Harmaalan emäntä : Kyläkertomus

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Harmaalan emäntä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Harmaalan emäntä
        Kyläkertomus

Author: Veikko Korhonen

Release date: July 15, 2024 [eBook #74054]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1924

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARMAALAN EMÄNTÄ ***





HARMAALAN EMÄNTÄ

Kyläkertomus


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




1.


Huhtikuun hanget kantoivat.

Harmaalan nuori isäntä valjasteli ajokkiaan, aikeissa lähteä Hautalaan,
puolenkymmenen kilometrin päässä olevaan morsiamen kotitaloon.

Aurinko oli äsken noussut ja kimalteli kuuraisella pihamaalla, navetan
ja aittojen katoilla. Tuvan savupiipusta tuprutteli savua ja isäntä
arvasi vanhan Leenan, äitinsä, nousseen aamukahvia valmistelemaan.

Harvoinpa sitä näin aikaiseen noustiinkaan Harmaalassa. Iltaisin tuli
aina valvotuksi myöhempään kuin muissa taloissa ja aamulla nukutti.

Iltaisin pelattiin tuvan pöydän ääressä ja siinä tapasi hyvin usein
yö. Vanhan isännän kuoltua oli tämä tapa tullut käytäntöön, eikä siitä
luovuttu, vaikka vanha emäntä töikseen siitä valitteli.

Markku sai valjaat kuntoon ja silitteli oriinsa kiiltävää kaulaa ja
taputti lautasta. Vauhkona odotti ajokas lähtöä.

— Kahvi on valmis.

Vanha Leena siitä tuli portaille sanomaan. Näytti olevan mielessä
muutakin sanottavaa, mutta epäröi, sanoisiko vai jättäisikö.

Poika lähti hakemaan morsiantaan paikkakunnan vanhan tavan mukaan taloa
katsomaan ennen kihloihin menoa, ja malttaisiko olla nytkään sillä
matkalla maistamatta?

Oli viinoihin menevä tämä talon ainoa perillinen. Osti kun sai ja
keitätti omista rukiista. Isä oli ollut samanlainen, ja poika seurasi
isänsä polkuja.

Emäntä palasi portailta tupaan allapäin. Olisi pitänyt sanoa,
muistuttaa, mutta se taas siitä suuttuu, niinkuin aina ennenkin.

Markku ryysti kahvia. Näytti olevan kiireissään.

— Käyhän toki vaihtamassa takkisi puhtaampaan, sanoi vanha Leena.

Sen povitaskussa pollotti..; pullo varmaankin, ja se ei sitä jättäisi
muuten, jollei takkia vaihtaessa sattuisi unohtamaan.

— Eikä nuo tuntene minua tälläkin... virkkoi Markku ja nousi
lähteäkseen.

— Ottaisit kuitenkin... Kerttukin saattaa pahastua, kun työtakilla...

— Eihän tämä työ... pyhäpäiväinen toki.

Markun ääni tuntui lauhkealta ja emäntä uskalsi sanoa:

— Ja tuo pullo joutaisi myöskin pois tällä kerää. Jätä hyvä mies se
kotiin.

— Noo, mitäs te tyhjiä... aina minä osaan itseni hoitaa.

Markku meni. Vaihtoi takin, mutta emäntä näki pirtin ikkunasta, että
vasen povi oli taaskin täyteläisempi. Se ei sittenkään hennonut sitä
jättää.

Huhtala oli pitäjän suurimpia taloja ja vanhin tytär, Kerttu, oli
pitkän miettimisajan jälkeen suostunut lupautumaan Harmaalan emännäksi.
Harmaalan maine ei ollut parhaimpia; ja sen vuoksi Kerttu oli siirtänyt
päätöksensä aina tuonnemmaksi.

Harmaalan vanha isäntä oli ollut vanhuuden päiviin asti markkinahuijari
ja ryyppymies. Kun ei enää jaksanut viimeiseltä itse hääriä
viinatrokarien jäljillä, piti pojan hänelle viinoja kuljetella.

Harmaalan ympäristö, koko kylä, viljeli viinoja. Sotavuosina
luovutettiin vain osa viljasta ja kaikki syömäviljasta tähteeksi jääpä
poltettiin Maahiskorvessa, joka oli ollut jo viinan vapaan kaupankin
aikana kotoisen polton tyyssijana.

Harmaala oli hyvämainen, voimakasmultainen talo, mutta velkaa oli
vuosien kuluessa vain lisääntynyt.

Työtä tehtiin, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Markku kuljeksi
markkinoilla ja kylissä, teki kauppoja ja hävitti. Rengit saivat
laiskotella ja verotyöläiset unohtuivat väliin koko rupeamaksi latoon,
kun kerran isäntä ei ollut töitä valvomassa. Markku oli luonteeltaan
hyväntahtoinen ja lauhkea, ja niinpä tyytyikin tällöin vain murisemaan
työläisilleen, eikä sen sanottavampaa toimimaan.

Markku kiihdytteli ajokastaan hurjaan vauhtiin. Oltiinhan menossa
Huhtalaan, komeaan taloon, komean tyttären luokse.

Kerttu perii puolet Huhtalasta, ja se kauppa kannattaa. Perinnöstä
ei mene puoltakaan Harmaalan velkoihin, lopuilla saa rakentaa
kaksikerroksisen asuinrakennuksen ja uuden aittarivin entisen vanhan ja
puoleksi lahonneen tilalle.

Se rakennus olisi oikeastaan pitänyt saada jo ennen Kertun tuloa, mutta
ahdas raha-aika teki sen saannin vaikeaksi.

Markku oli jo sitä varten kuulustellut lainaa pankeistakin, vaikka
tuloksetta. Täytyy saada Kerttu suostumaan ja luovuttamaan rahat.

Markku otti pullon taskustaan ja harkitsi, voisiko tyhjentää loput sen
sisällöstä, aiheuttamatta haittaa asialleen.

Taskusta löytyi neilikoita,.. ei muuta kuin puru suuhun viinaksien
päälle, ja Kerttu ei tiedä mitään.

Pullo tyhjeni ja lensi kilahtaen veräjän kylkeen tien viereen. Ohjakset
kiristyivät ja välähtelevän musta ajokki lensi huohottaen ja korskuen
kylän läpi.

Ei sitä ollutkaan sellaista ajokkia muilla kuin hänellä. Kerttukin oli
sitä ihaillut ja taputellut sen siloista kaulaa.

Heloitetut valjaat ja uudet kääsit oli hän tuonut pääsiäismarkkinoilta.
Niitä ei ollut Kerttu vielä nähnytkään. Ensi kertaa olikin Musta näissä
valjaissa.

Markku sitoi oriin Huhtalan tallin seinään. Sitoessa meni aikaa
tavallista kauemmin. Ohimoilla tuntui viinan kihelmöinti ja keuhkoihin
oli vedettävä syvin ottein raikasta ilmaa, ettei Kerttu tuntisi.

Kerttu tuli pihamaalla vastaan. Poskilla oli raikas punerrus ja
Markulle tarjottu käsi oli lämmin.

— Aikaiseenpa sinä olet liikkeellä. Tule nyt sisään... Minä olenkin
melkein yksin kotona.

— Missä sitten... muut ovat?

Eipähän toki Kerttu taitanut tuntea, että hän oli maistanut. Tuntui
povessa salainen syytös siitä maistamisesta, katsellessa Kertun
raikasta olemusta.

— Lähtivät kirkkoon.

— Näin aikaiseen.

— Niin.

Kerttu naurahti... Markusta näytti, niinkuin väkinäisesti. Vanhuksille
oli heidän puuhansa vastenmielinen, ja nyt kun tiesivät hänen tulevan
Kerttua hakemaan emännän paikkaa katsomaan, lähtivät pois kotoa, muka
kirkkoon, kun oli lauantai.

Selvä juttu.

Se vähän harmitti...

Markku istuikin vierashuoneessa hetkisen äänetönnä ja mietteissään.
Mitäpä oikeastaan tarvitsi häntä huolettaa Kertun vanhempien
vastahakoisuus, mutta tuntui sittenkin vähän ilkeältä. Olihan hän mies
kuitenkin, joka tiesi asiansa eikä elänyt kenenkään omista...

— Mitä sinä siinä mietit?

Kerttu tuli vierashuoneeseen kahvitarjottimineen, virkeänä ja
puuhakkaana kuten ainakin.

— Enpä niin erityistä. Kai sinä joudut pian lähtemään?

— Eihän nyt niin kiirettä...

Kerttu järjesteli huoneessa. Markku katseli hänen liikkeitään, joissa
oli tarmoa, mutta samalla miellyttävää sulavuutta.

Olisiko hän ottanut Kertun, jos tämä olisi ollut köyhä mökin tyttö?
Varmasti. Jo kauan, poikavuosista asti oli hän pitänyt Kerttua
parhaimpana ja miellyttävimpänä tyttönä.

Nyt oli Kerttu aikuinen, täyteläinen, voimakasrakenteinen nainen, jonka
suosiota monet tavoittelivat, mutta joka ei sitä liioin kenellekään
tuhlaillut.

Hänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti,
niinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä
oli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati
häntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku
selitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu
kamariin suuttuneena.

Nyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi
hänelle aamiaista.

Muutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti
tutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä
menettänyt iloisuuttaan.

Kaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.

— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.

Markku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin
ruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin
vetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta
ajattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.

Tytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään
käänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.

Markku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu
oli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai
tuskaa?

Kerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.

— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää...

Markku aikoi valehdella. Sanoa, että oli lääkinnyt hammastaan...
jotakin, mitä tahansa, mutta ei voinut tuon tytön vuoksi siinä hänen
edessään. Hänelle ei voinut valehdella.

Tuskallinen tuokio. Kertun silmäkulmissa näkyivät kyynelet.

Markku seisoi allapäin ja toisteli:

— Anna anteeksi.., annathan minun heikkouteni anteeksi.

Kerttu näytti miettivän. Kohta hän läheni Markkua ja laski kätensä
tämän käteen.

— Kyllä, jos lupaat, että se oli viimeinen kerta.

— Minä lupaan sen.

       *       *       *       *       *

Ateria jäi melkein koskemattomaksi. Markku lähti päästelemään hevostaan
ja odottelemaan Kerttua.

Kohta notkahtelivat kääsit kylätiellä ja Markku koetti puhua
suunnitelmistaan yhtä ja toista.

Pian oltiinkin jo Harmaalassa.

Vanha emäntä oli Kerttua portailla vastaan ottamassa. Hän oli pelännyt,
ettei Kerttu lähtisikään Markun mukaan.

— Vie, äiti, Kerttu sisään, minä tulen täältä pian.

Markku oli reippaalla tuulella ja vanha Leenakin ilostui.

— Tulehan tänne... kamariin.

— Mennään tupaan, täti, siellähän olette kaikki enimmät ajat.

— No sen minä sanon, ettei ole Huhtalan tyttäressä herruutta, virkkoi
Leena hyvillään.

— Pitäisikös olla, kun tässä kerran emännäksi...

Vanha Leena oli siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle.
Keskipäivän valojuova väreili valkeiksi pestyillä palkeilla. Työväki
oli metsässä, palvelustytöt karjakartanolla. Vanhan kellon verkkainen
käynti vain rikkoi hiljaisuutta.

— Tällainenhan tämä meidän tupa, niinkuin muutkin huoneet, jotka olet
nähnyt, aloitti Leena esitellen. — Markku on jo puhunutkin pitkän aikaa
uuden asuinkartanon rakentamisesta.

Leena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan
Huhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja
saanut tottua.

— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä
riittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein
arvokas.

Markkukin tuli tupaan.

— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.

Markku istahti Kertun viereen.

— No, mitä sinä sanot?

— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana,
jouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä
tämmöiseenkin.

— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä
vain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia.
Varsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta
sellaista sekalaista muistuttavia...

Onhan se niinkin... hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa,
sanoi Markku.

Hän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi
Kerttua niitä katsomaan.

Markku avasi sommitelmansa kamarin pöydälle. Niissä oli kokeilua
kaikista nähdyistä rakennuksista, mutta ei mitään yhtenäistä tyyliä ja
tottuneen suunnittelijan käsialaa.

Kerttu katseli ja vaikeni. ‘Näytti niinkuin olisi hymyillyt hieman
epäilevästi.

Markkukin sen huomasi.

— Sinua ei miellytä nämä, sen näen. Teetetään sitten vaikka kaupungin
arkkitehdillä.

Ääni kalskahti hieman kovana, kun Markku pani pois suunnitelmansa.

— Ne kyllä ehtii saada... minusta ei asialla olisi vielä mitään
kiirettä, arveli Kerttu.

Vanha emäntä vei vieraansa navettaan.

Siellä pilkisti puutteellisuus joka nurkasta silmään. Leena tiesi
sen, mutta tahtoikin puhua siitä, tietäen Kertusta saavansa auttajan
rappiolle menneessä karjataloudessa.

— Navetta on hyvä, niinkuin näet, mutta karja on melkein kokonaan
uusittava. Siitä on puhuttu Markun kanssa, mutta on päätetty, että sinä
sitten kävisit tähän käsiksi, kun tulet. Eihän se tulosikaan ole kai
ollut vielä Markulle niin varmaa, mutta on vain toivottu sinun tulevan
Harmaalaan. Katsohan näitä nuoria hiehoja. Niistä ei tule muuta kuin
teuraskarjaa. Eikä tämäntalvisista vasikoistakaan. Piiat eivät nyt
kerta kaikkiaan osaa hoitaa vasikoita... eikä muutakaan.

Navetan nurkissa oli kaikenlaista kamaa. Leena oli käskenyt piikojen
siistiä navettaakin vieraan vuoksi, mutta nämä olivat unohtaneet sen
tekemättä.

Joku heistä pilkisteli nytkin rehuladon suulta, ja Leena ei malttanut
olla sanomatta:

— Ethän sinä, Mari, puhdistanutkaan navettaa.

Hiehojakin on käsketty pesemään, mutta siinä ne ovat kikkareissaan.

Kerttu vertaili Harmaalan eläimiä Huhtalan karjaan. Ero oli liian
suuri. Huhtalan karja oli viimeistä myöten jalostettua, puhdasta, hyvin
hoidettua. Täällä olivat eläimet laihoja ja takkuisia. Rehuja oli
sotkeutunut eläinten alle, ja nurkissa oli tosiaankin tyhjiä astioita,
seipäitä ja kaikenlaista kamaa.

Vaikutus oli aivan masentava. Totisesti täytyisi kaiken muuttua...
hänen taloon tultuaan.

Vanha emäntä ei oikein tietänyt, mitä Kerttu ajatteli. Näytti hieman
neuvottomalta.

Jospa ei Kerttu tänne tultuaan halunnekaan navettaan, auttamaan eläimiä
ja poistamaan tätä kurjuutta. Kunpa hän itse vielä jaksaisi...

— Eihän sitä tietysti itsensä tarvitseisi tehdä täälläkään, aloitti
vanha emäntä kuin sovitellen. — Katsoisi vain, että kaikki tulee oikein
tehdyksi.

— Kyllähän täti tietää, että minä käyn itse käsiksi kaikkeen, uskallan
tehdä mitä vain, sanoi Kerttu. — Kerran nyljin vasikankin Huhtalassa,
kun ei sattunut miehiä seutuville.

Molemmat nauroivat. Emäntä oli hyvillään siitä, että Kerttu ei
näyttänyt aikovan kamariemännäksi Harmaalaan.

Markkukin oli tullut navettaan.

— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin
taitavat.

Sepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät
palvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli
Markussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei
jaksanut katsoa enää kaikkea.

Sikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko
porsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa
vahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei
varmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.

— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen
täytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana.
Siinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.

Kerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne
istuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi
hänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.

Vanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli
todellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja
ryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään
kirstujen ja vasujen päällä.

— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut
muutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi
Leena. — Minä en enää tarvitse mitään.

Emäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa
pulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne
nähtyään.

Leena huomasi sen.

— Siinä on vielä... vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa
siitä rauniolle, vaan jäivät... Kai lienet kuullut, että meidän isäntä
oli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta...

Emännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi
osanotolla hänen puhettaan.

Nielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:

— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet.
On siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On
semmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten
sukuperintö... siinä on voittamista.

Leena tarttui Kertun käteen.

— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.

— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää
kohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.

— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos
niille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa
ollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.

Leena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän
Kertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja
Harmaalan taloudesta mitään.

Miehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä
törrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.

Markku vei Kertun keittiöön ja esitteli morsiamenaan pöydän ympärillä
aterioiville miehille ja palvelijoille.

Kuului hyväksyvää murinaa partaisista suista. Huhtalan Kerttu
tunnettiin koko pitäjässä hyväksi tytöksi, joka kohteli työväkeäkin
ihan vertaisenaan.

Hetkistä myöhemmin otti Markku kamarinsa kaapin laatikosta sormuksen ja
vapisevin sormin sijoitti sen Kertun nimettömään.

— Minä luulin, ettet sitä milloinkaan ottaisi minulta.

— Ja minä luulin, että sinä annatkin sen muille etkä minulle, pilaili
Kerttu naureksien.

— Minun ja Harmaalan kohtaloita ohjaa tästä lähtien hyvä ja hellä käsi
ja...

— No mutta, älä nyt ole noin kauhean juhlallinen, tokaisi Kerttu. —
Mennään katsomaan, joko Ristiina on saanut emakkonsa porsimaan.




2.


Kertun häitä vietettiin Huhtalassa.

Keväinen lauantai-ilta ja komeat häät olivat houkutelleet melkein
koko pitäjän väen liikkeelle. Karjakartanon pihamaa oli täytenään
ajoneuvoja, ja kuitenkin oli suurin osa hääväestä tullut jalkaisin ja
veneillä.

Luontokin oli koettanut jouduttautua juhlapukuun. Äsken lehteen
puhjenneita koivuja oli kannettu pihamaalle. Keltaiset kullerot
loistelivat maljakoissa ja morsiusparin huoneeseen oli siroteltu
sinivuokkoja.

Molemmissa isoissa tuvissa tanssittiin. Parhaimmat viuluniekat
vieraista pitäjistä oli kerätty koolle ja Markku oli heitä salaa.
viinoitellut. Käyrät lensivät ja pihamaalle tulvehti avonaisista ovista
ja ikkunoista vuoroin iloiset, vaihteeksi valittavat sävelet, joita
vanhempi väki nurmella istuen kuunteli.

Näki, että muutamat olivat maistaneet viinoja, omista eväistään, kun
kerran ei pidoissa tarjottu.

Sen huomasi Kerttukin ja tuli alakuloiseksi. Miesväki todellakaan ei
osannut enää hävetä. Tullaan omine viinoineen toisen häihin.

Joku isäntämies tarjosi myöskin Markulle ja kehui sitä kotonaan
poltetuksi.

— Näes, metsästä saattaa joku nuuskia, mutta kun laittaa
karjakeittiöön...

Markku tunsi, miten himo poltti suonissa, mutta ei ryypännyt.

— Pianpa Kerttu sai sinusta tohveliniekan, pilkkasi toinen.

— En minä sen vuoksi, mutta muuten.

— Noo, pikkuisen edes.- Ei siitä kukaan huomaa.

Tarjooja oli hyvä ystävä. Saattaisi pahastua, jos ei sen mieliksi...

Markku nosti pullon huulilleen.

Polttava jano sai tyydytystä, mutta häpeä painoi. Nyt pitäisi varoa
Kerttua, ettei tietäisi.

Maahan katsellen astui Markku pimeästä vajasta pihamaalle ja tupaan.

Kun olisi päässyt johonkin niin, ettei Kerttu näkisi.

Muuan vieras sanoi lähtevänsä kotiin, rantaan venheelleen. Markku lähti
saattamaan. Siellä saisi haihtumaan viinanhajun keuhkoistaan.

Rantatien kahden puolen levisivät laajat vainiot, joilla vihoitti
lupaava oras. Vieras katseli vainioita ja ihaili niitä. Kehui Markun
naimaonnea.

— Sinusta tulee nyt rikas. Kertun osarahoilla saat maksaa velkasi ja
laittaa Harmaalan hyvään kuntoon. Vielä jääkin.

Markku kuunteli hyvillään. Hän ei tosin ollut rahojen vuoksi ottanut
Kerttua, mutta hyvää teki omaisuuskin, josta nähtävästi ei Kerttu
pitänyt suurtakaan lukua.

Käet kukahtelivat ja metsä tuoksui. Toukokuun yö alkoi hämärtyä.

Markun povessa sykähti.

Hän saa tänä yönä Kertun kokonaan. Tämä yö maksaa hänelle monivuotisen
odotuksen ja ikävän.

Onko _hän_ tätä ansainnut?

Omatunto sitä kysyi.

Jaa, ettäkö ansainnut? Eihän hän ole pahimpia ollut, vaikka on väliin
maistanutkin ja muutakin... jota nyt lienee melkein jokaisella nuorella
miehellä.

Yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Varmasti. Älä yhtään siinä kysele. Ei
kai sitä ihmisen tarvitse niin helvetin hyvä ollakaan, ei ainakaan
enkelin lainen. Kunhan...

Toveri kaivoi pullon taskustaan.

Markku hymähti, samalla kun hänen ajatuksensa keskeytyivät.

Tuollakin on sitä. Taitaa olla melkein jokaisella. No, kun sitä melkein
joka kylässä keitettiin.

— Tulehan ryypyille. Ei tässä nyt ole väliä, miltä puolen tarjotaan,
kun kerran ei näkynyt sinullakaan.

— ... tullut sitä puuhatuksi, kun Kerttu on siitä vähän vastaan, sanoi
Markku.

Toinen välkytteli siinä helmeilevää pulloaan laskevaa aurinkoa vasten.

— Ka, mitä arvelet. On kai tämä sinulle ennen kelvannut.

Markun mielestä ei sopinut ystävän tarjousta hyleksiä, ja ehtisihän
viinan haju kyllä ennen yötä haihtua keuhkoista.

Mennessään pihaan rannasta tunsi Markku äskeisen ilon haihtuneeksi
kuin tuuleen. Viina kyllä kihelmöi verissä, mutta pelko ja paha olo
puistatti toiselta puolen.

Ei, totisesti hänen täytyy jättää koko ryyppääminen. Sen suoma nautinto
oli niin lyhytaikainen..

Kun olisi päässyt tämän illan, ettei Kerttu huomaisi.

Markku riipoi männyn kerkkiä ja pureksi niitä, huuhteli suutaan
ojavedellä ja sytytti sikaarin.

Kerttu oli häntä portailla odottamassa.

— Missä sinä viivyit... minä niin odotin. Mennään tanssimaan.

Markun päätä melkein huimasi.

Kerttu pyysi tuossa häntä tanssimaan. Hän ei ollut tanssinut kuin
kerran Kertun kanssa koko iltana. Oli odottanut häntä, ja hän oli
juomassa, Kertun hääpäivänä.

Kerttu kävi hänen kainaloonsa, aikoen tupaan.

— Minun kivistää niin päätäni, valitti Markku. —? Jos minä ensin
lepäisin kamarissa, jossakin...

Kertun tutkiva katse viipyi hetken Markun punoittavalla naamalla.
Sitten se painui. Hän oli nähnyt, mikä Markkua vaivasi.

Kerttu poistui nopeasti ja meni kamariinsa. Markku seurasi, mutta ovi
oli lukossa ja avain poissa.

— Kerttu, laske minut sisään, että saan selittää, pyyteli Markku oven
takana.

Sisältä kuului hiljainen nyyhkytys.

— Kuule, rakas tyttö, laske minut sisään. Minä vielä kerran koetan
luvata..

Ei kuulunut huoneesta muuta kuin se pohjia myöten raastava ja syyttävä
nyyhkytys.

Sitä ei jaksanut kuunnella.

Markku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen
poikki metsään, mitään määrää vailla.

Eikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut
miehuutta yhtään?

Että hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja
omaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin
kuvitellut ja odottanut.

_Nyt_ hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei
hän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.

Markku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa
hänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu
kävi yökasteesta voimakkaammaksi.

Talosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin
hänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta
kertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut
sitä pitää edes hääpäivänään.

Olisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.

Jos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin
enää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.

Markku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi
omissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Häävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja
koetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.

Kohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen
tyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi
kamariinsa.

Kerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.

Markku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin
olisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.

Katuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa:
katkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt
hillitä pahoja henkiä sisässään.

— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä
tahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen.
Sen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua
vastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.

Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi
kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin
luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman
itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun
kiusaaja vietteli?

Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja
hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.

Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.

— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?

— Kyllä.

— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?

— Niin.

Kertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli
luottamuksensa tyystin menettänyt.

Markku nousi, aikoen poistua huoneesta.

— Mihin sinä menet?

— En tiedä. Salin sohvalle tahi... kävelemään. Hyvää yötä.

— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki
painava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken
unohtaen.

Kerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan
yli metsätielle.




3.


Kevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä
keskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.

Kasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu
siihen käsiksi.

Yhdessä Markun kanssa se muokattiin.

— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.

Kerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta
vaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut,
ettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli
syötettävä eläimille.

Muussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka
haaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin
ohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.

Mitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi
alussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä
määrääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei
pienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun
keksimiksi.

Keväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein
liian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden,
kuin saatiin suoritetuksi.

Työväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa.
Verotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät
töitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta
alaspäin.

Muutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.

— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia,
sanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.

— Sitä olen ajatellut minäkin.

— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.

— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.

Kerttu hymähti.

Mutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään
työtä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..

       *       *       *       *       *

Lauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.

Emännälle siitä vihoiteltiin.

Hakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.

Kertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja
hoitoa pelattiin kiroten ja meluten.

— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.

Markku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.

— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.

— Eikö sinussa ole miestä siihen?

Kerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.

— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku
miehille.

Nämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten
pöytään.

— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka
lauantai-ilta tässä on istuttu...

Kerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon
avonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.

— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat
nyt lähteä.

Kerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli
niin suorasukainen.

Miehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.

Yksi miehistä uskalsi vain kysäistä:

— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?

— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä
kirotaan ja vannotaan.

— No se justiin, kun ei osata kauniisti...

Näki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos
vasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.

Ja olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun
vain kehtasi niitä lueksia.

       *       *       *       *       *

Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä
puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana
ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja
heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti
oli melkein jokaisella.

Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut
kotona, vaikka tarjottiin.

Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi
kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.

Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.

— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä
voittajaksi, sanoi Kerttu.

— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.

— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies
huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon
ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.

— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.

— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin
rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia
alaspäin aineellisesti ja henkisesti.

— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä
aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.

       *       *       *       *       *

Harmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran
iltamiin puhujaksi.

Pyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.

— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä
sitten muka puhujaksi.

Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.

— Onhan se... tahtoo olla harrastuksen puutetta... näissä paremmissa
ihmisissä.

— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen
karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. —
Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin
kuuluisa viinoistaan?

Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara.
Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.

Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään
oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten
kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin.
Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan
milloin mistäkin.

— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu
mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo
pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.

— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata.
Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin
iltamiin ja kokouksiin.

Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.

— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu
vieraalta.

— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on
raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin...

— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti
sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä
ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä
olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen
siellä oikein viihtynyt.

Naapuri nousi lähteäkseen.

— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?

— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.

Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.

— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku

— Silloinhan saamme olla mukana.

Markun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty
Markun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.

— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.

— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.

— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan
koettaa.

Vieras poistui.

Markku hymähteli.

— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.

— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on
huono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on
kova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten
pojat ja tyttäret.

— Yhyy, vai siten... no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat.
Koetappa luvata minulle, mitä pyydän.

— Kernaasti.

— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.

Markku seisoi mietteissään ovella.

Minulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin...
virkkoi hän.

Kyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin
itsesi kanssa.

Siinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat
menettäneet henkensä viinoihin.

Markku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.

Vanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän
Markku liene taaskin maistanut?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.

Markku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu
kuitenkin luotti häneen.




4.


Harmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen
tulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti
ennenkin taloon tullessaan.

Ville kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan
perheen aterialla keittiössä, tuli sinne.

— Hyvää päivää taloon.

Ville oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt
katsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja
lihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.

Se oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä
Kerttu pitäisi.

Viite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle
istumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.

Tokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?

Kerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena
ilveilijänä.

— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää,
turisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin
kohta ei kulkijoita kumarrella.

— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.

— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja
käski Villen syömään.

Mies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.

— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa
ennen tarjottukaan.

Miehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli
toisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.

Villen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.

— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä
ruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.

Kerttu nauroi.

— Vai siihen Ville rukiit panisi.

Toi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.

— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen
Villen vastapäätä penkille.

— Ka, mitä tuota... tällainen osannee.

Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.

— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.

— Hö, hö, hö, vai sitä... ei sinne uskalla... lyövät puukolla.

— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?

— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät
välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.

— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.

Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.

— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta,
niinkuin talolliset. Tuota noin... enkä minä osta, kyllähän sen
emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja
metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin... kun ei ole
näistä muistakaan töistä.

Vähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta
povitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.

Miehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.

— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin
haluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.

Markku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.

— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.

— Mutta jos koettaisi kuitenkin.

Markku mietti.

— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.

Markku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.

—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota
tarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.

— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun
lähtee livistämään.

Markku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta
ja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut.
Palkasta kyllä sovittaisiin.

— Hö, hö, hö, vai ojalle... sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä
hänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän
neuvomaan.

Emäntä tuli keittiöön.

— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä
työmaalla sillä tekee.

Ukkeli kaivoi putelin taskustaan.

— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.

Aikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja
antoi pullon emännälle...

— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu
mahatautiinsa...

— Jopahan siitä nyt... puhumaan.

Kertun iloinen nauru kajahti keittiössä.

Vanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat
menneet:

— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan.
Tokko se siitä puhui sinulle mitään?

— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka,
että jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.

Leena katsoi ällistyneenä Kerttuun.

— Vai sinä se... no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.

Näytti kuitenkin miettivän.

— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.

Leena nyökytteli harmaata päätään.

Kerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle
nauranut.

Leena jo naurahti itsekin.

Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa
tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan
muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.

Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä
vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.

— ... että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.

— Mitäpä me täti siitä... tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on
otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.

— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.

Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.

Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa
näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä
katsomaan.

— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin
salainen siunaus työlle ja ihmiselle.

— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä
väreilee järven selkä.

Pienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä
nurmella, eikö heitäkin huomattaisi.

Leenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella.
Niillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt
siistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet
jättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty
paikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä
muutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.

Tietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää
välitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka
valvoi kaikkea.

Pellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli
teettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.

Ja käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.

Suvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein
hyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.

Leena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.

Niin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain
muistettava täyttää velvollisuutensa.

Leena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista,
kapeahkon salmen takaa.

Niin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala
ollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.

Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi
siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla
oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut
tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret
valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin
vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa,
mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta,
niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi
parempi.»

Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!

Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää
hedelmää, ei totisesti.

Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu
apua jostakin tulevaksi.

Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen
mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.

Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet
ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät
mukaan.

Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat
tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin
tämäkin Kerttu.

Niin, niin.

Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa
ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.




5.


Harmaalaan tuli vieraita.

Naapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt
Harmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.

Hauskaapa oli, että muistettiin.

Emännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen
Amalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.

Kovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita,
eikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.

Lavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä
täisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.

Harmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja
makaili tyytyväisenä tarhassa.

Sitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen
karjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia
kupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön
tienoilla.

— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.

Aholan lihava Laara nyökytteli päätään.

— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt
aitoissa ja päivät metsissä.

— Niin, niin.

Kaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.

Kerttu pyyteli vieraitaan sisään.

Vanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.

— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden
emännän laitoksia tässä pitää katsoa.

Ylisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä
ääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.

Kerttu hymyili.

Tämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja
kurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään
viinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä
puhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.

— Eihän näissä mitään katseltavaa...

Kerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa
kotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan
paheksuvia katseita.

Hihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret
olivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!

Mitä se nyt semmoinen näytteleminen.

Jo takertui niihin Ylisen Laarakin.

— On laittanut noin lyhyet hihat.

— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.

Kaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt.
Kun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli
sitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.

Amalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka.
Olisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut
pitempihameisia, varmasti säädyllisiä.

Mentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana
lemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä
sisälläkin.

Kerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen
huone. Kantoi kaakut ja leivokset.

Leena toi pannun ja istui joukkoon.

Silmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa.
Mitäs sanotte?

Kerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi
käännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.

— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava
Kertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä
nykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi
vain niistä kaiken tulevan.

Kerttu pakoitti hymyn huulilleen.

Parasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä
voisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.

— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.

— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. —
Monetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.

— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä
kotonaankin, sanoi Leena.

Hänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin
häikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi
kotoiseen jumalanpalvelukseen.

— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:

— Ja eikä ole täällä pappia.

— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.

Kertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.

Markkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta
säteilevät silmät.

— Mitäs nyt?

— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja... arvaathan
sinä, mitä ne puhuvat.

-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?

— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja
muusta — tulen sitten hakemaan.

Kerttu riensi sisään.

Leena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.

Kerttu tarjoili leipää.

— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen
leipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?

Ylisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni
pöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.

Laara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat
mukana.

Kerttu näytti harmistuneelta.

Pianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos
näissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.

Rustaavalla oli mielessä tärkeä asia. Riitun Villen ottaminen taloon.
Siitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta
emännältä.

— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti.
— Kai se on valepuhetta?

— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon
ammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille,
sanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.

Rustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle.
Amalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut
olla iskemättä silmää Amalialle.

Vai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt
tiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin
muutkin. Viinoja kantamaan ja...

— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on
tottunut tekemään, sanoi Rustaava.

— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi
Kerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin
koettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.

Laara nyökytteli päätään.

Saahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin
tarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi
näytellä itseään parempana kuin on.

— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista...

— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut
viinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin,
mutta sopivalla hoidolla...

— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.

— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin
muitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa
sitä samaa sairaisiinsa.

Se näytti vähän sattuvan.

Ettäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten
paheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.

Niin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja
muitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.

Ja katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka
avokaulainen ja lyhythameinen tahansa.

Kerttu hymähti.

— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon
hänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava,
lankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään
vaatimuksistaan.

Voi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt
näitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja
viinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.

Vai voisiko?

Ei, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.

Hänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa
se synnyttäisi vain pahaa verta.

Ja sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä
pääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No,
täytyihän itseään puolustaa.

Kerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien
joukkoon.

Markku tuli ovessa vastaan.

— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.

Minä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.

Markku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.

— Eihän sitä nyt enää kahvia...

— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.

— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.

Otettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin
kovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan...

Vieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän
näköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin
malttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän
ansiotakin.

Markku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen
Harmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.

Ei totisesti, mitä se nyt haastoikaan.

Emäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.

— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?

— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. —
Tehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita
keittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.

Kustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.

— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä,
ainakaan tässä asiassa.

— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.

Ja Aholan Laara:

— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista
tippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven
kolosta.

— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi
Markku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.

— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään
päätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että
viinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain
todenteolla tahtoisivat.

Emännät hymyilivät.

Kovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä
se tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat
vain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.

— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava.
— Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta...

— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.

— Mikä se sitten, ellei..?

Laara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä,
seivästäen silmänsä Markkuun.

Jo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi...

— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on
todellakin _mies_ ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka
joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa
pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.

— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat
aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.

Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan
metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä
pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja
valheellisuutta.

— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului
Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä
ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä?
Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.

— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin
kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.

Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.

Jopahan tässä nyt semmoista...

— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.

— No tietää tämän, kepsakkeen.

— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja
näyttelee paikkojaan.

— No, että miehet tykkäävät.

— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.

Kertun suonissa kiehui ja kihelmöi.

Kyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.

Mutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain
puutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista
katsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän
kauttaan koko kylä.




6.


Riitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli
kauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän
takaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.

Metsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän
tuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.

Täysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.

No, mikä oli työtä tehdessä?

Jos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja
sittenkös oli taas hyvä olla.

Jumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että
oli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut
turhuuteen tätä armonaikaa.

Kun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.

Ei, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana
sen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä,
hyvä ihminen olisi tehnyt alkua.

Hänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa.
Puheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.

Ihan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti
huolta kuin omastaan.

Ville istahti ojan reunalle lepäämään.

Sellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan
asukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan
harjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne
terveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.

Oli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata'
eläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen
pitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.

Kun pääsi ensin alkuun.

Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja
eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta
oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.

Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta:
Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin.
Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.

Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää
huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.

Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui
hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina
kiitteli ja ihmetteli.

Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli
väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin
vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin
nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.

Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.

— Täällä on mies aterialla.

— Niin, rupea sinäkin... On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on
piimää.

— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut... Ville
kai se osaa tehdä.

— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt...

— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.

— No sitte... tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää
olla tuohet, pitäjätä myöten.

Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.

— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?

Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan
kurkkuun.

— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin
puukolla.

Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.

— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu.
Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin... onhan se sinulla
auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin,
hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä
ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän
paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.

— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.

— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi
arvossa pitää.

Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se... kun näin sattuu yhteinen
sairaanhoitaja.

— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta
vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä
eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.

— Tuota noin... vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan
silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin... Kun
saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan
aina tarjota.

— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.

— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin
rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä
mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka
kuinka vaatisi.

— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä
helpommalla voittajaksi.

Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.

— Älä sinä joutavia... aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että
lujalle se ottaa.

Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.

Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan
taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee
kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas
iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on
niin tasava ja mukava.

Hänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena
kulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta
elämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota
noin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä
haltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.

Miten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin
kai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä
huonoine haluineen ja taipumuksineen.

Päivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken
kuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.

Ville lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään
päästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.




7.


Sunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren
emännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen
ja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.

Kylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun
tiesivät Markun karttavan viinoja.

Tupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja
raitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet
viihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.

Tämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura
pitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.

Tuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä
loisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät
mukaan.

Vanha Leenakin tuntui heitä odottavan.

— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi
Kertulle.

— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan
hävittämisessä.

Iltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli
ja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.

Kerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin
äiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.

Sama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina
samanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa
syytäänkin.

Heidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä
sitä eteenpäin.

Kylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän
suhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.

Olkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia
asialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava
pois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.

Palvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä
kylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla
mukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.

— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen
tyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.

Tyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään
ja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi
arkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo
tarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!

Toiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti.
Tekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen
edessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.

Tarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa
viidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.

— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.

Karjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan
tarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja
alkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen
leukapielissä.

Aholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja
ohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.

Kertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.

Ja se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä
letkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty.
Puheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat
mukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.

Ja hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja
viinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.

Ja tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan
ja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten
hyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta
seurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista,
ainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret
olleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa
ruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.

Kaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä
hymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa
oikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta...

Ja sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä
kukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran
kokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi
kuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi.
Punastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.

Porstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi
sallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa
pojille tupakan turmiollisuudesta.

Markkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä
naurattamaan ja runo jäi kesken.

Siitä syntyi vain enemmän iloa.

Portailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä
kuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia,
ihan emännän omasta kädestä.

Ja kehoituksen liittyä mukaan.

Eipäs vastusteltu eikä naureksittu.

— Kyllähän sitä.

— Mitäpä sitä tällaisista...

— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.

Joku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin
koulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.

Jaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa,
näytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan.
Juotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon
rehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.

Markku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun
kokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:

— Joko haetaan viulut kamarista?

— Annahan nyt vielä... leikitään nyt ensin muuten.

Ihme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja
arvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.

Vanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili.
Amaliakin näytti tyytyväiseltä.

— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä,
Kustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä
joukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.

— Niin, niin, ehkäpä... Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on
niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että
hänestä enää mitään tulisi.

Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti
nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka
kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin.
Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen
nykyisestä yhdestä.

Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein
arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.

Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo
menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin
riemulla.

Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt
ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan
hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän
erittäinkin.

Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt
tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän _kyllä_ tanssi, mutta kun
se ei näissä kokouksissa ollut tapana.

Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut
siitä mennä sanomaan.

Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten
vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli
ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla
kerralla tulematta.

Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa
kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi
nurkan taakse toisten nauraessa.

Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja
muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki
ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.




8.


Keskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä
erinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä
aikaan kuin nyt.

Työn laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä
ja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.

Ja nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta
juhannuksen jälkeen.

Uuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa
kokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.

Niinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei
usein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen.
Kerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku
ei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen
tehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle:
»Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon
alapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut
niin.

Ihmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla
siinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.

       *       *       *       *       *

Markku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä,
kuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen
täytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.

Silloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa
viinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.

Ne epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.

Kerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta
eihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren
heikkoutensa ja mitättömyytensä.

Eihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli,
mutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina
käsipuolesta.

       *       *       *       *       *

Tänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä
tuokioksikaan rauhaan.

Aamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se
tavallinen enne.

Ei edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan
painajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.

Markku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.

Itätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin
ilkkuen hänelle.

Sukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa
sai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois
ruumiistaan.

Rengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.

Saisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä
melkein rupeamaksi.

Markku seisoi allapäin. Aikoi sanoa, että kysykää emännältä, sehän se
tässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:

— Viekää talliin.

Liiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle:
»Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.

Sen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.

Ja mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä
parhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin
nykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?

Kerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä
lukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.

       *       *       *       *       *

Ruokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan.
Sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.

Souti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu
näkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli,
mihin hän soutaa.

Verkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun
lahnankudusta palattiin Kertun kanssa.

Hänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen
soutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.

Markku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.

Pitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata
kuin pientä lasta.

Markku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta
taivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo
veden pintaan.

Markku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän
auttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.

— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?

Kerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.

— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.

Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät
nousemaan rantatietä pihaan.

Kerttu viserteli iloisesti.

Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta
asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää
useampia.

— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua,
niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.

— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle
laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan
sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet.
Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin,
ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska
eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän
huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.

— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan
estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta
kuin panet työt käyntiin.

Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä
tulla niinkin... Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.

— Tule nyt syömään.

Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.

Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi
häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla
hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.

Olisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.

Markku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi
tällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä
tästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan
viimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.

Markku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.

Kerttu kävi vakavaksi.

— Onko se aivan välttämätöntä... sinne menosi?

— On kyllä, tällä kertaa.

— Näin huono ilmakin.

Kerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun
kylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään,
vaikka jo on monesti kieltäytynyt.

Markku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin
oli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.

— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu
vielä, etsien Markun katsetta.

Se ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:

— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.

Kerttu luopui estelystään.

— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.

Kerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö
olisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui
ihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.

Hevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas
iloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.

— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja
hymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.

Markku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu
jaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja
tuvan täytti kovaääninen puheen porina.

— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan
isäntä sitä?

— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan.
Tulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo
tapellutkin hikeen...

Niemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.

Teki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja
hänen mielipiteisiinsä vetoamista.

Markku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot
vaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.

Kaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan.
Ikkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva
hikivirta valui ihroittuneelta naamalta.

— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin
tulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.

Aikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:

— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.

Ukko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: —
Enkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru
tässä puun säästön vuoksi uusiin...

Ukon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella,
naamoista päättäen.

Markun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.

       *       *       *       *       *

Suon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.

Noustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun
aikoi erota osuuskunnan hallituksesta.

— Erota? Mitä se nyt puhuu?

— Ei sitä niin... jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona
olemiseen, jos käy kokouksissa.

— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten
ei tule mitään.

Jokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka
hän oli päättänytkin erota.

Jos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?

Siitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän
joutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.

Nytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen
taskuissa.

Markun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin
työnnettiin pulloa väkisten.

— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia
raitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.

— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että
suonissaan tuntee.

— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.

— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis,
jos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea
vastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.

Niemen isäntä vei Markun nurkkaan.

— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin.
Eihän siitä eukkosi tiedä mitään.

Ukot katselivat häntä suu vinossa.

— Ei se uskalla.

— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.

Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti
tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.

Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin,
mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää
syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi
mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.

       *       *       *       *       *

Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku
loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti
osuuskunnasta.

Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.

— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi.
Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani,
että voimistuisit.

— Vie pois, en minä... sanoinko minä itseni irti näistä puuhista,
sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule
kertaakaan enää.

Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.

— Miksi et tule?

— Etkö sitä käsitä... Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei
anneta rauhaa.

— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?

— Ei kuin oman itseni... ja muutenkin... Näethän, miten rappiolla on
tämäkin kylä viinojen takia.

— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.

— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.

Lassi naurahti pilkaten.

Markku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta
istui jälleen.

— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.

Toinen näytti miettivän.

— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.

— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia
rauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt
Harmaalassa toisin.

— No, se on emäntäsi, joka puuhaa...

— Ei, sinä et ymmärrä... vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut
kodilta.

Markku istui syyllisyyden tunnon painamana.

Se lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin,
verkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.

Kun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.

Voisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä
pahempaa.

— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi
Lassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.

Markku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä
taskuunsa ja seurasi.

Pihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.

— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta
enää milloinkaan.

Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.

— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään...

— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin
melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi
tarjottu...

— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..

— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en
ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien
ajamaan.

Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat
ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.

— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.

Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa
siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat
vielä tuoksuvissa metsissä.

Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä
saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin
heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?

Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin
sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.

Sepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin
olisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se
vasta teki kipeää.




9.


Kerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä
vieläkään kuulunut.

Vanha Leenakin kävi levottomaksi.

— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi
pitänyt häntä laskea kylään.

— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla
saattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»

Sen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin
rauhaton.

Villekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä
tekemiään marja-astioita.

Kun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän
alakuloiseksi.

Hänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei
ollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä
kokoukseen.

Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä
emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille.
Se katosi pian.

— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.

— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä
menenkin heti.

— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.

Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut
ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti
siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin
ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava
Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville
peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien
väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa
varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.

Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin
päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten
houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen.
Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa
vastustaa Markun heikolla luonteella.

Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä
näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.

Markkuhan _tahtoi_ päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti
olla iloinen.

Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään
huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään
heikkouttaan.

Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta
kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.

Mutta eihän sekään ollut mahdollista.

Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan.
Markku nukkui rattailla.

Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa:
Näin se taas kävi.

Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi
miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.

Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.

Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.

Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.

— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa
minulle anteeksi, sanoi Markku.

— Minä teen sen niin mielelläni.

— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?

— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen
syyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.

— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun
hyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän
jälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.

Rattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun
rattailta ja riisui Mustan karjapihalla.

Kerttu odotti portailla.

Sumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli
hakametsässä.

Markku tuli valjasliiteristä.

— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut
kenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.

Markun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.

— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.

Kerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.

— Mennään sitten vielä... vaikka verkon laskuun.

Markku haukkasi muutaman palan.

— Mutta ethän sinä syö mitään.

— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule
kuitenkaan.

Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin
luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä.
Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu
reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia,
ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa
sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia
muistamatta.

Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen
kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta
asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen
itseensäkin parempi vaikutus.

Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen
veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen
ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.

— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.

Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.

— Niin jätänkin... kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin
ottein tyvenellä pinnalla.




10.


Markku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen,
olivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin
kaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä.
Hyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja
suoralaitaisina.

Naapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja
ihmetelleet.

Varsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä
toistensa ylitse.

Muutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt
sen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla
kanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon
ohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli
pitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.

Niin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä
myöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.

Ensin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo
päätään voitonriemuisena pelloilla.

Nyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa
hikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.

Menneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.

Markku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä
silmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla
näytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään
huonosti muokattu.

Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui
hän kylvövakkaan.

Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää
juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.

Keskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja
maa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin
kukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään.
Mehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.

Markku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi
pellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä
kymmenen kortta yhdestä juuresta.

Viime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun
vaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei
tippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.

Sieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli
tänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.

Markku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu.
Kerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset
tahtoivat pysyä laisinaan.

Puolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli
saanut aikaan.

Ei paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän
saarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.

Kerttu puhisi pahantuulisena.

— Seuroissa juoksevat, vaan muuhun niistä ei ole... menisivät niiden
pappiensa kanssa korpeen hävittämään viinatehtaita.

— Mitäpä siitä, jos ne hävittää, niin apteekeista saa ja ulkoa tuodaan
laivoittain, sanoi Markku. — Lakia poljetaan joka paikassa.

— Niin kai... maaseutu kuitenkin käyttää omiaan, ja se meidän on saatava
raittiiksi.

       *       *       *       *       *

Niemen isäntä kääkersi aamiaisten jälkeen Harmaalaan. Oli lähtenyt
katsomaan Markun viljelyksiä, kun niitä kiiteltiin pitkin kylää.

No, näyttihän tämä talo nyt todellakin entiseen verraten kuin uudelta.

Hermanni nojasi piha-aitaan ja latasi piippuaan.

— Taitaa tämä sinun eukkosi olla se vieteri, joka panee kaikki
käyntiin, sanoi ja iski silmää Markulle.

— Hänen ansiotaan se on, myönsi Markku.

Kerttukin oli tullut paikalle ja virkkoi:

— Eipä kun hänen. Markku on oikein todenteolla käynyt suunnittelemaan
kaikkea.

Markku naurahti. Omat ansionsa se osasi kääntää hänen hyväkseen.

— Mutta tuo ei ole paikallaan, sanoi Herkko ja viittasi piipullaan
karjatarhaan, jossa näkyi rehun jätteitä. — Ei sitä kannata karjaa
kesällä syöttää tuommoisilla.

— Vai ei, kun meiltäkin viedään nyt kermaa meijeriin kahdella astialla,
sanoi Markku. Mitä ne saavat kuivilta kankailta?

Ukko mietti ja pöläytteli vahvoja savupilviä.

Niin sanovat, että kahdella astialla, ja isoja ovat vielä, mietti
Herkko. Taitaa olla tämä Huhtalan tytär, uusi emäntä, oikein mato
järjestämään.

Ja nyt tarjottiin Harmaalassa vain kahvia kaakun kanssa vieraalle,
eikä viinoja näkynyt eikä kuulunut. Entiseen aikaan oli naapuri viety
kamariin ja kulautettu.

Heh, hyvänpä teki tällainen kahvikin, joka oli oikeista ulkolaisista.
Kotona akat keittivät ruisvettä ja siitä tuli väliin etova elämä, jota
piti viinalla lääkitä.

— Tulin oikeastaan kysymään, olisiko sinulla siemenruista lainata,
sanoi Herkko. — Meidän pellosta ei näy tulevan siemeneksi kelpaavaa.
Heilimöi vain paikkapaikoin.

Rukiin lainuun sanoi vain asiakseen Niemen ukko, kuullakseen, oliko
Markulla itsellään.

Mistäpä niitä... tuli viime syksynä tuhlatuksi viljaa viinoihin
monenkin siemenen vero, sanoi Markku ja naurahti.

Siihenpä ne olivat menneet Niemeläisenkin siemenosat ja osa
syötävistäkin.

Viljan haaskuu viinoihin oli melkein hirveätä. Varmaankin puolikymmentä
hehtoa meni joka talosta.

Sekin vei taloutta alaspäin.

— Niinhän niitä, jurahti Herkko. — Nyt et taida enää panna viljojasi
viinoihin. Tuli se nyt semmoinen heta tähän taloon.

Ukko hirnui ja läjäytti saapasvarttaan.

— En jyvääkään. Enkä muillekaan siihen tarkoitukseen, vaikka satanen
kapasta luvattaisiin.

— Älä, vai niin olet muuttunut, naurahti Herkko.

— Niin, ja saman päätöksen toivoisin tekevän jokaisen. Ryyppääminen
on kovin pieni nautinto raittiin elämänilon rinnalla. Jos toista
harjoittaa niin toinen jää.

Herkko raapasi korvallistaan.

— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut,
niin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä
kotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.

— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo
minäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein
voitonriemuisesti.

Herkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.

Hän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa
ojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta
päivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.

— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. —
Ihan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.

— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän
häntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.

— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa
Herkko.

— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.

Totta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli
Ville.

Istutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan
minkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle:

— No sinusta on taitanut tulla ihan raitis?

Herkon suu vetäytyy ivansekaiselle suppuralle ja hän vetää taskustaan
pullon ja heilauttaa sitä Villen nenän alla.

— Otahan tuosta.

Ville ottaa pullon ja tarkastelee sitä, tunteakseen kenen valmistamaa
on.

Jokohan pakana ryyppää, hätäilee Markku.

Ville heittää kuitenkin pullon raunioon niin että kilahtaa.

— Siellä on... liemesi, sanoo Herkolle. — Äläkä tuo tänne toista kertaa.

— Katsohan perhanaa, mutisee Herkko, mutta ei sano muuta sen enempää.
Totisesti näkee hän nyt ihmeitä. Kaksi juoppoa ihan raittiina. Olikohan
heidän nyt parempi olla kuin ennen?

Sitä oli ihan kysyttävä.

— No niin hyvä, etten millään hintaa entiseen vaihtaisi, sanoo Ville. —
Ja Markun elämän sinä tiedät kysymättäkin, näet ja kuulet.

Ville painui taas työhönsä, muusta välittämättä. Herkkokin lähti
kotiinsa. Olipa hän nähnytkin kerrakseen ja kuullut myöskin. Harmaala
oli nyt nousemassa, eikä Markun elämä näyttänyt hulluimmalta.
Nuortuneena ja ripeänä liikkui... oliko sitten siitä raittiudesta
saanut sen ripeytensä.




11.


Juhannusviinoja varmasti valmistettaisiin kylässä. Tulisi olemaan oikea
tulva, ellei saisi sille mitään esteitä.

Poliisirahjukset valittelivat, etteivät jaksaneet juosta kaikkien
trokarien jäljillä.

Kerttu mietti keinoja, puhui Markulle asiasta.

Markku veisteli ja vuoleskeli Villen kanssa viikatevarsia ja haravia
vajassa. Kerttu istui kynnyksellä.

Ville muhoili ja katsoi merkitsevästi Markkuun. Oli niitä heilläkin
keinoja, vaikka ei tässä, emännälle riitettykään niissä keinoissa. Oli
puhuttu jo valmiiksi.

— Osakkaina tässä aiotaan olla mekin juhannusviinoista, sanoi Markku.

Kerttu arvasi miesten aikeet.

— Ottakaa minutkin mukaan.

— No jo toki emäntä mukaan... ei muuta kuin kanki olalle.

— Eiköhän olisi kuitenkin parempi, jos muuten... ennen kuin ehtivät
laittaa kojeitaan, arveli Kerttu. Ja sitten olen ajatellut, että
jos uhraisimme rauhallisen juhannusaattoinamme kyläläisten hyväksi,
puuhaamalla kokot ja illanvieton. Mitä sanot siihen, Markku?

— Kernaasti minun puolestani. Nyt ehkä tulisivat kaikki nuoret mukaan
ja osa vanhoistakin.

— Tuota noin... etteikö sitten mentäisikään metsiin pesiä hävittämään?
kysäisi Ville pettyneenä:

— Vaikkapa tuolla käväisisikin, mutta ensin aion kuitenkin puhua
kauniisti kyläläisille, sanoi Kerttu. — Jos saisi kaikki emännät
puolelleen.

— Voithan koettaa. Tänäänhän on pyydetty meitä Aholaan, Kustaan
päiville. Siellähän sopii ottaa puheeksi, sanoi Markku.

— Lupaatko auttaa minua?

— Tässäpä nyt sitten auttaja sinulla, naureksi Markku. — Alkavat pian
niskojaan nostella.

— Välipä tällä vaikka nostavatkin.

Kiemuroivaa karjapolkua, oikotietä, mentiin illalla Aholaan. Kerttu
hypähteli kiveltä kivelle kuin nuori tyttö. Kivien ja mättäitten
välissä loistelivat metsätähdet ja vanamot, ja Kerttu pysähtyi välillä
niitä poimimaan. Satakieli lauloi.

— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin
luonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.

— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu
kirja.

Kerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.

Markku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.

— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain,
ja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan
tarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.

Markku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä
ehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat
saamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli
nähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja
sellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon
voimakkaammat.

Kyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti
säästääkseen ei siitä puhunut.

Markku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.

— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista
sovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset
ponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät
tulevaankin polveen.

Aholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja
isäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu
viinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin.
Voihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.

Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan
tällä kertaa tarkasteltu.

Kustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan
toissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.

— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten
ei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään.
Kun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin
eiköhän se riitä.

Kustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.

— Kyllähän sitä... kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.

Kertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu
hätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet
hänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.

Mutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä
puuskasta sai Kerttukin:

— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin
hauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti
sanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.

— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi
Kerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä
siten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt,
joita meistä ei kukaan kannata.

Kerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät
ajattelivat.

Nämä katselivat sillanrakoja ja murahtelivat myöntävästi.

Kukapa sitä niin erikoisemmin kannatti, vaikka tulikin maisteltua.

Niin, ja juhannuksena varsinkin, kun se on tullut tavaksi.

Ja kun tässä ei ole totuttu muutakaan lystiä pitämään.

— Ja kun se hutikoissa oleminen on ollut olevinaan lystiä, hohotti
Niemen Herkko ja iski piipullaan saapasvarteensa. Ja Kertulle:

Sinun pitää keksiä meille muuta hauskaa, kun kerran uhkaat viinat
lopettaa.

— Niin keksitäänkin, mutta yhdessä, ja varmasti saadaan syntymään
paljon hauskempaa, kun viinat ovat tiessään.

— Kerttu istui isäntämiesten viereen vuorotellen kunkin ja supatteli:
»Niin me teemme, eikö niin? Sitten muulloin, mutta ei nyt juhannuksena,
eihän. Otti turpean kouran käteensä ja puristi. »Ja jos näyttää, että
joukolla saamme syntymään muuta lystimpää, niin ei milloinkaan, eikö
niin, niinhän?

Koko mato oli tämä Harmaalan emäntä taivuttelemaan kaarnasia ja
kovettuneita mieliä.

Niin, niin, saihan tuota koettaa.

Pitihän tuota... Kertun mieliksi. Ja kun tässä rukiitkin olivat käyneet
vähiin.

No ainahan niitä, viljoja... on pantu väliin siemenetkin likoon, mutta
kun tämä tässä nyt niin pyytää, niin...

— Ja sitten me laitamme teille juhannukseksi suussa sulavat piirakat ja
muut hyvä ja oikein mojovan oluen, eikö niin emännät?

— Jo toki laitetaankin.

Isännät katselivat hieman kysyvinä toisiinsa ja murahtelivat. Saattaisi
se olla juhannussaunan päälle muutama tuikku hyvinkin mukava, mutta
miten lienee? Jos tuo jäänee tällä kertaa, kun viljatkin käyvät vähiin.

Ja kun Markkukin sitä esitteli, että jättää nyt kokeeksi, vaimoväen
mieliksi.

Laara tarjosi jo kolmansia kuppeja, ja kovin hyvillään miesten
lupauksesta sysäsi pannunsa kumoon, niin että Ellin piti mennä
kiireesti keittämään uutta.

Ne makeat piirakat luvattiin leipoa joukolla Harmaalassa ja rakentaa
nuottakalliolle kokko semmoinen, että näkyisi naapuripitäjiin.

Miehet vilvoittelivat pihamaalla ja täyttelivät mietteissään
piippujaan. Tarkasteltiin syrjästä Markkua, joka näytti nykyään niin
terveeltä ja reippaalta... senkin vuoksi, että oli jättänyt ne väkevät
kokonaan.

Hittoko sen oikein ymmärsi, mikä tässä olisi parasta, ryyppääminen vai
raitistuminen.

Tosin tätä kylää jo sanomalehdessäkin haukuttiin, ja useita kertoja oli
jo saatu maksaa sakkojakin keittäjien puolesta.

Sekin kävi ajan pitkään kalliiksi.

Eihän näistä rukiista enää... ja sekin pirtu on niin kallista.

— Ja jos tosiaankin laittaisi oikein kurkkua repivän kaljan, niin siitä
saisi vain voimaa koipiinsa.

— Toista se olisi kuin sintu.

— Joo.

— Ennen kun erottiin, oli Kerttu saanut emännät kokonaan puolelleen.

Kyllä se taisi todellakin olla niin, että naisista riippui hyvin
paljon, maistelivatko miehet vai ei.

Kustaavakin jo alistui ja sanoi koettavansa vaikuttaa Herkkoonsa
hyvillä puheilla. Samoin Laara, ja Ylisen Sohvi kivahti ja löi
reiteensä:

— Kyllä se vielä lähtee paha tästä kylästä. Minä ainakin käpsin ukon
kintereillä, ettei saa niitä puuhiaan pitää.

— Ei ole tässä osattu... nyt osataan.

— Kertun pitää ruveta meille johtajaksi, kun kerran omasta
miehestäänkin on saanut raittiin.

— Niin pitää.

— Sinulta kysytään, silloin kun ei osata.

Innostus hyvitti Kerttua. Oikeastaan hän ei ollut luullut näin vähällä
vaivalla saavansa heitä puolelleen.

— Mitäpä johtajaa siinä... kun vain jokainen koettaa hyvyydellä. Ukon
turilaat eivät siedä komentelua, sanoi Kerttu.

Harmaalan haltijat palasivat toiveikkaina Kustaan päiviltä.




12.


Miehet kaatoivat kaskea ja naiset taittoivat lehviä kylpyvastoiksi.

Aurinko lahjoitteli kultiaan. Oli oikea helle. Mäkirinteillä tuntui
kuin maa olisi huohottanut kuumuudesta.

Markku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa,
toisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.

Kaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.

Villeltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin
levätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi
tähän, mitä tuohon.

— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät
käsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne,
jotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään,
mitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät
avattiin...

Ville silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan,
jatkoi:

— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä
luonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja
kannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta
ja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun
pitikään...?

Ville kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään
kehitteli ajatuksiaan.

— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene
kaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa...?

Ville pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi
sirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä...

Miesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti
päätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella,
joka ilman hengessä liikutteli lehtiään.

— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein
lähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.

— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan.
Siinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen,
tähän luontoonkaan... Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. —
Ville viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen
puu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.

Markun kasvoilla väikehti hymy.

Siinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt
luonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että
ihminen niin muuttuu.

Ja Ville itsekin hymähtää.

— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee
kuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.

— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo
Markku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.

— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset
saattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan,
vaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.

Ville ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä
valmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään
muurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:

— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri
aarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin
ainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää
lahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.

Hänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin...

Ville ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan
juurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.

— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo
hän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden
perästä ympärillään uutta elämää.

— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä
niin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.

Päivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot
ja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon
kannetaan eväät ja aterioidaan.

Toiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään
huomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut
emännälle tekevänsä.

Kerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään
muista, hiljaa haastellen.

— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä
voi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä
kohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja
palvoja... sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.

— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain
olisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta... no, en sanokaan.

Kerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.

— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän.
Muotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.

— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.

       *       *       *       *       *

Kiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa
puiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa
odottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen
ilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti
nostavat päätään.

Markku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen
onnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin
mennyt toisin kuin hän on suunnitellut.




13.


Juhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen,
näkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko
kämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja
leyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.

Korvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja
tynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.

Ihme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta
käynnissä.

Synkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti
kämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan
laskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut
eilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi
haikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän
haastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi
juhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain
murahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä.
Niemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä.
Akka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa
odottaa ja lähtee kiroten.

Ylisessä jurottaa isäntä huonotuulisena. Sielläkin pitää emäntä
varalta, ettei isäntä pääse hänen kanssaan aittaan. Hän näkee, kuinka
ottaa avaimen pirtin naulasta ja solauttaa sen esiliinansa taskuun.
Samalla kutsuu isäntää imelällä äänellä kahville, mutta vieraalle ei
virka mitään.

Isäntä tulee kohta kamarista ja sanoo hiljaa:

— Ei siitä nyt tule mitään, kun tuo akka ei anna avainta. Ovat tehneet
liiton. Ei taida saada Kaiterestakaan jauhoja.

— No kun ei, niin ei. Piruakos tänne kutsuit. Maksat kai käymäpalkan?

Hän saa kympin isännän liivintaskusta ja heittää sen sille vasten
naamaa.

— ... tässä olla sinun lappujesi vaivaisia.

Lähtee siitä Aholaan.

Ei näy isäntää, ja Laara muljauttaa kuin härkä silmiään. Kysyy, mitäs
on asiaa. Ja kun hän sanoo, ettei ole akoille asiaa, niin akka siihen:

— Ei ole ukoillekaan... tästä lähtien.

Kustaa tulee siihen melkein samassa ja laskee kolahuttaen kirveensä
sängyn alle. Sama paha tuuli näyttää häntä vaivaavan kuin toisiakin
isäntiä. Tulee penkille ja alkaa haastaa ilmoista.

Piruakos hän niistä. Näkeehän sen, että aurinko paistaa ja rankit kyllä
vuorokaudessa happaneisivat liikaakin...

— Ne pitäisi nyt ne jauhot...

Kustaa muljauttaa altakulmainsa emäntäänsä ja yrisee:

— ... taida tulla mitään, kun ei mylly eilen eikä toissapäivänäkään
pyörinyt. Jauhoja kun rieskaan tahtoi... tuo akka...

Akka ja akka vain joka paikassa.

— Pitää ottaa salaa akalta. Tuo metsään, minä menen vahtaamaan.

— Se tuo Laara siinä... kintuilla... pitää silmällä... tehneet liiton
nämä kylän akat, ettei juhannusviinoja ollenkaan...

-— Piru sitten sitä liittoa siunatkoon, sanoo vieras ja lähtee.

Kaitereessa sama peli kuin toisissakin taloissa. Kun hän astuu tupaan,
niin akan lihavassa naamassa alkavat silmät pyöriä ja kiiltää kuin
kissalla. Isäntä loikoo sängyssä ja vetää sikaaristaan tuimia savuja.

Vääntyy istumaan ja aloittaa sekin ilmoista. Hän sen viereen ja hiljaa
korvaan:

— Nyt se syntyy, kun tuot vain vankasti jäätä.

— Sitäpä sitä tässä... muttei taida siitä syntyä. Amalian taskussa on
jauhoaitan avain.

— Tule viemään vasikanjuomista, sanoo emäntä uunin kupeelta Lassille,
käsi korvon korvassa.

Lassi, lähtee haukotellen.

Vieras saa siinä istua ja aikailla, eikä kuulu koko miestä takaisin..

Kun tulee, niin syljeksii, tämäkin Lassi, kuivia sylkiä.

— No, mitenkä se jauhoasia?

— Tuota... ei taida pyöriä tuo mylly tänäänkään... jauhoja ei ole kuin
juhannusrieskaan... tuokin Amalia siinä häärää...

— Ovat taitaneetkin akat muuttua isänniksi tässä kylässä, sanoo hän ja
nauraa semmoisille isännille.

— Eihän se ihme, kun akoilla on oppimestari, tämä Harmaalan uusi
emäntä, sanoo Lassi ja naurahtaa väkinäisesti.

— Vai se... no, hauskapa juhannus tästä sitten miehille koituikin.

— Ja on se muutenkin viljat käyvät vähiin, kun sitä tässä on yhtämittaa
tuhrattu... Ne sakotkin tulevat niin kalliiksi, kun niitä pitää joskus
maksaa kuitenkin.

— No hauskaa juhannusta sitten, sanoo vieras purevasti ja lähtee.

Laittaa rankin omistaan, mutta joku löytää sen ja lyö astiatkin
hajalle. Voi sarvipää sentään! Se on kaikki tämä sen Harmaalan
punaposkisen ja leveälanteisen akan työtä.

       *       *       *       *       *

Aurinko ylenee ja eteläinen vetää juovia tyveniin vesiin, huojuttaa
hedelmöiviä ruispeltoja ja rientää edelleen.

Harmaalassa noustaan virkeinä ja lapetaan nuotta veneeseen.
Juhannuskalat on saatava kylän yhteiseen illanviettoon, joka on
Nuottakalliolla.

Puolisilta lopetetaan työt ja miehet tuovat kantamuksittain koivuja
metsästä. Markku pystyttelee niitä Villen kanssa pihamaalle, luhdin
eteen ja kuistien porraspäihin.

Kylän emännät olivat tulleet auttamaan leipomisessa Kerttua, niinkuin
oli puhuttu. Valtavia kakkuja piirasvuoria kasaantui ruokakamariin.

Aholan Laara ei malttanut olla ylpeilemättä siitä, mitä oli saatu
aikaan täksi juhannukseksi:

— Jäipäs pontikat valmistamatta. Kyllä ukot väänsivät niskaa kuin
vihaiset sonnit, mutta eipä auttanut.

— No, ei kehuta... saattavat vielä joskus toiste käydä hankkimaan,
mutta kun houkuttelee ja laittaa heille muuta ajanvietettä, sanoi
Kerttu.

       *       *       *       *       *

Tällävälin oli Markku katselemassa ruispeltoaan. Hän kiersi jokaisen
ojan varren ja hyväili kädellään korsia. Tähkät alkoivat jo kasvattaa
jyvää. Oli ihme, että laiho niin paisui, vaikka muokkaus oli viime
syksynä puutteellinen.

Kerttu kuului pihassa laulahtelevan. Markku meni häntä pyytämään
mukaansa pelloille.

— Ei oikein joutaisi, mutta kun sinä tahdot, niin...

— Katsohan, miten tähkät ovat pitkiä ja olki vahvaa. Me saamme tästä
paljon yli oman tarpeen. Minä melkein uskon, että sinä olet siunannut
ruispellonkin, sanoi Markku innoissaan.

— Älä höpsi. Enhän minä siihen ole ajanut kakarettakaan lantaa.

— Ja nyt sen antama sato käytetään vain leiväksi. Mitä luulet, Kerttu,
päästäänkö siihen kylän muissa taloissa?

Minä ainakin luulen niin. Tämä juhannus on jo varmaankin aivan raitis
tässä kylässä, sanoi Kerttu taitellen ruiskukkia korsien seasta.

— Kunpa siihen päästäisiin kaikkialla. Muuten sinun vankka uskosi siitä
on tarttunut minuunkin, enkä enää sano sitä kokonaan mahdottomaksi.

Odoteltiin isäntäväkeä. Ei vielä saunan jälkeenkään näkynyt ainoatakaan
Harmaalassa.

Se ei ennustanut hyvää. Emännät olivat jättäneetkin ne pahukset yksin,
tulemaan. Saattaisi mennä koko puuha myttyyn.

Siitä puhuttiin ja arveltiin Harmaalan keittiössä.

Kaitereen Amalia kiristi huivinsa solmua ja pisti kätensä ronkilleen:

— Silloinpa, hiisvie, minä väännän ukolta niskat nurin. Kun tämä akka
kerran suuttuu, niin on leikki kaukana.

Rustaava valitteli, että oli jäänyt evankeliumijuhlat tämän puuhan
takia.

— Ja se oli vahinko.

— Tämä Kertun maallisuus tarttuu, nauroi Laara. — Onhan tuota kuljettu
seuroissakin, jos koettaa vaihteeksi muutakin. Eivätpä ne ukot niistä
saarnoista talttuneet.

— No, olihan sillekin Tittulierille, joka viime kesänä kulki
saarnaamassa, kelvannut korpiviina. Oli vain sanonut miehille, että
saahan sitä joskus maistaa, kun ei aina...

— Siltä olisi pitänyt kysyä, että missä se on miehillä raja, kun alkuun
pääsevät.

— Niin, ja että ihminen saa kyllä katumalla anteeksi, jos välistä
syntiin, näihinpä viinoihinkin, retkahtaa.

— Vankilaan pitäisi teljetä sellaiset saarnamiehet. Tekevät enemmän
pahaa kuin hyvää, sanoi Kerttu.

       *       *       *       *       *

Kylän nuoret rakensivat kokon, ja yksikään ei jäänyt syrjästä
katsomaan. Iso kahvipannu ja valtavat piirakkakasat vetivät.

Ja sitten Harmaalan emännässä oli se selittämätön vetovoimansa. Kylän
emännät olivat sitä tuominneet, mutta nyt he jo ymmärsivät. Juuri
sellainen piti olla, jos aikoi tätä miesväkeä käännyttää.

Tulivathan sieltä isännätkin vähitellen, pahantuulisen näköisinä,
murjotellen.

Naiset heille kahvia ja mikä mitäkin.

Ja jos he sitten laittaisivat tämän kalakeiton, kun se kuitenkin...'
rantakeitto, syntyisi heiltä paremmin kuin naisväeltä.

— Lepyttelevät, hymähti Aholan Kustaa.

— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen
ukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä
hiestävää.

Niemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa
kivien väliin.

— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan
saaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää.
Pojat, tuokaapa kuivia puita.

Siitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin
vaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä
juhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.

Nuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään
ohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä
taivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten
— pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka
pojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi
itselleen.

Siinä oli sekaisin talollisen ja pikkuviljelijän ja mäkitupalaisen
tytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan
samanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.

Tanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat
nuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.

Ja ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa
kuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin...
Tarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.

Kustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että
se kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän
vihaisia.

Harmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että
pienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei
hellitetä.




14.


Harmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää.
Tänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.

Markku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen
ajan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja
toista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa
kävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle
katselemaan.

Se on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää
niin lumoissaan.

Markku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä
jotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa
ajatusten viivähtää kuluneessa.

Ei vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja
talossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta
puolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien
henkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa,
lepoa muistamatta.

Ja koko kylä alkaa vähitellen muuttua.

Päivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet
raittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.

Joku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan:

— Tiukalle se väliin ottaa, mutta kun ei ole väkeviä saatavilla, niin
ei tule enää vartavasten puuhatuksi. Tuntuu olo kuitenkin näin monin
verroin paremmalta, kun työinto palaa ja voimat kasvavat, joka päivä.

Markku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan
ja käy Villen luokse.

— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.

— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa
valvoo?

— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin
yhtä ja toista.

— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.

Markku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta
tuoksua.

— Mitäs tuota sinä... minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen
mietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.

Ville naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän...

— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen,
vaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.

— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla... eivätkö nekin
ole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?

Ja vastausta odottamatta jatkaa Ville:

— Minusta on, vaikka kyllähän ne oikeastaan samoja, mutta kun ne nyt
_näkee_ aivan uutena, niinkuin on itsekin uusi.. Se siinä on.

— Niin, ja kylästäkin kuuluu nyt pelkkää hyvää, sanoo Markku.

— Vai jo sieltäkin.

— Pitävät nyt jo pahana juopottelua ja koettavat päästä siitä kaikin
voimin eroon...

— Hyväpä, että huomasivat... Niitä pitäisi nyt vain auttaa ja tukea.
Minusta ei ole, mutta sinä kun olet nuorempi ja parempi ihminen, niin
yhdessä vaimosi kanssa...

— Tehtävä on mitä vain voi.

Hänkin, huonoin ja heikoin kaikista, oli päässyt vaimonsa avulla
oikealle tielle, ja sille oli nyt toisiakin pyrkimässä. Jospa hänen
kätensä olisi oikein voimakas ja varma, niin hän mielellään ojentaisi
sen toisille, mutta hyvän toverin avulla kyllä hänkin...

Ville toivottelee hyvää unta ja menee aittaansa, Markku kävelee vielä
karjapihalle, vie heinätukon Mustalle ja palaa pihaan, jossa Kerttu
odottaa.

Onnellisina vaieten, veteen kuvastelevaa ukkospilveä katsellen
kävelevät he kasteiselle peltotielle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARMAALAN EMÄNTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.