Ilman tietä

By V. V. Veresaev

The Project Gutenberg eBook of Ilman tietä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ilman tietä

Author: V. Veresajev


        
Release date: April 29, 2026 [eBook #78574]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustantaja tuntematon, 1903

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78574

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILMAN TIETÄ ***
language: Finnish



ILMAN TIETÄ

Kirj.

W. WERESAJEW


Suomennos venäjänkielestä





Helsingissä,
Kustantaja tuntematon,
1903.




Kasatkinon maatila, 20 Kesäk. 1892.

On kello kolmen aika yöllä. Vielä nytkin soi korvissani tyttöjen
iloisia ääniä, hillittyä naurua, kuiskeita... Tytöt ovat jo aikaa
sitten menneet pois ja huoneessa on hiljaista, mutta itse ilma juuri
kuin henkii vastaani tuota nuorta, ailahtelevaa iloa, ja minä hymyilen
tahtomattani. Seisoin kauan aikaa ikkunassa heidän lähdettyään.
Aamu jo alkoi sarastaa. Puutarhan pimeissä, kasteisissa tiheiköissä
vallitsi syvä hiljaisuus; jossain kaukana, riihen luona, kuului
koirain haukuntaa... Hiljainen tuulahdus leyhähti, ja lehmuksen
latvasta irtausi pieni, kuiva oksa, joka verkkaan, heilahdellen putosi
lehtikujan käytävälle; märkien pähkinäpensaitten tuoksu virtasi
vastaani. Kuinka ihanaa! Katselen katselemistani, enkä saa sittenkään
kyllääni. Sielun täyttää hiljainen, häirimätön onnellisuus.

Kaikki on niin herttaisen tuttua ympärilläni — puitten hahmopiirteet,
liiterin olkikatto sekä vesitynnyri lehmuksien alla. Enkö tosiaankaan
ole käynyt täällä kolmeen vuoteen? Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt
kaiken tuon eilen, ja kumminkin — miten hitaasti aika on kulunut...

Paljon iloisia muistoja eivät ne tarjoa, nuo eletyt kolme vuotta.
Istua kuurullansa koterossaan ja katsella huolestuneena ympärilleen,
nähdä uhkaava vaara ja tietää, että ainoa pelastus on häviämisessä
mitättömäksi raukeamisessa niin ruumiin kuin sielun puolesta, ettei jää
ihmisestä jäljelle mitään — saattaako semmoisen vakaumuksen varassa
elää? Surullista on tunnustaa, mutta juuri sellaisessa mielentilassa
olin elänyt koko nämä kolme vuotta.

"Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta? Ennemmin olkoon aika
riippuvainen minusta!" Nämä Basanovin [päähenkilö Turgeniewin
romaanissa "Isät ja lapset"] ylpeät sanat johtuvat usein mieleeni.
Siihen aikaan löytyi ihmisiä, Siihen aikaan löytyi itseluottamusta.
Mutta minä näköjäni uskon vain yhteen asiaan — ajan kukistumattomaan
valtaan. "Miksi täytyy minun olla riippuvainen ajasta!" Miksi? Se ei
anna mitään _vastausta_, se sieppaa sinut vain salaa ja ohjaa sinne,
mihin se tahtoo. Hyvä jos tienne, sinun ja ajan, käyvät yhtä suuntaa.
Entä muussa tapauksessa? Ei ole sinulle huojennukseksi, että näet
kulkevasi toisin kuin itse tahtoisit, ei auta, että koko olennollasi
ponnistelet vastaan — aika se kumminkin menettelee kanssasi niinkuin se
tahtoo. Siltä juuri oli minusta tuntunut kaikki nämä vuodet. Raskas,
kuollut ja pimeä aika ympäröi minua joka puolelta, ja minä näin, että
sillä oli pahoja aikeita sitä kohtaan, mikä minulle oli kalliinta, että
se repi maahan koko maailmankatsomukseni, koko henkisen elämäni...

Se, mikä ympärilläni tapahtui, antoi vain tukea sille mielipiteelleni,
ettei pelkoni ollut turha, että ajan valta on peljättävä valta, jota
vastaan ihmisvoima ei mahda mitään. Mikähän ihme lienee niin vähässä
ajassa saanut niin täydellisen, niin yleisen mullistuksen aikaan?
Loistavimmatkin nimet olivat äkkiä tummuneet, ylevimmätkin sanat
olivat muuttuneet joutaviksi ja naurettaviksi, eilisen sukupolven
sijaan oli tullut uusi, ja tuntui vaikealta uskoa, että juuri
eilispäivän miesten nuoremmat veljet tosiaankin muodostivat tämän uuden
sukupolven! Kirjallisuuden alalla oli paraillaan tapahtumassa yleinen
rintamanmuutos, joka kehittyi verkkaan mutta yhtämittaa. Eikä tämä
muutos ollut ainoastaan joittenkin uusien periaatteiden omistamista
— ei läheskään! Asia oli varsin selvä: se oli luopumista, luopumista
joukottain lipusta ja — mikä pahinta — että se tapahtui tiedottomasti.
Kirjallisuus pilkkasi visusti kaikkea mikä menneisyydestä oli hyvää
ja valoisaa, mutta teki sen lapsellisen suorasti, huomaamatta sitä
itsekään ja luuli sillä kannattavansa määrättyjä traditsioneja.
Tahraton lippu, jonka suojassa se ennen oli taistellut, oli aikaa
sitten vaihdettu likaiseen retkuun, mutta siitä huolimatta kantoi se
tätä saastuttamaansa voitonmerkkiä ylpeästi, kantoi riemuiten sitä
juuri kuin sotamerkkiä, jota lukijan oli seuraaminen. Kuollein sydämin,
vailla tulta ja uskoa lausui se jotakin, jota ei kukaan uskonut...

Jännittyneellä tarkkuudella olin seurannut kaikkia näitä muutoksia,
ja minä olin suuttunut ihmiseen, joka niin nöyrästi ja tiedottomasti
kulki, minne aika hänet vei. Mutta samalla en voinut olla huomaamatta
sitä omituista kieroutta, mikä omassa tilassanikin oli vallalla:
koettaissani epätoivoisilla ponnistuksilla pysytelleitä ajan
_yläpuolella_ (juurikuin se olisi mahdollista!), kohdatessaan
epäilyksillä jokaista uutta virtausta, pysyin itse liikkumattomana
kuten kuollut. Oli se vaara tarjona, että muuttuisin joskus ennen niin
"voitonylpeän laivan täysin hyödyttömäksi sirpaleeksi". Minä takerruin
yhä pääsemättömämmin tuohon selviymättömään ristiriitaisuuteen,
tukahutin povessani katkeran itsehalveksumistunteeni ja tulin vihdoin,
kuten sanottu, siihen vakaumukseen, että häviäminen, todellinen
mitättömäksi raukeaminen oli ainoa pelastukseni.

En tahdo ruoskia itseäni, sillä en halua alentua valhettelemaan ja
liioittelemaan, mutta se täytyy minun tunnustaa, että sieluntila
semmoinen kuin minun ei ole omiaan kasvattamaan omanarvontuntoa.
Silmähdät sieluhusi — siellä on niin pimeä ja kylmä, ja niin inhottavan
surkea on pelkosi, jota tunnet ympäristösi suhteen! Ja sinusta
tuntuu, ettei kukaan ennen sinua ole mointa kokenut ja että sinä olet
kummallinen epäsikiö, nykyisen eriskummaisen ja hämärän ajan maailmaan
singahduttama... On, Jumaliste, raskasta semmoinen elämä!... Mutta
minä saavutin vihdoin onnen; ja tasapainon työssä, ja semstwolääkärinä
[vastaa lähimiten kunnanlääkäriä meillä] oli minulla paljon työtä,
varsinkin viime vuotena — raskasta ja vastuunalaista työtä. Sitä juuri
minä tarvitsinkin: kiintyä koko olennollani työhön, _huumautua_ siitä,
unhottaa itseni täydellisesti — se tuli nyt päämääräkseni.

Virkani oli nyt loppunut. Se: päättyi odottamatta ja varsin
kummallisesti. Melkein vasten tahtoani oli minusta tullut jokin
_enfant terrible_ ["hirveä lapsi" — käytetään henkilöistä, jotka
suorasanaisuudellaan tuottavat harmia puoluelaisilleen] semstwoni
piirissä. Upravan (rahatoimikamarin) puheenjohtaja ei voinut kuulla
nimeäni mainittavan joutumatta kovaan mielenkiihkoon. Sitten puhkesi
nälkäkuume raivoamaan; minä taistelin neljä kuukautta yhteen
menoon tyyfusepidemiaa vastaan, kunnes se huhtikuun lopulla kaatoi
minut itsenikin tautivuoteelle, ja kun jälleen tulin terveeksi...
osottaiksen, ettei minua enää tarvittu. Asiat kehittyivät semmoisiksi,
että minun oli pakko pyytää virkaeroa, ellen tahtonut, että minua
syljettäisiin vasten silmiä. Saratovin juttu ei ollut hetikään mikään
yksinäinen ilmaus... Voi, kannattaako noita enää muistella!... Otin
eron ja matkustin tänne... Täällä tahdon unhottaa kaikki!...


26 Kesäk.

Kenties tämä kaikki on vain seurausta siitä elinvoimien
lisääntymisestä, mikä tavallisesti huomataan potilaassa, joka
onnellisesti on voittanut lavantaudin — vielä mitä? Tiedän vain sen,
että olen äärettömästi onnellinen, onnellinen korkeimmassa määrässä ja
oikeastaan ilman mitään syytä... Auringonpaisteisia päiviä, lämpimiä
tuoksuavia öitä, Veeran soittoa — mitä saatan enempää toivoa? En
huomaa, kulkeeko aika eteenpäin vai onko se seisahtanut. Minua ei
kiusaa kysymykset, sielussani on raukaista ja valoisaa. En lue edes
kirjoja päivisin: setäni iso-isä oli hienosti sivistynyt ja paljon
lukenut herrasmies, ja hänen suuremmoinen kirjavarastonsa, jonka
hän jätti jälkeensä, on nyt ladottuna vinnille, jossa hiiret sitä
ruuakseen käyttävät. Siellä vietän tuntikausia järjestellen ja latoen
kirjapinkkoja ja käsikirjoituksia; minua huvittaa uppoutua korviani
myöten tuohon ammoin sitten häipyneeseen elämään, jossa Voltaire
elostelee sulosovussa puhdasoppisten pyhimysten elämäkertomusten
kanssa, Rousseau maaorjuuden puolustajain, "Les liaisons dangereuses"
Tuomas Kempiläisen parissa — elämään, joka on samalla julmaa, naiivia,
nautinnonhaluista ja hempeämielistä.

Natasha on tuonut koko joukon sairaita luokseni. Hän tuntee koko
kylän ihmiset, ja kaikki ovat hänen ystäviään. Hän seuraa minua
kiertokävelyilläni ja auttaa minua lääkkeiden kantamisessa. Hänen
suhteessansa minuun piilee jotakin omituista: hän koko ajan ikäänkuin
tutkii minua, puolittain odottaen minulta jotakin, etsii keinoa
itse lähetäksensä minua. Ehkä toisekseen erehdynkin, mutta kaikissa
tapauksissa — kuinka ihanat silmät hänellä on!

Hänen keskustelustaan leyhii vastaani jotakin hyvin vanhaa, mutta
samalla erittäin hyvää; hän haluaa tietää mielipiteeni talonpoikiemme
maanomistusoloista, minkä merkityksen minä annan lahkolaisuudelle,
pidänkö kapitalismin kehityksen Venäjällä mahdollisena sekä
toivottavana j.n.e. Ja hänen kysymyksistään kuultaa esiin, että
hän varmuudella luulee noiden seikkaan täytyvän suuresti huvittaa
minua. Ja huvittavathan ne, vaikka minun — pysyäkseni totuudessa —
täytyy tunnustaa, että nämä keskustelut ovat minusta aika rasittavia.
Luen vallan mielelläni kirjan, joka esittää jotakin uutta vasta
kosketellussa suhteessa eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että
keskustellaan siitä. Mutta kernaimmin suon kysymyksen minuun ja
seuratovereihini nähden pysyvän kylmänä, teoreettisena kysymyksenä,
joka ei saa liikuttaa mieltämme enemmän kuin kysymys fagocytos-teorian
perusteellisuudesta tai Altmann'in hypoteesin todenmukaisuudesta.
Natasha sen sijaan puhuu kaikesta teennäisellä paatoksella, ja se
saattaa minut pahalle tuulelle. Vastailen vastahakoisesti ja käännän
keskustelun muulle alalle.

Paitsi sitä tuntuu minusta usein puheleminen hänen kanssaan
rasittavalta toisessakin suhteessa: hän tietää että minä olisin ollut
tilaisuudessa jatkamaan lukujani yliopistossa, olisin voinut päästä
hyvään virkaan — mutta antausin sen sijaan semstwolääkäriksi. Hän
kyselee minulta toimistani, suhteestani talonpoikiin ja hän harkitsee
tuolla kaikella olevan syvällisen, siveellisen pohjan. Hänen puheessaan
esiintyivät usein sanat: "velvollisuus kansaa kohtaan", "päämäärä",
"aate". Nuo sanat leikkaavat korvaani kuin tylsän naskalin kirske lasia
vastaan.


27 Kesäk.

Tänään saimme sanomalehtiä asemalta. Koleera raivoaa Bakussa ja etenee
verkkaan mutta varmasti Volga virtaa ylöspäin.


2 Heinäk. k:lo 10 aamulla.

Olen lukenut läpi päiväkirjamuistelmani eilispäivältä... Mahdoin
silloin olla kirkkaan aamun, metsäntuoksua — ja Natashan iloisten,
nuorekasten kasvojen huumaamana. Minä tähystelin Natashaa eilen ja
ajattelin: tuommoiselta on hän näyttävä, kun hän kerran rakastuu. Tässä
ei ollut rakkautta, tässä oli jotakin aivan toista, mutta minä en
huolinut miettiä mitä se oli, tahdoin vain, että nuo iloa säteilevät
silmät olisivat katselleet minua niin kauan kuin mahdollista. Nyt
olen pahoillani ja minua harmittaa: mitä tuosta kaikesta oli hyvää?
Minullahan ei ole muuta tarkoitusta kuin levätä kyllikseni täällä ja
olla mitään miettimättä. Mutta Natasha seisoo edessäni — uskovana,
odottavana...


2 Heinäk. k:lo 11 illalla.

Vihdoinkin pääsi keskustelu välillämme vireille... Jälkeen illallisen
soittivat Veera ja Liida nelikätisesti jonkin Sarasaten sepittämän
espanjalaisen tanssin. Istuin ensinnä salissa ja menin sitten ulos
verannalle. Natasha seisoi nojautuen kaiteita vasten ja katseli
puutarhaan päin. Yö oli tähtikirkas, puutarhan tiheät pensaat
tuoksuivat kasteisina. Pysähdyin ovella ja sytytin paperossin.

Natasha kääntyi ympäri, minun raapaistessa tikulla tulta.

— Äh, sinäkö se olet, Mitja! sanoi hän hiljaa ja ojensi vartalonsa
suoraksi. — Haluatko lähteä puutarhaan?... — Näetkö, kuinka... ihanaa...

Hänen äänensä sakosi, ja näin miten hän mieli kuohuksissa, hypisteli
leninkinsä hihan pitsiä.

Menimme alas puutarhaan ja tulimme kohta lehtikujaan.

— Muistatko, Mitja, alotti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, —
muistatko... sinä lausuit hiljattain, että tieto siitä, ettemme
elä turhaan, tyhjän vuoksi... on parasta mitä elämä voi tarjota Jo
ennenkin? ennen sinun tuloasi, olin paljosi ajatellut samaa asiaa.
Sillä sehän on kauheaa — elää, eikä nähdä mitään edessään, ei tietää,
ketä ja mitä varten elää. Tuo tieto, josta puhuit, on elämän suurin
onni...

Kuljin ääneti hänen rinnallaan ja pureksin huuliani. Povessani syttyi
nurja, vihamielinen tunne Natashaa kohtaan: olisihan hänen pitänyt
vähitellen tulla huomaamaan, että tämä keskustelu oli minusta rasittava
ja vastenmielinen ja että oli turhaa sitä päivästä päivään pitkittää?
Hänen olisi pitänyt sääliä minua rahtusen, ja juuri se, että minun oli
pakko odottaa sääliä ja armahdusta häneltä, joka itse oli vielä melkein
lapsi, vaikutti yhä enemmän mieleni katkeroittumiseen häntä kohtaan.

Natasha vaikeni.

— Olen kuullut, että sinä viime talvena hommailit täällä kylän lasten
kanssa, sanoin hänelle. — Mitenkä sinulta onnistui — oliko hupaista,
miellyttikö sinua se?

— Kyl—lä, vastasi Natasha tapaillen sanoja.

— No, siinähän sinulla on tehtävä. Jos tahdot kokonaan antautua siihen,
niin rupea kyläkoulun opettajaksi. Silloinhan olet kansaa lähellä ja
voit vaikuttaa siihen...

Minä lausuin tämän kuten huono näyttelijä lukee julki pänttäämällä
opitun repliikkinsä, ja minua tympäisi sydämeni sisimpään. Yhtäkkiä
välähti mieleeni: mitähän olisin sanonut hänelle, ellei olisi ollut
tuota kyläkouluopettajatartointa ("todellisen" työn alfaa ja omegaa
meillä), johon tartuin kuin pelastusankkuriin?

Natasha asteli vierelläni pää alas painuneena.

— Hyvä, pikku Natasha, se on tosin vähäpätöinen toimi, sanoin
tuokion vaitioltuamme. — Mutta eihän ihmisen arvo riipu siitä, millä
yhteiskunnan asteella hän on. Siitä on päinvastoin suuria tuloksia...

Tunsin kärsiväni miltei ruumiillisesti: nuohan olivat kaikki paljaita
fraaseja ja vääriä säveliä! Minusta tuntui, että Natasha nyt näki
ihan lävitseni ja samalla olin nyt vasta näkevinäni itseni oikeassa
valaistuksessa, näkevinäni mikä toivoton tyhjyys vallitsi sielussani...


3 Heinäk.

Tänään saimme sanomalehtiä.. Ne avattuani tuntui ikäänkuin tuulahdus
toisesta maailmasta olisi leyhähtänyt vastaani. Koleera leviää
leviämistään, etenee kuni kulovalkea arolla, käsittäen sylihinsä läänin
toisensa perään. Ihmiset pakoilevat sanomattoman kauhun valtaamina,
pakenevat päätäpahkaa, ja kansan keskellä liikkuu tuhoa ennustavia
huhuja. Mutta lääkemiehemme käyvät yksimielisesti ja pelkäämättä
hirvittävän vieraan kanssa taistosille. Kuinka paljon voimaa, kuinka
paljon nuoruutta ja rohkeutta! Oikein sydän lämpenee... Huomenna lähden
Posharskiin.


4 Heinäk.

Olen Posharskissa. Matkustin tänne Natashan seurassa, jolla on
monenlaisia ostoksia täällä tehtävänä. Asunnon saimme Nikolai
Ivanovitsh Likonskijn, Veeran ja Liidan isän luona. Hän on lääkäri,
ja hänellä on suuri praktiikka kaupungissa. Nyt kesän aikana asuu
hän aivan yksin isossa talossaan; vaimonsa ja nuoremmat lapsensa
vierailevat jossakin sukulaisten luona maalla. Nikolai Ivanovitsh
on herttainen ukko, jolla on älykkäät kasvot; hän seuraa yhä
mielenkiinnolla tieteensä kehitystä — minkin vapaan hetken päivästä
viettää hän laboratoriossaan.

Saavuimme tänne perille iltasella, vähän ennen iltasta. Meiltä
lähti heti puhe liikkeelle Nikolai Ivanovitshin kanssa ja minä
kyselin häneltä yhtä ja toista koleerasta. Se saartoi nyt lääniämme
sirpin tavoin, ja paikoittain oli jo yksityisiä taudinkohtauksia
esiytynyt. Täällä Posharskissa ei ollut puutetta lääkäreistä;
mutta sitä tuntuvampi oli puute melkein kaikissa läänin piireissä.
Slesark-nimiseen piirikaupunkiin ei ollut saatu vielä lääkäriä toisella
puolen virtaa sijaitsevaa Tshemerovkan etukaupunkia varten; tässä
osassa kaupunkia asui melkein yksin omaan työväkeä... Huomenna lähetän
hakupaperini sinne.


5 Heinäk. Sunnuntai.

Kaupungin aitauksiin ja lyhtytolppiin on liimattu ilmoituksia,
joissa kehotetaan Posharskin kaupungin asukkaita "ottamaan osaa
tänäpänä kaupungin tuomiokirkossa pidettävään yhteiseen rukoukseen,
jossa anotaan vapautumista koleeraksi nimitetystä ruttotaudista,
ja sen jälkeen astutaan juhlakulussa halki kaupungin". Minä olin
Jumalanpalveluksessa läsnä. Kaikki kadut olivat autioina, mutta
mahdottoman avaran kirkontorin täytti ääretön ihmisjoukko. Itse
kirkkoon pääsemistä ei ollut ajatteleminenkaan. Pääskyset kirmailivat
suhisevin siivin kirkontornien ympäri, auringonsäteet leikittelivät
kullatuilla pyhimyslipuilla, jotka seisoivat nojallaan kirkon seiniä
vastaan, kirkosta kuului veisuuta — hyvin hiljaa. Minä tähystelin
torille kokoontunutta rahvasta... Kenties tuo somannäköinen, kalvakka
tyttönen, joka niin ylpeällä hartaudella pitelee Tihvinin Jumalanäidin
kuvaa, kenties hän samoin kuin tuo lyhytkasvuinen miehen väkkyrä, jolla
on käherä tukka, sekä tuo tutiseva kerjäläinenkin, viikon kuluttua
sortuvat koleeran uhreina...

Ympärilläni puhuttiin kaupungin arkkijerein hiljattain tapahtuneesta
kuolemasta, toimeenpantavasta surukulkueesta j.n.e., mutta nyt
pidettävän rukoushetken tarkoituksesta ei mainittu sanaakaan. Muudan
veitikkamainen sälli vain osotti silmää iskien naapurilleen ohikulkevaa
raihnaista ämmärukkaa ja lasketteli kokkapuheita:

— Tänne olemme kokoontuneet rukouksilla karkoittamaan koleeraa₃ ja
tuossa tulee koleera ihan ilmeisenä!

Kulkiessani tungoksen läpi yhdyin Viktor Sergevitsh Gosteviin. Hän oli
aksiisivirkamiehenä Slesarskiss ja oli saapunut Posharskiin ottaakseen
osaa jonkin aksiisikomitean istuntoihin. Me aloimme vilkkaasti
keskustella. Kerroin hänelle hakeneeni lääkärinvirkaa Slesarskissa.

— Slesarskissa?! huudahti hän hämmästyneenä ja katseli minua silmät
levällään. — Kuulkaa, sähköttäkää heti, että peruutatte hakemuksenne!

— Miksi niin?

— Ettekö ole kuullut, millaisia käsityöläisemme Saretshjessä ovat? He
tappavat teidät vähemmässä kuin kolmessa päivässä, ettette saa aikaa
tehdä ristinmerkkiä.

— Onko kansa tosiaan niin kiihtynyttä?

Viktor Sergejevitsb kohotti olkapäitään ja sytytti vaieten sikarin.
Sitten kohotti hän salaperäisesti kulmakarvojansa, kumartui puoleeni ja
kuiskasi:

— Tiedättekö mitä, nyt olisi paras aika lähettää sinne rykmentti
sotamiehiä, varustettuina kovilla patruuneilla, jotta olisivat joka
hetki valmiina taisteluun. Mutta tiedättehän miten meillä on tavallista
niinkauan kun ei ukkonen jyrise, ei kukaan risti silmiään — sitten
vasta kun hätä tulee, pommitetaan kuvernöörejä sähkösanomilla:
"lähettäkää sotaväkeä!..." Eikähän meillä sitäpaitsi, Jumalan kiitos,
vielä koleeraa Saretshjessä olekaan. Mutta tiedättekö, mimmoisia
huhuja jo on liikkeellä? Sanotaan että juopuneita kuljetetaan väkisin
sairaaloihin ja valetaan siellä kalkkivedellä, kaikki kaupungin kaivot
ovat myrkytetyt, ja tohtorit ovat jättäneet vain yhden puhtaaksi
omaa tarvettaan varten; useat ovat jo omin silmin nähneet, miten
selvällä päivällä terveitä ihmisiä on hakattu rautakoukuilla ja viety
sairashuoneisiin... Eivät he yhtään arkaile, vaan sanovat suoraan: jos
koleera saapuu tänne, niin tapamme tohtorit joka ainoan. Eikä se ole
leikin vuoksi puhuttu! Paras todistus siitä on, ettei kukaan kaupungin
lääkäreistä tahdo tulla Tshemorovkaan.

Kirkon esihallissa näyttäytyivät papit puettuina kultakangaskaapuihin
ja veisuu alkoi äkkiä kuulua kovemmin. Ihmisjoukko alkoi liikkua
ja tehdä ristinmerkkiä, ja pyhimysliput liehuivat rahvaan päitten
yläpuolella. Pieni rupinen koira hiiviskeli kolmella jalalla liikaten
ja surkeasti ulisten ihmisparvien keskellä, ja muudan, jonka ohi se
solahti, katsoi velvollisuudekseen potkaista sitä; koira kellahti
nurin, tuli jälleen jaloilleen ja luikki vinkuen etemmäksi. Kulkue
eteni kaupungin Kremliporttia kohden. [Samaten kuin Moskovalla, on
usealla muulla Venäjän vanhemmalla kaupungilla Kremlinsä, joka on
muusta kaupungista eristetty ryhmä rakennuksia linnoineen, palatsineen,
jota ympäröi torneilla ja sakaroilla varustettu muuri.]

Hyvästi jättäessään kehotti Viktor Sergejevitsh vielä kerran mitä
vakavimmin minua ajoissa peruuttamaan hakemukseni.


8 Heinäk.

Tänään illallisen jälkeen soittivat Veera ja Liida Beethovenin
viidennen symfonian. Kamalaa musiikkia — syvää tuskantunnetta huokuvina
vyöryvät sävelet, kasautuvat tornin korkuisiksi, musertavat toisensa
ja romahtavat nyyhkien kokoon. Kuinka paljon raskasta epätoivoa ne
sisältävät... Minä kuuntelin soittoa ja ajattelin itseäni.

Natasha seisoi verannalla, nojaten kaidepuuta vasten ja katseli
liikahtamatta pimeään puutarhaan päin. Niin, ei hänenkään tilansa ollut
varsin helppo... Minä katsahdin Natashaan ja sydämeni hypähti: kuinka
surullisesti hänen päänsä oli vaipunut alas, kuinka paljon salaista
tuskaa ilmeni hänen olennossaan... Miksikä lieneekään tämä tyttönen
ollut sydäntäni niin lähellä? Minun teki mieli mennä ja puristaa
hellästi hänen kättään. Mutta mitä olisinkaan sanonut hänelle ja mitä
apua olisi säälistäni hänelle ollut? Hän olisi torjunut sen pois
luotaan.

Mutta sävelet itkivät yhä edelleen ja juurikuin puhdistivat ja
syvensivät suruni sielussani. Ja minusta tuntui, että minä tapaan
oikeat sanat...

Läksin ulos verannalle. Oli äskettäin satanut, ja hiljaisuus⁻ vallitsi
märässä puutarhassa; palsamipoppelit tuoksuivat väkevästi. Kuun
vähenevä sakara paistoi kuusten latvojen lomitse, ja kuun yläpuolella
liiteli mustia, hopeahulpioisia pilviä; taivaanlaella himotti
harvakseltaan tähtiä vaalakkain pilvenhattarain läpi.

— Haluatko lähteä soutelemaan, Natasha? kysäsin kotvasen vaitiolon
jälkeen.

Natasha vilkasi nopeasti ylös ja silmäili minua puoleksi hämmästynein,
neuvottomin katsein.

— Kyllä, lähdetään, vastasi hän.

Menimme virralle märkää polkua pitkin.

— Mitenkä virta on paisunut! lausui Natasha hiljaa, ilmeisesti vain
jotakin sanoakseen.

— On. Ja niin hiljaista on kaikkialla. Yö on kokonaan ilman ääniä. Niin
on aina sateen jälestä?

— Tosiaankin! — Natasha seisahtui, kuuntelemaan. Sitten jatkoi hän
jälleen kulkuaan.

Huomasin nyt, että olin pettynyt itseni suhteen: minä en tiennyt miten
alkaa ja mitä puhua.

Istuimme veneeseen ja työnsimme ulos rannasta. Kuu oli peittynyt
pilviin ja oli tullut pimeämpi; notkossa tammilehdon takana huudahteli
haikara valittavasi, kuin olisi sitä yritetty kuristaa. Veneemme solui
ison aikaa eteenpäin meidän puhumatta sanaakaan. Natasha istui jälleen
pää syvään painettuna alas. Pimeiden puitten keskeltä tuli talon pääty
näkyviin, ikkunat olivat kirkkaasti valaistut, ja voitonriemuinen
soitto kaikui mahtavasti yli hiljaisen puutarhan: symfonian loppuosa
oli kuulumassa — se oli itseluottavan elämän voitto kuoleman yli,
totuuden, kauneuden, äärettömän autuuden riemuhymni.

Natasha katsahti äkkiä ylös.

— Mitja! Muistatko minun kerran kävellessämme puistossa kysyneen
sinulta, mihin minun olisi ryhdyttävä? Sinä sanoit silloin, että
antautuisin kyläkouluopettajaksi... Sanopa oikein todenperään: uskoitko
sinä itsekään, mitä silloin puhuit?

Kului muutama silmänräpäys ennenkuin vastasin — en osannut aavistaa,
että hän tekisi minulle niin pistävän suorasukaisen kysymyksen.

— Mitäpä sinulle vastaisin? äänsin viimein. — Josko uskoin, mitä
sinulle sanoin? Niin, Natasha, kyllä uskoin. Mutta... sinä tahdot
kuulla totuuden. Minä näin, mitenkä tarkastelit minua silloin, kun
saavuin tänne, näin että odotit minulta jotakin. Se vaivasi minua
kovasti, mutta minkä minä sille taisin?... Odotit, että minun piti
antaman sinulle ratkaisun elinkysymyksiisi! Rakas, pikku Natasha, sinä
olet erehtynyt. Sanonko, miten olen viimeiset kolme vuotta elänyt?
Tuo työni, "tehtäväni" ei ollut muuta kuin itseni pettämistä; koko
ajan on jokin hellittämätön ääni rinnassani vakuuttanut, ettei tuo
tehtäväni ollut oikea, että on olemassa jotakin paljon tärkeämpää ja
välttämättömämpää — mutta missä? En saata toivoa sitä enää löytäväni.
Voi Jumalani, kuinka raskasta! Elää, eikä nähdä mitään edessään,
harhailla ympäri pimeässä, katkerasti soimata itseään siitä, ettei
ihmiselle ole annettu kyllin voimakasta järkeä, joka hänet johtaisi
oikealle tielle — juurikuin se olisi ihmisen oma syy! aika sillä välin
kuluu kulumistaan...

Sinä luulet minua epäuskoiseksi... Minäkö en usko? Natasha,
ystäväiseni, minä uskon, uskon kaikesta sydämestäni? Rakasta
lähimäistäsi niin kuin itseäsi — korkeampaa käskyä en tiedä. Ilman sitä
tuskin jaksaisinkaa elää. Et myöskään usko minun puhuvan ulkopuolelta
hampaitten. Mutta sinä kaipaat jotakin muuta. Elää toisten eteen, tehdä
työtä toisten eteen — se on liiaksi hapuilevaa. Sinä kaipaat aatetta,
joka täyttäisi elämäsi kokonaan, joka kiinnittäisi sinut täydellisesti
puoleensa ja johtaisi sinut horjumatta päämaaliin. Sinä tahdot, että
minun pitäisi ojentaa sinulle lippu ja sanoa: "tässä on sinulle lippu —
taistele ja kuole sen puolesta!" Minä olen kokenut enemmän kuin sinä,
nähnyt elämätä enemmän kuin sinä, mutta minun laitani on sama kuin
sinun: _minä en tiedä!_ — se on koko kärsimystein ydin.

Natasha istui nojaten kädellä leukaansa ja kuunteli synkästi. Miten
erilainen olikaan hän nyt siihen Natashaan verraten, joka kaksi
viikkoa aikaisemmin istui samassa veneessä ja kuunteli tarkkaavaisesti
kertoessani toimistani semstwolääkärinä! [Vastaa lähimiten
kunnanlääkäriä meillä.] Ja mitä olisinkaan antanut, jotta vain olisin
saanut nuo silmät katselemaan minua yhtä hellästi kuin silloin? Mutta
silloin odotti hän minulta sitä, mikä antaa elämää, ja nyt puhuin
minä kuolemasta, hirmuisimmasta kuolemasta kuin olla voi — hengen
kuolemasta. Ja häpeä minulle, etten pidättänyt itseäni, että puhuin
puhumistani...

Minä sanoin hänelle, että niitä oli paljo, jotka olivat samalla
kannalla kuin minä, että koko nykyinen sukupolvi tuntee samaa kuin
minä: sillä ei ole mitään — ja se on sen kirous ja kauhistus. Ilman
tietä, ilman johtotähteä joutuu se huomaamatta ja auttamattomasti
hukkaan... Hänen tarvitsi vain silmätä nykyajan kirjallisuuteen —
eikö se ollut kuolleitten kirjallisuutta, ruumiskirjallisuutta?
Tiettömyys oli rasittavana taakkana meillä kaikilla, ja turhat olivat
ponnistuksemme tämän ikeen poistamiseksi.

Kaikista mitä puhuin ei Natashalta mennyt sanaakaan hukkaan — hän
tarttui peräsimeen ja pakotti veneen kääntymään. Kuu oli kadonnut ja
mustia pilviä ajelehti taivaalla; oli pimeä ja märkä, ja tuuli tohisi
oudosti puutarhassa. Laskimme maihin uimahuoneen viereen. Nousin
pois ja rupesin kytkemään venettä kiinni. Natasha istui liikkumatta
peräteljolla.

— Minä kumminkin luulen, että sinä erehdyt, lausui hän hiljaisella
äänellä, katsellen pimeässä himmeästi kimmeltävälle virralle päin.
— Onko todellakin välttämätöntä olla noin... aikansa orja? Minä
puolestani luulen, että sinä sovitat koko nykyiseen polveen sen, mitä
vain sinä yksin olet kokenut.

— Jospa niin olisi! vastasin ja kohotin epäilevästi olkapäitäni.

Minä astuin maalle. Natasha istui ennallaan liikkumatta veneessä.

— Etkö lähde kotia? kysyin.

— En, vastasi hän lyhyesti.

Nousin jyrkkää, niljakkaa rantatörmää ylös. Ollessani jo puistossa
kuulin airojen mittamääräistä loisketta: Natasha lähti uudelleen
soutamaan.

Ja nyt on jo tunti kulunut, ja minä istun yhä pöytäni ääressä —
ajattelematta, liikahtamatta. Aivoissani vallitsee toivoton tyhjyys.
Ulkona sataa, pimeä puutarha ryskyy tuulessa ja vesi syöksyrännissä
lorisee surullisen yksitoikkoisesti... Natasha ei ole vielä palannut.


10 Heinäk.

Natasha on kartellut minua kaikki nämä päivät. Yhdymme vain
päivällispöydässä ja illallista syödessä; katseittemme toisiaan
kohdatessa välähtää hänen silmissään jotakin kovaa ja halveksuvaa...
Kernaasti minun puoleltani! Hän tuli luoksesi hartaasti, palavasti
anoen leipää, ja minä — minä laskin kiven hänen ojennettuun käteensä.
Mitäpä muuta hän voisi tuntea minun suhteeni, nähdessään, että minä
olin vielä suuremmassa avuntarpeessa, vielä köyhempi kuin hän?... Ja
ympärilläni on kaikki niin lohdutonta: tuulee kylmästi yhtämittaa,
taivas on pilvessä ja vuodattelee pisaroitaan ihmisparkojen yli.


K:lo 9 illalla.

Pikalähetti toi minulle juuri ikään asemalta sähkösanoman Slesarskista:
kaupunginhallitus ilmoittaa, että minut on valittu virkaan, ja pyytää
minua oitis tulemaan. Jumalan kiitos! Matkustan huomen-iltana.


11 Heinäk. k:lo 12 yöllä.

Niinpä olen nyt Slesarskissa. Saavuin puoli tuntia sitten. Oikea
rottelo kaupungiksi! Hotelleja ei lainkaan, ja minun on täytynyt jäädä
kestikievariin asumaan. Minulle on annettu pikkanen kamari, jossa on
vain yksi ikkuna; siniset, risaiset tapetit, himmeä, vähäinen peili
ja sen alla pöytä, verhona likainen punareunuksinen liina. Halkeimia
puusängyssä peittävät varsin epäiltävät pilkut. Kaikki ympärilläni on
vaipunut syvään uneen, palmukynttilä valaisee valjasti huoneen seiniä,
sammuvasta teekeittimestä kuuluu pitkäveteinen, hiuksenhieno pihinä,
mikä tuontuostakin hetkeksi taukoo, juurikuin kuunnellen, puhahtaa
sitten ja jatkuu taas hienona sihinänä. En saata vielä nukkua — tahdon
muistella päivän tapahtumia...

Viimein menin Natashan luo. Hän oli ikäänkuin tolaltaan joutunut; hän
katsoi arasti minuun — lapsellisen ihastunein, lemmekkäin silmin...
Suljin hänet syliini, ja hän kiersi äkkiä kätensä minun kaulaani ja
suuteli minua kiihkeästi ja tulisesti...


K:lo 3 yöllä.

Minä heittäysin vuoteelle, mutta en voinut nukkua; lukemattomat
pienet elävät karkasivat ruumiini kimppuun. Kaksi tuntia heittelehdin
tilallani saamatta silmiini unta. Päivä valkenee, ja ikkunasta näen
leveän, aution kadun, jonka varrella pienet talot nukkuvat kuolon
unta...

Tahdon vastata vilpittömästi kysymykseen: pelkäänkö minä? En — ja
se tuntuu itsestänikin varsin oudolta... Ennen en voinut mielessäni
kuvitella, miten saattoi elää — vihattuna. Nyt se on minulla varsin
selvillä, ja minä vain hymyilen. Minä olen ikäänkuin muuttunut toiseksi
ihmiseksi: sielussani on valoista ja riemuista, ympärilläni on kaikki
niin kummallisen ihanaa — minä odotan ikävällä työtä ja taistelua.

Ja tuossa, tuossa aamun kylmässä usvassa kohoaa Saretshje... Olenko
minä voittava sen — vai onko se ehkä kukistava minut?


15 Heinäk.

Olen ollut jo kolme päivää Tshemerovkassa. Tässä nyt on se peljätty
Saretshje?... Poikki mäkien ja notkojen kulkevat kadut, kasvaen
terhakkaa ruohoa — ja puistikkoja loppumattomiin! Vaahterain ja
metsäviiniköynnösten katveessa asustavat pienet maaperäiset talot,
kaikissa kolme ikkunaa ja päällä mustuneet lautakatot. Päivisin
vallitsee kaduilla kuolonhiljaisuus ja aurinko paahtaa niitä; avatuista
ikkunoista kuuluu sorvituolien surinaa ja teräksen kalsketta. Laipion
siimeksessä heittävät lapset napua. Joskus, vaikka harvoin, näkee
eronsaaneen virkamiehen tahi reilun seminaarilaisen astuvan virralle
päin uimalakana kainalossa.

Illansuussa muuttuvat kadut eloisiksi. Käsityöläiset lopettavat
työnsä ja työväki palaa kotia tehtaista. Illallisen jälkeen ulkonevat
kaikki kaduille. Sinervään autereeseen kiedotusta kaupungista kuuluu
etäistä humua; kellotapulit loistavat valkoisina ja kirkon ristit
kimmeltävät laskeuvan auringon säteissä. Hämärä tihittyy. Tähän
aikaan päivästä rakastan käyskennellä Tshemerovkassa. Kallellisessa
portissa, riippuoksaisen salavan alla, seisoo neitonen ja, käärien
saalia ympärilleen, kuuntelee mitä nuori käsityöläinen hänelle kertoo;
mielihyvällä silmäilee hänen paljastettua, vaaleatukkaista pientä
päätään ja onnellista, hymyilevää katsettaan, jonka hän tuon tuostakin
luo kavaljeeriinsa. Jossain lähitienoolla ammuu lehmä, ja vehmaasta
puistikosta kuuluu raskasmielisen laulun säveliä... Illan rusko sammuu
Ja kirkkaita tähtösiä syttyy taivaalle; kaduilla on pimeä, mutta
pimeästä huolimatta tuntuu kumminkin elon vaikutuksia, kuulee puhelua,
pidätettyä naisten naurua... Kello yhdentoista tienoissa on kaikki
hiljaista; ei tulen pilkahdusta näy koko Saretshjessä, joka paikassa
nukutaan, ja koirat vain ääneti hiipivät ympäri pitkin autioita katuja.

Asunnon vuokrasin itselleni Saretshjen ulkolaidalla erään pikkuporvarin
luona, joka viljeli hedelmätarhaa. Pienessä talossa on kaikkiaan
kolme huonetta, ja ne ovat yksinomaan minun käytettävinäni.
Vastaanottohuoneeni käytävä ja ikkunat ovat kadun puolella,
makuuhuoneestani näen puutarhan omenapuineen sekä viini-, karviais- ja
happomarjapensaineen.

Koleeraparakki sijaitsee niityllä ulkopuolella kaupungin, lähellä
entistä, saretshjelaisten polttamaa parakkia, josta on jäljellä
vain hiiltyneitä jätteitä. Sisällä on kodikasta ja hauskaa, tuoksuu
tuoreelle puuaineelle, pitkin seiniä seisoo sänkyjä, valkoisine
tyynyinään ja harmaine villapeitteineen; aurinko paistaa ikkunoista
sisään ja sen säteet päilyvät uusilla metalliastioilla. Parakin
johtajana on välskäri Harlampij Aleksejevitsh Prishtshepjonko₉
vähä-venäläinen, joka puhuu pitkäveteisesti ja arvokkaasti kohottaen
myötään kulmakarvojaan ja päättäen joka lauseensa "niin"-sanalla. Minä
kyselin häneltä vanhan parakin palosta, millainen Saretshjessä nyt on
mieliala, y.m. Hän kertoi kaikki seikkaperäisesti ja tyynesti, kuin
olisi ollut puhe ihan tavallisista asioista ja siirtyi sen jälkeen
luettelemaan, mitä kaikkea parakkiin olisi ostettava... Minun täytyy
tunnustaa, että häpesin äskeistä korkealentoista mielialaani.

Parakissa olisi kaikki hyvin — mutta se alempi palvelijakunta!...
Olisi hauska tietää, mistä mokoma joukkio on kokoonhaalittu.. Toinen
sairaanhoitajista, Pavel, on pienenläntä mies, jolla on pienet päilyvät
silmät, jotka eivät koskaan katso ihmistä silmiin; hänellä on yllä
lyhyt takki ja pitkät housut. Kaikesta näkyy, että hän on heittiö,
jonka suuri palkka ainoastaan on saanut tänne houkutelluksi. Tänään
valmisti hän minun johdollani rikkihappoista karbooliliuosta.. Kun
sanoin hänelle, että hän vähän varovammin pitelisi karboolihappoa,
välähtivät hänen silmänsä tavalla, jota on vaikea sanoin kuvailla.
Olen ihan varma siitä, että hänen antautumisensa koleeraparakkiin
palvelijaksi oli sama, kuin jos hän olisi liittynyt rosvojoukkioon.
Toinen sairaanhoitaja, Feodor, ora oikea talonpojan nahjus,
naama tollomainen ja uninen. Kas siinä — luvalla sanoen — meidän
terveydenhoitolautakuntamme.


17 Heinäk.

Jo muutamia päiviä sitten naulasin ovelleni ilmoituksen, että otan
vastaan sairaita maksuttomasti. Siitä huolimatta eivät apuani ole
hakeneet muut kuin emfysemitautinen ukko ja kaksi naista, tuoden
kesävatsuria sairastavat rintalapsensa₃ Mutta kaikki Themerovkassa
tuntevat jo minut ulkonäöltä ja tietävät, että minä olen tohtori.
Kaduilla liikkuessani seurailevat saretshjelaiset minua synkin,
vihamielisin katsein. Minun täytyy nyt aina pakottaa itseäni lähtemään
kaupungille: silmät maahan luotuina pakenen noita katseita ja kaduilla
kulkeminen tuntuu minusta melkein kuin kujanjuoksult.


18 Heinäk.

Yltympärillänä näyttää kaikki olevan tyyntä, mutta ilmassa on jotakin
tuhoa ennustavaa ja hermot ovat äärimmilleen jännittyneet. Välskärin,
kyökkipiikani kautta, kaikkia mahdollisia teitä ja kiertokäytäviä
tulee kuuluvilleni kauhistavia huhuja: minut on muka eräänä yönä nähty
Moltshanovin kaivon luona, nähty minun kylvävän jotakin pulveria
kaivoon; moukarit lähellä olevasta pajasta olivat lennähtäneet
jälkeeni, jolloin minä olin hypännyt laipion yli Batashevin puutarhaan,
jonne olin kadonnut. Toiset olivat nähneet, miten eräänä yönä oli viety
koko kuorma ruumisarkkuja ja rautakoukkuja parakkiin. On aikomus,
niin kerrotaan, polttaa parakki jälleen poroksi ja surmata poliisi
sekä sairashuoneen palvelijat. Koetan uskotella itseäni, että minä
en pelkää, mutta joka kerta kun kuulen humalaisten rähinää kadulta,
kolinaa tahi muuta melua, niin sydämeni rauhattomasti lävähtää.


18 Heinäk. Sunnuntai.

Tänään iltapäivällä sain postissa nimettömän, huonosti kirjoitetun
varoituskirjeen, jossa jokin tuntematon ystäväni ilmoittaa
"pojilla" olevan aikomuksena "tehdä puhdasta siivoa talossani".
Kirjettä paraillaan lukiessani tultiin minua noutamaan erään papin
luo, jonka tytär oli yhtäkkiä sairastunut. Palasin kotia pitkin
Kljutsharnajakatua. Oli pimeä₃ pilvet liitivät uhkaavina kaupungin
päällä ja kävi tihkusade. Muudan kapakanovi aukeni, hämärä valonhäive
lankesi kadun yli ja heijastui likalätäkön pinnasta; kaksi varjoa
kulki äänetönnä kadun poikki ja katosi kahden rakennuksen väliseen
aukkopaikkaan. Minun oli kuljettava juuri tuon paikan ohi. Repaleinen,
paljasjalkainen mies roimahousuissa vetäytyi porttiaukkoon takasin
ja seurasi minua ääneti ja tarkkaavaisesti katseillaan. Ojensin
tahtomattani vartaloni suoraksi ja puristin lujemmin keppiäni
astuessani siitä ohi. Takanani sukelsi taas esiin kaksi varjoa —
kuulin takanani sanan "tohtori". Käännyin Motjakinskaja-, sitten
Serebrjankakadulle. Varjot seurasivat perästäni toisella puolen katua,
soluen edelleen laipion synnyttämässä pimennossa.

Tulin kotia. Säikähtynyt palvelijani kertoi minulle, että joukko
Tshemerovkan työmiehiä vähää ennen oli käynyt täällä; olivat kysyneet
minua. Eivät olleet ottaneet uskoakseen, etten minä ollut kotona,
vaan hankkiutuivat ovea särkemään. Joku ohikulkija oli sitten sanonut
heille, että hän oli juurikään nähnyt minut Rshavtsin-Nikolain kirkon
luona, jolloin he kaikki olivat rientäneet sinne Jamskajakatua pitkin.

— Ah, barin, teidän pitäisi jo huomenna muuttaa kaupunkiin, neuvoi
palvelijani minua. — Täällä voi teitä niin pian jokin paha kohdata!
Miehet ovat juovuksissa ja Herra tietää mitä he ovat saaneet päähänsä...

— Hoo, Avdotja, niin pahaa ei toki liene peljättävissä! sanoin nauraen
ja taputin häntä olalle. — Mitäpä minulle tekevät? Me voimme oikein
hyvin maata täällä huomiseen asti.

Muuttaa kaupunkiin... Ehkä olisi pitänyt ottaa mukaan vielä välskäri ja
sairaanhoitajat, niin että taudinkohtauksen sattuessa ei olisi ollut
ketään meistä tavattavissa?

Avdotja on käynyt levolle. Minä en saa unta, vaan istun
kirjoituspöytäni ääressä.

Miksi salata itseltäni jotakin? Minä olen ahdistuksessa ja — pelkään.
Pelkään tätä pimeyttä, ja avuttomuuteni synnyttää minussa vakavaa
huolta. Kun ajattelen, että nuo ihmiset saattavat millä hetkellä
hyvänsä murtautua sisään, valtaa minut mieletön kauhu, ja minä en saa
rauhaa ajatukselta: kuinka se on mahdollista, ja miksi?!

Sade valuu hiljaisina pisaroina alas lehdille, pimeässä puutarhassa
kuuluu epäselvää rasahtelua — ja minä olen yksin täällä...


21 Heinäk.

Kävin eilen nukkumaan noin kello 1 tienoissa. Olin juuri päässyt uneen
kiinni, kun kuulin jonkun kolkuttavan. Avdotja pisti päänsä sisään ja
ilmoitti välskärin hakevan minua. Jokin pahaa tietävä aavistus sai
sydämeni hytkähtämään. Kutsutin välskärin sisään ja sytytin kynttilän.

Hitaasti ja ääneti astui Harlampij Aleksejevitsh huoneeseen — kalpeana
ja silmät levällään.

— Dmitrij Vasiljevitsh, meillä on Saretshjessä koleera! lausui hän
haudanomaisella äänellä.

— Mitä sanotte?

— Oikea koleera: oksetuksineen ja kouristusnytkäyksineen...
Kljutsharnajakadun varrella — kaluseppä Tsherkasov.

— Mitä sanotte? Näittekö oikein omin silmin? Kävittekö siellä jo?

— Kävin, Minua käytiin hakemassa. Käskin panna vettä lämpiämään ja
läksin sitten teille ilmoittamaan.

Aloin kiireesti pukea päälleni. Rintaa ja selkäpiitä myöten kulki
vienoja vilunväreitä; suuni tuntui kuivalle ja minä join lasin vettä.
"Pitäisi syödä jotakin", välähti aatos mielessäni. "Ei ole hyvä mennä
ulos syömättömänä... Mutta ei — vastahan minä puolitoista tuntia sitten
söin." Lopetin pukemisen ja kiinnitin kellonperät liiveihini.

Harlampij Aleksejevitsh seisoi kulmakarvat kohotettuina ja tuijotti
liikkumattomana samaan paikkaan. Satuin vilkaisemaan hänen suurta
hämmästystä kuvastavaan naamaansa — minua pyrki naurattamaan, ja niin
pääsin taas voitolle tunteistani.

— No, siitähän saamme praktiikkia? sanoin nauraen. — Onko teillä mukana
kaikki mitä tarvitaan.

— On. Pavel seisoo täällä ulkona rappusilla. Hänellä on kaikki
tarvittavat kappaleet.

Tulimme ulos kadulle. Hitaisesti viettäen virralle päin levisi edessäni
Saretsjhe laveana murroksena, jonka muodostivat talot ja puistikot.
Parissa kolmessa kohden tuikki valkeita, ja etäällä kuului koirain
haukuntaa. Kaikki uinui tyynesti ja hiljaisesti, mutta pimeässä kohosi
peljättävän vieraan haamu kaupungin yli.

Kljutsharnajakadulla poikkesimme köyhään, ränstyneeseen, pieneen
taloon. Ainoa huone oli petrooliläkkilampun valjusti valaisema; nuori,
kaunismuotoinen säikähtyneen näköinen nainen, lapsi käsivarrellaan,
seisoi lieden ääressä ja syyti lastuja rautaisen kolmijalan alle, jolla
suuri läkkinen teekattila surisi. Lautasängyssä nurkassa lähellä uunia
makasi vahva, kolmenkymmenen vuoden vanha mies — kalpeana, puoleksi
ummistetuin silmin. Hänellä oli kädet pään alla ja hän vaikeroi hiljaa.

— Hyvää iltaa, minä sanoin ja riisuin päällysnuttuni.

— Iltaa! vastasi nuori nainen lyhyesti ja vilkasi minuun; sitten
kääntyi hän jälleen lieteen päin.

Menin sairaan luo ja koetin hänen valtimoaan; käsi oli kylmä, mutta
valtasuoni tykki voimakkaasti ja säännöllisesti.

— Milloinka tauti häneen tuli? kysyin nuorelta naiselta.

— Tänään jäljestä päivällisen, vastasi hän katsomatta minuun. — Tuli
kotiin työstä, söi puolisen ja tunti sen jälkeen oli tauti hänessä
kiinni.

Hän puhui vastahakoisesti, ikäänkuin tahtoen karttaa niitä joutavia
kysymyksiä, joilla minä häntä rasitin, ylipäänsä kohteli hän minua
siten, kuin olisin minä ollut jokin kadulta tullut henkilö, joka
ainoastaan häiritsi häntä tärkeässä toimessaan.

— No, Tsherkasov, mitenkä voitte? kysyin potilaalta.

Hän loi hitaasti auki silmänsä ja katsoi minuun.

— Sisuksia polttaa, teidän vapaasukuisuutenne, koko ruumis tuntuu
raukealta ja sydämessä on tuska...

— Tahdotteko jäällä sekotettua vettä?

Välskäri ojensi hänelle tuopin, sairas tarttui siihen, vei sen
huulilleen ja joi ahnaasti.

— Mistä olette tämän taudin saanut? minä kysyin — Olette kai syönyt
jotakin raskasta tänään?

Tsherkasov paneutui jälleen selälleen.

— Se tuli maidosta, jonka minä join, teidän vapaasukuisuutenne: tulin
väsyneenä työstä, söin kaalisoppaa ja join kaksi kupillista maitoa
kohta kaalin päälle.

Hän vaikeni ja ummisti silmänsä. Välskäri sekotti sinappitaikinaa. Minä
otin taskustani kaalomelipulverin.

— No, Tsherkasov, ottakaa nyt tämä pulveri! minä sanoin.

Hänen vaimonsa astui kiireisesti luokseni ja seurasi tarkasti jokikistä
liikettäni.

— Ei, teidän vapaasukuisuutenne, antakaa sen olla; minä en ota
pulveria! vastasi Tsherkasov jyrkästi.

— Luuletteko minun tahtovan myrkyttää teidät? lausuin hänelle
karkottaen hymyn kasvoiltani, — Kas, tässä on kaksi pulveria, valitkaa
niistä toinen — toisen otan minä.

Tsherkasov oli kahden vaiheella, mutta otti kummilla pulverin; toisen
nielin minä, Tsherkasovin vaimo silmäili edelleen minua kupristetuin
kulmin. Yhtäkkiä Tsherkasov voimakkaasti vavahti, kavahti istualleen
sängyssä ja rupesi antamaan ylen niin, että tuvan lattia lainehti.
Hädin tuskin ennätin hypähtää syrjään. Pää riippuen sängynlaidan
yli makasi Tsherkasov ja vaikeroi raskaasti, oksennusväänteiden
pudistellessa hänen ruumistaan. Annoin hänelle vettä — hän joi ja kävi
jälleen pitkälleen.

— No, Tsherkasov, nielkää nyt pulveri! minä lausuin.

— Juokaa te ensin itse vettänne, ärähti potilaan vaimo katsahtaen
vihaisesti minuun.

— Olkaa jo siivommin, teidän paksupäisyytenne rupee vihdoin
suututtamaan! ärjähti välskäri hänelle ankarasti. — Miksi pitäisi
tohtorin juoda vettä?

— Vesi on meidän, sen tiedän, vaan jää on teidän!

— Äh, mihinkäpä hänestä pääsee? sanoin naurahtaen ja katsahdin
välskäriin. — Antakaa tänne vesi.

Minä hämärästi toivoin, että hän antaisi minulle veden puhtaassa
astiassa. Tsherkasovin vaimo otti tuopin, joka seisoi miehen vuoteen
vieressä, ja ojensi minulle sen. Rohkeuteni oli vähällä pettää.

"Tästä astiasta on koleerasairas vastikään juonut", ajattelin kauhulla,
vieden samalla tuopin huulilleni. Muistan niin selvästi tuon kumuraisen
läkkisyrjän ja vienon metallihajun, joka lähti tuopista. Otin muutamia
siemauksia ja panin tuopin pöydälle.

Tsherkasov nieli nyt pulverin. Välskäri asetti sinappitaikinan hänen
mahalleen. Huoneessa muuttui hiljaiseksi. Sairas makasi liikkumatta
oikonaan; läkkilamppu valaisi huonetta suihkuten ja hulmahdellen, ja
nuori nainen tuuditti itkevää lastaan käsivarrellaan.

— Sano sitten, Tsherkasov, kun sinappitaikina rupee polttamaan, minä
sanoin.

— Ei tee mitään, teidän vapaasukuisuutenne, polttaa, mutta polttaa
suloisesti, vastasi hän hiljaa.

Minä istuin selkämyksettömällä puutuolilla; pääni painui alas. Nyt oli
minulla tuhansia koleerabasilleja mahassa — olikohan siellä suolahappoa
kyllin riittävästi vai eikö? Sisälmyksistäni kuului hiljaista purinaa
ja sihinää.

— Taas vaivaa leini jalkojani! virkkoi Tsherkasov nopeasti, vetäytyen
käppyrään ja heittelehtien vuoteellaan. — Aksinja! Hiero sukkelammin!

Koetin kädelläni hänen jalkojaan takin alla: pohjelihakset olivat
kouristuksentapaisesti supistuneet ja kivenkovat.

— O-ooo!... O-ooo!... vaikeroi sairas⁻ pitkään, vapisten ja ojentaen
pitkän vartalonsa suoraksi, Rupesimme hieromaan häntä kuumilla
pulloilla ja kamferttiviinalla.

Kouristusnykäykset heikkenivät vähitellen. Tsherkasov pani
vahvajäntereiset käsivartensa niskansa alle ja makasi silmät
puoliummessa, aika ajoin raskaasti huoahtaen. Pavel antoi hänelle
vettä, ja hän joi ahnaasti tuopin toisensa perään.

Huoneeseen tuli lihavanläntä, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli
elokkaat kasvot ja mustat kulmakarvat.

— Hyvää päivää, herra tohtori! virkkoi hän. — No, naapurinmuori,
mitenkä ukkosi laita on?

— Tuossa hän makaa? vastasi tämä lyhyesti.

— Koettakaa puhua heille, herra tohtori! He eivät mistään hinnasta
tahtoneet lähettää teitä noutamaan — menee se ohi tohtorin avutta, he
sanoivat. Mutta minä näin, että miehen uhkasi olla loppu käsissä —
havulle jo haiskahti. Mitä ajatteletkaan, Aksinjushka, sanoin, etkö
sinä ole miehesi vaimo? Tässä ei auta muu, kuin pitää hakea tohtori.

— Mitä pikemmin lähetätte minua noutamaan, sen parempi, minä sanoin.
— Sillä tämä tauti on sen laatuinen, että jos sitä vastustetaan heti
alusta, suoriutuu siitä hyvin helpolla. Mutta mitenkä te teette? "Menee
se ohi", ja "menee se ohi", ja vasta sitten, kun oikein tiukka tulee,
haetaan lääkäriä. Hän kun sairastui kohta jälkeen puolisen, olisi
teidän pitänyt heti lähettää minua perään, niin olisi hän jo aikaa
sitten ollut terve, Noo, ehkä hän Jumalan avulla pääsee vielä nytkin.

— Pääsee hän... hyvä ystävä! Miksikä ei? Koleera kuuluu liikkuvan
ympärisseuduilla. Tohtorit tutkivat, tekevät työtä ja lukevat — he ovat
taudin perillä.

Sairas liikahti sängyssä.

— Sinappitaikina polttaa hirveästi — käskekää ottaa se pois, teidän
vapaasukuisuutenne! sanoi hän.

Kohta alkoi hän jälleen oksentaa. Hän heikkoni silminnähtävästi,
hänen silmänsä sumenivat, kouristusnykäykset uudistuivat yhä
taajemmin käsissä ja jaloissa, mutta valtasuonen tykyntä oli kaiken
aikaa erinomainen. Hieroimme häntä kaikin kolmen. Naapurin eukko
läksi tiehensä; Aksinja istui nurkassa ja tähysteli meitä tylsän
välinpitämättömästi.

Alkoi jo tulla päivä. Huuhdoin käsiäni sublimaattiliuoksella ja menin
ulos polttamaan paperossia. Kaduilla ei näkynyt yhtään ihmistä;
naapuritalon puistikossa sirkuttelivat varpuset; Aksinja tuli myös ulos.

— Kuulkaa, muoriseni, sanoin hänelle, — astiat joista sairas on juonut,
tulee teidän nyt panna syrjään ja kavahtaa, ettei niitä käytetä, muuten
saatte tarttuman itse. Ja täkki sekä hänen kauhtanansa, joka on ollut
hänellä peitteenä, tulee teidän niinikään korjata talteen. Ne täytyy
meidän kaikki kuumassa vedessä hautoa.

— Mitä se meihin kuuluu? Hautokaa miten tahdotte.

Aksinja vaikeni.

— Hän sai eilen varoituksen, lausui Aksinja sitten, ikäänkuin puoleksi
tahdotonna, katse luotuna etäisyyteen.

— Millä tavoin?

— Kun hän eilen aamulla kulki sillan yli, hipasi pääskynen häntä
siivellään. Hän jutteli siitä eilen päivällispöydässä.

— Kaikkia vielä! En minä voi katsoa sitä miksikään varoitukseksi. Hän
kyllä paranee Jumalan avulla.

Menin sisään. Sairas makasi liikkumatta ja rauhallisena, silmät ummessa
ja pidellen käsissään kuumaa pulloa; vain silloin tällöin tuntui
kouristuksen tapainen nyvähdys hänen jaloissaan, ja hänen kasvonsa
vääristyivät sairaanmoisesti.

Valju aamu pilkotti ikkunasta sisään. Välskäri oli nukahtanut
puutuolille, pää rintaan painuneena; potilaskin uinui nyt kolmen täkin
alla. Kaikki oli hiljennyt. Oli pimeätä ja tukahduttavaa matalassa
tuvassa, vaikka ikkunat olivatkin avatut; läkkilamppu valaisi himmeästi
likaista, rasvaista pöytälautaa ja lieden ulkonevampia syrjiä. Haisi
torakoille ja lamppuöljylle. Minä istuin potilaan vuoteen reunalla
ja hivutin täkin alla hänen jalkojaan kuumalla pullolla. Kehdossa
ryysyläjän alla makasi likainen, kalvakka poikalapsi, jolla oli
suhdattoman suuret silmät; hän ei nukkunut, vaan tuijotti minuun
ääneti ja jäykästi, karvattomat silmäkulmat korkealle kohotettuna, ja
liikutteli täkin päällä pieniä, tikun hienoisia käsivarsiaan. Minäkin
vuorostani katselin lasta... Mitä hyvää oli noiden kahden voimakkaan,
kauniin ihmisen rakkaudesta, kun sen tuloksena oli vain tuollaisia
surkeita, riisitautisia rujokkaita? Ja miksi he yleensä raatavat ja
ponnistelevat, mikä heitä pitää yllä heidän raskaissa orjanoloissaan?
Voiko se todella olla huoli tästä saastutetusta pöksästä?

Potilas alkoi hiljakseen kuorsata. Annoin välskärin pirskottaa
lattiata sublimaattiliuoksella ja menin itse ulos Pavelin ja Aksinjan
kanssa desinfisioidakseni käymälää. Mutta, oi voi! Semmoista ei
ollut olemassakaan, ja saimme desinfisioida melkein koko tuon pienen
pihamaan...

Kun tulimme takasin, makasi sairas rauhallisesti kuten ennen. Välskäri
istui puutuolilla ja tuijotti, naama unisen miettiväisenä yhteen
kohtaan ja nuokkueli silloin tällöin. Päästin hänen ja Pavelin menemään
kotiin ja jäin yksin sairaan luo. Aksinja oli kyyristäynyt kokoon
kirstun kannelle ja nukkunut siihen. Minä istuskelin vielä tuntikauden
multapenkerellä tuvan ulkopuolella, poltellen paperossia ja ihaillen
auringonnousua. Tsherkasov makasi raskaasti — hän oli taudin voittanut
eikä vaaraa ollut enää lähimailla. Desinfektsionin toimittaminen
täytyi lykätä myöhemmäksi, jotta sairas saisi kylliksi levätä. Minä
herätin Aksinjan, varoitin häntä vielä kerran mitä vakaimmin koskemasta
astioita, vuodeliinaa ja vaatteita, joita sairas oli käyttänyt, ja
läksin sitten kotiin.

Kello yhdeksän aamulla tulimme jälleen, puhdistaaksemme tarttuman
varalta sairaan käytettävänä olleita vaatteita. Tsherkasov seisoi
portilla, puettuna puhtaaseen kankeaksi silitettyyn karttuunipaitaan ja
kiiltäviin saappaihin ja piteli lasta käsivarrellaan.

— Hei vaan! huudahdin iloisesti hämmästyen, samalla tyystemmin
tähystäen miestä. Tekö se todella olette, Tsherkasov? Reima mies!...
Hyvää huomenta!

— Huomenta, teidän vapaasukuisuutenne? tervehti Tsherskasov kumartaen
ja katsoi minuun erittäin rakkaasti.

— Miten nyt tunnette jaksavaan?

— Niin terve kuin olla voi. Suuret kiitokset teille, teidän
vapaasukuisuutenne, kun paransitte minut. Eilen jo luulin, että
hengenloppu olisi käsissä.

— Niin, pankaa nyt mieleenne, Tsherkasov, mitä teille sanon: olkaa
varovampi ruuan suhteen, älkää syökö vihanneksia eikä mitään vaikeasti
sulavaa. Parasta on, että tänään syötte yhden puolikeitetyn munan ja
juotte konjakilla sekoitettua teetä — minä annan teille konjakkia.

— Teen kaikki niin kuin te käskette? Mutta käykäähän sisään, teidän
vapaasukuisuutenne.

Minä astuin huoneeseen, mutta pysähdyin tahtomattani kynnyksellä. Oi,
Jumalani, mitä minä näin! Koko, multalattia oli huolellisesti lakaistu,
astiat, joita ei juuri paljon ollutkaan, oli pesty ja pantu hyllylle,
ja Aksinja itse seisoi, hiat ylös käärittyinä, leipoen leipää penkillä,
joka päivää ennen oli seisonut sairaan päänaluksen luona, Minä seisoin
typertyneenä.

— Mutta — Herran nimessä, mitä olette tehnyt, Aksinja? minä kysyin,
voiden vaivalla pidättäytyä.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Sanoinhan teille tänä monen monta kertaa: älkää lakaisko lattiaa ja
korjatkaa toistaiseksi kaikki astiat pois...

— Niin, ja jätä ne likaisina vetelehtimään?

— Juuri sen tähden, ettette levittelisi tarttumaa yli koko talon, kuten
nyt olette tehnyt! Ymmärrättekö?.. Äh!...

Minä viittasin harmistuneesti kädelläni ja käännyin Tsherkasoviin.

— Kuulkaapas, Tsherkasov: meidän täytyy nyt kaikissa tapauksissa
puhdistaa huone tarttumasta. Kaikki tyynyt ja täkit, joita eilen
käytitte, tulee teidän jättää meidän haltuumme — te saatte ne takasin
huomenna. Ja huone on perinpohjin desinfisioitava... pirskoteltava.

Välskäri otti esille sublimaattipullon.

— Ei, top, teidän vapaasukuisuutenne, sitä älkää salliko hänen tehdä!
virkkoi Tsherkasov kiivaasti, silmät vihaisesti liekehtien.

— No, kaikkea!... Mutta tiedättekö, Tsherkasov, mikä teillä oli eilen?
Teillä oli _koleera_, tarttuvainen tauti! Ellei huonetta puhdisteta
huolellisesti tarttuman varalta, niin leviää se kaikille tahoille, yli
koko Saretshjen.

— Eikös! totta puhuen ei minulla eilen ollut sen vaarallisempaa tautia;
söin kaalisoppaa ja join maitoa päälle — siinä koko tauti. Sekö sitte
koleera on?

— Sanokaa, Tsherkasov, oletteko nähnyt koskaan koleerasairasta?

— E—en, en ole nähnyt...

— Mutta minä olen ja sen minä sanon, että se oli koleeraa. Nähkääs,
ei saa ajatella vain omaa itseänsä! Ellei tarttumaa hävitetä, kulkee
se etemmäksi, ja tauti teistä kaikkiin naapureihin — ja vaimoonne.
Ajatelkaa itse enkö ole oikeassa?

Samassa astui huoneeseen sama naapurin vaimo, joka yölläkin oli
luonamme käynyt, ja jäi ovensuuhun seisomaan.

— Ette te saa kaataa tänne mitään, ei vaikka mikä olkoon! toraili
Aksinja, — Jos kaadatte karboolia, tulee siitä semmoinen paha haju...

— Mitä karboolia? Tämähän on sublimaattia eikä karboolia! Haistakaa —
se ei haise millekään.

Ojensin hänelle pullon. Hän haistoi sen sisältöä?

— Haiseepas!

— Haistakaa hyvästi! Sehän ei haise millekään — ihan kuin vettä? Yöllä
pirskotimme juuri tätä samaa ainetta lattialle.

— Ilmankin saattavat lapset töin tuskin hengittää täällä, virkkoi
Tsherkasov. Jos kaadatte karboolia, kuolevat he joka ainoa.

— Mutta Ivan Andrejevitsh, karbooli ei ole vahingoksi kenellekään,
puuttui naapurin vaimo puheeseen. — Minulta kun kuoli lapsi pyhäin
miesten päivänä kurkkutautiin, pirskotettiin kaikkialle karboolia — ja
se vaikutti erinomaisesti! Se hävittää taudin siemenet.

— Kaikki on Jumalan kädessä! sanoi Aksinja. — Ilman Jumalan sallimusta
ei tapahdu mitään!

— Ilman Jumalan sallimusta?... Sanokaapa, Aksinja, miksi lähetitte
minua noutamaan viime yönä? minä kysyin. — Jumala on Jumala, mutta minä
sanon teille: jos ette olisi lähettänyt minua käymään, makaisi miehenne
nyt laudoilla — tiedättekö sen? Sillä hän oli jo sielunlähdössä kun
minä tulin.

— Niin se oli, se on ihan tosi! vakuutti naapurin vaimo. — Minun
tullessani alkoi hän jo käydä kylmäksi |a silmät pyörivät päässä...

— Ja siitä minä olenkin teille kiitollinen viimeinen hengenvetooni
saakka? lausui Tsherkasov kumartaen.

— Sitäkö minä teidän kiitollisuudellanne? Kun itse tulette kipeäksi,
niin haetaan paikalla lääkäriä, mutta kun toisten terveys ja henki ovat
kysymyksessä, niin silloin on paikalla kaikki Jumalan kädessä... Teidän
sietäisi hävetä, Tsherkasov! Oletteko te kristitty vai ettekö? Jos nyt
joku naapurissa sairastuu ja kuolee, niin on syy siitä _teidän_! Voitte
sitten kyllä katua ja pyytää anteeksi syntiänne, mutta silloin se on
myöhäistä! lausuin minä ja jyristin uhkaavasti nyrkilläni pöytään.

— Noh, niin... enhän minä muun puolesta, ajattelin vain lasteni
kohtaloa, sanoi Tsherkasov hiljaisella äänellä.

— Kuulkaa sitten, Tsherkasov, — koettakaa nyt hiukankin ajatella,
ettehän ole mikään tyhmä mies. Minä olen valvonut koko yön luonanne,
vaalien teitä — olenko tarkoittanut teille hyvää vai pahaa? Miksikä
siis tahtoisin ottaa hengiltä lapsenne? Minähän annan teidän itsenne
haistella, te saatte itse tutkia ja kokea, että se ei haise millekään.
Mutta tarttuma on kaikin mokomin hävitettävä, sillä tehän olette
vastikään ollut tarttuvaisen taudin saastuttama. En huoli puhua
naapureistanne — tauti voi tarttua teidän omaan vaimoonne, teidän
lapsiinne. Sitten olette kyllä nopsa juoksemaan minun luokseni?

— Kas niin, Ivan, mitä sinä oikein aattelet? sanoi välskäri. — Sinähän
olet ihan kuin lapsi, et käsitä kerrassaan mitään!

Hän otti pulloa ja rupesi pirskottelemaaa lattialle.

— Ei, tänne ei kaadeta mitään? huusi Aksinja ja karkasi häntä vastaan.
Tsherkasov seisoi pureskellein huultaan synkkänä ja vihaisena.

— Olkaa alallanne, muori, ja pitäkää vähemmin melua? sanoi välskäri. —
Muuten huudamme tänne poliisin.

— Kysymys ei ole poliisista, keskeytin hänet tuimasti. — Poliisia minä
en aio kutsua tänne. Mutta sanokaa minulle, Tsherkasov, selittäkää,
miksi ette tahdo että pirskotamme huoneen?

— Se on nyt kerran niin, teidän vapaasukuisuutenne, että minä en tahdo.

— Matta miksi?

— Siksi, että se on suoraan sanoen tarpeetonta. Jos Jumala tahtoo,
saamme pitää terveyden ilmaa sitäkin.

— Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. En huoli pakottaa teitä. Mutta
muistakaa, Tsherkasov; jos kukaan täällä naapurissa sairastuu, niin on
se teidän syynne. Hyvästi?

Välskäri loi minuun hämmästyneen katseen ja seurasi minua
tottelevaisesti...

Se oli ensimäinen debyyttini. Sieluntilani on kerrassaan kurja —
sydämeni on tuskan ahdistama ja omatunto kalvaa minua: desinfektsiooni
olisi ollut välttämättömästi tehtävä, mutta mitä minä asiassa taisin?
Muuta keinoa ei ollut kuin turvautua poliisin apuun — desinfektsioni
olisi tietenkin silloin saatu aikaan, mutta mitkäpä olisivat olleet
seuraukset? Koleerasairaat olisivat alkaneet pysytelleitä piilossa
aivan viimeisiin asti, kaikki koleeran saastuttamat esineet olisi
kätketty niin tarkkaan kuin mahdollista ja tarttuma olisi saanut
vapaasti levitä yhä laajemmalle... Ja kumminkin tiedän tuon pienen
töllin Kljutsharnajakadun varrella nyt sisältävän tartunnan pesän,
josta tauti ehkä leviää yli koko kaupungin: minä, lääkäri, tiedän
tämän, enkä siitä huolimatta ryhdy mihinkään toimenpiteeseen... Oi,
Jumalani, kuinka kaikki sentään on kurjaa!


23 Heinäk.

Ambulatoorioni on täynnä sairaita. Tsherkasovin parantuminen on
silminnähtävästi tehnyt hyvän vaikutuksen. Saretshjelaiset ovat, niin
on palvelijani kertonut, hyvillään siitä, että ovat saaneet "oikean"
tohtorin. Joka sairaan kanssa lyöttäyn minä pitkiin pakinoihin, joissa
aineena tietysti on koleera, ja minä kehotan heitä olemaan varovaisia
ruuan suhteen ja vähimmänkin häiriön sattuessa ruuansulatuskanavassa
heti turvautumaan minun apuuni.


23 Heinäk.

Koleera on silminnähtävästi päässyt pesiintymään Saretshjeen: kolme
uutta, bakterioskoopisesti vahvistettua koleeratapausta on esiintynyt.
Mutta tauti alkaa tavallisesti helppona ja lievänä, sopeutumatta
lääkärikirjojen sääntöihin, joitten mukaan sen alussa pitäisi
esiintymän kaikista ankarimpana, Potilaat ovat jo kaikki parantumaan
päin. Muudan heistä, Gryslovin kyökkikasvi- ja viljelysmaitten vahti,
pyysi itse, käydessämme hänen luonansa, että hänet saateltaisiin
parakkiini; hän on noin viidenkolmatta vuotias talonpoika nimeltä
Stepan Bondarjev. Me teimme työtä hänen pelastamisekseen koko yön,
ja nyt on hän parantumaisillaan, ehkä onkin vielä hyvin heikko. Olen
tietysti päästänyt kaikkia, jotka ovat pyrkineet häntä katsomaan,
vapaasti hänen luokseen, mikä on saattanut välskärimme vallan ymmälle.
Muita sen kautta ovat — saretshjelaiset tulleet huomaamaan, ettei
parakkimme missään suhteessa ole kammottavampi kuin tavalliset
sairashuoneet. Kun koleera seuraavana päivänä "otti" läkkiseppä Andrei
Snetkovia, sain hyvin vähällä puhuttelemisella sairaan taivutetuksi,
niin että hän suostui jäämään parakkiimme hoidettavaksi.

Hän on jo päässyt taudinkäänteen yli, mutta vatsa on yhä ripulina; hän
on mennyt hyvin huonoksi ja hänen katseensa on välinpitämätön ja tylsä.

He makaavat molemmat vierekkäin, Stepan, soreavartaloinen, pitkä mies,
jolla on matala otsa ja pienet, vaaleat viikset, koettaa pakinoillaan
piristykää liikkumattoman raskasmielistä Andreita, Kun heille tuodaan
päivällistä, koettaa Stepan, joka itse ahnaasti hotmasee lihaliemen tai
puolikeittoisen munan suuhunsa, saada naapurinsa houkutelluksi tekemään
samoin:

— Mikset sinä syö? Näethän miten olet mennyt laihaksi — saat nähdä
että kuolet! Vaikkei ruoka maistuisikaan, niin syö — kiusallakin...
Kummallinen ihminen!

Joka päivä käy Andreita tervehtimässä hänen veljensä, lyhytkasvuinen,
harvapartainen mies, sinisen ruskea arpi poskessa. Nyyhkyttäen ja
pyyhkien kyynelkään takinhiallaan, pistää hän kahdenkymmenen kopekan
rahan Andrein käteen.

Ehkä mielit jotakin hapanta — osta gurkkuja tai muuta semmoista... Äh,
Andrjusha, Andrushja!

— Mitä sinä itket? kysyy Stepan Bondarjev, uteliaasti ja ikäänkuin
epäluulolla tähystellen häntä.

— Onhan hän ainut veljeni — miksen itkisi? Jos edes olisi useampia...
Tehkää nyt hänet pian terveeksi, herra tohtori! Te, joka olette niin
oppinut! kääntyy hän minun puoleeni ja kumartaa syvään.

Andrei makaa pää käden nojassa ja katselee veljeään välinpitämättömästi
hymyillen...


31 Heinäk.

Eilen iltapäivällä tuotiin uusi koleerasairas parakkiin. Välskäri
läksi desinfisioimaan sairaan asuntoa, ottaen Feodorin mukaansa; minä
jäin sairaan luo. Hän oli tavattoman isokasvuinen, raskas ja roteva
varreltaan, muudan messingin valaja nimeltä Ivan Rykov. Hän oksensi
kauheasti ja ihan myötäänsä, ja kouristusnykäykset kiskoivat alinomaa
hänen jalkojansa. Hän vaikeroi ja väänteli itseään tilallaan. Minä
käskin Pavelin lämmittää kylpyvettä.

— Antakaa minun kävellä hiukan! pyysi sairas voipuneella äänellä. —
Jalat eivät kannata, ne ovat niin raukeat.

Minä koetin auttaa hänet seisoalle; hän nojasi raskasta vartaloaan
minuun, mutta ei jaksanut pysyä pystyssä, vaan istui takaisin sänkyyn.

— Ei, herra, ei sinusta ole yksin minun tukijakseni, sanoi hän
huoahtaen ja pudisti päätään.

Huomasin minä sen itsekin. Jo nyt, vaikkei meillä ollut kuin muutamia
sairaita, oli sairaanhoitajien puute usein varsin tuntuva; ei muuta
kaivannut, kuin että parakkiin olisi tuotu kaksi uutta sairasta, niin
emme olisi kyenneet enää mihinkään! Minä läksin toipuvain osastoon
ja esitin Stepan Bondareville, että hän rupeaisi sairaanhoitajaksi
laitokseemme; hän oli nyt jo kostunut aivan täydellisesti ja hänet oli
näinä päivinä määrä laskea täysin parantuneena kotiin. Stepan suostui
ehdotukseen.

— Ettekö pelkää tarttumaa? minä kysyin.

— Mitä minä siitä pelkäisin? vastasi hän välinpitämättömästi ja seurasi
minua.

Kylpyamme oli valmiina ja minä käskin nostaa ähkyvän Rykovin ammeeseen.
Kouristusnykäykset taukosivat, sairas vaikeni ja hänen päänsä
vaipui rintaan. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän tulla saatetuksi
vuoteeseen; hänet nostettiin vasteelle ja käärittiin täkkien sisään.

— O—oo, Herra Jumala! huokasi hän raskaasti Ja painoi pään tyynyihin.

— Oksettaako? kysyi Stepan uteliaasti, ikäänkuin haluten hänen kauttaan
vakautua aikaisemmin kokemainsa havaintojen todenperäisyydestä.

— Ni—iin.

— Polttaako sydänalaa?

— Kuin tulessa, poikaseni — ihan lopun tekee. Kuolema tästä tulee.

— Eikös mitä — et sinä niin helpolla kuole, sanoi Stepan varmasti.

Rykov sulki silmänsä ja ojensihe suoraksi. Kohta alkoi häntä jälleen
oksettaa ja sitten alkoivat kouristuskohtaukset... Stepan tunnusteli
täkin alla potilaan kokoon vetäytyneitä pohjelihaksia.

— Ohhoo, niinkuin omenat? sanoi hän itsekseen.

— Eikö voisi saada hiukan raitista ilmaa?! äänsi Rykov vaikeroiden. —
Päästäkää minut jälleen liikkumaan... Auta minua, Stjopa!

Stepan ja Pavel tarttuivat häntä kainaloihin ja lähtivät taluttamaan
ympäri huonetta, Hetken kuluttua istuutui hän jälleen kylpyammeeseen.

— Lisätkää vettä — kuumempaa? sanoi hän tuskan värähyttämällä äänellä.

Käskin lisätä kuumaa vettä.

— Onko nyt hyvä?

— Enemmän kuumaa, Jumalaa tähden! virkkoi Rykov kärsimättömästi.

Ollen ensi alussa nöyrä ja kiitollinen kaikesta, kävi hän nyt yhä
oikullisemmaksi ja vaativammaksi.

— Ettekö voi saada pitempää kylpyammetta hankituksi? lausui hän
harmistuneena, koettaessaan asettaa jalkansa mukavaan asentoon.

Alkoi hämärtää. Rykovin tila tuli yhä huonommaksi. Minä lähetin
käymään pappia, ja sairas nautti Herran ehtoollisen. Kuvotus-
ja ripulikohtaukset eivät tauonneet. Sairas heikkoni ja laihtui
silminnähtävästi; puoleksi ummistettujen silmäluomien alla kiiltelivät
mustuaiset himmeästi, otsa oli tahmea ja kylmä ja suonentykytystä
saattoi enää tuskin tuntea. Minua kummastutti se, että Rykov niin
usein halusi päästä kylpyammeeseen: hän saattoi istua siinä puolikin
tuntia erältään, asteli ympäri huonetta, makasi hetkisen — ja sitten
uudestaan kylpyammeeseen. Eikä vesi koskaan ollut kylliksi lämmintä.
Stepan ei väistynyt hänen luotaan; silloin tällöin vaihtoi hän jonkun
sanan Rykovin kanssa käheällä, karkealla äänellä; ja hänen lyhyistä
huomautuksistaan sekä kaikista hänen toimistaan ja hommistaan puhui
ikäänkuin veljellistä osanottavaisuutta.

Kello yksi yöllä saapuu vuorolleen välskäri, joka nyt oli levännyt
mies, ja minä pääsin vähäksi aikaa rauhaan. Annoin tarpeellisia
määräyksiä, sanoin että sairaalle oli toimitettava kylpyä niin usein
kuin hän halusi, ja läksin sitten kotiin.

Kello oli lähemmä viisi aamulla kun heräsin siitä, että tunsin
ikäänkuin jonkun nykivän itseäni. Ulkona sataa vihmosi, ja paksujen
pilvien läpi kuulsi hämärästä aamunkoi. Minä pukeuduin ja riensin
tuota pikaa parakille. Se häämötti etäältä sumun keskeltä — märkänä
ja hiljaisena, Ikkunassa paloi yhä kynttilä... Astuin sisään. Siellä
oli hiljaista ja hämyistä; Rykov istui liikkumatonna kylpyammeessa,
pää syvälle ja voimattomasti riippuvana. Stepan seisoi eteenpäin
kumarruksissa ja piteli häntä kainaloista.

— No, kuinka on sairaan laita? minä kysyin.

Stepan nosti kalpeat, väsyneet kasvonsa ja katsoi minuun, ojensi
hitaisesti itsensä suoraksi ja kohotti olkapäitään.

— Tuossahan tuo menee, vastasi hän lyhyesti. — Oksentaa ja pyytää yhäti
kuumempaa vettä.

Näinä muutamina tunteina oli Rykov muuttunut ihan tuntemattomaksi:
hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja sinervät, silmät syvälle painuneet
ja silmäkuopat näyttivät hämärässä suurilta, mustilta aukoilta,
niinkuin silmäkuopat tyhjässä ruumiinkallossa.

— No, Ivan, miltä tuntuu? minä kysyin.

Rykov käänsi vaivalla päätään, kohottamatta silmäluomiaan.

— Puhukaa kovemmin, minä en kuulee! virkkoi hän kärisevällä, tuskin
kuuluvalla äänellä.

— Miltäs tuntuu? kysyin häneltä kovemmin.

Sairas ei vastannut.

— Kuumempaa vettä! mumisi hän, kääntyen ammeessa raskaasti toiselle
syrjälle. Hänen valtimonsa tykintää ei voinut enää tuntea.

— Missä on välskäri kysyin Stepanilta.

— Hän meni erään sairaan luo — häntä käytiin hakemassa.

— Joko siitä on kauankin, kun hän lähti? Kolme tuntia, ehkä.

— Miksei hän lähettänyt sanaa minulle?

— Ei raskinnut; te olette saanut niin vähän nukkua, arveli hän.

Osotaiksen, että häntä oli haettu sairaan luo kohta minun lähdettyäni
ja ottanut mukaansa Feodorin ja jättänyt Stepanin ja Pavelin, joka
jälkimäinen oli vastikään pannut maata, sairasta Rykovia hoitamaan.
Stepanin vastahakoisista vastauksista saatoin päättää, että Pavel heti
välskärin lähdettyä oli pannut uudelleen maata, niin että Stepan yksin
oli jäänyt sairaan luo. Mies, joka itse tuskin oli taudista toipunut,
oli kokonaista _kolme tuntia_ pitänyt aivan voimattoman ja heikon
Rykovin kylpyammeessa! Oli saanut auttaa hänet vuoteeseen, laskea
kuumaa vettä kylpyammeeseen, pitää tulta suuren vesikattilan alla — ja
sitten taas panna Rykovin ammeeseen.

Menin ja herätin Pavelin. Hän kavahti ylös, suori nopeasti pukunsa ja
karmi kurkkuaan.

— Kuka antoi teille luvan käydä nukkumaan, Pavel? minä kysyin.

— Heittäysin pitkäkseni ihan äsken... hm, hm! vain silmänräpäykseksi...
mutisi hän kakoillen kakoilemistaan eikä uskaltanut katsoa minua
silmiin.

— Älkää valehdelko! sanoin korottaen ääntäni.

— En suinkaan minä jaksa valvoa koko vuorokautta umpeen, jupisi hän
vihaisesti ja tuijotti jäykästi nurkkaan.

— Tässä on ihminen kuoleman kielissä, ja te jätätte hänet oman onnensa
nojaan! Olette velvollinen valvomaan kaksikin vuorokautta, jos niin
vaaditaan.

— Siihen en ikinä suostu.

— Siinä tapauksessa saatte eron jo tänä päivänä.

Pavelin kasvoille tuli yhtäkkiä omavaltainen, penseä sävy; hän nosti
päänsä ja katsoa nakitti minua julkeasti silmiin.

— Ja ellette heti paikalla mene sairaan luo, sanoin minä purren
huultani, — niin ette saa ulos kopekkaakaan palkastanne!

Pavel rykäsi ja loi jälleen epävarmoja silmäyksiä sivuilleen.

— Miksen minä sitten menisi? virkkoi hän vetäen alas takinhiojaan. —
Menen ihan heti.

Palasin parakkiin takasin. Rykov istui kuten ennenkin kylpyammeessa.
Stepan lähti lisäämään vettä kattilaan ja jätti sairaan Pavelin
huostaan; nolosti hymyillen tarttui Pavel kunnioittavasti mahdottoman
jykevätä Rykovia kainaloista ja piteli häntä istuvassa asennossa.
Mieleni oli niin raskas ja masentunut: kuinka kaikki oli sekaisin ja
järjestämättä! Oli ihan ensiksi saatava luotettavia hoitajia, joita oli
kasvatettava ja saatettava elävästi tajuamaan velvollisuutensa — mutta
niinkauan täytyi antaa kaikki mennä menoaan, miten vain sattui, sillä
kehenkään oi käynyt luottaminen...

Tunnit kuluivat. Rykov istui melkein yhtä mittaa kylpyammeessa.
Pelkäsin pitkällisen oleskelemisen kuumassa vedessä vaikuttavan hänelle
pahaa ja annoin välillä nostaa hänet vuoteeseen. Mutta Rykov alkoi heti
rauhattomasti heitteleidä sängyssä ja halusi takasin kylpyammeeseen.
Valtasuoni tykki voimakkaasti... Noin neljätoista pitkää tuntia oli
Rykov melkein yhtä mittaa istunut kylpyammeessa — ja minä ihan varmasti
luulen, että hänen on kiittäminen juuri sitä pelastumisestaan.


2 Elok.

Kulkutauti on kovasti lisääntymässä. Useita potilaita on kuollut.
Eilen iltapäivällä kutsuttiin minut kotiin erään lukkoseppä Shigalevin
luo; paitsi meitä, oli hänen hoitajanaan sisarensa — nuori neitonen,
jolla oli suuret, kauniit silmät. Yöllä kääntyi hän itse sairaaksi ja
aamulla makasivat he jo kumpikin laudoilla. Näen vieläkin niin elävästi
edessäni heidän vanhan äitinsä murtuneet kasvot. Sanoin hänelle, että
meidän on kuolleitten jälkeen puhdistettava huone tarttuman varalta.

— Niin kyllä, niin! Te ripotatte kalkkia ja me kuolemme... Tehkää niin,
mitäpä se minua liikuttaa! sanoi hän tehden kärsimättömän liikkeen.


3 Elok.

Onpa sentään hauskaa saada elää? Työ sujuu mainiosti ympärilläni,
kaikki luistaa hyvin, esteitä ei minkäänlaisia. Olen vihdoinkin
onnistunut saamaan sairaanhoitokuntani kokoonpanoltaan toivomuksiani
vastaavaksi, ja tuohon kymmenkuntaan puoliksi luku- ja
kirjoitustaitoisia työläismiehiä ja naisia voin luottaa kuin omaan
itseeni; parempia apureita on vaikeata toivoa. Stepan Bondarjevista
en huoli puhuakaan: usein, kun silmäilen häntä, täytyy minun
ihmetellen kysyä itseltäni, mikä tuolle näöltään halvalle, nuorelle
talonpojalle on tuonut niin paljon hempeätä, puhtaasti naisellista
huolenpitoa ja hellyyttä sairaita kohtaan. Mutta sitä paitsi on meillä
esim. Vasilij Gorlov, lujajäntereinen, urmakka nuorimies, jolla on
vaaleansiniset ryövärin silmät; kerrotaan hänen lyövän äitiään ja
että hän on rääkännyt kuoliaaksi vaimonsa. Ja tämä samainen Gorlov
on minua kohtaan lukea kuin lammas ja tekee työtä kuin härkä.
Hän on meidän desinfekterimme. Kuinka varmasti hän astuu sisään
koleerasairaan luo, miten auktoriteettimaisen ja alavan näköisenä
hän selittää sairaan omaisille koleeran ja derinfektsionin olemusta!
Ja hänen peittelemätön halveksimisensa heidän tietämättömyytensä
suhteen vaikuttaa heihin pontevammin kuin kaikki minun tieteelliset
selitykseni ja vakuuttelemiseni... Andrei Snetkov on parantunut ja
palvelee niinikään sanitäärikunnassamme. Naisosastolla on minulla kaksi
sairaanhoitajatarta; toinen heistä on Tserkasovin naapurin vaimo, sama,
joka yöllä minun ensimäistä koleerasairasta hoitaessani, pistihen
Tsherkasovilla kuulemassa sairaan vointia.

Kaikkia sairashuoneapureitani minä teitittelen ja kohtelen heitä
täydellisesti kuni vertaisiani. Istumme usein parakkimme rappusilla,
polttelemme ja puhelemme. Sisään tullessani tervehdin minä heitä
ensiksi. Eikä kurinpito kärsi tästä vähääkään, siveellinen yhdysside se
päinvastoin siitä lujittuu.

— Jumalista, Dmitrij Vasiljevitsh, minä pidän teistä enemmän kuin
osaan sanoa, lausui Vasilij Gorlov kerran eräänä hempeämielisyytensä
hetkenä, jolloin hän oli tavallista avosydämisempi, − Teistä on
vallan yhdentekevä, oletteko tekemisissä jalosukuisen tai kaikista
halvimman ihmisen katissa — olette yhtäläinen kaikkia kohtaan. Teidän
kanssanne tohtii puhua — te ette ole muiden kaltainen, ette läheskään
niin ankara... Tietysti olette opiltanne ja sivistykseltään... ja
synnyltänne... Mutta kumminkin voin tulla luoksenne kuin jos oli sitte
oma veljeni... Ajatelkaas?

Tunnen arvoni joka päivä kohoavan heidän silmissään. Minä vaadin
kaikilta paljon työtä ja olen säälimätön vaatimuksissani, ja kumminkin
olen varma siitä, ettei kukaan heistä tule eroamaan palveluksestaan
sillä tavalla kuin Pavel, Eninten olen sittenkin ylpeä siitä, että he
ovat oppineet pitämään työtään jonakin korkeana ja jalona, semmoisena,
jota he häpeävät tarkastella aineelliselta näkökannalta.

— Dim—mitrij Vasiljevitsh! sanoi Gorlov minulle päivänä. — Sallikaa
minun kysyä yhtä asiaa: miksi te niin ylenmäärin rasitatte itseänne,
kun esimiehenne kuitenkaan eivät pidä teitä silmällä.

— Paras ystäväni, luuletteko minun tekevän tehtäväni ainoastaan
esimiesteni vuoksi? Ajatelkaapa omaa kohtaamme: te olette ollut sairaan
luona, hävittänyt sieltä taudin siemenet, ilman sitä olisi kenties
useita muita sairastunut, mutta teidän toimestanne säilyttävät he
terveytensä. Eikö teistä ole jo mieluista tietää tämä?

Ja Gorlov siitä arvelemaan, että se on tosiaan varsin mieluista.

Saretshjessa puhutaan minusta rakkaudella ja kiitollisuudella. Kun
muistelen millä tunteilla minä tuloni jälkeisenä aamuna tarkastelin
edessäni leviävää Saretshjeä, vetäytyy suuni tahtomattakin hymyyn:
ennemmin olen kuoleva kaksikymmentä kertaa koleeraan kuin kukaan
tshemerovkalaisista kärventää hiuskarvaakaan päästäni.

Onpa todellakin hauskaa elää, miten eloisasti työ luistaa ympärilläsi,
miten itsekin kiinnyt koko olennollasi tuohon työhön, on hauskaa
nähdä, etteivät voimasi kulu hukkaan ja on hauskaa tuntea — sanoa sen
tekeytymättä koketiksi — ettet ole tarpeeton ihminen maan päällä ja
että kykenet tekemään työtä.


4 Elok.

Niin on; Saretshjessä puhutaan minusta rakkaudella ja kiitollisuudella
ja minua totellaan... Mutta voinko myöskin sanoa, että ihmiset minuun
luottavat? Vaikkakin neuvojani seurataan, on asianomainen kumminkin
syvästi vakuutettu, etteivät neuvoni kaikissa tapauksille auta mitään,
Hän tekee persoonallisesti minulle suosionosotuksen, siksi että
minä olen "hyvä ihminen", mutta neuvojani ja koko herrasviisauttani
ylimalkain ei hän pidä kopekankaan arvoisena. Minä kiinnitän hänen
huomionsa tosiasioihin, jotka kymmenvuotiselle lapsellekin ovat
päivänselviä, ja hänen täytyy myöntää minun olevan oikeassa; mutta
tuo hänen myönnytyksensä on vain ulkonaista, eikä saa hituistakaan
järkytetyksi sitä syvää, sokeata tohtoreita kohtaan kytevää epäluuloa,
jota saretshjelaisen sielu on täynnä. Mutta annas että saman asian
sanoo hänelle ohikulkeva pyhiinvaeltajanainen tahi eronsaanut sotamies
— ja hän on vähintäkään epäilemättä tekevä kaikki sen mukaan kuin häntä
neuvotaan, eikä hänen johdu mieleenkään tuo fatalistinen mielilause;
"Ellei Jumala salli, ei tule mitään". Koleeraparakeistamme on hän jo
aikoja sitten kuullut kaikenlaisia hirveitä juttuja Volgaa pitkin
matkailevilta työmiehiltä — ja hän tekee kernaasti sata syltä pitkän
polven, ennen kuin suostuu kulkemaan parakkianne ohi...


14 Elok.

On jo kauan aikaa siitä, kuin olen päiväkirjaani mitään kirjoittanut,
Minulla ei ole nyttemmin siihen aikaa. Jos saa hetkeksikään vapautta,
niin ei ajattele muuta kuin makuuta, päästäkseen edes kotvaseksikin
lepäämään. Koleera etenee Tshemerovkassa ja kaataa useita kymmeniä
ihmisiä päivässä. Oi Jumalani, kuinka olen väsynyt! Päätäni kivistää,
vatsa on epäkunnossa, kaikki jäsenet ovat ikäänkuin puutuneet. Minä
liikun ja teen työtä kuin kone. Nukkua saa korkeintaan kolme tuntia
vuorokaudessa, ja unikin on rauhatonta ja sairaaloista. Ylösnoustessani
olen yhtä perinuupunut kuin maata pannessanikin. Ympärilläni kalma
niittää ihmisiä kymmenittäin, kuolema on alati silmieni edessä — eikä
se tee minuun minkäänlaista vaikutusta: miksikä ihmiset pelkäävät
kuolemaa?. Sehän on niin helppoa, ei laisinkaan pelottavaa...


18 Elok.

Minä tahdon kertoa kaikki siinä järjestyksessä kuin se tapahtui:

Oli Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä. Jälestä puolisten päästin
Avdotjan kyläilemään ja paneuduin itse nukkumaan. Makasin pitkään ja
raskaasti. Eteisestä kuului yhtäkkiä kiivasta ovikellon kilinää; minä
kuulin sen, mutta minua ei haluttanut herätä; vuoteeni oli niin lämmin
ja mukava, ja ajatukseni siirtyivät lapsuuteni aikuisiin muistoihin,
aikoihin, jolloin minä ja veljeni makasimme vierekkäin, kumpikin omassa
pienessä sängyssään... Sydäntä kouristi niin suloisesti ja kyyneliä
kiertyi silmiini. Silloin täytyi yhtäkkiä nousta ylös, täytyi taasen
suoriutua sinne, missä vain hätä ja tuskat odottivat... Eteisen kello
soi vielä kiivaammin ja sai minut täydellisesti hereille. Nousin
heti avaamaan. Vastaanottohuoneeni ikkunasta näin, että tulija, joka
soitti ovikelloa, oli Stepan Bondarjev. Hän oli hatutta päin ja hänen
kasvoillaan oli kummallinen ilme.

Minä aukasin hänelle oven. Stepan astui verkkaan vastaanottohuoneeseen
ja kompastui samassa helposti kynnykseen.

— Dmitrij Vasiljevitsh, tulen teidän luoksenne! virkahti hän
kummallisina lyhyin nyyhkytyksin. Hän näytti peräti masentuneelta,
hänen silmänsä olivat punaiset, paitansa rikkirevitty ja verinen.

— Stepan, mitä on tapahtunut?! minä huudahdin.

— Minä tulin teidän luoksenne, sanoakseni, että he uhkaavat tappaa
minut: sinä olet yksi koleerapiruja, sanovat he... Olet myynyt
toverisi... ruvennut liittoihin tohtorien kanssa...

Taasen kuului syvä nyyhkytys, ja Stepan pyyhkäsi veriset huulensa
hihaansa.

— Miten on oikeastaan laita? Ketkä »he»? Tulkaa sisään, Stepan, ja
rauhoittukaa!

Talutin hänet sisään, panin istumaan ja pakotin hänet juomaan. Hän
istahti koneellisesti ja joi lasin vettä; ilmeistä oli ettei hän nähnyt
mitään ympärillään, vaan oli ikäänkuin täydellisesti herpoutunut
katkerasta, tyrmistyttävästä kauhusta.

— Kertokaa nyt, mitä teille on tapahtunut!

— He sanoivat: sinä olet koleerarenki, kuten olemme kuulleet! puhui
Stepan pitkäveteisesti — Olin juuri tullut Rastorgujevin kapakkaan
ja tilannut itselleni lasin. Siellä oli paljon miehiä — kaikki
juovuksissa... Aa! — huusivat he, tuossahan yksi koleerapiru! Minä
olin vaiti ja pureksin suupalaani... Samassa astui Vanjka Jormolajev,
rautasorvari, luokseni: — Kuules sinä, velikulta, sanoi hän, ehkä saa
tulla tervehtimään tohtoreitanne ja välskäreitänne pikimmältään? —
Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? kysyin. — Tahdonpa tehdä
heistä hakkulia, jos sinä lupaat. Voithan kysyä tohtorilta itseltään,
minä sanoin, minulla ei ole asiaan mitään tekemistä. Me, sanoi hän,
olemme juuri päättäneet lähteä löylyttämään tohtoriasi ja siltä varalta
kirkastamme tässä hiukan luontoa. — Miksikä? — Siksi että nyt on
tullut muotiasiaksi antaa tohtoreille selkään. — Niin, sanoin minä,
näkyy teitä siihen työhön olevan joukkoa riittämiin asti... niin kuin
ymmärryksemme käskee...

Vilunväreet tunkivat läpi ruumiini; tämä pelkoni harmitti minua, mutta
minä en kyennyt sitä voittamaan, ja tuskin tiesin itsekään värisinkö
mielenliikutuksesta vaiko vilusta: en näet ollut ennättänyt pukea
liiviä ja takkia päälleni.

— Miten täällä on kylmä! minä sanoin ja heitin päällystakin
hartioilleni.

Stepan silmäili minuun, vaan ei nähtävästi ymmärtänyt mitä minä puhuin.

— Hih, sanoivat he, tuokin on hakenut välskäriksi? pitkitti hän. —
Luiki tiehesi ja joutuin, sanoivat he, muuten tulet saamaan vasten
otsikkoasi? Menen, menen, minä sanoin... Kun minä käännyin ympäri
mennäkseni, löi joku minua yhtäkkiä takaapäin niskaan. He karkasivat
kimppuuni ja alkoivat lyödä minua minkä ikinä jaksoivat... Minä hosuin
ympärilleni ja pääsin ulos ja läksin juoksemaan henkeni edestä. Juoksin
aina Serebrjankakadulle ja pysähdyin siihen: mihin oli minun meneminen?
Ei ketään tuttua, jonka luo turvaisin... Kuljin edelleen ja itkin.
Menenpä tohtorin luo, minä ajattelin. Oli niin paha ollakseni: miksi
piti heidän lyödä minua? Enkö ole tehnyt parastani?...

Hän vaikeni ja hänen äänensä tukahtui syviin, katkonaisiin
nyyhkytyksiin. Minullekin nousi itku kurkkuun. Niin, miksi?

Kirkas elokuun ilta kumotti ikkunasta sisään ja auringon punertavat
säteet väikkyivät tapeteilla. Stepan istui pää painuksissa, ja hänen
rintansa vavahteli pidätetystä itkusta. Tuo verin tahrattu paitansa oli
kuosilleen minulle niin tuttu! Hänen kuluneet, harmaat housunlahkeensa
olivat kohonneet ylös, niin että paljaat sääret näkyivät läntälleen
poljetuista patinoista... Johduin ajattelemaan, että tämä sama Stepan
kaksi viikkoa takaperin, kiireestä kantapäihin koleeraoksennusten
tahraamana, oli kolme tuntia yhtä mittaa pitänyt kuolevaa potilasta
kylpyammeessa, Ja he eivät tohtineet kulkea edes parakin ohitsekaan...

Ja nyt tuli hän, heidän takaa-ajamanaan ja rääkkäämänään, hakien
minulta turvaa: minä olin tehnyt hänet meidän rikoskumppaniksemme,
minun tähteni oli hän joutunut hylyksi maalaistensa keskuudessa.

— Heti kun saimme tohtoreita tänne, arvelivat he, alkoi koleerakin
raivota, — puhkesi Stepan jälleen puhumaan. — Minä sanoin heille:
ottakaa te paksuilla kalloillanne ajatellaksenne, antakaa minun
selittää teille — miksi? Näettehän te, miten paljon ihmisiä meillä
paranee — moni seisoo jo toinen jalka haudassa, ja kuitenkin pelastamme
hänet. Olemmeko tehneet mitään pahaa, onko meillä ollut joitakin pahan
juonia tekeillä?...

Samassa astui ääneti huoneeseen pitkä, nuori mies, päällä lyhyt takki
ja punainen puseropaita. Hän pysähtyi kynnyksellä ja tähysteli pitkään
Stepania.

— Mitä teillä on asiaa? kysyin minä, kalveten vasten tahtoani.

Hän loi vielä kerran tutkivan katseen Stepaniin, kääntyi ympäri
kengänkorollaan ja lähti. Minä olin unhottanut sulkea oven ja hän oli
päässyt pujahtamaan sisään.

Panin ulko-oven salpaan ja palasin Stepanin luo. Sydämeni sykki
hitaasti ja niin voimakkaasti, että kuulin sen jyskeen rinnastani.

— Oliko... oliko se joku _heistä_? kysyin läähättäen.

— Se oli juuri Vanjka Jermolajev, Kohta ovat he täällä kaikki, lausui
Stepan, luoden minuun tylsän katseen.

Mitä oli tehtävä? Paettavako?... Mutta jo moista häväistystä
ajatellessanikin hulvahti veri kasvoihini: hypätä ulos ikkunasta ja
hiipiä pakoon kuin varas... Omituista! Minusta tuntui, että siten minä
viritän epäilyksiä Stepanin sielussa... Ja minnekä olisimme muuten
paenneetkaan?...

Astelin vaieten edestakaisin huoneessa. Käyntini oli epävakaista
ja vienoja, taajoja väreitä viilteli tuon tuostakin selkääni
pitkin, Mieleeni muistui yhtäkkiä tohtori Moltshanovin kuolema
kaikkine yksityiskohtineen... Se mikä äsken, niin aiheettomasti
ja odottamattomasta oli tapahtunut, ei minua enää ihmetyttänyt:
minusta tuntui nyt, että syvimmällä sielussani oli jo kauan
liikkunut hämärä aavistus että niin juuri tulisi käymään... Olin
ahdistuksissa ja murheissani, mutta yhtä haavaa kasvoi rinnassani
ylpeän itseluottavainen ja riemuinen tunne: minä en vielä tiennyt, mitä
mahdollisesti olin tekevä, mutta sen tiesin, että olin suojeleva ja
puolustava Stepania.

Sattumalta tulin vilkaisseeksi kuvaani peilistä: kalpeat, pelon
vääristämät kasvoni tähystelivät minuun harvinaisen kylmästi ja
vieraasti. Minä häpesin Stepanin edessä ja mieleni, myrtyi siitä,
että hän oli saanut nähdä minut tämmöisenä... No niin, nyttemminhän
saattoikin olla jo yhdentekevä...

Minä pysähdyin ikkunaan. Puiston takana kimmelsivät kaupungin kirkkojen
ristit tummansinervässä etäisyydessä, aurinko teki laskuaan ja taivas
oli tummansininen ja syvä... Kuinka tyyntä ja hiljaista oli siellä!...
Ja taasen kulki sama viiltävä väristys selkäpiitäni myöten — kohotin
olkapäitäni, pujotin kädet päällystakki hioihin ja lähdin taas
astelemaan edestakasin huoneessa.

Silloin jyrähti voimakas isku ulko-ovelle, ja samassa soi eteisen kello
korvia huumaavasti yhden kerran, kaksi kertaa, jonka jälkeen kellon
vedin katkesi.

— Nyt he ovat täällä! sanoi Stepan tylsästi.

Ovea jytistettiin lakkaamatta. Minun kävi nyt, samaten kuin
tavallisesti aina, milloin jotakin kauheata oli odotettavissani: kaikki
ikäänkuin herposi sisälläni ja minä tulin yhtäkkiä tyyneksi? Mutta tuo
tyyneys oli jotakin eriskummaista: oli kuin joku toinen varmuudella
ja nopeaneuvoisuudella olisi toiminut minun sijassani, jota vastoin
minä loitompaa pelon valtaamana seurasin tämän toisen henkilön kaikkia
puuhia ja toimia.

— Jääkää te tänne! sanoin Stepanille, ja sen kanssa läksin huoneesta ja
lukitsin oven jälestäni. Avaimen pistin taskuuni.

Ovi ruski iskujen alla, ja ulkopuolelta kuului suuren ihmisjoukon
kovaäänistä sorinaa. Nostin salvan oven päältä ja astuin rappusille.

Jonkinlaista vihaista riemunrääkynää kohahti vastaani. "Siinä hän
on!!" ulistiin; joku lisäksi vinhasti viheltää riukahutti... Astuin
reippaasti alas kadulle.

— Mitä tämä merkitsee, veljet? kysyin huolettomasti, astuen väkijoukon
keskelle.

— Saa tänne välskärisi!

— Hän on mennyt pois. Mutta mitä te hänestä: Mitä teillä on asiaa
hänelle? kysyin huolestuneesti.

— Hei, veljet, antakaas tietä! Kyllä minä hänelle näytän asiat! huusi
laiha, pieni- ja punasilmäinen ukko, kiertäen pikaisesti ylös hiansa ja
hyökäten vastaani.

— Seis, ukko! ärjäsin kärsimättömästi ja astuin askelen häntä kohden. —
No, mitä sinä tahdot?... Sano pois verukkeitta — kuka on sinulle tehnyt
vääryyttä?

— Miksi te myrkytätte ihmisiä? mumisi hän, käyden hämilleen.

— Mekö? Myrkytämme ihmisiä?... Sanos, ystäväni: syytätkö puhtaalla
omallatunnolla minua sellaisesta synnistä? kysyin häneltä korkealla
äänellä₃ laskien käteni hänen olkapäälleen ja katsoen rävähtämättä
häntä silmiin. — Veljet, — käännyin nopeasti kansajoukon puoleen, —
uskotteko todellakin niin pahaa minusta?

Ei kukaan vastannut — kaikki silmäsivät minua pilkallisella odotuksesta
jännitetyllä uteliaisuudella. Katseeni osui Vanjka Jermolajevin
kasvoihin: huultaan pureksien katsoi hän minuun, naama varsin
ivallisessa hymyssä.

— Mikä teitä riivaa? minä pitkitin. Olenko teidän joukossanne
vastatullut muukalainen? Olenhan ollut täällä jo koko kuukauden...
Teillähän on itsellänne ollut tilaisuus huomata ja nähdä, josko olen
ihmisiä myrkyttänyt — kuinka paljon onkaan heitä tullut terveeksi,
Jumalan kiitos!... Ivan Rykov, Artjushin, Kjepanov, Filippov, kysykää
heiltä... Kaikki he ovat maanneet meillä sairashuoneessa — kysykää,
mitä heillä on tähän sanottavaa... Ja niinkuin ette itsekin sitä
tietäisi... Te tiedätte, ja kuitenkin ilkiätte tulla tänne... Sillä
olettehan tullut tänne lyödäksenne minua, eikö niin? kysyin hymyillen.
— Niinpä kuulkaa: lähtekäämme yhdessä parakille ja kysykää niiltä,
jotka siellä ovat, mitä heillä on minusta sanottavaa — olenko ansainnut
selkäsaunan vai enkö. Jos heillä on jotakin, josta minua syyttävät,
niin saatte tehdä kanssani mitä tahdotte.

— Niin, lähtekäämme parakille! Luuletko, että me sinun parakkiasi
pelkäämme? uhoitteli Vanjka Jermolajev lähtien liikkeelle.

— Lähtekäämme!

Joukko lähti liikkeelle, ja niin suunnattiin matka parakkia kohden.

— Hyvät ihmiset, minä otin puhuakseni sytyttäessäni paperossin, — te
tulette tänne pitämään hälinää... Ja miksi? Väkeä kuolee, sanotte₃
Mutta päättäkää itse kenen on syy? Kuinka useasti olenkaan sanonut
teille: olkaa varovaisia vihanneksien ja hedelmien suhteen ja älkää
juoko keittämätöntä vettä. Sillä tarttuma hiipii täällä ympärinsä,
niinkuin itse näette. Onko se teistä niin vaikeaa keittää vesi,
jota te juotte? Mutta ei — te ette tahdo. Ja kun koleera sitten
tarttuu johonkuhun teistä — niin on se tohtorin syy! Hiljattain
kuoli joukoltanne yksi: oli syönyt kuusi arbuusia suuruksettomaan
vatsaan? Sanokaapa, nyt — kuka siinä on syyssä? Entäs viina sitten
— lukemattomia kertoja olen sanonut teille; älkää juoko viinaa, se
heikontaa vatsan...

— Ei, herra, viina ei tee pahaa! virkahti siihen muudan rinnallani
kulkeva sälli, — Viina juuri tappaa tuon tarttuman, viina tuottaa
terveyttä.

— Vai terveyttä? Tulkaa te jonakin pyhän jälkeisenä päivänä
sairashuoneeseemme — pyhäpäivänä kansa juopottelee, ja toisena päivänä
on meillä kahta vertaa enemmän sairaita kuin tavallisesti. Ja nämä
juopottelijat ne juuri ovat alttiimmat taudeille; illalla heidät
tuodaan ja jo seuraavana aamuna ovat he ruumiina.

— Ilman että ovat ehtineet edes selvitäkään, ho-hoo! naurettiin
väkijoukossa.

Parakki jo näkyi etäällä. Jotta emme häiritsisi sairaita, päätin ottaa
keralleni pari kolme henkeä saattojoukostani ja antaa toiseen odottaa
ulkona.

Yhtäkkiä pujahti muutamasta kadunkulmasta esiin tanakka, lyhytkasvuinen
tehdastyömies pitkässä, tummansinisessä työpuserossa. Hän haki
silminnähtävästi meitä, sillä havaittuaan joukkomme, lähti hän
juoksemaan meitä kohden, Muistan niin selvästi hänen kalpeat kasvonsa,
matalan otsansa ja suunnattoman jykevän alaleukansa...

— Mitäspä kuuluu?... Oletteko kopanneet kiinni tohtorin? kysyi hän,
pikaisesti silmähtäen yli koko joukkueen.

Väkijoukko hajaantui, antaen hänelle tietä. Hän katsahtaa vilkaisi
minuun ja iski yhtäkkiä nyrkillään minua kasvoihin, heilautettuaan
lyhyesti mutta peljättävän voimakkaasti käsivarttaan. Silmissäni
musteni, minä horjahdin takaperin ja painoin kädelläni päätäni. Samassa
silmänräpäyksessä sattui toinen isku kaulaani. Kaikki tämä tapahtui
niin sukkelasti, etten kerinnyt mitään ajatella.

— Äää... Lyö, lyö!! kaikui hurjasti joka puolellani, ja kaikki
hyökkäsivät kimppuuni.

Selkään sattunut voimakas isku pani minut lentämään muutamia askelia
eteenpäin, jonka jälkeen minä kaaduin ja löin kasvoni jonkun polveen,
ja tuo polvi antoi minulle semmoisen täräyksen, että kellahdin
pitkän matkaa sivulle päin. Muistan, että minä jalkeille päästyäni
mielettömän kauhun vastaamana tartuin jonkun käsivarteen, joka mieli
kiskoutua irti, ja huusin: "veljet!... rakkaat veljet!"... Muistan
joukon humalaisen parkunan, muistan, miten punaisia, hikisiä naamoja ja
puristettuja nyrkkejä vilahti katseitteni ohi... Yhtäkkiä osui rintaani
äärettömän voimakas, puhdikas isku, joka salpasi minulta hengityksen,
ja miltei tukehtumaisillani suusta syöksyvään verivirtaan kaaduin
tiedottomana maahan...


19 Elok.

Olen jo kolme päivää maannut sairashuoneessa. Minua on vaivannut
ankara verensylky, jota vain töin tuskin on saatu ehkäistyksi.
Tiedän mitä se merkitsee: asiat ovat huonolla kannalla. Kaksi kertaa
on kuvernööri käynyt luonani, ja sitä paitsi on muitakin ylhäisiä
henkilöitä käynyt minua katsomassa. Kaikki puhuvat minulle varsin
mairittelevasti ja puristavat lämpimästi kättäni. Minä katselen heitä,
ymmärtämättä kumminkaan paljoa siitä, mitä he minulle puhuvat. Muisto
äskeisistä tapahtumista istuu kuni naula aivoissani, ja sydäntä
pakottaa sietämättömästi. Ja minä kysyn tavan takaa itseltäni: onko
se tapahtunut?... On, se on kuin onkin tapahtunut: minä makaan
sairashuoneessa, rikki ruhjottuna ja kuolevaisena, näen ilmi elävinä
edessäni vihan vääristämät kasvot, kuulen heidän nauravan, kuulen
heidän huutavan: "lyö häntä, lyö häntä!"... Ja he _löivät_ minua,
_löivät_ minua! Löivät sen tähden, että minä olin tullut heitä
auttamaan, että minä uhrasin heidän hyväkseen voimani, tietoni ja
taitoni, — sanalla sanoen kaikki... Oi Jumalani, oi Jumalani? Mitä
se oikeastaan on — tuskallista, pettävätä untako vaiko karvasta
todellisuutta?... En häpeä tunnustaa, että minä paraikaakin, tätä
kirjoittaessani, itken kuin lapsi. Niin, nyt vasta näen, kuinka
suuresti minä rakastin kansaa ja kuinka murhaavan katkerata on tulla
minun tavallani palkituksi...

Kuolema ei ole kartettavissa. Kuolema ei minua kammota! Elämä, tuo
kylmä ja epämääräinen, niin täynnä tajuttomia tuskia — ei ole minusta
suurenarvoinen! En sure sitä. Mutta kuolla tällä tavalla!... Minkä
eteen taistelit sä, minkä eteen kuolit sä? Minkä voiton tuotti sinun
kuolemasi? Sinä olet vain tyhjänperäinen uhri, jota ei kenkään ole
tarvinnut... Ja turhaan asettuu koko olentosi tuon uhrin uhattua
hyödyttömyyttä vastaan: sen täytyy kumminkin niin tapahtua...


20 Elok.

Minä en saa yhtään unta öisin. Säleside jalassani estää minua
liikuttamasta itseäni, ja muisti palauttaa ehtimiseen kuvan
tapahtumasta sieluni silmän eteen. Yhteisestä sairassalista, joka on
seinätysten minun huoneeni kanssa, kuuluu kumeaa yskimistä; minä makaan
selälläni ja katselen leiskuvan yölampun synnyttämää varjojen leikkiä
katolla — ja minun tekee mieli katkerasti itkeä. Minulla oli voimia,
minulla oli rakkautta. Mutta elämä kuku liukkaan, ja kuolema lähestyy
— yhtä tyhjänä, yhtä hyödyttömänä... Mutta — mikä _oikeus_ minulla on
vaatia itselleni parempaa, kunniakkaampaa kuolemaa?

He löivät minua kuni karannutta, hullua koiraa — minua, jonka syyksi
he eivät voineet lukea yhtä ainoata kelvotonta tekoa. Viisi viikkoa
olin tehnyt työtä heidän keskellään, alati valmiina auttamaan ja
palvelemaan heitä, enkä sittenkään ollut onnistunut voittamaan heidän
luottamustaan. Minä _pakotin_ lopulta heidät uskomaan itseeni, mutta
muutama ryypylleen paloviinaa oli jo riittänyt tekemään sen, että
kaikki luottamus oli mennyttä kalua ja tavallinen perustunnelma oli
jälleen päässyt hereille. Viisi viikkoa!... Olin luullut voivani
viidessä viikossa perata pois heistä sen, mikä vuosien kuluessa oli
vakaantunut lujaksi varmuudeksi. Mistäpä ajasta saakka he olisivat
tottuneet meissä näkemään ystäviään, milloinpa he olisivat huomanneet
heille olevan jotakin hyötyä tiedoistamme, kaikesta siitä, mikä meidät
korotti heidät yläpuolelleen? Heidän mielestään me olimme tykkänään
toiseen maailmaan kuuluvia ihmisiä, jotka heitä karttoivat eivätkä
tahtoneet heistä yhtään mitään tietää. Eikö tämä ollut totta? Tahi
mitenkä muuten oli mahdollinen tuo kammottavan syvä juopa meidän ja
heidän välillä?

Tiedän, että se, mitä tässä kirjoitan, on vanhaa ja kulunutta;
toisessa tilaisuudessa leimaisin sen itsekin paljaiksi korulauseiksi,
pettäväksi sanakorskaksi. Mutta miksi noissa kuluneissa lauseissa nyt
mielestäni sisältyy niin paljon kalvavaa, painavaa totuutta, miksi
koko eletty elämäni, toimintani ja rakkauteni nyt tuntuu minusta
niin tuiki mitättömältä ja tyhjältä? Olen lukenut läpi päiväkirjani;
valistusvirsiä itsestäni, ajasta, kaikesta... Nämä valitusvirret eivät
tietenkään olisi päässeet ihmisten ilmoille jos minä silloin olisin
nähnyt ja tuntenut sen, mikä nyt niin terävästi ja kipeästi pistää
silmiini...


23 Lokak.

Kirjoittaminen on vaikeata — käsi ei tahdo tehdä totta. Hävitysprosessi
edistyy nopeasti eikä ole enää pitkälti loppuun. Minä en käsitä,
miksikä nyt kun kaikki on loppu, sielussani on niin valoista ja
riemuista, loppumattoman auvon kyyneliä tulee aika ajoin silmiini, ja
minä voisin itkeä, itkeä suloisesti ja vapaasti.

Usein vaivun horrosmaiseen unheeseen, ja kun avaan silmäni, näen
Stepanin istuvan jaloksissani, sanatonna, kokoonvaipuneena. Miten
on hän tullut tänne? Sen sain ennen pitkää tietää: hän oli tullut
sairashuoneen ylilääkärin luo, langennut hänen eteensä polvilleen eikä
ollut noussut, ennenkin tämä oli luvannut, että hän saa olla luonani
niin kauan kuin oloni sairashuoneessa kestää. Minä en voi käsittää,
milloin hän nukkuu: havahduinpa milloin tahansa, yöllä tahi päivällä,
niin istuu Stepan tuolillaan — hiljaisena, liikkumatonna... Ja minä
silmäilen tuota miestä, jonka olen kahdesti pelastanut kuolemasta,
ja minun tekisi mieleni tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä
lämpimästi. Liikautan itseäni — ja hän nousee ylös ja kohentelee
tyynyjäni tahi antaa minulle vettä. Ja niin vaivun jälleen unheeseen...

Edessäni seisoo Natasha. Hän itkee katkerasti käsi silmien edessä.
Ihmeitten ihme, osaako Natasha todella itkeä? Ja minä silitän hiljaa
hänen nyyhkytyksistä tutahtelevaa kättään enkä voi irrottaa katsettani
hänestä. Ja minä sanon hänelle, että hänen tulee rakastaa ihmisiä,
rakastaa kansaa, että hänen ei tule antautua epätoivoon, että
hänen täytyy tehdä työtä, paljon sitkeätä, uupumatonta työtä, että
hänen täytyy koettaa löytää tie, sillä äärettömän paljon on vielä
raivaamatonta alaa... Ja nyt minä en häpeä julkituoda noita "korkeita"
sanoja. Hän kuuntelee hartaasti eikä huomaa, miten kyynelet valuvat
hänen poskiaan pitkin. Mutta minä tähystelen häntä — ja minut valtaa
hiljainen, sanaton riemu. Ja minä ajattelen, mikä suloinen tyttö hän
on ja kuinka paljon hyvää löytyy elämässä... ja kuinka ihanaa on saada
kuolla...

Loppu






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILMAN TIETÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.