Ruotsin salo-suomalaisia

By Valdemar Lindholm

The Project Gutenberg eBook of Ruotsin salo-suomalaisia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ruotsin salo-suomalaisia

Author: Valdemar Lindholm

Translator: Väinö Salminen


        
Release date: August 8, 2026 [eBook #79313]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79313

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN SALO-SUOMALAISIA ***
language: Finnish




RUOTSIN SALO-SUOMALAISIA

Kirj.

Valdemar Lindholm


Suomentanut

Väinö Salminen





Tampereella,
Tampereen Sanomain Osakeyhtiö,
1908.






SISÄLLYS:

Suomalaiselle lukijalle!
Vilppu Hiltuinen.
Mali-Oosa.




SUOMALAISELLE LUKIJALLE!


Kun moni suomalainen lukija ei ehkä lähemmin tunne niitä oloja, joita
tässä kirjassa käsitellään, niin lienee tarpeen, että, ennenkuin ryhdyn
varsinaiseen kertomukseen, annan muutamia puhtaasti maantieteellisiä ja
historiallisia tietoja niistä seuduista ja ihmisistä, joista kirjassa
puhutaan.

Lukijan on suotava anteeksi, että tämä katsaus Ruotsin Lapin
maantieteeseen ja historiaan on sekä lyhyt että epätäydellinen. Tämän
hauskan aineen perinpohjaisempi käsittely näet vaatisi liian paljon
tilaa.

Ruotsin Lappi on nykyään alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta
ja oli menneinä aikoina vieläkin suurempi. Tunnetun Adam Bremiläisen
kertomus viittaa siihen, että lappalaiset noin vuoden 1000 tienoilla
olivat miltei yksinomaisina metsäseutujen ja sisämaan asujamina aina
Vermlantiin saakka. Ja monet tutkijat — niinkuin Joh. Ihre, jota juuri
viime päivinä on alkanut kannattaa norjalainen professori Eriksen —
ovat väittäneet, että lappalaiset, joilla oli suunnilleen samanlaiset
elintavat, menot ja uskonto kuin senaikuisilla suomalaisilla,
olisivat Ruotsin kivikauden kansaa. Tämän väitteen todistukseksi
ovat nämät tutkijat esittäneet, että monet paikannimet keski- ja
etelä-Ruotsissa, sekä monet ruotsalaiset sanat ja lauseparret — etenkin
muinaisruotsalaiset muodot — muistuttavat lappalaisia. Omituistahan
on, että puhtaasti germanisessa ruotsinkielessä ja etenkin murteissa,
on useita sanoja, joilla on suomalais-ugrilainen vartalo. Niinpä esim.
sanalla _stor_, lapin stuor, suomen _suuri_, on muissa germanisissa
kielissä kokonaan toinen vartalo. Ruotsalaisen maakunnan _Värmlannin_
nimi on Ihren mukaan puhtaasti suomalais-ugrilaista alkuperää. Se
kirjotettiin muinoin Vermaland tai Verma, ja merkitsisi vuorimaata.

Olkoon tämän laita miten tahansa. Tuskinpa koskaan tätä seikkaa
täydellisesti voidaan selvittää ja Ihren todistuksille, että
lappalaiset muinen olivat Ruotsin ja Suomen ainoat asukkaat, on
tuotu yhtä päteviä vastakkaisia mielipiteitä sekä norjalaiselta,
ruotsalaiselta että suomalaiselta taholta.

Varmaa on kumminkin, että muinen lappalaiset olivat Halsingalannin s.o.
koko Dala-joen pohjoispuolella olevan Ruotsin ainoat asukkaat, kunnes
voimakkaammat heidät sieltä tunkivat pohjoista kohti, aivan samaten
kuin kävi Savossa, Hämeessä ja Karjalassakin.

Norlannin ruotsalainen asutus kävi yleensä rannikolta jokivarsia pitkin
vähitellen sisämaihin käsin. [Norrlannin rannikoilla asui jo pakanuuden
aikana ruotsalaisia. Aluksi lienevät tulokkaat olleet kesäisin täällä
oleskelevia kalastajia, jotka talveksi muuttivat etelään.] Rauhalliset
ja luonnostaan arat lappalaiset vetäytyivät tieltä ja jo 12:lla ja
13:lla sataluvulla lienee heidän varsinainen alueensa supistunut
Norrbottenin ja Vesterbottenin lääneihin — rannikkoja lukuunottamatta
— sekä Ångermanlannin ja Jämtlannin pohjoisosiin. Tätä aluetta
sanottiin silloin Lapinmaaksi. Jämtlannin eteläosassa ja etenkin
Storsjönin ympäristöllä Ångerman lännissä ja Medelpadissa oli jo
vuosisatoja asunut ruotsalaisia. Eräs Jämtlannin Frösöniin vuoden 1000
tienoilla pystytetty runokivi kertoo, että jo silloin koko Jämtlanti
oli kristitty. Ja Medelpadiin, johon jo 700 — 800 tienoilla siirtyi
kalastajia, oli 1050 rakennettu kirkko, jota nimitettiin "Heffreksi",
nykyinen Hafverö.

Kristinopin niinmuodoin jo 1000 tienoilla alkaessa juurtua Norrlannin
ruotsalaisiin asujamiin, kesti vielä vuosisatoja ennenkuin sen valo
tunkeutui erämaiden halki Lapin pienen kansan keskuuteen.

Siihen oli montakin syytä.

Ensiksikin kieli oli esteenä ettei voimakkaasti voitu ryhtyä
lähetystyöhön lappalaisten keskuudessa. Lapin kielen oppiminen
ei näinä aikoina ollut mikään helppo asia, sillä lappihan oli
luonnonkansan kieli, jota ei voinut oppia muuten kuin oleskelemalla
kansan keskuudessa. Ja silloin oli ruotsalaisen miltei mahdoton
saada oleskella lappalaisten parissa tarpeeksi kauan oppiaksensa
heidän kieltänsä Lappalaisilla ei ollut juuri hauskoja kokemuksia
ruotsalaisista, ja ei pidä kummastella, jos he näin ollen jokaista
ruotsalaista epäilivät, jopa vihasivatkin.

Lieneepä asianlaita ollut niin, etteivät ensimäiset ruotsalaiset,
joihin lappalaiset turmioksensa tutustuivat, olleet mitään
kunnioitettavia miehiä.

Ruotsin historiassa kerrotaan usein pahantekijäin ja murhamiesten
menneinä aikoina paenneen oikeuden kostoa "Helsingalantiin",
toisin sanoin livistivät pohjois-Ruotsin metsiin. Siitäpä onkin
vielä muistona ruotsalainen sananparsi "dra åt Hälsingland", mene
Hälsinglantiin! [Merkitsee: mene Hiiteen!]

Ruotsalaisia seutuja he välttelivät, mutta metsissä, joissa
lappalaisilla oli kotansa ja missä he pitivät porolaumoja, saattoivat
nämät pakolaiset mielin määrin temmeltää. Parempien aseittensa ja
tamineittensa vuoksi olivat he lappalaisille voittamattomia. Jo heidän
lappalaisiin verraten tavaton ruumiinkokonsa herätti lappalaisissa
ihmettelyä ja kauhua. Ja niinpä tunturikansan mielikuvitus sai vauhtia
— runoja sepitettiin suurista, voittamattomista teräspukuisista,
kallioluolissa pitkäsarvisten pukkien kera asuvista miehistä, jotka
aina väijyskelivät lappalaisia. Niinpä syntyivät lappalaisten monet
sadat tarinat Staloista, vuortenonkaloissa asuvista jättiläisistä,
jotka söivät lappalaislihaa...

Staloin, suurikokoisen, teräspukuisen kansan pelko osaksi selittää
lappalaisten ruotsalaiskammon. Mutta kuten sanottu, olivat he
luonteeltaan rauhallisia ja juoksivat mieluummin vihollista pakoon
metsiin kuin ryhtyivät taisteluun.

Täten selviääkin, mistä johtui, että Lappiin vuonna 1130 kristinoppia
levittämään lähetetyn ruotsalaisen joukkueen täytyi palata mitään
saamatta aikaan, kun se ei tavannut lappalaisia.

Eipä paljoa suurempi onni seurannut 1240 tienoilla Lappiin lähetettyä
"kristinopinlähetystöäkään". Parisenkymmentä lappalaista kyllä hyvällä
ja pahalla saatiin kastetuksi, mutta väkisin kastetut luultavasti ensi
sopivassa tilaisuudessa pesivät itsensä puhtaiksi "ristinkasteesta" ja
kastoivat itsensä uudelleen lapinkasteella, (samenalmakastates).

Uplannin pappein Lapinmatkojen kautta viranomaisten huomio kiintyi
Pohjan perukan laajoihin alueihin. Vasta Maunu Latolukon aikana
annettiin ensimäinen meidän päiviimme saakka säilynyt säädös Lapin,
s.o. nykyisen Norrbottenin, Västerbottenin ja Pohjanmaan asuttamisesta.
Maunu kuningas näet sääsi, että kaikki, jotka tahtoivat asettua asumaan
sinne ja maksaa veroa kruunulle, "saisivat pitää lappalaiset valtansa
alaisina sekä väkisin että käskemällä". Toisin sanoin, he saisivat
ottaa heiltä veroja kuin kuninkaan voudit. Tämä oikeus vahvistettiin
sittemmin 1328 ja 1400-luvulla.

Ja kävipä niin, että kulturin ensimäisiksi tienraivaajiksi Ruotsin
Lappiin tulivat — suomalaiset. Sillä aikakirjat kertovat "Pirkkalan
pitäjässä asuvain sinne lähteneen" Maunu kuninkaan kirjeen mukaisesti
pakottaaksensa lappalaisia alamaisuuteen. Senpävuoksi nimitettiinkin
näitä ensimäisiä kulturintuojia pirkkalaisiksi.

Ankarasti hallitsivat pirkkalaiset ja kovasti painoi heidän ikeensä
lappalaisia. Vähitellen tulivat sinne ruotsalaisetkin, mutta
tuskinpa hekään olivat lempeämpiä. Kirjotettua historiaa näiltä
ajoilta ei ole, mutta lappalaisten suullisista muistotiedoista voi
päättää, etteivät pirkkalaiset alkuaan rauhallista tietä päässeet
lappalaisten herroiksi. Kerrotaan näet, että "karjalain" täytyi
sotajoukoin kulkea maassa. Mutta monasti eivät joukotkaan auttaneet
urhoollisia saameja (lappalaisia) vastaan. Joskus tuhosivat he mitä
yksinkertaisimmin keinoin vihollisensa. Niinpä kerran oli haudattu
suuri "karjalain"-joukko hirsikasan alle. Lappalaiset olivat kuulleet,
että "karjalain" piti kulkea korkean vuoren juurelta erään solan läpi.
He kokosivat suuren röykkiön puita vuorelle, jonka rinteelle valoivat
vettä, niin että se muodostui jäiseksi iljangoksi. Kun sitte karjalat
tulivat, irrottivat he kasat, jotka jyminällä pompahtelivat laaksoon,
haudaten allensa kaikki "karjalat".

Julmuutta kerrotaan "karjalain" puoleltakin käytetyn, ja näistä
kertomuksista voidaan päättää että "karjalat", s.o. suomalaiset,
useimmin käyttivät nyrkkivaltaa kuin viekkautta valtansa
pystyttämiseksi ja säilyttämiseksi.

Heidän jälkeensä tuli ruotsalaisia pirkkalaisia. He olivat
toisenlaisia kuin suomalaiset. Ehkäpä muuttuneet olosuhteetkin heidän
esiintymiseensä vaikuttivat. Karjalain, jotka ensiksi tulivat,
oli käytettävä väkivaltaa, ja he käyttivätkin sitä sellaisella
ponnella, että lappalaisten täytyi huomata, etteivät he voineet saada
mitään aikaan panemalla kovan kovaa vastaan. Ja niinpä lappalaiset
turvautuivat heikomman puolustuskeinoon, viekkauteen.

Mutta ruotsalaiset, jotka olivat liukkaampia ja sukkela-ajatuksisempia
kuin suomalaiset, huomasivat piankin, minne lappalaiset pyrkivät,
ja niinpä he panivat viekkauden viekkautta vastaan. Ja samaten kuin
suomalaiset olivat väkivallalla pitäneet lappalaisia valtansa alaisina,
niin pakottivat ruotsalaiset heitä viekkaudella. Lappalaiset kyllä
huomasivat tulevansa petetyiksi, mutta ruotsalaisten pirkkalaisten
kavaluudelle he eivät mitään mahtaneet. Daroh, s.o. petkuttajia ja
ilkityöntekijöitä olivat nämät ruotsalaiset, ja _daro_ksi heitä lapiksi
sanottiin ja nimitetään vielä tänäkin päivänä.

Olipa pirkkalaisten toiminnalla Lapissa minkälaiset varjopuolet
tahansa, niin sittekin on varma, että juuri heidän kauttansa tänne
levisi ensimäiset kulturin säteet. Nämät ikäänkuin valmistivat maaperää
sittemmin tuleville lähetyssaarnaajille.

Sillä pirkkalaisten kaupankäynnin kautta he tulivat lähempiin
tekemisiin ruotsalaisten kanssa. Ruotsalaisen ei enää ollut mahdotonta
oppia lappia. Useimmat pirkkalaiset taisivat puhua lappia ja niinpä
myös vähitellen joku lappalainen oppi puhumaan ruotsia.

Kun 1300-luvun lopulla joukko Upsalan pappeja lähti "ristiretkelle"
Lappiin, on hyvin luultavaa, että heidän joukossaan oli joku, joka
puhui lappia. Tämän lähetysretken tulos olikin entistä parempi. Eikä
kovinkaan monta vuotta kulunut, ennenkuin 1400-luvun alulla tarinain
mukaan herra Tosten rakensi Lapin ensimäisen kappelikirkon, niinkuin
kuvauksessa tuonnempana kerrotaan.

Mutta vielä kesti vuosisatoja ennenkuin voidaan sanoa kristinopin
todella juurtuneen lappalaisiin. Niinkuin tuonnempana kertomuksessa
Vilppu Hiltuisesta esitetään, polttivat pirkkalaiset Tosten-herran
kappelin, ja sitte ei kristittyä kirkkoa Lappiin rakennettu ennenkuin
vuonna 1600, jolloin Lyckselen kirkko Kaarle kuninkaan käskystä
rakennettiin ja sinne myöskin määrättiin pastori.

Mutta samalla kuin Lappiin alettiin rakentaa kirkkoja, syntyi myöskin
kysymys siirtolaisuuden aikaansaamisesta sinne. Kaarle IX, jonka
huolenpito ylettyi laajan valtakunnan joka kulmalle — eikä suinkaan
pienessä määrin Lappiin ja Suomeen, joita siihen asti, Jumala
paratkoon, lapsipuolen tavoin oli kohdeltu — yritti ensiksi saada
aikaan siirtolaisuutta Lappiin. Ja hänen työtänsä jatkoi valtion
varallisuudesta suuresti huolehtiva Kaarle XI. Vuonna 1672 antoi
tämä julistuksensa Lapin asuttamisesta, joka on Norrlannin historian
ehkä tärkein todistuskappale. Ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 1674,
tapaamme Lapin ensimäisenä paikallisena asujana, raivaajana ja
viljelijänä suomalaisen Vilppu Hiltuisen.

Vielä kerran näemme siis suomalaisten Ruotsin Lapissa esiintyvän
kulturille tienraivaajina. Eikä ainoastaan Lapissa, vaan myöskin
maakunnissa etelämpänä, Ångermanlannissa, Taalaissa, Medelpaadissa ja
Vermlannissa. Kuin suomalaisesta heimosta hajaantuneina vesoina ovat he
tehneet työtä ruotsalaisen kulturin palveluksessa raivaten ja viljellen
maita.

Tiedämmehän miten 1500-luvun viimeisinä vuosina Suomessa raivosi
hajottava sisäinen riitaisuus. Linnaleirin rasitus ja Flemingin nihtein
ylimielisyys ja kotimainen knaapiaateli oli herättänyt kansassa vihaa
ja kiukkua. Suurissa joukoissa nousi väestö kotimaisia sortajia
vastaan, herttua Kaarlen tukemina, joka ei vielä ollut ennättänyt
rautaisin käsin ryhtyä valtion peräsimeen, eikä siis voinut mieltä
myöden auttaa heitä. Talonpoikain järjestymättömät joukot eivät voineet
pitää puoliansa Siuntion Klaun rautapukuisia ratsujoukkoja vastaan;
kaikkihan tietävät nuijasodan surkean lopun. Kauheasti kosti Fleming
"kapinallisille". Kaikkialle kohotettiin hirsipuita ja Turun linnassa
sekä Siuntion kartanossa kitui monta. Ja metsiin piiloutui joukottain
ihmisiä Flemingin kostolta, peltojen ja niittyjen jäädessä autioiksi.

Mikä oli luonnollisempaa kuin että tällaisina koettelemuksien aikoina
pyrittiin vieraille maille etsimään vapautta ja rauhaa, joita ei
isänmaassa voinut saada? 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa
syntyikin Suomessa suuri siirtolaisuustulva. Suomalaiset hakivat
usein joukottain vaimoineen lapsineen uutta kotia itselleen vieraissa
maissa. Jotkut menivät Saksaan, Viroon ja Puolaan, mutta huhut rahvaan
orjallisesta asemasta näissä maissa, pelotti ihmisiä siirtymistä
jatkamasta. Sensijaan pyrkivät he yli meren Ruotsiin, vanhaan
emämaahan, jossa talonpoikaisvapaudella oli vanhat juuret ja jolla oli
samat lait kuin Suomellakin.

Nämät suomalaiset näyttävät ensin tulleen Helsinglantiin, joka on
Norrlannin eteläisimpiä rannikkomaakuntia. Täällä näyttää oikein
"kansainvaelluksia" tapahtuneen, osittain länteen käsin Taalaihin,
Taalainmaahan ja Vermlantiin, jonka syvät, luoksepääsemättömät metsät
tarjosivat tulokkaille tervetulleen turvapaikan, osittain pohjoiseen
käsin Medelpadiin ja Ångermanlantiin.

Kuten jo varemmin olen sanonut, kulki ruotsalainen asutus rannikolta
ylöspäin jokilaaksoja. Vielä 1500-luvulla olivat kumminkin suuret
jokilaaksojenväliset maat suuremmaksi osaksi erämaita, petoeläinten
metsästysaloja.

Näistä erämaista tuli nyt maanpakolaisten suomalaisten uusi kotiseutu.

Kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella, senmukaan kuin
kotipuolella olivat tottuneet, he elelivät täällä monet vuodet
ruotsalaisten edes aavistamatta suomalaisia siellä oleskelevan. Mutta
ruotsalainen asutus kävi yhä ylemmäs jokilaaksoja. Uutisasutuksia
alettiin perustaa saloille — ja niinpä koitti päivä, jolloin
salo-suomalaisten asumukset löydettiin metsistä ja taistelu
ruotsalaisten ja suomalaisten uutisasukkaiden välillä alkoi.
Ruotsalaiset, eivät suinkaan lempein silmin katselleet suomalaisia,
sillä he pelkäsivät anastuksia tai oli heillä todella haittaa metsiin,
kalavesiin, metsästysmaihin ja metsäniittyihin nähden. Senpävuoksi
tapahtuikin näinä nyrkkivallan aikoina, että ruotsalaiset omakätisesti
kävivät oikeutta ja murhasivat suomalaiset missä ikinä heitä tapasivat.
Niinpä tietää tarina kertoa, että hurjistunut talonpoikaisjoukko
ryntäsi Ångermanlannin Finnsjönin suomalaisten kimppuun murhaten heidät
viimeiseen mieheen.

Nykyisen historioitsijan on vaikea päättää ken oli oikeassa.
Luultavasti oli tässä kuten monessa muussa tapauksessa, että molemmat
olivat yhtä oikeassa.

Toiselta puolen on muistettava, että suomalaiset viljelemällä
autioja tiloja, jotka sodan ja ruton aikana olivat jääneet rappiolle
ja raivaamalla maata saloille, ovat suorittaneet Ruotsin hyväksi
kulturityön, joka ansaitsee tunnustusta.

Mutta toiselta puolen antoivat suomalaiset todella syytä valituksiin.
Jos he vain löysivät sopivan kaskimaan, piittasivat he vähät kuka oli
metsän omistaja. Ja myöhemmin tapaamme näiden seutujen tuomiokirjoista
tiedonantoja, joista käy selville, että suomalaiset usein olivat
syypäät rangaistaviin tekoihin.

Kumminkin palautui pian suomalaisten ja uutisasukkaiden naapurisopu,
ja molemmat kansat sulivat vähitellen yhteen. Suomen kieli hävisi
vähitellen. Se näyttää kumminkin paikottain olleen elinvoimainen, sillä
vielä 50 vuotta sitten oli Borgsjönissä vaimo, joka puhui suomea.
Vanhimmat Medelpadin Borgsjön pitäjän suomalaista heimoa olevat
asukkaat, nimittäin Johan Månsson ja Jonas Sjölund voivat vieläkin
kertoa tästä Meedelpaadin viimeisestä suomeapuhuvasta akasta.

Kertomuksessa "Mali-Oosa" esitetään kappale Borgsjön suomalaisten
historiaa. Tarinan sellaisenaan ovat minulle kertoneet mainitut ukot
Johan Månsson ja Jonas Sjölund.

Mutta jos suomalaisilla eteläisen Norrlannin viljelyksen historiassa on
ollut tärkeä sija, on kumminkin myönnettävä, että heillä vasta Lapissa
esiinnyttyään kulturin edelläkävijöinä on mitä suurin merkitys.

Kun Kaarle XI vuonna 1672 yllämainitun "Plakaatin Lapin asuttamisesta"
julkaisi, ei ollut ainoatakaan ruotsalaista, joka olisi uskaltanut
muuttaa Lappiin uutisasukkaaksi. Sillä lappalaiset olivat ruotsalaisten
kesken huudossa jumalattomasta noituudesta, jota ei kukaan voinut
vastustaa. Jopa aikalaiset sivistyneetkin luulivat lappalaisen
taitavan loihtia, ja varmaankin he tunsivatkin monta muilta salattua
luonnonvoimaa, kuten nykyajan intialaiset fakiirit. Ei ole siis
kummasteleminen, ettei tahdottu panna itseänsä alttiiksi lappalaisten
noituudelle.

Mutta suomalaiset olivat itse taikataitoista väkeä, ja vaikkeivät
olisi olleetkaan oli heillä kumminkin sellainen maine, ja se jo riitti
pitämään arkoja lappalaisia aisoissa. Siihen luottaen Vilppu Hiltuinen
— joka tarinoiden mukaan oli mahtava noita — teki tuon uhkarohkean
yrityksen ja läksi Lapinmaata raivaamaan.

Hänen jälkeensä tuli muita, ensin suomalaisia sitten ruotsalaisia. Ja
salosuomalaisista etelä-Lapissa ei ole jälkeäkään enää. Suomi on ja
oli jo sata vuotta sitte kadonnut näiltä tienoin. Mutta muisto Lapin
suomalaisasutuksesta elää vielä kansantarinoissa ja monissa paikan
nimissä.

Vilppu Hiltuisen tarinassa on lappalaisilla tärkeä osa. Senpävuoksi
heistä muutama sana.

Lappalaiset elelivät näihin aikoihin heimottaisin, suunnilleen samaten
kuin intiaanit, ja metsästelivät sekä kalastelivat monin verroin
enemmän kuin nykyään.

Pakanoita, vaikkei nimellisesti, useimmat lappalaiset näihin aikoihin
olivat ja tarina tietää vieläkin kertoa, miten lappalainen noita,
Kouno iski noidanpuskun pastori Olaus Graniin, joka hänkin oli
lappalaista syntyperää. Varmaa on myöskin, että lappalaiset Lyckselen
laamanninkäräjillä tammik. 11 p:nä 1687 tunnustivat "rummuttamisen"
ja uhraamisen vielä olevan yleisesti käytännössä "esi-isäin tapain ja
taidon mukasesti". Ja kuvaavaa on erään laamanninkäräjäin lautamiehen
lappalaisen Olavi Månssonin sanat, puolustaessaan itseänsä syytöksiltä,
että oli uhrannut Jubmelalle ja Ruottalle: "Jumala tietää, ettemme me
köyhät lapinmiehet sillä mitään pahaa tarkottaneet".

Tästä vastauksestahan selviää, silloisten lappalaisten omituinen
kristinopista ja pakanuudesta syntynyt sekauskonto.

On myöskin muistettava, että kuin lappalaiset elivät heimottain, joita
sanottiin kyliksi, erillään toisistansa ja ollen usein keskenänsä
riidassa, saattoi hyvinkin sattua, että toinen heimo oli kristitty,
toisen ollessa aito pakanallinen.

Lappalaisten uskonto oli monessa suhteessa esoteristen viisausoppein
tapainen. Usko sieluinvaellukseen ja auringon palveleminen korkeimpana
havaittavissa olevista jumalista, ovat tuon uskonnon, jossa on koko
suurenmoisiakin piirteitä, silmiinpistävimpiä ilmiöitä.

Lappalaisten papit, noidat, olivat heimon väkevimpiä ja lahjakkaimpia
miehiä. Mitään vioittumaa ei "noaiddessa" saanut olla — yksin puuttuva
hammaskin vei hänen mahtinsa. Yhteyttä jumalten kanssa piti hän yllä
lyömällä noitarumpua, gobdasta tai koobdasta. Rummuttaessansa pyrki
hän kiihottuneeseen tilaan, joka päättyi siten että noaidde joutui
horrostilaan (lankesi loveen) jolloin hän luuli saavansa tietää
jumalten tahdon.

Lappalaiset ovat runollista kansaa ja heillä on ollut rikas
kansanrunous, josta nyt on vain muutamia harvoja katkelmia jälellä.
Noidat olivat runoilijoita, jotka muovailivat tarinat runoiksi
ja sepittelivät lisäksi omistakin kokemuksistapa. Runoja ei
milloinkaan pantu muistiin, vaan kulkivat ne suusta suuhun. Niinpä
turmeltui alkuperäinen muoto, joka varmaankin oli samanlainen kuin
suomalaisissakin runoissa ja meidän päiviimme säilyneet näytteet
ovat vain heikkona kajastuksena alkuperäisistä runoista. Kristityt
papit vainosivat noiddeja ja heidän laulunsa ja tarinansa hävisivät.
Jotakin on säilynyt toki, vaikkakin vähän, ja siitä olen käyttänyt
mikä käytettäväksi sopii. Kristityt papit ovat muistiinpanoissaan
säilyttäneet vanhoja tarinoita ja näitä olen käyttänyt lappalaisen
kansanrunouden näytteenä. Muoto ei ole sama kuin pappien
muistiinpanoissa, mutta sisältö on sama.

Kirjan aihe on ollut suuri, miltei liian suuri. Jollei minun ole
onnistunut, niinkuin olen mielinyt, luoda eloa ja todellisuutta Lapin
nuoruudenajan tarinoihin, niin suotakoon anteeksi.

Tahto ainakin on ollut rehellinen.

Tukholmassa kesäkuulla 1908.

_Valdemar Lindholm_.




VILPPU HILTUINEN



I.


Saarella Isojoen laskupaikalla Tunturijärvestä, juuri virran suulla on
kirkko. Molemmin puolin kiitää virta vinhana, etenkin keväisin Isojoen
paisuessa yli äyräittensä ja Tunturijärvikin näyttää silloin suurelta,
pauhaavalta sisämereltä.

Tuo pieni harmaa, jykevistä hirsistä salvettu kirkko on niemekkeellä
vaaleiden riippakoivujen ympäröimänä ja taustana on tummaa havumetsää.
Virran alapuolisella rinteellä kasvaa pehmeitä ruohokasveja ja kieloja,
jotka keväällä sekä kevätkesällä täyttävät tienoon tuoksullansa.

Alempana virta pyörteineen ja nieluineen käy vihaiseksi — väliin se
kimaltelee ja hymyilee, väliin on uhkaavan synkkä. Ja etäältä kuuluu
yöt päivät kosken kumea yksitoikkoinen pauhina.

Ylhäällä näet koko kirkonkylän — joukon harmaita, viheliäisiä
tuparäniä; kokoonsulloutuneina rantamalle ne ovat kuin vuohilauma.
Pieniltä ja vähäpätöisiltä ne näyttävät, mutta kertovat silti
ympäristöllä olevan viljelysaluetta, sillä jokainen kirkkotupa on
samalla merkkinä jostakin pitäjän kylästä tahi uutisasutuksesta.

Kirkonkylä on enimmäkseen autiona. Ainoastaan pienessä pappilassa,
joka punaisena, ulkonurkkaisena pistää esiin kirkon vierustalta, asuu
ihmisiä vuosikaudet umpeensa. Muut tuvat alhaalla "paikalla" ovat
tyhjinä, paitsi suurkokousten aikana, kirkkopyhinä, jolloin pitäjän
väki kerääntyy kirkonmäelle kuullakseen Jumalan sanaa ja hieroaksensa
kauppaa.

Niinpä jo ammoin on ollut Jo 1300-luvulla oli tässä markkinapaikka,
jossa pirkkalaiset "kolmantenatoista päivänä joulun jälkeen kauppojansa
julkisesti tehköhön" sen oikeuden mukaisesti, joka vanhoista ajoista
heillä on ollut ja jonka vahvisti drotsi Nuutti Juhonpojan 1328 v:n
kirje.

Pahoin kohtelivat pirkkalaiset aution seudun ainoita asujamia,
lappalaisia. Kuninkaan kirjelmän nojalla oli pirkkalaisilla oikeus
hallita ja vallita lappalaisia ja tätä oikeuttansa he käyttivätkin.
Eipä siinä kyllin että lappalaiset pakotettiin veronmaksuun — monessa
suhteessa joutuivat he ankaran pirkkalaisvallan kautta ikäänkuin
orjuuteen. Siksipä lappalaiset sortajia, ainoita ruotsalaisia, jotka
erämaille tulivat, vihasivatkin. Ja "daro" pettelijä tuli ruotsalaisten
lapinkieliseksi nimeksi.

Vuosia kului ja kristinusko alkoi tunkeutua Lappiinkin. Eräs korkea
hengen mies itse Upsalasta tuli suurine seurueineen, matkustaen halki
Lapin niin komeasti ja uhkeasti kuin salomailla kävi päinsä. Taru
kertoo, että hän olisi erämailla eräällä lähteellä houkutellen saanut
kastetuksi kaksikymmentä lappalaista.

Vähänpä näytti tästä lappalaisten kastamisesta tulosta olevan. Tuskin
oli mahtava jumalanmies palannut etelän maille, ennenkuin lappalaiset
uudelleen alkoivat uhrata Beivelle, Stuorjunkkarille ja Tjermeelle.

Eivätpä toki kaikki.

Yksi siemen oli langennut hyvään maahan ja iti, vaikkakin heikoksi
kasviksi.

Kastettujen joukossa oli lappalaisvaimo, kasteessa nimitetty
Magdalenaksi, joka ei ainoastaan alistunut kasteeseen, vaan joka
myöskin kaikesta sydämestään ja mielestään oli omaksunut kristinopin.
Palavalla uskoninnolla alkoi tämä saarnata heimolaistensa keskuudessa.
Mutta vähänpä hänen saarnansa vaikuttivat, sillä hänhän oli vaimo ja
vaimo ei lappalaisten katsantokannan mukaan saanut puuttua pyhiin
asioihin.

Täynnänsä palavaa heimonsa käännyttämisintoa kuin oli, läksi Magdaleena
Upsalaan kunnioitettavien isien luo, jotka kiihkeistä pyynnöistä
suostuivatkin lähettämään lähetyssaarnaajan, herra Tosten, Pohjan
perille lappalaisia kristinuskoon kääntämään.

Kova työ hänellä täällä olikin edessänsä. Hänen lähetystyötänsä näet
vastustettiin kahdelta taholta. Sekä pirkkalaiset että lappalaiset
yhtyivät taistelemaan kristinuskoa vastaan, ja vaikkakin pirkkalaisia
sanottiin "kristityiksi lapinkävijöiksi" ja he nimikristityitä
olivatkin, he kumminkin salaisesti olivat kristinuskon pahimpia
vihollisia. Sillä he pelkäsivät, että jos lappalaisista tulisi
kristityltä ja pappeja asettuisi Lappiin, se arvelluttavasti rajottaisi
pirkkalaisten vanhaa valtaa, ja sellaista eivät he saattaneet
rauhallisesti katsella.

Siksipä kerrotaankin, että kun Toste oli kappelin rakentanut
ja piti viettää vihkiäisiä Antinpäivänä, muutamat lapinkävijät
jumalanpalveluksen aikana olivat sulkeneet ovet, sytyttäneet kappelin
pappeineen ja lappalaisineen tuleen. Sattui kumminkin, että papin sekä
muutamien muiden onnistui päästä katon alla olevasta luukusta ulos ja
olivat he siten pelastuneet valkeanvaarasta.

Tämän jälkeen koittikin kosto daroille, ruotsalaisille. Lappalaiset
liittyivät yhteen ja asettuivat lapinkävijöitä väijyilemään. Ja kun
nämät tulivat porokyydillä ajaen, yhtäkkiä nuolet vinkuilivat heidän
korvissansa.

Syntyi verilöyly. Ei yksikään pirkkalaisista pelastunut. Itse pappi,
herra Toste nipin napin säästettiin. Tuorpenain noita Vaari vaati,
että Toste herra tapettaisiin uhrilavalla Ruottan kunniaksi, mutta
puolikääntyneiden lappalaisten rukoukset sen estivät. Toste kuitenkin
tämän perästä lähti etelään omille maillensa ja toista vuosisataa kului
ennenkuin kristittyä pappia näille perille tuli.

Taru tietää kuitenkin kertoa eräästä Tukki-Tuomaasta, jonka jumalanmies
uumajalainen Olaus Njurenius olisi kristinuskoon kääntänyt ja että hän
sitte olisi vanhalle markkinapaikalle kirkon perustanut. Sitä ei toki
koskaan rakennettu muuanne kuin kääntyneiden mielikuvituksiin.

Nyt siinä kyllä kohoo vanha harmaja kirkko ja olipa siinä jo tätä
ennenkin. Mutta vanhin kaikista on sittenkin Tosten herran kappeli,
jonka pirkkalaiset polttivat.

− − −

Viljeltyjä seutuja on nyt pitkin pitäjää, niinkuin kirkkotuvistakin
voit päättää, jotka ovat yhtenä ryhmänä kirkkosaarella.

Suurikasvuista, vaaleatukkaista kovakouraista väkeä tänne suurille
käräjille kokoontuu. Ja lappalaiset, jotka muinen olivat miltei ainoat
kirkossakävijät ovat nyt harvinaista kirkkoväkeä. Kun he joskus
tulevat kirkolle, kävelevät he kiirein hoippuroivin askelin ikäänkuin
olisivat epävarmalla maaperällä ja vilkuvat arasti ympärillensä, kuten
sellaiset, jotka tietävät olevansa vihamiesten keskellä.

He ovat kukistettua kansaa, omilta mailtaan karkotettuja. Ja daroin
ja karjalaisten, suomalaisruotsalainen, sekarotuinen kansa on heidän
voittajansa.

Pitkiä tuimia taisteluita on käyty syvissä hiljaisissa metsissä
ennenkuin niin on käynyt. Mutta saamein kansa oli häviöön tuomittu
ja darot, jotka tulivat oppeineen valkeasta kristuksesta ja karjalat
(suomalaiset) noituuksineen, joka oli saamein vanhaa seitaa
tehokkaampi, ovat päässeet erämaan herroiksi.

Ja nyt on tuo pieni kirkonkylä korven autiossa yksinäisyydessä
niin hiljaisena ja tyyneenä kuin rauha aina olisi siinä asunut.
Ja ympäröivissä kylissä on ihmisiä, jotka aherrellessaan elämän
välttämättömimmän eteen karussa luonnossa, ovat unohtaneet tarinat
isien taisteluista erämailla. Mutta kukistettuin saamein kesken
elää vieläkin tarinana, jota äären (tulisijan) ääressä kerrotaan,
muisto menneistä riidoista, joita käytiin auringon lasten, tämän maan
ikimuistoisten asujanten ja etelästä tulleitten, suomalaisten ja
daroin välillä. Nuo ovat kaameita juttuja erämaasta ja niitä kerrotaan
kuiskaavalla äänellä, jossa viha vieläkin kytee. Ja jos silloin
mainitaan Vilppu Hiltuisen nimi, käy väristys läpi kuulijain ja silmät
kiiluvat ilkeästi vihasta, jolla ei enää ole esinettä. Vihattu on
Vilppu Hiltuisen nimi saamen kansan keskuudessa.

Suuri noita hän oli ja saattoi matkaan paljon pahaa auringon lapsille.
Kirottu on hänen muistonsa heille, niinkuin hänet kerran Kouno
tuorpenaheimon viimeinen noaidde (noita) kirosi.

Mutia uutistaloissa ja kylissä on hänen nimensä unohdettu. Ja kuitenkin
oli hän, suomalainen uutisasukas Vilppu Hiltuinen, uranaukaisija ja
viljelijä, joka ensimäisenä ryhtyi taistelemaan Lapin karua luontoa
vastaan ja joka laski ensimäisen perustuksen sille viljelysalalle,
jonka nyt pitäjässä tapaat.

Miehentyö se oli jos mikään, tämä hänen elämäntyönsä.

Sillä korvesta hän teki vainioita, ja vaikkapa tieltä väistyneillä
onkin oikeus kirota hänen muistoansa, on tämä muisto kuitenkin sen
arvoinen, että ne joiden hyväksi hän raivasi, sille suovat muistelman.



II.


Njunnisvaaran vuorenselänne on muinen ollut rajana tuorpenain ja
sirkkain välillä.

Sirkan heimojen vanha asuinpaikka on ollut etelänpuolella niillä
paikkeilla, missä tunturiselänteet alenevat Tunturijärveen päin.
Laajoja sammal- ja jäkälärikkaita metsiä siinä on, ja siksipä ovatkin
sirka'in miesten karjalaumat suuria ja hyvinvoipia.

Pohjoispuolella on luonto karumpi ja synkempi ja siellä on tuorpenain
olinpaikka. Niinkuin luonto ovat tuorpenain miehetkin ulkomuodoltaan
synkempiä ja totisempia kuin sirkat. Heidän ankarapiirteisten
kasvojensa takana piilee myöskin kova ja karu luonne.

Koski, jonka nimi on Raijetjatse, on niinkauan kuin muistetaan
ollut rajana sirkkain ja tuorpenain alueiden välillä. Harvoin menee
sirkanmies tuorpenain alueelle ja ehkä vielä harvemmin tuorpena sirkain
maille. Sillä nämät mahtavat saamein heimot ovat sittemmin vihanneet
toisiansa kuin muinen tuorpenan noita viskasi erään sirkain heimon
seidan järveen ja siten koko kesäkaudeksi vei heimon kalaonnen.

Tämä tapahtui niin kaukaisina aikoina, ettei vanhinpainkaan isät
muistaneet milloin, mutta noaidde, joka sen teki oli nimeltään Vaari,
suurin tietäjä ja loihtia mitä saamein keskuudessa milloinkaan on
tavattu.

Totisesti tarvitsikin hän suurta voimaa uskaltaakseen kukistaa seidan,
vaikkakin se kuului toiselle heimolle. Sillä seidalla on suuri valta
sekä kostaa että suojella...

Vaarin aikana tuorpena oli mahtavin Lapin heimoista — lähimpänä asuvien
heimojen "lais'in" ja "vapste'n" vieläpä sirkankin oli maksettava veroa
tuorpenoille saadakseen poro-, metsästys- ja kalaonnea.

Opettipa Vaari pirkkalaisetkin tuntemaan eriskummaisen voimansa.

Kerrotaan, että norjalaiset lapinkävijät olivat tulleet tuorpenain
luo laittomana aikana kauppaa käymään. Petollisesti he menettelivät
hölmistyttäen lappalaiset väkevillä juomilla ja väärillä painoilla.
Ahkiot täynnänsä tavaraa lähtivät pirkkalaiset matkoihinsa kun
lappalaiset humaltuneina eivät vielä tajunneet, että olivat tulleet
petetyiksi.

Mutta pitkällepä eivät päässeet. Kolme yötä ja kolme päivää samoilivat
he erämaita, mihinkään löytämättä, kuljeskellen ympäri omia jälkiään;
silloin he päättivät palata tuorpenain luo, tarjoten täysikelpoista
hopeata lunnaikseen, sillä he käsittivät Vaarin heidät noituneen.

Ja vasta kun olivat tuorpenoille antaneet minkä piti ja sen lisäksi
kauneimmat hopeasolkensa uhranneet kuunjumalalle, Kuonalle, saivat
mennä tiehensä.

Merkillisiäpä olivat jutut joita vanhasta Vaari-noidasta kerrottiin.

Polvi polvelta perinnöksi jäävät häneltä tietäjänlahjat, ja eipä
koskaan millään saamein heimolla ole ollut niin mahtavia noaiddeja kuin
tuorpenoilla.

Mutta viimeisinä vuosina tuorpenoilla ei ollut tietäjiä ja tällöinpä
olikin heidän valtansa ja kuuluisuutensa sen verran heikentynyt, että
pienempi sirkan heimokin, jonka tuorpenat jo kauan sitte miltei olivat
kukistaneet, uudelleen alkoi näyttää elonmerkkejä. Oli pelättävissä,
että sirkkalaiset pääsisivät tuorpenoista voitolle. Eihän tuorpenoilla
ollut enää muuta toivoa kuin Kouno, vanhan Koodatsin, heimon viimeisen
tietäjän poika, joka tosin isältään oli perinyt loihtian sauvan ja
oppinut loitsuja, mutta joka ei edes ollut syntynyt hammas suussa.

Mutta päästyänsä täyteen miehuudenikään, näyttikin hän, nimittäin
Kouno, omaavan suuremman tietäjän mahdin kuin kukaan sitä ennen. Hänen
noaidegadsensa [noidegadsella tarkotetaan taikaelukoita, joiden luultiin
noitia ympäröivän; mitä suurempi elukkasaatto sen suurempi noaidde]
oli siksi monilukuinen, että hän empimättä rohkeni ryhtyä taistelemaan
itse Valkean Kristuksen pappia vastaan.

Monena vuonna oli Valkoisen Kristuksen oppia saarnattu markkinapaikalla
kauppa- ja verokokouksissa, ja nytpä vihdoin oli eräs pappi mestari
Olavi jäänyt sinne asumaan. Moni lappalainen oli antanut kristityksi
kastaa itsensä. Sirkan heimossa tuskin enää oli ketään, paitsi heidän
vanha Skalok noaideansa, joka ei olisi kääntynyt Valkean Kristuksen
uskoon. Mutta hänkin oli vanha ja raihnainen eikä ollut voinut estää
mestari Olavia, kristittyjen pappia, lyömästä alas kaikkia uhrilavoja
ja ristivedellä pesemästä pois lapinnimen kastetta sirkain päistä.
Olipa mestari Olavi mennyt niinkin pitkälle, että oli ottanut erään
nuoren poikaisen, Kuosan pojan, mukanansa kirkolle valmistaakseen häntä
sitte papin oppiin.

Tuorpenainkin keskuudessa oli kristinoppi saanut jalansijaa ja useat
tuorpenain perheenisistä olivat antaneet mestari Olavin ammentaa vettä
päällensä.

Kun Kouno miehistyi ja sai noituuden mahdin, oli hänen ensi työnsä
esi-isien tapojen uudelleen käytäntöön saattaminen ja kunnioituksen
tunnon herättäminen heidän oppeihinsa. Ne lapset, jopa vanhemmatkin,
jotka pappi viime vuosina oli kastanut, kastoi Kouno lappalaiseen
tapaan uudelleen. Ja ettei pappi rukouksineen saisi lappalaiseen
tapaan kastetulta uudelleen palaamaan Valkean Kristuksen oppiin ja
palvelukseen taikoi Kouno kastettujen nabmaskjellon, kasteenmerkin mitä
voimakkaimmin loitsuin.

Vanhat uhripaikat, joita jo kauan oli hyljeksitty, hän taas laittoi
kuntoon; kotijumalat saivat säännölliset uhrinsa — ainoat joihin
naisetkin saivat ottaa osaa — ja kaikkia tuorpenan miehiä varotettiin
mitä ankarimmin kunnioittamaan isien viisautta ja käyttämään kaikkia
luvallisia manauksia ja loitsuja.

Kummapa oli nähdä, miten tuorpenan heimo muutamassa vuodessa vapautui
tuosta tylsyyden tilasta, johon olivat vaipuneet. Aineellinenkin tila
näinä vuosina parani; tuorpenain karjalaumat olivat pian suurten
järvien eteläpuolisista suurimmat ja rikkaimmat.

Mutta maine Kounon manauksista ja hänen uhreistansa vanhoille jumalille
kulki kauas, tulipa papin, mestari Olavinkin korville.

Siksipä, kun Kouno kerran sydäntalvella tuli hiihtäen kirkolle
kaupantekopäivänä rauhallisten tuorpenan miesten etunenässä, kävi niin,
että hän tuli tekemisiin mestari Olavin kanssa.

Molempain kesken syntyi kiihkeä sanasota, josta tarinat vieläkin
kertovat. Molemmat käyttivät voimakkaimpia loitsujansa ja manauksiansa
ja kovinpa sanat molemmin puolin kuni paljastettuina miekanterinä
purivatkin.

Papin ja Kounon ympärillä seisoskeli tuorpenan miehiä. Heihin liittyi
lapinkävijöitä sekä sirkan, laisin ja vapsten saameja. Joukko
kasvamistaan kasvoi.

Pappi vaikkakin vanha ja harmaantunut oli vielä kookas ja voimakas
kuin nuorukainen. Vaaleat hapset lepattelivat leveäotsaisessa päässä,
suurine synkästi välähtelevine silmineen ja ääni kuului uhkaavalta kuin
ukkoisen jylinä tuntureilla.

Vastapäätä seisoi Kouno, päätä pitempänä kuin kukaan hänen
heimolaisistansa; ohuissa, parrattomissa huulissa sykähteli väreittäin
pidätetty kiukku ja silmät olivat ilkeämielisen pistävät kuin naskalit.
Hänellä oli yllään valkea punareunuksinen poronvasikannahkainen
puku; solakoilla, voimakkailla vyötäisillä oli tiivisti hopeavyö, ja
monikoristeinen tuppi poronluupäisine puukkoineen oli uhkaavan läheltä
siepattavissa. Moni odottikin saavansa nähdä teräksen välkähtävän
tupestansa papin voimakkaimpia kirouksiansa syytäessä. Mutta Kounopa
ei pikastunut. Hän ei kättänsä nostanut raivoavaa ja jylisevää pappia
kohti, jonka sanoista hän ei suuria ymmärtänyt. Mutta kun tämä oli
lakannut manaamasta taivaan tulia noidille ja pakanuuden riettaudelle,
alkoi Kouno äkkiä mumista manausta.

Vähätpä siitä mestari Olavi välitti.

Tyynein, varmoin askelin lähti hän paikalta ja hävisi pieneen
pappilaan, jättäen Kounon ympäristöineen omiin hommiinsa.

"Kouno, hän sanoi sinun kuolevan", arveli papin poistuttua Hiisu,
vanhin joukosta.

"Ja, että sinun pitäisi palaa ikuisessa tulessa", lisäsi toinen.

Kouno nauroi uhkaavasti:

    Uhka ei minuun uletu,
    Suuretkaan sanat pelota,
    Lorut mua ei lopeta.

Sitte virkkoi hän uhmaten nyrkkiin puitu käsi ojennettuna pappilaan
päin kalskahtavammalla äänellä:

    Tutise en tuonelata
    Rotasta en synkeätä.
    Rotas nuolensa sinuhun
    Vasamansa viskokohon,
    Rotaimohon ryöstäköhön.

Äänettöminä hiihtelivät tuorpenanmiehet hänen jälessään, kun hän
meni itse markkinapaikalle, missä pirkkalaiset jo olivat kauppansa
alottaneet.

Kaikkia ahdisti kummallinen painava tunne. Kaikki olivat levottomia,
rauhattomia tulevista ajoista, jonka aavistivat käyvän levottomaksi
ja vaikeaksi. Ja kaikki tunsivat ikäänkuin helpotusta, kun Kouno jo
toisena markkinapäivänä kehotti lähtemään.

Kaikki olivat jo lähtövalmiina, kun vanha Hiisu tuli hiihtää
sinkauttaen pappilasta käsin ja sydän kurkussa kertoi, että pappi, tuo
ankara mestari Olavi, oli kuollut. Hän oli pakisten istunut poikansa
kapellanin, maisteri Ericus Olain kanssa, äkkiä noussut pystyyn,
pidellyt rintaansa ja sitte äkisti kouristunut mykkärään verivirran
pulpahdellessa suusta ja sieramista.

Kummastellen tuorpenanmiehet tuollaisia uutisia kuuntelivat ja
merkitsevästi vilkuivat Kounoon päin, joka häijynilkisesti hymyillen
oli kuunnellut Hiisun uutisia.

Hän ei kumminkaan näyttänyt olevan halukas vastaamaan kyseleville
katseille, mutta kun kuiske alkoi käydä miesten kesken, että Kouno oli
ampunut noidannuolen pappiin, mumisi hän puoleksi itsekseen:

    Uksakkapa isältäni
    Antoi mulle jäykät jänteet;
    Sarakaltapa oon saanut
    Vereheni velhon voimat,
    Päähäni pätevät tiedot,
    Suosikkia suojaella
    Kääntääkseni nuolen kärjen
    Johtaakseni jousen juonen
    Kohti itse ampujata
    Kostaakseni kostajalle.

Niinpä Kouno käänsi suksenkärjet pohjoista kohti ja hurautti tiehensä.

Joukkonsa seurasi häntä äänettömänä markkinapaikalta, missä huhu
mestari Olavin äkillisestä kuolemasta oli pannut väen liikkeelle ja
kummastelemaan.

Lapinkävijäin, vieläpä itse voudinkin oli vaikea uskoa maisteri Erikin
väitettä, että hänen isänsä mestari Olavi oli kuollut luonnollisella
tavalla.

"Kouno on lähettänyt hänelle noidannuolen. Kounolla on suurempi voima
kuin papilla. Kuulimme, miten he toisiansa kohti sinkahuttelivat
manauksia; pappi uhkaili Kounoa kuolemalla ja tulella, mutta Kouno
käänsi kirojen voimat pappia itseänsä kohti".

Niin kuiskailtiin kaikkialla sekä daroin että saamein keskuudessa, eikä
milloinkaan suurempaa tietäjänmainetta ollut tullut kellekään noaidelle
menneinä aikoina. Ja niinpä kerrotaan Stöttingvuorilta Kebnekaiseen:
"Hän, nuori tuorpenain Kouno, on noaideista suurin ja mahtavin".



III.


Tarina kertoo:

Idästä tuli mies. Hän oli harteva ja tuiman näköinen. Suurten järvien
maasta hän tuli miesmurhaa paeten.

Korpien halki hän oli samoillut ja luolissa asunut, niinkuin
muinen stalot, siihen aikaan kuin maanpakolaiset, ryöstäjät ja
väkivallantekijät, metsään piiloutuneina elivät lappalaisia ryöstämällä
ja joista nämä sitte saduissaan ja tarinoissaan tekivät jättiläisiä
ja peikkoja. Nämä maanpakolaiset ryöstäjät, jotka sveain lain mukaan
tuomittiin Helsingalantiin menemään, kävivät, voimakkaita ja kookkaita
kuin olivat ja muiden omistusoikeutta halveksivat, saamein kansan
pahimmiksi vihollisiksi. Ja heidän muistonsa elää vieläkin lappalaisten
kesken saduissa stalo-tarinoissa.

Stalon tavoin idänpuolen mies oli tullut. Mutta karjala hän oli,
suomalaista sukuperää ja perehtynyt suomalaisiin runoihin ja jumaliin.

Tänne hän oli tullut monenpäiväisen vaelluksensa suoritettuaan.
Ollessaan vielä rannikkoseuduilla, joissa kyliä ja uutisasutuksia
oli alkanut syntyä ja joissa oli ihmisiä, joiden silmistä hän luuli
näkevänsä muistutuksen rikoksestansa, tunsi hän itsensä onnettomaksi ja
epävarmaksi. Yksinäisenä tunsi hän itsensä voimakkaaksi. Siksipä hän
vetäytyikin yhä syvemmälle korpiin.

Oleskellessaan ja liikkuessaan ruotsalaisten keskuudessa hän oli
kuullut merkillisiä uutisia kerrottavan. Avonaisessa kirjeessä kuningas
oli julistanut, että niiden, jotka tahtoisivat asettua asumaan Lappiin
tiluksia raivataksensa, piti saaman nauttia kaksikymmentä vapaavuotta
sekä saaman vapaan maan itselleen ja jälkeläisillensä.

Mies, jonka nimi oli Vilppu Hiltuinen, piti näitä itselleen suotuisina
uutisina. Ja eivätpä häntä pelottaneet jutut erämaan noituuksiin
perehtyneestä kovaluontoisesta kansasta.

Kun kummallisia tarinoita Lapin asukkaista levitettiin ei yksikään
ruotsalainen vielä ollut rohjennut käyttää hyväkseen niitä etuja,
joita kuninkaan kirje tarjosi niille, jotka sinne asettuivat asumaan.
Ennemmin epävarma toimeentulo tunnetussa maassa kuin varma noitien
seidoista johtuva kuolema erämailla.

Mutta Vilppu Hiltuinen päätti patikoida salomaille. Joutsi selässä
tallusteli hän pohjoista kohti, meni halki metsien yli vesien. Ihmisiä
hän ei tavannut, eikä tahtonutkaan heitä tavata. Elantonsa sai hän
metsänantimista ja kaloista, joita pyydysteli joista ja järvistä.
Suojansa sai hän vuorten onkaloista tahi tuuheiden kuusien juurelta —
puolustusta oli kylläksi hänessä itsessään.

− − −

Joki on pieni ja vuolas Raijetjatsen yläpuolella, ja koskessa se
kutistuu kaidaksi, sohisevaksi vaahtoviiruksi, joka huimaavaa vauhtia
ryntää alapuolella olevaa tyventä vettä kohti. Tässä on leveä, tyyni
ja kalainen patouma. Kosken partaalle saakka tapaat lohia turhaan
yrittelemässä koskenniskalle ponnahdella. Alempana paneutuvat suuriin
joukkoihin taimenet ja harrit ja rantamilla, missä kaisla huojuu,
piileskelevät hauit kärkkymässä pikkukaloja, jotka parveilevat
vedenpinnalla.

Vanhastaan on kalansaalis täällä ollut paras mitä tiettyvillä tapaat,
ja kiihkeästi on tuorpenan ja sirkkain kesken näistä kalavesistä
riidelty. Tuorpenat ovat mielestään tämän vesistön oikeat omistajat,
mutta sirkat pitävät sellaista mielipidettä omistusoikeuden
loukkauksena. Monasti onkin senvuoksi sattunut, että tuorpena ja sirkka
on tavannut toisensa Raijetjatsen luona ja on syntynyt sanakiista, joka
ei ennen ole loppunut kuin kosken veteen on verta sekottunut.

Nytpä sirkan miehet aikoja sitten ovat jo vetäytyneet pois
Raijetjatselta ja jättäneet sen rikkaat kala-apajat tuorpenalle; sirkat
olivat rauhaa rakastavaisempia ja kristityn papin lempeä oppi oli
saanut heidät ennemmin luopumaan oletetusta oikeudesta kuin olisivat
tahtoneet jäykkyydellänsä antaa aihetta veriseen taisteluun. Mutta
vanhempien sirkan miesten mielten pohjalla piili kumminkin viha ja
heitäpä pidätti Raijetjatsen rikkailta kalavesiltä enemmän Kounon pelko
kuin papinopin kunnioittaminen.

Tuossa kesänrinnassa tuorpenat olivat talviteiltään alankomailta
kulkeneet ylös päämajoilleen Njunnisvaaralle. Kittanoose — kevätruoka
— oli otettu esille säilytyspaikoista ja syöty uhrijuhlassa palaavan
Beiven kunniaksi. Talvi oli ollut onnellinen ja ne, jotka olivat
ennustelleet, että Kounon noitatemput pappia vastaan, tuottaisivat
turpenalle onnettomia seurauksia, olivat joutuneet häpeään.
Päinvastoin, ei turpenan heimo milloinkaan ollut suuremmassa kunniassa
ja arvossa ollut kuin nyt, kun Kounon eriskummallisen tietäjän mahdin
maine maita kierteli.

Nytpä tuntuivat kevät ja kesäkin onnellisiksi kääntyvän. Kouno oli
uhrannut kaksi ruskeata poroa Tjermeelle ja valkoisen porovasikan
Beivelle porojen onneksi. Uhrieläinten rasvan olivat heimon nuoret
tytöt sulattaneet ja kaataneet venheenmuotoisiin tuohiastioihin, jotka
ripustettiin kesäasuinpaikan ympärillä oleviin puihin. Nämät olivat
Beiven-Neidan uhreja, että tämä tekisi porot hedelmällisiksi.

Rauha ja yksimielisyys vallitsi heimon keskuudessa ja kaikki olivat
siinä luulossa, että uusi suuruuden ja kunnian aika, kuten muinen
Vaarin aikana nyt tuorpenalle koituisi.

Kouno itse oli kumminkin viime aikoina ollut harvasanainen ja
sulkeutunut. Kun vanha utelias Hiisu oli syytä udellut, hän vain oli
kieltäytynyt vastaamasta. Hiisu käsitti sen siten, että joko manaaminen
tahi taikatemppu oli tekeillä, eikä enempää kysellyt. Sillä Hiisu
tiesi, vaikkei itse ollutkaan tietäjä, että noita menetti voimansa, jos
ilmaisi loitsun, jota hautoi.

Siitä sanoi vuolleh:

    Hullu paljon pakisevi,
    Viisas on sanoille saita.
    Nuoli nopsa vaiti lentää —
    Vonkuin saalihin se sattuu.

Kouno oli ilolla ja ylpeänä nähnyt, miten tuorpenaheimo hänen
johdollaan oli päässyt suurempaan valtaan ja hyvinvointiin kuin pitkiin
aikoihin. Mutta hän luuli silti olevan syytä olla varovainen ja
ylvästelemättä. Sillä merkeistä päättäen oli onnettomuus tulossa. Yksin
hän oli nähnyt, että suuri onnettomuus uhkasi heimoa suuren kristityn
miehen kautta.

Sen hän oli nähnyt kobdaasta — noitarummusta — ja turhaan hän oli
luvuin yrittänyt vaaraa vältellä. Hän näki miten se läheni, ja
hän sen siten selitti, että se oli kristityn papin mestari Olavin
jabmek [Jabmek = kuolleen haamu. Lappalaiset luulivat, tuonelan
asukkaiden Jabmien-aimossa jatkavan maanpäällä alkamaansa elämää ja
olevan vilkkaassa yhteydessä elävien kanssa. Siksipä jabmekeille,
kuolleille, uhrattiin, etteivät ne eläviä vahingoittaisi.], joka tahtoi
kostaa ja aina kuljetti arpaa [arpa = messinkirengas, joka pantiin
rummulle, sitä käytettäessä] rummulla samaa rataa, siten uhkaillen.

Kouno ei ollut kellekään heimon miehelle hiiskunut mitä luuli
näkevänsä, ja hän yhä toivoi uusin manauksin ja uhrein tekevänsä
jumalat niin suopeiksi, ettei papin jabmek voisi häntä ja heimoa
vahingoittaa.

Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut niin hilpeä ja täynnänsä luottoa
kuin ennen, ja usein häntä vaivasivat kiusalliset unet. Alati ilmestyi
hänelle vaaleatukkainen mies. Mies, jolla oli mestari Olavin muoto ja
hänen tummat uhkaavat silmänsä. Mutta hänen suunsa ei ollut lempeä ja
sävyisä kuin mestari Olavin, vaan oli siinä julma ja ankara piirre,
ja joutsi, jota hän kantoi oli karkeatekoisempi ja vahvempi kuin
yksinomaan linnustamiseen oli tarpeen...

Kouno oli mennyt etelään käsin Raijetjatsea alaspäin siunataksensa
kalavesiä ja antaakseen ensi uhrit Tjatseolmakille, vetten jumalalle.
Senpävuoksi vei hän mukanaan poronmaidolla täytetyn poronmahan, johon
oli sekotettu seitsemän pyhää lääkeyrttiä ja vyöllensä oli hän pistänyt
kivikirveen, joka pystyy vastustamaan kaikkea noituutta.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Raijetjatsen usviin kuvastui
kirkas taivaankaari. Sitä piti Kouno hyvänä enteenä ja hänen sydämensä
tunsi hetken helpotusta. Hän hetkisen nauroikin pelolleen, ja
aukoessaan solmuja poronmahan suusta kaataakseen siitä maitoa veteen
Tjatseolmakille uhriksi hyräili hän hilpeätä joikua:

    Paista, päivä, kirkkahasti,
    Orrajauren järven pintaan!
    Kuusehen kurotteleiksen
    Orrajauren nähdäkseni,
    Sekä kaunihin kanani
    Kukkarantaa kulkemassa,
    Kussa urvut puhkeleivat.
    Kuljen pilven teitä myöten
    Hattaroilla halki maiden
    Orrajaurelle ne kiitää.
    Varikselta siivet sieppaan
    Otan kuikan kurottimet,
    Hanhenjalat harppaella
    Luokse armaan astellani,
    Hiljaa, hiljaa hiiskumatta...

Solmu olikin kovasti kiinni ja Kouno sai kauan sen kimpussa pusailla
ennenkuin se aukesi. Kun lopulta onnistui, piti hän poronvatsaa
molemmin käsin ja laskeutui polvillensa ja tuli kontillansa ryömien
rantaan, jossa sitte kumarrellen kaatoi maidon koskeen mumisten:

    Jumalat voimalliset
    Tjatse Olmak,
    Jubmelan sukulaiset
    Vaahtojen vaipan alla,
    Ottakaa uhriksi
    Rieskaa poronmaitoa,
    Nuorten vaajain maitoa...

Taaskin hän nöyränä kumartui maahan maidon valkeana viiruna juostessa
virtaan.

Samalla kuului toiselta rannalta kovaa naurua, joka kaameana kajahteli
halki kosken kohinan.

Kouno nousi kiireesti pystyyn ja vilkasi ympärillensä.

Hän tunsi miten polvijänteitä herpasi niin että hän oli lyyhistyä
kyykkään kauhusta. Niinkuin olisi vitran [vitra = aave] nähnyt hän
tuijotti kosken tuonpuoliselle rannalle. Sillä siinäpä seisoikin tuo
mies, jonka hän oli unissa nähnyt ja joka häntä kohdalla oli uhkaillut.
Pitkänä ja kookkaana hän seisoi kosken niskalla — tuimasti katseli,
suunpielissä julma ilme. Hartevalta ja vankkaniskaiselta hän näytti;
ja joutsi, joka oli vasemmalla olalla, oli korkeampi ja vankempi kuin
lintujen ampumiseen oli tarpeen...

Pelko valtasi niin äkkiä Kounon, ettei hän heti muistanut mitään
loitsua tahi mahtisanaa suojeluksensa itseänsä tahi vahingoittaaksensa
vitraa, joka oli hänen edessänsä. Mutta kuin kolea ilkkuva nauru
vieläkin kuului toiselta rannalta, vieden voiton kosken pauhinasta,
tempasi Kouno äkisti kivikirveensä ja iski sillä ympärilleen kaikkiin
neljään ilmansuuntaan.

Toisella puolella oleva suuri vaaleaihoinen mies näki Kounon hommat jo
ennenkuin tämä oli ennättänyt lausua loihtusanoja, jotka häntä itseään
suojelivat ja vihollisen veisivät perikatoon, ottikin tämä joutsen
olaltansa ja sinkautti Kounoa kohti suhisevan nuolen, joka raappasi
hänen poskeansa niin että pari veripisaraa tipahti turkinkaulukselle.

Nyt käsitti Kouno mahtinsa tällä erää murtuneeksi, kun kerran verta
oli tihkunut ja kauhun sekä pahojen aavistusten valtaamana hän minkä
jaloista kerkisi ryntäsi metsään ja katosi sinne puiden peittoon.

Mutta kosken alapuolelle viritti Vilppu Hiltuinen tulen, jossa paistoi
ensimäisen Raijetjatsesta saamansa lohen.



IV.


Notkein liikkein Kouno juoksi halki metsän Aranoivea kohti. Mutta äkkiä
hän seisahtui, tuonne ylös ei hän haavottuneena voisi mennä. Sillä
Aranoivella oli heimon stuoramus passe [uhripaikka] ja Kouno tiesi,
että jos hän sulkemattomin verihaavoin astuisi pyhälle maalle sattuisi
häneen ennen vuoden loppua Jabmien akan nuoli [Jabmien akan nuoli =
kuolema].

Siksipä hän kääntyikin takaisin ja meni laaksoon, joka joelta kulki
kappaleen sisämaahan päin. Laakson pohja oli paljaana kivimuhkurana.
Suuria viertokiviä oli päällekkäin niin että ne muodostivat leveän
tientapaisen jonon, joka kulki pitkin laaksoa. Kouno tiesi sen olevan
Kouvamanon [Kouvamano = eläinten jumala, porojen suojelija] muuttotien,
ja hän vältti sille astumasta. Hän pysytteli kivirytäköiden sivulla
ja tuli pienelle purolle, joka vallattomana lirisi ylempänä olevasta
lähteestä.

Tänne Kouno lopulta istahti.

Hän huuhteli haavaa ja luki loitsun sulkeaksensa verenjuoksun. Mutta
loitsu, vaikka olikin monasti ennen hyväksi havaittu, näytti nyt äkkiä
käyneen tehottomaksi, sillä verta tihkui edelleenkin punaisena viiruna
posken haavasta.

Sellaista ei Kounolle vielä milloinkaan ollut tapahtunut — ja hän tunsi
kiukun sisällänsä kiehuvan tuota tuntematonta miestä kohtaan, jonka
voiman hän aavisti omaansa suuremmaksi.

Kuka hän sitten oli? Oliko hän vain kristityn papin Kounolle kostoksi
lähettämä jabmek Jabmienaimosta? Vai oliko hän mies lihaa ja verta?

Jollei Kounolla poskessaan olisi ollut polttavaa merkkiä siitä ettei
mies ollut haamu tahi vitrani, olisi hän ollut vakuutettu siitä että
tuo oli ollut vain jonkun epäsuopean jumalan lähettämä kangastus, mutta
veri, jota virtasi poskea pitkin ja teki punervan raitan turkille,
puhui toista.

Mitä hän tahtoi erämaasta, tuo mies, jonka ulkomuoto tarpeeksi ilmaisi,
että hän oli daro tahi karjala? Sen että hänellä oli pahat mielessä oli
Kouno äsken sekä kuullut että nähnyt Mutta mitä hän aikoi tehdä?

Tuo mies koskenniskalla oli kiiruhtanut ampumaan verivamman Kounolle,
ennenkuin tämä oli ennättänyt lukea loitsuansa — sepä todisti miehen
olevan taikuuksiin perehtyneen. Sillä muuten hän ei olisi tullut
ajatelleeksi, ettei haavottunut mies voi tehokkaasti loihtia. Mutta
Kouno ei koskaan ollut kuullut daron perehtyneen salaisiin tietoihin.
Miehen täytyi siis olla karjala.

Kouno muisti kuulleensa heidän olevan jäykkää, noituuteen perehtynyttä
väkeä ja saamein vihollisia. Monet voimakkaat loihdut oli saatu
idästäkäsin — sen Kouno tiesi, ja siitä puhuivat vanhat muistelmatkin.
Mutta jos mies oli taiantietäväinen karjala — niin miksi hän oli
korvessa, ellei noituudella pilatuksensa saamein metsästysmaat ja
kalavedet? Varmaankin oli tulossa kovia taisteluja saamein ja karjalan
kesken. "Saammepa sentään kokea kenen mahti on suurempi, sinun tai
minun" ajatteli Kouno.

Hän ei päässyt ajatuksistansa selville, ja siksipä hän päättikin mennä
kotiin kobdaalta neuvoja kysymään...

Loihtua lukien löi hän veitsellä kipunan kivikirveestä ja sytytti
palamaan tuohenkäivärän, jolla sitte poltti poskeansa kunnes veri
tyrehtyi. Sitte heitti hän tuohenpalasen lähteeseen ensin luettuaan
siihen lyhyen loitsun, ettei Saivoneita, lähteenjumalatar, siitä
vahingoittuisi ja suuttuisi, ja meni sitte nopein askelin asuinpaikalle.

− − −

Tuorpenan miesten pääolinpaikka oli Njunnisvaaran pohjoispuolella erään
järven lähettyvillä, jota nimitettiin Vistejaureksi, sammaljärveksi.
Täällä he kesän asuivat, porojen vapaina ympäristön metsiä
kierrellessä. Kokoomis- ja erottamisaikoina tosin heimo oli liikkeellä
ja talvella, kun nälkä ajoi porot alas rannikkoseuduille, kuljeskelivat
tuorpenat muuttelevien tunturilappalaisten tavoin, mutta kesäkauden he
asuivat samassa pääolinpaikassa.

Siksipä olivatkin tuorpenain kodat suurempia ja parempia kuin
tunturilappalaisten, samaten olivat myös heidän poronsa suurempia ja
lihavempia.

Kodat oli rakennettu männynrangoista ja havuista, joiden päälle
oli pantu turvepeite. Ne olivat hajallaan siellä täällä järven
ympäristöllä, siksi kaukana toisistansa, että päivän matka olisi
riittänyt kaikissa kodissa pistäytymiseen.

Kounon kota oli järven eteläpuolella, pienen puron suulla. Kota
oli suuri ja hyvin rakennettu, sillä Kouno oli rikas ja heimonsa
ensimäinen. Pari suognea [suogne = jalustalla oleva ruokain y.m.
tarpeidensäilytyspaikka] oli kodan sivulla puron partaalla ja
järvenrannalla roikkui muutamia verkkoja kuivaamiskojeillansa.

Kappaleen matkaa kodan takana metsässä näet kömpelösti kyhätyn lavan,
joka lähes kolmea kyynärää pitkine jalkoineen muistuttaa pöytää.
Pöydällä on merkillisesti ihmisen hahmon muotoiseksi kasvanut verellä
ja poronihralla voideltu koivunjuurikka. Se on uhrilava Kounon
stuorjunkkareineen [stuorjunkkari = puinen epäjumalankuva] ja lavan
ympärillä on sama ja poronluita ladottuna kasoihin, jotka muodostavat
kokonaisen luutarhan.

Ja ympärillä on synkkä, tiheä metsä sammalpartaisine kuusineen ja
korkeine henkineen.

Kun Kouno tuli kotiin tervehti häntä kajahteleva koiran haukunta.
Se oli pitkähäntäinen Seipi, joka yksin oli jätetty kotiin kotaa
vartioimaan, sillä kaikki väki, sekä miehet että naiset, oli mennyt
mikä minnekin. Se sopikin erinomaisesti Kounolle, sillä hänellä oli
mielessä jotakin, jonka toteuttamiseksi hänen täytyi olla yksin.

Kodan sisällä oli puolipimeä, sillä reppenperje [reppenperje =
poronnahkainen räppänänpeitto, jolla kodan suuaukko peitettiin]
oli levitetty savuaukon yli ja sekä suuri ovi että poossio-ovi oli
suljettu. Kouno otti salon ja nosti sillä sisäpuolelta pois räppänän
peitteen, niin että valo virtaili sisälle. Niinpä hän sytytti tulen ja
ajatuksissa hautoessaan aamupäivän tapahtumia, hän keitti lihapalaa.

Lopetettuansa syömisen, hän otti kattilan alas ja pani sen ovensuulle,
että koiratkin saisivat osansa, liemen. Sitte laski hän kontullensa
ja ryömi niin paljain päin neljin kontin possiota, kodan pyhäkköä
kohti. Täältä otti hän kumarrellen ja palvoen esille noitarummun,
kobdaan, joka oli kätkettynä porontalja-vuoteelle. Valkeasta
poronvasikantaljasta otti hän käsille arvan, messinkirengasnipun sekä
vetjeraan, vasaran, joka oli sirosti poronsarvesta tehty ja jossa
koristeina oli messinkirenkaita ja muita helyjä.

Kounon kobdas oli vanha ja mainehikas. Suuria lahjoja sille oli
annettu ja suuria se olikin tehnyt. Toistasataa vuotta oli se kulkenut
perintönä tuorpenain tietäjillä, jotka yksin olivat pystyneet sen
kummalliset merkit selittämään.

Kouno otti vasemmalla kädellänsä kiinni rummun pohjasta ja pani
oikealla arvan Beiven kuvan kohdalle, keskelle rummun kalvoa. Sitte
otti hän vetjeraan ja alkoi kiihkeästi rummuttaa, joikuen manausta:

    Ailekes olmak,
    Ihmisten valtias,
    Jubmel korkea,
    Taivasten herra.
    Stuorre Aija, isä,
    Taivasta lähin
    Älä vihaasi käännä
    Beiven lapsia kohti.
    Beive, joka valtavasti säteilet
    Yläpuolella tähtösien
    Juoksan[1] Tjuoken[2] yläpuolella
    Yli pilvein, tuntureitten
    Yli Stuor Aijaan kaaren[3]
    Vihassas el' käänny meistä!
    Loista johda polkujamme
    Lapsias elämän säteillä
    Saivo-Nejta Viron-Akka,
    Lähteen pulpunnan, metsän valtiattaret
    Jakakaa armollisesti antimianne!
    Routta, manalan herra,
    Joka pimeitä polkuja kuljet —
    Sinulle uhriporoja tarjoomme,
    Kauniita vaajoja ja härkävasikan
    Vihasi torjuaksemme,
    Ettei nuolesi kohtaisi
    Veisi meitä Jabmien-Akan luo
    Ja kelmeän Kuonan-nejdan luo...
    Valtiaat jumalat!
    Ailekes olmak
    Klinikkaa tietäjää
    Ja rummun kuminaa
    Antakaa rummun
    Salaiselle hengelle
    Valta mitata
    Tulevaisuuden syvyyttä!
    Näyttäkää merkki
    Stuor Aijaan neuvotteluihin
    Noaidde kutsuu — kuulkaa lapsia!

[1] Juoksa = jousi, Otavan lapinkielinen nimitys.

[2] Tjuoke = sydän, seitsenlähden lapinkielinen nimitys.

[3] Taivaankaari.

Rummun kumea kolke ja messinkirenkaiden helinä niiden rämisten
hypellessä poronvasikannahkalla yhtyi noidan yksitoikkoiseen lauluun ja
muodosti omituisen soiton, jonka ääni kuului kauas kodan ulkopuolelle.
Kounon kotaväki, joka oli palannut metsästä pysytteli äänetönnä
odotellen ulkona, sillä noidan häiritseminen hänen rummuttaessaan olisi
voinut viedä häiritsijältä hengen.

Hiljaisella äänellä he keskenänsä puhelivat kummastellen, mitä mahtoi
merkitä, että Kouno lauloi tuota suurta uhrilaulua, jota ei muualla
ollut tapana joikata kuin stuoramus passella.

Kaikki tiesivät jotakin tärkeätä olevan tekeillä ja Amul Padde, tuo
vanha lappalainen, joka oli ennustanut Kounolle onnettomuutta papin
tähden, oli heti valmis arveluillensa.

"Kouno lyö rumpua tutkiaksensa miten hän suojelee itsensä papin
jabmekilta."

Rummutus kävi yhä hurjemmaksi, ja talonväki tunsi omituisen pelon
itseään ahdistavan ulkona seistessään ja odotellessansa. Tuntui aivan
kuin rumpu huokaisi ja itkisi — kuului kuin kosken pauhinalta, kuin
kulkisi ryskyen poroparvi — kuin tuulen vonkuminen tunturinlaella ja
hukan ulvonta metsässä.

Äänettöminä paljain päin seisoivat nuo pienikasvuiset ihmiset kodan
ympärillä, tuijottaen ovelle kauhusta ja kummastuksesta kiiluvin silmin.

Mutta kodan sisällä istui Kouno rummun yli kurottautuen. Hän oli
lopettanut laulamisen ja takoi hurjistuneena rumpukalvoa. Arpa
hyppelehti ja kulki kalvolla, mutta teki aina saman kaaren: Beiven
kuvasta sudenkuvaan, kuolemaan ja helvettiin, sitte kirkolle ja
uudelleen saman tien.

Kouno oli kalpea ja silmät tuijottivat lasimaisina; suusta kävi vaahto,
joka pitkänä sitkeänä säikeenä roikkui turkilla. Yhä hurjemmin hän
rumpua löi — kuului kuni henkensä kaupalla tappelevien eläinten ääniä.
Sitte kuului huikea ikäänkuin syvyyksistä tuleva kumina, ja samalla
vaipui Kouno tunnotonna maahan näöltään kuolleena.

Tietäjänuneen hän oli vaipunut — langennut loveen.

Ja hiljaa hiipi talonväki kotaan, niissä noita makasi.

"Vadsa sakan — vadsa sakan mutisi Amul Padde itseksensä.

"Hän on mennyt Rotaimoon papin jabmekia lahjoaksensa."

Kaikki istuivat hiljaa ja totisina tulen ympärillä Kounon tietoisuuteen
herätessä. Eikä kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä äkäiseltä
raskaiden ajatusten vaivaamalta näytti suuri tietäjä palatessaan
varjojen valtakunnasta.



V.


Hämärä kohoo hiljalleen hiipien soiden sammalvuotehilta. Vaaleana
ohuena harsona se mättäille painautuu ja metsässä, missä pitkäpartaiset
sammalloituneet kuuset kököttävät hiljaisissa erämaan mietelmissä,
se kömpelösti runkojen välissä leikittelee, kohoten korkeammalle,
hyväillen ja kätkien pehmeihin piirteisiin ja himmeihin väreihin
kaiken sen raihnaisen minkä aurinko äsken piittaamattomassa
totuuden-rakkaudessa paljasti.

Taivas Njunnisvaaran kohdalla on vesisessä iltahämyssä, mutta
viimeiset päivänhohteiset hattarat pilkistelevät harmaanhämärien
pilvenjänkäleiden lomitse. Sieltä virtailee valojuova tunturille, halki
hämärikköjen yli Aranoiven terävän laen. Alempana metsä jo on pimeänä.

Nytpä auringonsäteet Aranoiveltakin katoovat. Tunturein huiput
tummenevat, ikäänkuin lyöttäytyvät pelotteleviksi haamuiksi jotka
lakeuksia rajottavat. Noituudenahjoilta ne näyttävät, uhkaavilta
pahojen olentojen tyyssijoilta, joissa kudotaan surujen ja taistelujen
harsoja, joita muodostuu erämaan äärettömyyden yksinäisyydestä ja
määrättömästä kaihosta — suuria mustia suruharsoja, jotka pelottavasti,
ahdistavina laskeutuvat jumalan kauneimman maan metsien ja järvien yli.

Suuremmoinen erämaan äärettömyys vallitsee saloilla — hiljaisuus,
jota äänettömyydestään huolimatta saatat kuunnella, joka painaa ja
vapauttaa, herättää kaihoisaa ahdistuksen tunnetta ja kumminkin suo
rauhaa. Köyhä, unohdettu maa nukkuu saderikkaiden pilvien kastamana
— surujen ja kärsimysten syvän yksinäisyyden ja surujen maa, jossa
tuhansia kummallisia olentoja asustaa metsissä, järvissä ja vuorissa.

Metsä nukkuu. Maa nukkuu. Pimeys ja hiljaisuus leviää yli autiojen
avaruuksien. Ja Raijetjatsen koski etäällä laulelee surunsynkkää
tuutilaulua näille raukoille nukkuville perille.

Silloinpa korkeuksista kuuluu viiltävä huuto — torven toitotuksena se
kaikuu yli uinuvien metsien ja vetten. Siinä on kaihon ja elon sävel ja
se vyöryy taisteluhaluisena kajahdellen tunturein lomissa.

Kurkia ne ovat, jotka etelästä tulevat näille unohdetuille pohjan
perille, näille auttosoiden ja erämetsäin ihmemaille. Niiden
kintereillä on kesä ja ne huudahtavat erämaan uinuvasta kauneudesta
riemastuneina.

Metsästä välkähtelee. Heikko lekahteleva valo näkyy puiden lomasta.
Se loimuaa levottomasti sinne tänne, katoo hetkiseksi heti taas sitä
voimakkaammin loistaaksensa. Lopulta kohoovat liekit häikäisevän
kirkkaina metsän hämärästä — sen valo loistaa punervana puiden lomitse
ja tekee ne aavemaisiksi varjoiksi, jotka hyppivät sen mukaan kuin
tuuli liekkiä loimuaviksi puhaltaa tai riuduttaa. Satamalla kohoo
punaisia kipinöitä öistä taivasta kohti. Ne liitävät huimaavasti
kierien yli kuusien ja honkien latvain, kunnes tähdenlennontavoin yöhön
sammuvat. Mutta toisia kiitää perässä. Sillä tuli yhä kiihkeämmin
palaa. Se leviää — loimuaa pilviä piirtäväksi, metsässä kohisee ja
sähisee ja metsän eläimet, jotka kummastellen ja kauhulla tätä ovat
katselleet, pakenevat tai ryntäävät valon häikäiseminä tulimereen.

Kauas valo kajastaa, punervana ja säteilevänä kuin nousevan auringon
valo. Ja seutu ei enää uinu. Tuli on sen herättänyt uuteen eloon, sillä
rovio salolla on ihmiskäsien — vankkojen ihmiskäsien sytyttämä, joiden
tehtävänä on herättää nukkuva maa.

Hän on Vilppu Hiltuinen, suomalainen uutisasukas, joka ensimäistä
kaskeansa polttaa. Lappi ei enää ole saamein maa...

       *       *       *       *       *

Etäälle kantoi Vilppu Hiltuisen kaskesta valo.

Sirkan miehet näkivät olinpaikastaan tulen. Ja tuorpenanmiesten kodissa
tulen loimu herätti kummastusta ja kauhua.

Sillä lappalaisella ei ole kamalampaa vihollista kuin kulovalkea. Se
hävittää hänen laitumensa — jäkäliköt, porojen laitumet palavat, eikä
siihen missä tuli on raivonnut, koskaan enää kasva mitään. Siksipä ei
kukaan niin varovaisesti pitelekään tulta kuin lappalainen, ja siksipä
olivatkin ennen suomalaisten ja ruotsalaisten tänne tuloa metsät
reheviä ja metsänpaloilta säästyneitä.

Viestit kulkivat nopeasti sekä tuorpenain että sirkkain kotain väliä.
Sillä nyt oli kyseessä onnettomuuden torjuminen, joka oli molemmille
yhtä suuri.

Ei kukaan voinut käsittää, miten metsä oli syttynyt. Sillä ukkonen ei
vielä ollut käynyt — Tjermes ei viskele nuoliaan tähän vuodenaikaan —
ja sitä, että joku ihminen olisi metsän sytyttänyt tuleen, ei juuri
voitu kuvitellakaan.

Sirkan miehet huomasivat valosta ja kypenistä, että tuli raivosi heidän
maillaan. Siksipä he kiiruhtivatkin tulta sammuttamaan, ennenkuin se
ehtisi tehdä kovin suurta vahinkoa. Vähäpä he ehtivät päivitellä, miten
tuli oli syttynyt. Mutta Skalok noita, arveli että onnettomuus oli
rangaistus siitä, että sirkan miehet olivat hyljänneet isiensä jumalat.

Ajattelivatpa monet vanhat sirkan miehet toisinkin, kiukulla he
muistelivat miten sirkan heimon oli täytynyt luovuttaa Raijetjatsen
riistarikkaat kalavedet tuorpenoille ja heidän mahtavalle noidalleen.

"Kounopa on taikonut metsän tuleen", he mielessään ajattelivat, ja
käsi haparoi tuppea. Mutta ääneensä eivät rohjenneet mitään sanoa
nuorkristittyjen tähden. Sillä pappi oli sanonut, ettei kristittyä
kastetta saanutta noituus voinut vahingoittaa, ei edes hänen
omaisuuttaan. Ja pappia täytyy uskoa, sanoivat nuorkristityt.

Tuorpenain keskenkin tuli herätti pelkoa ja ihmeteltiin miten se oli
saanut alkunsa. Ei ollut ajattelemistakaan, että sirkat itse olisivat
laitumensa sytyttäneet ja niin voimakas noita kuin Kouno olikin, ei
kukaan luullut hänen rohjenneen metsää sytyttää. Sillä sepä olisi
vihastuttanut matsänhaltioita ja Kouvamanoa, sateenjumalaa, jonka siten
täytyisi nähdä lastensa, porojen näkevän nälkää laitumilla, joilla
ennen oli ollut kyllin elatusta.

Kouno yksin aavisti, ken oli tulen sytyttäjä. Tuo suuri, vaalea mies,
joka ylhäällä Raijetjatsella oli noidan verille haavottanut — yksin hän
voi uhmata metsänjumalten vihaa ja sytyttää Kouvamanon laitumet tuleen.
Mutta jos mies vielä kerran sattuisi Kounon tielle, niin miteltäisiin,
kumman taikavoima olisi tehoisampi.

Kouno ei tyytynyt vain kirveeseen tuorpenain kera kiiruhtaissaan
Raijetjatselle. Hartioilleen ripusti hän jousen ja nipun teräväkärkisiä
nuolia.

Kummastellen hänen miehensä tätä katselivat, mutta ajatus ei huulilta
puhjennut kysymykseksi. Sillä kaikki tiesivät Kounon kysymykseen,
miksi hän niin tahi näin teki, harvoin vastaavan, ja yhtä varmaa oli,
että mitä hän tähän saakka oli tehnyt, sen hän aina oli tehnyt heimon
hyväksi, vaikkeivät kaikki olleetkaan käsittäneet kaikkien Kounon
taikatemppujen tarkotusperiä.

Kouno itse käveli äänetönnä, mutta ajatukset liitelivät kaukana. Kostaa
piti hänen saada tälle miehelle, joka oli hänen tiellensä sattunut.
Veri verestä. Hänen kolea naurunsa vieläkin kaikui Kounon korvissa ja
nuolen jälki kasvoja poltti.

Jos nuolenkantamille tulet, palkan saat — olitpa sitte ihminen tai
jabmek. Veri verestä. Loihtu loihdusta. Kounon jumalat ovat yhtä suuret
kuin sinunkin.

Näinpä Kounon mielessä ajatukset pyörivät, tuorpenanmiesten kiirein
askelin rientäessä Raijetjatselle, missä Vilppu Hiltuisen kasken tuli
nousevan auringon tavoin loisti yli puiden latvain.

       *       *       *       *       *

Sirkanmiehet olivat kevät-yön puolipimeässä juosseet Raijetjatsen
luona palavaan metsään. Mutta tässä he äkkiä kauhun herpaisemina
pysähtyivät. Sillä heidän silmänsä näkivät jonkun olennon, jonka täytyi
olla vitrani, æppar. Metsä paloi — mutta liekkien keskellä touhusi
jättiläisenkokoinen mies, kaataen puita ja laahaten havuja ja hirsiä
suuriin röykkiöihin, jotka syttyivät sitä myöten kuin tuli kulki
eteenpäin. Suurikasvuinen hän oli — kaksi miehen mittaa — ja hänen
jäsenensä olivat niin karkeatekoiset, että ne herättivät pienissä
sirkanmiehissä kauhua heidän vavisten metsänreunalla seisoskellessansa.
Liekit valaisivat hänen kasvojansa — niillä oli inhimillinen muoto,
mutta kovat ja karut kuin itse erämaa ne olivat.

Taikauskoinen kammo, suurempi kuin tulen pelko, valtasi sirkanmiehet.
Ehkäpä pitivät Skalok ukon sanat sittekin paikkansa, että jumalat
olivat siksi suuttuneet, että sirkat olivat menneet Valkean Kristuksen
papin luo, ja että jumalat juuri siksi olivat antaneet tuorpenoille
vallan tulella ja taioin saattaa sirkat perikatoon. Kaikki olivat
vakuutetut siitä, ettei tulimeressä työskentelevä mies voinut olla
ihmissukua. Kaameasti loimuavassa valossa oli hän enemmän noiden
riettaiden henkien tapainen, joista pappi tapasi puhua — niiden
kaltainen, jotka elävät tuli- ja tulikivijärvessä.

Kummastellen ja kauhun valtaamina sirkanmiehet vetäytyivät kauemmas
metsään, jonne ei tulen valo ylettynyt. Äänettöminä varjoina he
hiiviskelivät pimeässä metsässä, ja kaskensa keskellä puuhaava mies ei
ollut huomannut eikä tiennyt mitään siitä kummastuksesta ja pelosta,
joka sirkkain keskuudessa vallitsi.

Metsässä alkoi kiireellinen neuvottelu. Nuorkristityt ehdottivat,
että pahan hengen, joka metsässä raivosi, annettaisiin häiritsemättä
työtänsä jatkaa. Sillä papin puheista he tiesivät, ettei pahoja henkiä
vastaan tepsi muu kuin rukous ja jumalan sana. Mutta Skalok ja muutamat
vanhat tuumailivat toisin. Tuorpenanmiehet tämän pahan hengen olivat
lähettäneet, heille oli kostettava.

"Kyllähän Kouno on suuri noaidde", arveli vanha Skalok, "mutta minäkin
olen hammas suussa syntynyt ja tontolta mahtisanoja oppinut. Kylläpä
minunkin taikani ovat yhtä hyviä kuin hänen, vaikkakin vanha koira
lyhemmän kierron laukkoo kuin nuori. Montahan meitä on ja teräkseen
kilpistyvät taiat — menkäämme siis tuorpenain asuinsijoille ja
maksakaamme noituus teräksellä! Tuorpenat ovat muinen vuodattaneet
sirkkain verta — jos he nyt tahtovat meidän laitumemme hävittää, niin
tuorpenain verikin virratkoon."

Paljo puhuttiin puoleen ja toiseen, mutta Skalokin ja vanhat oli
vallannut hillitsemätön raivo. Kirvein häristeltiin ja kirota
roiskuteltiin tuorpenaa ja Kounoa.

Ja niinpä kävi, että tuorpenain miesten rientäessä apuun Raijetjatsessa
loimuavan tulen sammuttamiseen, sirkat hiipivät kostonhimoisina
tuorpenain asumuksille polttamaan ja murhaamaan...



VI.


Tarinat kertovat tästä kauhun yöstä:

Hiljaisena ja synkeänä on Vistejaurea ympäröivä metsä, jossa tuorpenain
kodat uinuvat tulten arenilta sammuttua. Mutta vedestä välkkyy
tummansinistä heikkoa epämääräistä valoa, niinkuin rauhaisena kevätyönä
tapajaa.

On aivan äänetöntä ja hiljaista Kounon kodan tienoilla ja puron lirinä
sekä laineiden lipinä rannalla on ainoa, joka hiljaisuutta häiritsee.
Kounon kodan yli leviää nuori kuusi, joka pehmeästi keinuttelee
tuuheata latvaansa tuulen huminan mukaan, joka metsille laulelee
eriskummallista tuutulauluansa. Kodan sisällä on autiota ja hiljaista.
Vain Stjalka, vanha poropaimenpiika, nukkuu rauhatonta untansa
karvakululla porontaljallaan loptessa [lähinnä kodan ovea olevassa,
palvelijoille varatussa karsinassa]. Tuli on arenilla sammunut ja
yksinäinen tähti kiiluu kodanaukosta sisälle.

Stjalka on vanha ja luuvalon vaivaama, eikä hän enää jaksa mennä
metsään. Muu vaimoväki on metsässä poroja vaalimassa. Ja miehethän ovat
Raijetjatsella. Sillä tulenkajastus sieltä tuntuu niin vahvalta, että
kaikkein apu lienee tarpeen sen vastustamiseksi.

Levottomana Stjalka vuoteellansa kiemurtelee ja unessa mutisee
käsittämättömiä sanoja. Hän näkee merkillistä unta.

Stjalka vartioi poroja autioilla tuntureilla. Kaukana etäisyydessä
töröttävät lumisten tunturein huiput kuin jähmettyneinä aaltoina, mutta
laaksosta, missä tiheänä hanhenpajua kasvaa, kuuluu porojen kulkuisten
kilinää.

Stjalka ei olekaan enää vanha luuvaloinen ämmä, vaan nuori ihana
saamen neitonen, ja riemuisin rinnoin hän käyskelee odotellen itsekään
tietämättä ketä. Mutta kaiho, jota tuntee, on hänestä suloinen ja mieli
on iloinen, sillä hän tietää odotetun saapuvan. Ja hän laulelee tuota
vanhaa poronpaimenten laulua:

    Bjella rontjo, hella rontjo
    Kulloten vesoh...[1]
    Katso kaunis porolauma
    Metsässä syömässä.
    Kenen on tämä valkoinen porolauma,
    Tokka suuria kauniita poroja,
    Jotka kuljeksivat metsän hiljaisuudessa
    Ja tyytyvät valkoiseen jäkälään
    Pilikellon metsässä kilistessä?
    Ka tuossa juoksentelee suuria härkiä
    Ja joukko sieviä vaajoja
    Ja niitä on niin monta,
    Että niiden sarvet ovat kuin laineet
    Tuolla suurissa järvissä.
    Bjella rontjo, bjella rontjo
    Metsästä kuuluu ja tiedän että
    Nämät ovat armaani poroja,
    Jotka valkojäkälikössä syövät
    Metsässä.
    Minä paimennan hänen porojansa
    Ja suojelen kaikkia hänen emäporojansa
    Hukalta ja ahmalta,
    Jotka metsän siimeksessä vaanivat
    Käydäksensä käsiksi rakkaani poroihin
    Ja saadakseen hyvän aterian.
    Huo huo panee hukka
    Laukkoessaan lauman ympärillä
    Hyvää ateriaa etsimässä,
    Täyttääkseen vatsansa poronlihalla.
    Vuooa, vuooa vuooa
    Se sitte ulvoo
    Kun on lappalaisen saanut surulliseksi
    Ja syönyt kyllänsä,
    Niin silloinpa se pahoin ulvoo —
    Ja hölskyttää metsään
    Ja laukkoo soita pitkin.
    Mutta kultani laumoista
    Se ei ruokaa saa;
    Vartioin kaikkia poroja
    Kaikkia valkoisia poroja...

[1] Poronkello kuultu metsästä.

Silloinpa tuleekin kävellen nuori saame yli tunturein, Stjalka rientää
häntä vastaan. Sillä nyt hän tietää, että tätä hän on odottanut
ja kaihonut. Ja hänkin rientää iloisena neitoa kohti, joka poroja
tunturilla vartioi.

Silloinpa hän näkeekin, että mies on Kouno ja neito ei enää olekaan
Stjalka. Ja myrsky raivoo tuntureilla. Tunturein laet häipyvät ja
porojen kelloja ei enää kuulu metsästä.

Valkeana lepää suuri suo, lumen peitossa ja kaamean yksinäisenä.

Silloin tulee hukka juosten. Sillä on kiire ja häntä laahaa perässä,
vaikeuttaen laukkaamista halki kinoksien. Lumi tupruaa sen ympärillä ja
huurre kimaltelee sen takkuisessa turkissa.

Suhiseva, räiskyvä ääni kuuluu metsästä ja nuori saame tulee että
tupruaa hukan jäljissä. Keihäs on paljaana ja teräs välkkyy uhkaavasti
auringon paisteessa. Nytpä näkee Stjalka, että nuori mies on Kouno
ja samalla muuttuukin susi jättiläisen kokoiseksi mieheksi, joka
paljastetuin keihäin käy Kounoa vastaan. He taistelevat suolla ja
valkoinen lumi käy punervaksi — punaiseksi ylt'ympäri.

Silloinpa salama välähtää kirkkaasti ja Stjalka tuntee, miten se
halkaisee hänen päänsä. Hänen silmissään muuttuu kaikki punaiseksi
ja mustaksi ja hän näkee miten merkillisen loistava tähti tuikkii
kodanaukosta. Pieniä tummia olentoja liikkuu pimeässä hänen
ympärillänsä — kummalliset äänet täyttävät hänen korvansa — kaikki
katoo punaiseen pilveen.

Hän näkee suuren harmaan hanhen lentävän yli aukeiden vetten. Alhaalla
kohisee kuin raju myrsky. Ja hanhi on Stjalka. Hän on niin väsynyt ja
raukea — nuoli on hänet haavottanut. Hän tuntee veren virtaavan — nytpä
hän putoo — putoo...

Ja enempää ei hän tunne.

Stjalka riuhtaisee ylös. Ympärillä on jotakin ahdistavaa — hän kuulee
merkillisiä ääniä — kota on täynnä savua ja ulkona koirat sähisevät.

Herra Jubmel! Palaa, palaa ympärillä!

Tajuttomana säikähdyksestä Stjalka rientää kodan ovelle, mutta ehtii
tuskin pistää päänsä oven ulkopuolelle ennenkuin näkee kirkkaan
teräksen ilmassa heilahtavan. Silmissään kaikki pimenee ja äänetönnä
hän vaipuu hengettömänä takaisin palavaan kotaan.

Sirkan miehet seisoskelevat hiljaa ja totisina ympärillä ja
tähystelevät tuimina tuleen, jonka itse sytyttivät. Yön pimeydessä he
hiipivät Vistejaureen Kounolle kostaaksensa. Kenenkään näkemättä ja
huomaamatta he tulivat suuren noidan kodalle. Risukimppuja he ympärille
pinosivat ja sytyttävät — seisoskellen ympärillä vartioimassa, ettei
noita pääsisi liekkien sisästä.

Varmaankin juuri Kouno pyrki kodasta ja Skalokin kirves halkaisi kait
juuri hänen päänsä. Suurta helpotusta se sirkan miehille tuotti, sillä
jos noita olisi kuollut, eivät hänen taikansa enää olisi voimassa, ja
Raijetjatsen tulen täytyi sammua heti kuin sen virittäjä oli mennyt
Jabmien-aimoon.

Valo etäällä häipyikin vähitellen, mutta Kounon kodasta kohosi sankka
savu kohti idästä käsin vaikenevaa aamu taivasta.

Sirkan miehet hävisivät hiljaa ja jälkeä jättämättä metsiin.

− − −

Mutta tuorpenan miehet olivat salojen halki tulleet Raijetjatselle ja
kumartuneina seisahtaneet Vilppu Hiltuisen kasken reunalle. Samanlainen
taikauskoinen kauhu valtasi tuorpenat kuin äsken sirkat, vain Kouno
näytti tyyneltä.

Hän viittoili seuraajilleen, ja he vetäytyivät hiljaa takaisin tulen
valosta neuvotellakseen metsän hämärässä.

Vilppu Hiltuisen tumma varjo liikkui aavemaisena ja jättiläisen
kokoisena palavan rovion ääressä...

Kounon aavistukset olivat käyneet toteen. Tämä kova ja taikavoimainen
karjala oli tullut tänne anastaaksensa erämaat saamelta — tässä oli
vihollinen jota vastaan oli taisteltava, paha mies, joka oli Kounolle
näyttäytynyt unessa ja rummulla.

Nyt hän kaiken tämän miehillensä kertoi, jotka ihmetellen hänen
ympärillänsä seisoivat Mutta kohtauksen suhteen koskenniskalla hän
vaikeni, sillä se, että Kouno koskematta oli antanut tämän karjalan
itseään verille haavottaa, olisi tuntuvasti vahingoittanut hänen
noidanmainettansa.

"Mutta eipä tämän karjalan rankaisematta anneta laitumiamme lopettaa
ja maatamme anastaa", arveli Kouno. Ja kaikki siihen olivat valmiit
yhtymään.

"Lähetäppä hänelle noidannuoli, niinkuin papille", tuumi Amul-Padde,
jonka äänestä kumminkin sorahti ilkeä sävy.

"Kyllähän sen voisin tehdä, mutta on mahdollista, että tämä karjala
itse osaa tämän taidon, ja silloin meitä itseämme kohtaa onnettomuus,
jonka hänelle aiomme. Siksipä on ensin tutkittava miten suuri hänen
voimansa on."

Kouno nykäisi päästänsä muutaman hiuskarvan, joihin sylki, kieräytti
palloksi ja kiinnitti nuoleen, jonka sieppasi vyöltänsä. Sitte luki hän
nuolelle manauksen:

    Itä, länsi, etelä, pohja
    Bjäggogallen[1] ylväät poijat
    Tuokaa taivaan nurkkamilta
    Attjin-ennen[2] käskyläiset
    Jabmen-akan[3] piikaisia
    Näiden myrkyt nuolihini
    Turmiota tuottavaksi...
    Rautolassaneh.[4]

[1] Bjäggogalle = tuulien isä.

[2] Attjin-enne = tautien haltijatar.

[3] Jabmien-akka = kuoleman jumalatar. Attjin-ennen palvelijat ja
Jabmien akan palkkapiiat = kuolettavat taudit. [4] Lorua.

Täynnänsä kunnioitusta kuuntelivat tuorpenanmiehet Kounon loihtua ja
kun hän lopuksi lausui mahtisanan, ottivat kaikki lakit päästänsä.

Voimalliseksi loihdittu nuoli jousenjänteellä Kouno hiipi kaskea kohti,
jossa jättiläismäinen mies vieläkin yön hiljaisuudessa työskenteli.
Kasken valo oli hieman heikentynyt, sillä oli hiljaista sadetta alkanut
vihmoa, ja savu kohosi mustana ja sakeana palavista murroksista.

Kouno näki Vilppu Hiltuisen kookkaan vartalon tummana tulta vasten
kuvastuvan. Tyyneenä ja väkevänä hän siinä kisaskeli kohennellen
kaskea, josta piti lähteä leipä hänelle ja kukaties pelloksi perattuna
hänen jälkeläisillensäkin. Liekit ympärillä ritisivät ja valo häikäisi
niin hänen silmänsä, ettei hän nähnyt ympäristöllä hiipiviä saameja.
Kouno pisti nuolen kaarta vasten ja tähtäsi, jousen jänne kilahti ja
suhisten lensi nuoli liekeissä hääräilevää jättiläistä kohti.

Kun salama olisi sattunut kaatui Vilppu Hiltuinen maahan.

Kouno riemuitsi.

Nytpä oli vihollinen vaaraton — pelko, että tämä olisi tehnyt itsensä
kovaksi näytti siis aivan turhalta. Ja kerrankin näytti noitarummun
ennustus olevan väärä.

Alkoi rankasti sataa ja tuli sammuta, ja aamun valjetessa tuorpenan
miehet kulkivat läpi metsien kotiin päin Vistejauren luo kukin
kodallensa.

Mutta kun Kouno oli muista eronnut ja perheenväkineen kulki kotaansa
kohti tunsi hän pahaa katkua.

Pahaa aavistaen, jota ei tahtonut lähemmin ajatella, hän kiirehti
kulkuansa auringon kirkkaana noustessa Aranoiven terävän huipun takaa.



VII.


Vähän tarina tietää kertoa Vilppu Hiltuisen hiljaisesta taistelusta
erämaan kauhuja vastaan.

Kaukaisilta mailta hän tänne perille oli tullut yksinäisyydestä
etsiäksensä parannusta raskaalle mielellensä. Ja yksinpä hän taisteli
ensimäiset kamppailunsa luonnon karuutta ja saamein hurjuutta vastaan.
Ei kukaan tiedä eikä koskaan saakaan tietää hänen elämänsä vaiheita ja
ajatuksia Raijetjatsen aarniometsässä. Sillä yksin hän oli, ja erämaan
eläimet olivat hänen ainoat toverinsa.

Hän oli kiivasluontoinen. Ja jos hän kiukussaan loikin kuin luonto
nousi, niin siitä hän itse oli enin pahoillaan kuin viha oli mennyt ohi.

Monia salaisia runoja hän oli kotiseudullaan oppinut, mutta kunnioitus
Jumalaa ja pappia kohtaan pidätti häntä niitä käyttämästä. Sillä hän
tiesi että noitia ja niitä jotka noituutta käyttävät kohtaa Jumalan
viha. Kumminkin luuli olevansa oikeutettu käyttämään puollustukseksensa
niitä taikatempuista, mitä kristityn hätätilassa suinkin vain sopii.

Siksipä hän olikin, ennenkuin kaskensa sytytti, hakannut ristinmerkkejä
puihin lukien salaperäisiä runoja, joissa oli Väinämöisen viisautta.

Rauhalliselta ei hänestä sittenkään tuntunut. Hänhän oli nähnyt,
että lappalaisia oleskeli läheisyydessä. Ja varmaankaan eivät he
vastustuksetta antaisi anastaa porolaitumiansa, vaikka hänellä
kuninkaallisten kirjeiden nojalla olisi kuinkakin suuri oikeus niihin.
Kounon käyttäymisestä kosken luona voi hän päättää, että lähinnä asuvat
lappalaiset olivat pakanoja ja noituutta harjottavia. Vilppu Hiltuinen
tiesi vallan hyvin, että verivamman kun sai vastustajalleen, voi hänen
noituudeltansa olla turvattu, ja siksipä hän olikin heti nähtyänsä
Kounon kirveellä uhkailevan, kiiruhtanut hänelle nuolen sinkauttamaan.
Sitä hän oli sittemin katunut, sillä hän oivalsi, että hän siten vaan
herätti kaunaa ja katkeruutta lappalaisen mielessä.

Hiljakseen hän oli alkanut raataa metsässä Raijetjatsen luona eikä
hän sen koommin ollut nähnyt eikä kuullut lappalaisista mitään.
Kuitenkin häntä vaivasi epämääräinen levottomuus ja yöllä kaskea
polttaessaan heräsivät hänessä kummat ajatukset. Oli kuin hän
yhtäkkiä olisi tuntenut itsensä pieneksi ja yksinäiseksi erämaassa.
Ympäristön varjot liikuskelivat tulen valossa, muuttuivat kummiksi
kavalasti hiiviskeleviksi häntä vaaniviksi peikoiksi — kurkien huuto
puidenlatvojen yläpuolella muuttui saastaisten olentojen vonkumiseksi.
Kaikki satujen erämaan kauhut muistuivat hänen mieleensä punaisten
liekkien ympärillä räiskyessä. Äkkiä juolahti mieleen: täältä et
koskaan palaja. Tänne erämaahan kuolet, eikä kukaan konsa löydä
vaalenneita luitasi.

Vankoin käsivarsin nakkasi Vilppu Hiltuinen suuren honkataakan tuleen.
Kypeniä ponnahteli ja ratisi ja tuli tukehtui hetkiseksi seuraavassa
silmänräpäyksessä kyvensuihkua lekahtaaksensa uuteen kirkkaaseen
liekkiin. Hän katseli erästä kipinää, joka loistavana kiiti yli metsän
kunnes äkisti sammui. Silloin tunsi Vilppu Hiltuinen omituista kaihon
tunnetta povessansa, mutta hidasmietteinen kun oli ei hän sitä voinut
tajuisuuteen saakka itselleen selvittää — ja niinpä hän uudelleen kävi
työhön käsiksi.

Yön synkkyys peitti erämaan. Ja Vilppu Hiltuinen oli yksin.

Ei hän koskaan ollut tuntenut sellaista kuin nyt. Yksin, yksin
kajahteli sisäinen ääni korvissa ja oli kuin nuppujen räiske olisi
samaa sanaa toistellut.

Hiljaisuudessa hetket kuluivat ja Vilppu Hiltuinen yhä teki työtä
kaskensa keskessä. Ajatukset hyörivät etäällä. Lapsuuden kotiin
tuhatjärvien maahan ne pyrkivät, missä hän ensimäisen kaskensa oli
polttanut isänsä kodin maalla. Vihollinen oli tullut ja laittanut
kaiken kaskeksi. Isä ja äiti murhattiin — itse hän piili metsänreunalla
ja näki heidän vihollisen väkivallanteossa menettävän henkensä. Mutta
ei hän mitään sille mahtanut, sillä hän oli vain poikapahainen ja
pahantekijöitä oli monta voimakasta miestä.

Palavan kodin loimussa hän oli alkanut maailman rantaa kiertää.
Kaukana hän oli kuljeskellut ja kovaksi oli luonto karaistunut
elämäntaistelussa. Enemmän vastoinkäymistä kuin rakkautta hän oli
kokenut ja useampia suruja kuin ilonhetkiä. Mutta vankaksi ja terveeksi
hän oli kasvanut — jänteet vankentuivat ja pianpa hän ei iskuja ja
lyöntejä takaisin antamatta jättänyt. Hillitsemätön luonto hänellä
oli, ja puukko höllällä tupessa — niin, hän muisti miten Turun torilla
hänen toverinsa Martti oli häntä ärsyttänyt mielettömään raivoon ja
miten puukko heti oli välkähtänyt. Pulppuili verta — verta — punaista
lämmintä verta, ja Martti kaatui kelmeänä maahan. Alutta Vilppu
Hiltuinen juoksi tiehensä ja kätkeytyi metsiin.

Ja nyt hän oli täällä.

Liekit hänelle unisina vilkkuivat ja alkoi hiljakseen viskellä hienoa
vihmaa. Sehän olikin hyvä, sillä yksin kävisikin vaikeaksi kaskea
vartioida niin että tuli pääsisi ympäröivään metsään. Nytpä Vilppu
Hiltuisen ei tätä tarvinnut pelätä. Aamupuhteella hän voisi käydä
virkistääksensä itseään levollekin.

Niin hän kasken ääressä seisoessaan ajatteli ja samalla hän tunsi
herpaisevan pistävää kipua oikeassa olkapäässään. Kaikki sameni
hänen silmissään. Hän näki liekkien leimuavan ympärillänsä ja tunsi
putoavansa huimaa vauhtia.

Sitte oli hiljaista ja pimeätä.

− − −

Kun Vilppu Hiltuinen virkosi oli ympärillä selkeä päivä.

Kaski oli sammunut — vain siellä täällä savusi jokunen nuppu, josta
kohosi kapeita savukiemuroita vaaleansinistä taivasta kohti.

Vilppu Hiltuinen tunsi itsensä raukeaksi ja päässä oli omituinen
tunne. Polttava kipu viilteli olkapäätä ja kiduttava jano tuskia
lisäsi. Vaivoin hän nousi istualleen — silloin huomasi hän lepäävänsä
havuvuoteella, että haava oli sidottu ja oikea käsivarsi tunnotonna
sivulla roikkui. Kummastellen hän tähysteli ympärillensä. Kuka oli
hänet raahannut liekeistä ja pannut havuvuoteelle? Ja miksi rinnassa
tuntui niin omituiselta? Omituinen kuume veressä poltti ja voimatonna
vaipui hän havuille. Ajatukset eivät ottaneet selvitäksensä, vaan
kulkivat sikin sokin.

Puoli horroksissa hän lepäsi hetkisen, uneksien kuulevansa ääniä
ympärillä. Yhä voimakkaammiksi äänet kävivät — kuului kuin suuren
kansanjoukon hyörinää. Ei, sehän oli vain Raijetjatsen kohinaa ja
tuulen suhinaa puiden latvoissa.

Hän avasi uudelleen silmänsä.

Korkeana kaareili taivas puidenlatvojen yläpuolella. Orava hyppeli
vikkelästi siinä kuusessa, jonka juurella Vilppu Hiltuinen lepäsi. Hän
näki ruskean tuuheahäntäisen kerän notkeana oksien lomassa liikkuvan.
Ja äkkiä tunsi hän nälkää. Hän ei ollut mitään eilisestä saakka syönyt
— nyt hän sen muisti. Mutta mitenkä lienee ollut kasken laita?

Vielä kerran yritti hän kohota istualleen, mutta hänet esti syvä ääni,
joka häntä puhutteli.

Ruotsin kieltä puhuttiin, ja Vilppu Hiltuinen kuuli suuresti ihmetellen
puhuttelua.

"Miten on laita miesraukka?"

Puhuja oli suuri ja uhkea ulkomuodoltaan — nuori, mutta kookas ja
voimakas mies, jonka kasvoista kuvastui lempeyttä, mutta samalla myös
kovuutta.

Vilppu Hiltuinen oli näkemästään siksi hämmästynyt ettei tullut
vastanneeksi, jonka vuoksi tuntematon toistikin kysymyksensä.

Sokeltelevalla ruotsilla vastasi Vilppu Hiltuinen: Heikoksi ja
raukeaksi hän tunsi itsensä ja kuume verissä poltti.

"Ilkeän haavan oletkin saanut", puheli tuntematon, "ja jollei Herra
pohjattomassa armossaan olisi johtanut askeleitani tänne, missä sinut
tapasin verta vuotavana keskellä sammuvaa kaskea, olisi sielusi tällä
hetkellä luultavasti Jumalan tuomioistuimen edessä."

Hellästi muutteli tuntematon sitte siteitä Vilppu Hiltuisen haavoille.
Tämä lepäsi hiljaa ja antoi tyynenä tuon tapahtua, sillä hän tunsi
itsensä kovin raukeaksi ja voimattomaksi.

Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä. Hän muisti lauseen, jonka
kotona oli kuullut papin raamatusta lukevan: "Tulkaat minun tyköni te
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon
teitä virvottaa."

Sepä oli merkillistä — kuka oli tämä mies, joka tuli yksinäisen Vilppu
Hiltuisen luo erämaahan? Lempeästi ja hilpeästi hän puhui, ja kun
Vilppu Hiltuinen katsahti tuohon tuntemattomaan, joka hänen edessään
seisoi, täytti hänen sielunsa omituinen pelko, sillä takaapäin paistava
aurinko muodosti sädekehän vieraan valkean pään ympärille.

Väräjävin äänin kysyi Vilppu Hiltuinen:

"Oletko sinä Kristus?"

Lempeä hymy päilyi tuntemattoman kasvoilla. Mutta seuraavassa tuokiossa
ne taas kävivät syvällisen totisiksi, miltei ankariksi.

"Mielettömiä kysyt. Ihminen minä olen ja olen suurin syntisistä."
Kuitenkin kuulun Kristuksen halvimpiin palvelijoihin. Ja Kristuksen
lempeyspä minut tänne korpeen johti ajoissa pelastaakseni henkesi."

"Kuka sinä sitte olet?"

"Ericus Olai, Jumalan halpa lähetti ja lähetyssaarnaaja Lapissa."

       *       *       *       *       *

Monta päivää ja yötä taisteli Vilppu Hiltuinen kuumeen kourissa.
Mutta uskollisesti vartioi hänen vieressään Jumalan lähettämä herran
palvelija, Ericus Olai.



VIII.


Veripunaisena aurinko nousee yli Aranoiven suippean laen. Punaisina
nuolina heitti se sädeparvet avaruuksiin saaden metsät ja tunturit
loistamaan lämpimän sinervän punaisissa vivahduksissa.

Väreily kulkee yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Aamutuuli
herätessään leikittelee. Maata kohti se käy, ajaen öisiä sumuja
edellään. Aallot alkavat soittaa hilpeätä lauluaan, joka kuuluu
kiliseviltä kelloilta. Kuikka huutaa kaukana ja sen huuto kajahtelee
kolmelta taholta rantoja vastaan. Kaislikossa solskahtaa — vanha hauki
on kaislikon reunassa ollut väijyksissä ja on nyt ottanut varhaisen
aamiaisen kutevasta särkiparvesta. Metsän sisästä kuuluu teirin
kuherrus — myöhäinen metso käheästi viheltää suon reunalla.

Järven eteläpuolelta kuuluu valittava ulvonta. Koirat siellä
hullaantuneina loikkivat Kounon palaneen kodan savuavan hiilustan
ympärillä. Kaikki on luuhistunut tuhkakasaksi, josta tuon tuostakin
kohoo jokunen harmahtava käryävä savukiehkura. Siellä täällä hehkuu
vielä tuhkanporossa, mutta öinen sade on tulen taltuttanut, etteivät
liekit enää voi ilmi lekahtaa.

Mutta koirien surullinen valitus kaikuu kauas ja panee Kounon miehineen
kiiruhtamaan kulkuaan metsien halki.

Etunenässä kulkee Kouno.

Yläruumis huiskuen hän juosta lönköttää metsän läpi pujotellen
jalkojaan eteenpäin ikäänkuin hangella suhuten. Tukahduttava
levottomuus on hänet vallannut — hän ei itsekään tiedä miksi.

Pitkäveteinen, valittava ääni vihloen särkee aamuhiljaisuuden. Mikä
se on! Kouno pysähtyi hetkisen kuunnellaksensa. Eikö se ollut Seipin
ulvonta?

Vielä vinhemmin riennetään.

Nyt näkee Kouno uhrilavan — ja tuossa häämöttää suogneja. Mutta missä
kota? Missä koti on?

Kärynhaju pistää kotiinpalaavien nenään. Mutta se ei ole äären
ystävällisesti odottava savu vaan hävitetyn kodan savu.

Kauhulla on Kouno miehineen seisahtanut metsänreunalle katselemaan
silmäinsä edessä olevaa hävitystä.

Ja Kouno kuulee miesten ympärillänsä kuiskailevan.

Karjalan noidegadze oli väkevämpi kuin Kounon. Kounon on voittanut
Raijetjatsen suuri noita.

Mutta Kouno ei kuiskauksista välittänyt. Sillä hän oli lyyhistynyt
mättäälle itkemään surun ja kiukun kyyneleitä hävitetyn kotansa vuoksi.
Ja hän ei enää ole väkevä, voittamaton noita, vaan ainoastaan koditon
köyhä lappalaisraukka...

       *       *       *       *       *

Tapahtuma oli kova isku Kounon noidanmaineelle, niinkuin se myöskin
oli hänelle itselleen suuri vahinko ja surunaihe. Hän olisi
kumminkin tuntenut itsensä rauhalliseksi, jos olisi ollut varma,
että tuo vaarallinen karjala Raijetjatsen luona todellakin oli hänen
lähettämästänsä nuolesta saanut surmansa. Kyllähän Kouno ja hänen
miehensä olivat nähneet tämän ampumisen jälkeen kaatuvan, mutta
kukapa takasi ettei tuo ollutkin vain näköhäiriö tuorpenain harhaan
saattamiseksi? Ja jos tällä karjalalla oli siksi suuri mahti, että hän
kuolettavasti haavottuneenakin voi taikoa vastustajansa omaisuuden
turmioon — niin silloinpa hän kuolemansa jälkeenkin varmasti voisi
kostaa.

Vahinko, jonka Kouno oli kärsinyt, oli suurempi kuin mitä hän rohkeni
miehilleen sanoa. Vähätpä merkitsi kodan ja konnun menettäminen sen
suhteen: tuorpenannoidan ikivanha ja laajalti kuulu kobdas oli jäänyt
liekkien uhriksi.

Paljon voimaa oli Kouno siten menettänyt, voimaa, josta tiesi, ettei
sitä koskaan saisi takaisin. Sillä rummun hengellä oli tuo voima — ja
rummun hengen olivat liekit irrottaneet eikä se koskaan enää palaisi.
Tätä hän ei kumminkaan miehilleen uskaltanut ilmaista, sillä kunnioitus
hänen noituuteensa olisi siten varmaankin saanut vielä kovemman
kolauksen kuin Raijetjatsen ja Vistejauren tapauksista.

Kounon ja hänen miestensä ensimäinen tehtävä oli uuden kodan
rakentaminen palaneen sijaan. Uusi paikka sille myöskin oli etsittävä,
sillä vanhalle tilalle rakentaminen olisi ollut sama kuin karjalan
noituudelle olisi annettu uutta yltyä. Siksipä kodan tilaksi valittiin
uhrilavaa lähempänä oleva paikka ja tähän pystytettiin kodanriuut,
Kounon ensin Stuorjunkkarille uhrattua ja luettua voimakkaita manauksia
pahojen pulmien varalle.

"Osaatko sanat, jotka tulelta suojaavat?" kysyi Hiisu, kun hän ja
Kouno hetkiseksi olivat jääneet kahden kodan luo, joka pian oli saatu
entistään suurempana ja laajempana kohoamaan.

"Taidan ne sanat, jotka meille ovat tarpeen", vastasi Kouno äkäisesti.

Vastaus ei nähtävästi tyydyttänyt Hiisua, sillä hän mutisi itseksensä
jotakin, joka ei tuntunut kunnioitukselta Kounoa kohtaan. Ja kun tämä
suuttuneena häntä siitä moitti, toinen sanoikin suorat sanat.

"Jos sinä taidat mahtisanat tulta vastaan, niin luultavasti niitä
nyt tarvitset — sillä viimen kun kotaa rakensit, et niitä näy oikein
käyttäneen. Tai on sinulla vähemmän voimaa kuin vieraalla noidalla
Raijetjatsen luona".

Kouno vihasta kalpeana näitä sanoja kuunteli. Hänen kätensä puristuivat
nyrkkiin. Sellaista ei kukaan olisi uskaltanut pari päivää takaperin
sanoa hänelle — ja nyt sanoi tuon vanha raihnainen Hiisu.

Hänen verensä kuohahteli — nousi päähän, niin että silmät pimenivät
eikä hän muistanut, että Hiisu oli heimon vanhimpia, vaan karkasi hänen
kimppuunsa ja vetäisi häntä suuta vasten, niin että veri pulpahti ukon
haljenneilta huulilta.

"Näin Kouno, tuorpenannoaide rankaisee loruavia ilkkujoita, ja siihen
ei tarvita mahtisanoja eikä manauksia", karjui Kouno.

Ja vihan vimmoissa hän vielä kerran aikoi syöstä Hiisu ukon kimppuun.
Mutta nytpä pari miestä syöksi esiin ja sekaantui juttuun. Ja vihasta
vavisten täytyi Kounon kärsiä, että koko perheen väki asettui Hiisun
puolelle, häntä Kounoa, tuorpenannoaidea vastaan.

− − −

Mutta tuorpenanmiehet, jotka saivat kuulla Kounon käyneen käsiksi
vanhukseen — sillä siitä kerrottiin koko heimon kesken — menettivät
suuren osan kunnioituksestansa suurta noitaa kohtaan. Sillä suurempaa
rikosta ei ollut olemassa saamein mielestä kuin ettei vanhuksia
kunnioitettu, ja sellaista rikosta eivät jumalat jätä rankaisematta,
kuka ikinä rikollinen onkin. Ei voimakkainkaan mahtisana voi suojella
sellaisen rikoksen rangaistukselta.

Ja synkkänä kuljeskeli Hiisu, miettien kostoa Kounon iskuille.



IX.


Vihdoinkin Vilppu Hiltuinen oli siksi parantunut, että voi jättää
vuoteensa. Mutta suurella huolella ja kärsivällisyydellä oli maisteri
Ericus silläaikaa häntä hoitanut. Polttavassa kuumeessa oli Vilppu
Hiltuinen maannut, kauheine kuumeenhoureineen, joissa hän oli puhellut
pelottavia sanoja. Hiljaa oli pappi istunut sairaan vieressä, milloin
muuttaen käärettä haavalle, milloin vedellä kostuttaen sairaan
kuumeesta polttavia huulia, mutta alati lähettäen sisimmästänsä
rukouksen sairaan puolesta hänen tykönsä, joka on erämaan herra.

Heikompi mies kuin Vilppu Hiltuinen olisi varmaankin kuollut pahasta
haavasta. Nuoli oli tunkeutunut oikeanpuolisen olkaluun takaa, ja
vahingoittanut keuhkon. Paljon verta oli Vilppu Hiltuinen menettänyt,
kun pappi nuolen veti ulos ja vaikea haavakuume jäyti ankarasti siitä
heikentyneitä voimia.

Monasti olikin jo näyttänyt siltä kuin olisivat papin kaikki
ponnistukset pelastaa häntä olleet turhia. Mutta suomalaisen
uutisasukkaan vankka ruumis voitti kuumeen maisteri Ericin huolellisen
hoidon avulla, ja niinpä koitti päivä, jolloin Vilppu Hiltuinen,
vaikkakin voimattomana entiseen verraten, mutta sentään haavasta
parantuneena, voi nousta vuoteeltansa, kiittäen Jumalaa ja hyvää
hoitajaansa.

Erämaan kevät oli kulkenut yli maiden ja herättänyt siellä
hedelmällisen kesän. Metsä oli suloisessa juhannuspuvussaan. Valkoisina
tuomet tuoksuivat ja koivut upeilivat vaaleanvihreissä hunnuissaan.
Mutta tummina ja totisina kuin ennenkin kohosivat honkain ja kuusien
latvat ja Raijetjatsen pauhina kuului uhkaavana keväisiä vesiä
kuljettaen.

Yöt yllätysten valo säteilevän punasinervänä pysyi Njunnisvaaran
huipulla, kimallellen väliin vaaleansviheriänä ja hennon valkoisena,
väliin puhtaan purppuraisena ja hohtaen kuin tulena — ruskeanpunervana
palavista loimuista lähtevänä värinä.

Kun Vilppu Hiltuinen oli päässyt kuumeesta, niin että selvästi voi
jutella papin kanssa, olivat he paljon pakisseet. Vilppu Hiltuinen oli
mitään peittelemättä kertonut elämäntarinansa. Tuntuvalla katumuksella
ja liikutuksella oli hän kertonut, miten hänen kätensä Turun torilla
oli ollut liian nopsa puukkoon tarttumaan, ja miten hän erämaassa
tahtoi rikoksensa sovittaa.

Maisteri Ericus piti kyllä Vilppu Hiltuista syntisenä ja pahantekijänä,
mutta sovitustyö, johon suomalainen vapaaehtoisesti oli ryhtynyt,
tuntui hänestä riittävältä. Sillä varmaankin oli kovaa parannuksen
tekoa lähteä yksinänsä raivaamaan tilaa asutukselle erämaahan, jota
eivät tähän saakka olleet muut kuin paimentolaiset tallanneet.

Maisteri Ericus tiesi myöskin, että Lapinmaa asutus oli kuningas
Kaarlen sydämenasia. Näiden autioiden perien asuttamiseksi oli hän
pari vuotta sitte lähettänyt uutisasutusjulistuksensa, mutta siinä
luvatuista eduista huolimatta, ei kukaan vielä ollut rohjennut
ryhtyä yritykseen. Varmaankin Kaarle kuningas — ajatteli Ericus —
ennen sallisi katuvaisen syntisen, joka erämaassa tahtoi palkita
mitä oli rikkonut, alkavan Lappia viljellä kuin ettei tuohon työhön
koskaan ryhdyttäisi. Ja siksipä päätti pappi olla sekä voudille että
laamannille, jotka saapuivat kirkolle kauppa- ja verokäräjille, olla
viskaamatta Vilppu Hiltuisen rikoksesta, ja päinvastoin avustaa
että hänen uutisasutuksensa Raijetjatsen luona lain mukaisesti
tarkastettaisiin ja merkittäisiin. Sen hän lupasi virkoovalle
suomalaisellekin, joka siitä suuresti ilahtui.

Maisteri Ericus oli aivan sattumalta tavannut Vilppu Hiltuisen
kaskensa keskeltä haavottuneena ja verta vuotavana. Pappi oli lähtenyt
tuntureille etsimään sirkkain pääolinpaikkoja, antaakseen uusille
kastetuille hieman opetusta ja vahvistaakseen heitä uskossaan. Myöskin
oli hän ajatellut mahdollisesti sirkkain avulla voivansa tunkeutua
tuorpenain luo, mitelläkseen heidän omilla maillaan voimiaan heidän
kuuluisan noitansa kera ja ehkä taivuttaakseen heidän kovat mielensä
Kristuksen pelkoon. Ja tällä retkellä oli hän kulkenut Raijetjatsen ohi
ajoissa pelastaaksensa suomalaisen uutisasukkaan hengen.

Isän äkillinen kuolema, josta niin paljo oli puhuttu sekä lappalaisten
että pirkkalaisten kesken, jotka olivat kuulleet mestari Olavin ja
Kounon ankaran sanakiistan, ei ollut maisteri Olavin tunteelliseen
luonteeseen vaikuttamatta, huolimatta siitä että hän muille yritti
selittää kaiken tapahtuman luonnollisella tavalla. Hän kyllä
koetti uskotella itselleenkin, että isän kuoleman oli aikaansaanut
luonnollinen tauti, mutta aivan vakuutetuksi siitä ei hän itseänsäkään
tuntenut. Olihan hän omin silmin nähnyt noitainroviojen palavan
etelämpänä ja omin korvin kuullut mitä kamalimpia kertomuksia
noitaämmien ja miehien teoista. Ja olihan vanhastaan tunnettua,
että lappalaisten ja suomalaisten noituuden taito oli suurempi kuin
muiden. Eihän ollut siis aivan mahdotonta ajatella, että mestari
Olavia oli kohdannut ammus, ja niinhän Ericus herra tiesi tuorpenain
kehuskelevankin, että Kouno oli papin voittanut.

Mutta jos lappalaiset tällaisia taikuuksia käyttivät, olihan silloin
papin velvollisuus sitä vastustaa kaikin mahdollisin keinoin. Ja
vaikkei ollutkaan täysin turvattu niitä vaaroja vastaan, joita kohti
kulki, oli hän kumminkin omantunnon pakottamana lähtenyt tälle retkelle
erämaan noitia vastaan.

Vilppu Hiltuinen oli kertonut kohtauksestaan Kounon kanssa
koskenniskalla ja noista merkillisistä tempuista, jotka hän oli
nähnyt ja naurullaan keskeyttänyt. Tarkkaavasti, aivan kuin väristen
lappalaisten pakanuuden pimeyttä, kuunteli pappi kertomusta.

"Varmaankin hän oli tuorpenan noita Kouno", puhkesi maisteri Ericus
sanomaan Vilppu Hiltuisen vaiettua. "Ja nuoli, joka sinua haavotti
oli palkka itse ampumastasi. Varmaankin sinun nyt on täällä erämailla
taisteltava suurten vaikeuksien kera. Ja ellen tietäisi sinun
niin vakavasti päättäneesi, neuvoisin sinua lähtemään, ryhtymättä
taisteluun, jossa olet alakynnessä. Sillä sinun on taisteltava sekä
lihaa, verta että pahoja henkiä ja olentoja vastaan, jotka ovat tämän
ilkeän noidan seidan kimppuusi manaamia".

"Vähätpä siitä piittaan", sanoi Vilppu Hiltuinen. Sillä minäkin taidan
salaperäisiä runoja noitien kavaluuden varalle, ja tuskinpa minun
tarvitsee Kounoa peljätä julkisessa taistelussa".

"Oletko itsekin noita?" kysyi pappi puolin nuhtelevasti katsoen Vilppu
Hiltuiseen, hänen kuusen juurella istuessaan.

"Eihän sitä synniksi voine lukea, että Kristuksen sanoin ja merkein
sekä isien mahtisanoin puolustautuu jumalattomien pakanojen vehkeiltä",
vastasi Vilppu Hiltuinen kartellen. "Ja jos kimppuuni taistelussa
hyökätään", hän jatkoi, "niin minulla lienee oikeus puolustautua
käyttäen kaikkia Jumalan minulle antamia voimia".

Näitä sanoja ei Ericus herra voinut kumota, ja niinpä juttu siitä
loppui.

Oli vierähtänyt monta päivää, jotka maisteri Ericus oli aikonut käyttää
sirkanmiesten opettamiseen ja ehkä tuorpenain käännyttämiseen. Kun
vihdoin Vilppu Hiltuinen oli tullut siksi terveeksi, ettei hengenvaaraa
ollut, piti maisteri Ericus velvollisuutenansa jatkaa matkaansa ja
pitää kiinni suunnitelmastansa. Sen hän ilmaisi Vilppu Hiltuisellekin,
ja tämä, kiitollisena papin hoidosta ja lupauksesta, että uutisasutus
laillisessa järjestyksessä tarkastettaisiin, ei vaatinutkaan enempää
hyväntekeväisyyttä, etenkin kuin haava oli jo miltei parantunut ja
hänen voimansa yhä lisääntyivät.

Kumminkin oli Vilppu Hiltuinen kovin pahoillaan siitä, että oli nyt
hyvästä papista erottava. Tuo omituinen yksinäisyydentunne, joka oli
hänet vallannut tuona iltana, jolloin hän kaskensa sytytti, hänessä
uudelleen ja kiihtyneempänä heräsi. Kuolema, josta hän äsken Jumalan
ihmeen kautta vain oli pelastunut, kuvastui pelottavana hänen mieleensä.

Ja nöyränä, puoleksi rukoillen ehdotti hän papille, että saisi tulla
tämän seuralaiseksi korven halki sirkkain olinpaikoille.

Kauan pappi tuumiskeli ennenkuin tarjouksen hyväksyi. Mutta Vilppu
Hiltuisen ahdistamana hän lopulta suostui.

Ja niinpä kävi, että nuo molemmat kookkaat miehet poluttomien salojen
halki vaikeakulkuisten erämaiden läpi eräänä helottavan helteisenä
kesäpäivänä tulivat sirkkain pääasunnoille Njunnisvaaran rinteelle.



X.


Kiihkeä kiukku oli sirkanmiesten mielet täyttänyt Vilppu Hiltuisen
kasken nähtyänsä ja oli saanut heidät väkivaltaisuuksiin Kounoa
ja hänen asumustansa kohtaan. Mutta kaikki osanottajat alkoivat
pahantekoansa kovasti pahotella ja katua. Ja lisäksi tuli vielä
tuorpenain koston pelko. Sillä vaikkakin noita Kouno olisi kuollut,
olisi hänen heimonsa tarpeeksi suuri ja vahva kostaaksensa, jos
tuorpenanmiehet vain saisivat tietää, että teko oli sirkkain työtä.

Mutta eivät kaikki olleet edes siitä vakuutettuja, että Kouno
todellakin oli kuollut, sillä eräs sirkan mies Sjoibma vakuutti,
ettei Skalokin kirves suinkaan ollut sattunut Kounoon, vaan vanhaan
poronpaimenämmään; hän väitti myös nähneensä Kounon metsässä muutamia
päiviä myöhemmin monenmoisia temppuja tehden kaatamassa puuta.

Ja totta se olikin. Kounon tärkein tehtävä kodan rakennettuansa olikin
uuden noitarummun hankkiminen. Sillä ilman sitä hänen noituutensa oli
vallan mitätön. Senpävuoksi hän olikin mennyt metsään etsiäksensä
pohjoisesta etelään käsin kulkevasta laakson pohjasta kuusta, joka
oli kasvanut kiemuroihin myötäpäivää ja johon ukkonen oli iskenyt.
Tätä tehdessään hän oli tullut sirkkain laitumelle ja Sjoibma oli
hänet nähnyt kivikirveellä — sillä teräksellä ei saanut koskea
siihen puuhun, josta noitarumpu oli tehtävä — kaatamassa ukkosen
halkaisemaa kuusta. Kouno ei ollut nähnyt, että hänet oli huomattu ja
Sjoibmakin oli katsonut viisaammaksi väistyä suuren noidan tieltä. Hän
olikin senvuoksi hiipinyt pois ja kiiruhtanut sirkkain asumuksille
kertoaksensa mitä oli nähnyt.

Mutta sirkanmiehet eivät ottaneet uskoaksensa Sjoibman kertomusta.
Kärkkäin oli Skalok väittämään, että Sjoibma oli nähnyt vain pelkän
jabmekin metsässä. Sjoibma kumminkin oli varma asiastaan, hän oli omin
silmin nähnyt Kounon ja kuullut hänen kirveenlyöntiensä paukkeen. Ja
sirkanmiehet, jotka vähitellen olivat alkaneet katua ja peljätä mitä
Skalokin ja kiukkunsa johtamina olivat tuona onnettomana yönä tehneet,
tulivat vähitellen vakuutetuiksi siitä, että Sjoibma oli puhunut totta,
ja että Kouno tosiaankin oli elossa.

Perinpohjainen kosto heitä odotti, ja heimon nuorkristityt, jotka
kaiken aikaa olivat vastustelleet Skalokia, mutta jotka kuitenkin
lopulta olivat suostuneet lähtemään kostoretkelle tuorpenoja vastaan,
pelkäsivät yhtä paljon Jumalan vihaa kuin tuorpenannoidan kostoa.
Kuumeentapaisella innolla he senvuoksi antautuivat rukouksiin ja
uskonnollisiin menoihin parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. Ei
heillä ollut yhtään kirjaa — eikä myöskään yhtään lukutaitoista, mutta
jokainen saarnasi miten parhaiten taisi. Päivät pääksytysten jatkui
itkua ja parkua ja ruttona uskonnollinen herätys levisi.

Vain Skalok ja muutamat muut — pari vanhinta sirkanmiestä — jäivät
uudelle liikkeelle kylmiksi ja katselivat halveksien tai säälien
muiden polvien notkistuksia, rukouksia ja kyyneleitä. Niin, Skalok
luulottelu että tuo oli kokonaan Kounon jabmekin loihtimaa, joka siten
vielä kuoleman jälkeenkin tahtoi sirkanheimoa vahingoittaa. Mutta
nuorkristityt näkivät suureksi mielipahakseen Skalokin puoluelaisineen
uhraavan ja taikovan niinkuin ennenkin. Ankaria tuomioita he Skalokista
ja hänen miehistään langettivat, mutta nämät eivät niistä olleet
tietävinäänkään.

Hyvän kappaleen matkan päässä pääasuinsijoilta oli pieni vuorennyppylä,
jota nimitettiin Nalovaardeksi. Täällä oli sirkanheimolla ammoisista
ajoista ollut stuoramuspassensa ja tänne, uhripaikan läheisyyteen,
muutti nyt Skalok ja ne sirkanheimolaiset, jotka olivat pysyneet
hänelle ja vanhoille jumalille uskollisina, papin tultua asumuksille ja
vielä enemmän kiihdytettyä sirkkalaisten kristillistä intoa.

Sopivaan aikaan oli maisteri Ericus tullutkin, sillä koko heimo oli nyt
siihen määrään täynnänsä kristillistä intoa, ettei maisteri Ericus sitä
voinut käsittää muuksi kuin Jumalan erityiseksi ihmeeksi.

Kun pappi Vilppu Hiltuisen seuraamana ensin oli tullut
valta-asumapaikalle, valtasi useat sirkat, jotka hänessä tunsivat tuon
jättiläisen, jonka olivat nähneet tulessa työskentelevän, suuri kauhu.
Mutta papin läheisyyshän takasi, ettei noituus voinut olla kyseessä.
Siksipä molemmat otettiin mitä parhaiten vastaan ja kestittiin, eikä
maisteri Ericuksella milloinkaan ollut ollut hartaampia kuulijoita
Jumalan sanaa julistaessaan kuin erämaassa Njunnisvaaran rinteellä.
Päivät läpeensä hän saarnasi ja opetti, ja jättäen kaiken maallisen
kokoontuivat sirkan miehet ja vaimot kiven ympärille, joka kävi
alttarista, kuullaksensa maisteri Ericuksen suusta Jumalan lohduttavaa
sanaa ja nauttiaksensa hänen pyhää sakramenttiansa.

Eivät toki kaikki.

Skalok ja pari vanhusta, jotka siksi paljon kunnioittivat
esi-isiensä jumalia, ettei kunnioitus voinut hälvetä äkillisistä
tunteenpurkauksista, olivat heti maisteri Ericuksen tultua jättäneet
kylän ja lähteneet Nalovarden luo.

Tämä oli tapahtunut näin:

Pappi oli heti kuultuansa Skalokin ja muutamien muiden heimolaisten
vielä olevan pakanoita, mennyt Skalokin kodan luo puhutellaksensa
vanhaa noitaa. Skalok olikin kotosalla, muttei näyttänyt papille
suopealta.

Lempeästi ja totisesti alkoi maisteri Ericus puhua kristittyjen
Jumalasta ja Kristuksesta, joka oli tullut maailmaan syntisiä
vapahtamaan. Skalok kuunteli vaieten ja antoi papin puhua suunsa
puhtaaksi. Hän istui kyyryssä arenin ääressä ja tirkisteli tukkansa
alta pienine tihusen ruskeine silmineen pappia, joka istui vastapäätä.

"Niin, niin", sanoi hän, papin lopetettua, "kyllähän daroille on
valko-Jeesus, kirkossakäynti ja papin kuunteleminen sunnuntaisin
hyvä, mutta lappalainen tarvitsee arkipäiväistä jumalaakin. Ei ole
hyvä yksinänsä olla tuntureilla. Varminta on että lappalaisilla
edelleen isien tapaan on Beive ja Jubmel ja Tjermes ja Ruotta. Daro ei
tarvitse arkipäiväistä jumalaa — pitäköön hän siis kauniin ja hienon
pyhäpäivä-Jeesuksensa".

"Ne jumalat joitas palvelet", sanoi pappi, "ovat vain voimattomia
pahoja henkiä. Ainoa oikea Jumala on kristittyjen Jumala. Ainoastaan
yksi Jumala on".

"Oh, nytpä pappi lasket loruja! Teillä kristityillä on useampia Jumalia
kuin meillä — olenhan itse ollut kirkossa kuulemassa. Jumala ja Kristus
ja Isä ja Poika ja Pyhä henki ja Neitsy Maaria ja Pontius Pilatus... ja
manauksiakin käytätte, vaikkei niillä ole oikeaa voimaa..."

"Jumalan sanaa ei mikään pakanallinen saarna voi vastustaa".

"Ja kumminkin tuorpenannoita Kouno lähetti noidannuolen isääsi vastaan
yhdellä ainoalla sanalla..."

Maisteri Ericus tunsi vihan kiehuvan sisällänsä, mutta hän tiesi, että
joka vihan ilmaisu vahingoittaisi hänen asiaansa ja siksipä hän malttoi
mielensä ja otti lempeät hyvästit.

Skalok seisoi kodan ovella ja katsoi hänen jälkeensä.

Ja auringon seuraavana aamuna noustessa, oli Skalok ja ne harvat,
jotka olivat pysyneet hänelle ja isien jumalille uskollisina, menneet
matkoihinsa Nalovaaraa kohti.

Täällä ylhäällä pyhällä vuorella he olivat, papin alhaalla kylässä
saarnatessa Kristuksen oppia, uhrattuansa vanhoille Jumalille,
rakentaneet kodan, johon aikoivat jäädä, kunnes luulivat maisteri
Ericuksen palaavan kirkolleen Tunturijärvelle.

Metsästäen ja kalastaen he päivänsä viettivät ja monia uhreja tällä
aikaa jumalille annettiin. Illalla, kun miehet olivat kerääntyneet
aren ja lihapadan ympärille, joka tulella porpotteli, juteltiin monia
vanhoja tarinoita ja Skalok opetti seuralaisillensa monta salaperäistä
runoa.

"Merkillisiä asioita pappi kertoi", sanoi Skalok eräänä iltana, aren
ääressä istuessa satuja ja tietoja kertoillen, "mutta vähätpä hän
sentään tietää siitä miten daro ja saame tulivat kahdeksi eri kansaksi".

"Kertovatko tarinat siitäkin?" kysyi Bootas-Njojte, vanhin miehistä.

"Vanhastaan on siitä olemassa joiku", vastasi Skalok.

Ja ilman että kukaan häntä pyysi alkoi hän joikata:

    Itään auringosta, kuusta,
    Länteen lähtein tähtöisistä
    Attje, ihmisluoja syntyi,
    Yhden käden kääntehestä,
    Jubmelan on luottehista,
    Aivan aikojen alussa.
    Itään auringosta, kuusta
    Länteen lähtein tähtösistä
    Maa on kultaa, kuultavata
    Kivet hohtaa hopeoina.
    Aivan aikojen alussa
    Attje ainut ihmisluoja
    Mailla hopeen hohtavilla
    Kultaisilla kunnahilla
    Kultasorkkia poroja
    Ajoi kiiltosarvisia.
    Maidot pulppuilit puroina,
    Beive silmäänsä ei sulje.
    Kuuset kystinä lihoina,
    Juustona petäjät pitkät.
    Idän virtain vieremillä
    Beivel' laajat laituimensa,
    Tuhansine poroinensa,
    Nopsine kuin päivän nuolet
    Kiiltävät kuin Beiven silmä.
    Taivaiselle taatollensa,
    Puhelevi Beiven neito:
    Pane minut paimenehen
    Karjojesi kaitsentahan
    Idän virtain vieremille!
    Beive laski lapsosensa.
    Neito saihe metsämaille
    Päivän peurain paimeneksi.
    Beive vaali valkoistasi!
    Poika Maan tuo matkajavi
    Vaeltaa valojen maita,
    Huomaa Beiven kauniin karjan,
    Porot neidon paimentamat.
    Hiipii hiljaa metsän halki
    Jaloillansa nokkelilla
    Härkää suurta heittämähän.
    Neito Beiven metsämailla
    Taaton karjaa kaitsemassa
    Beive vaali valkoistasi!
    Beiven neitosen näkevi,
    Aurinkoisen tyttölapsen,
    Poika maan tuo rautajänne.
    Sydämehen kaiho syttyy,
    Povi kummastusta kumpuu,
    Tytön silmät nähtyänsä.
    Päivän neitonen näkevi
    Poian maan, tuon rautajänteen.
    Riemu tytön rinnan täyttää,
    Jubmel-suosikin kun näkee,
    Povensa hän pullistelee,
    Kiemailevi kaikin keinoin,
    Antaa katseen kauas kiitää
    Poikaan valot kohdistavi.
    Beiven neito kaunokainen
    Yhtyi poian kumppaniksi
    Metsänkäyntiin, kalateille,
    Nuolet poian huojentavi,
    Lohdut murheille tuo muistaa,
    Kisakumppani on oiva.
    Jubmel suuren lahjan lainaa,
    Jälkeläisen heistä jättää.
    Idän virtain vieremillä
    Beiven porot valkorinnat
    Samoilevat saattajatta,
    Paimenetta kaunis karja.
    Kasvoi Beiven tyttärestä,
    Maan pojasta nuori polvi,
    Maille, ilmoille iloksi.
    Beiven pojille avuksi,
    Neito peuroja kesytti,
    Koiria kotihin saattoi,
    Ruoan eestä palvomahan.
    Kuoli kaunis Beiven neito —
    Nytpä koitti kovat aiat.
    Näin on Neito ennustanut,
    Beiven luokse päästessänsä:
    Laskee päivä, yöhyt jakaa
    Pimeyttä pitkin maita
    Asunnoille päivän poikain.
    Aamusta ei kenkään tiedä.
    Sudet saapuu, kormit[1] pistää,
    Laskee päivä, taudit tappaa,
    Pimeässä valon lapset,
    Aamun koittoa et arvaa.
    Päivä laskee. Beiven neito,
    Palaa kohti valkeutta,
    Sen vie Beiven lapsosille.
    Eipä kenkään taida tietää,
    Koska koittaa uusi aamu — —
    Tämä oli toinen aika.
    Peikot polkee, jyryy, jyskää.
    Meret, maat ja taivaat suuttuu,
    Valo jättää Beiven poiat,
    Jubmelalta unhoon joutuu
    Beiven tytön jälkeläiset,
    Bjäggogalle[2] lapioittain
    Myrskysäitä maille heittää.
    Tuuli vinkuu, vesi virtaa,
    Jubmel kumoo koko mailman,
    Merten, järvein, virtain vedet
    Vuorten korkeuksiin kohoo.
    Turha ihmislasten pako.
    Rotaimosta Beiven-neito,
    Näki tuo tuhon tulevan
    Riensi hän Jubmelan luokse,
    Pyytämään rukoilemahan.
    Jubmel herra taivahitten,
    Kuuntelevi Beivenneittä,
    Rientää maille, mantereille,
    Beiven poikien avuksi.
    Liian myöhään taisi tulla,
    tapaa kaksi sisarusta
    Batje-poian, Nanna-tytön
    Ottaa heidät kainaloonsa
    Passevaaren[3] kukkulalle,
    Tuonne turvapaikkaan saattaa,
    Mailman takaisin hän kääntää,
    Että vedet poispäin virtaa.
    Noin tuo uusi mailma luotiin:
    Liejuin pohjalla on kullat,
    Hopeet vuoriin kytkettyinä,
    Makeat ei metsän annit.
    Nanna Passevaaran jättää
    Idän kulmaa kohti kulkee,
    Miestä, puolisoa etsein.
    Batje lännen puoleen lähtee
    Kulkein kolmen päivän kierron,
    Halki suurien salojen,
    Käyden naisen etsinnässä.
    Turha ompi nuorten etso,
    Kohtaavat ja erkanevat.
    Eteläänpäin Nanna lähtee,
    Batje pohjan puoleen painaa
    Parin päivän pitkän kierron.
    Näki neitosen norolla,
    Siskoksensa tuon hän tunsi. —
    Kulmallensa kumpainenkin
    Kulki etsein puolisoa.
    Murhemielin Beiven neito
    Näkee lasten harhailevan,
    Unehen nuo uuvuttavi;
    Ihanaista unta nähden
    Unhoon joutuu menneet muistot.
    Herättyään virkeimpinä
    Halki maiden matkajavat,
    Aina kunnes kohtajavat;
    Eivät tunne toisiansa.
    Poika tuosta immen ottaa,
    Nannetjamin[4] naiseksensa
    Kodan kyhää, porot ottaa,
    Laatuun tulee Beivän lapset.
    Tämä oli kolmas aika.
    Nannan Batjen jälkeläiset —
    — Saameks häntä sanottihin —
    Jumalan ol' suosikkeja,
    Rotaimon rikosten miehen
    Pahan Perkeleen vihaamat.
    Meren rantaan tuo menevi.
    Sieppaa savea ja hiekkaa,
    Saamen kuvaksi sen muovaa.
    Näki nuori sorja Saame
    Isän luokse tullessansa
    Kuvan oman muotoisensa
    Perkeleen savesta saaman.
    Valittavat Batje, Nanna:
    Kumpi oikea on näistä?
    Kumpi Saame — kumpi Daro[5]
    Beive taivaan kirkassilmä:
    sano kumpi näistä Saame?
    Beive lapsiansa kuulee,
    Tjermes[6] ajamahan lähtee,
    Kuminalla kukkuloille.
    Säikkymättä seisoo Saame,
    Aijan juoksaa[7] ei hän pelkää.
    Mutta poika perkeleisen,
    Savesta kokohon saatu,
    Pelkää perin pehmiivänsä,
    Sadevirroissa viruen;
    Satehelta suojaa etsii.
    Kaarnasta katon kyhäsi.
    Batje parahiten huomaa,
    Perkeleen petoksen hankkeet
    Isän mielen muuttimiksi;
    Turhanpäite työ on tehty,
    Näkee Manna, näkee Batje
    Kumpi oikea on poika,
    Jälkeläinen Beiven neidon:
    Poika peloton on Saame;
    Vaan ken arastellen piili,
    Raukka rankkasateina:
    Poika Perkeleen on Daro.

[1] Poropaannat. [2] Tuulten jumala. [3] Pyhä vuori. [4] mo nannatjam
= rakkahaiseni. [5] Daro = petkuttaja, ruotsalaisen lapinkielinen
nimitys. [6] Tjermes = ukkosen jumala. [7] Aijan-juoksaa pitivät
lappalaiset ukkosen kaltaisena.

Äänettöminä kuuntelivat miehet Skalokin joikua ja paljon he kehuivat,
kun hän laulunsa oli lopettanut.

Mutta arella oli tuli häältynyt ja sääsket alkoivat veisata
yksitoikkoista nuottiansa, viimeisten sirkan heimon pakanain Skalokin
kertomusta muistellen nukahtaessa.



XI.


Paljon työtä ja vaivaa meni Kounolta uuden kobdaan hankkimiseen vanhan
sijaan, joka oli joutunut tulen uhriksi. Kaikki voimakkaammat loihtunsa
ja mahtisanansa pani hän työssään liikkeelle, hän ei sittekään ollut
vakuutettu siitä, että oikea henki siten tuli rumpuun kiinnitetyksi.
Viimeaikojen tapahtumat olivat järkyttäneet Kounon luottamusta
itseensä ja voimaansa, ja tämä teki hänen mielensä alakuloiseksi.
Ja eikä hän miestensä katseissa nähnyt yksinomaan ystävyyttä. Hiisu
ei jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä Kounon ärsyttämiseksi,
ja niinpä vähitellen kävivät kaikki heimon miehet ja naiset hänelle
pahansuoviksi. Julkisesti ei tätä pahansuopuutta uskallettu tuoda
näkyviin, sillä olihan Kouno noita, jolla oli salaisia temppuja sekä
puolustukseksi että kostoksi.

Mutta että jumalat olivat vihastuneet Kounoon, siitä kaikki olivat
vakuutettuja. Ja siitähän oli päteviä todistuksiakin, kun keskellä
kesää ahma tuli ja iski parikymmentä Kounon kauneinta porohärkää.

Mikä tähän oli syynä, sitä ei Kouno kyennyt selville saamaan, kun rumpu
ei vielä ollut valmis, mutta hän aavisti uutta Raijetjatsen miehen
noituutta. Varmaankaan hän ei ollut kuollut. Ja kuitenkin Kouno oli
nähnyt hänen kaatuvan liekkeihin, ja niiden loihtujen, joita nuoleen
oli luettu, jonka Kouno oli ampunut, piti oleman tarpeeksi vahvoja
tuottaakseen varman kuoleman sille, johon nuoli osui. Tämä mies oli
käynyt Kounolle pelottavaksi kummitukseksi; hän tunsi häntä samalla
kertaa sekä vihaavansa että pelkäävänsä. Ja ehkeivät taiat tätä
vihollista vastaan mitään hyödyttäisi.

Tästä hänen oli päästävä selvyyteen. Hänen oli saatava selville
oliko hänen taisteltava elävää miestä vai jabmekia vastaan. Rummusta
hän helposti olisi kotona kodassaan voinut tuon tutkia, mutta vanha
rumpuhan oli poltettu eikä uusi ollut valmis käytäntöön otettavaksi.

Siksipä hänen oli mentävä Raijetjatselle omin silmin nähdäksensä
tuntemattomaan ampumansa nuolen vaikutuksen. Päivästä toiseen hän
retken lykkäsi, mutta tuntemansa omituinen levottomuus häntä ajoi
lähtemään.

Oli säteilevä, kirkas kesäaamu. Päivä paistoi sydänkesän kuumuudella
taivaalta ja tuskin väreilykään kävi yli Vistejauren kuvastinkirkkaan
pinnan. Heimon kaikki miehet ja naiset olivat menneet saloille etsimään
ja koolle ajelemaan kevätkesällä harhaan joutuneita poroja — Kouno
yksin oli jäänyt kotia, muka tärkeitä taikatemppuja tehdäksensä.

Kouno kävi kappaleen puronvartta. Hän tiesi jossakin puron
läheisyydessä olevan vanhan seidan, joka jo aikoja sitte oli menettänyt
voimansa, kun heimo monen monituiseen vuoteen ei ollut sille enää
uhrannut. Taru kertoi tästä seidasta:

Oli tuorpenanheimon mies nimeltä Patto-podnie.

Hänen asuntonsa oli Aranoiven läheisyydessä, jossa tähän aikaan asui
eräs Stalo.

Patto-podnie oli viisas mies ja monessa suhteessa koko taitava.
Hopeaakin hänellä oli sekä monta kirkasta vaskikattilaa. Mutta hänen
kallein omaisuutensa, arvokkain kaikesta mitä hän omisti, oli hänen
tyttärensä. Kaunis tytär, joka auttoi häntä poroja paimentamaan.

Patto-podnien tytär paimenteli poroja; kaikkia isän kauniita poroja.
Hän oli yksin metsässä. Silloin kohtasi hän Stalon.

Stalo äkkäsi sorean neidon — näki Patto-podnien tyttären. Ja kiihkeästi
valtasi hänet haki omistaa Patto-podnien tyttö.

Hän otti tytön olalleen ja kulki raskain askelin halki soiden. Raskain
askelin hän käveli, jättäen syviä jälkiä.

Ja Patto-podnien tytär, joka oli lähtenyt metsään isänsä poroja
paimentamaan ei palaa.

Silloin itkee Patto-podnie ja valittaa. Tytöstäänpä, joka metsästä
varastettiin, hän katkerasti valittaa. Ja surun painamana hän hakee
laulunhengeltä lohdutusta.

Hän laulaa: "Jubmel, sinä suurin ja korkein! Jubmel, sinä joka korkeita
taivaita hallitset! Katso, tyttäreni, Patto-podnien tyttö, on poissa."

"Beive", hän laulaa, "Beive, taivasten silmä! Sinä, joka säteilet
korkeuksissa maan yli, katso armahtain Patto-podnien tuskaa tyttärensä
tähden."

"Kuka on Patto-podnien tyttären ryöstänyt? Kuka on vienyt teille
tietymättömille kauniin tytön? Antakaa, jamalat, Patto-podnie raukalle
tytär takaisin."

Niinpä Patto-podnie jumalille laulaa ja hänen joikauksensa ääni kohoo
Jubmelan luo. Silloin näkeekin Patto-podnie Stalon jäljet jängällä ja
seuraa niitä luolaan, jossa Stalo asuu.

Stalo hyökkää Patto-podnieta kohden. Pientä saamea vastaan ryntää suuri
Stalo. Patto-podniepa pakenee pyhän kiven luo ja lupaa uhriksi nuoren
porohärän, jos seita antaa hänen voittaa Stalon.

Mutta Stalo lupaa samanlaisen uhrin, ja taistelu jää ratkaisematta.

Vielä kerran lupaa Patto-podnie uhrin — sata härkää. Mutta Stalokin
kohottaa samaan määrään tarjouksensa ja tasapäisenä jatkuu tappelu.

Patto-podnie huutaa korkeille jumalille. Uksakka hänen päähänsä neuvon
johtaa: Lupaa seidalle uhriksi Stalon kirves. Niinpä tekikin saame
ahdingossaan. Stalo joutuikin heti hengiltä. Patto-podnie sai takaisin
tyttärensä.

Runsaita uhreja hän sitte lahjottikin seidalle ja laski sen juurelle
Stalon kirveen.

Kouno ei tiennyt, miten seidan luota oli hävinnyt Stalon kirves, eikä
hän myöskään tiennyt miksi tuorpenanheimo oli lakannut uhraamasta
tuolle seidalle, jolla kerran oli ollut niin suuri voima. Hän oli
kumminkin tullut ajatelleeksi Patto-podnien tarinaa, ja kun hän tiesi,
että ken uhraamalla unohdetulle seidalle saa sen uuteen voimaan, saa
myös seidalta apua vihollisiansa vastaan taistellessaan, niin hän
päätti etsiä vanhan seidan ja antaa sille tarpeellisen voitelun. Ehkäpä
se nyt osottautuisi yhtä tehokkaaksi saamein auttajaksi tunkeilevia
vieraita vastaan kuin silloin kun se auttoi Pattopodnea Staloa vastaan.

Kauanpa Kouno sai puron luona etsiä ennenkuin seidan löysi. Monet
vuodet unohdettuna ja hoitamattomana kuin oli ollut, oli se lyyhistynyt
muiden rantakivien joukkoon, ja ainoastaan kiveen, vuosikautisista
lumista ja sateista huolimatta, piintyneestä verestä ja rasvasta, voi
Kouno sen muista kivistä erottaa.

Paljain päin ja kumarrellen laskeutui Kouno polvilleen ja tarttui
molemmin käsin seitaan, lukien manausta:

    Erämaiden suuri henki,
    Metsänriistan suoja parhain,
    Veriuhrein voitelema
    Ellös sie pahaksi pane,
    Kosta, ettäs koskettelen
    Kunnioittain, pehmein koprin.

Seita tuntui keveältä. Sitä piti Kouno jumalten suosiollisena enteenä,
jonka vuoksi hän kantoikin seidan kappaleen rannasta ja pani sen
suurelle maakivelle.

Tuskinpa oli tuo tehty, kun Kouno kuulee ryskettä ja jyminää metsässä.
Suuri koirasmetso lähti liikkeelle ja istui suureen mäntyyn ainoastaan
muutaman askeleen päähän Kounosta.

Suotuisampaa merkkiä jumalat tuskin voivat antaa. Vironakan ylväs lintu
oli itse tullut seidan luo tarjoamaan itseään uhriksi. Kouno sieppasi
jousensa, jonka oli pannut luotaan seitaa etsiessänsä, ja tarkasti
tähdätty nuoli osui kauniiseen lintuun.

Nopsasti leikkasi hän sen kaulan poikki ja antoi veren tippua seidalle.
Ammutun linnun pään, jalat ja siivet uhrasi hän sitte Patto-podnien
kivelle.

Kouno tunsi itsensä tyynemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin pitkiin
aikoihin, ja nopein askelin kiiruhti hän Raijetjatsea kohti. Oli
paahtavan lämmin ja ilma puiden lomissa väreili kuumuudesta, mutta
vaikka hiki valui, ei Kouno hiljentänyt pehmeitä askeleitansa. Vasta
Raijetjatsen kohinan kuuluessa niin läheltä että hän koska tahansa
saattoi nähdä sen valkean vaahdon vilahtelevan metsän lomitse, alkoi
hän hiipiä hiljemmin ja varovaisemmin.

Ei muu kuin kosken pauhina häirinnyt hiljaisuutta ja vaikka Kouno
kuinka tähysteli, ei hän voinut huomata mitään, mikä olisi ilmaissut
suuren tuntemattoman miehen vielä oleskelevan täällä.

Ei yhtään verkkoa — ei edes koukkua ollut pantuna tyveneen kosken
alapuolelle. Ei mistään näkynyt kohoavaa savua, joka tietäisi ihmisen
läsnäoloa.

Kouno, joka alussa oli varovaisena hiiviskellyt, peläten näyttäytyä
piileskelevälle viholliselle, kävi nyt rohkeammaksi, "Karjalan
voima ei ollut nuoltani väkevämpi", hän mutisi.

Hän kävi metsän halki kaskelle käsin. Äkkiä hän seisahtui. Sillä
varjoisen, pilviä piirtelevän kuusen juurella hän huomasi havuista,
oksista ja eläimentaljoista kyhätyn vuoteen. Muutamia yksinkertaisia
tarvekaluja siinä myös oli, mutta näytti sillä kuin olisi kaikki äkisti
moniaita päiviä sitte jätetty paikalleen.

Kouno juoksi havuvuoteelle ja istui siihen nauraen täyttä kurkkua.
Hänen vihamiehensä oli kuollut metsään. Ei hän milloinkaan palajaisi.
Tai oli hän paennut, peljäten naapurejaan. Ei milloinkaan hän tulisi
takaisin. Vielä oli Kouno suuri noita — ja riettaan karjalan oli hän
noituudessa voittanut.

Kasken luo meni Kouno. Tuli oli itsestään sammunut suurta vahinkoa
tekemättä. Laidun ei ollut mennyt piloille. Oi, jumalat olivat suopeita.

Ehkä löytäisi Kouno täältä vihamiehensä kuolleen ruumiin? Kiihkeästi
hän alkoi etsiä mitään löytämättä. Olihan selvää — karjala oli paennut.
Poissa hän oli eikä koskaan palaisi.

Ja vielä kerran nauroi Kouno kalseata vahingonilon nauruansa.

Kevennetyin mielin hän lähti paluumatkalle tuorpenain asuinpaikalle.



XII.


Kokoomisaika oli ohi ja tuorpenanväki oli palannut varsinaiselle
asuinpaikalleen ajellen puolikesyjä poroja kasaan porotarhoihin.
Vasikat piti merkittämän — kesä oli ollut suotuisa, ei liikoja sääskiä
ja laitumet hyviä, niin että sekä porovaatimet että vasikat olivat
väkineitä ja voimakkaita.

Tuorpenan miehet ja vaimot siitä olivat hyvillään, ja merkkaillessa
valitsi joka perhe yhden tai pari poroa uhrieläimeksi suureen
syysuhriin, joka tänä vuonna oli lykätty tavallista myöhempään.

Tämä oli johtunut Kounosta, joka kaikenlaisilla tekosyillä oli lykännyt
uhriaikaa. Syynä siihen oli luonnollisesti, että hän tahtoi rumpunsa
valmiiksi, sillä ilman sitä ei uhrausta voitu toimittaa. Nyt oli
vihdoinkin rumpu valmis, suuri ja pärisevä, aivan entisen näköinen —
hän oli kumminkin sen kalvoon piirtänyt kaksi uutta kuvioa. Valkean
Kristuksen ja Karjalan.

Monia taikoja ja lukuja käyttäen oli Kouno koossaolevasta porolaumasta
valinnut soveliaimmat uhriporot, jotka noidan antaman merkin mukaan
otettiin svopella [svoppe = suopunka] kiinni ja sidottiin lähelläolevaan
puuhun. Kun kaikki porot oli otettu kiinni, meni Kouno ne merkitsemään
eri jumalten merkeillä.

Valkeat porot eivät kaivanneet merkkiä, sillä Beive oli itse ne
merkinnyt valon valkealla värillä. Mutta Tjermeen uhrieläimet
merkittiin punaisella rievulla, joka vedettiin poron korvan läpi, ja
samaten Routtan, manalan valtiaan, porot mustalla merkillä. Jubmelalle
ei suorastaan uhrattu, hän oli tuo suuri jumala, joka lopulta sai
kaikista uhreista kunnian.

Suuri oli raido, joka Matinpäivän aikana pääasumuksilta Vistejaurelta
kulki ylös Aranoivelle. Etunenässä kulki Kouno, taluttaen ensimäistä
uhriporoa, suurta, häikäisevän valkeata härkää, Beiven uhria. Perässä
pitkänä jonona tulivat muut uhrieläimet, peräkanaa sidottuina, Beiven
porot ensin, sitte Tjermeen ja viimeksi Ruottan. Ja molemmin puolin
kulkivat tuorpenanheimon miehet. Kaikki olivat mukana — paitsi vanha
Hiisu.

Oli jotakin merkillistä, että eräs vanhemmista jäi pois stuoramus
passesta. Eivätkä kaikki olleet siihen tyytyväisiä — vähimmin Kouno —
mutta hän ei tahtonut tai rohjennut millään tavoin koettaa pakottaa
Hiisua tulemaan mukaan, vaikka hän tiesi, että Hiisun poissaolo
tällaisesta uhrista voisi viedä suuren osan uhrin voimaa. Sillä
yhteisesti oli heimon uhrattava, jos mieli saada jumalat suopeasti
uhreja katsomaan.

Kumminkin toivoi Kouno niiden monien hyvien merkkien jälkeen, jotka hän
viime aikoina oli huomannut, etteivät jumalat senvuoksi hylkisi heimon
lahjaa, ettei vanha Hiisu tahtonut tulla mukaan uhripaikalle.

Asunnoille jäivät naiset ja Hiisu ainoiksi kotimiehiksi. Miesten
poissaollessa eivät naiset saisi tehdä kuin kaikkein välttämättömimpiä
askareita ja heitä varotettiin ankarasti, auringon punervan kehän
lähestyessä Aranoiven terävää huippua lännessä, joikaamaan ja tekemään
ne taiat, jotka Kouno oli heille opettanut.

Kounon kodassa istui yksin vanha Hiisu mieli katkerana. Kostaa piti
hänen — kostaa Kounolle, vaikka itse siitä kukistuisikin.

Mutta mitenkä olisi kostettava? Paljon oli Hiisu sitä aprikoinut,
voimatta tehdä päätöstä. Sillä yksin hän ei rohjennut käydä Kounon
kimppuun. Eipä siksi, että hän suuresti olisi peljännyt Kounon
noituutta, mutta — Kounollahan oli voima, jota ei ollut hyvä yksin
vastustaa.

Jospa hän hakisi apua papilta?

Hiisu ei ollut paljoakaan kuullut puhuttavan Valkeasta Jeesuksesta,
mutta kumminkin hän tiesi, että tämä oli joku Jaulo-Herra, jolla väliin
oli koko suuri mahti. Olihan Kouno kyllä voittanut vanhan papin,
sehän oli tosi asia, mutta sehän voi riippua siitä, ettei tämä ollut
ollut kyllin viisas ja lukenut varoja suojellakseen itseänsä Kounon
noituudelta.

Ehkäpä jumalat vihastuisivat, jos Hiisu turvautui pappiin? Mutta eikö
hän silti voisi kunnioittaa vanhoja jumalia vaikka tutkiskelikin
Valkean-Jeesuksen viisauden sanoja?

Jospa hän vain ne tietäisi, voisi hän kyllä kostaa Kounolle, itse
panematta mitään alttiiksi.

Tällaiset ajatukset eivät antaneet Hiisulle rauhaa. Hän ei toki
uskaltanut mennä papin luo kenenkään heimolaisen tieten. Mutta kun
kaikki muut heimon miehet menivät stuoramus passeen Aranoivelle, jäi
Hiisu yksin kotiin.

Neljätoista päivää piti uhrijuhlan pyhällä vuorella kestämän.
Uhritulien piti loimuta yli tummien syysmetsien, verta ja poronrasvaa
piti seitain tilkkua. Uhrilaulun tulisi kaikua rummun raskaassa
jyminässä ja uhrilihan porista kiiltävissä kattiloissa.

Mutta tuskinpa oli suuri raido uhriporoineen miesten vaietessa ja
naisten laulaissa lähtenyt asumuksilta, ennenkuin vanha Hiisu nakkasi
jousen olalleen ja läksi nopein, kiirehtivin askelein kirkolle käsin.

− − −

Voimakkaasti oli maisteri Ericus saarnannut sirkan keskuudessa, ja eipä
hän ollut milloinkaan ennen nähnyt saarnansa kantavan niin runsaita ja
äkillisiä hedelmiä. Omantunnon vaivoissa olivat sirkanmiehet kertoneet
papille hyökkäyksestään Kounon asunnolle, ja miten he luulivat
polttaneensa Kounon kotaansa.

Maisteri Ericus kyllä lausui ankarat nuhteet väkivallantekijöille,
mutta hän silti tunsi mielessään ikäänkuin helpotusta, sillä hän tiesi
Kounon olevan etelä-Lapin pakanuuden vankimman tuen ja että hänen
tieltä raivaamisensa samalla oli pahimman kristinuskon levenemisen
esteen poistaminen kovan, hillittömän tuorpenanväen keskuudesta.

Ja Kounohan oli noita — sehän oli sekä tunnettu että tunnustettu —
jonkavuoksi hänen rangaistuksensa, elävänä polttaminen, ei ollut sen
ajan noitien ja noitaämmien tavallista kohtaloa kummempi. Maisteri
Ericus olikin näkevinään Jumalan antaman merkin siinä, että tuo pakana,
Kouno, oli omien heimolaistensa koston vuoksi joutunut perikatoon.

Kumminkin oli jotakin, joka tuntui hänestä omituiselta. Sirkanmiesten
katumuksellaan kertomanhan piti tapahtuneen samana ehtoona kuin Vilppu
Hiltuinen oli haavottunut työskennellessään kaskellansa. Pappi oli
ollut vakuutettu nuolen olleen Kounon lähettämä. Mutta jos sirkanmiehet
samana iltana olivat surmanneet Kounon, kuka oli silloin sinkauttanut
nuolen Vilppu Hiltuista kohti? Tai oliko tässä uusi taikuus? Oliko
Kouno ehkä kääntänyt sirkanmiesten silmät, tai oliko hän kuollessaan
loihtinut nuolen vihollistansa kohti lentämään?

Selvän tästä saisi maisteri Ericus piankin, sillä niinpian kuin
juhannuskokous oli pidetty — johon vain vähäinen osa lähinnä asuvia
lappalaisia tapasi tulla — hän oli päättänyt mennä tuorpenain luo,
tavatakseen näitä heidän omissa metsissänsä ja koettaaksensa Jumalan
sanalla ja hengen voimalla saada heidät oikealle tielle heidän kaikesta
pakanallisesta iljettävyydestänsä.

Tehokasta apua hän siihen toivoi Vilppu Hiltuiselta ja sirkanmiehiltä;
viimeksimainitut olivat täynnänsä äskenkäännettyjen pyhää intoa,
ja Vilppu Hiltuinen varmaankin mielihyvällä soisi taikataitoisten
naapuriensa, joita hänen alati oli peljättävä, kääntyvän Kristuksen
lempeään oppiin.

Aluksi sirkanmiehet kohtelivat Vilppu Hiltuista pelolla ja epäillen,
mutta oleskellessaan papin kera sirkan heimon keskuudessa oli hän
saanut heidät ihailemaan suuria ruumiinvoimiansa ja taitavuuttaan
kaikissa missä miehuutta kysyttiin. Moni neito katseli ihailevasti,
miten nuori kookas suomalainen erehtymättömällä varmuudella ampui
rautakärkisen nuolensa metsänotukseen tai pilkkaan, jota käytettiin
miesten huviksensa kilpaillessa nuolilla ampumisessa.

Kävipä niin, että Vilppu Hiltuinen tapasi naisen, joka tahtoi käydä
hänen kanssansa elämään erämaahan. Se oli Sjoibman tytär, Marga.

Sirkat eivät suurin olleet tyytyväisiä siitä eivätkä tahtoneet juoda
suomalaisen kosioviiniä [Lappalaisten kosinta tapahtui siten, että
kosija tuli aiotun morsiamensa luo tuoden mukanansa viinaa, joka
juotiin ennen kosiaisjuhlallisuuksia. Kihlaus ei ollut pätevä ennenkuin
oli juotu kosijan "suognodia vijne" s.o. kosio-viini.], mutta kun
pappi itse oli puhunut Vilppu Hiltuisen puolesta ja luvannut viisi
kokonaista kiiltävätä kosiolahjaksi suojatillensa, myöntyi Sjoibma ja
muut sukulaiset, ja kuin maisteri Ericus palasi takaisin kokoukseen
kirkonkylään, seurasi häntä moni sirkanmies sekä Vilppu Hiltuinen ja
hänen aiottu morsiamensa. Oli näet tarkotus viettää häät rukouspäivän
kokouksessa.

Maisteri Ericus oli luvannut auttaa Vilppu Hiltuista uutisasumuksen
katselemuksessa, että hän sen saisi laillisesti hyväksytyksi. Kun
vouti vielä asui kaupungissa eikä tullut tunturiseuduille paitsi
veronkantokäräjille, ei Vilppu Hiltuisella ollut suuria toiveita saada
uutisasuntoansa tarkastetuksi ennenkuin seuraavana vuonna.

Kumminkin tapahtui juuri tänä vuonna jotakin merkillistä. Vouti
saapuikin rukouspäivän käräjille korkeiden herrain seurassa, jotka
kuningas oli lähettänyt tutkimaan miksi ei kuninkaan vapaakirjeestä
huolimatta oltu perustettu yhtään uutistaloa. Matkassa olivat mahtavat
ja hyvin ymmärtäväiset herrat Baltzar Beck, Jören Hansson ja "fogati"
(Karle Kröplin?). He jäivät rukouspäivänkäräjiksi tänne, ja ilolla he
kuulivat Lapin nyt saavan ensimäisen uutisasukkaansa. Empimättä he
eivät kumminkaan olleet halukkaita lähtemään papin ja Vilppu Hiltuisen
sekä muutamien oppaina seuraavien sirkanmiehien mukana Raijetjatselle
uutisviljelyksen katselemukseen. Houkuttelemisia tarvittiin ennenkuin
he suostuivat, mutta kerran luvattuaan, eivät he vastustelleet edes
papin koetteeksi ehdottamaa käyntiä tuorpenain luoksi.

Muutamia päiviä suuren kokouksen jälkeen kaikki miehet jättivätkin
kirkontienoon lähtien Raijetjatsea kohti, jossa oli pidettävä Vilppu
Hiltuisen uutisasutuksen katselemus.

− − −

Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana oli Hiisu kulkiessaan kirkolle
poikennut Raijetjatselle. Hänen mielensä teki nähdä, oliko Kouno
todellakin karkottanut tuon karjalan, jota hän tuntui niin suuresti
pelkäävän. Ehkäpä voisi tämä karjala, jos olisi hengissä, auttaa
Hiisiin kostotuumia, tieten tai tietämättänsä. Jos hän taas olisi
kuollut, löytäisi Hiisu hänen ruumiinsa metsästä, ja hän tiesi loihdun,
joka vahingoittaisi Kounoa, jos se luettaisiin hänen tappamansa
vihollisen ruumiille.

Tultuansa alankoon levenevän jängän reunalle, seisahtui Hiisu yhtäkkiä.
Sillä vastakkaisella taholla olevassa metsässä hän näki liikuskelevia
miehiä ja kuuli vilkkaasti keskustelevia ääniä. Ruotsin kieltä
puhuttiin, ja sen Hiisu kuuli, vaikkei muuten mitään ymmärtänyt.

Mutta — mitä tuo merkitsi? Eikö miesten keskellä näkynyt suuri
karjala? Hänhän siis ei ollut kuollut, huolimatta Kounon nuolesta ja
loihtuluvuista. Ja tuolla — eikö tuolla ollut muutamia sirkanmiehiä?
Mitä se mahtoi merkitä?

Vaara tässä kumminkin saattoi piillä, sillä nyt tunsi Hiisu sekä voudin
että papin. Ehkäpä he tulivat veroja vieläkin korottaaksensa, niinkuin
oli käynyt silloin kun kuninkaan uskottu kamreri Daniel Thordinpoika
Hjort kerran Hiisiin nuoruudessa oli tehnyt retken näille maille.

Varovaisesti hiipi Hiisu lähemmäksi nuotion ääressä istuvia
sirkanmiehiä mahdollisesti heidän puheistansa saadaksensa selkoa mitä
tämä kaikki merkitsi. Mutta sirkanmiehet olivat saaneet käsiinsä voudin
ja ylhäisten herrain viinat ja istuivat juopotellen, puhumatta selkeätä
sanaa. Heidän joikauksistansa älysi Hiisu kumminkin, että oli vietetty
häitä ja että sulhanen oli suuri karjala.

Tuli loi punaista loimuaan kohti lörpötteleviä, nauravia ja joikaavia
sirkanmiehiä. Tulella porisi lihapata, jota suuri karjala hoiteli.
Vastapäätä istuivat pappi, vouti ja pari muuta herraa vilkkaasti
keskustellen.

Kauan piili Hiisu metsänreunassa, harkiten menisikö nuotiolle. Ettei
matka kokonaan menisi hukkaan ja kosto raukeisi tyhjiin, oli hänen
tavattava pappi ja kun hän nyt on täällä, eihän häntä silloin kirkolla
voinut tavata. Kyllähän Hiisun ei ollut mieleen tavata sirkanmiehiä
ja etenkin voutia, jolta hän tuskin odotti mitään hyvää itselleen
tai muille saameille, mutta koston ajatteleminen sai hänet kaikki
syrjäyttämään ja äänekkäästi lausuen "puorist" astui hän metsästä
nuotion ympärillä olevien miesten luo.

Pahasti vilkuilivat sirkanmiehet esille astuskelevaan tuorpenaan, mutta
papin rauhanjulistusta seurattiin, ja rauhassa sai Hiisu maistella
lihapadan sisällystä ja sai tuliaisiksi pari aimo ryyppyä voudin
lekkeristä.

Viina päästi valloilleen Hiisun kielen ja kiihdytti hänen vihaansa
Kounoon. Ja nyt saivat sirkat kuulla, että Kouno vielä eli ja
että tuorpenat pitivät väkivallantekoa Vilppu Hiltuisen noituuden
matkaansaattamana.

Hiisu jätettiinkin tuohon luuloonsa. Taikauskoisella kunnioituksella
katseli hän kookasta suomalaista, ja Kounolle kantamastansa vihasta
huolimatta kuuli hän pelolla uutisen, että tämä karjala oli tullut
sukulaisuussuhteisiin sirkkain kanssa.

Tarkoin kyseli pappi, missä tuorpenanheimo nyt asusteli.

"Jos lupaat auttaa minua Kounon mahdin musertamisessa, saat tietää
missä hän on, muuten et. Jollei sinulla ole kyllin voimakkaita
mahtisanoja voittaaksesi Kounon taiat, niin ei sinulla ole siellä
mitään tekemistä, silloin käy sinun kuten isäsi", sanoi Hiisu.

"Jumala on minun voimani", sanoi pappi, "ja hänen sanassaan on suurin
viisaus."

"Isälläsikin oli Jumalan sana, mutta eipä hänellä silti ollut tuota
oikeata voimaa."

Silloin nousi vouti.

"Mitä Kounosta kerrot, todistaa hänen olevan kiivaan noidan, joka on
annettava Jumalan ja ihmisten lain käsiin, joka säätää, että hän on
menettävä henkensä esivallan käden kautta. Tämä on minun loihtuni ja
viisaudensanani, ja jollei se häneen pysty, niin pystyneepä tuli ja
miekka."

"Onko sinulla kuninkaan kirje sitte?"

"Minulla on kuninkaan valtakirja olla voutina Vester-Bottenin Lapissa
ja valani olen rehellisesti vannonut, ja niinpä ei noituus voi minua
vahingoittaa."

Hiisusta tuntui mahtavan miehen puhe sattuvalta ja kunnioittaen hänen
viisauttansa ja valtaansa lupasi hän viedä voudin seuralaistensa
tuorpenain stuoramuspasselle. Kumminkin oli kaikkien yhteisesti
luvattava ettei kellekään muulle kuin Hiisun katkerasti vihaamalle
Kounolle tehtäisi mitään pahaa.



XIII.


Auringon punervana pallona lähetessä Aranoiven terävää huippua,
virittivät vaimot tuorpenain asumuksilla kukin kodassansa joiun,
niinkuin Kouno heille oli opettanut.

Samalla välkähti metsässä kuni putoava tähti. Ja heti kohosi
lekotteleva punainen tulenliekki iltahämärälle taivaalle. Uhrituli se
oli, joka sytytettiin tuorpenain stuoramuspassessa.

Vasta illansuussa kerkisi raido perille Aranoivelle monen tunnin
kestävän matkan jälkeen. Kun Kouno, joka kulki edellä, tuli suuren
seidan näkyviin, jonka juurella oli tapana uhrata, hän seisahtui ja
antoi seuraajillensa merkin. Porot köytettiin jäkäläkuusiin ja miehet
asettuivat levähtämään. Kouno astui esille ja otti pyhän kiven edessä,
jonka etäällä näki, lakin päästänsä. Niinpä kaikki muutkin tekivät,
jonka jälkeen kaikki laskivat kontollensa alinomaan kumarrellen sekä
alkoivat sitte ryömiä sitä paikkaa kohti, johon vanhastansa oli tapana
virittää uhrivalkea.

Etumaisena ryömi Kouno, rumpuansa kantaen ja mutisten loihtujansa.
Tultuansa uhriaren luo otti hän esille teräskappaleen sekä piitä ja
taulaa ja iski tulta ja pianpa loimusi suuri kokko uhrivuorella. Rovion
ympärille asettuivat tuorpenanmiehet, hartaasti katsellen Kounoa. Hän
oli ottanut käsille vetjeraan nahkakotelostansa ja piteli vasemmalla
kädellä kobdaan pohjassa olevasta veistetystä kädensijasta, pannen
arvan Beiven kuvalle ja alkaen rumpua lyödä, yksitoikkoisella äänellä
laulaen uhrilaulua:

    Mahtavat jumalat!
    Jotka taivaassa asutte
    Korkealla maan yllä
    Tunturein lumisten
    Lakien yllä.
    Sinä, joka ylempänä taivaita olet
    Valtias Jubmel,
    Anna merkkisi!
    Mahtavat jumalat
    Noaidde teitä kutsuu,
    Kuulkaatte suuret,
    Rumpumme ääntä.
    Antakaa merkki.
    Teille uhriksi me tuomme
    Nuoret kauniit uhriporot,
    Valko-vaajat[1] saapi Beive,
    Lihavat ja kauniit valko-vaajat,
    Ylväät farveet[2] Tjermeelle
    Routtalle taas mustat härjät.[3]

[1] Vaaja = nuori emäporo. [2] Fares = 2-vuotinen porohärkä.
[3] 7 vuotta vanhemmat härät.

Kumeasti jymähteli rumpu noidan yhä kiivaammin lyödessä. Ympärillä
tuorpenat istuivat keinutellen yläruumistansa ja joikaten mukana
sävelmää. Yhä kiihkeämmäksi kävi rummun pärinä. Miesten ruumiit
huiskuivat hurjasti edestakaisin ja laulun katkaisi tuon tuostakin
noidan raju karjunta, hänen alituisesti kumarruksin ja ruumiin
taivutuksin koettaessansa päästä tiedottomaan tilaan. Katse kävi
jäykäksi ja ontoksi, iho kelmeäksi ja suusta kävi vaahto. Mutta
vieläkin voitti noidan vihlova ääni rummun kuminan ja miesten
joikaukset.

    Mahtavat jumalat
    Noaidde teitä kutsuu
    Kuulkaatte suuret
    Rummun ääntä.
    Antakaa merkki.

Kuului kamala ulvahdus — Kounon silmät näyttivät pullistuvan
kuopistansa — hän hypähtää ylös, huitoo käsivarsin ympärillensä ja
hervahtaa sitte tajuttomana maahan kuin salaman iskemänä.

Lähinnä istuva tarttuu vetjeraan ja jatkaa rummuttamista, vaikkei enään
niin vinhaan, joikauksen yhä jatkuessa. Puolittain tajuttomana kelmein
kasvoin ja tuijottavin katsein istuvat miehet tulen ympärillä, joikaten
uudelleen ja uudelleen samaa sanaa, jota loppumattomiin toistetaan,
eikä milloinkaan saman poljennon mukaan, mutta aina samalla nuotilla.
Tuli räiskyy ja paukkuu — rummun kumina kuuluu kaukaiselta ukkoselta.
Ja Aranoiven terävän huipun takaa luo laskeva aurinko viimeiset
säteensä punervampina kuin uhritulen liekit läpi keveän usvan.

Lakkaamatta jatkuu rummutus ja joikaus. Kouno makaa pyörtyneenä rummun
vieressä ja miesten liikkeet ovat käyneet hitaimmiksi. Joiku muuttuu
puoliäänekkääksi muminaksi, joka tuskin voittaa huminan kuusien
latvoissa ja Raijetjatsen etäisen pauhinan. Rovio uhriarella on
lyyhistynyt kasaan punertavalta loistavaksi hiilustaksi, josta silloin
tällöin kuin koetteeksi kohoo sinisenkellertävä tulikieli. Aurinko on
laskenut vuorten taa, jättäen jälkeensä kultaisen juovan Aranoiven
laelle.

Silloin alkaa Kouno liikutella. Hän hosuu ympärilleen käsin ja
jaloin, väliin kuin juostaksensa, väliin kuin taistelisi hän itseään
voimakkaamman vastustajan kanssa. Rummun jyske lakkaa, samaten miesten
joiku, ja järki palaa jälleen heidän katseisiinsa.

Kouno istuutuu ja katselee hämmentyneenä ympärillensä. Ääni on
kolea kuin unissansa puhuja, ja katse samoilee jäykkänä niinkuin
unissakävijän. Miehet istuvat hiljaa ja odottavat että Kouno puhuisi,
sillä he tietävät, että hän on ollut Rotaimossa tiedustelemassa ovatko
jumalat suopeita vai eivät, ja mitä uhreja he tahtovat.

Niinpä alkaa Kouno joikata:

    Yli vetten kuljeskelin,
    Korpimaita kopsutellen,
    Mäkimaita kiiveskellen,
    Vaivoin vaaroille kohosin.
    Silmäin maat on matkaellut
    Saamein maann ja tummat metsät
    Saamein tunturiset tienoot.
    Lauloi Saivo-aimon joutsen:
    Valkovuori, kirkasjärvi,
    Virtain, vetten vihaisien,
    Rastaan öisten soidinlauluin
    Satain saarten ympäröimä —
    Tuo on saamein maa.
    Etähältä idän mailta
    Käyvät päivän ylväät poiat
    Beiven puoleen kohoo näiden
    Rukoukset hälinänä:
    Beive, Beive suojaa maata!
    Näinpä lauloi Saivo-aimon
    Valkea joutsen.
    Näinpä saamein laajat seudut:
    Beiven lapset laumoinensa
    Eksyksissä tuntureilla,
    Heidät pahat henget nielee.
    Kuljin yli öisten maitten
    Jabmien-aimon etsinnässä
    Rotaimohon löytääkseni,
    Neuvot saameill' saadakseni:
    Kuljin yli tummain vetten,
    Noaidde-gadzen kohtasin ma
    Ratsain porollani tullen.
    Kohtaan kodat suljettuina:
    Jabmekit ei musta huoli:
    Neuvoo ystävän en yhtään
    Kohtaja ma kussa kuljen.
    Poroseni joutuin juoksee
    Saivo-aimon läpi saavun.
    Poissa ovat kaikki saivot
    Tummiin kotiin teljettyinä,
    Savuaukkoin pääll' on peitot...

Noitaa silmälläpitäen ja kuunnellen hänen epäsuotuisia ennustuksiansa
eivät miehet olleet huomanneet seuruetta, joka metsän läpi oli
lähestynyt uhrivalkeata. Raskas oli heidän mielensä, sillä mitä Kouno
saneli manalanmatkastansa, tiesi pelkkää onnettomuutta.

Äkkiä keskeytti Kouno kimakasti kiljahtaen joikunsa. Tiedoton,
kummallinen ilme katosi silmistä ja katse muuttui tuimaksi, kohdistuen
salamoivana aukkoon metsän reunassa.

Kaikki tähystelivät kummeksien ja pelonsekaisin tuntein samaan suuntaan
kuin Kouno, ja kun he näkivät suuren karjalan, terveenä ja reippaana,
jousi selässä uhkaavin elein, luulivat kaikki näkevänsä jabmekin ja
lankesivat huudellen armoa kasvoillensa maahan.

Mutta Kounon ääni kuului ankaran käskevänä halki metsän hiljaisuuden.

"Pois täältä, sinä saastainen karjala tuorpenain stuoramus passelta!
Väisty jumalten vihaama — joka häväiset pyhän paikan. Jumalat sinut
kiroovat — me sinut kiroomme. Susi ja karhu sinut syövät. Peikot sinua
ajavat takaa, polkevat sinut. Väisty saastainen karjala!"

Mutta metsästä astui pappi. Suurena ja valoisana hän asettui Kounon
eteen, joka ei voinut sietää hänen silmiensä salamoja.

"Ken sinä olet joka kiroot, itse Jumalan kirooma. Sinun ja joukkosi
kiroukset takaisin kimpoavat, sinä pahojen jumalten musta pappi."

"Kuule — kuule — hän pilkkaa meidän jumaliamme! Surman omaksi Valkean
Kristuksen pappi!" huusi Kouno vihasta vavisten.

Uhkaavina ponnahtivat miehet ylös, mutta papin tyyneys, hänen
seisoessansa riutuvan hiiloksen valaisemana pienen, vihasta
hypiskelevän Kounon vastapäätä, sai heidät hetkiseksi epäröimään.

"Ottakaamme kiinni kristitty pappi ja uhratkaamme hänet Ruottalle",
kuului Kounon ääni, ja veitsi kädessä syöksyi hän maisteri Ericusta
kohti. Mutta samalla kaatoi hänet Vilppu Hiltuisen jykevän nyrkin isku.

Ja tuorpenat, jotka hetkisen näyttivät aikovan noudattaa Kounon
kehotusta, seisoivat toimettomina, rohkenematta kättänsäkään kohottaa
molempia miehiä kohti.

Nyt tuli vouti seuralaisinensa esille ja Kounon näöltänsä hengettömän
ruumiin luo juoksi vanha Hiisu.

"Tämä on rangaistus — jumalien rangaistus ettäs olet käynyt käsiksi
vanhukseen. Poissa on voimasi — missä ovat nyt loihtusi?"

Ja pilkallisesti nauraa hohottaen potkasi Hiisu Kounoa niin että pari
etuhammasta irtautui.

Siten vei Hiisu Kounon voiman, sillä noita ei voinut olla kukaan, jolta
yksikin hammas puuttui.

Hämmästyneinä ja kauhuissaan seisoskelivat tuorpenanmiehet. Tapahtuma
oli heidät kokonaan lamauttanut eivätkä he voineet selvittää
ajatuksiaan ja tunteitaan.

Jumalat olivat heidät hyljänneet — Kounon voima, joka kerran oli ollut
tarpeeksi suuri vastustaaksensa Valkean Kristuksen pappia oli nyt
ainaiseksi murtunut ja vielä heidän oman miehensä kautta.

Ja papin vieressä seisoi tuo karjala, johon ei Kounon noituus
ollut tehonnut. Pappi sanoi hänelle jotakin ruotsin kielellä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi Kounon kobdaan ja heitti
sen voimakkaasti uhrituleen niin että säkenet ja kekäleet ympärillä
lentelivät. Kumea paukahdus kuului — nahka halkesi ja kärventyi
käppärään, tuli syttyi puuhun ja suuri liekki lekahti ilmoille.

Tuorpenanmiehet odottivat, että mies, joka oli tehnyt suurimman
kaikista pyhäinhäväistyksistä, kaatuisi maahan ja kuolisi. Mutta
mahtava noita hän lienee, mahtavampi kaikkia tuorpenain noitia.
Sillä tyynenä ja välinpitämättömänä hän seisoi tulen ääressä, jossa
noitarumpu poltettiin. Ja yhtäkkiä kuului yli kaiken muun papin ääni,
hänen erämaan suuressa kirkossa, vihamielisten pakanain ja noitain
ympäröimänä laulaissansa Lutherin virttä:

    Jumala ompi linnamme,
    Varustus vahva aivan.



XIV.


Herättyänsä horrostilasta, johon Vilppu Hiltuisen isku oli hänet
saattanut, tunsi Kouno kovaa kipua suussansa ja huomasi, että oli
menettänyt kaksi etuhammasta. Ei mikään olisi häneen voinut kovemmin
koskea, sillä nyt tiesi hän ainiaaksi menettäneensä voimansa — jumalat
olivat hänet hyljänneet. Karjala, joka oli tullut hänen tiellensä oli
ollut häntä voimakkaampi.

Suru ja katkeruus täytti Kounon mielen, ja hän itki tuskan ja kiukun
kyyneleitä hiljaa itseksensä, kenenkään vielä huomaamatta hänen tulleen
tajuihinsa.

Yö oli jo myöhään kulunut ja aurinko alkoi pilkistellä koillisesta,
mutta Kouno kuuli vielä papin äänen. Se tuntui väliin nuhtelevalta ja
kovalta kuin tunturituuli puhaltaessaan vinhasti läpi laaksojen tai
kuin Tjermes, joka heittelee kalliolohkareita jättiläisiä ja peikkoja
kohti, väliin hivelevän lempeältä ja hyvältä kuin etäinen rastaan laulu
kevätyössä.

Huomaamatta kääntyi Kouno niin, että nousematta ylös voi nähdä
sinnepäin, mistä papin ääni kuului.

Missä äsken oli ollut seita uhrattujen porojen sarvien ja luiden
ympäröiminä, seisoi nyt pappi korkeana ja ylevänä. Ja ympärillä
istuskeli tai seisoi tuorpenan ja sirkan heimoista saameja. Lähinnä
pappia istui vouti seuralaisinensa. Vaarallista karjalaa ei Kouno
nähnyt.

Omituisia olivat Kounon korviin kaikuvat sanat; vuoroin jyliseviä
nuhteita ja hunajaisia lohdutuksia. Ja miehet kuuntelivat ihmettelyn
ilme silmissä.

Nousevan auringon säde leikitteli papin päälaella ja aamutuulahduksen
kantamana kajahteli hänen äänensä yli saamein kumartuneiden päitten.

"Kääntykää jok'ikinen pahalta tieltänne ja pahuutenne jättäkää, niin
jäätte ijäksi siihen maahan, jonka Herra on teille ja isillenne
antanut. Älkää seuratko muita jumalia, niin että heitä palvelette
ja rukoilette, niin ettette minua vihoita kättenne töillä omaksi
onnettomuudeksenne.

"Herra on oikea jumala, elävä jumala, ikuinen kuningas. Hänen vihansa
edessä maa vapisee ja pakanat eivät voi vastustaa hänen aivoituksiansa.
Jumalat, jotka eivät ole taivasta ja maata tehneet, hävitkööt maasta ja
taivaasta. Mutta Herra on tehnyt maan voimallansa ja maailman piirin
viisaudellansa ja ulotuttanut ymmärryksellänsä taivaan. Kuin hän
jyrisee, on taivaan alla paljo vettä ja sumut kohoovat maanääristä.
Hän tekee pitkäisen sateeseen ja antaa ilman nousta salaisista
huoneista. Kaikki ihmiset taitoinensa ovat hulluja ja jäävät häpeään
epäjumalankuvinensa, sillä heidän kuvansa ovat vain petosta ja ne ovat
elottomia. Kaikki on turhaa ja petollista työtä; niiden täytyy hävitä
kuin koettelemus tulee. Mutta sellainen ei ole hän, jonka nimi on HERRA
ZEBAOTH."

Omituiselta kuuluivat papin sanat Kounon korvissa, ja vielä
merkillisemmältä hänestä tuntui että kaikki tuorpenanmiehet istuivat
kuin näiden sanain tenhoamina.

Valhettahan hän lateli tuo valkea pappi. Hän sanoi, että saameh saisi
jäädä omistamaan sen maan, jonka Jubmel heille oli antanut, jos he vain
kääntyivät kristinuskoon — pelkkää valhetta kaikki! Eikö Kouno itse
ollut nähnyt pappia rinta rinnan tuon karjalan kanssa, joka oli tullut
saameja karkottamaan. Yhdessä he työskentelivät saameja kukistaaksensa.
Nyt he tahtoivat vierottaa saamet jumalistansa, niin että he jäisivät
kokonaan tuetta taistellessansa vihollisiansa vastaan.

Mutta sepä ei saisi tapahtua. Ennen oli kaikki pantava alttiiksi. Kouno
näki jousensa olevan vieressänsä. Ilman kenenkään huomaamatta otti hän
jousen maasta ja tähtäsi pappia keskelle rintaa. Suhisten lensi nuoli
jänteeltä pappia kohti, joka yhä edelleen pauhaten julisti Jumalan
sanaa seurakunnalle.

Nuoli osui keskelle papin rintaa. Mutta lieneekö koskaan suurempaa
ihmettä tapahtunut. Se ei vahingoittanut. Sen terävä kärki tylsistyi
pientä hopearistiä vasten, jota pappi kantoi nauhassa kaulassansa.
Takaisin kimmahti nuoli ja putosi maahan. Kauhun valtaamana Kouno
seisoi jousi kädessä. Ja tuorpenan sekä sirkan miehet jotka omin
silmin olivat nähneet miten Kounon nuoli ei ollut Kristuksen merkin
suojelemaan pappiin pystynyt, lankesivat maahan kasvoillensa.

Kuin kivettyneenä Kouno seisoi. Hän kyllä tiesi noituudenvoimansa
olevan mennyttä hampaansa menetettyänsä, mutta eipä hän olisi
milloinkaan uskonut vihollisiltansa olevan niin suurta voimaa, että
he voivat seisauttaa nuolen ilmassa. Ja kumminkin oli hän nähnyt omin
silmin. Nuoli, jolta hän ampui karjalaa, ei ollut vahingoittanut ja
haavottumaton tuntui pappikin olevan. Nämät viholliset olivat häntä
voimakkaammat. Hänet valtasi mieletön kauhu, taikauskoinen pelko sai
hänet vapisemaan. Ja kuin ukkosena kuuli hän papin äänen:

"Turhaan yrität ilkeitä juoniasi — turhaan lähetät nuoliasi. Herra itse
on sinut tuominnut. Sillä Herra on suojellut minua pahojen pauloista ja
niiden joukoilta, jotka pahaa tekevät, heitä vastaan, jotka kielensä
terottavat kuin miekaksi ja ampuvat sanoin myrkytetyin kuin nuolin,
ampuakseen kavalasti hurskaan. Rohkea olet kavaline juoninesi, ovelia
ja viekkaita konnuuksia teet, mutta Jumala sinua äkisti ampuu, niin
että perästä kirvelee. Ja kaikki ihmiset, jotka sen näkevät, pelkäävät
ja sanovat: Tämän on Jumala tehnyt, ja huomaavat, että se on hänen
työtänsä."

Äänettöminä, alasluoduin katsein seisoi Kouno. Hän näki kaiken kuin
usvan läpi. Jumala ja ihmiset olivat hänet hyljänneet. Ei yksikään käsi
kohonnut häntä puolustamaan, kun vouti käski vangita hänet Uumajaan
vietäväksi. Ja hänen oma voimansa oli poissa. Sellaisia olivat hänen
ajatuksensa kuin unessa, ja sanaa sanomatta antoi hän vangita itsensä.
Hän oli kaikesta välinpitämätön — hän ei enää voinut mitään tehdä.

Uhrituli oli jo aikoja sitte sammunut ja aamutuuli tuprutteli hiipuvaa
tuhkaa. Mutta erämaan yli kohosi aurinko säteilevän punervana ja
loistavana.

Masentuneena, kädet köysissä ja Vilppu Hiltuisen vartioimana täytyi
Kounon käydä voudin ja hänen seuralaistensa kera kirkonkylää kohti
ja edelleen kaupunkiin vastatakseen noituudesta ja pappia vastaan
tekemästänsä murhayrityksestä.

Mutta eräästä vanhan uhripaikan läheisyydessä olevasta lähteestä
vastaanottivat tuorpenanmiehet maisteri Ericuksen kautta pyhän kasteen.



XV.


Pitkät vuodet vierähtivät.

Kauan sitte oli tuorpenain pääasuinpaikka Vistejauren luona jäänyt
autioksi, ja uhrituli ei milloinkaan enää loimunnut Aranoivelta.
Poissa oli Kouno noita. — Monta raskasta vuotta sai hän rikoksensa
tähden istua vankilassa. Eksyksissä olivat hänen poronsa tai oli
ne toinen merkinnyt itsellensä. Vanha viha tuorpenain ja sirkkain
välillä oli sammunut. Ei enää koskaan Raijetjatsen metsistä kuulunut
surunvoittoista vuollea, joka olisi ilmaissut saamen olevan
lähettyvillä. Kauas tuntureille olivat päivän lapset vetäytyneet. Sillä
uusi valtias oli tullut heidän metsihinsä.

On tarina vanhasta Skalokista ja hänen miehistänsä, jotka jäivät
vanhoille jumalille uskollisiksi. Yhä kauemmas erämaihin he olivat
muuttaneet, alinomaan pappia vältellen.

"Hän saa pitää jumalansa", sanoi Skalok, "me pidämme omamme, niinpä on
meidän paras."

Eivätpä edes omat sirkanheimoiset sukulaiset voineet löytää Skalokia
seuralaisineen autioista metsistä. Sinne he katosivat — siellä
vaikenevat nyt viimeisten sirkanheimon pakanoiden luut.

Mutta Raijetjatsen rantatörmälle on kohonnut talo. Se on Vilppu
Hiltuisen uutistalo.

Kaksi kesää hän oli asunut kodassa ennenkuin tupa oli valmis. Pieni
yksinkertainen pirtti se tosin vain oli, mutta hänen ihka omansa se
oli, ja ylväältä kuin kuningas tunsi hän itsensä muuttaessaan tupaansa.

Kaskesta hän sai ohraa ja nauriita leivänpuoleksi ensimäisinä vuosina,
ja nyt hän alkoi maata muokata. Viljavaa, vaikkakin kivistä oli maa.
Vilppu Hiltuinen aherteli kivikoissa, raatoi ja väänsi ja niinpä
kasvoikin sarka toisensa jälkeen.

Rannikolta oli Vilppu Hiltuinen hankkinut itsellensä lehmän.
Monipenikulmainen matka siitä koitui ja vaikeata oli taluttaa lehmää
halki tiettömien maiden. Mutta kävihän tuo päinsä kumminkin. Heinäisiä
soita oli katselemuksessa tullut runsaasti hänen omakseen, ettei
rehusta olisi puutetta kunhan vain kaikki korjasi. Yksin hänen oli
kaikki korjattava, sillä vaimon, Margan, täytyi pysyä kotosalla.
Hänellä oli kaksi lasta ja terveys oli heikko.

Ensimäisenä syksynä oli Vilppu Hiltuinen niittänyt ja haasioinnut
kymmenen haasiaa suoheinää. Ja iloiselta sekä tyytyväiseltä hän itsensä
tunsi. Mutta kun talvi oli tulossa, ja hän läksi heinännoutoon, olikin
suurin osa joutunut lappalaisten porojen jalkoihin.

Karkeita kirouksia hän luki lappalaisille. Ja kuohuen vihasta meni hän
lähinnä asuvien lappalaisten luo, uhaten tappaa ja hävittää kaikki jos
tuollainen uudistuisi.

Eivätpä mitkään uhkaukset auttaneet. Vilppu Hiltuinen ampui joukottain
poroja — lappalaiset häntä kirosivat ja manailivat ja koettivat häntä
kaikin tavoin vahingoittaa. Mutta aina selvisi Vilppu Hiltuinen
voittajana taistelusta. Niin, julma noita hän mahtoi olla.

Eräänä syksynä sattui, että eräs lappalainen, kostaaksensa Vilppu
Hiltuiselle, kun tämä oli ampunut muutamia poroja, sytytti tuleen hänen
ainoan latonsa. Se paloi poroksi ja kova oli kolaus suomalaiselle
uutisasukkaalle. Hän ei kumminkaan puhunut mitään.

Mutta hän meni metsään tuoden mukanaan aimo taakan poronjäkäliä. Hän
keitti jäkälät vedessä, johon oli sekottanut rannikolta juutalaiselta
ostamansa palan arseniikkia. Sitte hän kuivatti sammaleet uudelleen ja
levitti ne haasiain ympärille.

Toistasataa poroa makasi seuraavana päivänä kuolleena haasian
ympärillä ja metsässä. Ei mitään väkivallanmerkkiä voinut havaita
kuolleissa poroissa. Noituutta se oli, eikä mitään muuta. Ja kuin
muuan lappalainen tuli uutisasumukselle valittelemaan, vannoi Vilppu
Hiltuinen tästäpuolen noituvansa kuoliaaksi jokaikisen poron, joka
tulisi hänen niityillensä.

Tämän jälkeen katosivat lappalaiset vanhoilta asumuksiltansa. Ja
eivätkä he edes muuttoaikoina uskaltaneet kulkea Raijetjatsen ja Vilppu
Hiltuisen uutistalon ohi.

Ja vuodet kuluivat yksitoikkoista latuansa erämaassa, johon nyt oli
tullut eloa. Tuvan ympärillä Raijetjatsen luona kasvoivat pienet sarat
suuriksi vainioiksi. Vanha lehmä navetassa sai toverin — sitte toisen
lisää ja pian oli puolisen tusinaa hyvinvoipia lehmiä. Viimeinen
tulokas oli hevonen.

Hyvinvointi lisääntyi. Tupakin sai punaisen värin ja ikkunalaudat. Se
loisti kodikkaan punaiselta valkearunkoisten riippakoivujen välistä
joenäyräältä. Ja vedenrajassa oli pari upeata venettä.

Naapureitakin oli tullut. Vistejaurelle, jossa tuorpenain asuinpaikat
ennen olivat olleet, oli toinen suomalainen perustanut uutisasunnon
ja Nalovardelle oli pari ruotsalaista asettunut. Saamein puolelta ei
enää ollut heille haittaa, sillä Vilppu Hiltuisen pelottamina olivat he
vetäytyneet muille maille. Heidän oli vain taisteltava karua luontoa
vastaan.

Viisitoista vuotta oli Vilppu Hiltuinen tehnyt työtä Raijetjatsen
luona. Ja hänestä oli omalla työllään ja väellään tullut varakas mies.
Entiset taistelut saameja vastaan ja seikkailut Kounon kanssakin
alkoivat jo unhottua.

Hänen suurin ilonsa oli vanhin poika Antti. Vankka ja urhea poika hän
oli, vaaleansinisin silmineen ja pellavankellertävine tukkineen. "Hän
on isänsä näköinen", oli Vilppu Hiltuisella tapana sanoa ylväänä, "ja
jos hän vain saa elää tulee hänestä jyry mies".

Antti kasvoi saloilla, seuraten isäänsä kaikkialle kirvesvartta
pitemmäksi ennätettyänsä. Isä opetti hänelle lintujen lennot ja petojen
jäljet — hän kertoi tälle minkä vain tiesi Väinön viisaudesta ja papin
sanoista.

Varhain eräänä keväänä oli Antti saanut luvan ensi kerran seurata
isäänsä metsoja pyytämään. Metsolla on paraikaa soitimensa, ja Vilppu
Hiltuinen tietää hyvän soidinpaikan ylhäällä joenvarrella.

On vielä metsässä pimeähköä ja tähdet ovat tuskin ehtineet sammua.
Tuvassa kuuluu vain nukkuvien hengitystä lampaannahkaisten vällyjen
alta.

Silloin nousee Vilppu Hiltuinen ylös, pukeutuu pikaisesti ja herättää
varovaisesti poikansa.

Ylös ponnahtaa Antti ketterästi. Vaatteet ovat tuossa tuokiossa yllä ja
niinpä molemmat menevät ulos jouset hartioilla.

Ovi narahtaa hiljaa. Lukkoa ei ole ollenkaan sulkuna — yksinkertainen
säppi riittää.

Ulkona on niin äänetöntä ja hiljaista, että Raijetjatsen kohina kuuluu
niin läheiseltä kuin seisoisivat molemmat kuohujen partaalla.

Hiljaa menevät isä ja poika veräjän yli, jonka luokse keväinen aurinko
on sulattanut suuria tummia aukkoja lumeen. Ruispellon saroilta
pilkistelee jotakin valkeata. Rukiinoraan kimpussa juhliva jänis siinä
tulee häirityksi aikaisessa murkinassansa. Se lunkuttaa muutaman
metrin matkan ja istuutuu sitte takakäpälillensä, nähdäksensä mikä
pelotteli. Silloin suhahtaa nuoli Antin jousen jänteestä ja seuraavassa
silmänräpäyksessä potkiskelee jänis selkä katkenneena.

Metsän sisällä on puiden välissä pimeätä, mutta joki näyttää pimeässä
teräksenharmahtavalta siteeltä. Äänettöminä kulkevat isä ja poika
joenvartta.

Heikko sarastus kohoo idästä. Mäntyjen latvat seisovat kuin tummina
varjokuvina vaikenevaa aamutaivasta kohti. Hiljaista huminaa kuuluu
heräävästä metsästä. Tiainen alkaa yksitoikkoisen liverryksensä.
Suomailta joen toiselta puolen kuuluu kurkien valittava, soinnukas
huuto. Riekkoparvi lentää humulla ja ryskeellä metsikköön ja niiden
siivet loistavat valkoisilta hämärässä.

Vilppu Hiltuinen seisahtaa kuuntelemaan. Liikkumattomana jännittyneen
tarkkaavaisena seisoo Antti vieressä.

Odotappas! Eikö kuulunut ääntä? Ja taas! Sissisissi-sissi klunk-klunk
kuuluu. Tuo on vanhan metson kiimavirttä.

Nytpä toimeen! Hiljaa ja varovaisesti hiipivät molemmat metsästäjät
eteenpäin kuunnellen ääntä. Vilppu Hiltuinen kulkee edellä ja poika
perässä.

Ka, tuossa istuu metso korkealla suuressa kuivassa hongassa aivan
joenäyräällä. Siivet riippuvat, pää on eteenpäin kurotettuna ja pyrstö
on kuin viuhkana ilmassa. Silloin tällöin se vaikenee kuunnellaksensa.
Se on vanha ja varovainen uros.

Mutta lemmenkiima saa vallan. Heti se taas suhahtaa, maiskuttaa ja
napsahuttelee unohtaen kaikki vaarat. Se ei näe eikä kuule.

Antti makaa mänty näreikössä ja tähtää.

Pah!

Suhisten nuoli jänteeltä lentää.

Räpyttelemistä, se putoo mötkähtää maahan. Ja niin on metson elämäntaru
lopussa.

Riemuiten juoksee Antti ottamaan ensimäisen metsonsa. Ja hymyilevin
katsein seuraa Vilppu Hiltuinen hänen liikkeitänsä.

"Taitava ampuja ja suuri metsämies hänestä tulee" ajatteli uutisasukas.

Vielä pari metsoa menetti henkensä ennenkuin Vilppu Hiltuinen poikineen
ajatteli paluumatkaa. Mutta auringon alkaessa nousta puidenlatvojen
tasalle vaikeni metsojen soidin ja silloin oli aika kääntyä takaisin.

Vanha uutisasukas paneutui mättäälle levähtämään. Antin piti sillaikaa
mennä joenrannalle nähdäksensä olivatko telkät jo tulleet. Isän neuvon
mukaan oli hän asettanut telkille pönttöjä pitkin rantoja siten koko
mukavasti saadaksensa telkänmunia — makupaloja erämaassa.

Aurinko juuri nousi, Vilppu Hiltuinen katseli miten se kohosi yhä
korkeammalle, levittäen ruusunpunervaa valoa yli puidenlatvojen ja
vuorenharjanteiden. Alemmas ja alemmas ruskeanpunervia honganrunkoja
pitkin hiipivät auringon säteet. Hento tuuli puhalsi läpi latvojen ja
hälvensi viimeiset öiset usvat.

Äkisti täyttivät tuhannet omituiset äänet metsän. Kuiskaili ja
sipsotteli kaikkialla kuin kevätkiireissä. Puiden juuret ja kannotkin
näyttivät elävän. Varjot liikuskelivat. Vanhan suomalaisen tuli niin
omituinen olla.

Herra Jumala! Eikö hänen vanha vihamiehensä Kouno, noita, seisonut
tuolla ylhäällä metsässä!

Vilppu Hiltuinen kavahti ylös — mutta näky hävisi samalla.

"Tyhmyyksiä" mutisi hän itseksensä ja istui uudelleen. Suurten
vesipisarain kaltaisina putosi samalla pari talven yli säilynyttä
haavanlehteä hänen jalkoihinsa.

Oli merkillistä, että vanhat muistot juuri nyt heräsivät. Niin —
hyvähän oli pojan päästä niistä kovista vuosista, jotka isä oli saanut
kokea.

Vilppu Hiltuinen ajatteli kotitaloansa. Punaisena ja kauniina se oli
viljavien sarkojen ympäröimänä. Hikeä ja vaivaa olivat nuo sarat
maksaneet, kieltäymystä ja puutetta erämaan yksinäisyydessä. Mutta
nytpä tämä ei enää erämaata ollutkaan. Pelottava autiuus oli poissa.
Hän, Vilppu Hiltuinen oli karkottanut erämaan peikot.

Ja nyt piti kotipirtin jäädä perinnöksi pojalle sitte hänen pojallensa
ja niin aina edelleen. Polvi polven jälkeen he asuisivat täällä,
liittäisivät uusia aukkoja ennen viljeltyihin, raivaisivat salon
viljelysmaaksi.

Tyytyväiseksi ja ylvääksi tunsi Vilppu Hiltuinen itsensä, sillä hänen
työnsä ei katoisi hänen mukanansa.

Silloin kuului halki metsän tuskan ja hädän huudahdus. Vilppu Hiltuinen
ponnahti pystyyn, sillä hän tunsi poikansa äänen. Vinhaa vauhtia kiiti
hän sille taholle mistä oli kuullut huudon, ja kauhun puuduttamatta
näki hän pojan rantaan kyyristyneenä telkkäpöntön viereen. Verta
pulppuili suusta ja sieramista — nuoli oli takaapäin lävistänyt
keuhkot. Kalpeana, lasimainen ilme silmissä makaa nuorukainen siinä
kuolevana.

Mutta ylhäältä metsästä kuului kova vihlova nauru ja kun Vilppu
Hiltuinen kumartui kuolevan poikansa yli, kuuli hän Kounon
kostonhimoisen äänen:

"Tämän lähettää sinulle Kouno, tuorpenain viimeinen noita".



XVI.


Marga-äiti oli aamupuhteella ollut jalkeilla hevoselle heiniä antamassa
ja kahvia keittämässä [on tietysti erehdys. Kahvinkeitosta ei sata
vuotta takaperin Lapissa tietty mitään. Suomentaja] isälle ja pojalle,
jotka olivat metsonsoitimella.

Marga-äiti oli nyt kurttuinen ja harmaalta hän näytti tuossa
töpsötellessänsä. Tytär, Hilta, makasi vielä vuoteella ja veteli
lapsuuden rauhallista unta.

Aurinko jo loisti korkealla vuorten huippujen yläpuolella. Oli
säteilevän kaunis kesäpäivä.

"Kummallista ettei mies jo tule poikineen. Hehän nälkiintyvät molemmat"
myhähteli Marga-muori itseksensä.

Mutta tunti kului toisensa perästä eikä ketään kuulunut.

"En voi uskoa että joku onnettomuus on sattunut" mutisi Marga-muori,
mennessänsä porstuvan sillalle ainakin kymmenettä kertaa katsomaan.

Herra Jubmel!

Marga-muori kävi kalman kalpeaksi.

Metsänreunalla tuli väkevä, suuri Vilppu Hiltuinen paljaspäin, hikisenä
kantaen poikaa käsivarsillansa. Hoiperrellen tuli hän tupaan — hänen
kasvonsa olivat pidätetyn tuskan vääristämät ja kookas, vankka ruumis
vavahteli nyyhkytyksistä.

Varovaisesti laski hän pojan tuvan pöydälle. Kuinka monet
tulevaisuudentuumat, kuinka monet unelmat olivat tähän poikaan
kiintyneet. Kuinka työ oli sujunut häntä ajatellessa!

Ja nyt...

Nyt oli kaikki mennyttä. Nyt lepäsi poika siinä kuolevana, voimatta
jäsentä liikuttaa tai päästää valituksenhuudahtusta.

"Onko hän kuollut?" kuiskasivat Marga ja Hilta, jotka mielettömiin
peljästyneinä seisoivat vieressä.

Mutta Vilppu Hiltuinen ei kuullut mitään vaan tuijotti suoraan eteensä.

"Vettä ja puhdas riepu" sanoi hän valittavin äänin.

Marga ei täysin käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta totteli heti
käskyä.

"Rukoile Jumalaa ja auta minua Marga! Pitele tukevasti poikaa minun
vetäessäni nuolta! Pidä vankasti Jumalan tähden".

Miten Herran nimessä on näin käynyt? kysyi Marga, surun ja peljästyksen
valtaamana.

Vilppu Hiltuinen ei vastannut, vaan tarttui nuoleen vetääksensä sen
ulos. Mutta hän vapisi kuin haavanlehti. Hänen voimansa petti ja hän ei
voinut nuolta liikuttaakaan.

"Herra Jumala, auta minua!" huokasi hän sydämentuskissansa.

Niin yritti hän uudelleen — ja onnistui.

Antin ruumis vavahteli ja verivirta pulppusi haavasta. Hetkeksi avasi
haavottunut silmänsä ja katseli sammuvin silmin vanhempiansa mutta ei
voinut puhua, vaan päästi vain heikon parahduksen.

"Koskeeko kovin, pikku-Antti? Poika raukkani! Koeta kärsiä
välittämättä! Saat isän suuren jousen kun paranet" laverteli Vilppu
Hiltuinen väliin antaessaan Margaa haavan hoitamisessa, väliin
silitellessänsä työssä känsistynein käsinensä pojan vaaleita kutreja.

Mutta pikku-Antti ei enää ymmärtänyt isän sanoja ja lempeydenosotuksia.
Vielä kerran hän katsoi isään murtuvin silmin ja liikutteli huuliansa
kuin puhuaksensa. Mutta ei saanut edes ääntä esille. Punainen raikas
verivirta pulppusi huulille — lyhyt vavahdus puistutti ruumista — ja
kaikki oli lopussa.

Vilppu Hiltuinen ei ollut uskoa sitä. Poika ei voinut olla kuollut
— hän oli vain tainnuksissa. Hän raotti pojan silmäluomia kuunteli
rintaa, huuteli nimeä.

Mutta hiljaa ja liikkumatta lepäsi pikku-Antti. Hän oli mennyt erämaan
elämästä valoisemmille, autuaimmille maille.

Silloin Vilppu Hiltuinen vaipui alas penkille pöydän viereen. Tuntui
siltä kuin olisi hän yhtäkkiä muuttunut vanhaksi ja voimattomaksi.
Ei sanaakaan päässyt huulilta eikä kyyneltä silmästä. Äänettömässä
toivottomuudessa hän tuijotti suoraan eteensä, näkemättä äidin ja
sisaren valituksia kuolleen ruumiin ääressä. Hän oli puutunut. — Tuntui
kuin olisi keinunut pitkillä tummilla aalloilla. Vaimonsa ja tyttärensä
itku ja vaikerrus suhisi hänen korvissansa, mutta ei voinut herättää
häntä puudutustilastansa.

Oli lopussa — lopussa kaikki...

− − −

Kouno, pikku-Antin murhaaja, oli kadonnut erämaahan. Turhaan koetti
Vilppu Hiltuinen naapureinsa avustamana tavata hänen jälkensä.
Poissa hän oli. Oikeuden käsi ei häneen ylettynyt. Pitkällisestä
vankeudestansa päästyänsä vapaaksi oli hän asumattomien salojen halki
kulkenut kotiseudullensa kostaaksensa ilkeälle karjalalle, joka oli
syynä hänen kukistumiseensa. Ja kostaa hän oli saanut. Erämaahan hän
vetäytyi takaisin — erämaa tuli hänen kodiksensa ja turvaksensa, ja
siellä sai hän tuntemattoman hautansakin tuntureilla.

Tarina kertoo hänen eläneen ylhäällä suurten järvien luona monia
vuosia porovarkaana ja kalastajalappalaisena. Uutisasukkaiden ja omien
heimolaistensakin vihaamana kävi hän katkeraksi ja vihamieliseksi. Ja
jos poro tuli nuolenkantaman päähän, oli se hänen varma saaliinsa, kuka
hyvänsä oli sen omistaja.

Yhä kiihkeämmin alkoivat lappalaiset vihata entistä noitaa, jota omat
heimolaiset ajoivat kuin petoeläintä halki metsien ja yli tunturein.

Henkensä kaupalla oli hänen pakeneminen, jumalten hylkäämänä, ihmisten
vihaamana.

Niinpä lopulta poronvarkaudet lakkasivat tunturijärvein tienoilta, ja
siitä lappalaiset tiesivät Kounon ainiaaksi olevan poissa. Mihin hän
hävisi, sitä ei kukaan tiedä.

Vain tunturituuli voisi kertoa sadun köyhästä, nälkiintyneestä
lappalaisukosta, joka oli eksynyt tuntureille ja kuollut kinoksiin...

       *       *       *       *       *

Pikku-Antti oli viety kirkolle ja haudattu pieneen kirkkomaahan. Marga
oli kovin vaikeroinut, mutta Vilppu Hiltuinen ei itkenyt, eikä myöskään
valitellut.

Hän tuntui vieläkin harvasanaisemmalta ja sulkeutuneelta kuin ennen.
Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja selkä kyyristynyt. Hän
tähysteli ukon katsein ympärillensä.

Vainio ja työ olivat hänen lohdutuksensa. Varhaisesta aamusta myöhään
iltaan teki hän saroilla työtä. Suurempia ja viljavampina ne levisivät
tuvan ympärille. Hyvinvointi oli tullut entisen köyhyyden tilalle.
Mutta edelleenkin teki hän työtä — niinkuin epätoivoinen, joka työstä
etsii lepoa raskaille ajatuksille.

Taaskin oli kevät.

Monet vuodet olivat vierähtäneet sitte pikku-Antin kuoleman, ja Vilppu
Hiltuisesta oli tullut ikäloppu ukko. Tytär ja vävy olivat saaneet
talon.

Ja nyt makasi Vilppu Hiltuinen pienessä ensiksi rakentamassansa
tuvassa, jossa hän parisen vuotta oli asunut Margan kera. Hän oli ollut
heikko koko kevätkauden, ja nyt tunsi hän lopun lähenevän.

"Näetkös, Marga, miten kauniisti päivä tänään paistaa?" sanoi hän
vaimollensa, joka pienenä ja ruskeankurttuisena istui hänen sänkynsä
ääressä. "Nyt kyllä joki purkaa jäänsä, mutta minun on maattava. Rinta
on raskas ja minä tunnen itseni kovin väsyneeksi. Ei ole ennen ollut
aikaa tunnustella tuommoisia. Jumala on antanut minulle hyvän terveyden
ja paljon hyvää murheeseeni, mutta nytpä lienee aikan' tullut."

"Älähän luulottele kuolevasi pienestä sairaudesta. Et ole tottunut
sairastelemaan — tuskinpa tiedät mitä se on", lohdutteli Marga.

"Niinpä niin — voipi niin olla. Mutta Herra kutsuu kenen hän tahtoo.
Siitä on kaksitoista vuotta tänään... Niin, muistathan sen. Ja
pikku-Antti tuli luokseni viime yönä ja viittoi tulemaan perässä.
Tuskinpa siis minulla on pitkiä aikoja jälellä."

Kummastellen katsoi Marga ukkoon. Kahteentoista vuoteen hän ei ollut
maininnut pojan nimeä — ja nyt alkoi hän itse puhua manalle menneestä...

Hiljaa lepäsi Vilppu Hiltuinen ja katseli taloa sekä vainioita, jotka
levisivät leveinä ja rehevinä kevätauringon eloa herättävässä valossa.
Tuo oli hänen työtänsä — tämä oli hänen pitkän, kovan työpäivänsä
tulos. Joka tuuman maata oli hän raivannut hiellä ja työllä, ja siksipä
olikin maa käynyt hänelle rakkaaksi.

Valoisa hymyily kuvastui hänen kasvoillensa.

"Täällä pohjoisessa on nyt hauska olla", sanoi hän, "vaikkakin metsä
oli sankkana ja pelottavana kun alotin. Mutta Jumala on siunannut työni
ja pitänyt suojaavan kätensä niiden yli, jotka asuvat erämaassa."

Hän huokasi syvään ja vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Vanha Marga-muori
luki hiljaa rukouksen sairaan vuoteen ääressä.

Hän kohosi äkisti istualleen vuoteelle ja sanoi hätäilevällä äänellä:

"Ja sitte pitää sinun laskea minut samaan hautaan pikku-Antin viereen."

Marga vilkaisi häneen ihmettelevä ilme itkettyneissä silmissänsä.

"Kunhan vain sen löydämme. Siitähän on niin kauan eikä haudalla ole
mitään merkkiä."

"Kyllä kaikki käy hyvin", sanoi Vilppu Hiltuinen sammuvalla äänellä.
"Se on seitsemäntoista askeleen päässä itäiseltä kirkonnurkalta suoraan
eteenpäin. Olen laskenut siihen suurehkon kiven ja olihan tuo syksyllä
paikoillansa."

Itkien lupasi Marga täyttää hänen viimeisen tahtonsa, ja tyytyväinen
ilme kasvoillansa painautui Vilppu Hiltuinen vuoteellensa.

"Olen niin väsynyt — minun on hetkinen levättävä — ehkäpä helpottaa."

Ulkoa kuului Raijetjatsen pauhina. Mahtava kevättulva syöksi suuria
jääkimpaleita syvyyteen, palotteli ja särki ne pieniksi kappaleiksi.
Aurinko paistoi lämpimästi metsässä ja saroille ja vaaleansinervää
taivasta vastaan kuvastui loistavia hopeahattaroita.

Ja korkeuksista kuului kurkien riemuitseva voitonhuuto.

Kevät teki tuloa erämaahan.

Mutta yksinkertaisessa siniseksimaalatussa sängyssänsä vanhassa tuvassa
nukkui Vilppu Hiltuinen rauhallisesti ja makeasti. Auringonsäde
leikitteli hänen päänalusellansa, ja hänen vanhat kurttuiset kasvonsa
loistivat omituisesta rauhasta.

Suloinen oli erämaan vanhan uranaukaisijan, Lapin ensimäisen
uutisasukkaan, Vilppu Hiltuisen lepo.




MALI-OOSA.



I.


Etäisellä pitäjänkulmalla, kaukana teiltä ja poluilta, kaukana
kaikesta ruotsalaista viljelystä muistuttavasta, on vanha suomalaisten
asuinpaikka.

Vaikea on sinne löytää, sillä raivattuja teitä ei kulje läpi
salomaiden, ja siellä asuva kansa on jäykkää taikuriväkeä, joka ei
juuri vieraskäyntejä suvaitse.

Tarina kertoo:

Kovina nälkävuosina isonvihan aikana lähti pari Salmijoen isäntää
kotiseudultansa kaikkine väkineen ja soutivat he suurilla veneillä yli
Merenkurkun Ruotsiin, jossa nousivat maihin. Heitä ei kansa, joka ei
tulijain kieltä ymmärtänyt, ottanut kovinkaan ystävällisesti vastaan,
heitä peljättiin noituutensa vuoksi. Rahatta ei heille annettu muuta
kuin vihaa ja kovia sanoja.

Katkeruutuneina vaelsivat vieraat, joiden lukua puutteet ja kärsimykset
olivat vähentäneet, Helsinglannin ja Medelpadin välisiin korpimaihin.
Synkät metsät peittivät heidät aherteluinensa vihollisilta ja monia
vuosia elivät he kertaakaan näyttäytymättä ruotsalaisseuduilla.

Kaskeamisella, kalastuksella ja metsästyksellä suomalaiset täällä
elelivät. Ja kun he eivät milloinkaan joutuneet ruotsalaisten kanssa
tekemisiin, unohtivat nämä piankin muinen kuljeskelevat, noituudessa
taitavat suomalaiset.

Mutta sattuipa, että eräs ruotsalainen raivasi itselleen uutistalon
salolle. Tuvastansa Hjuloosenilla näki hän väliin korkeiden
savupatsaiden kohoovan sieltä täältä metsämailta, joita hänen
tietääksensä ei vielä koskaan ollut ihmisjalka polkenut.

Suuresti kummastellen tuommoista, uutisasukas eräänä päivänä lähti
tutkiskelemaan, mistä savut kohoilivat. Hän kulki Juvajoen vartta ja
näki ihmeeksensä, että koskiin oli pantu sinne tänne portaita. Ja
ylempänä joen partaalla näki hän vanhojen kaskimaiden jälkiä.

Sellaista viljelystapaa ei Hjuloosen Pietari vielä koskaan ollut
nähnyt, mutta isältänsä, joka oli ollut sotilaana viime Venäjän
sodassa, oli hän kuullut, että suomalaisilla oli tapana viljellä
maatansa tulta käyttämällä.

Puoleksi peloissansa jatkoi hän matkaansa ja tuli pienen lammen
rannalle, jonka jakoi kahtia keskelle pistävä niemeke.

Järven pohjoispuolella näki hän pari harmaata omituisesti rakennettua
pirttiä, jotka enemmän olivat lappalaisten hirsistä tehtyjen kotain
kuin uutisasukkaiden tupain kaltaisia. Savua kohosi lähimmän tuvan
katosta ja Hjuloosan Pietari suuntasi askeleensa sinne.

Tervetulleeksi ei häntä toivotettu, mutta katon alla sai hän suojaa
yöksi ja evästä reppuunsa aamulla mennessänsä. Hän huomasi kumminkin,
etteivät perheenväen silmät olleet hänelle leppeät ja itse hän
tuumaili, että seitsemän peninkulman metsä olisi paras naapurisovun
edistäjä.

Monia vuosia kuluikin ennenkuin Hjuloosan Pietari uudelleen teki tuon
matkan. Mutta kun se tapahtui, olikin hänellä suuri joukko seuralaisia.

Oli näet sattunut, että Borgsjön talonpojilta, joilla oli laitumensa
ja karjamajansa Hjuloosan rajamailla, oli viety koko joukko elukoita.
Hjuloosan Pietaria epäiltiin varkaudesta ja ahdistettiin kovasti.
Pelastaaksensa oman nahkansa hän kertoi salon suomalaisasujamista,
jotka hän oli tavannut.

Vihan vimmoissa talonpojat kerääntyivät mennäksensä varkaita
rankaisemaan. Hjuloosan Pietari tarjoutui oppaaksi.

Verinen selvitys siitä koitui. Voima oli ainoa oikeuden mittaaja.
Pirtit poltettiin ja niiden asukkaat lyötiin armotta kuoliaaksi.
Ani harvain onnistui paeta niemekkeelle, jossa helpommin voivat
puolustautua, ja kun lopulta borgsjöläisten eväspussit alkoivat
tyhjetä, oli sotaisten talonpoikain mentävä tiehensä onnistumatta
kokonaan hävittää suomalaisia.

Vuosikymmeniä kului — ja Matalalammen suomalaisasutus kasvoi uudelleen.
Mutta naapurisopu ei ollut kovinkaan hyvä. Jos suomalainen ja joku
uutisasukas tapasivat toisensa syttyi useinkin tappelu, jossa oli
kyseessä elämä ja kuolema. Jos he tapasivat toisensa Sundsvallin tai
Hudikvallin markkinoilla, oli puukko höllällä tupessa.

Kovia taisteluja käytiin metsissä näiden kahden kansan kesken,
jotka saloilla elelivät kumpikin omaa elämäänsä, kunnes uusi aika
lempeimpine tapoineen ja vapaampine katsantokantoineen koitti. Niinpä
sulivat metsäsuomalaiset vähitellen ruotsalaiseen kansaan, ja mitä ei
pari vuosisataa täynnänsä vihaa ja hyökkäyksiä ollut saanut aikaan,
nimittäin Matalalammen suomalaisia omana kansallisuutena häviämään,
sen sai aikaan muutamien vuosikymmenien sopu ja rakkaus. Nyt ovat
miltei kaikki suomalaisten jäljet Borgsjön tienoilta kadonneet, mutta
sattuupa vieläkin, että illalla takan ääressä kerrotaan tarinoita
suomalaisasukkaiden ajoilta.



II.


Matalalammin suomalaiskylä on ahtaassa syvennyksessä Hjuloosin,
Bergoosan ja Rankleven välissä. Järvi, jonka mukaan suomalaiskylä
on saanut nimensä, on kuin kattila vuorijättiläisten keskessä,
jotka totisina ja pilviä piirtelevinä kohottavat metsäiset lakensa
kuin ympäristön vartioina. Eteläpuolelta juoksee Juvajoki seitsemän
peninkulman metsän läpi hakeaksensa itsensä suurelle joelle, Ljungaan,
joka valtavana ja nopeasti virtaavana kulkee alhaalla olevan asutun
seudun halki.

Keskelle järveä pistää Latoniemi terävänä kärkenä. Sen rannoilla kasvaa
kaislikkoa ja siinä on kalarikkaat vedet. Mutta syysiltoina on siellä
rauhatonta, sillä silloin siellä menneiden aikain peikot ja tontut
myllertävät, niiltä ajoilta asti, jolloin Matalalammen suomalaiset
taistelivat henkensä kaupalla vihamielisiä Borgsjön asukkaita vastaan.

Järven pohjoispuolella ovat pirtit. Niitä on kolme. Lähinnä rantaa
on vanha tupa, missä Jussi-ukko asuu Ollin, vanhimman pojan
luona. Nuorempi poika, Sigfrid, asuu kappaleen matkaa ylempänä
rantatörmällä "Uusitalo"-nimisessä paikassa. Kaukana metsässä,
pienessä ränsistyneessä pirtissä asustaa Jussi-ukon veli, noitaukko
Pekka Matalainen, molempine poikinensa. He elävät miltei kokonaan
metsästyksestä ja kalastuksesta, eivätkä puutu huonosti leivälle
lyövään työhön laihoilla saroilla.

Mutta joskus tulee jokunen talonpoika tai uutisasukas tänne saakka
kysyäksensä Pekka Matalaiselta neuvoa, ja silloin jää aina jokunen
hopeakolikko Matalalammen pirttiin.

Pekka Matalaisella ei muutoin ole kaikkein paras maine. Ja kun hän
joskus tulee alas kyliin poikinensa, niin saa hän enemmän sen vuoksi
jäädä vapaalle jalalle, että peljätään hänen merkillistä taikavoimaansa
kuin ystävällisten tunteiden vuoksi.

Paremmin suvaitaan Pekka Matalaisen veljeä. Jussi-ukkoa, joka nyt
on vanha ja raihnainen, ja on luovuttanut omaisuutensa molemmille
pojillensa, Ollille ja Sigfridille.

Nuoruuden päivinänsä oli Jussi ollut koko Borgsjönin tienoon taitavin
soittoniekka ja huolimatta suomalaisten ja ruotsalaisten kireistä
väleistä oli tuskin yksiäkään häitä pitäjässä, joissa ei Jussi olisi
ollut viuluinensa.

Yleiseen sanottiin, että Jussi noitumalla oli oppinut lurituksensa ja
tottahan oli, ettei kukaan, joka ei ollut sairas tai rampa, voinut olla
yhtymättä karkeloon Jussin virittäessä polskansa.

Hänen vanhin poikansa, Olli, oli sulkeutunut ja juroluontoinen. Kun
ukko luopui talonpidosta, oli tämä nainut ruotsalaisen tytön. Tapahtui
ensi kerran, että suomalainen sai ottaa vaimoksensa ruotsalaisen
tytön. Muuten oli kylläkin tullut vaikka tatariverta sukuun ja jokunen
ohikulkeva lappalaisvaimokin oli jäänyt suomalaisen uutisasukkaan
vaimoksi Matalalammelle.

Ollin vaimo, nimeltänsä Elin, oli hinterä, pieni nainen, josta salojen
yksinäisyys tuntui pelottavalta. Mieshän oli useimmiten poissa joko
metsästämässä tai kalassa, kaskella tai heinässä suolla, missä hän
jäntevin viikatteenlyönnein korjasi karua ravintoa talon ainoalle
lehmälle. Hänellä oli kumminkin yksi ilo yksinäisyyden liiaksi mieltä
painaessa. Silloin tapasi hän ottaa viulun seinältä ja ojensi sen
Jussi-ukolle.

Sanaa sanomatta otti tämä viulun ja soitti ensiksi sulavia
moll-säveleitä, jotka saivat sydämen sulamaan sanattomasta surusta —
sävelmiä, jotka kaiho salon honkain latvassa oli opettanut — ja sitte
omituisia välisoittoja tarttuvan hilpeisiin polskiin, jotka antoivat
jaloille vauhtia ja ajoivat veret poskille.

Keväällä, toista vuotta ollessansa Matalalammella, synnytti Elin
lapsen. Se oli tyttö, jolle kasteessa annettiin nimi Mali-Oosa.

Pienokainen oli kuin auringonsäde pienessä pirtissä. Hänellä oli
äitinsä suuret, sinertävät kaihoisat silmät ja hänen vaaleakutrinen
tukkansa. Mutta suun ympärillä oli isältä peritty vieno sävy, johon
samalla liittyi voimaa ja tarmoa.

Jussi-ukko oli pienokaisen hoitajana ja leikkikumppanina.

Hän voi istua soitellen kauneimmat sävelensä pienokaiselle ja tämä,
niin pieni kuin olikin, tuntui ymmärtävän säveleitä ja iloitsevan
niistä.

− − −

Nuorempi veljeksistä, Sigfrid, oli mennyt naimisiin lappalaisnaisen
Ristinin kanssa, joka lapsuudestansa asti tottuneena erämaan elämään,
oli sopivampi emännäntoimiin Matalammilla kuin heikko Elin. Mutta
Elinin kauneus kaiveli Ristinin mieltä ja naapurisopu kälyjen kesken
olikin senvuoksi huonon puoleinen.

Kerta toisensa perästä sattui, että Ristin ja Elin kapsahtivat yhteen,
ja Ristin, jolla oli tuima lappalaisluonne, meni joskus aina käsirysyyn
saakka.

Tästä johtui, että Elin yhä enemmän pysytteli yksiksensä ja ani
harvoin enää meni pihamaan ulkopuolelle. Hänen mielensä kävi yhä
enemmän mietiskeleväksi ja omituiseksi ja kohta eivät Jussin soitto ja
pienen Mali-Oosan jokellus voineet herättää häntä siitä puolinaisesta
horrostilasta, johon hän alituiseen tuntui vaipuvan.

Ainoastaan joskus sattui, kun hänen miehensä Olli häntä lähestyi
kömpelösti hyväillen — ikäänkuin häveten sitä — että hän saattoi
valoisasti hymyillä. Mutta heti sai salon tunnelma hänet uudelleen
valtoihinsa ja hän vaipui uneksimaan avoimin silmin, jotka näyttivät
loistavan kaihosta ja yksinäisyyden sanattomasta tuskasta...



III.


Mali-Oosaa kohtasi kahdeksanvuotiaana suurin suru, mikä lapselle voi
sattua: hän menetti äitinsä.

Viime aikoina Elin oli ollut tavallista omituisempi ja eräänä aamuna,
talonväen herätessä, hän oli poissa.

Hänen kuollut ruumiinsa nousi sitte pinnalle Latoniemen luona.

Aina kauas kylille saakka puhuttiin paljon Elinin surullisesta lopusta.
Ristin juoksenteli kylillä uutista kertomassa, ja vaikka hän näön
vuoksi itki ja valitteli, hän sisäisesti tunsi jonkunlaista tyydytystä.
Ja äänessä pyrki esille hieman riemastuksentapaista laulavalla
lapinvoittoisella murteellansa kertoessansa nadon surullisesta lopusta.

"Niin niin — tottama puhuin. Ylpeys vie lankeemuksehen." Ristin koetti
näyttää valittelevalta ja kärsivältä... Mutt' eipä tuo oikein ottanut
luonnistuaksensa...

Elin ei saanut levätä siunatussa mullassa, sillä hän oli
itsemurhantekijä, mutta Olli ja Jussi-ukko kaivoivat hänelle haudan
Latoniemelle ja lukivat rukouksen hänen kylmälle tomullensa.

Tuo oli molemmille kova kolaus. Jussi-ukko oli kovasti kiintynyt
poikansa vaimoon, hänen omituisesta umpimielisyydestänsä huolimatta.
Ja Olli oli pientä kaunista vaimoansa kohtaan tuntenut tuota hellää,
voimakasta miehenrakkautta, joka ei puhkee sanoihin, mutta jossa on
voimaa kokonaisen elämän täyttämiseen.

Pieni Mali-Oosa oli molemmille miehille lohdutuksena heidän surussansa.
Hän oli vainen pieni lapsi vasta, mutta hänessä oli jotakin
kummallista. Ja niinkuin äidille, tuotti hänellekin Jussi-vaarin soiton
kuuleminen mitä suurinta iloa.

Hän soittelikin mielellänsä. Ja sattui väliin kesäiltoina, että nuoret
tulivat Matalalammelle penikulman matkat kuullaksensa Jussi-vaarin
soittavan ja itse hieman pyörähdelläksensä. He olivat Hjuloosenin ja
muiden paikkakunnan uutistalojen nuorta väkeä. Ennen, kun talossa oli
ollut vielä emäntä, olivat he pysyneet loitompana, mutta emännätön
talohan on kuin yhteinen syöttömaa.

Eräänä iltana nuorison ollessa tavallista monilukuisempana koolla
Jussi-vaarin pirtin luona ja karkelon ollessa parhaillaan käynnissä
pihamaalla, tuli pitkä, tumma mies käyden metsästä suoraan pirttiä
kohti.

Hän oli vielä nuori, mutta hänen katseensa oli synkkä ja silmistä
syvältä mustien tuuheiden kulmakarvojen alta iski salamoita.

Karkelo lakkasi itsestänsä. Sillä nuoret olivat tunteneet
Martti-herran, kirkkoherran pojan, joka oli papin opissa, mutta kesällä
oli kotona isänsä, maisteri Callessonin apulaispappina.

Martti-herra oli ankaran uskonnollinen mies, joka ei edes epäröinyt
nuhdella isäänsä velttoudesta, jota tämä osotti virkansa hoidossa.
Juhannuksena oli hän saarnannut, ja saarna oli sellainen, ettei sitä
hevin pitäjällä unohdeta. Lain armoton vasara kolkutteli kovasti
paatuneita mieliä.

Sellaista ei oltu totuttu kuulemaan, sillä "vanha pappi" herra
maisteri Callesson oli rauhan mies, joka ennen käytti lempeitä sanoja
kuin uhkauksia ja mieluummin puhui taivaan valoisista iloista kuin
kidutuksista helvetin kidassa.

Martti-herran juhannussaarna oli laskeutunut raskaana ukkospilvenä
seurakunnan yli. Ja aikanaan oli pilvi siellä täällä kylillä alkanut
purkautua kyyneliin ja vaikerruksiin. Siitä sai alkunsa uskonnollinen
herätys, joka sytytti mielet ja sai suurta hälinää aikaan.

Kaiken sieluna oli Martti-herra. Uskovaiset pitivät häntä kuin uutena
Lutherina, joka oli tullut pelastamaan kansaa harhapolkujen rämeiköstä,
ja jo hänen nimeänsäkin pidettiin siitä todistuksena.

Kauhulla ja kiukulla oli hän pitäjällä kuullut puhuttavan siitä
jumalattomuudesta, jota Matalalammin suomalaiset harjottivat. Siellähän
eli noita poikinensa, jotka tuskin olivat isää huonommat salaisen
taidon harjottamisessa — siellähän oli ollut perkeleen riivaama nainen,
jonka pahahenki oli saattanut lopettamaan henkensä ja siellä oli
Jussi-vaari, joka viuluineen vietteli nuorison syntiseen karkeloon.

Martti-herra oli kauan odottanut, että joku suomalainen tulisi
kirkolle, mutta eipä heitä koskaan näkynyt. Saloilla syntynyt kuin oli
ja tottunut metsissä käymään, päätti hän itse mennä suomalaisten luo
oikaisemaan heidän syntistä elämätänsä. Palava into oli ajanut hänet
sinne halki metsien ja korpien, ja näkemänsä tuntui todeksi näyttävän,
mitä hän kauan oli aavistanut, nimittäin ettei käynti suinkaan sattunut
liian varhain.

Säihkyvin silmin ja jyrisevin äänin alkoi Martti-herra nyt pitää
nuhdesaarnaa jumalattomalle nuorisolle, joka perkelettä palvelemalla,
karkelossa, kulutti pyhäpäivän kalliit hetket. Mutta vielä
voimakkaammin iski lain miekka Jussi-vaariin ja hänen poikaansa Olliin,
jotka houkuttelivat nuorisoa siveyden teiltä soitolla ja antamalla
talonsa karkelopaikaksi.

Sanat satelivat raskaina ja tuomiot armahtamatta. Helvetin tulet
avautuivat kuulijain jalkain juureen. Eräs tyttö alkoi nyyhkyttää.
Jussi-vaari istui porstuan sillalla kädet ristissä viululla ja pää
kumarassa. Olli seisoi vieressä tuntien itsensä suureksi syntiseksi.
Ja kun pappi alkoi puhua, miten Herran käsi oikeutetussa vihassa
oli kohdannut tätä huonetta, jonka emäntää perkele oli riivannut,
vavistutti Ollin suurta, vankkaa ruumista nyyhkytys ja hän vaipui
vaikertaen polvillensa.

Pieni Mali-Oosa seisoi ja katseli pappia suurin ihmettelevin silmin.
Hänen puheensa tuntui niin kummalliselta ja vieraalta — häntä pelotti.
Ja äkillisestä päähänpistosta hän livisti metsään, piiloutuen mättään
taa...

Mutta pappi jatkoi tuomiopäiväsaarnaansa musertavan valtavasti. Ja
ennenkuin hän lopetti, oli kuultoina pelkkiä itkeviä, musertuneita
syntisiä, jotka havaitsivat seisovansa perikadon partaalla ja joista
pelastus tuntui aivan mahdottomalta.



IV.


Kokonaisen viikon oli Martti-herra ollut suomalaisten keskuudessa
saarnaamassa. Sigfridin vaimo Ristin oli ensimäinen, joka tuli
armosta osalliseksi. Herkkätuntoista lappalaismieltä eivät painaneet
mitkään ankarat sielulliset taistelut, käännytystyö kävi uskomattoman
helposti. Ja äsken pelastetun hartaus oli niin suuri, että hän, kuten
muinen Maria, Jesuksen jalkain juuressa, unohti kaiken maallisen,
kuunnellaksensa mestarin sanoja.

Olliin olivat papin sanat kovin sattuneet. Useana päivänä kulki hän
kuin unissansa. Hänhän oli jumalattomuudellansa ja Jumalaa kohtaan
nurjalla mielellänsä vetänyt Herran rangaistuksen Elinin yli. Tämän oli
henki riivannut hänen tähtensä — hänestä oli tullut kadotettu olento,
itsemurhaaja hänen tähtensä. Niinhän pappi oli sanonut — ja totta sen
täytyi olla. Hän tunsi itsessään, että se oli totta.

Hän muisti miten Elin viimeisenä juhannuksena, jona eli, oli tahtonut,
että he yhdessä menisivät kirkolle, käydäksensä pyhällä ehtoollisella.
Mutta hänellä ei ollut aikaa, sillä oli keskellä särkien kutuaikaa
ja hänen täytyi saada suolakalaa talveksi. Sitte oli hän käynyt yhä
synkemmäksi ja pian sen jälkeen oli tuo kamala tapahtunut.

Olli kärsi sielun tuskia, jotka häntä mursivat ja kouristivat. Keskellä
yötä hän heräsi nähdessänsä Elinin liekkein ympäröimänä huutavan hänen
nimeänsä ja tietäessään itse pakottaneensa hänet tähän kidutukseen.

Martti-herrasta oli tämä hillitön suru, joka kokonansa masensi vankan
miehen, varma merkki Jumalan työstä katumattoman sydämessä. Ja niinpä
hän vähitellen alkoi puhua lohdutuksen sanoja toivottomalle.

Mutta se ei auttanut. Olli ei enää voinut saada rauhaa evankeliumin
sanoista. Lain säkenöivä miekka oli vihlonut rikki hänen sielunsa ja
evankeliumin lempeä ääni ei voinut kuulua yli tuomiopasuunan.

Jussi-vaariinkin oli papin saarna kovasti koskenut. Syvällisesti ja
hartaasti oli hän katunut syntejänsä ja nöyrästi anonut anteeksi ja
Martti-herra hänelle vakuutti synnit anteeksi annetuiksi. Viulun,
perkeleen välikappaleen, hän oli ripustanut seinälle, pyhästi luvaten
olla siihen enää milloinkaan koskematta.

Kun Martti-herra lopultakin meni matkoihinsa suomalaismetsiltä, oli
hänen sielunsa täynnä ylvästä riemuitsevaa iloa. Sillä jumalattomat
salo-suomalaiset olivat nöyrtyneet jumalan edessä ja hyljänneet
syntiset tiensä.

Eivätpä kumminkaan kaikki. Pekka Matalaista poikineen hän ei ollut
saanut käsiinsä. He olivat livistäneet metsään välttääksensä
pappia. Mutta merkillisiä juttuja hän oli kuullut puhuttavan heidän
noitatempuistaan ja loihduistaan. Siitä huolimatta — loppu piti tuosta
tuleman, jollei muuten niin pakolla. Martti-herra oli päättänyt
ilmottaa noidat kirkkokurin saamista varten.

Sen hän tekikin, tultuansa isänsä luo, joka levottomana oli odotellut
kauan poissaolevaa poikaansa.

Maisteri Callesson vastaanotti ilmotuksen jonkunlaisella epäröimisellä.
Hän luuli ettei noitien julkinen rankaiseminen vaikuttaisi hyvää
seurakunnassa. "Rauhassa oli hän elänyt kaikkein pitäjäläistensä kanssa
ja rauhassa hän tahtoi täältä eritäkin."

Ankaran herra-Martin nuhteen sai tämä lausunto osaksensa.

"Tuskin mahdollinen pyhään papin virkaan on se, jonka omatunto oman
rauhansa vuoksi antaa myöten olla käymättä taisteluun niitä vastaan,
jotka uhkaavat Jumalan kirkkoa. Vai eivätkö nämä noidat olleet herran
seurakunnan vihollisia?"

Vihdoinkin maisteri Callesson taipui ja Pekka Matalainen poikineen
haastettiin kirkkokuulusteluun.

Pojat eivät saapuneet. Mutta Pekka Matalainen tuli. Hän oli pieni ja
köyryselkäinen. Terävien silmien välissä kaareili kotkan-nenä, joka
ilmaisi suvussa olevan mustalaisverta.

Hän oli ennen usein ollut pappilassa ja silloin mieluisena vieraana,
sillä aina oli hänellä myötänsä joku lintu, kappale hirvenlihaa tai
karhunpaisti ystävyyslahjaksi. Ja väliin oli sattunut, että kun joku
pappilan lehmistä oli kipeä, papinrouva oli salavihkaa pistänyt ukolle
jonkun hopeakolikon jotta hän katsoisi lehmää. Tuo oli kumminkin
tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, sillä pastuska tiesi hyvin
ettei maisteri Callesson sietänyt taikatemppuja käytettävän.

Pekka Matalainen ihmetteli suuresti mitä tällainen ylimääräinen kutsu,
jonka hän nyt oli saanut papilta, mahtoi merkitä. Kutsun oli tuonut
perille Ensillren lautamies Sven Persson ja oli sitä totellut Pekka
Matalainen, mutta eivät pojat.

"Jos pappi meille jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla tänne. Matka on
meille yhtä pitkä kuin hänellekin."

Kun Pekka Matalainen tuli pappilaan näki hän heti että jotakin vakavaa
oli tekeillä. Sillä nimismiehen peltopyy oli pihalla. Ja nimismies ei
ollut mikään jokapäiväinen vieras papin luona.

Pelkäämättä hän kumminkin meni sisälle. Pieni valkohapsinen ja hurskas
Callesson paiskasi hänelle kättä ja pyysi istumaan. Oli kylillä
kulkemassa rumia huhuja hänestä ja papin velvollisuus oli tutkia mitä
perää niissä huhuissa mahtoi olla, ja jos jotakin vääryyttä oli tehty,
varottaa sekä rangaista.

Nimismies, joka jo oli ehtinyt koko perinpohjaisesti koetella
papinrouvan oivaa, kototekoista olutta, istui välinpitämättömänä ja
oluen huumaamana suuressa nahkaisessa sohvassa. Koko juttu ei juuri
häneen koskenut — kyllähän laki määräsi noituuden ja loihtimisen
rangaistavaksi, mutta nimismies Forzelius oli jo aikoja sitte lakannut
uskomasta sekä jumalaan että perkeleeseen, ja mitä noitumiseen tulee,
piti hän sitä kokonaan pelkkänä loruna. Hän ei sentään ollut voinut
ja rohjennut kieltäytyä, kun Martti-herra oli vaatinut häntä tulemaan
pappilaan ottamaan osaa noidan, Pekka Matalaisen kuulusteluun.

Nimismies niisti nenänsä perinpohjaisesti suureen nuuskanenäliinaan,
jonka hän käydessänsä Sundsvallissa oli saanut ystävyyslahjaksi
vanhalta Grönlundilta, kaupungin suurimmalta kauppamiehet, joka kävi
kauppaa yli koko Norrlannin ja täsmälleen kuin kello rihkamakuormineen
tuli jokaikisille markkinoille Lyckselen ja Svegin välillä. Forzelius
koetti näyttää juhlalliselta, mutta väkevä kotitekoinen olut oli
noussut hänen päähänsä, niin että hän oli halukkaampi leikinlaskuun ja
ilonpitoon kuin vakavaan virkatoimitukseen.

"Kuuleppas Pekka Matalainen — sanotaan että noituilet ja käytät
jumalattomia loihtuja."

"Vai niin", sanoi Pekka tyynesti. "Niin, niin — lieneekö joku
akanraihna ollut haistelemassa noitalastujani ja saanut turpansa
kipeäksi."

Pienet terävänharmahkot silmät välkähtävät Martti-herraa kohti, joka
tähän asti oli istunut äänettömänä kuunnellaksensa kuulustelun kulkua.

Martista tuntui katse pahalta ja hän ponnahti ylös kiihkeästi takertuen
Pekka Matalaisen sanoihin:

"Sinä siis tunnustat itselläsi olevan noitapussin? Ja että sen avulla
teet jumalattomia temppuja?"

Pekka Matalainen istui ja hymyili.

"No maltahan toki poika", sanoi hän lopulta murteellisella ruotsin
kielellä, "minulla on käärmeenpistin ja lollakonleukoja ja yölepakkoja
ja seitsemän kirkkotarhan multaa. Ja krapsutellut olen kirkonkelloja
kussa olen kulkenut."

Nimismies Forzelius päästi rämäkän naurun ja hetkiseksi veti maisteri
Callesson suunsa hymyyn. Punaisena kiukusta seisoi Martti-herra
keskellä lattiaa. Ja pidätetystä kiukusta vapisevin äänin julisti hän
sekä isällensä että nimismiehelle yhtä kovaa rangaistusta kuin Pekka
Matalaiselle.

Ja seurauksena oli, että Pekka Matalainen kirkkolain mukaisesti
tuomittiin kolmena sunnuntaina perätysten seisomaan vaakunahuoneessa
poikinensa, jotka myöskin oli havaittu noituutta harjottaviksi.

Pekka Matalainen säkenöi vihasta.

Ja kun hän sai mennä, puisti hän nyrkkiä Martti-herralle.

"Sinullapa on julma kieli — on parasta ettäs sitä käytät niin kauan
kuin voit. Kyllähän sitä sitte saat lepuuttaa."



V.


Matalalammen Olli oli aina ollut jörö ja sulkeutunut luonne ja
Martti-herran käynnin jälkeen hän kävi vieläkin sulkeutuneemmaksi ja
luoksepääsemättömäksi. Pitkät ajat hän saattoi kävellä itseksensä
metsässä, mietiskelemättä mitään muuta kuin että hän oli kadotettu
syntinen, joka oli vetänyt sen, jota rakasti, helvettiin.

Mali-Oosa, joka ennen oli hänen silmäteränsä ja sydämensä ilo, oli
nyt ikäänkuin alinomainen elävä syytös, eikä hän enää rohjennut häntä
puhutella tai hyväillä, peläten hänenkin ylitsensä vyöryttävänsä sen
kirouksen, jonka tunsi hartioillansa lepäävän.

Koti sai ränsistyä. Mali-Oosa sai paljasjalkaisena ja rääsyisenä
ressutella ylt'ympäri itseksensä ilman seuraa ja kenenkään sanomatta
ystävällistä sanaa.

Sillä iso-isä, Jussi-vaarikin oli aivan muuttunut. Hän ei enää koskaan
soitellut. Mutta paraikaa istuessansa sattui, että hän katsahti
viuluun, joka riippui seinällä, ja kuunteli.

"Ettekö kuule kuinka se soi — ettekö kuule polskan sävelten
kajahtelevan viulusta. Se on perkele, joka houkutelee — perkele
houkutelee."

Eräänä päivänä oli hän lähtenyt viulu mukanansa metsään. Mali-Oosa
seurasi jälessä, hiljaa kenenkään näkemättä.

Jussi-vaari meni Bergoosalle. Korkealla harjanteella oli paljas paikka
ja tähän alkoi Jussi kaivaa kuoppaa. Ukko itki ja kyyneleet valuivat
alas ruskettuneille likaisille kasvoille. Vihdoinkin oli hauta valmis
— ja sitte hän pani viulun sinne ja peitti varovasti sen mullalla ja
sammalilla.

Tultuansa kotia näytti hän tyyneltä ja tyytyväiseltä, ja Mali-Oosa,
joka lapsen sydämellisyydellä oli kiintynyt isoisään, iloitsi että hän
pian tulisi entisellensä.

Mutta pian valtasi hänet omituinen levottomuus. Parhaillansa
istuessansa verkkoa kutomassa — se oli nyt hänen lempitehtävänsä —
saattoi hän jäädä istumaan jäykästi eteensä tuijottavana ja ikäänkuin
kuuntelemaan etäistä soittoa.

Ja hän voi nakata kaikki luotansa ja lähti metsään.

Eräänä päivänä hiipi Mali-Oosa jälessä. Hän oli vain lapsi eikä
paljon ymmärtänyt. Mutta hän oli nähnyt ukon nopsin askelin rientävän
Bergoosalle. Korkealle oli hän istunut — juuri siihen, mihin oli
viulun kaivanut. Ja tässä oli hän istunut ja kuunnellut — kuunnellut
jotakin, jota vain hän yksin voi kuulla, kunnes lopulta suuret kirkkaat
kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen poskillensa.

Mutta sitte hän ryntäsi yht'äkkiä ylös — raastoi tukkaansa ja partaansa
kuin epätoivon puuskassa, ja heittäytyi polvillensa, kiemurrellen kuin
mato ja ääneensä huutaen Jumalaa avuksi taistelussa perkelettä vastaan.

Peljästyneenä seisoi Mali-Oosa kuusen takana ja katseli isoisän
surkeata valitusta. Hän olisi niin mielellänsä juossut hänen luoksensa
— mutta oli jotakin eriskummaista, joka pidätti. Hän pelkäsi. Täällä
ylhäällä oli jotakin suurta ja käsittämätöntä, joka hyydytti veren.

Itkien — itse hän ei tiennyt minkävuoksi — Mali-Oosa juoksi suorinta
tietä metsien ja soiden halki kotia.

− − −

Pari vuotta kului, ja Mali-Oosasta kehkeytyi pieni kaunis tyttölapsi.
Mutta hiljainen ja omituinen hän oli. Isä, Olli, ei ollut enää
tullut entisellensä sitte papin käynnin, mutta nyt oli hiljainen
tyyneys saanut hänessä vallan — tyyneys kuin myrskyn jälkeen, joka on
murskannut suurimmatkin laivat hylyiksi ja pirstaleiksi.

Hän puhui vähän tai ei mitään, mutta hänen riemujaan oli kun Mali-Oosa
lauloi värttinän ääressä virttä tai surunvoittoista vanhaa suomalaista
laulua.

Mali-Oosalla olikin heleä ääni. Se oli kuin joutsenten laulu varhaisena
aamuna.

Jussi-vaari oli käynyt yhä omituisemmaksi ja eräänä päivänä hän oli
poissa. Hänet löydettiin Bergoosalta, jonne hän oli viulunsa kuopannut.

Hän kumminkin sai kristillisen hautaamisen ja maisteri Callesson, jota
tänä vuonna olivat kovat surut ja onnettomuudet kohdanneet, puhui
rauhan ja lohdutuksen sanoja haudalla.

Mutta Sigfridin vaimo, lappalainen Ristin, oli toista mieltä kuin pappi.

"Olisipa autuuden saanut, mutta viulu ja soitot vetivät hänet
helvettiin", sanoi hän Mali-Oosalle.

Nuo sanat piintyivät Mali-Oosan muistiin. Pelottavina ja kaamean
selvinä soivat hänen mielessänsä nuo sanat:

"Viulu se oli, joka hänet veti helvettiin."

Hänhän tiesi miten kauniisti isoisä oli soittanut. Täytyihän joko itkeä
tai nauraa aina sen mukaan olivatko säveleet iloisia tai surullisia.
Mutta ainahan ne olivat suloisia ja ihania — eivät koskaan pelottavan
kovia kuin Martti-herran puheet. Oi — kaikki muistui mieleen. Tuo pitkä
kalpea mies, joka oli vienyt rauhan Matatalammelta. Hän miltei vihasi
ja samalla kertaa pelkäsi häntä, sillä hänhän paraiten tunsi tien
taivaaseen ja helvettiin.

Oliko väärin, että isoisä oli soitellut? Voiko kaikkein ihanin ja
hienoin viedä helvettiin?

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi keskustellut. Ristiniä hän
vaistomaisesti kammoksui ja isää, Ollia ei hän kertaakaan ollut
uskaltanut puhutella viimeisinä vuosina. Siksipä hän sulkikin kaikki
omaan poveensa — mutta korvissa soi kumminkin alati: viulu se oli, joka
hänet veti helvettiin.

Huu... puistatti kun ajatteli, että isoisä, kiltti, hyvänsuopa
Jussi-vaari, joka osasi niin kauniisti kertoa Jeesuslapsesta,
paimenista ja viisaista miehistä ja tähdistä, jotka näyttivät tietä
erämaan läpi — että hän olisi joutunut helvettiin. Oi, kyllähän
hän tiesi mitä se oli: Järvi, jossa iankaikkisesti palaa tulta ja
tulikiveä...

Painajaisena nämä ajatukset häntä vaivasivat ja hän muisti, miten oli
nähnyt isoisän ahdistuksessa ylhäällä Bergoosalla ja kuullut hänen
tuskissansa rukoilevan Jumalaa auttamaan perkeleen viettelyksiltä...

Ehkäpä viulu sittekin...

− − −

Ypö yksin oli Mali-Oosalla tapana soutaa Latoniemelle ja istua siellä
pitkän pitkät hetket itseksensä laulellen.

Väliin sattui että Olli, tullessansa metsästys- tai kalastusmatkalta
nähdessänsä tytön siellä istuskelevan, hiipi jälessä. Sillä tuntui kuin
olisi hän tuosta laulusta saanut lohduketta ja lievennystä synkkään
murheeseensa, joka alati häntä ahdisteli.

Mutta Mali-Oosa vaikeni aina isän nähtyänsä, ikäänkuin olisi hän
laulullansa luullut tekevänsä pahaa.

Hän ei järvellä laulellut virsiä tai muita kuulemiansa lauluja, vaan
isoisän soittoja, sellaisina kuin hän ne muisti. Väliin sai hän
vastustamattoman halun laulella näitä säveleitä. Oli kuin niitä olisi
kuullut metsästä ja pienten laineiden lipinästä rantaa vasten. Ja
hänenkin täytyi lauluun yhtyä.

Mutta yksin hänen täytyi olla. Eikä missään ollut niin tyventä, ihanaa
ja rauhaisaa kuin Latoniemellä. Täällä ei häntä kukaan kuullut ja
isoisän soitot, jotka olivat hänet itsensä vieneet helvettiin eivät
täällä voineet muita sinne viekotella. Mutta hänen täytyi niitä laulaa,
vaikkakin se olisi synti, joka vetäisi hänet kadotukseen...



VI.


Puukonsuossa on lähde, josta vesi virtaa neljälle ilmansuunnalle, mutta
siihen ei vettä tule muualta kuin maan alta.

Kesät talvet siitä vesi pulppuilee, ja taikuuksiin perehtynyt Pekka
Matalainen tiesi hyvinkin, mihin tuo lähde kelpasi.

Vihasta ja kiukusta väristen oli hän poikinensa kärsinyt häpeällisen
kirkonrangaistuksen, ja mieli täynnänsä katkeruutta ja kostonhimoa
olivat he palanneet metsillensä.

Mustalais- ja suomalaisveri kuohuivat. Seurakuntalaisten edessä
kärsitty häväistys sai miesten kädet puristumaan nyrkkiin ja huulet
pusertumaan yhteen hillittömästä kiukusta.

Ja syvällä metsän hämärissä kätköissä sommitteli Pekka Matalainen
poikinensa kostotuumia pappia ja hänen perhettänsä vastaan. Kostoa —
kostoa huusi kuuma veri ja kostaa täytyi saada...

Maisteri Callesson kummasteli kovasti, kun hän joulupäivän
ehtoollisvieraitten joukossa havaitsi Pekka Matalaisen. Maisteri
Callesson ei itse puolestaan koskaan ollut päässyt selvyyteen, oliko
hän todellakin tehnyt oikein, poikansa Martinin neuvon mukaisesti
rangaistessansa Pekka Matalaista ja hänen poikiansa jumalattomasta
elämästä ja noituudesta. Mutta nähdessänsä Pekan ehtoollispöydässä,
jossa häntä ei moneen vuoteen oltu nähty vieraana, piti hän tätä
ilahuttavana merkkinä siitä, että Jumala rangaistuksen kautta
oli niin vaikuttanut kovaan mieleen, että Pekka Matalainen oli
kääntynyt paremmalle tielle. Vanhan papin sydän täyttyi ilosta ja
kiitollisuudesta Herralle ja hän kohotti lämpimän, sydämestä käyvän
rukouksen korkeimman puoleen, että hän saattaisi loppuun alkamansa työn
vanhan suomalaisnoidan sydämessä.

Mutta jos maisteri Callesson olisi nähnyt, miten Pekka Matalainen
kirkosta mennessänsä varovaisesti sylki suustaan viinin kostuttaman
ehtoollisleivän ja huolellisesti kääri sen riepuun, olisi varmaankin
hänen luulottelunsa suomalaisen kääntymisestä saanut ankaran kolauksen.

Pekka Matalainen hymähti itseksensä kotiinpäin kulkiessansa. Nytpä
läheni koston hetki Martti-herralle ja maisteri Callessonille.

− − −

Tultuansa kotia, otti Pekka Matalainen varovaisesti esille
ehtoollisleivän ja jakoi sen kahtia. Toisen puolikkaan hän sitoi
jälleen riepuun, mutta toista valmistautui hän heti käyttämään.

Pojat olivat tehneet suuren tulen erään kallion pohjoispuolella
olevasta kuusesta, johon oli kasvanut kiemuroita vasten päivää.

Loihtua lukien otti Pekka Matalainen esille valinkauhan ja pani siihen
lyijyä. Vanhaa runoa laulellen antoi hän lyijyn sulaa, ja kun se oli
juoksevassa tilassa, pani hän ehtoollisleivän kauhaan.

Kärisi ja pieni punaisenkeltainen liekki lekahti.

    "Niinkuin sinä edessäni palat
    Niin tahdon sinun edessäsi palaa
    Phui, phui, phui, sanoi Kristus".

Pekka luki loihdun äänen väräjämättä. Ja tottunein elein kaatoi hän
lyijyn luotikaavuriin, jossa se heikosti sähisten jähmettyi luodiksi.

Pojat olivat seisoneet äänettöminä ja totisina pirtin ulkopuolella ukon
sisällä puuhaillessa. Mutta nyt hän tuli ovelle ja pyysi heitä tulemaan
sisälle.

Hän näytti pientä, harmaata luotia.

"Nyt, Martti-herra, saat maistaa tokko Matalalammin suomalainen voi
pitää papin aisoissa..."

− − −

Pekka Matalaisen oli odotettava kauan ennenkuin tuli torstainen yläkuu.
Sillä sinä päivänä piti tuon tapahtua, jos tahtoi että taialla olisi
tarpeeksi voimaa.

Vihdoinkin tuli tuo soveliaimmaksi katsottu päivä. Oli kulunut
toista vuotta siitä kun Pekka Matalainen poikineen oli kärsinyt
kirkkorangaistuksen, ja pitäjällä tuo oli miltei unohdettu. Ankara
Martti-herra oli palannut Upsalaan, josta hänen ei pitänyt palata
kotiseudulle ennenkuin kantaisi omaa kauhtanaa ja kaulusta yhtä hyvin
kuin maisteri Callesson.

"Kylläpä olet kaukana", mutisi Pekka Matalainen, pirtissä
hääräillessänsä, "mutta et niin kaukana, etten sinua saavuttaisi."

Jo aamulla hän alkoi valmistuksensa. Martti-herralle kuuluneen
sormikkaan ympärille, jonka oli tavannut Ristinin luota, kääri hän
rievun, johon ehtoollisleivän puolikas oli kätkettynä ja teki niin
nuken, jolle mikäli mahdollista koetti saada ihmishahmon. Ja niinpä hän
latasi pyssyn, pannen siihen voimakkaita loihtuja käyttäen varemmin
valainansa luodin ja meni illan tullen metsään.

Pojat tahtoivat mukaan, mutta hän ei laskenut.

"Teillä ei vielä ole kyllin voimaa."

Pekka Matalainen suuntasi kulkunsa Puukonsuolle. Lähteestä tuodulla
vedellä kastoi hän nuken pirun nimessä Martinus Callessoniksi. Ja
luettuansa vielä kuvalle manauksen kiinnitti hän sen lähteen reunalla
kasvavan kuusen runkoon. Hän peräytyi muutaman askeleen, tähtäsi ja
ampui nukkea.

Hän oli pimeässä tähdännyt liian korkealle. Luoti ei sattunut
sydämen tienoille vaan ylemmäs kaulaan. Pekka Matalainen tarkasteli
tyytymättömänä nukkea ja riensi sitte kotia.

Kotiin tultuansa tapasi hän pojat.

"Henkensä pelasti pappilurjus, mutta kyllähän hän tämän jälkeen tulee
vähemmän suurisuiseksi", tuumaili Pekka Matalainen.

Ja niinpä hän meni sisälle levolle.

Mutta pari viikkoa myöhemmin sai maisteri Callesson surusanoman. Hänen
poikaansa, herra Marttinia, oli yhtäkkiä, päivää ennen kuin hänet piti
vihittämän papiksi, kohdannut kova kolaus. Ennen terve ja vankka mies
oli saanut verensyöksyn, ja kun hän lääkärien monien ponnistusten
perästä oli jälleen vironnut tajuihinsa, oli hän mykkä. Hän ei voinut
saada ääntäkään kuuluville.

Mutta pirtissänsä Matalalammella hykerteli Pekka Matalainen
tyytyväisenä käsiänsä...



VII.


Mali-Oosa oli kahdentoista vuotias, kun hänet ensi kerran pantiin
paimeneen.

Oli monena kesänä ollut kovin karhuja liikkeellä, eikä Mali-Oosa, joka
oli pieni ja hento, ollut kovinkaan sopiva paimentytöksi sellaisina
aikoina. Mutta Matalalammen suomalaisista kävi pahoja huhuja ja siksipä
heidän oli vaikea saada paimenta harvalukuisille elukoillensa. Nuorista
olikin pirteissä puute — Mali-Oosa oli ainoa vanhassa tuvassa ja
Uudentalon Ristinillä oli pitkä itsepäinen ja pahanilkinen tytönviikale
nimeltä Marit. Ei ollut muuta neuvoa kuin panna molemmat tytöt yhdessä
karjaan.

Hyvinpä tuo luonnistuikin.

Mali-Oosan oli aina ollut vaikea kärsiä Maritia, ja yleensä olivat
he harvoin tai tuskin milloinkaan leikitelleet yhdessä. Maritilla
oli ilkeä katse väliin loisti ruskeissa äidiltä perityissä
lappalaissilmissä omituinen vihertävä välke. Ja niinkuin Ristin oli
vihannut Eliniä, Mali-Oosan äitiä, hänen kauneutensa vuoksi, niin
näytti viha kulkevan kuin perintönä Maritille, joka vaistomaisesti
vieroi Mali-Oosaa hänen vaalean tukkansa ja loistavan-sinervien
silmiensä tähden.

Metsässä oli molempien tyttöjen pakko oleskella yhdessä, ja vaikkei
ystävyyttä syntynytkään, niin yhteinen vaara ja jylhyys ympärillä
synnytti jonkunlaista tuttavallisuutta.

Kyliltä kerrottiin, että karhu oli repinyt Ensillressä Jon Perssonin
kellokkaan ja pahasti runnellut Edessä Sigfrid Jonssonin hevosta.
Hauskaa ei ollut paimenessa olo tällaisten uutisten kierrellessä.

Sekä Marit että Mali-Oosa olivat saaneet oivalliset tuohitorvet,
pitääksensä niillä karhua loitolla. Sillä tuohitorven vihlovasti
valittava ääni karmii karhun korvia ja ajaa sen käpälämäkeen. Mutta,
jos mesikämmen oli vihainen ja nälkäinen — mitäpä silloin merkitsi
tuohitorven toitotus! Ja mitäpä voisi pari hentoa tyttölasta tehdä
suojataksensa henkensä metsän karvaiselta kuninkaalta?

Kesä kului kumminkin ikävyyksittä ja syksy oli tullut. Mutta silloinpa
sattui tuo kummallinen tapaus, josta vanhukset vieläkin kertovat.

Oli syyspuoli käsissä.

Puissa oli keltaisia ja punaisia värivivahduksia ja lehmänsienet, joita
joukottain nousi metsiin, tarjoten elukoille maukkaita ja ravitsevia
paloja, houkuttelivat lehmiä samoilemaan pitkin metsiä ja antoivat
paimenille oikean koiranjuoksun.

Oli paahtavan kuuma; Briitanpäivä piti puoliaan. Koko aamupäivän olivat
lehmät juoksennelleet sienimässä ja tyttöjen oli ollut vaikea pysytellä
niitä koolla. Lopulta he olivat kaahailleet ne Rötjärniin, jossa ne
olivat saaneet korte- ja vehkakestit ja nyt ne makasivat rauhallisesti
märehtien metsän laidassa.

Tytöt lepäsivät rannalla paistattaen itseänsä auringossa. Mali-Oosa
ehdotti, että käytäisiin uimaan.

Oli lämmin ja vesi houkutteli. Tuossa tuokiossa olivat vaatteet
riisutut. Ja kohta molskuttelivat molemmat tytöntypykät pienessä
lammessa, niin että kirkas vesi tirskui heidän valkoisten alastomien
ruumiittensa ympärillä.

Silloin syntyy yhtäkkiä kauhea melu lehmäparvessa. Lehmät ja vasikat
ryntäsivät eri tahoille, ja lampaat sekä vuohet juoksentelivat
rauhattomasti määkien ympäri kuin olisivat päät olleet pyörällä.

Suuri karhu oli lötköttänyt metsästä ja iskenyt kellokkaaseen...

Herra jesta!

Marit seisoi vedessä kauhun herpaisemana.

Hänen laihanhoikka ruumiinsa vapisi kuin vilutaudissa ja silmät
kiiluivat hurjan pelokkaina rantaa kohti...

Mutta toisin oli Mali-Oosan.

Hän näki vain kellokkaan, Raitikin makaavan vavahdellen ja ammuen
karhun tukevissa kämmäköissä. Se oli hänen lehmänsä — hänen oma
lehmänsä, jonka hän oli saanut, sen vielä ollessa pieni vasikka.

Ja hetkistäkään epäilemättä, hän ryntäsi ylös Raitikkia pelastamaan.
Alastomana hän juoksi ja sai käsiinsä tuohitorven, joka oli rannalla.
Suoraa päätä karhua kohti hän juoksi ja löi sitä torvella kuonolle,
niin että torvi kimahti kappaleiksi.

"Menes, menes, kaunis poika", hän huusi puoleksi kiukuissaan, puoleksi
toivottomana. "Menes, menes poikaseni! Meill' on sama tie, mutt' ei
sama ruoka."

Karhu, joka niin säälimättömästi ja hölmistyttävällä tavalla oli tullut
häirityksi hommissansa, päästi lehmän, joka värisi sen voimakkaan
pitelyn johdosta, ja hetkisen näytti siltä kuin se tytön rohkeasta
yrityksestä olisi säikähtynyt niin, että tuumailisi laukata metsään.
Mutta samalla se ilkeästi möristen kohosikin takakäpälilleen ja meni
pientä alastonta tyttölasta kohti, joka seisoi sen edessä niin pienenä
ja hentona, turvattomana ja suojatta, kädessänsä risainen tuohitorvi.

Silloinpa tuo ihmeellinen tapahtui. Mali-Oosa ei väistynyt mörähtelevän
karhun tieltä. Ei pelko, vaan joku omituinen tunne, jota hän ei
käsittänyt, puudutti hänen jäsenensä. Pienenä hennon hinteränä hän
seisoi alastomuutensa puhtaassa viattomuudessa. Ja yhtäkkiä kuin
taivaan johdatuksesta, alkoi hän laulaa virttä, jonka oli äidiltänsä
oppinut ollessansa vielä pieni. Ja hänen äänensä ei vavissut pelosta,
vaan kaikui kirkkaana ja puhtaana Jumalan suuren temppelin pilarein ja
katon välillä, salolla:

    Mun vaatteen riisutaan,
    Mun syntin haudataan
    Jeesuksen haavahan;
    Niin muuttuu raihnaisuuten'
    Suurehen kirkkauteen,
    Kun nousen haudastan.

Metsässä oli hiljaista ja juhlallisen totista ympärillä ja säveleet
kajahtelivat vuorien välissä.

Karjuva karhu pysähtyi. Muutaman askeleen päähän tytöstä se seisahtui
kuin sävelten lumoamana. Pyöritellen suurta, karvaista päätänsä edes
takaisin seisoi se hetkisen, mutta kääntyi äkisti ympäri ja pötki
metsään.

Kauhun lamauttamana seisoi Marit vedessä ja katseli sekä kuunteli,
miten kaikki tapahtui ja hänen kertomuksensa siitä pitäjää kierteli.



VIII.


Kerran kun isä, Olli, oli tavannut tyttönsä Latoniemellä, jossa
hänellä oli tapana istuskella ja laulella isoisän soittoja, oli
Mali-Oosa ryhtynyt hänen kanssansa juttelemaan Jussi-vaarista ja hänen
viulustansa. Monta kertaa oli hän aikonut siitä puhua Ollille, mutta
tämän ankara juro olento oli hänet siitä pidättänyt. Mutta itse hän oli
paljo sitä aprikoinnut, ja mitä vanhemmaksi hän tuli sitä varmemmiksi
muodostuivat mietiskelyt.

Nyt hän oli neljäntoista vuotias. Hän oli uhkeakasvuinen ja kehittynyt
kuin täysikasvuinen nainen, huolimatta pienirakenteisesta ruumiistansa.
Ja pienessä kodissa oli hän nyt kuin emännän sijainen.

Olli oli käynyt harmaaksi ja kumaraiseksi, vaikka hän olikin vielä
parhaassa ijässään, ja hänen mietiskelynsä, jotka Martti-herran
tuomiopäiväsaarnat olivat saaneet hereille, eivät antaneet rauhaa,
vaikkakin ne nyt olivat saaneet tyynemmän ja hiljaisemman muodon.

Viimeksi kuluneena vuonna, nähdessään Mali-Oosan puuhailevan kotosalla
samoissa askareissa kuin muinen Elin, ja huomatessansa hänen vähitellen
kehittyvän neitoseksi, oli synkkyys mielestä jonkun verran alkanut
haihtua. Mali-Oosan tullessa vanhemmaksi, syntyi heidän välillensä
jonkunlainen sanaton tuttavallinen suhde. Usein sattuikin, että
hän lauleli isoisän soittoja kotona. Hän oli itse tehnyt sanojakin
säveleisiin, niin että niistä tuli oikeita lauluja. Olli ei häntä
nuhdellut näiden laulujen laulamisesta — päinvastoin tuntui siltä kuin
hänellä olisi ollut niistä huvia ja lievikettä.

Oli kaunis ilta aivan juhannuksen jälkeen. Järvi lepäsi tyynenä ja
hiljaisena kuin kuvastin, Ollin tullessa soutaen Latoniemen ohitse.

Hän oli ollut järven eteläpäässä pyydyksiä laskemassa, sillä oli
käsissä aika, jolloin oli tapana saada kaloja.

Soudellessansa kuuli hän Mali-Oosan niemennenässä laulelevan. Hän
suuntasi veneen maalle käsin. Siinä hän istui kyykyllänsä kivellä ja
aurinko leikitteli vaaleilla kutreilla. Kun hän kuuli airojen loiskeen
huiskutti hän liinaansa.

Olli souti rantaan ja nousi maalle. Mali-Oosa ei antanut häiritä
itseänsä. Hän istui ja lauloi — lauloi — lauloi vain itseksensä
omituisia säveleitä, niin että säveleet kevätjoutsenina liitivät yli
kirkkaan vedenpinnan uinaileviin metsiin.

Olli oli istahtanut kappaleen matkaa metsämaan taa ja kuunteli. Hänen
mielensä kävi aina niin kummalliseksi kuullessansa Mali-Oosan laulavan.
Oli kuin olisi tuntenut helvetin liekkien sammuvan ja olisi pilkistänyt
vilaus taivaan suloisuutta. Oli jotakin sydämen syvyyksissä, joka
lauloi armosta ja sovituksesta. Hän ei rohjennut kokonaan kuunnella
tuota laulua, sillä Martti-herran oppi helvetin liekeistä oli
ainaiseksi sokaissut hänen henkisen näkönsä.

Mutta sittekin — jos ne onnettomuudet, jotka ihmisiä kohtaavat ovat
vain Herran kurituksia heidän ja heidän isiensä pahojen tekojen tähden
— mitä pahoja töitä olivat sitte pappi, maisteri Callesson ja hänen
poikansa tehneet, kun korkeimman rankaiseva käsi niin kovin heihin
sattui.

Ehkei Martti-herra ollutkaan oikeaoppinen?

Ollia puistattivat omat ajatuksensa ja hän risti kätensä, pyytäen
hiljaisessa rukouksessa anteeksi...

Mali-Oosan laulu oli vaiennut.

Tyttö istui rannalla katsellen kaihosta palavin silmin järvelle...

"Olet jumalalta saanut suuren lahjan, Mali-Oosa. Tuntuu kuin
lohdutukselta ja siunaukselta kuulla sinun laulavan."

Olli puhui hiljaa ja epäröiden, ikäänkuin pelkäisi omia sanojansa.

Mali-Oosa kääntyi ja katsahti isäänsä...

Aurinko, joka lekotteli Bergoosan korkeimmalta kohdalta, lähetti
punakellertävän juovan Mali-Oosan vaaleiden kutrien läpi. Oli kuin
hänen päänsä ympärillä olisi ollut pyhimyksen kirkas kehä. Ja Olli
huomasi ensi kerran, miten kaunis hänen tyttärensä oli.

Hänestä tuntui niin kummalliselta. Niin äänetöntä ja hiljaista oli
kaikki ympärillä. Kaikki henki rauhaa ja iloa. Lapsi tuolla, eihän hän
oikeastansa enää ollut lapsi, vaan nuori nainen, hänhän oli Jumalan
lahja — oli hänen lohdutuksensa, apunsa, apunsa ja tukensa. Ettei
hän sitä ennen ollut nähnyt! Jumalan armohan se oli — Jumalan armo
syntisille, josta hän osalliseksi oli tullut... Oli olemassa armoa —
suurellekin syntiselle armoa. Ja sädekehä Mali-Oosan pään ympärillä
tuntui hänestä korkeudesta annetulta merkiltä, että Elininkin osaksi,
hänen vaimoraukallensa, joka itse oli etsinyt surmaansa, oli tullut
sama armo...

Mali-Oosa lopetti hiljaisuuden.

"Vai uskotte niin, isä", hän sanoi hiljaa ja miettiväisenä. "Niin,
kyllähän itsekin tunnen sen olevan suuren ja ihanan Jumalan lahjan."

"Mutta isä! Sanohan minulle", tokasi hän äkisti huolestuneella äänellä,
"ei suinkaan ollut oikein mitä Ristin sanoi isoisästä?"

"Mitä tarkotat tyttö?"

Olli katsoi puolittain kummastellen, puoleksi huolestuneena Mali-Oosaan,
joka yhtäkkiä oli käynyt innokkaaksi ja levottomaksi.

"Hän sanoi, että viulu veti hänet helvettiin."

Mali-Oosa puhkesi itkuun...

Syntyi pitkä äänettömyys. Ristiriitaiset ajatukset pyörivät Ollin
mielessä. Pitkien vuosien helvetintuskiin oli tänä iltana ensi kerran
pilkistänyt toiveen ja ylhäältä tulevan valon säde. Mutta tuliko se
ylhäältä! Eikö se ollut perkeleen pimitystä, että hän joutuisi pois
oikeasta uskostansa? Mitä hänen piti uskoa — mikä oli oikein ja mikä
väärin?

Mali-Oosan neitseellinen ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, ja Olli istui
kömpelösti silitellen hänen vaaleata kähäräistä tukkaansa. Tuntui kuin
olisi hän kuullut oman äänensä unessa, kun hän alkoi puhua. Sanat häntä
karmivat, sillä ne olivat aivan päinvastaisia kuin hänen tähänastinen
ajatussuuntansa ja uskonsa, mutta ne antoivat hänelle itsellensä niin
eriskummallisen levon ja rauhan tunteen.

"Ei kukaan ihminen voi toista helvettiin tuomita. Ja jos isä syntisin
soittoinensa tietämättänsä soitteli jonkun väärille teille, niin hän
katkerasti sitä katui. Kyllähän on totta, että hän oli kovin kiintynyt
viuluunsa, ja että hän siten kovin teki syntiä Jumalan ensimäistä
käskyä vastaan. Mutta Jumala armahtaa syntisiä, ja minä uskon ettei isä
viulun tähden kadottanut armoa."

Olli puhui epävarmasti ja soperrellen.

"Uskotteko isä, että viulunsoitto oli syntistä? Eikö sekin ollut
Jumalan lahja — ja ettekö tuntenut miten isoisän soitto oli
lohdutukseksi ja siunaukseksi, kun murhe pyrki painamaan?"

"Mutta Martti-herra sanoi sen olevan pelkkää perkeleen soaistusta ja
soiton olevan saatanan työtä."

Mali-Oosa istui pitkän aikaa aivan äänettömänä. Joukko ajatuksia tunki
vastustamattomasti hänen mieleensä ja hän tunsi, ettei hän kaikkia
voinut selvittää.

Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä jotakin varhaiselta lapsuutensa
ajoilta — kuva, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa.

Ylhäällä Bergoosalla hän oli nähnyt isoisän Jussin istuvan ypö yksin,
kuunnellen jotakin, jonka vain hän voi kuulla. Hän istui juuri siinä,
mihin oli kuopannut sydämensä aarteen, viulunsa.

Oi, nytpä hän ymmärsi, mitä ei voinut yhdeksän vuotiaana käsittää.
Viulua hän oli kuunnellut... Hän istui korvessa ja kuunteli, miten
vanha ystävä, jonka papin ja oman mielenrauhansa tähden oli kuopannut,
soitteli vanhoja säveleitä vanhan kiusatun sydämen lohdutukseksi ja
lievikkeeksi. Ja siellä isoisä lopulta olikin saavuttanut rauhan...

Hän oli näyttänyt niin tyytyväiseltä ja onnelliselta viulun soittoa
kuunnellessansa. Mutta sitte oli papin helvetinsaarna juolahtanut
mieleen — ja sitte oli ahdistus saanut vallan. Silloin oli hän
toivottomana raastanut tukkaansa ja partaansa ja väännellyt itseänsä
kuin maassa matonen...

Mali-Oosa tunsi kuohuvansa vihasta. Pappi ankaroine oppeineen oli
vienyt hengen isoisältä. Pappi oli anastanut parhaan isoisän elämästä
ja tehnyt hänestä hourapäisen...

Notkeana hän ponnahti ylös:

"Isä! Ei isoisä tehnyt sellaista suurta syntiä, jolle ei ole
anteeksiantoa. Suuremman synnin teki se, joka pakotti hänet kuoppaamaan
maahan Bergoosalle parhaan osan itsestänsä."

Olli oli itse istunut ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta ne kulkivat
hitaasti, ja nyt kun hän kuuli tytön sanat, ei hän niitä ymmärtänyt.

Hiljaa hän meni veneen luo ja lykkäsi sen vesille. Mali-Oosa hyppäsi
veneeseen ja istui perään.

Nyt hän äkisti näytti niin iloiselta, että oikein ympärille säteili.

Isä ei voinut käsittää mikä hänen oli. Hänhän vielä äsken oli niin
totinen.

Mutta tuon ikäiset tytöthän ovat niin oikullisia...



IX.


Vaikeaksi ja vakavaksi koettelemuksen ajaksi olivat viimeksi kuluneet
vuodet käyneet maisteri Callessonille ja hänen perheellensä.

Ensin oli hänen poikaansa Marttiniin merkillisellä tavalla sattunut
Jumalan ankara käsi, kun hänestä oli tullut mykkä, tavalla, jota
ei kukaan lääkäri voinut selittää eikä parantaa. Ja sitten oli
onnettomuuden isku toisensa perästä seurannut.

Ei kesääkään kulunut suden tai karhun kaatamatta pappilan karjalaumaa,
ja viiden vuoden kuluessa oli tuli kahdesti raivonnut pappilassa.

Pieni hyväsydäminen pappi, joka kaikessa näki kohtalon sallimuksen,
alistui nöyränä Herran rangaistukseen. Mutta hänen hiuksensa olivat
vaalenneet ja selkä oli käynyt kumaraiseksi, silmät himmeiksi.

Pitäjillä kulki omituisia huhuja. Sanottiin Pekka Matalaisen
lähettäneen noidannuolen, joka oli tehnyt Martin koko eliniäksensä
vialliseksi. Sanottiin Pekka Matalaisen poikinensa noituneen pappilan
tuleen ja samaten nostattaneen karhut pappilan karjan kimppuun.

Kerrotuinpa varmana asiana Pekka Matalaisen kerran ollessansa
Sundsvallissa, saatuansa viinaa eräältä porvarilta juovuspäissänsä
kehuneen, että hän "voisi ampua noidannuolen itse Callessoniin, jollei
tällä alati olisi kaulassansa tuo kirottu kaulus".

Huhut olivat kyllä tulleet maisteri Callessoninkin korville, mutta
hän ei niihin kiinnittänyt huomiota. Hän ei voinut uskoa tuollaisiin
perkeleen ja hänen liittolaistensa yliluonnollisiin tekoihin.

Mutta toinen ajatus johtui maisteri Callessonin mieleen, ja se teki
hänet syvästi katuvaiseksi ja onnettomaksi. — Hän ei itse ollut uskonut
noituuden ja loihtujen mahdollisuuteen ja kumminkin hän oli suostunut
niistä tuomitsemaan rangaistusta.

Pekka Matalaista ja hänen poikiansa oli tuomittu väärin, ja tätäpä
Herra ankarassa vanhurskaudessansa nyt rankaisi.

Mielellänsä olisi maisteri Callesson tahtonut tavata suomalaisia,
pyytääksensä heiltä anteeksi, mitä vastoin vakaumusta, seuraten vain
lakia kirjaimellisesti, oli antanut heidän kärsiä.

Mutta aniharvoinpa näkyi suomalaisia kirkolla. Ja eräänä päivänä
kerrottiin Pekka Matalaisen teljenneen pirttinsä oven Matalammilla
ja poikinensa lähteneen tallustelemaan Jämtlantiin ja Lappiin käsin.
Ehkeivät he koskaan palajaisi.

Maisteri Callesson suri vakavasti, ettei ollut saanut tilaisuutta
millään tavoin hyvittää sitä vääryyttä, minkä katsoi tehneensä noille
kolmelle suomalaiselle.

Kun senvuoksi Olli tuli kirkolle Mali-Oosan kera, jonka nyt piti käydä
rippikoulua, piti maisteri Callesson tätä tilaisuutena, jossa voisi
jollakin tapaa sovittaa Pekka Matalaiselle tekemäänsä vääryyttä,
tekemällä hyvän työn Pekan veljenpojan tyttärelle.

Hän pyysi senvuoksi Mali-Oosaa pappilaan asumaan ja lupasi hänelle
elannon siksi aikaa kuin hän valmistuisi menemään ensi kertaa
ehtoolliselle.

Tarjous otettiin tietysti suurella kiitollisuudella vastaan. Olli
oli liikutettu papin hyvyydestä ja piti tapausta uutena Jumalan
armonosotuksena.

Aina siitä asti kuin oli keskustellut Mali-Oosan kanssa Latoniemellä,
oli Olli saanut uutta voimaa ja elämänhalua. Hänestä tuntui kuin
veteliä soita kaalaavasta, joka rupeaa tuntemaan kovaa pengertä
jalkojensa alla. Hän voi nyt ryhtyä entiseen tapaan töihin ja tuo
polttava kalvava pelko, joka alituisesti ennen oli häntä kiusannut
ja saanut hänet päiväkaudet kärsimään kauheita sieluntuskia ja yöt
näkemään järisyttäviä painajaisunia, oli nyt kadonnut ja sen sijalle
oli tullut sarastava ilon ja toivon tunne.

Hänestä tuntui vaikealta jättää luotansa Mali-Oosa, mutta papin
osottama ystävällisyys, kun hän tarjosi köyhän suomalaisen tyttärelle
kodin pappilassa, täytti Ollin sydämen ilolla, joka osaltansa lievensi
eron katkeruutta...

− − −

Miellyttävällä olennollansa, kauniilla äänellänsä ja säteilevällä
nuoruuden kauneudellansa voitti Mali-Oosa heti papin ja papin rouvan
suosion.

Tuntui kuin olisi hänen mukanansa auringonsäde tullut huoneeseen
kaikkien niiden surujen ja koettelemuksien jälkeen, jotka olivat
viimeisinä vuosina kohdanneet. Ja maisteri Callesson, joka piti
tytön kasvatusta katumuksentekonsa täyttämisenä, ei tyytynyt vain
siihen niukkaan kristinopin opettamiseen, joka oli tarpeen "ripille
pääsemiseen" vaan koetti jakaa hänelle mahdollisimman paljo tietoja.

Ei hänen vaivannäkönsä ollutkaan turhaa, sillä Mali-Oosa oli
ihmeteltävän oppivainen ja luki ihastuksella kaikki, mitä maisteri
Callesson vain antoi hänen käsiinsä — vieläpä enemmänkin.

Hänestä tuntui kuin olisi joutunut aivan uuteen maailmaan. Erämaan
yksinäisyys oli ennen ollut hänen ainoana seuranansa. Hän ei juuri
koskaan ennen ollut muiden kuin sukulaistensa seurassa. Pari
kertaa ennen hän oli kyllä päässyt mukaan kirkolle — kerran jouluna
ja toiste markkinoilla. Mutta mitä silloin oli nähnyt oli miltei
pelottanut häntä. Ja hän oli tuntenut ikäänkuin suurelta helpotukselta,
päästyänsä yksinäisyyteen ja ollessansa taas tavallisessa hiljaisessa
ympäristössä.

Nyt sitävastoin tuntui hänestä kirkon tienoo aivan toisenlaiselta kuin
ennen.

Ja ihmisetkin olivat aivan toisenlaisia nyt kuin silloin.

Markkinamatkalta muisti hän vain juopuneita talonpoikia ja lappalaisia
kirjavassa sekamelskassa huutaen ja remuten parveilevan Sundsvallin
ja Hernösandin kauppiaiden ympärille, jotka viinan runsaasti
virtaillessa huutaen kehuskelivat tavaroitansa, jotka olivat tuoneet
täyteensullotuissa kuormareissänsä.

Se oli ollut Mali-Oosasta kamalaa ja pelottavaa.

Kauniimpaa oli jouluna ollut. Kynttilät olivat valaisseet niin
kauniisti pienessä kirkossa ja kansa oli laulanut vanhaa jouluvirttä:

    "Lapsi syntyi Betlehemis
    Siit iloitaan Jerusalemis."

Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta nyt eli hän todellisuudessa.

Useiksi kuukausiksi piti hänen jäädä tänne kylään ihmisten pariin,
joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, mutta jotka olivat
ystävällisiä ja hyviä hänelle. Ja hänen piti oppia näkemään ja
ajattelemaan toisin kuin ennen — ymmärtämään paljon, mikä ennen oli
ollut epäselvää.

Elämä näytti hänestä rikkaammalta ja valoisammalta kuin ennen. Ja
hänen povessansa oli jotakin — ääni, jota hän ei oikein ymmärtänyt —
joka sanoi, ettei erämaan yksinäisyys ollut suurin onni — ettei korpi
koskaan antaisi hänelle sitä mitä tietämättänsä kaipasi...



X.


"Tytössä on jotakin omituista", sanoi maisteri Callesson, joka oli
hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä.

"Mali-Oosa ei ole muiden tyttöjen kaltainen", sanoivat talollisten
pojat, jotka olivat hänen rippikoulutovereinansa.

"Kyllä kuuluu, että Mali-Oosa laulaa", kuiskaili kirkkoväki, kun
pyhäisin hänen heleä äänensä kaikui temppelissä yli kaikkien muiden.

Mutta Mali-Oosa ei kuullut, mitä väki ympärillä sanoi. Sillä hänen
povessansa kuohui ja kohisi elämää, niin monia uusia ajatuksia ja
tunteita, ettei hänellä ollut juuri aikaa ja halua puuttua ihmisten
juttuihin. Uusi elämä oli antanut hänelle paljon sellaista uutta, jota
hän ennen ei ollut uskonut eikä aavistanut.

Hän oli vain viidentoista vuotias, tullessansa maisteri Callessonin
luokse, mutta salojen luonto oli tehnyt hänen mielensä raskaammaksi
kuin sen ikäisenä on tapana, ja hän tunsi itsensä lukutoverejansa
vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.

Juhannusaattoiltana piti heidän "seisoa kirkon käytävällä" ja
juhannuspäivänä heidän piti päästä ripille.

Eräänä iltana paria päivää tätä ennen, kun maisteri Callesson päivän
työn päätettyänsä istui työhuoneessansa piippua poltellen, koputti joku
ovelle.

"Sisään!"

Mali-Oosa astui sisälle kainona ja ujostelevana. Hän jäi äänettömänä
pitkäksi aikaa ovelle seisomaan.

"No no, rakas lapseni, tule peremmälle; Mikä sinun tänään on kun näytät
niin huolestuneelta?"

Maisteri Callesson puhui hiljaa ja lempeästi kuten tavallisesti
rakkaimmalle rippikoululapsellensa.

Hänellä oli tärkeätä puhuttavaa. Ja hän näytti kiihtyneeltä.

Maisteri kuunteli hyväntahtoisena. Ja niinpä hän kertoi kaikki mitä
mielessä oli piillyt ja mitä hän lapsuudesta saakka oli miettinyt
ja ollut huolestunut — mutta minkätähden sitä hän ei itsekään
tiennyt. Hän kertoi itsestänsä ja elämästänsä, isästä ja isoisästä,
viulunsoittajasta ja miten oli nähnyt hänen ahdistuksensa ylhäällä
Bergoosalla, jossa hän lopuksi yksinäisyydessä oli kuollutkin.

"Enpä tiedä mistä se johtuu", hän lopetti, "mutta en koskaan voi päästä
vapaaksi noista ajatuksista. Tuntuu kuin minun ja isoisän kohtalot
jollakin merkillisellä tavalla olisivat yhdessä. Tiedänhän ettei ole
olemassakaan kohtaloa, vaan että hyvä Jumala johtaa — mutta kun olen
niin omituisen huolestunut. Se on minua kiusannut siitä asti kun olin
tämän korkuinen" — hän näytti kädellänsä — "ja vieläkin se kiusaa. En
saa rauhaa. Naapurin Ristinin sanat: Viulu se hänet helvettiin veti,
soivat korvissani."

Maisteri Callesson istui mietiskellen. Oli totta ettei Mali-Oosa ollut
muiden kaltainen.

Hän tuli ajatelleeksi kertomusta, jonka oli kuullut Lyckselen
tienoilla, metsähisestä, joka oli muuttunut ihmiseksi. Rovasti
Öhrling oli sen kertonut ja itse ollut vakuutettu kertomuksensa
todenperäisyydestä.

Niinpä niin — paljon ihmeellistä tapahtuu saloilla.

Maisteri Callesson hymyili omille ajatuksillensa. Hänhän näki hyvin,
että Mali-Oosa oli tavallinen ihmislapsi, jonka kuitenkin luonto ja
asianhaarat olivat tehneet toisten mittapuiden mukaan kuin muut.

Mutta oikea pieni metsänneito hän silti oli.

Maisteri vilkaisi salavihkaan häneen, kun hän siinä kertoili. Kaunis
kuin pieni kuningatar, huolimatta puutteellisesta pukimestansa ja
sanansa hän sommitteli vallan toisin kuin kylän naiset.

Mali-Oosa puhui yhä edelleen.

"Pastori, olen tuota kaikkea ajatellut. Uskon, että jos äiti ja isoisä
joutuisivat kadotukseen, silloin ei minunkaan kannata käydä ripillä.
Sillä silloinhan on minun kuitenkin mentävä samaa tietä."

Hänen äänessään kuului kuin kylmää uhmaa. Mutta vain silmänräpäyksen
ajan. Sitte hän kumartui ääneensä nyyhkyttäen.

"Pastori — sanokaa — pastori! Ei suinkaan äitiä tuomita iankaikkiseen
kidutukseen sen vuoksi ettei hän sietänyt korven yksinäisyyttä — ja
eihän isoisää tuomittu viulun tähden helvettiin."

Äänessä kuului epätoivoa.

Maisteri Callesson tunsi olevansa vaikeamman tapauksen kanssa
tekemisissä kuin koskaan ennen.

Kauan ja sydämellisesti puhui hän itkevälle Mali-Oosalle. Hän tunsi
povessansa jotakin lämmintä ja lempeätä, eikä hänen mieleensä johtunut
ainoatakaan lain ankaraa sanaa, ainoastaan evankeliumin lempeätä
mieltärauhottavaa palsamia. Hän tiesi puhuvansa lapselle, josta
tiesi ettei se juuri kriitillisimpänä aikanansa ollut saanut haastaa
äidillensä huoliansa, ja hän puhui niin että itsekin lämpeni.

Soitto oli Jumalan eriskummallinen, ihmisten lohdutukseksi ja
virkistykseksi antama lahja, joka muistutti taivaallisia riemuja,
siellä missä iäisesti kuuluisi kultaisten soitinten ääni ja autuaitten
laulu. Ei soitto ole syntiä. Mutta, jos ihmisen sydän niin kiintyy
soittoon, joka kumminkin on maallista, että se vierottaa hänet
Jumalasta, silloin hän tekee syntiä Jumalan ensimäistä ja suurinta
käskyä vastaan: "ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni".
Mutta sillekin synnille on olemassa armo, jos ihminen vain nöyrtyy
Herran edessä.

Mali-Oosa keskeytti.

"Niin, mutta soittohan on Jumalan lahja — onko Jumala siis ollut niin
ymmärtämätön, että on antanut ihmiselle jotakin hyvää, joka hänet voi
Jumalasta vierottaa?"

"Hyvääkin voi käyttää pahuuteen — mutta se ei ole luojan vaan ihmisen
syy. Mutta toivokaamme, että Jumala armossansa on antanut rauhan ja
anteeksiannon sekä äitiraukallesi että isoisällesi. Ukkohan uhrasi
rakkaimman omaisuutensa, viulun, vain siksi, että hän luuli Jumalan
sitä häneltä vaativan. Ja vaikka hän sittemmin silloin tällöin kävi
paikalla, johon oli viulun kuopannut, niin sehän oli ymmärrettävä
inhimillinen heikkous, jota Jumala ei suinkaan tuomitse. Sillä
kaikkihan olemme ihmisiä..."

Pappi vaikeni äkisti. Hänestä tuntui kuin olisi puhunut vastoin omaa
oppiansa ja vakaumustansa.

Varmaankin oli tässä suomalaismetsien tytössä jotakin merkillistä.

Mali-Oosa oli lakannut itkemästä.

Hän nousi seisoallensa ja meni lämpimästi puristamaan maisteri
Callessonin kättä.

"Kiitos herra pastori! Olette tehnyt minulle paljon hyvää, josta Jumala
palkitkoon Teitä!"

Ja sitte hän katosi hiljaa kuten oli tullutkin.

Maisteri Callesson katseli kauan hänen jälkeensä ihmetellen...



XI.


Senvuoksi, että Mali-Oosa asui pappilassa ja että maisteri Callesson
ja hänen lempeä rouvansa Eva pitivät tyttöä kuin omana lapsenansa,
toveritkin kohtelivat häntä jonkunlaisella kunnioituksella, jota ei
köyhä suomalaisen uutisasukkaan tyttö suinkaan muuten olisi saanut
osaksensa.

Tultuansa nuorisoparveen näytti kuin hän olisi sen itseoikeutettu
hallitsijatar.

Ensimäisenä hän oli kaikessa. Maisteri Callessonin opetus oli ollut
erittäin hedelmiä tuottavaa, ja välistä maisteri itsekin hämmästyi
nopeista sattuvista vastauksista. Ja jos oli kyseessä leikki ja
teuhaaminen ei kukaan voinut hänen kanssansa kilpailla.

Mutta välistä hän kävi kovin ujoksi ja kainostelevaksi. Oli kuin olisi
suuri yksinäisyys metsistä käsin häntä huutanut — ja hänet valtasi
omituinen raskasmielinen kaiho, joka voi hänet kesken iloisinta
rallatusta panna hyräilemään surunvoittoista säveltä, joka sai leikkiä
laskevat ja hälinää pitävät nuoret surumielisiksi.

Pitkin pitäjää puhuttiin paljo Mali-Oosan eriskummallisesta
laulunlahjasta.

Ja varmaankin ihmiset menivät mieluummin kirkkoon kuuntelemaan
Mali-Oosan heleätä ääntä kuin kuullaksensa maisteri Callessonin
sydämellisiksi tarkotettuja, mutta silti kuivia saarnoja.

Korkeana ja vahvana kaikui hänen äänensä pienessä temppelissä, ja hän
lauloi riemuiten siitä, että Jumala oli hänelle antanut tämän lahjan
ennen muita ihmisiä, lohduttaaksensa ja tuottaaksensa laulullansa
hilpeyttä.

Rippikoulutovereissa ei ollut ketään, ei edes tyttöjen joukossa, joka
ei olisi pitänyt Mali-Oosasta ikäänkuin hän olisi ollut ylhäisempi
ja parempi, huolimatta siitä, että hän vain oli köyhän suomalaisen
tytär. Ja kun hän juhannusaattoiltana seisoi etumaisena käytävässä
yksinkertaisessa mustassa hameessansa, jonka oli saanut papinrouvalta,
ei ollut ketään, ei toveria eikä seurakuntalaista, joka olisi ollut
pahoillansa siitä, että Mali-Oosa, köyhin kaikista, oli saanut
käytävässä kunniasijan ennen kaikkia pitäjän rikkaimpia talollisten
tyttäriä.

Ja kyyneleet silmissä näki Olli, joka saloilta tallusteli kirkolle
katsomaan tyttärensä ripillepääsyä, mitenkä Mali-Oosaa yleensä
pidettiin suuremmassa arvossa kuin muita.

"Se on armoa", hän mutisi itseksensä, — "pelkkää armoa"...



XII.


Oli ollut tarkotuksena, että Mali-Oosa seuraisi isäänsä Ollia kotiin
heti juhannuksen jälkeen. Mutta kun he jo olivat lähtövalmiina, sattui
että muuan pappilan palvelustytöistä sairastui. Ja Mali-Oosan, joka nyt
oli käynyt ikäänkuin pastorin omaksi lapseksi, täytyi tietysti jäädä
piian tilalle. Eihän hän voinut jättää pastorinrouvaa pulaan — rouvaa,
joka oli hänelle ollut niin hyvä.

Niinpä Olli sai mennä kotiinsa metsille yksinänsä.

Yksin — niin, nytpä vasta hän huomasi miten yksin hän siellä eleli.
Pekka Matalainen poikinensa oli kadonnut Jämtlannin metsiin. Huhut
tiesivät, että he olivat Kallissa alkaneet raivata uutistilaa, ja
luultavaahan oli, etteivät he enää koskaan palajaisi. Velimies Sigfrid
oli lähtenyt säkki selässä kylille pikku kauppaa käymään. Olli
käsitti kylläkin, ettei hän sitä tehnyt niin paljo voitonhimosta kuin
päästäksensä Ristinistä ja likaisesta kodista.

Ristin oli tunturilappalaissukua ja tunturilappalaisnaiset käyvät
vanhempina yhä likaisemmiksi ja riitaisemmiksi. Marttinin käynnistä
Matalalammella johtuva herätys oli kadonnut yhtä äkisti kuin oli
tullutkin, sillä "lappalainen muuttaa nopeasti karvaansa".

Jos Mali-Oosa jäisi kylään — silloinhan hän jäisi enemmän ypösen yksin
kuin milloinkaan ennen. Ja Mali-Oosanhan täytyi jäädä. Hänhän näki,
että tyttö paremmin sopi pappilaan kuin kotia harmajaan Matalalammen
pirttiin.

Jospa Elin olisi elänyt!

Hän tunsi äkisti, ettei ollutkaan niin kovin vanha. Parhaissa
voimissaanhan oli — vasta parahiksi viisikymmentä.

Noista ajatuksista ei hän luopunut — ja niinpä hän eräänä kauniina
päivänä suuntasi matkansa erästä Helsinglannin rajalla olevaa
suomalaista uutistaloa kohti Finnsjöniin. Hän tiesi täällä olevan
lesken, joka hänelle sopi.

Hän kosikin ja sai myöntyvän vastauksen.

Ja sitte mentiin maisteri Callessonin luo kuulutuksen tekoon.

Mali-Oosa oli ihmeissään suuresta uutisesta. Mitään sellaista ei hän
olisi voinut ajatellakaan.

Hänen äänensä oli miltei nuhteleva, kun hän puhutteli Ollia. Ja
tämä tunsi häpeävänsä tytärtänsä, istuessaan lakkiansa hyppysissään
pyöritellen.

"Hm — minusta tuntui että jään niin yksin sinne nyt kun sinä läksit
pois..."

"Mutta minähän tulen takaisin..."

"Hm — hm. Arvelin että sinäkin pian, tuota hm, menet naimisiin..."

Hän silitteli hyväillen tyttärensä kättä kuin olisi pyytänyt anteeksi.
Ja sitte ei siitä asiasta enää puhuttu.

Mali-Oosa jäi pappilaan.

− − −

Kylä ei ollut suuri.

Vain viisi, kuusi naapuria, jotka asuivat etäällä toisistansa.
Pieni valkea kirkko sijaitsi metsikössä kunnaalla Borgsjönin luona.
Muinaisina aikoina oli siinä ollut pakanallisen ritarin linna — niinpä
tarina kertoi, mutta nyt kohosi kristillinen temppeli sen raunioilla.

Aivan kirkon lähettyvillä oli pappila. Ja lähinnä pappilaa oli
suurtilallisen Jon Mikaelin talo.

Mali-Oosa oli ollut kahden Jon Mikaelin lapsen, Olinan ja Antin
rippikoulutoveri.

Olina oli Mali-Oosan ikäinen ja tyttöjen kesken syntyi sydämellinen
ystävyyssuhde, joka ei suinkaan rippikouluajan jälkeen lakannut.

Antti oli kokonaista viisi vuotta Mali-Oosaa vanhempi. Hän oli kookas
ja pulska poika, väkevä kuin karhu ja taitava kaikkeen muuhun — paitsi
lukemiseen. Maan muokkaamisen, eläinten jälkien selvittelemisen
metsässä, linnun ampumisen lennossa — ne hän taisi, mutta lukeminen oli
hänelle kiusan kappale.

Monena vuonna peräkkäin "lähetettiin hänet kotiin" puuttuvan taitonsa
tähden ja Jon Mikael ukko piti sitä pojalle aika suurena häpeänä. Nyt
oli Antti lopultakin päässyt ripille, mutta siitä hänen oli kiittäminen
Mali-Oosaa. Sillä hän oli lomahetkinänsä auttanut kömpelöä poikaa
selviämään Svebeliuksen katekismuksen vaikeatajuisista opinkappaleista
ja hänen yksinkertaisia suoraan asiaan käypiä selityksiänsä oli Antti
paljoa helpommin ymmärtänyt kuin maisteri Callessonin monia oppineita
selvittelyjä.

Mali-Oosalla oli tapana usein käväistä Jon Mikaelin luona kun hänellä
oli vapaata hetkinen. Ja aina hän oli tervetullut vieras. Sekä ukko Jon
Mikael että hänen vaimonsa pitivät tytöstä hänen iloisen olentonsa ja
kauniin äänensä vuoksi, ja Olina sekä Anttihan olivat hänen parhaita
ystäviänsä.

Antti ei juuri ollut monisanainen, mutta kun hän katseli Mali-Oosaa,
paloi silmissä omituinen tuli.

Mali-Oosa oli ollut pappilassa kolme vuotta.

Sattui sitten että karjakoksi aiotulle tytölle tuli este.

Mali-Oosa ja Olina olivat usein jutelleet, että olisi hupaista maata
kesäisin karjamajan parvella, ja nyt oli päätetty, että molempien
tyttöjen piti ruveta karjatytöiksi siksi kesäksi.

Jon Mikaelilla ja maisteri Callessonilla oli yhteinen karjamaja
Bergoosalla ja täällä piti Mali-Oosan ja Olinan olla.

Molemmat tytöt pitivät tuota elämää ihanana. Oli niin kaunista
korkealla kylän yläpuolella. Ja Mali-Oosa saattoi Bergoosan
korkeimmalta paikalta nähdä vanhan suomalaiskylän alhaalta, josta nyt
savu kohosi vain yhdestä ainoasta pirtistä.

Kaihon tunne valtasi hänet väliste istuessansa ylhäällä, missä
oli nähnyt isoisän tuskissansa ja epätoivossa kiemurtelevan ja
katselussansa järvelle, joka lepäsi kuin pienenä sinervänä pilkkuna
metsässä.

Isä raukka — kovin yksinpä hän oli.

− − −

Sattui usein lauantai-illoin, että kylän nuoriso tuli Bergoosan
karjamajalle. Ja silloinpa oli hauskaa. Mali-Oosa ja Olina olivat
pitäjän kauneimmat tytöt — ja senpävuoksi kylän nuoret miehet niin
helposti tänne löysivät.

Monet pyörivät Mali-Oosan ympärillä. Ja hänen olisi vain tarvinnut
ojentaa kätensä, niin olisi joutunut hyviin naimisiin.

Mutta hän ei tahtonut.

"Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin.

Mutta se ei ollut totta. Yhdestä pojasta hän välitti — yhdestä
ainoasta. Suuresta, väkevästä, mutta kömpelöstä pojasta, jonka hän
nopeammin käsittävänä oli johdellut läpi Svebeliuksen katkismuksen
sokkelojen. Tuosta tummasilmäisestä pojasta, jonka silmät voivat puhua
suun vaietessa — rippikoulutoverista Antista.

Hän tiesi poikaa rakastavansa. Hän tunsi tahtovansa kiertää
käsivartensa hänen korkean kaulansa ympärille ja suudella häntä —
suudella häntä ja kuulua hänelle elämässä ja kuolemassa.

Ja hän?

Eipä hän koskaan ollut tytölle puhunut rakkausseikoista. Mutta
katsellut häntä hän oli. Ja hän oli pojan silmistä sen lukenut jo
kauan, kauan sitte. Hän oli sen nähnyt, vaikkei suu sanaakaan virkannut
ja vaikka hän mieluummin tahtoi välttää häntä kuin pyrkiä seuraan...



XIII.


Niinpä kesä kului, ja syksy teki tuloa.

Eräänä päivänä Olina oli mennyt kylään voikantamusta viemään ja piti
jäädä sinne vuorokaudeksi.

Oli kaunis Briitanpäiväilta.

Mali-Oosa, joka nyt oli yksin karjamajalla ja jolla senvuoksi oli
kaksinkertainen työ, oli juuri lopettanut lypsämisen ja istui
kyyristyneenä maitokellarin katolla ja huhuili.

Hänestä oli hauskaa kuunnella oman äänensä paisuvina ja hiljenevinä
aaltoina kajahtelevan vuorien väliä.

Se kuului kuin virren laululta metsässä. Syvänä kolmisointuisena
säveleenä hän huikkaili vanhaa paimenlaulua:

    Ptruu Kirjo,
    Ptruu Karjo
    Ptruu haikia Haluna
    Ptruu Kellokas...

Ptruu Kellokas, vastasi kaiku Konkleveltä ja Hjuloosalta. Ptruu
Kellokas, riemuitsi metsästä, joka seisoi hiljaisena odotellen, pimeän
läpikuultavina harsomaisina usvina kohotessa maasta...

Viimeisten ääniaaltojen vaiettua etäisyyteen, heräsi erämaan kaiku
uudelleen eloon.

Laukaus pamahti. Ja aivan lähellä. Kukahan se mahtoi olla? Mali-Oosa
karahti pystyyn tähystellen metsään sille taholle, josta odotti
metsämiehen tulevan näkyviin.

Eikä hänen kauan tarvinnut odottaa.

Antti tuli metsänreunalta pyssy selässä heilutellen kädessänsä
koppeloa, jonka juuri oli ammunnut.

Tapaaminen tuntui hauskalta, ja Mali-Oosa kiiruhti panemaan pöytään
parhaan minkä taisi, kestitäksensä ystäväänsä ja rippikoulutoveriansa.

Antti istui ja söi hyvällä ruokahalulla. Hän oli samoillut metsiä
aina edellisen päivän aamusta asti. Edellisen yön hän oli nukkunut
Matalalammella — hänellä oli terveisiä sieltä Mali-Oosalle.

Hän oli aikonut täällä tavata Olinaa, mutta nyt sai kuulla hänen
menneen kylään.

"Tyhmästi, että sivuutimme toisemme..."

Antti haasteli lyhyesti ja töykeästi syödessänsä. Ja Mali-Oosa istui
aivan äänettömänä ja vain katseli häntä.

Äkisti tuli joukottain ajatuksia ja tunteita, joita hän turhaan koetti
selvittää. Hän ei kuullut mitä Antti sanoi — katseli vain häntä —
katsoi ja katsoi lempeine, sinisine silmineen, joissa loisti tuli, jota
ei voinut pidättää.

Hän tunsi itsensä samalla niin pieneksi — niin pieneksi ja avuttomaksi
kuin lapsi. Hänellä täytyi olla joku, johon voi turvautua, kiintyä —
niin väkevä ja nuori mies kuin Antti. Eikä vain hänen _kaltaisensa_,
vaan juuri hän, hän eikä kukaan muu koko maailmassa.

Veressä oli kuumetta ja silmät loistivat kosteina.

Antti katsahti häneen — ja tyttö kumartui pöydän yli kasvot polttavan
hehkuvina.

— Mitenkä sinä voit Mali-Oosa? Ethän vain ole sairas?

Antin ääni tuntui levottomalta, ja hän meni hiljaa Mali-Oosan luo ja
laski epäröiden kätensä hänen vaaleille hiuksillensa.

Mali-Oosan ruumis vavahti hillitystä nyyhkytyksestä.

Antti seisoi hämillänsä ja kummastellen. Mutta kun hän näki surun, jota
hän ei käsittänyt painavan tuota pehmoista, hentoa naista, jota hän
rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, niin hänenkin sydämensä
täyttyi. Tuntui kuin siellä olisivat taistelleet syvin suru ja suurin
ilo. Mikä Mali-Oosaa painoi, sitä hän ei ymmärtänyt — hän vain tunsi,
että tämä oli pieni ja heikko, hän itse suuri ja väkevä. Hänen täytyi
lohduttaa ja auttaa.

Ja tietämättä itsekään mistä sanat sai, hän puhui — ensin
lohduttaaksensa surua, jonka laatua hän ei ymmärtänyt — mutta sitte
tuli samalla esille, mitä hän itse oli kantanut niinä kolmena vuonna,
jotka oli Mali-Oosan tuntenut, mutta jota hän ei koskaan ollut
rohjennut muille ilmaista. Hän rakasti Mali-Oosaa. Mutta hän tiesi,
ettei Jon Mikael, niin paljo kuin tytöstä pitikin, koskaan sallisi
poikansa menevän naimisiin köyhän suomalaisen uutisasukkaan tyttären
kanssa. Johan Mikael oli tottunut siihen, että häntä toteltiin, sillä
hän oli pitäjän rikkain talonpoika. Ja hän oli aikoja sitte valinnut
Antille vaimon...

Ei ollut asettumista isän tahtoa vastustamaan. Senpävuoksi Antti olikin
vaiennut. Mitä hän tunsi, sitä ei kenenkään tarvinnut tietää — kaikkein
vähimmin Mali-Oosan. Mutta häntä hän rakasti — häntä eikä ketään muuta.
Ja kyllähän hän sen sittekin tiesi...

Mali-Oosa oli lakannut nyyhkyttämästä Antin puhuessa.

Hän istui kelmeänä ja liikutettuna ja tuijotti jäykistynein katsein
eteensä Antin ohi, joka seisoi alakuloisena, kasvoillansa sellainen
ilme kuin olisi tiennyt tehneensä suuren rikoksen...

Yhtäkkiä kavahti hän pystyyn hurjasti huudahtaen ja kietoi käsivartensa
Antin kaulaan:

Auta minua — pelasta minut!

Hän vaipui pyörtyneenä pojan syliin, ja tämä kantoi hänet hellävaroen
seinään kiinnitettyyn lavasänkyyn.

Oli puolipimeä kuin hän virkosi.

Antti istui sängynreunalla pidellen hänen kättänsä. Mitä oli
tapahtunut? Hän katseli hämmästyneenä ympärillensä.

Sitte hän muisti.

Hän oli nähnyt jotakin kauheata. Hän oli istuvinaan ja laulelevinaan
Latoniemellä. Aurinko paistoi Bergoosan korkeimmalta laelta. Hän
katsahti sinne — ja samalla hän näki isoisän, Jussi-vaarin, verisenä ja
menehtyneenä jättiläismäisenä, nousevan ylös ja viittovan häntä.

Oi, kaikkihan oli vain mielikuvitusta. Mitenkä hän siitä oli saattanut
niin peljästyä.

Antti kumartui hänen ylitsensä.

Miten on laitasi Mali-Oosa?

Hymyillen ojensi tyttö kätensä häntä kohti.

"Antti — tulehan — saat maata täällä, luonani..."



XIV.


Mali-Oosa oli viimeaikoina käynyt harvasanaiseksi ja omituiseksi.
Hänen laulunsa — jos joskus saatiin hänet niitä laulamaan — olivat
kaihomielisiä, eikä auttanut, että maisteri Callesson ja hyvä
papinrouva kaikin tavoin koettivat häntä ilahuttaa.

Talvi kului synkkänä ja kevät tuli, eikä Mali-Oosan mieli vain
näyttänyt keventyvän.

Mali-Oosa oli pyytänyt pastorilta saada tänäkin vuonna olla
karjanhoitajana.

Maisteri Callesson ei olisi tahtonut laskea häntä yksinäisyyteen.

"Sinä olet liiaksi äitisi kaltainen — sinä et siedä salojen
yksinäisyyttä. Mielesi käy synkäksi ja raskaaksi..."

Mutta hän ei ollut antanut perään ja niinpä oli hän saanut luvan mennä
— kumminkin ehdolla, että Olina tulisi mukaan.

Johan Mikaelin luona oli nyt suuret puuhat, sillä siellä valmistettiin
häitä. Talon poika, Antti menisi juhannuksena naimisiin. Oli jo kerta
kuulutettukin.

Miltei koko pitäjän väki oli kutsuttu, sillä suuret häät piti tuleman.
Rikas avioliitto piti solmittaman.

Sekä Jon Mikael että Olina olivat pyydelleet Mali-Oosaa tulemaan
laulelemaan Antin häihin. Mutta Mali-Oosa jyrkästi kieltäytyi. Hänen
piti mennä karjamajalle.

Jon Mikael ei tahtonut mielellänsä laskea lehmiä karjamajoille yhden
paimenen kera. Sanottiin jo nähdyn karhuja, ja mitä tekisi Mali-Oosa,
jos karhu tulisi.

"En pelkää karhua", hän vastasi. "Olenhan jo kerran ennen ollut karhun
kanssa tekemisissä."

"Niin niin", mutisi Jon Mikael. "Karhu kuuluu pitävän kauniista
tytöistä ja laulusta."

− − −

Niinpä sai Mali-Oosa yksin mennä metsään, kun suurtilalla par’aikaa
Antin häitä valmisteltiin.

Mali-Oosa itki painautuessaan saloille. Sillä hän tiesi, mitä ei kukaan
muu ollut aavistanut — jota ei kukaan saanut aavistaa — että hänestä
tulisi äiti.

Hän ei edes Antille ollut sitä sanonut.

Kaikkihan oli hänen syynsä. Hän ei ollut syypää, sillä vapaaehtoisesti
oli hän pojalle antautunut. Ja yksinpä hän onnettomuudenkin kantaisi.

Oi kuinka monta kuukautta levottomuutta ja ahdistuksen tunnetta! Mutta
hän oli pysynyt vankkana. Ei kukaan ollut huomannut mitään. Joskus oli
kyllä sanottu: "Mali-Oosa on tullut niin erilaiseksi viime aikoina?"
Mutta eipä kukaan ollut johtunut epäilemään, mitä oli tapahtunut — ja
mitä vasta tapahtuisi...

Hänhän ei koskaan seurustellut kylän poikien kanssa — vaikka he hänen
kintereillänsä juoksentelivat. "Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin
tuon tuostakin. Ja hänen siveyttänsä ei kukaan rohjennut epäillä.

Siveys — siveys!

Hän nauroi kovaan ja katkerasti. Mitäpä ihmiset siveydestä tiesivät —
ja hyvästä sekä pahasta.

Hänhän tiesi, että sen mitä oli tapahtunut pitikin tapahtua. Eikä tuo
synti ollut eikä väärin.

Hänen laitansa oli sama kuin isoisän ja viulun. Nyt hän ymmärsi, että
heidän kohtalonsa kuuluivat yhteen. Hänen oli pakko soittaa — hän oli
tuon lahjan saanut ja siksipä niin piti tapahtua. Hän itse oli saanut
rakkauden lahjan ja se soitteli vastustamattomalla voimalla hänen
povessansa.



XV.


Juhannusaatto...

Jon Mikaelin talo on täpötäynnänsä meijuja ja kunniaportteja. Viulut
ja huilut vinkuvat, kotitekoinen olut virtoina juoksee ja kaikki on
remuavana riemuna.

Luhdissa karkelottaan vauhdilla ja korkojen kopinalla ja suuressa
tuvassa on katettuna suuri pöytäjono täynnänsä kaikenlaista
jumalanviljaa. Ei sovi kitsastella tänään, kun Jon Mikaelin poika,
Antti, menee naimisiin pitäjän rikkaimman tytön kanssa...

− − −

Mutta Bergoosalla makaa yksinäinen naisraukka, kiemurrellen sielun ja
ruumiin tuskissa.

Hän on Mali-Oosa, joka yksinäisyydessä on tullut äidiksi...



XVI.


Viikkoa jälkeen juhannuksen, kun häät olivat menneet ohi, tuli Olina
karjatuville.

Täällä olivat asiat huonosti.

Mali-Oosa oli niin sairaana, että töin tuskin voi pysyttäytyä pystyssä.
Mikä häntä vaivasi, sitä Olina ei käsittänyt. Sillä Mali-Oosa oli niin
kummallinen. Hän puhui sekavia sanoja ja kulki kuin unissansa.

Alinomaan hän puhui isoisän viulusta. Ja paraikaa kävellessänsä saattoi
hän siepata äkisti Olinaa käsivarresta ja kysyä:

"Sano Olina! Etkö kuule kuinka isoisän viulu soi tuolla Bergoosalla?"

Mutta Olina ei mitään kuullut...



XVII.


No, hälinä syntyi koko pitäjässä!

— Sehän oli vallan kauheata! Kukas olisi sellaista voinut luulla
Mali-Oosasta, siveellisestä kauniista Mali-Oosasta, jolla oli enkelin
ääni kirkossa laulaessansa ja joka ei koskaan ollut muiden kaltainen —
aina parempi, kauniimpi?

Hänet oli vangittu lapsenmurhasta. Ja hän oli syvästi katuen rikoksensa
tunnustanut.

Se oli tapahtunut syyskesällä:

Olina ja Mali-Oosa olivat paimentaneet lehmiä Bergoosalla, korkealla,
missä vanhalla palolla oli hyvä laidun. Juuri tuolla laella olivat
tytöt tavanneet pari kylän poikaa, jotka olivat metsästämässä. Tytöt
juttelivat poikien kanssa ja koirat juoksivat sill'aikaa ympäri.

Silloin alkoi eräs koira kaapia kiihkesti multaa.

Mali-Oosa oli käynyt kalman kalpeaksi ja seisoi kuin kivettyneenä.
Mutta sitte oli hän töytännyt sinne, nakannut koiran syrjään ja ytimiä
myöten vihlovin äänin huutanut:

Anna olla minun lapseni! Älä koske minun lapseeni!

Ja sitte oli hän tiedotonna lyyhistynyt maahan.

Pojat kalvoivat paikkaa ja löysivät Mali-Oosan lapsen vanhan viulun
kappaleiden vierestä...



XVIII.


Niinpä oli Mali-Oosan kuoltava telottajan kirveeniskusta.

Lain mukaan piti hänet mestattaman ja sitte teilattaman, sillä hän oli
kajonnut veriheimolaiseen.

Mutta tuomarit armahtivat häntä nuoruutensa ja suuren kauneutensa
tähden. Teilin ei pitänyt hänen kaunista ruumistansa tekemän
muodottomaksi, mestauspölkyllä kärsittyänsä rangaistuksensa.

Bergoosalle, missä rikos oli tapahtunut, pantiin mestauspölkky. Paljon
kansaa oli kokoontunut ja tunkeili piikkiaidan ympärillä.

Tuolla tuli Mali-Oosa pyövelin taluttamana. Tyyneeltä ja
ujostelemattomalta hän näytti ja katse samoili etäisyyksissä. Hänen
oikealla puolellansa kävi ukko Callesson, kumaraisena ja harmaana.
Hänen oli valmistettava rakkaimpaa rippikouluistansa viimeiselle
vaikealle matkalle. Hänelle tämä oli ollut kova isku, sillä Mali-Oosa
oli käynyt hänelle rakkaaksi kuin tytär.

Vapisevin äänin puhui hän aina viimeiseen asti lohdutuksen sanoja
Mali-Oosalle.

Ympäriltä kokoontuneiden parvesta kuului itkua ja vaikerrusta. Sillä
kaikki pitivät Mali-Oosasta. Ei kukaan voinut auttaa — oli kurjan
kurjaa nähdä Mali-Oosa tässä alennustilassa.

Mutta Mali-Oosa itse ei itkenyt. Hänen ylitsensä lepäsi rauha. Ei
mikään häntä enää ahdistanut Kaikki oli vaipunut unhon mereen.
Ympärillä olevan kansan näki hän kuin sumussa ja papin sanat sekä
kansan valitukset kuuli hän vain kuin etäisen kosken kohinana.

Mutta yhtäkkiä — juuri mestauslavalle noustessansa — heräsi eräs
lapsuudenmuisto.

Hän oli seisovinansa Multasuon metsässä kaikessa onnettomuudessansa ja
alastomuudessansa, ja kuolema, erämaan karvaisen pedon muodossa uhkasi.
Sama tunne kuin silloin valtasi hänet. Ja samalla hän muisti äidin
vanhan virren, joka merkillisellä tavalla oli pelastanut hänet pedon
kynsistä. Kirkkaalla, puhtaalla äänellään alkoi hän nytkin laulaa.
Ympärillä kävi hiiskumattoman hiljaiseksi — vain jokunen nyyhkytys
kuului.

Mutta yli kansan nyyhkytysten ja kuusien huminan kuului sorahtamatta
vahvana ja kirkkaana Mali-Oosan ääni, kun hän lauloi omaa
kuolinvirttänsä:

    Mun vaatteen riisutaan,
    Mun syntin haudataan
    Jeesuksen haavahan;
    Niin muuttuu raihnaisuuten'
    Suurehen kirkkauteen,
    Kun nousen haudastan...



XIX.


Matalalammen suomalaiset ovat jo aikoja sitte hävinneet, ja heidän
muistonsa elää vain tarinoina.

Ja tarinoissa elää Mali-Oosan muisto.

Sanotaan, että jos siihen paikkaan, jossa pahantekijä on surmattu,
kasvaa havumetsää, niin se on merkki, että pahantekijä kuoli
synneissään ja joutui kadotukseen. Mutta jos siihen kasvaa lehtimetsää,
on mestattu saanut korkeimman luona armon.

Siellä, missä Mali-Oosa menetti henkensä, kasvaa nyt rehevä koivikko —
ainoat koko Bergoosalla.

Se on merkkinä siitä, että Jumalan armo on suurempi kuin inhimillinen
oikeus.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN SALO-SUOMALAISIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.