosta riippuvainen ja etelärintamalla
taisteleva Pohjan Poikain rykmentti oli kosketuksissa myöskin 2:sen
virolaisen divisioonan esikunnan kanssa saaden siitä käskyjä ja
ohjeita. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnalle ei jäänyt siis
kokonaisuudessaan suomalaistenkaan rykmenttien komentoa.

Sen merkitys supistui siten jo alunpitäen sangen vähiin. Etupäässä vain
intendenttuuri oli läheisemmässä yhteistyössä molempien suomalaisten
rykmenttien kanssa. Sittenkuin apuretkikunnan pääintendentti,
tohtori _Göös_ sai Pääintendenttuurin pystyyn Tallinnassa, siirtyi
intendenttuuriasiainkin pääpaino pois Suomalaisten Vapaaehtoisten
Joukkojen Esikunnasta.

       *       *       *       *       *

Kuten aikaisemmin jo on mainittu, ei ollut toistaiseksi Suomen etujen
mukaista antaa suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja käytettäviksi
sotaliikkeihin Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle. Sittenkuin
Viron rajat saavutettaisiin, olivat suomalaiset täyttäneet omasta
puolestaan Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä
tehdyn sopimuksen ehdot.

Kun Narvan rintamalla Viron kansallinen raja oli saavutettu Narvan
valloituksen kautta ja sen ylimeno saattoi tulla kysymykseen, kirjoitti
tohtori _Louhivuori_ kenraali _Wetzerille_ tammikuun 26 p:nä m.m.:

»Pari päivää sitten olin valtionhoitajan luona, ja hän pani suurta
painoa siihen, että vapaaehtoiset eivät kulkisi Viron rajojen ylitse,
vaan pysyisivät Virossa siksi, kunnes mahdollisuuksia avautuu
niiden käyttöä varten laajakantoisempien poliittisten päämäärien
saavuttamiseksi.»

Vastauksessaan tammikuun 28 p:ltä kenraali _Wetzer_ kirjoittaa samasta
asiasta:

»Suomalaisten apujoukkojen kulkua Viron alueen ulkopuolelle koskevassa
kysymyksessä olen jo viikko sitten ollut pakotettu tekemään päätökseni.
Pyydettiin näet, että _Ekström_ Narvan valloituksen jälkeen valtaisi
Jamburginkin. Onneksi minä olin tällöin Narvassa ja tuntien
valtionhoitajan katsantokannan asiassa kielsin tämän operatsionin
suorittamisen suomalaisilla joukoilla nojautuen tällön sopimukseen.»

Nämä kaksi kirjettä ovat tärkeitä todistuskappaleita. Eräällä taholla
on näet tahdottu väittää, että Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko
tällöin olisi osoittautunut tottelemattomaksi kieltäytymällä
seuraamasta päällikköään Narovajoen ylitse. (Viron rajojen
ylikulkemiskysymykseen tullaan palaamaan myöhemmin kummankin rykmentin
toimintaa käsiteltäessä, se näet näytteli sangen huomattavaa osaa
rykmenttien loppuaikoina.)

Tammikuun 28 p:nä kenraali _Wetzer_ julkaisi ensimmäisen vironkielisen
päiväkäskynsä etelärintaman sotajoukoille. Se kuuluu suomennettuna:

 »Virolaiset sotilaat!

 Viron sotaväen ylipäällikön käskyn perusteella olen ottanut vastaan
 eteläisen rintaman johdon.

 Suomalainen vapaaehtoinen rykmentti, Pohjan Pojat, saapui tänne minun
 kerallani virolaisille veljillemme avuksi.

 Yhteiset vainolaisemme — bolshevikien ryövärijoukot — seisovat vielä
 nykyään pienellä osalla Viron tannerta, mutta minä uskon, että meidän
 yhteisin, toisiamme tukevin iskuin onnistuu heittää heidät maasta yli
 teidän kauniin Vironne rajojen.

 Eläköön vapaa, kaunis Viro!»

Kuten jo aikaisemmin on mainittu, kenraali _Laidoner_ oli määrännyt
etelärintaman lähimmäksi tehtäväksi Valkin ja Vörun kaupunkien
valloittamisen. Tammikuun viimeisinä päivinä ratkaisevat ottelut
tapahtuivat Valkin kaupungin ympäristöllä, kun taas muualla
bolshevikien vastustus oli heikompaa. Pohjan Poikain rykmentti oli
toiminnassa juuri Valkin tienoilla.

Suomalaisessa esikunnassa Tartossa elettiin tällöin jännittäviä hetkiä.
Suomalaisten vapaajoukkojen päärykmenttihän oli nyt ensimmäistä kertaa
tulessa. Luhde Grosshofin kuuluisa voitto, joka mursi toistaiseksi
bolshevikien vastarinnan eteläisellä rintamalla, joten kaikkialla
muualla Viron joukot voivat vain pienehköin taisteluin saavuttaa niille
määrätyt asemat, herätti Tartossa, kuten muuallakin suomalaisten
keskuudessa, suuren innostuksen.

Kenraali _Wetzer_ lausui helmikuun 1 p:nä julkaisemassaan
»Päiväkäskyssä etelärintaman sotajoukoille N:o 2»:

 »Tänään meidän urhoolliset eteläisen rintaman sotajoukkomme
 vapauttivat Valkin ja Vörun. Virolaiset kaupungit ovat vapaat
 vainolaisesta. Olen iloinen, että johtooni uskotut sotajoukot tekivät
 sen niin nopeasti, uljaasti ja rohkeasti.

 Eteläisen rintaman sotilaat osoittivat viime operatsionin aikana,
 mitä pienikin kansa voi tehdä, kun se vapauttaa omaa kotiliettään ja
 suojelee saavutettua vapautta verellään hirveätä väkivaltaa vastaan.

 Kiitän kaikkia sotilaita, virolaisia ja suomalaisia veljiä,
 suoritetusta raskaasta työstä. Meitä odottaa vielä työ, meitä odottaa
 vielä vaiva, mutta suuri työ on suoritettu, raskas vaiva on jo selän
 takana.

 Suuri kiitos Valkin, Vörun ja Petserin sankareille, suuri kiitos
 kaikille etelärintaman sotilaille, etenkin eversti _Kalmin_ Pohjan
 Pojille, _Kuperjanovin_ sissipataljoonalle, joka menetti urhoollisen
 komentajansa, yliluutnantti _Kuperjanovin_, ja panssarijunien miehille.

 Syvä kumarrus ja kunnia eläville sankareille ja iankaikkinen
 muisto kodin vapautuksen voitonkentillä kaatuneille! Vapaa Viro ei
 milloinkaan unohda heitä!»

        *       *       *       *       *

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan jäseniä, etenkin upseereja
pidettiin Tartossa hyvinä. Virolaiset ja baltilaiset perheet
kilpailivat keskenään päivällisten ja kahvikekkereiden toimeenpanossa
suomalaisille, joiden olo kaupungissa niin ollen muodostui sangen
hupaisaksi.

Keskuudessaankin esikunnan upseerit järjestivät toverillisia illatsuja,
joiden ruokalistalta väkijuomiakaan ei puuttunut. Kuitenkin on
katsottava, että kertomukset esikunnan upseerien juomingeista ja
mässäyksistä Tartossa ovat hyvin vahvasti liioiteltuja.

Mainitsemista ansainnee sekin seikka, että kaupungin naisyhdistykset ja
-seurat panivat pari kertaa viikossa toimeen kahvikutsuja suomalaisten
upseerien kunniaksi. Niissä soitettiin, laulettiin, seurusteltiin ja
tanssittiin. M.m. Valkin valloituksen johdosta järjestettiin tällaiset
kutsut, joissa kenraali _Wetzerkin_ oli läsnä.

Mutta myöskään »mitalin toista puolta» ei voida sivuuttaa. Osa
upseereista joutui jo kielen vuoksi paljon lähemmäksi sikäläistä
baltilaista asujamistoa. Rikkaat baltilaiset perheet koettivat kaikin
tavoin kiinnittää esikunnan upseereja omaan piiriinsä, toivoen heistä
itselleen jonkinlaista tukea virolaisia vastaan. Virolaiset puolestaan
epäilivät jo tällöin baltilaisilla olleen tekeillä salahankkeita Viron
tasavaltaa vastaan ja senvuoksi näkivät suurella harmilla suomalaisen
esikunnan upseerien seurustelevan baltilaisten kanssa. Näin epäilyksen
varjo lankesi näiden upseerienkin päälle. Kerrottiinpa Tartossa näihin
aikoihin jo sellaisiakin juttuja, että jotkut upseereista muka olisivat
olleet paronien lahjomia.

Kenraali _Wetzerin_ ja eversti _Kalmin_ välien kärjistyttyä
äärimmilleen, mistä pian tulee puhe, kenraali _Laidoner_ lähetti
helmikuun 7 p:nä Viron Avustamisen Päätoimikunnalle sähkösanoman,
josta käy selville Viron ylimmän sotilasjohdon mielipide Suomen
Vapaaehtoisten Joukkojen Esikuntaan kohdistuneista epäluuloista. Siinä
mainitaan m.m.:

»Kenraali _Wetzeriä_ persoonallisesti ei kukaan pidä Baltin paronien
kannattajana, ja olen vakuutettu, ettei kenraali _Wetzer_ itse asiassa
hetkeäkään ole ajatellut ajaa paronien asiaa meitä vastaan. — — —
Baltin paronit pitävät ruotsalaisia ystävinään virolaisia vastaan ja
puhuvat siitä kursailematta. Siitä johtuu Viron sotilashenkilöiden
kielteinen kanta _Wetzerin_ ruotsalaista päämajaa kohtaan.»

Ei ole luultavaa, että ainoallakaan Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen
Esikunnan upseerilla oli osuutta Viron baltilaisten salahankkeihin,
vaikkapa heistä jotkut olisivat olleet niistä tietoisiakin, mikä
viimemainittukaan ei ole todistettavissa. Luultavinta on, että
virolaisten epäluuloisuus loihti esiin tällaisen olettamuksen, ja
että esikunnan upseerien ja baltilaisten välinen suhde supistui vain
sydämelliseen seurusteluun.

Eversti _Kalmin_ suhde kenraali _Wetzeriin_, jonka tuli olla hänen
päällikkönsä, oli aivan luonnoton. Jo aikaisemmin, ennen Viron retkeä
kireiksi käyneet persoonalliset suhteet lienevät näytelleet tärkeintä
osaa tässä ikävässä asiassa. Kielikysymys ei liene huomattavammin
vaikuttanut Pohjan Poikain rykmentin ja kenraali _Wetzerin_ esikunnan
kireään väliin. Ristiriitaa kärjisti sekin seikka, että kenraali
_Wetzer_ noudattaen Päätoimikunnalta saamiaan ohjeita ja Suomen
valtionhoitajan antamia viittauksia ei tahtonut antaa eversti
_Kalmille_ lupaa ryhtyä rykmentteineen Valkin valloituksen jälkeen
uudelleen suureen yritykseen, niinkuin eversti _Kalm_ tahtoi.

Eräiden esikunnan upseerien kieltämätön kyvyttömyys antoi eversti
_Kalmille_ aiheen katkaista kokonaan suhteensa kenraali _Wetzerin_
esikuntaan. Hän lähetti kyllä sille, kuten 2:sen divisioonankin
esikunnalle, säännöllisesti tiedot rintama-osansa tilasta, mutta
muuten hän pyrki kokonaan vapautumaan Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen
Esikunnan johdon alaisuudesta. Varsin tarkasti hän varoi antamasta
sille ja Päätoimikunnalle tietoja rykmenttinsä vahvuudesta peläten,
ettei hänen sallittaisi pitää niin suurta rykmenttiä, varsinkaan, kun
eversti Ekströmillä oli vain 1/3 siitä. Vain jääkäriupseerien johtaman
Tarton operatiiviosaston kanssa eversti _Kalm_ oli hyvissä suhteissa
ottaen usein huomioon sen lausuntoja.

Tästä välien kärjistymisestä kenraali _Wetzer_ kirjoittaa maaliskuun 1
p:nä tohtori _Louhivuorelle_:

»Luotettavalta taholta olen saanut tietää, että _Kalm_, omien
sanojensa mukaan, ei enää aio tunnustaa Viron avustustoimikunnan eikä
minun auktoriteettiani, vaan on selittänyt niiden olevan 'quantités
négligeables'. Tehtyään selkoa _Kalmin_ suunnitelmista hän jatkaa:
»Koetan vielä viimeistä keinoa saadakseni asian järjestetyksi,
ainakin väliaikaisesti, siirtämällä _Kalmin_ Narvan rintamalle ja
_Ekströmin_ tänne. Kalmista minulla ei ole mitään hyötyä täällä, sillä
hän ei tottele käskyjäni. Joka tapauksessa pyydän Herra Senaattoria
hallituksen kautta ryhtymään toimenpiteihin, jotta ainoatakaan
miestä ei enää lähetettäisi Suomesta _Kalmin_ käytettäväksi Hänen
päällikkyytensä alaisina he, pelkään, tulisivat vain kulkemaan
perikatoaan kohden ja pikemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään meitä.
Sensijaan _Ekströmin_ joukkoa täytyy välttämättä täydentää, ja minä
olen siinä tarkoituksessa tekevä valtionhoitajalle anomuksen.»

Päätoimikunta koetti turhaan aikaansaada jonkinlaista sovintoa.
Eversti _Kalmia_ ei voitu vielä ajatellakaan vapautettavaksi Pohjan
Poikain komentajan virasta, sillä hänen rykmenttinsä olisi seurannut
häntä ja laajat virolaispiirit pitivät hänen puoltaan. Hänen kotiin
kutsumisensa olisi, kuten tohtori _Louhivuori_ eräässä senaikaisessa
kirjeessään mainitsee, aikaansaanut Suomen ja Viron välien täydellisen
keskeytymisen. Sitäpaitsi, niin kiusallista kuin eversti _Kalmin_
käytös kenraali _Wetzerin_ esikuntaa kohtaan olikin, ei voitu olla
näkemättä viimemainitun järjestelyssä epäkohtia, jotka antoivat
tavallaan moraalista oikeutusta eversti _Kalmin_ menettelylle,
päätoimikunta oli erittäin kiusallisessa asemassa.

Jo helmikuun 7 p:nä, siis ennen kenraali _Wetzerin_ ja eversti
_Kalmin_ välien lopullista rikkoutumista, pääministeri _Päts_ sähkötti
Helsinkiin Päätoimikunnan tietoon saatettavaksi m m.:

»Persoonallisesti meillä ei ole mitään _Wetzeriä_ vastaan. Hänen
suhteensa on kireä _Kalmiin_, joka kieltäytyy tunnustamasta häntä
käskijäkseen. _Laidonerin_ mielestä on riita tullut järjestelyn
puutteiden seurauksena, sillä näin pienessä sotaväenosastossa ei
tarvita komentavaa suomalaista kenraalia, vaan riittäisi, jos
ylipäällikön luona olisi Suomesta lähetetty suomalainen kenraali, joka
olisi ainoastaan välittäjänä ja järjestelijänä suomalaisia koskevissa
asioissa. ‒ ‒ ‒ Ettekö voisi järjestää niin, että katsoisitte valmiiksi
jonkun suomalaisen kenraalin? — — —»

Lähettäessään sähkösanoman tohtori _Louhivuorelle_ Viron
sotilasedustaja, ministeri _Hanko_ kirjoitti oheen m.m.:

»‒ ‒ ‒ Nyt kun tilanne rintamalla venäläisten yhä voimakkaammaksi
käyvän hyökkäyksen takia on muuttunut entistä raskaammaksi, olisi
erittäin toivottavaa, että riita mitä pikimmin tulee selvitetyksi
tavalla tai toisella. — — ‒»

Sittenkuin, kuten odotettavissa oli ollutkin, oli näyttäytynyt
mahdottomaksi siirtää Pohjan Poikia Narvan rintamalle, kävi ratkaisun
teko välttämättömäksi.

Maaliskuun 5 p:nä tohtori _Holma_ matkusti Tallinnaan Päätoimikunnan
valtuutettuna selvittämään yhä sekavammaksi käynyttä tilannetta.
Kenraali _Laidoner_ pysytteli neuvottelujen aikana kokonaan syrjässä
tahtomatta vaikuttaa puoleen tai toiseen jättäen asian Päätoimikunnan
ratkaistavaksi.

Tohtori _Holman_ koettaessa selvittää tilannetta kenraali _Wetzer_
ilmoitti palaavansa sairautensa takia kotimaahan ja tuskin enää
tulevansa takaisin Viroon.

Maaliskuun 8 p:nä tohtori _Louhivuori_ ilmoitti Päätoimikunnalle
kenraali _Wetzerin_ päättäneen kokonaan erota vapaajoukkojen
ylipäällikkyydestä ja ehdottaneen esikuntansa lakkauttamista.
Tämä selvitti lopullisesti tilanteen. Samalla kuin Päätoimikunta
hyväksyi ehdotuksen, päätti se asettaa jonkun korkeamman suomalaisen
yhdysupseerin Viron armeijan ylipäällikön esikuntaan, joksi maaliskuun
22 p:nä valittiin eversti _Renvald_. Virossa vielä olevat suomalaiset
joukot alistettiin operatiivisessa suhteessa suorastaan Viron armeijan
ylipäällystön alaisiksi. Vapaajoukkojen Pääintendenttuuri, sairaala,
Etappi ja Tiedusteluosasto päätettiin sensijaan toistaiseksi edelleen
säilyttää. Suomalaisen yhdysupseerin lähettämisestä ei lopuksi tullut
kuitenkaan mitään vapaajoukoissa tähän aikaan tapahtuneen hajaannuksen
takia.

Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta sai käskyn siirtyä Tallinnaan,
josta tilityksen suorittamisen jälkeen matkaa jatkettiin Helsinkiin.

Helsingissä julkaistiin maaliskuun 14 p:nä viimeinen —
järjestysnumeroltaan 22 — »Käsky Suomen Vapaajoukoille Virossa». Sen
sisällöstä mainittakoon:

»1. §.

Kaikki esikunnan luetteloissa olevat vapautetaan palveluksesta t.k. 14
p:nä.

2. §.

Minun esityksestäni sekä Viron hallituksen, Viron Avustuskomitean
ja minun yhteisen päätöksen mukaan lopetetaan Suomen Vapaaehtoisten
joukkojen ylipäällikön toimi ja määrätään sentähden, että esikuntani
tehtyään asiaan kuuluvan tilityksen hajoitetaan.

Vielä kerran tahdon lausua Suomen vapaaehtoisille, urhoollisille
pojille sydämelliset kiitokseni niistä urhokkaista töistä, joiden
seurauksena vapaa ja itsenäinen Viro on, ja joiden kautta he ovat
saaneet ikuisiksi ajoiksi kunniaa Suomen nimelle. Urhoolliset miehet,
teidän Ylipäällikkönne toivottaa teille menestystä ylpeässä taistelussa
vapauden ja kulttuurin puolesta. Historia tulee mainitsemaan teidän
tekonne.»

Kenraali _Wetzerin_ lähtiessä Virosta ja luopuessa siis etelärintaman
joukkojen ylipäällikkyydestä kenraali _Laidoner_ sähkötti hänelle
maalikuun 8 p:nä:

 »— — — Puolestani pidän velvollisuutenani täydestä sydämestäni
 kiittää Teitä ystävällisestä myötävaikutuksestanne johtaessanne
 joukkoja etelärintamalla. Minulla on kunnia kaikkien Viron
 sotajoukkojen puolesta lausua Teille parhaat kiitokset Valkin ja Vörun
 operatsionien loistavasta suorittamisesta sekä rintaman turvallisesta
 puolustamisesta ylivoimaista vihollista vastaan. Toivon Teille kaikkea
 mitä parasta.

 Tallinnassa 8.III.

                                      Kenraalimajuri _Laidoner_.»




7. Pääintendenttuuri.


Suomalaisen apuretkikunnan pääintendentti, tohtori _Göös_, jolle
Viron sotaministeri kenraali _Wetzerin_ esityksestä antoi helmikuun 1
p:nä päiväkäskyllään N:o 12 reservi-everstiluutnantin arvon, kertoo
retkikunnan intendenttuurioloista ja ensi sijassa johtamastaan
Pääintendenttuurista seuraavaa:

»Kun pääintendentin tehtävät minulle uskottiin tammikuun alussa 1919,
oli vapaajoukoille tarvittavien varustusaineiden hankinta jo alulla.
Kumpikin rykmentti toimi tässä suhteessa itsenäisesti. Koska tällainen
järjestelmä oli mahdoton, kiellettiin kaikenlainen yksityishankinta,
ja kaikki keskitettiin Pääintendenttuuriin, joka aluksi sai tyyssijan
Ylioppilastalolla.

»Samassa huoneessa, jossa Pääintendenttuurilla oli työpöytänsä,
työskentelivät sitäpaitsi operatiivinen osasto, teknillinen osasto,
tiedonanto-osasto ja jokin muu osasto. Vain yksi puhelin oli kaikilla
näillä osastoilla käytettävänään; ja kun ihmisiä kulki vuolaan virran
tavoin alati ovessa, kun jokaisen pöydän ääressä toimitettiin asioita
puhelimen alati soidessa, saattaa arvata, että tarvittiin jonkinverran
hermoja, jotta esillä olevat asiat eivät aivan toisiinsa sekautuisi.

»Oli varsin mielenkiintoista tehdä työtä tällaisissa oudoissa oloissa.
Samalla kuin hoiti omia hankintatöitään ja niiden yhteydessä olevia
asioita, tuli ehdottomasti saaneeksi käsityksen myöskin toisten
osastojen toiminnasta. Voitanee sanoa, että tässä yhdessä ainoassa
huoneessamme luotiin sangen paljon sitä pohjaa, jolle sotaretken
onnistuminen rakennettiin. Paitsi osastotöitä keskusteltiin siellä
myös, milloin olosuhteet sallivat, eri johtohenkilöiden kanssa sangen
laajasti sekä strategisista että poliittisista kysymyksistä.

»Ajanmittaan kumminkin tällainen eri osastojen työskentely samassa
huoneessa kävi mahdottomaksi. Koska Pääintendenttuuri asiain luonnosta
riippuen oli tekemisissä mitä erilaisimpien hankintatavaroiden kanssa,
joita oli esitettävä näytteeksi, ja koska sen toiminta vaati sekä
kirjanpidollista työtä että lisättyjä kansliatyövoimia, muutti se
vuokrattuun 2 huoneen konttorihuoneistoon Unioninkadun N:oon 15, jossa
sen käytettävissä oli myös puhelin.

»Järjestelmällisempi toiminta alkoi nyt. Liike oli suuri, ihmisiä kävi
kaikenlaisissa asioissa. Tarjouksia punnittiin, kauppoja hierottiin,
niitä päätettiin, leveranssien oikea-aikaista toimittamista valvottiin,
laskuja, palkkoja, käyttövaroja y.m. maksettiin. Ei siinä touhussa
saanut puhella rauhassa yhden asiakkaan kanssa, vaan samalla aikaa
monen kanssa mitä erilaisimmista asioista aivan vuoropuhelun tapaan.
Itse hoidin kassaa pitkät ajat, vasta Tallinnassa luovutin sen
adjutantilleni sotaretken keskivaiheilla. Se lisäsi iltaisin työtäni,
seuraavaan päivään tahdoin näet saada kaikki erät kirjoihin.

»Kaikkiaan 6 henkilöä oli vakinaisesti työssä kansliassa
Pääintendenttuurin Helsingissä olon aikana. Sitäpaitsi 2 henkilöä
oli kotonaan kirjanpitotyössä ja 4 henkilöä kasarmeissa Liisantorin
varrella ja Katajanokalla sekä varastossa Uudenmaankadulla. Paitsi
näitä vakinaisia voimia käytettiin tarvittaessa apulaisia erilaisia
tehtäviä varten.

»Kun Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli lähtenyt kokonaisuudessaan
taistelukentälle Viroon, jatkettiin kotimaassa täydellä vauhdilla
Pohjan Poikain rykmentin varustamista. Arveltiin ensin, että
saatettaisiin hoitaa hankintaa senkin jälkeen, kun Pohjan Poikain
rykmentti oli lähtenyt tehtäväänsä suorittamaan, kokonaan Helsingistä
käsin siten, että pääasiallisin varasto pidettäisiin Tallinnassa,
josta varastonhoitaja jakelisi tarvittavia tavaroita ja välineitä
joukoille, ja että Pääintendenttuuri Helsingissä huolehtisi varaston
täydentämisestä sekä pitäisi vaadittavien raporttien perusteella
kaikesta kirjaa.

»Koska kumminkin epäilin tällaisen järjestelyn mahdollisuutta, pistäysin
Tallinnassa tammikuun keskipaikkeilla nähdäkseni, miten siellä
toiminta tulisi sujumaan. Havaitsin heti, että oli välttämätöntä
siirtää Pääintendenttuuri Tallinnaan ja jättää Helsingin kanslia
lähimmän apulaiseni käsiin, jonka tehtäväksi sitten jäisi toimia
Pääintendenttuurista annettujen ohjeiden mukaan. Tämä suunnitelma
päätettiinkin toteuttaa, ja niin siirtyi Pääintendenttuuri helmikuun
alussa Tallinnaan.

»Meitä oli silloin Helsingistä lähtijöitä 3 miestä ja 3 naista.
Myöhemmin, kun työ yhä lisäytyi ja haarautui, tuli apuvoimia,
niin että Pääintendenttuurin palveluksessa olivat, paitsi minua,
kansliapäällikkö, adjutantti, teknillisten asioiden hoitaja,
varastonhoitaja 2 apulaisen kera, 1 mieskanslisti, 3 naiskanslistia,
1 konekirjoittajatar, 1 lähettipoika ja 1 suomea osaava virolainen
juoksevia asioita varten.

»Suomalaisille oli Tallinnassa varattu sekä hotelli St. Petersburg
että hotelli Du Nord. Pääintendenttuuri sijoitettiin ensinmainittuun.
Saimme kyllä asuinhuoneet melkein jokainen erikseen, (naiset asuivat
2 huoneessa), mutta kanslialle ei riittänyt ensi aikoina muuta kuin
yksi ainoa suuri ja valoisa nurkkahuone. Kansliapäällikkö istui
kaikessa rauhassa huoneen valoisassa alkovissa, mikäli rauhasta tässä
muurahaispesässä voidaan puhua. Me muut, jotka suoranaisemmin kuin hän
— kirjanpitäjiä lukuunottamatta — tulimme kosketuksiin sotilaittemme,
viranomaisten ja yleisön kanssa, jaoimme huoneen keskenämme.

»Havaitsin pian, että jokaisesta sotaretken osanottajasta, komentavasta
kenraalista aina pienimpään lähettiin saakka, oli laadittava
korttijärjestelmä. Jokaisen kortille merkittiin sekä hänen etuutensa
että nostamansa avustus, vaatteissa ja rahassa. Tämän lisäksi muu
kirjanpito järjestettiin sangen laajasti kontrolloivaksi, joten
kirjaanvientityön moninaisuus, josta väliin kuului valituksia sen muka
turhantarkkuudesta, mutta joka sittemmin näyttäytyi erittäin hyvin
harkituksi, tuli perin työlääksi ja kärsivällisyyttäkin kysyväksi, kun
kaikenlaisia selkkauksia ja väärinymmärryksiä ilmautui.

»Kun oltiin sotaretkellä ja siis sotilaallisessa kansliassa, koetettiin
esiintyä ja toimia mahdollisimman vähin sanoin ja turhin muodoin
unohtamatta kumminkaan, että oltiin tekemisissä ihmisten kanssa.

»Vakinainen työaika oli 9—1/2 12 ap. ja 1—5 ip. Iltaisin vuorotellen
joku kanslisti, mies tai nainen, istui päivystämässä ainakin klo 8:aan
illalla. Mutta vakinaista työaikaa ei mitenkään voitu tunnilleen
ylläpitää, vaan oltiin työssä aikaisin aamulla ja myöhään illalla,
jopa yölläkin. Asuimme samassa hotellissa, jossa kansliamme oli, ja
sattui hyvin usein, että yöllä ajettiin väsynyt lämpöisestä sängystään
suorittamaan jotakin tärkeää tehtävää. Olihan sota-aika, eikä silloin
mukavuus eikä säännöllisyys voineet tulla kysymykseen. Kun kaikki olisi
ohitse, saisi lepoa tarvitseva levätä.

»Työtä oli runsaasti. Miehet seisoivat jonossa, puhelin soi,
sähkösanomia tuli, toisia lähetettiin, kirjoituskone rätisi, käskyjä
sateli, kysymyksiä tehtiin ja niihin vastattiin, ja tätä kaikkea 1
1/2 kuukauden aikana yhdessä huoneessa, jossa samalla tuli pitää
kirjoja ja luetteloita, laskea rahoja, tarkastaa laskuja j.n.e. Oltiin
kuin muurahaiskeossa, mutta se oli repäisevää ja mukaansa tempaavaa.
mieltä ja sydäntä sekä jännittävää että virkistävää, joskin joskus
myös hermoja kovasti pingoittavaa työtä. Taisipa kärsivällisyys joskus
loppuakin. Mutta myöskin leikin laskuun oli tilaisuutta ja useinkin,
poikiemme joukossa oli näet kompasanojen sinkoojia ja sotaretken
kokemusten lystikkäitä kertojia, jotka aina, kun kansliaamme tulivat
ja tuumiaan esittivät, antoivat aihetta hilpeihin jutteluihin. Oli
karskeitakin miehiä, jopa aivan töykeitäkin, ja silloin oli meneteltävä
asianhaarain mukaan. Ikävää oli, ettei palveluksessani ollut vielä
pikakirjoittajaa; hän olisi pelastanut unohduksesta monta hyvää juttua
ja tapahtumaa, mutta kun sellaista ei ollut, jäi meiltä, ajan puutteen
tähden, muistiinpanematta makupaloja.

»Tässä ahtaassa huoneessa työskentelimme sotaretken raskaimman ajan.
Senjälkeen saimme 2 huonetta lisää, niin että kirjanpito-osasto sai
rauhassa toimia suuressa salissamme, adjutanttini, joka samalla oli
rahastonhoitaja, varastonhoitaja ja teknillinen osasto toisessa
huoneessa, minä konekirjoittaja-vääpelini kanssa kolmannessa. Tämä
eri työhuoneihin asettuminen helpotti työjärjestystä ja palvelustamme
suuresti.

»Mutta työn helpottumiseen vaikutti myös suomalaisten joukkojen lähtö
Virosta. Evakuoimistyö oli muuten kylläkin monimutkainen, upseerien ja
sotilaiden kanssa oli näet tehtävä mahdollisimman tarkka lopputili.
Sen tosin rykmentit itse suorittivat, mutta runsas työ jäi siitä
Pääintendenttuurinkin osalle. Varsinkaan sotaretken alussa ei oltu
ehditty pitää tarkempia kirjoja, merkinnät olivat osaksi luetteloissa
j.n.e. Kaikki nämä tiedot oli koottava järjestelmällisesti korteille
ja kirjoihin. Sitä koskeva Pääintendenttuurin ehdoton vaatimus herätti
kyllä nurinaa, mutta eihän mikään muu auttanut, kun kaikesta oli
saatava mahdollisimman tarkka selvyys. Tunnustan mielihyvällä, että
rykmenttien asianomaiset tilivelvolliset kaikesta huolimatta avuliaasti
asettuivat noudattamaan toivomuksiani ja täyttivät velvollisuutensa.

»Vähitellen vapaaehtoistemme lukumäärä Virossa hupeni aivan vähäiseen.
Uudesta, suunnitellusta joukkojen lähettämisestä ei tullut mitään, ja
niinpä Pääintendenttuuri kokosi kapineensa, samoin Etappi, ja koko
tämä komennuskunta lähti siitä käskyn saatuaan toukokuun 24 p:nä 1919
Tallinnasta Helsinkiin. Taaksemme jäivät maa ja kansa, joiden hyväksi
olimme työmme tarjonneet ja sitä myöskin tehneet.

»Jäljellä oli vain koko retkikunnan lopputilitys, joka kysyi vielä
pitkäaikaista, kärsivällistä työtä.

»Kanslia avattiin entisessä venäläisessä kimnaasissa, L. Heikinkatu
10, kunnes se syksyllä sieltäkin häädettiin talon myynnin tähden.
Sotilasviranomaisemme varasivat meille kansliahuoneet Suomenlinnasta,
jossa Viron Avustamisen Päätoimikunnan Pääintendenttuurm työ
suoritettiin loppuun.

»Muutamilla numeroilla selvitettäköön työmme laajuus.

»Virossa oli suomalaisia 3.942, joista upseereja 140, lääkäreitä
8, sairaalahenkilökuntaa 30, pappeja 3, muita virkailijoita 33 ja
sotilaita 3.728. Kaiken kaikkiaan oli Helsingissä alati toimivien
kanssa apuretkikuntaan kuuluvia 3.977 henkilöä, joista jokaisesta
oli eri kortti. Virossa oleville oli hankittava vaatetus, maksettava
vaatetusrahat ja palkat. Sitäpaitsi tuli aina varastossa löytyä
päällys- ja alusvaatteita, saappaita y.m., joten hankintaerä nousi
suuriin summiin.

»Mainitakseni vain suurimmat tilit osoittaa palkkatili Smk.
4.773.247:31, vaatetustili Smk. 4.164.254:70, varastotili Smk.
3.087.221:74, kustannustentili Smk. 2.691.808:11, varustustili
Smk. 228.432:04 ja teknillisten välineiden tili Smk. 199.719:22
erän. Sotaretken voitto- ja tappiotili osoittaa Smk. 15.635.174: 77
balansseerauksen. [Summat ovat sittemmin jossakin määrin kasvaneet,
kun apuretkikunnan intendenttuurin on täytynyt huolehtia invalideille
suoritettavista maksuista ja muista juoksevista asioista.]

»Suomalaisten joukkojen pääintendenttinä olin luonnollisesti mitä
läheisimmässä yhteistyössä Viron sotalaitoksen ylimmän johdon ja sen
alaisten viranomaisten kanssa — olihan joukkomme osa virolaisesta
sotaväestä — ja minun on tunnustettava, että vaikkakin heillä oli
miltei yliluonnollinen työtaakka hartioillaan ja kaikki aivan alusta
järjestettävänä, kaikesta huolehdittava ja kaikkiin kysymyksiin
vastattava, neuvoja ja ohjeita annettava, niin en kertaakaan saanut
osakseni muuta kuin syvintä ymmärrystä ja ystävällisyyttä. Se, että
joskus väärinkäsityksiä syntyi, ja ettei aina tarvittaessa saatu, mitä
haluttiin, on miltei luonnollista, mutta kun asioita selvitettiin,
päästiin tuloksiin. Mielihyvällä sentähden totean, että yhteistyömme
oli ehyttä ja mieluista. Viron hallituksen silloista pää- ja
sotaministeriä, herra _K. Pätsiä_ ja sotajoukkojen ylipäällikköä,
kenraali _J. Laidoneria_ minä muistelen erikoisella kiitollisuudella
kaikesta siitä tuesta, jonka he minulle ja johtamalleni kanslialle
soivat, samoinkuin niitä sotaministeriön osastoja, joiden kanssa
olin lähemmässä tekemisessä. Samoin on minulle mieluista muistella
yhteistyötämme Viron Avustamisen Päätoimikunnan, Suomen Vapaaehtoisten
Joukkojen Esikunnan ja eri rykmenttien esikuntien kanssa.»




8. Apuretkikunnan muut virastot Virossa.


Samalla kuin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta tammikuun 26
p:nä sai käskyn siirtyä Tarttoon, antoi kenraali _Wetzer_ määräyksen
perustaa Tallinnaan etappiosaston, johon etappikomendantiksi
siirrettiin Pohjan Poikain rykmentistä luutnantti _Henrik Nykänen_.
Etappikomendanttuuri sijoitettiin hotelli St. Petersburgiin, joka oli
muodostunut suomalaisten varsinaiseksi keskuspaikaksi Tallinnassa.

Etapin järjestäytyminen alkoi heti senjälkeen. Paitsi komendanttia,
kuuluivat Etappiin hänen päällikkyytensä alaisina: adjutantti,
kansliapäällikkö, postimestari, majoitusmestari, joka huolehti
kaupunkiin saapuvien suomalaisten upseerien ja sotilaiden
muonittamisesta ja majoittamisesta, etsiväosasto, jossa päällikön
lisäksi oli puolisenkymmentä etsivää, sekä patrulliosasto, johon
kuuluvat sotilaat valvoivat yhdessä virolaisten patrullien kanssa
järjestystä kaupungilla.

Helmikuun 2 p:nä Etapin vahvuus oli seuraava: upseereja 2, aliupseereja
17, miehistöä 3 ja muita henkilöitä 2. Kuitenkin henkilökunta oli usein
Etapin toiminta-ajalla suurempi. Molemmista suomalaisista rykmenteistä
komennettiin sitäpaitsi tarvittaessa lisävoimia, etupäässä sotilaita.

Kaikkien vapaajoukkoihin kuuluvien henkilöiden oli määrä Tallinnaan
saapuessaan ja sen kautta Suomeen tai rintamalle matkatessaan
ilmoittautua Tallinnan Etapissa, josta Suomeen lomalle lasketuille
ja komennetuille sekä sieltä palaaville upseereille, sotilaille ja
virkailijoille annettiin tarpeelliset laiva- ja junaliput.

Upseerit, apuretkikunnan asioilla kulkevat siviilihenkilöt ja samassa
hotellissa sijaitsevain suomalaisten virastojen virkailijat, jotka
miltei poikkeuksetta asuivatkin samassa talossa, söivät apuretkikunnan
laskuun viikoittain jaetuilla ruokakupongeilla hotelli St. Petersburgin
ruokasalissa. Sotilaat taas saivat sekä ruo'an että majapaikan
Tallinnan suomalaisesta sotilaskodista.

Luutnantti _Nykäsen_ jälkeen, joka helmikuun alkupäivinä komennettiin
Tallinnan suomalaisen sotilassairaalan intendentiksi, toimi
etappikomendanttina vääpeli, sittemmin vänrikki _Ketonen_ maaliskuun
lopulle ja hänen jälkeensä vääpeli _Koskinen_. Valitettavaa on, että
Etapin henkilökunta ei kokonaisuudessaan vastannut niitä vaatimuksia,
joita sille oli asetettava. Muutamia ikäviä tapauksia johtuikin siitä.

Tallinnan Etapilla oli kaiken aikaa verrattain paljon työtä. Varsin
raskaita olivat henkilökunnalle, joka työskenteli kahdessa vuorossa
läpi vuorokauden, ne päivät, jolloin rintamalta palanneet suomalaiset
pataljoonat ennen kotimatkaa oleskelivat Tallinnassa. Järjestystä
koetettiin pitää yllä, mutta useinkin se osoittautui ylivoimaiseksi
tehtäväksi rintamasotilaiden hillittömyyden vuoksi.

Sittenkuin kenraali _Wetzerin_ esikunta lakkautettiin, siirrettiin
Tallinnan Etapin ylivalvonta retkikunnan pääintendentille, tohtori
_Göösille_, jolle toimi tuotti suuren työnlisäyksen vaivalloisten
tilitysten aikana. Tämä suomalaisten joukkojen rintamalta paluun
aika olikin kaikin puolin tukalin. Tohtori _Göösin_ pyydettyä
senvuoksi vapautusta »poliisitoimestaan» Päätoimikunta määräsi
kansliapäällikkönsä, luutnantti _Yrjö Peltosen_ ottamaan huostaansa
suomalaisten vapaajoukkojen etappipäällikön tehtävät.

Tällöin suunniteltiin parastaikaa suomalaisen apuretkikunnan
uudistamista, jolloin Etappikin olisi saanut uusia, tärkeitä tehtäviä.
Mutta uuden retkikunnan suunnittelut raukesivat. Luutnantti _Peltonen_
käväisi vain Tallinnassa hiukan järjestämässä asioita. Epävarmuus
jatkui, kunnes Etappi yhdessä muiden Tallinnassa vielä olevien
suomalaisten virastojen kanssa sai käskyn lopettaa toimintansa ja
valmistautua lähtemään Helsinkiin toukokuun 24 p:nä.

       *       *       *       *       *

Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustuksesta Virossa huolehtiva
Emissariaatti sijaitsi samassa hotellissa kuin muutkin suomalaiset
virastot. Emissaarilla, tohtori _Lauri Kettusella_ oli varsinaisena
tehtävänä edustaa Päätoimikuntaa Viron hallituksen, armeijan
ylipäällikön, suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön ja muiden
viranomaisten luona Virossa. Hän kävi suunnilleen pari kertaa viikossa
kenraali _Laidonerin_ luona audienssilla esittäen Päätoimikunnan
ja suomalaisten joukkojen toivomuksia. Kun Suomen hallituksella ei
tähän aikaan vielä ollut omaa edustajaansa Virossa, vaan se käytti
eräissä tapauksissa tiedonantojen ja toivomustensa välittäjänä Viron
Avustamisen Päätoimikuntaa, joutui tohtori _Kettunen_ esittämään
niitä Viron hallitukselle ja välittämään niihin vastaukset. Hän
nautti kaikkien virolaisten viranomaisten puolelta suurta arvonantoa
vaikuttaen siten suuriarvoisesti suomalaisen apuretkikunnan ja Viron
viranomaisten hyvän suhteen säilymiseen, jota kaikenlaiset pikku seikat
välistä yrittivät järkyttää.

Tohtori _Kettusen_ kosketus kenraali _Wetzerin_ esikuntaan ja
rintamalla oleviin suomalaisiin rykmentteihin jäi perin vaillinaiseksi,
kun niissä Päätoimikunnalla ei ollut minkäänlaista edustusta. Tämä
oli sitäkin valitettavampaa, kun läheinen yhteys Päätoimikunnan
ja rykmenttien välillä olisi voinut estää monen turmiollisen
väärinkäsityksen syntymisen ja pitää yllä kotimaan tuoreiden
tietojen keskeytymätöntä toimittamista rintamasotilaille ja heidän
toivomuksiensa välitöntä esittämistä Päätoimikunnalle ja sen edustajan
kautta myöskin Viron viranomaisille. Poistaakseen edes osaksi tätä
puutetta tohtori _Kettunen_ suunnitteli erikoisen pienen sotilaslehden
perustamista apuretkikuntaa varten ja varsinaisten valistustyöntekijäin
lähettämistä kumpaankin rykmenttiin, ikävä kyllä, näitä suunnitelmia,
jotka olisivat voineet johtaa hyviin tuloksiin, ei ehditty toteuttaa,
ennenkuin voittamaton koti-ikävä teki lopun kummastakin rykmentistä.

Varsinaisen edustajatehtävänsä lisäksi tohtori _Kettusella_ oli toimena
tarkastaa suomalaisten puolesta laivakulkua Suomeen ja erityisesti
siviilimatkustajia. Yhdessä Tallinnan Etapin siihen määräämän
henkilön kera tohtori _Kettunen_ esti »sotasaaliin» kuljettamisen
»Väinämöisellä» Suomeen. Tämä tehtävä tuotti huolia ja vastuksia
aivan rajattomiin, kun »sotasaaliin» omistajat eivät suinkaan
aina olleet suostuvaisia luopumaan siitä ilman muuta. Enimmäkseen
koetettiin salakuljettaa vain kaikenlaista rihkamaa ja aivan arvottomia
muistoesineitä, jotka nekin otettiin pois. Sattui kuitenkin, että
jotkut upseerit yrittivät viedä laivaan hevosen tai jonkin konekiväärin
väittäen niitä sotasaaliikseen, jonka kuljetukseen heillä muka oli
oikeus. Kaikki arvoesineet, aseet, ampumatarpeet y.m.s., joiden voitiin
epäillä olevan Virossa luvattomalla tavalla hankittua, otettiin pois,
ja senkin vähän, joka jonkun onnistui saada piilotetuksi tarkastajilta,
suomalaiset viranomaiset takavarikoivat Helsingin rannassa.

Tämä melkein pikkumaisuuksiin menevä tarkkuus palaavien rykmenttien
ja yksityisten retkeläisten tavaroiden tarkastuksessa kotimaan matkan
edellä herätti aikoinaan suurta harmia asianomaisissa, mutta se on
kuitenkin koitunut heille itselleen hyväksi. Sen avulla voidaan näet
todistaa suomalaisten apuretkeilijöiden kotimaahan kuljettamista
suurista ryöstöomaisuuksista kertovat huhut perättömiksi.

Emissariaatti, jossa tohtori _Kettunen_ työskenteli yhden apulaisen
kera, jatkoi toimintaansa huhtikuun 4 p:ään, jolloin Viron Avustamisen
Päätoimikunta päätti lakkauttaa sen, koska se oli jo silloin menettänyt
merkityksensä. Suomen hallitus oli sitäpaitsi lähettänyt Viroon
senaattori _Kairamon_ varsinaisena poliittisena edustajanaan, joten
siinäkään suhteessa emissaarilla ei enää ollut mitään tehtävää.

       *       *       *       *       *

Hotelli St. Petersburgissa toimi vielä Suomalaisen Apuretkikunnan
Tiedusteluosaston keskuskanslia, jonka päällikkönä vänrikki
_Sopanen_ toimi avustajinaan vänrikit _Öhman_ ja _Berg_ sekä eräs
konekirjoittajatar.

Tiedusteluosasto, jolla oli kaksi haaraosastoa, toinen, vänrikki
_Saarisen_ johtama Narvan rintamalla, toinen, vänrikki _Sulo Nykäsen_
johtama etelärintamalla, oli verrattain hyvin järjestetty. Se lähetti
tarkkoja tiedonantoja tilanteesta rintamalla ja sen takana paitsi Viron
sotilasjohdolle ja Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikuntaan myöskin
Suomeen, jonka viranomaisille oli oman maan turvallisuuden kannalta
katsoen tärkeää saada ensiluokkaisia tietoja Viron rintamilta. Se oli
siihen aikaan parhaiten järjestetty tiedusteluosasto Virossa.

Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto oli kaikkein suurin näistä
kolmesta sekä henkilökunnaltaan että toiminnaltaan. Senvuoksi lyhyt
kuvaus sen toiminnasta saakoon tässä sijan.

Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto perustettiin helmikuun
1 p:nä. Sen keskusjohto sijaitsi Tartossa suurimman osan
toimintakauttaan talossa N:o 8 Jaakobinkadun varrella. Se jakautui 6
alaosastoon: esikunnan kansliaan, komendanttuuriin, valvontaosastoon,
karttaosastoon, sanomalehtiosastoon ja propagandaosastoon.

Sillä oli sitäpaitsi kolme haaratoimistoa Valkin ja Vörun kaupungeissa
sekä Ruhjan kauppalassa.

Toiminta-alue käsitti koko eteläisen rintama-alueen Riian lahdesta
Pihkovaan saakka ja Peipusjärven rannan Oudovaan asti Näin laajalle
alueelle ulottuvaa toimintaa varten tarvittiin tietysti suuri
henkilökunta. Niinpä Eteläisen rintama alueen tiedusteluosastolla
olikin palveluksessaan 100—140 henkilöä, joista upseereja 14, sotilaita
30, kanslianeitosia puolisentusinaa ja loput siviilihenkilöitä.
Tulkkeja oli käytettävänä 5, jotka hallitsivat yhteensä kahdeksaa eri
kieltä. Lukuunottamatta vänrikki _Nykästä_ oli Eteläisen rintama-alueen
tiedusteluosaston palveluksessa vain kolme suomalaista, joista yksi
adjutanttina.

Paitsi varsinaista tiedustelutoimintaa, jonka avulla hankittiin tietoja
sekä Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnalle ja suomalaisen
tiedusteluosaston keskuskanslialle Tallinnaan että virolaiselle 2:lle
divisioonalle, tiedusteluosasto toimitti eteläisen rintaman alueella
kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Useita rintamantakaisia bolshevikien
vakoojia ja paikallisia bolshevikijohtajia otettiin kiinni.

Vänrikki _Nykäsen_ johtama tiedusteluosasto antoi kaiken kaikkiaan
105 raporttia bolshevikien rintamasta ja etenkin heidän asemastaan ja
toiminnastaan sen takana. Nämä raportit, joista muutamia tärkeimpiä
karttaluonnokset valaisivat, olivat usein hyviä. Niinpä sekä kenraali
_Wetzer_ että tiedusteluosaston keskuskanslian päällikkö lausuivatkin
kiitoksensa Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosaston toiminnasta.

Suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen suurimmaksi osaksi jo lähdettyä
Virosta tiedusteluosastot jatkoivat toimintaansa, jotta keskeytystä
niiden työssä ei tapahtuisi, jos uusi suomalainen apuretkikunta
saataisiin aikaan. Kun sittemmin kysymys uudesta apujoukosta
Suomen puolelta raukesi, sai koko tiedusteluosasto rintamalla
toimivine haarajaostoineen huhtikuun lopussa käskyn lopettaa työnsä.
Likvideerauksen tultua loppuun suoritetuksi myöskin Eteläisen
rintama-alueen tiedusteluosasto toukokuun 10 p:nä lakkasi toimimasta.

       *       *       *       *       *

Tässä yhteydessä on syytä kosketella hiukan posti- ja laivayhteyttä
kotimaan ja vapaaehtoisten välillä.

Postinkulku oli yleensä koko retkikunnan ajan sangen epäsäännöllistä
riippuen vaillinaisesta järjestelystä. Kotimaan sanomalehdet ja kirjeet
tulivat asianomaisille vapaaehtoisille vanhentuneina — milloin ne
ylipäänsä ollenkaan saapuivat perille. Tämä oli luonnollisesti osaltaan
omiaan lisäämään rintamalla olevien joukkojen koti-ikävää.

Virossa oli suomalaisille vapaajoukoille myönnetty oikeus lähettää
kirjeensä ja pakettinsa kenttäpostina, varustettuina vain »Kenttäposti»
merkinnällä. Mutta vasta sitten, kun Suomenkin postihallitus
valtioneuvoston kehoituksesta helmikuussa oli suostunut kuljettamaan
tällä merkinnällä saapuneet lähetykset maksutta määräpaikkaansa
Suomessa, saivat suomalaiset vapaajoukot Virossa tosiasiallisesti
vapaakirjeoikeuden.

Päätoimikunnan Helsingissä sijaitsevan kanslian yhteydessä oli
postitoimisto, jonka kautta posti Viroon ja sieltä takaisin kulki.
Tallinnassa Suomen sikäläinen konsulaatti aluksi huolehti sekä Suomesta
tulevan että sinne menevän postin edelleen toimittamisesta. Kun
kuitenkin konsulaatissa tarpeettomasti vitkasteltiin tässä suhteessa,
siirrettiin posti kulkemaan Tallinnan Etapin postitoimiston kautta. Sen
kuriirit veivät postin Rakvereen, Narvaan. Tarttoon ja Valkiin sekä
hakivat sen niistä.

Parhaiten tehtävänsä tasalla lienevät olleet rykmenttien omat
postitoimistot, joissa ymmärrettävistä syistä ei vitkasteltu. Tallinnan
Etapin postitoimiston toiminta sen sijaan oli etenkin alkuaikoina
säännötöntä. Vasta myöhemmin se saatiin tyydyttävään kuntoon.

Laivayhteyttä Helsingin ja Tallinnan välillä välittivät Viron
Avustamisen Päätoimikunnan Viron hallituksen laskuun vuokraamat
Suomen valtion jäänmurtajat »Silatsch» ja »Väinämöinen», jälkimmäinen
myöhemmin yksin.

Suomesta Viroon matkustettaessa komennustodistukset ja matkaliput
oli viseerattava Päätoimikunnan kansliassa — joka aluksi sijaitsi
nykyisessä Presidentin linnassa, sitten »Heimolan» talossa, sitten
talossa N:o 21 Bulevardinkadun varrella ja loppuajan nykyisessä
Stenmanin taidesalongissa, Länsi-Heikinkatu 10, siirtyäkseen myöhemmin
syksyllä 1919 yhdessä apuretkikunnan intendenttuurin kera Suomenlinnaan
— tai Viron konsulaatissa sekä senjälkeen Helsingin kaupungin
komendanttihallituksessa. Tallinnasta lähdettäessä Suomeen sikäläinen
suomalainen Etappi huolehti Emissariaatin avustamana matkalippujen
viseeraamisesta.




9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti.


Sotilaskodin johtajatar, neiti _Sandra Laihia_ kertoo:

Tallinnan suomalainen sotilaskoti ansaitsee mielestäni tulla edes
jonkinverran tunnetuksi, onhan se ollut Viron apuretkikunnan jäsenille
— ei pelkästään sotilaille — hiukan enemmän kuin tämäntapaiset
laitokset tavallisesti ovat.

Tämä pieneksi aiottu, sittemmin olosuhteiden pakosta suureksi
muodostunut koti pantiin pystyyn — voi melkein sanoa — käden
käänteessä. Eräänä päivänä helmikuun alussa pastori _Thure af
Björksten_, joka paria päivää myöhemmin matkusti rintamalle Pohjan
Poikain mukana, ja silloinen Tallinnan etappikomendantti tulivat
luokseni kertoen, että he olivat ajatelleet sotilaskodin perustamista
Tallinnaan sekä pyysivät minun apuani sen kuntoon panemiseksi.
Sanottiin, että se pitäisi saada valmiiksi parissa päivässä, vaikk'ei
ollut edes huoneistoa tiedossa puhumattakaan kaikesta muusta, jota
sellaiseen laitokseen tarvitaan. Lupasin tehdä parhaani.

Etappi hankki huoneiston, aloitimme puhdistustyöt, puhuimme asiasta
tallinnalaisille ystävillemme ja suojelijoillemme, herra ja rouva
_Slempelille_ (rouva suomalainen). He innostuivat asiaan, lupasivat
avustaa ja saivat tallinnalaisen »Frauenverein» yhdistyksen ja useita
yksityisiä henkilöitä asiaa kannattamaan. Tämän yhdistyksen ja
yllämainittujen henkilöiden avulla saimme kodin todellakin kahdessa
päivässä pystyyn.

Avustajamme hankkivat talouskalut sekä jonkinverran liinavaatteita
ja rahalahjojakin, jotta voimme ostaa sen, mitä puuttui. Huonekalut
sänkyjä lukuunottamatta saimme lainaksi. Sängyt luovutti meille Viron
intendenttuuri, josta saimme myöskin patjat, tyynyt ja peitteet sekä
jonkinverran lakanoita.

Siten jouduin johtamaan tätä laitosta, jonka katolla Suomen ristilippu
viimeisenä koko Tallinnassa konsulaattiamme lukuunottamatta liehui
muistuttamassa virolaisille sitä suurta urotyötä, jonka tämän kodin
pojat olivat heidän hyväkseen tehneet.

Koti sijaitsi talossa N:o 21 Pikku Kompassikadun varrella kahdessa
eri rakennuksessa käsittäen kaikkiaan parikymmentä pienenpuoleista
huonetta. Kodissa olisi ollut paikkoja ainoastaan 50 hengelle,
mutta kun rintamalta palaavilla ja sinne menevillä ei, enempää kuin
Tallinnaan majoitetuillakaan sotilailla ollut muuta asuinpaikkaa
koko kaupungissa, täytyi sinne väliin majoittaa jopa pariinsataankin
henkeen. Tavallinen asukasluku oli melkein aina sadan vaiheilla.

Alussa oli ajateltu, että pojat itse hoitaisivat huoneittensa
siivouksen y.m. tehtäviä, mutta käytännössä siitä ei tullut mitään,
joten heille jäi lopulta vain perunain kuoriminen. Sekin suoritettiin
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vastenmielisesti ja vain pelosta,
että kuorittujen perunain puutteessa seuraava ateria tulisi olemaan
hapankaalikeittoa, sellainen näet oli rangaistus, joka kohtasi sekä
»syyllisiä» että »syyttömiä». Muuten tässä ruo'asta puhuttaessa
tahdon mainita, että pojat pitivät erittäin suuressa arvossa
kokonaisia perunoita ja sian- tai naudanlihakastiketta, joita olikin
ruokalistallamme melkein joka päivä.

Kodin henkilökuntaan kuului viisi henkeä, niin, johtajatar,
isännöitsijä, keittäjä, siivooja ja hevosmies. Tallinnan Etappi
suoritti henkilökunnan palkat.

Pieni kirjastokin oli kodilla. Siitä saamme kiittää joitakuita
kustannusliikkeitämme sekä useita yksityisiä henkilöitä, jotka
lähettivät kirjoja melko runsaasti. Sanoma- ja aikakauslehtiä saimme
suoraan toimituksilta. Runsaasti saimme niinikään lahjoina erilaisia
seurapelejä, jotka aina iltaisin olivat ahkerassa käytännössä.

Joka keskiviikkoilta toimeenpantiin yksinkertaisia teeiltoja, joihin
tavallisesti kokoutui runsaasti sekä upseereja että sotilaita ja
myöskin Tallinnassa olevia retkikuntaan kuuluvia siviilihenkilöitä.
Jonkin kerran hallituksemme sikäläinen edustaja ja useat muutkin
huomattavat valtiolliset toimihenkilöt kunnioittivat sotilaskotia
läsnäolollaan.

Ohjelman hankkiminen tuotti alussa suurta hankaluutta, mutta
pelastus tässä suhteessa tuli virolaiselta taholta, sotaministeriöön
jättämääni anomukseen saada torvisoittokunta joka keskiviikkoillaksi
sotilaskotiimme näet suostuttiin. Nyt meillä oli siis varmasti tiedossa
ainakin teetä ja voileipiä sekä sotilasmusiikkia. Lisäksi oli aina
vaihdellen viulunsoittoa, soololaulua, lausuntoa, puheita ja esitelmiä
y.m.s. Vuorotellen suomalaiset neitoset ja ystäviemme tallinnalaisten
rouvien tyttäret huolehtivat tarjoilusta näissä illatsuissa. Menojen
korvaamiseksi kannettiin kupillisesta teetä ja voileivästä maksua yksi
markka.

Kerran talvella, maaliskuun alkupuolella, järjestettiin tällainen
teeilta suurenmoisesti »Estonian» konserttisaliin. Taiteilija _Väinö
Sola_ oli tällöin hyväntahtoisesti luvannut uhrautua meille koko
illaksi, eikä silloin oma pieni salimme tietystikään voinut tulla
kysymykseen.

En saata tässä yhteydessä olla puhumatta pojistamme, varsinkaan, mitä
heidän käytökseensä tulee.

Kuten jokainen arvaa, on järjestyksen pito laitoksessa, jonka
vakinaiset ja tilapäiset asukkaat kuuluvat vapaajoukkoon, sangen
vaikeaa, eikä sitä kaikista ponnistuksista huolimatta voi saada
mallikelpoiseksi. Ylipäänsä kodin varsinaiset, s.o. Tallinnan Etappiin
kuuluvat, asukkaat käyttäytyivät kaikin puolin kunnollisesti. Mitä taas
tilapäisesti matkan varrella sotilaskotiin majoittuneihin tulee, jotka
viipyivät muutaman päivän tai viikonverran, niin heidän esiytymisensä
jätti paljon toivomisen varaa. Joukossa oli tietysti paljon
mallikelpoisesti käyttäytyviä, mutta, ikävä kyllä, toisenlaisiakin oli.
Joukkohan oli niin suuri, ja seurakunnan sanotaan olevan sekalaista
Yhteistä kaikille oli kuitenkin se, että he olivat urhoollisia poikia.

Olin tekevinäni sen havainnon, että rintamalta palaava joukko oli aina
vallattomampi kuin sinne menevä. Tämä huomioni ei kuitenkaan kohdistu
suinkaan kaikkiin, oli näet paljon sellaisiakin, jotka rintamalta
tullessaan sanoivat: »On niin hauskaa taas päästä kodikkaaseen
ympäristöön ja kodin rauhaan.» Todella näki, että he nauttivat siitä.
Sellaiset pojat palasivat aina uudelleen, kun vain suinkin rintamalta
pääsivät pariksi, kolmeksi päiväksi sotilaskotiin lepäämään.

Erittäin hauskana ilmiönä tahdon vielä mainita, että pojat heti kodin
tultuaan huomasivat tuoreet kukat, joita aina oli verrattain runsaasti,
ja kiittävin lausein ilmaisivat mielihyväänsä.

Kevään tullen sotilaita alkoi palata rintamalta yhä enemmän.
Toiset menivät lomalle, toiset olivat kokonaan vapautuneet. Tätä
kotimaahan siirtymistä kesti koko kevään, kunnes sitten kesän alussa
suomalaisten koko toiminta loppui, ja mekin saimme hajoittaa kotimme,
jota parhaimpamme mukaan olimme koettaneet pitää hyödyllisenä ja
tarkoitustaan vastaavana.




10. Oikeudenhoito.


Suomen vapaaehtoisten joukkojen sotatuomariksi nimitetty varatuomari
_K.H. Majantie_ kertoo oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen
keskuudessa Virossa seuraavaan tapaan:

Kun Suomen vapaaehtoiset joukot lähtivät taistelemaan Viron kansan
vapauden ja itsenäisyyden puolesta kaiken yhteiskuntajärjestyksen
vihollisia vastaan, oli luonnollisesti huolehdittava siitäkin, että
joukkojen keskuudessa lain kunnioitus pysyisi vireillä, ja että
mikäli oikeudenloukkauksia sattuisi, syylliset saisivat laillisen
rangaistuksen.

Ei ollut kuitenkaan helposti ratkaistavissa kysymys, miten
oikeudenhoito apuretkikunnan keskuudessa oli järjestettävä, koska
asiaa arvosteltaessa yksistään lainopilliselta kannalta oli selvää,
että Suomen laki ja oikeudenkäyntijärjestys ei voinut ilman muuta
olla voimassa vieraalla maalla taistelevien vapaaehtoisten joukkojen
keskuudessa. Toiselta puolen taas ei saattanut tulla kysymykseenkään,
että joku retkikunnan osanottaja joutuisi rikoksesta tuomituksi
Venäjän lakien ja venäläisen oikeusjärjestyksen mukaan, jotka olivat
Virossa voimassa. Sen takia tehtiin retkikuntalaisten allekirjoittamiin
välikirjoihin myöhemmin heidän suostumuksellaan sellainen lisäys,
että he Virossa olonsa aikana olivat Suomen lakien alaisia. Viron
hallituksella, joka oli pyytänyt suomalaisten avustusta, ei puolestaan
ollut mitään muistutettavaa tällaista järjestelyä vastaan.

Retkikuntaa kiireen kaupalla koottaessa ja Viroon lähetettäessä ei
kohta alussa oltu tilaisuudessa huolehtimaan oikeudenhoidosta sen
keskuudessa. Vasta kun kenraali _Wetzer_ oli määrätty suomalaisten
vapaajoukkojen ylipäälliköksi, ryhdyttiin tammikuun lopulla
järjestämään sotaoikeutta hänen esikuntansa yhteyteen. Viron Avustamisen
Päätoimikunta nimitti varatuomari _K.H. Majantien_ retkikunnan
sotatuomariksi. Kenraali _Wetzer_ puolestaan valtuutti niinikään
hänet siihen toimeen ja määräsi sotaoikeuden puheenjohtajaksi eversti
_Lindbergin_ esikunnastaan ja muiksi jäseniksi kapteeni _Brandersin_
Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja luutnantit _Jokioisen_
ja Parviaisen Pohjan Poikain rykmentistä sekä yleiseksi syyttäjäksi
luutnantti _Sundmanin_ esikunnastaan.

Sotaoikeuden kokouduttua ensi kerran helmikuun 6 p:nä puheenjohtaja,
eversti _Lindberg_ asetti sotatuomarin vastattavaksi kysymyksen,
katsoiko hän, että sotaoikeuden kokoonpano oli Suomen lain mukaan
laillinen ja, ellei niin olisi, minkälaisen pätevyyden hän katsoi
oikeudella olevan, sekä voidaanko hänen mielestään sotaoikeudessa
noudattaa Suomen lakia.

Kysymyksen johdosta sotatuomari lausui seuraavaan tapaan:

Sotilas, aseellinen tai aseeton, joka on Suomen vakinaiseen sotaväkeen
otettu, on, heinäkuun 16 p:nä 1886 annetun Rikoslain Suomen sotaväkeä
varten mukaan, mainitun lain alainen sotilasrikoksista, joita hän
tekee siitä päivästä alkaen, jona hän on vakinaiseen palvelukseen
astunut. Jokaisessa erillisessä pataljoonassa tulee olla sotaoikeus,
johon joukon päällikkö valitsee puheenjohtajan ja sotilasjäsenet,
kun taas senaatin oikeusosasto asettaa sotatuomarin. Jos sotaoikeus
on asetettava sellaisessa osastossa, jossa ei ole sotatuomaria,
saa päällikkö määrätä jonkun tuomarinvirkaan pätevän henkilön
sotatuomariksi.

Rikoslakimme määrää, että Suomen alamainen tuomitaan suomalaisten
lakien mukaan rikoksista, joita hän on tehnyt Suomessa tai sen
ulkopuolella, jos rikos on tehty Suomen kansalaista vastaan ja hänet
sittemmin tavataan kotimaassa.

Kuten tiettyä, eivät joukot, joiden sotaoikeutena tämän oikeuden on
toimittava, kuulu Suomen vakinaiseen sotaväkeen. Siinä suhteessa
puuttuu siis edellytys tämän oikeuden laillisuudelle ankarammassa
merkityksessä. Mutta tässä maassa ovat voimassa vihollisemme laki ja
oikeusjärjestys, eikä voi tulla kysymykseenkään, että suomalaisten
joukkojen keskuudessa niitä noudatettaisiin. Retkikunnan kunkin
osanottajan kanssa tehtyyn välikirjaan on myös nimenomaan lisätty, että
hän on Suomen sotalakien alainen, niinkauankuin hän kuuluu retkikuntaan
ja oleskelee Virossa. Tämän sopimuksen nojalla ja eräänlaisen
pakkotilan vallitessa voidaan katsoa, että sotaoikeus on oikeutettu
huolehtimaan oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa
Virossa Suomen lakia noudattamalla.

Monenlaiset vaikeudet, lisäsi sotatuomari, tulevat kuitenkin kohtaamaan
sotaoikeuden toimintaa, etenkin tuomioiden täytäntöönpanossa, sillä
sitä ei voida tehdä kotimaassa, joten esim. vankeusrangaistukset on
kärsittävä Virossa. Tuntien, miten paljon huonommat vankilat ovat
Virossa kuin Suomessa, joten oleskelu virolaisissa on suhteellisesti
raskaampaa, sotatuomari oli sitä mieltä, että vankeusrangaistukset
oli määrättävä lyhyemmiksi kuin mitä samasta rikoksesta tuomittaisiin
Suomessa.

Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.

Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa
koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.

Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta
sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä
istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin
paitsi, että luutnantti _Jokioisen_ tilalle oli määrätty luutnantti
_Kalervo_ Pohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi
vänrikki _Kettunen_.

Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä
lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi
kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä
koskevaa juttua.

Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. Kenraali _Wetzerin_ esikunta
hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.

Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata
niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan.
Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen,
olivat sangen tavallisia.

Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei
ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin
yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin
pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä
rikoksen tekoon.

Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä
on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne
olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta
yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa.
Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari
vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an
valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute,
samaten astioista.

Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan
lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia
joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon
tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan
tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä
ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita
siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu
ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa,
eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli
takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6--7
suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle
särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan
päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.

Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti
olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin
pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä
tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta
peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle
saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä
kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen
sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.

Se tunnustus on annettava Viron viranomaisille, että he kyllä koettivat
puolestaan parantaa olosuhteita suomalaisille vankiloissa, varsinkin
senjälkeen, kun asiassa oli käännytty oikeusministerin puoleen, mutta
vaikeudet olivat monessa suhteessa voittamattomat maassa vallitsevan
sotatilan ja vankilain puutteen takia.

Kun suomalaiset joukot palasivat kotimaahan, jäi Viron vankiloihin
vielä muutamia osaksi Viron armeijan palveluksessa olleita, osaksi
suomalaisiin joukkoihin kuuluneita sotilaita, jotka Viron viranomaiset
olivat pidättäneet pienempien rikosten tai hairahdusten tähden
Näytti mahdottomalta jättää näitä virumaan vieraan maan vankiloihin
odottamaan kunnes viranomaiset mahdollisesti ottaisivat heidän asiansa
käsiteltäväkseen. Kenraali _Wetzer_ määräsi senvuoksi vapaaehtoisten
joukkojen entisen sotatuomarin toimimaan vangittujen vapauttamiseksi,
ja hänen onnistuikin saada kotimaahan lähetetyiksi ne suomalaiset,
joiden tiedettiin olevan pidätettyinä.

Sotatuomari sai tässä toimessaan nauttia suurta avuliaisuutta
viranomaisten puolelta. Vangitut toimitettiin heti pyydettäessä hänen
kuulusteltavikseen, eikä viranomaisilla ollut mitään muistuttamista
pidätettyjen vapauttamista vastaan, milloin sotatuomari oli sitä
mieltä, että heidän voitiin katsoa sovittaneen tekonsa, kun he olivat
olleet jo jonkin aikaa pidätettyinä.

On mielihyvällä Viron viranomaisten kiitokseksi mainittava, että suhde
heidän ja vapaaehtoisten joukkojen sotaoikeuden välillä oli mitä
parhain. Jo se seikka sinänsä, että maassa löytyi Viron valtiosta
riippumaton oikeudenhoito, olisi saattanut synnyttää erimielisyyttä ja
hankauksia. Mutta mitään sellaista ei sattunut.

Vapaaehtoisten joukkojen sotatuomarin palattua kotimaahan Suomen
hallituksen edustaja Virossa, senaattori Kairamo otti valvoakseen
virolaisissa vankiloissa edelleen pidätettyinä olevien suomalaisten
etuja.




11. Sairashoito.


Sairaalaolojen järjestäminen Virossa toimivia suomalaisia vapaaehtoisia
joukkoja varten tuotti etenkin alussa suuria hankaluuksia, ja kauan
kesti, ennenkuin ne saatiin edes tyydyttävään kuntoon.

Edellä on kerrottu, miten Suomen naiset omasta aloitteestaan päättivät
auttaa veljeskansan hätää toimittamalla sen rintamajoukoille
sidetarpeita ja suunnitellen suomalaisen ambulanssin lähettämistä
Viroon. Kun sitten suomalainen apuretkikunta Viroa varten perustettiin,
on luonnollista, että side- y.m. sairashoitotarpeiden valmistus ja
lähetys Suomesta käsin suunnattiin tyydyttämään suomalaisten joukkojen
tarpeita. Juuri haavoittuneiden ja sairaiden vapaaehtoisten tuskien
lieventämisessä Suomen naiset suorittivat suurtyönsä Viron retken
hyväksi.

Sairashoito oli Virossa vielä tähän aikaan kovin takapajulla. Huutava
puute vallitsi rintama-ambulansseista ja sidetarpeista. Niinpä
ensimmäiset suomalaiset haavoittuneet saivat itse sitoa haavansa
nenäliinoillaan. Haavoittuneiden kärsimyksiä lisäsi vielä sekin
seikka, että suomalais-virolaisten joukkojen nopeasti edetessä yhteys
Tallinnan kanssa, jonne kaikki vähänkin pahemmin haavoittuneet oli
kuljetettava saamaan lääkärinapua, kävi vaikeaksi ja epävarmaksi. Sama
vaikeus oli myöhemminkin haittaamassa haavoittuneiden hoitoa. Pitkät
matkat rintamalta lähimmälle rautatienasemalle huonoissa ajopeleissä
tuottivat etenkin pahasti haavoittuneille suuria kärsimyksiä. Kuitenkin
vain aniharvoin huolimatta vaikeista taipaleista talvipakkasessa
kuultiin jonkun suomalaisen valittavan tuskiaan. Oli kuin vapaaehtoiset
olisivat tehneet keskenään äänettömän sopimuksen kestää kaikki
tuskansa päästämättä valituksen sanaa huuliltaan. Hammasta purren ja
kärsimyksiään joskus hiljaisella kirouksella lieventäen haavoittuneet
makasivat paareilla tai sellaisten puutteessa tikapuilla, sitten
täyteen sullotussa reessä tai kurjilla vankkureilla ja lopuksi perin
hitaasti eteenpäin matavan junan epämukavissa ja usein kylmissä
saniteettivaunuissa. Monet haavoittuneista heittivät henkensä
sairaalaan kuljetettaessa — silloinkin valittelematta.

Syy kaikkeen tähän kurjuuteen ei tietysti ollut se, että virolaisilta
olisi puuttunut hyvää tahtoa. Tavaton puute vallitsi kaikista
tarveaineista. Vapaussota oli vastikään mitä vaikeimmissa olosuhteissa
aloitettu. Kaikkea puuttui: sairashoitohenkilökuntaa, siteitä,
lääkkeitä, instrumentteja j.n.e. Ne, joita oli, jättivät paljon
toivomisen varaa, etenkin puhtauteen nähden, johon suomalaiset olivat
tottuneet kotimaan yksinkertaisimmissakin sairaaloissa. Virolaisista
sideaineista kerrotaan tapauksia, jolloin niitä käytettäessä tavallinen
haava alkoi märkiä, joten oli syytä epäillä niidenkin puhtautta.
Niinpä suomalaisen hoidon hankkiminen suomalaisille haavoittuneille ja
sairaille Viroon kävi erittäin toivottavaksi.

Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi
sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei
tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan
välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja
suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää.
Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada.
Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti.
Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta,
2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille
sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.

Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä
erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten
sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä
helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti
nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi
niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria
työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen
kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin
siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet
joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin
tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki
tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää
suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon
rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.

Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin
kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin
vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön
jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.

Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalosta
Tallinnan varaston hoitajatar, neiti _Sandra Laihia_ mainitsee:

»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat
kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet
virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään,
voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»

Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan,
ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi
saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin
päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia
varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta,
mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi.
Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan
virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin
haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista
sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa
olevaa huoneistoa.

Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtori
_Winter_ saattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan
tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon
suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin
oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi
sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa
ja lähellä rautatienasemaa.

Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen
jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus
luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit,
sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat
sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat
nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas
huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet
saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.

Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että
sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtori _A. Troupp_
ja loppuviikkoina tohtori _af Heurlin_ sekä ylihoitajattarena neiti
_Edit Koistinen_, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin
sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset
haavoittuneet ja sairaat.

Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali,
johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli
pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone,
ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa,
keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa.
Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi
lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia
sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia
virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja
autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.

Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta
saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa
oli yllin kyllin työtä.

Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista
tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen
sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista
koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta.
Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita
tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan.
Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja
tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä
tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja
sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m.
vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa
heille.

Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin
olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen
sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta
että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen
yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.

Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren
lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen
sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa
sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin
mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan
sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja
sairastavista.

Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin
haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin
Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin
puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa
haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää
siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät
Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet
ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille
oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai
aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti
kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian
puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin
n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja
vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli
kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.

Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille
vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.

Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia
sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan
Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan
diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.

Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat
operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin
haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin
yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin
sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa
virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta
hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia
sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan
henkilökunnan keskinäisiä suhteita.

Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret
koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron
silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli
toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla
kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat
sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan
suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes
Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku
toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan
terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden
suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti
velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.

Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä
kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen
Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti _Emil Helle_ on pannut muistiin.
Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka
sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.

Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa.
Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi
potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä
eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti
haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan
saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset
ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole
ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan
liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.

— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!

Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli
pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä,
jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä
ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin
»eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin
suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra
tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone
sentään ole mikään rintama. ‒ ‒ ‒

Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen
kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret.
Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa
venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri
huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää,
kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten
suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta
leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä
kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida
nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtori _von
Hesse_ tuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni.
Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En
itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja
hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin
sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä
kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. ‒ ‒ ‒

Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden
saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja.
Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka
osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja
ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta
potilaskin löysi virkistystä.

Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä
suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten
»saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset
alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys
ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä
virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.

Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten
sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa
virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat
suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi.
Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut
vaikeroida.

Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin
vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen
ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin
sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen
apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen
sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena
oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta
haavoittunutta ja sairasta.

Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa
Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes
he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen
lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen
intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat,
ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja
välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden
eläkeanomukset Viron valtiolle.

Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee
sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös
mainituksi. Sen toiminnasta neiti _Karin Hannula_ kertoo seuraavaa:

»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin,
johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään
kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita.
Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti
aloittaa työmme.

»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita
olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa,
etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja
välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia,
jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi
lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja
levottomia.

»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle
liittyäkseen eversti _Ekströmin_ joukkoihin. Ja jälleen viikon
perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan
suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin
sijaitsi. Eversti _Kalm_ oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että
virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta
palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan
häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko
lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus
ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet
päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se
lopuksi tapahtui.

»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen
juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä.
Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista.
Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä
Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin
lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua.
Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon
tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi
ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan.
Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis
jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.

»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli
täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli
järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa
hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista,
milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille.
Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja
ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi
omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri
ohjasivat työtämme.

»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti
raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa.
Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli
viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan
eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut
kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia,
ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina
seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi
nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.

»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa
rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli
kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui.
Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa,
että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä
opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme
kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.

»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli
huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun
he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että
olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän
sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt
Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!

»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon
perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin
Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»




12. Retkikunnan viimeinen vaihe.


Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä joulukuun 23
p:nä 1918 tehdyn sopimuksen 2:sen kohdan mukaan suomalaiset joukot
olivat velvolliset pysymään Virossa, »kunnes Viro on puhdistettu
bolshevikeista». Kun siis Viron armeijan ylipäällikkö helmikuun 24
p:nä 1919 Viron itsenäisyyden vuosipäivän johdosta toimeenpantujen
juhlallisuuksien aikana ilmoitti virallisesti, että Viron alue oli
jo silloin kokonaan puhdistettu bolshevikeista, niin oli katsottava
suomalaisten vapaajoukkojen omasta puolestaan täyttäneen sopimuksen
ehdot.

Juhlallisuuksissa läsnä ollut Viron Avustamisen Päätoimikunnan
puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ kääntyi siitä syystä vielä
samana päivänä kenraali _Laidonerin_ ja pääministeri _Pätsin_
puoleen ilmoittaen, että jos virolaiset tahtoivat edelleen pitää
suomalaisia joukkoja turvanaan Virossa, oli sekä Viron hallituksen
ja Päätoimikunnan että Päätoimikunnan ja sen joukkoihin kuuluvien
upseerien ja sotilaiden välillä tehtävä uudet sopimukset, koska
suomalaisten puolelta kaikki aikaisemman sopimuksen ehdot oli
jo täytetty. Molemmat puhutellut selittivät Viron yhä edelleen
ehdottomasti tarvitsevan suomalaisia joukkoja avustamaan Viron armeijaa
maan rajoille keskitettyjen venäläisten bolshevikijoukkojen hyökkäysten
torjumiseksi ja lupasivat ottaa kysymyksen käsiteltäväksi hallituksen
istunnossa.

Mutta kaikesta huolimatta Viron hallituksen kannasta ei tehty
ilmoitusta Päätoimikunnalle. Osaksi lienee tähän vitkasteluun
vaikuttanut se, että Viron perustavan kokouksen vaalit olivat edessä
ja saattoivat aikaansaada suunnanmuutoksen maan politiikassa. Ainakin
tätä on virolaiselta taholta väitetty varsinaiseksi syyksi. Tähän
voidaan kuitenkin hyvällä syyllä huomauttaa, että vaikkapa perustavan
kokouksen vaalien saatettiinkin otaksua kukistavan vanhan hallituksen,
niin uudenkin hallituksen, mikäli se ei ollut oleva bolshevistinen.
olisi täytynyt tunnustaa edeltäjänsä toimineen maan etuja silmällä
pitäen pidättäessään suomalaiset joukot Virossa, jonka sotilaallinen ja
sisäinen tilanne ei tällöin, helmikuun lopulla, vielä ollut suinkaan
kehuttava.

Viron omassa sotaväessä oli maaliskuun 10 p:nä tosin jo yli
kaksikymmentätuhatta miestä, joista n. 1.000 baltilaista ja 2.000
venäläistä. Asestuksena heillä oli m.m. 170 kevyttä konekivääriä,
240 konekivääriä ja 90 erisuuruista tykkiä. Samaan aikaan nousi
suomalaisten vapaajoukkojen yhteinen lukumäärä vähän yli 2.000. Mutta
siitä huolimatta suomalaisten merkitys ei suinkaan ollut niin pieni
kuin vahvuusilmoituksia vertaamalla voisi päätellä. Sekä virolainen ja
baltilainen siviiliväestö että rintamalla olevat joukot luottivat vielä
tällöin enemmän harvalukuisiin suomalaisiin kuin omiin voimiinsa. Siitä
on yllin kyllin esimerkkejä. Sitäpaitsi on huomattava, että bolshevikit
tunsivat paljon suurempaa pelkoa pieniäkin suomalaisjoukkoja kuin
virolaisia rykmenttejä kohtaan. Tieto suomalaisten läsnäolosta
aikaansai bolshevikeissa haluttomuutta hyökkäykseen.

Varsin yleisesti oltiin Suomessa sitä mieltä, että Viron hallituspiirit
sopimuksen uudistuskysymyksessä eivät menetelleet oikein niitä
suomalaisia nuorukaisia ja miehiä kohtaan, jotka olivat saapuneet
heidän vapauttaan ja maataan varjelemaan oman henkensä uhalla. Samalla
virolaisten menettely saattoi heidän avustamisestaan huolehtivan
suomalaisen toimikunnan ikävään asemaan, siihen näet kaikki moitteet
vapaaehtoisten puolelta luonnollisesti kohdistuivat.

Mahdollisesti virolaiset laskivat — ja aivan oikein — voivansa
vastausta mahdollisimman kauan viivyttämällä pidättää suomalaisia
joukkoja Virossa vielä niin kauan, että heidän oma armeijansa
ehdittäisiin saattaa kykeneväksi puolustamaan maan rajoja ja
yhteiskuntajärjestystä ilman, että heidän tarvitsi myöntää Viron
Avustamisen Päätoimikunnalle ja suomalaisille sotilaille uudesta
sopimuksesta koituvia etuja. Pelättiin ehkä uusien sopimuksien teolla
jouduttavan liian suureen riippuvaisuuteen Suomesta. Ainakin on varsin
laajoissa piireissä saatu tämä vaikutelma Viron hallituspiirien
menettelystä.

Suomalaiset joukot, joilla ei ollut tietoa Päätoimikunnan ja Viron
hallituksen neuvotteluista, ymmärsivät silti omasta puolestaan
jo täyttäneensä sopimuksen ehdot ja niiden edelleen Virossa
pidättämisen olevan sopimuksen rikkomista. Tästä, kuten muistakin
välikirjan lupauksien laiminlyönneistä, esim. palkkarahojen laadusta,
vapaaehtoiset luonnollisesti syyttivät Päätoimikuntaa olematta selvillä
siitä, että se puolestaan teki kaikkensa saadakseen Viron hallituksen
tarkoin noudattamaan sopimuksen kaikkia kohtia.

Vapaaehtoisten palkat Viron hallitus oli luvannut maksaa Suomen
rahassa. Mutta siitä huolimatta ne useimmiten suoritettiin Viron
markoissa, jotka, vaikka pakkokurssin mukaan olivatkin samanarvoisia
Suomen rahan kanssa, todellisuudessa olivat paljon huonompaa valuuttaa.
Tämäkin kysymys, jota Viron valtio ei kireissä raha-asioissa ollen
voinut tyydyttävästi järjestää huolimatta kaikista Päätoimikunnan
vaatimuksista — Virossa palkat maksettiin Viron rahassa, jonka
vasta Suomessa sai vaihtaa Suomen markoiksi, mikäli sitä palaavilla
vapaaehtoisilla enää oli jäljellä — oli omiaan herättämään
tyytymättömyyttä vapaajoukoissa. Näiden kahden sopimuksen rikkomisen
aiheuttama tyytymättömyys yhdessä muiden seikkojen kanssa oli lähimpänä
syynä suomalaisen apuretkikunnan hajautumiseen.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko palasi Päätoimikunnan
suostumuksella kotimaahan maaliskuun 22 p:nä. Tarkoitus oli laskea se
vain lomalle, jonka jälkeen sen piti uudestaan muodostettuna lähteä
jälleen Viroon. Siitä ei kuitenkaan loppujen lopuksi tullut mitään.
Pohjan Pojat riensivät vielä kerran tuleen pelastaen maaliskuun
loppupuolella käydyillä, pitkillä ja kiivailla taisteluilla uhkaavaksi
käyneen aseman Petserin rintamalla, jossa he suorittivat kolmannen
suuren voimannäytteensä. Mutta halu päästä palaamaan kotimaahan kasvoi
kasvamistaan senkin keskuudessa.

Samaan aikaan Päätoimikunta turhaan koetti saada selvyyttä kysymykseen,
halusivatko virolaiset edelleen pitää suomalaisia vapaaehtoisia
Virossa vai eivät. Ennen Pohjan Poikain paluuta Päätoimikunta
maaliskuun lopulla laati omasta puolestaan luonnoksen uudeksi
sopimukseksi Päätoimikunnan ja Viron hallituksen välillä. Mutta tämän
sopimusluonnoksenkaan johdosta Viron hallitus ei antanut vastaustaan.
Päätoimikunta olisi asiain kehityttyä tälle kannalle mieluiten kutsunut
kotiin suomalaiset joukot, jotka olivat jo täyttäneet tehtävänsä. Kun
kuitenkaan Viron asema ei vielä ollut luja, ja kun Viron hallituksen
vastausta odotettiin päivästä päivään, ryhdyttiin Päätoimikunnan ja
sotilaiden välillä tehtävän välikirjan luonnosta valmistelemaan. Vakava
ristiriita syntyi tässä kohden kuitenkin Päätoimikunnan ja eversti
_Kalmin_ välillä. Edellinen tahtoi pysyttäväksi aikaisemman toiminnan
puitteissa, koska Suomen hallituspiireissä suhtauduttiin kielteisesti
laajennettuun ulkopoliittiseen esiytymiseen. Tohtori _Louhivuori_
kirjoitti tästä pääministeri _Pätsille_ maaliskuun 24 p:nä m.m.:

»‒ ‒ ‒ Yhtäpitävä vastaus on kuitenkin se, mitä jo epäilin asiaa
esittäessäni ja mistä myöskin kenraali _Laidonerille_ mainitsin,
että me Suomessa emme ole yritykseen valmiit sotilaallisesti emmekä
poliittisesti. Sotilaallisesti sellainen yritys on erittäin hyvin
valmistettava, jotta se tulisi todella perille viedyksi. Sitä myöskin
kenraali _Laidoner_ alleviivasi. Poliittisesti se ei voi tapahtua ilman
ententen suostumusta. Kantaansa Venäjän kysymykseen ei entente ole
määrännyt, ja niinkauvankuin se ei ole tapahtunut, ei entente salli
enempää Viron kuin Suomenkaan tähän yritykseen ryhtyä.

»Syynä, miksi olen ottanut vapauden mainita ylläolevasta Herra
Pääministerille, on se seikka, että eversti _Kalm_, joka komentaa
nykyään Virossa olevaa ainoaa suomalaista rykmenttiä, on sitä mieltä,
että kaikesta huolimatta olisi Pietariin rynnättävä, Pohjan Pojat
Virosta käsin ja pari vapaaehtoista joukkuetta Suomesta käsin.
Asianlaita on näet se, että nyttemmin se ehto, jolla suomalaiset
vapaaehtoiset tuotiin Viroon, on täytetty, kun Viro on puhdistettu
bolshevikeista. Niin ollen suomalaiset vapaaehtoiset katsovat itsellään
olevan oikeuden palata kotiin, ellei heidän kanssaan tehdä uutta
sopimusta, minkä he voivat hyväksyä. Huomattava osa vapaaehtoisista on
sellaista väkeä, ettei niistä ole juuri puolustusjoukoiksi, varsinkin,
jos on oltava paikallaan, mutta täytyy heillä olla tehtävänään
hyökkäyksiä, jolloin he ovat mitä parasta sotilasainesta. Niin ollen
eversti _Kalm_ katsoo, että hyökkäys Pietariin voisi pitää koossa hänen
rykmenttinsä, mutta muuhun tehtävään se nykyisessä kokoonpanossaan
tuskin ajan mittaan kelpaisi.

»Viron Avustamisen Päätoimikunta puolestaan katsoo, ettei se voi poiketa
Suomen hallituksen kannasta, mitä tulee niihin poliittisiin päämääriin,
joita suomalaisten vapaaehtoisten on suoritettava Virossa. Sillä
niinpiankuin hallitus asettuu vastustamaan Päätoimikunnan toimintaa,
täytyy sen loppua ja on Päätoimikunta pakotettu kutsumaan vapaajoukot
pois Virosta.»

Jos Viro toivoisi edelleen suomalaista apua, oli Päätoimikunnan
mielestä suomalaiset rykmentit täydennettävä uusien sopimusten
perusteella, mutta ainoastaan käytettäviksi Viron puolustukseen. Se käy
selville seuraavasta kohdasta Päätoimikunnan ehdotusta:

»Jos sotilaallinen tilanne Viron rajojen suojelemiseksi vaatii,
olen velvollinen myöskin hyökkäämään Viron rajojen ulkopuolelle
(ollen minulla oikeus ulottaa hyökkäys enintään 40 kilometriä Viron
hallituksen määräämän Viron valtion rajan ulkopuolelle».)

Eversti _Kalm_, joka arvosteli erittäin ankarasti tätä Päätoimikunnan
välikirjaehdotuksen kohtaa sotilaalliselta kannalta, suunnitteli
laajennettua avustustyötä. Hänen välikirjasuunnitelmansa alkaakin
sanoilla: »Minä allekirjoittanut sitoudun täten palvelemaan Inkerin
Vapaajoukkoihin kuuluvassa Pohjan Poikain rykmentissä Inkerin maan
vapauttamiseksi bolshevikien vallasta seuraavilla ehdoilla: — — —.»

Viron hallituksen vastauksen viipyessä uuden sopimuksen teosta tilanne
kävi yhä sekavammaksi. Eversti _Kalm_ tarjosi ilman Päätoimikunnan
valtuuksia omaa sopimustaan rykmenttinsä upseerien ja sotilaiden
allekirjoitettavaksi. Mutta vain pieni osa Pohjan Pojista taipui
siihen. 1:nen ja 2:nen pataljoona palasivat molemmat lyhyen
väliajan jälkeen melkein kokonaisuudessaan kotimaahan. Vain joukko
upseereja ja osa tykistöä suostui jäämään uusilla ehdoilla eversti
_Kalmin_ palvelukseen. Saatuaan tiedon tästä kaikesta Päätoimikunta
kokouksessaan huhtikuun 7 p:nä päätti vapauttaa eversti _Kalmin_ Pohjan
Poikain rykmentin päällikkyydestä.

Vihdoin huhtikuun 12 p:nä Viron sotilasedustaja Helsingissä ilmoitti
tohtori _Louhivuorelle_, ettei Viron hallitus voinut antaa vastaustaan
Päätoimikunnan ehdotukseen uusien sopimusten teosta, ennenkuin
perustava kokous kokoutuisi ja asettaisi uuden hallituksen.

Tämän johdosta tohtori _Louhivuori_ noudattaen Päätoimikunnan
päätöstä ilmoitti sähköteitse huhtikuun 12 p:nä Viron hallitukselle
ja kenraali _Laidonerille_ Päätoimikunnan päättäneen hajoittaa
suomalaiset vapaajoukot Virossa. Eversti _Kalmin_ Pohjan Poikain
rykmenttiin kuuluneiden upseerien ja muiden henkilöiden kanssa tekemien
sopimusten ilmoitettiin olevan mitättömiä, koska Päätoimikunta
ei ollut valtuuttanut häntä siihen. Samaan aikaan Päätoimikunta
valtuutti kansliapäällikkönsä, luutnantti Peltosen, ryhtymään kaikkiin
toimenpiteihin Pohjan Poikain rykmentin kotiin kutsumiseksi ja sen
omaisuuden luovuttamiseksi Päätoimikunnan haltuun.

Varsinaisesti tästä hetkestä alkaen erittäin valitettava riita
Päätoimikunnan ja eversti _Kalmin_ välillä alkoi. Erimielisyyksiä
oli tosin jo aikaisemminkin ollut, mutta vasta nyt ne pääsivät
julkisuuteen. Sivullisesta tämä riita tuntuu kuitenkin perussyiltään
hämärältä. Kaikista tiedoista päättäen Päätoimikunta ja eversti _Kalm_
periaatteessa ajoivat samanlaista politiikkaa. Toiminta-ajasta ja
-tavoista kylläkin oli havaittavissa erimielisyyksiä. Epäilemättä on
tämän ristiriidan kärjistymistä pidettävä osittain myös sen puutteen
syynä, ettei Päätoimikunnalla ollut alusta pitäen ketään suoranaista
edustajaa eversti _Kalmin_ luona ylläpitämässä hänen ja Päätoimikunnan
välillä luottamuksellista suhdetta. Niinkauankuin suomalainen
ylipäällikkö oli olemassa, ei Päätoimikunta kuitenkaan ollut voinut
hänen ohitseen sellaista henkilöä asettaa.

Eversti _Kalmin_ mielestä, kuten hän sanomalehtimiehille Helsingissä
toukokuun alussa käydessään lausui, Viron avustaminen sille asteelle
pysähtyneenä oli jäänyt keskeneräiseksi. Hän arveli, että suomalaisille
joukoille olisi kuulunut sama tehtävä Virossa kuin saksalaisilla oli
ollut Suomen armeijaa luotaessa, siis maan turvallisuuden tukeminen ja
Viron armeijan opettaminen. Myöskin hän mainitsi sen kautta haluavansa
saada suomalaisen vaikutuksen Virossa pysyväiseksi. Tästä syystä hän
oli pitänyt koolla Virossa pienen joukon aikoen sen ympärille luoda
yksityisesti kootuilla varoilla suomalaisen vapaajoukon.

Tässä suhteessa Päätoimikunnan ja eversti _Kalmin_ toiveet kävivät
siis samaan suuntaan. Päätoimikuntakin puolestaan oli taipuvainen
lähettämään uusia vapaajoukkoja Viroon maan turvallisuuden suojaksi.
Mutta kun Viron hallitus ei voinut tai ei tahtonut tehdä uutta
sopimusta, niin Päätoimikunta katsoi, että kaikki suomalaiset joukot
oli saatava pois Virosta, eihän voitu jatkaa avustustoimintaa vastoin
Viron hallituksen tahtoa. Yksityisiä, hajanaisia vapaaehtoisia
suomalaisjoukkoja, joilla ei olisi mitään Viron hallitusta
velvoittavaa ja Suomen hallituksen ja eduskunnan tukeen nojautuvaa
edustusta, katsottiin retkeläisille itselleen turmiollisiksi ja
Suomen asialle pikemmin vahingollisiksi kuin hyödyllisiksi. Olihan jo
edellisen retkikunnan aikana nähty, miten vaikeaa Päätoimikunnankin
arvovallastaan huolimatta oli ollut saada tehdyn sopimuksen ehtoja
seuratuiksi. Kuitenkin Päätoimikunta päätti jatkaa uuden retkikunnan
suunnittelua ja valmistelua siltä varalta, että Viron hallitus jälleen
anoisi Suomesta apua ulkonaisten tai sisäisten suhteiden mahdollisesti
muuttuessa virolaisille epäedullisiksi.

Huomiota herättää näin ollen se, että vaikka Viron hallitus ei siis
suostunut Päätoimikunnan esityksiin suomalaisavun jatkamisen ehdoista
ja kenraali _Laidonerin_ ilmoituksen mukaan Viron armeijaan otettaisiin
suomalaisia vain Päätoimikunnan suostumuksella, sai eversti _Kalm_
pyrkiessään perustamaan oman joukkonsa tukea Viron viranomaisilta.
Vieläpä kenraali _Laidoner_ sivuuttaen apuretkikunnan pääintendentin
antoi eversti _Kalmille_ käytettäväksi hänen rykmenttiään varten
100.000 markkaa. Tosin virolaisten puolelta ilmoitettiin tämän kaiken
johtuvan siitä, ettei voitu ajaa maasta pois niitä, jotka olivat
tehneet Viron hyväksi niin paljon kuin Pohjan Pojat. Kuitenkin
voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että miksi virolaiset eivät
voineet luovuttaa Pohjan Poikiakin pois, kun he kerran sopimuksen
uudistuskysymyksessä katsoivat voivansa suhtautua Päätoimikuntaan
ylläkerrotulla tavalla.

Kuten jo mainittiin, Päätoimikunta mahdollisen tarpeen varalta teki
edelleen suunnitelmia uutta apuretkikuntaa varten, jota ulkoasiaimme
johto oli pitänyt suotavana, sittenkuin Viron hallituksen edustajat
olivat huhtikuun puolivälissä virallisesti anoneet sitä. Kuitenkin
Päätoimikunta katsoi tarpeelliseksi saada retkikunnalle entistä
varmemman takuun, nim. Suomen hallituksen, joka asettuisi tukemaan
retkeä taloudellisestikin. Suomen hallitus oli suostuvainen tähän.

Niinpä huhtikuun 19 p:nä oli neuvottelu, johon ottivat osaa
pääministeri _Ingman_, rahaministeri _Castrén_, ulkoasiainministeri
_Enckell_, senaattori _Kairamo_, tohtorit _Louhivuori, Ivalo_ ja
_Holma_, pankinjohtaja _Honkajuuri_ sekä ulkoasiainministeriön
kansliapäällikkö _Idman_ ja osastopäällikkö vapaaherra _Wrede_.
Kokous asettui sille kannalle, että Viroa oli edelleen autettava
sotilaallisesti. Retkikuntaa johtaisi edelleen Päätoimikunta, jonka
kokouksissa sota- ja ulkoasiainministeriön edustajilla olisi puhevalta.
Apujoukko käsittäisi yhden 3-pataljoonaisen rykmentin, jolla olisi
Suomessa 1.000-miehinen reservi. Lisäksi Suomen ja Viron laivastot
olisivat yhteisesti käytettävissä. Tämän ehdotuksen taakse Suomen
hallitus asettuisi hoitaen siten tosiasiallisesti koko asian, hankkien
siihen tarpeelliset varat ja huolehtien retkikunnan sotilaallisesta
kunnosta.

Samaan aikaan tapahtui Päätoimikunnan keskuudessa sen kokoonpanoon
nähden eräitä muutoksia, joista tärkein oli se, että tohtori
_Louhivuori_ luopui puheenjohtajan toimesta ja Päätoimikunnan
jäsenyydestä huhtikuun 29 p:nä. Tohtori _Holma_ valittiin hänen
tilalleen, mutta hänen seuraavassa heinäkuussa lopullisesti
kieltäydyttyä ottamasta vastaan puheenjohtajan tointa joutui
Päätoimikunnan siihenastinen varapuheenjohtaja, tohtori _Ivalo_,
hoitamaan puheenjohtajan tehtäviä.

Silloista tilannetta Suomen ja Viron välillä tohtori _Louhivuori_
eräässä selonteossa huhtikuun 22 p:ltä kuvaa seuraavasti:

»Mainittakoon vielä, että mieliala Virossa on tällä kertaa Suomelle
_erittäin epäedullinen_. Virolaiset itse väittävät sen johtuvan
pääasiallisesti siitä, että osa suomalaisia joukkoja käyttäytyi viime
aikoina sopimattomasti ryöväten ja juopotellen. Kun kuitenkin näihin
ikävyyksiin otti osaa vain pieni osa miehistä, on kohtuutonta syyttää
suomalaisia joukkoja siitä, semminkin, kun virolaiset, viivyttämällä
vastausta uusiin esityksiimme, suoranaisesti aiheuttivat joukoissa
tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Edelleen väitetään, että suomalaiset
liikemiehet ovat koettaneet rikastua käyttämällä Viron valuuttapulaa
hyväkseen ja tarjoamalla liian alhaisia hintoja, jos suomalaisia
liikemiehiä tässä tarkoituksessa on päässyt Viroon matkustamaan,
on se virolaisten syy. Päätoimikunta on nimenomaan juuri tällaista
välttääkseen kieltänyt matkaluvan suomalaisilta liikemiehiltä, mutta
virolaiset ovat antaneet sen niille samoille, joilta me olemme
kieltäneet.

»Pääsyynä on, ja sitä eivät Viron lähettiläs ja Viron sotaministerin
edustaja täällä eilisessä keskustelussani heidän kanssaan tahtoneet
kieltääkään, se, että sosialistimme ovat tehneet Virossa kiihoittamalla
epäilyksen alaisiksi suomalaisten tarkoitukset heidän avustaessaan
Viroa. Eräs virallinen, salassa pidetty sähkösanoma, josta olen
onnistunut saamaan tiedon, osoittaa, samoinkuin Viron eri ministerien
ahkeraan tapahtuva seurusteleminen täkäläisissä sosialistipiireissä,
samalla kuin välttävät niitä piirejä, jotka ovat Virolle annetun
avun takana, että myöskin Viron hallitus, nyt eroavakin, on mukana
Suomen apua vieromassa, kun sen tarve nykyhetkellä ei ole enää yhtä
välttämätön kuin talvella. — Mainittakoon edelleen se mahdollisuus,
että hra _Rei_ tulee pääministeriksi, kuvaavana sille mielialalle,
mikä nyt näkyy Virossa olevan vallalla. Tällä taustalla on meidän nyt
asemaamme ja asioita arvosteltava.»

Se, että erinäiset virolaiset piirit olivat hyvin läheisessä
tekemisessä Suomen sosiaalidemokraattien kanssa, ilmenee myöskin
sosialistiedustajien lausunnoista Aunuksen retken johdosta sosialistien
taholta tehtyä välikysymystä käsiteltäessä eduskunnassa. Niinpä
kansanedustaja _Helo_ lausui tällöin, huhtikuun 19 p:nä 1919, suoraan
m.m:.

»Tiedämmehän, että esim. virolaiset nykyään eivät ole lainkaan
kiitolliset siitä avusta, minkä ovat meiltä saaneet. Onpa kuultu
virolaisten lausuvan ilonsa siitä, että heidän suomalaiset auttajansa
nyt ovat poistuneet.»

Kansanedustaja _Kotonen_ lausui toisesta samanaiheisesta
välikysymyksestä keskusteltaessa huhtikuun 29 p:nä m.m.:

»Näin me menettelemme ensinnäkin siitä syystä, että me, kuten jo
viittasin, vakavasti epäilemme, ovatko rajantakaisista heimolaisistamme
muut kuin ehkä jotkut määrätyt piirit ollenkaan halukkaat turvautumaan
meidän apuumme, joka esim. Viron veljeskansallemme on käynyt yhtä
kalliiksi kuin Suomen nimellekin (?!). Toinen syy vastustukseemme on
se, että meidän käsittääksemme kansamme tulee tarkoin varoa ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin, jotka antavat itäiselle naapurille
näennäistäkään aihetta nyt tai vastaisuudessa käydä kimppuumme.»

Sosialistiemme tiedonannot saavat yhä räikeämmän värityksen, kun
tarkastaa edelläolevia lausuntoja Viron virallisten selitysten taustaa
vastaan.

Toukokuun 15 p:nä 1919 eduskuntamme sai vastaanottaa
seuraavan-sisäitöisen sähkösanoman:

 »Suomen eduskunnalle, Helsinki.

 Viron kansan tahdosta kokoutunut perustava kokous tervehtii
 sydämellisimmin Suomen veljeskansaa sen edustajain kokouksessa. Ikinä
 ei Viron kansa unohda sitä apua, minkä Suomen urhoolliset pojat sen
 vaikeassa taistelussa valtiollisen itsenäisyyden puolesta toivat.
 Viron kansa uskoo vahvasti, että ystävyyden siteet kahden veljeskansan
 välillä eivät koskaan katkea, vaan yhä hiljenevät ja syvenevät.
 Eläköön vapaa, itsenäinen, riippumaton Suomi!

 Viron perustavan kokouksen nimessä sen esimiehistö.

                                Puhemies _Rei_.
                              Sihteeri _Marina_.»

Kaikenlaisten aikaisempaa Viron avustustyötä tarkoituksellisesti
halventavien huhujen ja juttujen johdosta Päätoimikunta katsoi
tarpeelliseksi julkaista huhtikuun lopussa sanomalehdissä seuraavan
selityksen ja oikaisun:

»Koska sosiaalidemokraattisessa sanomalehdistössä ja viimeksi
välikysymyskeskustelussa eduskunnassa on lausuttu väite, että
sosiaalidemokraattien taholla alussa suhtauduttiin suopeasti Viron
aseelliseen auttamiseen, mutta tästä luovuttiin, kun huomattiin,
millaisia henkilöitä Viron vapaustaisteluun täältä läksi, on syytä
huomauttaa, että Viron Avustamisen Päätoimikuntaan lupautuivat
jäseniksi tri _Julius Ailio_, tri _Hannes Ryömä_ ja prof. _Väinö
Voionmaa_, mutta ilmoittivat he jo sille kokoukselle, jossa Viron
Avustamisen Päätoimikunta asetettiin, että puolue ei sallinut heidän
liittyä toimikunnan jäseniksi. Silloin vasta aloitettiin vapaaehtoisten
värväystä, eikä vielä keitään vapaaehtoisia oltu Viroon lähetetty.

»Samalla Viron Avustamisen Päätoimikunta ilmoittaa, että huhut
ryöstöistä ja muista tihutöistä, joita muka suomalaiset vapaaehtoiset
Virossa olisivat tehneet, ovat sekä Viron viranomaisten antamien
lausuntojen että Viron Avustamisen Päätoimikunnan toimeenpanemien
tutkimusten mukaan perättömiä. Se, että väestö Virossa on erinäisillä
seuduilla erittäin vastahakoisesti täyttänyt majoitus- ja
muonitusvelvollisuutensa, on saattanut sekä suomalaisia vapaaehtoisia
että Viron omaa sotaväkeäkin käyttämään pakotusta. Huhut ryöstöistä
ovat osoittautuneet liioitelluiksi, sillä jokaisen joukko-osaston
saapuessa on laivalla toimeenpantu tarkka virallinen tavarain tarkastus
ja on palaavilta vapaaehtoisilta otettu, jotta estettäisiin kaikki
mahdollisuuskin väärinselityksille, pois joku määrä aivan vähäpätöistä
rihkamaa, mitä muutamilla sotilailla ja upseereilla on ollut
mukanaan ja mistä on ollut syytä epäillä, että se olisi sotatoimien
yhteydessä joutunut heidän haltuunsa. Tämä rihkama on ollut yleensä
vailla kaikkea myyntiarvoa. Viidessä tapauksessa, jossa suomalainen
upseeri on estänyt virolaisia tullimiehiä tarkastusta toimittamasta,
on Viron Avustamisen Päätoimikunta hankkinut Suomen viranomaisilta
avustusta tullitarkastuksen toimittamiseen ja on tarkastus osoittanut,
että estämisen syynä upseerin puolelta on ollut turhanpäiväinen
vastustelunhenki.

»Osa vapaaehtoisia on varsinkin paluumatkallaan käyttäytynyt
juovuspäissään sopimattomasti, mutta on aivan väärin syyttää koko
tuhansiin nousevaa vapaaehtoista armeijaa muutaman kymmenen kelvottoman
toverin takia.

»Yhtään valitusta Viron sotilas- tai siviiliviranomaisten taholta
suomalaisia vapaaehtoisia vastaan ei Viron Avustamisen Päätoimikunta
ole saanut, joka sekin lienee osotuksena kotimaassa esitettyjen
syytösten aineettomuudesta.»

Mahdollisuudet uuden retkikunnan aikaansaamiseksi huononivat tällä
välin huononemistaan. Viron avustaminen oli Suomessa joutunut pois
päiväjärjestyksestä. Aunuksen retki oli kokonaan syrjäyttänyt sen.
Suuria määriä Suomen nuorisoa liittyi nyt tällä kertaa Aunuksen
vapaaehtoisiin suomalaisiin joukkoihin tukeakseen aunukselaisia heidän
vapaustaistelussaan.

       *       *       *       *       *

Sittenkuin toukokuun keskivaiheilla, jolloin sotilaallinen tilanne
oli muuttunut virolaisille jälleen erittäin epäedulliseksi, vastikään
kokoutuneen perustavan kokouksen asettama, uusi, _Strandmanin_ johtama
hallitus anoi apua Suomesta, näytti vapaaehtoisten saanti Viroon
melkoisen vaikealta. Siitä huolimatta Päätoimikunta päätti koettaa
saada Viron avuksi vaikkapa vain 500-miehisen, hyvin järjestetyn ja
varustetun suomalaisjoukon sillä ehdolla, että Suomen hallitus yhä
edelleen olisi suostuvainen kaikin puolin tukemaan yritystä. Sittenkuin
Suomen hallitus oli suostunut Päätoimikunnan asettamiin ehtoihin ja
myöntänyt tarpeelliset käyttövarat, ryhdyttiin uuden retkikunnan
kokoonpanoon, joskin melkoisin epäilyksin. Apujoukon johtajaksi saatiin
lupautumaan jääkärikapteeni _Kumlin_, joka ryhtyi laatimaan luetteloa
muista upseereista. Suomenlinnasta saatiin miehistön kokoamista varten
kasarmi, joka pantiin kuntoon, ja jonne jo joitakuita vapaaehtoisiksi
ilmoittautuneita sijoitettiin.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että Päätoimikunnan epäilykset pienenkin
joukon kokoonpanoon tarpeellisen vapaaehtoismäärän saamiseen
nähden olivat enemmän kuin perusteltuja. Viron hallituspiirien
vitkastelun ja epäröinnin kautta oli menetetty otollinen hetki, ja
nyt osoittautui erittäin vaikeaksi saada vapaaehtoisia värvätyksi
retkelle. Todennäköisesti olisi kuitenkin pitemmän ajan kuluessa voitu
saada tarpeellinen määrä kunnollisia vapaaehtoisia uutta retkikuntaa
varten. Mutta sillä välin tilanne Viron rintamilla jälleen muuttui.
Virolaiset pääsivät pahimmasta pinteestä, alkoivatpa vielä voimakkaan
etenemisenkin, eivätkä niin ollen kaivanneet suomalaista apua.

Tästä syystä Suomen hallitus kesäkuun alkupäivinä katsoi uuden
retkikunnan Viroon lähettämisen tarpeettomaksi. Viron sotilasedustaja
Helsingissä lähetti puolestaan kesäkuun 13 p:nä seuraavan ilmoituksen
Viron Avustamisen Päätoimikunnalle:

 »Suomalaisten apujoukkojen suhteen ilmoitti minulle eilen v.t.
 ulkoasiainministeri _Tönisson_ telefoonissa, ettei Eestin Hallitus
 ole tilaisuudessa niitä heti paikalla käyttämään muuttuneen tilanteen
 takia. Jos onnistutaan lopettamaan vihollisuudet saksalaisten kanssa,
 josta on toiveita, ei senjälkeen enää tarvita apujoukkoja. Jos sota
 saksalaisia vastaan syttyy uudelleen, silloin kyllä tarvittaisiin
 apua, mutta arvattavasti tilanne siinä tapauksessa tekee mahdottomaksi
 saada suomalaista apua sillä rintamalla. Hallitus pyytää kuitenkin,
 että kaiken varalta Päätoimikunta vielä ei lopettaisi toimintaansa
 kokonaan, sillä tilanne ei ole meille läheskään vielä selvinnyt.
 Kiitollisuudella ja kunnioittaen

                                          _A. Hanko._»

 Tämän johdosta ja koska epämääräisen tilanteen pitkittäminen viikosta
 viikkoon katsottiin turhaksi, päätti Päätoimikunta kesäkuun 16 p:nä
 saattaa sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon lakkauttavansa
 toimintansa ja pysyvänsä koossa vain loppulikvidatsionia varten.
 Vapaaehtoisten värväys lopetettiin, ja jo saapuneet miehet laskettiin
 kotiin. _Viron avustaminen Suomen puolelta oli päättynyt._

 Lopettaessaan toimintansa Viron Avustamisen Päätoimikunta sai
 vastaanottaa Viron tasavallan pääministeriltä vironkielisen kirjelmän,
 joka suomennettuna kuuluu: [Kirjelmä on, kuten päivämäärästä näkyy,
 kirjoitettu ennen uutta avunpyyntöä Viron puolelta, mutta sopinee
 parhaiten tässä yhteydessä julkaistavaksi.]

 »VIRON TASAVALTA.

 Viron Avustustoimikunnalle

 Helsingissä.

 Viron Tasavallan Hallituksen puolesta on minulla kunnia ilmaista
 lämmintä kiitollisuutta suomalaiselle Viron Avustamisen
 Päätoimikunnalle sen lopettaessa toimintansa nykyisessä muodossaan
 siitä suuresta työstä ja vaivasta, mitä Toimikunnalla on ollut
 järjestäessään Virolle erittäin tärkeää avunantoa. Erityisellä
 kiitollisuudella käännyn Toimikunnan puheenjohtajan, senaattori
 _Louhivuoren_ puoleen, joka on henkilökohtaisella huolenpidollaan ja
 tarmollaan näytellyt niin tärkeää osaa avunannon järjestämisessä.
 Samalla tuon julki ja pyydän Hallituksen puolesta välittämään
 suurimman kiitoksen ja kunnioituksen tunteet myös kaikille niille
 unohtumattomille Suomen veljeskansan sotureille, jotka uhrautuvaisesti
 ja urhoollisesti ovat taistelleet Viron vapauden puolesta, samoinkuin
 koko Suomen yhteiskunnalle, joka lämpimällä myötätunnolla ja runsaalla
 kannatuksella on ottanut Viron avustamiseen osaa.

                                    _O. Strandman._
                        Viron Tasavallan Hallituksen Pääministeri.

                                    _Th. Käärik_. sihteeri.

 Tallinnassa 15 p. toukok. 1919.

                                    3466.»

Ensimmäisen suomalaiskomppanian Viroon lähdön kaksivuotispäivän
johdosta »Iltalehti» kirjoittaa joulukuun 31 p:nä 1920 otsakkeella
»Kunniakas kaksivuotismuisto»:

 »_Sankariajaksi_ tahtoisimme sitä aikaa kutsua huolimatta siitä,
 että maamme silloin oli köyhempi elämän välttämättömyystarpeista
 kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen. Suomen kansassa sykki noina
 nälkäkuukausinakin voimakkaana se päättävän toiminnan ja ripeän
 alotteen henki, joka omassa vapaussodassamme oli herännyt ja joka
 kaikkina aikoina on historiaa tehnyt. Niinpä tuli myös Viron
 aseellisesta auttamisesta Suomen kansan historiallinen teko, jonka
 seuraukset ovat olleet paljo ratkaisevampia kuin kaikkein suurin
 osa siitä 'historiasta', jota suunsoitolla ja pykälätaistelulla
 tässä maassa sittemmin on tehty. Viron vapaustaistelun aseellinen
 avustaminen on niitä momentteja kansakunnan elämässä, joista virtaa
 itseluottamusta ja uskoa veltompien ja pahempienkin päivien varalle.
 Kohottavia muistoja oman itsetuntonsa ylläpitämiseksi tarvitsee
 jokainen kansa, tekoja, joista se saa tyydytystä ylevimmille
 käsityksilleen omasta itsestään ja kutsumuksestaan inhimillisen
 kulttuurin palveluksessa.

 Näitä momentteja ei aikaisemminkaan ole puuttunut Suomen kansan
 historiallisista vaiheista, vaikka niiden oikeata merkitystä
 on ollut peittämässä »vieras lippu». Liiallinen vaatimattomuus
 suomalais-kansallisessa historiankäsittelyssä on luullaksemme myös
 ylläpitänyt lapsipuolisuuden tuntoa kansassamme Ja kuitenkin on —
 niinkuin on tehnyt heimokansamme unkarilaiset Europaan tunkeutuvia
 turkkilaisia vastaan — Suomen kansa vuosisatoja taistellut
 etuvartiotaisteluja slaaveja vastaan ponnistellen henkeen ja
 vereen länsimaiden viljelyksen säilyttämiseksi Laatokan ja Nevan
 vaiheilla. Ruotsin lipun alla suomalaiset joukot taistelivat
 tietysti ensi kädessä Ruotsin politiikan, Ruotsin etujen ja
 suuruuden puolesta, mutta ainakin kerran tämä taistelu sai
 maailmanhistoriallisen perspektiivin: kolmikymmenvuotisessa sodassa.
 Silloin esiintyi suomalainen sotilas Keski-Europassa protestanttisen
 maailmankatsomuksen päättävänä puolustajana sen ajaa vanhoillisia ja
 taantumuksellisia mahteja vastaan. Täysin johdonmukaisesti liittyy
 osanottomme Viron vapaussotaan siihen historiallisten taistelujen
 sarjaan, jota Suomen kansa on käynyt slaavilaista itää ja niitä
 sortajamahteja vastaan, jotka ovat tahtoneet kansoilta kieltää
 omantunnon ja vakaumuksen vapauden. Satunnaiselta näyttävällä teolla,
 Suomen apuretkikunnalla Vireen, on siis ollut juurensa syvällä siinä
 kutsumuksessa, jonka historia meidän lapsipuolena itseään pitäneelle
 kansallemme on antanut.»

Niistä lukuisista sähkösanomista, joita Viron Alistamisen
Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ sai Virosta
ensimmäisen suomalaisavun vuosipäivänä joulukuun 30 p:nä 1919,
julkaistakoon tässä seuraava, kenraali _Laidonerin_ lähettämä:

 »Tänään vuosi sitten ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset astuivat
 Eestin maakamaralle kiiruhtaen poikki lahden halun ajamina olla meille
 eestiläisille avuksi taistelussamme itsenäisyytemme puolesta.

 Jos kohta olikin pieni se asevoima, joka aluksi kiirehti avuksemme,
 niin urheiden suomalaisten vapaaehtoisten meille tarjoama siveellinen
 tuki oli sitä suurempi. Eestiläiset ja suomalaiset ovat yhdessä
 taistelleet sekä yhteisillä taistelukentillä saavuttaneet yhteisiä
 voittoja. Eestin kansa ei ole unohtava niitä kohtalokkaita aikoja,
 jolloin suomalaiset purjehtivat poikki meren ja ojensivat auttavan
 kätensä veljeskansalleen.

 Eestin Meri- ja Maa-armeija muistaa tänään kaatuneita sankarillisia
 suomalaisia ja muistelee mitä hartaimmin kiitollisuuden tuntein
 suomalaisia veljiä, jotka vaikeana hetkenä kenraali _Wetzerin_ ja
 everstien _Kalmin_ ja _Ekströmin_ johdolla kiiruhtivat meitä auttamaan.

 Samalla sallikaa, että Eestin Armeijan nimessä julkilausun mitä
 syvimmän kiitollisuuteni Teille ja kaikille Avustustoimikunnan
 jäsenille. Olemme vakuuteltuja, että yhteinen taistelu ja yhdessä
 vuodatettu veri on muodostava lujimman mahdollisen siteen kahden
 veljeskansan välille.

 Tallinnassa 30. XII. 1919.

                                     Kenraali _Laidoner_.»






KOLMAS OSA




1. Siirto Tallinnaan.


Aikaisemmin on jo tehty selkoa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
varhaisimmista alkuvaiheista.

Majuri _Ekströmin_ tarkoitus oli heti joulunpyhien jälkeen ryhtyä
komppanioittensa tarmokkaaseen järjestelyyn ja sotilaalliseen
koulutukseen ja jatkaa sitä tammikuun puoliväliin saakka, jolloin
vapaajoukko olisi hänen arvelunsa mukaan ollut taistelukunnossa ja
voitu siirtää lahden ylitse suoraan sotarintamalle. Senvuoksi hän
antoi kaikille Helsinkiin jo saapuneille vapaaehtoisille luvan palata
omaistensa luo viettämään joulunpyhiä, joiden jälkeen heidän oli määrä
heti ilmoittautua palvelukseen.

Jos olosuhteet olisivat sallineet tämän suunnitelman toteuttamisen,
olisi se epäilemättä vaikuttanut sangen edullisesti etenkin rykmentin
kokoonpanoon. Silloin olisi vapaajoukon komentajalla ollut paremmin
tilaisuutta valvoa, että ainoastaan kelvollisia ja kykeneviä aineksia
olisi otettu sekä päällystöön että miehistöön. Valitettavasti asiain
kehitys ei sallinut minkäänlaista viivytystä mukaantulevien valintaa
eikä joukkojen harjoitusta varten.

Tilanne Virossa kävi päivä päivältä huolestuttavammaksi. Vielä
virolaisten hallussa olevilla paikkakunnilla väestön levottomuus
kasvoi. Suomen ulkoministerille, Viron Avustamisen Päätoimikunnan
puheenjohtajalle, Viron edustajalle Helsingissä, tohtori _Kallakselle_,
ja konsuli _Schwalbelle_ sähkösanoma toisensa jälkeen saapui
Tallinnasta pyytäen heitä kiirehtimään suomalaisten komppanioiden
lähettämistä Viroon.

Majuri _Ekström_ ei kuitenkaan suostunut vielä lähtemään. Virosta
saapuneiden tietojen mukaan ei siellä ollut aseita riittämiin edes
omille joukoille, saati sitten suomalaiskomppanioille. Vapaajoukon
järjestystä ei myöskään oltu vielä pantu edes alulle. Majuri _Ekström_
ei luonnollisesti tahtonut ottaa vastuulleen johtoonsa uskoutuneiden
vapaaehtoisten hengen tarkoituksetonta menettämistä. Sitäpaitsi ei
Suomessa oltu vielä täysin selvillä virolaisten sotilaallisen aseman
kärjistyneisyydestä. Saadut tiedot tuntuivat tarkoituksellisesti
liioitelluilta. Saadakseen varmoja tietoja asemasta Virossa vapaajoukon
päällikkö valtuutti tulkki-adjutanttinsa, luutnantti _Kirottaren_,
matkustamaan Tallinnaan ja palasi itse joulua viettämään Turkuun.

Lumimyrskyn viivyttämättä luutnantti _Kirottaren_ onnistui
vasta joulupäivänä päästä laivalla yli lahden Tallinnaan. Vielä
samana päivänä hän pääsi pää- ja sotaministeri _Pätsin_ puheille
sotaministeriössä Leipurinkadun varrella. Tästä kohtauksesta hän kertoo:

'Ministeri _Päts_ olikin parastaikaa ministeriössä ja käski minun heti
astua sisään. Sotaministerin luona olivat hänen apulaisensa _Jurine_,
kulkulaitosministeri _Säkk_, eversti _Laidoner_ ja eversti _Reiman_
sekä muutamia muita herroja. Näytin papereitani ja sanoin sanottavani
ilmoittaen, että suomalaiset, jos kaikki käy hyvin, koettavat olla
Tallinnassa tammikuun puolivälissä. Sitten pyysin, että minulle
selitettäisiin hiukan yleistä tilannetta. Se tehtiin. Kunnioituksella
kuuntelin sotaministerin vakavia sanoja.

Bolshevikit eivät enää olleet kaukana Tallinnasta, vain muutaman
kymmenen virstan päässä. Tilanne oli äärimmäisen vakava, se oli
kaikille selvää. Ihmettelin ministeri _Pätsiä_, miten hän sittenkin
saattoi puhua niin äärettömän optimistisesti ja lopuksi hymyillen sanoa:

— Ei tee mitään. Koettakaa suomalaisten kera saapua tänne pikemmin;
kyllä sitten näytämme bolshevikeille!

— Mutta annatteko kiväärejä?

— Annamme.

— No, tahdon koettaa olla jo ehkä kolmen päivän kuluttua täällä.

Niine hyvinemme erosimme.'

Seuraavana päivänä luutnantti _Kirotar_ palasi Helsinkiin. Laivan
lähtiessä Tallinnan satamasta käytiin sen edustalla parastaikaa
englantilaisen laivasto-osaston ja bolshevikien Novik-mallisen
risteilijän, »Spartakin», välillä kiivasta taistelua, joka päättyi
viimemainitun antautumiseen miehistöineen päivineen.

Laivan saavuttua klo 8 illalla Helsinkiin luutnantti _Kirotar_ kiiruhti
suoraan majuri _Ekströmin_ puheille, joka sähköteitse kutsuttuna oli
saapunut Turusta, ilmoittaen:

— Virossa asiat ovat nyt sillä kannalla, että jos te, Herra Majuri,
ette ole siellä kolmen päivän kuluttua, niin teidän ei enää kannata
sinne mennäkään.

Saatuaan lähemmin selkoa tilanteesta rintamalla ja Tallinnassa sekä
varmistuttuaan aseiden saantimahdollisuuksista majuri _Ekström_
luopui epäilyksistään. Valitsemisen varaa ei ollut. Rykmentti oli
mahdollisimman nopeasti saatava välttävään kuntoon ja vietävä
taisteluun. Oli luotettava vapaaehtoisten luontaiseen sotilaskykyyn
ja siihen koulutukseen, jonka he mahdollisesti olivat saaneet Suomen
vapaussodan aikana tai sen jälkeen suojeluskunnissa. Tallinnassa
voitaisiin sitten, jos tilanne sen sallisi, täydentää komppanioiden
kasvatusta. Äkkiyllätysten varalta 1:nen komppania oli lähetettävä
vielä ennen vuoden loppua Tallinnaan ja muut osastot sitten
mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä, joulukuun 27:ntenä, julkaistiin sanomalehdissä
kutsu Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon ilmoittautuneille saapua
aamulla joulukuun 28 p:nä Uudenmaan kasarmille Liisankadun varrelle.
Luutnantti _Anto Eskola_ sai käskyn kiireellisesti ryhtyä panemaan
kuntoon komppaniaansa — vaikeasti täytettävä käsky, kun ei ollut
tietoa, mistä yht'äkkiä voisi hankkia tarpeelliset sotilaspukimet
puolelletoistasadalle miehelle.

Joulukuun 28 p:nä oli Uudenmaan kasarmilla tavaton hälinä. Miehistöä
järjestettiin. Upseerit jaettiin eri komppanioihin. Komppanioiden
päälliköiksi määrättiin: 1:sen kompp. luutnantti _Eskola_, 2:sen kompp,
kapteeni _Severi Kanerva_, 3:nnen kompp. vänrikki _Yrjö Laaksonen_ ja
4:nnen kompp. vänrikki _August Johansson_, joka sai pian määräyksen
luovuttaa päällikkyyden vänrikki _Bror Dahlgrenille_. Senjälkeen l:seen
komppaniaan valittiin aliupseerit ja miehistö, yhteensä n. 150 miestä.

Mutta kuljetuslaivan ja välttämättömien vaatetustarpeiden saanti teki
vaikeuksia. Edellisestä selvittiin kuitenkin verrattain pian siitä
huolimatta, että laivan vuokrasopimus Suomen ja Viron hallitusten
välillä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu. Vaatteiden hankinta
näyttäytyi sitävastoin pulmalliseksi kysymykseksi.

Niin lyhyessä ajassa mikään sotilaspukimo ei voinut sitoutua hankkimaan
150 sotilas-vaatekertaa. Suomen armeijan intendenttuurista ei oltu
liioin halukkaita antamaan sotilaspukuja, joita oman maan vakinainen
armeija siihen aikaan kipeästi tarvitsi, mikäli niitä voitiin saada.
Matka Tallinnaan täytyi lykätä. Majuri _Ekströmin_ ja luutnantti
_Eskolan_ tarmon ja hellittämättömyyden ansiota on, että jonkinlaiset
manttelit ja sotilastakit saatiin seuraavana päivänä hankituiksi
1:selle komppanialle, joten jäänmurtaja »Tarmon» kapteenille voitiin
antaa määräys olla valmiina kuljettamaan ensimmäiset vapaaehtoiset
joulukuun 30 päivänä Tallinnaan. Vaatetus oli kylläkin perin vajanainen
ja laadultaankin vaatimaton — täydellinen sotilaspuku saatiin
miehistölle vasta myöhemmin Virossa, — mutta sehän sillä hetkellä
pääasia olikin, että komppanialla oli jonkinlainen yhtenäinen vaatetus,
joten matkalle voitiin lähteä.

1:sen komppanian matkasta Tallinnaan ja sen vastaanotosta siellä
luutnantti _Kirotar_ kertoo:

'Seuraavana päivänä (30. XII.) olin jo klo 7 aamulla jälleen
kasarmilla. Luutnantti _Eskola_ oli jo järjestänyt komppaniansa matkaa
varten. Miehet olivat asettuneet kahteen riviin pihalle odottamaan
_Ekströmiä_. Enempää ei sillä kertaa voitu lähettää vaatteiden puutteen
vuoksi.

— Asento! kajahtaa äkkiä terävä komento. Miesrivi jähmettyy
liikkumattomaksi.

Majuri _Ekström_ tulee yli pihan.

— Päivää, pojat! kuuluu hänen lyhyt tervehdyksensä.

— Hyvää päivää, Herra Majuri! jyrisee vastaus kuin yhdestä suusta.

Riemuntunne täyttää sydämen kuullessa näitä jyrkästi ja tarmokkaina
läpi aamuhämärän kajahtavia tervehdyksiä.

_Ekström_ kulkee luutnantti _Eskolan_ saattamana 1:sen komppanian
editse ja tarkastaa miehet, yhden kerrallaan.

Kaikki on kunnossa. Komennot kajahtavat jälleen, ja sitten marssi
alkaa, nelimiehisissä riveissä, kasarmin pihalta satamaa kohden,
tietysti laulaen.

»Tarmo» jo odottaa. Satamasillat ovat täynnä kansaa, joka
aamuvarhaisesta huolimatta on tullut saattamaan omaisia ja tuttavia.

Miehet ovat pian laivassa. Toiset kiipeävät maston huipussa olevaan
märssykoriin, toiset jäävät istumaan laivan partaalle. Hyvästijättöjä
kuuluu, kukkia heitetään.

— Näkemiin, näkemiin! Pian tulemme takaisin — Pietarin kautta
tietenkin! huutaa joku maston huipusta, ja kaikki yhtyvät häneen.

Laiva alkaa jo irtautua laiturin kyljestä. Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puheenjohtaja, senaattori _Louhivuori_ astuu esiin.
Hänen sydämelliset, vakavat ja lämpimät jäähyväissanansa kajahtavat.
Yhteinen »Maamme» seuraa niitä.

Laiva on jo lähtenyt liikkeelle. [Lähtö tapahtui klo 8 ap. Komppanian
vahvuus oli 140 miestä.] Satamalaituri jää yhä kauemmaksi; enää näemme
vain liehuvien nenäliinojen meren. Mutta sekin katoaa pian. Laiva
liukuu satamasta ulkomerelle ja suuntaa vähitellen kulkunsa Tallinnaa
kohden. Kotimaan ranta jää yhä kauemmaksi. Moni katse suuntautuu
miettivänä taaksepäin...

Näkemiin, Suomi...

Matka kuluu hauskasti. Toiset panevat tavaroitaan kuntoon, toiset
juttelevat ja tekevät tuttavuuksia. Minäkin teen sitä, astun erään
pitkäpartaisen, vanhan miehen luo ja ryhdyn puheisiin. Mies on
viidenkymmenen korvilla. Puhelemme tietysti matkastamme; kysyn, mitkä
syyt saivat hänet lähtemään Viroon.

— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat
koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan
vastaukseksi.

— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut
kuuntelemaan keskusteluamme.

— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin
vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin
kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.

Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas,
aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet
ottamaan osaa tähän sotaretkeen.

— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä!
kuuluu vastaus.

— Mutta kuinka vanha sinä olet?

— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän
neljätoista, lisää hän kiireesti.

Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja
velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä
innostusta ja tulta.

Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja
tarkastelevat lähenevää rantaa. Majuri _Ekström_ ilmestyy alhaalta
kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle.
Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla
tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja
komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut
Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo
12.30 päivällä.]

Miehet ovat asettuneet riveihin. _Ekström_ astuu esiin ja pitää heille
lyhyen puheen.

— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta
voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten
katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa
samaa mieltä.

Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan.
Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä
venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.

Se saa poikien mielet kiehumaan.

— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.

Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä
ole omaa sotilaspukua.

»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa
on sota- ja pääministeri _Päts_, kenraali _Larka_, eversti _Reiman_,
kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. Majuri _Ekström_
astuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeri _Pätsin_ eteen ja
sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset
vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja
esittelyjä.

Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnantti
_Eskolan_ johdolla ruoturintamaan. Sitten ministeri _Päts_ astuu esiin
ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat
ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja
tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että
sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä
olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten
joukkoon.

Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteri
_Y.O. Ruuth_, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia
sotilaita Tallinnaan.

Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se
käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta
kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuri
_Ekström_ seuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnantti
_Eskola_ komppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme
satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille,
jossa Viron armeijan ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ ottaa meidät
vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee
kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta
sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan
eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni
johtuu liiasta mielen pingoituksesta.

Pysähdymme Pietarintorille. Majuri _Ekström_ astuu eversti _Laidonerin_
eteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa.
_Laidoner_ kiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille
sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti
ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon
kanssa.

Ministeri _Pätsin_ puhe ja lopuksi yleinen »Maamme» seuraavat vielä
_Laidonerin_ sanoja. Sitten alkaa marssi jälleen Harju- ja Pitkääkatua
myöten sotaministeriön ohitse Luostarinkadulle, jonka varrella
sijaitsevaan Nikolainlukioon eversti _Reimanin_ toimesta suomalaisille
on järjestetty suurenmoinen asunto. Kaikki loistaa puhtautta: joka
miehelle on varattu oma vuode patjoineen ja lumivalkoisine lakanoineen.

Virolaisia rouvia ja neitosia on Luostarinkadulla kuusenoksin ja kukin
vastassa. Joka mies saa rintaansa tai lakkiinsa kukan. Mieliala alkaa
nousta, ruokakattilat levittävät nälkää herättävää tuoksua ympärilleen,
ja ruoka maistuu pitkän matkan,puheiden ja marssin jälkeen tietysti
erinomaisen hyvältä.

Sittenkuin kasarmissa kaikki on pantu kuntoon ja vahdit asetettu,
lähtevät upseerit hotelli St. Petersburgiin, jossa heille on varattu
asunnot ja katettu komea päivällispöytä. Pian istumme juhlapöydässä,
kerallamme ministeri _Päts_, kenraali _Larka_, kenraali _Pödder_,
eversti _Reiman_ ja monet muut. Innostuneet pöytäpuheet ja maukkaat
ruo'at vaihtelevat: kaikki ovat iloisia. _Ekströmin_ lyhyet
kiitossanat, jotka minä käännän viroksi, otetaan vastaan suurella
mieltymyksellä.

Päivällispöydässä saamme kuulla englantilaisen laivaston komentajan,
amiraali _V.H. Cowanin_ katselleen Suomen poikia sotaministeriön
parvekkeelta ja lausuneen kiittäen:

— Englantilainen laivasto merellä ja muutamia satoja tuollaisia poikia
mantereella virolaisten apuna, kyllä sitten näytämme bolshevikeille.

Illalla käydään vielä virolaisten upseerien kutsusta »Estoniassa», ja
vasta myöhään illalla pääsemme levolle.'

       *       *       *       *       *

Muidenkin komppanioiden järjestely ja vaatettaminen sujui nopeasti,
niin että ne voitiin pian 1:sen komppanian jälkeen lähettää matkalle.
Majuri _Ekström_ johti vapaajoukon muodostamista kaiken aikaa suurella
tarmolla.

Uusien vapaaehtoisten joukkojen lähtiessä Helsingin satamasta olivat
niitä joka kerta rantalaitureilla saattamassa suuret ihmisjoukot, jotka
tahtoivat vielä onnellista matkaa ja kunniakasta paluuta. Lämpimin
puhein, sydämen pohjasta lähtevin siunauksin ja eläköönhuudoin kotimaan
rantaan jäävät ja heidän kauttaan koko isänmaa hyvästeli ensimmäistä
kertaa vieraalle maalle taisteluun lähteviä vapaan Suomen sotilaita.
Lähtö muodostui joka kerta suureksi isänmaalliseksi juhlatilaisuudeksi.

2:nen komppania kapteeni _Kanervan_ johdossa 5 upseerin ja 130
sotilaan vahvuisena ja jääkäriluutnantti _Onni Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta valmistuivat lähtöön tammikuun 3 p:ksi.

Englannin Itämeren laivaston johto oli tahtoen osoittaa huomaavaisuutta
suomalaista apuretkikuntaa kohtaan ilmoittanut lähettävänsä pari
sotalaivaa saattamaan »Väinämöistä», koska bolshevikialuksia oli taas
liikuskellut Suomenlahdella. »Väinämöinen» sai käskyn lähteä 3 p:nä
klo 11 ap., kuten myös tapahtui. Mutta kun laiva oli lähtenyt, saapui
sähkösanoma, että englantilaiset alukset tulisivat perille vasta klo
2,30 ip. »Väinämöinen» palautettiin satamaan odottamaan sotalaivoja.
Klo 2,30 ip., jolloin aluksia ei ollut saapunut, tohtori _Louhivuori_
antoi »Väinämöiselle» lähtökäskyn. 2:nen komppania ja jääkäriluutnantti
_Vuorisalon_ K.K.K. saapuivat niin ollen Tallinnaan vasta klo 7 ip.

Englantilaiset sotalaivat »Calypso» ja »Caradoc» tulivat kuitenkin
lopuksi myöhemmin iltapäivällä Helsingin satamaan. Niiden paluu
Tallinnaan määrättiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, tammikuun
4:ntenä, jolloin ne veivät mukanaan Tallinnaan Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon 3:nnen komppanian.

Eräs mukana ollut vapaaehtoinen kertoo tästä matkasta m.m. seuraavaa;

»Ystävälliset englantilaiset ovat varanneet meille hauskan matkan.
Heti alussa saamme kuumat kaakaot laivakeksien kera. Sellaista
harvinaisuutta me Suomessa viime aikoina tuskin olemme nähneetkään.
Lisäksi on meillä vielä lupa ostaa laivan kaupasta appelsiineja,
suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa ihmeen halpaan hintaan.
Välillä pistäydymme kannella ihailemassa aavaa merta. Joku
tovereistamme on löytänyt alhaalta pianon, ja sillä hän nyt soittaa
kappaleen toisensa jälkeen hartaan kuulijakunnan huviksi.

»Neljätuntinen matkamme kuluu liiankin pian. Viron rannat alkavat
näkyä, ja pian olemme Tallinnan sataman läheisyydessä. Pienempi alus
saapuu meitä noutamaan, ja niin on sanottava hyvästit ystävällisille
englantilaisille ja astuttava virolaiseen laivaan, joka vie meidät
sisäsatamaan.»

Sittenkuin 1:sen patterin miehistö oli saapunut Tallinnaan tammikuun 5
p:nä ja 4:s komppania sekä siitä erotettu puhelinkomppania kaksi päivää
myöhemmin, olivat Viron kamaralla kaikki ne Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon osastot, jotka ottivat osaa Tallinna-Narva retkeen.

Eräässä Tallinnan lehdessä nimimerkki H. Rk. kirjoitti suomalaisten
tulosta:

'He tulivat Tallinnaan. Tallinna oli siihen saakka katsonut vaaraa
hypnotisoituna kuin eläin, jota jättiläiskäärme lähestyy. Tai oletteko
ehkä nähneet lintua, jota kissa tulee yhä lähemmäksi? Lintu visertää,
liikuttaa siipiään, mutta ei voi eikä tohdi paeta.

Sellaisen äänettömän kauhun vallassa Tallinna oli.

Sitten suomalaiset tulivat. Ja Tallinna oli niin kohmettunut, ettei se
osannut tervehtiäkään. Ja Tallinnan punaiset tuijottivat suomalaisia
vihaisin katsein.

Siten suomalaiset vapaaehtoiset, joita heidän kotimaassaan oli asemilla
kukin otettu vastaan ja soitoin, lauluin lähetetty kuolemaa kohden,
saivat Tallinnasta kaikkein huonoimman vaikutelman. Eräs suomalainen
upseeri sanoi minulle:

— Näin vain yhden ainoan ihmisen, joka tervehti meitä. Se oli
eräs intelligentti nainen, joka seisoi katukäytävällä liehuttaen
nenäliinaansa ja sitten puhkesi itkuun. Muut tuijottivat —, hän veti
kasvonsa tavattoman höperöön virnistykseen, suu ammollaan, — näin,
niinkuin... — hän etsi sanaa.

— Moukat, täydensin minä.'

       *       *       *       *       *

Tallinna on sielullisesti ruma kaupunki. Sillä on rahaa, on tavaraa.
Mutta kukkia sillä ei ole. Ja ne, mitä sillä on, se sitoo kuusenoksien
sisään, niin että kimput näyttävät luudantyngiltä. Mutta kukkia on
tarvis; kukin on koristettava niitä Pohjolan veljiä, jotka eivät vaadi
meiltä mitään muuta kuin mukaan tulemista, mutta antavat kaikkensa
meille ja meidän vapaudellemme, parasta antavat, mitä ihminen yleensä
voi antaa — oman elämänsä, oman nuoren, kukoistavan elämänsä,
tulevaisuutensa, riemunsa ja onnensa.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sijoitettiin kokonaisuudessaan
Nikolainlukioon, kun taas upseereille varattiin asunto hotelli St.
Petersburgissa. Heti Tallinnaan saavuttua ryhdyttiin tarmokkaasti
hankkimaan komppanioille puuttuvia varustuksia ja sen ohella opetettiin
niille sotilaallisen kasvatuksen ja järjestyksen alkeita. Tammikuun
7 p:nä majuri _Ekström_ määräsi komppanioille uudet nimet: 1:selle —
Helsingin, 2;selle — Hämeen, 3:nnelle — Vaasan ja 4:nnelle— Siuntion
komppania. Nämä nimet eivät kuitenkaan tulleet vakinaiseen käytäntöön.
Komppanioita kutsuttiin edelleen järjestysnumeroiden mukaan.

Järjestelytyö suuntautui niinä harvoina päivinä, jotka Vapaajoukko
viipyi Tallinnassa, pääasiassa komppanioiden varustusten ja kuormaston
täydentämiseen. Harjoitukset jäivät siten verrattain syrjään
puhumattakaan luennoista. Suurella vaivalla onnistuttiin saamaan
tarpeellisia esineitä, joista kaikista Virossa vallitsi mitä suurin
puute. Vähitellen kuitenkin voitiin hankkia kaikkein tärkeimmät
varustukset, mutta vältettävissä ei ollut, että ne jättivät paljon
toivomisen varaa, etenkin laatuunsa nähden. Niinpä majuri _Ekström_
sittemmin taistelukauden alettua katsoi välttämättömäksi Mallassa
14.1.1919 julkaistussa päiväkäskyssä ilmoittaa:

»Kun olen huomannut, että meille luovutetut kiväärit ovat erityisen
huonossa kunnossa, huomautan jokaiselle upseerille, että kiväärien
hoito kuuluu jokaisen päällikön ensimmäisiin tehtäviin.»

Todettiin suurimman osan Vapaajoukolle jaetuista kivääreistä kipeästi
kaipaavan perusteellista korjausta. Mutta valitsemisen varaa ei ollut.
Täytyi tyytyä siihen, mitä voitiin saada.

Konekiväärikomennuskuntia järjestettiin jokaisen komppanian oheen. Ne
saivat asestuksekseen kevyitä, rakenteeltaan yksinkertaisia ja — mikä
tärkeintä —hyvässä kunnossa olevia englantilaisia konekiväärejä, joihin
muutamat virolaiset upseerit ja lukiolaiset tutustuttivat suomalaisia
konekiväärimiehiä.

Viron pääintendenttuuri luovutti asiaankuuluvine rekineen y.m.
tarpeineen kutakin komppaniaa varten 11 hevosta: 1 komppanian
päällikön ratsuksi, 4 kuormastoa varten, 2 kenttäkeittiöitä varten, 2
ampumatarpeiden kuljetukseen ja 2 läheteille; konekiväärikomennuskunnat
saivat kukin 10 ja puhelinkomppania 9 hevosta sekä Vapaajoukon esikunta
6 ratsua.

Luutnantti _Branders_ oli Helsingissä jo antanut muutamia päiväkäskyjä
joulukuun 30 p:stä lähtien siellä oleville komppanioille. Mutta
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen varsinainen päiväkäsky
julkaistiin vasta Tallinnassa tammikuun 5 p:nä. Sen sisällöstä
lainattakoon tähän seuraavat pykälät:

»1. §.

Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän
rosvolaumoista. Itsekullekin teistä tämä tehtävä oli selvillä jo
Suomessa. Suurin osa teistä on jo ollut tilaisuudessa tarjoamaan
henkensä ja verensä isänmaan alttarille. Saman uhrin tarjoamme nyt
virolaisille veljillemme. Sen vuoksi tämä suuri päämäärä velvoittaa
heitä käyttäytymään, niinkuin Suomen sotilaan vanhat perinnäistavat
vaativat. Koko sivistynyt maailma katsoo teihin. Se odottaa
teiltä paljon. Omasta puolestani olen vakuutettu, että Jumalan ja
urhoollisuutenne avulla tulette osoittamaan maailmalle, että olette
oikein ymmärtäneet jalon tehtävänne ja osaatte sen täyttääkin.

3. §

Kun täällä on sattunut väärinkäsityksiä sotilaiden ja paikkakunnan
asukkaiden välillä, niin kehoitan ja varoitan miehistöä kaduilla ja
julkisilla paikoilla käyttäytymään arvokkaasti, kuten urhoollisten
sotilaiden tulee. Samalla käsken sotilaita, jos he kohtaavat
bolshevikiagitaattoreita, siitä heti ilmoittamaan komppaniansa
päällikölle.»

Kun Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö, kenraali
_Wetzer_ ja Viron tykistön ylipäällikkö, kenraali (suomal. eversti)
_Londen_ tammikuun 10 p:nä saapuivat upseereineen ja loppujen
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerien ja sotilaiden kera
Tallinnaan, oli heitä vastaanottamassa m.m. Vapaajoukon 4:s komppania
soittokunnan kera. Majuri _Ekströmin_ puolesta oli saapuville
upseereille hotelli St. Petersburgiin valmistettu tuliaispäivälliset.
Tallinnan »Adelsklubb» taas oli kutsunut kenraalit upseereineen ja
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit vieraikseen illalla
ilmoittaen samalla klubinsa aina mielellään näkevän suomalaisia
upseereja keskuudessaan.

       *       *       *       *       *

Harjoitusten lomassa tutustuttiin innolla kaupunkiin, joka tarjoaakin
suomalaiselle vanhoine muureineen ja muurinsarvineen, kapeine,
mutkikkaine katuineen ja vanhoine taloineen ja kirkkoineen hyvin paljon
mielenkiintoista nähtävää. Mutta yleensä kaupunki silloisessa asussaan
teki vapaaehtoisiin vastenmielisen vaikutuksen. Sen venäläinen leima
herätti heissä kuohuvaa harmia.

Mutta toisaalta vapaaehtoiset, jotka eivät omassa maassaan viime
vuosina olleet suinkaan oppineet herkuttelemaan, olivat aivan erikoisen
tyytyväisiä Tallinnan ruokaan ja — juomaan. Viimemainittuun siinä
määrin, että Viron Avustamisen Päätoimikunta katsoi tammikuun 3 p:nä
välttämättömäksi lähettää Viron viranomaisille sähköteitse pyynnön,
ettei suomalaisille vapaaehtoisille annettaisi tilaisuutta väkijuomien
saantiin. Tämän johdosta Viron viranomaiset päättivät vangituttaa
kaikki ne henkilöt, jotka juottaisivat suomalaisille vapaaehtoisille
väkijuomia, ja soveltaa heihin ankarimmat määräykset. Tästä huolimatta
suomalaiset sotilaat sittemminkin saivat jossakin määrin hankituksi
väkijuomia.

Hotelli »Imperial», lähellä Nikolainlukiota, tuli pian vapaaehtoisten
mielipaikaksi, jossa suomenkieli ja suomalaiset laulut kaikuivat
ylinnä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon viipyessä Tallinnassa ennen
rintamalle lähtöään. Kielen taitamattomuus aikaansai tietysti alusta
alkaen monia lystikkäitä kohtauksia vapaaehtoisten ja virolaisten
välillä. Niinpä eräs 2:sen komppanian sotilas kertoo:

'Kävelen kaupungilla katsellen nähtävyyksiä toverini kera. Kysyn
eräältä mieheltä, voisiko hän sanoa, missä on kahvila.

— Ma ei möista, mis sa räägit, Soome poiss, saan vastaukseksi. [— En
ymmärrä, mitä sinä sanot, Suomen poika.]

— Minäkö? Sinähän se pikemminkin rää'yt, sanon, sillä ymmärrän hänen
puhettaan aivan yhtä vähän kuin hän minun.

Äijä vain hymyilee avuttomana ja vakuuttaa toistamiseen:

— Ei möista.

Minä ja toverini vain nauramme ja arvelemme, että mies on hullu.'

Muudan vapaaehtoisten joukkojen upseeri mainitsee eräässä kuvauksessaan
Virossa olosta: »naisväkeä täytyi luonnollisesti olla leikissä mukana.»
Ja niin oli asianlaita alusta alkaen. Tosin Tallinnan naiset eivät
suuresti välittäneet suomalaisista, ennenkuin Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon loistavat voitot olivat tehneet suomalaiset vapaaehtoiset
kuuluisiksi ja laskeneet heidän päällensä sankariseppeleen. Kuitenkin
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit ja sotilaat jo Tallinnassa
tekivät kaupungin naisten kanssa tuttavuutta. Sillä oli omat vaaransa,
etenkin, kun Tallinnassa oli viime vuosina majaillut sangen kirjavia
sotilasjoukkoja, aina saksalaisista kirgiiseihin ja kiinalaisiin
saakka. Majuri _Ekström_ katsoikin tarpeelliseksi päiväkäskyssään
varoittaa sotilaitaan huonoista tuttavuuksista, jotteivät he joutuisi
kykenemättömiksi rintamalle lähtöön.

Yleensä tallinnalaiset suhtautuivat suomalaisiin vapaaehtoisiin
vielä tällöin melkoisen välinpitämättömästi muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta. Jos he jotakin tunsivat suomalaisten saapumisen
johdosta, oli se kai hämmästystä. Suomalaisten vapaaehtoisten
komppanioiden taistelukuntoisuudesta heillä ei vielä voinut olla
aavistustakaan. Kaupungin asukkaat olivat sitäpaitsi tottuneet siihen,
että rintamalle viedyt, erilaiset joukot toinen toisensa jälkeen olivat
olleet pakotetut yhtymään yleiseen peräytymiseen. Ei niin ollen ollut
helppoa uskoa suomalaistenkaan voivan aikaansaada käännettä parempaan
päin.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon suureksi tehtäväksi jäi
uljailla voitoillaan nostaa suomalaisten vapaaehtoisten maine
Virossa ja kotimaassa korkealle ja herättää virolaisissa sotilaissa
ja siviiliväestössä luja usko voittoon ja vihollisissa kammoa ja
toivottomuutta.




2. Rintamalle.


Sittenkuin vapaaehtoiset olivat hiukan ehtineet tutustua Tallinnaan,
alkoi elämä siellä käydä heille ikäväksi. He eivät suinkaan
olleet kokoutuneet kaikilta Suomen ääriltä jäädäkseen maleksimaan
virolaisten pääkaupunkiin, joka tavattoman lukuisine, enemmän tai
vähemmän epäilyttävä-maineisine kahviloineen, hotelleineen ja muine
huvipaikkoineen vielä silloin muistutti melkeinpä kaikkea muuta kuin
sotivan ja äärimmäisessä hädässä olevan valtakunnan pääkaupunkia.
[Tammikuun alkupuolella ylin sotilasjohto antoi sitten käskyn
useimpien niiden sulkemisesta. Tieto siitä herätti rintamalla mitä
viheliäisimmissä oloissa taistelevissa joukoissa suurta tyydytystä.]
Halu päästä rintamalle kasvoi senvuoksi suomalaisissa komppanioissa
päivä päivältä. Entisiin syihin oli liittynyt vielä yksi lisää.
Tahdottiin päästä näyttämään tallinnalaisille, millaisia miehiä ne
vapaaehtoiset taistelussa olivat, jotka saapuessaan olivat heidän
puoleltaan saaneet niin viileän vastaanoton.

Kauan ei vapaaehtoisten tarvinnutkaan odottaa rintamalle lähtökäskyä.

1:nen ja 2:nen komppania konekiväärikomennuskuntineen saivat käskyn
valmistautua jättämään kaupungin sunnuntaiaamuna, tammikuun 5 p:nä.

Klo 8 tienoissa aamulla lähtökäskyn saaneet joukko-osastot jättivät
Nikolainlukion, jonne jäävät katsoivat kadehtien toveriensa lähtöä, ja
marssivat »Estonia» teatterin vieressä sijaitsevalle Uudelle torille.
Sinne saapuivat majuri _Ekström_ upseereineen, ministeri _Päts_,
eversti _Laidoner_, sisäministeri _Peet_, y.m. huomattavia virolaisia
sekä suuri ihmisjoukko, joka uteliaana tarkasteli hyvin varustettuja,
reippaita suomalaisia vapaaehtoisia. Se oli historiallinen hetki.
Ensimmäistä kertaa Viron vapaussodan aikana jokin sotaväenosasto
valmistautui jättämään Tallinnan hehkuen halusta päästä läheiselle
rintamalle ja luottaen varmasti voittoonsa, ja tämä joukko oli —
suomalainen.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen pääministeri _Päts_ piti lyhyen
puheen, jonka sisältö oli, erään senaikuisen tallinnalaisen lehden
mukaan, suunnilleen seuraava:

— Suomenmaan pojat ovat tulleet meidän, veljeskansansa, maata ja
vapautta suojelemaan pannen alttiiksi oman henkensä. He ovat jo yhden
sellaisen taistelun kestäneet, oman vapaussotansa. Viron väliaikainen
hallitus on päättänyt niille Suomen veljille, jotka taistelussa
osoittautuvat erikoisen urhoollisiksi, antaa Viron valtion maa-alueista
maksutta maata. Mutta jos joku sankarina kaatuisi taistelukentällä,
niin tämä oikeus siirtyy hänen omaisilleen. Puhuja toivoi lopuksi,
että hyvin monet hankkivat sen oikeuden ja useat taisteluun menijöistä
jäävät edelleen Viron tasavallan kansalaisiksi.

Tästä puheesta, samoinkuin muistakin pääministeri _Pätsin_
suomalaisille joukoille lausumista tervehdyssanoista, on sittemmin
paljon kiistelty. Suomalaisten vapaaehtoisten taholta on väitetty
heille luvatun maata Virossa ilman muita ehtoja ja edellytyksiä kuin
se, että he taistelisivat urhoollisesti ja karkoittaisivat bolshevikit.
Vielä lisäksi on suomalaiselta taholta väitetty, että ennen rintamalle
lähtöä heille luvattiin omaksi kaikki se, minkä he taistellen
saavat bolshevikeiltapa lisäksi viholliselta saaduista aseista ja
ampumatarpeista korvaus Viron hallitukselta. Virolaiselta taholta
taas on selitetty, ettei sotasaalista mainittu lainkaan, eikä liioin
vallattujen sotatarpeiden lunastuksesta, ja että jo alunperin maan
saantiin liitettiin ehto Viron kansalaiseksi rupeamisesta, jota ehtoa
täytyykin pitää verrattain luonnollisena rajoituksena.

On mahdollista, että ristiriidan aiheutti puheiden vaillinainen
kääntäminen. Mitään varmaa ei voi sanoa. Sivuseikka — etenkin näin
jälkeenpäin, sittenkuin virolainen mielipide on kauttaaltaan sovitettu
käytäntöön — onkin, oliko asia niin tai näin. Voidaan vain todeta, että
ristiriita oli tosiasiallisesti olemassa herättäen vapaaehtoisissa
katkeraa epäluottamusta virolaisia hallitusmiehiä kohtaan.

Eversti _Laidoner_ puhui vielä pääministeri _Pätsin_ jälkeen lausuen
vakaumuksenaan, että virolaisten onnistuu urhoollisten suomalaisten
avulla piankin karkoittaa bolshevikit Viron rajain ulkopuolelle.

Puheiden jälkeen soittokunta soitti Suomen ja Viron kansallislaulun,
jota tuhatlukuinen väkijoukko kuunteli paljastetuin päin, mainitsee
eräs tallinnalainen lehti. Senjälkeen komppaniat lähtivät liikkeelle
kuormastoineen soittokunnan marssiessa edellä kaiuttaen »Porilaisten
marssia».

»Maaliit» lehti mainitsee suomalaisten marssiessa ohi kaikkien
kumpujen, portaiden, puiden y.m. olleen mustanaan katselijoita ja
tuhansien seuranneen lähtevän joukko-osaston sivuilla ja jäljessä.

»Waba Maa» taas kertoo:

»Suunnaton kansanjoukko saattoi taisteluun menijöitä Uudelta torilta
Narvan maantietä pitkin aina Lasnamäelle saakka. Monelta kohtaa tien
varsilta kansanjoukot tervehtivät heitä myrskyisin eläköön-huudoin.
Muun varustuksen lisäksi suomalaisilla sotilailla oli mukanaan
kuormastossa suksia. Reippaiden veljien lähtö herätti, kuten
ajatustenvaihdosta kansan kesken jälkeenpäin ilmeni, monissa todellisen
tarpeen itsekin mahdollisimman pian kiiruhtaa taisteluun antamaan
viholliselle ratkaisevan iskun ja pelastamaan nuoren vapautemme.»

Lähtevien suomalaisten tunteet heitä ympäröivää ihmisjoukkoa kohtaan
eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä. He näkivät sen joukossa
lukuisasti parhaassa miehuuden iässä olevia virolaisia nuorukaisia ja
miehiä. Sillä hetkellä — olivathan he matkalla rintamalle pannakseen
alttiiksi henkensä samaisen kaupungin ja sen väestön puolesta,
jonka omista miehistä vain verrattain harvat olivat uskaltautuneet
taistelukentille — he huomasivat entistä selvemmin ja räikeämmin
siviilipukuisten miesten paljouden.

Suomalaisten lähtö ei kuitenkaan ollut vaikuttamatta parempaan
päin tässä suhteessa, kuten jo edellä »Waba Maasta» lainatussa
katkelmassakin viitattiin. Otettakoon tähän vielä eräs »Maaliitin»
pikku pätkä.

'Hyvä esimerkki vetää mukaan.

Tapasin tutun kauppiaan pyhäpäivän iltana (samana päivänä, jolloin
suomalaiset joukot lähetettiin taistelulinjalle).

— No, mitä uutta?

— Minä lähden sotaväkeen.

— Sinä?

— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide,
ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset
nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus
loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus
liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme.
Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan
taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän
ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja
suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain
tunne.

Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei
suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'

       *       *       *       *       *

Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania
sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen
tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa
määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen
sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli
virolaisia joukkoja.

»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden
rintamalle saapumisen johdosta:

'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka
rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa
olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.

Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet
rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeri _Päts_, suomalaisten
vapaaehtoisten komentaja, majuri _Ekström_, maapäivien esimies _A.
Birk_ ja sisäministeri _A. Peet_ olivat matkustaneet täksi ajaksi
rintamalle.

Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla
innostuksella.

— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua!
huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä
vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka
askeleella tehdä heille vastarintaa.

Sotilaamme ovat riemusta aivan tanssineet. Eräs sotilas on
sotaministerille näyttänyt rikkinäisiä saappaitaan, joista vesi on
vapaasti virrannut sisään ja ulos, sanoen: — Nyt minä lähden vaikka
paljain jaloin vihollista vastaan, eikä ennen pysähdytä kuin Narvassa.

‒ ‒ ‒ Ympäristön talonpojat ovat tuoneet suomalaisille suuria määriä
kaikenlaista ruokatavaraa, ja kun heille on tarjottu maksua, eivät he
ole tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan!

»Maaliit» mainitsee vielä talonpoikien sanoneen tällöin: »Tehän
olette tulleet suojelemaan meitä, miten me teiltä rahaa ottaisimme.»
Viimemainittu lehti lopettaa kuvauksensa suomalaisten saapumisesta
rintamalle seuraavasti:

»Nyt, kun suomalaiset ja meidän virolaiset joukkomme rinnan alkavat
jaella iskuja viholliselle, ei kukaan rintamalla olija enää epäile,
etteikö bolshevikeille koittaisi kovat päivät. Sairaat ja lievästi
haavoittuneet eivät enää pysy sairaalassa, useat heistä ovat lähteneet
ennen lopullista parantumistaan rintamalle nähdäkseen omin silmin
sotatoiminnan käännekohdan ja elääkseen mukana ratkaisevan hetken.»

Käännekohta olikin todella saavutettu. Hiukan epäiltävää sen sijaan
on, herättikö suomalaisten tulo rintamalle virolaisissa niin yleistä
ja suurta sotaista innostusta kuin »Maaliit» väittää. Myöhäisempien
tapahtumien nojalla täytyy sanoa, että jos niin oli, niin ei se
ainakaan Narvan rintamalla ensi aikoina ilmennyt. Suomalaiset
vapaaehtoiset lausuvat yleensä sangen ankaria arvosteluja virolaisista
taistelutovereistaan Narvan operatsionin aikana lukuunottamatta
panssarijunien miehistöä ja Kalevan malevan miehiä, joiden kaikki
suomalaiset tunnustavat olleen uljaita ja pelottomia sankareita. Muita
Narvan rintaman virolaisia joukkoja suomalaiset vapaaehtoiset etenkin
alussa pitivät järjestyksettöminä ja arkoina. Viron pääesikunnan
operatiiviosaston ja asianomaisten rykmenttien sotapäiväkirjat
viittaavat niinikään siihen suuntaan, että nämä joukko-osastot,
ymmärrettävää kyllä, eivät vielä olleet lukumääränsä, eivätkä laatunsa
puolesta tehtävänsä tasalla.

Eräs suomalainen luutnantti kuvaa ensi tutustumistaan rintama-alueeseen
seuraavasti:

»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon,
joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja
siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei
ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti
sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään.
Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.

Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista
emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme
maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten.
Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei
osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään,
että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että
jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin»
[hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän
oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään].
Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu
tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'

Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään
tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit
olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen
saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli
olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista
ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana
muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä
syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi
taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin
yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen
suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet
hyökkäävänä puolena.

Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista
aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat
erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet
muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia
aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.

Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati
uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi
1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle
vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin
jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa
he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän
heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilas _Lauri
Pesonen_, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi
joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes
tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan
kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä.
Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.

Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten
komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty
alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa
bolshevikit Valgejoen taakse.




3. Ensimmäinen taistelukausi.


8.I.—14.1.1919.

Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä
menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi
tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet
viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa
konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana
päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat
Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3
kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia,
puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä
Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla
peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen
kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten
uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista
taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin
tammikuun 5 p:nä m.m.:

»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä
vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne
takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä
nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin
rintamasta olla varmoja.»

Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun
kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:

»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että
yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset
saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta
paikalle.»

Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen
hyökkäyksen alkua. Luutnantti _Erkki Varmavuori_ tiedustelijoineen,
jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun
6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan
ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten
ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:

'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten
ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä
yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen
upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.

»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä,
mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei
kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen
tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny
laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan
kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan.
Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.

»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai
selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään
näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä
oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan
valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme —
punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n.
2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin
tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja
kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen
vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman
laukauksen jälkeen.

»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi
panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa
vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia.
Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan,
granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen
kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran
kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän
rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme
olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei
meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan,
kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät
merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella
ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten
aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava
shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää
liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki _Holger
Nygårdin_ jääkärimanttelin.

»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään
aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä
meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»

Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta
kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli
lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti
_Varmavuoren_ johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.

Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille
taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin
komentajalta, everstiluutnantti _Seimanilta_, jonka komennon alaisena
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen
saakka _Ekströmin_ pataljoonan nimellä.

Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen
suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150
miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8
p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen
komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti
klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun
hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen
pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo
siitä:

»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky
valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm...'
kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme
marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään.
Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä
levähdetään.

»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan
lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain
aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä
edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja
shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä
lähtenyt tienoolta.

»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa
käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme
tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset
ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala
nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa.
Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi
puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy
ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.

»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen
on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.

»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi.
Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja
jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa,
he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä
suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel
askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»

Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella
komppanialla.

Eräs sen sotilaista kertoo:

»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista
maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella
kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa
korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon
kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja
pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan
on yli puolen metrin paksulti.

»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä
virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he
vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen
länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä
ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä
tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku
kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.

»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken
hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia
ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua
värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen
tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä,
joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen
vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka
ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on
kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu,
jyrisee, ulvoo.

»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani
suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen
yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen
konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan
kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee
granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu
siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.

»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia
ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen
tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain
sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet
tovereistani ovat jo kaatuneet.

»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy
hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken
vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta.
Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään
päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. —
Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me
riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen
jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän
turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he
ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon
ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.

»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa
levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.

»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme:
vääpeli _Knut Nilsson_, kersantti _Artturi Liikanen_ ja sotilas
_Julius Brander_, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilas _Elis
Minkkinen_ kuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.

»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen
pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta
niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.

»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa
mainittiin:

»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin
kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki
sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli
tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen
komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen,
koska se kulki aivan toista tietä.]

»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oli
ryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödä
Muuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle.
Kapteeni _Kanerva_ kertoo tästä etenemisestä:

»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on
marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi
suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja
pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.

»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin
Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy
johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan
bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He
ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen
linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta
1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat,
että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden
ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8
virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme
etumaisten joukossa.

»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven
itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen.
'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin
välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta.
Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että
paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin
pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä
varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä
kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä
muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta
siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen
kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»

»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla
kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi
yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian
ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan
kartanoon.

»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikki _V.
Auliksen_ ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnat
olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuri
_Ekströmin_ johdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania
sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat
pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.

»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin
tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden
Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian
ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi
mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeni _Pauluksen_
johtamia virolaisia otti osaa desanttiin.

»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit'
seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä
laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät
kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin
pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»

Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:

»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä
ensimmäisenä hyökätä maihin, _Vuorisalo_ on näet hommannut
konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään,
ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä
kaatumaan.

»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen
maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni
joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla
puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne
pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen.
Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja
virolaiset marssivat maihin.»

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee komppanian nousseen
maihin klo 10 ap., jolloin vihollisilta vallattiin sinivalkoinen
vinoristilippu. Sitten ryhdyttiin etenemään.

Etujoukko, johon kuului 3:nnen komppanian miehiä ja virolaisia
matruuseja, lähetettiin valloittamaan Loksan kirkkoa. Sen luona
käydystä taistelusta kertoo virolainen meriväenluutnantti T., joka otti
osaa taisteluun, seuraavasti:

»Maajoukot seisovat jo tiilikivitehtaan luona ketjussa, kun me nousemme
sillalle. Luutnantti K. jakaa merimiehemme kahteen osaan (tässä
tarkoitetaan niitä 20 miestä, jotka 'Lennukin' miehistöstä ottivat
vapaaehtoisina osaa taisteluun) itse asettuen toisen puolen kera
vasemmalle siivelle. Minä riennän toista puolta johtaen kirkkoa kohden,
josta kuuluu kiivasta ammuntaa. Sinne saavuttuamme saamme käskyn
asettua oikealle sivustalle. Tuli on tiheä. Vihollinen liikkuu metsän
reunassa mustina pilkkuina.

»Päätämme valloittaa kirkon viholliselta saadaksemme paremmat asemat.
Osa meistä kulkee suoraan kirkkoa kohden, toinen osa syöksyy sen
kimppuun päinvastaiselta puolelta. Alan muutaman miehen kera kulkea
kentän reunaa kirkon taakse, seurassamme eräs suomalainen. Vihollinen
huomaa aikeemme, ammunta kiihtyy, suomalainen haavoittuu, me juoksemme
eteenpäin. Kirkko on pian hallussamme. Vihollinen peräytyy metsän
laidasta.»

Sillä välin pääjoukko oli lähtenyt liikkeelle. Majuri _Ekström_ ja
kapteeni _Paulus_ kulkivat edellä. Sitten seurasivat jääkäriluutnantti
_Vuorisalo_ konekivääreineen sekä tien molemmilla puolin 3:s komppania
ja virolaiset. Edettiin pienin otteluin erään suuren aukean laitaan,
johon pysähdyttiin. Majuri _Ekström_ lähetti kaksi patrullia kiertämään
aukeaman ympäri tarkastamaan, olivatko viholliset ehkä asettuneet
ympäröiviin metsiin väijyksiin. Majuri _Ekström_ ja kapteeni _Paulus_
jatkoivat kuitenkin kahden matkaa pitkin tietä.

He saapuivat lähelle tienristeystä, jossa muudan syrjäpolku yhtyi
desanttijoukkojen hyväkseen käyttämään tiehen. Silloin he havaitsivat
äkisti kahden ratsastajan lähenevän syrjätietä myöten kaikessa
rauhassa. Bolshevikiupseereja! selvisi heille heti. Viholliset eivät
havainneet desanttijoukkojen päälliköitä, ennenkuin he kuulivat jyrkän
käskyn pysähtyä ja laskeutua heti hevosen selästä ja näkivät kahden
pistolinsuun ojentuvan uhkaavina rintaansa vastaan. Bolshevikiupseerit
olivat hyvin asestettuja, joten he kaikesta huolimatta olisivat
voineet yrittää vastarintaa. Mutta he eivät koettaneetkaan tarttua
pistoleihinsa, vaan hypähtivät alas satulasta ja antoivat riisua
itsensä aseista.

Kävi selville, että toinen upseereista oli bolshevikien
pataljoonankomentaja, toinen hänen adjutanttinsa. Edelliseltä
löydettiin paljon papereita, joista kävi selville m.m., että
bolshevikit olivat vangitsemalla erään virolaisen sananviejän saaneet
edeltäkäsin tiedon Loksan operatsionista, ja että yksi pataljoona
oli määrätty sitä estämään. Jos suomalais-virolaiset joukot olisivat
viivästyneet puoli tuntia ja sitten yrittäneet maihinnousua, olisivat
he saaneet kuuman vastaanoton, jonka seurauksia on mahdoton arvioida.
Nyt sensijaan tämä pataljoona onnistuttiin helposti yllättämään ja
hajoittamaan ilman, että se sai tilaisuutta käydä desanttijoukon
kimppuun.

Bolshevikiupseerit jätettiin virolaisten haltuun. Majuri _Ekström_ sai
pataljoonankomentajan hevosesta itselleen mainion ratsun, jonka hän
sittemmin sai mukaansa Suomeen.

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee Loksan operatsionista m.m.:

»Loksan kirkonkylän valloittivat etujoukot. Marssittaessa maantietä
pitkin länttä kohti kohdattiin taas vihollinen n. 4 km. päässä Loksan
kirkolta. 15 minuutin taistelun jälkeen vihollinen peräytyi vieden
mennessään kuolleensa ja haavoittuneensa. — — — Komppaniasta haavoittui
1 mies.»

Loksan desantista virolaisen operatiiviesikunnan tiedonanto tammikuun 9
p:ltä mainitsee:

»Meren rannalla desantti otti siellä olleiden vihollisen matruusien
päällikön vangiksi. Desantti sai sotasaaliiksi m.m. 3 konekivääriä. — —
—»

Virolaiset eivät seuranneet kauemmaksi. He kääntyivät kapteeni
_Pauluksen_ johdolla takaisin laivoille ja jättivät suomalaiset yksin
tunkeutumaan eteenpäin. Klo 2 3:s komppania saapui Kolgan kylään
jatkamatta sinä päivänä enää matkaansa. Lännessä toimineiden 1:sen ja
2:sen komppanian kanssa yritettiin turhaan saada aikaan yhteyttä. 9
p:nä marssittiin Parksin kylän sivuitse Valgejoen rannalla sijaitsevaan
Vanakylään, johon 3:s komppania majoittui saavutettuaan vihdoin
yhteyden muiden joukkojen kanssa.

Tammikuun 8 p:nä ei Virumaan rintaman muilla osilla ollutkaan
taisteluja. Kahalan, Muuksin, Uurin ja Loksan luona turhaan yritettyään
vastarintaa bolshevikit vetäytyivät koko rintamalla takaisin peläten
saarroksiin joutumista. Siten 4:nnen rykmentin oikealla puolen toimiva
1:nen rykmentti ja siitä oikealle 5:s rykmentti voivat taisteluitta
edetä 8 ja 9 p:nä mitättömin kahakoin ja miehittää niille määrätyt
asemat. Tammikuun 9 p:nä rintama kulki pieniä mutkia lukuunottamatta
Jänedasta Loksaan.

Tammikuun 10 p:nä suomalaisilla ei ollut taisteluja. Aamulla he
lähtivät majoituspaikoistaan Narvan maantietä pitkin itää kohden.
Illalla 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen ja jääkäriluutnantti
_Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta majoittuivat Loopin kylään 3:nnen
komppanian jäädessä Läsnakylään.

Konekiväärinjohtaja M. kertoo marssista Vanakylästä Loopiin:

»Nyt aletaan saada maistella marssimisen nautintoja. — Klo 1 päivällä
(10.1.) lähdetään Vanakylästä ja marssitaan klo 8—9 asti. Mitään muuta
ammuttavaa ei matkan varrella ole kuin vanha, silmäpuoli hevonen,
jolta kuulat ovat typistäneet hännän. Mielenkiintoisia seutuja muuten;
saadaan marssia ikivanhojen siltojen ylitse; vanhoja muurin jäännöksiä
ja kaikenkaltaisia raunioita on pitkin tienvarsia. Mutta kaksoisjonossa
marssivalle sotilaalle ne ovat yhdentekeviä — laiska turisti voi niistä
nauttia.

»Illalla yövytään Loop-nimiseen kylään, vanhaan riihiröttelöön, kylmään
kuin ryssän helvetti. Keksimme kuitenkin uunin, pistämme tulen siihen
ja paistamme silavaa. Sen päälle lauletaan »Jääkärin kaihoa», ja
silloin ensimmäisen kerran ymmärrän, miten sydämestä se on kirjoitettu
ja sävelletty.»

Virolaiset joukot olivat näinäkin päivinä vilkkaassa toiminnassa
muilla rintamilla. Etelässä ne valloittivat tammikuun 8 p:nä
Törvan kauppalan (Virtsjärvestä etelään) saaden saaliikseen 173
haavoittunutta, 49:nnen tarkk'ampujarykmentin liput y.m. Samana
päivänä valloitettiin lounaisella rintamalla Moisakylän tärkeä
rautatienristeys, ja seuraavana päivänä panssarijunat puhdistivat
samalla suunnalla Ruhjan aseman ja Nauksin. Tammikuun 9 p:nä Jögevan
kauppala Pöltsamaan suunnalla joutui niinikään virolaisille. Samana
päivänä virolaiset panssarijunat Virumaan rintamalla karkottivat vielä
vihollisen Tapan kauppalasta, kartanosta ja tärkeästä rautatiesolmusta
saaden saaliikseen 78 vankia, 3 konekivääriä, 50 laatikkoa
konekiväärinauhoja y.m. Seuraavana päivänä virolaisten etenemistä
jatkui vielä paikoitellen. Virolainen laivasto pommitti Kundaa, Mallan
kartanoa ja kylää pohjoisella rannikolla. Samalla laskettiin laivoista
Kundalle desantti, jonka piti kulkea Rakverea kohden. »Lennokin» ja
»Lembitin» miehistöstä kokoonpantu maihinnousujoukko tunkeutui jo
Kundan kartanoon, josta bolshevikit kuitenkin karkoittivat sen takaisin
laivoille. Tämänkin kahakan aikana, kuten niin usein Viron vapaussodan
ensi aikoina, sattui, että virolaisten eri osastot joutuivat vastakkain
luullen toisiaan vihollisiksi ja avasivat kiivaan tulen molemmin
puolin. Ketään ei kuitenkaan ehtinyt kaatua eikä haavoittua, ennenkuin
erehdys selvisi.

Bolshevikien, jotka olivat toivoneet nopeasti ja verrattain pienin
vaurioin voivansa ottaa Tallinnan jälleen haltuunsa, mieliala oli
suomalaisten komppanioiden saavuttua alkaneen vastahyökkäyksen johdosta
hyvin masentunut. Niinpä virolaisen 1:sen rykmentin sotapäiväkirja
mainitsee tammikuun 10 p:ltä:

»Kaikki liikkeet ovat tänään sujuneet taistelutta: yhteentörmäyksiä
vihollisen kanssa ei ole kertaakaan ollut. Joka puolelta vihollinen on
peräytynyt paeten sellaisella kiireellä, että yksinpä suomalaisetkaan
suksilla eivät paikoin ole ennättäneet punakaartilaisten perään.
Meidän nopeat hyökkäyksemme, suomalaiset, panssarijunat ja lopuksi
seläntakaiset maihinnousut — kaikki se yhdessä vaikuttaa punaisiin,
etenkin venäläisiin, uskomattoman kauhistuttavasti. Sensijaan meidän
miestemme mieliala on hyvä — on havaittavissa eräänlaista pyrkimystä
hävittää bolshevikeja mahdollisimman paljon.»

Viron lehdissä kierteli aikoinaan muudan jutelma, joka antaa
havainnollisen kuvan punakaartilaisten mielialasta peräytymisen
alettua. Lainaamme osia siitä tähän.

'Kun Tapan asema joutui jälleen meidän miestemme haltuun ja
punakaartilaiset juoksivat niinkuin karja Rakvereen paetakseen
sieltäkin edelleen, oli _Anvelt_ esikuntineen saapunut kaupunkiin ja
koettanut siellä pysähdyttää peräytymistä. _Anvelt_ oli sanonut:

— Siinä on rahaa, minä jaan sen teille, malttakaa mielenne, venäläiset,
älkää juosko!

Hän oli sitten jakanutkin melkoisen pinkan »kerenskejä» miehille ja
uhkaillut, että ellei raha auta, niin hän antaa kiinalaisten surmata
heidät kaikki.

Eräs rahojen saaja oli alkanutkin kannattaa _Anveltia_ sanoen:

— Kun olemme ottaneet rahat vastaan, on meidän toteltavakin häntä.

Äkkiä muudan hyvin pitkäpartainen, vanhanpuoleinen mies oli tullut
joukosta kovasti reuhtoen kaksi »laupeudensisarta» mukanaan. Tulija oli
noussut vankkurien päälle ja alkanut kovalla äänellä puhua:

— Minä ja nämä sisaret tulemme Kadrinasta. Siellä meikäläiset aikoivat
ampua erään valkokaartilaisen. Kun hänet pantiin seisomaan ja ampujat
tähtäsivät häneen, ilmestyi kuolemaantuomitun rinnalle suuri, valkea
risti ja samanlainen hänen otsalleen. Ampujat laukaisivat, mutta,
mitäs arvelette, veljet: hän ei kaatunutkaan maahan! Sen nähdessään
joukkomme alkoivat juosta hajalle. Se kaikki johtui siitä, että tuo
kunnoton konna (hän oli osoittanut _Anveltia_) käski meidän hävittää
Herran huoneet ja antoi luvan surmata kaikki ne, joilla riippuu risti
rinnalla, kuten ainakin kunnon venäläisillä. Ja me kuuntelimme hänen
lörpötyksiään ja teimme niin. Nyt näen, että Jumalan rangaistus on
tulemassa päällemme.

Melu ja kiroilu olivat senjälkeen käyneet niin uhkaaviksi, että
_Anvelt_ oli lättiläisten turvissa vain vaivoin päässyt pakoon.'

Tammikuun 11 p:nä uusi, voimakas eteneminen oli määrätty alkavaksi.
Tarkoitus oli antamatta pakenevalle viholliselle aikaa levätä ja koota
joukkojaan karkoittaa se aina Haljalan taakse.

Ensimmäisinä suomalaisista joukoista luutnantti _Varmavuoren_ n. 30
tiedustelijaa, jotka nyt oli erotettu itsenäiseksi joukoksi, sai
käskyn ryhtyä etenemään. Luutnantti _Varmavuori_ kertoo tämän päivän
etenemisestä:

'Vietettyämme kaksi yötä 3:nnen komppanian majoituspaikassa saamme
majurilta käskyn mennä edeltäpäin 17 km. päässä olevaan Haljalan
kirkonkylään.

Lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Kuljettuamme n. 10 km tapaamme
virolaisen rykmentin [tarkoittaa nähtävästi jotakin 4:nnen rykmentin
pataljoonaa] seisomassa tiellä metsässä. Puhuttelen rykmentin
komentajaa, joka kysyy, minne meidän tiemme kulkee. »Haljalaan»,
vastaan. Tämä on virolaisten mielestä mahdotonta, koska bolshevikit
ovat Kärmon tehtaan luona. »Olkoon vaikka piru», vastaan kerskailevasta
»olen saanut majurilta käskyn, enkä luule hänen laskeneen leikkiä
määräyksillään.» Komentaja kohauttaa välinpitämättömänä hartioitaan
arvellen kaiketi olevan samantekevää, puskeeko hullu suomalainen päänsä
kiveen vai kantoon.

Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa
virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula
lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi.
Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat
heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun
mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä
syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat
tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä
katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan,
etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.

Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta
kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania
on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua
Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.

Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät
etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta
komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa
sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä,
siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois
asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle.
Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän
näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:

— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä.
Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on
liian vähän.

Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:

— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja
antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman
siiven, joka on aukealla kylän edessä.

Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja
poistuu täyttämään määräystä.

Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme
virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun.
Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta
mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan
kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä
täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.

Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku
ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan,
joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon.
»Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä
hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain
kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.

Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä
vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »_Rantanen_
haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas _Erkki Rantanen_ oli
huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli
harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta
ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se
mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden
kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.

Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa
hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä
aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.

— Ylös, pojat! Hurraa!

Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän
sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.

Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla
ensimmäisenä kylässä.

Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.

Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa
edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja
juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä
pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä
kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan.
Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun
pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja
jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.

Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs
ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien.
Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu
kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta
antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä
yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten
makeisiin suihimme (!).

Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon
meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja
katselemaan tielle putoilevia granaatteja.

Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.

Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta
taistelusta.

Kärmon taistelun onnistuminen ei ole yksin tiedusteluosaston ansio.
Pääjoukko se oli, joka saapuessaan saattoi vihollisen pakokauhun
valtaan ja antoi meille moraalista tukea, vaikkei se ottanutkaan
osaa varsinaiseen taisteluun. Joka tapauksessa se oli loistava
voitto, olihan vihollinen menettänyt kaatuneina, haavoittuneina ja
kadoksiin joutuneina yli puolitoistasataa miestä, vangiksi jääneen
bolshevikiupseerin tiedonannon mukaan.

Jäljellä on vielä Haljalan kirkonkylä, johon vihollisen tykistö ja
päävoimat ovat sijoittuneet. Saan määräyksen joukkoni kanssa tehdä
kiertoliikkeen kylän vasemmalta puolelta. Teemme sen juoksujalkaa,
kannustavathan meitä kunnianhimo ja majurimme kiitos. Tulemme
vihollisen huomaamatta kylään sen laidasta. Vasta keskellä kylää,
kirkon luona, joudumme kosketuksiin vihollisen kanssa. Samaan aikaan
saapuu oikealta puolen toinen kierrosta tekevä joukko ryhtyen myöskin
taisteluun. Yhdessä sitten karkoitamme vihollisen kylästä. Se pakenee
täydellisessä sekasorrossa Rakverea ja Kundan satamaa kohden.'

Muudan virolainen kertoo Kärmon taistelusta seuraavaa:

»Kärmon kartanon aukeilla punaiset ryhtyvät uudelleen vakavampaan
vastarintaan. He ovat valinneet itselleen hyvät asemat: suurehkojen
kivien ja rinnankorkuisten kiviaitojen takana suojassa ollenhe näkevät
meidät tasangon ylitse jo 1 1/2 virstan päästä. Onpa siellä rätinää
ja kuulien vinguntaa! Sittenkin karkoitamme vihollisen ja ajamme sitä
edelleen takaa. Kokonaiset kasat ammuttuja patruunanhylsyjä osoittavat
heidän asemiaan. Kärmon lääkärin talon puutarhan aidasta he ovat
kiskoneet irti lautoja ja ampuneet sieltäkin meitä.»

Vapaajoukon 2:nen komppania otti osaa Haljalan kirkonkylän valtaukseen.
Komppania oli lähtenyt Loopista liikkeelle klo 7 ap. ja marssinut
yhtä mittaa maantietä pitkin. Se saapui juuri parahiksi pelastamaan
luutnantti _Varmavuoren_ harvalukuiset tiedustelijat ja virolaiset
pälkähästä Kärmon luona. 2:sen komppanian tiedustelijat lähetettiin
sitten luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijain kera samanaikaisesti
tekemään kiertoliikettä Haljalaa vastaan, mutta päinvastaiselta
puolelta, kun taas komppanian päävoima marssi suoraan kylää kohden,
joka valloitettiin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen.
Bolshevikien päävoimat olivat jo ehtineet peräytyä kylästä jättäen
jäljelle vain verrattain harvalukuisen joukon, josta muutamat saivat
surmansa laukaustenvaihdossa.

Haljala oli vallattu. Senjälkeen 2:nen komppania ja tiedustelu, osasto
majoittuivat Haljalan kirkonkylään. Perässä tuleva 3:s komppania
asettui Haljalan lähistölle, kun taas 1:nen komppania eteni sinä
päivänä Loopista vain peninkulman verran Vanamoisan kartanoon.

»Aamulla lähdetään marssimaan eteenpäin», kertoo tästä päivästä
konekiväärin johtaja M. »Klo 12 tienoissa pysähdytetään joukot erään
harjun taa: polsujen sanotaan olevan puolentoista virstan päässä.
Kerjäämme päästä tappelemaan, mutta se kunnia suodaan muille, ja polsut
karkoitetaan.

»Taas eteenpäin, kunnes illalla saavumme tänne Potsiin kylään.
Käväisemme väijyksissä välillä, mutta turhaa hälyä. 1:nen ja
2:nen konekivääri sijoitetaan pieneen mökkiin noin kilometrin
päähän varsinaisesta kylästä. On pidettävä vartiota koko yö. —
Epävieraanvaraista väkeä nämä virolaiset. Isäntä, mustapartainen
Iisakki, ottaa minulta 15 markkaa siitä, että saan kirjoittaa lampun
valossa. Naula öljyä (!) mukamas. Eikä tässä kehtaa olla maksamatta,
kun kerran maata on vapauttamassa.»

Tammikuun 11 p:nä virolaisten etenemistä jatkui eri rintamilla.
Bolshevikit peräytyivät enimmäkseen taisteluitta. Ainoastaan 4:nnen
rykmentin rintama-alueella he panivat kiivaasti vastaan, löivätpä
paikoitellen virolaisten yksin tekemiä hyökkäyksiä verisin taisteluin
takaisinkin.

Seuraavana päivänä (12.1.) 1:nen,2:nen ja 3:s komppania
konekivääreineen sekä jääkäriluutnantti _Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta, jotka kaikki olivat kokoutuneet Haljalaan,
marssivat sieltä lepäämättä ja syömättä n. 30 km. päässä olevaan Kundan
kylään. Matkalla ei tavattu vihollista lukuunottamatta yksityisiä
pakolaisia ja muutamia pääjoukoista eksyneitä kuormia. Vapaajoukko sai
saaliikseen pari konekivääriä.

Tiedusteluosasto ja 2:sen komppanian tiedustelijat taas olivat saaneet
käskyn aamulla varhain ryhtyä etenemään Rakverea kohden ja ottaa sen
haltuunsa. Samana päivänä virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat
saaneet tehtäväkseen panssarijunain tukemina vallata Rakveren ja
työntää vihollisen joukot mahdollisimman kauas itään.

Kiistanalaiseksi on jäänyt, ketkä ensimmäisinä ehtivät Rakvereen,
luutnantti _Varmavuoren_ tai 2:sen komppanian tiedustelijat vai
virolaisetko. Kiista koskee kuitenkin vain marssinopeutta. Vihollinen
oli näet jo edellisenä iltana jättänyt Rakveren, joten kaupunkia
ei tarvinnut valloittaa. Eri joukko-osastojen sotapäiväkirjoja
verrattaessa toisiinsa näyttää siltä kuin luutnantti _Varmavuori_
tiedustelijoineen olisi saapunut ensimmäisenä kaupunkiin, nim. klo
7,30 ap. Heti hänen jälkeensä saapuivat 2:sen komppanian tiedustelijat
ja kolmisen tuntia myöhemmin virolaiset. Joka tapauksessa saapuivat
suomalaiset ennen virolaisia, sen vahvisti myös Viron armeijan
ylipäällikkö tervehtiessään Pohjan Poikain 1:stä pataljoonaa sen
saavuttua Tallinnaan tammikuun 12 p:nä. 2:sen komppanian tiedustelijat
vetivät Rakveren rautatienaseman katolta alas punaisen lipun, jota
komppanianpäällikkö, kapteeni _Kanerva_ säilyttää Viron retken muistona.

Operatiiviesikunnan tiedonanto mainitsee:

»Virumaan rintamalla joukkomme ovat karkoittaneet vihollisen Rakveresta
ja edenneet Kütin kartanoon, Vaekylän asemaan ja Kohalan kartanoon
saakka. Vihollinen pakenee suurella kiireellä jättäen jälkeensä
kuolleita. Sotasaaliiksi saimme 2 vihollisen kuormastoa.»

1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee Rakveren miehittämisen
johdosta:

»Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat
pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu — hävitys ja
ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden
pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet
maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä paremmat
huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä,
äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti
paikalla ammuttu.

»Rakveren kaupungista kerrotaan kauhistuttavia kertomuksia, nim., että
siellä olisi lähes 70 ihmistä surmattu. Narvassa aiotaan surmata
vielä enemmän. Herraskartanot ovat saaneet kärsiä kaikkein eniten:
huonekalut, joita ei ole viety mukaan, on survottu pirstaleiksi,
huoneet on ryvetetty aivan pilalle, vanhat, tärkeät arkistot ja
kirjastot on hajoitettu, ja niistä on tehty nuotioita huoneisiin,
lattiat on kaivettu ylös j.n.e. Paikalliset punaiset ovat siinä paljon
auttaneet, ja nyt katsovat ne heistä, jotka eivät ole lähteneet pois
bolshevikijoukkojen kera, kauhulla sotilaitamme: pelätään kostoa, jonka
hirveyttä bolshevikit ovat asukkaita peloittaakseen kuvailleet.

»Kylissä on paljon bolshevistista kirjallisuutta ja lentolehtiä,
teillekin on niitä joukkojamme varten siroteltu. Kaikki ne
on kirjoitettu saman kaavan mukaan — mauttomat kiitokset
yleismaailmallisesta vallankumouksesta ja kaikuvat iskusanat ovat
niiden sisältönä!»

Rakveren veritöitä ryhdyttiin pian senjälkeen tutkimaan. Tammikuun
18 p:nä tehdyn virallisen luettelon mukaan, jonka Viron viranomaiset
jättivät surmatuista otettujen valokuvien kera Englannin ja Amerikan
konsulaatteihin, punaiset olivat Rakveressa surmanneet n. 150 henkilöä,
joista 82:n ruumiit oli jo siihen mennessä ehditty löytää.

Surmattujen joukossa oli lääkäreitä, pappeja, ylioppilaita, kauppiaita
y.m., m.m. 6 naista, joista 3 baltilaista aatelista. Useimmat
löydetyistä, joilta oli riistetty jalkineet, vieläpä suurimmaksi osaksi
vaatteetkin, oli pistimillä surmattu, vain harvat oli ammuttu. Useilta
pää oli murskattu kiväärinperällä tai muulla tylsällä lyömäaseella.
Naisista oli vain yksi ainoa surmattu pistimeniskulla suoraan sydämeen,
muilta oli pää murskattu, olipa eräältä koko alaosa ruumiista revitty
rikki pistimillä. Näin hirveällä tavalla surmatuista oli vain
aniharva millään tavalla ottanut osaa taisteluun punaisia joukkoja
vastaan. Sittenkuin verityö oli tehty, oli surmatut heitetty kolmeen
yhteishautaan, jotka olivat täyttyneet melkein ääriään myöten.

Suomalaisten joukkojen ensimmäisen taistelukauden aktiivinen
toiminta-aika päättyi Rakveren miehitykseen. Komppaniat saivat
levähdysaikaa viimeistä suurta ponnistusta varten.

1:nen komppania ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta marssivat tammikuun 14 p:nä Kundasta 15 km.
päässä olevaan Toomikan kylään majoittuen sinne. 2:nen komppania
siirtyi edellisenä päivänä Kundasta Koilan kylään ja 3:s komppania
Nigulan kylään.

Tällä välin Tallinnaan jääneet puhelinkomppania ja 4:s komppania
sekä Vapaajoukon Esikunta olivat saaneet käskyn lähteä rintamalle.
Ensinmainittu lähti Tallinnasta 11 p:nä vänrikki _Georg Hayenin_
johdolla. Molemmat viimemainitut taas lähtivät seuraavana päivänä
saapuen illalla Kadrinan asemalle, josta ne Haljalan kautta matkasivat
Mallan kylään sinne yöpyen.

Vapaajoukon patteri lähti Tallinnasta tykeittä Rakvereen 14 p:nä
ja jatkoi sieltä matkaa 16 p:nä Aserin kylään, jossa virolaiset
luovuttivat sille 2 valloittamaansa tykkiä. Patteri asettui senjälkeen
Purtsen kylään.

Luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijat olivat yhtyneet Vapaajoukon
muihin osastoihin 13 p:nä Kundassa, mutta olivat senjälkeen 14 p:nä
lähteneet etenemään itää kohden Nigulakylän ja Padakartanon kautta
(josta viimemainitusta bolshevikit olivat peräytyessään vieneet
mukanaan muun sotasaaliin joukossa 70 tyttöä!) aina 12 km. päähän
Purtsesta itään. Sieltä he kuitenkin saivat käskyn palata Kundan
satamaan.

Mallassa annetulla päiväkäskyllään N:o 11 tammikuun 14 p:ltä majuri
_Ekström_ kiittää sotilaitaan:

»Palveluksen puolesta kiitän 1:sen, 2:sen ja 3:nnen komppanian
päälliköitä ja meidän urhoollisia komppanioitamme heidän avustaan Viron
armeijan etenemisessä ja samalla kiitän kaikkia K.K.K. päälliköitä.
Erityisesti kiitän kapteeni _Varmavuorta_ ja hänen urhoollisia
vakoilijoitaan.»

       *       *       *       *       *

Suoritetut taistelut nostivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
maineen korkealle. Epäämätöntä on, ja tähän aikaan tunnustettiin se
Virossakin, että suomalaiset komppaniat tulollaan olivat aikaansaaneet
sotaonnen kääntymisen ratkaisevasti virolaisten puolelle. Suomalaisten
komppanioiden moraalisesti rohkaiseva vaikutus tuntui joka rintamalla
virolaisissa joukoissa. Ne osoittivat loistavasti, että vihollinen,
monin kerroin ylivoimainenkin, voidaan lyödä pakosalle, kun vain on
halua ja rohkeutta ripeästi käydä sen kimppuun ja heti voiton saatua
jatkaa takaa-ajoa.

Kuitenkin on väärin väittää, että suomalaisten vapaaehtoisten
vaikutus olisi supistunut tähän, joskin virolaisten taisteluhalun
ja itseluottamuksen herättäminen on katsottava heidän suurimmaksi
sankarityökseen ensimmäisen rintamakauden aikana. Vaikka suomalaiset
komppaniat toimivat verrattain kapealla rintamanosalla, niin se oli
juuri Narvaan johtavan valtamaantien varsilla. Jo aikaisemmin on
huomautettu, että Viron vapaussodan alkuaikoina taisteltiin enimmäkseen
vain maanteillä, rautateiden lähistöllä taas panssarijunat suorittivat
suurimmaksi osaksi yksin sotatoimet. Muualla oli vain pienempiä
joukkoja, tykistöä tuskin nimeksikään. Suomalaisten rintamanosalla
bolshevikien paine ja vastustus oli kaikkein suurin, mitä todistaa
sekin, että Virumaan rintaman muilla osilla käydyt taistelut olivat
vähäisiä. Saartoa peläten bolshevikien täytyi muuallakin vetää
joukkonsa takaisin, sittenkuin suomalaiset vapaaehtoiset olivat
pohjoisessa murtaneet heidän vastustuksensa. Suomalaisten kanssa jakaa
kunnian ensimmäisen taistelukauden raskaimmasta työstä virolainen
4:s rykmentti, joka tähän aikaan ei ollut kuitenkaan vielä läheskään
täysilukuinen.

Kotimaassa otettiin isänmaallisella ylpeydellä vastaan tiedot
suomalaisten komppanioiden jatkuvista voitoista.

Virolaisten sotilaiden silmissä suomalaiset vapaaehtoiset kohosivat
jonkinlaisiksi yliluonnollisiksi sankareiksi, joille mikään ei ollut
mahdotonta. Virolaiset sanomalehdet kertoivat heistä ja heidän
urotöistään tarunomaisia juttuja. Täydellä syyllä eräs lehti kirjoitti:
»Koko maa puhuu heistä. Kaikkialla, mistä he kulkevat läpi, he jättävät
jälkeensä voimakkaan vaikutelman.» On luonnollista, että Viron lehdet
eivät unohtaneet omienkaan sotilaittensa urotekoja näinä ensimmäisinä
riemunpäivinä. Tosiasiallisesti vasta yhdessä suomalaiset ja virolaiset
joukot muodostivat voitokkaan ja viholliselle pelättävän sotajoukon.
Ilman toinen toistaan ei kumpikaan niistä olisi kyennyt suorittamaan
tehtäväänsä.

Painunut mieliala maassa nousi sitä mukaa kuin suomalais-virolaiset
joukot etenivät. Suorastaan jonkinlainen »kansallinen ylösnousemus»
tapahtui niinä päivinä. Niinpä »Maaliit» kirjoittaa tammikuun 12 p:nä:

»Voiko suurempaa riemua herättäviä sanoja nyt, kellekään lausua kuin
ne, että miehet, jotka ovat rientäneet isänmaamme kimppuun hyökännyttä
vainolaista vastaan, ovat taistelukentillä lyöneet sen, ja että
vastustaja pakenee.

»Kaikkien rehellisten virolaisten sydän alkaa sykkiä nopeammin sitä
kuullessa, uutta voimaa saa luottamus, että piakkoin saamme kopeasta
hyökkääjästä lopullisen voiton.

»Tilanne, joka muutamia päiviä sitten oli äärimmäisen kriitillinen,
alkaa parantua. Entisen Venäjän maailmanvallan sotajoukot, jotka on
kokoonpantu kaikista Venäjällä asuvien kansojen hylyistä: venäläisistä,
lättiläisistä, burjaateista, tatarilaisista, palkatuista kiinalaisista
ja lopuksi omista kavaltajistamme — virolaisista, olivat hyökätessään
pienen Viron kimppuun jo saapuneet pääkaupungin, Tallinnan, porttien
eteen. Puolet kotimaastamme tuo ryövärien lauma oli alistanut valtaansa
pannakseen siellä verisellä väkivallalla voimaan harvojen, epäilyttävän
menneisyyden omaavien henkilöiden diktatuurin. Myöskin jäljelle jääneen
osan Viroa piti, heidän arvelunsa mukaan, ehdottomasti joutua saman
kohtalon uhriksi. 'Hammas hampaasta ja silmä silmästä', riemuitsivat
heidän aateveljensä keskellämme ja odottivat, milloin hetki verihäiden
alun julistamiseksi olisi käsillä.

»Me vaadimme, ettei Tallinnaa saa tehdä taistelupaikaksi. Minkäänlainen
katutaistelu ei voi pelastaa porvariston mahtia kaupungissa, kun
työkansan joukot jo ovat Tallinnan edustalla», ilmoittivat paikalliset
kommunistit Viron porvaristolle.

»Näille kurjille pettureille voimme vastata heidän johtajansa _Anveltin_
sanoilla: 'Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat
kaihonneet.' Niin voimattomia emme ole kuin vastustajamme toisella
puolen taistelulinjaa ja keskuudessamme hyvillä mielin näkisivät. Me
saatamme taistella ylivoimaa vastaan uskomattoman menestyksellisesti,
sen nämä kaksi kuukautta ja etenkin viimeiset päivät ovat näyttäneet.
Viron kansan suuri enemmistö on voimakas ja tekee pian lopun
onnenonkijain saaliinhimosta.

»Järjestelytyö ja kansan velvollisuuksiensa ymmärtäminen
oikeudenmukaisen järjestyksen tukemiseksi vahvistuvat päivä
päivältä. Kohtalo itse on antanut meille tuskallisia opetuksia,
miten velttojen käy. Kyllin niistä. Vain rautainen kuri, kunkin
omakohtainen velvollisuuksiensa täyttäminen tietäen, että luvatut
uudistukset tulevassa Virossa varmasti saatetaan voimaan, ja rakkaus
kansaansa ja isänmaataan kohtaan — vain kaikki se voi johtaa nopeimmin
tarkoitusperäämme, vihollisen kartoittamiseen maasta ja rauhallisen
elämän alkamiseen. Toista tietä ei ole.»

»Uuden Suomen Iltalehti» kirjoittaa ensimmäisten voittojen johdosta
otsakkeella »Vapaa Viro» tammikuun 16 p:nä 1919:

»Paisuvin sydämin on Suomen kansa viime viikkoina seurannut Viron
vapaustaistelun edistymistä. Siihen iloon, jonka jo itsessään sorretun
kansan nousu, etenkin kun sorrettu tässä tapauksessa on läheinen
veriheimolainen, jokaisessa oikeamielisessä ihmisessä herättää,
on liittynyt vielä jännitys omien sotilaspoikiemme kohtalosta.
Menestyisivätkö he tehtävässään? Kääntyisikö onni?

»Sotaonni kääntyi, Suomen pojat toivat todellisen avun Virolle. Ja
useiden pienempien voitonsanomien jälkeen saapui eilen, kuin luomaan
oikeata tunnelmaa tänään vietettävälle Viron päivälle, tieto Tarton
takaisinvalloituksesta. Vapaan ja valkoisen Viron ala laajenee joka
hetki. Sillä tiellä, jolla kansojen vapaus tähän asti on varmimmin ja
pysyvimmin saavutettu, on Viro astunut ratkaisevan askeleen voittoa
kohti.

»Virolais-suomalaisen rintaman voitokas eteneminen jälleen kerran
todistaa siveellisten arvojen merkityksen sodassa. Sotilaallinen
pätevyys, harjaantuminen, kuri, jotka ovat hyvän sotilashengen
ulkonaisia muotoja, perustuvat viime kädessä oman asian uskoon ja
voitontahtoon. Näitä siveellisiä ominaisuuksia on ennen muuta ollut
Viroon vietävänä niillä vapaaehtoisilla suomalaisilla, jotka maamme
kaikista osista ovat virranneet Viron vapausarmeijaan.

»Näihin ominaisuuksiin ja omaan väsymättömään ponnisteluun
sivistyksellisellä, taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla on
vähälukuisen veljeskansamme tulevaisuudessakin rakennettava vapautensa
suojamuuri anarkistista Venäjää vastaan. Jo maantieteellisistä
syistä on Viron asema kaikkina aikoina oleva vaikea ja uhattu, mutta
historiassa on kylliksi lohdullisia esimerkkejä kansoista, joiden
voimakas itsenäisyystahto ja siveellinen vapaudenpaatos on kyennyt
turvaamaan niille vaikeissakin oloissa itsenäisen elämän, että tänään
jaksamme täydellisesti uskoa pysyväisesti vapaaseen, omia kohtaloltaan
ohjaavaan Viroon. Tämän riippumattomuuden ulkonainen muoto voi vielä
olla epäselvä, mutta sen tosiasiallinen sisällys ei saa sitä olla. Niin
monasti väärinkäytetty kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on tässä
jos missään kauan sorretun, paljon kärsineen kansan puolella.

»Suomen ja Viron kansojen ikivanha heimolaisuus ja nyt veriuhrein
lujitettu ystävyys puhuvat molemmat sen puolesta, että entistä lähempi
vuorovaikutus ja yhdyselämä valtiollis-taloudellisella alalla on
aikaansaatava. Niinhyvin virolaisella kuin suomalaisella taholla on
tällä ajatuksella hyvä pohja. Vastaukseksi niihin mietteisiin, joita
virolainen itsenäisyysmies, tuomari _A. Hanko_ esittää lehtemme
tämänpäiväisessä aamulaitoksessa, on suomalaiselta taholta lausuttava
julki, että näiden suunnitelmien edelleen kehittäminen on Suomenlahden
tällä puolen sympaattinen ja mielenkiintoinen tehtävä. Päämäärän
tulee olla kummallakin selvillä, jotta kansainvälisiä suhteita
rauhankongressissa järjestettäessä mahdollisimman paljon voitaisiin
saavuttaa. Otettakoon asia siis julkisen keskustelun alaiseksi
kummallakin puolen Suomenlahtea.»

Ja »Maaliit» kirjoittaa samoihin aikoihin:

»Kohtalokkaalla hetkellä, jolloin Viro seisoi kuilun partaalla, josta
ei ollut enää mitään ulospääsyä, jolloin kaikki sen toiveet vapauteen,
itsemääräämisoikeuteen ja parempaan tulevaisuuteen pääsemisestä olivat
tukahtumaisillaan raa'an väkivallan sekä aasialaisen julmuuden ja
sekasorron uhrina, kurotti suomalainen veljeskansa auttavan kätensä yli
lahden. Se tiesi, ettei vierasten tähän asti sortama ja tahallisesti
musertama Viro kykene niin pian järjestymään voidakseen yksin omin
voimin vastustaa hyökkääviä rosvoja, ja tämän vuoksi sen rohkeat ja
taisteluissa karaistut miehet riensivät heikommille veljilleen avuksi.

»Riemunkyynelin tervehtivät heitä taistelukentillä väsyneet sotilaamme,
jotka taukoamatta viikkojen kestäessä täyttivät velvollisuutensa mitä
raskaimmissa olosuhteissa taistellen viimeisin ponnistuksin sekä
miltei pettynein toivein ylivoimaa vastaan. Toivorikas innostus herää
nyt heidän riveissään, ja usko parempaan tulevaisuuteen on uudelleen
laajentunut leimuavaksi tuleksi.

»Tänä kohtalokkaana hetkenä on selvinnyt koko Virolle, että nyttemmin
Suomenlahti ei enää tule erottamaan molempia veljeskansoja. —

»On riittävästi takeita siitä, ettei meitä tulla jättämään tässä
taistelussa yksin. Mahtava Englanti on pientä Viroamme jo nytkin
taistelussa kannattanut ja urhoollisen laivastonsa kautta voimakkaasti
suojellut Viron rantaa.

»Sen vuoksi voimme rohkeasti katsoa tulevaisuuteen, jonka täytyy taata
myös Itämeren suomalaisille kansoille heidän elämänehtonsa.

»ietä iihen on osoittanut meille Suomen kansa rohkeasti lähettäen
poikansa pelastamaan veljeskansaa häviöstä ja taistelemaan yhteistä
vihollista vastaan. Tämä ylevämielisyys ei ole ainoastaan herättänyt
sammumatonta kiitollisuuden tunnetta virolaisten sydämissä, vaan se
on myös selvästi osoittanut, kenen puoleen meidän valtiollisesti on
pyrittävä.

»uomen silta, josta runomme ovat jo kertoneet, josta runoilijamme ovat
uneksineet, on tätä nykyä reaalinen todellisuus. Se silta ei syvennä
ainoastaan entisiä henkisiä suhteitamme, vaan johtaa meidät myös
valtiolliseen yhteyteen, jonka tapahduttua voimme yhdessä esiytyä myös
maailman näyttämöllä.»

»usi aikakausi on alkanut suomalais-virolaisissa suhteissa. Suur-Suomen
ajatus, jolla vihollisemme entisinä aikoina tahallaan pelottivat
itseään, on kohtalon tahdosta tullut reaaliseksi mahdollisuudeksi, ja
sen toteuttaminen on nyt meidän tärkeimpiä valtiollisia tehtäviämme.»




4. Toinen taistelukausi.

16.I.—18.I.1919.


Kuten edellisestä ilmenee, eivät suomalaiset komppaniat Rakveren
miehityksen jälkeen ottaneet kolmeen päivään osaa taisteluihin, vaan
lepäsivät raskaiden ja yhtämittaisten marssiensa jälkeen ja puhdistivat
majoituspaikkojensa ympäristöä kaikkialla harhailevista, hajanaisista
bolshevikijoukoista. Tammikuun 14 p:nä everstiluutnantti _Seimanille_
lähetetyn raportin mukaan, Vapaajoukko m.m. oli 12 ja 13 p:nä
ottanut 55 vankia ja 3:s komppania 3 konekivääriä, jotka se luovutti
virolaisille.

Virolaisten eteneminen jatkui tällä välin. Se tapahtui nytkin
suurimmaksi osaksi taisteluitta. Erään virolaisen rykmentin
sotapäiväkirja mainitseekin:

»Sota muuttuu takaa-ajoksi. Punaiset joukot eivät antaudu kosketuksiin
meidän joukko-osastojemme kanssa ja tavallisesti jo päivää aikaisemmin
poistuvat sieltä, jonne meidän sotilaamme seuraavana päivänä marssivat.»

Narvan suunnalla virolaiset etenivät yhtä mittaa. 13 p:nä ei millään
rintamalla suurempia yhteentörmäyksiä tapahtunut. Seuraava päivä (14.
1.) on sensijaan yksi Viron vapaussodan suurista merkkipäivistä.
Virolaiset panssarijunat yliluutnantti _Kuperjanovin_ johtamien sissien
avustamina valtasivat silloin lyhyellä, mutta erittäin kiivaalla
taistelulla »Viron sydämen», Tarton kaupungin, jonka pohjoispuolelle
vielä jäi suuria bolshevikijoukkoja.

Tartossakin bolshevikit olivat murhanneet useita kymmeniä sekä
virolaisia että baltilaisia, joista osa oli heitetty yhteishautoihin,
osa upotettu Emajoen jäiden alle; mutta suurin osa ruumiita, juuri
ennen taistelun alkua tai sen aikana vankiloissa surmattujen, virui
murhapaikalla. Hyökkäävien virolaisten ripeä toiminta ja peloton uljuus
pelastivat varmasta kuolemasta muut vangit, joiden lukumäärän sanotaan
olleen useita satoja.

Lähinnä seuraavienkin päivien taistelut tapahtuivat pääasiallisesti
Tarton tienoilla ja Tarton omistamisesta. Vihollisen raivoisan
hyökkäyksen painosta virolaiset paikoitellen peräytyivät. Tilanteen
vaarallisuus Tarton ympärillä käy selvästi ilmi armeijan päällikön
kahdesta sähkösanomasta tammikuun 16 p:ltä. Toinen on 2:selle
divisioonalle:

»Suojelkaa Tarttoa. Ei saa luovuttaa. 17 p:n aamuna lähetän täältä
avuksi hyvän eskadroonan.»

Toinen on 1:selle divisioonalle:

»Jos suinkin mahdollista, lähettäkää kaikki panssarijunat Tarttoon.»

Tarton menetys olisi ollut virolaisille arvaamaton tappio, jonka
moraalinen vaikutus olisi voinut muodostua sangen tuhoisaksi. Muutamien
päivien kuluttua tilanne kuitenkin helpottui, rintama työnnettiin
Tarton eteläpuolelle, ja vihollisen takaa-ajoa voitiin jatkaa edelleen.

Tammikuun 15 p:nä eversti _Laidoner_ antoi 1:sen divisioonan
komentajalle seuraavansisältöisen käskyn:

»Majuri _Ekströmin_ pataljoonan tai kaikkein vähintään 2 komppanian
konekiväärien kera tulee tammikuun 15 p:n iltana olla Kundan satamassa
valmiina nousemaan sinne tuleviin laivoihin ja lähtemään mukaan.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe oli alkamassa.
Suurella riemulla sekä upseerit että sotilaat ottivat vastaan tiedon
uudesta taistelukaudesta. Ei kyllä tiedetty matkan määrää, mutta
arvattiin, että se oli Narva. Vastassa olevien punaisten joukkojen
lukumäärästä ja varustuksista ei kellään ollut varmoja tietoja, mutta
niitä ei kaivattukaan. Jokaiselle oli pääasia, että päästiin taas
taisteluun.

Virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jo edenneet linjalle
Räsa—Aidunömme—Varja. Oli kuitenkin odotettavissa, että vihollinen
ryhtyisi ankaraan vastarintaan viimeistään Vaivaran luona olevissa,
venäläisten maailmansodan aikana rakentamissa, lujissa asemissa. Jotta
bolshevikien vastarinta saataisiin murretuksi suuremmitta tappioitta
ja heidän paluutiensä Venäjälle estetyksi, piti nyt virolaisten
kuljetusalusten sotalaivojen suojaamina viedä vihollisrintaman ja
Narvan välille luja desanttijoukko, johon suomalaisten komppanioiden
lisäksi kuului kapteeni _Pauluksen_ 250-miehinen pataljoona 10 kevyen
konekiväärin kera.

Saatuaan eversti _Laidonerin_ käskyn 1:sen divisioonan kautta majuri
_Ekström_ antoi tammikuun 15 p:nä seuraavan määräyksen:

»Koko pataljoonan on viipymättä tehtävä matkavalmistuksensa matkaa
varten Port-Kundaan. Neljän päivän muonituskuormasto, hevosia y.m. on
varattava mukaan. Komppanianpäälliköiden on heti saavuttava esikuntaan
saamaan lähempiä tietoja.»

Sekä päiväkäskyllä N:o 12 samana päivänä:

»Jäljelle jäävien joukkojen: jäljellä olevan osan esikuntaa sekä
kapteeni _Hedbergin_ patterin, ylijohto jää kapteeni _Schulginille_,
ja hän toimii olosuhteiden mukaan niin, että viipymättä voisi päästä
pataljoonan kanssa yhteyteen.»

Viron laivasto oli kokonaisuudessaan saanut käskyn ottaa osaa
operatsioniin. Kapteeni _Pauluksen_ pataljoona nousi aluksiin Tallinnan
satamassa, josta laivat »Lembitin», »Lennukin» ja amiraalilaiva
»Laineen» johdolla lähtivät tammikuun 16 p:nä Kundan satamaa kohden.

Sillä välin käskyn saaneet suomalaiset joukko-osastot olivat saapuneet
Kundaan, jossa ne sijoittuivat taloihin, mikäli tilaa riitti; loput
majoittuivat taivasalle. Mieliala, joka siihen saakka oli ollut
erinomainen, kävi rauhattomaksi laivaston viipyessä. Pelättiin jo,
että bolshevikit ehtivät saada tietoonsa taistelusuunnitelman, jolloin
toivottu kunniakas retki voisi saada surkean lopun.

Vihdoin viimein lähestyvien laivojen tulia alkoi näkyä sumun lävitse.

Lastaus laivoihin tuotti suuria vaikeuksia. Virolaisia sotilaita
oli sijoitettu jokaiseen laivaan. Sitäpaitsi ei oltu selvillä edes
kuljetuslaivojen lukumäärästä. Ne eivät näet tulleet laiturin viereen,
vaan sotilaat aseineen ja ampumatarpeineen oli kuljetettava pienillä
aluksilla kauempana odottaviin kuljetuslaivoihin. Se vei paljon aikaa.
Jokainen komppania tahtoi kaiken lisäksi päästä sellaiseen laivaan,
josta ensimmäisenä pääsisi maihin. Kaikki alukset täyttyivät viimeistä
sijaa myöten. Vihdoin viimein, n. klo 1 yöllä, kaikki suomalaiset oli
saatu sijoitetuiksi, ja matka itään alkoi yötä myöten.

Muudan mukana ollut virolainen antaa seuraavan kuvauksen hytistä, johon
desanttijoukon päälliköt olivat sijoittuneet:

'hteishytti ei ole vain esikunta, vaan kokonainen sotaleiri. Siellä on
lääkäreitä, laupeudensisaria ja upseereja sekaisin. Puhutaan suomea,
saksaa, englantia ja ranskaa, joukkoon venäjääkin.

Vellä on upseereja, jotka ovat taistelleet monella puolella.
Eräs Persiassa, toinen Kongossa, kolmas Saksan joukoissa, neljäs
Turkinmaalla. Sotimisen vuoksi. Vanha, rauhaton Pohjolan veri on näitä
miehiä vienyt joka taholle uusiin maihin, joissa elämän saa panna
vaaraan tunteakseen sen avulla sydämen lyövän voimakkaammin. ‒ ‒ ‒
Muudan laupeudensisar kertoo, että bolshevikit käyttävät myrkyllisiäkin
kuulia. Eräs suomalainen oli sellaisen kuulan vaikutuksesta kuollut.

— Minusta haava näytti epäilyttävältä. Lähetin haavoittuneen vietäväksi
lääkärin luo reellä, mutta hän kuoli jo tiellä. Eräällä toisella kuula
oli mennyt reiden lävitse. Haava oli kuin neulanpistos. Jos se olisi
ollut käsivarressa, olisi hän voinut heti jäädä tantereelle.'

Sotilaiden tila ei ollut suinkaan kehuttava. Toiset heistä oli ahdettu
laivojen ruumaan, toiset saivat viettää tammikuun yön paljaan taivaan
alla kylmässä tuulessa.

Tarkoitus oli ollut ehtiä määränpäähän yön pimeässä, mutta Kundan
satamassa oli viivytty liian kauan. Laivasto saapui Merikylän edustalle
17 p:nä vasta klo 10 tienoilla aamulla.

Desanttijoukot olivat saaneet tehtäväkseen laskeutua maihin
sopivassa paikassa rintaman ja Narvan väliselle alueelle ja
hyökätä yllättäen vihollisen selkään Vaivaran luona, jossa sen
odotettiin hyvissä asemissaan ryhtyvän ankaraan vastarintaan. Majuri
_Ekström_ päätti kuitenkin harkittuaan hänelle annettua tehtävää ja
silloista asemaa noudattaa toista menettelytapaa. Hän katsoi, että
hyökkäämällä bolshevikien asemia vastaan Vaivarassa saatettiin panna
tuholle alttiiksi koko desanttijoukko. Oli näet otettava huomioon
sekin mahdollisuus, että lännestä rynnistävät virolaiset joukot
myöhästyisivät, jolloin desanttijoukot saisivat koettaa yksin selviytyä
bolshevikeista, joiden asemat tarjosivat suojaa yhtä hyvin idästä kuin
lännestäkin tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitäpaitsi bolshevikit olisivat
taistelun kestäessä voineet saada apua Narvasta, ja suomaiais-virolaiset
desanttikomppaniat olisivat silloin musertuneet kahden vihollisjoukon
väliin pääsemättä pakoon. Majuri _Ekström_ teki senvuoksi toisen
suunnitelman, jonka mukaisesti Narvan valloitus sitten suoritettiin.

Desanttijoukon hyökkäyksestä Vaivarassa olevien bolshevikien niskaan
luovuttiin. Sen sijaan päätettiin miehittää lujasti Lagenan kartano
Narvaan johtavan valtamaantien varrella, josta voitiin valvoa maantietä
ja rautatietä. Samalla lähetettäisiin hyökkäysjoukot Narvaa vastaan
kolmea eri tietä: 1:o Narvan Joensuun kautta, 2:o Riigin kylän kautta
ja 3:o valtamaantietä suoraan kaupunkiin. Vaikkapa Vaivarassa olevat
bolshevikit olisivatkin hyökänneet Lagenaan sijoitettujen joukkojen
kimppuun ja onnistuneet pakottamaan ne peräytymään, olisivat ne
voineet vetäytyä Narvaan muiden suomalaisten joukkojen luo tai,
ellei Narvaa saataisikaan vallatuksi, niiden kera samota laajojen
metsien kautta rannikolle ja nousta siellä odottaviin laivoihin
pelastuen siten pahimmassakin tapauksessa tuholta. Narvan maantien
katkaiseminen oli epäilemättä vaikuttava yksinäänkin erittäin
masentavasti bolshevikeihin. Siitä tiedon saatuaan he mahdollisesti
luopuisivat taistelusta, etenkin, jos suomalaisten joukkojen onnistuisi
heidän selkänsä takana valloittaa Narva ja siten katkaista heidän
peräytymistiensä itään. Joka tapauksessa he musertuisivat ainakin
myöhemmin suomalaisten ja virolaisten väliin.

Merikylän desantti oli uhkarohkea. Vihollisen varustuksia ei tunnettu.
»Lennuk» oli tosin kiiruhtanut laivueen edelle laskemaan miinoja
Kronstadtin vesille estääkseen bolshevikien laivastoa tulemasta
häiritsemään desanttijoukkojen maihinlaskua. Mutta kuitenkin uhka
vihollisen rantapatterien ja rannalle mahdollisesti sijoitettujen
joukkojen puolelta jäi jäljelle. Hetki oli jännittävä.

Oli vielä hämärää. Ranta oli äänetön, rauhallinen. Sotalaivat jättivät
kuljetusalukset ja lähenivät rantaa. Ensimmäinen tykinlaukaus pamahti
klo 10.30 ap. »Lembitistä». »Laine» yhtyi siihen heti. Hetken kuluttua
kauhistuttava jyminä täytti ilman. Vihollisen rantapatterit olivat
näet myöskin pian valmiit ampumaan. Klo 10,50 ne avasivat kiivaan
tykkitulen, johon punaisten panssarijuna Lagenan luota yhtyi. Useat
ammukset putoilivat »Lembitin» taakse. Se vetäytyi hiukan kauemmaksi ja
jatkoi kiivasta pommitusta.

Kuljetuslaivat olivat tulleet liian lähelle rannikkoa. Vihollisen
patterien ammukset putoilivat niiden keskelle heittäen ilmaan
jättiläiskorkuisia suihkuja. Laivat kääntyivät nopeasti ja vetäytyivät
ampumamatkan ulkopuolelle.

Yhtäkkiä suurehko sotalaiva ilmestyi idästä näkyviin kulkien suoraan
kuljetusaluksia kohden. Säikähdys valtasi laivoihin ahdettujen miesten
mielet. Miten kaikki oli päättyvä, kun vielä bolshevikien laivastokin
yhtyi leikkiin? Pian kuitenkin selvisi, että lähestyvä alus oli
»Lennuk», jonka matkasta itään vain ylimmällä päällystöllä oli ollut
tieto, ja joka nyt työnsä hyvin suoritettuaan kiiruhti ottamaan
osaa Merikylän tykistötaisteluun. Se ohjasi kulkunsa rannikon ja
kuljetuslaivojen väliin ja antoi tykkiensä jylistä. Se kulki »Lembitin»
ja »Laineen» kanssa edestakaisin pitkin rannikkoa jatkaen pommitusta.
Vihollisen tykistötuli heikkeni heikkenemistään.

Myöskin pienemmät sota-alukset saattoivat nyt lähestyä rantaa avaten
keulassa ja komentosillalla olevista kevyistä tykeistään tulen rantaa
vastaan. Yhä lähemmäksi ne uskaltautuivat suurten laivojen jäädessä
kauemmaksi ulapalle pommitusta jatkamaan. Rantapatterien ammunta
lakkasi.

Kun oli saavuttu n. 1 km päähän rannasta, solui 100 miestä kantava
moottorialus lopettaen ampumisen sen kuljetuslaivan viereen, jossa
majuri _Ekström_ ja kapteeni _Paulus_ olivat. Miehiä hyppäsi heti
aluksen kannelle. Konekiväärejä, kiväärejä ja patruunoja laskettiin
sinne. Majuri _Ekström_ adjutantteineen, 4:nnen komppanian miehiä ja
joitakuita virolaisia oli näiden ensimmäisten joukossa. Moottorialus
kääntyi maata kohden. Konekiväärit sen keulassa tatattivat.

Vihollinen suuntasi konekivääri- ja kivääritulen lähestyvää alusta
kohden. Pari miestä haavoittui lievästi. Mutta yhä lähemmäksi
rantaa alus saapui. Puolta matkaa kauemmaksi ei kuitenkaan päästy
moottorialuksella. Viimeinen puoli kilometriä oli kuljettava
veneillä, mikä oli sitäkin vaikeampaa, kun myrsky oli ankara ja ranta
sillä kohdalla kivien ja salakarien reunustama. Veneet tarttuivat
vedenalaisiin kareihin. Miesten täytyi hypätä veteen, joka ulottui
rintaan saakka ja kahlata kuulasateessa pitäen kivääriä korkealla
päänsä päällä rantaan, jossa he ryhtyivät taisteluun. Konekiväärejäkin
saatiin pian maihin. Ne alkoivat rätistä vimmatusti. Viholliset olivat
vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan, heidän jälkijoukkonsakin ajettiin
pakosalle.

Vänrikki _Dahlgrenin_ johtamasta 4:nnestä komppaniasta saatiin ensiksi
maihin 1:nen joukkue. Maihinnousupaikkaa, jota bolshevikijoukot yhä
uhkasivat, jäi majuri _Ekström_ vartioimaan aluksi vain muutamien
upseeriensa ja neljän 4:nnen komppanian sotilaan kera. Vänrikki
_Dahlgren_ lähetettiin joukkoineen vänrikki _Hayenin_ johtamien
konekiväärien tukemana katkaisemaan maantietä. Joukko eteni ketjussa
Udriakylään, josta 50 vihollisen ratsumiestä karkotettiin lyhyen
laukaustenvaihdon jälkeen.

Senjälkeen joukkue jatkoi matkaa Repnikiä kohden, jonka luona
vihollisen kuormasto-osasto seisoi matkalla Lagenasta. Klo 3,30
ip. vihollinen alkoi ampua lähestyvää joukkoa kivääreillä ja 1
konekiväärillä n. 200 metrin päästä. Kiivasta laukaustenvaihtoa kesti
neljännestunnin. Senjälkeen vänrikki _Dahlgrenin_ joukko valtasi
kuormaston, joka, kuten sittemmin selvisi, kuului eräälle punaiselle
puhelinosastolle. Vangiksi saatiin 10 venäläistä.

Joukkue marssi sitten Lagenan kartanoon, johon se saapui klo 6 ip.
yöpyen sinne. Sotasaaliiksi saatiin m.m. runsaasti ampumatarpeita.
Vänrikki _Dahlgren_ ilmoitti Lagenasta majuri _Ekströmille_ päivän
vaiheista ja pyysi lähettämään loput komppaniastaan kartanoon, mikäli
se oli ehtinyt jo päästä maihin. Klo 11 ip.komppania olikin koossa
Lagenassa. Koko yön vihollisen patrulleja ja ratsumiehiä liikkui
kartanon ympäristössä, ja useita niistä vangittiin.

Desanttijoukkojen asema oli hetkittäin varsin vakava. Nopea suoritus
oli onnistumisen välttämätön ehto. Mutta nyt myrsky ja pimeys
haittasivat suuresti maihinnousua. Kuljetusveneitä soutavat sotilaat
saivat ponnistaa viimeisetkin voimansa selvitäkseen aallokossa takaisin
laivojen luo uusia joukkoja hakemaan. Heidän suorittamansa raskas työ
ansaitsee mitä suurinta kiitosta.

Käytettävinään olevista sotilaista majuri _Ekström_ heti maihin
päästyään lähetti vääpeli _Jarl Dammertin_ ja sotilas _Alvar
Tallqvistin_ edessiirretyksi parivartioksi länteen vievälle tielle.
Heidän ruumiinsa löydettiin seuraavana aamuna vartiopaikalta, johon
he olivat askeltakaan väistymättä kaatuneet. Toiset kaksi sotilasta
oli asetettu vartioksi Udriakylään. Vihollisen ratsupatrulli ilmestyi
iltamyöhällä pimeästä yht'äkkiä tämän parivartion eteen yllättäen
sen. Toinen sotilaista, _Johannes Backlund_, haavoittui heti vatsaan
ja vaipui maahan ennättämättä ampua. Hänen toverillaan oli kuitenkin
kivääri pian valmiina, ja sen luoti surmasi patrullia johtaneen
bolshevikiupseerin. Ratsumiehet käänsivät silloin nopeasti hevosensa ja
katosivat pimeyteen.

Haavoittuneen tilalle määrättiin vartioon muudan upseeri. Majuri
_Ekström_ antoi eräälle desanttialuksista käskyn heti lähteä
kuljettamaan pahasti haavoittunutta vapaaehtoista Tallinnaan saamaan
pikaista lääkärinapua. Sotilas _Backlund_ kuoli kuitenkin jo laivalle
vietäessä päästämättä suurista tuskistaan huolimatta valituksen sanaa
huuliltaan.

Tilanne oli synkkä ja epäselvä. Vihollisen patrulleja ja partioita
liikuskeli kaikkialla ympärillä. Etuvartijat joutuivat tuon tuostakin
laukaustenvaihtoon vihollisen kanssa, joka vetäytyi kauemmaksi
rannikolta vasta sitten, kun majuri _Ekström_ oli saanut enemmän
miehiään maihin, joten lähitienoon puhdistamiseen saatettiin ryhtyä.

17 p:n iltana ehdittiin 4:nnen komppanian lisäksi laskea maihin
vain 2:nen komppania, joka puhdisti Merikylän. Myöskin luutnantti
_Varmavuoren_ tiedustelijat pääsivät ennen yön tuloa rannalle. Myrsky
haittasi kuitenkin yhä enemmän näiden joukko-osastojen maihinnousua
kaataen veneitä, jolloin miesten oli uitava tai kahlattava maihin ja
sukellettava meren pohjasta kiväärinsä. Peloittava aallokko karisella
rannikolla yhdessä alkaneen pimeyden kera esti muiden joukkojen
maihinlaskun. Ne saivat viettää vielä yhden yön laivoilla. Rannalle
päässeet hajautuivat suurimmaksi osaksi lähitaloihin lepäämään ja
kuivattamaan likomärkiä vaatteitaan.

Yöllä klo 2 tienoissa löydettiin vihdoin sopivampi maihinnousupaikka
Udriakylän luota, jossa heti voitiin alkaa laivoille jääneiden vienti
rannalle. Aamulla varhain tammikuun 18 p:nä kaikki maihinnousujoukot
olivat jo mantereella. Suurin osa niistä keräytyi Lagenan kartanon
ympäristölle. Majuri _Ekström_ oli sijoittanut esikuntansa itse
kartanoon.

Aamulla 4:s komppania lähetti 2 ryhmää hakemaan vihollisen
tavarakuormaa, joka, paikallisten talonpoikien ilmoitusten mukaan, oli
jäänyt Repnikin luo. Ne kohtasivat kuitenkin äkkiarvaamatta Repnikin
lähistöllä suuren vihollisjoukon, joka heti avasi tulen suomalaisia
vapaaehtoisia kohden. Yllätetty partio välttyi joutumasta vangiksi
nopeasti peräytymällä. Se kärsi kuitenkin suuria vaurioita. 4:nnestä
komppaniasta kaatui tai kuoli haavoihinsa Lagenan ja Repnikin luona —
ennenmainittujen, Udriakylässä kaatuneiden lisäksi — vääpeli _Georg
Långström_ sekä sotilaat _Erik Eriksson_ (ruumista ei löydetty) ja
_Jalmar Johansson_. Haavoittuneina komppania menetti sen lisäksi 7
miestä. Maihinnousun yhteydessä muut suomalaiset komppaniat eivät
menettäneet ainoatakaan kaatuneena tai pahemmin haavoittuneena.

Narvan operatsionin suorittamiseen ryhdyttiin viipymättä. Yksi
virolainen komppania sijoitettiin Udriakylään sivustasuojaksi. Se
osoittautui kuitenkin sittemmin täysin merkityksettömäksi, eikä
toimittanut mitään Narvan operatsionin aikana. Suomalaisista joukoista
2:nen komppania sai käskyn lähteä heti etenemään Narvan Joensuuta
kohden ja sen vallattuaan kiirehtiä Narovajoen länsirantaa pitkin
Riigin kylän kautta Narvaan. 1:sen komppanian tehtäväksi määrättiin
edetä Narvan maantietä pitkin, poiketa sitten Riigin kylään vievälle
tielle, valloittaa Riigiin sijoitettu vihollisen patteristo ja
senjälkeen rynnätä Narvaan. Molempien edellä mainittujen komppanioiden
tuli suorittaa tehtävänsä nopeasti ja herättäen mahdollisimman vähän
vihollisen huomiota. Sensijaan 4:nnen komppanian tuli edetä suoraan
Narvan maantietä pitkin kaupunkia kohden varsin laajassa ketjussa
kääntäen puoleensa niin paljon vihollisen huomiota kuin suinkin
ja sitoen, mikäli mahdollista, Narvassa olevat bolshevikijoukot
länteenpäin, jotta 1:nen ja 2:nen komppania voisivat helpommin
tunkeutua Narvaan pohjoisesta. Yksi virolainen komppania sai käskyn
seurata vänrikki _Dahlgrenin_ joukkoja, niinikään luutnantti
_Varmavuoren_ tiedustelijat, jotka sitten tulivat yksin suorittaneeksi
edellä mainitun tehtävän. 3:s komppania esikunnan ja yhden
virolaiskomppanian kanssa jäi Lagenan kartanoon muiden joukko-osastojen
selkänojaksi estämään lännessä olevia bolshevikeja palaamasta Narvaan.
Lagenaan sijoitetut virolaiset osoittautuivat sitten taistelussa
kelvollisiksi ja rohkeiksi sotilaiksi, jotka täyttivät hyvin tehtävänsä.

Lagenaan jääneet joukot saivat kestää päivän päätaistelun. Klo 12.30
päivällä eri osastojen juuri lähdettyä suunnilleen alkoi Lagenan
kuuluisa taistelu samoilla aukeilla, joilla Kaarle XII yli kaksisataa
vuotta aikaisemmin järjesti ruotsalais-suomalaista armeijaansa ennen
historiallista Narvan taistelua.

Vihollinen oli saanut tiedon, että sen Repnikin länsipuolella
toimivilta joukoilta oli katkaistu paluutie Narvaan. Se lähetti nyt
voimakkaan hyökkäysjoukon Lagenaa vastaan murtaakseen tien auki.
Hyökkääjiä tuki myöskin erinomainen panssarijuna »Ilja Muromets»
varustettuna yhdellä 6-tuumaisella ja viidellä 3-tuumaisella tykillä
sekä 36 konekiväärillä. Se alkoi ampua kartanoa. Narvanlahdella viipyvä
virolainen sotalaivasto vastasi sen tuleen. Samaan aikaan lännestäpäin
suuri joukko-osasto alkoi lähetä Lagenaa, toiset kulkivat edellä
ketjussa, toiset seurasivat suljetussa järjestyksessä tietä pitkin.

Tilanne oli äärimmäisen epäselvä. Olivatko lähestyvät joukot virolaisia
vai venäläisiä? Onneksi vihollinenkaan ei ollut täysin selvillä, kenen
hallussa Lagena sillä hetkellä oli.

Lähestyvästä joukosta kaksi ratsumiestä lähti edeltä ottamaan selvää.
Pari suomalaista meni heitä vastaan. Lähelle tultuaan ratsumiehet
pysähdyttivät hevosensa, ratsastivat sitten vielä muutaman askeleen
lähemmäksi. Suomalaisetkin jatkoivat matkaansa, kunnes he pääsivät
niin lähelle, ettei mikään erehdys enää ollut mahdollinen. Ratsumiehet
käänsivät salamannopeasti hevosensa ja nelistivät pois.

Vihollinen! |

Molemmin puolin ketjut olivat tuossa tuokiossa taistelukunnossa.
Konekiväärit alkoivat rätistä ja kiväärit paukkua kummaltakin puolen.
Tuli kiihtyi kiihtymistään. Vihollinen ampui räjähtävillä kuulilla.
Panssarijunan ja sotalaivojen tykkien kumea jylinä sekautui taistelun
melskeeseen.

»En ole ennen kuullut sellaista musiikkia», kertoo muudan mukana
ollut virolainen. »Päämme päällä on kuin rakeet pieksäisivät ikkunaa,
ääni vain on vihlovampi. Puiden oksia sataa maahan. Eräs sähkölanka
tempautuu vinkuen kerälle ja kiemurtelee maassa kuin mato.

»Meidän maihinnousujoukkojemme kolminkertainen ketju — suomalaiset
edessä, toinen ja kolmas rivi meidän iskujoukkojamme — tunkeutuu
vihollisen päälle. Eräs konekivääri joutuu epäkuntoon, ei ammu.
Majuri _Ekström_ juoksee kuulasateessa sen luo, saa sen jälleen
käyttökelpoiseksi, ja se tatattaa edelleen. Muudan suomalainen upseeri
johtaa ryhmäänsä seisoen pystyssä vihollisen tulen alaisena. Eräs
15-vuotias suomalainen vapaaehtoinen on juossut viitisenkymmentä
askelta ketjun eteen ja ampuu karabiinillaan niinikään seisaaltaan.
Kuulia lentää kuin rakeita, mutta poikanen jää kuin vihollisen kiusalla
vahingoittumattomaksi.»

Kun suomalaisten ja virolaisten tarkka ja kiivas tuli teki viholliselle
mahdottomaksi päästä kartanoon suoraan edestä, koetti se kiertää
puolustajat lähettäen sekä vasemmalta merenrantaa pitkin että oikealta
saartojoukkoja. Virolaiset saivat käskyn levittää ketjuaan oikealle.
Äärimmäiseksi sille sivustalle lähetettiin vielä ryhmä suomalaisia
vänrikki _T.P. Alfthanin_ johdolla. Se syöksyi uhkarohkeasti —
välittämättä edes käyttää hyväkseen läheisen mäenharjanteen tarjoamaa
suojaa — lakeuden poikki oikealle siivelle täydellisesti vihollisen
näkyvissä. Kuin ihmeen kautta ryhmä pääsi luotituiskun lävitse
ainoatakaan miestä menettämättä. Se pakotti vihollisen peräytymään
verissä päin. Toisellakin siivellä saartoyritys epäonnistui täydelleen.

Vihollinen peräytyi. Kuitenkaan Lagenan taistelu ei ollut vielä
lopussa. Vain sen ensimmäinen jakso oli päättynyt.

Majuri _Ekström_ aavisti, että kun vihollinen kerran oli saanut
käskyn raivata tieltään Lagenaan sijoittuneet joukot, ei se heittäisi
yritystä niin helpolla sikseen. Voitiin laskea, että vihollinen tekisi
seuraavan hyökkäyksen etelästäpäin rautatien suunnalta, jonne sen ketju
oli painunut. Konekivääreille määrättiin asemat. Kartanon puiston
ja kiviaidan juuri tältä suunnalta odotettavissa olevan hyökkäyksen
torjumiseen tarjoamia edullisia puolustusasemia pantiin kuntoon ja
vahvistettiin.

Kun vihollista ei kuitenkaan kuulunut, saivat Lagenaan sijoittuneet
joukot käskyn valmistautua jättämään kartanon klo 2 ip. jatkaakseen
matkaa Narvaa kohden.

Lähtö myöhästyi kuitenkin kymmenisen minuuttia. Komppaniat olivat
juuri asettumassa marssijärjestykseen kartanon luo, pari patrullia
oli lähetetty ympäristöön, toinen rautatietä kohden. Silloin kiivas
kiväärituli alkoi yht'äkkiä etelästäpäin.

Vihollinen hyökkäsi uudelleen!

Sekasorto syntyi hetkeksi. Majuri _Ekströmin_ ja 3:nnen komppanian
päällikön, vänrikki _Laaksosen_ järkähtämätön rauhallisuus ja
neuvokkuus pelastivat kuitenkin tilanteen. 3:nnen komppanian miehet,
joista useimmat olivat jo Suomen vapaussodan aikana taistelleet majuri
_Ekströmin_ johdolla, ja jotka luottivat täydellisesti päällikköihinsä,
tekivät uljaasti tehtävänsä, hajautuivat nopeasti ketjuun ja avasivat
tulen. Konekiväärit sijoitettiin asemiin, ja pian ne olivat toiminnassa
rauhoittaen omia miehiä ja syösten kuolemaa hyökkäävän vihollisen
keskelle. Virolaiset asettuivat myöskin asemiin ja täyttivät taistelun
kuumuudessa hyvin paikkansa. Osa joukoista asettui kartanon puutarhan
eteläreunaan, toinen osa pitkin maantien vartta.

Kun vihollisen alkurynnäkkö oli lyöty takaisin ja tuli oli harventunut,
huomasivat Lagenan puolustajat erään sotilasosaston marssivan ohi
kartanon eteläpuolitse. Ensimmäinen ajatus oli, että se oli vihollinen.
Mikä oli niin ollen sen tarkoitus? Aikoiko se sivuuttaa Lagenaan
jääneet joukot ja hyökätä Narvan kimppuun käyneiden komppanioiden
selkään? Jos vihollinen olisi tehnyt niin, olisi kaikki luultavasti
ollut hukassa. Suomalaiset 1:nen, 2:nen ja 4:S komppania olisivat
tuhoutuneet ilman, että majuri _Ekström_ olisi joukkoineen voinut heitä
auttaa.

Koko Narvan operatsionisuunnitelma oli rakennettu sen kokemuksen
varaan, että venäläisten upseerien johtamat joukot useimmiten puskevat
päänsä kiveen ymmärtämättä kiertää sitä, s.o. hyökkäävät vihollisen
kimppuun punnitsematta, onko sen tuhoaminen toivotun tuloksen
saavuttamiseksi välttämätöntä, vai riittääkö vain edessä olevan joukon
sitominen ja sivuuttaminen.

Jännityksellä majuri _Ekström_ odotti, mihin suuntaan joukko oli
kääntyvä, länteen vai itään? Se kääntyi länteen; oli siis kysymyksessä
vain entistä laajempi kartanon kiertämisyritys. Lähenevää joukkoa
vastaan avattiin tuli.

Mutta mikä oli kyseessä?

Idästä lähenevä joukko eteni kyllä ketjussa, täydessä
taistelujärjestyksessä, mutta huolimatta siihen kohdistetusta tulesta
ei sen puolelta ammuttu. Olisiko mahdollista, että se olisi sittenkin
virolaisjoukko? Kartanosta lakattiin ampumasta. Syntyi jännittynyt
äänettömyys. Ketju läheni yhä. Mutta miten oli selitettävissä joukon
äskeinen kiertoliike, jos se todella oli virolainen? Entäpä, jos
kysymyksessä olikin vain vihollisen salakavala yllätysyritys. Ketjua
ei saanut päästää kartanoon asti. Lähenevälle joukolle huudettiin,
että sen tuli heti pysähtyä ja vasta heitettyään maahan aseensa
tulla lähemmäksi, muussa tapauksessa sitä ammuttaisiin. Ketju ei
huolinut käskystä, vaan tuli yhä lähemmäksi. Silloin avattiin sitä
vastaan kiivas konekivääri- ja kiväärituli, johon ketju vastasi. Siis
vihollinen! Kartanosta suunnattu tuli pakotti sen kuitenkin pian
peräytymään.

Vihollisen tarkoituksena oli epäilemättä ollut päästä aivan kartanon
luo ja sitten käsigranaateilla tuhota sen puolustajat. Suunnitelma oli
varsin hyvin harkittu, ja paljon ei puuttunut sen onnistumisesta.

Vihollisen rynnistys etelästä jatkui yhä.

Tilanne oli sekava. Hämärä vielä lisäsi yleistä epävarmuutta.
Bolshevikeja tunkeutui virolaisten perässä aina kartanon luo. Vasta
silloin huomattiin heidät vihollisiksi ja avattiin murhaava tuli heitä
vastaan. Suuret rykelmät jäivät makaamaan pihamaalle.

Huolimatta suomalaisten ja virolaisten pelottomasta puolustuksesta ja
tarkasta tulesta bolshevikit eivät luopuneet hyökkäyksestä. Epätoivon
vimmalla he rynnistivät voimatta kuitenkaan pakottaa suomalaisia
ja virolaisia luopumaan asemistaan. Tilanne oli kuitenkin mitä
arveluttavin. Bolshevikit olivat ympäröineet Lagenan kartanon kolmelta
puolelta tehden joka taholta vimmattuja hyökkäyksiä sitä vastaan.

Koko Merikylän desantin asema oli uhattu. Merellä odottavaan laivastoon
saapuikin jo illalla tietoja, että Lagena oli muka vihollisen hallussa
ja desanttijoukot hajoitettu ja tuhottu.

Suomalaisten upseerien, ensi sijassa majuri _Ekströmin_, uljaan
esimerkin innostamat 3:nnen komppanian miehet virolaisten avustamina
pitivät kuitenkin puolensa hirvittävästä tykki-, konekivääri- ja
kiväärituIesta huolimatta ja löivät rynnäkön joka puolella kerran
toisensa perästä takaisin, kunnes vihollinen vihdoin havaitsi turhaksi
jatkaa toivotonta taistelua ja vetäytyi yön tullen takaisin. Osa pakeni
sekasorrossa Narvaan päin, toinen osa jäi piileksimään läheisiin
metsiin ja antautui sittemmin lännestä tuleville joukoille. Kaatuneina
heitä jäi Lagenan kartanon ympärille parisensataa miestä.

Edellä on mainittu patrulleista, jotka lähetettiin liikkeelle ennen
taistelun toista jaksoa. Toinen niistä sai kokea sangen kovia.
Korpraali B. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

»Kersantti _Gunnar Bilkenroth_ sai käskyn 7 vapaaehtoisen puhelinmiehen
kera lähteä katkaisemaan rautatietä Lagenan luona. Seuraavat
ilmoittautuivat: _Sigurd Ahlström, Väinö Borg, Harald Elfgren, Toivo
Jaakkola, Sulo Laitinen, Paul Nyman_ ja _Gustaf Sederholm_. Juuri
lähdettäessä saapui vartiolta metsänlaidasta raportti, että muutamia
sotilaita näkyi kentällä. Samalla pyydettiin kiikaria. Siihen ei
kuitenkaan kiinnitetty huomiota, ja tämä laiminlyönti muodostui
joukollemme kohtalokkaaksi.

»Lähdimme kentän ylitse kulkemaan asestuksenamme kiväärit, 1 rautakanki
ja 1 käsigranaatti. Kun olimme edenneet kilometrin verran, näin minä
n. 30 metrin päässä edessäni sotilaan, jolla oli harmaa karvalakki
päässään. Samassa pamahti joka pensaan takaa. Me heittäydyimme maahan
ja vastasimme tuleen.

»Ammunta levisi kauas meistä vasemmalle pitkin vihollisen ketjua. Sen
vasen siipi näytti loppuvan meidän lähenemme. Yleinen ammunta alkoi
kaikkialla ympärillämme sekä kartanosta että vihollisen asemista.
Me makasimme vihollisten ja toveriemme ristitulessa. Granaatteja
räjähteli. Emme tienneet, tulivatko ne virolaisista sotalaivoista vai
bolshevikien panssarijunasta.

»Muutamien minuuttien laukaustenvaihdon jälkeen _Bilkenroth_ komensi:
ketju takaisin! Minä en kuullut sitä, mutta nähtyäni hänen valkoisen
lakkinsa kaukana takanani aloin minäkin ryömiä taaksepäin. Lähin
naapurini, _Laitinen_, haavoittui ja huusi surkeasti apua. Saadakseni
hänet vaikenemaan vedin häntä n. 100 metriä taaksepäin, mutta sitten
hän haavoittui toisen ja kolmannen kerran ja menetti tajuntansa. Luulin
hänen kuolleen ja jätin hänet.

»_Sederholm_ oli äärimmäisenä vasemmalla sivustallamme. Hänen jalkainsa
välitse lensi kuula, ennenkuin hän ennätti heittäytyä maahan. Hänen
arvelunsa mukaan vain 5 m. päässä hänestä makasi muudan bolsheviki,
jonka hän laukaustenvaihdossa sai ammutuksi. Konekiväärikin oli
sijoitettu lähelle. Kuulia tuli kuin herneitä läkkipeltiä vastaan.
Minun edessäni oli toinen konekivääri, mutta siihen punaisten ketju
näyttikin loppuvan. _Elfgren_ sai kuulan lakkinsa ja manttelinsa
lävitse; shrapnellin siru tempasi _Nymanilta_ lakin ja hiuskiehkuran.
_Bilkenroth_ sai pieniä haavoja kasvoihinsa räjähtävästä kuulasta. Kun
_Elfgrenin_ kivääri joutui epäkuntoon ja hän heitti sen pois, kohotti
_Ahlström_ päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta sai kuulan
läpi aivojensa ja kuoli heti. _Jaakkola_ haavoittui kahdesti.

»Maa, jolla ryömimme taapäin, oli jäätynyttä suosammalta, vettä
mättäiden välissä. Ehdittyäni muutamien kasvavien puiden luo
nousin ylös, koska minulla oli suonenvetoa toisessa jalassani ja
niin ollen vaikeaa ryömiä. Silloin olin jo likomärkä, ja vettä oli
saappaissanikin. Sitten juoksin kartanoa kohden heittäytyen aina
välillä maahan, kun kuulia rakeili liiaksi ympärilläni. Minua ammuttiin
vielä tällöin molemmilta puolilta. Kuitenkin pääsin niin lähelle, että
muudan aliupseeri rohkeni tulla ottamaan selvää, olinko ystävä vai
vihollinen. Hänen kerallaan menin kartanoon. Silloin ei vielä muita
ollut joukostamme palannut. Toiset jäivät makaamaan paikoilleen, kunnes
hämärä saapui ja laukaustenvaihto lakkasi. Vihollisen ampumaketju
tapasi sillä välin _Elfgrenin_, joka oli olevinaan bolsheviki puhuen
ryssää ja juosten heidän kerallaan kappaleen matkaa. Minun jälkeeni
saapui kartanoon _Bilkenroth_, sitten _Elfgren_, jota meikäläiset
myöskin ampuivat, ja viimein _Nyman_ ja _Sederholm_ yhdessä. Illalla
seisoessani vartiossa metsikön laidassa kuului kentältä avunhuutoja.
Sinne lähetetyt sanitäärit löysivät _Jaakkolan_ ja _Laitisen_.

»Vaikka siis retkemme tarkoitusperä jäi saavuttamatta, oli
sillä mielestäni se merkitys, että se paljasti bolshevikien
äkkiyllätysyrityksen, ja että meidän rintamanosallamme bolshevikit
eivät päässeet, uskaltaneet tai ehtineet niin lähelle kartanoa kuin
metsikön luona ja suurella maantiellä.»

3:nnen komppanian kokonaistappio Lagenan kartanon taistelussa oli 2
kaatunutta, nim. sotilaat _Erkki Pesola_ ja _Samuel Prättälä_, sekä 7
haavoittunutta. Puhelinkomppanian kaatuneista ja haavoittuneista on
edellä tehty selkoa. Virolaisista haavoittui muutamia, m.m. 2 upseeria.

Vihollinen oli tosin toistamiseen peräytynyt, mutta ei tiedetty,
milloin se kävisi uudelleen rynnäkköön. Miesten oli niin ollen jäätävä
ketjuun vielä taistelun lakattuakin. Heille tuotiin lämmintä ruokaa ja
teetä sinne. Majuri _Ekström_ kulki pitkin ketjua lausuen sanan siellä,
toisen täällä, kiittäen ja rohkaisten miehiään. Mieliala oli erittäin
reipas. Sotilaat koettivat tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He
hakivat alleen heiniä, joiden päällä he sitten loikoilivat jutellen
kaskuja, katsellen tykinvälähdyksiä taivaalla ja kuunnellen tykkien
mahtavaa jyskettä.

Majuri _Ekström_ oli lähettänyt kapteeni _Pauluksen_ Udriakylään
jääneen virolaisen komppanian luo saattamaan sen järjestykseen. Hänen
tuli joukkoineen, jos vihollinen vielä kerran hyökkäisi Lagenan
kimppuun, tehdä kiertoliike ja hyökätä bolshevikien selkään. Lagenan
taisteluun osaaottanut virolainen komppania oli lähetetty asemiin
valtamaantien molemmille puolille kartanosta länteen. Se otti yön
kuluessa vangiksi suuren joukon bolshevikien harhailevia ratsumiehiä ja
patrulleja.

Sittenkuin klo 12,15 yöllä oli saatu tieto, että 1:nen komppania oli
illalla vallannut Narvan, ja että Vaivaraan asettunut vihollinen oli
taistelutta antautunut virolaisille, joiden kanssa majuri _Ekström_
saavutti yhteyden, koottiin joukot puolenyön jälkeen ja lähdettiin
marssimaan Narvaa kohden. Udriakylään sijoitettu virolaiskomppania sai
käskyn siirtyä Lagenaan suojelemaan sinne jääneitä haavoittuneita,
joiden hoidosta lääkäri _Kaarlo Melartin_ huolehti.

       *       *       *       *       *

1:nen komppania luutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnan
kanssa jätti Lagenan kartanon 18 p:nä klo 12,30 päivällä. Tuskin
se oli ehtinyt lähteä, kun Lagenan ensimmäinen taistelu alkoi.
Luutnantti _Eskola_ lähetti miehen tiedustelemaan majuri _Ekströmiltä_,
tarvittiinko apua. Lähetti palasi ilmoittaen, että komppanian
käskettiin jatkaa matkaansa ja täyttää sille määrätty tehtävä.

Pikamarssissa riennettiin Riigin kylää kohden. Tiedettiin, että 2:nen
komppania oli matkalla samaan päämäärään Narvan Joensuun kautta ja
4:s komppania sekä _Varmavuoren_ nopeat tiedustelijat suorinta tietä.
Kysymyksessä oli, kenelle kunnia Narvan valloituksesta tulisi jäämään.

Tällä välin tavaton sekasorto vallitsi Narvassa. Punaisia joukkoja
kulki edestakaisin. Bolshevistisen väestön keskuudessa hermostuneisuus
niinikään oli vallalla. Kuvaavaa on, että kun lauantaina, tammikuun
18 p:nä, aamupäivällä joku oli muutaman kahvilan edustalla huutanut:
valkoiset tulevat!, niin se oli synnyttänyt tavattoman pakokauhun.
Jokainen oli ollut kuulevinaan kiväärien pauketta aivan läheltä, mikä
tietysti oli omiaan lisäämään paniikkia.

Päivällä taistelu syntyi bolshevikisotilaiden kesken. Matruusit olivat
näet konekiväärein sulkeneet sillat Narovajoen ylitse estääkseen
pakokauhun valtaan joutuneita sotilaita peräytymästä taistelutta
Narvasta. Tällöin, kerrotaan, torille keräytyneet maaväen sotilaat
kiihtyneinä hankkivat konekiväärejä ja avasivat tulen sillan toisessa
päässä olevia matruuseja vastaan, jotka puolestaan maksoivat samalla
mitalla. Kaatuneita ja haavoittuneita oli molemmin puolin runsaasti.
Kaupunkilaisten tietojen mukaan bolshevikien johtajat, _Trotski,
Anvelt_ y.m. komissaarit, olivat olleet vielä klo 5 ip. Narvassa
kiihoittaen joukkoja taisteluun ja vaatien kaikkia asukkaita ottamaan
osaa puolustautumiseen.

1:nen komppania eteni pikamarssissa. Etumaisina kulkevat 1:nen joukkue
ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta joutuivat
vihollisen kanssa kosketuksiin ensimmäisen kerran Törvajoen luona,
josta tie Riigiin haarautuu valtatiestä. Luutnantti _Varmavuori_
tiedustelijoineen oli siellä parastaikaa kiivaassa taistelussa.
Bolshevikit karkoitettiin. Matkaa jatkettiin sitten Riigin kylään,
josta vihollinen kuitenkin komppanian lähestyessä oli peräytynyt joen
ylitse vieden mukanaan tykkinsä. Komppania jatkoi senvuoksi marssiaan
Narovajoen reunaa pitkin kulkevaa tietä kohti Narvaa kiihdyttäen yhä
kulkuaan.

Komppania saapui Narvan esikaupunkiin aivan vihollisen aavistamatta.
Bolshevikit odottivat näet suomalais-virolaisia joukkoja lännestäpäin
Narvan maantietä pitkin. Esikaupungista otettiin mukaan opas ohjaamaan
komppaniaa raatihuoneelle, joka oli päätetty valita kaupungin
puhdistustyön lähtökohdaksi. Tiedettiin kyllä, että kaupungissa oli
monikymmenkertainen vihollinen, mutta silti ei ainoakaan epäillyt
seurata uhkarohkeita päälliköitä.

Jonossa juosten riennettiin pitkin pimeitä katuja. Vastaan tulevat
punaisten patrullit ammuttiin heti maahan ja jatkettiin juoksua. Klo
5,20 ip. komppania saapui raatihuoneen torille, ampui yhteislaukauksen
kivääreistään ja kajahdutti voimakkaan eläköön-huudon kaupungin
valloituksen kunniaksi. Heti senjälkeen räiske ja pankkina alkoivat:
ryhdyttiin puhdistustyöhön. Pikalähetti riensi kiirehtimään 2:sta
komppaniaa avuksi.

2:nen komppania oli lähtenyt Merikylästä rientämään Narvan Joensuuta
kohden. Kun oli saavuttu lähelle kauppalaa, lähetettiin 10-miehinen
kärkijoukko edeltä. Se saapui vastusta kohtaamatta kauppalan laitaan.
Mutta silloin bolshevikit avasivat äkkiarvaamatta kahdelta taholta
kiivaan tulen lähestyviä suomalaisia vastaan, jotka heittäytyivät
asemiin ja vastasivat tuleen.

Bolshevikien tuli harveni pian, kunnes taas äkkiä joen toiselta
rannalta heidän konekiväärinsä ja kiväärinsä alkoivat rätistä. Pienen
etujoukon asema oli tukala, mutta tilanteen pelasti komppanian
päävoima, joka saapui parhaaseen aikaan. Lyhyen tulenvaihdon jälkeen
bolshevikit jättivät kauppalan. Viimeiset pakenijat jäivät makaamaan
Narovan jäälle suomalaisten kuulien kaatamina. Saaliiksi saatiin 2
kenttäpuhelinta, 4 kenttäkeittiötä, 2 hevosta, muutamia kiväärejä y.m.
Kauppala oli suomalaisten hallussa klo 11 ap.

Oli vähältä, ettei 2:nen komppania valtauksen suoritettuaan joutunut
virolaisen laivaston tykkitulen alaiseksi. Merellä viipyvät sotalaivat
olivat näet saaneet käskyn ryhtyä pommittamaan Narvan Joensuuta.
Viime hetkessä majuri _Ekströmin_ onnistui lähettää laivoille sana,
että 2:nen komppania oli jo vallannut kauppalan, ja että pommitus oli
suunnattava Jamburgiin.

Kauppalan asukkaat valmistivat vapauttajilleen päivälliset ja
osoittivat heille kaikin tavoin kiitollisuuttaan. Parin tunnin kuluttua
virolainen laivasto saapui kauppalan satamaan. »Lennuk» jäi merelle,
»Lembit» sensijaan saapui laiturin luo.

»Se hetki on suurenmoinen, kaunis ja liikuttava», kertoo muudan
virolainen meriupseeri. »'Lembitin' soittokunta soittaa 'Porilaisten
marssia', jonka säveleet voimakkaina kaikuvat läpi tyynen ilman. Sää on
leuto ja kirkas, joen pinta rasvatyyni. Sillan luo on pian keräytynyt
koko kauppalan asujamisto tervehtimään 'Lembitiä' heiluttaen valkeita
nenäliinoja. Kun on tultu lähemmäksi siltaa, soittaa soittokunta Viron
kansallislaulun. Paljastetuin päin, osa kuunnellen, osa laulaen mukana,
ilmaisee sekä laivan komennuskunta että rannalla seisova ihmisjoukko
tunteensa.

»Ylentävästi vaikuttaa tietoisuus siitä, että vielä vastikään
vihollisen vallan alla huokailleen maan, Viron valtion, rajalle me nyt
vapauttajina saavumme, voimme laulaa tuntien samaa sydämessä kuin sanat
ilmaisevat: 'Mu isamaa, mu önn ja rööm!' Kyyneleet kimmeltävät silmissä
monella rannalla seisojista, jotka voivat jälleen tuon verrattain
lyhyen, mutta sitä vaikeamman kauhun ja kärsimysten ajan jälkeen tuntea
olevansa vapaita. He tuntevat oman valtakuntansa suojelevan käden,
jonka merkkinä sini-musta-valkea lippu liehuu ylpeästi 'Lembitillä!'
Merimiehillämmekin on syytä riemuun: onhan juuri oikeastaan heidän
ansionsa, että rannikkomme on puhdistettu bolshevikeista; ilman
laivaston tukea ei pohjoisella rintamallamme olisi voitu toivoakaan
niin nopeaa etenemistä. On tunne siitä, että meriväki ei ole pettänyt
heihin pantua luottamusta, ja että se on ollut tehtävänsä tasalla
täyttäen työnsä vielä ennen meren jäätymistä. ‒ ‒ ‒

»Rannalla olevilta ihmisiltä kuulemme uskomattomia kertomuksia
bolshevikien julmuuksista. Ennen lähtöään he ovat, kuulemma,
toimeenpanneet joukkosurmaamisen (n. 30 henkilöä, enimmäkseen naisia).
Surmatuille on ripustettu kivi kaulaan ja ruumiit heitetty jokeen.
Sillä kohdalla, johon 'Lembit' on asettunut, kerrotaan olevan joukon
ruumiita joen pohjassa. Ei voisi uskoa. Mutta kun näytetään rannalla
viruvaa vanhahkon naisen ruumista, pitää, tahtoopa tai on tahtomatta,
uskoa. Ennen lähtöään bolshevikit ovat täältä ottaneet pakolla
tarpeikseen vielä kymmenkunta neitosta, jotta olisi hauskempaa lähteä.»

Kapteeni _Kanervan_ pyynnöstä »Lembit» pommitti kahden tunnin ajan
Riigin kylää karkoittaakseen vihollisen patterin sieltä.

Klo 3,30 ip. 2:nen komppania lähti jatkamaan matkaansa Riigin kylän
kautta Narvaan. Noin virstan päässä Narvan Joensuusta, kapteeni
_Kanervan_ ilmoituksen mukaan, komppania sai saaliikseen 1.500 kpl.
3-tuuman tykin ammuksia ja 2 tykkiratasta, jotka vihollinen oli
jättänyt nopeasti paetessaan.

Tiellä 1:sen komppanian lähetti tuli komppaniaa vastaan pyytäen sitä
kiiruhtamaan mahdollisimman nopeasti. Komppania kulki loppumatkan
juosten ja saapui raatihuoneen torille n. tuntia myöhemmin kuin 1:nen.
Yhdessä ne ryhtyivät sitten tarmokkaasti puhdistamaan kaupunkia. Sitä
kesti koko yön. Komppanioista haavoittui 5 ja joutui kadoksiin 2.

Saaliiksi saatiin koko vihollisen divisioonan esikunta päällikköineen
ja 27:nnen venäläisen rykmentin päällikkö esikuntineen, divisioonan
kuormasto, yksi järeä tykistöpatteri sekä suuret määrät sotatarpeita ja
muonaa y.m. sekä paljon vankeja.

Klo 9 ip. luutnantti _Eskola_, Narvan valloittaja, lähetti majuri
_Ekströmille_ pikalähetin mukana muistikirjan lehdelle kirjoitetun,
näin kuuluvan raportin:

 »Majuri.

 Kello 5.20 ip. valloitimme 1:nen komppania Narvan kaupungin. Vangiksi
 saimme brigadin päällikön ja koko staabin, samaten rykmentin päällikön
 ja koko staabin, kuormaston, 200 hevosta, 1 raskaan tykin ja paljon
 vankeja, joita ei vielä ole luettu, toistasataa punakaartilaista
 y.m. paljon. Kello 6.40 ip. saapui samaa tietä meidän perässämme 2.
 komppania.

 Eläköön, suomalaisilla on Narva!

                                         _Eskola_.
                 Kolme haavoittunutta, m.m. vänrikki Tenhunen. S—a.

 Punikit aikovat vankien puheitten mukaan tänä yönä hyökätä kaupunkiin.
 Jos tulee väkeä lisää, tulkaa Riigin kautta, tie on vapaa.»

Kapteeni _Kanerva_ taas ilmoitti saaneensa saaliiksi 3 täydessä
kunnossa olevaa tykkiä, ammuksia, suuren määrän hevosia, kuormaston,
muonaa y.m.

Ivangorodin puolelle paenneet venäläiset ja virolaiset punaiset joukot
ryhtyivät yöllä hyökkäykseen yrittäen vallata kaupungin. Heidät lyötiin
kuitenkin suurin tappioin takaisin. Sitten he avasivat tykkitulen
kaupunkia ja etenkin raatihuonetta vastaan. Suomalaisten valtaamat
tykit vastasivat tuleen, sittenkuin vangiksi saadut bolshevikien
tykkimiehet oli pakotettu voittajien palvelukseen. Ainakin eräs heistä
paukuttikin hyvillä mielin entisiä aseveljiään päin. Vihollisten tykit
vaikenivat pian senjälkeen.

Narvaa kuuluisasta, huimapäisestä valloituksesta otamme tähän vielä
muutamia katkelmia mukana olleiden muistiinpanoista.

»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa,
»saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen
paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen
kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa,
toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä,
enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan
näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä
hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.

Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan
valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat
komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua
esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään,
ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.

Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla
täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä
valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen
vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole
toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset
ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden
romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa.
Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien
ratsureita on ammuttu.

Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!»
Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan
jälkijoukkoa.

Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti
katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen
torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan
pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies,
kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies
hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee
huulilta:

— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää
ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]

Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.

Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen,
kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista
ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden
kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla
syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina
kuuluisan _Anveltin_ allekirjoituksella.

Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin
Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä
saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet
tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa
sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se
kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan,
mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen
tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä
Trotskin.

Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa
haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies
alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes
tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.

Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja
pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.

Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan.
Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan
käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet
ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:

— Kädet ylös! Alas!

Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet
riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo
olevansa matkalla esikuntaan.

— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin.
— Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. —
Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania,
kaksisataa viisikymmentä miestä.

Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen
rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme
edessä.

Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät
toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki _Matti Tenhusen_
johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee
mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki
peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa
rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu
käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän
aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala:
sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat
tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.

Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa,
Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee
myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen
konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».

Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on
lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa
ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.

Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin.
Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat
näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen
seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan
vahingoittamatta huoneissa nukkujia.

Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin
jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden
naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava
keskustelu.

Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu
entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä
painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa
sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.

       *       *       *       *       *

Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä
loikoa jäisellä maalla.

Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia
hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän,
mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit
soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin
tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme
kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.

Niinkuin ainakin pimeässä, ovat täällä havaintojen teossa korvat
silmiä paljon etevämmät. Korviensa avulla saattaa päättää, että
nyt bolshevikiratsumiehet yrittävät jäitse kaupunkiin, sillä
rantapenkereeltä kuuluu konekiväärien rätinää ja hevosten kavioiden
kopsetta. Hyökkäys on torjuttu, sillä konekiväärien tuli on verrattain
laimeaa. Kaupungista kuuluu aina silloin tällöin räiskettä, patrulli on
metsästämässä.

Makaan konekiväärin takana odotellen uutta hyökkäystä. Sillan takaa
kuuluu vain epämääräistä kohinaa, josta en voi mitään päätellä. Kello
kahdelta yöllä kohinan tarkoitus käy selville. Kuuluu kova pamaus,
muutamaksi sekunniksi lieska valaisee joen, ja silta lentää ilmaan.
Komea näky, kun palavat sillankappaleet kohoavat puolentoistakymmenen
metrin korkeuteen.

Silta ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan rikki, aamulla näet sen
ylitse tulee muutamia hämmästyneen näköisiä ihmisiä, jotka kertovat
bolshevikien lähteneen koko Itä-Narvasta pois. Käväisemme myös
katsomassa, mikä mahtaa olla se musta möhkäle, jonka olemme yöllä
ampuneet sähkölampun alle, ja toteamme sen olevan seulaksiammutun
hevosen.

Aamulla kaikki parturituvat ovat täynnä pestäviä, parrakkaita miehiä,
ja kun puolenpäivän tienoissa kutsutaan ruoturintamaan »Narvan
kaupungin päivällisiä» varten, saattaa huomata, miten kokonaan
aiheettomia ovat bolshevikien huhut »parrakkaista, mustista miehistä»,
jotka muka hyökkäävät puukko hampaissa».»

Muudan 2:sen komppanian sotilas kertoo kaupungin puhdistustyöstä:

'Lähdemme komppanianpäällikkömme johdolla liikkeelle. Saavumme erään
torin laitaan. Edestämme kuuluu hevosten kavioiden kopsetta ja
kärryjen tärinää. Kuulemme siellä huudettavan ja ärjyttävän venäjäksi.
Avaamme silloin tulen konekivääreistä ja kivääreistä; vihollinen
vastaa heittämällä meitä kohden muutamia käsipommeja. (Seuraavana
päivänä käydessämme katsomassa toria näemme, mitä jälkeä ammuntamme
on jättänyt. Siellä makaa useita hevosia kuolleina ja niiden keskellä
kymmenittäin kaatuneita, kiinalaisia, ryssiä ja virolaisia.)

Kuljemme eteenpäin puhdistaen kaupunkia. Saavuttuamme erään rakennuksen
lähistölle huudetaan meille pimeästä:

— Keitä siellä on?

Kapteenimme huutaa kysyjille vastaan:

— Keitä siellä sitten on?

— Rahjan kolmas komppania, kuuluu vastaus.

— Me olemme suomalaisia vapaaehtoisia, huutaa kapteeni _Kanerva_ ja
vaatii heitä antautumaan.

Vastauksena on naurunrähäkkä, jonka jälkeen konekiväärit ja kiväärit
alkavat molemmin puolin tuiskia tulta. Laukaustenvaihtoa kestää
puolisen tuntia. Sitten vihollinen lakkaa ampumasta ja ilmoittaa
antautuvansa.

Kolme miestä rientää heitä kohden, mutta sieltä ammutaan heitä
osaamatta kuitenkaan.

Kapteeni _Kanerva_ komentaa tulta. Kiivas ammunta kestää hetkisen.
Sitten punaiset luopuvat enemmästä vastarinnasta. Viemme heidät
raatihuoneelle, jossa heidät tarkastetaan ja lasketaan.'

4:nnen komppanian osuus päivän taisteluihin ei ollut suuri. Se oli
kyllä marssinut Olginaan, verrattain lähelle Narvaa, mutta koska
»miehistö oli äärimmäisen nopean etenemisen vuoksi lopen uupunut»,
määräsi komppanian päällikkö, jonka käytettäväksi oli saapunut yksi
komppania virolaistakin, hyökkäyksen alettavaksi vasta klo 2 yöllä,
jolloin Narva oli jo vallattu.

_Varmavuoren_ tiedustelijoilla oli sensijaan paljon puuhaa. Yrittipä
tämä vajaa 30-miehinen joukko valloittaa Narvan kaupungin lännestä
käsin — siis juuri siltä taholta, josta bolshevikit odottivat
vihollisiaan!

Annamme luutnantti _Varmavuoren_ kertoa tiedusteluosaston vaiheista
Narvan valloituspäivänä.

'Minä saan määräyksen ottaa kiinni 4:nnen komppanian, jonka sanotaan
lähteneen Narvaan, ja mennä sen edellä sinne. Eroan majurista Lagenan
portilla. »Toivon, että sinä olet ensimmäinen Narvassa», ovat hänen
viimeiset sanansa silloin. »Ymmärrän», vastaan, ja niin lähdemme
pikamarssissa ottamaan kiinni 4:ttä komppaniaa. (Se ei kuitenkaan ollut
vielä lähtenytkään, vaan hoiteli haavoittuneitaan Lagenan kartanossa.
Manaus oli päässyt majurilta, kun hän oli tavannut komppanian yhä vielä
Lagenassa. Hän lähetti kuriirin peräämme pysähdyttääkseen meidät.
Kuriiri tuli kuitenkin liian myöhään. Olimme silloin jo taistelussa
bolshevikien kanssa Törvajoen luona.)

Lähdemme Lagenan kartanosta pikamarssissa. Neiti _Elfride v. Hippius_
ajaa hevosella ohitsemme luullen hänkin 4:nnen komppanian olevan
edellämme. Tiellä kaksi vihollisen ratsumiestä tulee häntä vastaan,
mutta neitimme ajaa heidät karkuun majurin lahjoittamalla browningilla.
Nyt vasta huomaamme, ettei 4:s komppania ole lähtenytkään. Lähetän
pikaviestin kiiruhtamaan sitä heti apuun. Sitä odotellessamme ryhdymme
taisteluun.

Yksi ryhmä muodostaa ketjun muiden jäädessä erään tiilirakennuksen
taakse reserviin. Laukaustenvaihto on kiivas ja tulinen. Liikettä alkaa
näkyä oikealla sivustalla harvassa metsikössä. Lähetän sinne reservistä
yhden ryhmän, joka joutuu heti taisteluun kiertoliikettä tekevän
vihollisen kanssa. Mieheni ajavat vihollisen takaisin ottaen 6 vankia
ja ampuen 8.

Nyt kiinnitämme huomiomme vasemmalle siivelle, sieltä näet vartio
ilmoittaa vihollisen koettavan suurempaa kiertoliikettä. Lähden yhden
ryhmän kera sinne käskien vänrikki _Nygårdin_ pitämään puoliaan
keskustassa. Tullessani sivustalle bolshevikit tekevät saartoa. Heidät
lasketaan lähelle — ikävä vain, ettei meillä ole vielä konekiväärejä —
ja annamme sitten kivääreistä minkä kerkeämme. Vihollinen peräytyy.

Koko ajan on keskustasta kuulunut ammuntaa. Ihmettelen vain, miten
laukaukset kuuluvat niin sivulta ja takaa. Asia selviää. Vihollinen
on näet hyökännyt niin kiivaasti, että _Nygård_ on ollut pakotettu
peräytymään parisataa metriä. Kun tulen takaisin, on hän kuitenkin jo
onnistunut ottamaan takaisin entiset asemansa. Minut nähdessään hän
nousee ylös, hyppää kiviaidan taakse alkaen ampua seisaaltaan.

Konekiväärit saapuvat. (Luutnantti _Vuorisalon_ K.K.K. ja 1:sen
komppanian etujoukot.) Aluksi annetaan hiukan viivatulta kylään,
sitten: — Ylös! Hurraa-a-a! ja niin painellaan taas kilpaa kylään.
Kuulat vinkuvat korvissa, mutta eteenpäin pyritään vain.

Kylän reunassa otetaan viholliselta kaksi konekivääriä ja käännetään
ne taloja kohden. Kuitenkaan ei niillä ammuta kuin hetkinen, kun taas
aletaan juosta eteenpäin. Emme ole päässeet pitkääkään matkaa, kun
minun välttämättömyyden pakosta täytyy seisahtua. Syynä äkilliseen
pysähtymiseen! on vain karkumatkoille lähtenyt nappi, joka saa aikaan
sen, että alushousut äkkiä valahtavat polviini. Minua harmittaa.

— Seis, pojat! huutaa vääpeli _Kurvinen_, älkää juosko! Herra
ratsumestarin kalsonginnappi putosi!

Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia
eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä
kerkeää kantaen housujaan.

Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro,
Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja
kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta
huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy
tienviereen jalkaan haavoittuneena.

Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas
katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja,
vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja
aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.

20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon,
johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua
1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.

Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei
ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita
bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan
ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48
ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia.
Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan
ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei
äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla.
Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.

Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää
Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä,
joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana,
arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän
eteenpäin kohti Narvaa.

Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää
kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle.
Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen
rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle
hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy
muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä
hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.

— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin,
sanon. — Eteenpäin, pojat!

Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja
silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän
rykmentin jäännös tykistön kera.

Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun
vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan
yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä
suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30
ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä
kuurona. Vastaamme laukauksiin.

Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee
Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. _Nygård_ painaa
poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.

— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.

— Sain, vastaa hän vain.

Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä.
Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen
jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella
aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä.
On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä
ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen
painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.

— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan
jäljelle, kuiskaan _Nygårdille_.

— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.

— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä,
jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat
lopu!

Oikealla vieressäni makaa kersantti _Hjalmar Välimaa_, joka vitsailee
ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.

— Välimaa, kuiskaa joku.

Katson sinnepäin.

— Mikäs _Välimaalle_ tuli?

Hän on kuolonkalpea ja painaa päätänsä maata vastaan.

— _Välimaa_, mikä teitä vaivaa? kysyn.

En saa vastausta. Veri pulppuaa hänen suustaan, ja maa rinnan alla
punoittaa. Hän on saanut kuulan sydämeensä.

Tilanne kärjistyy yhä. Viholliset alkavat ampua sivustasta. Meidän
täytyy ryhtyä johonkin. Ketju on käännettävä keinolla millä hyvänsä.
Yksitellen sitä käännetään. Kun »professori» _Wallertin_ vuoro tulee
siirtyä paikoilleen, nousee hän ylös, astuu pari askelta, mutta jääkin
seisomaan puuskuttaen vihasta.

— _Wallert_, maahan! käsken.

— Prhss! pärskyttää hän. — S—nan polsut, kiroilee hän ja ampuu.

— _Wallert_, maahan! huudan.

Ei mitään apua. _Wallert_ vain kiertää paikoillaan kuin parempaa
makuupaikkaa hakeva koiranpentu.

— S—nan polsut! kuuluu yhä _Wallertin_ julmistunut ääni. — Kyllä teidät
vielä paha perii!

_Wallert_ ja ei millään saada maahan, hän seisoo vain ja ampuu.

       *       *       *       *       *

En käsitä, minkä vuoksi vihollinen lopuksi peräytyy. Me seuraamme sitä
aina Narvan etukaupunkiin asti, jossa estämme erään lentokoneen lähdön
ja anastamme sen.

Olemme Narvan etukaupungissa. Pysähdymme siihen odottamaan 4:ttä
komppaniaa, mutta kun sitä ei ala kuulua, lähetän sananviejän
kiirehtimään sitä.

Bolshevikit ampuvat rakennusten välistä. Me makailemme luonnon ja
ihmiskäsien muodostamissa kuopissa. Konekiväärimme ovat hyvissä
asemissa valtakadun varrella. Vastailemme bolshevikien laukauksiin.
Panssarijuna lähestyy kulkien kauempaa ohitsemme ja ampuu meitä
konekivääreillä. Vitsailemme siitä ja nautimme elämästämme. Olemme
kaikki hyvin tyytyväisiä siihen, että juna on luotu kulkemaan
kiskoilla, joten ei ole pelkoa sen liiallisesta lähestymisestä. Juna
saa puolestamme kulkea missä sitä haluttaa.

Hevonen vetäen vankkureita lähestyy tietä myöten. Neiti _v. Hippius_
siellä seilaa »muinaisaikain taisteluista ryysyinen» punaisen
ristin lippu toisessa kourassaan ja pistoli toisessa. Hänellä on
lappalaispieksut jalassa. Kyytimies protesteeraa eikä tahdo tulla
edemmäksi, ja Elfride-neiti toruu niin, että lakeus kaikuu. Huudan
hänelle, ettei hän tulisi lähemmäksi, mutta siitä neitimme ei ole
tietävinäänkään, toruu vain ja heiluttelee pistoliansa ukon nenän
edessä.

Lähettimme saapuu 4:nnestä komppaniasta ja ilmoittaa sen vielä jonkin
aikaa aikovan levätä Olginassa. Lähetän heidän luokseen toisen
kuriirin, joka palatessaan tuo tiedon, että 4:s komppania kyllä pian
tulee avuksemme. Mutta heti senjälkeen saamme sanoman, ettei ole
toivoakaan avusta 4:nnen komppanian puolelta, sen miehet kun ovat liian
väsyneitä. Kehoittavat meitä peräytymään. Sen kuullessani melkein
itken kiukuissani. Lähetän raportin majuri _Ekströmille_ pyytäen häntä
lähettämään 3:nnen komppanian avukseni. Saan vastauksen, että se on
mahdotonta, 3:s komppania on näet ollut koko päivän tappelussa, eikä
vaara vieläkään ole ohitse.

Se lyö kunnianhimoiset toiveeni myttyyn. Olemme Narvassa, mutta emme
voi tunkeutua kaupunkiin muutaman miehen voimalla, kun ketään ei olisi
apuna hädän tullen. Ajattelen ensin lähteä kaikesta huolimatta, mutta
luovun tuumasta, sillä enhän saa uhrata miehiäni kunnianhimoni tähden.
— Jospa olisin saanut edes yhdenkään raportin 1:sestä tai 2:sesta
komppaniasta, mutta sitäkään ei saavu, ja niin Narva jää minulta
valloittamatta.'

Tiedusteluosasto peräytyi 2 km. päähän Narvasta. Siellä se yhtyi
Lagenasta klo 1,10 yöllä lähteneeseen 3:nteen komppaniaan, johon 4:s
komppania ja sen luona ollut virolainen komppania olivat liittyneet
Olginassa. Majuri _Ekströmin_ yhteisellä johdolla nämä joukko-osastot
marssivat sitten vastarintaa kohtaamatta Narvaan tammikuun 19 p:nä
klo 6 ap. Päivällä kapteeni _Schulginin_ komentoon uskotut loput
Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta saapuivat kaupunkiin.

Itä-Narva ja Narvan rautatienaseman tienoot puhdistettiin 19 p:nä.

Narvan kadut ja torit tarjosivat aamulla kammottavan näyn:
punaisten ruumiita virui hevosenraatojen keskellä. Kaikki Venäjän
bolshevikiarmeijan monet kansallisuudet suomalaisista ja virolaisista
kiinalaisiin saakka olivat edustettuina ruumiskasoissa, joita ei
ehditty heti korjata pois verisiltä kaduilta.

Bolshevikien valtakaudella oli Narvassakin tietysti toimeenpantu
murhia. Kaiken kaikkiaan parisataa henkilöä oli saanut surmansa, niistä
osa naisia. »Poliittisia vankeja» säilytettiin Kreenholmin vankilassa,
jossa he saivat maata paljaalla kivilattialla. Bolshevikien loppuajalla
oli näistä vangeista suurin osa ammuttu tai muuten surmattu.

Pidätettyjä oli vankeusajalla kohdeltu raa'asti, piesty ja lyöty
pampulla. Punaisten hirmutekojen virallisessa tutkintopöytäkirjassa
mainitaan vanginvartioiden kertoneen, että m.m. erästä suomalaista
vapaaehtoista kohdeltiin julmasti.

Tästä tapauksesta »Vaba Maan» kirjeenvaihtaja kertoo muistelmissaan
elämästä Narvassa bolshevikien aikana:

»Vielä enemmän kuin virolaisia bolshevikit vihasivat suomalaisia. Jos
he saivat suomalaisia vangiksi, koettivat he keksiä oikein tepsiviä
kidutuskeinoja.

»Kerran tuotiin muudan suomalainen Kreenholmin vankilaan. Onnetonta
oli jo tiellä sinne piesty ja piinattu, mutta se katsottiin vielä
vähäiseksi, ja vankilan päällysmiehet _Jögi_ ja _Katajew_ tekivät
puolestaan minkä voivat. Ruoskittiin, lyötiin nyrkillä, poljettiin
jaloin, katkottiin luita — suomalainen ei päästänyt ääntäkään. Lyötiin
maahan, mies nousi rauhallisesti pystyyn ja katseli pieksäjiään
miehekkäästi silmiin aivan kuin sanoakseen: pieskää, jos se teitä
huvittaa. Suomalaisen miehekkyys ärsytti pieksäjiä vielä enemmän.
Lyötiin edelleen, kidutettiin kaikin tavoin, suomalainen ei vain
äännähtänytkään. Vimmastunut _Jögi_ karjaisi: — Eikö se piru
väräytä jäsentäkään! ja pieksi edelleen. Mutta voitto jäi sittenkin
suomalaiselle: hän vaikeni loppuun saakka, kunnes kiukustuneet
pieksäjät väsyivät. Tyynesti suomalainen lähti teloituspaikalle
katsellen halveksien murhaajiaan.»

       *       *       *       *       *

Narvaan saavuttuaan majuri _Ekström_ lähetti Viron sotilasjohdolle näin
kuuluvan raportin Narvan valloituksesta:

»Joukkojen! 1:nen komppania hyökkäsi 18.I.19. klo 5,20 ip. Narvaan.
Hyökkäys tapahtui uhkarohkeasti tunkeutumalla sisään kaupunkiin
pohjoisesta. Vihollinen, joka oli odottanut meitä lännestä suuren
maantien suunnalta, tuli täydelleen yllätetyksi. 2:nen komppania,
joka oli tullut Narvan Joensuun kautta, saapui 1:sen komppanian
tueksi klo 6,40 ip. Vihollisen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin
esikunta henkilökuntineen joutuivat vangiksemme. Saaliiksemme jäi yksi
4-tykkinen patteri, n. 100 hevosta, suuri määrä sotatarpeita ja yksi
lentokone. 4:s komppania tunkeutui suurta tietä myöten Lagena—Narva.
Minun 3:s komppaniani ja kapteeni _Pauluksen_ 2 virolaista komppaniaa,
joiden tehtävänä oli suojella joukkojeni selkäpuolta, taistelivat
menestyksellisesti. Klo 12 yöllä saimme ensimmäisen kerran yhteyden
hyökkäävien virolaisten joukkojen kanssa. Senjälkeen minun 3:s
komppaniani ja molemmat virolaiset komppaniat viipymättä marssivat
Narvaa kohden. Minun täkäläiset voimani ovat nyt n. 600 miestä ja yksi
2-tykkinen patteri. Olen nimittänyt kapteeni _Pauluksen_ kaupungin
komendantiksi. Kaupungin hallituksen olemme jo kutsuneet koolle ja
postiyhteyskin on jo järjestetty.»

       *       *       *       *       *

Majuri _Ekströmin_ ja kapteeni _Pauluksen_ johtamien
maihinnousujoukkojen taistelujen aikana virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s
rykmentti olivat jatkaneet etenemistään.

Ankarampaa vastarintaa oli niillä odotettavissa vasta Vaivaran luona,
jossa oleviin lujiin juoksuhautoihin tammikuun 17 p:nä, asukkaiden
tiedonannon mukaan, kokonainen rykmentti bolshevikeja oli saapunut.
1:sen rykmentin 14:s komppania ja Kalevan maleva saivat rykmentin
komentajalta käskyn ryhtyä 18 p:nä hyökkäykseen vihollisen asemia
vastaan tykistövalmistuksen jälkeen.

Mutta jo muutaman laukauksen pamahdettua kaksi lähettilästä saapui
vihollisen puolelta ilmoittamaan rykmentin antautuvan. Sotimishalu
oli siltä lopussa. Sitäpaitsi suomalais-virolainen desanttijoukko
oli Lagenan luona katkaissut paluutien Narvaan. Klo 6 ip. koko 86:s
tarkk'ampujarykmentti kaikkine sotatarpeineen antautui. Vangiksi
joutui: 31 upseeria, m.m. rykmentin komissaari, 630 sotilasta ja
rykmentin esikunta. Sotasaaliiksi virolaiset saivat: 9 »Maxim»
konekivääriä nauhoineen, 89 hevosta 14 vankkurit, 1 reen, 12
kenttäkeittiötä, 4 laatikkoa konekiväärin varaosia, 1 patruunarattaat
ja 500 kivääriä.

Virolaiset rykmentit pysähtyivät 18 p:n iltana linjalle Auveree—Repnikin
kartano ja siitä pohjoiseen.

       *       *       *       *       *

Tieto Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon urotyöstä levisi sekä on
että Suomeen aikaansaaden suunnattoman innostuksen molemmissa maissa.
Kotimaan ja Viron lehdet kilpailivat keskenään yhä uusien lähempien
tietojen antamisessa tästä suuresta voitosta.

Viron armeijan ylipäällikkö sai sanoman Narvan valloituksesta vasta 19
p:nä juuri lähtiessään »Estoniassa» vietettävään »Suomen iltaan».

Viron itäinen raja oli saavutettu!

Narvan valloitus teki suomalaisista Viron vapaussodan alkuaikojen
suuria sankareita. Tästä hetkestä saakka koko Viro puhui heistä
kiitollisuudella ja kunnioituksella — toistaiseksi.

Yhä useammin kertomuksia ja yhä enemmän tai vähemmän tarunomaisia
juttuja näkyi Viron sanomalehdissä suomalaisten vapaaehtoisten
urotöistä. Otettakoon tähän niistä pari luonteenomaista näytteeksi
virolaisten silloisesta suhtautumisesta vapaaehtoisiin.

'Erään kerran kaksi suomalaista joutui bolshevikien käsiin, toinen
heistä osasi viroakin. Bolshevikin esimies, jolla oli jo käsissään
surmaamiskäsky, kysyi uhmaavasti:

— Miksi te tulitte meitä vastaan? Ettekö pelänneet, että teidät
tapetaan?

Suomalainen vastasi:

— Mitäpä minä olisin pelännyt! Minä tahdoin tappaa sinut, nyt sinä
tapat minut, mutta perästäpäin tulee minun veljeni ja tappaa kuitenkin
sinut. Voitto aina jää meille.

Kiduttaminen ja lopuksi teloitus olivat tietysti vastauksena
suomalaisen rohkeuteen.

Kymmenen suomalaista tiedustelijaa saapui pimeässä ensimmäisten
joukossa Joensuuhn. He päättivät mennä edelleen Narvan suuntaan.
Paikallinen väestö rukoili, etteivät he Jumalan tähden menisi, sillä
Joensuun ja Narvan välinen tie oli bolshevikeja täynnä.

— Niitähän me juuri etsimmekin! huusivat suomalaiset ja lähtivät
matkalle.'

Osoitukseksi siitä, minkä merkityksen bolshevikit antoivat suomalaisten
komppaniain suorittamalle Narvan valloitukselle, lainattakoon
tähän osia pietarilaisessa »Krasnaja Gasetassa» tammikuun 21 p:nä
ilmestyneestä kirjoituksesta »Narvan häpeätahra».

»Turhanpäiväinen hyökkäys, ja 200 valkokaartilaista karkoitti
monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta. Tämä on korvapuusti koko
puna-armeijalle, mutta sitäpaitsi meille kaikille työläisille,
talonpojille ja neuvostovallan toimihenkilöille, Laiskuus, velttous
kurinpuute — siinä Narvan häpeällisen tappion syyt. Tuhannet
puna-armeijalaiset, jotka häpeällisesti pötkivät Narvasta pakoon,
olisivat voineet repiä kourallisen valkokaartilais-hulttioita
kappaleiksi, jos olisivat totelleet johtajiaan ja vielä enemmän:
täyttäneet velvollisuutensa. Silläkin sotilaallisella valmistuksella,
joka niillä oli olisivat joukot voineet hävittää vihollisen, jos millä
olisi ollut vähemmän nylkemishalua ja enemmän uskollisuutta kansan
asiaa kohtaan.

»Tämä oman nahan suojelemisen henki on perinpohjin poistettava
armeijan riveistä. Yleinen pimeys ja sivistymättömyys ovat näytelleet
Narvan tappiossa suurta osaa. Ylt’ympäri liikkui huhuja että
valkokaartilaisten joukossa taisteli mustaihoisia, ja se herätti
kauhua. Valkeiden joukossa ei taistele mustaihoisia, ja vaikkapa
taistelisikin, niin mitä se merkitsisi? Ovatko mustaihoiset joitakin
aivan toisenlaisia ihmisiä, jättiläisiä tai ihmissyöjiä? Sata vuotta
takaperin olisi moinen sivistymättömyys ollut ymmärrettävissä, mutta
nykyisessä vapaassa maassa, jossa kaikki tiet sivistykseen ovat
avoinna on todella häpeällistä pelätä ihmisiä sen takia, että heidän
ihonsa on toisen värinen. Parannuksen täytyy meissä tapahtua. Narvan
tappio on liian suuri voidaksemme siihen mukautua. Siellä on paljon
kangastehtaita, on tuhansia itsetietoisia työläisiä, jotka ovat
työväen asialle omistautuneet. Vihollisen voitonriemu ei saa olla
pitkäaikainen. Narvan häpeä on pestävä pois vihollisen verellä. Narvan
täytyy kuulua meille!»

       *       *       *       *       *

Narvan valloituksen johdosta majuri _Ekström_ vastaanottaa m.m.
seuraavat onnittelu- ja kiitossähkösanomat.

 Viron armeijan päälliköltä 19.1.:

 »Onnittelen suuren voiton johdosta. Koko Viron armeijan nimessä kiitän
 kaikkia niitä, jotka ottivat osaa Narvan taisteluun, erityisesti
 Narvan sankareita, majuri _Ekströmin_ suomalaista pataljoonaa.

                                          _Laidoner_.»

Viron laivaston päälliköltä 19.1.:

 »Sydämellinen kiitos Teille, teidän sankarillisille päälliköillenne ja
 sotilaillenne.

                                         Kapteeni Pitka.»

Viron armeijan päälliköltä 21.1.:

 »Minä pidän velvollisuutenani vielä kerran kiittää majuri _Ekströmiä_
 ja hänen pataljoonaansa hyvästä työstä ja erityisesti kapteeni
 _Eskolaa_ ja hänen urhoollista komppaniaansa.

                               Armeijan päällikkö _Laidoner_.»

Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäälliköltä:

 »Majuri _Ekström_! Teidän johtonne alaisina ovat Teidän urhoolliset
 sotilaanne taas tuottaneet kunniaa Suomen nimelle. Sydämellisesti
 kiitän Teitä ja Teidän urhoollisia sotilaitanne.

                                      Kenraali _Wetzer_.»

Viron armeijan päällikkö, kenraali _Laidoner_ koroitti päiväkäskyllään
N:o 39 (27. 1. 19.) majuri _Ekströmin_, joka Viron hallituksen ja Viron
Avustamisen Päätoimikunnan välisen sopimuksen mukaan oli oikeutettu
everstiluutnantin arvoon heti saavuttuaan joukkoineen Viron kamaralle,
everstiksi Narvan taisteluissa osoitetun urhoollisuuden ja taitavan
johdon vuoksi.

Niinikään Käskyllä Tasavallan Sotaväelle N:o 5 (4. 3. 19.) kenraali
_Laidoner_ koroitti kenraali _Wetzerin_ ehdotuksesta Narvan hyökkäyksen
ja valloituksen aikana osoitetun erikoisen urhoollisuuden johdosta:

luutnantti _Lars Ollonqvistin_ kapteeniksi.

kornetti _Karl Kosken_ luutnantiksi.

joukkueenjohtaja _H. Sippolan_ vänrikiksi.

vääpeli _Einar Bäckströmin_ „

„ _Y. Oittion_ „

„ _B. Hellstenin_ „

kaikki lukien tammikuun 19 p:stä.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe päättyi Narvan
valloitukseen. Suomalaiset komppaniat olivat loistavalla tavalla
suoriutuneet suuresta ja vaikeasta tehtävästään, paljon lukuisampi
vihollinen oli lyöty useissa kiivaissa taisteluissa ja karkoitettu
kaikkialla Narovajoen taa, jonka itärannatkin olivat joutuneet Viron
armeijan haltuun.

Bolshevikien oli onnistunut vallattuaan marraskuun 28 p:nä 1918
Narvan pakottaa harvalukuinen Viron armeija peräytymään edellään
aina Tallinnan lähistölle saakka. Mutta suomalaisten komppanioiden
saavuttua rintamalle Viron armeija oli alkanut voimakkaan etenemisen
ja saavuttanut isänmaansa itäisen rajan jo 10 päivän kuluttua.
Bolshevikien peräytyminen tapahtui siis 4 kertaa nopeammin kuin heidän
aikaisempi etenemisensä kaikesta heidän vastarinnastaan huolimatta.

Suomalaisten vapaaehtoisten osuus tässä loistavassa saavutuksessa
on varsin huomattava, kuten edelläolevasta esityksestä selviää. Se
on suurempi kuin yleensä luullaan ja kuin voisi otaksua, jos pitää
silmällä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon pienuutta.




5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.


Eversti _Ekström_ ilmoitti päiväkäskyssään Nro 16 tammikuun 24 p:ltä: J

»Upseerit, aliupseerit ja sotilaat!

»Osa meidän suuresta tehtävästämme Vironmaassa on jo onnellisesti
suoritettu, ja tahdon sanoa heti, että se on suoritettu kunnialla.
Narvan valloitus on toistaiseksi loistokohtana teidän teoissanne, ja te
olette urhoollisuudellanne ja uhrautuvaisuudellanne piirtäneet nimenne
historian lehdille.

»Tämä tehtävä ei rajoitu meidän suureen työhömme, mutta yksi asia on
varma: teidän urhoollisuutenne ja taituruutenne täyttää teille annetut
tehtävät ovat kaiken kiitoksen yläpuolella.

»Upseerit, aliupseerit ja miehistö! Samalla kuin minä teitä mitä
lämpimimmin kiitän urotöistänne, olen minä täysin tietoinen siitä,
että te edelleenkin tulette täyttämään tehtävänne ja siten saattamaan
suomalaiselle sotilasmaineelle kunniaa ja mainetta. Kiitos!»

Narvan valloitus ei kuitenkaan ollut ainoastaan toistaiseksi
loistokohtana Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon toiminnassa, vaan se
jäi siksi myöskin pysyväisesti. Se oli Vapaajoukon suuri voimannäyte,
jonka jälkeen pataljoonan sotilaallinen toiminta supistui verrattain
vähiin, olosuhteiden pakosta.

       *       *       *       *       *

Heti kun Viron raja oli saavutettu ja siis varsinaiset
hyökkäystaistelut lopussa, alkoi näyttäytyä, millaisia seurauksia
oli Vapaajoukolle koituva siitä, että se muodostettiin Suomessa niin
hätäisesti. Pataljoonan upseerit ja sotilaat ansaitsevat mitä suurinta
kiitosta Tallinna—Narva pikamarssistaan ja loistavista urotöistään
sen varrella, he taistelivat kuin leijonat luontaisella uljuudellaan
ja neuvokkuudellaan pelastuen vaikeimmistakin tilanteista. Mutta kun
taistelukausi oli ohi, eivät nämä ominaisuudet enää yksin riittäneet
pitämään pystyssä Vapaajoukon arvoa. Siihen olisi tarvittu jotakin,
jota pataljoonalle ei oltu ehditty hankkia: vain perusteellisten
sotilasharjoitusten kautta saavutettavissa olevaa lujaa kuria ja
järjestystä. Oli osoittautuva, että vapaaseen taisteluun tottuneen
ja siinä mainetta ja samalla itsetuntoa saaneen joukon kouluttaminen
kunnolliseen sotilaskuriin oli ylivoimainen tehtävä myöskin eversti
_Ekströmille_ ja niille hänen upseereistaan, joilla oli määräävä asema
ja kykyä täyttää tehtävänsä.

Viimemainittua ei, ikävä kyllä, voi sanoa kaikista Ensimmäisen
Suomalaisen Vapaajoukon upseereista. Ensinnäkin upseeristo oli kasvanut
lukumäärältään taistelujen aikana ja tuli myöhemmin, aina Vapaajoukon
hajoittamiseen saakka, yhä kasvamaan siinä määrin, että upseerien
sijoittaminen tuotti mitä suurimpia vaikeuksia. Taisteluissa he olivat
omiaan, mikäli heillä oli uljuutta ja päättäväisyyttä; niissä he
saattoivat ansaita asemansa suorittamalla tärkeitä tehtäviä vaikkapa
pienempiäkin joukkoja johtaen. Mutta sittenkuin järjestelyn aika tuli,
kävi selvästi ilmi upseerien liiallisuus niin pientä joukko-osastoa
varten. Heitä koetettiin sijoittaa, miten parhaiten voitiin, usein
sellaisiin toimiin, jotka aliupseerit olisivat hoitaneet ainakin yhtä
hyvin. Vielä pahempaa oli kuitenkin se, että muutamat upseerit eivät
olleet saaneet tarpeellista upseerikasvatusta tai olivat sen tyystin
unohtaneet. He osoittautuivat palveluksessa kykenemättömiksi ja sen
ulkopuolella arvottomiksi kantamaan suomalaisen upseerin pukua.

Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn
sopimuksen 7:nnen kohdan mukaan suomalaisen apuretkikunnan upseerit oli
koroitettava arvossa yhtä astetta ylemmäksi joukko-osaston saavuttua
Viroon. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon nähden luvattu koroitus
ei kuitenkaan heti astunut voimaan. Vasta myöhemmin sen upseerit
saivat virallisesti ylennyksen. Tallinna—Narva operatsionin aikana
kutsuttiin Vapaajoukkoa _Ekströmin_ pataljoonaksi; kooltaan se tällöin
olikin lähinnä pataljoonaa. Sen komentajaa nimitettiin majuriksi,
vaikka hän olisi heti ollut oikeutettu everstiluutnantin arvoon.
(Tätä operatsionia kuvattaessa on edellä senvuoksi johdonmukaisesti
mainittu kaikkia Vapaajoukon upseereja heidän sotilasarvollaan Suomen
armeijassa.)

Sittenkuin Narva oli vallattu, saapui Suomesta siellä muodostettu 5:s
komppania pääjoukon yhteyteen tammikuun 23 p;nä. Lisäksi oli tammikuun
19 p:na eversti _Ekströmin_ käskystä muodostettu Vapaajoukon 2:nen
puolipatteri luutnantti _Fritz Franzenin_ johdolla. Puhelinkomppanian
miehistö siirrettiin muihin osastoihin, suurimmaksi osaksi
pattereihin. Vapaajoukon muuttaminen 2-pataljoonaiseksi rykmentiksi
saattoi näin ollen tulla kysymykseen. Se toteutetuinkin pian Narvan
valloituksen jälkeen. Siitä lähtien kutsuttiin eversti _Ekströmiä_
virallisestikin hänen oikealla arvollaan. (Sen mukaisesti tullaan
seuraavassa käyttämään upseereista niitä sotilasarvoja, joihin he
olivat oikeutettuja jo alusta alkaen, vaikkei niitä vielä nytkään
päiväkäskyssä julkaistu.)

Eversti _Ekström_ ryhtyi heti taistelukauden päätyttyä järjestämään
rykmenttiään.

Joukko-osastojen päälliköiksi nimitettiin tammikuun 24 p:nä: 1:sen
komppanian — kapteeni _Eskola_, (sittemmin luutnantti _Martti Saxell_).

2:sen komppanian — majuri _Kanerva_, (sittemmin luutnantti _Karl
Koski_).

3:nnen komppanian — luutnantti _Laaksonen_.

4:nnen komppanian luutnantti _Dahlgren_.

5:nnen komppanian — luutnantti _Kustaa Makkonen_, (sittemmin
jääkäriluutnantti _Paavo Hallamäki_).

1:sen puolipatterin — kapteeni _Hedberg_.

2:sen puolipatterin — kapteeni _Franzon_.

1:sen konekiväärikomennuskunnan — jääkärikapteeni _Vuorisalo_,
(sittemmin luutnantti _Välikangas_).

2:sen konekiväärikomennuskunnan — luutnantti _Bruno Eriksson_. 3:nnen
konekiväärikomennuskunnan — jääkäriluutnantti _Hallamäki_. 4:nnen
konekiväärikomennuskunnan — luutnantti _Hayen_. Tiedusteluosaston —
ratsumestari _Varmavuori_.

Räjähdyskomennuskunnan — luutnantti _Onni Aulo_.

Konekiväärikomennuskuntien päälliköt alistettiin vastaavien
komppanioiden päällikköjen käskynalaisuuteen.

Seuraavana päivänä annetulla päiväkäskyllä määrättiin, että 1:seen
pataljoonaan — v.t. komentajana kapteeni _Eskola_ — tulivat kuulumaan
1:nen, 3:s ja 4:s komppania ja 2:seen pataljoonaan — komentajana majuri
_Kanerva_ — 2:nen ja 5:s komppania.

Vapaajoukkojen esikuntapäällikkönä toimi suurimman osan aikaa majuri
_Erik v. Haartman_, kansliapäällikkönä kapteeni _Reinhold Waden_,
rahastonhoitajana kapteeni _John Almqvist_, intendenttinä kapteeni
_August Oinonen_, vanhempana adjutanttina ja operatiiviosaston
päällikkönä kapteeni _Ollonqvist_, nuorempana adjutanttina ja
organisointiosaston päällikkönä kapteeni _Branders_, tulkkiadjutanttina
ratsumestari _Kirotar_, lääkärinä lääkintämajuri _Melartin_,
hammaslääkärinä hammaslääkäri _Ahrenberg_, eläinlääkärinä
lääkintäkapteeni _Emil Minni_ ja pappina pastori _Alanen_.

Vapaajoukon omista upseereista muodostettiin rykmentin auditöörin,
kapteeni _Hjalmar Förlingin_ johdolla kenttä- ja sotaoikeus rykmenttiin
kuuluvien upseerien ja sotilaiden rikkomusten rankaisemiseksi.
Tätä sotaoikeutta varten laadittiin lyhyt ohjesääntö nimeltä
»Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Kenttä- ja Sotaoikeuden Laki».
Kuolemanrangaistus oli sen mukaan kohtaava seuraavia henkilöitä:

»1:o Joka toiselta rykmenttiin kuuluvalta henkilöltä riistää hengen.

2:o Joka teoin vastustaa esimiestänsä taikka väkivaltaisesti häneen
kajoaa.

3:o Joka asettuu yhteyteen vihollisen kanssa tai muuten teoillaan
ja laiminlyömisillään vahingoittaa tai yrittää vahingoittaa meidän
joukkojamme, rikkoo antamansa uskollisuuden lupauksen sekä tekee
itsensä sotakavallukseen vikapääksi tai harjoittaa vihollismielistä
kiihoitusta rykmentin keskuudessa.

4:o Joka jättää rykmenttinsä tai pysyy poissa sen yhteydestä jatkuvasti
välttääksensä palvelusvelvollisuutensa täyttämistä.

5:o Jos kaksi tai useammat yhdessä yllyttävät tai ryhtyvät
tottelemattomuuteen, vastustamiseen ja väkivaltaiseen esiintymiseen
esimiestä kohtaan, on se katsottava kapinaksi ja rangaistava kuolemalla.

6:o Joka tekee itsensä syypääksi ryöstöön taikka kiristämiseen
hankkiaksensa itsellensä aineellista etua, ja tämä hänen tekonsa
kohdistuu johonkin rykmentin henkilöön tai maan asukkaaseen, joka ei
kanna asetta meitä vastaan.

7:o Joka myy jotakin rykmentin omaisuutta.»

Etenkin sotilaskurin kannalta monet näistä rikoksista ovat kylläkin
raskaita, mutta kuolemanrangaistuksen ei sentään olisi pitänyt tulla
kysymykseen useimmista niistä, kun otetaan huomioon ne olosuhteet,
joissa rykmentti toimi, ja sen vapaaehtoisuus.

Mutta tätä »lakia», jota kukaan ei ollut vahvistanut, ei ainoastaan
julkaistu, vaan sen mukaan tuomittiinkin kuolemaan eräs 1:sen
komppanian sotilas, jota syytettiin murtovarkauksista, ryöstöistä ja
karkausyrityksestä. Tuomio alistettiin kuitenkin kenraali _Wetzerin_
vahvistettavaksi, ja hän kumosi sen määräten asian otettavaksi esille
esikuntansa ohessa toimivassa sotaoikeudessa, joka tuomitsi Suomen
sotaväen rikoslain mukaan.

       *       *       *       *       *

Bolshevikit olivat pian toipuneet saamastaan iskusta ja rynnistivät
kaikin voimin Narovajoen partailla olevia virolaisia joukkoja
vastaan. Heidän hyökkäyksensä lyötiin kuitenkin aina takaisin. Näihin
taisteluihin suomalaisetkin ottivat osaa Narvan kaupungin kohdalla.
Bolshevikit pommittivat sen ohella väsymättä kaupunkia voimatta
kuitenkaan tuottaa sinne sijoitetuille joukko-osastoille häiriötä.
Virolais-suomalaiset patterit vastasivat tuleen. Tilanne Narovajoen
partailla ei kuitenkaan vielä ollut varma.

Tammikuun 19 p:nä kenraali _Laidoner_ lähetti klo 11 yöllä 1:selle
divisioonalle seuraavan-sisältöisen määräyksen:

»Ensimmäisen divisioonan tehtävänä on lujasti suojella Narvan kaupunkia
ja Narovajoen linjaa vihollisen uutta hyökkäystä vastaan; sitä varten
joen molemmat rannat, etenkin Narvan ympärillä, on saatava lujasti ja
leveälti meidän käsiimme. Laivasto tulee tämän operatsionin päätyttyä
Tallinnaan. Majuri _Ekströmin_ pataljoona kootaan, sittenkuin rautatie
on saatu kuntoon, Tapan asemalle, jossa se yhtyy muihin suomalaisiin.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon vienti Tapaan, jossa tähän
aikaan Pohjan Poikain 1:nen pataljoona majaili, ei kuitenkaan vielä
voinut tulla kysymykseenkään. Tilanne Narvan rintamalla oli vielä
niin epävarma, ettei puolustusvoimia voitu niin huomattavasti
heikentää. Siirtokäsky peruutettiinkin pian. Suomalaisten joukkojen
yhdistämissuunnitelmasta luovuttiin sittemmin kokonaan olosuhteiden
pakosta.

Saadun käskyn täyttämiseksi kenraali _Tönisson_, eversti _Reek_ ja
eversti _Ekström_ tekivät seuraavan sotasuunnitelman:

Virolais-suomalaiset joukot marssivat tietä pitkin Luugajokeen saakka.
Koska kuitenkin tien varrella kylissä on bolshevikeja, lähtee yksi
komppania suomalaisia edeltä, ajaa ne pakosalle ja palaa senjälkeen
Narvaan kaupungin turvaksi. Sitten virolais-suomalaiset joukot yhdessä
marssivat Luugajokeen saakka, josta alkaen ne jatkavat etenemistä
kahdessa ryhmässä, toinen toisella puolen jokea. Vasen ryhmä lähettää
edeltä osaston särkemään sillat ja rautatien. Senjälkeen molemmat
ryhmät hyökkäävät yhtaikaa sisään Jamburgin kaupunkiin.

Sotatoimet idässä Viron kansallisten rajojen ulkopuolella olivat
siis astuneet päiväjärjestykseen, ja niitä varten toivottiin apua
suomalaisilta vapaaehtoisilta. Viron hallituksen ja Viron Avustamisen
Päätoimikunnan sopimus ei kuitenkaan edellytä suomalaisten joukkojen
käyttämistä _valloitus_tarkoituksiin Viron kansallisten rajojen
ulkopuolella.

Majuri _Ekström_ ei ollut kuitenkaan tahtonut kieltäytyä antamasta
virolaisille apua. Mutta hän oli päättänyt omalta osaltaan luopua
operatsionista, jos yksikin ainoa vapaaehtoinen kieltäytyisi
seuraamasta häntä vapaaehtoisesti Narovajoen itäpuolelle. Saadakseen
selville sotilaittensa mielipiteen hän käski komppanioiden kokoutua
rykmentin esikunnan eteen. Muudan 2:sen komppanian sotilas mainitsee
tästä päiväkirjassaan:

»Aamupäivällä marssimme kaikki rykmentin esikunnan eteen, jossa
eversti _Ekström_ kiittää käydystä taistelusta. Hän kysyy samalla,
ketkä haluavat lähteä Venäjän puolelle Jamburgin kaupunkiin siellä
tuottaakseen viholliselle häiriötä ja räjähdyttääkseen suuren
rautatiesillan. Mutta pojilla ei ole suurtakaan halua lähteä Venäjän
puolelle, olemmehan tulleet vain Viroa vapauttamaan. Niin palaamme
laulaen kasarmille.»

Tosiasiallisesti kaikki muut komppaniat olisivat suostuneet lähtemään,
mutta 2:sessa komppaniassa muutamat miehet kieltäytyivät vedoten
sopimukseen. Päätöksensä mukaan eversti _Ekström_ päätti silloin luopua
hyökkäysaikeesta ja ilmoitti siitä virolaisille.

Vapaaehtoisten kieltäytyminen vaikutti tietysti masentavasti
päällikköihin, mutta jälkeenpäin katsoen on sitä pidettävä
ymmärrettävänä, onhan aivan toinen asia taistella vapauttajana kuin
vieraan maan valloittajana.

Kun operatsionisuunnitelma tuli uudelleen käsiteltäväksi ja eversti
_Ekströmin_ osanottoa siihen pyydettiin jälleen, ilmoitti hän, että
Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö oli matkalla Narvaan,
joten virolaiset saattaisivat kaikkine pyyntöineen kääntyä hänen
puoleensa. Kenraali _Wetzer_ vastusti kuitenkin jyrkästi aietta käyttää
suomalaisia vapaaehtoisia Narovajoen itäpuolisiin operatsioneihin.

Kenraali _Wetzer_ tarkasti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ja otti
vastaan sen paraatin tammikuun 22 p:nä Pietarintorilla kiittäen kutakin
komppaniaa erikseen voitokkaista taisteluista.

Saatuaan tiedon suomalaisten vapaaehtoisten kieltäytymisestä ja
lainkaan ymmärtämättä sen syitä ja oikeutusta virolaisetkin sotilaat
osoittautuivat, kerrotaan, haluttomiksi lähtemään Jamburgia vastaan,
joten sen valloitus sillä kertaa jäi yrittämättäkin.

       *       *       *       *       *

Säännöllistä päiväjärjestystä koetettiin panna komppanioiden sisä-
ja ulkopalveluksessa käytäntöön. Mutta se jäi kuitenkin verrattain
heikoksi. Komppanioilla oli jonkinlaisia sotilasharjoituksia,
ampumaharjoituksia, ja ennen kaikkea vartiopalvelusta sekä itse
kaupungissa ja sen lähistöllä että kenttävartiossa joen toisella puolen.

Yksityiset sotilaat tai ryhmät tekivät seikkailunhaluisina partioretkiä
Narovajoen itäpuolelle. He etenivät usein varomattoman kauas omista
joukoista ja joutuivat tekemisiin ylivoimaisen vihollisen kanssa.
Eräällä tällaisella retkellä, jonka neljä 1:sen komppanian miestä
teki 21 p:nä, kaatui kaksi, kolmas joutui kadoksiin ja vain neljäs
palasi Narvaan kertomaan tovereille onnettomuudesta. Tällöin joukko
suomalaisia vapaaehtoisia lähti hakemaan toveriensa ruumiita ja, mikäli
mahdollista, pelastamaan kadoksiin joutuneen. Kiivaan laukaustenvaihdon
jälkeen he karkoittivat ylivoimaisen vihollisen ja saivat haltuunsa
kaatuneiden ruumiit, mutta kadonnutta ei löydetty, vaikka sotilaat
ajoivat bolshevikeja takaa pitkän matkaa. 1:nen komppania menetti täten
kersantti _Paavo Lähteenmäen_ ja sotilaat _Arvo Aaltosen_ ja _Vilho
Latvasen_. Eversti _Ekström_ kielsikin sitten mitä ankarimmin tällaiset
uhkarohkeat, tarpeettomat partioretket ja velvoitti komppanianpäälliköt
valvomaan sotilaitansa.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon oleskelu Narvassa ei tullut
pitkäaikaiseksi. Niinpiankuin rintama oli saatu vahvistetuksi, sai
Vapaajoukko vihdoin vapautuksen etuvartiopalveluksesta levätäkseen ja
hankkiakseen tarpeellista koulutusta, jota varten sille jo usein oli
luvattu aikaa, mutta olosuhteet olivat sen estäneet.

Esikunta, 1:nen, 2:nen ja 5:s komppania, 2:nen patteri,
tiedusteluosasto, räjähdyskomennuskunta, sairashoitohenkilökunta ja
kuormasta saivat käskyn olla tammikuun 30 p:nä lähtövalmiit kaupungin
rautatienasemalla matkustaakseen Rakvereen, joka oli määrätty
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon majoituspaikaksi. 1:nen patteri
sekä 3:s ja 4:s komppania jäivät toistaiseksi edelleen Narvaan, ja
niiden päälliköt saivat määräyksen ilmoittautua 5:nnen rykmentin
komentajan, eversti _Reekin_ käytettäviksi.

Vapaajoukon Narvassa olon ensimmäisistä päivistä ratsumestari _Kirotar_
kertoo:

»Tammikuun 20 p:nä saimme aamulla klo 10,30 vakoojien kautta tiedon,
että vihollisen panssarijuna lähenee kaupunkia rautatietä pitkin ja
jalkaväki yrittää samaan aikaan tunkeutua kaupunkiin pohjoisesta.
Silmänräpäyksessä suomalaiset olivat laulaen lähdössä taisteluun.
Jo meidän ensimmäisten laukaustemme pamahdettua vihollinen käytti
Venäjällä ennen ja nyt tavallista taktiikkaa: pötki pakoon, sanan
täydessä merkityksessä.

»Päivä kului rauhallisesti. Vain silloin tällöin jokunen granaatti
vinkui meitä kohden vihollisen puolelta. Meidän tykistömme vastasi,
mutta heti sellaisella tulella, että vastustaja paikalla vaikeni. —

»Kaiken järjestäminen kävi kuitenkin välistä vaikeaksi, virolaista
esikuntaa ei näet löydetty mistään, vaikka haimme joka puolelta. Eräs
juttu esimerkiksi silloisesta sekasorrosta:

»Olimme suurella kiireellä rynnänneet Narvaan. Koko kuormasto ja kaikki
muonavarat olivat jääneet meistä kauas. Virolainen intendentti, joka
oli määrätty joukkoomme, ei tehnyt mitään, vaan antoi meidän suorastaan
nähdä nälkää.

»Pienempiä taisteluja täytyi yhä edelleen suorittaa, mutta kaikkein
välttämättömimpiäkään sidetarpeita ei ollut paikalla. Muudan sisar,
jonka piti hakea hiukan lääkeaineita kaupunkiin, etsi koko päivän
hevosta päästäkseen lähtemään, mutta turhaan. Seuraavana päivänä minä
lähdin apuun, ja nyt meidän ponnistuksemme olivat menestyksellisemmät:
kuusituntisen odotuksen, etsimisen, mankumisen ja haukkumisen jälkeen
meidän onnistui vihdoin löytää hevonen. Hyvä oli, että saimme sen
heti aisojen väliin, muuten näet pystyssä olo tuotti elukalle suuria
vaikeuksia. Istuimme vankkureille ja lähdimme ajamaan. Mutta jälleen
uusi vastus ilmautui: vankkurien toinen takaratas ei pyörinyt, vaikka
mitä olisi tehty. Onneksi oli maassa niin paljon lunta, ettei se
tuottanut kovin suuria esteitä. Mutta annahan olla: Lagenassa kaikki
pyörät olivat saaneet päähänsä bolshevistisia mielipiteitä ja tekivät
yksimielisesti järkähtämättömän »streikin». —

»Narvan valtauksen jälkeen innostus oli tietysti suuri. Sotilaita
koristettiin kuusenoksin ja kestittiin kaikin tavoin. Erikoista
riemua sotilaissa herättivät paperossit, joiden puute oli ollut
niin tuntuva, että 'vanhat tupakkamiehet' eivät kauhistuneet maksaa
paperossilaatikosta 150 markkaa, maksoipa joku yhdestä kappaleesta
kokonaista 30 markkaa. —

»Tammikuun 20 p:nä klo 5 ip. ratsumestari _Varmavuori_ oli kutsunut
muutamia upseereja luokseen päivällisille juhlimaan 'suuremmin
juhla-aterioin' Narvan valloitusta. Osaa ottivat eversti _Ekström_,
kapteeni _Ollonqvist_, jääkäriluutnantti _Nygård, Varmavuori_ ja minä.

»Juhlapäivällinen oli suurenmoinen ja Narvan oloihin nähden ylellinen.
Ensin leipää voihitusen kera, 1 silli, sitten lihaa perunain ja
kastikkeen kera, teetä sokerin ja pannukakun kera, pullo Reinin
viiniä ja paperosseja. Koko päivällisen ajan soitti gramofoni, joka
oli löydetty jostakin romuläjästä. Mieliala oli joka tapauksessa
erinomainen. Juteltiin niitä näitä ja muisteltiin viime taisteluja.
Erittäin kiittävästi eversti _Ekström_ puhui Kalevan malevalaisista.
— Se oli muutaman minuutin lepohetki. Heti senjälkeen täytyi jokaisen
jälleen kiiruhtaa työhön. Narva oli kyllä jo vallattu, mutta joka
silmänräpäys oli odotettavissa, että viholliset yrittäisivät jälleen
hyökätä suurin joukoin.»

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa elämästä Narvassa valloituksen
jälkeen:

»Narvan valloituksen jälkeen meillä on yllin kyllin aikaa tarkastella
ympäristöämme. Ja sitä onkin aivan työkseen tehtävä, nälkä näet
ahdistaa tuimasti. Kruunun puolesta saamme kerran päivässä kauralientä
— ei sillä mies elä.

»Narva on valloitettu lauantaipäivänä; sunnuntai kävellään hotelleja
ja kahviloita tarkastelemassa. Käydään kaikki kadut, ja missä vain
'Söögimaja' kyltti riippuu, sinne juoksu jalkaa kiiruhdetaan. Mutta
sama vastaus uudistuu aina säännöllisesti: »'köik otsas', kaikki
lopussa, ja sitten seuraa juttu bolshevikeista, jotka ovat kaiken
vieneet.

»Harhailen erään toverini kanssa katuja pitkin aivan toivottomana.
Vastenmielistä muutenkin koko kuljeksiminen, kaatuneita bolshevikeja ja
nälkäisten koirien repostelemia hevosenraatoja näet tapaa melkein joka
kymmenennellä askeleella. Ihmiset hiiviskelevät valjuina ja arkoina
pitkin katuvieriä tirkistellen ruumiita pelokkaan uteliaasti, ikäänkuin
odottaen näkevänsä jonkun tutun. Ja samanlaisin ilmein he katselevat
meitäkin — riemua saavutetusta vapaudesta ei ilmene heidän kasvoissaan,
vaikka jo kaksi kuukautta he ovat saaneet bolshevikien hirmuhallitusta
kestää, alituinen vankeuden ja nälkäkuoleman uhka silmien edessä. Ehkä
on niin, että siviili-ihmisten on vaikeaa riemuita ruumiiden ääressä,
vaikka ne olisivatkin vihollisten, tai kenties he ovat saaneet kohtalon
kolhimani ihmisten elämänviisauden: älä iloitse liian aikaisin!

»Ruo'an etsiminen näyttää toivottomalta. Aiomme jo lähteä kasarmille,
kun toverini keksii:

»'Menkäämme kaupunkilaisilta pyytämään. Eiväthän bolshevikit ole
voineet kaikkia yksityisiä varastoja tyhjentää.'

»Kumeaa jyskettä alkaa samassa kuulua joen toiselta puolen, ja pian
tykinkuulat lentävät vonkuen yli kaupungin. Pakokauhu syntyy. Katoksen
alle! Ja kun shrapnelli räjähtää ja purkaa sisuksistaan lyijykuulat,
jotka rapisten sinkoilevat katoille ja kaduille, yltyy joukon juoksu
aivan mielettömäksi. Pelastakoon itsensä, ken voi! Se kuvastuu kaikkien
kasvoista. Kuolemankauhu on vallannut heidät. Ikäloput ukot ja akat —
kaikkia elämisen vaisto ajaa hämmästyttävää vauhtia suojaa etsimään.

»Seisomme katukäytävällä tuota näytelmää katsellen, kunnes oman
tykkipatterimme jyske herättää meidät muistamaan harhailumme päämäärää.
Keksimme vanhan naisen seisomassa ovensa edessä tarkastellen meitä
ystävällisesti. Käymme hänen luokseen ja kysymme, saattaisiko hän
mitenkään auttaa kahta nälkäistä sotapoikaa. Nainen on heti valmis
ja vie meidät sisään. Siellä toinen vanha täti heti pistää liemen
lämpiämään, ja taas kerran saamme syödä porsliinilautasilta. Tarjoamme
maksua, mutta sitä ei huolita. Näillä vanhoilla sisaruksilla on nuori
veljenpoika taistelemassa Viron armeijassa. Ja toverini on heidän
mielestään paljon hänen näköisensä...

»Narvalaiset ovat sangen hitaita lähestymään, mutta kun menee heidän
luokseen, ovat he hyvin ystävällistä ja mahdollisuuksiensa mukaan
vieraanvaraista väkeä.

»Nälkä ajaa milloin minnekin. Päivällistä käyn syömässä erään virolaisen
tohtorin luona, joka turistimatkoilla on käynyt Suomessa ihailemassa
Punkaharjua ja Imatraa. Hän valittaa vain, että ummikkona on tullut
ryssänä kohdelluksi. Muudan juutalainen kauppias tarjoaa iltaisin
teetä; istun hänen kotonaan, käryytämme minun mahorkkaani, joka
on parempaa kuin hänen, ja jutustamme. Hän on neljä viikkoa ollut
bolshevikien vankina Hermannsfestissä, mutta päässyt pois päivää ennen
kaupungin valtausta. Jonkinlainen pakokauhu oli vallannut vartijat,
tärkeimmät panttivangit oli viety Jaamaan, osa vangeista tapettu, ja
siinä rytäkässä hänen oli onnistunut livistää kotiinsa.

»Elämä Narvassa alkaa vähitellen käydä siedettävämmäksi. Ruokaa ilmestyy
'söögimajoihin': hotelli 'Moskvassa' saa kolmellatoista ruplalla
annoksen sianlihaa perunoiden kera — se on jo pitkä askel eteenpäin.
Kun on syönyt noin viisi annosta, saattaa panna mahorkkapalturin
palamaan ja nauttia elämisestä. Jos vain rahaa riittää, ei ole hätää
mitään. Rupla lasketaan markaksi, 'ostrubel' — saksalaisten liikkeelle
laskema raha — kahdeksi. Kerenskin ruplatkin kelpaavat aluksi, mutta
pian niitä on koko Narva täynnä ja silloin saamme käyttää niitä samaan
tarkoitukseen kuin bolshevikitkin: käärepaperiksi.

»Narvan linnassa, Hermannsfestissä, käydään hakemassa saksalaisia
kypärejä ja kaasunaamareita, joita siellä on suuret läjät, mutta
virolainen vartija ja pääsykielto ilmestyvät pian portille. — Komea
muinaisjäännös tuo linna sakaravalleineen ja torneineen. Mahtava
linna vanhaan aikaan ja vielä nytkin hyvin kasarmiksi kelpaava. Siinä
bolshevikit ovat säilyttäneet vankejaan ja varastojaan ja itsekin
majailleet. Kerrotaan, että heitä vielä kauan kaupungin valtauksen
jälkeen olisi sinne kätkeytyneenä — kukapa tuntee kaikki sopet vanhassa
linnassa, johon vartavasten koppeja on muurattu linnanherralle
vastenmielisten ihmisten hävittämiseksi elävien ilmoilta.

»Ylipäänsä elämä Narvassa alkaa viikon, puolentoista viertyä muuttua
verrattain hauskaksi, kun järjestetään tanssiaisia ja muita
pikkujuhlia, mutta sittenkin: Narva on jossakin määrin pimeä ja synkkä
kaupunki, eikä kukaan sure, kun käsky tulee lähteä sieltä.»

»Sisäpalveluksesta» Narvassa konekiväärinjohtaja M. antaa seuraavan
kuvauksen:

'Pieni hälinä vallitsee 1:sen K.K.K. kasarmin suurimmassa huoneessa
— kuten aina paitsi ihan keskiyöllä. Miehet filosofoivat hieman
suuriäänisesti sotilaan kohtalosta. Narvaan on jo hieman ennätetty
saada muonavaroja, eikä miesten siis tarvitse juosta ympäri kaupunkia
ruo'an haussa. On aikaa järkeillä.

Eipä kylläkään, että asia ketään erikoisesti innostaisi. Mutta kun
miesjoukko makailee lähitaloista haalituilla leposohviila ja suurissa
nojatuoleissa, ja kun sen vatsat ovat puolikylläiset ja valtavat
mahorkkapalturit savuavat hampaissa, herää aina into järkeillä. Sehän
on muutenkin suomalaisten helmasynti.

Kumeaa jyrinää kuuluu joskus joen toiselta puolen, sitten vonkuva ääni
ja taas pamaus jossakin kaupungilla. — Polsut leikkivät, tuumii joku.
Se on kuitenkin vain jonkinlainen vastaus tykinkuulalle, eikä huomautus
muille. Liian vanha asia herättääkseen mielenkiintoa.

Aletaan jo olla yhtä mieltä siitä, että järkkymätön kohtalo määrää
kuolonhetken, paras on aina vainolla rauhallinen, kun sisään
astuu komppanian kokki L., joka on ollut kadoksissa Merikylän
maihinnousupäivästä lähtien.

Hän esiytyy sangen vaatimattomasti ja luonnollisesti koettaen kaikessa
hiljaisuudessa etsiä jotakin syrjäistä tuolia istuimekseen — ikäänkuin
hänen ilmestymisensä ei olisikaan mikään erikoinen asia.

Mutta sitä ei sallita.

— No kokki, oletko sinä puuron polttanut pohjaan, kun et ole moneen
päivään kehdannut nokkaasi näyttää?

— Ja mihin hiidenloukkoon sinä olet kenttäkeittiön ajanut?

Kun et olisi vain myönyt sitä polsuille!

— Ja se »sikahetelmäsoppa», jonka sinä lupasit Narvassa keittää — — —?

Kokki kuuntelee tyynen alistuvana pistopuheita, kunnes häly on sen
verran vaimentunut, että hän saa äänensä kuuluville. Hän kertoo
jääneensä Riigissä jäljelle muista ja aikoneensa jatkaa illalla matkaa
Narvaan, kun bolshevikit joen toiselta puolen olivat aloittaneet
helvetillisen tulen, jolloin hänen oli ollut livistettävä karkuun.
Kenttäkeittiö oli sen jälkeen kadonnut.

Komppanian pisin mies ja kaikista sen koiranleuoista etevin, H.,
keskeyttää hänen juttunsa:

— Kokki on vielä hieman järkytetty ja tunnetulla vaatimattomuudellaan
vaikenee sankaritöistään, mutta minäpä kerron, miten kävi. L. ajoi
urheasti keittiötä Riigistä tänne, kun kaksikymmentä polsua piiritti
hänet. Tiedättekö, mitä hän teki? — Joo, hän ryömi kattilan sisään
ja alkoi sieltä kiivaan tulen. Sitten hän uskotteli polsuille, että
keittiö on uudenaikainen panssariauto ja sai heidät antautumaan. Kokki,
nähkääs, on suuri sotapäällikkö. Lopuksi hän möi keittiön polsuille
viidestäkymmenestä tuhannesta »kerenskistä». — Ja nyt ruvetaan peliin
ja nyljetään ne häneltä!

Kokin asia on toivoton. Hän kaivaa kortit taskustaan, ja pian on
puolitusinaa miehiä pelaamassa »hoitoa kahdenkympin setillä».

Kokki on »viidestäkymmenestä tuhannestaan» ennättänyt satasen hävitä,
kun rymyä kuuluu eteisestä, ovi avautuu ja sisään syöksyy kolmannen
kiväärin ampuja M:nen, suruton maailmanmatti, jonka ruskeat silmät
aina kiiluvat hyvää tuulta. Tuuhea kasakanhattu päässään, lyhyt
lammasnahkaturkki yllään ja käyrä tikari vyöllään hän on kuin mikäkin
kirgiisi.

— Pojat, minä kävin Hermannin linnassa, ilmoittaa hän jo ovelta.

— Valehtelet!

Hermannsfestiin on jo asetettu virolainen vartiosotilas, ja pääsy sinne
on kielletty kaikilta.

— Eikö mitä. Minä painoin S:n kanssa portista, ja kun vartija aikoi
estää, sanoi S., että minä olen finskii ohvitseri. Vartija teki
kunniaa, ja me menimme sisään. Tarkastettiin kaikki paikat, ja ette
usko, pojat, miten siellä oli tupakkaa ja sokeria ja vaikka mitä!
Ihmekös, että niiden kannattaa jakaa meille kaksi karamellia päivässä.
— Yksi varastovartijoista tuli kysymään, mitä miehiä me olemme. S.
sanoi taas, että minä olen ohvitseri. Mutta silloin se vahtimikko
tuumi, että hän menee hakemaan komendantin herra ohvitserin puheille,
ja lähtikin, vietävä, painamaan tiehensä. Minulle ja S:lle tuli vähän
kiire, mutta ennätin sentään ottaa puntin mahorkkaa muistoksi. Pistäkää
palturiksi!

Paperipala on silmänräpäyksessä jokaisella sormissaan. Talo, jossa
komppania majailee, on ennen ollut bolshevikien kanslia, ja siellä
on runsaasti ohutta kirjoituskonepaperia, mikä mainiosti kelpaa
paperossien kiertämiseen.

M:nen on monessa suhteessa tyypillinen tälle apuretkikunnalle. Luonto
vetää vaaroihin, hän on niin koko sielullaan niissä mukana, ettei
kerkiä pelätä. Iloisena ja huolettomana hän elää päivän kerrallaan
tehden kepposia, kun on vähänkin tilaisuutta.

— No L., joko sinä taas pidät jahtia paidassasi? Ei se karja kumminkaan
vähene, ellei sitä tupakalla karkoita.

M:nen heittää kourallisen mahorkkaa paitaan, jota muudan ikkunan
ääressä istuva mies tarkastelee.

— Mee pois!

Ääni on murahtava, kuitenkin ilman suuttumuksen värinääkään. L. on
aivan toista maata kuin M:nen, juro, itseensä sulkeutunut ja hidas.
Vain viehtymys vaaroihin on heissä yhtäläistä. Mies, joka on tapellut
Tampereet, Viipurit, Vienan Karjalat ja Viroon viimeksi joutunut.
Ritari pelvoton ja nuhteeton, paitsi mitä puhtauteen tulee.

— Kuka lähtee »Moskovaan»? kysyy M:nen ja jatkaa samaan kyytiin: — Minä
kävin siellä aamulla ja tilasin teetä. Tarjoilija-Iivana meinasi, että
hän syö ensiksi. Mutta kun minä kerran kolautin käsipommilla pöytään,
niin kylmänä viivana tuli teetä.

— Ja sitten sinä heräsit, murahtaa joku korttisakista.

— Ja sulla oli suu kärpäsiä täynnä.

— Ja poliisi ajeli niitä pois.

M:nen kääntää ylpeästi selkänsä tälle kylmälle seuralle ja lähtee
marssimaan »Hotel Moskva'han».'

       *       *       *       *       *

Sittenkuin _Ekströmin_ rykmentin pääjoukko oli jättänyt Narvan siirtyen
Rakvereen, joutui osa Narvaan jääneistä suomalaisista ottamaan osaa
erääseen suurempaan hyökkäysyritykseen Narovajoen itäpuolelle, nim.
joukko 4:nnen komppanian sotilaita ja 1:nen patteri. Tämä hyökkäys oli
päättymiseltään ainutlaatuinen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
historiassa. Katsomme senvuoksi olevan syytä antaa siitä hiukan
tarkemman kuvauksen. 4:nnen komppanian sotapäiväkirja kertoo siitä
seuraavaan tapaan:

Neuvotteluissa eversti _Reekin_, kapteeni _Hedbergin_, luutnantti
_Dahlgrenin_ sekä virolaisten 5:nnen ja 7:nnen komppanian, 1:sen
kenttätykistöpatterin, järeän patterin ja räjähdyskomennuskunnan
päällikköjen välillä tammikuun 31 p:nä klo 8,30 ip. päätettiin tehdä
hyökkäys Novajan ja Sarietsjen kyliä sekä Karlovon kartanoa vastaan,
karkoittaa vihollinen niistä ja räjähdyttää rautatie niin kaukana
vihollisalueella kuin mahdollista. Luutnantti _Dahlgrenilta_ oli
aikaisemmin kysytty, ottaisiko hän osaa retkeen vapaaehtoisen joukon
kera, ja hän ilmoitti olevansa everstin käytettävänä n. 40 miehen kera,
jotka vapaaehtoisesti tarjoutuivat seuraamaan.

Eversti _Reek_ esitti seuraavan suunnitelman:

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. 4:s komppania, _Hedbergin_ patteri ja
7:s virolainen komppania kohtaavat toisensa venäläisen kirkon
luona Ivangorodissa. 7:s virolainen komppania etenee maantietä
pitkin itää kohden ja hyökkää Novajan kylään. 4:s komppania yhdessä
räjähdyskomennuskunnan kera marssii rautatien oikealla puolella
Karlovon kartanoa vastaan. Hyökkäys lasketaan alkavaksi klo 9,30 ap.,
jolloin itsekukin komppania on ehtinyt perille. Kapteeni _Hedberg_
saa virolaiselta kenttätykistöpatterilta yhden pikatykin ja etenee
3:nnen vartiotuvan luo rautatien varrella sekä ampuu vihollisen
panssarijunaa ja Karlovoa. 5:s virolainen komppania marssii Pulkovaa
vastaan ja suojelee hyökkäyksiltä siltä puolen. Suojana vasemmalla
siivellä on yksi komppania Sahonjen kylässä. Virolainen järeä patteri
ja kenttätykistöpatteri pommittavat Novajaa, Sarietsjeä ja Karlovoa
klo 6,30—9 ap. Klo 9 jälkeen järeä patteri ampuu Komarovkan ja
Dubrovkan kyliä klo 12:een päivällä. Novajan ja Sarietsjen kylät olivat
edellisenä yönä 7:nnen komppanian hallussa, mutta ne jätettiin jälleen.
Karlovon kartanossa on, saapuneiden tietojen mukaan, yksi komppania
vihollisia. Sittenkuin 7:s komppania on miehittänyt Novajan kylän,
lähettää se ilmaan punaisen raketin ja asettaa sideratsumiehen. Kun
4:s komppania on saapunut Karlovoon, lähettää sekin ilmaan punaisen
raketin. — Kun luutnantti _Dahlgren_ tiedusteli, eikö 4:nnen komppanian
voima ollut liian pieni sille annetun tehtävän suorittamiseen,
katsottiin se kyllin suureksi.

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. eri osastot tapasivat toisensa määrätyllä
paikalla ja lähtivät marssimaan ohjeiden mukaan. 4:nnessä komppaniassa
oli 30 miestä, 4 sanitääriä, 2 kuskia, 1 ammusvaunu ja 1 reki sekä 4:s
K.K.K. vänrikki _Bror Hjeltin_ johdolla 4 konekiväärin, 1 vaunun ja 1
reen kera.

Sittenkuin 4:s komppania ja räjähdyskomennuskunta olivat kulkeneet
rautatien ylitse, suuntautui kärki kulkemaan vasemmalle. Vaunut
jätettiin erään talon luo, mutta reet otettiin mukaan, ammukset ja
konekiväärit kuormanaan, käytettäviksi haavoittuneiden kuljetukseen.
Komppania marssi ryhmärivistössä taistelupatrullein, kunnes se oli
saapunut ratavartiotuvalle N:o 246, jossa luutnantti _Dahlgren_
odotti ilmoitusta _Hedborgin_ patterilta. Sillä välin rikottiin
puhelinjohdot molemmin puolin rataa. Klo 10 ap. saatiin sana, että
patteri oli asettunut asemiin. Se alkoikin heti senjälkeen ammunnan.
Komppania asetettiin taisteluryhmiin oikealle puolelle rautatietä
kahteen osastoon. Taistelupatrulleilta tuli ilmoitus, että kosketus
vihollisen kanssa oli saatu, ja että punaisten 50-miehinen ampumaketju
oli asettunut asemiin kartanon luo. Luutnantti _Dahlgren_ antoi
käskyn lähteä eteenpäin. Lyhyen etenemisen aikana oikea osasto
teki kiertoliikkeen hyökätäkseen kartanoa vastaan sivustasta.
Vasen taistelupatrulli ja aliupseeripatrulli, joka toimi oikeana
taistelupatrullina, lähetettiin liikkeelle.

Hyökkäys alkoi klo 10,30, melkein samaan aikaan kuin 7:s virolainen
komppania ryntäsi Novajan kylää vastaan. Edetessään metsänlaitaa
kohden 4:s komppania joutui hyvin kiivaan konekivääri- ja kivääritulen
alaiseksi, josta ilmeni, että vihollisella oli huomattavasti suuremmat
joukot kuin oli ilmoitettu. Oikea osasto vänrikki _Hjeltin_ johdolla
yhden konekiväärin kera hyökkäsi kartanoa vastaan sivusta. Vasen
osasto taas asettui asemiin rautatien luo rintama Karlovoa kohden,
mutta se joutui myöskin kiivaan sivustatulen alaiseksi. 1/2 tunnin
kuluttua vihollinen alkoi tyhjentää kartanoa, mutta samalla huomattiin
suurien bolshevikijoukkojen tulevan paeten Novajasta kohti suomalaisten
vasenta sivustaa. Niitä vastaan avattiin tuli vasemmanpuolisesta
konekivääristä. Kun komppanialta kuitenkin puuttui tarpeellista suojaa
tällä sivustalla ja eräs bolsheviki, joka oli otettu vangiksi 25 metriä
suomalaisten takana, ilmoitti, että n. 100 punaista oli selkäpuolella
radan lähellä, ja kun sitäpaitsi patterit olivat vaienneet, katsoi
luutnantti _Dahlgren_ peläten joukkonsa joutuvan saarroksiin olevansa
pakotettu antamaan peräytymiskäskyn.

Oikealle osastolle, jonka kimppuun niinikään oli hyökätty sivusta,
lähetettiin sananviejä ilmoittamaan käskystä. Taistelussa oli kaatunut
3 konekiväärimiestä ja 1 sanitääri, sotilaat _Arvi Heikkinen,
Lauri Kataja_ ja _Einar Tallberg_ sekä sanitääri _Karl Honkanen_.
Vänrikki _Hjelt_, vääpeli _Juho Hulmi_ ja 3 jalkaväen miestä olivat
haavoittuneet. Komppania joutui peräytyessään asemistaan kiivaan
tulen alaiseksi. Se kokoutui jälleen ratavartiotuvan N:o 246 luo.
Vihollisen tuli lakkasi komppanian vetäydyttyä metsään. Vapaaehtoiset
marssivat pitkin rataa takaisin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä
kasarmille klo 2 ip. Kaatuneiden ruumiita ei saatu kuljetetuiksi pois
taistelukentältä, vaan ne jäivät vihollisen käsiin.

Eversti _Reek_ lähetti helmikuun 2 p:nä eversti _Ekströmille_
seuraavan-sisältöisen sähkösanoman:

»Teidän Narvassa olevasta komppaniastanne liittyi joukkooni, jota
panssarijuna tuki, 40 vapaaehtoista sotilasta. Karlovon kylän luona
Teidän miehenne taistelivat kuin leijonat. Lähes 2 rykmenttiä
hyökkäsi meitä vastaan. Hyökkäys torjuttiin. Me särjimme rautatien ja
vetäydyimme takaisin Narvaan.»

Samana päivänä kuin Karlovon onneton taistelu tapahtui kenraali
_Wetzer_ ilmoitti kenraali _Laidonerille_ eversti _Ekströmin_ pyytävän,
että hän saisi Rakvereen rykmenttinsä Narvassa vielä olevat osat,
joille yhtämittainen rintamapalvelus oli käynyt varsin raskaaksi.
Kenraali _Laidoner_ ei kuitenkaan katsonut tilanteen Narvan rintamalla
vieläkään sallivan muuta kuin yhden Narvaan jääneen suomalaiskomppanian
siirtyä pois. Saadun luvan perusteella 3:s komppania jätti Narvan
helmikuun 3 p:nä.

Rykmentin koulutukseen ryhdyttiin Rakveressa, johon loputkin
Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa saapui, sittenkuin lisäjoukkoja
oli saatu Narvan rintamalle. Sotilaallinen päiväjärjestys 4—6-tuntisine
riviharjoituksineen, luentoineen ja sisäpalveluksineen määrättiin
kullekin joukko-osastolle. Patterit kävivät ampumaharjoituksissa
kaupungin ulkopuolella. Konekiväärikomennuskunnat ja
jalkaväkikomppaniat harjoittelivat maaliin ampumista ja käsigranaattien
heittoa. Upseerit velvoitettiin ottamaan mitä tarkimmin vaaria
miehistön koulutuksesta ja käyttäytymisestä annetuista määräyksistä.
Iltalomat rajoitettiin j.n.e. Mutta kaikesta tästä huolimatta rykmentin
järjestystä ei saatu tyydyttäväksi. Harjoituksia ja kuria häiritsivät
kaikenlaiset upseerien keskeiset henkilöriitaisuudet, jotka välistä
saattoivat saada uhkaavankin leiman, ja yhä kasvava tyytymättömyys
miehistön keskuudessa, johon pian palaamme.

Rykmentin esikunta oli sijoitettu hotelli »Hansoniin» Pitkänkadun
15:een ja eri joukko-osastot ja niiden upseerit kaupungin kasarmiin,
kouluihin, yksityisten taloihin ja hotelleihin. Kaupungin päävartiosto,
jossa vartiomiehistönä oli Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta
1 upseeri, 1 aliupseeri, 27 sotilasta ja 1 lähetti vuorokauden
kerrallaan, sijaitsi Pitkänkadun 30:ssä.

Rykmentin eri osastojen vahvuus oli Rakveressa helmikuun 18 p:nä: J

_Esikunta_: 12 upseeria, 6 aliupseeria ja 10 sotilasta.

_1:nen pataljoona_: 24 upseeria, 79 aliupseeria, 366 sotilasta, 14
hevosta, 485 kivääriä, 16 konekivääriä, 251.528 kiväärinpanosta ja 420
käsigranaattia.

_2:nen pataljoona_: 15 upseeria, 52 aliupseeria, 217 sotilasta, 5
hevosta, 241 kivääriä, 7 konekivääriä ja 34.000 kiväärinpanosta.

_Tiedusteluosasto_: 3 upseeria, 34 aliupseeria, 12 sotilasta, 11
hevosta, 45 kivääriä, 1 konekivääri, 5.000 kiväärinpanosta ja 2
pomminheittäjää.

_1:nen patteri_; 5 upseeria, 18 aliupseeria, 38 sotilasta, 41 hevosta,
70 kivääriä, 2 tykkiä, 5.995 kiväärinpanosta, 238 tykinammusta ja 25
käsigranaattia.

_2:nen patteri_: 5 upseeria, 15 aliupseeria, 42 sotilasta, 30 hevosta,
62 kivääriä, 2 tykkiä, 8.000 kiväärinpanosta ja 200 tykinammusta.

_Kuormasto_: 5 upseeria, 2 aliupseeria, 11 sotilasta, 20 hevosta, 20
kivääriä, 2 konekivääriä ja 12.350 kiväärinpanosta.

_Soittokunta_: 2 aliupseeria ja 8 soittajaa.

Sitäpaitsi kuului eversti _Ekströmin_ komentoon ratsastava
konekiväärijoukkue balttilaisesta rykmentistä (vahvuus 1 upseeri, 2
aliupseeria ja 15 sotilasta). Koko rykmentin miesluku oli siis tällöin
70 upseeria, 210 aliupseeria ja 719 sotilasta.

Paitsi jokapäiväisiä riviharjoituksia, ampumaharjoituksia ja
vartiopalvelusta pantiin Rakveressa toimeen myös suurempia ja pienempiä
taisteluharjoituksia ja paraateja. Erään paraatin yhteydessä eversti
_Ekström_ jakoi rykmentin urhoollisimmille sotilaille neljä kelloa.

Suomalaisten joukkojen soittokunta saapui myös Rakvereen soittovänrikki
_Kaartotien_ johdolla ja 30 soittajan vahvuisena helmikuun 2 p:nä.
Vänrikki _Kaartotie_ kertoo sen ensimmäisestä Rakveressa olosta:

»Esittäydyin eversti _Ekströmille_, joka esikuntapäällikkönsä kanssa
oli parhaillaan sotakarttojaan tutkimassa. Hän otti soittokunnan
vastaan sydämellisesti ja sanoi, että meitä oli jo pitkän aikaa
odotettu.

»Kun nyt olimme jo täysin esiytymiskykyisiä, alkoi varsinainen
tehtävämme sotilaiden innostajina. Niinpä jo seuraavana päivänä
rykmentillä oli marssiretki ja paraati, jossa saimme kokea, mitä
soittaminen talvella on kovassa tuulessa ja kymmenen asteen pakkasessa.
Pitkän aikaa saatiin torvet kyllä pysymään soittokunnossa, mutta
lopulta 'venttiilit' jäätyivät, ja soittaminen oli keskeytettävä.

»Helmikuun 5 p. muodostui soittajille oikein voimannäytteeksi. Kun ensin
oli soitettu pari tuntia sairaalassa suomalaisille haavoittuneille,
saimme mennä asemalle vastaanottamaan Narvasta palaavaa 4:ttä
komppaniaa ja soittaen marssia sen kanssa kaupungin lävitse. Illalla
taas olivat maakunnan ja kaupungin viranomaisten suomalaiselle
upseerikunnalle toimeenpanemat juhlaillalliset Rakveren käsityöläisten
talolla, ja siellä soittokuntammekin oli esiydyttävä.

»Kaikki ympäristön virolaiset säätyhenkilöt olivat juhlassa läsnä,
ja juhlavalmistukset olivat olleet ensiluokkaiset. Hieno illallinen
samppanjan kera odotti suomalaisia upseereja. Useita puheita pidettiin
Suomen, Viron ja upseeriston kunniaksi. Hallituksen komissaari piti
tervehdyspuheen suomalaiselle retkikunnalle, kenraali _Tönisson_ puhui
eversti _Ekströmille_, joka matkansa takia ei ollut voinut saapua
juhlaan.

»Paikkakuntalaisten tilapäinen jousiorkesteri huolehti aluksi
soitosta, mutta pääasiallinen juhlasoitto jäi meidän huoleksemme.
Kun ylikapellimestari _Liljeström_ oli Tallinnasta saapunut juhlaan,
johdimme soittokuntaa vuoron perään ja esitimme isänmaallisia
kappaleita, m.m. Sibeliuksen 'Finlandian'. Onnistunut juhla, jota
jatkettiin tanssilla, loppui vasta myöhään aamulla.»

Soittokunta ei tällä kertaa viipynyt kauan Rakveressa. Se matkusti jo
helmikuun 7 p:nä kenraali _Wetzerin_ määräyksestä Valkiin. 13 p:nä se
sitten jaettiin, niin, että Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sai
vääpeli _Tukiaisen_ johtaman 15-miehisen soittokunnan, kun taas muut
soittajat liitettiin Pohjan Poikain rykmenttiin.

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa Rakveresta:

»Tammi-helmikuun vaihteessa siirrettiin suurin osa _Ekströmin_
joukoista Narvasta Rakvereen.

»Vaihtelu ilahduttaa sotilasta niinkuin muitakin. Hauskoja muistoja
tosin liittyy Narvaan, mutta se on 'ahdas mörskä' — käyttääkseni
toverieni sanontatapaa — kapeine katuineen ja, sanoisinko, tomuttuneine
linnoineen. Rakvere sensijaan on paljon valoisampi — se muistuttaa
suuresti suomalaista pikkukaupunkia, vaikkakin nuo vanhojen kaupunkien
linnanrauniot ja homeenväriset talot antavat sille aivan meikäläisistä
poikkeavan leiman.

»Rakvere miellyttää. Saattaa olla kyllä mahdollista, että suuri osa
mieltymystä — sangen inhimillistä! — johtuu Rakveren paremmista
muonavarusteista. Tullessamme sinne saa puodeista ostaa suklaata,
karamellejä ja rusinoita — vieläkö parempaa suositusta kaupunki kaipaa!
Totta kyllä, että nämä herkut pian loppuvat, mutta 'söögimajat' jäävät
jäljelle, ja niistä saattaa saada ihania piparkakkuja, jotka sulavat
suussa, kun levittää siirappia päälle ja kastaa teehen.

»Paitsi kaikkea tätä hyvää Rakveressa on saunoja, joita voi mainita
arvosanalla 'tyydyttävä'. Sehän suomalaiselle merkitsee puolen
viihtymystä.

»Mutta ennen kaikkea: kadut ovat suhteellisesti leveitä ja talot
matalia, aurinko ja tuulet pääsevät vapaasti joka kolkkaan — siellä
saattaa vapaasti hengittää, vapaammin kuin Tallinnassa ja Narvassa,
joissa jonkinlainen 'menneisyyden aave' aina tuntuu kurkistelevan
joka paikasta. Virolainen on tietysti siihen tottunut, hänestä ehkä
suomalaiset kaupungit, joissa tuskin missään on erikoisleimaa,
saattavat tuntua hirvittävän ikävystyttäviltä.

»Mitä tulee kauniimpaan sukupuoleen, joka luonnollisesti merkitsee
sotilaalle tavattoman paljon, täytyy sanoa, että ainakin
'asiantuntijain' lausuntojen mukaan rakverettaret ovat paljon
valloittamattomampia kuin tallinnattaret — narvattarista ei voi olla
puhettakaan, siellä näet oli vain vanhaa naisväkeä, neitosia sangen
vähän.»

Komppaniat panivat silloin tällöin toimeen pieniä juhlia, joihin
kaupunkilaiset vastasivat järjestäen tanssiaisia. M.m. kaupungin
käsityöläisyhdistys kutsui suomalaisia sotilaita tanssiaisiinsa
helmikuun 13 p:nä talolleen, jossa oli Rakveren ainoa tilavampi
juhlahuoneisto ja sen yhteydessä kahvila ja biljardihuone.

Rykmentin pappi, pastori _Alanen_ saapui myöskin Rakvereen ja järjesti
ensimmäisen kerran jumalanpalveluksen Rakveren kirkkoon helmikuun 9
p:ksi klo 9 ap. suomeksi ja klo 5 ip. ruotsiksi.

Kun sotilaiden koulutuksessa oli ilmennyt vaikeuksia sen vuoksi, että
useat aliupseerit eivät olleet toimeensa kykeneviä, päätti eversti
_Ekström_ rykmenttinsä oheen perustaa aliupseerikoulun. Siitä annettiin
helmikuun 20 p:nä päiväkäskyllä N:o 41 seuraavat määräykset:

»12 §.

Ensi tiistaina alkaa rykmentissä aliupseerikoulu, jonka johtajaksi
määrätään luutnantti _Hallamäki_. Opettajiksi määrätään:

  1. luutnantti _Välikangas_.
  2.     »      _Björklöv_.
  3.     »      _Wirén_.
   4. vänrikki  _Wigström_.

Kunkin komppanian on kouluun komennettava vähintään viisi (5)
aliupseeria. Niitä vänrikkejä, jotka eivät aikaisemmin ole saaneet
sotilaskasvatusta, kehoitetaan myös ottamaan osaa kursseihin:

Aliupseerikoulun ohjelma:

1. Voimistelua.

2. Harjoituksia (komennusharjoituksia).

3. Komennusharjoituksien kirjallinen opetus.

4. Henkilökohtainen esiintyminen palveluksessa ja sen ulkopuolella.

5. Taktiikka.

6. Matematiikka.

7. Kartantuntemista.

8. Oikeinkirjoitusta kaunokirjoituksen yhteydessä.

9. Opetusta komppanioissa tarpeellisten kirjain ja kaavakkeiden
tuntemisessa ja täyttämisessä.»

Aliupseerikoulua ei kuitenkaan ehditty panna kuntoon, ennenkuin
rykmentti taas sai käskyn lähteä rintamalle.

       *       *       *       *       *

Taistelut Narvan rintamalla olivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
Rakveressa ollessa kiihtymistään kiihtyneet. Viron nuori armeija oli
siellä saanut ponnistaa kaikki voimansa, ja se suoriutui taisteluista
ihmeteltävällä lujuudella lyöden ylivoimaiset viholliset kerta
kerralta takaisin. Mutta rajakylät siirtyivät yhä uudelleen verisissä
taisteluissa kädestä käteen. Virolaiset joukot alkoivat väsyä. (Tällöin
virolaiset saivat jo esimakua koko vapaussodan ajan kestävistä hurjista
taisteluista Narvan omistamisesta.) Virolaisia joukkoja oli tälläkin
rintamalla liian vähän. Reservejä ei ollut. Ensimmäinen Suomalainen
Vapaajoukko oli jo muutaman päivän ehtinyt odottaa lähtömääräystä
Narvan rintamalle, jonka taisteluista oli saatu sanomia, ennenkuin se
sitten saapui.

Helmikuun 22 p:nä kenraali _Laidoner_ sähkötti kenraali _Wetzerille_,
kenraali _Tönissonille_, eversti _Ekströmille_ ja panssarijunien
komentajalle, kapteeni _Irwille_:

»Varmojen tietojen mukaan vihollinen aikoo helmikuun 22 p:nä hyökätä
Narvaa ja Narvan Joensuuta vastaan suuremmin joukoin. On tarpeen, että
_Ekströmin_ pataljoona tulee lähetetyksi Narvaan. Pyydän kiireistä
järjestämistä. Juna on lähetettävä Tallinnasta. Sitäpaitsi pyydän
järjestämään yhden panssarijunan lähettämisen mahdollisimman pian
Narvaan.»

Sittenkuin kenraali _Wetzeriltä_ oli samana päivänä saapunut vahvistus
kenraali _Laidonerin_ määräykseen, antoi eversti _Ekström_ helmikuun 22
p:nä päiväkäskyssään N:o 43 seuraavat käskyt:

»1 §.

»Kenraalien _Laidonerin_ ja _Wetzerin_ määräyksestä lähtevät rykmentin
kaikki komppaniat, tiedusteluosasto, ratsastava konekivääriosasto,
sairashoito-osasto ja soittokunta tänään klo 3,30 ip. avustamaan Narvan
kaupunkia, jota vastaan vihollinen suurin voimin on hyökännyt.

»1. ja 2. patteri lähtevät huomenna niin varhain kuin suinkin.»

Bolshevikit tekivätkin 22 p:nä suuren hyökkäyksen Narvaa vastaan,
jota samaan aikaan pommitettiin. Kaupunkiin putosi n. 1.000 pommia ja
shrapnellia. Vihollinen ryhtyi seitsemän kertaa rynnäkköön, mutta joka
paikassa virolaiset jaksoivat vielä ajaa sen suurin tappioin takaisin.

Helmikuun 24 p:nä 4:s komppania, tykistö ja ratsastava
konekiväärijoukkue marssivat Korfista kapteeni _Franzonin_
päällikkyyden alaisina Auveren kautta Kriushin kylään Narovajoen
rannalle, jossa kiivaita taisteluja riehui jatkuen yhä yltyvällä
voimalla. Suomalaiset joukot ottivat niihin menestyksellä osaa.
Vihollisen kaikki hyökkäykset lyötiin takaisin ja sen asemia
pommitettiin.

2:nen ja 5:s komppania sekä tiedustelijat marssivat pataljoonan v.t.
komentajan, ratsumestari _Varmavuoren_ johdolla Narvan Joensuuhun,
jonka luona ne ottivat menestyksellä osaa taisteluihin Narovajoen
itäpuolisten kylien omistuksesta.

1:nen ja 3:s komppania sekä räjähdyskomennuskunta jäivät Repnikiin
rykmentin esikunnan, soittokunnan ja sairashoito-osaston kera. 1:nen
komppania ja räjähdyskomennuskunta siirtyivät pian Riigin kylään ja
ottivat siellä osaa vihollisten hyökkäysten takaisin torjumiseen.

Bolshevikien ryntäys lyötiin siis kaikkialla nytkin takaisin.
Taisteluja Narovajoen linjalla jatkui kuitenkin melkein yhtä mittaa,
joskin toistaiseksi pienemmällä raivolla, kiihtyäkseen taas jonkin
ajan kuluttua. Tällä kertaa Suomalaisen Vapaajoukon moraalinen merkitys
tapausten kulkuun oli epäilemättä paljon suurempi kuin sen käymä
taistelu: virolaisten väsyneihin joukkoihin tieto suomalaisten tulosta
vaikutti elähdyttävästi, eikä oltu hitaita tiedostamaan vihollisellekin
suomalaisten saapumisesta.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli siis vielä kerran tehnyt
palveluksen Viron armeijalle ja maalle, mutta se jäikin viimeiseksi.
Rintamalle lähdön vaientama tyytymättömyys sotilaiden keskuudessa
puhkesi jälleen ilmi huomattaessa, että kyseessä oli vain asemataistelu
Narvan rintamalla.

Tätä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden tyytymättömyyttä
ja sitä seuranneita tekoja on julkisuudessa arvosteltu erittäin
ankarasti, onpa siitä kuultu käytettävän myöskin sanaa »kapina».
Joskin sotilaiden käyttäytymistä on mitä jyrkimmin paheksuttava, on
sanottava, että kapinoitsija-nimityksen sovelluttaminen miehiin, jotka
vapaaehtoisesti olivat saapuneet Viroa vapauttamaan, olivat uljaasti
ja menestyksellisesti suorittaneet tehtävänsä loppuun vapauttamalla
itäosan maata ja syystä tai syyttä katsoivat nyt joutuneensa huonosti
kohdelluiksi ja tahtoivat palata kotiin, on aivan kohtuutonta.

Viro oli puhdistettu bolshevikeista melkein joka taholla. Edessä
oli niin ollen joko kuolettavan ikävä garnisonielämä jossakin Viron
kaupungissa puutteellisissa oloissa tai väsyttävä, suuressa määrin
hermoja kysyvä asemataistelu Viron rajoilla. Kumpaakaan niitä
varten vapaaehtoiset eivät olleet jättäneet kotiaan. Taistelujen
tauottua koti-ikävä ja siihen liittyvä lomakuume olivat levinneet
yhä laajemmalle vapaaehtoisten keskuuteen: melkein kaikki olisivat
tahtoneet lomaa. Näiden tunnesyiden ohella oli tyytymättömyyteen
kaksi pääasiallista syytä: monasti luvattujen palkkojen ja
vaatetusrahojen ylijäämän maksun viipyminen ja aikaisemmin esitetty
epäonnistunut välikirja, joka vasta helmikuun puolivälissä esitettiin
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon allekirjoitettavaksi, ja josta
kiistaa kesti kotiin paluuseen saakka. Rykmentin esikunta vaati sen
allekirjoittamista Päätoimikunnan kanslian ja Suomen Vapaaehtoisten
Joukkojen Esikunnan kiirehtimällä mitä jyrkimmin jokaiselta
vapaaehtoiselta. Puheena olevan välikirja-tekeleen, joka milloinkaan
ei ollut joutunut Viron Avustamisen Päätoimikunnan tarkastettavaksi,
eikä siis saanut sen hyväksymistä, tarpeettomuutta ja epäonnistunutta
sanamuotoa on edellä selvitetty. Tilannetta ja rahojen viipymisen
ja koti-ikävän vuoksi kiihtynyttä mielialaa Vapaajoukon keskuudessa
tuntemattomat virastot tulivat allekirjoitusvaatimuksineen heittäneeksi
tulta tappuroihin. Kytevä tyytymättömyys leimahti liekkiin. Miestensä
mielialaa ymmärtämättömät upseeritkin osaltaan kiihdyttivät heitä
uhkaamalla niskuroivia mitä ankarimmilla rangaistuksilla, mikä
luonnollisesti oli omiaan yhä enemmän levittämään tyytymättömyyttä.

2:sen patterin korpraali, maisteri _V. Borg_ kirjoittaa näistä
riitaisuuksista:

»Eversti _Ekströmin_ rykmentin majaillessa Rakveressa sattui 2:sessa
patterissa ja muissakin osastoissa johdon ja miehistön välillä
selkkaus, jota pyydän selostaa jälkimmäisen kannalta katsottuna.

»Helmikuun keskivaiheilla esitettiin miehistölle allekirjoitettavaksi
tunnettu välikirja, myös niille, jotka olivat sen aikaisemmin tehneet,
koska näistä ei ollut luetteloa saatavissa. Tämän sanottiin olevan
ainoastaan muodollista laatua, mutta niille, jotka sitä eivät tekisi,
ei Viron hallitus myöskään maksaisi mitään korvausta haavoittumisesta
tai muusta vahingosta.
»
Miehistö oli heti vastustavalla kannalla:

»1:o koska välikirja oli vanhentunut ja siis merkityksetön. Siinä
sanottiin: »— — — sitoudun — — — palvelemaan — — — taistelussa
bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro on niistä puhdistettu
tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» Puhumattakaan
Viron historiallisesta alueesta virolainen kielialuekin oli jo vapaa.
Tämä selvisi rintamatiedoista ja kartoista. Kenraali _Laidonerin_
sähkösanomassa meille Narvan valloituksen jälkeen, eräässä vanhassa
päiväkäskyssä ja jossakin poliittisessa banketissa, sanomalehtitietojen
mukaan, oli sanottu, että bolshevikit oli poisajettu ja maa
vapautettu. Näitä asiakirjoja ei meillä tietenkään enää ollut, niitä
ei oltu kansliassakaan säilytetty. Tehtävämme oli siis suoritettu.
Väitteemme todettiin oikeaksi myöhemmin, kun kenraali _Laidoner_
Viron itsenäisyyspäivänä, helmikuun 24:ntenä, lausui maapäivillä:
»Tällä hetkellä on koko Viro vapaa», vaikkakin asema oli viime päivinä
huonontunut.

»2:o Tämä välikirja koski ainoastaan meidän velvollisuuttamme Viron
hallitukseen nähden, jälkimmäinen oli korvausvelvollinen sen sopimuksen
mukaan, minkä se oli tehnyt Viron avustustoimikunnan kanssa, kunhan me
vain olimme retkikunnan kirjoissa huolimatta välikirjasta, etenkin,
koska sitä ei oltu ajoissa meille esitetty, jolloin sen tietysti
olisimme allekirjoittaneet. Nythän olisimme voineet olla jo vaikka
invalideina Suomeen lähetettyjä, eikä mikään sopimusten kirjoittaminen
meidän puoleltamme enää olisi tullut kysymykseenkään.

»3:o Ei oltu täytetty monta kertaa annettuja lupauksia uusien manttelien
hankkimisesta, vaan olimme (erikoisesti juuri puhelinkomppania ja
siitä muodostetut patterit) saaneet koko ajan kulkea peräti likaisissa
ja risaisissa venäläisissä shinelleissä, joiden pitäminen oli
meille alentavaa. Niistä oli meitä veloitettu 240 markalla, vaikka
hinta sitten alennettiin 100 markkaan; itse arvioimme ne 5 markan
arvoisiksi, mutta sitäkään niistä ei saanut, jos koetti myydä. Toisista
vaatetusesineistä oli veloitettu enemmän kuin alussa luvattiin. Koska
olimme kokeneet, kuinka huonosti virolaiset täyttävät sopimuksensa,
emme me enää allekirjoittaisi mitään välikirjaa.

»4:o Johdolla tai upseeristolla oli ilmeisesti aikomus väärin tulkita
välikirjan sisällystä.

»Tähän upseerit vastasivat:

»1:o Me emme määrää Viron alueen rajoja, ja lisäksi on vielä sisäisiä
bolshevikeja jäljellä.

2:o Vaikka Viro olisikin bolshevikeista puhdistettu, emme me ole vapaat
tehtävämme täyttämisestä, ennenkuin Viron hallitus päästää meidät
pois. Upseerit väittivät edelleen, että välipuhe on niin ymmärrettävä,
että olimme vapaat vasta sitten, kun Viro oli bolshevikeista vapaa ja
Viron hallitus vapauttaisi meidät, vaikka erityisesti näytimme, että
välipuheessa oli tai.

»3:o Vaikka tulkintamme olisikin oikea, emme suin päin saisi lähteä
kotiin, kun katsoimme maan puhdistetuksi. Tämän myönsimme, mutta
väitimme olevamme oikeutettuja vaatimaan kotiin lähtöä sitä haluaville
ja muille uusia välikirjoja. Edellistä emme vielä olleet vaatineet,
mutta meistä vanhentuneiden välikirjojen allekirjoittaminen oli
merkitystä vailla, ja kun siihen siitä huolimatta tahdottiin pakottaa,
olimme vakuutettuja, että se tapahtui epärehellisissä tarkoituksissa.

»Kävin rykmentin esikunnassa tiedustamassa, mitä kaikki tämä
merkitsi. Siellä selitettiin, että näitä sitoumuksia vaadittiin
koko rykmentiltä, jotta Viron hallitus olisi velvollinen antamaan
lupaamansa vahingonkorvauksen haavoittuneille ja kaatuneiden omaisille.
Ikäänkuin meidän myöhäisempi toimintamme voisi jotakin vaikuttaa jo
velvollisuutensa täyttäneiden vainajien ja Viron hallituksen välisiin
suhteisiin! Tämmöistä palturia tyhmät upseerit koettavat syöttää
sotilaille.»

Epäluulo, että vanhentuneen välikirjan esittäminen ja
allekirjoitusvaatimus kätkivät taakseen joitakin hämäriä suunnitelmia
vapaaehtoisten käyttämiseksi Inkerinmaan tai jonkin muun vieraan
alueen valtaamiseen ilman, että heille annettiin tilaisuutta palata
kotiinsa tai kirjoittaa uudet välikirjat, oli syöpynyt syvälle
miehistön mieleen. Olemme täysin vakuutettuja, että tämä ei ollut
upseeriston tarkoitus. Ylempää tuleva painostus määräsi epäilemättä sen
esiytymisen tässä kysymyksessä miehistöä vastaan. Upseerien esittämistä
vastaväitteistä ensimmäinen on jälkimmäiseltä osaltaan aivan väärä.
Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välinen
sopimus nimenomaan kieltää suomalaisia vapaaehtoisia millään tavoin
sekautumasta Viron sisäpolitiikkaan.

Välikirja oli alunperin tarkoitettu vain Päätoimikunnan ja
sotilaiden väliseksi, joskaan se ei käy ilmi sen sanamuodosta, joten
vapaaehtoisten pelko, että Viron hallitus voisi käyttää sitä aseena
heitä vastaan, oli turha. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon
nähden oli tämä välikirja kuitenkin jo tällöin epäilemättä vanhentunut.
Pian se oli sitä myös Pohjan Poikain rykmenttiin nähden. Viron
Avustamisen Päätoimikunta ryhtyikin heti, kun Viro oli puhdistettu
bolshevikeista, neuvotteluihin Viron hallituksen kanssa uusien
sopimusten teosta. Sekin katsoi siis, että aikaisempi sopimus ja sen
kera välikirja olivat jo vanhentuneita. Asiain tällä kannalla ollessa
oli mieletöntä vaatia sotilaita allekirjoittamaan vanhaa välikirjaa,
kun he kerran eivät tahtoneet sitä. Olisi ollut tyynesti odotettava
asiain kehittymistä ja ilmoitettava sotilaille, että Viron hallituksen
kanssa keskustelut uuden sopimuksen teosta olivat käynnissä. Silloin
tämä valitettava selkkaus onnettomille seurauksineen olisi arvattavasti
välttynyt.

Yksi psykologinen syy on vielä olemassa Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon sotilaiden kyllästymiseen Virossa oloon. He saivat
sanomalehdistä lukea niistä juhlallisuuksista ja sydämellisistä
tervetuliaistoivotuksista, jotka tulivat Pohjan Poikain rykmentin
osaksi, ennenkuin se vielä oli saapunut edes rintamalle. Verratessaan
sitä kaikkea heidän osakseen Tallinnassa ja Itä-Virossa tulleeseen
kohteluun he luonnollisesti katkeroittuivat. Olivathan he täyttäneet
tehtävänsä niin hyvin ja nopeasti kuin suinkin voitiin vaatia. Mutta
juhlallisuuksista he olivat jääneet melkein osattomiksi, etenkin
alipäällystö ja miehistö. Tämä ei luonnollisesti ollut omiaan
solmimaan lähempää, luottamuksellista suhdetta Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon sotilaiden ja maan asujanten välille.

Tyytymättömyys oli ensin puhjennut 2:sessa komppaniassa ja sitten
muissakin Vapaajoukon osastoissa. Pian eversti _Ekström_ sai
alipäälliköiltään toiselta toisensa jälkeen sanoman, että miehistö oli
kieltäytynyt allekirjoittamasta välikirjaa ja uhkasi palata kotiin.
Vain 4:nnen komppanian, 2:sen patterin ja räjähdyskomennuskunnan
miehistö pysyi täysin rauhallisena. Niillä oli Kriushin luona ja
Riigissä mieluista työtä, joten upseerien ja sotilaiden entinen
hyvä suhde oli vähitellen taistelujen kuluessa palannut. Sotilaiden
esiytyminen vaikutti päällystöön erittäin masentavasta m.m. majuri
_Kanerva_ pyysi eroa 2:sen pataljoonan komentajan virasta.

Tiedusteluosaston vastaus allekirjoitusvaatimukseen on tälle
urhoolliselle pikku joukolle luonteenomainen:

 Rakvere helmikuun 17 p:nä.

 'Rykmentin Komentajalle.

 Määräyksenne mukaan olen ehdottanut miehilleni välikirjan
 allekirjoittamista. He ovat sitä mieltä, että kirjoittavat alle
 ainoastaan siinä tapauksessa, että pääsevät taisteluun, mutta
 silloinkin vain sillä ehdolla, että pyyhitään pois väärä, käsittämätön
 sanamuoto: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» He
 ovat valmiit seuraamaan Rykmentin Komentajaa taisteluissa mihin vain
 mutta kun taistelut ovat loppuneet, haluavat he päästä kotiin.

                                Ratsumestari _Varmavuori_.'

Eversti _Ekström_ koetti rauhoittaa kiihtyneitä mieliä rintamalla
olevissa komppanioissa onnistuenkin siinä useimmissa tapauksissa.
Mutta useat, katkeroittaneina heihin kohdistetuista syytöksistä ja
uhkauksista sekä täyttämättömistä lupauksista, tahtoivat heti päästä
kotimaahan.

Maaliskuun 1 p:nä 2:nen komppania, jolle eversti _Ekström_ oli
selittänyt, että sillä oli oikeus lähteä pois, ellei halunnut olla
paikoillaan, jätti asemansa ja matkusti Rakveren kautta Tallinnaan,
jossa osa siitä liittyi desanttijoukkoihin toisen osan palatessa
suoraan kotimaahan. Komppanian malttamatonta ja omavaltaista menettelyä
on mitä ankarimmin moitittava. Mutta siihen kuuluneet sotilaat saivat
myös ankaran rangaistuksen: Päätoimikunnan päätöksen mukaan heille ei
maksettu vaatetusrahojen ylijäämää. Mutta enemmän kuin tämä aineellinen
vahinko painaa vaa'assa se varjo, joka täten laskeutui urhoollisesti ja
kunnialla taistelleen 2:sen komppanian nimen ylle.

Muut komppaniat jäivät Viroon, mutta pyysivät päästä kotimaahan.
Repnikiin majoitetut osastot Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa
olivat esikunnan kera siirtyneet Narvan Joensuuhun helmikuun 28 p:nä.
Kaupungin garnisonipäällikkönä toimi ratsumestari _Varmavuori_.

2:sen komppanian lähdettyä kotimatkalle 1:nen komppania vetäytyi Riigin
kylästä Repnikiin. Räjähdyskomennuskunta luutnantti _Aulon_ johdolla
pysyi asemissaan Riigissä. Sen asestuksena oli 4 granaatin- ja 2
miinanheittäjää, joita se sai koetella Riigissä pari kertaa, viimeksi
maaliskuun 4 p:nä, jolloin eversti _Ekström_ sai seuraavan tiedonannon:

 »Taisteluraportti.

 Tänään klo 10 ap. joutui Riigin kylään sijoitettu virolainen
 joukko-osasto kosketuksiin vihollisen kanssa Narovajoen itäpuolella ja
 peräytyi asemiin joen länsipuolelle.

 Virolaisten päällikön pyynnöstä koko osastoni ryhtyi ampumaan ja
 kehitti miina- ja granaattitulen aina 1.300 m. etäisyydelle Narovajoen
 itäpuolelle, jonka jälkeen etuvartiot voivat palata joen yli entisille
 paikoilleen.

 Miehistöni osoitti täyttä taisteluvalmiutta.

                                              _Onni Aulo._
                                              Luutnantti.»

Kriushissa taistelevat joukot suorittivat niinikään tehtävänsä loppuun
kunnialla lukuunottamatta 1:stä patteria, jonka tykit ja ampumatarpeet
luovutettiin 2:selle patterille miehistön tyytymättömyyden ja lomahalun
takia.

Narvan Joensuussa annetussa päiväkäskyssä N:o 50 (8. 3.) eversti
_Ekström_ lausuu:

»2:sen patterin, 4:nnen komppanian, R.B.M.G. Zugin ja
Räjähdyskomppanian päällystölle ja miehistölle, jotka
uhrautuvaisuudella ja ymmärryksellä sekä hyvällä kurilla ovat
saavuttaneet täyden hyväksymiseni suorittamalla palvelutehtävänsä
huolellisesti etulinjalla, lausun minä lämpimät kiitokseni.»

Oli ilmeistä, että koko rykmentti kaipasi lepoa. Kenraali _Laidonerin_,
Päätoimikunnan ja eversti _Ekströmin_ välillä asian johdosta käydyissä
neuvotteluissa päätettiin Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko
viipymättä viedä Suomeen lomalle, jonka jälkeen sen piti uudelleen
järjestettynä ja täydennettynä palata Viroon.

Vapaajoukko luovutti käskyn saatuaan aseensa ja ampumatarpeensa Viron
sotilasviranomaisille ja vetäytyi etulinjoilta virolaisten joukkojen
asetuttua tilalle. Lähtöpäiväksi määrättiin maaliskuun 12:s. Kapteeni
_Franzonin_ aie lienee ollut irtautua pattereineen Ensimmäisestä
Suomalaisesta Vapaajoukosta ja jäädä Viroon. Miehistölle annettiin
kuitenkin eversti _Ekströmin_ vaatimuksesta oikeus itse ratkaista,
seuraisiko se muiden kera kotimaahan vai jäisikö edelleen Viroon.
Suurin osa äänesti poislähtöä, joten tämäkin patteri, jota vieraat
upseerit olivat kiittäneet Viron parhaaksi, hajautui. Muiden mukana
lähti kotimatkalle vasta Suomesta saapunut 3:s, n.s. _Hiukan_ patteri
ampumatta laukaustakaan.

Eversti _Ekström_ sai rykmentin lähtiessä vastaanottaa seuraavan
kirjelmän:

 »Suomalaisen vapaaehtoisen pataljoonan komentajalle, eversti
 _Ekströmille_.

 Teidän Virumaan rintamalta lähtönne johdosta pidän velvollisuutenani
 Teille, kaikille pataljoonanne upseereille, lääkäreille,
 laupeudensisariile, virkamiehille ja urhoollisille sotilaille koko
 Virumaan rintaman nimessä ilmaista kaikkein suurinta kiitollisuutta
 siitä voimakkaasta avusta, jota Virumaan rintamalle ja koko Virolle
 olette antaneet Virumaata puhdistettaessa punaisista. Olkoon Teidän
 tukenne varmana panttina kahden veljeskansan hyvän välin lujenemisesta.

 Virumaan rintaman komentaja

 Kenraalimajuri _Tönisson_.

 Esikuntapäällikkö.

 Everstiluutnantti _Reek_.

 Vaivara maaliskuussa 1919.

                                       N:o 208.»

Päiväkäskyssä N:o 54 eversti _Ekström_ lausui maaliskuun 12 p:nä:

 »Päällystö, alipäällystö ja miehistö!

 Kotimatkamme on alkanut. Taistelukentällä olette te tuottaneet
 kunniaa suomalaiselle sotilasmaineelle. Näyttäkää myöskin nyt, että
 te kotimatkalla noudattaen kuria ja kaikin puolin mallikelpoisesti
 käyttäytyen lujitatte sitä mainetta, jonka te urhoollisina sotureina
 olette saaneet.

 Todellisen soturin velvollisuus on osoittaa itsearvostelukykyä,
 harkitsevaisuutta ja itsensä hallitsemista silloinkin, kun ei olla
 palveluksessa.

 Jättäkäämme siis kunnialla veljesmaamme ja arvokkuudella saapukaamme
 kotimaahamme.»

Rykmentti tuli Rakvereen 12 p:nä ja jatkoi seuraavana iltana matkaa
Tallinnaan, josta toivottiin heti voitavan jatkaa matkaa yli
lahden. Olo siellä tuli kuitenkin pitempiaikaiseksi kaikenlaisten
järjestelytoimien vuoksi. Tallinnassa eversti _Ekström_ tarkasti
rykmenttinsä viimeisen kerran sen asunnon, Liivakasarmin edustalla
maaliskuun 16 p:nä klo 10 ap.

Tallinnan baltilaiset naiset lahjoittivat eversti _Ekströmille_ kauniin
sini-valkoisen lipun, keskellä Suomen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa
kirjoitus: »Reval—Wesenberg—Lagena—Narva—1919» kiitollisuuden
osoitukseksi rykmentin toiminnasta Pohjois-Viron vapauttamiseksi
bolshevikeista.

Tallinnassa annettujen päiväkäskyjen sisällöstä mainittakoon:

Päiväkäsky N:o 57 (17. 3.):

 »Upseerit, alipäällystö ja miehistö!

 Retkemme on tällä kertaa päättynyt. Venäläinen bolshevismi, joka
 myöskin etelästä päin on koettanut tuoda propagandaansa, on täällä
 tavannut vahvan vastuksen, samalla kuin te olette auttaneet, että
 onnellisemmat ja rauhallisemmat olot nyt vallitsevat veljesmaassamme
 Virossa.

 Teidän työllänne on ollut suuri vaikutus ihmisyydelle ja länsimaiselle
 sivistykselle. Se on myöskin sanan parhaimmassa merkityksessä
 isänmaallinen.

 Tahdon vielä kerran kiittää teitä taistelukentillä näyttämistänne
 sankariteoista, palveluksessa osoittamastanne tottelevaisuudesta sekä
 siitä, että aina mielihyvällä olette seuranneet minua taisteluihin;
 minä olen aina muistava urhoollisia sotureitani rakkaudella ja
 kiitollisuudella. _Ekström_.»

Päiväkäsky N:o 61 (21.3.):

 »3 §.

 »Rykmenttini tulee lähitulevaisuudessa uudelleen muodostettavaksi,
 ja ilmoitetaan asiasta sanomalehdissä kaikille, jotka uudelleen
 haluavat liittyä johdettavikseni. Alaikäisiä ja naisia ei oteta
 vastaan. Suojeluskunnan suositus, lääkärintodistus ja sopimusten
 allekirjoittaminen ovat välttämättömiä ehtoja.»

Vihdoin maaliskuun 22 p:nä Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko nousi
jäänmurtaja »Väinämöisen» kannelle kotimaahan matkatakseen.

Hiljaa »Väinämöinen» erkani äänettömästä ja tyhjästä laiturista
suunnaten kulkunsa sataman suuta kohden. Raskaan työnsä kunnialla
suorittaneet sankarit jättivät Viron helpotuksesta huokaisten.
Kotimaahan paloi mieli. — Kotiin! Kotimaan rantaa tähyiltiin jo kaukaa,
ja liikutus pyrki mieleen rakkaiden rantojen ilmestyessä näköpiiriin.

»Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola!»

Laivan saapuessa Helsingin satamaan eversti _Ekström_ hyvästeli
erikseen jokaista joukko-osastoaan kiittäen niitä uskollisesta
asetoveruudesta. Todellista kaipausta tuntien upseerit ja sotilaat
erosivat toisistaan. Kaikki keskinäiset riitaisuudet oli kuin pois
pyyhkäisty. Monista vaivoista ja puutteellisuuksista huolimatta, joita
retken kuluessa niin runsain määrin oli jokaisen vapaaehtoisen osaksi
tullut, voitiin nyt, kun kaikki oli ohi, mielihyvin katsoa taapäin:
suureen, pysyvään historialliseen työhön.

Nyt hajautuessaan Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko hajosi ainiaaksi.
Vielä pitkän aikaa sen esikunta tosin työskenteli Helsingissä odottaen
vain Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä
käytyjen, uusia sopimuksia koskevien neuvottelujen suotuisaa ratkaisua
kootakseen uudelleen rykmentin entistä ehompana. Mutta myönteistä
päätöstä ei milloinkaan saavutettu. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
lyhyt, mutta kunniakas historia oli päättynyt.

Eversti _Ekströmin_ suhde miehistöön oli kaiken aikaa mitä parhain.
Miehistö jumaloi häntä ja luotti häneen sokeasti. Eräs Vapaajoukon
sotilas kirjoittaa everstistään:

»Eversti Ekströmistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa
sankari-heksametrissa, sillä proosassa tuntuvat ylistyslauseet ylen
teennäisiltä — ja muuta kuin ylistystä ei voi kirjoittaa everstistä
kukaan, jolla on ollut ilo taistella hänen johdollaan.

»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun
loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin
hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä.
Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen,
lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen
ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin
kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä
leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat
omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.

»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti _Ekströmin_ miehiään
johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina
kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus,
harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua
vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut
miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun
Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies
kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan,
otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos
hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan —
mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen
auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus
kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle
sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.

»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä
_Kalmin_ joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon,
vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian
miehet oppivat eversti _Ekströmiä_ ihailemaan, ja kun he näkivät,
miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu
sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli,
ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli
hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään
torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen
seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:

»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'

»Eversti _Ekström_ on monasti vakuuttanut, että hän oli suomalaisiin
poikiinsa tyytyväinen. Me voimme lisätä: ja pojat olivat sangen
tyytyväisiä häneen.»

       *       *       *       *       *

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon merkitys on yleisessä
tietoisuudessa jäänyt verrattain hämäräksi Pohjan Poikain myöhempien
urotekojen rinnalla. Kaikkine puutteineen ja vikoineen on Ensimmäisellä
Suomalaisella Vapaajoukolla kuitenkin Pohjan Poikain rykmentin rinnalla
ollut erikoinen asemansa, oma suuri historiallinen tehtävänsä, jonka se
suoritti todellisella suomalaisella alttiudella, päättäväisyydellä ja
uljuudella.

Isänmaa, Suomi, voi täydellä syyllä ylpeillä urheista, voitokkaista
pojistaan, jotka Ensimmäisenä Suomalaisena Vapaajoukkona hankkivat
isänmaansa nimelle kunniaa ja arvonantoa ja ansaitsivat itselleen
sankarimaineen.





POHJAN POJAT




1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.


Rykmentin esivaiheista on jo tehty selkoa teoksen toisessa osassa.

Heti senjälkeen, kun kaikki tarpeelliset neuvottelut Viron Avustamisen
Päätoimikunnan ja sen eri elimien kanssa oli suoritettu ja sopimukset
tehty, ryhtyi everstiluutnantti _Kalm_ suurella innolla ja tarmolla
rykmenttinsä muodostamiseen. Hän julkaisi tammikuun 7 p:nä ensimmäisen
päiväkäskynsä Pohjan Pojille. Sen sisällöstä mainittakoon:

l §.

Lähipäivinä lähtevät Pohjan Pojat, vapaaehtoinen suomalainen rykmentti,
meren yli Viroon veljeskansaamme auttamaan. Taistelumme on yhteinen:
ryssää ja bolshevistista rosvovaltaa vastaan.

On tapahtunut käänne. Pohjolassa ankarassa taistelussa terästyneinä
ja vapautemme voittaneina nyt samoamme etelää kohden sinne, josta
esi-isämme tuhat vuotta sitten tulivat Suomen niemelle. Meidän on
osotettava lopultakin raja ryssäin anastushalulle. Jääkarhun voimalla
iskekäämme, Pohjan Pojat!

Suurta työtä lähdemme suorittamaan. Tehtävämme on vaikea. Siksi kaikki
voimamme jännittäkäämme! Oikea soturi löytää suurimman nautintonsa,
ihanimman ilonsa taistelussa vääryyttä vastaan, voittaessaan
verivihollisensa, ja vapauttaessaan veljensä orjan kahleista. Rohkeita,
uhrautuvaisia, velvollisuudentuntoisia ja vaatimattomia olkoon Pohjan
Poikain soturit. Semmoisena rykmenttimme kykenee suorittamaan suuren
tehtävänsä ja tekemään nimestään kunnioitetun, rakastetun — pelätyn —
ikimuistettavan.

Viekäämme suomalaisen nimi tällaisena Suomen lahden eteläpuolelle!»

Rykmentin muodostusajoilta kertoo Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan
komentaja, jääkärivänrikki _Erkki Hannula_ seuraavaa:

»Ilmoittautuessa joulukuun 30 p:nä 1918 eversti _Kalmille_ liittyäkseni
hänen johdollaan Viron vapaussotaan osaaottaviin joukkoihin oli
Pohjan Poikain rykmentti vielä aivan alullaan. Se johtui ensinnäkin
siitä, että majuri _Ekströmin_ johdossa oleva Ensimmäinen Suomalainen
Vapaajoukko, jonka muodostaminen oli aikaisemmin aloitettu, oli ensin
saatava valmiiksi, varustetuksi ja lähetetyksi rintamalle. Toiseksi
vapaaehtoisten värväys maassa ei vielä ollut ehtinyt tuottaa tarpeeksi
tuloksia. Yksi melkein täysilukuinen komppania oli kuitenkin jo
muodostettu ja järjestetty. Sen pääosana oli Tampereen ja lähiseutujen
suojeluskuntalaisista kokoonpantu, ensimmäinen _Kalmin_ johtoon
liittynyt suurempi, yhtenäinen joukko. Tämä komppania täydennettiin
sitten pääasiallisesti Porvoon ja Turun seuduilta saapuneilla
vapaaehtoisilla, joten se jo tammikuun alkupäivinä oli saanut
vakiutuneen muodon tullen näin Pohjan Poikain 1:seksi komppaniaksi.
Suurin ansio tästä järjestämistyöstä tulee komppanian silloiselle
vääpelille, _Väinö Havaalle_, joka pani heti alulle säännöllisen
palveluksen ulkoharjoituksineen, oppitunteineen y.m.s.»

Tammikuun 3 p:nä määrättiin minut tämän komppanian päälliköksi.
Ilahduttavaa oli todeta, kuinka miehistö alusta alkaen tottui
sotilaalliseen kuriin, täsmällisyyteen ja järjestykseen, jotka
heti saatettiin voimaan melkein yhtä ankarina kuin konsanaan
vakinaisessa väessä. Ne ulotettiin sitten koko pataljoonaan. Kun
komppanioiden päällikköinä — K.K.K:ta lukuunottamatta — oli pelkästään
jääkäriupseereja, saattoi tämä kuri syrjäisestä tuntua ehkä liian
»preussilaiselta», jos otti huomioon joukon vapaaehtoisuuden. Mutta
kun kieltämättä juuri sotllaskuri on vapaaehtoisten joukkojen pahimpia
kompastuskiviä, tahdon heti alussa painostaa tätä seikkaa, koska se
muodosti yhden tärkeimmistä edellytyksistä pataljoonan sittemmin niin
menestykselliselle taistelutoiminnalle. Ilahduttavaa oli myös, että
tämän kurin ylläpitämiseksi harvoin tarvitsi vedota kirjalliseen
sitoumukseen; kuuliaisuusrikokset olivat koko pataljoonan olemassaolon
aikana aivan harvinaisia.

Niille vapaaehtoisille, jotka jo joulukuussa olivat saapuneet
Helsinkiin liittyäkseen eversti _Kalmin_ joukkoon, aika alkoi
luonnollisesti lähtöä odotellessa käydä pitkäksi. Kaikkien mieli paloi
rintamalle. Jonkin verran kärsimättömyyttä olikin havaittavissa,
etenkin nähtäessä majuri _Ekströmin_ joukkojen valmistautuvan
lähtemään. Lisäksi rahakysymys tuotti useimmille vaikeuksia.

Majoitus ja muonitus olivat luonnollisesti vapaat, mutta mitään
palkkoja ei tietenkään vielä voitu maksaa, niinkauankuin joukko oli
järjestämättä, koska se olisi aiheuttanut arveluttavaa sekaannusta
tileissä. Niille, jotka olivat allekirjoittaneet sitoumuksen ja
viety kantakirjoihin, maksettiin kullekin Smk. 300: — siitä 2.000
markan määrästä, joka oli varattu jokaiselle vaatetusta ja varustusta
varten. Tämä summa maksettiin kokonaisuudessaan rahassa upseereille.
Alipäällystölle ja miehistölle annettiin sitävastoin vain mainittu
300 markan erä rahassa etukäteen, ylijäämä vaatetuksen ja varustusten
(jotka sotilaat — aseita lukuunottamatta — saivat omikseen) arvon
tultua vähennetyksi koko summasta maksettiin sitten Suomeen
palattua. Eversti _Kalmin_ erikoisella luvalla voitiin vaatetusraha
poikkeustapauksessa suorittaa kokonaan etukäteen myös muille kuin
upseereille. Viron Avustamisen Päätoimikunta suunnitteli alussa myös,
että alipäällystölle ja miehistölle maksettaisiin, niinkauankuin
sotaretki kestäisi, vain 25 % palkasta käteisellä ja muu osa
talletettaisiin kunkin nimelle pankkiin nostettavaksi Suomeen palattua.
Tämä ehdotus, joka periaatteessa olisi monessakin suhteessa epäilemättä
ollut hyödyllinen, herätti kuitenkin niin yleistä vastustusta, että
siitä oli luovuttava. Sitäpaitsi olisi sen toteuttaminen varmaankin
kohdannut suuria vaikeuksia ja aiheuttanut kaikenlaista sekaannusta
loppuselvityksessä.

Se vähäinen kärsimättömyys ja tyytymättömyys, jota yllämainituista
syistä oli olemassa, hälveni kuitenkin pian, kun Pohjan Poikain joukkoa
ryhdyttiin lopullisesti järjestämään. _Ekströmin_ joukkojen lähdettyä
Viroon Päätoimikunta saattoi nyt kiinnittää enimmän huomionsa Pohjan
Poikain saattamiseen lähtökuntoon, vaatettamiseen ja varustamiseen.
Niiden tietojen nojalla, joita maaseudulta saatiin odotettavasta
vapaaehtoismäärästä, eversti _Kalm_ saattoi laatia lopullisen
suunnitelman joukkonsa kokoonpanoa varten. Kokonaisuudessaan se tuli
esiytymään rykmenttinä, jonka 2 jalkaväkipataljoonaa, patteristo
ja sen yhteydessä oleva räjähdyskomennuskunta, hiihtokomppania,
pieni ratsuosasto ja tiedonanto-osasto sekä ambulanssi muodostivat.
Kokoonpanoltaan joukko ei siis ollut rykmentti varsinaisessa
merkityksessä, vaan oikeammin pieni, kevyt brigadi. Nimitys »Pohjan
Pojat» lienee eversti _Kalmin_ keksimä. Pohjan Poikain yhteinen merkki,
vasempaan hihaan neulottu valkea jääkarhun pää sinisellä pohjalla oli
taas taiteilija _J. Alasen_ suunnittelema.

Tammikuun 7 p:nä minä jätin 1:sen komppanian johdon. Sain silloin
määräyksen muodostaa 1:sen pataljoonan, jonka komentajaksi sitten
jäin pysyväisesti. Pataljoonan muodostamisessa pidin mallina
tavallisen suomalaisen jalkaväkipataljoonan silloista kokoonpanoa
ja määrävahvuutta. Pataljoonan muodostivat näin ollen esikunta, 3
jalkaväkikomppaniaa ja 1 konekiväärikomppania. Tämän kokoonpanon
eversti _Kalm_ hyväksyi, ja 2:nen pataljoona järjestettiin sitten
samalla tavalla.

Vapaaehtoisia oli jo kertynyt melkoinen määrä, ja yhä uusia
joukkoja saapui joka junalla. Aliupseeri muutaman miehen kanssa
oli aina vastassa rautatienasemalla opastaakseen tulokkaat
ilmoittautumiskansliaan Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa myös
rykmentin esikunta oli. Sieltä heidät ohjattiin sitten pataljoonan
esikuntaan, jossa heidät määrättiin eri komppanioihin. Pataljoona oli
majoitettuna Uudenmaan kasarmiin Liisankadun varrelle.

Pataljoonan muodostaminen tapahtui nopeasti, 1:nen komppania oli,
kuten mainittu, jo valmis. 2:nen komppania tuli melkein ensi päivinä
täysilukuiseksi. Upseeristoa, siihen luettuna jääkärivääpelit,
alkoi myös olla ensi tarpeeseen. Konekiväärikoulutusta saaneet ja
muuten halukkaat ja sopivat miehet valittiin erilleen ja koottiin
konekiväärikomppaniaan, joka myös nopeasti täyttyi. Sopivan päällikön
saanti tälle tärkeälle komppanialle tuotti kuitenkin vaikeuksia.

3:tta komppaniaa ei vielä täytetty, koska Viipurista odotettiin
suunnilleen komppanian suuruista, suojeluskuntalaisista kokoonpantua
joukkoa, jota järjestämään jääkärivänrikki _Einari Marttinen_ oli
lähtenyt. Komppanian sisäinen toiminta pantiin kuitenkin alkuun, sen
toimisto järjestettiin, tarpeellinen toimitushenkilökunta asetettiin,
jotta tämä puoli olisi valmis viipurilaisen joukon saapuessa, ja
jonkinverran miehistöä ja alipäällystöä sijoitettiin komppaniaan.
Aliupseereja pataljoona sai yli tarpeen, joten oli valikoimisen varaa.

Muutaman päivän kuluttua pataljoona oli täysilukuinen, eikä voinut
enää ottaa vastaan alipäällystöä eikä miehistöä, joten nyt alettiin
muodostaa 2:sta pataljoonaa, joka majoituspaikakseen oli saanut
Meriväen kasarmin Katajanokalta.

Upseereista vain oli puute, vaikka pataljoonalla oli kyllä
joukkuepäälliköiksi kykeneviä vääpeleitä. Upseerien valinnassa eversti
_Kalm_ oli muuten erittäin tarkka hyläten monta, joiden tarkoitusperien
rehellisyyttä saattoi epäillä. Mitä muuten alipäällystön ja miehistön
laatuun tulee, oli se melkein kauttaaltaan vapaussotaan osaaottanutta,
enimmäkseen suojeluskuntalaisia tai suojeluskuntien välityksellä
ilmoittautuneita. Kaikki epäilyttävät henkilöt karsittiin heti armotta
pois, niinpiankuin niitä ilmestyi. Iältään miehistö oli yleensä
verrattain nuorta, mikä ilmenee siitäkin, että enemmän kuin kolmasosa
pataljoonan alipäällystöstä ja miehistöstä seuraavana keväänä oli
kutsunnanalaisia. Asevelvollisuutensa suorittaneita, äsken vakinaisesta
väestä vapautettuja — etenkin aliupseereja — oli myöskin huomattava
osa. Olipa joukossa jo keski-iän yli päässeitä, perheellisiä miehiä,
jotka yhteinen innostus oli temmannut mukaan. Alipäällystö oli
yleensä suorastaan ensiluokkaista, enimmäkseen hyvin harjautunutta,
vapaussodassa ja osaksi myöhemmin vakinaisessa väessä koulutettua ja
kohonnutta.

Aikaa oli vähän käytettävänä, lähtöä kiirehdittiin. Miehistö
oli osaltaan vielä verrattain harjautumatonta. Sen mukaan kuin
vapaaehtoisia saapui, joutuivat he senvuoksi heti harjoituksiin ja
muuhun palvelukseen. Kiväärejä ei kyllä ollut, ne saatiin vasta
Virossa. Mutta harjoiteltiin ainakin ensi alkeita.

Vaatetusta ja varustamista joudutettiin tarmolla. Ottaen huomioon ne
vaikeudet, jotka tällaisen vapaaehtoisen yrityksen kuntoonsaattamisessa
on, tapahtui varustaminen Pääintendenttuurin puolelta mallikelpoisen
nopeasti ja järjestyksessä. Sikäli kuin varuskappaleita saapui
pataljoonalle, jaettiin ne heti, ja joukko alkoi vähitellen esiytyä
soturiasussa. Vaatetus ja varustus — sama kuin vakinaisessa väessä —oli
kauttaaltaan uusi ja moitteeton jalkineita lukuunottamatta. Pataljoonan
varustamistyöstä suurin ansio tulee rykmentin v.t. intendentille,
liikemies _Lauri Heinoselle_, jonka hartioilla tämä vaikea tehtävä
melkein yksinomaan oli.

11 p:n rykmentin päiväkäskyssä määrättiin, että 1:nen pataljoona sekä
n.k. yhteysosasto (tilapäinen muodostus, johon kuuluivat ratsuosasto
ja tiedonanto-osasto. Niiden lopullinen muodostaminen toimitettiin
vasta Virossa, jonka vuoksi ne oli toistaiseksi liitetty yhteen
tällä nimityksellä.) lähtisivät Viroon seuraavana aamuna klo 10
»Väinämöisellä».

Saman päivän iltana odotettu viipurilainen joukko saapui jää
jääkärivänrikki _Marttisen_ johdolla mukanaan lippu, jonka Viipurin naiset
lähtöhetkellä olivat sille lahjoittaneet. Tämä lippu seurasi sitten
pataljoonaa sen kaikilla retkillä. Viipurilaiset tulivat olemaan 3:nnen
komppanian kantajoukkona, jonka vuoksi komppaniaa myös on kutsuttu
»Viipurin komppaniaksi», kun taas 1:nen komppania olisi voinut olla
nimeltään »Hämäläiskomppania». 2:nen komppania ja luonnollisesti 1:nen
K.K.K. taas oli kokoonpantu eri seuduilta tulleista vapaaehtoisista.
Vastatullut joukko oli nyt kiireimmiten yön kuluessa saatava
varustetuksi ja miehet viedyiksi kirjoihin.

Tammikuun 11 p:nä rykmentin eri osastojen vahvuus oli seuraava: 1:nen
pataljoona: upseereja 7, aliupseereja 63 ja sotilaita 581; 2:nen
pataljoona: upseereja 10, aliupseereja 24 ja sotilaita 86; tykistö:
upseereja 6, aliupseereja 26 ja sotilaita 183; yhteysosasto: upseereja
2, aliupseereja 27 ja sotilaita 102.

Lauantaina, tammikuun 11 p:nä, vietettiin Pohjan Poikain lipun
juhlalliset vihkiäiset Uudenmaan kasarmin pihalla alkaen klo 9 ap.
Koko 1:nen pataljoona oli asettunut neliön muotoon pihamaalle.
Everstiluutnantti _Kalmin_ saapuessa Valkoisen Kaartin Rykmentin
soittokunta soitti »Porilaisten marssin» ja sitten vanhana suomalaisena
sotarukouksena käytetyn virren »Minä vaivainen mato ja matkamies».

Senjälkeen opettaja _M. Pihkala_ jätti rykmentin komentajalle
taiteilija _Alasen_ ja hänen rouvansa johdolla valmistetun Pohjan
Poikain lipun, joka esittää makaavaa siniristiä valkoisella pohjalla,
ristin keskessä valkoinen jääkarhun pää kilpimuotoisella, mustan reunan
ympäröimällä sinipohjalla, tangon puoleisessa ylänurkassa keltaiset
kirjaimet P. P. Luovuttaessaan sen opettaja _Pihkala_ toi perille sen
naisryhmän terveiset, joka oli lipun ommellut lausuen m.m. Suomen
naisten ja äitien toivovan, että lippu johtaisi Pohjan Poikia voitosta
voittoon jalossa taistelussa naisten, lasten ja sorrettujen puolesta.

Everstiluutnantti _Kalmin_ kiitettyä rykmenttinsä puolesta lahjan
antajia tohtori _Louhivuori_ piti puheen Pohjan Pojille Viron
Avustamisen Päätoimikunnan puolesta, joka kokonaisuudessaan oli
saapunut tilaisuuteen.

Samalla kertaa vihittiin myöskin maisteri _Heikki Klemetin_
kirjoittama, säveltämä ja Pohjan Pojille omistama. »Malevavirsi».
Sitä soitettaessa rykmentti seisoi liikkumatta, miehistö asennossa,
upseerit kunniaa tehden. Samallakuin everstiluutnantti _Kalm_
päiväkäskyssään N:o 8 ilmoitti »Malevavirren» Pohjan Poikain
taistolauluksi, määräsi hän rykmentin juhlamarssiksi maisteri
_Klemetin_ säveltämän »Pohjan Poikain marssin».

Lähdön hetki koitti seuraavana päivänä 1:selle pataljoonalle ja
yhteysosastolle. Jääkärivänrikki _Hannula_ kertoo siitä:

»Kun pataljoona 12 p:n aamuna seisoi lähtöä varten järjestyneenä
kasarmin pihalla yhdessä yhteysosaston kanssa, oli se käytettävänä
olleen ajan vähyydestä huolimatta kokoonpanonsa ja miehistön
vaatetuksen puolesta jotenkin valmis. Viltit puuttuivat tosin
miehistöltä kokonaan ja joiltakin päällystakki, mutta yleensä
vaatetus ja varustus olivat kaikin puolin moitteettomia. Puuttuvain
varuskappaleiden luvattu täydentäminen Viroon saavuttua osoittautui
kuitenkin syystä tai toisesta valitettavasti mahdottomaksi. Joitakin
seikkoja oli myös vielä lopullisesti järjestämättä, esim. välikirjojen
kirjoittaminen, mutta Virossa olisi tilaisuus siihen, ja siellä
pataljoona muutenkin oli saatettava lopulliseen taistelukuntoon.

»Pataljoonan ja komppanioiden päällystö oli lähdettäessä seuraava:
pataljoonan komentaja jääkärivänrikki _Erkki Hannula_, adjutantti
vänrikki _Yrjö Silventoinen_, talouspäällikkö liikemies _Yrjö Sinervo_,
1:sen komppanian v.t. päällikkö jääkärivääpeli _Jussi Korhonen_, 2:sen
komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Yrjö Koivisto_, 3:nnen komppanian
päällikkö jääkärivänrikki _Einari Marttinen_. 1:selle K.K.K:lle ei,
ikävä kyllä, oltu löydetty kelvollista päällikköä. Joukkueenjohtaja,
vääpeli _Yrjö Riikonen_ olisi epäilemättä, kuten myöhemmin kävi
selville, ollut siihen täysin pystyvä, mutta hänen kykynsä oli
silloin vielä tuntematon. Komppanian muista joukkueen johtajista
mainittakoon vielä kersantti _Lauri Sammalisto_. Muuten oli aines tässä
komppaniassa, sekä alipäällystö että miehistö, erinomaista.

»Pataljoonan lastaus laivaan tapahtui nopeasti ja hyvässä
järjestyksessä. Tilaa oli aivan riittävästi. Suuri ihmisjoukko oli
rannalla saattamassa. Puheita, »Porilaisten marssi» ja »Alaamme», ja
niin laiva erkani laiturista. Katsellessa laivan kannella seisovaa
harmaata joukkoa, joka uljaana matkasi merentakaiseen maahan, ylpeä
tunne paisutti rintaa.»

Samalla kertaa matkustivat »Väinämöisellä» Tallinnaan everstiluutnantti
_Kalm_, Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustaja Virossa, tohtori
_Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet, maisterit _Ruuth_
ja _Kaukoranta_.

Puheiden, laulujen ja molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen irtautui
»Väinämöinen» klo 9 tienoissa laiturista ja lähti eläköönhuutojen ja
onnentoivotusten saattamana halkomaan Suomenlahden jääkenttää, suuntana
Tallinna.

Matka lahden ylitse sujui hyvin. Klo 1,45 i.p laiva saapui Tallinnan
satamaan, jonka laitureille oli keräytynyt suuria ihmisjoukkoja
vastaanottamaan saapuvia Pohjan Poikia, m.m. parvi Tallinnan naisia
kukkakimppuineen.

Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtaja kertoo laivan tulosta seuraavaan
tapaan:

Laivan lähetessä rantaa kuului sen kannelta »Karjalaisten laulu» ja
huutoja »eläköön Viro! eläköön Suomi!» Rannalla sotilassoittokunta
soitti »Porilaisten marssia». Kun vapaaehtoiset olivat saaneet
kiväärinsä ja asettuneet riveihin, piti pääministeri _Päts_ puheen
heille huomauttaen suomalaisten jo antaneen takeita siitä, että heihin
voi luottaa. Viron väliaikaisen hallituksen puolesta pääministeri
kiitti everstiluutnantti _Kalmia_ ja hänen vapaaehtoisiaan siitä, että
he olivat valmiit uhraamaan elämänsä Viron kansan itsenäisyyden ja
vapauden puolesta.

Senjälkeen esitettiin »Maamme». Everstiluutnantti _Kalm_ vastasi sitten
viroksi puheeseen selittäen, että hän synnyltään virolaisena oli aina
toivonut voivansa tehdä jotakin Suomen ja Viron yhteyden puolesta.
Hänen ja hänen joukkojensa toiminta Virossa oli tarkoittava sitä. Viime
talvisten kokemusten perusteella hän voi taata, että saatettiin luottaa
suomalaisiin sotilaihin. »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan
jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun
voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'
Pohjolan poikien puolesta minä huudan: 'eläköön Viron itsenäinen
valtakunta!'

Maapäivien puhemies _Birk_ tervehti lämpimin sanoin apuun saapuvia
suomalaisia Viron maapäivien nimessä toivottaen heille menestystä.

Senjälkeen suomalaisten joukkojen ylipäällikkö, kenraali _Wetzer_
tarkasti saapuneet Pohjan Pojat ja muistutti lyhyessä puheessa siitä
tärkeästä tehtävästä, joka niillä oli edessään Virossa.

Virossa, tohtori _Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet
maisterit _Ruuth_ ja _Kaukoranta_.

Opettajatar, neiti _Anna Raudkaiz_ kukitti everstiluutnantti _Kalmin_
kiittäen samalla »Ohistöön» nimessä Suomen urhoollisia sotilaita
siitä avusta, jonka he vaikeina päivinä antoivat Virolle, ja toivotti
saapuneet vapaaehtoiset tervetulleiksi.

Sittenkuin kaikki vapaaehtoiset oli kukitettu, marssivat he läpi
kaupungin Pietarintorille. Kaduille oli keräytynyt sankkoja
ihmisjoukkoja, jotka tervehtivät sotilaita liehuttaen nenäliinoja ja
huutaen »tervetuloa!», »eläköön Suomi!» j.n.e.

Pietarintorilla oli vastassa virolaista ratsu- ja jalkaväkeä,
kenraali _Pödder_ y.m. Suomalaiset joukot saapuivat joustavin askelin
»Porilaisten marssin» kaikuessa. Viron armeijan ylipäällikkö,
eversti _Laidoner_ tervehti vapaaehtoisia ja mainitsi, että Rakvere
oli suomalais-virolaisten joukkojen käsissä, ja että suomalaiset
tiedustelijat ensiksi olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ylipäällikkö
toivotti sen johdosta onnea Ensimmäiselle Suomalaiselle Vapaajoukolle
ja lausui vakaumuksensa olevan, että nyt saapuneiden vapaaehtoisten
toiminta oli oleva yhtä kunniakas.

Paraatin jälkeen pataljoona marssi majoituspaikkoihinsa.
Jalkaväkikomppaniat sijoitettiin Nikolainlukioon, jota näihin aikoihin
kutsuttiin myös Suomalaiseksi kasarmiksi, konekiväärikomppania taas
kaupungin ulkopuolella olevaan Liivakasarmiin. Majoitus oli hyvä,
etenkin jalkaväkikomppanioilla, joiden joka mies sai rautasängyn,
patjan ja peitteen. Pataljoonan upseereille oli varattu asuinpaikaksi
hotelli du Nord, jonne esikuntakin sijoitettiin.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa Tallinnaan tulosta rivimiehen silmällä
katsottuna:

»Olemme saaneet värjötellä ikuisuuden noilla noen ja lumen peittämillä
satamasilloilla. Meitä on katsottu kuin ulkomaan eläimiä; meille on
pidetty puheita, meitä virkistetty korvia hivelevillä kiitoksilla;
kukkia on pistetty joka napinläpeen, lakinreunaan.

»Painumme pauhinalla satamasta kaduille. Joka mies tuntee olevansa
elämänsä riemusaatossa. Pää nousee pystympään, outo hehku syttyy
silmiin, ja lämmin, pohjaton ikävä ailehtii rinnassa...

»Nuo tuhannet silmäparit katsovat meitä! Niin, ainoastaan meitä, lumisen
maan lumisia poikia. Hurrataan... Joku siellä täällä. Heilutetaan
nenäliinoja... Tuolla kadunkulmassa joku koulutyttö hymyilee, katsoo
kainona lähenevää joukkoamme, punastuu, heilauttaa arkana hansikoitua
kättään ja pujahtaa sitten väkijoukkoon kuin häveten tekoaan.

»Kadut ovat ihmeen kapeat. Ryhmärivistössä marssiessamme täytämme
ne melkein koko leveydeltä. Rakennukset kuin joukko rappeutuneita
muureja, joissa tummanvihreä sammal näkyy hyvin viihtyvän. Söögimaja,
habeme-ajaja [ruokala, parturi], hotelli, taas söögimaja, habeme-ajaja,
hotelli ja jälleen, aivan loppumattomiin. Kuitenkin on siellä täällä
niiden rinnalla muutama rihkamatavarapuotikin...

»Pääsemme vihdoin kasarmiimme, joka on lähellä rautatienasemaa.
Ikivanha, harmaa muurijättiläinen, korkea puuaita ja rautainen, leveä
portti rajoittavat pihamaata. Toinenkin tie vie sieltä vapauteen,
likainen kuja, jota myöten on hauskaa iltahämärissä pistäytyä kaupunkia
katselemaan.»

Tulopäivän iltana oli upseereille ja mukana tulleille edustaville
suomalaisille järjestetty juhlaillalliset »Estoniaan» klo 6 ip.
alkaneen juhlakonsertin päätyttyä.

1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli _Ilmari Rytkönen_
kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:

    »Missä on tuimin taistojen tuisku
    ja hurjin tykkien jyske,
    missä on suurin ryssien lauma
    ja missä on raivoisin ryske,
    siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa
    kuntomme, taistella — voittaa!

    Missä on vaikein vaikeitten voitto
    ja korskin mustien mahti,
    missä soi kaamein kuoleman soitto,
    kas, sinne, sa vapausvahti,
    sinne, hei, sinne, Pohjan mies,
    sun käyköhön kaunis ties.

    Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat,
    Pohjan Poijat kun voittaa,
    sortuvat maahan kurjat ja halvat
    ja vapaus Virolle koittaa!
    Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin
    ja hehkuvin riennämme innoin.

    Raukka on, ken ei taistohon käy
    ja ken ei veljiä puolla!
    Kaunis, ilta kun hämärtäy,
    on vapaussankarin kuolla.
    Rakkaat armahan synnyinmaan
    ne siunaavat poikiaan.

    Kaukana kyllä on Suomenmaa
    ja kaukana maammon manner,
    vaan on tuttua poljettavaa
    myös eestien taistelutanner.
    Kuolema meidät jos kentillä kohtaa,
    meit' isien henget johtaa!

    Eespäin, eespäin matkamme vie,
    kun kuljemme väärää vastaan,
    tuttu on meille taistojen tie
    ja oikeus vaalivi lastaan!
    Iskemme, kunnes raikua saa:
    on vapaa jo eestien maa!»

Everstiluutnantti _Kalm_ ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi
aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne
jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien
väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki _Hannula_. Hän
kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:

»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi
asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat
nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma-
ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat
lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat
nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki
muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa
määrättiin vänrikki _Yrjö Simola_, oli hankittava konekiväärit ja
kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin
varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.

»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset
lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta
mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua.
Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut
selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi
tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan
menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki
hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin
nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin
toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista
vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta
toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan,
otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja
korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei
tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa.
Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja
puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.

»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja
komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan.
Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja
vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä
sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat
heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli
pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin
kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi
komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle
lähtöön saakka.

»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa
kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä
hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia
ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan
komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi
heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää
luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa,
paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen
aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus
viivästyi.

»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä,
joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n
joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja
saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin.
Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet
saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.

»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti
valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten
mallikelpoiseen järjestykseen.

»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen
'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen
vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä
arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti
ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa
(!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä
eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi.
Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja
venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä
innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten
upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla.
Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin
jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat
venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta
puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten
virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin
kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja
tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.

»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin
adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan
esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset
upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa.
Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle.
Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos
sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot
aseista ja ammutan syylliset.

»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat
viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon
upseereilleen.

»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien
syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä
ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat
aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä,
jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen
lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys
vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös
havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta
alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä
upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä
kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa
majailevista joukoista.

»16 p:n iltana eversti _Laidonerin_ adjutantti toi minulle käskyn saapua
ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon,
jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun
mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka _Laidonerista_
sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät
ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit,
mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi
ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa
oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen
liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut.
Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota _Laidoner_ puhui sujuvasti,
selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti
venäläiseen tapaan.

»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis
pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään
kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa
operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla
siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä
suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle
Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona
oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen
varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi
tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat.
Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä
elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui
puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa,
konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan
pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen
puuttuvat 2 konekivääriä.

»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti _Kalm_ oli antanut minulle käskyn,
että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä
ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä
eversti _Laidonerille_, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä,
mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli
tarvittaessa jo valmiina.

»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali _Wetzerin_ luo. Hän
ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona
siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli
otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli
pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi
olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.

»Samana päivänä sain eversti _Kalmilta_ Helsingistä sähköteitse
määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani
ensin asiasta eversti _Laidonerin_ kanssa. Päätin silloin siirtyä
Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.

»Rautatien liikkuvasta kalustosta oli Virossa tuntuva puute. Saksalaiset
olivat vieneet kaikki paremmat veturit mukanaan. Sitäpaitsi aito
venäläinen epäjärjestys vallitsi rautateillä. Senvuoksi asetimme
aina kuljetukseen omia sotilaitamme, joiden joukossa oli myös
rautatieläisiä, avustamaan virolaisia, valvomaan ja ylläpitämään
järjestystä sekä asemilla junaa pantaessa kuntoon ja vaunuja
vaihdettaessa että myös matkalla, jolloin veturiin aina sijoitettiin
kaksi sotilasta. Kokemus näet osoitti, ettei juna muuten milloinkaan
ollut määräaikana valmiina, eikä vaunuja riittävästi, ja kaikenlaisia
tarpeettomia pysähdyksiä saattoi usein tapahtua matkalla.

»19 p:n aamuna pataljoona oli lähtövalmiina. Yhtä ja toista
puuttui vielä. Muutamista aivan jokapäiväisistä tarvekaluista
näytti Tallinnassa olevan täydellinen puute. Esim. kirveitä,
sahoja y.m.s. työkaluja ei kaupoissa ollut lainkaan eikä myöskään
intendenttuurissa, joten niitä täytyi haalia sieltä täältä kokoon.
Komppanioilla tuli kullakin olla omat suutarinsa ja räätälinsä,
mutta välttämättömimpienkin työkalujen saanti näytti mahdottomalta.
Yksityisiltä ostamalla saatiin lopulta jonkin verran suutarintarpeita.

»Pataljoonan asestus oli seuraava: yleinen jalkaväkiase tavallinen
venäläinen kolmenlinjan kivääri, jolla pistolien puutteessa myös
K.K.K:n miehistö oli asestettu. Joka jalkaväkikomppanialla oli
2 kevyttä konekivääriä, hyvässä kunnossa olevia, englantilaisia
»Lewis» kiväärejä, sitäpaitsi oli pataljoonalla muutamia »Madsen»
pikakiväärejä, joita ei kuitenkaan riittänyt joka komppanialle.
K.K.K:lla oli 6 hyvässä kunnossa olevaa venäläistä »Maxim» kivääriä
ja 2 »Madsen» pikakivääriä. Käsigranaatteja oli Tallinnassa tarjolla
useaa eri mallia. Valitsin saksalaisen varsi- ja munakäsigranaatin,
joita pidin parhaimpina. Edellisiä saatiin kuitenkin vain muutamakymmen
kappaletta, jälkimmäisiä sitävastoin runsaasti. Pistimenkannattimia ei
ollut saatavissa, jonka vuoksi oli pakko sitoa pistimet vyöhön nuoran
avulla.

»Sairashoitotoimi oli myös valmiiksi järjestetty. Osa ambulanssia
tohtori _Lauri Kallioisen_ johdolla seurasi pataljoonaa Tapaan. Joka
komppanialla oli sanitääri, 4 paarinkantajaa ja kahdet sairaspaarit.
Sittenkuin kuormasto oli saatu täydelliseksi, kuului joka komppanialle
myös 1 sairasreki.

»Tapa, jossa pataljoona nyt viikon ajan tuli majailleeksi, on
suurenlainen, mutta huonosti rakennettu kylä, joka tekee varsin
venäläisen vaikutuksen. Se oli vasta toista viikkoa aikaisemmin
valloitettu. Asukkaista osa ei vielä ollut palannut takaisin, joten
tilaa oli riittävästi, vaikka majoitus muuten oli verrattain kehno.

»Täällä ilmoittautui pataljoonaan jääkärivänrikki _Antti Kärnä_, joka
määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi.

»Tapassa saatiin pataljoonan kuormasto vihdoin täydelliseksi.
Paikallisen intendenttuuriviraston välityksellä hankittiin ympäristöstä
riittävä määrä oivallisia hevosia, samoin rekiä ja valjaita.

»Tallinnasta rykmentti sai samaan aikaan 11 puhdasrotuista
englantilaista ratsuhevosta, kaikki nuoria, osa melkein vielä
opettamattomia. Näistä pataljoona sai 1 ratsun. Eläinlääkäriä ei
rykmentillä, ikävä kyllä, vielä ollut, seikka, joka hevoshoidossa
tuotti suurta haittaa. Vasta Valkissa saatiin suomalainen eläinlääkäri.
Hevoshoitoon pantiin kuitenkin kaikkea mahdollista huolta, ja
hevostarkastuksia pidettiin säännöllisesti.

»Taistelukoulutukseen tarjoutui täällä hyvä tilaisuus. Harjoiteltiin
edelleen tarmokkaasti, ampumaharjoituksia pidettiin niinikään tiheään.
25 p:nä oli koko pataljoonan yhteinen taisteluharjoitus, jossa
saavutettuja tuloksia voitiin pitää tyydyttävinä. Se olikin ainoa
pataljoonanharjoitus ennen rintamalle lähtöä, tilaisuutta useampien
järjestämiseen ei enää tarjoutunut.»

Sillä välin oli Helsinkiin jääneitä joukko-osastoja kiireellisesti
pantu kuntoon, 2:sta pataljoonaa everstiluutnantti _P. Halosen_
ja tykistöä jääkärikapteeni _Aarne Snellmanin_ johdolla. Näiden
joukko-osastojen järjestäminen ja asestaminen tapahtuivat suunnilleen
samanlaisen suunnitelman mukaisesti ja samanlaisin vaikeuksin kuin
1:sen pataljoonan muodostus, josta edellä on kerrottu, joten niihin on
tarpeetonta lähemmin puuttua.

Tammikuun 19 p:nä everstiluutnantti _Kalm_ siirtyi Tallinnaan
esikuntineen, jota hiihtokomppania ja osa tykistömiehiä seurasi.
Rykmentin esikunta sijoitettiin Rataskaivukadun varrelle taloon N:o 3.
Patteriston esikunta asettui »Kultaisen Leijonan» hotelliin.

Tammikuun 23 p:nä patteristo sai vastaanottaa sille tulevat tykit
satamatehtaalta. Tällöin 1:nen patteri sai 4 kpl. 57 mm tykkejä, 2:nen
patteri 4 kpl. 87 mm kenttätykkejä ja 3:s patteri 1 kpl Schneider
kanuunoita, sekä niihin kuuluvia ammuksia. Tykistön asestukseen
kuului sitäpaitsi kiväärejä ja konekiväärejä. Patteriston päällystö
oli seuraava: patteriston komentaja jääkärikapteeni _Aarne Snellman_,
adjutantti jääkärivääpeli _Valter Lagerström_, myöhemmin vääpeli
_Frans Härmälä_; intendentti jääkärivänrikki _Kaarlo Rinne_, patterien
päälliköt jääkäriluutnantti _Paul Påhlson_, jonka johdettavana oli myös
18.I. annetun käskyn mukaan 1:sen patterin keskuudessa koulutettu,
30-miehinen räjähdyskomennuskunta, vänrikki _Alvar Lehtonen_, (hänen
tilallaan myöhemmin jääkärivääpeli _Lagerström_), ja vänrikki _Soini
Holopainen_.

23 p:nä siirtyi Tallinnaan 2:nen pataljoona, jonka päällikkyydestä
samalla vapautettiin everstiluutnantti _Halonen_ ja uudeksi
komentajaksi määrättiin jääkäriluutnantti _Gustaf Svinhufvud_. Muuten
tuli pataljoonan päällystö olemaan seuraava: adjutantti jääkärivänrikki
_Eero Manninen_, myöhemmin varavääpeli _Veli Ruuth_; intendentti
vääpeli _Lauri Korhonen_; 4:nnen komppanian päällikkö luutnantti
_Emil Pekkanen_; 5:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Akseli
Isopuro_; 6:nnen komppanian päällikkö vänrikki _Sulo Kallio_, välillä
jääkärivänrikki _J.E. Sainio_ ja jääkärivänrikki _Manninen_, lopuksi
vänrikki _Oskari Meriluoto_; K.K.K:n päällikkö vänrikki _Oiva Vohlonen_.

Muista rykmentin upseereista mainittakoon: rykmentin esikuntapäällikkö
luutnantti _Elja Rihtniemi_, k.k.-upseeri jääkärikapteeni _Ilmari
Pohjanpalo_, adjutantti vänrikki _Meriluoto_, lähettiupseeri jääkäri
_Johannes Tamminen_, intendentti agronoomi _Henrik Thornberg_,
intendentin apulainen liikemies _Heinonen_, rahastonhoitaja
ylioppilas _Lauri Rautanen_, ylilääkäri lääketieteen kandidaatti
_Lauri Kallioinen_, nuorempi lääkäri lääketieteen kandidaatti _Ilmari
Kalpa_, sotapappi pastori _af Björksten_, hiihtokomppanian päällikkö
jääkärivänrikki _Niilo Kares_, tiedonanto-osaston päällikkö vänrikki
_Lehtonen_ ja ratsuosaston päällikkö aliupseeri _Eino Vartiainen_.

Heti saavuttuaan Tallinnaan ja saatuaan aseet eri joukko-osastot
ryhtyivät tarmokkaasti harjoittelemaan ja hankkimaan puuttuvia
varustuksia.

Kaikki apuretkikuntaan kuuluvat upseerit olivat Viron väliaikaisen
hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn
sopimuksen mukaan oikeutetut yhtä astetta korkeampaan upseeriarvoon
kuin heillä oli Suomen armeijassa. Everstiluutnantti _Kalm_ teki
sen johdosta Suomen Vapaajoukkojen Ylipäällikölle esityksen upseeriensa
koroittamisesta tammikuun 20 p:nä. Ratkaisun viipyessä odottamattoman
kauan everstiluutnantti _Kalm_ julkaisi päiväkäskyissään N:o 15 ja 18
rykmenttinsä upseereille kuuluvat koroitukset nojautuen yllämainittuun
sopimukseen. Seuraavassa tullaan senvuoksi käyttämään upseerien uusia
arvoja.

Suomalaisille sotilaille Tallinna oli jotakin aivan uutta, siksipä he
viihtyivätkin siellä aluksi sangen hyvin. Oli paljon nähtävää, uutta
ja mielenkiintoista. Ja — mikä oli heille ehkä vielä tärkeämpää —
he itse olivat kaupungin asukkaiden suuren mielenkiinnon esineitä.
Joskin harjoitukset aamupäivisin olivat raskaita ja vartiopalvelusta
ja patrullissa-oloa oli runsaasti, niin useimmat illat olivat vapaita.
Sitäpaitsi majoitus ja ruoka olivat hyviä, joten niistä ei tarvinnut
huolehtia.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa:

»Viru-uulitsalla on tanssipaikka. Siellä pojat käyvät. Siellä
soitetaan rämeä-äänisellä pianolla. Tanssitaan. Virolaiset tytöt ovat
tummatukkaisia, kiihkeitä. Tanssisalin takana on tarjoiluhuone. Siellä
pullonkorkit paukahtelevat. Siellä nauru helisee, ja huumaava, epäselvä
puheensorina kumisee.

»Joskus joku soitannollinen Pohjan Poika istuutuu pianotuolille.
Repäisevä masurkka kajahtaa, tai pianon koskettimet loihtivat esiin
'Kulkurivalssin' tutut säveleet. Silloin käy kuin sähköisku läpi laajan
salin. Harmaatakit alkavat elää. Pohjolan talven vereen syövyttämä
hitaus on poissa.

    »Linnoissa kreivien häät vietetään,
    on morsiammell' kruunattu pää.
    Siell' viihdyt sä...»

»ja niin edespäin. Turhaan hätäytynyt tanssimestari panee koko
vaikutusvaltansa liikkeelle. Pohjan Poika on nyt itsepäinen. Pohjan
Poika tahtoo laulaa. Ja kukapa häntä voisi estää, niin, kuka?»

Pian Tallinnakin alkoi Pohjan Pojista tuntua tympeältä,
vastenmieliseltä. Mutta toista oli kuitenkin Tapa, pieni, likainen
kyläpahanen. Siellä olosta muudan Pohjan Poika kertoo m.m. seuraavaa:

»Meidän hallussamme on kylän kansakoulu. Mutta siinäkään emme majaile
kauan. Pääsemme nyt lähemmäksi asemaa, saamme lämpimämmät asunnot
eräässä ruskeaksi maalatussa, kaksikerroksisessa huvilassa. Huoneemme
on pieni; hät’hätää mahdumme siihen kaikki.

»Pojat sairastelevat. Ollaan ankarassa nuhassa, ja kuume polttaa
tulisena suonissamme. Vieruskumppanini yskii öisin niin, että tuskin
saan ollenkaan nukkua. Aamulla sitten juoksemme kilvan kylän toisessa
päässä asuvan lääkärin luo rohtoja saamaan.

»Ruokamme on kurjan laihaa. Aamulla saamme vettä, päivällä suolavettä,
jota meidän oloissamme kutsutaan lihasopaksi, ja iltaseksi emme mitään.
Mutta leipä meille riittää, ainakin nyt, kun neljä meistä yhdeksästä on
sairaana.

»Harjoitukset täällä ovat kovia. Aamulla päivän valjetessa nousemme,
suoritamme jokapäiväiset tehtävämme ja illalla panemme pimeän tullen
maata. Harvoin tulee valvottua pitemmästi.

»Virolainen asujamisto on täällä tylyä ja itseensä sulkeutunutta.
Kysyessä jotakin saa töykeän vastauksen, jos sitä ylipäänsä
saakaan. Kaupoissa kiskotaan meiltä enemmän kuin muilta ostajilta.
Ruokaloista ei ole puutetta. Mutta ne ovat likaisia, siistimättömiä.
Horjuvajalkaiset pöydät, irvistelevät, paperittomat ja savun mustaamat
seinät. Torakoita runsaasti. Lasit ja lautaset pesemättömiä. Joskus
kuitenkin jäämme viettämään iltaamme niihin. Otamme lasin 'tsajua'.
Hörpimme sen tulikuumana, ja huulet ja kieli puoleksi palaneina
taivallamme kasarmillemme. Pimeää, tympeätä...»

Siksipä ei ole ihme, että kaikki Pohjan Pojat iloitsivat, kun
ilmoitettiin koko rykmentin siirtyvän Tarttoon. Tapaan majoitetut
1:nen pataljoona ja 2:nen K.K.K. saivat käskyn lähteä junalla Tarttoon
tammikuun 26 p:nä klo 7 ap., 1:nen patteri Tallinnasta samana päivänä
klo 6 ap. matkustajajunan mukana, 2:sen pataljoonan jalkaväkikomppaniat
ja ambulanssi Tallinnasta 26 p:nä klo 6,30 ip., esikunta,
hiihtokomppania ja tiedonanto-osasto Tallinnasta 27 p:nä klo 8 ap. ja
2:nen ja 3:s patteri sekä ratsuosasto Tallinnasta 27 p:nä klo 10 ip.

Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa,
pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä
Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa,
kaivattua rintamaa!

Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki
oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa
aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta,
että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran
kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka _Kuperjanovin_ sissit ja
panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei
jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman
varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.

Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä
samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla
lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.

Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka
tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty
mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää,
minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän
toiminnalleen.

Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6
tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.

Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona.
Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja,
eversti _Puskar_, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies,
hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja
eri yhdistysten edustajat.

Eversti _Puskar_ piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille
vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle
täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.

Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella.
Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen
järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen —
pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa:
kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla
hämmästyksellä vastaanotettuja.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmiset, jotka olivat
värjötelleet useita tunteja ulkona tammikuun pakkasessa odottaen
veljeskansan lähettämiä apujoukkoja, riemastuivat nähdessään harmaat,
voimaa ja intoa uhkuvat sotilaat. Päättäväisyyttä oli luettavana
jokaisen vapaaehtoisen kasvonpiirteissä. Nämä joukot eivät missään
tapauksessa väistyisi. Ne kostaisivat bolshevikeille kaikki julmuudet,
kaikki nöyryytykset... Eläköön, eläköön, eläköön...!

Katuvierillä seisojat tunkeutuivat paikkapaikoin kaikista estetyistä
huolimatta suomalaisten riveihin saadakseen syleillä sotureita,
pelastajia, tai edes puristaa heidän kättään — kauan ja lämpimästi.

Kadut, joita myöten suomalaiset marssivat, olivat mustanaan
riemuitsevaa kansaa. Yksinpä katuvierillä kasvavat puutkin olivat
täynnä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä suomalaisia. Talojen ikkunat oli
kaikki valaistu. Tartto juhli.

Nuoret neitoset katsoivat kirkkain silmin ohimarssivia suomalaisia,
hymyillen — nuo tuossa olivat veljiä. Harmaatukkaiset vanhukset
koettivat hurrata muiden mukana noille harmaapukuisille,
ylpeäryhtisille pojille, huutaa heille: tervetuloa!, mutta ääni tahtoi
tukahtua, suuria, kimmeltäviä kyyneleitä vierähti vuosien uurtamille
poskille, liikutus valtasi mielen. Että kaiken kauhun ja pelon jälkeen
koitti tällainenkin hetki!

Eläköön-huutoja. Tervetuliaistoivotuksia. Liehuvia nenäliinoja. Kukkia.
Laulua. Kyyneleitä. Riemua, sydämen kyllyydestä pursuavaa riemua.

Suomalaiset joukot marssivat raatihuoneen torille, jonka äärillä
monituhantinen ihmisjoukko tungeksi. Riemuhuutojen raikuessa komppaniat
pysähtyivät raatihuoneen edustalle, jossa kaupungin pormestari _Kriisa_
tervehti heitä seuraavalla puheella:

»Tarton kaupungin itsehallinnon nimessä tervehdin teitä, uljaat
Pohjolan sotilaat. Viron valtion lyhyen olemassaolon vakavimpana
hetkenä te riennätte meidän raskaassa taistelussa olevien joukkojemme
avuksi kylki kyljessä taistellen vapauttaaksenne Viron alueen julkeasti
maahan hyökänneistä ryövärijoukoista, jotka tulivat hävittämään
nuorta vapauttamme ja polkivat jalkainsa alle kulttuurisaavutukset
ja ihmisyyden periaatteet. Teidän voimakkaalla avullanne tahdomme
lopullisesti puhdistaa Vironmaan vihollisesta, lujittaa Viron
demokraattista valtiota ja korkealle kohottaa ihmisyyden ja kulttuurin
lipun astuaksemme yhdenarvoisina vapaiden kansojen perheeseen kulkien
käsi kädessä teidän kanssanne, veljeskansamme kanssa, suomalaisten
kanssa. Tervetuloa, veljeskansan urhot, Tarton kaupunkiin!»

Senjälkeen herra _H. Priimägi_ puhui vapaaehtoisille maakunnan
hallituksen nimessä seuraavasti:

»Kunnioitetut, uljaat suomalaiset soturit! Tervehdin teitä Tarton
maakunnan itsehallinnon nimessä. Jo Viron heräämisajasta alkaen
Viron kansa on kantanut sydämessään mitä lämpimimpiä tunteita Suomen
veljeskansaa kohtaan ja pyrkinyt sen kanssa lähempään tekemiseen.
Ulkonaiset mahdit estivät meitä, kuten teitäkin, sitä tekemästä. Suuren
maailmansodan murskaavasta vaikutuksesta 'orjan ikeet' katkesivat,
ja meille avautui mahdollisuus ryhtyä luomaan vapaata Viroa kansan
itsemääräämisoikeuden perusteella. Mutta samalla hetkellä tulivat
julmat bolshevikijoukot, jotka uhkaavat tallata maahan meidän
itsenäisyytemme ja kulttuurisaavutuksemme, ja joiden hirmuhallituksen
alaisena nytkin vielä osa Viron kansaa ja Tartumaan asukkaita huokailee.

»Teidän tulonne herättää asukkaiden sydämissä riemua. Uskon, että
uljaille joukoillemme onnistuu teidän avullanne puhdistaa Viro
vainolaisesta. Jääköön teidän toimintanne meille iäksi mieleen, ja
olkoon se samoin unelmoidun 'Suomen sillan' ensimmäinen nurkkakivi!
Toivon teille lähtiessänne rintamalle onnea ja menestystä.»

Senjälkeen joukot marssivat niille varattuihin majapaikkoihin, jotka
olivat sangen siistit, vaikka kylmyys haittasi niitäkin. Myöhemmin
illalla vapaaehtoiset pääsivät syömään. Komppania kerrallaan
vietiin heidät ruokalaan, jossa heitä kestittiin erinomaisella
tattariryynipuurolla, valkeilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä.
Pojat muistelivat mustaa Tapaa ja pistelivät hyvillä mielin poskeensa
annoksen toisensa jälkeen koskemattakaan hapankaalikeittoon.

Seuraavana päivänä eversti _Kalm_ saapui jäljellä olevien joukkojensa
kera Tarttoon.

Tartto miellytti ulkomuotonsakin puolesta suomalaisia vapaaehtoisia.
Suorat, leveät kadut, uudenaikaisia kivitaloja, kaikkialla puhdasta —
sanalla sanoen suomalaismallinen kaupunki. Kaupungin vieressä on vielä
ihana Tuomiovuoren puisto vanhan tuomiokirkon raunioiden ympärillä.

Pohjan Pojat olivat 27 p:nä tilaisuudessa näyttämään tarttolaisille
pelottomuuttaan ja neuvokkuuttaan ottamalla osaa erään tulipalon
sammutukseen katsojien hurratessa.

»Suomen silta» oli päivän tunnussana. Kaupunki oli liputettu.
Sanomalehdet tervehtivät innokkain sanoin suomalaisia joukkoja. Niinpä
»Postimees» kirjoitti tammikuun 27 p:nä:

»Tervetuloa Tarttoon, urhokkaat Pohjan Pojat! Kaksinkerroin olkaa
tervetulleita tänne: ennen kaikkea apulaisina ja liittolaisinamme
taistelussa yhteistä vihollistamme, sitä Venäjällä syntynyttä
bolshevikihirviötä vastaan, joka uhkaa hävittää nuoren Viron valtion,
ja jonka verenhimoisen sortajapainajaisen alta hiljainen Tarttomme
vastikään vapautui! Siitä vapautumisesta, joka monelle kymmenelle,
ehkäpä sadoille kansalaisillemme merkitsi pelastusta mitä julmimmasta
ja loukkaavimmasta kuolemasta, olemme suuressa määrin kiitollisuuden
velassa Suomen kansalle, mutta etenkin teille, uljaat Pohjan Pojat,
jotka jalomielisesti ja omanvoitonpyynnittä innolla olette jättäneet
kotilietenne ja työnne kiiruhtaaksenne lahden ylitse panemaan henkenne
alttiiksi veljeskansan vapauden puolesta. Suomalaisten uhrautuvainen
apu, josta Viron kansa iankaikkisesti on oleva kiitollinen Suomelle,
on meitä tehokkaasti tukenut kiivaassa taistelussa sekä aineellisesti
että vielä enemmän siveellisesti: se on nostanut sotaväkeänne voimaa ja
vauhtia vahvistaen ja ylläpitäen sen itseluottamusta ja taisteluintoa.

»Viron kansa on aina epäluottamuksella ja jonkinlaisella pelolla
katsellut vieraita sotilaita, jotka ovat liikkuneet maassamme, sillä ne
ovat aina olleet vieraan sortomahdin näkyviä ja eläviä työaseita. Mutta
nyt, millainen ero, millainen vastakohta: teitä katsotaan ja teidät
otetaan vastaan riemusta, kiitollisuudesta ja ihailusta pamppailevin
sydämin. Eilen illalla torille kokoutuneen ihmisjoukon innostunut
mieliala todisti sitä. Sitä kohotti näet vielä yleinen tietoisuus
siitä, että vaikka olettekin vieraasta maasta tulleet, niin olette
sittenkin omia, heimolaisiamme, veljeskansaamme, joka polveutuu samasta
alkukansasta ja puhuu nykyäänkin samaa kieltä kuin me. Me virolaiset
olemme Suomea aina kunnioittaneet ja ihailleet sen kansallista
sivistystä ja sen uljasta taistelua vapauden ja itsenäisyyden puolesta,
jota olemme tarkanneet suurimmalla myötätunnolla ja jännityksellä,
ammentaen siitä itsellemme rohkeutta ja uskoa kansallisen sorron
pimeimpänä aikana. Ja tämä veljeskansa, jolla on onnellisempi kohtalo
kuin meillä, on nyt osoittanut ansaitsevansa meidän kunnioituksemme ja
ihailumme mitä suurimmassa määrin: Viron kansan kohtalon hetkellä se ei
tyytynyt vain sanoihin, vaan ryhtyi teoin auttamaan.

»Mutta siinä ei ole vielä kaikki: olette tuoneet kerallanne suuren
historiallisen hetken, ainutlaatuisen Suomen ja Viron historiassa:
molemmat veljeskansat, jotka maantieteellisten ja poliittisten
olojen pakosta ovat eläneet vuosisatoja erossa toisistaan, ovat nyt
Suomen puolelta tulleen uhrautuvaisen avun kautta ensi kertaa pitkän
ajanjakson jälkeen valtiopoliittisesti tavanneet toisensa ja alkaneet
yhdessä toimia. Uusi ajanjakso Itämeren suomensukuisten kansojen
historiassa voi alkaa Teidän tulostanne Viroon. Toivokaamme, että
siitä muodostuu kestävä ystävyys — liitto, se Suomi-Viro-unioni, josta
viimeaikoina on puhuttu, ja jonka kautta Suur-Suomen ja Suur-Viron aate
todenperästä näyttää olevan mahdollinen toteuttaa.

    »Ei viel' ois aikas ilta,
    Jos heimoushenkeä ois,
    Vaan syntyä voisi silta,
    Mi kansani yhteen tois.»

Siksi olkaa heimoveljinämme ja taistelutovereinamme kaksinverroin.
tuhatkerroin tervetulleet maahamme, kaupunkiimme! Teidän osoittamanne
osanotto ja antamanne apu tässä taistelussa takaa Viron kansalle varman
ja lopullisen voiton: asia, jonka hyväksi niin paljon uhrautuvaisuutta
on osoitettu, ei voi, ei saata kaatua, vaan sen osaksi tulee varma
onnistuminen.

    »Eläköön Suomenmaa!
    Eläköön sankarilliset liittolaisemme!
    Eläköön reippaat Pohjan Pojat!»

Suomalaisten vapaaehtoisten lyhyt Tartossa olo oli kuin yhtä ainoata
yhtämittaista juhlaa. Juhla upseereille teatteri »Vanemuisen» avarassa
salissa. Juhla kaikille Pohjan Pojille samassa paikassa. Innostavia
puheita. Soittoa. Laulua. Tanssia. Yleistä riemua. Ylenpalttista
ystävyyttä. Runsasta tarjoilua kaupungin ja kaupunkilaisten
kustannuksella. Unohtumattomia iltoja.

Pohjan Pojat olivat tänä aikana päivän sankareita. Missä ikinä
he liikkuivat, yksitellen, parittain tai joukossa, kaikkialla he
kohtasivat ystävällisiä katseita. Kaupunkilaiset tulivat heidän
luokseen, puristivat kättä, lausuivat ystävällisiä sanoja, kutsuivat
heitä koteihinsa, joissa sitten kestittiin ylenpalttisesti ja
kohdeltiin kuin rakkaimpia vieraita ainakin.

Tarttolaisten suurenmoinen ystävyys yllätti vallan Pohjan Pojat. He,
jotka olivat nähneet Tallinnan ja Tapan ja tunteneet itsensä niissä
vieraiksi, tapasivat Tartossa sen, mitä he olivat Suomesta lähtiessään
odottaneet Virossa tapaavansa: veljeskansan.

Muudan Pohjan Poika päättää innostuneen kuvauksensa Tartossa olosta:

»Moni meistä on löytänyt täältä toisen kodin, uusia äitejä ja isiä,
sisaria ja veljiä ja — pelkään pahoin — morsiamia.»

Eräs ambulanssihenkilökunnasta taas kirjoittaa:

»Suomalaiset Viron retkeilijät eivät koskaan unohda sitä lämmintä
mielialaa, mikä Tartossa tulvi heitä vastaan, niitä ystävällisiä
ihmisiä, jotka niin auliisti jakoivat lahjojaan, ja niitä suloisia
koteja, jotka väsyneille aarteitaan antoivat. ‒ ‒ ‒

»Mutta lyhyt, lyhyt kuin kirkas päivä loppumattomien öiden edessä oli
viivähdyksemme Tartossa. Työmme meitä kutsui; paljon köyhempinä ja
heikompina olisimme lähteneet öitämme kohti, jos meille ei olisi suotu
noita ihania päiviä, jotka tarttolaiset meille antoivat.»

Lämmittävänä, voimaa ja kestävyyttä antavana muistuivat sittemmin
Tartossa vietetyt päivät ja tarttolaisten ylenpalttinen ystävyys kaiken
kurjuuden ja kärsimyksen keskellä rintamalla taistelevien Pohjan
Poikain mieleen. Sen kansan puolesta he taistelivat! Niiden ihmisten
luottamusta he eivät saattaneet pettää, maksoi mitä maksoi!




2. Ensimmäinen taistelukausi.

(Valkin valloitus.)


Rykmentin esikunta, joka oli asettunut hotelli »Livoniaan» Peplerikadun
varrelle, valmisti kaiken aikaa kiireellisesti rintamalle lähtöä. 2:sen
pataljoonan, tykistön, tiedonanto-osaston ja ratsuosaston varustukset
ja kuormasto olivat vielä keskeneräiset. Niitä oli pikaisesti
täydennettävä, mikäli suinkin mahdollista.

Tarkastettuaan 1:sen pataljoonan eversti _Kalm_ julkaisi
päiväkäskyssään N:o 19 seuraavan kiitoksen:

»1:sen pataljoonan komentajalle lausun kiitokseni lyhyessä ajassa
aikaansaadusta hyvästä järjestyksestä pataljoonassa ja hänen
pataljoonaansa kuuluvan miehistön sotilaallisesta käytöksestä.»

Rykmentti alkoi vähitellen olla osapuilleen valmis taisteluun
lähteäkseen. Rykmentin vahvuus oli tammikuun lopussa julkaistun
ilmoituksen mukaan seuraava:

                  Ups.  aliups.  sotil.  yht.  hev.  ajoneuv.
  Rykm. esikunta   16.     6.       8.    30.   17.     —
  1:nen pataljoona 10.    94.     553.   657.   71.    53.
   2:nen    »      10.    78.     700.   788.    —      —
  Tykistö          14.    52.     253.   319.  135   . 33.
  Hiihtokompp.      1.    24.     129.   154.    —      —
  Tiedonanto-os.    1.     9.      89.    99.    —      —
   Ratsuosasto      1.     7.      49.    57.    —      —
  Sairashoito-os.   1.     2.       7.    10.    —      —
  Koko rykmentti   54.    272.  1.788. 2.114.  223.    86.

Eteläisen rintama-alueen komentaja, kenraali _Wetzer_ antoi 28 p:nä
asianomaisille päälliköille seuraavan käskyn eteläisen rintaman
lähimmäksi tehtäväksi annetun Valkin ja Vörun kaupunkien valtaamisesta:

1:o Moisakylän—Viljandiin ryhmä: everstiluutnantti _Kann_ johdossaan
3:s ja 6:s virolainen rykmentti, Viljandin suojeluspataljoona, 1
eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä, 6 tykkiä ja 2 panssarijunaa
suojelee linjaa Pärnu—Moisakylä—Valkin kaupunki. Vasen siipi
panssarijunien tukemana hyökkää Tartto—Valk ryhmän kera Valkin
kimppuun viimeistään 30.1., särkee rautatiesillan, joka 7 virstaa
Valkista Riikaan päin johtaa Sädejoen ylitse, estääkseen bolshevikeja
pakenemasta saaliineen Valkista Riikaan. Valkin valloituksen jälkeen
6:s rykmentti 1 panssarijunan tukemana suojelee rautatietä Pärnu—Valk,
3:s rykmentti panssarijunien avustamana varjelee Valkia ja sulkee
rautatiet Valkista Marienburgiin ja Riikaan.

2:o Tarton—Valkin ryhmä: eversti _Kalm_ johdossaan Pohjan Poikain
rykmentti, yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona, Tarton
suojeluspataljoona, 2 tykkiä ja 4 panssarijunaa tunkeutuu rautatien
molemmilta puolilta Valkiin. Valkin valtauksen jälkeen Pohjan Pojat
jäävät väliaikaisesti Valkiin, _Kuperjanovin_ sissit asettuvat Valkin
garnisonivartioksi, ja Tarton suojeluspataljoona palaa reserviin
Tarttoon.

3:o Vörun—Petserin ryhmä: eversti _Puskar_ johdossaan 2:nen
rykmentti, Tallinnan 1:nen suojeluspataljoona, 1 eskadroona 2:sesta
ratsurykmentistä, _Balahovitshin_ joukko ja 6 tykkiä tunkeutuu Vörua
ja Petseriä kohden, katkaisee mahdollisimman pian rautatien Valkista
Pihkovaan Petserin tienoilla, estää vihollisen pakenemisen Valkista
Pihkovan suuntaan ja asettuu linjalle Pimsajoki—Petseri—Vastseliina
j.n.e.

29 p:nä kenraali _Wetzer_, eversti _Puskar_ ja eversti _Kalm_ sekä
Pohjan Poikain pataljoonien komentajat, jääkäriluutnantti _Hannula_ ja
jääkärikapteeni _Svinhufvud_, ja patteriston komentaja, jääkärimajuri
_Snellman_, kävivät tarkastamassa tilannetta Sangasten asemalla, jonka
luona rintama silloin kulki.

Virolainen panssarijuna hallitsi rataa ja sen ympäristöä Emajoen
ylitse kulkevaan rautatiesiltaan saakka, jonka luona oli kenttävartio.
Punaiset olivat peräytyessään räjähdyttäneet sillan, ja sitä korjattiin
paraillaan. Yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona oli asemissa
Emajoen pohjoisrannalla rautatiestä länteen. Se valtasi seuraavana
yönä Tellisten kartanon, lähettipä vielä pienen, n. 40-miehisen
iskujoukon Valkia hallitsevalla töyräällä olevaan Pajun 1. Luhde
Grosshofin kartanoon. Bolshevikien panssariauto karkoitti kuitenkin
pian tämän pienen joukon, ja n. 600-miehinen 1:nen lättiläinen
tarkk'ampujapataljoona asettui senjälkeen kartanoon ryhtyen panemaan
sitä puolustuskuntoon.

Eversti _Kalm_ lähetti Sangastesta puhelimitse Tarttoon Pohjan Pojille
lastauskäskyn. Klo 9,30 ip. julkaistiin sitten Valkin valloitusta
koskeva operatsionikäsky Pohjan Pojille. 1:nen ja 2:nen pataljoona,
tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsuosasto saivat määräyksen olla
vaunuihin lastattuina 30 päivää vasten yöllä klo 12 valmiina lähtemään
rintamalle.

Siis vihdoinkin taisteluun!

Pohjan Poikain hartain toive oli toteutumassa. Kuumeinen hyörinä alkoi
kaikkialla. Tulisella kiireellä aloitettiin kuormastojen lastaus juniin
heti puhelinkäskyn saavuttua. Illalla komppania toisensa jälkeen marssi
asemalle ja ahdettiin vaunuihin.

1:sen pataljoonan juna, jossa oli 53 vaunua, lähti ensimmäisenä klo
12,30 yöllä. Tykistön junan piti seurata sitä saatuaan aina seuraavalta
asemalta tiedon, että ensimmäinen juna oli sen jo sivuuttanut. Tohtori
_Kallioinen_ sairashoito-osaston kera oli 1:sen pataljoonan mukana.
Junaan järjestettiin yksi saniteettivaunu, jonne sijoitettiin 10
vuodetta. Silloin ei voitu aavistaa, miten kipeään tarpeeseen ne
tulivat olemaan tuolla lyhyellä matkalla.

Kaikki vaunut olivat viimeistä sijaa myöten täynnä. Kurja veturirämä
jaksoi töin tuskin saada liikkeelle täyteen lastattua junaa.

Se ei päässytkään kauas Tarton asemalta, ennenkuin vauhti
hiljenemistään hiljeni, ja vihdoin pysähdyttiin kokonaan.

Junaupseeriksi määrätty luutnantti _Kalervo Reponen_ riensi veturiin
ottamaan selvää pysähtymisen syystä.

— Heti lähtee, heti lähtee, lohduttivat kuljettajat rauhallisina.

— Puut ovat vain hiukan märkiä.

Juna lähtikin hiljaa liikkeelle, mutta hetken kuluttua se jälleen
pysähtyi. Jääkäriluutnantti _Hannula_, jolle tilanteesta ilmoitettiin,
määräsi asetettavaksi kaksi rautatiellä palvellutta Pohjan Poikaa
veturiin kivääreillä asestettuina valvomaan kuljettajia.

Päästiin jälleen hiukan matkaa eteenpäin, mutta sitten taas
seisahduttiin. Junaupseeri syöksyi veturiin pistoli kädessään:

— Puita uuniin! karjaisi hän.

— Räjähtää, koettivat kuljettajat estellä.

— Puita uuniin, määräsi junaupseeri veturissa oleville Pohjan Pojille,
jotka vitkastelematta ryhtyivät täyttämään käskyä. Höyry, paineen
osoitin alkoi elää.

Juna liikahti, mutta ei päässyt vauhtiin. Junaupseeri uhkasi
kuljettajia pistolillaan.

— Me lähdemme kolmen minuutin kuluttua — tai te lähdette, sanoi hän
tiukasti. — Käyn ilmoittamassa pataljoonankomentajalle.

— Oikein, sanoi jääkäriluutnantti _Hannula_ kuultuaan asian.

Juna oli pysähtynyt radan tekemän mutkan taa. Tykistön junan tiedettiin
lähteneen jo liikkeelle ajan voittamiseksi. Pimeässä se saattoi ajaa
edellä kulkevan päälle, joka ei nyt päässyt paikaltaan. Upseerien
vaunussa, joka oli junan alkupäässä, puheltiin juuri siitä, kun tuntui
voimakas sysäys. Upseerit hyökkäsivät vaunun sillalle.

Yö oli säkkipimeä. Sekasortoista melua kuului ympäriltä. Miehiä hyppi
pois junasta. Mitä oli tapahtunut?

— Sanitääri!

Se kajahti vihlovana läpi yön pimeyden junan loppupäästä.

Yhteentörmäys!

Patteriston juna oli lähtenyt Tartosta klo 2 yöllä ja saanut eversti
_Kalmilta_, joka matkusti sen mukana, käskyn saavutettuaan 1:sen
pataljoonan junan lähettää veturinsa auttamaan sitä edessä olevan mäen
päälle. Käsky täytettiin niin, että patteriston juna ajoi n. 3 km.
päässä Nöon asemalta 1:sen pataljoonan junan päälle yön pimeydessä.

1:sen pataljoonan sotilaat, jotka olivat paneutuneet makuulle vaunujen
lavitsoille, putosivat lattialle kimsuineen ja kamsuineen. Syntyi
tavaton hämminki ja sekasorto. Yö lisäsi onnettomuuden kauhuja.
Olivatko bolshevikit yllättäneet junan? Hetkisen kuluttua selvisi
kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Junan viimeiset neljä vaunua, joissa 3:nnen komppanian hevoset ja
hevosmiehet olivat, olivat kokonaan murskana, viimeinen vaunu oli
sitäpaitsi työntynyt edessä olevan sisälle.

Komentosanoja sinkoili ilmassa. Pelastustyö aloitettiin kiireesti
ja kaikki kävi järjestyksessä. Miehistö pysyi vaunuissa, vain
siihen komennetut ryhtyivät upseerien johdolla työhön. Kymmeniä
miehiä riensi vaunujen pirstaleiden kimppuun suorittamaan vaikeaa
tehtävää. Hankittiin lyhtyjä, kynttilöitä ja köysiä, valmistettiin
kaikessa kiireessä vaunujen sirpaleista, seinistä y.m. jonkinlaisia
laskusiltoja, joiden avulla lievemmin loukkautuneet hevoset saatiin
vieritetyiksi alas sillä kohdalla erittäin korkealta ja jyrkältä
ratapenkereeltä.

Onnettomuudessa sai surmansa 3:nnen komppanian kuormastovääpeli
_Johannes Martikainen_, hevosmiehistä haavoittui vaikeasti 2 ja
lievemmin 16. 8 erittäin hyvää hevosta osaksi kuoli tapaturmassa,
osaksi oli pahasti loukkautuneina lopetettava.

Haavoittuneet kannettiin saniteettivaunuun. Sairashoitohenkilökunnalla
oli täysi työ sinä yönä.

Neiti _Kyllikki Pohjala_ kertoo:

'Kun olimme saaneet haavoittuneet sidotuiksi ja kunkin makuulle, kuului
ulkoa taasen komentava ääni:

— Kaikki pois vaunuista, kolmas veturi ajaa päälle.

En osaa sanoin kuvata sitä tuskan tunnetta ja niitä kauhun piirteitä,
jotka sinä hetkenä kuvastuivat haavoittuneiden ilmeissä. Muutamat
hyppäsivät vuoteiltaan, toiset, kuten jalkapotilaat, eivät päässeet
minnekään. Autoimme alas niitä, jotka suinkin pääsivät.

Hurja veturi kiiltävine silmineen kiiti junaamme kohti, sotilaat
alkoivat ampua sitä saadakseen sen pysähtymään.

Veturi pysähtyi — olimme pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Joku kertoi,
että sillä oli ollut aikomus tulla auttamaan meitä.'

Pelastetut hevoset kuljetettiin maanteitse lähimmälle
rautatienasemalle, rikkoutuneet vaunut vieritettiin pois radalta
ja uusia hankittiin tilalle. Rata saatiin käyttökuntoon klo 7 ap.
Senjälkeen matkaa voitiin jatkaa.

Patteriston juna siirrettiin 1:sen pataljoonan junan edelle matkan
jouduttamiseksi. Se saapui klo 1,30 ip. Sangasten asemalle, jonka
luona, hiukan länteen päin, venäläiset v. 1702 saivat suuren
voiton Hummulissa kenraalimajuri _Schlippenbachin_ johtamista
ruotsalaissuomalaisista joukoista. 1:nen pataljoona tuli perille vasta
klo 5 ip. tienoissa, jolloin tykistön kuormastakin oli jo melkein
loppuun saakka saatu vaunuista puretuksi. 2:nen pataljoona saattoi
rautatieonnettomuuden vuoksi lähteä Tartosta vasta klo 12 päivällä ja
saapui Sangasteen 31 p:nä klo 1,25 yöllä.

1:nen pataljoona majoittui aseman lähistölle, pataljoonan esikunta,
2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. rautatienaseman itäpuolella
oleviin taloihin, 1:nen komppania Pijrin taloon aseman länsipuolelle.
Virolainen panssarijuna oli Sangasten sillan luona, joka oli jo saatu
korjatuksi. 3 km. päässä siitä olevaa pienempää rautatiesiltaa pantiin
parastaikaa kuntoon, mutta punaiset häiritsivät työtä. Pohjan Poikain
patteristo oli sijoitettu Santasten asemalle ja Ruusan kartanoon. 2
tykkiä oli asetettu suojaamaan teitä Tellisten kartanosta Söörhofin
kartanoon ja Väreen. 2:nen pataljoona mukanaan 2 kevyttä tykkiä
marssi Folkin kartanoon ja sai määräyksen ryhtyä heti tiedustelemaan.
Rykmentinkomentaja esikuntineen jäi rautatievaunuun Santasten asemalle.
Yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona oli asettunut Luhde
Grosshofin kartanon linjalle. Tarton suojeluspataljoona ja 1 komppania
sissejä toimi yhdessä 3:nnen virolaisen rykmentin kanssa Helmen
suunnalla.

Eversti _Kalm_ antoi 30 p:nä klo 7,30 ip. saatuaan ilmoituksen, että
vihollinen olisi muka aikeissa tehdä saartoliikkeen Folkin suunnalta
operatsionikäskyn N:o 4 Tartto—Valk joukoille taisteluun ryhtymisestä
seuraavana päivänä. Eri osastot saivat seuraavat tehtävät:

1:nen pataljoona jääkäriluutnantti _Hannulan_ johdolla asettaisi
varmistuksen Söörhofin kartanon tienhaaraan tiedustelemaan
luoteiseenpäin ja pitämään yhteyttä suoraan rykmentin esikuntaan,
seuraisi reservinä yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoonaa
Telliste—Valk maantietä, lähettäisi yhden komppanian Puuleikaja—Varna
tietä etenemään Valkia kohden ja kaupungin lävitse hyökättyään
asettuisi asemiin kaupungin eteläpuolelle.

2:nen pataljoona sekä jääkärikapteeni _Påhlsonin_ johtamat 2 tykkiä ja
räjähdysosasto jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ komennossa lähtisi klo
6 ap. liikkeelle Fölkistä etelään Konselun ja Mürgin taloja kohden,
rikkoisi Valk—Vöru rautatien Mürgin tai Paranin siltojen kohdalta,
ilmoitettuaan sen tapahtumisesta rykmentinkomentajalle etenisi
rautatien vartta Valkiin, ottaisi haltuunsa Valkin rautatienaseman ja
sen ympärillä olevan itäpuolisen ulkonevan osan kaupunkia ja lähtisi
siltä alueelta etenemään varsinaiseen kaupunkiin puhdistaen sitä,
senjälkeenkuin 1:nen pataljoona olisi marssinut sen lävitse.

Pohjan Poikain patteristosta 4 tykkiä ja _Kuperjanovin_ tykistöstä 2
tykkiä jääkärimajuri _Snellmanin_ johdolla seuraisi 1:stä pataljoonaa
Telliste—Valk maantietä tukeakseen edellä marssivia jalkaväenosastoja
ja pommittaisi, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Valkin kaupunkia
ja mahdollisesti teitä sen eteläpuolella.

4 panssarijunaa ja yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona
kapteeni _Irvin_ johdolla etenisivät Sangaste—Valk rautatietä pitkin
korjaten sen siltoja ja Telliste—Valk maantietä eteenpäin.

Luutnantti _Hannula_ oli edellisenä päivänä pyytänyt, että 1:nen
pataljoona saisi ensimmäisenä hyökätä Valkia kohden, ja eversti
_Kalm_ oli luvannutkin sen. Mutta eversti _Kalmin_ tavattua sitten
Sangasten asemalla yliluutnantti _Kuperjanovin_ ja esitettyä hänelle
sensuuntaisen taisteluohjelman, että sissipataljoona kulkisi 1:sen
pataljoonan reservinä, selitti _Kuperjanov_ sissiensä aina kulkeneen
etulinjassa ja haluavan tehdä sen nytkin. Eversti _Kalm_ katsoi
olevansa pakotettu antamaan perään, joten 1:nen pataljoona määrättiin
sissien reserviksi.

Kapteeni _Svinhufvudin_ joukot lähtivät ensimmäisinä liikkeelle.
Klo 5,30 ap. 31 p:nä kutsuttiin komppanioiden päälliköt
pataljoonankomentajan puheille saamaan lähempiä määräyksiä päivän
toiminnasta. 4:s ja 5:s komppania, 2:nen K.K.K., räjähdysosasto ja
tykit lähtisivät liikkeelle klo 6 ap. edeten Folkin kartanosta suoraan
Igastin kartanoon, josta räjähdyskomennuskunta 4:nnen komppanian
tukemana lähtisi katkaisemaan Valk—Vöru rautatien. 6:s komppania
seuraisi ensin pääjoukkoa, mutta erkanisi sitten kulkemaan oikealle
poikkeavaa tietä Pysnikin kylään, jonne se asettuisi asemiin lähettäen
ilmoituksen pataljoonan komentajalle ja jääden odottamaan lähempiä
määräyksiä.

Vääpeli _Ilmari Luostarinen_ kertoo päivän vaiheista:

»31 p:nä klo 6.15 tapahtuu lähtö Fölkistä. 4:s komppania saa kunnian
päästä etumaiseksi, ja joukkueeni joutuu kärjeksi.

»Aamu on kaunis. Kärki kunnossa. Sivustapatrullit lähetetty. Kuljemme
Mushwan kylän ohitse. Talojen luona on hämmästyneitä ihmisiä
töllistelemässä ohimarssivia joukkojamme.

»Lähestymme Emajokea. Tiedämme, että vastassamme on yhden rykmentin
vahvuinen vihollinen. Alamme laskeutua loivaa, aukeata rinnettä Igastin
kartanoa kohden.

»Äkkiä pamahtaa laukaus. Seuraa toinen, kolmas, pian se muuttuu
yhtämittaiseksi rätinäksi.

»Komennan kärjen ketjuun, ja hyökkäämme nopeasti eteenpäin. Huudan
sivustapatrulleille, että ne puhdistaisivat talot tien vasemmalla
puolen. Jäljellä olevien miesteni kera riennän maantiesiltaa ja
kartanoa kohden. Kuulat vinkuvat korvissamme.

»Vihollisen ratsujoukko, n. 20 miestä, pakenee täyttä laukkaa joen
ylitse. Sen perässä parisataa miestä jalkaväkeä. Seuraamme niitä.
Sitten tulee pysähdys, käsky pataljoonan komentajalta. Pataljoona ei
menekään tästä suoraan rautatielle, vaan tekee polvekkeen Pysnikin
kautta Mürgin sillalle. Igastista etelään kuuluu olevan hyllyviä soita
ja tuntemattomia metsiä.

»Ensimmäisestä kahakastamme olemme selvinneet vaurioitta. 6 vihollisen
kaatunutta näemme kylässä.

»Joukkueeni saa määräyksen jäädä varmistukseksi ja suojaamaan
pääjoukon marssia sivusta- ja selkähyökkäyksiltä. Kylässä ollessamme
tiedustelemme Karulan aseman suuntaan, jolloin vakoilijamme käyvät aina
mainitun aseman luona joutuen siellä vastakkain punaisten ratsujoukon
kanssa. Pienempi vihollisjoukko tekee hyökkäyksen myös meidän
etupatrullejamme vastaan, mutta lyödään takaisin. Klo 3 ip. tulee käsky
liittyä pääjoukkoon, jonka saavutamme klo 5 ip. Lauksaressa.»

Jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukkojen muista vaiheista Valkin
valloitusretkellä kertoo luutnantti _Kallio_, joka 6:nnen komppanian
kera kulki toista tietä:

»Tulemme seuraavaan kylään, joka on Fölkin ja Igastin kyläin
puolitiessä. Täällä erkanee oikealle talvitie Pysnikin kylän kautta
Valkiin. Poikkean komppaniani kanssa kulkemaan sitä.

»Taistelujärjestyksessä, kärjen, sivustasuojain ja yhdysmiesten kera
komppania lähtee verkalleen marssimaan kohti tuntemattomia seutuja.
Kuljen heti kärjen takana voidakseni paremmin valvoa, että edetään
oikeata tietä.

»Alkutaival on metsäistä seutua. Sitten avautuu iso aukea — kylä, jonka
halki juoksee Emajoki. — Seis! Lähetän vääpeli _Lauri Pietilän_ ryhmän
kera metsän turvissa tarkastamaan kylän oikealla puolen olevia taloja.
Sillä aikaa tähystelen kiikarilla edessämme olevaa kylää. Ei mitään
epäilyttävää. Vääpeli _Pietilä_ miehineen on jo joutunut oikealla
olevien talojen kohdalle. Tutkittuaan ne hän antaa merkin: vihollista
ei ole näkyvissä. — Eteenpäin!

»Tullaan kylään. Matalat, turvekattoiset talot tarkastetaan. Asukkaiden
ilmoituksen mukaan on vihollisten parituhat-miehinen joukko-osasto
edellisenä päivänä kulkenut sivu. — Siis eteenpäin.

»Edettyämme kylästä noin pari virstaa tulee vastaamme virolainen
hevosmies, joka ilmoittaa vieneensä leipäkuorman bolshevikeille
seuraavaan kylään ja punaisten lähimmän kenttävartion olevan virstan,
parin päässä. Edelleen hän kertoo vihollisia olevan kovin paljon
ja ihmettelee, että näin vähillä voimilla uskallamme lähteä niitä
hätyyttämään.

»Siis vihdoinkin tapaisimme vihollisen!

»Jatketaan matkaa vuoroin aukeita, viljeltyjä seutuja, vuoroin
metsämaita. Igastin kylän kautta kulkenut, pataljoonankomentajan
välittömässä johdossa oleva pääjoukko on nyt saavuttanut komppaniani
jälkijoukon. Se lisää turvallisuuden tunnetta. Vihollista vain ei näy.

»Yht'äkkiä kuuluu laukaus. Vihollisen etuvartija ampuu ennen karkuun
lähtöään merkkilaukauksen meidän metsässä etenevää kärkeämme kohden
— tietysti sivu. Samassa pamahtavat kärkimiesten vastalaukaukset.
Hurraata huutaen kärkijoukko syöksyy vääpeli _Pietilän_ johdolla
eteenpäin.

»Annettuani merkin komppanialleni seurata juoksen eteenpäin. Eteeni
avautuu iso aukea, jonka toisessa laidassa suuri vihollisjoukko
liikehtii noin 600—700 metrin päässä. Se avaa kiivaan tulen meitä
kohden. Edessä oleva tasanko ylenee loivasti noin satakunta metriä
eteenpäin tarjoten maassa makaavalle jonkin verran suojaa. Sen
korkeimmalla kohdalla on talo. Sieltä maasto alkaa loiveta, kunnes taas
nousee vihollisen puolella.

»Mutta mitä joukkoja nuo ovat, aukean vasemmalla puolen, jotka
suuntaavat kulkunsa edessä olevaa vihollista kohden? Tarkastan
kiikarilla. Aurinko paistaa suoraan päin, joten en voi erottaa muuta
kuin ääriviivat. Miehiä venäläisessä sotilaspuvussa. Voisivatkohan ne
olla virolaisia?

»Taisteluintoinen kärkijoukko on ketjussa syöksynyt jo kauas aukealle
ja avannut kiivaan vastatulen. Annan sille käskyn edetä korkeimmalle
kohdalle, jotta se saisi näkyvän maalin. Komppanian pääjoukon määrään
kehittämään sieltä edelleen ketjua oikealle pitkin metsänlaitaa ja
avaamaan sitten tulen edessä olevaa vihollista vastaan.

»Lähden kärkijoukon jäljessä aukealla olevaa taloa kohden, johon vasen
siipi ulottuu. Päästyäni perille ryhdyn jälleen kiikarilla tarkastamaan
vasemmalla noin 500—600 metrin päässä meistä liikehtiviä joukkoja,
joista suurin osa on jo kadonnut metsäsarakkeen taa. Huomaan silloin,
että miehet kävellessään ampuvat meitä — siis vihollisia! Komennan
vastatulta. Oikealla oleva vihollinen asettuu myös asemiin pitkin
metsänlaitaa ja alkaa ampua meitä kiivaasti.

»Olemme ristitulessa!

»Ketjussa makaavilla sotilailla on sentään verrattain suojattu asema
tällä sivustalla. Käskettyäni ylläpitämään tasaista tulta poistun
mennäkseni oikeaa siipeä tarkastamaan.

»En ole astunut vielä montakaan askelta, kun tunnen yhtäkkiä kuin isolla
moukarilla olisi lyöty jalat altani ja samassa suistun maahan. Vasen
jalkani on aivan hervoton, ja virtanaan veri syöksyy reidestä valkealle
hangelle. Kyynärpäiden varassa alan vaistomaisesti ryömiä eteenpäin
metsänlaitaa kohden, mutta pitkälle en pääse, ennenkuin voimani
herpautuvat. En jaksa edes sitoa haavaani.

»Silloin juoksevat kärkijoukosta luokseni ryhmänjohtaja _Matti
Keskipoikila_ ja sotilas _Yrjö Nikkilä_, jotka nopeasti sitovat tiukan
siteen reiteni ympärille haavan yläpuolelle ja saavat siten verenvuodon
lakkaamaan.

»Tuskin se on tehty, kun kuulen ryhmänjohtaja _Keskipoikilan_
huudahtavan: 'nyt kävi!' Hän paneutuu istumaan ja alkaa tutkia vasenta
jalkaansa, johon luoti on osunut. Kehoitan häntä pysyttelemään
makuulla, mutta ennenkuin hän ennättää paneutua pitkälleen, tapaa
toinen luoti samaa jalkaa. — Tässä on tosi kysymyksessä. Näkyy, että
vastassamme on lättiläisiä tarkk'ampujia, joiden taitoa ei suotta
kehuta.

»Samassa alkaa kuulua meidän konekivääriemme yhtäjaksoista papatusta ja
tykkiemme jymähdyksiä. Nähtävästi se hermostuttaa vihollista. Kuulat
kulkevat nyt enimmäkseen yli maalin ilkeästi vonkuen.

»Kuulasateessa sotilas _Nikkilä_ alkaa sitten polvillaan ollen laahata
minua poikki tuon toistasataa metriä pitkän aukean metsän laidassa
olevan rakennuksen suojaan. Itse koetan, mikäli mahdollista, auttaa
terveellä jalallani, jonka senkin sittemmin havaitsen saaneen osansa.

»Päästyämme metsänlaitaan huomaan, että sotilas makaa siellä rakennuksen
suojassa liikkumatta. Lakki on valahtanut hangelle, kasvot ovat kalman
kalpeat ja elottomat. Sehän on urhoollisen kärkijoukkomme johtaja,
vääpeli _Pietilä_ — hengettömänä.

»Kuulen nyt, että vääpeli _Pietilä_ huomatessaan minun haavoittuneen
ja loikovan avuttomana kuulasateessa on luotituiskusta välittämättä
syöksynyt pelastamaan minua. Ensin kuula on lävistänyt hänen
käsivartensa, mutta siitä huolimatta hän on juossut eteenpäin, kunnes
paremmin tähdätty luoti osui suoraan sydämeen.

»Kiitettyäni sotilas _Nikkilää_ hänen urhoollisuudestaan jätän hänelle
kiikarini ja karttani vietäviksi komppanian 1:sen joukkueen johtajalle,
vääpeli _Lauri Simeliukselle_, jonka määrään johtamaan komppaniaani
taistelun loppuun saakka.»

5:s komppania oli taistelun alettua levittäytynyt ketjuun 6:nnen
komppanian vasemmalle puolelle, 4:s taas oli toistaiseksi jäänyt
varaväeksi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Jääkärikapteeni _Påhlsonin_
tykit ottivat osaa otteluun. Konekiväärit toimivat.

Vihollisen vastarinta oli sitkeää. Saadakseen taistelun ratkaistuksi
jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähetti 1 joukkueen 4:nnestä komppaniasta
oikealle sivustalle saartamaan vihollisen vasenta siipeä. Se ratkaisi
taistelun. Nyt vihdoin klo 11,30 ap. bolshevikit peräytyivät kolmatta
tuntia kestäneen taistelun jälkeen luovuttaen Pysnikin kylän
suomalaisille.

Hetken kuluttua lähdettiin jatkamaan matkaa, ensin 5:s ja 4:s
komppania, 2:nen K.K.K., sitten tykistö ja viimeisenä 6:s komppania.
Kuljettiin täydessä taistelujärjestyksessä. Vastustaja saattoi piillä
missä hyvänsä.

Vihollinen tavattiin klo 2 ip. uudelleen Konselu—Lauksare linjalla,
jossa se vielä kerran yritti ryhtyä vastarintaan. Se karkoitettiin
kuitenkin jo 15 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen.

Räjähdyskomennuskunta ja 3:s joukkue 6:nnesta komppaniasta
jääkärikapteeni _Påhlsonin_ johdolla lähtivät sitten konekiväärien ja
tykkien suojaamina räjähdyttämään Mürgin rautatiesiltaa, jonka ylitse
punaisten panssarijuna juuri vähän aikaisemmin oli kulkenut Silta
räjähdytettiin klo 3,30 ip.

Pataljoona lähetti sitten rykmentin komentajalle raportin päivän
taisteluista ja sillan räjähdyttämisestä ja jäi odottamaan uusia
määräyksiä. Sinä päivänä ei enää edetty pitemmälle, vaan pataljoona
yöpyi lähitaloihin, Sartesta rautatielle saakka.

Seuraavana aamuna, 1.2., klo 6.30 pataljoona räjähdyskomennuskunnan
ja tykkien kera lähti jälleen liikkeelle. 6:s komppania ja osa
räjähdyskomennuskuntaa eteni pitkin rautatietä Vöru—Valk viimemainittua
kohden. Muu osa pataljoonaa marssi maantietä Pruksi—Tamber kaupunkiin.
Kumpikaan joukko ei kohdannut vihollista matkallaan. Bolshevikit
luopuivat Valkista enemmittä taisteluitta. 2:nen pataljoona marssi
sinne klo 10,30 ap.

2:sen pataljoonan kokonaistappio Valkin valloituksen yhteydessä
oli: 4:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta; 5:s komppania 6
haavoittunutta: (2 aliupseeria ja 4 sotilasta); 6:s komppania: 1
kaatunut, joukkueenjohtaja _Lauri Pietilä_, ja 6 haavoittunutta (1
upseeri, 2 aliupseeria ja 3 sotilasta).

       *       *       *       *       *

Ratkaiseva taistelu Valkin omistamisesta suoritettiin kuitenkin
toisaalla.

Eversti _Kalm_ antoi, niinpiankuin hän oli saanut tiedon, että 2:nen
pataljoona eteni voitokkaasti päämääräänsä kohden, Tartto—Valk
rautatien luona toimiville joukoilleen käskyn lähteä liikkeelle.
Lähimpänä päämääränä tällä suunnalla oli Luhde Grosshofin kartanon
valtaus, jotta voitaisiin sijoittaa tykistö sen luo, Valkia
hallitsevalle kukkulalle, pommittamaan Valk—Wolmar rautatietä ja
siten häiritsemään vihollisen peräytymistä. Jääkärimajuri _Snellman_
ja yliluutnantti _Kuperjanov_ saivat klo 10,45 ap. käskyn asettua
toistensa yhteyteen kartanon valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen patteri sijoitettiin koillis-itäpuolelle
kartanosta. Se alkoi heti ampua vihollisen asemia. 3:s patteri oli
asetettu asemiin Kiisan talon luo. Se avasi tulen Luhde Grosshofia
vastaan klo 12,35 p. Yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissien patteri, joka
oli taistelun ajaksi määrätty jääkärimajuri _Snellmanin_ johtoon, oli
Pensin talon luona.

_Kuperjanovin_ sissipataljoona järjestyi urhoollisen päällikkönsä
johdolla taisteluun Luhde Grosshofin pohjoispuolella ja ryhtyi
etenemään kartanoa kohden. Pataljoona pääsi n. 50 m. päähän karta
nosta kohtaamatta vastarintaa. Mutta silloin vihollinen avasi sitä
kohden murhaavan kivääri- ja konekivääritulen, joka pysähdytti sissien
etenemisen. Heti taistelun alussa yliluutnantti _Kuperjanov_ haavoittui
kuolettavasti. Sitäpaitsi hänen upseereistaan kaatui 3 ja haavoittui
1, sotilaista kaatui 10 ja haavoittui 41. Sissipataljoona tarvitsi
ehdottomasti apua Luhde Grosshofin valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli klo 10 ap. kokoutunut Pijrin talon
luo valmiina lähtemään sille määrättyjen tehtävien suorittamiseen.

Jääkäriluutnantti _Hannula_ kirjoittaa Luhde Grosshofin valloituksesta:

»Koko operatsionikäskyssä N:o 4 esitettyä Valkin valtaussuunnitelmaa
täytyy katsoa taktillisesti virheelliseksi. Se oli kokonaan rakennettu
sille olettamukselle, että vihollisen pääpuolustus keskittyisi
itse kaupunkiin. Olettamus osoittautui kuitenkin vääräksi. Valkin
kaupunki on puolustajalle varsin epäedullinen, etenkin talvisaikaan,
ja senvuoksi vastustaja keskittikin puolustuksensa Luhde Grosshofin
ympärille, jossa on erinomaiset asemat. Kokonaisen pataljoonan
(P.P.2:sen) lähettäminen kauaksi itään oli tarpeetonta. Kuten
edelläolevasta sen toiminnan kuvauksesta ilmenee, kohtasi se vain
verrattain vähäistä vastarintaa, ja sitäpaitsi se oli niin kaukana,
ettei sitä voitu enää katsoa sivustasuojaksi, eikä se liioin
vaikuttanut päätaistelun (Luhde Grosshofin) ratkaisuun. Eversti
_Kalmin_ välittömässä johdossa olevista joukoista oli vain l/3
käytettävänä päätaistelua varten. Mitään yhteisreserviä ei oltu
jätetty. Sen sijaan, että oltaisiin pyritty mahdollisimman suurin
voimin ratkaisuun ja vihollisen aseman murtamiseen yhdessä kohdassa,
oli taisteluvoimat hajoitettu yli koko rintama-alueen, ja siitä
syystä koko hyökkäyksen teho heikentyi, eikä viholliselle onnistuttu
tuottamaan musertavaa tappiota.

»6:nnelle virolaiselle rykmentille määrätystä Sädejoen ylitse vievän
rautatiesillan rikkomisesta ei tullut määräaikana mitään. Sillan tuhosi
vasta Pohjan Poikain räjähdyskomennuskunta Valkin valtauksen jälkeen
helmikuun 1 p:nä. Vihollinen saattoi siis kaikessa rauhassa peräytyä
Valkista Riikaan päin. Tartto—Valk joukkoihin kuuluvien panssarijunien
toiminnasta ei liioin tullut mitään, kun rataa ei saatu ajoissa
kuntoon. Samoin radan rikkominen Valkin eteläpuolella vihollisen
peräytymisen vaikeuttamiseksi jäi vain tyhjäksi suunnitelmaksi, se kun
oli mahdoton toteuttaa.

»Juuri voimien vähyyden vuoksi Luhde Grosshofin taistelu muodostui
meille erittäin raskaaksi. Sitäpaitsi liikkeelle lähtökäsky (annettu
Sangasten asemalla 31.1. klo 5,30 ap.) tuli minulle liian myöhään,
sain sen vasta klo 8 ap. Olisi pitänyt ryhtyä etenemään jo yöllä,
jotta hyökkäys Luhde Grosshofia vastaan olisi voitu tehdä ennen päivän
valkenemista, aamuhämärissä, sen sijaan, että se nyt suoritettiin
keskellä kirkasta päivää.

»Lähetän käskyn komppanioille kokoutua Pijrin talon luo, joka on 1:sen
komppanian majapaikka, mukanaan taistelukuormastot. Raskas kuormasto
jätetään rautatievaunuihin kuljetettavaksi myöhemmin junalla Valkiin.
Mukaan otetaan vain se, mitä 2 päivän aikana välttämättä tarvitaan.

»Kokoonnuttuaan 1:nen pataljoona lähtee liikkeelle kulkien vihollisen
huomion välttämiseksi metsän kautta Tellisteen vievää syrjätietä. 1:nen
komppania huolehtii marssivarmistuksesta. Talvipäivä on kirkas ja
auringonpaisteinen.

»Emajoen maantiesillan (Ema- ja Peddeljoen yhtymäkohdassa) ylitse
tultuamme eroavat Söörhofiin vievälle tielle operatsionikäskyn N:o
4 määräyksen mukaisesti 2:nen komppania + l/3 1:sestä K.K.K:sta
jääkäriluutnantti _Koiviston_ johdolla ja 1 joukkue + 1 kevyt
konekivääri 3:nnesta komppaniasta luutnantti _Kalervon_ johdolla.
On huomattavaa, että luoteessa Helmen suunnalla tilanne on vielä
epäselvä. Meidän pohjoispuolellamme sillä suunnalla tiedetään olevan
vielä punaisia joukkoja, joita vastaan 3:s virolainen rykmentti,
Tarton suojeluspataljoona ja 1 _Kuperjanovin_ komppania toimivat.
Söörhofiin on senvuoksi asetettava 1 joukkue selkäpuolen turvaamiseksi.
Jääkäriluutnantti _Koivistolle_ annan määräyksen ottaa haltuunsa Varnan
kartanon, tiedoittaa sen tapahtumisesta viipymättä minulle ja jäädä
sinne odottamaan lisämääräyksiä minulta sekä varmistaa ja tiedustella
joka suuntaan ottaen yhteyden Piglusarin tien kautta, mikäli
mahdollista, Luhde Grosshofia vastaan toimivien joukkojen kanssa.
Luutnantti _Kalervon_ tehtävänä on varmistaa Söörhof, tiedustella
luoteiseenpäin ja olla suoranaisessa yhteydessä rykmentin esikunnan
kanssa. Yhteyden pitoa varten jääkäriluutnantti _Koiviston_ kanssa
saatan luovuttaa hänelle vain yhden ratsulähetin. (Pohjan Poikain
ratsuosasto ei vielä ollut saanut täyttä hevosmäärää, joten vain pieni
osa siitä oli voinut seurata rykmenttiä Sangasteen muiden jäädessä
Tarttoon täydentämään varustuksiaan. Senvuoksi voitiin minulle antaa
vain 2 ratsulähettiä, joiden lisäksi minulla oli oma ratsulähettini,
siis yhteensä kolme. Yhteydenpito eri tahoille hajoitetun pataljoonan
osien välillä ja rykmentin johdon kanssa oli senvuoksi tietenkin varsin
heikkoa.)

»Koko ajan on edestämme, Luhde Grosshofista päin, kuulunut yhtämittaista
tykki- ja kivääritulta. Pataljoonan esikunta ja kuormasto (2:sen
komppanian kuormastoa lukuunottamatta, joka seurasi komppaniaa)
jätetään Emajoen sillan korvassa, lähellä Söörhofin tienhaaraa olevan
karjatalon luo. Mukaan otetaan vain k.k.-, panos- ja sairasreet.
Eteen lähetetään heti pieni varmistus- ja tiedustelupatrulli ottamaan
yhteyttä taistelevan sissipataljoonan kanssa. 1:nen komppania, 2/3
3:nnesta komppaniasta ja 2/3 1:sestä K.K.K:sta sekä ambulanssi (lääkäri
_Kallioinen_ ja sairaanhoitajatar _Kyllikki Pohjala_) etenevät
johdollani aina Pensin talon luo.

»Sissipataljoonan 2 tykkiä on asemissa talon luona maantien varressa.
Pohjan Poikain 3:s patteri on hiukan ylempänä vasemmalla Kiisan
talon luona. Majuri _Snellman_ ohjaa puhelimitse tykistön tulta
metsänreunassa Konisten talon kohdalla olevasta tähystyspaikasta.
Punaisilla on nähtävästi vain yksi tykki käytettävänään. Aika ajoin sen
ammukset putoilevat maantielle Pensin talon eteen.

»Menen Pohjan Poikain patterin luo ja asetun puhelimitse yhteyteen
majuri _Snellmanin_ kanssa. Hän ilmoittaa ensin, että tilanne
parastaikaa on hyvä, ja että vihollinen maantien oikealla puolella
pakenee. Mutta hetkistä myöhemmin hän tiedoittaa, että virolaiset nyt
vuorostaan peräytyvät, ja että tarvitaan pikaisesti yksi komppania
oikealle siivelle avuksi. Aikaisemmin lähettämäni tiedustelupatrulli
palaa tuoden ilmoituksen, että yliluutnantti _Kuperjanov_ itse on
vaikeasti haavoittunut, suuri osa hänen upseereistaan joko kaatunut tai
haavoittunut ja pataljoona vailla yhtenäistä johtoa.

»Annan silloin jääkäriluutnantti _Kärnälle_ käskyn rientää johdossaan
1:nen komppania ja 2 raskasta konekivääriä oikean siiven avuksi.
Ambulanssi seuraa komppaniaa. Kun vielä suljetussa järjestyksessä
marssiva komppania on saapunut Varen torpan kohdalle, saa se tulta
edessä olevasta Luhde Grosshofista. Yksi kuula m.m. lävistää neiti
_Pohjalan_ vyössä riippuvan kenttäpullon. Juosten komppania rientää
edessä olevan puron uomaan, jossa se on täysin suojassa.

»Lääkäri _Kallioinen_ järjestää sitomapaikan Varen torppaan. Paikka
on tosin vaarallinen ollen alttiina vihollisen jalkaväkitulelle, ja
aika ajoin luodit rapisevatkin sen seinissä ja katossa. (Tykkitultaan
vihollinen ei, kumma kyllä, kohdistanut sinne koko aikana.) Myöskin
maantie talon luota n. l/2 km taaksepäin on alttiina punaisten tulelle,
ja vihollisen konekiväärisuihku pyyhkii silloin tällöin maantietä.
joten haavoittuneiden y.m. jälkikuljetus sitä myöten on uhattu, ja
senvuoksi alkumatka on kierrettävä metsän suojassa. Sissipataljoonan
ambulanssi on järjestänyt ensimmäisen sitomapaikkansa siksi kauas kuin
Emajoen maantiesillan pohjoispäässä olevaan karjakartanoon, siis 3 km.
päähän taistelulinjasta. (Lääkäri _Kallioisen_ ambulanssi hoiti sitten
sekä Pohjan Poikien että virolaisten haavoittuneet pysyen urheasti
paikoillaan loppuun saakka huolimatta siitä, että torppa oli koko
ajan vihollistulen alaisena ja luodit tavan takaa puhkoivat kattoa ja
seiniä. Onneksi kuitenkin kuulat kulkivat aina ylhäällä katon rajassa
vahingoittamatta ketään sisällä olevista. Raskaassa työssään ambulanssi
sai avukseen neidit _Inga Sahlbergin_ ja _Ruth Hannulan_.)

»Pataljoonan komentopaikaksi valitsen Varen torpan kohdan. Siitä voi
yhdellä silmäyksellä nähdä taistelualueen ja seurata ottelun kulkua
kokonaisuudessaan. Hetken kuluttua saapuu paikalle eversti _Kalm_,
joka määrää minut rautatie—Varna (viimemainittu mukaanluettuna)
rintamakaistan ja sillä toimivien joukkojen päälliköksi ja antaa
minulle tehtäväksi viipymättä valloittaa Luhde Grosshofin.

»On ilmeistä, että punaiset ovat keskittäneet voimansa Luhde Grosshofin
puolustukseksi, miehittäneet ja varustaneet sen vahvasti (m.m. on
konekiväärejä asetettu puihin). He tekevät koko ajan mitä urhoollisinta
ja sitkeintä vastarintaa. Luhde Grosshof on Valkin lukko, joka on
murrettava auki, ennenkuin voidaan ajatella kaupungin valtaamista.

»Asema on vihollisille mitä edullisin. Puolustuksen tukikohdan muodostaa
kartano puistoineen ja kivirakennuksineen, joka maaston korkeimmalla
kohdalla ollen hallitsee laajalti ympäristöä. Joka puolella leviävät
suuret, aukeat, alaspäin viettävät pellot. Päivällä suoritettavaa
hyökkäystä varten taas asema on mitä epäedullisin. Kun lisäksi maa
on lumen peittämää, eikä hyökkääjillä ole lumipaitoja, on tuskin
lainkaan tilaisuutta suojattuun etenemiseen. Voimien vähyyden vuoksi
taas (sissipataljoona alkoi olla kokonaan hajalla, ja sitäpaitsi se
oli kärsinyt suuria tappioita) ei voida saartaa kartanoa joka taholta,
vaan täytyy rajoittua hyökkäämään pääasiallisesti vain kahdelta
suunnalta. (Ehdottomasti edullisinta olisi ollut tehdä rynnäkkö vasta
seuraavana yönä, eikä sillä olisi juuri aikaakaan menetetty, ellei
olisi ollut tarjolla vaara, että _Kuperjanovin_ pataljoonan hyökkäyksen
murtumisen jälkeen punaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen voittoa.
Tilanteen pakosta oli ryhdyttävä taisteluun huolimatta epäedullisista
olosuhteista.)

»Peddeljokeen pohjoisesta Varen torpan ohitse virtaavan puron syvä
uoma tarjoaa hyökkääjälle täyden suojan. Sen rinteet ovat korkeat
ja verrattain jyrkät kohoten kuperina kartanoa kohden, joten sillä
kohdalla, etenkin maantien itäpuolella, niiden suojassa saattaa päästä
n. 200—300 m. päähän kartanosta. Mutta tämä onkin ainoa etu, minkä
maasto hyökkääjälle suo. Vastustajan ainoa heikko puoli taas on se,
että puolustuksen tukikohta, itse kartano, on aivan alttiina hyökkääjän
tykistötähystykselle ja -tulelle. (Tykistömme suorittikin hyökkäyksessä
suuren palveluksen tukien koko ajan jalkaväen taistelua. Sen tuli
oli erinomaisen tarkkaa ja hyvin ohjattua tuottaen granaateillaan ja
etenkin shrapnelleillaan suurta tuhoa viholliselle.)

»1:sen komppanian päästyä vahingoittumatta edellämainitun puron
uomaan jääkäriluutnantti _Kärnä_ jakaa komppaniansa taistelua varten
seuraavasti: 1 joukkueen jääkärivääpeli _Oivan_ johdolla on edettävä
maantien suunnassa sen oikeaa puolta kartanoa kohden, jääkäriluutnantti
_Kärnä_ itse kahden joukkueen kera ryhtyy kiertämään ensin puron uomaa
myöten Paissariin, sieltä edelleen Piglusariin hyökätäkseen täältä
oikealta kaarrostaen Piglusar—Luhde Grosshof tien suunnassa. Kello on
silloin 1,30 ip.

»1:sen komppanian levittäytyessä taistelua varten virolaisten ketju
makaa puron uomassa. Ylempänä puron rinteellä on toinen ketju, jota
ensin luulemme virolaiseksi, eikä jääkärivääpeli _Oivan_ joukkue siitä
syystä uskalla ampua taempana olevia vihollisparvia, vaikka tilaisuus
siihen olisi erinomainen. Mutta yht'äkkiä edessä oleva ketju avaakin
tulen joukkuetta vastaan. Se on vihollinen. Kauempana olevat, tiheät
bolshevikiparvet ovat kuitenkin jo ehtineet asettua suojaan.

»Paikaltani saatan koko ajan seurata _Kärnän_ joukon liikettä oikealla.
Näen, kuinka se kehittäytyy ketjuun Piglusarin ja Paissarin välillä
ja ryhtyy etenemään kartanoa kohden. Urhoollinen jääkärivääpeli
_Oivo_ ei kuitenkaan malta odottaa komppanian pääosan saapumista,
vaan ryhtyy konekiväärien avustamana hyökkäämään. Joukkue tunkeutuu
kartanon puistoon asti ja joutuu siellä raivoisaan käsikähmään
vastahyökkäykseen käyvien ylivoimaisten vihollisparvien kanssa. _Oivo_
haavoittuu itse leukaan ja lopulta, ettei joutuisi vihollisen käsiin,
ojentaa pistolinsa ohimoaan vastaan ja painaa liipasinta, mutta onneksi
makasiini on ammuttu tyhjäksi. Joukkueen onnistuu käsigranaateilla
torjuen irtautua ahdistavasta vihollisesta ja peräytyä kartanoon vievän
tien ja maantien risteykseen, johon se asettuu asemiin avaten tulen.

»Oikealla sivustalla jääkäriluutnantti _Kärnä_ lähestyy joukkonsa
kanssa, joka suojattomalla aukealla edetessään on alttiina vihollisten
tulelle ja kärsii melkoisia tappioita saaden m.m. tulta etuoikealla
olevasta metsästä. Lähtiessään liikkeelle _Kärnä_ tapaa metsässä
Piglusarin luona pienen joukon virolaisia, n. 30 miestä, jotka hän
ottaa mukaansa.»

Luutnantti _Reponen_ kertoo taistelun tästä vaiheesta:

»Olemme joutuneet ristituleen.

»'Mars mars! huutaa _Kärnä_. — Konekivääri asemiin ja tulta metsään!'

»Juostaan. Lumi pöllähtelee. Konekivääri toimii tehoisasti. Vihollisen
sivustatuli vaikenee vähitellen.

»Syöksytään yli maantien ja heittäydytään asemiin pellolle parinsadan
metrin päähän Luhde Grosshofin puistikosta. Alamme _Kärnän_ kanssa
vierekkäin seisten tähystellä. Tilanne näyttää kummalliselta.
Puistokujassa liikkuu miehiä, toiset tullen meihin päin toiset pyrkien
kartanon suojaan. Vasemmalla olevan virolaisten ketjun suunnalta
hyökkäilee myös väkeä kartanoon.

»'lisivatko virolaiset jo edenneet sinne?' mutisee _Kärnä_.

»Hän koettaa huutaa päästäkseen selville asiasta. Ammunta on tällä
kertaa vaiennut. Joku kartanon luota huutaa vastaan ja heiluttaa
kättään.

»Silloin äkkiä ilmestyy suurehko osasto näkyviin. Kuuluu miestemme
huutoja: nyt ne tulevat!

»_Kärnä_ katsahtaa taakseen ja antaa määräyksen vetäytyä takanamme
olevaan maantienojaan. Koetan kiljua hänelle, että meillähän on
käsigranaatteja. Myöhäistä. Miehemme juoksevat jo. Osasto on
nyt kokonaan näkyvissämme. Suhahtelee — se ampuu siis meitä.
Vihollinen! Entäpä, jos ovat virolaisia, jotka eivät tiedä mitään
kiertoliikkeestämme ja luulevat suomalaisia vastahyökkäystä tekeviksi
bolshevikeiksi. Olkoot! Kun kerran ampuvat, ammumme mekin.

»Avataan tuli. Minulla on venäläinen kivääri, jolla innostun ampumaan.
_Kärnä_ seisoo lähelläni. Kerran kuulen hänen sanovan: mitä on tehtävä?
En muista, mitä vastasin. Alan jälleen ampua ajatellen, että kyllähän
_Kärnä_ sitten antaa määräyksensä kun pääsee johonkin päätökseen.

»Jonkin ajan kuluttua huudetaan minulle, että minun on
otettava komppania johtooni. Tokaisen tylsästi: miksi? Sitten
juolahtaa mieleeni, että _Kärnä_ on ehkä lähtenyt tapaamaan
pataljoonankomentajaa, ja että _Oiva_ kärkensä kanssa on kenties
jäänyt virolaisten riveihin. Otan siis johdon. Pian ymmärrän syyn, kun
alan kulkea pitkin ketjua. Siinä pari miestä kantaa jääkäriluutnantti
_Kärnää_, joka on saavuttanut urhon kuoleman. Luoti on osunut keskelle
otsaa.

»Kaatuneen päällikön viimeiset sanat: mitä on tehtävä? kaikuvat
korvissani.

»Minua häiritsee vielä kysymys, ovatko vastassamme olevat vihollisia vai
ystäviä.

»Siellä ne seisovat. Pelottomia miehiä joka tapauksessa. Päätän koettaa
saada jonkun heistä lähenemään. Määrään muutaman miehen heiluttamaan
nenäliinaa kiväärinpiipun päässä. Lähenevät. Miesten tekisi mieli
ampua, mutta kiellän sanoen:

»'Ei ole vahinkoa, jos tulevat likemmäksi. Siinä tapauksessa, että ne
ovat vihollisia, kaadamme ne kaikki.'

»Mutta ne eivät tule lähemmäksi, vaan äkkiä vetäytyvät taaksepäin ja
alkavat jälleen ampua. Silloin meidän puoleltamme avataan tuli, jota
kestää taistelun loppuun saakka.»

Jääkäriluutnantti _Hannula_ jatkaa Luhde Grosshofin valtauksen kuvausta:

»Oikealta kaartavat joukkomme pääsevät maantien reunaan asti yhtyen
_Oivan_ joukkueeseen, tunkeutuvat vielä jonkin matkaa kartanon
puistoon, mutta vihollinen kohdistaa niihin niin kiivaan, keskitetyn
k.k.- ja kivääritulen, että niiden on pakko vetäytyä maantien taakse
asemiin.

»Haavoittuneita tuodaan yhä enemmän taistelulinjasta. Lääkärillä ja
sairashoitohenkilökunnalla ei ole hengähtämisaikaakaan. Varen torpan
suojat täyttyvät haavoittuneista virolaisista ja suomalaisista.
Niitä kuljetetaan myös tulilinjaa lähempänä olevaan Kamatsin taloon,
jossa komppanioiden sanitäärit antavat ensi avun. Haavoittuneiden
kuljettamiseksi edelleen on taakse jääneen kuormaston purettava
rekiään. Tässä yhteydessä on syytä mainita se erinomainen urheus ja
uhrautuvaisuus, jota tulilinjassa toimivat komppanioiden sanitäärit
osoittavat, samoinkuin pataljoonan hevosmiehet, jotka ajavat pitkin
taistelualuetta usein tulilinjaan asti korjaten haavoittuneita.

»Saatuaan 1:sen komppanian hyökkäyksen pysähdyksiin vihollinen keskittää
nyt tulensa osaksi vasenta siipeämme vastaan, jonka virolaiset
muodostavat, osaksi sen konekiväärien luotisuihku pyyhkii vastapäätä
olevan joen törmää, maantietä ja sitomapaikan ympäristöä.

»Sissipataljoona on jo aivan hajallaan, suuria tappioita kärsinyt
ja vailla yhtenäistä johtoa, mutta ottelee kuitenkin erinomaisen
urhoollisesti. Tulilinjassa olevat virolaiset ovat maantien
oikealla puolella yhtyneet Pohjan Poikien ketjuun taistellen heidän
päällikköjensä alaisina. Vasemmalla puolella maantietä on, kuten
sanottu, yksinomaan virolaisia. Olen aikaisemmin lähettänyt Pensin
luo jääneille 3:nnen komppanian kahdelle joukkueelle käskyn saapua
pikamarssissa Varen luo. Komppania tulee jääkäriluutnantti _Marttisen_
johdolla juoksumarssissa paikalle ja heittäytyy maahan maantien vasemmalle
puolelle metsän suojaan jääden odottamaan enempiä määräyksiä.

»Nähdessäni, että maantien vasemmalla puolella olevat virolaiset
vihollistulen pakotuksesta alkavat peräytyä juosten alas joen
rinnettä annan jääkäriluutnantti Marttiselle käskyn viipymättä
kehittää puolet joukostaan maantien vasemmalle puolelle ja temmata
peräytyvät virolaiset mukaansa takaisin hyökkäykseen. Jääkäriluutnantti
_Marttinen_ lähtee itse joukkueen mukaan.

»Tykistömme, joka aikaisemmin jalkaväen tultua lähelle vihollista on
ollut pakotettu siirtämään tulensa edemmäksi, ryhtyy taas pommittamaan
vihollisen etulinjaa.

»Juostuaan alas puron uomaan kärsimättä tappioita, vaikka vastustaja nyt
suuntaa tulensa puron äyräille, _Marttisen_ joukko alkaa ponnistella
kartanoa kohden. Vihollinen on, kuten myöhemmin saan kuulla, tuonut
lisäväkeä Valkista Luhde Grosshofiin, ja sen vastarinta on nyt
äärimmäisen sitkeää ja raivoisaa.

»Klo 3 aikaan alkaa Varnan suunnalta kuulua kivääritulta, johon muutama
tykinlaukaus sekautuu. Taistelun hälyä kuuluu vain n. 10 minuutin
ajan, senjälkeen kaikki on hiljaista. Arvaan, että jääkäriluutnantti
_Koivisto_ on nyt kosketuksissa vihollisen kanssa, ja päättäen
taistelun lyhytaikaisuudesta hän on tehtävässään onnistunut. Varnan
saattaa siis edellyttää olevan hallussamme ja oikean sivustamme
turvatuksi. Olettamukseni osoittautuukin sitten oikeaksi. Vasen
sivustamme sitävastoin on uhan alainen, sillä panssarijunat eivät pääse
tukemaan toimintaamme, kuten yllä on mainittu.

»Vihollistulen pakotuksesta jääkäriluutnantti _Marttisen_ joukon täytyy
(m.m. keskitti 6 raskasta konekivääriä sitä vastaan tulensa) vetäytyä
hiukan taaksepäin rinteen suojaan. Tällöin vääpeli _Riikosen_ joukkue
1:sestä K.K.K:sta saa käskyn rientää avuksi. Raskaita konekiväärejä
on lumessa vaikea liikutella, kantaessaan niitä miehet uupuvat.
Omien joukkojen yli ampuminen on mahdotonta, kun aukean laidassa ei
ole mitään korkeampaa paikkaa. Siis ei auta muu kuin koettaa pyrkiä
jalkaväen tasalle ja ajoissa vääpeli _Riikonen_ ehtiikin kivääreineen
paikalle. Hän asettaa heti kiväärinsä asemaan ja avaa tulen. Tällä
taisteluhetkellä sattuu seuraava unhottumaton episodi:

»Toisen konekiväärin miehistöön kuuluvat m.m. sotilaat _Hannes
Lappalainen_ sekä veljekset _Oskar_ ja _Sven Häggman_. Kun
k.k.-joukkue avaa tulen, niin silloin juuri punaisten k.k.-suihku
osuu mainittuun kivääriin ja ampujana oleva sotilas _Lappalainen_
haavoittuu käsivarteen ja silmänräpäyksen kuluttua päähän vaipuen
kuolleena kiväärinsä päälle. Samassa _Oskar Häggman_ tarttuu kaatunutta
hartioista, nostaa syrjään ja asettuu jatkamaan ampumista, mutta ei
ehdi aloittaakaan, kun jo saa kuulan päähänsä jääden hänkin kuolleena
virumaan kiväärin päälle. Tämän jälkeen vuorostaan _Sven Häggman_
nostaa kaatuneen veljensä syrjään astuen hänen tilalleen ja ryhtyy
ampumaan. (_Sven Häggman_ pysyi haavoittumattomana sodan loppuun
saakka.) Koko ajan on joukkueen tuli täydellinen, vaikka monta miestä
kaatuu ja haavoittuu. Lopputaistelussa vääpeli _Riikonen_ itse ampuu
toisella kiväärillä, kun ei siihen enää riitä kykenevää miestä ja
loput — 3 miestä — ovat raskaan 'rukin' kantamisesta puolikuolleina.
(Kyseessä olevan kiväärin miehistö menetti taistelussa 2 kaatunutta ja
2 haavoittunutta.)

»Koska jo alkaa hämärtää ja tahdon saada voimia kuluttavan taistelun
mahdollisimman pian ratkaisuun, lähetän viimeisen reservini, jäljellä
olevan joukkueen 3:nnesta komppaniasta tuleen. Sen johtajalle,
vääpeli _Rytköselle_ annan tehtäväksi kulkea ensin puron uomaa myöten
alaspäin Peddeljokeen asti ja sieltä sitten hyökätä vasemmalta puolen
kartanon kimppuun. Mutta joukkue ei maltakaan kulkea tarpeeksi
pitkälle, vaan nousee liian aikaisin ylös puron uomasta joutuen näin
edellisen joukkueen vasemman siiven sisään ja osaksi sen jatkoksi.
Konekiväärijoukkueen tulen suojassa luutnantti _Marttinen_ ryhtyy nyt
lisätyin voimin uudelleen etenemään. Taistelu on ratkaisukohdassaan.
Pitkin koko hyökkäysrintamaa käydään nyt rynnäkköön.»

Pohjan Poikain 1:sen komppanian sotilas S. kertoo Luhde Grosshofin
taistelun loppuvaiheista:

»Konekiväärimme ensimmäisen panoslaukun olemme ampuneet tyhjiin, ja
toinen on jo alulla. Kiväärinpiippu punoittaa. Ajan lunta sen niskaan,
ja saan vastaukseksi kiukkuisen sihinän. Tyhjiksi ammutut kasetit
ovat sikin sokin hangella, ja patruunan hylsyt kohoavat pienenä
kumpuna patruunapesän alla. Käskystä lyön tyhjän laukun piipun tueksi.
Pakkasesta huolimatta olen aivan sulaa kuumuuteen.

»Ehdin vähän vilkaista sivullenikin. Vasemmalla meistä, kartanoon
johtavalla puistokujalla makaa joitakin tummia möhkäleitä Ne ovat
meidän poikiamme. Tuolla aivan lähellä kartanoa joku haavoittunut
Pohjan Poika lepää nojaten vaahteran rosoista runkoa vastaan.
Tuossa taas toinen koettaa ryömiä ketjuamme kohden vetäen perässään
auennutta sidekääröä, jolla hän on koettanut sitoa haavaansa.
Kauempana sanitäärit paareineen kulkevat sitomassa ja korjaamassa pois
taistelukentältä vaikeasti haavoittuneita, joita makaa siellä täällä
ketjumme edessä pitkin koko rintamaa.

»Olemme taistelleet herra ties kuinka kauan. Yht'äkkiä lakkaa ampuminen.
Ainoastaan jokin laukaus enää pamahtaa.

»'Edessä on meidän miehiä, älkää ampuko!'

»Emme käsitä mitään. Tottelemme kuitenkin ja annamme konekiväärimme
levätä. Ainoastaan oikealta kuuluu vielä ammuntaa. Siellä on
virolaisia, jotka räiskyttävät edelleen.

»'Älkää ampuko! Ettekö kuule?'

»Lähin virolainen sotilas väittää ampuvansa vain tähtiä osoittaen tuonne
ylös, jossa taivas alkaa jo hiljalleen hämärtyä. Virolaiset koettavat
kyllä vakuuttaa, että vastassamme on punaisia, ja ettei mikään
väärinkäsitys ole mahdollinen. Mutta me emme tahdo uskoa. Vihdoin
lähtee pari vapaaehtoista ottamaan selvää asiasta. Kiväärin tukki ylös
nostettuna he lähenevät kartanoa.

»'Keitä te olette?'

»Ryhmäpäällikkö K:n kysymys saa vastaukseksi kuularyöpyn, ja huimalla
vauhdilla pojat kipaisevat pellon poikki luotien saattamina ja samaa
kyytiä ketjuun.

»Punaisia!

»Alamme taas ampua uudella innolla.

»'Ketju oikealla!'

»Bolshevikit aikovat siis toden teolla tuhota meidät. Yksi raskaista
konekivääreistä saa määräyksen lähteä avuksi. Kohta tasainen ta-ta-ta
rauhoittaa miehiämme. Oikealta tulee pitkin ketjuamme nopeasti edeten
sanoma: punaiset pakenevat!

»Äsken näyttäytynyt ketju ei siis ollutkaan muuta kuin jono pakenevia,
jotka painautuvat kiireen kaupalla kohti Valkia.

»'Syöksyyn — ylös — mars mars!'

»Hurraten ketjumme painuu jälleen yli lumisen pellon. Kevyemme ampuja
juoksee aukean ylitse kivääri kainalossaan ampuen sillä juostessaan
minkä ennättää.

»Näen jonkun uhkarohkean punaisen lättiläisen ruumiin melkein
puolivälissä aukeata. Poisheitettyjä kiväärejä, selkäreppuja ja verta
on kaikkialla. En ehdi muuta kuin vähän vilkaisemaan sivulle, vauhtimme
on näet ankara.

»Sivuutamme tiilirakennuksen ja sen yhteydessä olevan pienen puutalon.
Mies seisoo viimemainitun ovella. Erotan hänen kädessään kevyemme
ampujaan kohdistetun kiväärin. Aivan kintereilläni juoksee johtajamme L.

»'Ammu!'

»Silmänräpäyksessä hän käsittää tilanteen, salamana lentää kivääri
poskelle. Laukaus. Tumma ruumis vierähtää porraspäihin jääden siihen
liikkumattomaksi.

»Maantielle tullessamme saamme näkyviimme vihollisen jättämän
konekiväärin, vähän matkan päässä toisen ja aivan sen vieressä
kolmannen — kevyen. Ohimennessämme vain kosketamme niitä
vahvistaaksemme ne komppaniallemme kuuluvaksi sotasaaliiksi.

»Maantien toisella laidalla on rykelmä heinähaasioita. Kuumeisella
kiireellä käymme työhön käsiksi, ja pian on meillä niin suuri aukko
heinämuurissa, että voimme pistää konekiväärimme piipun siitä ulos
suunnataksemme tulen pakeneviin. Loivalla mäenrinteellä kapuaa
joukottain punaisia lättiläisiä pyrkien metsän suojaan. Mutta heidän
ollessaan jo pitemmällä kuin puolivälissä saamme kiväärimme kuntoon, ja
sitten se alkaa. Lumi vain pöllähtelee yhtenä ryöppynä. Ruumis ruumiin
jälkeen vierähtää alas rinnettä. Punaiset koettavat raahata turvaan
haavoittuneita tovereitaan, mutta auttajat jäävät myös makaamaan
hangelle kevyemme kuulien satuttamina.

»On jo aivan hämärää, kun ammumme viimeisen laukauksemme. Makaamme
ketjussa Luhde Grosshofin eteläpuolella. Vähitellen hikinen ruumis
jäähtyy, ja pakkanen alkaa tuntua purevalta. Tapaa taas vanhat tutut,
jotka on hetkeksi unohtanut taistelun melskeessä.

»'Vielähän elät!'

»'Vielähän sinäkin.'

»'Terve, terve. Meillä taisikin olla kuumat paikat?'

»Huudahduksia, kysymyksiä ja vastauksia satelee ilmassa. Se on kaatunut
ja se ja se. Mieli synkistyy.

»Puolisen tuntia makaamme ketjussa pakkasen kynsissä. Patrulleja
muodostetaan ja lähetetään joka suuntaan. Komppanian jäännös kokoutuu
jonkin pitkän rakennuksen edustalle.

»'Kiväärit yhteen — pane! Poistukaa!'

»Ryhmät ovat käyneet pieniksi. Vähän ajan kuluttua tuodaan höyryävä
kenttäkeittiö paikalle. Saamme jotakin taas suuhumme. Olemmekin
tapelleet koko päivän syömättä. Ulkona pihamaalla tuntuu kylmältä.
Lähden sisälle lämmittelemään. Pilkkopimeät huoneet ovat täynnä
sotilaitamme. Viimeisessä huoneessa on virolaisia, _Kuperjanovin_
sissejä.

»Takaisin pihalle pyrkiessäni törmään vastakkain 3:nnen komppanian
lähetin kanssa. Hän, tuo metrinkorkuinen, raahaa perässään komppanian
lippua.

Luhde Grosshofin valloittaja, jääkäriluutnantti _Hannula_
ratsulähettinsä kera kartanon pihalla.

»'Minä pelastin meidän komppaniamme lipun. Sinne olivat jättäneet
taistelukentälle.'

»'Minne viet sitä nyt?'

»'Komppanianpäällikölle.'

»'Anna kun autan sinua. Tule mukaan.'

»'Lippua en anna. Minähän sen pelastin.'

»Autan häntä pääsemään perille. Miten lujasti nuo pienet kädet ovatkaan
kietoutuneet lipputangon ympärille! Mennessään hän vielä mutisee
itsekseen:

»'En anna, en, vaikka miten kävisi.'

»Suljen oven hänen jälkeensä ja painun ulos pakkasiltaan.»

Luhde Grosshofin kartano joutui täten siis erittäin sitkeän ja
raivokkaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan haltuun
tammikuun 31 p:nä klo 4,30 ip. Taistelun harvinaista kiivautta osoittaa
sekin, että sen kuluessa Pohjan Pojat ja lättiläiset tarkk'ampujat
saattoivat joutua käsikähmäänkin, jolloin oteltiin mies miestä vastaan
elämästä ja kuolemasta.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli saanut tulikasteensa ja osoittanut
loistavasti, että sen kuntoon saattoi luottaa vaarallisimmissakin
tilanteissa. Koko pataljoona oli täyttänyt tehtävänsä loistavasti,
urhoollisesta pataljoonankomentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka.

Pataljoonan tappiot olivat erittäin raskaat. 1:nen komppania menetti
kaatuneina päällikkönsä, jääkäriluutnantti _Antti Kärnän_ ja sotilaat
_Eino Aulangon, Akseli Hieperin, Sulo Koskisen, Vilho Koskisen_ ja
_Aarne Virtasen_ sekä kaatuneena tai vangiksi joutuneena sotilas
_Pekka Väätäsen_ ja haavoittuneina 3 upseeria, joukkueenjohtajat
_Eero Gammelinin, Yrjö Brusinin_ ja _Oivon_, 3 aliupseeria ja 11
sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa 1 aliupseeri: kersantti
_Arvo Järvinen_, ja 4 sotilasta: _Topias Hämäläinen, Niilo Jussila,
Kalle Laaka_ ja _Kalle Tenho_. l:sestä K.K.K:sta kaatui aliupseeri
_Otto Snellman_ ja sotilaat _Edvin Aho, Oskari Häggman_ ja _Hannes
Lappalainen_ sekä haavoittui 4 sotilasta. 3:nnen komppanian tappiot
olivat varsin suuret: kaatuneet: vääpeli _Toivo Auvinen_, kersantti
_Antti Valtonen_, ryhmänjohtajat _Lauri Brander_ ja _Viljo Teeri_
ja sotilaat: _Antti Ahvonen, Ville Haajanen_ ja _Pauli Veikkola_
sekä haavoittuneet: 2 upseeria, joukkueenjohtajat _Kaarlo Mantere_
ja _Rytkönen_, ja 25 sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa
4 sotilasta: _Oskari Ahokas, Yrjö Häyhä, Yrjö Taberman_ ja _Väinö
Vallin_. Pataljoonan kokonaistappio oli: kaatuneita, haavoihinsa
kuolleita ja kadoksiin joutuneita: 1 upseeri, 6 aliupseeria ja 20
sotilasta, sekä haavoittuneita: 5 upseeria, 2 aliupseeria ja 32
sotilasta.

Jääkäriluutnantti _Hannula_ kertoo edelleen:

»Heti kartanon valtauksen jälkeen punaisten tykki, joka on asemassa
Telin luona, alkaa pommittaa ihmeteltävän tarkasti kartanoon vievää
tietä ja itse kartanoa. Pommitusta kestää vain n. 10 minuuttia, eikä se
vahingoita ketään.

»Ihmettelen, miksi taistelun loppupuolella tykistömme ei ole enää
avustanut hyökkääviä joukkojamme. Selityksen saan taistelun päätyttyä
majuri _Snellmanilta_. Punaiset olivat lähettäneet nähtävästi radan
vartta pitkin joukon kiertämään vasenta sivustaamme. Tästä liikkeestä
emme Varen luona tienneet mitään, eikä sitäpaitsi olisi ollutkaan
voimia jäljellä sitä vastaan. Silloinkuin taistelu Luhde Grosshofista
oli ratkaisukohdassaan, ilmestyi tykistön eteen Konisten talon kohdalle
metsänreunasta yhtäkkiä punaisten ketju. Se oli nähtävästi ensin
kulkenut radan vartta ja sitten painunut Peddeljoen uomaan, josta se
nousi Konisten kohdalla ylös. Patterien oli kiireimmiten valjastettava
hevoset tykkien eteen ja ajettava täyttä laukkaa tiehensä. Sillan
korvassa, lähellä Tellisteä, ollut virolainen ambulanssi ajoi suin
päin matkoihinsa. Luhde Grosshofin juuri silloin tapahtunut valloitus
pakotti kuitenkin tämän vihollisjoukon peräytymään takaisin.

»Kartanosta karkoitettu vihollinen pakenee meidän konekivääritulemme
ahdistamana suurimmaksi osaksi suoraan alas Peddeljoen uomaan ja sieltä
edelleen rautatielle päin. Panssarijuna olisi tällöin erinomaiseksi
avuksi. Kartanon kellarista löydetään vielä joitakuita kätkeytyneitä
vihollisia, niiden joukossa pari kiinalaista. Vastustajamme ovat
olleet lättiläisiä, joukossa kiinalaisiakin, joiden ruumiita löydetään
kaatuneiden joukosta.

»Taistelusta uupuneet miehet eivät jaksa ajaa takaa vihollista,
joten pataljoona pysähtyy yhdessä kerallamme lopputaisteluun
osaaottaneiden virolaisten kanssa — n. 30—40 miestä — asemiin Luhde
Grosshofista n. 1 km. lounaiseen olevaan tienristeykseen. Samaan
aikaan saapuu jääkäriluutnantti _Koivistolta_ kirjallinen ilmoitus,
että Varna on hallussamme. Heti taistelun päätyttyä lähetetään
patrullit etuoikealla olevaan metsään, vasemmalle rautatietä kohden
ja pitkin maantietä, ottamaan selvää, ovatko kylät edessämme
vihollisista vapaat. Haavoittuneita ja kaatuneita kerätään vielä
takanamme taistelualueella. Patrullit palaavat kylistä ilmoittaen,
etteivät ole nähneet niissä mitään epäilyttävää. Pataljoona kerätään
tienristeykseen. Kenttäkeittiölle on lähetetty käsky saapua paikalle,
ja miehille jaetaan lämmin keitto, josta edellisestä päivästä saakka
nälkää nähneet virolaisetkin saavat osansa. Syönnin jälkeen lähdetään
liikkeelle mukanamme luutnantti _Pekarskyn_ johtama pieni joukko
sissipataljoonasta. Muu osa siitä on aivan hajallaan, ja sitä kootaan
ja järjestetään rintaman takana.»

Luhde Grosshofin taistelusta tulkoon tässä yhteydessä vielä mainituksi,
että jääkärimajuri _Snellmanin_ tykistön tulen vaikutus huomattiin
taistelun päätyttyä erittäin tehokkaaksi. Kartanossa ja sen ympärillä
olevissa punaisten asemissa huomattiin useita täyssattumia, pihalla
olleisiin vihollisen konekivääripesäkkeihin oli putoillut Pohjan
Poikain tykkien ammuksia, ja eräänkin iskukuopan ympärillä makasi
19 vihollisen ruumista. 1:nen patteri kulutti taistelun aikana 148
granaattia ja 3:s patteri 80 shrapnellia ja 5 granaattia. Pohjan
Poikain tykistöstä haavoittui taistelussa vain 1 mies lievästi.

1:sen pataljoonan vaiheista taistelun jälkeen ja tulosta Valkiin
jääkäriluutnantti _Hannula_ kertoo:

»On jo tullut pimeä. Maasto maantien oikealla puolella Luhde Grosshofin
kartanosta Valkiin saakka on aukeata, kumpuista, vasemmalla taas
on Peddeljoen uoma, ja heti sen toiselta puolelta alkaa havumetsä.
Ennen Valkia on useita puolustukseen sopivia kohtia bolshevikeille.
Kun tahdon päästä eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin tarvitsematta
vihollisia kohdatessamme levittää koko pataljoonaa taisteluun, lähetän
jääkäriluutnantti _Marttisen_ johdolla edellämme kulkemaan pienen,
käsigranaateilla runsaasti varustetun iskujoukon, jonka tehtävänä
on pimeyttä hyväkseen käyttäen yllättävästi ottaa haltuunsa edessä
olevat kylät, jos punaiset yrittäisivät niissä vastarintaa. Muu osa
pataljoonaa seuraa jäljessä. Vihollinen on kuitenkin vetäytynyt Valkiin
saakka. Pataljoona ja luutnantti _Pekarskyn_ joukko majoittuvat Laun,
Ramonin ja Duden taloihin. Viimemainittu huolehtii oikean sivustamme
varmistuksesta, muu etuvartiopalvelus annetaan 1:sen komppanian
tehtäväksi, joka asettaa kenttävartion Teliin ja ryhtyy tiedustelemaan
Valkia kohden. Puolustusasemat määrätään ja raskaat konekiväärit
asetetaan asemiin, sittenkuin ne on puhdistettu. Uupuneet sotilaat
saavat levätä.

»Päivän taistelu on ollut raskas ja verinen vaatien monta korvaamatonta
uhria. Suuremmat ovat kuitenkin punaisten tappiot. Valkin asukkaat
kertovat sittemmin, että koko päivän punaiset ovat kuljettaneet
kuolleitaan ja haavoittuneitaan kuormittain taistelupaikalta Valkiin.

»Välittömässä johdossani oleva taisteluvoima on illalla 31
p:nä melko vähiin supistunut 1/3 pataljoonaa, nyt siis puolet
taisteluvahvuudestamme, on muualla sidottuna. Mitään reserviä ei ole.
Tykistö on vetäytynyt takaisin. Niin ollen olen pakotettu luopumaan
aikeestani hyökätä vielä sinä yönä kaupunkiin. Sitäpaitsi saan illalla
eversti _Kalmilta_ käskyn pysyä ottamissani asemissa ja odottaa
aamua, jolloin tykistön toiminnan tuloksista riippuen annettaisiin
etenemiskäsky.

»Yöllä saan vielä _Kuperjanovin_ sijaiselta ilmoituksen, että hän on
sissipataljoonan kanssa Kiisan talossa, ja että siitä on jäljellä n.
150—170 miestä.

»Ei voida siis toistaiseksi ottaa lukuun sissipataljoonan käyttöä
kokonaisuudessaan, sillä sitä ei vielä ole saatu jälleen kootuksi
ja järjestetyksi, ja sitäpaitsi se on lopen uupunut. Illalla
ilmoittautuu minulle tosin vielä n. 40 miestä sissipataljoonasta,
joten käytettävissäni on sillä hetkellä n. 70 virolaista. Koska pidän
voimiani riittämättöminä ja luutnanttien _Koiviston_ ja _Kalervon_
toimintataholta ei kuulu mitään levottomuuteen aihetta antavia
tietoja, päätän kutsua 2:sen komppanian ja luutnantti _Kalervon_
joukkueen takaisin pataljoonan luo voidakseni yhdistetyin voimin
aamun valjetessa rynnätä sisään kaupunkiin. Ilmoitan toimenpiteestäni
eversti _Kalmille_, joka vastaa, että on tosin uskallettua ottaa pois
mainittuja osastoja, mutta ettei hän tahdo silti peruuttaa määräystäni.
Samalla hän kuitenkin kieltää hyökkäämästä Valkiin ennen hänen
käskyään. Luutnantit _Koivisto_ ja _Kalervo_ saapuvat aamuhämärissä
ja majoittuvat työväentaloon maantien varrelle. 2:nen komppania on
menettänyt Varnan taistelussa vain 1 miehen lievästi haavoittuneena.

»Pohjan Poikain tykistö asettuu asemiin majapaikkamme luo ja ryhtyy
päivän valjettua pommittamaan kaupungin eteläpuolta pyrkien
rautatienaseman ja radan vahingoittamiseen. Tehtävä on kuitenkin
vaikea, sillä suoranaista tähystysmahdollisuutta ei ole, tuli on
ohjattava kartan ja kaupungin muita rakennuksia korkeammalle kohoavien
tornien y.m.s. mukaan.

»Aamulla saan etenemiskäskyn eversti _Kalmilta_ ja ilmoituksen, että
hiihtokomppania, joka aamuyöstä on saapunut Tartosta Sangasteen
jääkäriluutnantti _Kareksen_ johdolla, on annettu käytettäväkseni.
(Jääkäriluutnantti _Kares_ ilmoittautui minulle kuitenkin vasta
iltapäivällä Valkissa.)

»Aamuyön kuluessa 1:sen komppanian tiedustelupatrullit ovat retkeilleet
kaupunkiin asti.

»Tykistömme juuri aloittaessa pommitustaan tuodaan luokseni 3
punasotilasta, jotka 1:sen komppanian kenttävartiosto on vanginnut
maantiellä, kun he ajoivat reessä kaikessa rauhassa Valkista Luhde
Grosshofia kohden. Vangit, jotka ovat lättiläisiä ja muuten hyvissä
sotilaspukimissa, kertovat olevansa sanitäärejä, nukkuneensa yön
rautatienasemalla ja herättyään huomanneensa kaikkien lähteneen
pois. He luulivat silloin, että joukot ovat lähteneet rintamalle
Luhde Grosshofiin, ja lähtivät ajamaan perässä joutuen siten suoraan
käsiimme. Heidän kertomuksestaan saattaa siis olettaa, että punaiset
ovat vetäytyneet pois kaupungista. Samalla saapuu itsestä komppaniasta
ilmoitus, että patrulli on todennut kaupungin olevan vihollisista
vapaan. Asukkaiden kertoman mukaan ovat viimeiset punaiset lähteneet
sieltä klo 4 aamulla ja mennessään räjähdyttäneet rautatienaseman
vesitornin.

»Tykistö, joka on ehtinyt ampua n. 10 panosta, lopettaa tulensa Annan
1:selle pataljoonalle ja _Kuperjanovin_ sissipataljoonalle, joka aamun
kuluessa on saapunut majapaikallemme mukanaan 1 eskadroona virolaista
ratsuväkeä, käskyn järjestyä marssivalmiiksi maantielle. Pataljoonan
kuormasto, joka niinikään on aamulla saapunut paikalle, liittyy perään.
Tykistö valjastaa kiireesti hevosensa ja ajaa täyttä vauhtia kaupunkiin
saapuen sinne ennen meitä.

Kaupunkiin saapuessamme ovat asukkaat keräytyneet vastaamme.
Äänettöminä, ilmaisematta iloa tai mielipahaa he katselevat tuloamme.

»Hetken perästä saan ilmoituksen, että 2:sen pataljoonan kärki on
saapunut Valk 1:n rautatienasemalle.

»Sissipataljoonalle olen antanut käskyn sijoittua kaupungin
pohjoislaitaan Peddeljoen pohjoisrannalla olevaan esikaupunkiin ja
varmistaa suuntaan Valk—Varna, koska tilanne Varnasta pohjoiseen
on vielä epäselvä, eikä sieltäpäin odotettavia virolaisia joukkoja
vielä kuulu. 2:nen komppania + 1/3 1:sestä K.K.K:sta saa tehtäväkseen
sijoittua Valk II:n rautatienaseman luo ja varmistaa sekä tiedustella
länteen ja etelään. 1:nen ja 3:s komppania sekä 2/3 1:sesta K.K.K:sta
jäävät reserviin lepäämään ja majoittuvat Kirkkotorin läheisyydessä
oleviin taloihin. Pataljoonan esikunta sijoittuu Moskovankadun varrella
olevaan hotelli Petersburgiin, jossa sitten myös pataljoonan upseeristo
saa asunnon. Päivällä saapuu myös eversti _Kalm_ esikuntineen.
Rykmentin esikunta sijoitetaan hotelli Centraliin Pihkovankadun
varrelle, 2:sen pataljoonan esikunta hotelli Eurooppaan Asemakadulle
ja patteriston esikunta hotell Baltischer Hofiin Riiankadun varrelle.
Junat eivät vielä pääse Valkiin saakka, sillä välillä on pari siltaa
korjaamatta. Ensimmäinen juna saapuu Valkiin vasta seuraavana yönä.»

Eversti _Kalm_ päättää »Pohjan Poikain rykmentin Taistelukertomuksen
30.I.—1.II.1919» seuraavasti:

»Johtamani Pohjan Poikain rykmentin upseeristo ja miehistö varsinkin
sen I pataljoona osoitti loistavaa urhoollisuutta ja sitkeyttä
taistelussa ylivoimaista lättiläistä vihollista vastaan, jolla oli
erinomainen ampumakuri, ja joka ‒ ‒ ‒ ‒ oli taitavien upseerien
johdossa. Erinomaista uhraavaisuutta osotti myös _Kuperjanovin_
sissipataljoona.

»Panssarijunat eivät voineet toimia sen johdosta, että rata oli monessa
kohden rikottu, eikä sitä taistelun kuluessa voitu saada korjatuksi.

»Kaupungin vallattuaan ryhtyivät komennossani olevat joukko-osastot
taistellen etenemään kaupungin itä-, kaakkois-, etelä-, lounais- ja
länsipuolelle.

»Kuten edellä olevasta jo selviää, eivät eversti _Kannin_ johdossa
olevat 3:s ja 6:s Viron jalkaväkirykmentit katkaisseet Valk—Riika
rautatietä räjähdyttämällä Sedde-joen yli johtavaa siltaa, jonka
piti tapahtua viimeistään 30:na p:nä tammikuuta. Näin ollen ei minun
komentoni alaisena olleen räjähdysosaston toimenpide, kun se 31.I. klo
15,30 sai tuhotuksi Valk—Pihkovan rautatiellä olevan sillan Murgin
luona, siten voinut yksin estää vihollista viemästä Valkin kaupungista
pois suurta määrää täyteen lastattuja vaunuja kallisarvoisine
vetureineen. Luotettavien kaupunkilaisten kertomuksien mukaan lähtivät
viimeiset junat kaupungista 31.I. klo 19 tienoilla, kello 20 räjähdytti
vihollinen asemalla vesitornin ja veturitallin edustalla olevat
kääntösiltalaitteet. Liikkuvasta kalustosta jäi asemalle vain yksi
kapearaiteisen rautatien veturi ja konepajassa olevat 2 korjauksen
alla olevaa leveäraiteisen radan veturia, muutamia matkustajavaunuja,
muutamia kymmeniä tavaravaunuja, niistä osa täydessä kunnossa, sekä 7
kpl. vaunujen päälle asetettavia panssarijunaan kuuluvia suojuksia.

»Kaupunki itse ei joutunut taistelussa kärsimään mitään vaurioita, mutta
sensijaan oli sen asukkaat ryöstetty mahdollisimman perinpohjaisesti,
sen asukkaista ampumalla murhattu pari sataa henkeä melkein kaikki
yhteen paikkaan, ja oli vihollinen tämän lisäksi vienyt kaupungin
asukkaita näiden ilmoitusten mukaan mennessään vankeina noin 300 henkeä.

»Vihollisen tappiot olivat melkoiset, eivätkä he edes kerinneet kaikkia
kaatuneitaan korjaamaan pois. Summittaisen arvion mukaan menettivät
he kuolleina kaikkiaan toistasataa [1:sen pataljoonan komentajan,
jääkäriluutnantti _Hannulan_ mielestä luku on arvioitu liian pieneksi]
ja haavoittuneina todennäköisesti ainakin kaksi sen vertaa. Tämä
arvio perustuu osittain siihen, mitä itse olemme nähneet, osittain
kaupunkilaisten kertomuksiin.»




3. Toinen taistelukausi.

(Taistelut Valkin eteläpuolella ja lepohetki Votkissa.)


Valk, johon Pohjan Pojat valloittajina nyt marssivat, on
venäläistyylinen kaupunki Peddeljoen etelärannalla, Huolimatta
erinomaisesta asemastaan viideltä suunnalta tulevien rautateiden
risteyksessä se ei ole vielä toistaiseksi mikään huomattava tehdas-
tai kauppakeskus, vaan pikemminkin syrjäinen maaseutukaupunki. Sen
asukasluku on n. 8.000, suurimmaksi osaksi virolaisia ja lättiläisiä,
varsin runsaasti myös saksalaisia, venäläisiä ja juutalaisia.

Kaupunki tekee ensi näkemältä ikävän vaikutuksen mataline,
jyrkkäkattoisine puuhökkeleineen ja ahtaine, mutkikkaine katuineen.
Keskikaupungilla on sentään nykyaikaisempi ja siistimpi leima.
Siellä kohoaa paikoitellen puutalojen keskeltä uudenaikaisia,
useampikerroksisia kivimuureja, kouluja, hotelleja ja
hallintovirastoja, joihin Pohjan Pojat nyt toistaiseksi sijoittuivat,
ja muita leveämpi puistokatu johtaa asemalle. Mitään varsinaisia
nähtävyyksiä ei Valkissa ole.

Kaupungille antoi lähinnä seuraavina aikoina erikoisen leimansa sen
silmäänpistävän lukuisten ajurien ja varisparvien ohella Pohjan poikain
harmaiden sotilaiden vilinä tehden siitä todellisen sotilaskaupungin.

Edellä on jo mainittu siitä viileästä vastaanotosta, joka tuli
Pohjan Poikain osaksi heidän marssiessaan eri puolilta Valkiin.
Kaupunkilaisten kärsimykset viime päivinä ja edelleen jatkuva
epävarmuus vaikuttivat siihen epäilemättä sangen suuresti. Asukkaista
juutalaiset suhtautuivat alunperin karsaasti suomalaisiin voimatta
sietää heidän tuomaansa kuria ja järjestystä. Heidät saatiin m.m. vasta
sakkouhkauksin avaamaan kaupungin myymälät, jotka suurimmaksi osaksi
olivat heidän käsissään. Lättiläisissä taas oli paljon bolshevikeja,
joiden käytös suomalaisia vapaaehtoisia kohtaan luonnollisesti oli mitä
vihamielisin. Mutta muiden asukkaiden suhteen suomalaiset eivät juuri
saaneet aihetta valittaa.

Näky, joka punaisten viimeisenä tervehdyksenä kohtasi Pohjan
Poikia Valkissa ja sen ulkopuolella, oli unohtumaton. Bolshevikien
kiduttamalla surmaamien ja ampumien ihmisten ruumiita oli kaupungin
ympäristöllä, hangelle heitettyinä ja metsiin haudattuina, kaikkiaan
noin parisataa henkeä.

Bolshevikien kammottavat murhat Valkissa ennen kaupungin joutumista
suomalais-virolaisten joukkojen valtaan saavat todella turhaan etsiä
vertaistaan. Kiduttamalla surmattujen joukossa oli sekä vanhoja että
nuoria, sekä naisia että miehiä, joille itsekullekin oli koetettu
keksiä mahdollisimman suuria tuskia tuottava kuolintapa. Piinaten,
jäseniä silpoen, luita katkoen ja polttoraudollla kiduttaen oli
onnettomilta henki riistetty, niin että omaisten oli vaikeaa tuntea
vainajia. Mainitseepa eräs kertojamme, että ainakin osa surmatuista
olisi heitetty hautaan vielä puoleksi elävinä ja sitten luotu
haudat umpeen tukahduttaen onnettomat uhrit mullan alle. Henkensä
heitettyäänkään surmatut eivät saaneet olla rauhassa bolshevikien
petomaisuudelta: alastomiksi ryöstettyjä ja silvottuja ruumiita
häväistiin vielä kaiken kukkuraksi mahdollisimman raa'alla tavalla.

Melkein kaikkialla, mihin Pohjan Pojat seuraavina päivinä tulivat
vieraisiin, oli surua. Joko oli joku omaisista saanut surmansa
tai sitten viety vankina peräytyvien punaisten mukana teille
tietymättömille.

Helmikuun 1 p:n iltana saapuivat Valkiin pohjoisesta ja luoteesta
odotetut virolaiset joukko-osastot. 3:s rykmentti ryhtyi etenemään
Valkista, mutta ei päässyt kauaksi. 6:s rykmentti suojeli
rautatielinjaa Moisakylä—Valk.

Vihollinen oli tosin karkoitettu Valkista, mutta se liikehti
edelleen aivan lähellä kaupunkia, jonka asema niin ollen ei ollut
ensinkään taattu. Koko Valkin valtauspäivän ja seuraavan yön kuului
kaupungin etelä- ja länsilaidasta kiväärinrätinää. Pohjan Poikain
2:sen komppanian patrullit siellä kahakoivat vihollisen kanssa; m.m.
Ermeksen, Borishofin ja Luhden tienoilla ne joutuivat bolshevikien
kanssa tekemisiin. Myöskin 3:s virolainen rykmentti ja Tarton
sissipataljoona (=_Kuperjanovin_ sissit) olivat kaupungin länsipuolella
kosketuksissa lähikartanoihin sijoittuneiden punaisten kanssa.

Valkin asemaa vahvistaakseen eversti _Kalm_ antoi alaisilleen joukoille
»Operationikäskyn Tartto—Valk joukoille 2.2.1919», jossa joukot
määrättiin ottamaan seuraavat asemat:

Tarton sissipataljoona: Ermes—Borishof—Kalnastoldit.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona, jonka alaiseksi oli määrätty myös
hiihtokomppania, tykistön avustamana: Purgail—Tulbe—Binke—Ramelek ja
edelleen lähelle Bekkeä.

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona tukenaan yksi tykistöjaos:
Bekke—Zeple—Pyssa—Ratnek—Mörgi.

Operatsionikäsky päättyy seuraavasti:

»5. Yllämainitut tehtävät ovat nopeasti suoritettavat, kiinnittämättä
mitään huomiota tilannetta tuntemattomiin harhaileviin virolaisiin
joukkoihin. Jos he rupeavat sekaantumaan antamiini tehtäviin tai
harhailevat rintama-alueellamme, on ilmoitettava minulle kohta, sekä
mainittava mistä joukko-osastosta ja kenen johdolla he ovat.

»6. Kapteeni _Irwin_ on panssarijunillaan tuettava 1 pataljoonaamme
Valk—Wolmar radalla.»

Jääkäriluutnantti _Hannula_, jolle operatsionikäsky annettiin
suullisesti jo illalla helmikuun 1 p:nä, määräsi saadakseen tiedon
vihollisen voimista ja sijoituksesta hänen pataljoonalleen annetun
alueen kahdella pääsuunnalla yhden hiihtojoukkueen etenemään ilman
suksia vääpeli _Väinö Westerlingin_ johdolla Sileen ja hiihtokomppanian
päävoiman jääkäriluutnantti _Kareksen_ johtamana Tulbea kohden. Käskyn
saaneet joukot lähtivät liikkeelle klo 6 ip., jolloin jääkäriluutnantti
_Karesta_ seurasi Pohjan Poikain patteriston räjähdyskomennuskunta
tuhotakseen, jos mahdollista, rautatiesillat Tulben eteläpuolella.

Vääpeli _Westerlingin_ joukkue ei päässyt pitkälle, ennenkuin se
joutui taisteluun vihollisen kanssa ja oli n. tunnin kestäneen
laukaustenvaihdon jälkeen pakotettu peräytymään ylivoiman tieltä
kaupungin laitaan jääden asemiin rautatien varteen.

Siitä tiedon saatuaan jääkäriluutnantti _Hannula_ antoi 1:sen
komppanian v.t. päällikölle, jääkärivääpeli _Korhoselle_ käskyn
komppaniansa ja 1:sen K.K.K:n 3:nnen joukkueen kera lähteä liikkeelle
ja tunkeutua ottaen mukaansa vääpeli _Westerlingin_ joukkueen vielä
samana yönä Sileen.

Komppania, jonka miehistö oli viime päivien matkoista, taisteluista
ja marsseista lopen uupuneena juuri päässyt levolle kylmille
kivilattioille ainoana peitteenään manttelinsa, hätyytettiin ja lähti
hetken kuluttua nurkumatta yölliselle taisteluretkelle klo 9,30 ip.

Kaupungin laidasta komppania otti mukaansa hiihtojoukkueen, joka
asetettiin kärjeksi ja jatkoi matkaa maantietä myöten etelää kohden.
Vastarintaa kohtaamatta edettiin Sadeskalin talon luo. Mutta sen
sivuutettuaan marssijärjestyksessä kulkeva komppania joutui vihollisen
tulen alaiseksi. Bolshevikien pieni, n. 30—40-miehinen etujoukko oli
asettunut yhden konekiväärin kera tien vasemmalla puolen olevalle
kummulle väijyksiin ja päästänyt suomalaisten kärjen rauhassa sivuitse
yllättääkseen jäljessä marssivan pääjoukon.

Komppania levittäytyi nopeasti ketjuun ja avasi konekivääri- ja
kivääritulen vihollisen asemia vastaan. Laukaustenvaihtoa kesti klo
10,30—11,15 ip. Sitten komppania hurraten syöksyi vihollisen asemien
kimppuun ja karkoitti niissä piilleet bolshevikit. Pohjan Pojat eivät
kärsineet taistelussa minkäänlaisia tappioita.

Senjälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa tällä kertaa kärkenä 8
vapaaehtoista vääpeli _Havaan_ johdolla. Oli selvää, että karkotettu
bolshevikijoukko oli vain suuremman vihollisvoiman etuvartio, joten
joltisellakin varmuudella voitiin olettaa taistelun olevan lähellä.

Kärki saapui kuitenkin vastarintaa kohtaamatta Snikeriin tarkastaen sen
ja lähtien edelleen. Se ennätti jo tutkia suuren osan melkoisen laajaa
Meshulin kylää, mutta sitten kylän eteläpuolisiin taloihin asettuneet
punaiset — 250—300 miestä ja 2 konekivääriä — avasivat yht'äkkiä n. 30
metrin päästä tulen kärkeä vastaan. Se painautui asemiin ja vastasi
tuleen, sillä aikaa kuin komppania levisi ketjuun tien oikealle
puolelle ja hiihtojoukkue tien viereen kylän taa.

Luutnantti _Reponen_ kertoo taistelusta:

»Jättäydytään metsän reunaan. Patrulli on tarkastamassa talorykelmää,
joka luurankomaisten puiden ympäröimänä törröttää keskellä pimeää
lakeutta.

»Silloin se alkaa. Ensin pari kolme laukausta, sitten tuiskuna.
Komppania hajautuu ketjuksi. Heti havahtuu vihollisen konekivääri.
Lukemattomien rakeiden tavoin suihku viuhahtaa ylitsemme. Ensimmäinen
ja toinen joukkueemme vetäytyvät oikealle, kolmas painuu kohti kylää.

»Äkkiä tuli lakkaa. Äänettöminä edetään pitkin kenttää, hermot
jännittyneinä. Ei vielä mitään, ei vielä... ei vieläkään... nyt!

»Hirvittävä rätinä raikuu yli aukeaman. Käskyttä heittäytyy joka mies
maahan — taitavammin kuin milloinkaan harjoituksissa.

»Öinen taistelu on alkanut. Sydänyön hetket ovat käsissä.

»Näemme edessämme vain kylmän hangen, joitakin latoja, eräitä taloja
ja niiden takana mustan metsän, mutta tiedämme, että siellä on
muutakin — rohkea vihollinen, satoja kiväärejä, kaksi konekivääriä,
kymmeniätuhansia panoksia... kuolema.

»Vihollinen ei säästä ammuksiaan. Yhtämittaisena, omituisen kumeana
kaikuu tuhansien laukausten sarja, ja konekiväärien suihku nousee ja
laskee, etenee ja lähenee.

»On jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tässä taistelussa. Tähdetön yö,
synkkä pimeys, tuntematon tienoo ja lähellä edessä tarkasti ampuva
vihollinen. Vilkaisen kelloon. Fosforiviisari lähenee kahtatoista.
Sekunnit taistelun telmeessä tuntuvat pitkiltä. Joukko kurjia
kysymyksiä syöksähtää aivoihin:

»'Kauanko tätä jatkuu?... Kauanko hermot kestävät tätä
toimettomuutta?... Kuinka tässä ollenkaan voi ajatella?...
hengittää?... elää?'

»Sitten ammunta lakkaa. Oikealta sivustalta alkaa kuulua melua, huutoja.

»Vihollisen ketjusta joku kiljuu suomeksi:

»'Keitä olette?'

»'_Kalmin_ piruja! huutavat pojat.'

»Kohta senjälkeen tehdään rynnäkkö. Jokainen mies kimpoaa ylös maasta
ja syöksyy eteenpäin kivääri tanassa ja hurjasti hurraten, upseerit
pistoli kourassa. Vihollinen pakenee. Kylä on meidän.

»Juoksuhaudat, piikkilankaesteet! Hämmästelemme ja iloitsemme. Sepä
oli! Jos olisimme tienneet moisten ensiluokkaisten varustusten
olemassaolosta, niin tuskinpa... Mutta hyväpä näin. Pidämme kuitenkin
varomattomana edetä nelinkertaisen vihollisen kintereillä pimeässä
yössä väsyneinä ja kylmissämme. Yövymme kylään.»

Taistelu, jossa Pohjan Pojista haavoittui vain 1 konekiväärimies,
päättyi klo 1,30 yöllä. Komppania asetti kenttävartiot ympäristöön ja
lähetti ilmoituksen taisteluistaan pataljoonankomentajalle majoittuen
kylään lepäämään ja odottamaan uusia määräyksiä.

       *       *       *       *       *

Sillä välin jääkäriluutnantti _Kares_ joukkoineen oli lähtenyt
etenemään Tulbeen vievää tietä. Se kohtasi vihollisen, jonka
komppanianpäällikkö arvioi omia miehiään monta vertaa lukuisammaksi,
Jaunsemin kylässä joutuen sen kanssa taisteluun. Hiihtojoukkueita
seurannut räjähdyskomennuskunta kääntyi silloin heti takaisin arvellen,
ettei komppania voisi ajaa vihollista Tulben eteläpuolelle, joten
siltojen räjähdyttämisestä ei kuitenkaan tulisi mitään, ja palasi
kaupunkiin.

Jääkäriluutnantti _Kareksen_ joukko pakotti vihollisen peräytymään
kilometrin verran menettäen tällöin 1 kaatuneen, sotilas _Juho
Remeksen_, ja 2 lievästi haavoittunutta. Hiihtojoukkueiden eteneminen
pysähtyi kuitenkin, ja vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi
jääkäriluutnantti _Kares_ katsoi etenemisen mahdottomaksi ja palasi
joukkonsa kera Valkiin katkaisten kaiken kosketuksen vihollisen kanssa.

Jääkäriluutnantti _Hannula_ antoi seuraavana aamuna pataljoonansa
kaikille komppanioille käskyn ryhtyä etenemään pataljoonalle määrätyn
rintamalinjan saavuttamiseksi. Komppaniat lähtivät liikkeelle klo 9 ap.

3:s komppania 2 konekiväärin kera suuntasi kulkunsa luutnantti
_Kalervon_ johdolla Meshuliin, josta se lähti yhdessä 1:sen komppanian
ja vääpeli _Westerlingin_ joukkueen kera klo 1,30 ip. etenemään Sileä
kohden. Komppaniat saapuivat klo 3,15 ip. vastarintaa kohtaamatta
päämääräänsä, josta viholliset olivat peräytyneet jo aamulla varhain.
Pohjan Pojat majoittuivat sinne, etuvartiot asetettiin, patrulleja
lähetettiin kaikkialle ympäristöön. Vasemmalla pyrittiin yhteyteen
2:sen pataljoonan kanssa ja oikealla Tulben luona toimivien joukkojen
kanssa. Päivät kuluivat rauhassa vihollisen pysytellessä kauempana.

Tarton sissipataljoona oli aamulla helposti miehittänyt sille määrätyt
asemat, joten Pohjan Poikain oikea sivusta oli turvattu. 3:nnen
virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona kapteeni _Kruusin_ johdolla
oli asemissa Sädejoen pohjoisrannalla Tulbeen vievän maantien ja
rautatien välillä — ilman kosketusta vihollisen kanssa, patrulleitta
ja etuvartioitta, kuten jääkäriluutnantti _Hannula_ sittemmin totesi.
Sädejoen ylitse vievän rautatiesillan oli Pohjan Poikain patteriston
räjähdyskomennuskunta jääkärimajuri _Snellmanin_ ja jääkärikapteeni
_Påhlsonin_ johdolla aamulla tuhonnut. Sillan räjähdyttäminen ei
kuitenkaan vahingoittanut puolustautuvia bolshevikeja, vaan päinvastoin
esti vapaasti liikehtimästä ne virolaiset panssarijunat, joiden oli
määrä tukea Pohjan poikain 1:stä pataljoonaa.

1:sen pataljoonan 2:nen komppania ja 2/3 hiihtokomppaniasta aikoivat 5
raskaan konekiväärin kera, sittenkuin ensin oli lähetetty 9-miehinen
patrulli hiihtokomppaniasta pääjoukon edelle, edetä Tulbea kohden
jääkäriluutnantti _Hannulan_ johdolla.

Pataljoonan saavuttua kapteeni _Kruusin_ joukon kohdalle palasi
hiihtokomppanian patrulli ilmoittaen, että vihollinen oli asemissa
Tulben talon luona olevalla kummulla ja 4 tykkiä rautatien ja maantien
risteyksessä, ja että Tulben kohdalla kulki edestakaisin junia, joihin
punaiset kuormasivat kaikessa kiireessä saalistaan.

Komppaniat pysähtyivät. Ennen etenemisen jatkamista oli hankittava
tarkempia tietoja vihollisen asemista ja aikeista. 2:nen komppania
asetti 2:sen joukkueen kenttävartioksi Gulbenin taloon ja patrullin
Purgailiin vievälle tielle. Sen 1:nen joukkue majoittui Sädejoen
pohjoisrannalla, sillan korvassa olevaan taloon, 3:s joukkue oikealla
olevaan Stolditin taloon, jossa majaili myös 1 virolaiskomppania (n. 40
miestä). Virolaiset lähettivät aliupseerivartion oikealle sivustalle.
Hiihtokomppania asettui Kalnadedisin taloon lähettäen patrullin
rautatien vasemmalle puolelle ja edessiirretyn kenttävartion radan luo
Tulben lähistölle.

Illalla 2.2. jääkäriluutnantti _Hannulan_ käytettäväksi saapunut
patteriston räjähdyskomennuskunta lähetettiin 10 hiihtokomppanian
sotilaan kanssa Purgailin kautta kiertäen tuhoamaan 2 km. eteläpuolella
Saulekin asemaa olevaa rautatiesiltaa, jotta vihollisen panssarijuna
ja vaunuihin valmiiksi kuormattu ryöstösaalis jäisivät Pohjan Poikain
käsiin. Komennuskunta eksyi kuitenkin tiestä ja palasi muiden joukkojen
luo vasta Tulben taistelun jälkeen suorittamatta tehtäväänsä.

2 p:n iltana tuli Sädejoeile virolainen haupitsipatteri, joka pommitti
Tulbea ja Saulekin asemaa klo 2—4 yöllä. Ammunnan tulokset eivät
kuitenkaan voineet olla suuret, sillä mitään tähystysmahdollisuutta
ei ollut, kun tiheä metsä ulottuu Tulbeen saakka. Pohjan Poikain 3:s
patteri saapui myöhemmin jääkärimajuri _Snellmanin_ johdolla, asettui
asemiin Hofin talon luo ja avasi jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tulen
Saulekia vastaan. Virolainen panssarijuna tuli Sädejoen pohjoisrannalle
klo 7,30 ap. ja otti myöskin osaa taisteluun.

Helmikuun 3 p:n aamuna klo 6 Pohjan Poikain 2:nen komppania ja
hiihtojoukkueet kokoutuivat Gulbenin talon luo ja lähtivät Tulbea
kohden. Kilometrin verran marssittuaan joukot levittäytyivät ketjuun,
hiihtojoukkueet molemmin puolin ratavallia, 2:sen komppanian 1 joukkue
vasemmalle puolen maantietä ja 2 joukkuetta sen oikealle puolen.

Jääkäriluutnantti _Hannula_ kertoo:

»Kun hyökkäävä ketju on saapunut Tulben aukeaman luo, metsän reunaan,
avaa talon luona kummulla asemissa oleva vihollinen tulen. Punaiset
ovat kuitenkin verrattain harvalukuisia. Heidän panssarijunansa on
maantien ja rautatien risteyksessä avaten konekivääri- ja tykkitulen.

»Tulitaistelua kestää n. 15 minuuttia, jonka jälkeen vihollinen peräytyy
nopeasti. Jatkamme etenemistämme hiihtojoukon kaartaessa vasemmalta
pitkin radan ja sitten maantien vartta ja 2:sen komppanian oikealta
Saulekin asemaa kohden. 2:sesta komppaniasta jätetään varmistusosasto
luutnantti _Eino Jokioisen_ johdolla maantiesillalle.

»Hiihtojoukko etenee pitkin puron uomaa rautatiesillalle. Punaisten
panssarijuna on vetäytynyt sen eteläpuolelle, jonka jälkeen punaiset
räjähdyttävät sillan. Panssarijuna kohdistaa tykkitulensa meidän
rautatiesiltaa ja asemaa kohden etenevää joukkoamme vastaan. 2:nen
komppania valtaa Saulekin rautatienasemaa ja asettaa varmistuksen
rautatiesillalle, jonka jälkeen 2:nen komppania ja hiihtojoukko
kokoutuvat asemalle. Ottelussa olemme menettäneet 3 miestä
haavoittuneina 2:sesta komppaniasta.

»Tulbe—Purgail tielle taistelun aikana lähetetyltä patrullilta tulee
ilmoitus, että punaiset ovat vielä ketjussa molemmin puolin mainittua
tietä. Koska oma väkeni on vielä sidottu edessä, lähetän kapteeni
_Kruusille_ pyynnön määrätä miehiä puhdistamaan mainittua aluetta.
Hän lähettääkin 1 1/2 komppaniaa. Patrullin antama tieto on kuitenkin
perätön. Vihollinen on kadonnut jäljettömiin.

»Etenemisen aikana Pohjan Poikain 3:s patteri, virolainen patteri ja
panssarijuna avustavat, mutta tähystysmahdollisuuden puutteessa ei
yhteistoimintaa jalkaväen ja tykistön välillä ollut nimeksikään,
niin että, kuten tällaisissa tapauksissa usein sattuu, oman tykistön
ammukset ensin uhattuaan jalkaväkiketjuamme lopulta putoilevat kauaksi
taaksemme. Tykistöavustus ei enää olekaan tarpeen, sillä vihollinen on
yön kuluessa ehtinyt viedä tavaransa, tykkinsä y.m. pois ja jättänyt
nähtävästi vain pienen jälkijoukon ja panssarijunan hyökkääjää
hidastuttamaan. Maantiellä lumessa näkyy myös tuoreita panssariauton
jälkiä, mutta ottelussa ei sitä kuitenkaan ollut.

»Taistelun jälkeen kokoan joukot Tulbeen ja jaan varmistustehtävät.
Vähän senjälkeen saavutetaan yhteys Silen kanssa. 1:sen komppanian
patrulli tulee ulos metsästä vähän matkaa Gulbenin eteläpuolella.
Vallattuaan operatsionikäskyssä määrätyt asemat 1:nen pataljoona ei
enää jatka etenemistään. Viron kansallinen raja tällä suunnalla on
saavutettu.

»Tiedustelun kautta ja vangiksi otetuilta punaisilta saadaan seuraavan
vuorokauden kuluessa useita mielenkiintoisia tietoja. Niistä käy ilmi,
että meitä vastaan on taistellut 1:nen lättiläinen rykmentti, sama,
joka sittemmin taas on vastassamme Koikylän luona. 4.2. mennessä
on vastustajamme kaikkialla edessämme peräytynyt Aajoen taakse n.
10—15 km päähän meidän asemistamme. Sen pääpaikkoja ovat nyt m.m.
Wiezemhofin kartano ja Stackelnin asema ja kirkonkylä. Tykistöä
on vastustajallamme, mutta kiväärinpatruunoista on puute. Peläten
valkoisten etenemistä punaiset särkevät rataa Wolmariin päin ja
siirtävät varastojaan Riikaan.

»Yleensä täytyy kuitenkin lättiläisen väestön antamiin tietoihin
suhtautua varovasti, sillä se on virolaisten ja punaisten väliseen
taisteluun nähden epämääräisellä kannalla, usein salassa suosii ja
avustaa punaisia tai ainakin on olevinaan 'puolueeton'. Se onkin hyvin
ymmärrettävää, onhan täällä toimivat punaiset joukot heidän omista
kansalaisistaan kokoonpantu. Virolaiset talonpojat ovat sitävastoin
kauttaaltaan valkoisia avustaen sotatoimintaamme kaikin voimin. Tämän
erotuksen huomaa myös punaisten jättämistä jäljistä: virolaisten taloja
on ryöstetty, usein isäntä murhattu, kun taas lättiläiset talot ovat
koskemattomia.»

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona oli ollut toiminnassa toisaalla. 5:s
komppania oli edennyt Koikylään vievää tietä jo helmikuun 1 p:nä
Wichmannshofin kartanoon saakka, etuvartio Dundur-talon luo. Sieltä se
eteni seuraavana päivänä Kawershofin tehtaalle, jonne 1:nen joukkue
asettui. 2:nen joukkue sai käskyn marssia Schuldingiin 3:nnen jäädessä
reserviin. Kenttävartiot ja patrullit lähetettiin edemmäksi, oltiin
vihollisen välittömässä läheisyydessä. Tällä suunnalla oli myös
virolaisia joukkoja m.m. kapearaiteisen rautatien varressa.

Schuldingiin majoitettu joukkue joutui aamulla 3.2. klo 9 kaksi
tuntia kestävään laukaustenvaihtoon vihollisjoukon kanssa, joka
paikkakuntalaisten tiedonantojen mukaan oli 100 miehen suuruinen,
varustettuna 1 konekiväärillä. Pohjan Pojat löivät vihollisen takaisin
menettäen yhden miehen lievästi haavoittuneena. Punaiset jättivät
paetessaan jälkeensä 2 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Samaten
karkoitettiin Kawershofiin asettuneen joukkueen kimppuun hyökänneet
vihollisosastot. Senjälkeen 2:nen pataljoona saattoi vastarintaa
kohtaamatta ottaa haltuunsa sille määrätyt asemat.

Helmikuun 4 p:nä Pohjan Poikain kaikki osastot vapautettiin
vastapalveluksesta rintamalla ja palasivat Valkiin. 1:sen pataljoonan
tilalle asettui 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona ja 2:sen
pataljoonan asemiin 3:nnen rykmentin 1:nen pataljoona; Pohjan Poikain
patteriston vaihtoi 3:nnen rykmentin tykistö.

Valkin valtauksen johdosta Pohjan Poikain rykmentti sai vastaanottaa
seuraavat onnittelusähkösanomat:

 »Valk, Eversti _Kalm_, Pohjan Poikain Komentaja.

 Äsken sain Kenraali _Wetzeriltä_ iloisen tiedon, että Pohjan
 Pojat ovat valloittaneet Valkin. Sydämellisesti tervehdin Teitä
 ja urhoollisia Pohjan Poikia suuren voiton johdosta. Toivon, että
 urheiden Suomen veljiemme avulla me pian ajamme vihollisen joka
 puolelta yli Viron rajan.

                                      Kenraalimajuri _Laidoner_.
                                    Viron Armeijan Ylipäällikkö.»

 »Eversti _Kalm_, Valk.

 Vastaanottakaa sydämellinen onnitteluni suuriarvoisesta urotyöstänne
 ja saattakaa upseerienne ja urhoollisten Pohjan Poikienne tietoon
 syvin kiitollisuuteni, jonka etelärintaman joukkojen Ylipäällikkönä ja
 etenkin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Ylipäällikkönä lausun.

                                    Kenraali _Wetzer_.»

 »Eversti _Kalm_. Valk. Viro.

 Poikienne kunniakkaan voiton johdosta Valkin luona onnittelee Teitä
 kunnioittavimmin Viron avustuksen pääkomitea.

                                           _Louhivuori_.

 Viralliseen sähkösanomaani liitän mieskohtaisen kiitokseni ja
 onnitteluni Teille ja pojillenne historiallisen sankariteon johdosta.
 Eläköön _Kalm_!

                                           _Louhivuori_.»

 »Eversti _Kalm_. Valk.

 Ensimmäisen Vapaajoukon pojat tervehtivät Teitä ja Teidän poikianne
 urotöiden johdosta Valkin luona.

                                             _Ekström_.
                                 Eversti ja Vapaajoukon päällikkö.»

Julkaistessaan sähkösanomat päiväkäskyissään eversti _Kalm_ kirjoitti:

 »Ylläolevat sähkösanomat omistan kokonaan urhoollisille Pohjan
 Pojilleni, ja lausun omasta puolestani sydämelliset kiitokseni
 kaikille urhoollisille Pohjan Pojille ja heitä horjumattomasti
 johtaneille upseereille. Erikoisen tunnustukseni annan 1:selle
 pataljoonalle.»

Pohjan Poikain 1:selle pataljoonalle jätettiin sitäpaitsi Valkin
valtauksen yhteydessä bolshevikien ikeestä vapautuneen Tudolinnan kylän
asukkaiden puolesta seuraavan-sisältöinen adressi:

 »Te urhoolliset Suomen veljet!

 Meillä on kunnia sydämestämme tervehtiä Teidän kunniakasta
 pyrkimystänne rakkaan Vironmaamme nostattamiseksi ja Teidän työllenne,
 joka kerran on rehevänä kukoistava, toivottaa mitä parhainta
 menestystä.

 Teille olemme me sanomattomasti kiitollisuuden velassa, Teille tulisi
 meidän voitonseppeleitä antaa, eikä yksin meidän, vaan myöskin
 koko tulevan Viron kansan, Teille, jotka jätitte oman isänmaanne
 ja nopeasti kiiruhditte lahden poikki avuksi omille veljillenne
 ylevämielisinä parempaa tulevaisuuttamme suojelemaan. — Teille siellä
 kaukana Suomenlahden takana olivat sukulaissiteet kaikki kaikessa,
 Teissä kyti palava rakkaus Viron veljeä kohtaan.

 Viron ja Pohjan Poikain saattamana saapuu siis meidän
 muinaissankarimme Kalevi kotiin »kansallensa rauhaa tuomaan, Viron
 uueks’ luomaan», sankari, josta runoilijat niin kauan ovat laulaneet,
 joka esivanhemmille on vaikeina aikoina elähdyttäjänä ollut — hänessä
 he näkivät vapauttajan, hänestä saivat sammumattomasti liekehtivää
 vapauden tulta, ja he olivatkin valmiit tekemään kaikkensa vapauden
 asiaa edistääksensä. Te yhdessä meidän armeijamme kanssa rakennatte
 virolaisen kodin lujalle kalliolle, josta rajutuulet eivät voi
 sitä kaataa. Sinä kalliona on meillä Kalevin pojan itsensäuhraava,
 kotimaataan rakastava veri, joka Viron ja Pohjan Poikain suonissa
 virtaa.

 Elämä on taistelua — ken tahtoo elää, sen tulee taistella; jos hän
 kaatuu, tietäköön, että muuta tietä ei ollut. Kalevin poika sanoi:
 »Ken verensä eestä vapauden antoi, se voittaja on kuolemassakin.»

 Meidän kotona olijain tehtäväksi, varsinkaan meidän naisten, ei
 jää muuta kuin toivottaa Teidän työllenne onnea. Pysyen täällä
 metsäntakaisessa kylässämme, urhoolliset soturimme mielessä,
 rukoilemme sodanjumalaa, että hän pilvipatsaassa kävisi Teidän
 edellänne ja auttaisi Teidät voittoon. Me kotona olevat koristamme
 kukkaseppelin kaatuneiden veljien haudan partaat; ikuisesti kukkikoot
 siellä kukkaset! Hengessä näemme Viron ja Suomen käsikädessä käyvän,
 taivaan selkeänä päällämme heijastuvan ja auringon hymyten alas
 katsovan.

 Eläköön Suomii Eläköön urhoolliset veljemme!

 Tudolinnassa helmikuun 5 p:nä 1919. l i

                      _Koidu Kask. Valke Järv. Helju Laane_.»

Urhoollisuudesta Valkin valloituksessa korotettiin Pohjan Poikain
rykmentistä »Viron Armeijan Ylipäällikön Käskyssä Viron Tasavallan
Joukoille N:o 5» maaliskuun 4 p:ltä seuraavat lukien helmikuun 4 p:stä:

Jääkäriluutnantti _Erkki Hannula_ jääkärikapteeniksi; jääkärivääpelit
_Einar Häll, Jussi Korhonen, Valter Lagerström, Ragnar Oivo_ ja _Karl
Dahlman_ jääkärivänrikeiksi; vääpelit _Eero Gammelin, Väinö Havas,
Frans Härmälä, Henrik Kuusisto, Ilmari Luostarinen, Kaarlo Mantere_
ja _Ilmari Rytkönen_ vänrikeiksi; kersantti _Ermes Berg_ vänrikiksi;
jääkäri _Johannes Tamminen_ jääkärivänrikiksi sekä joukkueenjohtajat
_Alvar Kangasmaa_ ja _Yrjö Laurikainen_ vänrikeiksi.

Eversti _Kalm_ koroitti helmikuun 10 p:nä julkaistussa päiväkäskyssään
taisteluissa osoitetusta rohkeudesta ja kunnokkuudesta seuraavat Pohjan
Pojat:

1:sestä pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: kersantit _Aarne Hietakangas, Tauno Kaikkonen, Jaakko
Kamsula, Samuel Korhonen, Samuli Laurikkala, Eero Rahola, Lauri
Sammalisto, Emil Virkki_ ja _Emil Zetterman_.

Kersanteiksi: ryhmänjohtajat _Ivar Eno, Uno Hyrkäs_ ja _Harri Potila_,
kevyen k.k:n johtaja _Eero Havas_ sekä korpraalit: _Kalle Hakala,
Ville Kujala, Alfred Lauren, Johan Lindblom, Kalle Puhakka_ ja _Kosti
Seppälä_.

Korpraaleiksi: sotilaat _Johan Bergman, Jaakko Huhtanen, Armas Hyvönen,
Vilho Isolukkari, Urho Kemppainen, Pauli Laaksonen, Yrjö Laaksonen,
Otto Luokila, Georg Nordgren, Heikki Siltanen, Leevi Somppi, Edvard
Äijälä ja Mikko Äikäs_.

2:sesta pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: joukkueenjohtaja _Einar Anttila_ ja sotilas _Aslak
Räinä_.

Taisteluissa osoitetun pelkuruuden vuoksi taas erotettiin rykmentistä
3 aliupseeria ja 8 sotilasta ja passitettiin Suomeen »häpäisemästä
rykmentin mainetta». Aliupseerit alennettiin samalla sotilaiksi.

       *       *       *       *       *

Eversti _Kalm_ Valkin kaupungin garnisonin päällikkönä määräsi
kaupungin komendantiksi helmikuun 2 p:nä yliluutnantti _Jaan Untin_,
jonka sijalle asetettiin 9 p:nä 2:sen ratsurykmentin 2:sen eskadroonan
päällikkö, kornetti _Kornell_.

Valkin kaupunki ympäristöineen julistettiin sotatilaan, ja järjestyksen
luomiseen kaupungissa ryhdyttiin heti. Kaduilla liikkuminen jälkeen klo
7 ip. ja ennen klo 6 ap. kiellettiin, samaten poistuminen kaupungista
ilman komendantin lupaa. Vironkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi
kieleksi kaikissa kunnan ja valtion virastoissa. Venäjänkieliset katu-
ja muut kilvet revittiin alas, samoin punaisten seiniin ja tolppiin
kiinnittämät päiväkäskyt ja kuulutukset. Venäjänkielen käyttäminen
kiellettiin ankarasti.

Viimemainittu kielto aiheutti aluksi kaikenlaisia hankauksia
kaupunkilaisten ja virolaisten upseerien toiselta puolen ja
suomalaisten välillä toiselta puolen viimemainittujen vaatiessa kiellon
ehdotonta noudattamista. Mutta sekin ajettiin lopuksi läpi kaikella
sotatilan edellyttämällä ankaruudella.

Pohjan Poikain rykmentin järjestelyyn ryhdyttiin tarmolla.
Kaatuneen jääkäriluutnantti _Kärnän_ tilalle määrättiin 1:sen
komppanian päälliköksi jääkärivänrikki _Korhonen_ ja haavoittuneen
luutnantti _Kallion_ sijaan 6:nnen komppanian päälliköksi jääkäri,
luutnantti _Manninen_. Harjoituksiin käytiin innolla käsiksi. Valkin
taistelukauden jälkeinen järjestelytyö suunnattiin etupäässä 1:sen
pataljoonan taistelukuntoon saattamiseen, sehän oli kärsinyt enimmin
kuluneena aikana. Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo siitä:

»Se yhdeksän päivän aika, jonka pataljoona Valkin taistelukauden
päätyttyä sai rintaman varaväkenä viettää levossa, oli monessa
suhteessa tervetullut. Taistelutoimissa rasittunut miehistö tarvitsi
lepoa ja virkistystä, mutta myös edelleen ahkeraa harjoitusta.
Komppaniat oli jälleen järjestettävä taisteluvahvuisiksi, tappioiden
synnyttämät aukot täytettävä, asestus y.m. varustus täydennettävä.
Pataljoonan esikunnalle, samoinkuin komppanioiden päälliköille ja
vääpeleille nämä päivät tuottivat työtä yllin kyllin. Oli laadittava
tappiolistat, luettelot kunnostautuneista, koroitusehdotukset y.m.

»Taistelukautena tuntuvimman mieshukan kärsineet 1:nen ja 3:s komppania
oli saatava taas sotavahvuisiksi. Pyysin senvuoksi hiihtokomppaniaa,
joka taistelujen lopulla oli ollut tilapäisesti alistettuna johtooni,
vakinaisesti liitettäväksi pataljoonaan. Hiihtokomppania ei eronnut
tavallisesta jalkaväkikomppaniasta muussa kuin, että se oli varustettu
suksilla ja lumipaidoilla sekä 2 raskaalla konekiväärillä kuitenkin
ilman suksirekiä. Mitään erikoista hiihtojoukkokoulutusta sillä ei
ollut, eikä se ollut vielä kertaakaan voinut käyttää suksiaan lumen
vähyyden vuoksi. Valkin seuduilla oli lunta vielä verrattain niukasti,
ja Pohjois-Virossa maa oli melkein paljas. Erikoisen hiihtokomppanian
pitäminen pataljoonassa oli senvuoksi mielestäni tarpeetonta, ja
halusin sensijaan jakaa päällystön ja miehistön täydennykseksi muille
komppanioille, sukset ja lumipaidat taas käytettäviksi tiedustelijoita,
patrulleja y.m.s. varten. Sotilasaineksena hiihtokomppania oli muuten
erinomaista, kuten seuraavina taistelukausina osoittautui.

»Aivan odottamatta minulle tuli rykmentin päiväkäskyssä helmikuun
6 p:nä määräys, että 1:nen ja 3:s komppania oli yhdistettävä ja
hiihtokomppania liitettävä 1:seen pataljoonaan sen 3:ntena komppaniana.
Käytännössä oli rykmentin määräämä järjestely epäilemättä omiaan
tuottamaan paljon enemmän vaivaa ja työtä kuin, jos hiihtokomppania
olisi yksinkertaisesti jaettu pataljoonalle täydennykseksi. Olisi
pitänyt laatia uudet kantakirjat, komppanioiden talous ja kirjanpito
sekä kaikki muu järjestettävä uudelleen. Sen lisäksi oli otettava
huomioon, että sekä l:sellä että 3:nnella komppanialla oli omat
traditsioninsa. Ne muodostivat kumpikin oman erikoisen, kiinteän
kokonaisuuden, jonka kelpoisuus jo oli taisteluissa koeteltu, ne olivat
suorittaneet rintamakauden raskaimman tehtävän ja aloittaneet kunnialla
sotahistoriansa. Juuri vapaaehtoiseen joukkoon nähden on tällaisilla
psykologisilla tekijöillä mitä suurin merkitys. Hiihtokomppania
sitävastoin oli rykmentin nuorimpia muodostelmia, sen miehistö oli eri
paikkakunnilta, ja komppania oli vielä verrattain vähän ottanut osaa
sotatoimiin.

»Koska olin vakuutettu siitä, että pataljoonalle oli mitä suurimmaksi
hyödyksi sen alkuperäisten taisteluyhtymäin pysyttäminen ennallaan,
esitin eversti _Kalmille_ yllämainitut näkökohdat ja pyysin rykmentin
käskyn peruuttamista. Hän suostuikin ehdotukseeni, joten alkuperäinen
suunnitelmani hiihtokomppanian hajoittamisesta toteutettiin.

»Enin osa alipäällystöä ja miehistöä annettiin 1:selle ja 3:nnelle sekä
jokin määrä 2:selle komppanialle. Samalla pataljoona sai myös joukon
kykeneviä joukkueenjohtajia, joka seikka oli erittäin suuriarvoinen,
sillä ensimmäinen taistelukausi oli jo osoittanut johtajareservin
tärkeyden. Konekiväärikomppaniaan oli tappioiden täyttämiseksi
siirrettävä muista komppanioista lisää miehistöä, joka kiireellisesti
oli perehdytettävä konekiväärin käyttöön. Opetusta kevyen konekiväärin
käsittelyssä annettiin myös mahdollisimman monille jalkaväkisotilaille.
Kun ent. hiihtokomppanian kuormastolla oli täydennetty ensi sijassa
3:nnen komppanian kuormastoa, joka junaonnettomuudessa oli kärsinyt
tuntuvan hevoshukan, luovutettiin loput siitä, samoinkuin sukset
käskystä rykmentin intendenttuurille. Sukset olisivat kuitenkin olleet
hyvään tarpeeseen sittemmin Marienburgin retkellä, kuten tultiin
kokemaan.

»Heti Valkiin palattuamme alkoivat jokapäiväiset, säännölliset
harjoitukset y.m. palvelus. Rintamalle lähtö saattoi tapahtua millä
hetkellä hyvänsä, ja etenkin ent. hiihtokomppanian miehistö oli vielä
varsin vähän koulutettua. Garnisonivartiopalvelusta hoiti kaupungissa
yksi komppania kerrallaan. Kaikkia Valkista vieviä teitä vartioitiin
tarkasti. Kaupunkiin tulijoilta ja sieltä menijöiltä vaadittiin
kulkulupatodistus, kuormatkin tarkastettiin. Kerran virolainen vartio
onnistui sieppaamaan Riiasta tulevan bolshevikikuriirin kiinni, jolla
oli toistasataa kirjettä eri henkilöille Valkissa. Tapahtuman johdosta
suljettiin kaikki kaupunkiin vievät tiet ja lukuisia kotietsintöjä ja
vangitsemisia pantiin toimeen.

»Tämä taistelujen välinen levähdysaika koetettiin tehdä sotilaille
niin mukavaksi ja viihtyisäksi kuin se niissä olosuhteissa suinkin
oli mahdollista. Järjestettiin tilaisuus kylpemiseen, ja säännölliset
saunavuorot määrättiin rykmentin eri osastoille. Postiyhteys Suomeen
oli järjestetty tyydyttävälle kannalle. Suomalaisia sanomalehtiä
saatiin myös säännöllisesti, vaikkakin liian vähäinen määrä. Rykmentin
papin, pastori _af Björkstenin_ toimesta pantiin pystyyn sotilaskoti
alipäällystöä ja miehistöä varten.

Yhteisen upseerikodin aikaansaamiseen myös ryhdyttiin, huoneisto
sitä varten saatiin Kirkkotorin varrella olevasta, jollekin
kaupunkilaisklubille kuuluvasta talosta. Se käsitti yhden salin,
kaksi pientä huonetta ja keittiön. Yhteisen upseerikodin syntymisestä
ei kuitenkaan tullut mitään, kun 2:sen pataljoonan upseeristo asui
lähellä rautatienasemaa ja halusi mieluummin pitää siellä oman
upseerikasinonsa. Näin ollen jäi hankittu huoneisto 1:sen pataljoonan
haltuun. Siihen liittyy muisto monesta hupaisasta yhdessäolosta
taistelukausien väliaikoina.

Valistustoimesta rykmentissä pitivät huolta pastori _af Björksten_
ja aina väsymätön ja nuortean innokas opettaja _Pihkala_, upseeri
erikoisia tehtäviä varten, järjestämällä moniaita esitelmätilaisuuksia.

Miehistön majoitus oli tosin jonkinverran ahdas, mutta asumukset olivat
kuitenkin lämpimät, joka olikin tärkeintä. Sänkyjä ei tietenkään voitu
hankkia näin rintamaoloissa, miehet makasivat lattialla, johon oli
levitetty olkia. Muonitus oli moitteeton. Yleinen terveydentila oli
myös tyydyttävä, vaikkakin nähtävästi vilustumisesta aiheutunutta
kuumetautia jonkinverran esiytyi, ei kuitenkaan huolestuttavassa
määrässä. Syynä oli todennäköisesti jalkineiden huonous.

Viroon lähdettäessä oli melkein joka mies Pääintendenttuurin puolesta
varustettu uusilla, pitkävartisilla »åströmiläis»-pieksuilla. Mutta
pohjaamattomina menivät ne yleensä parin pitemmän marssin jälkeen
rikki. Tulin jo Suomen vapaussodassa huomaamaan niiden sopimattomuuden
sotilasjalkineiksi. Jalat niissä marsseilla rasittuvat ja väsyvät
suhteettoman pian, etenkin jalkapohjat tulevat aroiksi, varsinkin, jos
tie on epätasaista ja rosoista.

Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti,
mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista
oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin
taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä
oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan
Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta
sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat
sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei
vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta
se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden,
jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen,
osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti
_Kalmin_ ja Pääintendentin, tohtori _Göösin_ välillä näkyi sitäpaitsi
syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai
kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä
lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden
takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja
marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa
mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen
laiminlyönnin kontolle.

Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta
seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin
mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain,
innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien
loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä
ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten
yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan
vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset
ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta
alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön
ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli
luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen
pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi,
joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja
lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan
menestykselliselle sotatoiminnalle.

»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi
tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden
taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään
Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös
se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat
takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.

»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä.
Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri _Juho Sauramo_.
Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen
sairastalli.»

Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen
kandidaatti _Elias Cederberg_ määrättiin hoitamaan rykmentin toisen
apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.

Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon
viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää
yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala
ompi linnamme», jonka jälkeen pastori _af Björksten_ puhui
lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista,
vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen
laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».

Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali _Laidoner_
tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan
Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla
hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.

Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille
ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia
muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri
komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin
ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10,
joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin
tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän
virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi.
Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia
käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin
kaupungilla yksityisten luona.

Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja
ilmoittautui heti eversti _Kalmille_ soittaen hänen esikuntatalonsa
edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti
työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa,
sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon
edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.

Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa.
Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka
muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala
oli niinikään sangen korkealla.

Mikäli rikkomuksia tapahtui, seurasi niistä aina rangaistus. Tavallisin
rangaistusmuoto pikku rikoksista oli toverien antama »remmiapelli»,
joka useimmiten tepsi erittäin hyvin. Joskus käytettiin myös
rangaistusharjoitusta ja arestia kaupungin päävartiossa Moskovankadun
N:o 9:ssä, jossa vartiota hoiti 1 aliupseeri ja 6 sotilasta kerrallaan.




4. Kolmas taistelukausi.

(Koikylän taistelu ja eteneminen Riika—Pihkova viertotiehen.)


Samanaikaisesti Valkin valtauksen kanssa eversti _Puskarin_ joukot
miehittivät Vörun kaupungin, jossa vihollinen valtakautensa lopussa
oli yrittänyt hävittää m.m. kaikki myymälät. Virolaisten joukkojen
saaliiksi jäivät asemalla olevat 2 veturia ja joitakuita luokkavaunuja.

Petserin suunnalla käytiin tällöin kiivaita taisteluja. Virolaisten
2:nen rykmentti tunki vähitellen bolshevikijoukot yhä kauemmaksi.
Helmikuun 2 p:nä sen 2:nen pataljoona valtasi Vastseliinan
(Neuhausenin) aseman saaden sotasaaliiksi m.m. monta vaunua heiniä,
1 vaunun venäläisiä patruuneja y.m. sotatarpeita, ja 4 p:nä 1:nen
pataljoona sai haltuunsa Petserin aseman ja kauppalan, johon
viholliselta jäi kiväärejä, patruuneja, petroleumia y.m. Tällä
suunnalla vihollinen kuitenkin alkoi helmikuun 5 p:nä vastahyökkäyksen
tunkien yhä yltyvin taisteluin virolaisia taaksepäin.

Koko etelärintamalla bolshevikit ryhtyivät helmikuun alkupuolella
puuhaamaan tehoisan vastaiskun antamista virolaisille joukoille.
Punaiset valmistelivat hyökkäystä Ruhjan ja Wolmarin suunnilta Valkia
vastaan saadakseen kaupungin jälleen haltuunsa. Eversti _Kalm_
kääntyi saatuaan vihollisen aikeista tiedon Tarton esikunnan puoleen
sähkösanomalla helmikuun 9 p:nä tehden selkoa vankien kautta selville
saadusta vihollisen sijoittumisesta ja pyytäen kiirehtimään uuden
direktiivin antamista ja Valkin puolustusjoukkojen lähimmän päällikön
määräämistä.

Tällöin olikin jo annettu eri rintamanosille uudet tehtävät. Helmikuun
8 p:nä armeijan ylipäällikkö, kenraali _Laidoner_ sähkötti alaisilleen:

'Vihollinen on Narvan, Pihkovan, Valkin ja Ruhjan suunnalla ajettu
Viron kansallisten rajain ylitse. Sen hallussa on enää vain osa
Etelä-Vörumaata. Tasavallan sotaväen seuraava tehtävä on Etelä-Vörumaan
puhdistaminen vihollisesta ja senjälkeen Viron alueen varjeleminen
punaisten uusilta hyökkäyksiltä. Rajojen puolustamiseksi tulee ottaa
haltuun sellaiset asemat, joista on helpompi teknillisin apukeinoin
ja pienemmin miesmäärin torjua vihollinen takaisin, jotta sotamiehet
saisivat enemmän levätä. Siksi käsken seuraavaa:

1:sen divisioonan tehtävä on aktiivisesti puolustaa Narvan kaupunkia,
Narovajoen linjaa ja Peipuksen rantaa Vasknarvasta Lohusuuhun. Narvan
linjan puolustamiseksi pitää, mikäli mahdollista, joen molemmat rannat,
etenkin Narvan kohdalla, saada meidän haltuumme. Narvan puolustamiseksi
on tarpeen etuväin tunkeutua Jamburgin suuntaan ja hävittää Jamburgin
silta.

Eteläisen rintaman tulee:

1:o Suojella Peipuksen rantaa Lohusuusta meidän kaakkoisrajoihimme
saakka Isborskin linjalle;

2:o Pihkovan suunnalla ottaa haltuunsa etuväin Isborskin asema ja
kauppala, Paurovitshin ja Shemeritskin kylät ja rikkoa Velikajajoen
silta Pihkovan luona;

3:o Vöru—Marienburg suunnalla tunkeutua edelleen Pihkova— Riika
viertotiehen saakka ja ottaa haltuunsa Alt-Laitzen ja Oppekaln;

4:o Valk—Marienburg rautatietä pitkin tunkeutua eteenpäin Hoppenhofin
asemalle ja, jos se on Vörun maakunnan suojelemiseksi tarpeellista,
ottaa etuväin haltuunsa Marienburgin kauppala;

5:o Valk—Wolmar suuntaan edetä Stackelnin asemaan saakka;

6:o Ruhja—Wolmar ja Ruhja—Salatsi suunnilla edetä Säde- ja
Salatsijokeen ja ottaa haltuun niiden ylitse vievät sillat, sekä

7:o Merenrannalla ottaa Heinaste etuväin haltuun.

Kaikkien näiden tehtävien täytäntöönpanon aika jää kenraali
_Tönissonin_ ja kenraali _Wetzerin_ määrättäväksi. Asemia on, mikäli
mahdollista, vahvistettava juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä. On
tarpeellista, että Tasavallan puolustus näin saadaan järjestetyksi,
niin että mahdollisimman paljon joukkoja on reservissä joka hetki
valmiina lyömään takaisin vihollisen hyökkäysyritykset.'

Kenraali _Wetzer_ kävi helmikuun 10 p:nä Valkissa, johon hän kutsui
sillä rintamanosalla toimivien rykmenttien ja panssarijunien päälliköt
neuvottelemaan uudesta operatsionista. Hän ilmoitti tällöin m.m.,
että Pohjan Poikain rykmentti tulisi alkavana taistelukautena
pysymään reservissä Valkissa. Eversti _Kalm_ tuntien upseeriensa
ja sotilaittensa yhä kasvavan kyllästymisen garnisonielämään ja
taisteluhalun pyysi kenraali _Wetzeriä_ määräämään Pohjan Pojille
jotakin tärkeämpää toimitettavaa ja saikin lupauksen siitä.

Kenraali _Wetzer_ antoi helmikuun 11 p:nä eteläisen rintaman joukoille
direktiivin uutta etenemistä varten. Sen ensimmäisessä kohdassa
perustellaan rynnistystä seuraavasti:

»Vain pienessä osassa Etelä-Vörumaata viipyvät vielä Viron
maaperällä venäläis-lättiläiset ryövärijoukot, jotka meidän on
sieltä karkoitettava. Ei vieraan maan valloittamiseksi tai voittojen
saamiseksi, vaan Viron Tasavallan rajojen suojaamista varten Viron
etelärintaman sotajoukkojen tulee edetä tarpeellisiksi katsotuilla
suunnilla jonkin matkaa Viron kansallisten rajojen ylitse.»

Eri joukko-osastojen tehtäviksi määrättiin:

1:o Eversti _Kann_, johdossaan 3:s ja 6:s virolaisrykmentti, Pärnun
suojeluspataljoona ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin
kera, ottaa haltuunsa linjan Heinaste—Salatsi joen uoma—Stackelnin
rautatienasema ja siitä edelleen kaakkoonpäin, hävittää Aajoen
rautatiesillan Stackelnin luona ja valvoo kaikkia vihollisen puolelta
tulevia teitä;

2:o Yksi pataljoona Pohjan Poikia rykmentin tykkien ja yhden
kapearaiteisen panssarijunan kera, pataljoonan komentajan yhteisellä
johdolla, etenee Valk—Marienburg rautatien ja maantien suuntaan,
miehittää Hoppenhofin aseman ja valvoo teitä Adselista Neu-Laitzeniin;

3:o Eversti _Puskar_, johdossaan 2:nen ja 7:s virolaisrykmentti,
Tallinnan suojeluspataljoona, _Balahovitshin_ joukko-osasto ja 2:sen
ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, suorittaa ylipäällikön
etelärintamalle antaman käskyn 1:sen ja 2:sen kohdan, edelleen
miehittää linjan Panikovitsh—Shemeritski—Alt-Laitzen—Oppekaln valvoen
vihollisen puolelta tulevia teitä, panee toimeen käytettävänään
olevalla eskadroonalla odottamattoman hyökkäyksen Marienburgia vastaan
herättäen vihollisen keskuudessa paniikkia ja helpottaa Pohjan Poikain
toimintaa rautatien suunnalla rikkomalla rautatien vihollisen selän
takana;

4:o Kapteeni _Irw_ johdossaan kaikki panssarijunat —yhtä kapearaiteista
lukuunottamatta — toimii Stackelnin, Marienburgin ja Pihkovan suunnilla
tarpeen mukaan;

5:o Reservissä: Tarton sissipataljoona Moisakylässä, Pohjan Poikain 1
pataljoona Valkissa, Tarton suojeluspataljoona Vörussa ja Viljandin
suojeluspataljoona Tartossa.

Samalla käskettiin sotilaiden tietoon saattaa, että sittenkuin nämä
asemat olisi saatu virolaisten joukkojen haltuun, ei enää edettäisi,
vaan puolustauduttaisiin niissä.

Saatuaan kenraali _Wetzerin_ yllä lyhyesti esitetyn
taistelusuunnitelman eversti _Kalm_ pitäen sitä virheellisenä lähetti
Tarttoon sähkösanoman, joka Pohjan Poikain taistelukertomuksen mukaan
ajalta 13.2.-26.2.19. oli sisällöltään suunnilleen seuraava:

»Huomautin, että täten on alkavassa operatsionissa taas uudistumassa
Grosshofissa Pohjan Pojille turhaan tullut verilöyly, sillä kuten
silloin Valk—Wolmar rata jäi katkaisematta, niin varmaankin taas
jäisi nyt Marienburg valloittamatta ja rata katkaisematta ja
rykmenttini tehtäväksi tulisi suoralla rintamahyökkäyksellä vallata
rata Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin asti. Koska samalla otin
huomioon sen, että paljailla rintamahyökkäyksillä vihollisen elävää
voimaa ei voida tuhota sekä sen suuria ryöstösaaliita haltuun saada,
tein sähkösanomassani kaksi ehdotusta: 1:o joko minun rykmenttini
alkaa suoran rintamahyökkäyksen pitkin rataa vasta senjälkeen, kun
rata Marienburgiin on varmasti katkaistu ja Marienburg vallattu,
2:o taikka minulle annetaan toimintavapaus suorittaa sama tehtävä
monta kertaa pienemmällä mieshukalla ja ehdottomasti varmemmin tekemällä
saartoliikkeen Verrosta Marienburgiin. Pyysin minulle annettua tehtävää
harkitsemaan uudelleen ja toistamaan käskyn taikka sitten jättämään
tehtäväni suorittamisessa suoritustavan määräämättä.»

Eversti _Kalm_ sai 12 p:nä vastauksen, jossa ilmoitettiin, että hän
saisi lähettää yhden komppaniansa Marienburgin rataa katkaisemaan
määrättyjen joukkojen mukaan. Koska hän ei saanut koko tehtävää
suorittaakseen ja hän piti tällaista järjestelyä tarkoitustaan
vastaamattomana ja epäonnistuneena, ilmoitti hän kenraali _Wetzerille_
lähettävänsä 1:sen pataljoonansa tykkien ja panssarijunan kera Koikylän
seuduille, mutta antavansa etenemiskäskyn vasta sitten, kun hän saisi
varman tiedon, että rata todella oli katkaistu.

Saatuaan sanoman, että eversti _Puskarin_ joukot lähtisivät liikkeelle
13 p:nä klo 6 ap., eversti _Kalm_ antoi saman päivän aamuna
jääkärikapteeni _Hannulalle_ määräyksen lähettää viipymättä liikkeelle
yhden komppanian, jonka tuli olla voimakkaan tiedustelun kautta
keskeytymättömässä kosketuksessa Koikylässä majailevan vihollisen
kanssa. 3:s komppania, joka sai tämän tehtävän suorittaakseen, jätti
Valkin jääkäriluutnantti _Marttisen_ johdolla klo 10 ap.

Eversti _Kalm_ antoi edelleen 13 p:nä klo 8,30 ap. operatsionikäskynsä
N:o 7 määräten jääkärikapteeni _Hannulan_, johdossaan 1:nen pataljoona,
Pohjan Poikain 1:nen ja 3:s patteri (jääkärimajuri _Snellman_) ja
I kapearaiteinen panssarijuna (kapteeni _Peters_) sekä yhteyden
pitoa varten 2 ryhmää ratsumiehiä (vääpeli _Eino Vartiainen_),
etenemään Valk—Marienburg radan ja maantien suuntaan, valloittamaan —
saatuaan siihen nimenomaisen käskyn eversti _Kalmilta_ — Hoppenhofin
rautatienaseman ja valvomaan teitä Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin.

2:nen pataljoona oli jäävä reserviin Valkiin, johon myös rykmentin
esikunta ja 1:sen pataljoonan raskas kuormasto jäivät.

Tiedonanto-osaston päällikkö määrättiin ryhtymään toimenpiteihin
voidakseen huolehtia yhteydestä jääkärikapteeni _Hannulan_ joukkojen
kanssa niiden liikkumisen mukaan. Mutta tiedonanto-osastolla ei ollut
käytettävänään enempää kuin jokunen sata metriä puhelinjohtoa, joten
sen toiminnasta ei pataljoonalla ollut suurtakaan hyötyä, se kun oli
rajoitettu käyttämään yksinomaan yleisiä puhelinlinjoja. Sitäpaitsi
Pohjan Poikain ryhdyttyä suorittamaan kiertoliikettään Marienburgia
kohden puhelinyhteys ei enää voinut tulla kysymykseenkään.

Rykmentin lääkäri, lääkintämajuri _Kallioinen_ seurasi 1:stä
pataljoonaa. Lääkintäkapteeni _Kalpa_ ryhtyi toimenpiteihin saadakseen
asemakomendantin avustuksella kokoon ambulanssijunan, joka etenisi
virolaisen panssarijunan jäljessä korjaten suomalaisia haavoittuneita.
13 p:n iltana ambulanssijuna olikin kunnossa. Sairashoitohenkilökunta
vietti sitten siinä seuraavat päivät kulkien edestakaisin rintaman ja
Valkin väliä panssarijunan perässä, jonka täytyi joka 6 tunnin perästä
palata takaisin hakemaan vettä.

Pohjan Poikain rykmentillä — aluksi tosin vain sen 1:sellä
pataljoonalla — oli siis tiedossa uusi taistelukausi, jonka vastuksia
ja uhreja ei voitu edeltäpäin arvioida. Mutta riemukkain hurraa-huudoin
otettiin sanoma rintamalle lähdöstä vastaan sekä upseeriston että
miehistön keskuudessa.

Rykmentin vahvuus tähän aikaan (11.2.) oli seuraava:

                    ups.  aliups.  miehistöä.  yht.  hev.  ajoneuv.
   Rykm. esikunta   18     13          26       57    17     —
  1:nen pataljoona   9     96         654      759   64     52
  2:nen     »       10     85         691      786   51     34
  Tykistö           13     51         254      318  168     54
  Tiedonanto-os.     1     11          87       99    1      —
  Sairashoito-os.    2      3          11       16    —      —
  Ratsuos.           1     10          46       57   56      8
  Soittokunta        2      9          25       36    —      —
  Koko rykmentti    56     78       1.794    2.128  357    148

(Vahvuusilmoituksessa ei ole kuitenkaan otettu huomioon ennenmainittuja
upseerikoroituksia urhoollisuudesta Valkin valloituksessa, jotka tähän
aikaan eivät vielä olleet julkaistuja.)

Eräs Pohjan Poika kirjoittaa muistiinpanoissaan Koikylään lähtöpäivästä:

»Tänään mielet ovat korkealla. Kaikki työ käy kuin salamanleimaus. —
Ovat ne, nuo suomalaiset, nopeita poikia, ajattelevat mustasilmäiset
juutalaiset. Niin, ovat ne, vaikka niitä sanotaan hitaiksi.

»Kun tulee lähtö taisteluun, niin silloin Suomen poikain jalat ovat irti
maasta. Vielä tämä suomalaisjoukko näyttää täällä ihmeitä maailmalle! ‒

»Kadulla viedään muudatta virolaista tykistöupseeria viimeiseen
lepopaikkaansa. Valkea arkku on kanuunan piipun päällä. Suomalainen
sotilassoittokunta soittaa surumarssia jäljessä.

»Tuo kuva — keskellä taisteluun lähtökiirettä — jättää jälkeensä
mieliimme vakavan vaikutelman.

»Montakohan meistä tämän matkan jälkeen viedään noin? — — —

»Lähdetään liikkeelle kaakkoa kohden.

»Pitkä karavaani kulkee aukean tasangon keskitse. On ihana talvipäivä.
Luonnossa on kuitenkin jo jotakin keväistä tuntua,vaikka ei olla vielä
helmikuun puolivälissäkään. Maantie on paikoin lumetonta. Hevoset
vetävät ihan suoranaan raskaita panoskuormia. Tykkien pyörät kumisevat
oudosti.

»Yhä eteenpäin.

»Poikkean muutamaan taloon. Pyydän juotavaa. Talosta etsitään parasta.
Tarjoan maksua, mutta isäntä ei tahdo ottaa. Jätän rahan kuitenkin
pöydälle, sillä 'jos tänään kuolen ja huomenna kuopataan', niin mitä
hyötyä on minulle noista papereista, joita ukko joka tapauksessa
tarvitsee kipeämmin kuin minä.

»Eräässä toisessa talossa saan ihailla kaunista 'preiliä' [preili —
neiti], jolla on hieno hipiä ja loistavat silmät. Panen parhaani
vironkielellä saadakseni hänet ymmärtämään niitä tunteita, jotka sillä
hetkellä mielessäni vallitsevat... Koti kaukana... edessä rintama...
ehkä kuolema... Mutta pian kuluu puoli tuntia. Karkoitan mielestäni
kaiken tuon ja lähden. Kaihomielisyys on vahingollista sotilaalle.
Mutta liina liehuu kauan talon portailta...»

       *       *       *       *       *

Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot lähtivät Valkista liikkeelle klo
11,15 ap. Hän sai silloin jääkärimajuri _Snellmanilta_ tiedon, että
Karolan kartano (Gut Karolen) Koikylän pohjoispuolella oli vapaa
vihollisesta.

Joukkojen päävoima päätettiin silloin sijoittaa tykistön kera Karulaan
ja ryhtyä sieltä käsin tiedustelemaan. Edelleen jääkärikapteeni
_Hannula_ sai tiellä Karulaan 3:nnelta komppanialta ilmoituksen,
että bolshevikien päävoima oli Koikylän kartanossa ja pienemmät
osastot Voitkassa (3 km. Koikylästä länteen) ja Kakun koululla (2 km.
Koikylästä pohjoiseen) sekä 2 tykkiä Koikylän rautatienasemalla ja
2 tykkiä Aajoen rannalla, lähellä Pirin taloa, ja että virolaisten
etuvartio oli Marienheinissa.

3:s komppania asettui Lepenhofiin, joka oli jo ollut muutamia päiviä
aikaisemmin virolaisten hallussa, mutta jälleen jätetty, ja ryhtyi
rohkeasti tiedustelemaan saavuttaen kosketuksen vihollisen kanssa klo
2,10 ip. 1:sen pataljoonan esikunta, toistaiseksi varaväeksi jäävä
1:nen komppania, joka asetti vain välittömän hälyytysvartion Karulasta
Kärikmäelle vievälle tielle, ja tykistö asettuivat klo 5,10 ip. Karulan
kartanoon. 2:nen komppania jatkoi matkaa ja majoittui Niglen taloihin
alkaen tiedustella etelää ja kaakkoa kohden.

Jääkäriluutnantti _Marttinen_ sai tehtäväkseen mahdollisimman paljon
hermostuttaa ja häiritä vihollista saattaakseen sen siihen käsitykseen,
että hyökkäys oli odotettavissa siltä suunnalta. Jääkäriluutnantti
_Koiviston_ taas tuli tiedustella mahdollisimman varovaisesti, jottei
punaisten epäluuloa tällä taholla herätettäisi.

Eräs 1:sen komppanian upseeri kirjoittaa Karulasta:

»Karulan kartano on suurenmoinen uljaine päärakennuksilleen,
suunnattomine kivinavettoineen ja talleineen. Aamulla bolshevikit ovat
siitä lähteneet kuultuaan meidän olevan tulossa ja vieneet muassaan
17 vaunulastia arvokkaimpia huonekaluja. Siitä huolimatta se ei ole
vielä suinkaan putipuhdas; siellä saa nähdä koko joukon sangen vanhoja
metsästystauluja ja joitakin antiikkisia kaappeja y.m.

»Majoituttuamme kartanoon saan järjestettäväkseni 1:sen komppanian
aliupseerivarfion muutamaan tienhaaraan, jonne sijoitetaan myös yksi
kevyt konekivääri.

»Puolikuoliaana väsymyksestä raahaudun takaisin ja heittäydyn
esikuntahuoneen nurkkaan levolle kahmaistuani hieman olkia alleni.
Kuumehoureisesta unestani havahdun usein ja katseeni kiintyy silloin
joka kerta mieheen, jota jok'ainoa kunnioitamme, johon rajattomasti
luotamme, ja jota myöhemmin opimme yhä enemmän rakastamaan. Hän istuu
pöydän ääressä paitahihasillaan, kartta edessään. Takan loimuava hehku
valaisee hänen älykkäät ja lujat piirteensä, ja suuret, mustakehyksiset
rintamalasit heittävät silmien seutuville miettivän varjostuksen.
Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa nopeasti ilmoituksen tai käskyn,
jonka ratsu kiidättää joko Valkissa olevaan rykmentin esikuntaan tai
Lepenhofissa majailevan komppanian päällikölle.

»Yhä hän valvoo, laatii suunnitelmia, muuttelee niitä, kunnes tilanne
on selvä, ja hän saattaa itselleen hyvällä omallatunnolla sanoa: niin
teemme. Ja uskonpa — sitä mieltä ovat kaikki, jotka hänen mukanaan ovat
kulkeneet — että valittu ratkaisu on aina paras mahdollinen. — Tuo mies
on jääkärikapteeni _Hannula_.»

       *       *       *       *       *

Operatsionin alkaessa vihollisen rintama kulki etelässä,
saatujen tietojen mukaan, suunnilleen linjaa Stale—Stackelnin
asema—Wiezemhof—Koikylä, Valk—Marienburg radan vartta — Möniste
(Menzen)—Hoppenhof ja edelleen Riika—Pihkova maantien seutuvia
koilliseen. Tarkkoja ja luotettavia tietoja punaisten asemista Koikylän
seuduilta alkaen itäänpäin ei saatu, kun virolaisten joukkojen ja
bolshevikien välillä ei tällä suunnalla ollut kosketusta. Punaisten
pääetappipaikkoja olivat Ruhja, Wolmar ja Marienburg.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa täten alkaneesta operatsionista:

»Operatsionisuunnitelma on katsottava virheelliseksi, etenkin
mikäli se koski toimintaa rintaman keskustassa s.o. Pohjan Poikain
suunniteltua etenemistä radan suuntaan. Sillä on otettava huomioon,
että vihollisen rintama kulki Koikylästä Hoppenhofiin pitkin radan
vartta. Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tehtävä muodostui näin
ollen vihollisen rintaman auki vyöryttämiseksi sivusuuntaan ilman
toimintaa syvyyssuuntaan s.o. radan eteläpuolelle viertotietä kohden.
Tästä oli oleva seurauksena, että mitä pitemmälle edettiin, sitä
suojaamattomammaksi oikea sivusta jäi, ja sitä vaaranalaisemmaksi
muuttuivat suorin yhteys ja jälkikuljetus rataa myöten, radan
suojeleminen olisi vaatinut näet koko Pohjan Poikain rykmentin
hajoittamista tälle laajalle rintamalle, joten sen taisteluvoima olisi
supistunut olemattomaksi ja sen hyökkäystoiminta tyrehtynyt. 1:sen
pataljoonan esim. ehdittyä Hoppenhofiin olisi viholliselle ollut helppo
asia Serbigalin ja Adselin kautta katkaista rata ja maantie ja siten
eristää pataljoona Valkin yhteydestä. Virolaiset panssarijunat eivät
yksin kyenneet suojaamaan rataa, niiden toiminta-alue kun on varsin
rajoitettu. Oikealla siivellä olevaa 3:tta virolaista rykmenttiä ei
myöskään voitu ottaa lukuun sivusuojastona, sen toiminta-alue ei näet
ulottunut näin etäälle itään.

»Rintamaan oli näin ollen muodostuva suuri ja vaarallinen aukko,
jota vastustaja saattoi käyttää hyväkseen. Sen se heti Marienburgin
taistelukauden jälkeen tekikin. Pohjan Poikain hyökkäysten tulosten,
ennenkaikkea rautatien ja valtamaantien omistuksen, säilyttämiseksi
olisi ollut välttämätöntä pysyvästi miehittää ja varustaa Arskall,
Serbigal ja Adselin linna, jotka tarjosivat erinomaiset puolustus-
ja tukikohdat. Se, ettei tähän operatsionisuunnitelmassa kiinnitetty
mitään huomiota, ja ettei näin Marienburgin valloituksenkaan jälkeen
tehty, on katsottava suureksi taktilliseksi virheeksi, jonka seuraukset
muodostuivat kohtalokkaiksi tuhoten kaikki tämän mainehikkaan
taistelukauden suuret saavutukset ja tulokset.

»Virolaisia joukkoja oli myös syytä epäillä, sillä kokemus oli
osoittanut, että heidän operatsionikäskyssä edellytetty merkityksensä
usein olikin olemassa vain paperilla, yhtenäinen toiminta oli
heikkoa, eteneminen silloinkin, kun Pohjan Pojat olivat raivanneet
tien auki eikä vihollisen vastustusta ollut olemassa, oli hidasta.
Offensiivihengen puute ja taipumus olla passiivisella puolustuskannalla
olivat yleisiä ilmiöitä. Etenkin laiminlyötiin tiedustelu ja pysyvä
kosketus vihollisen kanssa. Tarmokkaammalla toiminnalla olisivat
tulokset olleet suuremmat, sillä vihollista näytti vaivaavan yleensä
samat ominaisuudet. Tavallista olikin, että esim. yön ajaksi sekä
virolaisten että punaisten etuvartiot vetäytyivät toisistaan n. 2—3 km.
päähän.

»Loistavana poikkeuksena olivat kuitenkin muutamat erikoiset
joukot, kuten yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona ja n.k.
merijalkaväki (Petserin rintamalla) sekä ennenkaikkea panssarijunat.
Näiden viimeksimainittujen miehistö oli valioväkeä, enimmäkseen
vapaaehtoisia koululaisia ja ylioppilaita, upseeristo samoin
toimintakykyistä ja urhoollista.»

Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot — noudattaen eversti _Kalmin_
nimenomaista käskyä — eivät ryhtyneet etenemään, vaan virolaisten
joukkojen rynnistystä odotellessaan majoittuivat perusteellisesti ja
tiedustelivat joka taholle.

14 p:n aamuna saapui Koikylän lähistölle kaksi virolaista
panssarijunaa, jotka suojasivat Pohjan Poikain oikeaa sivustaa
miehittäen radan oikealla puolen Lippin talon luoteispuolella metsän
reunassa olevan kummun ja halliten sieltä aavaa peltoa Koikylän
asemalle asti ja siitä etelään aina Kalisteen saakka. Panssarijunien
perässä tuli Lepenhofin kohdalle 3-vaunuinen, suomalainen
ambulanssijuna. Lääkintämajuri _Kallioisen_ ambulanssi taas oli Karulan
kartanossa.

14 p:nä saatiin 2:sen komppanian tiedustelijain kautta selville, että
punaisten esikunta 1 rykmentin kera oli majoittunut Koikylän kartanoon.
Komppanian tiedustelu ulotettiin päivän kuluessa yhä etelämmäksi.
Aamuyöstä patrulli oli huomannut Kakun vapaaksi bolshevikeista,
mutta jäämättä sinne se palasi kokonaisuudessaan ilmoittamaan
asiasta, jääkäriluutnantti _Koivisto_ lähetti silloin uuden patrullin
miehittämään Kakun. Vihollinen oli kuitenkin tällä välin uudelleen
asettunut sinne ja avasi yht'äkkiä tulen varomattomasti etenevää
patrullia vastaan, joka luuli tienoon yhä edelleen olevan punaisista
vapaan, ja ajoi sen hajalle. Pohjan Pojista haavoittui 1 sotilas ja 1
joutui vihollisen käsiin, joka rääkkäsi hänet pistimillä kuoliaaksi.
Kaatuneen, sotilas _Viljo Kortesmaan_, ruumis löydettiin vähän
senjälkeen.

2:nen komppania lähetti tällöin uuden patrullin vääpeli _Kaarlo Nikin_
johdolla karkoittamaan viholliset Kakusta. Punaiset olivat kuitenkin jo
poistuneet sieltä. Kakuun asetettiin kenttävartio ja toinen Ringisteen
varmistamaan aluetta maantiestä Kivitöjärveen asti ja estämään
vihollisen tiedustelua.

Myöhemmin samana päivänä n. 20-miehinen bolshevikijoukko hyökkäsi
Kakun kenttävartion kimppuun, mutta karkotettiin ja menetti 3 miestä
kaatuneina Pohjan Poikain kärsimättä minkäänlaisia tappioita. Punaiset
hyökkäsivät päivän kuluessa myöskin 3:nnen komppanian etuvartiota
vastaan kaksi kertaa, mutta lyötiin verissä päin takaisin. Pohjan
Pojista haavoittui näissä kahakoissa yksi 1:sen K.K.K:n sotilas.

Kärikmäen kautta Appiaa kohden vääpeli _Vartiaisen_ johdolla lähetetty
ratsupatrulli ilmoitti puolenpäivän tienoissa, että seutu oli puhdas
vihollisesta Appiaa myöten. Kun kuitenkin tilanne Pohjan Poikain
toiminta-alueesta itäänpäin oli epäselvä, lähetti 1:nen komppania
vänrikki _Havaan_ johdolla 35-miehisen kenttävartion Kärikmäelle.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo Koikylän valtaussuunnitelmista:

»Olin edellisenä iltana, 13.2., lähettänyt eversti _Kalmille_
ehdotuksen tehdä kiertoliike Kärikmäki—Metsoja—Appia—Lännemets ja sen
kautta puhdistaa seutu Lännemetsistä Koikylään vihollisesta. Eversti
_Kalm_ oli kuitenkin virolaisten joukkojen toimintaa odotellessaan
kieltänyt minua toistaiseksi ryhtymästä hyökkäykseen. Ennen pitkää
osoittautui, että eversti _Kalm_ epäillessään virolaisten joukkojen
toimintatarmoa oli oikeassa. Hänen lähettämistään käskyistä saatoin
päättää, että hän oli koko lailla suutuksissaan ja syystäkin. Jotta
senvuoksi toiminta pääsisi edes alkuunsa, suostui hän hyökkäykseen
Koikylää vastaan lähettäen minulle päivällä 14.2. hyökkäysmääräyksen
aikaisemman ehdotukseni mukaan.

»Tarkemmin harkitessani suunnitelmaani kiertoliikkeen tekemiseksi Appian
kautta näytti se minusta kuitenkin tarpeettoman laajalta ja kuljettava
matka liian pitkältä. Vihollinen olisi saattanut ennen aikojaan saada
vihiä liikkeestä. Kun edelleen ottaa huomioon, että punaisten päävoima
oli keskitetty Koikylään (2 tykkiä se oli kuitenkin rautatienaseman
luota kuljettanut päivällä Mänisteen), olisi matka Lännemetsistä
Koikylään vihollisen päävoiman kimppuun ollut liian pitkä, ja yllätys
näin ollen olisi voinut epäonnistua, varsinkin, kun sitä ennen olisi
ehkä syntynyt taistelu jo Mänistessä, jonka luona olevat korkeat
kukkulat tarjoavat erittäin edulliset puolustusasemat joka suunnalle.
Pienikin vihollisosasto olisi siellä voinut pidättää hyökkääjää, kunnes
päävoimat olisivat joko ehtineet apuun tai peräytyneet Koikylästä
etelään. Maasto Lännemetsin ja Koikylän välillä on sitäpaitsi aivan
aukeata, ja hyökkäys Mänistestä Koikylää kohden olisi yllätyksen
epäonnistuttua ollut ylen vaikea.

»Kun senvuoksi kartan nojalla saattoi olettaa, että maanteiden
Karula—Koikylä ja Kärikmäki—Appia välisellä seudulla kulkevia kyläteitä
hyväkseen käyttämällä paljon lyhyemmän taipaleen tehden saattoi
todennäköisesti vihollisen aavistamatta päästä Koikylän kimppuun
selkäpuolelta, muutin suunnitelmaani ja päätin kulkea Aherojärven
länsipuolitse, sitä suuremmalla syyllä, kun jääkärimajuri _Snellman_
ilmoitti minulle Sarapuun talon isännän kertoneen, että vähän matkaa
Karulan itäpuolella maantiestä erkanee etelään Kivitöjärven ylitse
kulkeva hyvä talvitie, jota sitäpaitsi enimmältä osalta metsä suojaa
tähystykseltä, ja hänkin ehdotti kiertoliikettä varten kyseessä olevaa
talvitietä. Sama virolainen talonpoika tarjoutui myös oppaaksi. Seudun
väestö, joka kansallisuudeltaan oli virolaista, oli kauttaaltaan
muutenkin valkoista auttaen toimintaamme kaikin tavoin.

»Kun sitäpaitsi 2:sen komppanian kenttävartioiden toimesta vihollisella
ei ollut mahdollisuutta tiedusteluun Aherojärven pohjoispuolella, oli
tilaisuus yllättävään hyökkäykseen tällä taholla varsin hyvä.

»Voidakseni kootuin voimin suorittaa hyökkäyksen kutsuin 3:nnen
komppanian Karulaan, jonne se saapui illalla myöhään. Vihollinen
ei nähtävästikään tietänyt 3:nnen komppanian siirtämisestä mitään
päättäen siitä, että se koko illan ja yön piti yllä kivääritulta tyhjää
Lepenhofia kohden ja oli asemissa kartanon länsi- ja pohjoispuolella
Lepenhofin ja Kakun suuntaan odottaen ilmeisesti hermostuneena
hyökkäystä näiltä tahoilta.

»Lepenhofin luo jäi vain virolainen panssarijuna, jota pyydettiin
asettamaan vartio 3:nnen komppanian sijaan. Mutta sen päällikkö
ilmoitti minulle, ettei panssarijuna saanut lähettää pysyvää vartiota,
vaan se oli jalkaväen tehtävä. Kun kuitenkin pidin meille erittäin
edullisen tilanteen vuoksi jotenkin yhdentekevänä, vaikka vihollinen
olisi ottanut Lepenhofin haltuunsa — sitä huonommin olisi sille
seuraavana aamuna käynyt — en välittänyt lähettää sinne enää vartiota,
vaan panssarijunien päällikön toivomuksesta asetin vain panssarijunaan
kaksi sotilasta yhdysmiehiksi.

»1:sen komppanian kenttävartio kutsuttiin takaisin Kärikmäestä. 2:nen
komppania sai käskyn siirtyä lähemmäksi Koikylää majoittuen Bikin
taloihin ollakseen valmiina tarpeen tullen tältä suunnalta tunkeutumaan
Koikylään. Siihen mennessä oli 2:sen komppanian pidettävä Kakun ja
Aherojärven välisellä alueella tarkkaa vartiointia noudattamalla
kuitenkin mahdollisimman suurta varovaisuutta ja välttämällä vihollisen
häiritsemistä tällä suunnalla. Pohjan Poikain tykistön 3:nnen patterin
oli myös määrä aamulla siirtyä Bikiin. Kevyen jaoksen tuli sensijaan
seurata päävoimaa.

»Kun ryhmitys ja valmistelut oli suoritettu, annoin kirjallisen
taistelukäskyn seuraavaa aamua varten ja komppanioiden päälliköille
yhteisesti täydentävät suulliset ohjeet.»

Virolaiset joukko-osastot, joille operatsionissa oli annettu määräävä
tehtävä, eivät olleet Pohjan Poikain ryhtyessä etenemään päässeet vielä
kauaksi lähtökohdastaan. Ne olivat Vörusta etelään suunnilleen linjalla
Mikita—Kosse—Plani, siis vielä kaukana Riika—Pihkova viertotien
pohjoispuolella. Vastoin aikaisempaa päätöstään eversti _Kalm_
päätti silloin saatuaan vielä sanoman, että vihollisen taisteluhalu
Koikylän suunnalla alkoi horjua, ja että punasotilaat kieltäytyivät
taistelemasta kuultuaan Pohjan Poikain olevan vastassaan, antaa
jääkärikapteeni _Hannulalle_ hyökkäysluvan, josta yllä on mainittu.

Jääkärikapteeni _Hannulan_ taistelukäskyn mukaan lähtivät 1:nen ja
3:s komppania + 2/3 Itsestä K.K.K:sta 1:sen patterin kera mukanaan
ammus- ja sairasreet liikkeelle Karulan kartanosta helmikuun 15 p:nä
klo 4 ap. 3:nnen patterin, joka oli ensin aiottu siirtää Bikiin,
antoi jääkärimajuri _Snellman_ seurata päävoimaa. (Patteri asettui
sitten asemiin Kivitöjärven pohjoispuolella olevalle kukkulalle,
mutta tähystysmahdollisuuksien puutteessa se ei voinut ottaa osaa
taisteluun.) Ensimmäisenä ajoi virolainen opas, jota ilman pataljoonan
olisi ollut vaikeata osata oikeaan, talviteitä kulki näet tienoolla
ristiin rastiin.

Oli pimeää. Sää oli sumuinen suosien siten kiertoliikettä.

Pataljoona kulki Kiberin ja Savelin talojen itäpuolitse, edelleen
Kivitöjärven ylitse, Livamäen, Sarapuun ja Aheron kautta Aherojärven
länsikärjen ohitse ja siitä sitten länttä kohden Leoskin kautta. Aheron
sivuutettuaan pataljoona siirtyi kulkemaan marssivarmistuksessa.
Etumaisena kulkeva 3:s komppania asetti edellensä konekiväärillä
varustetun kärjen.

Pataljoonan käännyttyä länttä kohden jääkärikapteeni _Hannula_ lähetti
1 joukkueen l:sestä komppaniasta jääkärivänrikki _Oivan_ johdolla
vasemmalle valtaamaan maantien ja radan risteystä Mänisten kohdalla.

N. 1 km. päässä Koikylän itäpuolella olevan talon luona tien oikealle
puolen lähtenyt osa pataljoonan kärjestä iski yhteen vihollisen
kenttävartion kanssa, joka nähtävästi luuli olevansa tekemisissä vain
vastustajan erillisen patrullin kanssa näkemättä sumussa Pohjan Poikain
päävoimaa jäljempänä ja hyökkäsi väijytyksistä kärjen kimppuun sen
ehdittyä aivan lähelle. Syntyi käsirysy, jossa punaiset ensin saivat
Pohjan Pojilta riistetyksi konekiväärin, mutta menettivät sen hetken
kuluttua jälleen ja pakenivat senjälkeen päätä pahkaa.

3:s komppania oli sillä välin noussut talon vasemmalla puolen olevalle
mäenrinteelle, joka loivasti vietti kartanoon päin. Koikylän kartano
näkyi alhaalla puistoineen ja rakennuksineen n. kilometrin päässä,
toisella puolen Mäniste. Maasto oli mäen molemmilla puolin aivan
aukeata, aaltomaista. 3:s komppania havaitsi heti vihollisen ja
kehittäytyi taisteluun 1:sen komppanian jäädessä toistaiseksi Raubatsin
talon luo notkelmaan.

3:nnen komppanian levittäydyttyä ketjuun vasemmalle sen oikea siipi jäi
paljaaksi. Lisäksi muutaman kymmenen metrin päässä olevaan metsikköön
oli sijoittunut vihollisia, jotka avasivat tulen ketjua kohden. 1:nen
komppania sai käskyn kehittää yhden joukkueen 3:nnen komppanian oikean
siiven jatkoksi. Vänrikki _Havaan_ johdolla se lähti liikkeelle ja
eteni ketjussa metsikön halki kartanoa kohden.

Tähän joukkueeseen kuuluva sotilas S. kertoo taistelusta:

»Syöksymme metsän läpi Koikylän kartanoa ympäröiville aukeille. Lumi
narskahtelee jalkaimme alla juostessamme. Räiskähtäen taittuu oksa
siellä täällä päämme päällä ja sivuillamme.

»Punaiset ampuvat räjähtävillä kuulilla!

»Luoti repäisee lakin erään toverini päästä lähimmän puun juurella.
Osaavat ne ampua! Taitavat ollakin lättiläisiä.

»Makaamme asemissa pienessä lepikössä punaisten ollessa tuskin
parinsadan metrin päässä ketjustamme. Hyvät näkyvät olevan polsujen
asemat: muurit, ampumahaudat ja piikkilankaesteet. Mutta ovat toki
meidän suureksi helpotukseksemme rakennetut päinvastaiselta suunnalta
tulevaa hyökkäystä vastaan. Ryntäyksemme on siis heille täydellinen
yllätys.

»Ampujamme asettaa kevyen jaloilleen, minä avaan laukun, ja sitten taas
alkaa tuo tuttu laulu: ta-ta-ta... Muutamakymmen metriä sivullamme näen
lähettimme. Il—12 vuotiaan tamperelaisen. Poika on aivan kuin jänis.
Isot korvat vain heilahtelevat, silmät tuijottavat päässä pyöreinä, ja
aina kuulan vonkuessa ohitse hän jää sitä hetkeksi kuuntelemaan. Väliin
hän taas itse präiskähdyttää kartanoa kohden sulkien varovaisuuden
vuoksi silmänsä ampuessaan. Mutta korkealta hänen luotinsa taitavat
lentää, koskapa joku pojista huutaa hänelle keskellä pauketta:

»'Älä vain tapa enkeleitä sukupuuttoon!'

»Vähän aikaa annamme kevyen konekiväärimme laulaa kartanoa kohden,
varsinkin tuonne muurinnurkkaukseen, jossa silloin tällöin jonkun
punaisen sotilaan käsi tai jalka vilahtaa. Ketju saa jälleen käskyn
hyökätä.

»'Enemmän oikealle!' kaikuu miehestä mieheen.

»'Elekee ampuko, täällä on immeisii!' Se on joku pikku pojista, joka
koettaa laskea vielä sukkeluuksia keskellä taistelun melskettä
eteenpäin syöksyessämme.

»Punikit pakenevat jättäen jälkeensä vinosilmäisiä kiinalaisraatoja.
Vyörymme kuin tankit piikkilankaesteiden ylitse ja opettelemme
aitajuoksun alkeita. Asetumme asemiin kartanosta johtavan puistokujan
luo. Takanamme pojat heittelevät käsipommeja rakennuksen ikkunoista
sisään. Aukealla edessämme punaisia pakenee yhdessä rykelmässä,
mutta meitä kielletään ampumasta niitä. Päälliköt luulevat niitä
omiksi miehiksi, jotka ajavat takaa vihollista. Joku polsujen eksynyt
konekiväärihevonen selässään kevyt 'Colt' painelee ketjun ohitse
punaisten jälkeen.

»'Ottakaa kiinni, pojat!'

»Turha vaiva, sillä eläin on viisas ja kiertää vastukset. Pojat pyytävät
saada ampua sitä, mutta heitä kielletään, ja vasta sitten, kun hevonen
on jo metsän suojassa, annetaan lupa, joka ei kuitenkaan enää hyödytä
mitään.

»Kokoonnutaan jälleen kartanon luo. Taistelu on meidän kohdaltamme
ohitse.»

3:s komppania oli sillä välin ollut myös taistelussa. Sen hyökkäys tuli
viholliselle, josta osa vielä lepäili kaikessa rauhassa kartanossa osan
ollessa asemissa selkä hyökkääviin Pohjan Poikiin päin, täydellisenä
yllätyksenä. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin toipui hetkeksi
säikähdyksestään ja avasi 3:tta komppaniaa vastaan tulen, joka alussa
oli erittäin kiivas. Taistelevat ketjut joutuivat paikoitellen niin
lähelle toisiaan, että syntyi käsirysy, jolloin aseina käytettiin m.m.
konekiväärin päällisiä. Vihollinen vetäytyi kuitenkin pian taaksepäin,
ja sen tuli laimeni lakaten lopuksi kokonaan.

Bolshevikit alkoivat paeta kartanosta!

Pohjan Poikain 1:nen patteri oli asettunut asemiin ennenmainitulle
mäelle ja avasi klo 8,15 ap. tykkitulen rautatietä, pakenevaa
vihollista ja punaisten patteria vastaan, joka oli Tyllikessä
pommittaen Pohjan Pojille tuntemattomaan suuntaan sen ammuksien
räjähdellessä jossakin kaukana Koikylän taistelupaikalta.

Osa täydelliseen hämminkiin joutunutta vihollista syöksyi suin päin
pakoon Koikylästä Piriin vievää maantietä pitkin etelään. Sen pakotien
katkaisi kuitenkin paikalle nopeasti rientänyt virolainen panssarijuna.
Hyökkäävän 3:nnen komppanian vasemman siiven ehdittyä kartanon
eteläpuolelle osa punaisista joutui niinikään saarroksiin ja tuhottiin.

Vihollisen pääjoukko pakeni sekasortoisena laumana rataa myöten
Mänisteä kohden. Huomatessaan sen jääkärikapteeni _Hannula_ antoi
1:sen komppanian jäljellä olevalle osalle — kaksi ryhmää jäi kuitenkin
viimeiseksi varaväeksi — käskyn katkaista tämän pakotien.

Luutnantti _Reponen_, joka seurasi tätä jääkärivänrikki _Korhosen_
johtamaa joukkuetta, kertoo:

»Edettyämme perättäisessä ketjussa melko kauas vasemmalle teemme
käännöksen kohti rataa. Alue on aavaa peltoa, ja vihollinen ampuu
meitä sekä suoraan edestä että oikealta sivulta, joskin harvakseltaan.
Saavutettuamme maantien, joka kulkee radan suunnassa, heittäydymme sen
pengermään asemiin, mutta sangen pian saatamme jo syöksyä yhtä painoa
niille kunnaille, jotka kohoavat rautatien takana, päästen yhteyteen
jääkärivänrikki _Oivan_ joukkueen kanssa.

»Havaitsemme etuoikealla sekavana laumana pakenevan bolshevikijoukon.
Määrään miehet ampumaan niitä koettaen itsekin harventaa vihollisen
rivejä japanilaisella karabiinillani. Bolshevikit näyttävät
olevan väsyksissä, ei yksikään heistä kykene juoksemaan, ja monet
kompastelevat kulkiessaan, useat viimeisen kerran.

»Joukkio katoaa pian edessämme olevan metsän suojaan. Koetan huutaa,
että takaa-ajo on aloitettava, mutta paljosta komentamisestani
on mennyt niin käheäksi, että näen viisaammaksi tehdä ajatukseni
tiettäväksi liikkeillä ja esimerkilläni. Mielettömästi juosten
saavutamme vihollisen metsäsarakkeen takana olevat kukkulat. Edessä
on laaja aukeama, jonka taustalla oleviin metsiin viholliset ovat
juuri puikkimassa. Jälleen tulta, johon punaiset kykenevät vain sangen
heikosti vastaamaan.

»Puolen tunnin kuluttua ovat vihollisesta näkyvissä vain ne ryhmät,
jotka liikkumattomina möhkäleinä lepäävät hangella.»

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo taistelun loppuvaiheesta:

»Pataljoonan komentopaikalta mäen päällä, jossa sillä hetkellä myös
3:nnen komppanian varajoukkue vänrikki _Kangasmaan_ johdolla seisoo,
nähdään juuri taistelun päätyttyä Koikylän luona 10 ratsumiehen
rauhallisesti lähestyvän maantietä pitkin Mänistestä päin. Kun
jaäkärivänrikki _Oivon_ kaikkien laskelmien mukaan pitäisi olla siellä,
ihmetellään, mitä väkeä ratsumiehet ovat. Ei tahdota uskoa heitä
vihollisiksi, mutta he eivät juuri saata olla virolaisiakaan ja Pohjan
Poikia he eivät varmasti ole. Ilma on sumuinen ja sitäpaitsi on alkanut
sataa lunta, joten kaukoputkellakaan ei voi saada selville, keitä
tulijat ovat. Vähän matkaa kuljettuaan ratsumiehet poikkeavat maantien
itäpuolelle suunnaten kulkunsa talojen kautta suoraan meitä kohden.
N. 500 m päähän he pysähtyvät kahden lähtiessä tulemaan meihin päin.
Näemme silloin, että ratsumiehet ovat vihollisia, ja kuulemme selvästi
heidän kysyvän haavoittuneelta sotilaaltamme, 'kakoi polk?' johon tämä
vastaa kirouksella. Tällöin ratsumiehet kääntävät silmänräpäyksessä
hevosensa, toinen laukaisee pistolinsa haavoittunutta kohden onneksi
kuitenkaan osumatta, ja lähtevät kiitämään pakoon, samoinkuin muutkin
ratsumiehet kauempana. _Kangasmaan_ joukkue ryhtyy heti ampumaan,
mutta kiihtyneinä ja innostuksissaan miehet eivät malta tähdätä kyllin
tarkkaan, sitäpaitsi haavoittunut makaa juuri tulilinjassa, joten
luodit lentävät liian ylös, ja ratsumiehet pääsevät meidän harmiksemme
talojen taakse ja pakoon. Patterimme lähettelee myös granaattejaan ja
shrapnellejaan heidän kintereilleen, kunnes he katoavat Mänisten taakse.

»Ratsumiehet ovat ilmeisesti mitään aavistamatta kulkeneet Mänisten
ohitse juuri silloin, kun 1:nen komppania on vihollista takaa-ajaessaan
edennyt rautatien itäpuolelle metsän reunaan, joten rautatieristeys oli
auki. 1:nen komppania, kuten sitten käy selville, ei puolestaan tiennyt
ratsumiehistä mitään, eikä ole nähnyt heitä. Ilma on sitäpaitsi, kuten
sanottu, sumuinen ja lumisateen vuoksi sakea. Ratsumiesjoukko oli
ilmeisesti tiedustelupatrulli, joka taistelun alkaessa Koikylän luona
oli lähetetty Lannemetsistä tai Taivolasta ottamaan selvää tilanteesta.
Heidän retkensä myös osoittaa, että hyökkäysliikkeemme on viholliselle
täydellinen yllätys että yhteys sen eri osastojen väliltä on katkennut,
ja ettei yhtään pakenevaa vihollista ole päässyt Lännemetsiin päin.

Takaa-ajon päätettyään 1:nen komppania keräytyy vähitellen Mänisteen
varmistaen toistaiseksi sen ja alueen Aherojärveen asti.

»3:nnelle komppanialle lähetän taistelun päätyttyä käskyn marssia
takaisin komentopaikalle lähettääkseni sen Mänisteen.

»Heti ottelun alkaessa olen antanut 2:selle komppanialle käskyn rientää
Koikylään. Mutta ratsulähetti, sensijaan, että olisi ratsastanut
suorinta tietä Kakuun, kuten hänelle neuvottiin, kiersi Karulan kautta
saapuen siitä syystä vasta myöhään perille.

»Marssijärjestyksessä Koikylästä palaavan 3:nnen komppanian juuri
päästyä mäen päälle, josta taistelu ensin alkoi, ja jossa patteri,
hevoset ja lähetit ovat kokoutuneina kaikessa rauhassa avataan
maantieltä Koikylän pohjoislaidasta äkkiä kiivas konekiväärituli meitä
kohden. On onni, että maanpinta mäellä on aaltoilevaa, joten siellä
olevat silmänräpäyksessä ehtivät heittäytyä näkymättömiin. Hevoset
saadaan myös kiireesti suojaan, vain yksi hevonen tykistöstä haavoittuu.

»Oivallan heti, että Koikylään saapuva 2:nen komppania luullen 3:tta
komppaniaa kartanosta peräytyväksi viholliseksi on avannut tulen.
Huudan tämän miehille ja kiellän ampumasta. Ei ole varaa kohottaa
päätään, sillä sumusta huolimatta konekiväärisuihku pyyhkii ihailtavan
tarkasti aivan mäen harjaa, joten täytyy tekeytyä mahdollisimman
litteäksi. Ensimmäisen luotituiskun lakattua koetamme yhteen ääneen
kiljua, että olemme Pohjan Poikia, mutta kohta tulee uusi ryöppy, joten
ei auta muu kuin painua lumeen. Lähetän ratsumiehen oikealla olevaan
metsäkielekkeen kautta kiidättämään 2:lle komppanialle ilmoitusta
todellisesta asiain tilasta.

»Ennen taisteluun lähtöä on komppanioille jaettu valoraketteja, joista
punainen merkitsee, että oma tuli haittaa omaa väkeä. Koetamme niillä
antaa merkkejä, mutta ne toimivat huonosti, eivätkä näy. Vihdoin
ampuminen lakkaa, ja 2:nen komppina alkaa marssijärjestyksessä lähetä
kartanosta meitä kohden. Kuten sen upseerit myöhemmin kertovat, ovat
he lopulta huomanneet erehdyksensä päättäen siitä, ettei meidän
puoleltamme vastata tuleen. Onneksi ei tuli ehdi tuottaa vahinkoa.»

Taistelun päätyttyä 2:nen komppania sai käskyn majoittua Koikylän
kartanoon ja asettaa kenttävartion Piriin. 3:nnen komppanian tehtävänä
oli miehittää linja Mäniste—Mäe-Veski (poisluettuna) ja 1:nen komppania
Mäe-Veski (mukaanluettuna)—Aherojärvi (mukaanluettuna). Pataljoonan
esikunta ja tykistö majoittuivat Koikylän kartanoon, samoinkuin
Karulasta saapuneet ambulanssi ja kuormasto. Pohjan Poikain 3:s patteri
tuli myöskin jälkeenpäin Koikylään.

Taistelu oli ollut Pohjan Pojille kunniakas ja sen tuottamat tappiot
vähäiset. Vain 1 Pohjan Poika oli kaatunut, nim. vääpeli _Kalle
Karisto_ 3:nnesta komppaniasta, ja haavoittunut muutamia, joista
kuolivat myöhemmin haavoihinsa kersantti _Niilo Salo_ 1:sestä K.K.K:sta
ja pieni, reipas ratsulähetti _Hans Oksman_, joka sai heti taistelun
alussa kuulan läpi otsansa ja heitti henkensä parisen viikkoa myöhemmin
Tarton sairaalassa. Bolshevikien erittäin lukuisat kaatuneet joka
puolella taistelualuetta osoittivat, että vihollinen sen sijaan oli
kärsinyt sangen huomattavan mieshukan.

Koikylän loistava voitto osoittautui seurauksiltaan laajakantoisemmaksi
kuin oli voitu toivoakaan. Se saattoi vastustajan kauhun valtaan.
Kaikkialla bolshevikit, jotka olivat ryhtyneet suuriin valmistuksiin
alkaakseen rynnistyksen etelärintamalla, vetäytyivät takaisin. He
pakenivat niin nopeasti, että kosketus heidän kanssaan Koikylän
taistelun jälkeen menetettiin Pohjan Poikain rintamaosalla kokonaan.

Saatuaan Koikylän taistelun jälkeen eräältä virolaiselta talonpojalta
tietää 500-miehisen vihollisjoukon kulkeneen edellisenä päivänä Pirin
ohitse pohjoista kohden ja peläten sen katkaisevan Koikylän ja Valkin
yhteyden jääkärikapteeni _Hannula_ ilmoitti asiasta eversti _Kalmille_,
joka määräsi yhden panssarijunan lähetettäväksi Lijlen luona olevan
tienristeyksen kohdalle.

Edelleen saatiin tietää, että bolshevikit olivat keskittäneet
aloitettavaa offensiiviaan varten sotilaita Aajoen mutkaan, ja että
voimakkaita punaisia joukkoja oli lähtenyt liikkeelle Sileä ja Bekkeä
kohden.

Koikylän taistelu teki kuitenkin kaikki vihollisen
hyökkäysaikeet tyhjiksi. Peläten joutuvansa saarroksiin punaiset
ryhtyivät nopeasti peräytymään. 3:s virolainen rykmentti
saattoi senvuoksi taisteluitta asettua linjalle Wolmarin
rata—Oling—Sallisemnek—Wiezemhof—Meschmüsch—Munze. Stackelnin asema
joutui myös virolaisten haltuun, mutta he menettivät sen pian jälleen.

Myöskin Valk—Marienburg radan suunnassa vihollinen oli peräytynyt.
Pohjan Poikain patrullit totesivat Lännemetsin tyhjäksi punaisista.
Taivolastakin bolshevikit poistuivat virolaisen panssarijunan
ryhdyttyä etenemään ja vetäytyivät aina Hoppenhofiin asti. Mustjoen
(Schwarzbachin) rautatiesillalle he jättivät — sen miinoitettuaan —
räjähdyskomennuskunnan tuhoamaan siltaa, jos suomalais-virolaiset
joukot yrittäisivät edetä etelämmäksi.

Vaikka siis punaisten hyökkäysaie etelärintaman keskustassa Pohjan
Poikain 1:sen pataljoonan uljaan taistelun vuoksi oli jäänyt
toteuttamatta, eivät bolshevikit muualla luopuneet siitä. Ruhjan ja
Pihkovan suunnilla he pakottivat virolaisten joukot peräytymään.

Eversti _Kalm_ sai 15 p:nä käsiinsä lättiläisen brigadin erään
tiedonannon, josta kävi selville, että Koikylässä oli Pohjan Poikain
vastustajana ollut sama rykmentti kuin Luhde Grosshofissa, nim. 1:nen
lättiläinen rykmentti, ja että brigadin esikunta 2:sen rykmentin kera
oli Hoppenhofissa.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona ei ryhtynyt etenemään pakenevan
vihollisen perässä, koska eversti _Kalmilta_ saapui määräys pysyä
otetuissa asemissa. Vain l;sen komppanian kenttävartio siirrettiin
Aherojärven luota Appiaan. Yö kului täysin rauhallisesti.

Koikylän kartanoon sijoittuivat m.m. 1:sen pataljoonan ja patteriston
esikunnat. Yösijan hankkiminen tuotti kuitenkin tavattomia vaikeuksia
suuressa, mutta paljaaksi ryöstetyssä linnassa. Patteriston esikunta
sai sentään kaksi jonkin verran kalustettua huonetta käytettävikseen,
niissä oli näet sijainnut punaisten esikunta, mutta muuten ei koko
rakennuksesta voitu löytää muita huonekaluja kuin yksi sänky likaisine
patjoineen. Esimerkkinä siitä, millaisiin oloihin upseeritkin saivat
rintamalla tyytyä, mainittakoon, että useita öitä valvoneet 1:sen
pataljoonan upseerit saivat — pataljoonan komentajaa lukuunottamatta,
joka nukkui äskenmainitussa sängyssä — maata yönsä olkipahnoilla uunin
ympärillä kylmässä huoneessa syötyään yksinkertaisen illallisensa
suoraan suuresta, nokisesta padasta, jossa se oli valmistettu. Mutta
monien päivien rasitusten jälkeen kaikki se tuntui luonnollisesti
erittäin hyvältä.

       *       *       *       *       *

Kun vihollinen oli koko Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan
taistelualueella vetäytynyt taaksepäin, antoi jääkärikapteeni _Hannula_
pitäen hyödyttömänä jäädä entisiin asemiin etenemiskäskyn. Pataljoona
lähti liikkeelle 16 p:nä klo 2 ip. Taivolan rautatienasemaa kohden.
(Vääpeli _Nikin_ johtama kenttävartio jätettiin kuitenkin edelleen
Piriin.) Sen vastarintaa kohtaamatta sivuutettuaan pataljoona pysähtyi
kuitenkin jo linjalle Taivolan kartano—Harglan-(Harjelin-)joki.
Taivolan aseman vallanneen virolaisen panssarijunan puolesta
ilmoitettiin näet, että punaiset olivat miinoittaneet Mustjoen n. 50
m. pitkän rautatiesillan. Oli koetettava saada silta vahingoittumatta
vallatuksi, ja siitä syystä oli tällä suunnalla edettävä mahdollisimman
varovaisesti. Sillan korjaaminen, jos punaiset olisivat ehtineet sen
räjähdyttää, olisi vienyt parin kuukauden ajan, jolloin virolaiset
panssarijunat eivät olisi voineet tukea jalkaväen hyökkäystä.

1:nen komppania majoittui radan varrella olevaan Kysteradin
kansakouluun asettaen kenttävartion Taivolan kartanoon ja
aliupseerivartion Iremäelle Harglanjoen länsirannalle. 2:nen
komppania sijoittui Didrikylään Taivolan aseman lähistölle lähettäen
edessiirretyn kenttävartion Essemäelle, radan toiselle puolen,
tehtävänä varovaisesti tiedustella radan pohjoispuolitse Mustjoelle.
3:s komppania asettui Taivolan rautatienasemalle. 1:nen ja 3:s patteri
saapuivat myöhemmin illalla Taivolan kartanoon, 1:sen pataljoonan
esikunta taas otti majapaikakseni Vanakupjan tienhaarassa olevan
karjatalon.

Pohjan Pojat eivät yön kuluessa joutuneet kosketuksiin vastustajan
kanssa. Aajoen laaksossa Taivolan lounais- ja eteläpuolella havaittiin
jonkinlaista vihollisen liikehtimistä, mutta siellä oli vain
pohjoisesta peräytyväin bolshevikien lähettämiä tiedustelijoita.
Paikallisilta asukkailta saatiin tietää, että punaisia oli m.m.
Adsel-Neuhofissa ja Augustenthalissa, ja että Adselin linnassa majaili
jokin punaisten korkeampi esikunta tai komitea.

       *       *       *       *       *

Eversti _Kalm_ oli turhaan odottanut virolaisilta luvattua ilmoitusta
radan katkaisemisesta Marienburgin seuduilla. Virolaiset olivat 16
p:ään mennessä päässeet vasta Lutsnekin linjalle. Heidän etenemisensä
kävi yhä hitaammin punaisten tehdessä paikoitellen lujaa vastarintaa.
Asioiden ollessa tällä kannalla eversti _Kalm_ uskoen voivansa
rykmentillään suorittaa tehtävän paljon helpommin kuin virolaiset
joukot, etenkin, koska bolshevikit peräytyivät kauhuissaan yhä
kauemmaksi Pohjan Poikain rintaman kohdalla, päätti 16 p:nä antaa
rykmentilleen käskyn voimakkaaseen etenemiseen. Sen tarkoituksena oli
Pihkova—Riika viertotien katkaiseminen ja Marienburgin valloittaminen,
jotta punaisten paine etelärintaman muillakin osilla heikkenisi
ja Valk—Marienburg radan itäpuolella toimivilta vihollisjoukoilta
katkaistaisiin peräytymistie etelään. Mutta tämän suuren tehtävän
suorittamiseen tarvittiin koko Pohjan Poikain rykmentti, jonka 2:sen
pataljoonan tilalle Valkin vartioväeksi kyllä olisi joutanut jokin
vähäpätöisempi joukko-osasto.

Eversti _Kalm_ sähkötti senvuoksi kenraali _Wetzerille_ 16 p:nä:

 »Virolaiset joukot ilmoittavat esikuntaanne hyvinkin väritettyjä
 tietoja verisistä taisteluista. Johtamaini Pohjan Poikain täytyy
 käskystänne olla tehottomassa toiminnassa. En voi kauemmin
 sietää tämmöistä asemaani. Pyydän määräämään heti Valkiin
 garnisonipalvelusta varten jonkin virolaisen komppanian komendantin
 käytettäväksi voidakseni huomiseksi saada myös 2:sen pataljoonani
 käytettäväkseni garnisonipalveluksen siitä suurempia kärsimättä.
 Vielä tähän iltaan mennessä otan haltuuni asemat linjalta Piri—
 Aajoen uoma—Schwarzbachjoen uoma linjalla Taivola—rautatiesilta
 Schsvarzbachilla Gut Menzeniin asti. Pikainen sähkövastaus
 välttämätön. 16.2. klo 15.15.

                                        Eversti _Kalm_»

Kenraali _Wetzer_ ei kuitenkaan suostunut eversti _Kalmin_ ehdotukseen.
Hän mainitsee siitä kirjeessään tohtori _Louhivuorelle_ marraskuun 10
piitä 1921 seuraavaa:

»Olin kieltänyt _Kalmia_ tunkeutumasta Marienburgiin. Tämä esillekäy
rykmentille antamastani operatsionikäskystä, jossa määräsin etenemisen
tapahtuvaksi ainoastaan määrättyyn paikkaan saakka (ei Marienburgiin
asti) ja ainoastaan rykmentin vähemmällä, tarkoin määrätyllä osalla.
Hän rikkoi käskyni niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

»Syyni tähän olivat:

»1) että etenemisemme Marienburgiin saakka asettaisi meidät liian
eteentyönnettyyn asemaan, joka ei vastannut tilanteen vaatimuksia, eikä
virolaisten silloista sotavoimaa,

»2) että Marienburg sijaitsi sen etnografisen rajan ulkopuolella, jota
ei saanut ylittää,

»3) että tahdoin välttää _Kalmin_ rykmentin hyökkäämästä kaupunkiin,
koska pelkäsin väkivaltaa ja ryöstämistä ‒ ‒ ‒.»

»Senvuoksi sähkötettiin Pohjan Poikain rykmentille:

 »Eversti _Kalm_. Valk.

 Vastaukseksi sähkösanomaanne N:o 192 ilmoitetaan, että ei ole
 käytettävissä mitään joukkoja, joita voisi lähettää Valkiin.
 Yhden pataljoonan Pohjan Pojista tulee pysyä Valkissa reservissä.
 Aikaisemmin annettu käsky pysyy ennallaan.

 Ylipäällikön käskystä

                                       _Veijo_. Majuri.»

»Eversti _Kalm_ päätti kuitenkin toteuttaa suurenmoisen
hyökkäysaikeensa. Kun 1:nen pataljoona ei siihen yksin mitenkään
riittänyt, määräsi hän vastoin etelärintaman ylipäällikön nimenomaista
käskyä osan 2:sta pataljoonaa Valkiin jääneen patterin kera ottamaan
osaa Marienburgin valloitusretkeen.

Operatsionikäskyssään N:o 8 (16.2.19.) eversti _Kalm_ antoi käskyn
etenemiseen ryhtymisestä. Taistelukauden täten alkavan toisen jakson
tarkoituksesta mainittiin siinä:

»Koska 2:sen divisionan toimesta ei rata Marienburg seuduilla tule
katkaistuksi ja koska eteneminen yleensä näyttää olevan seisauksissa,
on rykmenttimme tehtävänä katkaista Pihkova—Riga valtatie Hoppenhofin
lounaispuolella, jotta toinen virolainen divisiona voisi ottaa
haltuunsa valtatien Hoppenhofista Isborskiin.

»Länsipuolisena naapurina on 3:s virolainen rykmentti linjalla
Egle—Olin—Sallisemnek—Gut Wiezemhof—Meschinusch. Itäpuolisena naapurina
on 2:nen virolainen divisioona linjalla Gut Menzenistä [Moniste
(Menzen) oli kuitenkin vielä tällöin punaisten hallussa] Verroon
päin—Gut Lutsnek—Panikowitz—Isborsk kauppalan eteläpuoli—Isborskin
asema.»

Pohjan Poikain eri osastoista määrättiin:

1:sen pataljoonan sekä 1:sen ja 3:nnen patterin jääkärikapteeni
_Hannulan_ johdolla tuli ottaa 16 ja 17 pm välisenä yönä haltuunsa
linja Piri—Aajoki—Mustjoki—Mustjoen rautatiesilta—Mönisten kartano.

2:sen pataljoonan 4:nnen ja 6:nnen komppanian, 2/3 2:sesta K.K.K:sta
ja 2:sen patterin oli lähdettävä 4 ratsuosastoon kuuluvan lähetin kera
jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ johdolla Valkista 17 p:nä klo 1 yöllä
maanteitse Koikylän kartanoon, jossa levähdettyään niiden tuli jatkaa
matkaansa Vanakupjan ja Kilijarin taloihin reserviin.

Asemakomendantti _Leo Eronen_ sai käskyn huolehtia siitä, että
ambulanssijuna olisi 17 p:nä klo 7 ap. Valkin asemalla ja siihen
liitettyinä eversti _Kalmin_ esikuntaa varten I luokkavaunu, muulle
henkilökunnalle 1 vaunu ja Pohjan Poikain soittokunnalle, jonka myöskin
tuli lähteä mukaan tulilinjoille, 1 vaunu.

Lääkintämajuri _Kallioinen_ määrättiin ambulanssijunan päälliköksi,
lääkintäkapteeni _Cederberg_ seuraamaan 1:stä ja lääkintäkapteeni
_Kalpa_ 2:sta pataljoonaa.

Valkiin oli jäävä eversti _Kalmin_ sijaiseksi kapteeni _Rihtniemi_
ja kaupungin komendantin käytettäväksi 5:s komppania 2 raskaan
konekiväärin kera.

Valkissa olleiden joukko-osastojen keskuudessa esiytyi kuitenkin jo
tällöin haluttomuutta ryhtyä hyökkäämään Viron kansallisten rajojen
ylitse, ja siitä oli nyt — sotilaiden mielestä — kysymys.

Sen johdosta eversti _Kalm_ kaikille Pohjan Pojille luetussa
kirjelmässään helmikuun 16 piitä ilmoitti, että tottelemattomuuteen
yllyttävät sotilaat erotettaisiin heti rykmentistä. Samalla
selitettiin, että kysymyksessä ei ollut vieraiden maiden
valloittaminen, vaan ainoastaan Viron kansallisten rajojen ja Viron
alueen tehokkaaseen puolustamiseen sopivien asemien hankkiminen,
ja ilmoitettiin, että Viron kansallinen eteläraja oli luettava
kulkevaksi linjaa Heinaste—Salatsijoki—Burtnekjärvi—Saulek—(Aajokea
myöten) Ramnek — Valk-Marienburg radan ja Pihkova-Riika valtatien
risteys— (Hoppenhof—Isborsk maantien eteläpuolitse) Isborskin kauppala
ja lopuksi viimemainitun kaakkoispuolitse Isborskin aseman kautta
Peipusjärveen.

Mieliala sotilaiden keskuudessa rauhoittuikin tällä kertaa ilman
enempiä toimenpiteitä. Tämä tapahtuma oli vain pieni välikohtaus; mutta
se ilmaisi samalla, että rykmentin ennen aivan erinomainen mieliala oli
laskemassa, ja että tuhan alla hehkui.

1:selle pataljoonalle määrätty linja olikin jo muuten saavutettu, vain
Mustjoen rautatiesilta ja Mönisten kartano olivat vielä punaisten
hallussa. Etenkin edellisen valtaaminen oli vaikea ja vaati nopeaa
toimintaa. Punaiset saattoivat räjähdyttää sillan minä hetkenä tahansa,
ja he tekisivät sen varmasti heti, kun suomalaisvirolaisten joukkojen
puolelta ilmenisi vähänkin epäilyttävää.

Kapearaiteisten panssarijunien päällikkö antoi rautatiesillan
valtaamiseksi käytettäviksi n. 20 luotettavaa miestä oppaan sekä
hevosten ja rekien kera. Suunnitelma oli, että virolainen komennuskunta
lähtisi klo 3 yöllä Essemäen kenttävartion kautta otettuaan mukaansa
yhden Pohjan Pojan yhdysmieheksi ja hyökkäisi radan pohjoispuolitse
yllättävästi rautatiesillalla olevan punaisten räjähdyskomennuskunnan
selkään konekivääriosaston kiirehtiessä suoraan metsän halki.
Sittenkuin sillan vartijat olisi saatettu vaarattomiksi, oli
konekivääritulella ja käsigranaateilla pidettävä vihollinen loitolla,
kunnes Pohjan Poikain 2:nen komppania, jonka siihen mennessä oli
edettävä Kallikylän luo, ehtisi paikalle ja turvaisi sillan omistuksen.

Kaikki tapahtui suunnitelman mukaisesti. Räjähdyskomennuskunta
tuli täydellisesti yllätetyksipä silta joutui vahingoittumattomana
virolaisen komennuskunnan haltuun klo 7 ap. Sen käsiin jäi
haavoittuneena räjähdyskomennuskunnan päällikkö, muudan puolalainen
insinööri, muut punaiset pakenivat.

2:nen komppania turvattuaan sillan eteni Tervasiin ja Pelsiin ryhtyen
tiedustelemaan Mönisteä ja Hoppenhofia kohden. Virolainen panssarijuna
kulki pian senjälkeen Mustjoen sillan ylitse, jatkoi matkaansa ja
valtasi Hoppenhofin 17 p:nä klo 1,30 ip.

Aamulla 17 p:nä 1:sen pataljoonan esikunta siirtyi Taivolan kartanoon,
jonne myöskin 1:nen komppania saapui kokonaisuudessaan. 3:s komppania
lähetettiin 1:sen komppanian aikaisempaan majoituspaikkaan.

Saatuaan tiedon, että Adselin linnaan majoittunut bolshevikikomitea
oli parhaillaan takavarikoimispuuhissa sijoituspaikkansa lähistöllä,
jääkärikapteeni _Hannula_ antoi 1:selle komppanialle käskyn koettaa
vangita sen jäsenet ja riistää heiltä saaliskuormat. Valmistukseksi
Pohjan Poikain 3:s patteri ampui Taivolasta kartan mukaan 10 laukausta
linnaa kohden klo 10,40—11,15 ap. Shrapnellit räjähtivät, kuten
asukkaat sittemmin kertoivat, Adselin kirkon luona, n. 1/2 km päässä
kartanosta pohjoiseen. Punaiset säikähtivät siitä niin, että jättivät
saaliinsa ja pötkivät pakoon. Mutta hetken kuluttua he huomattuaan,
ettei välitöntä vaaraa ollut, palasivat hakemaan kuormiaan ja ajoivat
sitten tiehensä vähän ennen 1:sen komppanian patrullin tuloa.

Eräs mukana ollut kirjoittaa retkestä:

»Patrulli lähtee liikkeelle. Matka on pitkä, n. 10 virstaa. Miehet
kyllästyvät puolitiessä kävelyyn, ottavat eräästä talosta 3 hevosta,
ja niin aivan tuntemattomia, valkoisen astumattomia teitä eteenpäin.
Näin päästään virstan päähän talosta. Vielä ei ole selvyyttä, missä
punikit piilevät. Vastaan tulee kolme akkaa. Rippeet neljän kielen
sanavarastosta tongitaan esille, ja niin päästään selville, ettei
kartanossa enää ole bolshevikeja. Varmuuden vuoksi istutetaan lihavin
eukoista rekeen. Sitten täyttä lentoa lehtokujaa pitkin ohi kirkon,
läpi kylän linnaan. Vastaanotto on mitä sydämellisin. 10 miestä edeten
10 virstaa joukoistaan on 'valloittanut' mitä parhaimmissa asemissa
olevan kartanon.»

Jääkärikapteeni _Hannulan_ aikomus oli ollut 17 p:n aamuna
tehdä valehyökkäys Aajoen eteläpuolella olevia joukkoja vastaan
peloittaakseen ne edemmäksi ja sitten marssia Everestä ja Hakjamoisasta
lähtevää tietä myöten Mustjoen sillan ohi eteenpäin. Mutta saatuaan
tietää eversti _Kalmin_ saapuvan samana päivänä Taivolan asemalle hän
lykkäsi etenemisen.

Pohjan Poikain esikunta- ja ambulanssijuna lähti Valkista klo 8 ap.
saapuen Taivolan asemalle klo 10 ap. Junan suojelusväeksi määrättiin
äkkiyllätysten varalta soittokunnan miehet, jotka asestettiin
kivääreillä, ja joilla koko retken ajan oli siten kaksinainen tehtävä.

2:nen pataljoona oli lähtenyt Valkista 2:sen patterin kera klo 1 yöllä
maanteitse Lijlen ja Lepenhofin kautta ja saapui Koikylässä levättyään
Taivolaan klo 2 ip.

Tiedustelun kautta saatiin selville, että punaiset olivat, sittenkuin
virolainen panssarijuna oli ottanut haltuunsa Hoppenhofin, vetäytyneet
Pohjan Poikain rintamanosalla aina Pihkova—Riika viertotien taakse.
Eversti _Kalm_ päätti ryhtyä viipymättä etenemään.

Jääkärikapteeni _Hannula_ sai käskyn koota komppaniansa Taivolan
kartanoon ja edetä senjälkeen tykistön kera Adselin linnaan. Sieltä
käsin oli varmistettava tie Adselista etelään viertotielle saakka.
4:s komppania sai käskyn asettua 2:sen komppanian tilalle Kallikylää
lähellä olevaan Alakylään. Komppania saapui jääkärikapteeni
_Svinhufvudin_ johdolla määräpaikkaansa klo 5 ip., jonka jälkeen 2:nen
komppania saattoi jättää asemansa ja marssia Adseliin pataljoonan
yhteyteen. 6:s komppania jäi toistaiseksi suorittamaan vahtipalvelusta
Taivolan asemalle.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo päivän vaiheista:

»3:nnen komppanian saavuttua Taivolan kartanoon ja siellä jonkin aikaa
kuunneltuamme rykmentin torvisoittokunnan esityksiä lähdetään Adselia
kohden: 1:nen ja 3:s komppania, 1/3 1:sestä K.K.K:sta sekä tykistö.
Ramnekin tienhaaraan jätetään selkäpuolta turvaamaan varmistusosasto
3:nnesta komppaniasta 2 kevyen konekiväärin kera.

»Ratsastaessamme edellä tulee meitä vastaan reillä ajaen Adselista
palaava vänrikki _Havaan_ joukko. Sille annetaan käsky kääntyä ja
ajaa edellä Adseliin, jonne myös osa tykistöä ennen muuta joukkoa on
lähtenyt.

»Vähää ennen tuloamme Adselin linnaan nähdään sieltä tietä myöten, joka
Aajoen länsipuolella kulkee yhdensuuntaisena meidän kulkemamme kanssa
joen itäpuolella, liikkuvan pohjoiseenpäin bolshevikijoukon, jossa on
osasto ratsuväkeä ja pitkä kuormastokolonna. Adselin kirkon kohdalla se
on kääntynyt linnaan päin aikoen nähtävästi siellä olevan sillan kautta
siirtyä itäpuoliselle tielle. Mutta sitten se on yht'äkkiä kääntynyt
takaisin ja kiireesti lähtenyt ajamaan etelään. Ilmeisesti se on nähnyt
meikäläisten lähestyvän, ehkä Adseliin palaavan vänrikki _Havaan_
joukon ja tällöin lähtenyt pakoon. Saavuttuamme Adseliin näemme sen
etäällä Aajoen toisella puolen pakenevan lounaista kohden. Takaa-ajo ei
enää hyödytä.

»Hetken kuluttua aletaan eteläpuolelta Aajoen toiselta rannalta ampua
linnaa kohden. Huomataan, että siellä on 6-miehinen vihollisen
ratsupatrulli, joka ammuskelee linnan alapuolelle asetettua tilapäistä
vartiota.

»Kaikki osoittaa, että vihollinen meidän toimintasuunnallamme on
joutunut kokonaan hajalle, yhteys on katkennut sen eri osastojen
väliltä, jotka nyt ilman päämäärää harhailevat ympärillämme. Kun
senvuoksi tilanne meidän luoteis- ja länsipuolellamme ja jossakin
määrin myös koillisessa on epäselvä ja yksityisiä vihollisosastoja
harhailee eri tahoilla, joten yhteentörmäys on mahdollinen miltä
suunnalta hyvänsä, katson parhaaksi pitää pataljoonan koossa Adselissa
ja varmistaa sen joka puolelle.

»Pataljoona ja tykistö majoittuvat kartanoon. 1:nen komppania
saa tehtäväkseen varmistaa koilliseen ja luoteiseen asettaen
aliupseerivartion Aajoen sillalle kirkon kohdalle ja Berlin—Kubja
tielle. 3:s komppania varmistaa etelään lähettäen kenttävartion n.
1 1/2 km kartanosta etelään olevaan tienhaaraan puron varrelle.
2:nen komppania saapuu illalla Adseliin ja pääsee kokonaisuudessaan
lepäämään. Vääpeli _Nikin_ kenttävartio kutsutaan pois Piristä.

»Adselin linna on Liivinmaan komeimpia aateliskartanolta lukuisine,
suurine kivirakennuksineen, omine sähkölaitoksineen, laajoine
puistoineen y.m. ja sijaitsee ihanalla paikalla korkealla penkereellä
Aajoen varrella. Halliten laajalti Aajoen aavaa laaksoa pohjoiseen
ja etelään sekä samoin metsättömiä ja aukeita seutuja länteenpäin se
on puolustuskohtana etelää ja länttä kohden erinomainen ja näiltä
suunnilta melkein mahdoton valloittaa, ellei vihollisella ole
käytettävänään voimakasta tykistöä. Aajoki virtaa tällä kohdalla
syvässä laaksossa korkeiden harjujen välillä, joita myöten kummallakin
puolen jokea kulkevat yhdensuuntaiset maantiet. Kartanon päärakennus on
tasoitetulla penkereellä, jonka seinämä on keinotekoisesti kiveämällä
tehty aivan pystysuoraksi.

»Punaiset ovat ryöstäneet täältä jo useita hevoskuormia kallisarvoista
irtaimistoa ja ennen meidän tuloamme vieneet m.m. n. 30 puhdasrotuista
englantilaista hevosta kartanon hevossiittolasta. Talon haltijat
ovat tietymättömissä. Jäljelle on jäänyt vain vanha saksalainen
taloudenhoitajatar sekä palvelusväkeä, josta ainakin osan kerrotaan
olevan punaista.

»Vähän matkan päässä kartanon puistossa on kuusenoksista ja havuista
rakennettu, runsaasti punaisilla lipuilla ja nauhoilla koristettu,
korkea, tornintapainen laitos. Talonväki kertoo, että joku aika sitten
punaisten isännöidessä eräs mies oli murhannut Adselin papin. Kun
senjälkeen valkoiset taas vähäksi aikaa olivat päässeet valtaan, olivat
he hirttäneet murhaajan. Mutta punaiset olivat kohta taas tulleet
takaisin ja kunnioittaakseen 'aatteen marttyyriä' pitäneet juhlalliset
hautajaiset ja pystyttäneet mainitun muistomerkin papinmurhaajalle.

»Friedrichshofin kartanon pehtori, joka pitemmän aikaa on ollut
punaisia paossa, saapuu luokseni ja pyytää muutamia sotilaita mukaansa
lähteäkseen Friedrichshofiin, jonne hän ei yksin uskalla mennä, sekä
lupaa siitä hyvästä lahjoittaa pataljoonalle muonavaroja. Hän saa
mukaansa muutaman ratsulähetin sekä hevosmiehiä rekineen 3:nnesta
komppaniasta.

»Retkikunta saapuu kuitenkin liian myöhään perille: punaiset ovat jo
ehtineet tyhjentää kartanon puhtaaksi ja viimeinen kuorma on lähtenyt
vähän ennen meikäläisten tuloa. Metsän laidassa kartanon eteläpuolella
näkyy muutamia vihollisen ratsumiehiä.»

17 p:n iltaan mennessä Pohjan Pojat olivat asettuneet linjalle Breussin
ja Darsenzeemin tienhaara l/2 km Adselista etelään—Hoppenhof—Mönisten
kartano. Pohjan Poikain soittokunta marssi Adselin linnaan seuraavana
päivänä soittaen siellä oleville joukoille m.m. »Porilaisten marssia»
samoilla paikoilla, joilla ennen venäläisten ja saksalaisten
sotilasmarssit olivat kaikuneet. Soittokunta sai taivaltaa sieltä
seuraavana päivänä jälleen pitkän matkan, nim. Hoppenhofiin.

17 p:n iltana eversti _Kalm_ julkaisi Taivolassa operatsionikäskynsä
N:o 9 Pohjan Pojille. Hän mainitsee siitä taistelukertomuksessaan
Koikylä—Marienburg taistelukaudelta:

»Joukkojen! tavattomista, huonossa vaatetuksessa, rikkinäisissä
jalkineissa ja ankarassa pakkasessa suoritetuista marsseista johtuneen
suuren väsymyksen vuoksi en seuraavaksi päiväksi voinut suurempia
tehtäviä määrätä.»

1:nen pataljoona sai tehtäväkseen pitäen yhteyttä Hoppenhofissa
olevan virolaisen panssarijunan kanssa varmistaa sijoituspaikkansa.
Jääkärikapteeni _Hannulan_ komentoon määrättiin samalla toistaiseksi
2:sen pataljoonan 6:s komppania, joka Adseliin saavuttuaan sai vaihtaa
1:sen komppanian.

2:sen pataljoonan 4:s komppania ja 2 raskasta konekivääriä
jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ johdolla saivat määräyksen marssia 18
p:n kuluessa Saara—Möniste—Vastse-Roosa (Neu-Rosen) tietä Luxenhofin
kartanoon viertotien ja Valk—Marienburg rautatien risteyksen lähelle.

Kaikki patterit määrättiin jääkärimajuri _Snellmanin_ välittömän johdon
alaisina keräytymään Adseliin.

Ratsuosaston päällikön, vääpeli _Vartiaisen_ tuli kerätä ympäristöstä
ratsuiksi kelpaavia hevosia reserviin, jotta aina olisi levänneitä
ratsuja tulevissa taisteluissa käytettäviksi yhteydenpitoon eri
osastojen välillä. Samalla hänen oli koetettava hankkia lisää
satuloita. 18 p:n aamuna 3:s komppania siirtyi viertotielle Breussin
tienhaaran luo varmistaen länteenpäin. Punaisten etujoukot (n. 150
ratsu- ja 100 jalkamiestä) olivat Lasdingissa n. 10 km päässä. 1:nen
komppania siirrettiin Darsenzeemiin, ja se asetti kenttävartion
tienhaaraan Breeschen luo.

Jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukko lähti liikkeelle Alakylästä
18 p:nä klo 9 ap. sille määrättyä uutta sijoituspaikkaa kohden.
Lääkintäkapteeni _Kalpa_ kertoo matkasta:

»Lähimpänä määränä 2:sella pataljoonalla on nyt suuri, Riian ja
Pihkovan välinen viertotie, joka pitää saavutettaman 18 p:nä. Lähdetään
siis jälleen liikkeelle, sivuutetaan Mönisten ja Vastse-Roosan
kartanot, samotaan läpi Hoppenhofin kauppalan, jonka asukkaat suurin
joukoin ovat keräytyneet katsomaan ohi kulkevia suomalaisjoukkoja.
Erikoisesti pistää silmään suuri mustalaisten ja juutalaisten lukumäärä
asukkaiden keskuudessa. Repaleinen puku, likaiset kasvot, tylsistynyt
ilme — kaikki puhuu hädästä ja kurjuudesta, ilottomasta elämästä ja
toivottomasta tulevaisuudesta. Ovat meidänkin poikiemme varustukset
puutteelliset, onpa puhtaudessakin paljon toivomisen varaa, mutta katse
on heillä terävä silmä kirkas, ja iloisena heidän laulunsa kaikuu
kauppalan lävitse kuljettaessa: 'Oi kallis kotimaa... ei ole maata
sen armaampaa.' Vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa tuntuu
kotimaa kaksin verroin kalliilta, siellä vallitsevat puutteellisuudet
ja epäkohdat häviävät mielestä. Sen ympärille muodostuu jonkinlainen
sädekehä.

»Iltapäivällä saavumme suuren viertotien ja Valk—Marienburg rautatien
risteykseen. Tähän on meidän majoituttava yöksi, täällä odotettava
uusia määräyksiä ja toimintaohjeita.

»Vihollinen on lähettyvillä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä sillä
on varsin suuria voimia käytettävinään päättäen paikallisten asukkaiden
tiedonannoista Kysymyksessä on ainakin kaksi bolshevikirykmenttiä, kun
taas 2:sen pataljoonan miesluku supistuu kahteensataan mieheen. Ja
vihollinen vielä lisäksi tietää vähälukuisuutemme. On siis kylläkin
syytä olla varuillaan.»

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ varmisti viertotien Oppekalniin
päin kenttävartiolla ja Warkalin suuntaan aliupseerivartiolla,
tien Neu-Laizeniin kenttävartiolla ja metsän Mickeleniä kohden
kaksoisvartiolla.

Heti, kun pataljoona oli saapunut Luxenhofiin, joutuivat sen
tiedustelijat kosketuksiin n. 20-miehisen ja 2 konekiväärillä
varustetun vihollisen kanssa, joka ajettiin kiivaan kahakan jälkeen
pakosalle. Varajoukkueenjohtajan, vänrikki _Laurikaisen_ johtama ryhmä
4:nnestä komppaniasta ryhtyi ajamaan takaa vihollista, mutta joutuikin
kosketuksiin suuremman, n. 150-miehisen bolshevikijoukon kanssa 3
virstan päässä Luxenhofista Pihkovaan päin.

Eräs 4:nnen komppanian sotilas kertoo siitä:

»Vänrikki _Laurikainen_ lähti liikkeelle ryhmän kera majapaikastamme.
Kaikki, etenkin komppaniamme päällikkö, tiesivät, että hän täyttäisi
tunnollisesti tehtävänsä. Niin kävikin. Pian lähetti alkoi tuoda
raportteja, joissa luki:

»'Ryhmäni siellä ja siellä, vihollinen yhä peräytyy. Vastassa 2 tai 3
komppaniaa.'

»Raportteja tuotiin useampia, aina vain kauempana nuo 10 miestä olivat.
Mutta viimein saapui raportti, jossa patrullin johtaja pyysi apua: ilta
oli jo myöhä ja hänen miehensä väsyneitä, vihollisen saartamia.

»Apua ei ehditty lähettää vielä, kun jo hänen miehiään märkinä ja
verissään alkoi tulla majapaikkaamme. He kertoivat taistelun kulusta.

»Aina vain oli menty eteenpäin, vihollinen peräytyi aina syvemmälle
synkkään metsään. Vähän oli miehiä kyllä peloittanut, mutta kun
vänrikki _Laurikainen_ marssi edellä, niin kukaan ei ajatellutkaan
takaisin kääntymistä.

»Vihdoin oli tullut pimeä, ja vihollinen oli saartanut heidät melkein
kokonaan. Pohjan Pojat odottivat erään pienen mäen kupeella ketjussa
tien molemmilla puolin.

»Laaksosta alkoi kuulua ryssien puheensorinaa. Siellä vihollinen
komensi joukkojaan ketjuun, mutta ryssät eivät millään olisi tahtoneet
lähteä eteenpäin. Vihdoin he kuitenkin alkoivat hitaasti kulkea kohti
suomalaisia, joiden asemista he eivät tienneet mitään.»

»Pohjan Pojat näkivät, miten kolme tiheää vihollisketjua pimeässä vyöryi
heitä kohden, mutta he eivät väistyneet paikoiltaan, äänettöminä
vain odottivat. Vihdoin bolshevikit olivat jo aivan heidän edessään.
Silloin vänrikki _Laurikainen_ laukaisi seisaaltaan mauserinsa
vihollisen johtajan korvaan surmaten hänet heti. Mutta kintereillä
seurannut bolsheviki ehti myös ampua vänrikki _Laurikaista_ rintaan.
Sama ryssä sai kuitenkin vielä maistaa vänrikin mauserin kuulaa.
Kova kiväärinpauke seurasi heti näitä laukauksia, ja ennen pitkää
bolshevikit vetäytyivät takaisin.

»Pohjan Pojat koettivat tuoda muassaan johtajansa ja aivan hänen
viereensä kaatuneen ryhmänjohtajan, aliupseeri _Arvo Heinon_ ruumiita.
mutta se osoittautui mahdottomaksi. Osa patrullista palasi Luxenhofiin
tuomaan sanaa tapahtumasta, toinen osa jäi taistelupaikan läheisyyteen.»

Saatuaan sanoman vänrikki _Laurikaisen_ ja aliupseeri _Heinon_
kuolemasta komppanianpäällikkö, kapteeni _Pekkanen_ riensi vänrikki
_Luostarisen_ ja muutamien sotilaittensa kera noutamaan kaatuneiden
ruumiita. Kun he lähestyivät taistelupaikkaa, tuli heitä vastaan
muutamia partioon osaaottaneita sotilaita, jotka henkensä uhalla
pelastettuaan johtajiensa ruumiit kuljettivat niitä nyt reellä kohti
Luxenhofia. Bolshevikit eivät olleet ehtineet edes ryöstää kaatuneita.

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ mainitsee pataljoonansa sotapäiväkirjassa
tilanteesta:

»Asukkaiden ja saatujen vankien kertomusten mukaan, jotka kaikki muuten
olivat yhdenmukaisia, olivat vihollisen voimat kaksi rykmenttiä (noin
2.000 miestä) keskittäytyneinä Oppekalnin ja Alt-Laizenin seutuville.
Vihollisen keskuudessa vallitsee suuri paniikki ja joukot ovat aivan
hajoamistilassa ollen solumassa - Marienburgia kohti. Sitäpaitsi
sotilaitten ja neuvostojen välillä vallitsee erimielisyyttä tuon
kauppalan puolustamisesta. Osa vihollisista on omavaltaisesti marssinut
kauppalan läpi Pihkovaan päin.»

Eversti _Kalm_, jolle tilanteesta Luxenhofissa oli ilmoitettu,
lähetti 4:nnelle komppanialle ilmoituksen, että se saisi vetäytyä
takaisin Hoppenhofiin. Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ katsoi kuitenkin,
että peräytyminen, vaikka sitä voitiinkin silloisissa oloissa pitää
parhaana, olisi lamauttanut yhä enemmän miehistön mielialaa, ja päätti
jäädä paikoilleen. Yö kuluikin vastoin odotuksia rauhallisesti.

Pohjan Pojat olivat siis täyttäneet heille etelärintaman ylipäällikön
määräämän tehtävän, vieläpä yksin, ilman edellytettyä eversti
_Puskarin_ joukkojen tukea. He olivat myös saavuttaneet omalta
kohdaltaan sen linjan, jota myöten eversti _Kalm_ oli aikaisemmin
mainitussa julistuksessaan Pohjan Pojille ilmoittanut Viron kansallisen
etelärajan kulkevan. Mutta eversti _Kalmin_ tarkoitus ei ollut pysähtyä
vielä siihenkään. Hän tähtäsi, kuten aikaisemmin on jo viitattu,
Marienburgin valloittamiseen.




5. Neljäs taistelukausi.

(Marienburgin valloitusretki.)


Eversti _Kalmin_ suunnitelma oli jatkaa hyökkäystä Marienburgiin
saakka. Sen valloittamiseksi hän laati seuraavan historiallisen
käskynsä:

  »Pohjan Poikain    Operatsionikäsky N:o 10
   Komentaja.        Pohjan Pojille.

  Taivolan asemalla 18/II —19, klo 16.

  1. Vihollinen hyökkää, kaikki voimansa ponnistaen, virolaisia joukkoja
  vastaan sekä Pihkovan että Wolmarin suunnalla. Pohjan Poikain
  toiminta-alueella ei ole järjestettyä vastarintaa huomattavissa.

  2. Koska Virossa toimivien suomalaisten joukkojen pääintendentti
  on suuresti laiminlyönyt rykmenttimme varustamisen, erikoisesti
  vaatettamisen, ja koska vihollinen rykmentistämme riippumattomista
  syistä on aina päässyt kaikkine ryöstösaaliineen pakoon ja
  todennäköisesti viime päivinä monelta suunnalta koonnut Marienburgiin
  ryöstötavaraa ja rautatien liikkuvaa kalustoa, olen rykmenttiini
  nähden puhtaasti taloudellisista syistä — kuitenkin samalla avustaen
  Etelärintaman Ylipäällikköä hänen vaikeassa tehtävässään ottaa haltuun
  Riga—Pihkova viertotie — pakoitettu tekemään saaliinpyydystysretken
  Marienburgiin. Pääasiallisesti tarvitsemme sotilasvaatekappaleita,
  jalkineita, aseita, satuloita, rautatien liikkuvaa kalustoa,
  kenttäpuhelinjohtoa, kenttäpuhelimia, sähkölennätinkoneita ja
  mahdollisesti ruoka- ja saniteettitarpeita. Tehtävämme suoritettuamme
  on meidän pikimmiten palattava Marienburgista rautateitse Valkiin.

  3. P.P. 1:nen pataljoona ja II:sesta pataljoonasta 6 komppania
  (2:n raskaan konekiväärin kera) Jääkäriluutnantti _Hannulan_ johdolla
  varmistaa 1 komppanialla (1 patterin kera) Breuss—Tilder tienhaaran ja
  pääjoukoilla tekee saartoliikkeen Marienburgin eteläpuolelle, kulkien
  maantietä Post Station Adsel—Seltinghof—Mackisch pohjoispuolella
  olevaan tienhaaraan asti, josta 1 komppanialla tykistön ja tykistön
  räjähdyskomennuskunnan keralla rikkoo perusteellisesti rautatiesillan
  Ludse ja Stomersee nimisten järvien välisellä joella, lähtien
  rautatien rikkomisen jälkeen etenemään Skole—Uppes tietä yhtyäkseen
  Ermikon tienhaarassa Mackisch tienhaarasta tuleviin pääjoukkoihin,
  samalla patrulleeraten rataa Marienburgiin päin ja rikkoen
  rautatiesillan Luppat kohdalla; varmistaen Sillawerschiin kulkevan
  maantien ottavat Luutnantti _Hannulan_ joukot asemat Murnek—Ummernek
  seuduilla, tiedustellen seutuja Marienburgiin päin ja pitäen yhteyttä
  Ohkan—Melne—Seltinghof—Reppekaln tietä Hoppenhofiin minun kanssani.
  Sillan rikkomisesta Ludse— Stomerse on saatava pikainen ilmoitus
  minulle panssarijunien etenemisen aloittamista varten. Muuten
  lähetettävä tietoja minulle joka kolmas tunti klo 6:sta ap. laskien.
  Breuss—Tilder tienhaarassa oleva komppania 1 patterin kera pitää
  yhteyttä suoraan minun kanssani Hoppenhofiin. Luutnantti _Hannulan_
  joukot lähtevät liikkeelle klo 6 ap. 19/11 —19.

  4. P.P. II pataljoonasta 4:s komppania (2 raskaan konekiväärin kera)
  lähtee liikkeelle Luxenhofista klo 6 ap. 19/11 —19 metsätietä,
  joka kulkee Luxenhof—Chavara tienhaarasta Reppekalnin kautta
  Schwarzbeckshofin ohi Seltinghofiin. Metsätiellä Chavaran tienhaarasta
  Schwarzbeckshofiin asti on tehtävä kirveellä puihin kaakkoispuolelle
  tietä T kirjaimen muotoisia hakkuumerkkejä, joka helpoittaisi
  jälkeenpäin yhteyden pitämistä tätä samaa tietä. Luxenhofista on
  otettava matkaan luotettava tieopas. Seltinghof tienhaaraan tultua on
  patrulleerattava Karlsbergin tienhaarasta Aahofiin kulkeva tie sekä
  lähdettävä etenemään Seltinghofista Kemmeriin päin, otettava asemat
  Sillakt—Lükin tienoilla, tiedustellen Marienburgiin päin ja pitäen
  sivustayhteyttä Luutnantti _Hannulan_ joukkojen kanssa.

  5. P.P. patteristo asettaa Breuss—Tilder tienhaaran varmistamiseksi 1
  patterin. Loput patteristoa ynnä räjähdyskomennuskunta Jääkärimajuri
  _Snellmanin_ johdolla seuraavat Jääkäriluutnantti _Hannulan_ joukkoja.

  6. Ratsuosaston päällikkö _Vartiainen_ pitäköön kaikilla mahdollisilla
  keinoilla huolta yhteydestä Jääkäriluutnantti _Hannulan_ ja minun
  välillä. Luutnantti _Lehtonen_ järjestää sähköyhteyttä.

  7. Niin pian kuin olen saanut tiedon radan katkaisemisesta Marienburgin
  eteläpuolella, lähtevät panssarijunat Kapteeni _Petersin_ johdolla
  etenemään Marienburgia kohti.

  8. Itse tulen olemaan junassa Hoppenhofin asemalla. Esikuntajunan
  yhteydessä on Tohtori _Kallioisen_ johdossa oleva ambulanssi, johonka
  kuljetettakoon kaikki kaatuneet, haavoittuneet ja sairaat.

  Merkinnyt:                 _Kalm_
             Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.

           Vakuudeksi:      _Tamminen_
                 Vänrikki ja lähettiupseeri.»

Etelärintaman muilta osilta tiedettiin tilanteesta seuraavaa:
Vihollinen ryntäsi suurin voimin Ruhjan, Alt Karkelnin ja Turneshofin
seuduilla. 3:s virolainen jalkaväkirykmentti oli linjalla
Sallenek—Ramnek—Oling—Silleratnek—Wiezemhof, jossa hyökkäysaloite oli
niinikään punaisten käsissä. Pohjan Poikain itäpuolella Tallinnan
suojeluspataljoona oli ollut pakotettu suurien vihollisvoimien
ahdistamana vetäytymään taapäin linjalle Schreibershof—Killomani—
Rogosi. Eversti _Puskarin_ muiden joukkojen oli ollut peräydyttävä
linjalle Panikovitsh—Podgorje—Lesgi—Vederniki.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa operatsionikäskystä ja sen
alkuvaiheista:

»18 p:n iltana eversti _Kalm_ saapui itse Adseliin ja esitti minulle
lopullisen suunnitelmansa Marienburgin valloittamiseksi. Samalla hän
ilmoitti, ettei hän katsonut olevansa oikeutettu käskemään pataljoonaa
ryhtymään tätä suunnitelmaa toteuttamaan, koska se oli uhkarohkea,
eikä suomalaisten vapaaehtoisten tekemä sitoumus velvoittanut heitä
sotaretkeen niin syvälle Liivinmaahan, kauas Viron kansallisten
rajojen ulkopuolelle. Senvuoksi hän tahtoi kokonaan jättää minun
ratkaistavakseni, suostuiko pataljoona tähän suunnitelmaan vai ei.
Ellen katsoisi voivani taipua siihen, niin Pohjan Pojat olivat kaikessa
tapauksessa jo suorittaneet sen tehtävän, joka eteläisen rintaman
ylipäällikön käskyssä heille oli annettu, ja voivat palata takaisin
Valkiin.

»Kun asia näin ollen asetettiin riippuvaksi tällaisesta näkökannasta,
en minä puolestani — ollakseni johdonmukainen — katsonut olevani
oikeutettu yksin ratkaisemaan asiaa ja antamaan pataljoonalle
suoranaista käskyä, vaan esitin saman kysymyksen alaisilleni
komppanioiden päälliköille.

»Valkista lähdettäessä jääkärivänrikki _Korhonen_ oli ilmoittanut
minulle, että 1:sen komppanian parhaassa aineksessa oli vallalla
se mielipide, että suomalaisten vapaaehtoisten tehtävänä oli ajaa
vihollinen Viron rajojen ulkopuolelle, mutta ei lähteä 'maita
valloittelemaan'. Tällaisen mielipiteen ilmautuminen — aitosuomalainen
ilmiö muuten kaikessa itsepäisyydessään (samanlaista esiytyi m.m.
Suomen vapaussodassa niiden joukkojen keskuudessa, jotka olivat
ehtineet Venäjän rajalle) — oli tietysti lähtöisin jonkun viisastelijan
aivoista. Se oli asiallisesti oikeutettu, mutta se, mikä sitten
oli katsottava 'Viron rajaksi', oli tämän mielipiteen esittäjille
varmaan yhtä epätietoista kuin meille muillekin. Ja sitäpaitsi
jokainen vähänkin sodankäynnin luonnetta ymmärtävä käsittää, etteivät
strategiset ja taktilliset tilanteet ja niistä riippuva sotatoimien
kulku useinkaan noudata määrättyä rajaviivaa, vaikkakaan niiden
päämäärä ei pyrkisi sitä ulommaksi. Puhtaasti sotilaalliselta
kannalta katsoen mainittu ilmiö edustaa ehkä heikointa ominaisuutta
tällaisessa vapaaehtoisessa joukossa, joka ei ole alistettu
ehdottomaan sotakuuliaisuuteen, vaan jossa päällikön valtaa ja
toimintamahdollisuuksia määrätyt sopimukset ja ehdot rajoittavat.

»En ollut kuitenkaan Valkista lähdettäessä ottanut jääkärivänrikki
_Korhosen_ ilmoitusta, jota hän itse muuten ei hyväksynyt, varsin
vakavalta kannalta. Eikä vähintäkään tyytymättömyyttä ollut siihen
mennessä pataljoonassa ilmautunut. Kaikki olivat nurkumatta ja
urhoollisesti täyttäneet velvollisuutensa suurista rasituksista,
pitkistä marsseista, huonoista jalkineista sekä epäsäännöllisestä ja
niukasta levosta huolimatta.

»Kun komppanioiden päälliköt olivat ilmoittaneet minulle, etteivät
sotilaat vastusta retkeä, vaan lähtevät kaikki mukaan, saatoin
antaa pataljoonan puolesta saman ilmoituksen eversti _Kalmille_,
joka senjälkeen palasi Hoppenhofiin ja lähetti minulle myöhemmin
operatsionikäskyn N:o 10.

»Kuitenkaan ei muotoa ja tapaa, millä operatsionikäsky 2:sessa
kohdassaan perustelee aiottua sotaliikettä, voi pitää onnistuneena.
Mutta siitä huolimatta, kun yleensä m.m. erinäisten kamaristrategien
taholta on tahdottu koko n.k. Marienburgin retki sekä tarkoitukseltaan
että laadultaan leimata sotatoimien kannalta ja taktillisesti aivan
arvottomaksi ja alhaiseksi ryöstöretkeksi, on syytä huomauttaa,
ettei mainittu operatsionikäskyn kohta mitenkään voi antaa aihetta
sellaiseen tulkintaan. Ilmeneehän siitä selvästi, että tarkoitus oli
riistää viholliselta sen Marienburgiin kokoama sotasaalis ja samalla
avustaa vasemmalla siivellä toimivia virolaisia joukkoja, joka
viimemainittu tehtävä onnistuikin loistavasti muodostuen seurauksiltaan
merkityksellisemmäksi kuin alkuperäisestä suunnitelmasta oli voitu
odottaakaan.

»Ryhdyttiin tarpeellisiin toimenpiteihin lähtöä varten seuraavana
aamuna. 1:nen, 2:nen ja 6:s komppania, 2/3 l:sestä K.K.K:sta sekä
pataljoonan esikuntakuormasto saivat käskyn olla lähtövalmiina
aikaisin seuraavana aamuna. 3:nnen komppanian tuli jäädä paikoilleen
varmistamaan pataljoonan yhteyttä Hoppenhofiin ja Taivolaan.

»Suunniteltu retki oli epäilemättä erittäin uskalias. Paitsi
Marienburgiin oli punaisia joukkoja keskitetty myöskin Korwenhofiin ja
Alswigiin, radan varrelle, ja koko seutu Marienburgista pohjoiseen aina
viertotiehen asti oli vihollisen hallussa, jonka vahvuutta ei tunnettu.
Virolaisista joukoista taas ei oltu saatu mitään tietoja. Retki oli
siis tapahtuva vihollisen rintaman selkäpuolitse punaisten etappiteiden
poikki. Sivusuojastojen ja -varmisteiden käyttäminen ei hyödyttänyt
mitään, sillä teitä risteili tiheään meidän kulkusuuntamme poikki, ja
joka hetki voi odottaa yhteentörmäystä. Vihollisen saattoi täydellä
syyllä olettaa ensi pakokauhustaan toinnuttuaan ryhtyvän jälleen
tunnustelemaan takaisinpäin. Joukkomme oli siis vain pysyteltävä koossa
ja puskettava nopeasti eteenpäin valmiina törmäämään viholliseen miltä
suunnalta hyvänsä.

»Sen lisäksi oli otettava huomioon, että luotettavat tiedot väestön
puolelta loppuivat heti, kun oli astuttu virolais-lättiläisen
kielirajan ylitse. Lättiläisestä väestöstä oli näillä tienoin suuri
osa meille vihamielistä, kun taas punaisilla joukoilla, jotka meidän
toimintasuunnallamme olivat pääasiallisesti kansallisuudeltaan
lättiläisiä, oli se suuri etu puolellaan, että ne liikkuivat
kotiseudullaan tai ainakin oman kansansa alueella.

»Kiertoliikkeen onnistuminen riippui etusijassa siitä, että se tapahtui
mahdollisimman yllättävästi ja nopeasti, ennenkuin vihollinen ehtisi
päästä selville meidän voimamme pienuudesta ja ryhtyä eri tahoilta
toimenpiteihin meidän tuhoamiseksemme. Kulun jouduttamiseksi kutsuttiin
ympäristön talonpojat seuraavaksi aamuksi kyytiin, ja n. 50 hevosta ja
rekeä saatiin kokoon.

»Jo edellisenä päivänä ja varsinkin 18 p:nä illan kuluessa kuulimme
Adseliin ankaraa, taukoamatonta tykkien jyskettä lännestä, Wolmarin
radan suunnalta. Siellä olivat kaikesta päättäen ankarat taistelut
käynnissä.

»Aamulla, 19 p:nä, liikkeelle lähdettäessä 1:sen komppanian päällikkö
ilmoitti, että komppanian miehistö kieltäytyi lähtemästä syistä, joista
aikaisemmin mainittiin. Kun edellisenä iltana minulle oli ilmoitettu
päinvastaista, tuli tämä tieto minulle yllätyksenä. Mutta kun
neuvotteluihin ryhtyminen uppiniskaisen miehistön kanssa tällaisessa
tilanteessa vihollisen läheisyydessä oli vastoin sotilaallisia
periaatteitani, mutta toiselta puolen taas pakkokeinotkaan tuskin
olisivat auttaneet, ja kun sitäpaitsi tällainen mieliala hyvin helposti
saattoi levitä muihinkin osastoihin, määräsin 1:sen komppanian
vaihtamaan tehtävää 3:nnen komppanian kanssa. Vastaansanomatta 1:nen
komppania lähtikin marssimaan Breuss—Tilder tienhaaraan, joten tapaus
ei herättänyt huomiota, ja harva sivullinen siitä lainkaan tiesikään.

»Muuten oli 1:sen komppanian miehistössä vallitsevan mielialan
puhkeaminen yht'äkkiä teoksi ilmeisesti lähinnä aiheutunut
tilapäisistä, ulkonaisista vaikutuksista, etupäässä rasitusten
aikaansaamasta väsymyksestä, joita seikkoja joku kiihoittaja käytti
hyväkseen. 1:nen komppania kunnostautui muuten aina koko Viron retken
ajan. Jääkärivänrikki _Korhonen_ ilmoitti minulle sitäpaitsi 20 p:nä
m.m.:

»'Komppanian eilisaamuinen teko oli sittenkin nähtävästi enemmän
satunnaista kuin vakaassa päätöksessä syntynyttä. Katumus alkaa päästä
valtaan.'

»3:s komppania saatuaan tiedon 1:sen komppanian kieltäytymisestä ja
uudesta tehtävästään kohotti eläköön-huudon ja lähti mielihyvin
matkalle.

»1:nen ja 3:s patteri seurasivat jääkärikapteeni _Hannulan_ joukkoja,
2:nen patteri taas sai käskyn jäädä 1:sen komppanian tueksi.

»Täten oli siis alkamassa Marienburgin kuuluisa, perin eri tavoin
arvosteltu valloitusretki, josta eräs siihen osaaottanut upseeri on
mielestämme sattuvasti lausunut sen suunnittelijaan kohdistettuna:
'retki, joka sotilaalliselta näkökannalta katsottuna tulee aina
säilymään yhtenä uhkarohkeimmista ja loistavimmista, missä suomalaiset
milloinkaan ovat olleet mukana; inhimilliseltä kannalta — tuomittava'.»

Suoritukseltaan se aina pysynee loistavana esimerkkinä suomalaisesta
voittamattomasta sitkeydestä ja sisukkuudesta. Mutta inhimilliseltä
kannalta se on tuomittava, jos se oli todella tarkoitettu
»saaliinpyydystysretkeksi», jollaisen vuoksi ei olisi kannattanut
uhrata niin paljon verta ja nuorta voimaa. Luultavasti eversti _Kalm_
ei kuitenkaan tarkoittanut sitä. Kunnianhimo arvattavasti kiihoitti
häntä ryhtymään tämän suurenmoisen sotaliikkeen suorittamiseen, ja
hän koetti perustella retkeä tällaisella syyllä luullen sen tehoavan
alaisiinsa. Epäilemättä eversti _Kalm_ siinä kuitenkin erehtyi.
Harva upseeri ja sotilas Pohjan Pojista olisi sellaiselle retkelle
lähtenyt, ellei sen arvon olisi käsitetty olevan aivan toisaalla:
sotaliikkeen tärkeydessä. Kielsipä jääkärikapteeni _Hannula_
operatsionikäskyn lukemisen komppanioille peläten, että upseeristo ja
miehistö kieltäytyisi lähtemästä retkelle, jonka päämääräksi esitettiin
saalistaminen.

2:nen, 3:s ja 6:s komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta lähtivät 1:sen ja
3:nnen patterin seuraamina liikkeelle 19 p:nä klo 4 ap. Seltinghofia
kohden, jonne Adselista on matkaa nelisenkymmentä kilometriä, ja joka
on erittäin tärkeä paikka neljältä taholta tulevien valtamaanteiden
yhtymäkohtana ja edullisena puolustuspaikkana. 4:s komppania taas oli
saanut käskyn konekivääreineen Luxenhofista lähtien yhtyä Adselista
tuleviin joukkoihin Schwarzbeckshofissa. 4:nnen komppanian 1:nen ja
2:nen joukkue + 1/3 2:sesta K.K.K:sta lähtivät liikkeelle klo 6 ap.
ja marssivat suoraan Reppekalnin ohitse Schwarzbeckshofiin, jonne
ne saapuivat klo 10 ap. Siellä 3:s joukkue ja 1/3 2:sesta K.K.K:sta
yhtyivät niihin kierrettyään valtamaanteitse Adselin postitalon ja
Treppenhofin kautta.

Kun jääkärikapteeni _Hannulan_ joukko kulkien järjestyksessä: 2:nen,3:s
ja 6:s komppania kukin konekivääreineen, lähestyi Schwarzbeckshofin
kartanoa, saapui edellä ratsastavilta läheteiltä sana, että punaiset
olivat edessä ketjussa, ja että ratsulähetit olivat joutuneet heidän
kanssaan laukaustenvaihtoon. Selvisi kuitenkin pian, että kyseessä
olikin 4:s komppania, jota ratsulähetit olivat luulleet viholliseksi
ryhtyen sitä ampumaan. Erehdys huomattiin pian tälläkin kertaa, joten
tappioita ei ollut kummallakaan puolella.

Jääkärikapteeni _Hannula_ oli jo Treppenhofin luota lähettänyt
edeltäpäin 2:sesta komppaniasta parikymmenmiehisen joukon luutnantti
_Jokioisen_ johdolla kiiruhtamaan reillä ajaen, pari ratsumiestä
kärkenä, Seltinghofiin ottamaan sen haltuunsa, järjestämään siellä
pataljoonalle asunnot ja varmistamaan tienoon tilapäisesti eri
tahoille, jotta pääjoukko voisi viivytyksettä saapua sinne. Oli näet
tarjolla vaara, että ellei joudutettaisi Seltinghofin miehitystä,
voisi Marienburgissa oleva vihollinen saada tiedon Pohjan Poikain
liikkeestä ja lähettää kauppalasta vain 22 km. päässä olevaan kartanoon
puolustusjoukon, jonka kanssa kamppailu saattaisi muodostua hyvinkin
veriseksi.

Järjestyneitä punaisia joukkoja ei ollut eteenpäin rientäviä Pohjan
Poikia vastassa. Hajanaisia bolshevikipatrulleja pakeni vain joka
taholla toimitettuaan takavarikoimisia ja pakkoluovutuksia. Erään
sellaisen komennuskunnan kanssa luutnantti _Jokioisen_ joukko joutui
kahakkaan Seltinghofissa.

Edellä ratsastavat lähetit törmäsivät metsässä vähän ennen Seltinghofin
kartanoa yhteen maantien varressa olevien 2 punaisen vartiosotilaan
kanssa ampuen heidät, jolloin kuitenkin toinen ratsuläheteistä
haavoittui. Senjälkeen luutnantti Jokioinen valtasi lyhyellä
taistelulla kartanon.

Schwarzbeckshofista tulevat joukot saattoivat niin ollen edetä
vastarintaa kohtaamatta määräpaikkaansa. 3:s patteri jäi patteriston
esikunnan kera llsenin kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta, 2:nen
komppania ja 1:nen patteri asettuivat Seltinghofin kartanoon, 3:s
komppania postitaloon ja apteekkitaloon Marienburgin tienhaaraan ja 6:s
komppania kouluun kilometrin päähän tienhaarasta länteen, johon myös
vähän myöhemmin saapuneet 2:sen pataljoonan esikunta ja 4:s komppania
majoittuivat. Yön kuluessa Pohjan Pojat Seltinghofissa eivät joutuneet
kosketuksiin vihollisen kanssa paria kiinnisiepattua bolshevikien
vakoojaa lukuunottamatta.

19 p:n iltana lähetettiin patteriston räjähdyskomennuskunta
jääkärikapteeni _Påhlsonin_ ja 50 miestä 2:sesta komppaniasta
luutnantti _Reposen_ johdolla, joka 1:sen komppanian kieltäydyttyä
lähtemästä retkelle oli pyytänyt ja saanut siirron 2:seen komppaniaan,
täyttämään operatsionikäskyssä annettua määräystä Ludse- ja
Stomerjärvien välissä olevien rautatiesiltojen räjähdyttämisestä.
Tehtävän suorittaminen vaati mahdollisimman suurta nopeutta,
verrattain lähellä näitä siltoja oli näet Alt-Schwaneburg, yksi
punaisten pääetappipaikkoja sillä suunnalla. Senvuoksi katsottiin
tarkoitusta vastaamattomaksi kokonaisen komppanian lähettäminen
räjähdyskomennuskunnan tueksi, kuten operatsionikäsky N:o 10 määräsi.

Luutnantti _Reponen_ kertoo retkestä:

»Noin klo 8 ip. komppaniamme päällikkö, jääkäriluutnantti _Koivisto_
ilmestyy pataljoonankomentajan puheilta tiedustelemaan, ken haluaa
joukkueineen lähteä yölliselle retkelle.

»'Mihin? Missä tarkoituksessa?'

»Satelee kysymyksiä.

»Pian tiedämme pääpiirteissään asian; Stomerjärven asema,
räjähdyskomennuskunta pistää siellä sillan ilmaan, matka 50 virstaa
edestakaisin.

»Nuoremmat upseerit katsahtelevat toisiinsa. He ovat ratki väsyneitä,
vilu puistattaa jäseniä, ulkona on purevan kylmä ilma. He odottavat,
että joku äkkipikaa tarjoutuisi enempää ajattelematta.

»'Miehistökin on surkeassa kunnossa, kylmettynyttä, väsynyttä. Sääli
on...' huomauttaa joku.

»'Mutta jonkun on lähdettävä', virkkaa harvakseen jääkäriluutnantti
_Koivisto_. — 'Sitäpaitsi ei tarvitse marssia, on hankittu hevoset,
reet... Eikä tarvitse ottaa omaa joukkuettaan sellaisenaan, koko
komppaniasta saa valita miehet, parhaimmat ja rohkeimmat — ja nehän
sinne tarjoutuvatkin.'

»Yht'äkkiä innostun. Tässähän on ilmeisesti tarjolla seikkailuja.
Ponnahdan ylös ja ilmoittaudun.

»Menemme pataljoonankomentajan luo, joka tarkasti selittää tehtävän,
näyttää kartasta tien, päämäärän. Räjähdyskomennuskunnan päällikkö,
jääkärikapteeni _Påhlson_ on myös saapuvilla.

»Lähden valitsemaan miehiä, joita heti ilmoittautuu yli tarvittavan
määrän. Tunnin kuluttua täytyy kaikkien olla kunnossa, siksi kukin
ennättää saada annoksensa kuumaa keittoa, jota on hartaasti odotettu.

»Klo 9,45 illalla seisoo pihamaalla nelisenkymmentä 2:sen komppanian
miestä ruoturintamassa. Kartanon ikkunoista heijastuu lamppujen ja
kynttilöiden kelmeä valo soturien kasvoille, jotka ovat vakavat, mutta
uhkuvat järkähtämätöntä tahtoa, samalla eräänlaista huoletonta uhmaa
— ominaista ihmisille, jotka ovat monet vaarat kokeneet. Viimeisessä
ryhmässä on useita nuorukaisia, miltei poikasia. Heillä on mukanaan
yksi ensiluokkaisista kevyistä konekivääreistämme. Vasemman sivustan
jatkon muodostaa 15 räjähdyskomennuskunnan sotilasta sekä omine että
niine hevosineen, jotka kylästä on takavarikoitu meitä kyyditsemään.

»Jääkäriluutnantti _Koivisto_ ja kaikki komppanian upseerit ovat
pihamaalla. He toivottavat onnellista matkaa ja huolekkaina seuraavat
valmistuksia.

»Kaikki kunnossa.

»Hevoset jonossa, 3, 4, tai 5 miestä kussakin, pyroksyliinikuorma
viimeisenä.

»Pataljoonankomentaja ilmestyy portaille. Hän huutaa minua nimeltä, vie
huoneeseensa, alkaa puhua. Kunnioittaen kuuntelen ihailemamme miehen
täsmällisiä sanoja.

»'Ymmärrän', sanon hänen viimeiset ohjeensa ja määräyksensä kuultuani.
— 'Kun tehtävään on ryhdytty, on se suoritettava. Me tulemme menemään
läpi. Pahimmassa tapauksessa jäänee joku, joitakuita jäljelle, jotka
suorittavat työn.'

»'Niin... jos siellä kohtaatte vastarintaa. Tässä tapauksessa
toivottavasti ette. Nehän pelkäävät meitä useimmiten liiaksi. Näkemiin!'

»Hiljalleen, melutta rekijono soluu talvisessa yössä kohti tuntemattomia
seutuja. Ei kukaan saa puhua, ei tupakoida.

»On raa'an kylmä ilma, sangen sumuinen. Äskettäin lienee satanut lunta,
tie on puhdas, pellot esiytyvät hohtavan valkeina.

»Äänettöminä, liikkumattomina, miltei aavemaisina sotilaat istuvat,
kukin miettii — mitä miettineekin.

»Retki voi muodostua hyvinkin kohtalokkaaksi; kaikki tietävät, että
vihollinen parveilee joka puolella ja matkan päämäärä on sellaisten
seutujen takana, joita yksikään tiedustelijamme ei ole tutkinut.

»'On luotettava niinsanottuun onneen', tuumin. — 'Tähän saakka on meitä
vieraalla maalla onnistanut. Miksei nytkin? Sotilaan on opittava
ajattelemaan optimistisesti. Kuolemako vaanii jossakin? Kilometrin,
kahden päässä? Sehän on itsestäänselvää, sota ja kuolema — nehän ovat
käsitteitä, jotka erottamattomasti kuuluvat yhteen...'

»Monia virstoja on jo ajettu. Välistä vähän matkaa maantiellä, mutta
enimmäkseen pitkin syrjäteitä, jotka sekä oikaisevat että samalla
suovat meidän jatkaa kulkuamme mahdollisimman vähän huomiota herättäen.
Verrattomana oppaana on meillä mukana vänrikki, kreivi _Berg_, joka
ennen maailmansotaa on autollaan halkonut Viron ristiin rastiin ja
näilläkin tienoilla tuntee jokaisen tien.

»Pysähdytään, noustaan tielle, oiotaan ja verrytellään jäykistyneitä
raajoja. Johtajat ja ryhmä miehistöä alkavat jalan edetä, katoavat
sumuun.

»Pian häämöttää meidän edessämme matalalla kummulla iso puisto, puutarha
ja niiden keskellä kaksi suurta rakennusta: Mackischin kartano. Se
on ensimmäinen paikka, jossa mahdollisesti huomattava vihollisjoukko
voi olla majoitettuna, ja jos... — niin se on puhdistettava, sillä
paluutien täytyy olla selvä.

»Jännittyneinä ja varuillaan miehet lähestyvät päärakennusta, joka
sopivalla tavalla piiritetään. Johtajat syöksyvät pääoven eteen,
kolkuttavat. Vain kumea kaiku vastaa. He kysyvät, huikkaavat — ei
vastausta. Olisikohan kysymyksessä väijytys?

»He rynnistävät ovea vastaan. Se kestää. Pari miestä otetaan avuksi,
kolmaskin. Ovi työntyy sisään. Kolkko pimeys humahtaa vasten silmiä.

»Pistolit ja pommit kourassa tutkitaan huoneet, joita sähkötaskulampulla
valaistaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä olevat upeat salit, hienot
makuukammiot, viihtyisät työhuoneet todistavat mitä syvintä rauhaa.

»Siirrytään toiseen rakennukseen. Sama uudistuu. Saavutaan viimeiseen
huoneeseen.

»Kas, mikä tämä on? Erään kaapin takaa näkyy takki, jalat. Olento,
pelosta puolipyörtynyt, vanhahko miesraukka vedetään hellävaroen esiin.
Vänrikki _Berg_ alkaa kuulustella.

»Tilapäinen vankimme on kartanon isännöitsijä, joka kertoo vihollisen
mitä suurimmassa kiireessä paenneen jo noin 4—5 tuntia sitten.
Kartanossa on majaillut tämän rintamanosan esikunta, ja, isännöitsijän
sanojen mukaan, _Anveltkin_ on ollut siellä.

»Mikä saalis! Liian myöhään! Katseeni osuu eteisen vaatenaulakkoon,
jossa lämmin turkki ja karvalakki riippuvat. Mieleeni muistuu oma
turkkini, joka likautui pahasti junaonnettomuudessa, ja joka sittemmin
minulta varastettiin Valkissa. Silmäilen kurjaa mantteliani, ja vilu
puistattaa jäseniäni.

»Pyydän ostaa turkkia, mutta ukko ei suostu myymään. Huonolla
saksankielellään hän selittää:

»'Minä vanha... kylmä, kylmä...'

»Lakkikin minulla on tavallinen vironkävijän ohut 'turbaani'. Omani
hävisi Meshulin yöllisessä tappelussa. Lakkeja on vanhuksella useita.
Annan setelin, saan yhden niistä, jäniksennahkaisen, erittäin lämpimän.

»Lähdemme. Luon vielä kerran silmäyksen turkkiin. Se tuntuu aarteelta,
josta sillä hetkellä lupaisin melkein mitä tahansa. Kauan se väikkyy
silmissäni, ja purevassa pakkasessa ryömin syvälle rekeen loimien
alle alkaen iskeä polviani vastakkain karkoittaakseni sietämättömiä
vilunväreitä.

»Ilman vastoinkäymisiä jatkamme edelleen matkaamme. Seuraavana
pysähdyspaikkanamme on Kortenhofin kartano, jonka toteamme niinikään
vihollisesta vapaaksi. Ennen Stomerjärvelle tuloamme tutkimme vielä
erään kartanon. Sielläkään ei ole ainoatakaan vihollista.

»Menestys ei kuitenkaan tee meitä huolimattomiksi. Itse tehtävä on vielä
suorittamatta. Matkamme määrä on suuri kylä, sinne on enää vain pari
virstaa, ja siellä on varmasti vihollisia. Mitä huolekkain varovaisuus
on tarpeen. Kartanosta, jossa viimeksi olemme käyneet, otamme oppaan ja
teemme hänelle tiettäväksi, että meidät on johdettava mitä syrjäisimpiä
teitä Stomerjärven aseman eteläpuolella olevalle sillalle.

»Opas tekee merkin, että hän on käsittänyt. Näemme sen jo hänen
kalvenneista kasvoistaankin, jotka nytkähtelevät. Hän on vanha mies,
ilmeisesti rakastaa elämää ja tahtoo elää vielä monta vuotta kurjassa
mökissään, hän kyllä lupaa opastaa. Säälittää nähdä hänen pelkäävän,
emmehän me mitään pahaa tee, haluamme vain käydä siltaa vähän
katsomassa. Mutta jos hän aikoo pettää meidät, silloin hän on oleva
ensimmäinen, joka tulevassa kahakassa menettää henkensä.

»Saamme vihdoin kylän länsireunan näkyviimme, pysähdymme. Erääseen
pieneen notkelmaan, metsikön suojaan, jätämme hevoset ja kolmanneksen
miehistöstä. Räjähdyskomennuskuntaan kuuluvat sotilaat ottavat
asianomaiset pyroksyliinikääröt, asettuvat jonon jälkipäähän, ja sitten
alamme jälleen edetä.

»Maisema on aukeaa, pelkkiä lumipeitteisiä peltoja ja niittyjä. Luottaen
suojelevaan usvaan kuljemme nopeasti eteenpäin.

»Jopa häämöttää sumun lävitse ratapenger. Oikealla on pieni koivikko,
jota oppaamme osoittaa. Sen takana kuuluu olevan päämäärämme.

»Jännittyneinä tuijotamme sinne: onko siellä vahteja vai ei?

»Vihdoinkin! Selvä on.

»Vihollinen kai nukkuu. Se on jo todennäköisesti suorittanut 8-tuntisen
työpäivänsä, täyttänyt velvollisuutensa.

»Silta on pieni, kolmisen metriä pitkä. Vihollinen voi korjata sen
nopeammin kuin olemme suunnitelleet. Pyroksyliini asetetaan kuitenkin
paikoilleen. Kapteeni _Påhlson_ määrää joitakin miehistään jäämään
sinne ilmoittaen sytyttämisajaksi 1,30 ap. Kelloon noin 12.

»Alamme edetä ketjussa kohti asemaa, jonne on noin puoli virstaa.
Jotakin muuta on vielä saatava aikaan.

»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.

»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta
ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen
ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä
kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen
asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu
6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä
ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi
luhistumaan.

»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme
lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja
silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi
Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun
valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja,
joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.

»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan
lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.

»‒ ‒ ‒ Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin
sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä
aikaa.

»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti
senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli
öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine
partaineen on lentänyt olemattomiin.

»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.

»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeni _Påhlson_ siltaa,
minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat
kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.

»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja
— bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen
kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet
tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti
kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin
päivän marssi taas alkaa.

»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin
reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken
tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.

»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. —
'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään
klo 10'.»

Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen
ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt——
Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille
operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita
Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin
jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin
pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian
päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeni _Svinhufvud_
lähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin
kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin
länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.

Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:

»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat
vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka
talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana
talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää
kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle,
missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.

»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on
kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän
tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä
vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein
tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä
pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti
ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin.
Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu
alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»

4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin
kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka
komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä.
Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2
konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon
omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.

Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:

»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa:
toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot.
Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju
järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.

»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina.
Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa
vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa
kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät
liikkumattomina makaamaan.

»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme
avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata.
Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta
kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja
rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me
kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei
ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä
meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten
ratkaisee asian.

»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta.
Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja
konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.

»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle
ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät
bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä
jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista.
Kartano on meidän.»

4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita,
pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön,
viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että
heillä oli ollut kiire paetessaan.

Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä
onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja
ampua eräs etuvartija, sotilas _Tuomas Flander_.

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ sai Kragenshofissa jääkärimajuri
_Snellmanilta_ ilmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli
määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia
kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla
harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan
Marienburgiin.

4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle.
Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.

       *       *       *       *       *

Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot
suorittamaan suurimman työn.

Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden,
marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä
viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään
vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut
tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin
kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden
ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen
palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukkojen
yhteyteen.

Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa,
lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.

Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot saattoivat edetä vastarintaa
kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka
luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen
bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien
ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi
lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.

6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti
kenttävartion jääkärivääpeli _Janne Mursun_ johdolla Annenhofin
pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän
vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän
Kaulesta luoteiseen.

2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen
länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen
olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas
jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip.
Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.

Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli
vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi
Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen
takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla
ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi
suunnannut tykkitulensa sitä kohden.

Jääkärikapteeni _Hannula_ mainitsee tilanteesta:

»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli
ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan
Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin
odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s
komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit
Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään
vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset
liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien
'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan
edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa
rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit
olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä,
mutta siitä ei tullut mitään.

»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen
räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme
Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan
vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön
räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset
liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni
vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin
tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto
ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»

Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun
Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa,
jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen
laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni
Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna,
joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset
olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan
Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän
panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo:

»Eversti _Kalm_ itse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan
jääkärimajuri _Einari Weijo_ ja jääkärikapteeni _Ensio Groundstroem_
kenraali _Wetzerin_ esikunnasta.

»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat
Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot
tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta
panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat
räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot
Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien
poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli
keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.

»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista
odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai
myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme
todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään
voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa
meidät kokonaan.

»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias.
Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän
päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien
välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten
vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä
ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme
suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen
konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut
enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan
riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua
hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa
mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon
varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti
kielletty.

»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa
Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset
osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta
lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun
olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli,
että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.

»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi
livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin
vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa
mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin
tehdä seuraavana aamuna.

»Illalla myöhään jääkärivänrikki _Oiva_ saapui tuoden ilmoitusta 1:sestä
komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja
että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän
pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata
komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»

Eversti _Kalm_ antoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip.
operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset:

1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4,
lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista
kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.

4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle
samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä
kauppalaan.

Eversti _Kalm_ lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne
ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä
Marienburgin valtauksessa.

Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla,
jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman,
oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa
kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita
tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista
kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia
olevan n. 3.000 miestä.

1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät
aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin
talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania
kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania,
kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania
sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen
pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin
vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä
ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan
tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli
määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa
etelään.

3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui
vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään
lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja
aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja
huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan
kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä
huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi
kääntynyt Paideriin vievälle tielle.

Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut
vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi
ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu
edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä
paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna
muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen
vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa
taistelujärjestykseen.

Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden
umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni
tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä
lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta
valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät
suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain
eteenpäin.

Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen
etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella,
olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten
Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän
uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.

Jääkärikapteeni _Hannula_ seuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä,
että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi
ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti
komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. Jääkäriluutnantti
_Marttisen_ käytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut
tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle
valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi
suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys,
osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta
Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta
katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin
komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten
katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki
törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai
etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.

Jääkäriluutnantti _Sainio_ kirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:

»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista
kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi
turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti
aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie
lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen
ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan
pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta
väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.

»Monet mahdolliset ja mahdottomat olettamukset tulevien tuntien
tapahtumista työntyvät nyt sotilaan kylmään tajuntamaailmaan. Moni
varmaan ajattelee itseään, rakastettuaan, kotiaan ja kaukaista
isänmaataan, joku ystävätään, vierustoveriaan tai päällikköään. Ehkä
jossakussa ilmenee hermostuneisuutta, aavistetun kuoleman kolkko tunne.
Hän keskustelee vierustoverinsa kanssa hellämielisesti, arasti, tekee
huomautuksiaan tulevan taistelun raskaudesta, puhelee toivomuksistaan
ja omaisistaan.

»Mutta suurin osa ei ajattele niin. Hehän ovat olleet ennenkin kymmenet
kerrat kuoleman edessä, ovat luulotelleet kaatuvansa, ovat jo
haavoittuneetkin, mutta aina vain pysyneet hengissä. Mitä kannattaa
ihmisen ajatella kuolemaa? Elämämmehän on lahja luonnolta ja toisilta
ihmisiltä. Ne sen perikööt takaisinkin. Ellei luonto, niin ihmiset
sitten, ei rakkaudessa, kuten sen antoivat, vaan vihassa. Viha vieköön
kuolemaan, niinkuin rakkaus herättää elämään.

»Monet eivät ajattele mitään vakavaa. He eivät ole nähneet vihollisessa
kunnon vastustajaa. Edelliset päivät ovat kuluneet vain pikku
kahakoissa ja takaa-ajossa. Kuinka ryöväri, aatteeton anastaja, joka
katsoo vain omaa etuaan, voisi olla urhoollinen? Hän saattaa kyllä olla
ruumiiltaan väkevä, mutta kuoleman edessä hänen henkensä horjuu, ja
silloin hän pyrkii pois kohtalonsa alta. Hänen vahvat lihaksensa eivät
saa tukea hänen heikolta hengeltään, ja elämän vaisto voittaa — hän
pakenee...

»Sumuinen aamu on valjennut hämyiseen valkeuteensa, harjanne on jäänyt
taakse, tie mutkittelee ja painuu metsäisten kunnaitten kainaloon.

»Taas tullaan aukealle, vasemmalle viettävän viljelysalan rintaan.
Oikealla ylenee sankka kuusi metsäinen maisema, ja sen edessä juoksee
rautatien suora linja korkeain vallien välissä.

»Mies tulee vastaan. Hänet tutkitaan, häneltä kysellään, tiedustellaan,
ja sitten hänet lasketaan edelleen kulkemaan pääjoukkoihin käsin.

»Samassa napsahtaa laukaus. Ensin yksi, toinen, kolmas, ja kohta kuuluu
yhtämittainen rätinä. Kärki on saanut tulta. Joukot seisautetaan.»

Taistelu Marienburgin omistuksesta oli alkanut.

Vihollinen oli, mikäli sakeassa sumussa voitiin erottaa, asettunut
asemiin kauppalan etelälaitaan, rautatienaseman edustalle ja siitä aina
kaakkoon vievään tiehen saakka. Sillä oli useita konekiväärejä, m.m.
aseman vesitornissa.

Rautatien ja maantien kosketuskohdassa oli matalahko, metsäinen
harjanne, joka yhdessä lammen koillisen rantapenkereen kanssa tarjosi
hyökkääjälle jonkin verran suojaa pohjoisesta ja idästä suuntautuvaa
vihollistulta vastaan. Punaisten oikean siiven suunnalta maantie sen
sijaan oli verrattain suojaton. Oikealla puolen oli heti Pullangin
lampi, sen länsirannalla muutamia taloja ja laajat aukeat, joiden
reunasta havumetsä alkoi.

Vihollisen avattua tulen kärkeä kohden, joka ryhtyi siihen
vastailemaan, 3:s komppania levittäytyi ketjuun maantien molemmille
puolille, kaksi joukkuetta jääkäriluutnantti _Marttisen_ johdolla
vasemmalle, yksi luutnantti _Kalervon_ johtamana oikealle, ja ryhtyi
etenemään.

Punaisten tuli kiihtyi. Konekiväärit tatattivat, kiväärit rätisivät.
Onneksi kuitenkin sumu haittasi vihollisen tähtäystä, joten kuulat
ylipäänsä lensivät liian korkealta. Vastustaja ei myöskään noudattanut
ampumisessa minkäänlaista järjestystä: tuli oli sinne tänne siroteltua.
Kaikkein vaarallisimmaksi osoittautui vesitorniin sijoitettu
konekivääri, joka ampui milloin mitäkin osaa Pohjan Poikain rintamasta.
Väliin sen luodit lensivät yli harjun Pullangin lammen luo maantielle,
jossa pataljoonan komentopaikka oli, ja johon myöskin eversti _Kalm_ ja
jääkärimajuri _Snellman_ seurueineen olivat asettuneet.

Jääkärikapteeni _Hannula_ antoi pian 2:selle komppanialle käskyn
kehittäytyä rautatien itäpuolelle ja hyökätä vihollisen kimppuun
oikealta kaartaen. Ammunta kiihtyi yhä ja levisi kauas oikealle. 2:sen
komppanian oli varsin vaikeata hajautua ketjuun sotilaiden vajotessa
syvälle upottavaan lumeen. Suurin ponnistuksin päästiin kuitenkin
vihdoin 3:nnen komppanian tasalle. 6:s komppania jäi toistaiseksi
varaväeksi ja siirtyi harjanteen juurelle maantien sivuun.

3:nnen komppanian Saulikin luona tekemä erehdys osoittautui pian
seurauksiltaan vaaralliseksi: vihollinen sai sen kautta tilaisuuden
uhata hyökkäävien Pohjan Poikain oikeata sivustaa. Kuormasto sai
myöskin tulta rautatien itäpuolelta. 6:nnesta komppaniasta määrättiin
silloin kuormaston suojajoukon lisäksi 1 ryhmä raskaan konekiväärin
kera radan itäpuolelle varjelemaan hyökkääjien selkäpuolta.
Kuormastolle, joka seisoi pitkässä kolonnassa suojattomalla tiellä
joka puolella harhailevien vihollisparvien yhtämittaa uhatessa sitä,
annettiin käsky ajaa nopeasti lammen jäälle rantaäyrään suojaan. Vasta
silloin jäljessä kulkenut 1:nen patteri pääsi kuormaston ohitse,
asettui asemiin komentopaikan luo ja alkoi pommittaa Marienburgin
rautatienasemaa ja punaisten ketjua kauppalan etelälaidassa. Vihollisen
puolella oli myös yksi tykki toiminnassa ottelun alussa, mutta sen tuli
oli suunnattu kauas vasemmalle.

Heti taistelun alkaessa havaittiin oikealla hajanaisia vihollisryhmiä
kuormastoineen pakenevan Marienburgista. Kaakkoon johtavan
valtamaantien jäätyä katkaisematta punaiset olivat ryhtyneet viemään
turvaan kuormastojaan.

Tilanne, joka muutenkin oli vakava vihollisen tehdessä joka suunnalla
tavattoman sitkeää vastarintaa, kävi arveluttavaksi, kun äkkiä alkoi
sataa kuulia myöskin vasemmalta, Pullangin lammen länsirannalta, jossa
oleviin taloihin vihollisen konekivääri nähtävästi oli sijoittunut.
Turvatakseen kuormaston, patterin ja komentopaikan vaaralliselta
sivustatulelta ja saadakseen aikaan ratkaisun yhä verisemmäksi käyvässä
taistelussa jääkärikapteeni _Hannula_ lähetti 1 joukkueen 6:nnesta
komppaniasta jääkäriluutnantti _Sainion_ johdolla kaartamaan laajalti
vasemmalta lammen ympäri, puhdistamaan välillä olevat talot punaisista
ja hyökkäämään vihollisen oikeata siipeä vastaan saattaakseen sen
pakokauhun valtaan. Joukkue riensi nopeasti täyttämään tehtäväänsä.
joukkue 6:nnesta komppaniasta jäi viimeiseksi varaväeksi.

Kuulia satoi yhä kuormastoon ja komentopaikalle. Muutamia miehiä
haavoittui. Pataljoonan urhea komentaja, jääkärikapteeni _Hannulakin_
haavoittui lievästi jalkaan ja oli pakotettu hetkeksi heittämään johdon
käsistään.

Tulitaistelua jatkui yhä joka puolella. Luotituisku harveni väliin
hiukan sitten taas yltyäkseen entistä tuimemmaksi. Rätinä ja pauke oli
huumaavaa. Väliin kajahti sen keskeltä viiltävä huuto: — Sanitääri! Yhä
useampia Pohjan Poikia kaatui, m.m. 3:nnen komppanian uljas ja neuvokas
päällikkö, jääkäriluutnantti _Marttinen_. Mutta jäljelle jääneiden
joukko ei horjunut, ei vetäytynyt takaisin. Luutnantti _Kalervo_ otti
käsiinsä 3:nnen komppanian johdon. Kuolemaa halveksien, kostonhalun
kiihoittamina Pohjan Pojat ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Ratkaisun
täytyi nyt tulla. Mutta punaisten lättiläisten ketju kesti yhä
vankkumatta suurista tappioistaan huolimatta. Taisteltiin äärimmäisellä
kiivaudella ja molemminpuolisella uljuudella elämästä ja kuolemasta.

Eversti _Kalm_ ja jälleen tulilinjoille saapunut jääkärikapteeni
_Hannula_ kulkivat keskellä kuulasadetta rohkaisten sotilaiden mieltä
ja kehoittaen heitä kestämään. Minne he ilmestyivät, siellä miesten
kasvot kirkastuivat. Heidän rauhallisuutensa ja varmuutensa valoivat
väsyneihin mieliin uutta uskoa ja tarmoa.

Tilanne oli kuitenkin edelleen kriitillinen. 2:sen komppanian
kaartoliike oikealle ei ollut tarpeeksi laaja. Komppania sai tulta
sekä edestä että oikealta sivustaltaan. Se menetti tällöin m.m.
jääkärivänrikki _Oivon_ ja vääpeli _Nikin_, jotka kaatuivat paikoilleen
johtaessaan kuolemaa halveksien miehiään taisteluun.

Näin ollen saattoi suotuisan ratkaisun tuoda vain jääkäriluutnantti
_Sainion_ kiertoliike, jonka tulosta odotettiin jännittynein
mielin. Joukkueen onnistuikin sumussa päästä vihollisen huomaamatta
sen oikealle sivustalle ja selkäpuolelle, josta se sitten avasi
aivan läheltä kiivaan tulen. Punaiset syöksyivät täydellisesti
yllätettyinä hillittömään pakoon. 3:skin komppania pääsi silloin
etenemään, ja hurraten Pohjan Pojat hyökkäsivät vasemmalla siivellä
rautatienasemaa vastaan. Hurja kamppailu syntyi. Vihollinen menetti
m.m. 4 konekivääriä, joista Pohjan Pojat valtasivat yhden suoranaisessa
käsikähmässä käyttäen vain puukkoa ja pistintä. Rautatienasema
vallattiin ja suurin osa pakoon pyrkiviä vihollisia tuhottiin.

Tilanne, joka oikealla siivellä oli hetkeä aikaisemmin ollut varsin
uhkaava, selvisi sielläkin pakokauhun levitessä punaisten keskuuteen.
2:nen komppania syöksyi rynnäkköön ja ryhtyi ajamaan takaa pakenevaa
vihollista, joka suuntasi kulkunsa osaksi Marienburginjärven jään
ylitse, osaksi pitkin teitä kärsien varsin suurta mieshukkaa. Taistelu
päättyi klo 10 tienoissa ap.

Eversti _Kalm_ mainitsee mieshukasta taistelukertomuksessaan:

»Taistelun äärimmäistä kiivautta todisti parhaiten itse taistelukenttä,
jossa ruumiita eräälläkin pienellä alalla saatiin laskea 296. Eräässä
paikassakin oli koko ketju sellaisenaan kaatunut. Vihollisen tappiot
yksistään kuolleissa voidaan laskea noin viiteensataan.»

Jääkäriluutnantti _Sainio_ kuvaa taistelua seuraavasti:

»Hitain askelin, kiväärit kainalossa etenee ketju, tasaisin
välimatkoin, varovasti.

»Paukkina kiihtyy, kuulia lentelee, ilmassa viheltää, vinkuu. Kärkiketju
makaa maassa ja vastailee ammuntaan; vuorotellen, harvakseen miehet
laukovat kivääreitään.

»Jossakin edessä papattaa konekivääri. Kuulain lento tihenee, surina
lisäytyy. Heittäydytään maahan, etsitään maalia ja määrätään tähtäin.
Sumuinen ilma haittaa näköä. Edessä olevan aukeaman takana vasemmalla
on metsä. Sieltä ammutaan. Oikealla ylenevän aukean kukkulan päällä
rätisee, papattaa, pamahtelee. Siellä piilee myös vihollinen.

»Tehdään syöksy, juostaan kärkiketjun tasalle, otetaan asemat ja avataan
tuli.

»Vihollinen vastaa.

»Uusia konekiväärejä ilmestyy. Nyt rätisee julmemmin, kovemmin: omat
miehet ampuvat. Korvat menevät lukkoon, maa pölisee, patruunavyöt
tyhjenevät. Jalkaväkitaistelu on alkanut.

»Huudetaan sairasreki esille, paareja ja kantajia tarvitaan.

»Takana on vielä kaksi komppaniaa, tykistö ja kuormasto. 2:nen komppania
on saanut taistelumääräyksen. 6:nnen komppanian taistelulähettejä
kysytään, päälliköt liikehtivät, kysytyt juoksevat, mutta harmaat
ryhmät seisovat vakavina. Erästä haavoittunutta kuljetetaan ohi,
harhakuulat viheltävät päitten yllä, ja taistelun jymy kuuluu kaameana
sotilaiden korviin. Ajattelevatko he tulevaa kohtaloansa? Kyllä he
ajattelevat. Ja samalla he kiroavat sotaa, sen kauhuja, sen tulista
helvettiä, johon heidän kohta täytyy syöksyä. Vaikka he eivät äsken
välittäneet elämästään, ja vaikka he vieläkin voivat hymyillä ja sanoa
jotakin halveksivaa kuolemasta, niin kuitenkin liikkuu heidän sisässään
toista. Kuolema, joka tuntui niin tutulta äsken, on nyt kolkko vieras,
kun se on lähellä. Mielellään moni heistä lausuisi jotakin lapsellista,
miehelle sopimatonta ja naurettavaa, mutta häpeän ja miesmäisyyden
tunne pakottaa heidät vaikenemaan. Joku tuntee ilmeistä pahoinvointia
ja ajattelee ilmoittautua sairaaksi saadakseen jäädä pois taistelusta,
mutta hänkään ei tee sitä — päällikön ja toverien tähden. Eivät he ole
pelkureita, eivätkä huonoja sotilaita, mutta kuitenkin jäytää kauhu
sydäntä.

»6:s komppania lähtee liikkeelle johdollani. Mennään eteenpäin jonossa
maantiellä. Harhakuulat ulvovat ylitse, joku haavoittunut tuodaan
vastaan, uusia sanitäärejä rientää esille.

»Saadaan pysähdyskäsky ja asetutaan ojaan penkereen suojaan oikealle.

»Tappelu jatkuu yhä. Kuulat vinkuvat ilmassa ja tuprahduttavat lunta
maassa. Edessä nähdään oma ampumaketju: harvassa makaavia miehiä,
jotka tähtäävät ja ampuvat. Tiellä kävelee rauhallinen everstimme
pataljoonankomentajan kanssa. 'Olette reservissä valmiina tuleen',
sanoo pataljoonankomentaja.

»Siis vieläkin tuota kirottua odotusaikaa, pirullisinta, millä sotilaan
hermoja rasitetaan.

»Kuulia lentelee yhä, mutta päälliköt liikehtivät tiellä, joku lähetti
ja sotilas myös. Joku saa kuulan, kannetaan pois. Mutta päälliköt
seisovat rauhallisina. He ovat sotilaita ja sotilaitten esimiehiä.
Pohjan Poikien komentajia. He eivät tunne pelkoa, eivätkä saa sitä
tuntea.

»Tykistö on saanut käskyn tulla lähemmäksi ja aloittaa tulen. Takaa
tulee viesti: kuormastoa ammutaan. Samassa kaatuu mies ja hevonen
haavoittuu aivan everstin läheltä.

»Tilanne on tukala. Onko meidät saarrettu? Tuhotaanko meidät nyt?

»'Joukkue 6:nnesta komppaniasta yhden kevyen konekiväärin kanssa
vasemmalle', kuuluu käsky pataljoonankomentajan suusta ja jatkuu:
'Saartakaa vihollisen saartava sivusta!'

Joukkue lähtee johdollani. Kuluu aikaa. Joukkue kaartaa kilometrittäin
metsäistä maisemaa; miehet astuvat lumessa ja hikoilevat.

»Taistelu jatkuu. Oikealta ja vasemmalta kulkevat uudet osastot tuleen.
Jääkärit vievät poikansa keskustan avuksi.

»Tykistökin rämähtää voimakkain äänin. Jääkärikapteeni _Påhlsonin_ kevyt
jaos lähettää terveisensä vihollislinjaan. Jokaista räjähdystä seuraa
aina kuin käskystä omien konekiväärien kilpalaulu.

»Oikea sivusta on jo tulessa. Sen leveä komppaniaketju on ollut
riittämätön vihollisen pitkään rintamaan. Mutta voitonvarmana ja
rohkeana se on heittäytynyt taistelun hurjaan leikkiin.

»Lakkaamatta kiväärit räiskyvät, lakkaamatta konekiväärit tatattavat,
silloin tällöin tykki jyrähtää.

»Joku mies on haavoittunut kuormaston lähellä. Kaikki voimat ovat
käytännössä. Viimeinen arpa on lyöty, arpa elämästä tai kuolemasta,
voitosta tai tappiosta, kunniasta tai häpeästä.

»Miehiä kaatuu, toisia haavoittuu. Pataljoonankomentajakin saa kuulan.
Missä pelastus, mistä tulee apu, jos rintamaketjut murtuvat? Kuka tuo
nyt sodan jumalan Pohjan Poikain avuksi? Sivistynyt maailmako? Nyt sitä
tarvittaisiin! On kuultu puhuttavan monista divisioonista, kymmenistä
tuhansista vihollisista, joita joka suunnalla on meitä vastassa. Nytkö
ne kaikki ovat ympärillä?

»Mitähän miettii rykmentinkomentaja, mitä haavoittunut pataljoonan
pää? Onkohan tämä se ennustettu 'punainen päivä', jonka koittamista
niin monet ovat toivotelleet? Valkenikohan se näin usvaisena, sumun
ja hämärän peittämänä? Niin petollinenko olikin se ensimmäisen päivän
punainen aurinko kolme viikkoa takaperin? Se antoi voiton — nyt saamme
tappion.

»Taistelu jatkuu.

»On kulunut tunti, toinenkin. Vasen siipikin on jo taistelussa.

»Kiväärinpauke kiihtyy, konekiväärit rätisevät, uusi tulilinja on
ilmestynyt vihollisen taakse. Se saapuu aavistamatta, salaa kuin varas
yöllä ja sylkee murhan tulta punaisten sivustaan ja selkään.

»Kuluu vielä muutamia minuutteja. Taistelun mainingit läikkyvät vielä
hetken kautta koukeroisen rintaman. Mutta vastarinta horjuu, pelko
syöpyy punaisimmankin pyövelin sydämeen.

»Ryhmittäin nousee miehiä pois puolustuspaikoistaan, kyyryisinä juostaan
ja vedetään konekiväärit asemistaan. Läähättävinä hahmoina kilvan
syöksyy vastustajan sekava lauma kauppalaa kohden. Vielä paukkuvat
hyökkääjäin kiväärit, vielä ulvovat luodit. Ne kostavat, tekevät
tuhoisata jälkeä peräytyvän vihollisen riveissä.

»Vasen sivustamme nousee viimeiseen syöksyyn, hurraata huudetaan,
juostaan. Joku rohkeampi vihollinen tovereineen yrittää vielä pelastaa
kallista konekivääriään. Mutta he kaatuvat, sortuvat kylmään pistimeen.

»Keskustan rivit ampuvat vielä, oikealla myös kuularuiskut soivat ja
kiväärit räiskyvät. Mutta vain hetken. Kohta taistelun jymy lakkaa
sielläkin, ja voittajan jalka polkee veristä kenttää yli kuulain
kaatamain ruumiitten.

»Ihmetellen jokainen Pohjan Poika katsoo kaatuneitten paljoutta. Kukaan
ei aavistanut luotien sellaista tuhoa tehneen sumuisessa säässä.»

Suuri voitto oli saavutettu, mutta se oli vaatinut kalliin hinnan.
Pohjan Poikain rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä
olivat seuraavat:

1:sen pataljoonan esikunnasta haavoittui 1 upseeri, jääkärikapteeni
_Hannula_;

1:sestä komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkärivänrikki _Ragnar Oiva_;

2:sesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Kaarlo Nikki_,
ja 6 sotilasta, _Anton Filppula, Siinto Honkaniemi, Kalle Kettunen,
Antti Molander, Tuomas Mulari_ ja _Eino Palmu_, sekä haavoittui 3
aliupseeria ja 6 sotilasta, joista myöhemmin kuolivat haavoihinsa
sotilaat _Toivo Lindström, Emil Lyytikäinen_ ja _Martti Saarikangas_;

3:nnesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkäriluutnantti _Einari
Marttinen_, ja 4 sotilasta, _Jooseppi Hämäläinen, Martti Mäkelä,
Nestor Pakkanen_ ja _Kustaa Tammelin_, sekä haavoittui 1 upseeri,
joukkueenjohtaja _Toivo Lehtonen_, 3 aliupseeria ja 9 sotilasta, joista
myöhemmin sotilas _Tuomas Pelli_ kuoli haavoihinsa;

l:sestä K.K.K:sta haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Riikonen_;

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas Kragenshofissa, _Tuomas Flander_;

1:sestä patterista haavoittui 1 aliupseeri ja 1 sotilas; sekä
Ratsuosastosta haavoittui 1 sotilas.

Koko rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat:
kaatuneita ja haavoihinsa kuolleita: 3 upseeria ja 15 sotilasta sekä
haavoittuneita: 3 upseeria, 7 aliupseeria ja 13 sotilasta.

Taistelun tauottua 3:s komppania kulki kauppalan lävitse sen
pohjoislaitaan ja asetti kenttävartion Kemmeriin poikkeavan tien
suuhun. 6:s komppania majoittui rautatienaseman luo varmistaen etelään.

Jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukko saapui myös tällöin edettyään
Kragenshofista taisteluitta Marienburgiin tullen pitkin rataa
luoteesta rautatienasemalle. 6:s komppania liitettiin jälleen 2:seen
pataljoonaan, joka sai tehtäväkseen varmistaa kauppalan itään ja
etelään 1:sen pataljoonan varmistaessa länteen ja pohjoiseen.

Sittenkuin 2:nen komppania oli palannut takaa-ajosta, majoittui se
hälyytysvalmiina pataljoonan esikunnan kera kauppalan luoteispäähän
asettaen kenttävartion tienhaaraan Troitsan kirkon luo. Kuljetulle
taipaleelle jätetyt vartiot kutsuttiin Marienburgiin, jonne ne
pienempien kahakoiden jälkeen saapuivat.

Bolshevikit olivat kuitenkin jo taistelun aikana ja sen jälkeen
ehtineet kuljettaa suurimman osan Marienburgiin keräämästään
sotasaaliista turvaan. Siitä huolimatta joutui Pohjan Poikain käsiin
jommoinenkin saalis, joskaan ei hetikään niin suuri kuin oli oletettu.
Sen määrästä ei kuitenkaan ole käytettävissämme yksityiskohtaisia
tietoja. 6:nnen komppanian taistelukertomus mainitsee:

»Hyökkääjien käsiin joutui tällöin 4 konekivääriä (joista yksi
vallattiin käsikähmätappelussa aivan kaupungin laiteilla), 2 hevosta,
— kenttäkeittiötä, 1 k.k.-kärryt, 2 vankkurit, 1 muut kärryt,
konekiväärikasteja, kiväärejä y.m. lukuunottamatta sitä saalista,
mikä jäi vihollista takaa-ajavan joukkueen selkäpuolelle Marienburgin
asemalle.»

Taistelussa saatu saalis oli kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudesta.
Olihan eversti _Kalm_ ilmoittanut tekevänsä koko retken etupäässä
saadakseen rykmentilleen varustarpeita. Kauppalan valtauksen jälkeen
hän antoi sotavälineiden y.m. kokoamisesta yksityiskohtaisen käskyn
määräten kummankin pataljoonansa asettamaan tarmokkaan upseerin
johtaman komennuskunnan keräämään saalista eri puolilta kauppalaa ja
samalla puhdistamaan sitä piileksivistä punakaartilaisista. Patteriston
tuli huolehtia hevosrehun hankkimisesta kauppalan pohjois- ja
ratsuosaston sen eteläpuolisilta seuduilta. Koko saalis oli koottava
rautatienasemalle.

Täten alkaneen kokoamisen tuloksista jääkärikapteeni _Hannula_
mainitsee:

»Varsinaisia taisteluvälineitä ei ollut sotasaaliin joukossa juuri
muita kuin mitä taistelussa vallattiin. Saatiin jonkinverran
hevosia, rautatien liikkuvaa kalustoa, muutamia puhelin- ja
sähkölennätinkoneita, hevosrehua, kuten heiniä ja paljon kauroja, ja
muita punaisten jättämiä tavaraeriä, joista ennen kaikkea mainittakoon
suuri ja arvokas villavarasto.»

Kotimaahankin kulkeutui aikoinaan hätyyttäviä huhuja Pohjan Poikain
toimeenpanemasta Marienburgin häpeällisestä ryöstöstä. Tämä tapahtuma
on vielä hämärän peitossa. Sitä koskevat tiedot ja selitykset ovat
keskenään jyrkästi ristiriitaisia. Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa
siitä osuen nähdäksemme oikeimpaan:

»1 joukkue 3:nnesta komppaniasta määrättiin heti taistelun jälkeen
luutnanttien _Silventoisen_ ja _Simolan_ johdolla operatsionikäskyn
N:o 10 määräyksen mukaan kokoamaan sotasaalista rautatienasemalle
ja pyydystämään kauppalassa vielä piileviä punaisia. Tällöin myös
jotkut yksityiset, komennuskuntaan kuulumattomat sotilaat ryhtyivät
omavaltaisesti toimeenpanemaan kotietsintöjä, tunkeutuivat luvatta
punaisten jättämiin varastoihin anastaen itselleen sotasaalista ja
valitettavasti myöskin yksityistä omaisuutta, etupäässä kuitenkin
vain juutalaisilta, joita kauppalassa oli paljon, ja jotka kauppalan
asukkaiden ilmoituksien mukaan olivat kauttaaltaan bolshevikeja.
Tämä vallattomuus saatiin kuitenkin kohta lopetetuksi patrullien
kautta, eikä sellaista tapahtunutkaan muuta kuin ensimmäisinä tunteina
kauppalan valloituksen jälkeen, joten etapin kautta kulkeutuneet
tiedoitukset 'Marienburgin ryöstöstä' ovat suuresti liioiteltuja
ja tosiasioita vääristeleviä sekä ilkeämielisten ja kateellisten
henkilöiden sepittämiä ja levittämiä tarkoituksella saada Pohjan
Poikain maine tahratuksi ja riistää Marienburgin valloitukselta sen
kunnia.»

Pohjan Pojat olivat Marienburgiin tulonsa jälkeen yhden vuorokauden
kokonaan eristettyjä muusta maailmasta. Virolaiset panssarijunat, jotka
eivät olleet voineet avustaa hyökkääviä joukkoja, eivät vieläkään
päässeet kauppalaan saakka, rikottujen siltojen korjaus vei näet paljon
aikaa.

Pohjan Poikain pikamarssi ja Marienburgin uljas valtaus selvensivät
kuitenkin pian tilanteen kauppalan pohjoispuolella. Punaiset alkoivat
tällä suunnalla kaikkialla peräytyä painautuen Marienburgin sekä
itä- että länsipuolitse etelää kohden. Samaan aikaan he vetäytyivät
Valk—Marienburg radan ja viertotien yhtymäkohdasta itäänpäin. Tallinnan
suojeluspataljoona kapteeni Stenbergin johdolla saattoi silloin
ryhtyä marssimaan Marienburgia kohden, johon se saapui 22 p:n iltana
ja vaihtoi seuraavana päivänä Pohjan Poikain taisteluista uupuneen
rykmentin linjalla Kragenshof—Kalling—Skelder—Karitan olevat joukot.
Samana päivänä saapui virolaisia panssarijunia Marienburgiin, niistä
jäi yksi vartioimaan kauppalaa ja kaksi valvomaan rautatietä Valkiin.
Tallinnan suojeluspataljoonan oli määrä siirtyä mahdollisimman pian
Vöruun, ja Tarton pataljoonan piti astua sen tilalle.

Eräs Tallinnan suojeluspataljoonan 2:sen komppanian ryhmänjohtaja
kertoo näistä päivistä:

»Olin ryhmäni kera etuvartiojoukkona Vörumaalla Pullinjärven rannalla
sakeassa kuusimetsässä. Edessämme olevassa kylässä majaili 2 komppaniaa
Viljandin kommunistirykmentistä. Kun joukkomme oli pieni, eikä apua
voitu mistään enää toivoa, ja kun olimme jo pari päivää seisoneet
vahdissa, niin usko hyvään lopputulokseen pyrki horjumaan. Vaihdoimme
melkein lakkaamatta laukauksia punakaartilaisten kanssa. Lähikylien
asukkaat toivat meille muonatavaroita, joten ruokaa oli kyllälti.

Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia,
punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli
400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti —
kaunis, valoisa pakkaspäivä.

Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle
kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä
Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja
odottavat meidän pikaista apuamme.

Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys.
Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden
vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina
Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä.
Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki
perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet
päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti
selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain,
ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen
puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.

Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret
olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta... Jäimme yöksi
ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta
sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja
suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.

Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi
ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi
kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika,
niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä
tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet
vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen,
kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan
Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon
olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»

Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:

»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän
mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne
luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me
olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»

Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle,
lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset
kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa
kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja
antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:

»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee
klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys
annetaan varakapellimestarillemme, vänrikki _Kaartotielle_, joka on
saanut eversti _Kalmilta_ määräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.

»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka
komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on
joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö
antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia
komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme
paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit,
jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen
alas torvet ja nuotit.

»Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatus, joka valtaa meidät, on, että
nyt seisomme silmästä silmään julman vihollisen kanssa. Tuhannet eri
ajatukset välähtävät aivoissa. Mitä on tehtävä? Kello osoittaa 3.15 ap.
Sekä vaunussa että ulkona on pilkkopimeää. Kivääri lujasti kourassa
hyppäämme vaunuista alas lumikinokseen. Mitään vihollista ei kuitenkaan
näy. Vain huutoja kuuluu.

»Ensimmäisestä säikähdyksestämme toinnuttuamme rupeamme tarkastelemaan
ympäristöämme ja näemme veturin kumollaan raiteiden vieressä syöksevän
tulta ja savua. Lähemmin tarkastettuamme huomaamme, että olemme
ajaneet virolaisen panssarijunan päälle, joka yön pimeydessä on ollut
korjaamassa punaisten räjähdyttämää siltaa.

»Ei veturimiehistöstä eikä soittajista kuollut eikä vahingoittunut
ketään. Se on todella kohtalonoikku, kun 4 tavaravaunua ja veturimme
ovat murskana.

»Mitkä ajatukset risteilevätkään aivoissa seisoessamme siinä Korwenhofin
ja Alswigin asemien välillä. Kauhea näky pimeässä yössä. Kaiken lisäksi
ympärillämme on suuri, syväluminen metsä, ei asemaa eikä ainoatakaan
ihmisasuntoa lähistöllä. Joka minuutti odotamme vihollisen hyökkäystä.

»Klo 9 ap. jätämme vihdoin onnettomuuspaikan erään virolaisen
panssarijunan seuraamina ja saavumme klo 11 ap. Marienburgiin.

»Saniteettijunan tultua perille sijoitettiin siihen heti kaatuneet ja
haavoittuneet Pohjan Pojat lähetettäviksi Tarttoon ja kotimaahan.
Sairaanhoitajatar _Pohjala_ kertoo junan lähdöstä:

»Ihmisiä on kokoontunut asemalle. Pohjan Poikain torvisoittokunta
soittaa 'Jääkärin marssian'. Repaleissa olevat, kuoleman
kanssakamppailevat sotilaat makaavat vaunuissa.

»'Aukaiskaa vähän ovea, jotta kuulisin paremmin tuon soiton', sanoo yksi
vaikeasti haavoittunut.

»Ovi aukaistaan, säveleet kaikuvat mahtavina, ja niiden soidessa päättyy
kahden vaikeasti haavoittuneen Pohjan Pojan ajallinen retki.

»Juna lähtee hiljaa liikkeelle. Ei sillä ole mukanaan »ryöstötavaraa»,
vain elämänsä uhranneita ihmisiä. Tuoni on riistänyt runsaan sadon,
hinta Marienburgin kauppalasta on maksettu.»

       *       *       *       *       *

Marienburg, jossa Pohjan Pojat nyt majailivat muutaman päivän, on
pieni, matalataloinen puistikkokauppala samannimisen järven rannalla.
Asukkaita on siellä n. 2.000, joista huomattava osa on juutalaisia.
Kauppalan historiallisena muistomerkkinä ovat läheisellä saarella
kohoavat linnanrauniot. 17:nnellä vuosisadalla ruotsalais-suomalaiset
joukot ovat otelleet Marienburgin linnan omistuksesta useita kertoja,
kunnes sen ruotsalaisten asettama varusväki v. 1702 räjähdytti osan
siitä ilmaan päästäkseen antautumasta venäläisille. Senjälkeen linnaa
ei ole uudelleen rakennettu.

Kauppalan itälaidassa kohoaa komea rakennus, uusi linna, jossa
bolshevikit olivat majailleet valtakaudellaan jättäen jälkeensä
tavanmukaisen hävityksen. Huoneet oli liattu ja kaikki kalleimmat
tavarat ryöstetty.

Palatsin pääkäytävän edustalla oli suuri, lipuin ja köynnöksin
koristettu sankarihauta tunnuslausein: »Toverit, te kaaduitte vapauden
ja vallankumouksen puolesta.» Siihen oli vastikään haudattu joukko
viime päivien taisteluissa kaatuneita punaisia sotilaita. Hauta oli
kuitenkin vielä jäänyt suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Siihen kerättiin
sitten siviiliväestön avulla Marienburgin valloituksessa kaatuneiden
bolshevikien ruumiit.

Oleskelusta Marienburgissa luutnantti _Reponen_ kirjoittaa:

»Molemmat seuraavat päivät kuluvat pelkässä velttoudessa. Mutta eipä
ihme. Viikon verran on marssittu, silloin tällöin tapella kahistu,
vähän nukuttu.

»Ainoana hauskana muistona tältä ajalta säilyy mielessämme kauppalan
kimnaasi, jossa asumme.

»Kimnaasin rehtori ja sen nuoret naisopettajattaret kohtelevat meitä
suurenmoisella ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Herkkuja
kannetaan tuon tuostakin keittiöstä meidän maisteltaviksemme, teetä ja
kahvia on aina saatavissa.

»Salissa on piano. Sitä soittaa talon kaunis, Pietarin musiikkiopistossa
käynyt ja balettikurssinsa lopettanut, nuori tytär. Hän vie meidät
myös usein yläkertaan opettajattarien luo, jossa syntyy vilkas
keskustelu. Koko talonväki osaa saksaa, ja me puhumme sitä, mikäli
kykenemme. Joskus komppaniamme päällikkö panee vireille poliittisen
keskustelun, jonka kuluessa sekä elein että sanoin tuomme esille sen
vihan, mitä tunnemme ryssiä kohtaan. Välistä taas muudan opettajatar,
syntyään lättiläinen, myös musiikkiopiston käynyt neitonen, virittää
lättiläisen, surunvoittoisena väreilevän laulun.

»'Kaikki lättiläiset kansanlaulut ovat säveleeltään alakuloisia', sanoo
hän.

»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö
esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin
kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka...' He eivät löydä kylliksi
lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»

Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta.
22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa
komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä
käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan
ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu
tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.

Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan
Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla
Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva
kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4
kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.

Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan
komentajan, jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ harkinnan varaan. Hän
lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti
retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten
saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen
pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden
tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos
mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia
tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n
päällikkö, luutnantti _Vohlonen_. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11
ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeri
_Hartikaisen_ johdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelas
_Eero Rekolan_ johdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1
»Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina
sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.

Luutnantti _Vohlonen_ kuvaa retkeä seuraavasti:

»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie
yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan.
Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme
oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi
ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin
tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa
selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.

»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa
talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla
saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä
taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian
vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa
lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja
pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan
suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen.
Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät
ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja
konekiväärituli täydessä käynnissä.

»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan
suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja
ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset
valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät
ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä
johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä
miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää
kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta,
joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden
kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua
ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama
matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa
peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman
pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi
kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään
Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän
suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.

»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen
kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa
yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää
kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset
pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä
käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että
saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman.
Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn
peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä
välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli
muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin
haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä.
Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta
sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu.
Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden
muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme
ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole
käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.

»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä
patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka
kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on
paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.

»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi
kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu
'Lewis' konekivääri _Eino Schönemann-Soriolan_ johdolla. He ovat
nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan
ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin
joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.

»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen
hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat
epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin
tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet
peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli
kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden
ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie
näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet.
Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes
viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja
voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme
komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja
lättiläisiä joukkoja.»

Varavääpeli _Rekola_ kertoo retkestä:

»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen
tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen
jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen
salaperäiseltä.

»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.

»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä
pysähdytään. Luutnantti _Vohlonen_ antaa meille osastojen johtajille
määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen,
vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on
mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä
punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.

»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin.
Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2
paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.

»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju
muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään —
lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä
odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät
saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja
ajetaan takaisin.

»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty
loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme
tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista.
Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla
puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä.
Luutnantti _Vohlonen_ lähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan
talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä
olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole.
Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon
edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.

»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen
päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä
pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa
tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen
kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.

»Levitämme nopeasti ketjun molemmin puolin tietä ja alamme ampua. Raskas
konekivääri tuodaan ketjuun. Kevyt nakuttaa oikealla.

»Kaikki on aluksi hyvin. Sumu on suojanamme. Yksikään ei vielä ole
saanut pienintäkään naarmua. Mutta vähitellen sumu aikaa hälvetä.
Näemme vihollisen asemat aivan hyvin. Ne ovat vastakkaisella mäellä
talojen suojissa.

»Tuli yltyy yltymistään. Punaiset osaavat laskettaa suoraan meihin, kun
olemme avoimella kentällä. Konekiväärien suihkut lakaisevat yli aukean.
Äkkiä huomaamme, että oma raskas konekivääriänne on joutunut epäkuntoon
ja peräytyy ketjusta. Nyt haavoittuu yksi ja heti senjälkeen toinen.
Oikealta kuuluu valitusta. Sisukkaasti pojat kuitenkin yrittävät
edelleen.

»Huomaan, että taistelun jatkaminen on mahdotonta. Lähetän miehen
kysymään luutnantilta määräyksiä. Hän jää sille tielleen. Ketju on
harvenemistaan harvennut. Tilanne näyttää uhkaavalta. Emme voi kestää
tuntia kauempaa, tuskin puoltakaan. Siihen mennessä meidät on kaikki
tuhottu.

»Katson oikeudekseni komentaa miehet peräytymään, yksitellen. Lähetän
sanan. Se ei kulje läpi, kun ketju on perin harventunut. Juoksen
vasemmalle ja annan joka miehelle erikseen käskyn. Se on heille
ilosanoma, ja heti he aloittavat peräytymisen. Mutta oikea siipi
pysyy edelleen paikoillaan. Sinne täytyy saada tieto. Lähden itse
sitä viemään, _Aatu Kaltainen_ tulee mukaani, mutta saa äkkiä kuulan
rintaansa. Kannan häntä pienen matkaa taaksepäin ja käsken erään miehen
viedä hänet pois. Juoksen oikealle siivelle, annan peräytymiskäskyn ja
lähden juoksemaan keskustaan.

»Tuli on yltynyt kerrassaan helvetilliseksi. Ympärilläni pöllähtelee
luoteja tavan takaa. Olen juuri hyppäämäisilläni ojan ylitse
maantielle, kun kova pläiskäys tärähtää kaulaani. Lennän ojaan.
Hengitys korahtelee. Olen varma, että elämäni on mennyt. Mutta niin ei
sentään käy. Vieressäni makaava mies nostaa minut ylös. Huudan käheällä
äänellä luokseni ryhmänjohtaja _Kaarlo Hillilän_ ja annan hänelle
määräykset johtaa peräytymistä. Suusta, korvista valuu verta, mutta
kipu ei vaivaa minua rahtuakaan. Poistun hiljakseen ketjusta. Mäellä
tapaan luutnantin ja osan miehistöä. Saan siellä luutnantin määräämään
miehiä hakemaan haavoittuneet pois ketjusta.

»Silloin tulla vingahtaa kuula oikeaan reiteeni. Ryömin vieressä olevan
hevosen rekeen. Samalla kuuluu bolshevikien valtaava hurraus — he
hyökkäävät. Siihen sekoittuu meidän haavoittuneittemme avunhuudot.
Kauheata kuunnella...»

2:sen pataljoonan tappiot onnettomalla retkellä olivat seuraavat:

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas, _Eino Kenraali_; joutui
kadoksiin — jäivät luultavasti kaatuneina vihollisen käsiin — 4
sotilasta, _Juho Kejonen, Toivo Kuttinen, Leo Murto_ ja _Vihtori
Nieminen_, sekä haavoittui 2 aliupseeria ja 4 sotilasta;

6:nnesta komppaniasta kaatui 1 sotilas, _Paul Kaakinen_, joutui
kadoksiin 3 sotilasta, _Lauri Ahola, Erkki Hillilä_ ja _Aatu
Kaltainen_, sekä haavoittui I upseeri ja 2 sotilasta; sekä

2:sesta K.K.K:sta joutui kadoksiin hevospäällikkö _Schönemann-Soriola_
ja haavoittui 1 sotilas.

Yhteensä menetettiin kaatuneina ja kadoksiin joutuneina 1 aliupseeri ja
9 sotilasta ja haavoittuneina 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 7 sotilasta.

Marienburgin valloituksen johdosta eversti _Kalm_ sai vastaanottaa
Viron sotaväen ylipäälliköltä seuraavan sähkösanoman:

 »Tervehdin Teitä ja Teidän urhoollisia Pohjan Poikianne saavuttamanne
 uuden, suuren voiton johdosta. Näen, että Pohjan Pojat voittavat joka
 paikassa vastustajansa, minne he vain kulkunsa ohjaavat.

                                         _Laidoner_.»

ja kenraali _Wetzeriltä_:

 »Toivon onnea menestyksenne johdosta. Pyydän lausua kiitokseni
 kaikille upseereille ja Pohjan Pojille.

                                         Kenraali _Wetzer_.»

 »Onnittelen Teitä ja reippaita poikianne menestyksestä, isänmaan
 nimessä kiitän Teitä, ensimmäisen pataljoonan ja patterien upseereja
 ja urhoollista miehistöä.

                                         Kenraali _Wetzer_.»

Pohjan Poikain oleskelu Marienburgissa ei tullut pitkäaikaiseksi.
Rykmentti oli uupunut ja tarvitsi välttämättä lepoa. Virolaisten
joukkojen tehtäväksi jäi säilyttää Pohjan Poikain työn runsaat
hedelmät. Eversti _Kalm_ sai 24 p:nä etelärintaman ylipäälliköltä
määräyksen viedä rykmenttinsä Valkiin reserviin.

Ennen lähtöä Marienburgista oli Pohjan Pojilla kuitenkin vielä paraati
kauppalan torilla, kirkon luona. Viron itsenäisyyden vuosipäivänä,
helmikuun 24:ntenä, klo 10 ap. seisoi rykmentti torilla avonaisessa
nelikulmiossa. 1:nen pataljoona oikealla, 2:nen pataljoona keskellä ja
patteristo vasemmalla. Myöskin tiedonanto-osasto, ratsue ja soittokunta
olivat mukana.

Jääkäriluutnantti _Sainio_ kirjoittaa:

»Pohjan Pojilla on myös juhlapäivä. On paraati Marienburgin
torilla. Kello 10 aikana päivällä soluu komppania toisensa jälkeen
majoituspaikastansa kauppalan keskustassa olevalle toriaukeamalle,
järjestyy siellä, seisoo tarkastuksessa ja kuuntelee eversti _Kalmin_
ja rykmentin nuoren pastorin puheita.

»Eversti kiittää rykmenttiä vedoten sen tehtäviin. — Jo sillä, että
saavuttiin Tarttoon, vaikutettiin eteläisen rintaman tapahtumiin,
selittää eversti, Valk valloitettiin, Marienburg myös. Ilman
virolaisten apua on pienin voimin työnnytty kauaksi vihollislinjan
sisälle. Uhkarohkea yritys on loistavasti suoritettu. Pohjan Poikain
rykmentti tekee mitä haluaa koko rintama-alueella. Esteitä ei ole tai
jos onkin, niin ne murtuvat lujan iskun alla. Tähän tyyliin eversti
_Kalm_ kehuu Pohjan Poikia, ja hänen lopetettuaan puhuu pastori _af
Björksten_.

»Hän kertoo Viron ja Suomen yhteenkuuluvaisuudesta, heimoustunteesta,
yhteisestä voitosta, joka on saatu yhteisestä vihollisesta, sekä
jatkuvasta veljeydestä saavutetun vapauden nimessä.

»Soittokunta soittaa, järjestäytyy uuteen kohtaan ja soittaa uudelleen,
jolloin joukot marssivat everstin ohitse ja hajaantuvat eri suunnille,
kukin komppania oinaan majoituspaikkaansa. Päivä on kaikesta
palveluksesta vapaa.»

Eversti _Kalm_ mainitsee taistelukertomuksessaan Marienburgin
taistelukaudelta:

»Marienburgin valloituksella oli tarkoituksenani ollut antaa eversti
_Puskarin_ joukoille lähinnä Marienburgin radasta itään tilaisuus
järjestää asemansa täysin vapaasti ilman vihollisen painostusta,
samalla kuitenkin voidakseni jättää Marienburgin virolaisten
joukkojen haltuun tärkeänä keskuspaikkana puolustuspaikaksi, josta
käsin Viron eteläinen kansallinen raja voitaisiin helposti suojella.
Koska kuitenkaan ei ainoastaan Marienburgin miehittäminen tähän
olisi riittänyt, vaan myöskin olisi täytynyt suojella koko rataa
Valk—Marienburg lännestä päin, pyysin sähkösanomissani: Etelärintaman
Esikunta, Tartto 23/2 klo 22; Viron Armeijan Ylipäällikkö, Kenraali
_Laidoner_, Tallinna 25/2 klo 21,30 sekä Kenraali _Wetzer_, Tartto
26/2 klo 14, että Breus-Tilder ja Ramnek tienhaarat miehitettäisiin,
jotta rata sekä Marienburgissa olevien joukkojen yhteys Valkin kanssa
tulisi suojatuksi vihollisen joukoilta, joita jo 24/2 ja 25/2 alkoi
pitkin aluetta radasta länteen päin ilmestyä. Kuitenkin supistuivat
toimenpiteet näiden alueiden suojaamiseksi ainoastaan siihen, että
panssariautomobili sai tehtäväkseen liikkua tiellä Hoppenhof— Tilder
sekä että Tiloeriin asetettiin 1/2 komppaniaa Tarton pataljoonasta.»

Tallinnan suojeluspataljoonan etuvartijat joutuivat jo 23 p:nä illalla
Marienburgin eteläpuolella kahakkoihin vihollisen kanssa, joka
uudelleen alkoi keräytyä. 24 p:nä todettiin punaisten jo miehittäneen
m.m. Ottenhofin ja Neu-Annenhofin. Vaarallisempaa kuitenkin oli
se, että vastustaja liikehti suurin joukoin pohjoisempana, jossa
ei ollut huomattavampia valkoisia joukkoja, aikoen nähtävästi
katkaista Valk—Marienburg radan. Se valtasi jo 25 p:ää vasten yöllä
Treppenhofin ja Schwarzbeckshofin. Tilanne alkoi käydä arveluttavaksi.
Vihollinen oli epäilemättä toipunut saamastaan iskusta ja aikoi,
etenkin huomattuaan, etteivät Pohjan Pojat ottaneet osaa Marienburgin
puolustukseen, toden teolla vallata takaisin viime taisteluissa
menettämänsä alueet.

Samaan aikaan Pohjan Poikain rykmentti valmistautui jättämään
Marienburgin. Raskas kuormasto ja 1:nen pataljoona saivat käskyn
siirtyä rautateitse Valkiin. 2:sen pataljoonan ja patteriston oli määrä
suorittaa paluumatka maanteitse. Rykmentin tuli kokonaisuudessaan olla
Valkissa 26 p:nä.

       *       *       *       *       *

Breuss-Tilder tienhaaraan jääneet 1:nen komppania ja 2:nen patteri
olivat pääjoukkojen edetessä Marienburgia kohden olleet melkein
yhtämittaa kahakoissa ylivoimaisten vihollisten kanssa, jotka
vähitellen ympäröivät suomalaiset melkein joka taholta.

1:sen komppanian lähettämä kenttävartio oli Kalnabindassa, muut
joukot Breussissa. Melkein joka päivä etuvartijat ja patrullit
kahakoivat punaisten kanssa. Huomattavimmat ottelut olivat 21 p:nä
Friedrichshofissa ja Wedderissä. Suomalaisten tiedustelijat etenivät
aina Spilween, Friedrichshofiin ja Palzmariin asti.

Vihollisen saatua lisävoimia, m.m. 1 panssariauton, kerrottiin sen
valmistavan suurempaa hyökkäystä Aajoen ylitse Breussiin. Sen johdosta
2:sen patterin päällikkö, jääkärivänrikki _Lagerström_ poltatti 21 p:nä
2 joen ylitse johtavaa puusiltaa. Punaisten ratsujoukko lähestyikin
seuraavana päivänä Breussia, mutta pakotettiin tykki-, konekivääri- ja
kivääritulella peräytymään: 2:nen patteri oli näinä päivinä vilkkaassa
toiminnassa ampuen m.m. bolshevikien majoituspaikkoja Wedderin kylässä
19 ja 20 p:nä kuluttaen tällöin 87 granaattia ja 18 shrapnellia.

Näistä selkäsuojana olevien suomalaisten joukkojen rasittavista
kahakoista, jotka eivät tuottaneet Pohjan Pojille kuitenkaan
minkäänlaisia tappioita, kertoo 1:sen komppanian sotilas S. seuraavaa:

»Breussinkylä. Aajoki kiemurtelee valkeana nauhana jyrkkien
rantatörmiensä välissä. Talot ovat hajallaan, matalia, olkikattoisia.
Metsää vähän, laajoja peltoja, joita Aajoen tulvavesi kuuluu keväisin
kastelevan.

»Asunnoksemme saamme kirjastohuoneen. Olkia on siellä jo ennestään.
Huonekalustona vain suuret lasioviset kaapit ja yksi horjuva pöytä.

»'Ylös, punaiset hyökkäävät!'

»Lukemattomia kertoja yössä saamme jättää olkivuoteemme, tarttua
kivääriin ja juosta kuin henkemme edestä joelle, jonka toiselta
rannalta punaiset yrittävät tunkeutua niskaamme. Meidän puolellamme
jokea on juoksuhautoja, joissa saamme pitkin päivää väristä odottaen.
Tykistö kääntelee mörssäreitään aivan yhtenään, sitä mukaa kuin
punaiset tekevät hyökkäyksiään.

»Vartionpito on kovaa; tunnittain aivan sillan korvassa konekiväärin
takana tai jossakin muualla joen varrella. Tykistön tiedustelijat
karahduttavat tuon tuostakin sillan ylitse.

»'Punaiset tulevat!'

»Silloin ei auta muu kuin laskeutua tyynesti kiväärinsä taa, painaa
makasiini päälle, vetää varmistin alas ja odottaa sormi liipaisimella.
Molemmat muut konekiväärivartiot lepäävät vieressä kummallakin puolen
konettani.

»Taaskin ilmestyy ensimmäinen vihollinen näkösälle, toinen, yhä enemmän.
Ne ryhtyvät piirittämään punaiseksi maalattua myllyä joen toisella
puolen, jonne tykistömme puhelinmies on sijoittunut.

»Ta-ta-ta-ta... aivan loppumattomiin. Molemmat toverini ampuvat myös
innoissaan. Konekiväärinpiiput hehkuvat. Heitän kasetin toisensa
jälkeen hangelle.

»'Siellä taitaa olla kuumat paikat pojalla.'

»'Kyllä kai.'

»Nyt puhelinmies on päässyt pois myllystä. Kuulasateessa hän juoksee
joelle, kierii kuin kerä alas rinnettä. Vielä muutama sekunti, ja mies
on pelastettu.

»Komppania saapuu. Annamme tulta oikein isän kädestä, ja punaiset
vetäytyvät takaisin.

»Kerran olemme vähällä ampua omia miehiä. Meillä on konekiväärivartio
vähän oikealla paikasta, jossa Aajoki tekee jyrkän mutkan. Olemme
vierittäneet suuren tukin suojaksemme. Sen takana makoilemme kerran,
parikin vuorokaudessa lähitalon riihestä noutaneemme olkien päällä
odotellen punaisten kyläilemistä.

»On iltapäivä. Sataa lumiräntää, joka kastelee manttelin likomäräksi
ja kohmettaa ruumiin märissä vaatteissa. Tarkastelemme maatessamme
pilvistä taivasta ja edessämme olevien lättiläistalojen olkikattoja.

»'Punaiset ovat lähellä. U:n kanssa söivät samassa pöydässä jokitörmän
talossa.'

»'Älä nyt. Miksi U. ei antanut heille lähtöpassia?'

»'Eihän sitä. Miehiä oli neljä viisi ja U. yksin. Täysi työ oli hänellä
pysytellä rauhallisena, ja kiitti, kun pääsi.'

»Mieli on jännittynyt. Joka silmänräpäys luulee näkevänsä ryssän
karvalakin ja pistinpäisen kiväärin. Nyt... kuuluu askeleita. Mies,
toinen, useita näkyy joen uomassa painuen kohta näkymättömiin
rantatörmän alle. Nyt ne tulevat! Odotamme henkeä pidätellen punaisten
ilmestymistä näkyville. Olen nostanut konekiväärin tukinniskalle. Sormi
hyväilee liipaisinta. Nyt!

»Silmänräpäys vielä, niin kaikki olisi myöhäistä. Samassa näemme tutun
lakin, tutut kasvot. Pelästymme ja helpotuksesta huokaisten laskemme
konekiväärin alas.

»'Olimmepa vähällä ampua omia miehiä. Toisetkin tulevat, pistäytyvät
jokitörmän alta.

»'Sitä pelkäsimmekin. Siksi lähetimme yhden edeltäpäin varoittamaan.'

»Päivällä lähtenyt partio on palannut. Miehet ovat väsyneitä. Jo heidän
käynnistään näkyy, miten kiire heille on tullut.

»'Juoksimme', selittää yksi heistä, 'minkä kintuista pääsimme. Kun olimme
tulleet aukean ylitse aivan kylän laitaan, avasivat punaiset tulen
edestämme taloista. Kujalla soi konekivääri, papatti kuin pakana.
Pyörsimme nopeasti ympäri ja aloimme livistää.'

»Pitkin päivää kuuluu kiivasta ampumista. Tuon tuostakin patrullit
joutuvat kosketuksiin vihollisen kanssa. Tuntuu siltä kuin punaiset
etenisivät joka suunnalta.

»Pakolaisia, naisia, miehiä ja lapsia, saapuu hevoskuormittain
kyläämme. Kuinka pelästyneen näköisiä he ovatkaan! Eräs nainen itkee
hillittömästi. Kysyn häneltä syytä.

»'Kaksi nuorintani, kolmivuotiasta, jäi sinne punaisten kynsiin. En
ehtinyt ottaa mukaan, niin kiire lähtö tuli.'

»Mökistä sillan korvassa saapuu pakolaiskaravaani. Vesikelkassa,
ryysyläjässä pienimmät lepäävät. Ukko vetää köydestä kelkkaa, ja akka
kiiruhtaa perässä työntäen raskasta kuormaa toisin paikoin melkein
paljaaksi sulaneella maalla. Isommat lapset riippuvat äitinsä hameen
liepeissä.

»Muutamalla kymmenellä miehellä on suojattavana Marienburgiin
painautuneitten joukkojen peräytymistie, ja meidätkin hajoitetaan
ryhmänvahvuisiin etuvartioihin pitkin joenvartta. Tykistön
tiedustelijat hätyyttävät yhtenään. Tuskin voi silmiään ummistaa.
Punaisilla on panssariauto. Monena pimeänä yönä kuulemme sen kolkon
surinan seisoessamme etuvartiossa sillalla. Kuinkahan usein se jo
onkaan yrittänyt sillan ylitse. Sen salaperäinen surina leikkaa korvia,
hermostuttaa miehiä. Viimein ei auta muu kuin sytyttää Aajoen ylitse
vievä komea ponsilta tuleen. Sen palo kestää kaksi vuorokautta. Vielä
sillan luhistumisen jälkeenkin liekit nuoleskelevat sen hiiltyneitä
käsipuita, ja joki on monta metriä sen ympärillä sulana.

»Kerran käymme saunassakin. En ole kylpenyt, senjälkeenkuin Suomesta
lähdin. Nyt päätämme oikein miehissä ottaa löylyn toivoen siksi ajaksi
pääsevämme bolshevikeista rauhaan. Saamme kokoon vain neljä viisi
kylvynhaluista ja tilaamme saunan.

»Se onkin todellinen lättiläissauna. Kiukaana röykkiö pieniä
mukulakiviä. Lavo niin matala, että istuessakin pää pitelee orsia.
Seinät mustuneet, rakoilleet. Lattiana paljas maa, multaa, niin että
luulisi kuralätäkössä rämpineensä, kun saunassa käy. Kannamme vettä
Aajoesta, pilkomme puut ja ryhdymme lämmittämään sisäänlämpiäväämme.
Koko päivän kuljemme saunaunelmissa. Kylpeä kuin Sasu Punainen, lyödä
löylyä niin, että kiuaskivet kiljuvat, roimia, ropsia syntistä,
likaista ruumistaan leveälehtisellä koivuvihdalla, niinkuin ennen
Suomessa, kuin Suomessa, karhunpoikien koreassa kotimaassa!

»Sauna on iltapäivällä valmis, kitku ja katku kadonneet nokisen
kurkihirren alta, savu — sakea kuin kevätsumu merellä — paennut
olemattomiin. Kiiltävät selät vilkkuvat. Vastojen läiske, ähkinä,
puhkina ja puuskutus täyttävät hikisen saunan. Kiuas kiljuu, yhä vain
sitä valellaan vedellä.

»Astun alas lauteilta hartaana, hyvillä mielin. Silloin. Pam! Fiu! Piru
on merrassa! Punaiset kuvittelevat, että sauna on hyväkin linnoitus,
ja luulevat kai kiulunpohjia vaarallisiksi mörssäreiksi. Vetäisen
paidan päälleni ja kiskon saappaat jalkaani. Pam, pam! Fiu-fiuuu!
Ohitseni kiitää luoti ja sen jäljessä miesjoukko puolipukeissaan, joku
alastomanakin, vaatteet kainalossa poikki pihan.

»Huohottaen, puuskuttaen, kiroillen ja syljeskellen pääsemme
luotituiskun lävitse majapaikkaamme. Ei muuta kuin kiväärit kouraan, ja
taas paukutetaan päin ryssiä, jotka heti jälleen vetäytyvät pois joen
äyräältä...

»Tämä jo kyllästyttää...»

»Pohjan Poikain asema Breuss-Tilder tienhaarassa alkoi käydä
uhatuksi. Marienburg oli sitäpaitsi vallattu ja sieltä oli saatu
aikaan rautatieyhteys Valkiin, joten Breussin vartio ei enää ollut
välttämätön. Eversti _Kalm_ antoi siellä olleille joukoilleen käskyn
vetäytyä Hoppenhofiin ja yhtyä sen luona Marienburgista tuleviin
pääjoukkoihin palatakseen Valkiin.

»1:nen komppania ja 2:nen patteri jättivät Breussinkylän 23 p:nä klo
11,30 ap. ja saapuivat klo 4 ip. Hoppenhofiin, jonka ne varmistivat
joka suuntaan. 1:nen komppania lähetti 24 p:nä vänrikki _Havaan_
johdolla 1 joukkueen kenttävartioon Ramnekiin neljältä taholta
tulevien valtamaanteiden risteykseen turvaamaan rataa siltä suunnalta
bolshevikeilta.

»Hoppenhofissa sattui jälleen eräs onnettomuus.

»Kaksi sotilasta 2:sesta patterista, _Huugo Manninen_ ja _Evald
Simanainen_, sekä sotilas _Torsten Silva_ 1:sestä komppaniasta
lähtivät 25 p:nä hevosella hakemaan lähitaloista heiniä ja maitoa. He
loittonivat vain noin kilometrin päähän asemalta.

»Saavuttuaan erääseen taloon he pyysivät saada heiniä, mutta heille
ilmoitettiin, ettei talossa niitä ollut. Epäillen saamansa ilmoituksen
totuutta Pohjan Pojat ryhtyivät tarkastamaan talon varastoja ja
löysivät täysinäisen heinäladon, josta he ryhtyivät viipymättä tekemään
kuormaa.

»He huomasivat kyllä erään talon naisista pujahtavan ulos tuvasta
ja painautuvan läheistä metsää kohden, mutta eivät kiinnittäneet
siihen sen enempää huomiota. Tämä leväperäisyys muodostui heille
kohtalokkaaksi.

»Juuri kun he olivat saamaisillaan kuorman valmiiksi, ajaa karahdutti
talon pihalle 20-miehinen bolshevikien ratsujoukko hurraten. Talon
akka oli käynyt hätyyttämässä sen Pohjan Poikain niskaan. Hyvät neuvot
olivat nyt tarpeen.

»Vapaaehtoiset vetäytyivät kiireesti kivinavetan taa. Simanainen ja
Silva, joilla oli mukanaan kiväärit, asettuivat asemiin päättäen
myydä henkensä mahdollisimman kalliista. _Manninen_, jolla ei ollut
minkäänlaista asetta, painautui läheisen lautapinon alle.

»Samassa alkoi laukaustenvaihto. Pohjan Poikain tilanne oli tukala,
mutta he eivät kuitenkaan pitäneet sitä toivottomana. Talo oli siksi
lähellä Hoppenhofia, että Pohjan Poikain etuvartijoiden täytyi
kuulla laukaukset. Apua ei kuitenkaan tullut. Ammunta kyllä kuului
Hoppenhofiin, mutta siellä ei kiinnitetty siihen mitään erikoista
huomiota, joka puoleltahan kuului pauketta. Luultiin kysymyksessä
olevan vain tavallisen etuvartiokahakan.

»_Manninen_ seurasi sykkivin sydämin piilopaikastaan taistelun kulkua.
Väliin laukaustenvaihto heikkeni, väliin kiihtyi, kunnes vihdoin
kokonaan lakkasi. Piilossa oleva kohotti silloin päätään luullen, että
apujoukot olivat saapuneet ja karkoittaneet vihollisen. Mutta samassa
eräs ryssä tarrasi häntä niskaan vetäen hänet esille.

»Sotilaat _Evald Simanainen_ ja _Torsten Silva_ makasivat
taistelukentällä verissään pistimillä raastettuina. Bolshevikit olivat
saaneet voiton. _Mannisen_ yrittäessä karata iskettiin häntä miekalla
ja heitettiin sitten heinäkuorman päälle. Seurue ajaa karahdutti
senjälkeen matkoihinsa suuntautuen kulkemaan Riikaa kohden.

»Sotilas _Manniselle_ alkoi nyt kova aika. Hänen henkensä kyllä
säästettiin, mutta hänet ryöstettiin puti puhtaaksi, häntä tutkittiin,
piestiin ja raahattiin vankilasta toiseen. Riiassa hän joutui samaan
koppiin 31 virolaisen sotavangin kanssa, joiden kera hänet kahden
viikon perästä siirrettiin Pihkovaan. Siellä hän sai m.m. nähdä
punaisten suuren paraatin. Senjälkeen kuljetettiin heitä jälleen
vankilasta toiseen, piestiin ja kiusattiin nälällä ja kylmyydellä.
Sotilas _Manninen_ lähetettiin sitten jälleen monien virolaisten
vankien mukana Pihkovaan tällä kertaa ammuttavaksi.

»Asemasillan suuressa ihmistungoksessa hänen onnistui kuitenkin pujahtaa
viime hetkessä kuolemaan tuomittujen jonosta kansanjoukkoon. Kun
hän aivan yhtä ryysyisenä, likaisena ja nälkiytyneenä kuin muutkin
kaupungin asukkaat ei kiinnittänyt punakaartilaisten huomiota, onnistui
hänen välttää uudelleen vangiksi joutuminen. Monien seikkailujen
jälkeen hän pääsi vihdoin erään suomalaisen konduktöörin ja hänen
vaimonsa avulla huhtikuun puolivälissä Suomen rajalle ja onnistui
läpäisemään bolshevikien rajavartijoiden kuulasateen juostessaan
Rajajoen ylitse. Hän joutui sitten suomalaisten rajavartijoiden käsiin
ja saatuaan todistetuksi, ettei hän ollut bolsheviki, sekä päästyään
karanteenista hän vihdoin saapui kotiseudulleen, jossa häntä oli jo
kauan pidetty kuolleena.»

       *       *       *       *       *

25 p:nä oli 1:sen komppanian tiedustelijoilla tulinen kahakka
viertotien varrella Mustjoen sillan luona, Malupin kohdalla, vihollisen
etuvartijoiden kanssa, jotka tuhottiin.

Samana päivänä osa Ramnekissa olevaa joukkuetta joutui ankaraan
otteluun punaisten kanssa. Aamulla oli näet saapunut Adselista eräs
poika, joka ilmoitti bolshevikien jälleen mellastavan kartanossa,
mutta ei tiennyt heidän lukumääräänsä. Vänrikki _Havas_ lähetti
silloin 5-miehisen vapaaehtoisen patrullin ottamaan selvää vihollisen
lukumäärästä. Siihen ilmoittautuivat seuraavat: korpraalit _Armas
Hyvönen_ ja _Yrjö Laaksonen_ ja sotilaat _Frans Järvihaavisto, Matti
Kuivamäki ja Viktor Virtanen_. Patrulli lähti liikkeelle klo 10 ap.

Eräs sen osanottajista kertoo:

»Tienristeyksen ja Adselin välistä tietä edettyämme pari virstaa
hevosella lähetämme sen takaisin ja jatkamme matkaa jalan pitkin
maantietä. Noin puolivälissä on suuri kylä, jonka asukkailta kyselemme,
tietävätkö he mitään bolshevikeista. He ovat hyvin hätäytyneen näköisiä
ja vastaavat kieltäen. Jatkamme matkaamme aina Adseliin asti tapaamatta
ainoatakaan vihollista. Lähestymme varovaisesti puiston peitossa olevaa
kartanoa ja menemme ensimmäiseen rakennukseen, joka on aivan tien
vieressä. Se on suuri, tyhjä talli. Tuskin olemme päässeet sisälle,
kun oven ohitse kulkee 4-miehinen punaisten patrulli. Tirkistelemme
ovenraosta ja näemme bolshevikien liikuskelevan puistossa ja pihalla.
Aivan tallin vieressä on pienempi palvelusväen rakennus. Me menemme
sinne sisälle. Talonväki, joka on valkoista, pelästyy kovin meidät
nähdessään luullen meidän olevan mennyttä miestä. Saamme kuulla, että
punaisia on kartanossa ainakin 150 jalkamiestä ja 50 ratsua. Kiitämme
tiedosta ja palaamme talliin.

»Hurjanrohkea _Laaksonen_ ehdottaa, että avaisimme tulen kartanoa kohden
ja pelästyttäisimme siten polsuja hiukan. Mutta samassa eräs punainen
ajaa hevosella ja reellä tallin oven ohitse suuntautuen Taivolaan päin.
Vakoilija, ajattelemme ja lähdemme perään, mutta hevonen juoksee niin
nopeasti, ettemme saa sitä kiinni.

»Pääsemme kaikessa rauhassa takaisin ennenmainittuun kylään
puolimatkassa taivaltamme. Menemme erääseen torppaan pyytämään ruokaa.
Saamme sitä, mutta syödessämme ihmettelemme torpanväen hätäytynyttä
ja hermostunutta käytöstä. Lähdemme sitten hakemaan toisesta torpasta
hevosta kyytiin. Kun paraillaan valjastamme, huomaa _Järvihaavisto_
kiikarillaan, että maantien toisella puolen, n. 300 m. päässä olevan
talon nurkalla on punaisia, n. 30—40 miestä.

»Jätämme hevoset siihen ja painumme maantielle. Yht'äkkiä pamahtaa
yhteislaukaus talon nurkalta, ja kuulat vinkuvat korvissamme. Alamme
juosta, mutta samalla kuulia rupeaa tulemaan myöskin takanamme olevista
taloista, joista juuri äsken lähdimme. Kuulat vingahtelevat niin,
että maantiellä olo käy epävarmaksi. Sentähden alamme juosta peltoa
pitkin maantien vasemmalla puolen olevaa torppaa kohden aina väliin
pysähtyen ja antaen tulta milloin taakse, milloin sivulle. Pääsemme
juuri torpan luo, kun yht'äkkiä n. 10 m. päässä edessämme olevasta
maailmansodanaikaisesta juoksuhaudasta saamme kuularyöpyn vastaamme.
Olemme siis piirityksissä kolmelta taholta, ja neljännellä sivulla on
aava jäätikköpelto, jossa olisimme varmasti kuoleman omat.

»Epätasaista tulitaistelua kestää neljännestunnin, jolloin
juoksuhaudassa olevista punaisista kaatuu ainakin 6 miestä, mutta
meihin ei, ihme kyllä, osu kehenkään, vaikka ammumme seisaaltamme ilman
mitään suojaa. Sitten joku meistä heittää käsipommin juoksuhautaan,
ja toiset seuraavat heti esimerkkiä. Niillä on bolshevikeihin kamala
vaikutus. He pakenevat asemistaan. Siinä heitä kaatuu vielä 3 tai 4.

»Viipymättä loikkaamme juoksuhaudan poikki. Siinä _Laaksonen_ ampuu
vielä yhden juoksuhaudassa olevan miehen, jolla on yllään tavattoman
hienot turkit, ja joka muutenkin on komea ja upseerin näköinen. Hän
sieppaa kaatuneen vyöltä siinä riippuvan nagaanin ja povitaskusta
lompakon. Menemme jälleen maantielle, joka sillä kohdalla on metsän
peitossa. Luulemme kahakan jo loppuneen. Mutta punaiset koettavat vielä
oikealta sivustalta kiertoliikettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

»Samassa tulee vastaamme bolsheviki, joka pääsi käsistämme Adselissa.
Huudamme hänelle, että hän antautuisi, mutta hän kääntää hevosensa ja
koettaa paeta. Ammumme muutamia laukauksia, mutta hevonen ei pysähdy.
Arvelemme jo, ettemme pitkän matkan ja häikäisevän auringonpaisteen
takia osuneet, mutta vähän matkan päässä näemme maantien vieressä
olevassa metsäaukeamassa hevosen seisovan paikoillaan; polsu makaa
reessä suullaan monen kuulan lävistämänä. Vieritämme ruumiin pois
reestä ja lähdemme ajamaan eteenpäin. Saavuttuamme joukkueemme luo
jätämme vänrikki _Havaalle_ raportin retkestämme.

»Tutkiessamme _Laaksosen_ anastamaa lompakkoa löydämme sieltä passin
ja valokuvan, jotka osoittavat, että bolsheviki on ollut saksalainen
upseeri L. Valkin asukkailta saamme myöhemmin kuulla, että L. on ollut
punaisten etelärintaman ylimpiä päälliköitä, ja että m.m. Valkissa
ennen sen valloitusta murhatut ja kidutetut valkoiset oli juuri hänen
käskystään teilattu.»

       *       *       *       *       *

2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. saapuivat junalla enemmittä
seikkailuitta Valkiin 24 ja 25 p:nä, samoin 2:nen pataljoona, tykistö,
tiedonanto-osasto ja ratsue maanteitse Hoppenhofin kautta. Pääjoukkojen
jatkaessa niihin Hoppenhofissa liittyneiden 1:sen komppanian ja 2:sen
patterin kera matkaansa Alakylää kohden jätettiin Hoppenhofiin 2
ryhmää 6:nnesta komppaniasta jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla
aseman komendantin, alikapteeni _Soalsin_ käytettäviksi. Niiden tuli
virolaisen panssariauton tukemana estää bolshevikeja räjähdyttämästä
Mustjoen rautatiesiltaa, jota he jo uhkasivat. Ryhmät suorittivatkin
tehtävänsä erittäin hyvin ajaen vihollisen pakoon ja ottaen pari
vankia. 2 ryhmää 4:nnestä komppaniasta oli niinikään jäänyt vartioimaan
Mustjoen maantiesiltaa, kunnes virolaiset asettuivat heidän tilalleen,
jolloin ryhmät saattoivat kiiruhtaa muiden perässä Valkiin, jonne
pääjoukot olivat saapuneet 26 p:nä klo 11 ap.

Pohjan Poikain vetäytyessä Marienburgista Valkia kohden sattui
kuitenkin vielä yksi onnettomuus. 3:nnen patterin kuormasto lähdettyään
Marienburgista 25 p:nä kulki harhaan lähtien Seltinghofiin päin. 3
km. sen pohjoispuolella kuormasto joutui saarroksiin. Sen onnistui
vasta kiivaalla taistelulla raivata itselleen tie vapaaksi. Se menetti
tällöin kaatuneina 2 sotilasta, _Knut Haaranojan_ ja _Matti Salosen_,
joiden ruumiit jäivät vihollisen haltuun. Punaisten käsiin joutui
lisäksi saaliina 26 hevosta, 3 parivaljakon ja 8 yksivaljakon ajorekeä
valjaineen, 14 satulaa ja osa kansliapapereita.

Koko Pohjan Poikain rykmentti oli jälleen koolla Valkissa 26 p:nä
tavattoman raskaan ja pitkän, joskin myös erikoisen kunniakkaan
taistelukauden jälkeen.

Urhoollisuudesta Marienburgin taisteluissa koroitettiin »Viron Armeijan
Ylipäällikön käskyssä Tasavallan sotajoukoille N:o 15» maaliskuun 13
p:ltä seuraavat Pohjan Pojat:

Jääkärivänrikki _Johannes Tamminen_ jääkäriluutnantiksi, vääpelit
_Erkki Estola, Toivo Lehtonen, Väinö Aug. Miettinen_ ja _Theodor
Paavilainen_, varavääpelit _Eero Rekola, Yrjö Riikonen_ ja Veli Ruuth
sekä aliupseeri Leo Teikari vänrikeiksi.




6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe.

(Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja
rykmentin hajautuminen.)


Palattuaan Valkiin Pohjan Poikain rykmentti asettui entisiin
majapaikkoihinsa. Jälleen aloitettiin taistelukautta aina seuraava
uusi järjestely ja joukko-osastojen täydentäminen ja ryhdyttiin
jokapäiväisiin harjoituksiin ja vartiopalvelukseen. Elämä rykmentin
keskuudessa koetettiin palauttaa ennalleen.

Mutta siinä ei onnistuttu. Sotilaat kävivät kyllä harjoituksissa,
suorittivat vartiopalvelusta säännöllisesti, viettivät vapaita
iltojaan valkuaisten tuttaviensa luona, sotilaskodissa, juhlissa tai
»elävissäkuvissa». Ulkonaisesti kaikki oli siis ennallaan. Mutta
sittenkin — jotakin aivan oleellista puuttui. Se oli innostus.

Koikylän ja Marienburgin rintamakaudet oli kyllä kaikkine
yliluonnollisille rasituksineen oikealla suomalaisella sisulla
kestetty, mutta kun ne nyt olivat ohi, herpautui ote. Kun taistelut
olivat tauonneet, huomattiin, miten hiljaiseksi oli käynyt ympärillä.
Komppanioiden rivit olivat harventuneet, perin monet ystävät ja toverit
olivat poissa, toiset olivat kaatuneet, toiset makasivat haavoittuneina
Tarton, Tallinnan tai Helsingin sairaaloissa kamppaillen kuoleman
kanssa. Sotilaille oli ennen Marienburgin taistelukautta vihjailtu,
että se olisi viimeinen voimainponnistus, jonka jälkeen heidät
päästettäisiin kotimaahan. Kun nyt vapautusta ei tullutkaan, tuntui se
pettymykseltä.

Kaiken lisäksi saapui maaliskuun 1 p:nä sanoma Marienburgin
menetyksestä. Se sai kaikkien Pohjan Poikain mielet kuohumaan.

Eversti _Kalm_ tiedusteli kaksi kertaa kenraali _Wetzeriltä_ syytä
kauppalan jättämiseen. 4 p:nä hän sai seuraavan ilmoituksen:

»Marienburgin luovuttamisen aiheutti Tarton pataljoona, joka ilman
syytä jätti asemansa Marienburgin edellä.»

Vastaus ei ollut suinkaan omiaan rauhoittamaan katkeroittuneita mieliä.
Marienburg menetetty! Marienburg, jonka vuoksi niin moni Pohjan Poika
oli uhrannut kukoistavan elämänsä ja vielä useammat terveytensä! Se oli
liikaa.

Mutta ei siinä kyllin. Ensimmäistä tappion sanomaa seurasi uusia. Asema
toisensa jälkeen joutui jälleen viholliselle, kunnes tykkien jyske taas
kantautui läheltä Valkin kaupunkiin. Maaliskuun puolivälissä virolaiset
jättivät bolshevikeille Koikylänkin. Jääkärikapteeni _Hannula_
mainitsee rintaman maaliskuun alkupuolella olleen Valkista enää vain
6 km. päässä ja tavanneensa tällöin eräällä ratsastusmatkallaan
virolaisen patterin Vinagin talon luona, n. 3 km. päässä Valkista
lounaiseen, pommittamassa Tulbea ja Saulekin asemaa, jotka taas olivat
vihollisen hallussa.

Nämä sanomat katkeroittivat yhä enemmän Pohjan Poikain väsyneitä
mieliä. He alkoivat halveksia virolaisia joukkoja arvellen, etteivät
ne pystyneet mihinkään. Tällöin syntyi myös tuo sittemmin Pohjan
Poikain keskuudessa verrattain yleinen, seurauksiltaan erittäin
vahingollinen mielipide, että heitä oli aikomus käyttää aina korvaamaan
virolaisten joukkojen tappioita, kunnes koko Pohjan Poikain rykmentti
olisi huvennut olemattomiin. Siihen he eivät tahtoneet alistua.
Sotilaat arvelivat, ettei kannattanut taistella virolaisten puolesta,
kun he itse eivät kuitenkaan muka kykenisi vapauttaan säilyttämään.
Vapaaehtoiset eivät tulleet ajatelleeksi, miten vaikeassa tilanteessa
virolaiset siihen aikaan olivat bolshevikien rynnistäessä suurin
voimin pitkille rintamanosille riittämättömiä virolaisia joukkoja
vastaan. Marienburgin säilyttäminen olisi vaatinut suuria voimia itse
kauppalan ja koko rataosan Valk—Marienburg suojaamiseksi. Niitä ei
ollut mistään saatavissa, eivätkä ne heikot pataljoonat, jotka voitiin
lähettää kauppalan suojaksi, lähimainkaan olleet tehtävänsä tasalla.
Vasta myöhemmin, sittenkuin Viron armeija oli kasvanut ja lujittunut,
saatettiin Marienburgin miehitys toteuttaa.

Marienburgin menetyksen johdosta halu päästä kotimaahan kasvoi
kasvamistaan. Työ oli sitäpaitsi tehty. Pohjan Pojat olivat täyttäneet
velvollisuutensa, vapauttaneet Etelä-Viron, vieläpä vallanneet suuren
kaistaleen lättiläistäkin aluetta. Elleivät virolaiset pystyneet
käyttämään hyväkseen suomalaisten voittoja ja säilyttämään heidän
valtaamiaan alueita, niin se ei kuulunut heihin, arvelivat Pohjan
Pojat. He tahtoivat kotiin. Kun upseerit selittivät, ettei rykmentti
vielä voisi kokonaisuudessaan palata kotimaahan, pyysivät yhä useammat
yksityiset sotilaat vapautusta rykmentistä tai ainakin lomaa ilmoittaen
syyksi, että he olivat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Eversti _Kalm_
myöntyikin useimmiten anomuksiin.

Pohjan Poikain rykmentin eri osastojen vahvuus helmikuun 28 p:nä oli
seuraava:

                 1:nen pataljoona:

              Yhteensä  Lomalla  Sairaana  Komennettuna  Paikalla
  Upseereja      18.      —.        2.           2.        14.
  Alipääll.      89.      2.       13.           2.        72.
  Miehistöä     632.      —.      109.          13.       510.
   Yhteensä     739.      2.      124.          17.       596.

                 2:nen pataljoona:

              Yhteensä  Lomalla  Sairaana  Komennettuna  Paikalla
  Upseereja      10.      —.        1.           1.         8.
  Alipääll       85.      —.        4.           6.        65.
  Miehistöä     704.      2.       45.          46.       611.
   Yhteensä     799.      2.       50.          63.       684.

                 Patteristo:

              Yhteensä  Lomalla  Sairaana  Komennettuna  Paikalla
  Upseereja       15.     —         —            3.        12.
  Alipääll.       52.     —.        1.           1.        50.
  Miehistöä      248.     1.       19.           2.      226.
   Yhteensä      315.     1.       20.           6       288.

                 Ratsue:

              Yhteensä  Lomalla  Sairaana  Komennettuna  Paikalla
  Upseereja.       1.     —.        —.           —.         1.
  Alipääll.       10.     1.        —.           1.         8.
  Miehistöä       50.     1.        6.           9.        34.
   Yhteensä       61.      2.       6.          10.        43.

                 Tiedonanto-osasto:

              Yhteensä  Lomalla  Sairaana  Komennettuna  Paikalla
  Upseereja        1.     —.        —.           —.         1.
  Alipääll.       11.     —.        -.            1.       10.
  Miehistöä       82.     —.        2.           11.       69.
   Yhteensä       94.     —.        2.          12.        80.

Mielialan ollessa rykmentissä varsin painunut eversti _Kalm_ sai
vastaanottaa ja julkaisi sotilaittensa tiedoksi seuraavat kaksi
kirjelmää:

Valkin kaupungin valtuustolta:

 »Itsensä uhraavien ja rohkeiden Pohjan Poikain urhoollisella työllä on
 vihollinen karkoitettu kauaksi Viron rajojen ulkopuolelle. Yhä enemmän
 ja enemmän vapautuu yhteiskunta bolshevikien painavasta väkivallasta
 alkaen uudelleen isänmaan rakentamisen pyhää työtä.

 Käsittäen tämän lausuu Valkin kaupungin Hallinto kaikkien Valkin
 asukkaiden puolesta Teille ja Teidän johdollanne taisteleville
 sotureille syvimmän kiitoksensa ja sydämellisen toivonsa, että
 edelleenkin taistelisitte Valkin kaupungin ja koko vapaan Viron
 toivorikkaan tulevaisuuden edestä siksi, kunnes isänmaamme rajat
 tulevat täydellisesti vahvistetuiksi verenhimoisten vihollisten
 hyökkäyksiltä.

 Kaupungin esimies J. Kerg.

 Kaupungin valtuusmiehet: J. Kusin, H. Groos, J. Soo, W. Rikane, W.
 Kattoin. Sihteeri O. Edenberg.»

ja Viron Avustamisen Päätoimikunnalta:

 »Syvällä myötätunnolla on isänmaa seurannut Teidän taisteluanne
 Viron veljeskansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta vaaran
 torjumiseksi eteläiseltä rajaltamme ja koko sivistysmaailmaa uhkaavaa
 tuhoa vastaan. Ihastuksella ja sydämellisellä kiitollisuudella on
 vastaanotettu tiedot Teidän loistavista voitoistanne ja syvällä
 surulla saatettu kalmiston rauhaan suuren asian puolesta kaatuneet
 toverinne. Teidän taistelunne kautta on Viro saanut tilaisuuden
 muodostaa oman armeijan, ja kiitollisena tulee Viron kansa aina
 muistelemaan Teidän osuuttanne vihollisen karkoittamisessa maan
 rajojen ulkopuolelle. Suomen arvo on maailman silmissä noussut sen
 kautta, että Suomi on Teidän kauttanne osoittanut olevansa ainoa maa,
 joka tällä hetkellä pystyy tehokkain asevoimin muitakin auttamaan
 vihollisen bolshevismin kukistamisessa. Kun nyt ensimmäinen jakso
 Teidän työssänne on päättynyt ja alkaa asemien raskas ja kestävyyttä
 vaativa puolustus, pyydämme me lausua Teille, niin päällystölle
 kuin alipäällystölle ja miehistölle kiitokset vaikeissa oloissa
 ja kunniakkaasti suoritetusta työstä, joka tulee muodostamaan
 loistavimpia lehtiä Suomen tähänastisessa historiassa. Koittakoon
 pian se aika, jolloin isänmaa saa lausua velvollisuutensa täyttäneet
 poikansa vieraalta maalta tervetulleiksi totiin.

 Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta:

 Puheenjohtaja _Louhivuori_. Kansliapäällikkö _Peltonen_.»

Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan
pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin.
Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä
ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan,
pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa.
Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä
yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.

Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät
muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten
neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E.,
joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.

Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin
saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi
häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään
salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.

Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi
hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken
kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin
ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.

Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven
takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi
kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia
jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa
suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui
pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan.
Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan.
Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä
huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän
sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten
peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta
huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle
saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi
ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.

Heti päivän valjetessa muutamia Pohjan Poikia lähti vääpeli E:n
opastamina tapahtumapaikalle. Tytön ilo oli suuri, kun hän vielä kerran
näki öisen kavaljeerinsa hengissä. Pojat ryhtyivät heti tutkimaan,
olisiko kepponen ollut talonväen järjestämä, mutta huomasivat pian,
ettei asianlaita ollut niin.

Bolshevikeja oli ollut 6 miestä, jotka olivat väijyneet tienvieressä
tapansa mukaan valvoen Pohjan Poikain joka askelta ja lähteneet
seuraamaan vääpeli E:tä ottaakseen hänet elävänä vangikseen. Kiroten
he olivat palanneet takaa-ajosta ja uhkailleet panna maahan koko
talon kostoksi. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet tehdä mitään
mainittavampaa pahaa, he kun pelkäsivät, että Pohjan Pojat saapuisivat
pian suuremmin voimin.

Isäntäväki tarjosi sitten kaikille saapuvilla oleville Pohjan Pojille
teetä voileipien kera samassa huoneessa, josta talon tyttären
kavaljeeri oli niin oudosti edellisenä yönä poistunut.

Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Lättiläisiä
punakaartilaisia ja heidän kätyreitään liikuskeli itse kaupungissakin
ja ammuskeli, kerrotaan, Pohjan Poikia syrjäkaduilla piilopaikoistaan
onnistumatta kuitenkaan ketään heistä surmaamaan.

       *       *       *       *       *

Kaiken tämän keskellä tehtiin myöskin vakavaa työtä Pohjan Poikain
henkiseksi virkistykseksi. Siitä kertoo Pohjan Poikain kenttäpappi,
pastori _af Björksten_ seuraavaa:

»Jos yleensä sotilaiden parissa suoritettu työ on epäsäännöllistä, on
asianlaita niin varsinkin taistelevan joukon keskuudessa. Rauhallinen
kasarmielämä voi yht'äkkiä muuttua vaaralliseksi rintamapalvelukseksi.
Näin ollen on mahdotonta tehdä tarkkaa ohjelmaa kenttäpapin työtä
varten tällaisessa joukko-osastossa. Hänen täytyy toimia, silloinkuin
siihen on tilaisuutta. Työ voi sentähden saada hyvinkin hajanaisen
leiman. Kun vielä otamme huomioon niinkin lyhyen ajan kuin parisen
kuukautta, ymmärrämme, että sen työn hedelmiä on vaikeaa löytää. Voin
niin ollen kertoa vain muutamia omakohtaisia muistoja, kokemuksia ja
hajanaisia piirteitä siitä työstä, jonka Pohjan Poikain kenttäpappina
olin tilaisuudessa suorittamaan.

»Vaarat ovat vieraalle maalle taistelemaan lähteneille joukoille
hyvin suuret. En tarkoita vain niitä, joille sotilaat ovat
alttiita rintamalla ollessaan vihollisen tulen alaisina, vaan myös
niitä viettelyksiä, siveettömyyden ja alkoholin, jotka ovat mitä
vaarallisinta myrkkyä nuorelle miehelle hänen ollessaan ensimmäistä
kertaa vieraalla maalla, kaukana kodin suojelevasta piiristä.

»Ensimmäiseksi tehtäväkseni niin ollen tuli järjestää tilaisuus,
jossa voisin lausua sotilaillemme toverillisen, varoittavan sanan.
Järjestimme sen rykmenttimme lääkärin kanssa jo heti Tallinnaan
saavuttuamme. Lääkäri esitti lankeemuksen vaaroja terveydelliseltä
kannalta, minä puhuin puhtaan miehuuselämän siunauksesta.

Mutta vain esitelmät ja puheet eivät yksin auta. Vapaa-aikansa sotilaan
on vietettävä jollakin tavalla. Veltto kasarmilla vetelehtiminen
ei häntä voi miellyttää. Ellei hänellä ole tilaisuutta hyvään
toveriseuraan, antautuu hän huonoon katuelämään. Onpa vielä sekin
tietoisuus, että hän vieraana ja tuntemattomana on kaukana kotoisilta
mailta, omiaan häntä viettelemään tuota kuiskausta kuulemaan: nauti,
sillä huomenna kuolet!

Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi
velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta
yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin
korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat
menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan
vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska
sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle
Suomesta:

»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja
sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa
että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta
melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien
rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa
siellä saastuisi.»

Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen
vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.

Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon
järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset
ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää
jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen
varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme
kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää
mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea
kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta
kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua
yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen
kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi
harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti
palvellessa.

Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina
iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset
kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa
syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen
saloille riensivät rakkaimpien luo.

Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin
silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut
juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta
innokkaan kapellimestari _Liljeströmin_ johdolla, siihen lisäksi jokin
puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin,
suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis.
Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan
antaneista mainita varsinkin opettaja _Pihkalan_ ja insinööri _F. G.
Emeleuksen_.

Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas
tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia
olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään
lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille
innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme
lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja _Zidbäckin_, joka
sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa
järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin
retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.

Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli
muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa
kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan
lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin
heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa
minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin
eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on
hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita
karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran
hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»

Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä
hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka
minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten
järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa
sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat
toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.

Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa
kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka
meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa,
joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme
jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta
varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun
eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa
laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin:

»Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi ja sankariveljien kuolemattomien
sielujen virvoitukseksi tulkoon se laulu, joka näiden laulukirjojen
kautta ylös kohoaa siellä kaukana Suomi-kodista!»

»Seuraavat jumalanpalvelukset olimme tilaisuudessa pitämään vasta
muutamien viikkojen kuluttua Valkin kaupungin kirkossa, koska joukot
olivat olleet yhtämittaa liikekannalla. Täällä tulikin olomme
pitempiaikaiseksi, joten voimme jumalanpalveluksia pitää useimpina
sunnuntaina. Ilahduttavaa oli todeta, miten sotilaat lukuisin joukoin
saapuivat kirkkoon silloinkin, kun siihen ei oltu annettu mitään
varsinaista komennusta. Toivatko jumalanpalvelukset, joissa tunnetut
lapsuusajan virret kaikuivat, kotoisen tuulahduksen, vai oliko tarvis
lähestyä Häntä, joka apunsa antaa vaaran hetkellä, on kysymys, johon
itsekukin vain voi antaa vastauksen. Tulipa yksi ja toinen saarnan
päätyttyä yksityisesti kanssani keskustelemaan. Nuo hetket avasivat
nuoren miehen sydämen, jossa löytyi paljon hyvää ja kaunista monasti
niin karunkin pinnan alta. Kotiin silloin usein ajatukset lensivät,
mutta myöskin Taivaallisen Isän luo.

»Vielä saakoon sijansa muutama kuvaus käynneistä haavoittuneiden
parissa, jolloin syvä vakavuus täyttää äsken niin rajun,
taistelunhaluisen soturirinnan. Sodan äänet ovat vaimentuneet. Illan
tyyni rauha levittää pehmeän vaippansa yli myrskyävän taistelukentän.
Tulin pieneen, matalaan majaan, jossa suomalaisia haavoittuneita virui
oljilla kovalla lattialla. Ensimmäisenä löysin nuoren, kirkassilmäisen
soturin, entisen koulutoverini. Hänen tuskansa oli suuri, vatsa oli
ammuttu läpi. Kun häneltä tätä kysyin, lausui hän hillitysti, hammasta
purren: — Kyllä Pohjan Poika kärsii! Kuulin hänen hiljaa kuiskaavan
sanat, jotka paljastivat sielun syvyydet: — Sieluni tyyneys, rauha ja
onni lieventävät ruumiillisia kärsimyksiäni. Yhteisen, suuren Jumalamme
avulla paranen jälleen.

»Toisenkin tapauksen muistan. Kenttäsairaalassa minut herätettiin
keskiyöllä. Nuori mies, kuoleva sankari tahtoi Herran Pyhää Ehtoollista
nauttia. Sukeutui keskustelu tuhlaajapojasta, jolle vieraalla maalla
avautui tie Isän kotiin. Samanlaiseksi hänkin itsensä nyt tunsi.
Ehtoollista nauttiessaan yön yksinäisinä, hiljaisina hetkinä hän löysi
lapsuutensa Jumalan jälleen.

»Voisin mainita lukuisia samanlaisia tapauksia, jotka todistavat, miten
iäisyyskaipuu elää nuorenkin povessa. Varsinaisten jumalanpalvelusten
järjestäminen haavoittuneille kävi mahdottomaksi, koska suuressa
salissa heitä oli vain muutamia kymmenten virolaisten joukossa. Mutta
sitä enemmän koetin yksityisesti heidän kanssaan puhella.

»Tuolla eräs saneli kirjettä, jonka hän pyysi minun kirjoittamaan
kotiväelleen: Jumala on antanut retkillemme menestystä. Jääkää,
rakas kotiväki. Luojan haltuun. Tuolla toinen tyynenä lausui syvän
vakaumuksensa: Me sotilaat olemme siinä onnellisessa asemassa, että
olemme lähempänä Jumalaa kuin muut. Meillä on kuolema aina silmiemme
edessä, ja me ajattelemme: tapahtukoon Jumalan tahto — silloin rientää
tyynin mielin taisteluun. Tuolla taas kuoleva sotilas kuiskaten tahtoi
nauttia Ehtoollista. Muistot olivat kaukana kotisaloilla, sen äidin
luona, joka opetti ensimmäiset rukoukset. Lapsuuden Jumala, jonka
nuorukainen oli unohtanut, löytyi täällä jälleen.

»Nämä käynnit antoivat myöskin raskaita velvollisuuksia suoritettaviksi,
kuolevan sankarin viimeisten terveisten kotiin viemisen, isän, äidin
ehkä morsiamen kuultaviksi. Suru ja tuska sydämessä sellaista kirjettä
kirjoitti. Kunpa voisi jotakin iäisyystoivoa lohdutukseksi antaa!
Mutta suru oli vastaanottajalle kaksin verroin suurempi. Eräs morsian
kirjoitti minulle:

»Kuolemaan en olisi häntä antanut, mutta kuolema riisti rakkaimpani.
Olin varmaan niin kovia kokemuksia vailla. Niin lämpöinen, herttainen,
tyyni, rauhallinen hän oli. Jään nyt yksin odottamaan, kunnes Jumalan
käsky kerran minullekin tulee. ‒ ‒ ‒ Muistiko viimeisinä hetkinä
kotijoukkoa — morsianta? Muistiko ennen kaikkea Jumalaa? Hänen elämänsä
osoitti aina, että Jumalaa muisti!»

       *       *       *       *       *

Marienburgin retkellä palattaessa myös useat upseerit pyysivät ja
saivat joko eron tai pitempiaikaisen loman rykmentistä. Komppanioiden
päälliköt vaihtuivat.

Luutnantti _Kalervo_ siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä
rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen
jääkäriluutnantti _Sainio_, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua
sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian
päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti _Jokioinen_, 1:sen
K.K.K:n päällikkö, luutnantti _Simola_ pyysi ja sai eron, hänen
tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki _Riikonen_.

2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähti
maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi
komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni
_A.A. Salminen_. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti _Sainion_ jälkeen
päällikökseen jääkäriluutnantti _Mannisen_, joka kuitenkin palasi
Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys
järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua
luutnantti _Meriluoto_ nimitettiin tälle paikalle.

Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää
palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja
poistuneiden tilalle.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:

»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi
yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen —
ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön
keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus,
jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron
rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu
vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen
puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta
puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.

»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin
kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty,
harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti.
Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen
komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin.
Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne
olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet
miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen
komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa,
joihin ei kuitenkaan suostuttu.

»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein.
Marienburgin retken aikana kypsyi eversti _Kalmissa_ päätös
lopullisesti katkaista suhteet kenraali _Wetzerin_ esikuntaan. Sitä
varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti
sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin
kenraali _Wetzerin_ alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa
suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden
taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan
alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri _Herman Stenberg_,
joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla
sekä eversti _Kalm_ että maisteri _Stenberg_ viittasivat siihen,
että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen
vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti _Kalm_ matkusti
seuraavana päivänä Tallinnaan.

»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta
sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa
suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen
ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin,
oman sairashoidon, etapin y.m.s.

»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan
selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että
eversti _Kalmin_ ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa.
Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei
Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana
vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää
heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin
oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa,
kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen
Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä
loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko
suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista
useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas
koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»

[Tohtori _Louhivuori_ huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja
Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja
Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti _Kalm_ alusta pitäen
suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi
mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen
määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan
Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja
toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön
esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan
oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan
luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä
helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta
kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan
matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka
kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät
silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]

»Eversti _Kalmin_ menettelyyn taas näyttävät vaikuttaneen liiaksi hänen
loukattu ylpeytensä ja kunnianhimonsa, joita hän ei aina kyennyt
tarpeeksi hillitsemään. Alkoi myös ilmetä, että eversti _Kalm_ aikoi
katkaista välinsä Päätoimikuntaankin ja ryhtyä aivan itsenäisesti
toimimaan. 1:sen pataljoonan upseeristossa nämä ilmiöt synnyttivät
vakavia arveluja siitä, että rykmenttimme saattoi joutua kaikenlaisten
intrigien ja pyyteiden leikkikaluksi, jotka syrjäyttäisivät retken
alkuperäisen tarkoituksen ja saattaisivat joukkomme aivan epävarmaan
asemaan, varsinkin, jos siteet Päätoimikuntaan ja kotimaasta tulevaan
avustukseen kokonaan katkeaisivat.

»Toistaiseksi ei kuitenkaan ollut muuta tehtävää kuin jäädä odottavalle
kannalle, ylläpitää kuria joukoissa ja saada mielet pysymään
rauhallisina. Kuuliaisuusrikoksia ei edellämainittua yhtä tapausta
lukuunottamatta sattunutkaan. Kuri oli yhä mallikelpoinen, ja
pataljoonan miehistö käyttäytyi moitteettomasti.

»Mieliala oli kuitenkin levoton, ja kaikenlaisia juoruja ja huhuja,
kuten tavallista tällaisissa olosuhteissa, oli liikkeellä, ilmeistä
oli myöskin, että jotakin kiihoitusta sivultapäin harjoitettiin.
Se tapahtui kuitenkin niin salassa ja huomaamatta, että sen
lähdettä ei voitu keksiä. Kaiken lisäksi tuli se, että suuren osan
pataljoonan alipäällystöä ja miehistöä — noin puolet silloisesta
taisteluvahvuudesta — 1897 ja 1898 syntyneinä oli aivan kohta
matkustettava kutsuntaan Suomeen.

»Rykmentin käskyssä maaliskuun 9 p:itä kohdassa 4 ilmoitettiin: 'Uudet
sopimukset laaditaan kohdakkoin, ja kun ne on saatu, tulee rykmentti
uudestaan muodostettavaksi ja ne sotilaat vapautetuiksi Suomeen, jotka
uuden sopimuksen mukaan eivät enää halua edelleen palvella.' Mielialan
rauhoittamiseksi kutsuin kokouksen, jossa olivat läsnä pataljoonan
upseerit ja kunkin komppanian alipäällystön ja miehistön valitsemat
edustajat. Siitä kävi ilmi, että alipäällystön ja miehistön keskuudessa
yleisesti haluttiin takaisin Suomeen. Selostin tilannetta ja ilmoitin,
että eversti _Kalm_ matkustaa heti Suomeen ja tuo ratkaisun tullessaan,
jolloin jokaisella oli oleva vapaus valita. Siihen mennessä oli
pysyttävä rauhallisina ja täytettävä edelleenkin velvollisuudet, minkä
kaikki lupasivatkin.»

Pohjan Pojat eivät kuitenkaan vielä päässeet kotimaahan.

Punaiset olivat alkaneet helmi- ja maaliskuun vaihteessa voimakkaan
rynnistyksen myöskin Petserin rintamalla, jossa virolaisten täytyi
peräytyä. Maaliskuun 11 p:nä bolshevikit valtasivat Petserin kauppalan,
jatkoivatpa senkin jälkeen etenemistään.

Tilanteen käydessä tällä suunnalla arveluttavaksi tarvittiin jälleen
suomalaisten apua. Pohjan Poikain rykmentin täytyi jälleen lähteä
taisteluun.

Eversti _Kalm_, joka rykmenttinsä koossa pysyttämistä koskevien
neuvottelujensa vuoksi oli estetty itse ottamasta johtoa käsiinsä
alkavalla taistelukaudella, julkaisi rykmentilleen seuraavat määräykset:

 »Operationikäsky N:o 12.

 Valkissa 11.3. 19.

 1. Tilanteen pelastamiseksi Pihkovan rintamalla määrään Jääkärimajuri
 _Snellmanin_ suorittamaan sivusta-liikkeen Isborskin suunnassa
 ja tulee hän tässä tehtävässä saamaan direktivit suoraan Eversti
 _Puskarilta_ tai hänen esikuntapäälliköltään Kapteeni _Muttilta_.

 2. P.P. II Patalj. Jääkärikapteeni _Salmisen_ johdolla tulee tässä
 tehtävässä olemaan jääkärimajuri _Snellmanin_ käskyn alaisena.

 3. P.P. I Patalj. ottaa vastaan II Patalj. vahtipaikat klo 10:ksi 12.3.

 4. Jääkärimajuri _Snellmanin_ käytettäväksi yhteyden pitoa varten
 tulee myös P.P. Ratsuosasto sekä kaksi moottoripyörää 2. Divisionalta.

 5. Rykmentin lääkäri _Kalpa_ huolehtii siitä, että jääkärimajuri
 _Snellmanin_ joukkojen mukana on tarpeellinen saniteettihenkilökunta
 ja -tarpeet.

 6. Tarpeelliset junat majuri _Snellmanille_ hankkii 2. Divisiona.

                                            Hans _Kalm_.
                                 Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.»

Mutta rykmentti ei ollut enää sama kuin ennen. Upseeriston keskuudessa
vallitsi riitaisuuksia, joihin tässä ei ole aihetta puuttua, mutta
jotka tultuaan miehistön korviin kiihdyttivät yhä sotilaiden halua
palata kotimaahan. Kevät teki myöskin tuloaan yllyttäen koti-ikävää.
Varustukset olivat kuluneet kehnoiksi. Palkkarahat suoritettiin uusissa
Viron valtion obligatsioneissa, joita siviiliväestö ei mielellään
ottanut vastaan, ja joita oli vaikeaa käsitellä vaihtorahan puutteen
vuoksi. Sotilailla oli siis yllin kyllin valittamisen syytä. Se yhdessä
retken tuottamien monien pettymysten ja yleisen väsymyksen kanssa teki
miehistön haluttomaksi uusille sotaretkille lähtemään.

On vielä otettava huomioon rykmentin Marienburgin retken jälkeen
höllentynyt kuri. Upseerien auktoriteetti oli alkanut horjua. Kaikki
tämä yhdessä aikaansai sen, että osa 4:nnen komppanian miehistöstä
kieltäytyi enää lähtemästä rintamalle. 6:s komppania osoittautui myös
aluksi haluttomaksi enää jatkamaan taistelua perustellen päätöstään
sillä, ettei komppanialla ollut kokenutta päällystöä, senjälkeenkuin
sen upseereista 1 oli kaatunut ja useampia haavoittunut. Upseerien,
etenkin komppanioiden päällikköjen, vetoomus sotilaiden velvollisuuden-
ja kunniantuntoon vaikutti kuitenkin sen, että suurin osa sotilaista
suostui lähtemään muutamien harvojen pitäessä itsepäisesti kiinni
päätöksestään olla lähtemättä »valloittelemaan vieraita maita Virolle»,
kuten he selittivät. 1:sessäkin pataljoonassa kuohui samaan aikaan. Se
käy ilmi jääkärikapteeni _Hannulan_ maaliskuun 14 p:nä pataljoonalleen
julkaisemasta, seuraavan-sisältöisestä kirjelmästä:

 »I Pataljoonalle.

 Viime päivinä on sattunut tapauksia, jotka pakottavat minut
 kääntymään kaikkien niiden puoleen, joille 1 Pataljoonan kunnia
 ja maine on rakas. Joistakin tuntemattomista pimeistä lähteistä
 on nimittäin levitetty ilkeämielisessä tarkoituksessa huhu, että
 I Pataljoona muka aikoisi väkivoimin estää II Pataljoonan lähdön
 rintamalle pelastamaan uhatun aseman Pihkovan suunnalla. Onpa myös
 kerrottu, että minä olisin tällaisten suunnitelmien takana. Kun
 mainittu huhu minulle ilmoitettiin, torjuin mitä jyrkimmin moisen
 valheellisen puheen, joka vain on omiaan tahraamaan I Pataljoonan
 kunniakasta nimeä. Huomautin, kuinka mahdoton ja naurettava moinen
 huhu on, sillä mainehikkaampaa tietä kuin se, minkä I Pataljoona on
 Viron vapaussodassa itselleen raivannut, tuskin mikään muu joukko
 on kulkenut. Kaikessa tapauksessa — pimeät voimat ovat liikkeessä
 tarkoituksella saada aikaan hajaannuksen Pohjan Poikien keskuudessa.
 Nämä voimat käyttävät juuri hyväkseen kaikenlaisia ulkonaisia
 hankaluuksia, puutteita y.m. tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
 Meidän on muistettava, että Suomessakin on meillä paljon vihamiehiä,
 jotka kateudesta y.m. alhaisista syistä toivovat Pohjan Poikain
 kunniakkaalle historialle häpeällistä loppua ja jotka paraillaan
 koettavat mustata meitä, himmentää meidän urotekojemme mainetta. Mutta
 tämä vihollinen ei kuitenkaan ole vaarallisin. Meidän on muistettava,
 että sillä vihollisella, jota vastaan olemme taistelleet, on mitä
 laajakantoisin ja taitavasti järjestetty vakoilu- ja kiihoitustoiminta
 käynnissä kaikkialla. Sen vihollisen sormet ulottuvat meidänkin
 joukkoomme. Olemme kohdanneet tämän vihollisen useita kertoja
 taistelukentällä ja aina voittaneet. Mutta vaarallisempi ja
 vaikeampi voittaa on tämä vihollinen taistelukentän ulkopuolella,
 sen takana. On saatu epäämättömiä todisteita, että vihollisemme
 paraikaa punoo juomaan keskuudessamme. On mahdollista, että sen
 kylvö joissakin heikoissa sieluissa lankee suotuisaan maaperään.
 Minä vetoan senvuoksi taistelukentillä, tulessa ja vaaroissa
 vahvistetun asetoveruutemme nimessä teidän kaikkien kunniantuntoonne,
 ettette antaudu mihinkään harkitsemattomiin tekoihin. Itse ette
 sillä mitään voita, vihollisillemme se merkitsee arvaamatonta
 menestystä. Siinä neuvottelussa, joka muutama päivä sitten
 pidettiin upseeriston, alipäällystön ja miehistön kesken, sovittiin
 yhteisestä menettelytavasta ja mitenkä nykyiseen tilanteeseen on
 suhtauduttava. Päätettiin, että on vältettävä ja vastustettava
 kaikkia ajattelemattomia tekoja ja odotettava rauhallisina asioiden
 piakkoin tapahtuvaa ratkaisua sekä edelleen horjumatta täytettävä
 velvollisuutemme. Tästä päätöksestä on pidettävä kiinni. Ratkaisu
 ei kauvaa viivy. Rykmenttimme komentaja on sitä varten matkustanut
 Suomeen ja tuo hän ratkaisun tullessaan. Silloin on jokaisella oikeus
 vapaasti valita. Teidän, jotka nurkumatta olette kestäneet kaikki
 sotaretken vaivat ja voittaneet vihollisen lukuisissa taisteluissa,
 on nyt voitettava oma itsenne, eikä antauduttava kärsimättömyyden ja
 kavalien huhujen valtaan. Meidän on muistettava; mikä kauvaksi kantava
 historiallinen merkitys meidän osanotollamme Viron vapaustaisteluun
 on ollut ja minkä suurtyön siinä olemme suorittaneet. Meidän on
 muistettava, kuinka arvaamattomassa määrässä työmme on kohottanut
 Suomen nimen kunniaa ja arvoa koko maailman silmissä. Katsokaamme
 myös, ettemme tätä kirkasta kiipeämme viime hetkessä tahraa.
 Kokonaisen kansakunnan kohtalo lepää tällä hetkellä pääasiallisesti
 meidän hartioillamme, kansakunnan, jonka puolesta lukuisat veljemme jo
 ovat henkensä ja verensä uhranneet. Älkäämme antako heidän uhrauksensa
 hedelmien itsekkäistä syistä hukkaan joutua. Heidän muistonsakin jo
 yksistään velvoittaa meitä.

 Tietoisuus siitä, mikä merkitys tällä pienellä suomalaisjoukolla
 on ollut ja edelleenkin on Viron kansalle, minkä suurtyön se on
 suorittanut, se on omiaan täyttämään meidän jokaisen mielen ylpeydellä
 ja ilolla. Älkäämme antako tämän ylpeyden vaihtua häpeän tunteeseen.
 Meidän on jokaisen tiedettävä, että lukumäärämme ja aseemme eivät ole
 ainoa tekijä työmme tuloksissa, vaan vielä enemmän nimemme varjo, joka
 uhkaavana leviää rintaman eri osien yli, pelkkä olemassaolomme, joka
 antaa virolaisille velallemme uskallusta, tuottaa vihollisillemme
 kauhua. Jos tämä nimi osottautuu tehottomaksi, niin silloin kaikki
 luhistuu.

 Asetoveruutemme nimessä, yhteisten kunniakkaitten muistojemme nimessä
 vetoan teihin kaikkiin — näyttäkää, että I Pataljoona loppuun saakka
 pysyy ensimmäisenä pataljoonana.

                                                    _Hannula_
                                           Kapt. ja Patt. komentaja.»


2:sen pataljoonan komppaniat, jotka 1:sen patterin ja 1 jaoksen kera
2:sesta patterista uusien englantilaisten tykkien kanssa maaliskuun
12 p:nä klo 10 ip. lähtivät Valkista rautateitse Vörua kohden, eivät
olleet vahvuudeltaan entisten veroisia. Ainoankaan miesluku ei noussut
100:aan. 4:nnessä komppaniassa esim. oli vain 12 aliupseeria ja 64
sotilasta jaettuina 2 joukkueeseen.

Jääkärimajuri _Snellman_ saapui joukkoineen Vörun asemalle 13 p:nä klo
5 ap. ja sai siellä brigadin komentajalta, eversti _Kubbolta_ tietää
asemasta tällä suunnalla.

Virolaiset joukot olivat Petserin menetettyään parastaikaa peräytymässä
Pimsajoen linjalle. Rautatien molemmin puolin toimi 2:nen virolainen
jalkaväkirykmentti, jonka oikea siipi ulottui aina Vastseliinaan
saakka. Siitä lounaiseen oli peninkulman levyinen kaistale melkein
miehittämätöntä aluetta. Senjälkeen oli Koikylän rintamaa puolustamassa
3 heikonlaista suojeluspataljoonaa. Vastseliinan suunnalla oli vielä
1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä. Eversti _Kubbon_ tietojen
mukaan oli vastassa sangen huomattavia vihollisjoukkoja: 3 virolaista
kommunistirykmenttiä, useampia venäläisiä rykmenttejä, joissa oli myös
virolaisia ja lättiläisiä punakaartilaisia, 5 patteria ja vapaaehtoisia
joukkoja.

Jääkärimajuri _Snellmanin_ ehdotuksesta eversti _Kubbo_ määräsi Pohjan
Pojat matkaamaan Vastseliinaan, joka vielä tällöin oli tiettävästi
virolaisten joukkojen hallussa, ja ottamaan sen alkavan toimintansa
lähtökohdaksi. Sittenkuin kyytihevoset olivat saapuneet, lähtivät
Pohjan Pojat marssimaan ja ajamaan Vastseliinaa kohden — kohti
raskaita, verisiä taisteluja.

Pohjan Poikain uusi toiminta-alue on korkeakumpuista, viljeltyä
ylätasankoa, siellä täällä syvässä laaksossa kulkevan joen halkomaa.
Suurehkojen kumpujen ja mäenharjanteiden välissä on suuria, aukeita
peltomaita. Se kuuluu tienooseen, jota kutsutaan Liivinmaan Sveitsiksi.

Pohjan Pojat olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta ja hyvästä
asestuksesta. Mutta he luulivat voivansa lyödä sen pakosalle yhdellä
tai kahdella taistelulla ja senjälkeen edetä vastarintaa kohtaamatta
Riika—Pihkova viertotiehen. He saivat kuitenkin pian huomata
erehtyneensä. Vihollinen piti joka puolella sitkeästi puoliaan, sillä
oli aina varaa lähettää tappiolle joutuneiden joukkojen tilalle uusia,
vereksiä voimia, jotka joka taholla ahdistelivat yhä harvalukuisemmiksi
käyviä suomalaisia.

Ryhdyttyään etenemään Pohjan Pojat saivat huomata, miten suuresti ne
olivat erehtyneet, jotka väittivät tämän rintamakauden taistelujen
tarkoittavan venäläisen alueen valtaamista virolaisille. Useimmat
heidän valloittamansa kylät olivat puhtaasti virolaisia. Bolshevikit
olivat tällä suunnalla viime hyökkäyksellään tunkeutuneet syvälle
Kaakkois-Viroon. Asukkaat kohtelivat suomalaisia vapaaehtoisia paljon
paremmin kuin Marienburgin retken aikana.

Virolaiset rykmentit olivat koettaneet puolustautua bolshevikeja
vastaan, mutta suuren ylivoiman painamina niiden oli täytynyt vetäytyä
askel askeleelta taaksepäin. Ne kärsivät tällöin varsin raskaita
tappioita. Niinpä 2:sen rykmentin riveistä poistui maaliskuun 4
ja 11 p:n välisellä ajalla 300 miestä kaatuneina, haavoittuneina,
kadonneina ja karkureina. Siis 1/6 koko miesluvusta yhden viikon
ajalla! Komppanioiden miesluku väheni mitättömiin. Niinpä jo 7 p:nä oli
2:sen rykmentin l:sessä komppaniassa vain 37 miestä. Jäljelle jääneet
sotilaat vetäytyivät taistellen taaksepäin yrittäen väliin tehdä lujaa
vastarintaa. Mutta epätoivo pyrki yhä enemmän saamaan valtaa joukoissa.

Silloin, juuri parhaaseen aikaan, saapui tieto, että Pohjan Pojat
olivat tulossa avuksi. Sen vaikutuksesta surkuteltavassa määrin
harventuneihin virolaisiin joukkoihin viralliset asiapaperit puhuvat
selvää kieltä. Entisen yhtämittaisen ja toivottoman peräytymisen
sijasta jatkuva eteneminen alkoi nyt rinnan Pohjan Poikain kanssa.

Kun jääkärimajuri _Snellman_ saapui edeltä käsin autolla Vastseliinan
kirkolle, tapasi hän siellä virolaisen eskadroonan, joka juuri oli
peräytynyt Vastseliinan kartanosta. Bolshevikit olivat vallanneet
sen klo 10 ap. ja pakottaneet virolaiset tällä suunnalla peräytymään
linjalle Tallikese—Lukjanova—Borova—Ostrova —Kosakova —Gorushki—Kieva.

Suomalaiset joukot saapuivat kirkonkylään klo 3 ip. ja saivat käskyn
majoittua siihen varmistaen ympäristön. Seuraavana päivänä päätettiin
vallata Vastseliinan kartano. Pohjan Pojat varustettiin tämän rintaman
valkoisten joukkojen yhteisellä taistelumerkillä, päähineessä
kannettavalla havunoksalla.

14 p:nä klo 7 ap. ryhdyttiin sotatoimiin. 1/2 1:sestä patterista ja
2:sen patterin mukana oleva jaos lähtivät 2 konekiväärillä varustetun
5:nnen komppanian kera Vastseliinan kirkonkylä—Vastseliinan kartano
maantietä pitkin suoraan viimemainittua kohden tehtävänään kääntää
vihollisen huomio tälle suunnalle. Päävoima (4:s ja 6:s komppania,
loput 2:sesta K.K.K:sta ja 1/2 1:sestä patterista) teki samaan aikaan
Jedas—Illingen tietä myöten kiertoliikkeen hyökätäkseen vihollisen
vasemman siiven kimppuun etelästä käsin.

Suoraan joen takana olevaa kartanoa kohden etenevä tykistö pysähtyi
siitä n. kilometrin päähän, asettui asemiin ja avasi viipymättä tulen
edessä olevaa punaisten ketjua, kartanoa ja sen takana toimivaa
patteria vastaan. Sen tulen suojassa 5:s komppania levittäytyi ketjuun
ja ryhtyi etenemään jokea kohden.

Samaan aikaan pääjoukon kärkijoukkue 4:nnestä komppaniasta vänrikki
_Luostarisen_ johdolla saavuttuaan aukean niityn keskessä olevan
Illingenin lähistölle joutui vihollisen tulen alaiseksi ja kehittäytyi
nopeasti ketjuun. Jääkärikapteeni _Salminen_ antoi silloin heti
4:nnen komppanian pääosalle ja 2 konekiväärille käskyn tykistön tulen
tukemana ryhtyä taisteluun talojen suojassa piileviä punaisia vastaan.
Tykit tekivät erinomaisesti tehtävänsä, ammukset putoilivat keskelle
vihollisen joukkoja.

Hetken kuluttua 4:nnen komppanian kohdalla bolshevikien tuli heikkeni
ja lakkasi pian kokonaan. Pohjan Pojat ryhtyivät etenemään, ensin
varovaisesti, mutta sitten rohkeammin. Vihollisen puolelta ei kuulunut
laukaustakaan. Sitten äkkiä — ketjun päästyä verrattain lähelle
— luotituisku ryöpsähti heitä vastaan. Vastustaja ei ollut vielä
vetäytynyt takaisin. Taistelu jatkui.

6:s komppania, joka oli 2 konekiväärin kera lähetetty oikealle
tekemään kiertoliikettä, suoritti tehtävänsä hyvin ja kävi yllättäen
vihollisen kimppuun. Punaiset jättivät silloin, klo 11,30 ap., asemansa
ja vetäytyivät Pohjan Poikain seuratessa kintereillä Vastseliinan
kartanoon. Siellä he puolustautuivat vielä kahdelta puolen ryntääviä
Pohjan Poikia vastaan varsin sitkeästi, kunnes klo 2 ip. kääntyivät
pakoon kärsien suuria tappioita.

4:s komppania lähetettiin puhdistamaan lähimetsiä. 6:s komppania taas
ryhtyi ajamaan takaa vihollista saapuen aina Meksin lähistölle. Mutta
vastustaja ei ollut vielä luopunut taistelusta. Se veti tappiolle
joutuneen Tarton kommunistirykmentin takaisin, mutta lähetti tuleen
Viljandin kommunistirykmentin 1 panssariauton tukemana.

6:nnen komppanian oli kiireesti peräydyttävä menettäen tällöin
vihollisen käsiin joutuneina 2 sotilasta, joiden ruumiit seuraavana
päivänä löydettiin kentältä.

Bolshevikit kävivät rohkeasti Pohjan Poikia vastaan, jotka olivat
luulleet taistelun jo tauonneen. Ensimmäisenä hyökkäsi suuri
panssariauto ja sen takana punaisten 400—500-miehinen ketju. Syntyi
sekasorto, jossa 6 Pohjan Poikaa loukkautui. Komppaniat peräytyivät
epäjärjestyksessä asemiltaan. Vain 1 tykki ja 1 konekivääri jäivät
paikoilleen avaten kiivaan tulen lähenevää panssariautoa vastaan, joka
tunkeutui jo aivan likelle. Tilanne oli kriitillinen. Vihollisketjukin
ehti yhä lähemmäksi. Mutta paikoillaan pysyneet tykki ja konekivääri
pelastivat tilanteen. Panssariauto joutui niiden ristituleen.
Kuljettaja haavoittui. Hän yritti kääntyä takaisin, mutta ajoikin
ojaan, johon auto jäi pääsemättä enää paikoiltaan. Sittenkuin kauhua
herättänyt panssariauto täten oli tehty vaarattomaksi, saatiin Pohjan
Poikain rivit jälleen järjestetyiksi, jolloin punaisten ketjun
täytyi vetäytyä takaisin. Pitkin päivää ja yötä vihollinen pommitti
panssariautoa koettaen tuhota sitä, mutta onnistumatta. Se jäi Pohjan
Poikain saaliiksi.

Yön turvissa suomalaiset lähenivät autoa ja koettivat saada sitä
ojasta, mutta turhaan. Sen luo asetettiin pikakiväärillä varustettu
vartiosto ja kaadettiin puita esteeksi vihollisen puolelle, jotta
punaiset eivät missään tapauksessa saisi sitä viedyksi pois. Seuraavana
päivänä auto saatiin hevosten avulla nostetuksi. Se oli sangen hyvässä
kunnossa, varustettu yhdellä pikatykillä ja kahdella konekiväärillä.
Se lähetettiin Tallinnaan korjattavaksi ja uudistettavaksi. Pohjan
Poikain hihamerkillä varustettuna ja nimenään »Pohjan Poika» se sitten
herätti huomiota Tallinnassa ja Valkissa. Myöhemmin se luovutettiin
virolaisille muiden aseiden kera ja joutui sittemmin uudelleen
bolshevikien käsiin.

Vihollisen tappiot olivat taistelun kuluessa suuret, mutta Pohjan
Pojatkaan eivät päässeet siitä vaurioitta. 4;s komppania menetti
1 kaatuneen, sotilas _Anders Sihvon_, 4 haavoittunutta ja I
loukkautuneen sotilaan, 5:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Otto
Kauppisen_, 2 haavoittunutta upseeria, jääkärivänrikki _Einar Hällin_
ja joukkueenjohtajan, vääpeli _Yrjö Raition_, joista viimemainittu
myöhemmin kuoli haavoihinsa, 5 haavoittunutta ja 5 loukkautunutta
sotilasta, 6:s komppania 2 kaatunutta, sotilaat _Arvi Pesosen_ ja _Juho
Vesan_, ja 3 haavoittunutta sotilasta, sekä 2:nen K.K.K. 1 kaatuneen,
sotilas _Ernst Nybergin_, ja 3 haavoittunutta sotilasta.

Pohjan Pojat majoittuivat valloittamaansa kartanoon. 5:s komppania
varmisti alueen Illingen—Meksi ja 4:s Meksi—Plessi, jonka 2:sen
virolaisen rykmentin 1:nen pataljoona oli vallannut samana päivänä.
Tykistö majoittui Plessiin, josta käsin 2:nen patteri ampui Megosinan
kylän palamaan.

Jääkärimajuri _Snellman_ sai Vastseliinassa eversti _Kubbolta_
brigadin operatsionikäskyn, jossa Pohjan Poikain tehtäväksi määrättiin
vallata Isborsk virolaisten joukkojen ottaessa haltuunsa Petserin.
Siten saataisiin lyhyt ja helposti puolustettavissa oleva rintama
Peipusjärven ja eteläisten suurten rämeiden välille.

Pohjan Pojat ryhtyivät seuraavana aamuna, 15.3., jälleen etenemään klo
8,30. 6:s komppania 3 konekiväärin kera lähti liikkeelle Vastseliinan
eteläpuolisten metsämaiden kautta Meksin kylää kohden, kun taas 4:s
komppania 2 konekiväärin kera eteni Vastseliinan itäpuolella olevia
korkeita harjanteita Kuvshinovan kylään päin. 5:s komppania jäi
reserviin kartanoon.

Komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin. Huolimatta vihollisen
luotituiskusta kumpikin eteni omalla suunnallaan varmasti. Sekä
Pohjan Poikain että vihollisen tykit ottivat osaa päivän otteluihin.
4:s komppania valtasi lyhyillä taisteluilla Kuvshinovan, Mjerovan,
Sulpikovan, Vakasarin ja Kislovan kylät. Komppania yöpyi Vakasariin
asettaen kenttävartion Kislovaan. 6:s komppania valtasi samanaikaisesti
Meksin, Megosinan, Kulnitsovan ja Solovjevan kylät ja yöpyi sitten
Meksiin pitäen kenttävartion Solovjevassa.

2:nen patteri siirrettiin taistelujen jälkeen Plessistä Kulnitsovaan,
josta se avasi tarkan tykkitulen Voronkinan kylää kohden.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Antti
Jauhiaisen_, ja 1 haavoittuneen upseerin, komppanianpäällikön,
kapteeni _Pekkasen_, joka tällöin luovutti päällikkyyden vänrikki
_Luostariselle_. 6:nnesta komppaniasta haavoittui 3 sotilasta ja
2:sesta K.K.K:sta 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Lauri Selänne_.

Patteriston taistelukertomus tältä ajalta mainitsee:

»Yliloikkarien kertomusten mukaan oli vihollisia ollut kaksi
rykmenttiä, jotka epäjärjestyksessä olivat poistuneet rintamalta, ja
tilalle oli tullut yksi venäläinen Jaroslavin rykmentti. Vihollinen oli
kärsinyt suurta mieshukkaa, eikä ollut halukas enempää taistelemaan.»

Viimemainittu toivo osoittautui kuitenkin vääräksi. Pohjan Poikain
vastassa olevat joukot kyllä menettivät usein taisteluhalunsa, mikä
ilmeni m.m. »yliloikkarien» tulvassa. Punaiset karkurit, jotka
säännöllisesti tulivat hyvin kohdelluiksi ja jätettiin virolaisten
haltuun, kertoivat, että pakko-ottojen kautta puna-armeijaan joutuneita
sotilaita karkaisi valkoisten puolelle paljon lukuisammin kaikista
kommunistien uhkauksista huolimatta, ellei niin suuresti pelättäisi
Pohjan Poikia. Mutta vihollisella oli varaa siirtää väsyneet ja
epäluotettaviksi osoittautuneet joukot lepäämään ja tuoda vereksiä
rykmenttejä tilalle, joten bolshevikien taisteluvoima pysyi aina
suunnilleen samana.

2:sen virolaisen rykmentin rintamakaistalla Vastseliinasta koilliseen
oli näinä päivinä lähellä viimemainittua kartanoa taisteluja, kauempana
vain tiedustelutoimintaa. 15 p:n iltaan mennessä sen 1:sen pataljoonan
oli onnistunut vallata linja Plessi-—Kalnatsheva—Pieni Rudikova—Suuri
Rudikova—Vlaskova—Burmiakina—Kasi kova—Dubrovka.

Mutta Pohjan Poikain oikealla puolen tilanne ei ollut suinkaan
rauhoittava. Vihollinen liikehti Telvan ja Petrusen suunnalla uhaten
siten riistää kaikki idempänä saavutettujen voittojen hedelmät.
Jääkärimajuri _Snellman_ ryhtyi senvuoksi toimenpiteihin, jotta Pohjan
Poikain 1:nen pataljoona saataisiin rintamalle puhdistamaan seutuja
Telvan ja Petrusen suunnalla. Vasta senjälkeen voitaisiin 2:sella
pataljoonalla jatkaa etenemistä Isborskia kohden.

Seuraavana päivänä, 16.3., oli Pohjan Pojilla vain patrullikahakoita ja
tulenvaihtoa vihollisen tykistön kanssa. Vänrikki _Luostarinen_ kertoo
tästä päivästä:

»Aamulla klo 6 vapaaehtoisia tiedustelijoita on lähtenyt Voronkinaan.
He palaavat pian ilmoittaen, että kylä on tyhjä vihollisesta. Yksi
ryhmä lähtee klo 9 tienoissa oikealta kaartaen mainittuun kylään
tykki- ja konekivääritulen suojaamana. Tällä välin vihollinen on
kuitenkin palannut asemiinsa huomattuaan, ettei sitä ajeta takaa,
ja pitkin aukeaa peltoa etenevä patrulli saa vastaansa kiivaan
luotituiskun, jolloin sotilas _Artur Säteri_ kaatuu ja haavoittuu 2
sotilasta.

»Asemiemme taakse sijoitettu jaos tykistöä ampuu 10 laukausta
Voronkinaan, jossa heti taloja syttyy palamaan. Vihollinen alkaa
viipymättä tykistöllään vastata tuleen, ja pommitusta kestää sitten
aina klo 5 ip. Punaiset ampuvat kahdella patterilla, joista toinen
raskas. Granaatteja tulee. Shrapnelleja räiskyy. Jokin granaatti
räjähtää erään navetan kohdalla, pirstoo katon ja haavoittaa surkeasti
talon tytärtä. Toinen putoaa toiseen rakennukseen. Ilmassa ulvoo.
Tykkitulen ohella konekiväärit tatattavat kenttävartijoitamme vastaan.

»Aion hyökätä, huomaan näet, että pojat käyvät hermostuneiksi asemillaan
ollessaan. Mutta ilmoitettuani tuumastani pataljoonankomentajalle
tulee kielto. Ei auta muu kuin odottaa vain. Tuli kiihtyy yhä.
Taloissa ei voi oleskella. Miehistö käy yhä levottomammaksi odottaen
ryntäystä vihollisen puolelta. Lohdutan heitä ilmoittaen, että huomenna
hyökätään. Tuli taukoaa vihdoin illalla. Pojat pääsevät silloin
tupiinsa levolle.

»Asetan tarkat etuvartiot, odotan näet hyökkäystä. Käyn niitä yöllä
tarkastamassa. Kaikki on hiljaista. Pakkasyössä kuuluu vain susien
ulvontaa kauempaa. Syvä hiljaisuus on muuten rikkomattoman juhlallinen.

»Puhuttelen vartiosotilasta kysyen, onko hänen kylmä. Hän valittaa
hiukan jalkojaan paleltavan, kun kenkä on niin pieni, ettei sukkaa
sopinut jalkaan. Ajatelkaahan: hiukan paleltaa — pakkasyössä — ei
sukkia. Kunniaa sinulle, reilu Perä-Pohjolan poika!»

Seuraavana aamuna, 17. 3., vihollinen ryhtyi hyökkäämään Voronkinan ja
Shirkovan suunnalta 4:ttä komppaniaa vastaan. Jo klo 6 ap. kenttävartio
ilmoitti punaisten liikkeelle lähdöstä. 4:s komppania hätyytettiin ja
riensi kenttävartion luo, jossa olivat erittäin hyvät puolustusasemat
suuren aukean laidassa suojassa vihollisen tulelta.

Klo 8 ap. bolshevikien jalkaväki alkoi lähetä. 3-kertaisessa ketjussa
vereksen 7:nnen Jaroslavin rykmentin 1:nen ja 2:nen pataljoona
ryhtyivät hyökkäämään yli suuren aukeaman, kokonaan Pohjan Poikain
tulen alaisina. Vihollisen tykistö oli myös toiminnassa, mutta kun
punaiset luulivat Pohjan Poikain olevan taempana kohoavalla harjulla
metsän reunassa, putoilivat ammukset pitkän aikaa verrattain kauaksi
Pohjan Poikain taakse vahingoittamatta ketään.

Suomalaisten tarkka kiväärituli harvensi tasaisesti punaisten
taajoja rivejä, ja läheisen ladon vinniltä konekiväärit tatattivat
tehden hirveätä jälkeä aukeamalla. Mutta yhä vihollinen kuolemaa
halveksien eteni pitkin peltoja. Se sai oikealle siivelle hinatuksi
pari konekivääriä vain n. 400 m. päähän suomalaisista. Mutta niihin
suunnattu tuli pakotti ne pian vaikenemaan.

Alkoi sataa lunta suojaten vihollista. Lisäksi punaisten tykkien
ammukset räjähtelivät nyt lähempänä Pohjan Poikia, sytyttivätpä erään
rakennuksen tuleen aivan ketjun takana. Mutta vapaaehtoiset pysyivät
rauhallisina asemissaan pitäen yllä kiivasta tulta vihollista vastaan.

Jääkärikapteeni _Salminen_, jolle tilanteesta oli ilmoitettu,
lähetti 4:nnen komppanian avuksi 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta
jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla. Pohjan Poikain tykistökin yhtyi
leikkiin. Kun lisäksi jonkin ajan kuluttua tähtäämistä haittaava
lumisade lakkasi, täytyi vihollisen väistyä. Se alkoi sekasorrossa
paeta Pohjan Poikain tulen tehdessä puhdasta jälkeä. Punaisia kaatui
suuriin läjiin. 5 tuntia kestänyt kiivas taistelu oli lopussa.
Vihollisen vastahyökkäys oli lyöty suurin tappioin takaisin.
Sotasaaliina jäi Pohjan Poikain käsiin »Colt» konekivääri, joukko
kiväärejä y.m.

Myöhemmin samana päivänä osa 6:tta komppaniaa miehitti pohjoislaidan
Ruskij Borin kylästä.

Pohjan Poikain tappiot olivat päivän taisteluihin nähden pienet. 4:s
komppania menetti 3 sotilasta haavoittuneina, 5:s komppania niinikään
3 sotilasta haavoittuneina, joista yksi, _Alexander Lindström_, kuoli
myöhemmin haavoihinsa, ja 6:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Yrjö
Nikkilän_.

       *       *       *       *       *

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli tällä välin saanut käskyn lähteä
rintamalle.

Rykmentin väliaikainen komentaja, kapteeni _Rihtniemi_ sai 17 p:nä
seuraavan sähkösanoman:

 »Pohjan Poikain Rykmentin Komentajalle.

 Antakaa viipymättä määräys, että Valkissa oleva pataljoona lähetetään
 tänään Vöruun. Juna, joka vie pataljoonan, lähtee Valkista tänään klo
 6 ip. Vöruun tultua brigadin päällikkö, Eversti _Kubbo_ antaa heti
 määräyksiä.

                                   Eteläisen rintaman päällikkö
                                             _Puskar_.»

Jääkärikapteeni _Hannula_ antoi senjälkeen pataljoonalleen käskyn
ryhtyä viipymättä lastaamaan. Jääkärimajuri _Snellmanilta_ saapui
puhelimitse määräys, että pataljoonan oli tultava suoraan Vastseliinan
kartanoon.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa 1:sen pataljoonan matkasta
rintamalle:

»Kun komppanioiden piti lähteä rautatienasemalle, kieltäytyi osa
2:sen komppanian miehistöä selittäen, että he eivät lähde enää
hyökkäämään Viron ulkopuolelle, mutta ovat kyllä valmiit puolustamaan
Valkia. Päätöksestään ei heitä saatu millään luopumaan, vaikka heille
selitettiin, ettei ollut kysymys 'hyökkäämisestä Viron rajojen
ulkopuolelle', vaan päinvastoin vihollisen karkoittamisesta Viron
alueelta, jonne se taas oli tunkeutunut. Heidät täytyi jättää Valkiin.
Suurempi osa komppaniaa sekä muut komppaniat kokonaisuudessaan lähtivät
vastaan sanomatta.

»Lomien y.m. poistojen kautta oli pataljoonan taisteluvahvuus supistunut
perin vähäiseksi. Kaikkien komppanioiden miesluku oli alle sadan. 1:nen
komppania oli suurin, mutta senkään taisteluvahvuus ei noussut sataan.

»Juna ei ollut määräaikana valmis, jonka vuoksi päästiin lähtemään
vasta myöhään illalla. Vöruun saavuttuamme pääsin rautatienasemalta
puhelimitse yhteyteen jääkärimajuri _Snellmanin_ kanssa. Hän ilmoitti,
että pataljoonan oli purettava Vastseliinan asemalla, jossa hevoset
ja reet olivat vastassa pataljoonan kuljettamista varten Vastseliinan
kartanoon.

»Pataljoona ei kuitenkaan päässyt heti jatkamaan matkaansa, sillä
ensin oli irroitettava junan keskeen kytketty eversti _Kubbon_
esikuntavaunu, eikä everstin adjutantti suostunut siihen, että se ajan
voittamiseksi seuraisi mukana Vastseliinan asemalle ja palautettaisiin
sieltä takaisin. Vaunun irroittamiseen meni toista tuntia. Senjälkeen
eversti _Kubbon_ adjutantti ilmoitti, että everstin määräyksestä yksi
komppanioistamme oli lähetettävä Vana-Nursin kartanoon. Punaiset
olivat näet valloittaneet Raugen ja liikehtivät sieltä käsin uhaten
rautatietä. Kun vähän senjälkeen sain asiaa koskevan kirjallisen
määräyksen eversti _Kubbolta_, olin pakotettu antamaan 2:selle
komppanialle käskyn purkaa ja marssia Vana-Nursin kartanoon. Tein
sen sangen vastenmielisesti, koska taisteluvahvuudeltaan muutenkin
kutistuneen pataljoonan hajoittaminen tuntui arveluttavalta, kun
otti huomioon, että Vastseliinan suunnalla tarvittiin kiireesti ja
kipeästi vahvistusta. Sitäpaitsi oli mielestäni varsin joutavaa, että
toistatuhatta miestä käsittävän virolaisen joukon, joka — kuten eversti
_Kubbon_ adjutantti minulle ilmoitti — piti Vana-Nursin kartanoa
miehitettynä, sanottiin välttämättä tarvitsevan muutamaa kymmentä
suomalaista tuekseen. — Kun 2:nen komppania oli purkanut, pääsi
pataljoona vihdoin aamun valjetessa jatkamaan matkaansa.

»Kun kaikkien näiden viivytysten jälkeen vihdoin päästiin matkaa
jatkamaan, oli aamu jo valjennut. Vastseliinan asemalla oli vastassa
kyytiin kutsuttuja ympäristön talonpoikia hevosineen ja rekineen,
joilla pataljoona ajoi kartanoon.»S

Jääkärimajuri _Snellman_ julkaisi 18 p:n aamuna operatsionikäskynsä N:o
1. Eri osastot saivat siinä seuraavat tehtävät siksi päiväksi:

1:sen pataljoonan tuli majoittua Vastseliinaan ja varmistaa linja
Telva—Zepsi—Vitka ja tiedustella sen ylitse etelään ja kaakkoon.

2:sen pataljoonan oli valloitettava Ruskij Bor ja Voronkina ja
tungettava virolaisten kera yhdessä vihollinen yli linjan Valujeva—
Kranzova.

1:sen patterin oli siirryttävä Vastseliinan karjataloon 1:sen
pataljoonan käytettäväksi, ja 2:sen patterin tuli kouluttaa miehistöään
uusien tykkien käyttöön.

Operatsionikäskyn määräyksiä ei kuitenkaan saatu sinä päivänä
täytetyiksi.

5:s komppania miehitti kyllä osan Ruskij Borin kylää ja teki sieltä
hyökkäyksen Voronkinaa vastaan, mutta kohdattuaan lujaa vastarintaa
vetäytyi takaisin. Muiden 2:sen pataljoonan komppanioiden alueella oli
vain tiedustelutoimintaa ja tykistötaisteluja. Pataljoonan tappiot
päivän kuluessa olivat: 4:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Myöskään 1:sellä pataljoonalla ei tänä päivänä ollut menestystä.
Jääkärimajuri _Snellmanin_ käskystä täytyi 3:nnen komppanian majoittua
Vastseliinan kartanon lähistölle ja jäädä varmistamaan sitä.

Se lähetti 1:sen joukkueensa Illingeniin kenttävartioon. Ryhmän
vahvuinen patrulli eteni sieltä vääpeli _Emanuel Laineen_ johdolla,
valtasi lyhyellä taistelulla Vatzan ja puhdisti Vatzan ja Vitkan
kylien väliset talot vihollisesta, mutta vetäytyi senjälkeen takaisin.
Kun 2:nen komppania oli edelleen Vana-Nursissa, ei jääkärikapteeni
_Hannulan_ käytettäväksi jäänyt 1:sen patterin lisäksi muuta kuin 1:nen
komppania ja 2:nen joukkue 1:sestä K.K.K:sta pataljoonalle annetun
tehtävän täyttämistä varten.

1:nen komppania majoittui toistaiseksi n. kilometrin päähän
Vastseliinan kartanosta etelään ja lähetti kenttävartion Illingeniin.
Pataljoonan esikunta ja kuormasto asettuivat tien varrella n.
kilometrin päässä kartanosta olevaan majataloon, lähelle vanhan,
kalparitarien aikoinaan rakentaman Vastseliinan linnan juhlallisia
raunioita. Tämä linna oli aikoinaan Kaakkois-Viron lukko. Sen
80-miehinen varusväki _Jürgen von Oxküllin_ johdolla oli ainoa, joka
alussa rohkeni tehdä vastarintaa _Iivana IV Julman_ joukoille, kun
ne v. 1558 hyökkäsivät rappeutuneen ritarivaltakunnan kimppuun. Kun
se vihdoin 6 viikon piirityksen jälkeen oli pakotettu antautumaan
viholliselle, joutui se hävitetyksi.

Klo 2 ip. 1 joukkue 3:nnesta komppaniasta vapautti 1:sen komppanian
kenttävartion Illingenissä ja asettui sinne yhdessä 30 virolaisen
suojeluskuntalaisen kera. Senjälkeen 1:nen komppania kokoutui
Illingeniin ja lähti vänrikki _Riikosen_ ja varavääpeli _Eero Raholan_
johtaman konekiväärijoukkueen ja vääpeli _Paavo Koskisen_ päällikkyyden
alaisen patterin kera jääkärikapteeni _Hannulan_ yhteisellä johdolla
etenemään päämääränä Telvan kylä, jonka tiedettiin olevan vihollisen
miehittämän. Konekiväärikärryjen oli vaikeaa päästä eteenpäin. Sotilaat
saivat usein Vastseliinan ja Pytseppan välillä kantaa raskaita
konekiväärejä pitkät matkat olkapäillään. Vihdoin saatiin kärryjen
tilalle rekiä, jolloin eteneminen saattoi tapahtua vaivattomammin.

Osasto marssi suorinta tietä Pytseppaa kohden ja joutui sen luona
lyhyeen laukaustenvaihtoon vihollisen patrullin kanssa, joka pakeni.
Jääkärikapteeni _Hannula_ taas ratsasti Jedaksen kautta, josta hän sai
mukaansa 3 virolaista oppaiksi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun osasto vänrikki _Havaan_ johtaman
10-miehisen kärjen kera, jota virolaiset oppaat seurasivat, ryhtyi
etenemään Pytseppasta edelleen Telvaa kohden. Tunan talon asukkaat
kertoivat Pohjan Poikain marssiessa siitä ohitse, että puolisen tuntia
aikaisemmin siellä majaillut 50-miehinen vihollisen etuvartio oli
vetäytynyt takaisin Telvaan. Tie, jota pitkin Pohjan Pojat kulkivat,
oli erittäin huonoa, ja paikoitellen liika lumi vaikeutti vielä
etenemistä. Kuormasto ampumatarpeineen jäi jälkeen.

Pohjan Pojat lähenivät Telvaa. Kärki kulki edellä, mutta eteni
virheellisesti vain maantietä pitkin lähettämättä sivustapatrulleja.

Telvan kylän pohjoispuolella virtaa pieni puro. Tien länsipuolella
kylän kohdalla kohoaa tien kanssa yhdensuuntainen harjanne.

Kärki virolaisten oppaiden kera kulki rauhassa puron ylitse ja saapui
jo aivan kylän laitaan, n. 30 m. päähän ensimmäisistä rakennuksista.
Oppaat pysähtyivät. Kärkimiehistö laskeutui kuin hiljaisesta
sopimuksesta polvilleen. Kevyt konekivääri asetettiin maahan. Päävoima
oli juuri noussut läheiselle törmälle ja valmistautui suljetussa
järjestyksessä laskeutumaan alas tasangolle.

Silloin kuului yht'äkkiä hurja kiljahdus, kylän laidassa olevan
rakennuksen luukku lennähti auki ja räiskyvä konekiväärisuihku
suuntautui läheneviä Pohjan Poikain joukkoja vastaan. Samalla erittäin
kiivas tuli alkoi harjanteeltakin, n. 200 m. päästä suojattomia ryhmiä
vastaan. Vihollinen oli tarkoituksellisesti laskenut kärjen asemiensa
ohitse saadakseen koko Pohjan Poikain joukon tuhotuksi.

Päävoima vetäytyi nopeasti törmän taa. 1:nen komppania levittäytyi
kiireesti ketjuun kummun ja pimeän suojaamana. Konekiväärit
kiidätettiin paikoilleen. Patterin urhea päällikkö, vääpeli _Koskinen_
ajoi tykkinsä asemiin oikealle siivelle aivan tulilinjan tasalle. Pian
ottelu oli täydessä käynnissä.

Taistelevien väliin jääneen kärkimiehistön tila oli mitä vaikein.
Heti punaisten ryhdyttyä ampumaan miehet kierivät läheisen puron
uomaan ja vastasivat tuleen. Virolaiset oppaat osoittautuivat sekä
tällöin että koko ottelun kestäessä varsin pelottomiksi miehiksi
ottaen urhoollisesti osaa taisteluun. Kärjen asema oli epätoivoinen.
Se oli sekä Pohjan Poikain että bolshevikien tulen alainen. Turhaan
kärkimiehet koettivat huutaa ja antaa merkkejä takana oleville
tovereilleen. He saivat silloin määräyksen pyrkiä yksitellen takaisin
pääjoukon yhteyteen.

Vänrikki _Mantereen_ johtama 3:nnen komppanian kenttävartio
Illingenissä valtasi samaan aikaan lyhyellä taistelulla jälleen Vatzan
ja Vitkan ja siirtyi senjälkeen kokonaisuudessaan Vatzaan. Saatuaan
tiedon tilanteesta Telvan suunnalla vänrikki _Mantere_ lähetti 1:sen
komppanian avuksi 1 kevyen konekiväärin ja 1 sanitäärin, _Benjam
Klemetin_, joka Telvan taistelussa kunnostautui erinomaisella tavalla.

Pohjan Pojat eivät pimeässä voineet määritellä vihollisen asemia.
Tuli oli suunnattava arvion mukaan tarkaten punaisten kivääreistä
ja konekivääreistä näkyviä tulenvälähdyksiä. Vihollinen sensijaan
oli jo etukäteen voinut määrätä, mitä tietä Pohjan Pojat saapuisivat
ja oli täysin selvillä välimatkoista. Bolshevikit olivat tuskin
parinsadan metrin päässä suomalaisista; välillä oli aivan aukeaa. Oli
tosin jo pimeää, mutta valkeaa lunta vastaan kuvastuvia hyökkääjiä
olisi vihollisen ollut verrattain helppoa ampua, jos he olisivat
uskaltautuneet aukealle. Suoraan rintamahyökkäykseen punaisten
asemia vastaan ei niin ollen voitu ajatella ryhdyttävän. Jos sitä
kuitenkin kaikesta huolimatta olisi yritetty, olisi se voinut päättyä
onnettomasti, seuraavana päivänä kävi näet selville, että punaiset
olivat varustaneet asemansa juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä.

Pataljoonankomentaja päätti koettaa kiertoliikettä oikealta metsän
kautta vihollisen sivustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä mihinkään
toimenpiteihin sen järjestämiseksi. Hän seisoi juuri jääkärivänrikki
_Korhosen_ kera erään kevyen konekiväärin luona, kun vihollinen
suuntasi konekiväärisuihkunsa sitä kohden. Kevyen konekiväärin miehistö
haavoittui kokonaisuudessaan, myöskin jääkärivänrikki _Korhonen_
haavoittui lievästi, ja heti senjälkeen luoti lävisti jääkärikapteeni
_Hannulan_ polven heittäen hänet kumoon. Hänen oli jätettävä
taistelupaikka ja kiiruhdettava Vastseliinaan sidottavaksi.

Taistelua jatkui yhä. Punaiset hurrasivat vähän väliä, mutta se
ei suinkaan peloittanut Pohjan Poikia. Paljon pahempaa oli se,
että patruunat tekivät loppuaan, eikä uusia ollut saatavissa, kun
ammuskuormat eivät olleet voineet seurata mukana. Konekivääritkin
joutuivat juuri pahimpaan aikaan epäkuntoon. Jääkärivänrikki
_Korhonen_, joka oli pysynyt paikoillaan, antoi silloin
peräytymiskäskyn. Karvain mielin Pohjan Pojat vetäytyivät pois 3
tuntia kestäneestä, ratkaisematta jääneestä taistelusta ja lähtivät
taivaltamaan takaisin Pytseppaa kohden.

Joukkueenjohtaja _Rahola_ on pannut muistiin seuraavat pari taistelun
kuluessa sattunutta episodia:

'Heti alussa yksi konekiväärihevosista karkaa ketjujen väliin ja jää
sinne seisomaan korvat höröllään. Silloin muudan sotilaistani, _Edvard
Husu_, juoksee alttiina omien miesten ja vihollisen kuulille ja tuo
hevosen suojaan. Ihme, että mies ja hevonen säästyvät kuulilta. —

Yhteen aikaan kuulen, että vasemmalla siivellä oleva _Kaarlo Ylipohjan_
ja _Toivo Lensun_ konekivääri lakkaa toimimasta. Juoksen katsomaan.
Kivääriä ei näy missään. Jalkamiehet vastaavat kysymykseeni, että
tuonne eteenpäin se meni. Kiellän heitä ampumasta ja juoksen sinnepäin.
Jotakin häämöttää siellä pimeässä.

— _Ylipohja_!

— Täällä!

— Minne helvetissä sinä menet? Tule takaisin. Omat miehethän sinut
sinne ampuvat.

— Ajattelin vain viedä kiväärini tuonne riihen nurkalle, näytti olevan
hyvä paikka.

Mies ei tunnu välittävän siitä, että toisella nurkalla punikkien
»kukko» tatattaa.'

Pohjan Poikain tappiot tässä ratkaisemattomassa taistelussa olivat
melkoiset. Pataljoonankomentaja, jääkärikapteeni _Hannula_ haavoittui
pahasti. 1:nen komppania menetti kaatuneina 3 sotilasta, _Anselm
Jokisen, Eino Jääskeläisen_ ja _Erkki Niskasen_, ja haavoittuneina
1 upseerin, komppanianpäällikön, jääkärivänrikki _Korhosen_, 1
aliupseerin ja 3 sotilasta, 1:nen K.K.K. haavoittuneina 1 aliupseerin
ja 4 sotilasta ja 3:s komppania haavoittuneena 1 sotilaan.

Sotilas S. kuvaa peräytymisretkeä seuraavasti:

»Saamme käskyn vetäytyä takaisin. Raskas konekivääri ja pari ryhmää
jalkamiehiä jäävät jäljelle.

»Alhaalla sovitellaan kaatuneita ja haavoittuneita pariin
konekiväärirekeen, ja vereen tahrautuneen lumikentän halki ruumissaatto
työntyy pimeään metsään. Ilma on muuttunut pyryiseksi. Raskaat
lumihiutaleet paiskelevat toisiaan raivoisina — on myrsky ja yö.

»Talossa metsän takana asukkaat valvovat. Vilusta väristen he seisovat
odottamassa. Painamme päämme alas, eivätkä hekään tee yhtään kysymystä,
mutta silmissä loistaa mykkä arkuus, kun ruumisreet sivuuttavat
harmajat kylät hankien keskellä.»

Osasto yöpyi Pytseppaan. Aamulla, 19.3., klo 8,30 Telvaa kohden
liikkeelle lähetetty taisteluvahvuinen patrulli totesi kylän olevan
vihollisesta vapaan. Punaiset olivat vetäytyneet sieltä enempää
vastarintaa tekemättä kaksi tuntia aikaisemmin. Komppania ja patteri
marssivat senjälkeen Telvaan jätettyään 1 joukkueen Pytseppaan. Telvaan
oli sillä välin saapunut 70 vihollisen ratsumiestä, jotka Pohjan
Poikain lähestyessä lähtivät kiireesti pakoon. Suomalaiset majoittuivat
senjälkeen kylään saaden erinomaiset asemat, varmistivat eri suuntiin
ja ryhtyivät vilkkaasti tiedustelemaan.

       *       *       *       *       *

Melkein kaikkien Pohjan Poikain jalkineet, joiden huonosta laadusta
jo ennen on ollut puhe, olivat riekaleina. Sotilaat saivat marssia
peninkulmamääriä syvässä lumessa ja seisoa tuntikausia vartiossa
purevan pakkasen kynsissä melkein ilman minkäänlaista suojaa jaloissa.
On helppoa ymmärtää, mitä tämä merkitsee joukkojen sotakelpoisuuteen
nähden, etenkin, kun on kysymys melkein yhtämittaisesta marssimisesta,
taistelemisesta ja vartiossa seisomisesta ilman lepoa. Yhä useampien
Pohjan Poikain täytyi poistua riveistä jalat paleltuneina.

Ennenkuin 1:nen pataljoona lähti Valkista Vastseliinaan, antoi
jääkärikapteeni _Hannula_ pataljoonan talouspäällikölle määräyksen
ostaa rykmentin laskuun vaikkapa siviilijalkineita mistä vain niitä
oli saatavissa. Toimenpide peruutettiin kuitenkin, kun rykmentin
intendentti ilmoitti, että uusia saappaita oli jo matkalla rykmenttiin,
ja että niitä lähetettäisiin seuraavana päivänä rintamalle.

Saapaslähetys saapuikin 19 p:nä Vastseliinaan. Mutta ilo
osoittautui pian ennenaikaiseksi. Lähemmin tarkastettaessa
huomattiin lähetyksen sisältävän vain hirvittävän suuria ja
raskaita n.s. »bolshevikisaappaita» (oikeastaan englantilaisia
kaivostyömiessaappaita), jotka ovat kaikille Suomen armeijassa
palvelleille sekä laadultaan että nimeltään hyvin tuttuja. Pohjan Pojat
eivät niistä hyötyneet suuria. Vain aniharva pari oli käyttökelpoisia,
muut oli nähtävästi lähetettykin vapaaehtoisille Viroon sitä varten,
etteivät ne olleet kellekään Suomen armeijassa kelvanneet suunnattoman
kokonsa vuoksi.

       *       *       *       *       *

19 p. kului huomattavammitta taisteluitta. Kumpikaan puoli ei ryhtynyt
suurempiin yrityksiin. Jääkärimajuri _Snellman_ piti hyökkäyksen
jatkamista Megosinasta suoraan Panikovitshiin mahdottomana ilman
suurta mieshukkaa, jonka vuoksi siitä päätettiin luopua. Hän katsoi
toistaiseksi olevan tärkeintä saada viertotie katkaistuksi ja
vihollisen eri joukkojen yhteys sitä myöten estetyksi. Sen mukaisesti
hän antoi käskynsä Pohjan Poikain eri osastoille vastaisesta
taistelutoiminnasta.

Päivän kuluessa 75-miehinen vihollisjoukko hyökkäsi sivusta 3:nnen
komppanian Vitkaan siirtynyttä kenttävartiota vastaan puolipäivän
jälkeen, mutta lyötiin helposti takaisin. Vähän senjälkeen kenttävartio
siirtyi käskystä takaisin Vatzaan ja kahakoi sitten iltaan asti
punaisten patrullien kanssa.

Seudun reippaista ja pelottomista talonpojista kokoonpantu
suojelusvartio joutui Petrusessa kosketuksiin vihollisen kanssa ja
pyysi tukea Pohjan Pojilta. 1:nen komppania lähetti sinne 1 ryhmän ja I
raskaan konekiväärin.

Vana-Nursiin marssineelle 2:selle komppanialle lähetettiin jo aamulla
19 p:nä puhelimitse määräys saapua Vastseliinaan. Se lähti viipymättä
liikkeelle maantietä pitkin. Matkalla tavattiin suuria pakolaislaumoja.
Bolshevikit lähenivät tällä suunnalla rautatietä, jonka melkein ainoana
turvana virolaiset panssarijunat olivat. Rautatie ja siten myös Pohjan
Poikain yhteys Valkin kanssa oli uhattu. Kylien asukkaat pakenivat
kauhuissaan pohjoiseenpäin karjoineen ja irtaimistoineen. Tiellä
Vana-Nursista Vastseliinaan 2:nen komppania ei tavannut ainoatakaan
virolaista joukko-osastoa. Komppania saapui Vastseliinaan klo 9 ip. ja
majoittui kartanoon.

1:nenkin komppania sai käskyn palata viipymättä Vastseliinaan seuraavan
päivän tehtäviä varten.

2:sen pataljoonan kohdalla oli vain patrullikahakoita ja tykkitulta.
4:s komppania menetti tällöin 4 sotilasta haavoittuneina.

1:sen pataljoonan päällystössä tapahtui huomattavia muutoksia.
Jääkärikapteeni _Hannulan_ täytyi lääkärin määräyksestä lähteä
rintamalta, ja hän luovutti pataljoonan komennon 2:sen komppanian
päällikölle, jääkäriluutnantti _Koivistolle_. Jääkärivänrikki
_Korhosen_ oli myös jätettävä rintama vaikean sisäisen vatsahaavan
takia. 1:sen komppanian päällikkyyden vastaanotti vänrikki _Havas_
ja 2:sen komppanian jääkärivänrikki _Alex Frohne_, joka oli tullut
rykmentin palvelukseen vähän ennen Petserin rintamalle lähtöä.

Jääkärikapteeni _Hannula_ matkusti junalla Valkiin ja sieltä edelleen
hoidettavaksi Tarton sairaalassa. Matkalla hän sai kuulla, että
vihollinen oli edellisenä päivänä jo onnistunut tunkeutumaan aina
rautatielle saakka Vörun ja Valkin välillä, mutta panssarijuna oli
saanut sen jälleen karkoitetuksi.

Täydellinen pakokauhu vallitsi samaan aikaan Valkissa. Bolshevikit
olivat aivan kaupungin lähistöllä, olipa punaisten patrulli käynyt jo
Valk II rautatienasemallakin ja surmannut virolaisen vartioston. Pohjan
Poikain rykmentin rahasto oli siirretty Tarttoon. Rykmentin esikunnan
ja talousosaston henkilökunta oli kerännyt tavaransa rautatienasemalle.
1:sen pataljoonan esikuntakalusto oli lastattu rekiin, koska pelättiin,
ettei junilla enää päästäisi kaupungista. Siviiliväestö oli epätoivon
vallassa. Pohjan Poikain koko taistelutoiminnan tulokset olivat
hiuskarvan varassa.

Vihollinen oli aloittanut voimakkaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan
sekä Wolmarin että Marienburgin radan suunnalta. Väsyneet virolaiset
joukot eivät jaksaneet pitää puoliaan. Reservejä ei ollut. Vastikään
rintamalle tuodut apujoukot osoittautuivat taisteluun kykenemättömiksi.
Wolmarin suunnalla bolshevikien eteneminen oli toki saatu jotenkuten
pysähdytetyksi, mutta sitä suurempi oli vaara Koikylän suunnalla.
Koikylän kartano oli jo punaisten vallassa.

Kapteeni _Rihtniemi_ ja jääkärikapteeni _Påhlson_ keräsivät vaaran
ollessa uhkaavin pienen joukon Pohjan Poikia, enimmäkseen Valkiin
jääneen 3:nnen patterin sotilaitapa lähettivät sen 50 miehen
vahvuisena ja 5 konekiväärillä varustettuna maaliskuun 20 p:n iltana
panssarijunalla Koikylää kohden. Joukko ryhtyi taisteluun punaisia
vastaan, joiden eteneminen pysähdytettiin. Panssarijuna joutui
kuitenkin suureen vaaraan, kun punaisten onnistui särkeä rata sen
takaa, koettivatpa vielä estää sen korjaamisenkin. Pohjan Pojat
syöksyivät silloin ulos junasta ja karkoittivat vihollisen lyhyen,
mutta tuiman ottelun jälkeen. Rata saatiin uudelleen kuntoon. Pohjan
Pojat olivat senjälkeen vielä parina päivänä etuvartiopalveluksessa.
Punaisten rynnäkkö Valkia vastaan tälläkin suunnalla torjuttiin, ja
heidän täytyi vetäytyä kauemmaksi. Näissä kahakoissa vapaaehtoiset
menettivät 1 kaatuneen sotilaan, _Väinö Jaakkolan_ ja 2 haavoittunutta
sotilasta, kaikki 3:nnesta patterista.

Lähipäivinä virolaisten onnistui saada rintama jälleen
kokonaisuudessaan suljetuksi ja Valkin asema lujitetuksi. — Suurin
ansio kaupungin pelastamisesta kuuluu urhoollisille virolaisille
panssarijunien miehistöille.

Pohjan Poikain pienen joukon osanoton merkitys lopputulokseen sinänsä
ei voinut olla suuri. Sen huomattavin ansio oli nähdäksemme se, että
harvalukuiset virolaiset saivat uutta taisteluintoa kuultuaan, että
Suomalaiset Viron vapaussodassa — 35 suomalaisia oli mukana. Tällä
kertaa, jos milloinkaan, voidaan puhua Pohjan Poikain nimen varjon
merkityksestä taistelujen kulkuun.

       *       *       *       *       *

Tällä välin taistelut Petserin rintamalla olivat jatkuneet yhä
kiivaampina.

20 p:nä 1:sen pataljoonan 1:nen ja 2:nen komppania + 2/3 1:sestä
K.K.K:sta ja 1:nen patteri kokoutuivat Vastseliinaan ja lähtivät
marssimaan 2:nen komppania etumaisena kohti Ruskij Boria, joka oli
määrätty nyt kokonaan valloitettavaksi. 3:s komppania + 1/3 1:sestä
K.K.K:sta oli saanut käskyn jäädä edelleen Vastseliinaan suojaamaan
siellä olevaa rykmentin komentopaikkaa.

Saavuttuaan 5:nnen komppanian etuvartion luo, lähelle Ruskij Borin
kylää, 1:nen pataljoona levähti hiukan. 2:nen komppania sai käskyn
kulkea konekivääreineen suoraan kylää kohden ja vallata sen. 1:sen
komppanian tuli konekivääreineen tehdä kiertoliike vasemmalta metsien
kautta ja hyökätä vihollisen kimppuun sivulta ja takaa. Patterin piti
tukea komppanioiden etenemistä.

2:nen komppania lähti liikkeelle klo 9 ap. Vänrikki _Miettisen_
johtama, ryhmänvahvuinen kärki levittäytyi ketjuun. 2 raskasta
konekivääriä sijoitettiin keskelle, »Madsen» pikakivääri oikealle ja
»Lewis» konekivääri vasemmalle sivustalle. Komppania seurasi n. 200 m.
päässä. 1:nen komppania alkoi vähän myöhemmin edetä omaan suuntaansa.

2:sen komppanian kärki pääsi n. puolentoistasadan metrin päähän Ruskij
Borin kylän laidasta, ennenkuin se joutui laukaustenvaihtoon punaisten
kanssa. Tunnin kuluttua vihollinen vetäytyi syvemmälle kylään. 2:nen
komppania eteni silloin ketjussa kylän laitaan vastarintaa kohtaamatta,
mutta sitten alkoi hurja kamppailu kylän omistamisesta. Taistelua kesti
2 tuntia. Vasta sitten vihollinen, jonka vahvuuden sittemmin kuultiin
olleen 150 miestä ja 2 konekivääriä, luopui Ruskij Borista. Se alkoi
paeta. Mutta samalla 1:nen komppania syöksyi sen kimppuun sivusta, ajoi
sen hajalle ja jatkoi innokkaasti takaa-ajoa, kukkulalta kukkulalle.
Komppanian haltuun jäivät Mostokin, Veselkinan, Djatlevan ja Prjadlevan
kylät.

2:nen komppania majoittui taistelun tauottua Mostokin kylään jättäen
suuren kuormaston Ruskij Boriin ja varmisti tienoon lounaiseen ja
länteen. 1:nen komppania asettui Veselkinaan, varmisti kaakkoon ja
etelään ja lähetti kenttävartion Prjadlevaan.

Vartijoiden leväperäisyyden vuoksi suurehko vihollisjoukko pääsi
seuraavana yönä Djatlevaan, josta se 21 p:nä klo 4 aamulla teki
äkillisen hyökkäyksen 1:sen komppanian asemia vastaan.

Veselkinan kylä sijaitsee mäkien keskellä kuin padan pohjassa. N. 400
m. päässä kylästä olevalle, tienoota laajalti hallitsevalle kukkulalle
sijoitettu parivartio huomasi vihollisen vasta sitten, kun se oli jo
päässyt aivan lähelle. Toinen vartijoista riensi kiireen kaupalla
hätyyttämään komppaniaa, joka pian oli jalkeilla ja järjestäytynyt
taisteluun. Mutta ennenkuin se vielä ehti lähteä edes liikkeelle,
saapui toinenkin vartijoista hätäytyneenä kylään. Vihollinen oli jo
ennättänyt kukkulalle, ja vartion konekivääri oli jäänyt sen käsiin.

Varavääpeli _Hietakangas_ sai määräyksen joukkoineen vallata tärkeän
kukkulan takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hurraten miehet syöksyivät
ylös rinnettä välittämättä vihollisen luotituiskusta. Punaisten
täytyi peräytyä. Mutta varavääpeli _Hietakangas_ ei tyytynyt vain
karkoittamaan vastustajaa kukkulaltakaan ryhtyi ajamaan sitä kiivaasti
takaa. Tällöin hän puhdisti vihollisista Bogomolovan ja Molginan kylät.

1:nen komppania asettui senjälkeen Djatlevaan ja lähetti kenttävartion
Bogomolovaan sekä aliupseerivartion Molginaan. 2:nen komppania siirtyi
Prjadlevaan ja miehitti kenttävartioilla Nankinan ja Rogosinan.

Koko sen päivän, 21.3., kesti pataljoonan kohdalla yhtämittaisia
kahakoita vihollisen kanssa. Pataljoona sijoittautui päivän kuluessa
uudelleen. 3:s komppania saapui Vastseliinasta ja vaihtoi klo 6 ip.
2:sen komppanian, joka marssi rykmentin komentopaikkaa suojaamaan.
Kenttävartiot asetettiin. Niiden lisäksi 2:nen komppania lähetti
virolaisten pyynnöstä 1 kevyen konekiväärin miehistöineen Petruseen,
jossa se otti osaa kahakkoihin punaisia vastaan. Pataljoonan
käytettäväksi muodostettiin 2:sen patterin vanhoista tykeistä n.s. 3:s
patteri, joka asettui pataljoonan yhteyteen.

Pataljoonan tappiot olivat näiden taistelujen aikana seuraavat:
Pataljoonan v.t. komentaja, jääkäriluutnantti _Koivisto_ haavoittui,
mutta saattoi kuitenkin pysyä paikallaan. 1:nen komppania menetti 1
kaatuneen, sotilas _Väinö Niinisaaren_, 1 haavoittuneen aliupseerin
ja 5 haavoittunutta sotilasta, 2:nen komppania 2 kaatunutta, sotilaat
_Yrjö Räsäsen_ ja _Kalle Saarisen_, ja 3 haavoittunutta sotilasta
sekä 1:nen K.K.K. 2 kaatunutta, sotilaat Toivo _Lensun_ ja _Uuno
Raatikaisen_, ja 1 haavoittuneen aliupseerin.

2:nen pataljoona oli saanut käskyn puhdistaa Voronkinan, sittenkuin
1:nen pataljoona olisi vallannut Ruskij Borin. Viimemainitun
valtauksesta tiedon saatuaan jääkärikapteeni _Salminen_ antoi 20
p:nä 5:nnelle ja 6:nnelle komppanialle käskyn marssia Ruskij Boriin
ja hyökätä sitä kautta Voronkinan kimppuun, jota Pohjan Poikain
tykistö oli ampunut jo useampina päivinä. 4:nnen komppanian tuli
samanaikaisesti lähettää omalta suunnaltaan taistelupatrulleja
Voronkinan luoteisreunaan.

5:s ja 6:s komppania lähtivät liikkeelle, mutta niiden hyökkäys
Voronkinaa vastaan jäi kesken alkaneen lumituiskun vuoksi. Kylän
valtasi 4:s komppania lyhyellä, mutta kiivaalla taistelulla. Vänrikki
_Luostarinen_ kertoo siitä:

»Käskyn mukaan lähetän taistelupatrulleja. Saan vielä lisäksi 30
virolaista vasemmalle siivelle käytettävikseni. Valloitan ja miehitän
niiden ja 5 suomalaisen kera Alehnovan kylän Vakasarin pohjoispuolella
ja niinikään muutamia kukkuloita Shirkovan kylän pohjoisliepeiltä.
Saamme täten mainiot asemat, joista on hyvä jatkaa taistelupatrullien
lähettämistä.

»Noin klo 4 aikaan kuuluu kiivasta ammuntaa Voronkinan takaa. Ajattelen,
että nyt 5:s ja 6:s komppania hyökkäävät kylään. Tuli taukoaa kuitenkin
kohta. (Kuulin myöhemmin, että komppaniat olivatkin jättäneet
hyökkäyksen kesken.) Lähetän vänrikki _Niilo Reinikan_ ja aliupseeri
_Albin Pöyryn_ johdolla taas yhden 10-miehisen patrullin Voronkinaan.
Luulen kylän olevan tyhjän vihollisesta, kun sieltä ei enää ammuta
meitä kohden, ja arvelen, että vaikkei niin olisikaan, niin meidän
suunnaltamme yht'äkkiä hyökkäämällä yllättäisimme vihollisen. 3 ryhmän
kanssa olen asemissa valmiina ryntäämään perästä. Arveluni osoittautuu
oikeaksi. Hämmästynyt vihollinen menettää toimintatarmonsa, kun meidän
puoleltamme hyökätään.

»Seuraan patrullin kulkua. Se on jo kylän laidassa. Jokunen laukaus
pamahtaa. Patrulli jatkaa matkaansa. Ammunta kiihtyy. Silloin hyökkään
3 ryhmäni kanssa patrullin avuksi. Tavattuamme sen aloitamme kylän
puhdistuksen. Lyhyen, kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen n. 150-miehinen
vihollinen lähtee pakenemaan Kranzovaa kohden.

»Yhden ryhmän kanssa lähden puhdistamaan kylää itäänpäin lähetettyäni 2
ryhmää Shirkovan puoleiselle alueelle. Olen ratsain. Etenemme Kirovoa
kohden. Vihollista ei näy. Saavumme jo kartanon puistokujaan. On
hämärää.

»Yht'äkkiä ketju, n. 150 miestä, ilmestyy kartanon takaa. Luulen
sitä virolaisiksi, jotka mahdollisesti ovat aloittaneet etenemisen
vasemmalta käsin. Molemmin puolin lähetään. Tultuamme n. 100 m. päähän
annan pojille merkin seisahtua. Silloin erotan venäläisiä sanoja.

»Bolshevikeja!

»Nyt nekin huomaavat meidät ja alkavat epäillä, mutta eivät vielä
näy olevan varmoja, ehkä luulevat meitä Kranzovasta tuleviksi
'tavaritsheiksi'.

»Ajattelen, että hukka meidät perii. Takanamme on aukeaa yli kilometrin.
Edessä olevasta ketjusta 3 miestä lähenee tarkastamaan, keitä me
olemme. Aliupseeri _Aatu Hiivan_ kanssa lähden niinikään muutaman
metrin lähemmäksi. Vieläkin näet ajattelen, että jospa ne sittenkin
ovat virolaisia. Kujan puut vielä hämärän lisäksi varjostavat, niin
ettei voi erottaa käsivarsinauhoja.

»Tulemme näin 50 m. päähän bolshevikisotilaista. Yht'äkkiä he huutavat:
finljandskija tai jotakin siihen tapaan. Kiroten laukaisen browninkini
ja _Hiiva_ kiväärinsä. Yksi miehistä kaatuu. Käännän hevoseni ja huudan
pojille, että he peräytyisivät. Alamme rientää Voronkinaa kohden.

»Vihollisketju ampuu. Kuulaa tulee. Korvissa vinkuu. Kannustan
hevostani. Browninki on lujasti kourassa. Aivoissa on vain yksi ajatus:
jos hevonen kaatuu tai minä haavoitun ja putoan hevosen selästä, niin
en elävänä antaudu. Browningissani on vielä 5 kuulaa: 4 ryssille, 1
minulle itselleni.

»Ammunta kiihtyy. Kannustan entistä tiukemmin. Ystäväni Liisu-ratsu
näyttää ymmärtävän tilanteen. Matalana korskuen laukkaa, lentää yli
särjetyn sillan. Hiljennän vauhtia, sillä huomaan, että kuulat lentävät
ylitse.

Vänrikki _Reinikka_ on joukkoineen saapunut kylän reunaan. Kohta pojat
tulevat perässäni. _Hiivalta_ on mantteli siekaleina, mutta miehessä ei
ole naarmuakaan. Bolshevikit hämmästyivät kai niin, etteivät muistaneet
tähdätäkään, laukoivat vain. Jos he olisivat malttaneet oikein ampua,
olisimme kaatuneet joka mies aukealle. Komennan tulta hovia kohden.
Kohta vihollinen vetäytyy jälleen takaisin.

»Minut kutsutaan pataljoonankomentajan luo. Siellä tiedetään jo
tapahtuma. Pataljoonankomentaja ehdottaa, että tekisin poikineni
hyökkäyksen Kirovon kartanoon. Mielihyvällä suostun siihen, saanhan
siten maksaa äskeisen löylyn.

»Menen komppaniaan ja ilmoitan aikeen miehistölle. Mutta pojat
ovat siksi väsyneitä monen päivän ponnistuksista — useilta ovat
sitäpaitsi jalat paleltuneet — etteivät he mielellään vapaaehtoisesti
lähde. Ainoastaan 8 miestä tarjoutuu. Se on liian vähän. Ilmoitan
pataljoonankomentajalle, ja hän ymmärtää kyllä poikien aseman. 4:s
komppania on ollut koko ajan etulinjoilla, ja on ollut jo puhetta, että
se siirrettäisiin muutamaksi päiväksi lepäämään.»

4:s komppania majoittui Vakasariin, 5:s ja 6:s komppania Voronkinaan ja
2:sen pataljoonan esikunta ambulanssin kera Solovjevaan.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 haavoittuneen sotilaan ja
5:s komppania 5 haavoittunutta sotilasta sekä patteri 1 haavoittuneen
sotilaan.

Neiti _Pohjala_ kertoo Voronkinasta:

»Taistelun tauottua kylä on aivan hävityksen vallassa — pääasiassa
meikäläisten tykkitulen tuhoa. Mökki toisensa vieressä on
tuhkaraunioina. Aavemaisia, matalia kiviseiniä vain on pystyssä.
Vaatearkkuja ja huonekaluja on siirretty pihamaalle, jotta säästyisivät
tulipalolta. Savu nousee kytevistä raunioista, paikoin on vielä
ilmitulta.

»Kun tulen kylään, tapaan siellä vanhan, kumaraselkäisen vaimon,
joka vipulaitteessa kantaa kahta vesiämpäriä. Virolaiseen 'tere'
tervehdykseeni saan venäläisen vastauksen.

»'Onkohan tuokin bolsheviki?' kysäisee toverini.

»'Eihän tuollainen enää voi olla bolsheviki eikä mensheviki, ei
punainen eikä valkoinen.'

»'Niin, siinä on vain kohta hautaan vierivä ihminen.'

»Eukko pysähtyy eteemme, laskeutuu polvilleen. Ristinmerkkejä tehden
ja venäjänkieltä oudosti murtaen selittää hän viimeisten päivien
tapahtumia. He ovat maanalaisissa kellareissaan maanneet suojaa etsien,
'paha mies' on ryöstänyt heidän tavaransa, monta miestä tullessaan
murhasi, vielä useamman lähtiessään.

»Ihmisiä ilmaantuu vähitellen kylään. Muutamia olkikattoisia hökkeleitä
on aivankuin huomaamatta säästynyt. Niiden varjossa harmaahapsiset
vanhukset ja paljasjalkaiset lapset värjöttävät. Yön viima käy läpi
ohuen vaatekerran, kyyneleet vierivät poskelle.

»Siellä täällä makaa bolshevikien rääkkäämiä ihmisiä, joiltakin on niska
väännetty nurin, toisilta sormet katkaistu j.n.e.

»Eläimiäkin on joutunut tulen uhriksi. Palaneita eläinruumiita makaa
navettojen raunioissa.

»Kylän pienessä katolilaisessa temppelissäkin on hävityksen jälkiä.
Jumalankuvat ovat rikki ja heitettyinä pitkin lattiaa.»

Seuraavana päivänä, 21.3., 2:nen pataljoona oli vilkkaassa toiminnassa.
4:s komppania sai käskyn lähteä liikkeelle klo 9 ap., vallata
Shirkovan kylän ja edetä sieltä aina Nastahinaan. 6:nnen komppanian
ja 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta tuli samanaikaisesti hyökätä
Voronkinasta Kirovon kartanoon.

Päivän taistelut olivat erittäin kiivaat. Molemmin puolin tykistöt
olivat vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania valtasi nopeasti
Shirkovan, mutta Nastahinasta vihollinen ei luopunut yhtä pian. Se
piti myös kauan puoliaan Kirovossa, mutta klo 5 ip. se oli pakotettu
luopumaan kiivaan taistelun jälkeen Nastahinasta, Kirovosta ja
Valujevosta.

Vänrikki _Luostarinen_ kertoo päivän taisteluista, jotka olivat
kaikkein raskaimmat 4:nnelle komppanialle, seuraavaa:

»Shirkovan kylä on korkeilla vuorilla Voronkinan ja Kirovon
pohjoispuolella. Otamme asemat kylän lounaisreunalla ja aloitamme
hyökkäyksen heti aukeita kukkuloita myöten kauheassa ristitulessa.
Taistelemme tuimasti talo talolta, kukkula kukkulalta — aina vain
eteenpäin.

»Parin tunnin ottelun jälkeen saammekin kylän haltuumme. Otamme asemat
ja avaamme tulen Nastahinaan ja Kirovoon päin. Kuulaa tulee joka
suunnalta. Urhoollinen ja rohkea vänrikki _Reinikka_ haavoittuu, miehiä
niinikään, toinen toisensa jälkeen. Mutta asemissa on pysyttävä, jos
mieli 6:nnen komppanian saada Kirovo. Yhä useampia haavoittuu. Koetan
lohduttaa ja rohkaista poikiani.

»Taistelu kestää koko päivän. Emme saa ruokaakaan. Vihollinen tekee
sisukasta vastarintaa.

»Jotkut ovat jo niin rasittuneita, että napisevat — eivät pelosta,
vaan väsymyksestä. Miehet ovat tapelleet, nähneet nälkää, eivätkä
ole saaneet nukkua. Monen hermosto on niin pilautunut, että he eivät
pääse uneen edes vähäisinä lepohetkinään. Mutta ei auta — Nastahina on
määrätty valloitettavaksi, ja me valloitamme sen.

»Vihollinen pitää yllä kiivasta tykkitulta. Mutta vihdoin sen täytyy
antaa perään. 6:s komppania hyökkää Kirovoon, me Nastahinaan ja illalla
klo 5 ne on vallattu. Punaisilta on kaatunut kymmenittäin miehiä.

»Koko yön on raskasta vartiopalvelusta. Kuljen vartiopaikasta toiseen.
Poissa on miehistä entinen reippaus. Koetan rohkaista:

»'Kohta olemme Pihkovassa.'

»'Emme pääse sinne. Pieneksi käy joukkomme, jos tällaisia päiviä tulee
useampia. Moni ystävä on poissa. Emmekä me ole tulleet valloittamaan
Virolle alueita, vaan vapauttamaan veljesmaata. Sopimus oli vain
rajalle asti, ja nyt olemme Venäjän maassa. [Erehdys!]

»Koetan selittää, että sitä parempi, jos jaksaisimme mennä vaikka
Moskovaan saakka. Mutta se ei auta. Pojat ovat väsyksissä: koti-ikävä
kaivaa heitä. Epätoivo pyrkii mieliin yhtämittaisissa taisteluissa.»

2:sen pataljoonan tappiot olivat: 4:s komppania: 1 kaatunut, sotilas
_Edvard Niikkula_, 1 haavoittunut upseeri, vänrikki _Reinikka_, 1
haavoittunut aliupseeri, kersantti _Viljo Valtanen_, joka sittemmin
kuoli haavoihinsa, ja 9 haavoittunutta sotilasta, joista _Teodor
Tuomela_ kuoli myöhemmin haavoihinsa; 5:s komppania: 1 haavoittunut
upseeri, jääkärivänrikki _Dahlman_, 1 haavoittunut aliupseeri ja 4
haavoittunutta sotilasta, joista 1, sotilas _Juho Ahonen_, kuoli
myöhemmin haavoihinsa; 6:s komppania: 3 haavoittunutta sotilasta sekä
2:nen K.K.K.: 1 kaatunut, sotilas _Eino Lahti_, ja 1 haavoittunut
sotilas.

Tämän päivän taistelut jäivät 2:sen pataljoonan viimeisiksi.
Yhtämittaisen marssimisen, taistelemisen ja vartioimisen uuvuttamat ja
lakkaamattomien hälyytysten ja tykkitulen hermostuttamat komppaniat
eivät jaksaneet enää. Ensimmäisenä 4:s komppania ilmoitti 22 p:nä, että
sotilaat eivät tahdo enää edetä kauemmaksi.

Se siirrettiin Voronkinaan lepäämään ja tilalle Nastahinaan lähetettiin
6:s komppania. Koko pataljoonan miehistö tahtoi yleisesti kotiin.

Vänrikki _Luostarinen_ kertoo näistä pataljoonan viimeisistä vaiheista
Petserin rintamalla:

»Huomaan miehistössä kiihtymystä. Aliupseerit selittävät, että toiset
komppaniat eivät aio enää edetä. Iltapäivällä eräs sotilas tuo minulle
kirjelmän, jossa miehistö ilmoittaa, ettei se enää lähde näin vähin
joukoin hyökkäämään. Teen raportin pataljoonankomentajalle. Menen
puhuttelemaan miehiä.

»Selitän, ettei meidän enää tarvitsisikaan tehdä monta hyökkäystä,
ennenkuin olisimme Isborskissa. Mutta he vastaavat, että virolaiset
eivät kuitenkaan kykenisi sitä pitämään. Isborskin kävisi samoinkuin
Marienburgin. Emme me ole palkkasotureita, vaan veljeskansan auttajia.
Meitä on jo mennyt l/2 komppaniaa, jäljellä on vain viitisenkymmentä
miestä, asekuntoisia vain 30—40, ja koska toisetkin komppaniat
kieltäytyvät etenemästä, emme me yksin lähde. Olemme olleet jo 3 kk.
rintamalla saamatta lomaa. Varustukset ovat huonot, ei ole jalkineita.
Kotimaassa suunnitellaan sitäpaitsi Pietarin retkeä. Sinne meidän
on päästävä. Vaaterahoja emme ole saaneet. Olemme olleet 2 viikkoa
yhtämittaisissa taisteluissa. Kärsineet vilua. Vaatteet kuhisevat
täitä. Yöllä ei saa lepoa. — Näin he selittävät. Ja minä ymmärrän
heidät, vaikka sydäntä kirvelee ajatellessa, että nytkö käännymme, nyt,
kun vihollisen vastustus on murrettu ja 3 rykmenttiä tuhottu. Vaikka
olemmehan jo nytkin tehneet paljon.

Edessä olevat maisemat ovat aukeita. Yhtä aavaa kilometrittäin.
Pihkovan suot häämöttävät takana. Ehkä poikia vaivaa aavistus, että jos
jatkamme, käy meidän kuin karoliinien, jotka kuolivat Liettuan soille.

»Lisäksi vaikuttaa poikiin lamauttavasti tieto, että vihollinen uhkaa
Valkia. He ajattelevat, että Viro ei kykene puolustamaan sitä, minkä
me valloitamme. Kansa on sitäpaitsi käynyt kiittämättömäksi. Miksi
uhraisimme enempää kallista verta? — Nämä ovat noiden rakkaiden,
urhoollisten poikieni ajatukset. Sama henki on koko pataljoonassa.»

Neiti _Pohjala_ kirjoittaa:

»6:nnen komppanian olo Nastahinassa on ehkä tukalinta. Kerrankin
sotilaat vasta viime hetkessä pelastuvat palavasta asunnosta.

»Tapaan siellä erään pohjalaispojan, joka kylän ulommaisessa laidassa
seisoo vahdissa. Hän on väsynyt, yskii pahasti, tuntee nälkää ja vilua
sekä näyttää hiukan levottomalta, vaara kun on liian lähellä.

»'On ollut verinen päivä tänään', sanon.

»'Niin on. Kyllä sitä väkistenkin tulee ajatelleeksi, kannattaako tämän
kansan tähden uhrata näin paljon. Nytkin on valloitettu ryssäläisiäkin
kyliä virolaisille. Mutta kyllä meidän pojat omaa maataan eniten
ajattelevat, kun täällä taistelevat. Oman maan kunniahan tässä myöskin
on kysymyksessä.'

»Ajattelen kertoa, että olemme saaneet Suomesta sähkösanoman, jossa
ilmoitetaan, ettei Virossa kaatuneilla ole isänmaassa tilaa, mutta
sanat kuolevat huulilleni. Hän taistelee isänmaansa puolesta, hän
uskoo, että hänen työnsä, kaikki se kärsimys, vaiva ja elämän alttiiksi
paneminen ymmärretään täysin kotimaassa, ja tuo tietoisuus kannustaa
häntä kuolemankin edessä. Kukapa voisi riistää hänen ainoaa uskoaan,
joka auttaa häntä kurjuudenkin keskellä?

»Käännyn takaisin, tykkien jyske yhä kiihtyy. Kun olen jonkin matkaa
kulkenut, kuulen takanani hevosen kavioiden kopseen. Katson ja näen
sanitäärien kuljettavan matalassa reessä harmaatakkista, veristä
sotilasta.

»'Mistä tämä?' kysyn.

»'Tuossa ladon vieressä oli vahdissa, bolshevikien granaatti tuli ja
pirstoi koko miehen.'

»'Minne viemme ruumiin?' kysyvät sanitäärit.

»' En oikein tiedä, kun Suomessakaan ei kuulu olevan tilaa Virossa
kaatuneille.'

»Sotilaita kokoontuu ympärille. Muutamat ovat jo aikaisemmin saaneet
tietää sähkösanoman sisällyksen, jossa ilmoitetaan, ettei Suomi huoli
maansa puolesta kaatuneen sotilaan ruumista. Nyt he tahtovat saada
siitä varmuuden, ja kun kuulevat, että asia todellakin niin on, tulee
väsymyksen uurtamiin piirteihin outo katkeruuden jäykistys. Eräs
sotilas virkkaa:

»'Me olemme kadottaneet isänmaamme, minä en palaa koskaan takaisin,
liityn Viron armeijaan.'

Sanitäärit lähtevät kuljettamaan ruumista edelleen. Jo neljäs Oulun
pojista on Pihkovan rintamalla henkensä menettänyt.

»Jokainen lähtee työhönsä sanaakaan sanomatta. Väsymys tunnetaan
kymmenkertaisena.»

Näinä rintamalla olon viimeisinä päivinä 6:s komppania menetti 2
kaatunutta sotilasta, _Nikolai Pällin_ sekä _Väinö Paason_, jonka
kaatumisesta yllä on kerrottu, ja 1 haavoittuneen sotilaan.

Yleinen väsymys oli vallannut 2:sen pataljoonan. Halu päästä pois
rintamalta kasvoi ja laajeni yhä. Pataljoonan sotapäiväkirja mainitsee
24—26 p:ltä ainoastaan: »Mieliala lamaannuksissa», mutta jo 27 p:ltä se
kirjoittaa: »Mieliala äärimmäisen kiihoittunut.»

Pataljoonan kieltäytyminen etenemästä ei kuitenkaan vaikeuttanut
tilannetta rintamalla. Jo 21 p:nä oli näet jääkärimajuri _Snellmanille_
saapunut eversti _Kubbolta_ käsky keskeyttää operatsioni, kunnes ilmat
lämpiäisivät, ja pakkasta jatkui yhä. Etenemistä Panikovitshia kohden
tältä suunnalta ei siis missään tapauksessa olisi jatkettu välittömästi.

22 p:nä tapahtui sitäpaitsi Viron armeijan ylipäällikön, kenraali
_Laidonerin_ ja eteläisen rintaman ylipäällikön, eversti _Puskarin_
välillä eteläisen rintaman tilannetta koskeva keskustelu, josta
niinikään käy selville, että ylimmät päälliköt olivat päättäneet
toistaiseksi keskeyttää Petserin ja Isborskin operatsionin. Se oli,
Viron operatiiviesikunnan päiväkirjan mukaan, sisällöltään seuraava:

Eversti _Puskar_:

»Viime päivien kovan kylmyyden vuoksi Isborskin operatsioni jäi tästä
päivästä lukien väliaikaisesti pysähdyksiin siksi, että tappiot ovat,
etupäässä kovan pakkasen takia, suuret. On paljon paleltuneita.
Vasemmalla sivustalla 7:s rykmentti on valloitetulla Orravan linjalla,
sille tueksi olemme lähettäneet 2 panssariautoa. Edelleen etelää
kohden rautatien tienoilla vihollinen koettaa häiritä 2:sta rykmenttiä
vain vakoilulla. Juuri eversti _Kubbolta_ saatujen tietojen mukaan
Pohjan Pojat ovat lähestyneet Panikovitshia, ja siellä taistelu on
käynnissä. Yleensä vastustaja idässä yrittää kaiken aikaa keskittää
joukkojaan heikon 7:nnen rykmentin vasenta sivustaa vastaan. Se on
sille sitäkin helpompaa, kun meidän rajavartiopataljoonamme osat ovat
vasta Räpinässä ja suuri aukko jää niiden ja 7:nnen rykmentin vasemman
sivustan väliin. Sinne tyhjään kohtaan yritimme ja yritämme edelleen
sijoittaa venäläisiä, mutta huolimatta kaikista käskyistä he ovat
tähän mennessä päässeet vasta vähän Räpinän eteläpuolelle. Sittenkin
luulemme, että idässä olemme nyt enemmän tai vähemmän vahvoja. —
Suomalaisten länsipuolella Viljandin, Tallinnan ja Tarton pataljoonat
ovat entisillä paikoillaan. 1:nen ratsurykmentti, jonka eilen piti
Viljandin ja Tallinnan pataljoonien väliltä tunkeutua vihollisen
selän taa työntääkseen sen Vörun suunnalta takaisin viertotietä
kohden, ei saanut tehtäväänsä suoritetuksi, kun rykmentti lähti
kaikista annetuista ohjeista huolimatta liikkeelle liian myöhään,
eikä voinut murtautua kauaksi. Samoin se ei tänäänkään onnistunut
täyttämään tehtäväänsä, yön kuluessa vihollinen oli näet täksi päiväksi
sulkenut siltä lujemmin tien. Nyt rykmentti on Viljandin ja Tallinnan
pataljoonien välillä yrittääkseen, jos asianhaarat sen suinkin
sallivat, uudelleen Vastseliina—Meksin kautta bolshevikien taakse.
— Edelleen länttä kohden Tallinnan pataljoonan osat ovat liikkuneet
Sennenin kautta eteläänpäin. Totta puhuen on vihollinen vastustanut
viime aikoina hyvin sitkeästi, yrittänyt hyökätä oikein tuimasti ja
— mikä on pahinta, ja mitä vastaan meidän pienin voimin on vaikeaa
taistella — koettanut käyttää kaikenlaisia pieniä metsäteitä ilmestyen
meidän selkämme taakse. Kaikkein vaikein asema on tänään kapearaiteisen
rautatien suunnalla, jossa vihollisen on onnistunut valloittaa Koikylän
kartano. Tästä piiristä se tekee vakavia yrityksiä Karulan kartanoon.
Sitä vastassa olevat kapearaiteisten panssarijunien voimat ovat hyvin
pienet. Scoutit ovat lähteneet pois, uusi täydennys on harjautumatonta
taisteluissa, ja sitäkin on liian vähän. Yksi panssarijuna ja
paikallisen suojeluskunnan osat ovat Ahejärven ympäristössä. Sitäpaitsi
siirrämme tälle tienoolle yhden kevyen patterin. Mutta se kaikki on
liian vähän, kun 3 vihollisen lättiläistä rykmenttiä toimii tällä
suunnalla. Koska on vaikeaa saada jalkaväkeä avuksi, aiomme käyttää
hyväksemme merimiehiä. Mutta hekin ovat niin perin vilustuneita ja
väsyneitä, että, kapteeni _Irwin_ sanojen mukaan, heihin ei nyt ole
luottamista. Olisi varmaankin siis kaikkein parasta, jos koettelisimme
eversti _Jansenin_ rykmenttiä [valkoisten lättiläisien ensimmäinen,
Virossa järjestetty joukko] lähettämällä sen kapearaiteisen rautatien
suuntaan, Hoppenhofia kohden. Jos se suoritettaisiin nopeasti, olisi
se paras apu. Kaiken sen järjestämisestä en ole vielä puhunut eversti
_Jansenin_ kanssa. Luultavasti hän ei kuitenkaan vielä huomenna voisi
siellä ryhtyä toimimaan. Sitäpaitsi en vielä tiedä, kuinka mielellään
hän tahtoo edetä Marienburgin suuntaan. Missä on Kalevan maleva? Olen
odottanut sitä, mutta en ole kuullut siitä mitään.»

Kenraali _Laidoner_:

»Teidän suunnitelmanne lättiläisten suhteen on oikea, ja he ovat
täydellisesti käytettävissänne. Aikomuksemme olikin aikanaan hyökätä
Marienburgin kautta Kreitsburgiin. ‒ ‒ Kalevan maleva lähti tänään
Kortista klo 4 ip. Valkiin. Scoutit kokoutuvat Viljandiin. Aion
muodostaa niistä yhden kunnon pataljoonan ja uskon, että sitä
voidaan koetella jo lähipäivinä. Kun Petserin suunnassa operatsionin
pysähdytitte, niin pidättäkää suomalaisiakin; heidän on turhaa yksin
hyökätä. Teidän lähin tehtävänne on nyt järjestää kapearaiteisen
rautatien suuntaa, ja sitten tulee muodostaa uusi suunnitelma, missä ja
miten toimia.»

Eversti _Puskar_:

»Suomalaisten hyökkäys Panikovitshin suunnalla jää itsestäänkin
pysähdyksiin. Panikovitshi on nykyhetkellä myöskin tärkeä senvuoksi,
että suljemme viertotien. Suomalaisten lisäksi myöskin 2:sen ja
7:nnen rykmentin osat etenevät; muuten vihollinen voisi sieltä
liikkua hitaasti eteenpäin länttä kohden, niinkuin tämän päiväisistä
tapauksista voi huomata. Samaa vakuuttavat kaikki vangit. Siksi emme
voi Isborskin suunnalla jäädä paikoillemme toimettomiksi. — Tänä yönä
koetamme toimittaa _Kuperjanovin_ pataljoonan Valkiin. Se on ainoa
reservi, mitä meillä nyt on käytettävissä.»

Kenraali _Laidoner_:

»En tarkoittanut, että Teidän tulisi muuttaa suunnitelmianne, vaan että
jos Te jossakin olette pysähdyttäneet hyökkäyksen, niin on tarpeen,
etteivät naapurirykmentitkään toimi yksinään.»

Eversti _Puskar_ erehtyi kuitenkin väittäessään, että suomalaisten
hyökkäys oli jäävä itsestään pysähdyksiin. 2:nen pataljoona ei tosin
enää edennyt, mutta 1:nen oli sitä vilkkaammassa toiminnassa.

22 p:n aamuna 1:sen komppanian 3-miehinen patrulli joutui Kastlinan
kylän laidassa viertotiellä taisteluun vihollisen kanssa. Yksi Pohjan
Pojista jäi haavoittuneena kentälle. Jäljelle jääneet pääsivät lievästi
haavoittuneina takaisin.

Jääkäriluutnantti _Koivisto_ päätti silloin ryhtyä hyökkäykseen ja
antoi käytettävänään olevalle patterille käskyn avata tulen Kashinaa
vastaan. 3:nnen komppanian tuli edetä Rogosinasta Goronzarovan,
Shumilkinan ja Madalovan kautta viertotielle ja hyökätä sitä pitkin
Kashinaan. 1:sen komppanian tehtävänä oli asettua asemiin Molginan
kylän etelälaitaan pitäen vihollisen huomiota sinne kiinnitettynä,
lähettää 1 ryhmä 1 konekiväärin kera kaikessa hiljaisuudessa
bolshevikien selän taa ja rynnätä sitten yhdessä 3:nnen komppanian
kanssa Kashinaan.

3:s komppania lähti Rogosinasta liikkeelle klo 12 päivällä ja tapasi jo
15 minuutin kuluttua 100 miehen ja 1 konekiväärin vahvuisen vihollisen
Shumilkinassa. 45 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen
punaiset lähtivät sekasorrossa pakenemaan jättäen taistelukentälle 20
ruumista. Senjälkeen komppania pääsi vastarinnatta viertotielle ja
lähti etenemään Kashinaa kohden.

Siellä majailevan, 150-miehisen vihollisen huomio oli kokonaan
kiintynyt maantien pohjoispuolella olevan Molginan kylän luona
asemissa olevaan l:seen komppaniaan. 3:nnen komppanian hyökkäys tuli
sille täydellisenä yllätyksenä. Kun lisäksi 1:nen komppania ryhtyi
samaan aikaan ryntäämään Kashinaa vastaan, hajautuivat bolshevikit
täydessä pakokauhussa. 31 vihollista antautui vangiksi, kymmenkunta
jäi kaatuneina kentälle. Kashinan itäpuolelle lähetetty ryhmä 1:sestä
komppaniasta kävi idästä vielä pakenevien kimppuun avaten tuhoisan
tulen. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 1 »Colt» konekivääri, muutamia
kymmeniä kiväärejä ja 30.000 kiväärinpanosta.

Senjälkeen luutnantti _Jokioinen_ eteni 20 miehen kera Einsiedelei
Mihalkinaan, joka valloitettiin puoli tuntia kestäneellä taistelulla.

1:nen komppania majoittui Kashinaan, kenttävartiot Einsiedelei
Mihalkinassa, Patsevassa ja Shumilkinassa. 3:s komppania asettui
Molginaan, varmistus Nankinassa.

Pataljoonan tappiot olivat: 1:nen komppania: 3 haavoittunutta sotilasta
ja 3:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista m.m.:

»Tykistöllemme on annettu määräys pommittaa Kashinan kylää. Äärimmäiset
talot leimuavat siellä jo tulessa.

»Yön aikana bolshevikit ovat kuljettaneet satoja kuormia asemiemme
ohitse, ryöstötavaraa ja ammuksia. Vielä nytkin kuuluu tieltä vähän
väliä reen jalasten kitinää. Asetamme kevyen konekiväärimme mainiolle
paikalle, josta voimme pitää silmällä palasta leveästä viertotiestä.

»Jo pistäytyvätkin näkyviimme hevonen ja korkea tavarakuorma.
Konekiväärimme pääsee ääneen.

»'Sivu', kuiskaa ampujamme lyhyesti ja jää odottamaan toista.

»Pian se saapuukin. Ampujamme parantaa asentoansa. Varmistin on vedetty
alas. Minä olen työntänyt kasetin paikoilleen. Tata-ta-ta... Hevonen
kaatuu, koettaa nousta, mutta turhaan ja jää sitten retkottamaan
aisojen väliin kuin uupunut kuormakoni ainakin.

»3:s komppania on alkanut hyökätä, ja me seuraamme esimerkkiä. Yksi
ryhmä on lähetetty metsän kautta sulkemaan poispääsyä. Sen suunnalta
kuuluu jo laukauksia.

»Syöksymme eteenpäin. Tapaamme haavoittuneen patrullimiehemme vielä
hengissä, joskin voimattomana. Toinen koura puristaa munapommia, jonka
ympärille sormet ovat takertuneet raudanlujina. Sanitäärit vievät hänet
sidottavaksi.

»Ryntäämme ohi palavien rakennusten. Mikä helvetillinen kuumuus, rätinä!
Kattoja luhistuu alas kumeasti paukahtaen, ja polttavia kipinöitä
sinkoaa ylös korkeuteen.

»Saamme joukon vankeja. Likaiset bolshevikisotilaat ajamme kuin karjan
yhteen kohti. On määräys lähettää ne virolaisille. Yht'äkkiä laukaus
pamahtaa, ja kuula viheltää ohitsemme. Kuin sähköiskun saaneina
vilkaisemme ympärillemme. Epäluulomme kohdistuu vankeihin.

»'Kädet ylös!'

»Vangit nostavat kätensä. Silloin pamahtaa uudelleen. Nyt meille
selviää, että jostakin talosta ammutaan. Sisukas kommunisti on
piilottautunut erääseen tupaan. Piiritämme talon, ja mies saa pian
surmansa. ‒ ‒ ‒

»Kenttävartiota on aivan rasitukseen asti. Koko komppania on huvennut
50 mieheen, eikä niistä puoletkaan ole aivan terveitä. Täitten kanssa
olemme helisemässä, vaatteita kun ei ole voinut muuttaa viikkokausiin.

»Saamme lehtiä. Niitä on tullut koko, joukko, kirjeitä samoin. Ne
luetaan koko lailla tarkoin ja kuluvat aivan resuiksi.

»'Mitä sinne kotiseudulle kuuluu?'

»'Terveinä ovat ja hartaasti toivovat takaisin.'

»'Vai niin.'

»Kuiva: vain niin.

»Palelemme. Minä en ole viikkokausiin vetänyt saapasta jalastani.
Rikkinäinen sukka on kuin liimautunut kiinni ihoon.

»Saamme sitten eräänä päivänä sukkia. Miten tervetulleita ne ovatkaan!
'Lottiemme' kutomia siellä kotimaassa. Kun vedän sukkaparini jalkaan,
kahisee sisällä jokin paperi. Tervehdys Suomesta! Sirolla naisen
käsialalla piirrettynä: 'Sinun puolestasi rukoileva tyttösi N.N.»
Jostakin Pohjanmaalta. En ole joutanut kirjoittamaan, ei tullut sitä
tehdyksi. Tapeltiin ja unohdettiin...'»

Kashinan valtauspäivästä kertoo joukkueenjohtaja _Sammalisto_ vielä
seuraavan pikku tapahtuman:

»Samana iltana kuin kylään hyökättiin, sattuu eräs hauska tapaus.
Kiireesti peräytyessään bolshevikit ovat jättäneet jälkeensä m.m.
puhelinjohtonsa, joka vie heidän nykyiseen olinpaikkaansa.

»Viertotiellä etuvartiossa olevat Pohjan Pojat huomaavat, miten
puhelinjohto, joka on maantien ojassa, hiljalleen liikkuu viholliseen
päin. Mitäs muuta kuin he käyvät lankaan kiinni ja yrittävät vetää
sitä takaisin. Se onnistuukin aluksi. Mutta kun vastustaja saa
'apujoukkoja', rupeaa kissanhännän veto käymään tasaväkiseksi, kunnes
lanka tuntemattomasta syystä katkeaa lopettaen tämän harvinaisen
voimainmittelyn. Bolshevikit siitä suuttuneina alkavat kiivaasti ampua
kaikilla aselajeilla etuvartiostomme majapaikkaa saadenkin sisällä
tuvassa olevat kiireimmän kaupalla ajetuiksi vähäksi aikaa ikkunasta
ulos.»

Seuraavana päivänä, 23.3., Pohjan Pojilla ei ollut huomattavia
taisteluja. Etuvartijat kahakoivat keskenään. Vihollisen tykistö
pommitti myös koko päivän Einsiedelei Mihalkinaa. Jääkäriluutnantti
_Koivisto_ antoi käytettävänään olevien tykkien niinikään iltapäivällä
ampua hakutulta Pienen ja Suuren Mihalkinan kyliin. Päivän kuluessa
haavoittui tykistöstä 2 sotilasta.

2:nen komppania sai saman päivän aamuna käskyn klo 5 lähteä auttamaan
pataljoonan muita komppanioita ja jättää Vastseliinan 2:sen pataljoonan
suojattavaksi. Se marssi vihollista tapaamatta Vitkan, Patalkinan ja
Shumilkinan kautta Kashinaan, jonne se saapui klo 11 ap. Se vaihtoi
heti 1:sen komppanian kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa olevaa
lukuunottamatta, jonka 3:s komppania otti vastaan. 1:nen komppania
pääsi lepäämään Molginaan kootakseen voimia seuraavan päivän taisteluja
varten.

24 p:n sotatoiminnan päämääränä oli Pienen ja Suuren Mihalkinan
valtaus. 1:sen komppanian tuli siinä suorittaa päätehtävä. Sen oli
kierrettävä vasemmalta metsien kautta vihollisen asemien selkäpuolelle
tykistön ampuessa Pientä ja Suurta Mihalkinaa ja 3:nnen komppanian
Einsiedelei Mihalkinassa olevan kenttävartion pitäessä punaisten
huomiota länteenpäin suunnattuna.

Vänrikki _Havas_ mainitsee l:sestä komppaniasta:

»Iltapäivällä 1:nen komppania on saanut raskaan vartion vaihdetuksi
harteiltaan ja saa hetken — ensimmäisen koko rintamakaudella — levätä.
Pojat ovat äärettömän uupuneita. Uni ei silti tahdo tulla silmään. Ilma
pienissä, täyteen sullotuissa tuvissa on tukahduttavaa. Iho kutisee.
Uuden vaikean taistelun odotus jäytää mieliä. Osa miehistä ei ole
nukkunut vielä lainkaan, kun klo 3 aamulla hätyytetään ulos, viimeiseen
taisteluun, kuten on luvattu.

»Komppania ei ole enää sama reipas taistelujoukko kuin aina ennen. Se ei
pelkää nytkään, mutta miesten katseissa on miltei tuskaista uhmaa. Yön
pimeässä jonomme lähtee painumaan metsään pitkin kehnoja jalkapolkuja.»

»Samaan aikaan Pohjan Poikain tykit aloittivat tulen vihollisen
miehittämiä kyliä vastaan ja ampuivat ne kolmesta kohden palamaan.
Kylissä roihuavat tulipalot olivat hyökkääjille suureksi avuksi
tienosoittajina.

»3:nnen komppanian 12-miehinen kenttävartio avasi tulen klo 4 ap. Suurta
ja Pientä Mihalkinaa vastaan ja ryhtyi käyttäen taitavasti hyväkseen
luonnon tarjoamia etuja etenemään bolshevikien kiivaasti ampuessa.

»Sillä välin 1:nen komppania oli päässyt vihollisen huomaamatta
vasemmalle sivustalle. Vänrikki _Havas_ lähetti vänrikki _Gammelinin_
3 ryhmän kera kiertämään vielä kauempaa punaisten selkään. Tämä
joukko eksyi kuitenkin, eikä ehtinyt ottaa osaa kylien valtaukseen.
Samaan aikaan 3:nnen komppanian urhea kenttävartio ryhtyi hurraten
hyökkäämään. 1:sen komppanian jäljellä olevat 3 ryhmää tekivät silloin
viivyttelemättä ryntäyksen bolshevikien sivustaan ja selkään. Tälläkin
kertaa vihollinen lähti yllätettynä suin päin pakoon erinomaisista
asemistaan. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 2 'Colt' konekivääriä ja
10.000 patruunaa y.m. Senjälkeen 1:nen komppania majoittui Pieneen ja
3:s komppania Suureen Mihalkinaan.

Vänrikki _Havas_ lähetti taistelun tauottua 1 ryhmän ajamaan takaa
punaisia ja toisen varmistamaan selkäpuolta Kranzovan suuntaan. Kylään
jäi niinollen vain 1 ryhmä. Hetkinen kului rauhassa; väsyneet miehet
saivat levätä, mutta sitten saapui etuvartijoilta hälyyttävä ilmoitus:
bolshevikit olivat tulossa viertotietä pitkin.

Vihollinen, jonka voimat vänrikki _Havas_ arvioi 200 mieheksi,
levisi parastaikaa ketjuun ja läheni lähenemistään kylää, jota oli
puolustamassa vain kourallinen Pohjan Poikia.

Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin vänrikki _Gammelin_ saapui joukkoineen
avuksi, joten kylän puolustamiseen voitiin ryhtyä. Etuvartijat avasivat
tulen punaisia vastaan, mutta vetäytyivät pian käskystä muiden rinnalle
ketjuun kylän laitaan. Yksi mies, sotilas _Yrjö Knuutila_, jäi tällöin
haavoittuneena konekivääreineen molempien ketjujen väliin ja sai
surmansa.

Pohjan Poikain tarkka konekivääri- ja kiväärituli pakotti vihollisen
hetkisen kuluttua väistymään. Myöskin pari muuta, punaisten myöhemmin
päivällä tekemää yritystä Mihalkinan valloittamiseksi lyötiin takaisin.

Mutta komppanian täytyi olla melkein koko päivä ketjussa. Vihollinen
pommitti lakkaamatta kylää, jossa talo toisensa jälkeen syttyi
tuleen ja paloi poroksi. Pohjan Poikain vartiosta vapaat miehet
saivat hälyytysten väliaikoina majailla riihissä ja saunoissa, mutta
niissäkään he eivät olleet turvassa.

Päivän taisteluissa 1:nen komppania menetti 2 kaatunutta, aliupseeri
_Armas Hyvösen_ ja sotilas _Yrjö Knuutilan_, 1 haavoittuneen
aliupseerin, _Antero Aarnion_, joka kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja
1 haavoittuneen sotilaan sekä 1:nen K.K.K. 1 haavoittuneen sotilaan.
Taisteluissa haavoittui myös yksi 2:seen komppaniaan kuuluva aliupseeri.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista:

»Yö on levoton. Ennen päivän nousua on aloitettava hyökkäys. Pojat
paneutuvat makuulle apein mielin. Rynnäkkö on tehtävä meidän koko
50-miehisellä 'armeijallamme', ja ryssiä kuuluu olevan vastassa 900,
ehkä enemmänkin.

»'Olisi niin ikävää jäädä tänne vieraan maan multaan', puhelee
aliupseeri _Hyvönen_ tietämättä, että tämä päivä on hänen viimeisensä.

»Uni ei tahdo tulla silmiin. Käännellään ja väännellään. Terävänä
kiilana olemme tunkeutuneet punaisten väliin pienin voimin.

»Turhaa miestenhaaskausta!... Mutta me yritämme vain nukkua, ja viimein
se useimmille onnistuukin.

»Aamupuolella yötä heräämme tuttuun huutoon: ylös, ylös ja
matkavalmiiksi! Lähdemme liikkeelle ja kuljemme nopeaa vauhtia,
niin että raskaat konekiväärit tuskin voivat seurata. Jonkin aikaa
taivallettuamme komppania jakautuu kahteen osaan, joista toinen hyökkää
vihollisen kimppuun sivusta, toinen takaa. Joudun ensinmainittuun.

»Metsässä saamme kuulla ensimmäisten harhakuulien vihellyksen.
3:nnen komppanian valehyökkäys edestä on alkanut. Meille annetaan
etenemiskäsky. Raju juoksu pehmeässä lumessa alkaa. Läähättäen saavumme
aukean laitaan ja painumme siitä hämmästyneen vastustajan kylkeen.
Ryntäämme kukkulalle kylää kohden. Tuossa edessämme koko vihollisjoukko
pakenee silmittömän kauhun vallassa, ja me lauomme niin, että
kiväärinpiippu punoittaa. Olemme jo ampuneet laukun, kaksi tyhjäksi
ja hurraten syöksymme pakenevien jälkeen samaan aikaan kuin 3:nnen
komppanian kenttävartio ryntää omalta taholtaan. Kylä on meidän.

»Vartiot asetetaan. Muutamme asumaan ylemmäksi kylään, ja samassa
vihollisen tykistö alkaa pommittaa juuri niitä taloja, joissa ensin
majailimme. Lakkaamaton granaatti- ja shrapnellituli suuntautuu kylään.
Mies aina silloin tällöin haavoittuu, ja tykin ammukset repivät
molemmat konekiväärihevosemme niin pahoin, että täytyy lopettaa. Saamme
olla yhtämittaa ketjussa ja nukummekin sinne. Melkein tylsistyneinä
katselemme, kuinka punaryssä juoksuttaa miehiään tuolla vastapäisellä
harjanteella, jonne kiväärimme eivät kanna. Sanitäärit kiskovat reessä
miehille panoksia ketjuun. Kokkikin yrittää tulla soppakattilan Mutta
kun pari granaattia räjähtää keittiön lähellä, niin sekä miehet että
hevoset ovat jo vauhkoina ja palaavat rytinällä sinne, mistä ovat
tulleet. Me saamme vain kiristää nälkävöitämme ja odottaa.

»Leveä tie kulkee kylän halki, ja sen keskelle puoliväliin viholliskylää
kevyt konekivääri ja pari-kolme jalkamiestä ovat asettuneet. Punaiset
tekevät äkillisen ryntäyksen. Pojat huomaavat heidät vasta silloin,
kun matkaa on enää parisataa metriä hyökkääviin. Kenttävartio aloittaa
tulen. Kevyen konekiväärin johtaja lähtee peräytymään toisten jäljessä
vasta viime tingassa, saa kuulan reiteensä ja jää sinne makaamaan.

»'Varmasti hän olisi pelastunut', selittää yksi kenttävartion miehistä,
'mutta hän ei tahtonut jättää kevyttämme punaisille ja koetti raahata
mukaansa vielä panoslaukutkin. Jälkeen jäi.'

»Saamme tiukasti yrittää, ennenkuin saamme ruumiin noudetuksi tieltä. Ja
yhä vain kestää hirvittävä pommitus...»

Illalla jääkäriluutnantti _Koivisto_ antoi komppanioille käskyn
vetäytyä pimeän suojassa raunioiksi ammutuista Mihalkinan kylistä.
1:nen komppania majoittui Molginaan, 2:nen Kashinaan ja 3:s
Bogomolovaan. 2:nen komppania varmisti kenttävartiolla Einsiedelei
Mihalkinan ja 3:s komppania Kosinan ja Shumilkinan. Vain muutamia
miehiä jäi Mihalkinan kyliin.

Seuraava päivä kului taisteluitta etuvartiokahakoissa. Vihollisen
hävittävä tykkituli jatkui yhä Mihalkinan kyliin ja Pohjan Poikain
uusiin majapaikkoihin. 1:nen komppania otti muilta komppanioilta
vastaan kenttävartiot.

Mihalkinat jäivät 1:sen pataljoonan valtaamien lukuisten kylien
sarjassa viimeisiksi. Mutta silti Pohjan Poikain taistelut Petserin
rintamalla eivät vielä olleet lopussa, joskaan he eivät enää kauemmaksi
itään edenneet.

26 p:nä klo 11 ap. vihollinen ajoi 1:sen komppanian etuvartijat
lyhyellä laukaustenvaihdolla pois Mihalkinan kylistä ja alkoi
tykistövalmistuksen jälkeen hyökkäyksen Einsiedelei Mihalkinaa vastaan,
mutta lyötiin verissä päin takaisin.

Heti puolenpäivän jälkeen kersantti _Eero Havaan_ johtama 1:sen
komppanian 3:s joukkue vapautui kenttävartiosta, mutta varsinaista
tietä pitkin lähtemättä se suuntautui marssimaan poikki hankien
kulkevaa polkua pitkin Bogomolovaa kohden. Samassa edestäpäin alkoi
kuulua kiivasta laukaustenvaihtoa. Heti oli miehille selvänä, että
bolshevikit olivat saartaen käyneet Bcgomolovassa majailevien Pohjan
Poikain 1:sen pataljoonan esikunnan, ambulanssin, kuormaston ja tykkien
kimppuun. Hetket olivat kalliit. Kersantti _Havas_ riensi joukkoineen
juoksujalkaa kylää kohden kiiruhtaen kaikin voimin.

Vihollinen oli päässyt huomaamatta Kranzovaan ja tehnyt sieltä
yllättävän hyökkäyksen Bogomolovaa vastaan. Kylään asettuneet Pohjan
Poikain osastot olivat aivan valmistumattomia taisteluun, kun muudan
hevosmies ryntäsi pataljoonan esikuntaan huutaen:

— Punaiset tulevat!

Hädin tuskin pataljoonan v t. komentaja, jääkäriluutnantti _Koivisto_,
adjutantti, luutnantti _Silventoinen_, lääkintämajuri _Kallioinen_,
kirjurit, hevosmiehet ja lähettipojat ehtivät ulos taloista, kun
bolshevikit jo hyökkäsivät esiin. Tykkimiehet ja 3:nnen komppanian
kylässä lepäilevät osat joutuivat niinikään yllätetyiksi. Syntyi
sekasorto. Useimmat eivät tienneet, mitä tehdä. Muutamat harvat
juoksivat jääkäriluutnantti _Koiviston_ johtamina kylän laidassa
olevalle harjanteelle ja ryhtyivät ampumaan punaisia, jotka saivat
haltuunsa koko kylän, pataljoonan esikunnan, kuormaston ja tykit.

Silloin kriitillisimmällä hetkellä kersantti _Havaan_ 2 kevyellä
konekiväärillä varustettu joukko ennätti paikalle. 1:sen komppanian
muut joukkueet ehättivät myös lähikylästä apuun, juoksivat oikealle
sivustalle ja avasivat siltä sunnalta tulen kutsumattomia vieraita
vastaan. Kashinasta saapui myös 2:nen komppania juosten paikalle ja
levittäytyi ketjuun 1:sen komppanian vasemmalle puolen. Joka taholta
käytiin nyt raivoisasti vihollisen kimppuun, ja sen täytyi hetken
kuluttua luopua hyvästä saaliistaan ja hajautua pakoon saamatta
mukaansa muuta kuin 1 Pohjan Poikain hevosen. Punaiset jättivät
taistelukentälle 30 kaatunutta.

Pohjan Poikain tappiot olivat: 1:nen komppania: 2 haavoittunutta
sotilasta ja 3:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta.

Taistelun jälkeen komppaniat majoittuivat seuraavasti: 1:nen
Djatlevaan, 2:nen Molginaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:sen komppanian
kenttävartio oli Kashinan kylässä.

Jo taistelun aikana punaisten 3 patteria oli ampunut mainittuja kyliä.
Pommitusta kesti sitten lakkaamatta koko päivän.

       *       *       *       *       *

Tähän saakka 1:nen pataljoona oli jaksanut täyttää tehtävänsä,
valittanut ja toivonut virolaisten tulevan tilalle, mutta silti
kestänyt kaikki rasitukset, kaikki uhraukset, kaiken kurjuuden.
Väsymyksestä tylsinä sotilaat suorittivat palvelusvelvollisuutensa,
vaikka tuntui siltä, että hermot eivät enää hetkeäkään kestäisi, ja
vaikka monet menettivät iäksi terveytensä näinä päivinä ja öinä. Jos
he olisivat päässeet lepäämään, olisivat he senjälkeen taas olleet
valmiit taisteluihin ja rasituksiin. Mutta se oli mahdotonta, ei ollut
reservejä, ja niin koeteltiin Pohjan Poikain kärsivällisyyttä, kunnes
se katkesi. Epätoivo oli syöpynyt sotilaiden mieliin. Heillä oli vain
yksi selvä ajatus: pois!

Jääkärimajuri _Snellman_, jolle väsymyksen leviämisestä oli ajoissa
tehty ilmoitus, kiirehti virolaisia joukkoja saapumaan Pohjan Poikain
molempien uupuneiden pataljoonien tilalle. Vaihtojoukkoja luvattiinkin
lähettää, mutta niitä ei tullut. Virolaisilla ei ollut reservejä, eikä
naapurirykmenttien rintama-alaa mielellään tahdottu venyttää pitemmäksi
kuin se jo oli. Mutta Pohjan Pojatkaan eivät jaksaneet enää.

Jääkärimajuri _Snellman_ matkusti 27 p:nä Vöruun henkilökohtaisesti
kiirehtiäkseen virolaisia, koska muuten oli pelättävissä, että Pohjan
Pojat lopuksi lähtisivät omin luvin asemiltaan. Joukkoja luvattiin
lähettää varmasti saman päivän iltaan mennessä.

Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan miehet lupasivat pysyä paikoillaan
klo 6 asti ip. Mutta silloin saapui luvatun vaihdon asemesta ilmoitus,
että 2 komppaniaa saisi palata Vastseliinaan reserviin, mutta 1
tuli jäädä etuvartiopalvelukseen. Jääkäriluutnantti _Koivisto_
määräsi 2:sen komppanian suorittamaan viimemainitun tehtävän, mutta
useimmat sen sotilaat lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta muiden
mukana Vastseliinaan. Vain osa totteli määräystä ja jäi komppanian
aliupseerien ja vapaaehtoisten konekiväärimiesten kera asemiin.

Illalla myöhään saapui Vastseliinaan odotettuja virolaisia luutnantti
_Ainsonin_ johdolla. He vaihtoivat etuvartioon jääneet Pohjan Pojat,
jotka pääsivät palaamaan joukkojensa yhteyteen.

2:nen komppania lähti 28 p:nä luvatta klo 8,30 ap. Vastseliinan
asemalle, jonne pataljoonan muut osat marssivat puolta tuntia myöhemmin
rykmentin määräyksestä. 1:sen pataljoonan jäännös saapui junalla
Valkiin saman päivän iltana klo 7.

28 p:nä klo 1 ip. virolaiset tulivat vaihtamaan 2:sen pataljoonan.
Mutta sitä ennen suurin osa 4:ttä komppaniaa, 27 miestä 5:nnestä
komppaniasta ja 4 miestä 2:sesta K.K.K:sta ehti jättää omin luvin
asemansa.

Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä
klo 9 ap.

Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen
pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden
käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000
kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain
tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja
2.413 granaattia.

Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan
etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin
otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja
komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan.
He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta
kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana
vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei
kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.

Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu
Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys:
sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi,
vieläpä enemmänkin.

       *       *       *       *       *

Eversti _Kalm_ kirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:

»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle
kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla
14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen
patterin miehistölle.»

Joukkojen palattua Valkiin eversti _Kalm_ tarjosi heti upseereille,
aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja,
joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja
vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa
upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui
jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista
tahdottiin yleisesti kotiin.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo rykmentin hajautumisesta:

»30 p:nä luutnantti _Kalervo_ sähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston
uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt
eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan. _Silventoinen_ tulee
iltajunalla, häneltä tarkemmin.'

»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini,
luutnantti _Silventoinen_ saapui samana iltana ja kertoi lähemmin
tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja
käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli
eversti _Kalm_ 29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja
esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.

»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo,
alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen.
Upseereista jäivät edelleen eversti _Kalmin_ palvelukseen vänrikit
_Miettinen_ ja _Riikonen_, talouspäällikkö _Viljo Riikonen_ ja
jääkärivänrikki _Frohne_, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.

»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m.
laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot,
kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeni
_Påhlsonille_.

»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli
saattamassa eversti _Kalm_ y.m. upseereja. Eversti _Kalm_ piti puheen
kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti
eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.

»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana
päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.

»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta.
Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten
saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.

»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien
maksu seurasi.

»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen
synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa
kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan
sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen,
rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden
toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa
katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja
miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva
kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä
monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken
muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan
päällystön ja miehistön mielissä.

»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa
kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa
Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi
poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan
jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde
Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron
vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnantti
_Koivisto_, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan,
suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen
aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena,
mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä
Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona
Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin
vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä
Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan
heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»

Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava
alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnantti _Kallion_ johdolla
Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.

Neiti _Pohjala_ kirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:

»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki
niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on
hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä
täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.

»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee
takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet
työnsä, tyytyväisinä he palaavat.

»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen.
Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo
saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt
kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää
toistaiseksi Viroon.

»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat
seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan.
Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.

»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole
saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas
aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen
vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita
suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.

»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin
kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt
komppania kotiamme kohti...' Siellä on painostus jo lakannut, laulu
kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu
niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön
merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?

»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut
kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie
oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta,
totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»

Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:

»Eversti _Hans Kalm_!

»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin:
murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.

»Eversti _Kalmin_ virolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen
Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne
ovat kaikille hyvin tunnettuja.

»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen
Kuvalehdessä' eversti _Kalmia_ koskeva haastattelu, josta jäivät
mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:

»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'

»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat eversti _Kalmille_ niin luonteenomaisia,
että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista
kuvaa levylle kiinnittämään.

»Pohjan Pojat, joilla eversti _Kalm_ oli rykmentinkomentajana, tuntevat
Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja
syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat
silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää
ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä
valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme
milloinkaan unohda!

»Eversti _Kalm_ oli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea.
Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hän
Virossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaiden
historia vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.

»Mutta eversti _Kalm_ ei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein
katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän
Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin
sotilaskin.

»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus
niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat.
— Eversti _Kalmia_ on monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu,
mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän
luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen
suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin
moniaita lähimmiksi miehikseen.

»Jos kukaan, niin ainakin eversti _Kalm_ luotti rajattomasti
jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin
auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien
komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja
kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi
arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua
komppanian johtoon eversti _Kalmin_ määräyksestä ja yhä uudelleen
johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —

»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne
iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas
puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.

»Kunniaa aina eversti _Hans Kalmille_ Pohjan Poikain rykmentin luojana
ja komentajana!»

Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon,
jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta
rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä
kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä
Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia.
Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen
ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen
välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa.
Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden
huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin
kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken
varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon
menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.

Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa
lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa
monimutkainen loppuselvitys.

Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 eversti _Kalm_
kirjoittaa m.m.:

»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki
varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot
(kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen
määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.

»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen
mahdolliseksi.»

       *       *       *       *       *

Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasi
Suomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.

Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron
vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta
samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut
kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota
jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa
rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset
eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme
vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän
rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan,
lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä
sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja
Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan
rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat
oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja
sitkeydessä.

Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä
lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:

»‒ ‒ ‒ Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois
maasta, Viro itsenäiseksi!

»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä
suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen
ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.

»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen
nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan
muodostui. ‒ ‒ Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman
lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte,
kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain
Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista
vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!

»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä
kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja
moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri
Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo
paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.

»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen
suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet
käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä
länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut,
eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua,
silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te
iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi
toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt
kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.

»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te
olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme,
virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet
itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on
sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen
nuorukaisjoukko, tehnyt!

»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää
iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja
muinaisajan sankareille.

»Terve Teille, Viron sankarit!»




Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.


Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut
hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.

Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat
paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan.
Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtori _Göösin_,
sittemmin ent. kansliapäällikön _Arvid Ponnen_ ja lopuksi liikemies
_Hannes Hildenin_ johdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun
tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka,
että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen,
kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten
ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa.
Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään
invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden
haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin
pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa
lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja
koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle.
— Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä
tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomari _A.E.
Väänänen_ huolehti näiden kysymysten järjestämisestä.

Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa,
käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten
asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen
kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu
kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron
hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle,
jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin
hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä
puheenjohtajan, tohtori _Ivalon_ kanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.

Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin
pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan
niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja
eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat
tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921
tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman
lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti
Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä
maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m.
Suomen sotaministeriölle.

Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja
verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon
talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.

Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen
kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri
kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan
loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta
tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa
retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa,
jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona.
Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa
haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa
ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa
jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron
kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi
valittiin tohtorit _Louhivuori_ ja _Ivalo_ sekä ylioppilas _Lepistö_.

Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan
lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt
Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n.
70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtorit _Ivalo_ ja _Louhivuori_,
kansanedustaja Kokko, ministeri _Kallas_ ja kansanedustaja _Alkio_,
muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.

       *       *       *       *       *

Sankarivainajat.

KAATUNEIDEN MUISTOLLE.

Vironkielestä mukaillut _Karin Hannula_.

    Syysyön hämärä, utuinen häivä,
    himmeni maa, jo katosi päivä,
    kuoleman puistossa puhuupi tuulet,
    kumpuja näet, ääniä kuulet.

    Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät,
    kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät,
    oksilla pisarat tippuvat hiljaa
    multahan — lähelle kuoleman viljaa.

    Nukkuvat tuolla kuoleman unta,
    putoili kummuille valkeaa lunta.
    Hämärä hellästi kumpuja peittää,
    tumman vaippansa syysyö heittää.

    Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy
    kappelin laulu, kynttilät välkkyy.
    Humisee, huokaa kuoleman puisto,
    henkien yö, vainajain muisto.

Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi.
Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat
taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja
isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta
vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.

Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet
kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle.
Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat
tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet
heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden
koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa
odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa
suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit
kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti
vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin
sankarihautoihin joka puolella maata.

Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä
palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin
välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut
mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista
vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä
uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään
moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren
elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden
ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden
ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden
silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He
ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron
apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.

       *       *       *       *       *

Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset
kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia
keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan
»Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon
puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten
hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron
kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja
samansukuinen kieli.

Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa
määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi,
kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen
veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa
hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja
pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden
kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä
itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin
suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.

Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa
isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat
antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille,
vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä
perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.

Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että
yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä
ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta
kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten
katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat,
riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen,
vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka
seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.

Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi
vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä,
ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat
henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva
yhdyselämä pohjautuu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.