Musta kotka : Tarinoita pojista

By Bernt Lie

The Project Gutenberg eBook of Musta kotka
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Musta kotka
        Tarinoita pojista

Author: Bernt Lie

Translator: Joel Lehtonen


        
Release date: April 29, 2026 [eBook #78573]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1907

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78573

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA KOTKA ***
language: Finnish




MUSTA KOTKA

Tarinoita pojista


Kirj.

BERNT LIE


3:nnesta norjalaisesta painoksesta suomensi

Joel Lehtonen



Kansan nuorisonkirjasto 2





Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
1907.




SISÄLLYS:

Musta kotka.
Rahahuolia.
Untuvaniekka.
Opettaja Finsdal.
Ruona.
Maalaistulokas.
Ensimäinen käsky.
Viimeinen koulupäivä ennen joululomaa.




MUSTA KOTKA.


Kirjakauppias Melandille kaupungin pohjoispäässä oli tullut
kauppaan kevätpuolella suuri joukko intiaanikertomuksia, joista
toiset maksoivat 40, toiset 80 äyriä aina koon mukaan. Värikkään
kirjavina, kiiltäväkansisina ne loistivat houkutellen Melandin
pienen puotipahaisen akkunassa ja niillä oli nimet, jotka saivat
levollisimmankin veren vimmaan: »Vicondera, valkea kotka»; »Tonga Tabun
verenimijä»; »Aarniometsän kiemurteleva käärme»; »Hengestä ja verestä»
j.n.e.

Ja kun koulun rehtori ja opettajat kokouksissaan lauantaisin huolissaan
ihmettelivät, miksi keskikoulun kolmannen jopa kuudennenkin luokan
poikain lukuinto oli huomattavasti vähenemään päin, niin olisi heidän
vain tarvinnut pistäytyä vähän kävelylle kaupungin pohjoispäähän.
Melandin akkunassa olisivat he nähneet arvoitukseen vastauksen.

Kaikki säästörahat ja äyrit jotka ansaittiin asioilla juoksemalla,
saatiin syntymäpäivälahjaksi j.n.e., menivät tuohon tarkoitukseen;
ahnaasti koottiin kolikoita, kunnes tuo 40, 80 äyrin määrä oli
saavutettu, ja heti paikalla kiidettiin Melandille ostamaan
intiaanikertomusta.

Muutamilla pojilla oli näitä kirjoja koko isot kokoelmat; etenkin
niillä, jotka asuivat kaupungissa vuokralla kuten Severi Miehentappaja
Svendsen ja saivat rahaa kotipuolesta, joten voivat sitä kasata
säästöön vähän suuremmassa määrässä kuin muut. Viime vuonna oli
postimerkkien kokoaminen villinnyt poikia. Tänä vuonna raivosi heidän
keskuudessaan intiaanikertomus-kuume. Severi Miehentappajalla oli
suurin kokoelma, nimittäin 43 eri lajia. Puuttui vain viisi; kun hän
ne saisi, niin hänellä olisi kappale kutakin kirjaa koko Melandin
varastosta!

Niin tulvahti Melandin pienestä, tahraisesta kamakaupasta kuten
lumouksella poikasten sieluihin veripunainen parvi sydäntä vavistavia,
sotaa ja verta hohtavia mielikuvia, jotka karkottivat läksynluvut
ja koulu-innot tipo tiehensä. Mitä olivat enää Hannibal ja Scipio,
Aleksanteri, Napoleon ja Kustaa Adolf noiden aarniometsän sankarien,
»Haukansilmän» ja »Kalkkarokäärmeen» ynnä muiden rinnalla, jotka
esiintyivät kalpeanaamain ja punanahkain välisissä taisteluissa! Miten
surkean vähäpätöisiltä alkoivat näyttää Cannaen, Austerlitzin, Lytsin
ja Sedanin tappelut! Miten heikkovärisiltä Svolder ja Pohjanmeri,
Alppien yli nousut ja Välimeri ja Reinin äyräät noiden salaperäisten,
hiljaisten Kanadan järvien rinnalla, jotka välkkyivät peninkulmia
pitkinä rasvatyyninä selkinä tuntemattomien, vaarallisten rantojensa
välissä! Ja entä sitten nuo suuret Amerikan virrat, joilla kanootit
kiitelivät hiljaa kaislikossa, rantaviidakkojen kätkössä! Mitä oli koko
historian avoin, tiedon tutkima tanner tuohon seikkailujen verhoamaan
maailmaan verraten! Mitä oli se kätkettyjen intiaanipolkujen, veristen
ottelujen, kavaluuksien ja salamurhain, koko synkeän aarniometsän
hurjapäisen uhkaleikin rinnalla!

Tuo into tarttui poikiin kuten kulkutauti salaisina yö- ja
päivälukuina. Jopa keskellä koulutuntiakin se kiehtoi kummasti mieliä
salaisuuksillaan, joten saksan ja latinan, historian ja maantieteen
ajattelu pakeni kuin elohopea lasilevyltä! Ja naukuvan oiva suksikeli
houkutteli ja hohteli turhaan maalis- ja huhtikuussa saareltaan
kuuraisesta koivikosta. Vain tyttöjä ja isoja poikia vilisi nyt mäissä;
pikkupojilla oli muuta tekemistä, — he istuivat kotona ja lukivat
varkain poikain huoneissa Melandin intiaanikertomuksia avattujen
kielioppiensa ja lukukirjainsa alta — ja olivat valmiit vetämään
läksykirjat heti päälle kun isän tai äidin askeleet kuuluisivat
portailta!

Muuten ahmivat eri pojat noita intiaanijuttuja hyvinkin eri tavalla.
Jotkut lukivat kuin hullut eivätkä ajatelleet ja puhuneet mistään
muusta kuin Haukansilmästä, Punaisesta tiikeristä, Meerin paosta
ja Jasperin ihmeellisestä pelastuksesta. Toiset olivat vähän
harkitsevampia muka ja lukivat salaa enemmän kuin mitä julkisesti
tunnustivat lukevansa.

Harkitsevin kaikista oli Antti Martti Bech. Hän suorastaan halveksi
Melandin intiaanijuttuja, eikä hänellä niitä ollut enää yhtään
ainoaa kappaletta: kaksi ostamaansakin oli hän myynyt jo Severi
Miehentappajalle, nimittäin »Verenimijän» ja »Viheltävän käärmeen».
Antti Bech julisti kerran, kinastellessaan isolla välitunnilla
ankarasti tästä asiasta Kristian Haastedin kanssa, että nuo Melandin
kirjat ovat »paljasta surkeasti kokoon kyhättyä roskaa, pelkkiä
verisimpiä ja jännittävimpiä aineksia Cooperin erinomaisista
romaaneista».

Toverit kunnioittivat kieltämättä suuresti kaikessa hiljaisuudessa
Antin etevää asian ymmärtämistä, vaikka se juuri tuolla äskenmainitulla
hetkellä saikin pikku kolauksen, kun Kristian Haasted vastata moukautti
Antille: — Sinun pitäisi laputtaa kotiin saamaan papaltasi vielä lisää
tietoja, jotta voisit paremmin pöyhkeillä!

Ja tosiaan olikin tämä Antin varma arvostelu vain jotenkin suoraa
toisintoa siitä mitä ukkovouti Bech oli hänelle kerran sanonut, kun
yllätti hänet ahnaasti ahmimasta »Tonga Tabun verenimijää». — Ja
se että Antin oli tapana koulussa vielä lisätä, että nuo neljän-,
kahdeksankymmenen äyrin intiaanilorut eivät ansaitse parempaa
paikkaa kuin Melandin puoti, oli myös vain suoraa kaikua eräistä
ukko Bechin toimenpiteistä. Ukko oli nimittäin huomatessaan poikansa
lukevan Melandin kirjoja, heti hankkinut tälle kaupungin toisen,
hienomman kirjakaupan kautta muutamia oikeita Cooperin romaaneja,
joissa Melandin kirjain Haukansilmät ja Polun nuuskijat ynnä muut
verenhimoiset hirviöt muuttuivat älykkäiksi, jaloiksi miehiksi,
jotka pitkissä, filosoofisissa vuoropuheluissa kehittelivät yleviä
ajatuksiaan luonnon puhtaasta sekä sivistysmaailman madonsyömästä ja
turmeltuneesta elämästä. Sellaisista hirviöistä kuten »Verenimijä»,
»Viheltävä kyykäärme» ja »Kalkkarokäärme» tuli nyt punaihoisten
kansallissankareita, taistelemaan epätoivoista kansallistaisteluaan
valkoisia miehiä ja kultuuria vastaan, jotka yhä rajummin uhkasivat
heidän henkeään ja heidän vapaata, rauhallista metsästäjä- ja
saloelämäänsä. Melandin vertapursuvat seikkailut muuttuivat uusissa
kirjoissa suureksi syvästi vaikuttavaksi kultuuritaisteluksi puna-
ja valkoihoisten välillä, uutisasukkaiden ja metsän kevytjalkaisten
poikain välillä, — taisteluksi, jota käytiin kaukaisessa, seikkailujen
verhoamassa lännessä lennätellen äänettömiä nuolia ja ampuen
laukauksia, joiden pamaukset häipyivät ja tukehtuivat ikuisen metsän
hiljaisuuteen.

On hyvin mahdollista, ettei Antti Martti Bech huomannut niin suuresti
tätä eroitusta nyt alussa kuin sittemmin. Mutta varmaan tunsi hän jo
nyt isänsä olevan oikeassa. Ja kovin karvailla mielin oli hän parasta
ystäväänsä, Kristian Haastedia kohtaan siksi, että tämä hylkäsi
hänen katsantokantansa ja meni toisten puolelle. Antti oli ikäänkuin
suruissaan, kuten yksinäisyydestään kärsivä ainakin, jota muut eivät
ymmärrä. Hänestä oli ikäänkuin hänen paras ystävänsä olisi käsittänyt
häntä väärin ja pettänyt hänet. Kristian puolestaan ei tinkinyt
hiuskarvaakaan mielipiteistään ja väitti ehdottomasti, että Antti
tahtoo vain mahtailla ja apinoi isäänsä. Niin erosivat he toisistaan
yhä enemmän ja enemmän mikäli kevät läheni, vaikkei kukaan tuota eroa
oikeastaan huomannutkaan, eivät ainakaan toverit, jotka yhä vain
ahmivat melandilaisjuttujaan ja elivät niissä sieluineen, mielineen.

Kuten opettajakokouksissa oli syitä ymmärtämättä ennustettu,
valmistuttiin sinä vuonna keskikoulussa tutkintoon poikkeuksitta
kehnosti. Tästä tietysti koitui suruja, — isät olivat tyytymättömiä
ja omattunnot kovistelivat. Mutta kun tutkinto oli kestetty ja
kesäloma tuli, pitkä ja auringonpaisteinen kesäloma, niin haihtuivat
huolen häivät sumuina tuuleen, ja suvisessa vapaudessa ja kesäkuun
päiväpaisteessa ponnahtivat poikasten mielissä taas eloon koko viime
kevään intiaaniluvut huimaksi seikkailunhaluksi.

Yhä valtavammalla voimallahan olivat nuo heidän mielikuvansa kaipuuksi
paisuneet sikäli kun kevätkuukaudet, huhti- ja toukokuu kuluivat, nuo
kuut, jotka täällä pohjan perillä eivät ole muuta kuin huikaisevan
päiväpaisteista talvea pitkine iltoineen, — kaipuuksi rajuihin
tekoihin, toteuttamaan noita kirjavia mielikuvia ja luettuja tapauksia
huimissa leikkisodissa. Metsä ja lumivalkea saari olivatkin olleet
tuolla kaupungin ulkopuolella talvella aivan sopimattomia jylhiin
kanadalaisiin metsäseikkailuihin ja aivan kelvottomia käärmemäisen
viekkauden ja salaisten vaanintamatkain näyttämöksi. Viimeinkin tuli
kesäkuu yhtäkkisenä keväthyrskynä, sulavista kinoksista kuohuvine
puroineen ja tulvineen, ja koivuviidat puhkesivat ja tuoksuivat.
Parissa päivässä oli täysi kesä, lämmin ja loistava. Tuntuihan tosin
varsin kovalta että tutkinto oli juuri sellaiseen aikaan, mutta kun
se oli ohi, — hei! silloinpa kiisi koko poikajoukko vapaana kedoille,
niin että metsä kaikui aamusta iltaan ja aina valoisaan yömyöhään
kauhistavista sotahuudoista.

Siinäkös »oltiin intiaanisilla»! Jok'ikisenä auringonpaisteisena
päivinä, ja pilvisinä myöskin, kunhan ei vain kaatamalla satanut,
kiisivät pojat kylästä ylös vakinaiselle kokoontumispaikalleen
katolilaisen kirkon taakse saaren rinteille.

Antti Bech ja Kristian Haasted olivat luonnollisesti päälliköitä,
kummallakin oma joukkonsa.

Ankara totisuus oli lyönyt leimansa taisteluun jo aina alkuhetkestä
saakka, jolloin päälliköiden vaali oli toimitettu ja nuo kaksi, Antti
ja Kristian, olivat ottaneet toimet vastaan sinkauttaen toisiinsa
synkeitä ja äänettömiä vihollissilmäyksiä. Ainakin pienemmät
keskikoulun kolmannen ja neljännen luokan pojat ihan ällistyivät siitä
juhlallisuudesta, millä nuo kaksi isoa poikaa julistivat toisilleen
sodan hengestä ja verestä. Mutta vähitellen, leikin kestäessä
päivä päivältä aina samalla, erehtymättömällä puoluejaolla ja yhä
harjaannuttaessa ja totuttaessa ymmärtämään, minkä vuoksi tässä
taisteltiin, tarttui tuo vihollisviha ja sotaisuus tietysti muihinkin.
Tultuaan kohtauspaikalle, otti siis aina Antti Bech »Mustan Kotkan»
nimellä — johtoonsa intiaaniparven ja Kristian — »Haukansilmäksi»
sanottu — valkoisensa, joita kumpiakin oli yhtä monta. Ja he erosivat.
Huutaen kauheita sotahuutojaan katosi intiaanijoukko viidakkoon ja
alkoi takaa-ajoineen ja valloituksineen, suurine taisteluineen ja parin
miehen otteluineen.

Mutta vähitellen tulivat saaren tilalliset yhä enemmän nyrpeiksi ja
kiukkuisiksi; — milloin kiellettiin poikia menemästä sinne, milloin
tänne, — sitten kävi katolinen pappi kielimässä, että he olivat
häirinneet kerran hautausta ja Koivulan Pekkala kantelemassa, että
he olivat sotkeneet hänen niittynsä. Kun siis Vilho Gabrielsen
eräänä elokuun alkupäivänä ehdotti, että muutettaisiin sotanäyttämö
saarelta mantereelle, erääseen Laakso-nimiseen paikkaan Tuomas- ja
Flöj-tunturien välille Kukkula-vuoren rinteelle, niin hyväksyivät sekä
punanahat että valkoihoiset tämän ehdotuksen ihastuneina.

Nyt tuli leikistä uusi ja parempi, entistä suuremmoisempi ja totisempi!

Tuolla ylhäisen laakson lehtimetsissä vallitsi luonnon suuri rauha,
jota niin kovasti oli kaivattu seikkailtaessa sotaa saaren monien
valkeain maatalojen ja pisteaitain välissä. Yksinäisenä juoksi täällä
syvä virta laakson pohjassa tiheissä viidakoissa ja taustalla kohosivat
Tuomas-tunturin, Flöj-tunturin sekä ylinnä kaiken »Kukkulan» autiot,
synkeät rinteet, joilla oli oiva paikka autuaille metsästysmaille,
Manitun, intiaanien mahtavan jumalan, kodille ja valtakunnalle.

Eväineen ja aseineen sulloutuivat pojat puolelta päivin kaikkiin
veneisiin, mitä olivat saaneet kokoon, ja kaikki lähtivät ne laivastona
yhtaikaa liikkeelle Tullilaiturilta ja ponnistelivat neljännestunnin
ajan salmen virrassa pyrkien Viddingin rannalle, joka oli Flöj-tunturin
juurella. Ripeässä marssitahdissa kulettiin sitten ylös pitkin
»Laakson» rinnettä ja joen vartta tunnin aika ja seisatuttiin viimein
koivuisen mäen juureen. Nyt, elokuun keskivaiheilla, oli valkeilla
uutisasukkailla jo valmiina kolme lehtimajaa, ei enempää eikä vähempää,
ja niitä suojasi yläpuolelta mahtavan vyörykiven leuka ja alaalta
oksista ja risuista punottu aita, vankka kuin muuri. Leirin keskellä
oli tulisija, jossa keitettiin kahvia eväspalain painimeksi ja jossa
alati leimusi vahtituli.

Kristian Haasted, »Haukansilmä», hallitsi täällä leirissä rajattomana
itsevaltiaana, häntä tottelivat kaikki napisematta käskipä hän mitä
tahansa. Severi Miehentappaja oli valkoihoisten kokki — nimellä
»Ryömivä Pantteri».

— Ryömivä Pantteri! Vettä hakemaan joelle!

Ja Ryömivä Pantteri juoksi alas rinnettä myöten, mutta tuli puolitiestä
takaisin:

— Haukansilmä! Anna minulle pari miestä mukaan; olin kuulevinani
punanahkain ääniä tuolta mäen alta!

— Hyvä. »Tarkkasilmä», »Juoksija» ja »Tikarin terä» lähtevät Ryömivän
Pantterin kanssa joelle.

He tempasivat jousensa, viinensä ja kilpensä sekä pari keihästä ja
lähtivät saattamaan kokkia — tosin haukkuen hiukan karkeasti tuota
»Miehentappaja pelkuria», joka ei uskalla mennä yksin. Etenkin, kun
tultiin kokemaan, ettei punanahkoja tällä kertaa näkynyt ei kuulunut.

Taistelussa koeteltiin anastaa skalppeja, vangita tai surmata.

Skalppeja olivat poikien hatut, joista siis taistelussa täytyi pitää
ylen tarkkaa vaaria. Vangiksi otettiin hyvin yksinkertaisesti siten,
että vihollinen voitettiin, riisuttiin aseista ja kuletettiin omaan
leiriin. Päivän taisteluissa kaatunut oli se, jota nuoli tai keihäs
oli haavoittanut ruumiiseen, — jalkoihin ja käsiin osuminen ei siis
merkinnyt mitään. Päähän ja kasvoihin tähtäämästä kielsi kansainvälinen
oikeus.

Aseina oli rottinkijousia purjelankajänteineen, pitkiä tylsiä nuolia
sekä keihäinä hernekeppiä tahi pihlajanoksia, joiden päähän oli jätetty
lehvätöyhtö. Ja oli vielä kilvet niillä, jotka olivat voineet hankkia
siihen tarkoitukseen sopivan tynnyrin pohjan, minkä nurealle puolelle
naulattiin lenkku käsivartta varten.

Intiaanit voi eroittaa valkoisista etupäässä höyhenistä, joita oli
ommeltu heidän hattuunsa, polviin saakka käärityistä housunlahkeista
ja punaisista tatueeraus-maalauksista kasvoissa. Sitäpaitsi tunsi
intiaanit monesta muustakin seikasta, riippuen siitä mikäli kukin
heistä kykeni näyttämään mahdollisimman raakalaiselta: — käärityistä
paidanhihoista ja paljaiden käsivarsien tatueerauksista, alas
käännetyistä sukanvarsista j.n.e.

Päivän taistelut alkoivat ja jatkuivat siten, että valkonaamat
lähettivät retkikuntia metsästämään tai puita hakemaan, jolloin
väijyskelevät intiaanit karkasivat niiden kimppuun. Tahi koettivat
punanokat äkkiarvaamatta ahdistaa valkoihoisia leirissä. Väliin
lähti myös koko valkeain parvi sotajalalle saatuaan vakoojain kautta
vihiä intiaanien senpäiväisestä leiripaikasta. Silloin syntyi suuri
taistelu. Illalla, kun kaikki kokoontuivat jälleen yhteen kotimatkalle,
ratkaistiin päivän voitot ja tappiot laskemalla skalpit, kuolleet ja
vangit.

— Suvipäivät tulivat ja menivät, elokuu korvasi ihanasti kesäkuun
suuret sateet ja »Laakson» kahden ainoan asutun paikan rauhalliset
asukkaat tottuivat vähitellen kauhistumatta kuulemaan aamusta iltaan
hirmuisia sotahuutoja, jotka häiritsivät heidän seutunsa entistä
yksinäistä hiljaisuutta, — tottuivat kiljunnan jälkeen näkemään
kummallisesti puetun tai puolialastoman poikaparven kulkevan heidän
akkunainsa alitse pitkin joen rantaa. Ja ihan kokonaan rauhoittuivat
pikkutilalliset Olli ja Pekka vaimoineen ja lapsineen, kun eräänä
päivänä ilmestyi kaikkein kauhistavin joukkioista kartanolle ja pyysi
saada ostaa maitosintua — ja joukkio olikin kaupungin »paremman väen»
lapsia, etunenässä kaupungin voudin Bechin poika.

Ja leikkiä jatkettiin väsymättä jok'ikinen päivä innolla ja ilolla,
joten äitien ja tätien täytyi lakata torumasta ja kieltelemästä, vaikka
heidän pojunsa tulivatkin kotiin takit, puserot ja housut reikäisinä ja
riekaleisina, verisin pohkein ja keihään haavoja otsassa ja poskissa.
Poikien silmät kirkkaina paistoivat ja heidän intonsa leimusi niin että
vanha vaimoväki tuumi: Nauttikoot nyt kesälomastaan oikein kylläkään!
Ja kaikessa hiljaisuudessa olivat myös ukko Bech, tuomari Haasted ja
kauppias Gabrielsen — »Puukonterän» ja »Tarkkanäköisen» isä — kerran
menneet ylös Laaksoon ja katselleet piilosta poikain leikkiä. Ja vouti
Bech innostui silloin niin, että tuomari Haasted sitten koko viikon
härnäili häntä sillä, että hän, ukko Bech, olisi hyvin mielellään
käärinyt housunsa ylös ja vääntänyt naamansa intiaanivirnistykseen
ja nostanut oikean sotahuutojen sotahuudon — ja pestautunut
apulaispäälliköksi poikansa Antin, Mustan Kotkan väkeen!

Kaikessa tapauksessa tämä vanhain herrain vakoiluretki rauhoitti
kaupungin monien huolestuneiden vanhempain mieliä.

       *       *       *       *       *

Oli elokuun 24 päivä; huomenna oli loma loppuva, kello 11 aamupäivällä
oli heidän saavuttava kouluun. Siis viimeinen päivä, — metsästyksen ja
seikkailujen, vapauden ja ilon viimeinen. Sitten oli seikkailujen kirja
lyötävä kiinni ja avattava läksykirjat!

Hieno hattaraverho ympäröi aurinkoa ja iltapäivän varjot lankesivat
Laaksoon niin merkillisen tummina ja hiljaisina; joki virtasi harmaan
välkkyvänä ja melkein surumielisesti poristen. Päivä oli jollakin
tavoin alakuloinen — tahi ehkä ensimäinen merkki syksystä, lyhyen,
aurinkoisen suven lopusta.

Kaidalla polulla, joka luikerteli leppä- ja koivuviidakossa pitkin
joen rantaa, vaelsi Delawarein heimo — se oli nimeltään Mustan Kotkan
joukko — sanattomana ja hiljaisin askelin, kaikki toistensa jalan
jälkiin tallaten, kaikki 17 pitkässä jonossa. Etumaisena kulki itse
Musta Kotka, — ja päällikön arvo näkyi koko hänen ylevästä olennostaan,
joka askeleestaan. Vaaleanruskean kiharatukkansa ympärillä oli
hänellä sakea seppel häilyviä sulkia; pukunaan oli tiivis villamekko,
kiristetty kureettomasti pitkin ihoa ja hihoja siinä ei ollut, joten
vahvalihaksiset käsivarret paistoivat päivettyneinä sinisine ja
punaisine tatueerauksineen. Hänen housunsa eivät olleet käärityt ylös
kuten useimpain toisten Delawarein; sitä vastoin oli hän sitonut
lahkeensa polviin saakka tiukkaan kiinni punaisilla villalangoilla,
jotka oli punottu säännöllisesti ristiin, ja uumilla oli hänellä voudin
veripunainen matkavyö. Toiselta olalta riippui jousi ja nuolinippu;
toiselta remmistään viini, ja vasemmassa kädessä oli suuri punainen
kilpi, jonka keskelle oli maalattu musta kotka.

Hiljaisen vakavana vaelsi intiaaniheimo pitkin joen äyrästä. Se ei
ollut lähtenyt leiripaikaltaan vain etsiäkseen uutta ja sopivampaa,
vaan kiertääkseen äärettömän suuren mutkan kautta valkoihoisten
leirin selkään ja tehdäkseen nyt viimeisenä taistelupäivänä valtavan
hyökkäyksen ja valloittaakseen leirin ja hukuttaakseen valkoiset
sukupuuttoon. Suuren päätöksen vakavuus kuvastui heistä kaikista.
Näyttivätpä he olevan hieman raskasmielisiäkin, mikä lähenevään hengen
ja veren taisteluun nähden sekä myös siihen, että tämä taistelu oli nyt
oleva ehdottomasti viimeinen, olikin hyvin ymmärrettävää.

Kuten sotapolulla ainakin, oli kielletty hiiskaustakaan päästämästä.
Ei edes kuiskaamalla lausuttu ainoaakaan sanaa. Kuiva risu vain joskus
risahti jalkain alla ja kivi irtausi ja pulahti veteen; muuten oli
hiiren hiljaista ja kulku melkein äänetöntä.

Yhtäkkiä seisattuu Musta Kotka; kaikki muutkin samassa sekunnissa.
Kuuntelevat, — päällikkö viittaa lepikkoon, joka on toisella puolella
jokea, ilmaistakseen että hän luulee kuulleensa ääniä sieltä, ja kaikki
muutkin kuuntelevat jännityksessä. Ei kuulu mitään sentään — ja jälleen
astelee vaikeneva intiaanijono edelleen.

Pitkänlaisen matkan päässä mäenrinteellä, melkein »Kukkulan» juurella,
joka sulkee laakson jyrkkänä, mahtavana porttina, löytävät he viimein
sopivan kaalamon. Saappaat ja sukat riisutaan jalasta ja varovaisesti
pujahtavat punanahat yksi toisensa jälkeen virran uoman yli, pitkien
väliaikain jälkeen. Sillä vihollinenhan voisi heidät tuossa avoimessa
virrassa erinomaisen helposti huomata, vaikka he ovatkin kulkeneet
nyt suuremman kierroksen kuin ikinä ennen. Musta Kotka tuntee
vastustajansa, tuntee urhean Haukansilmän, ja tietää, että hän on
aina varuillaan, että hän on lähettänyt vakoilijoita ympäristölle.
— Viimein on koko heimo päässyt virran yli ja nyt alkaa matkan
vaarallisin ja uhkarohkein taival. Kolmena joukkokuntana on aikomus
lähetä valkoihoisten leiriä kolmelta eri taholta yhtaikaa, yksi joukko
alaalta joen rannalta, toinen jonkun matkaa ylempää ja kolmas ihan mäen
huipulta hyökätäkseen valkeain niskaan siltä suurelta vyörykiveltä,
joka suojaa leiriä ylhäältä. Nyt on päästävä päämaaliin niin
huomaamatta, että kaikki kolme joukkoa voivat hyökätä esiin yhtaikaa
heti kun Musta Kotka kajauttaa vyörykiven harjalta sotahuutonsa.

Ennenkun joukkokunnat lähtevät eri suunnilleen, kokoo Musta Kotka uroot
ympärilleen ja selitettyään heille sotasuunnitelman päättää hän sen
puheella:

— Veljet, Delawarein uljasta heimoa! Viimeisen kerran kokoonnumme
me nyt tänään taistelemaan vihattuja vainolaisiamme vastaan, noita
kalpeita ryöväreitä, jotka katalan voitonhimon kiihoittamina ovat
tunkeutuneet meidän rauhallisiin metsiimme. Kauan olemme me pitäneet
puolemme heitä vastaan, mutta Manitu, suuri herramme, ikävöi jo
Delawarejaan ja katso, me kuolemme, tottelemme hänen kätensä viittausta
ja kokoonnumme isäimme luo avarille metsästysmaille. No niin, veikot!
Koska kuolemaan vihityt olemme, niin käykäämme siihen kuin juhlaan,
ilojuhlaan Manitun luo, ja olkoon valkoisten miesten veri käsiemme
kirjauksena, kun hänen eteensä astumme. Katsokaa! — huusi Musta Kotka
säkenöivin silmin ja nosti kätensä Kukkulan autiota, sinisen hohtavaa
kärkeä kohti, — katsokaa, tuolta katsoo yläältä Manitu ja meidän
isäimme henget meihin. Ja nyt, taisteluun!

... »Kalkkarokäärme» — Simo Selmer — johti osastoa, jonka oli mentävä
pitkin rantaa, »Hyppäävä kauris» keskimäistä ja Musta Kotka itse
ylimäistä. Juhlallisesti kättä lyöden ja kuiskaten viimein tuon
merkitsevän: »Hugh!»

erosivat joukot.

Musta Kotka johti osastoaan ylös tunturin rinnettä pitkin. Itse
asteli hän etumaisena pää kumarassa ja surumielisissä ajatuksissa.
Ajatteli kansaansa ja sen varmaa perikatoa; itse kulki hän kuoloon
ylpeänä ja ilolla; sillä hän tiesi täyttäneensä velvollisuutensa:
koettaneensa joka hetki kasvattaa väkeään ei ainoastaan urotekoihin,
vaan myös, ja etupäässä, mielenlaadultaan niin jaloiksi, kuin
Delawarein taisteluissaan ja urotöissään tuli olla. Mutta. Aivan
liiankin hyvin tiesi Musta Kotka, että hänen puheensa ja hänen
väsymätön sitkeytensä olivat turhaa vaivaa; hänen miehensä ovat kyllä
urhoollisia, himoitsevat sodan hurjaa leikkiä; mutta heidän sydämiään
ei ole taistelun merkitys kylliksi täyttänyt. Ja mielessään heristeli
ylevä päällikkö nyrkkiään Melandin akkunoita ja noita typeriä, koreita
kirjankansia kohti, jotka olivat turmelleet hänen Delawareinsa uskon
ja luonteen. Ja syvimmin raivosi hänessä viha vihollisen päällikköä
kohtaan. Mitä iloa, mitä kunniaa onkaan taistella sellaista vihollista
vastaan, jonka parvissa ei ole oikeaa henkeä! Mitä iloa sitä voittaa?
Mitä kunniaa kukistua sen edessä? Hän vihasi uljasta vastustajaansa,
Haukansilmää, vihasi Kristian Haastedia!

Mustan Kotkan ei maksanut vaivaa ilmaista muille ajatuksiaan; yksin
sai hän nyt kuten aina huokailla kovaa kohtaloa, joka vainosi hänen
kansaansa, yksin sai hän ylentää ylpeän otsansa isäin ja Manitun
puoleen; sillä kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hänen uroonsa ajattelivat
vain taistelua, mutta eivät sen suurta tarkoitusperää! Ja tuo suuri
suloinen suru oli kalvanut hänen poveaan jo kauan, koko taistelun ajan.
Hänen miehensä ja viholliset tulivat jokaiselta taistelun päivältä yhä
iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, mutta suru kasvoi sikäli Mustan Kotkan
sielussa. Se se juuri löi hänen ulkonäköönsäkin sen vakavan leiman,
jonka vuoksi hänen väkensä häntä ehdottomasti kunnioitti ja joka loihti
taisteluihin ja hankkeisiin verrattoman innostuksen ja urheuden.
Musta Kotka tunsi, että hänen miehensä kunnioittivat ja rakastivat
häntä, tunsi kyllä, — ja oli siitä tyytyväinen. Mutta oi, se ei ollut
kylliksi. Sillä mitäpä hyötyi siitä Delawaren pyhä ja kansallinen asia!

Ja hän haki lohdutusta öin Cooperista ja päivin yksinäisistä
ajatuksistaan.

Näissä mietteissä asteli Musta Kotka osastonsa etunenässä, sanattomana,
meluamatta. Flöj-tunturin huipun kohdalla poikkesi osasto polulta
ja lähti kulkemaan valkoihoisten leiriä kohti. Vihdoin ehtivät he
rinteelle leirin kohdalle, vihollisen tuli loimusi parin kivenheiton
päässä punaihoisista. Leirin alapuolella virtasi joki, toisella puolen
oli Tuomas-tunturin musta selkä ja vasemmalla avautui laakso salmea
kohti; salmen tuolla puolella oli kaupunki.

Musta Kotka seisoi seurueineen mäen rinteellä ja tähysteli toveriensa
merkkejä alaalta. Oli sovittu, että kun joukot ehtivät kukin
hyökkäyspaikalleen, soveliaan välimatkan päähän vihollisista, on
niiden nostettava koivuviidakosta näkyviin valkea nenäliina ja sitten
odotettava Mustan Kotkan sotahuutoa, mikä on oleva hyökkäysmerkki.

Joenvarren joukko oli jo ehtinyt perille; heidän merkkinsä vilkkui
levällään pensaikosta. Vihdoin pistihe valkea vaate näkyviin myös
vihollisleirin oikealta puolelta. Musta Kotka laski kolmeen ja kaikki
hänen viisi toveriansa huusivat yhtaikaa tahdissa:

— Kuolema valkonaamoille! ja syöksyivät kohotetuin keihäin alas
jyrkänteeltä.

Valkoihoiset istuivat juuri sotaneuvottelussa vahtitulensa ympärillä.
Kaikki kavahtivat he seisaalleen sotahuudon kajahtaessa yläpuolelta,
tarttuivat jousiinsa ja odottivat aseet vireessä vihollisen tuloa
tuolle isolle vyörykivelle. Mutta samassa kun Mustan Kotkan notkea
vartalo ilmestyi kivelle ja hän heitti kaksi keihästä leiriin ja hänen
miehensä seurasivat häntä, pelästyivät valkoihoiset hyökkäystä myös
sivulta ja alaalta samalla hetkellä kuin yläältä.

Oikea nuoli- ja keihässade lankesi valkoisiin; tuossa tuokiossa sai
Haukansilmä jaetuksi väkensä kolmeen osastoon ja nyt riehui taistelu
nuolia ja keihäitä lennätellen. Voitonhuudot ja vihan ulvonta kajahteli
kahden puolen, kun joku kaatui.

Äkkiyllätyksestä oli punanahoille ollut etua, neljä valkoihoista kaatui
kuolleina maahan jo taistelun alussa ja Mustalla Kotkalla miehineen
oli vyörykivellä varsin edullinen asema. Heidän keihäänsä lensivät
voimakkaasti ja hyvin osuen, jotavastoin valkoihoisten eivät jaksaneet
kohota perille. Kun vihdoin osasto valkoihoisia teki rynnäkön ulos
joelle päin Kalkkarokäärmeen punanahkoja vastaan, syöksyi Musta Kotka
yhtäkkiä ulvahtaen viiden toverinsa seuraamana huimalla hypyllä alas
vyörykiveltä valkoisten niskaan, jotka menettivät monta skalppia
ja pötkivät pelon valtaamina pakoon ja jättivät punanahoille koko
leirinsä. Kolme valkeaa oli vankina ja kuusi kaatunut; sitä paitse
olivat punanahat riistäneet seitsemän skalppia, joten he saivat nyt
ennen kuulumattoman voiton. He puhaltivat uudestaan vireille tulen
tulisijaan, panivat kahvipannun tulelle ja rupesivat loikomaan varsin
mukavasti ja antoivat vankien palvella orjina itseään. Vain kaksi
taistelukelpoista valkonaamaa oli enää jälellä, joten niiltä sai olla
rauhassa; sillä se, joka oli menettänyt skalppinsa, ei ollut oikeutettu
ryhtymään taisteluun kokonaiseen tuntiin.

Mutta Musta Kotka ei antautunut lepoon ja nautintoon. Pakoon päässeiden
joukossa oli hänen verivihollisensa, Haukansilmä. Ja Musta Kotka käski
miestensä valppaasti vartioimaan leiriä ja läksi itse heidän luotaan
ajamaan yksin takaa vihamiestään.

Sillä välin oli Haukansilmä paennut miehineen alas laakson yli salmelle
päin. Jonkun hetken kuluttua kokosi hän pakolaiset ympärilleen ja näki
silloin, että paitsi häntä itseään olivat ainoastaan Tikarin terä ja
Ryömivä Pantteri taistelukelpoisia. Etenkin nuo seitsemän päänahkansa
menettänyttä oli kovin alakuloisia ja ne uikuttelivat, että heidän
päätään paleltaa. Severi, se Ryömivä Pantteri, valitteli katkerasti,
että ne punanahat nyt ihan yksinään juovat kaikki kahvit, mitä on
jälellä.

— Ja syövät kaikki vehnäset, sanoi Tikarin terä. Kyllä ne nekin
löytävät!

Haukansilmä seisoi hetken aikaa kuunnellen näitä vaikerruksia. Vihdoin
kiivastui hän puhumaan:

— Kurjia, raukkamaisia poikia! Onko tämä nyt valkeain sotilaiden
ja metsästäjäin puhetta! Sen sijaan että rohkaisisitte mieltänne
ja koettaisitte reippailla teoilla vallata takaisin kotianne ja
varastojanne viholliselta, — te vain valitatte ja vaikertelette
toimettomina. Minä olen kyllästynyt teihin! Kyllästynyt saarnaamaan
uskoa ja uljuutta, kyllästynyt teidän alituisiin pikku lörpötyksiinne
ja eväänhimoonne. Menkää, — antautukaa punanahoille, tehkää sovinto
rosvojen kanssa, — ja päättäkää nämä meidän taistelumme miten vain
haluatte. Minä lähden omille teilleni, halveksin teitä!

Niin sanoen heitti Haukansilmä jousen olalleen ja katosi viidakkoon.

Pitkin tunturin syrjää kulki hän verkkaan ja syvissä ajatuksissa.
Toisten äänet hänen takanaan häipyivät kuulumattomiin ja hän kulki
yhä ylämäkeä kunnes saapui aina Flöjn huipulle, rinteelle, joka oli
salmelle päin aukeavan notkon ja norojen yläpuolella, karulle vuorelle,
jonka syrjänä oikealla puolella oli laakso.

Hän istahti sianpuolamättäälle, rupesi puoleksi kylelleen ja nojasi
päätään käteensä ja katseli edessään leviävää maisemaa.

Tuolla oli kaupunki ja sauhu nousi kaikista savupiipuista hiljaa tyynen
ilman utuihin. Ilta-auringon heijastus hohti purppuran punaisena
savupatsaissa, kirkon viirissä ja talojen päädyissä. Salmi tunturin ja
kaupungin välillä kimalteli laskevan auringon loisteessa kuin kultainen
virta ja lokit lentelivät virran kohdalla pitkin, heilahtelevin
siiveniskuin.

Hän keksi koulurakennuksen, joka oli tuolla kaupungin takana mäellä;
monine mustine, onttoine akkunoineen katsoa ammotteli se synkeän
ankarana; kattojen päällitse huomasi hän katujen suunnan ja tunsi
tutut tulet, vouti Bechin, Wankelin ja heidän... Ilkeältä tuntui tuo
kaupunki! Nololta, — ja kun hän ajatteli noita tuolta alaalta näkyviä
akkunoita, olivat ne kuin sata ammottavaa, mulkoilevaa silmää, jotka
pälyivät häntä niin että tuntui oikein pahalta, ei suinkaan naurattanut.

Ja hänen takanaan ja yläpuolellaan oli Laakso, nyt jo melkein mustana
illan varjoista. Metsä peitti joen näkymästä tuolta alaalta ja laakson
syvyys ammotti pohjattomana kuiluna, jossa voi piillä jos mitä, vaaroja
ja väijyskeleviä vihollisia! Kuta kauemmin hän tuonne alas katseli,
sitä syvemmältä ja rikkaammalta alkoi tuo laakso tuntua — — —!

Sitten käännähti hän jälleen kylellään ja katsoi etäiseen iltaruskoon
kunnes melkein vedet tulivat silmiin, katsoi kauan, kauan — — —

— Hugh! kajahti yhtäkkiä hänen takanaan huuto. Hän säpsähti, käänsi
päätään, — siinä seisoi Musta Kotka hänen takanaan solakkana ja
hirmuisena, aseet ja ihokirjaukset paistaen punaisina illan hohteessa
ja keihäs ojolla oikeassa kädessä väristen.

Silmänräpäyksessä kavahti Haukansilmä jaloilleen, piteli kiipeä
suojanaan ja tavoitteli keihästään.

— Vaivainen valkonaama! Varustaudu rauhassa taisteluun. Musta Kotka
olisi kauan voinut syöstä keihäänsä sinun selkäsi läpi — mutta hän ei
ole salamurhaaja.

Haukansilmä oli valmis ja Mustan Kotkan keihäs iski paukahtaen hänen
kilpeensä.

— Ota takaisin, punainen koira! huusi Haukansilmä ja lennätti keihäänsä
Mustan Kotkan reiteen täydellä voimallaan. Vastustaja aivan kiemurteli
kivusta. Keihäitä sinkauteltiin sinkauttelemistaan ja yhä hurjemmin
vimmastuivat he kahden puolen huutaen ja vastaillen toisilleen:

— Punainen koira — ehkäpä tämä pöyhkeytesi lannistaa!

— Niinkö luulet! Vaan ehkäpä tämä — viuh, lensi keihäs Haukansilmää
kohti — voi tehdä kalpeutesi vähän punaisemmaksi!

— Sinä et heitä läheskään niin hyvin kuin lörpöttelet — suur'-kerskuri!

— Jos tekisin ansiosi mukaan, huusi Musta Kotka vihdoin pidellen
viimeistä keihästään, — niin antaisin sinulle selkään paljain käsin!

— Voithan koettaa! kajahti vastaus, Haukansilmä odotti hyökkäystä
kilven kappale kädessä.

— Sillä sinä et ole rehellisen keihään iskun arvoinen! — Mustan Kotkan
kädessä vapisi keihäs ja itse vapisi hän kiukkua.

— Hoo, monella tapaahan se kehuu, joka ei uskalla iskeä!

— No ota vastaan sitten — halveksittava pelkuri!

Keihäs syöksyi. Haukansilmä kiljahti ja lensi nurin selälleen. Musta
Kotka seisoi hetken kauhistuneena ja tajuttomana; toinen makasi tuossa
maassa ulisten ja painaen käsiä kasvoilleen. Silloin juoksi Musta Kotka
hänen luokseen, heittäytyi kaatuneen vihollisensa viereen ja huusi:

— Mikä sinulle tuli, kuule, mihin se sattui — — —

— Voih voih! ulahteli Haukansilmä, kohotti sitten vähän päätään ja
kihahti raivoissaan:

Tällä tavoin sinä olet minua etevämpi! Ja samassa näytti hän julmaa
iskuhaavaa, joka oli hänen silmänsä alla ja josta sormien välitse
pursui veri.

— Voi voi — rakas — veli — ei, ei — voi, auta minua nyt hyvä Jumala,
Kristian, koskeeko siihen? Tule tänne — — —

Musta Kotka oli saanut käsiinsä nenäliinansa, veti Haukansilmän kädet
pois haavalta ja pyyhki sitä, paineli ja puhdisti sylellä:

— Tiedäthän sinä, etten minä tehnyt sitä tahallani, voi, en, en —
katsopas tänne, eikö sinullakin ole nenäliinaa, katsos, sidotaanhan nyt
se, ehkä — — —

— Mene matkaasi, kurja koira, punanahka — siihen ei koske niin yhtään
enää! — Haukansilmä oli nyt noussut istumaan ja Musta Kotka erkani
hänestä ja heittäytyi polvillaan hänen eteensä.

— Mutta — — —

— Siihen ei koske enää, kuulithan!

Musta Kotka höperteli polvillaan ensin jos jotain, sitten alkoi
hänen kurkussaan niin kummallisesti äitelöidä ja nytkiä ja hänen
hengityksensä kävi yhä tukalammaksi ja vihdoin ei hän enää jaksanut
itseään pidättää, vaan kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän
nyyhkytti kuin hengenhätäinen.

— No, mutta mitä — Antti, Antti, Antti hyvä, kuules, poika! sanoi
Haukansilmä ihan pelästyneenä, kun Musta Kotka yhtäkkiä heittäytyi
maahan hänen eteensä painaen päänsä sianpuolamättääseen.

— Hyvä Jumala, minä luulin että sinä kuolisit, minä luulin tappaneeni
sinut.

— Pyh, roskaa, — ei se koskenut ollenkaan, usko nyt, mokoma! Mutta minä
taidan nyt lähteä purolle vähän huuhtelemaan itseäni. Ainahan sellainen
pöhöttyy, ymmärräthän.

He nousivat molemmat ja lähtivät nujakan jälkeen alas pienelle purolle,
joka juoksi tunturin juurella. Siellä he hautelivat haavaa hetkisen
ja painelivat sitä taas nenäliinalla. Sitten seisoivat he äänettöminä
vähän aikaa.

— Kuules, sanoi Haukansilmä, menetkö sinä nyt takaisin niiden toisten
luo?

— En. Minä olen saanut kyliäni niistä, vastasi Musta Kotka.

— Jo minäkin, vastasi Haukansilmä. — Luuletko sinä, etten minä
ymmärtänyt sitä mitä sinä puhuit meille silloin niistä ilettävistä
Melandin roskakirjoista! Mutta sinä olit niin ylpeä, että — — −

— Niin, mutta — — —

— Ja sen vuoksi luin minä koko Cooperin yksinäni, juuri näinä aikoina.
Mutta mitäs hauskaa se on noiden muiden kanssa, mokomain!

— Ei olekaan — sanoi Musta Kotka. — Maksaako siis vaivaa muuta kuin
olla ylpeä?

— Ei—i, mutta minulle — − —

− Sinulleko! En minä ole sinulle ylpeä, mutta juuri siksi että sinä
olet sinä, minä olen niin vihainen. En minä ikinäni voisi olla vihainen
esimerkiksi Miehentappajalle.

He vaikenivat hetken. Sitten sanoi Haukansilmä:

Kuules, Antti, eiköhän me nyt ruveta hyviksi ystäviksi taas, vai?

— Ruvetaan pois!

Sitten antoivat he toisilleen kättä.

— Niin ilettävää on ollut näinä aikoina, — sanoi Haukansilmä — kun ei
ole muita kuin sinä!

— Entäs sinä! sanoi Musta Kotka, hyvin ystävällisesti. Sitten kömpivät
he taas vähän ylös rinnettä.

— Kuules, eiköhän me kuitenkin mennä takaisin sinne toisten luo, sanoi
Musta Kotka.

— Miksei, mennään vaan!

— Niin, katsos, eiväthän he sille tuhmuudelleen mitä voi.

Sitten kääntyivät he takaisin ja tapasivat koko valkeain ja punanahkain
leirin häärimässä hauskasti vahtitulen ympärillä. Kahvi oli juotu
loppuun; toiset olivat vähän alkaneet pelätä mihinkä ne päälliköt
joutuivat.

Kun Haukansilmä ja Musta Kotka sitten tulivat yhdessä viidakosta
nuotion ääreen, niin syntyi ensin iloinen hälinä; mutta sitten eivät
soturit oikein tienneet, sopikohan punanahkain ja valkoihoisten
oikeastaan istua näin rauhassa ja sekaisin yhdessä — ja he katselivat
vähän huolissaan päällikköihinsä.

Mutta Musta Kotka astui heidän joukkoonsa nuotion luo:

— Niin, niin, pojat, nyt se loppui taas se ilo tällä kertaa.
Minun mielestämme me punanahat voisimme nyt huutaa kolmikertaisen
eläköön-huudon valkoihoisille, mutta etenkin Haukansilmälle, heidän
uljaalle päällikölleen! Yks — kaks — kolme — eläköön!

— Valkeat miehet! huusi Haukansilmä, sen te tiedätte, ettei parempaa
päällikköä kuin Musta Kotka ole, ja huutakaamme nyt eläköön Antti
Bechille, sillä sitä parempaa poikaa ei ole koko kaupungissa.

— Eläköön — eläköö-öön!

Ja sitten marssi koko joukko pois metsästä hiljaisessa illanhohteessa
pitkin rantaa ja pian kimalsivat soutavat airot viimeistä kertaa
salmella, kun valkeat ja intiaanit palasivat rauhallisesti kotiin
koulunkäyntiin ja läksyjen ääreen aarniometsän taistelujen ja iloisesti
vietetyn loman jälkeen.




RAHAHUOLIA.


Pikku Tyyne nukkui isän ja äidin huoneessa. Pikku poju nukkui kehdossa
äidin sängyn vieressä ja yölamppu paloi pesukaapilla.

Tyyne oli herännyt keskellä yötä; makuuhuone näytti silloin niin
kummalliselta, aivan toisellaiselta kuin tavallisesti iltasella,
— siellä oli aivan kuin uudessa maailmassa; niin hiljaista, eikä
kuulunut melua kadulta; uudinten takana oli pilkkoisen pimeää ja isosta
kamarista kuului selvään seinäkellon tikitys; makuuhuoneessa olivat
huonekalutkin ja matto ja äidin ompelupöytä ihan pimeässä — kaikki
nukkui. Poikain huoneesta kuului kahdenlaista kuorsausta, Pekka ja
Riekko kuorsasivat kumpikin omalla tavallaan. Ja väliin lakkasi Riekko
kuorsaamasta ja alkoi mutista ja hiljaa rupattaa unissaan — enimmäkseen
oli tuo puhelu pientä äkeilyä: »Mene matkaasi!» tai: »Anna minun nyt
olla rauhassa!» Muu sekaantui epäselvään mutinaan.

Kehto äidin sängyn vieressä liikkui vielä aivan hiljaa; pikku poju ei
siis ollut nukkunut oikein hyvin, — mutta nyt se nukkui.

Tyyne oli herännyt joihinkin ääniin, joita nyt ei enää kuulunut, mutta
joita hän tiesi kuulleensa; ja kun isä huokasi sängyssä ja sanoi:

— Niin, niin, muori paha, niin se on! niin älysi hän että isä ja äiti
olivat olleet valveilla ja puhelleet keskenään ja että hän unissaan oli
kuullut heidän äänensä.

— Mutta etkö sinä tosiaan luule, että sinä saat palkanlisäystä? sanoi
äiti.

— Eihän sitä niin varmaan tiedä, sitä − —

− Näes, jos sinä saisit, niin pääsisimme tuosta velasta hyvinkin pian.

— Niin, sanoi isä, mutta niinkauan kun se on vain hyvänä toiveena,
täytyy luonnollisesti sovitella varojen mukaan.

— Ja koettaa säästää kaikilta puolin.

— Muori paha, ei ole monta puolta kohta enää säästettävänä, se on selvä
se.

— Sinusta, niin. Mutta voisimmehan me ehkä vielä vähän supistaa
talousmenoja — — —

— Täytyyhän lasten toki saada ruokaa, se on selvä.

— Niin, mutta ehkäpä voisimme saada sen huokeammaksi.

Sitten oli vähän aikaa ihan hiljaista. Tyyne kuunteli korva vähän
koholla pieluksesta — vain vähän koholla, niin että hän saattoi kuulla
molemmilla korvilla tarvitsematta nousta ihan istualleen ja ilmaista
olevansa hereillä. Äiti liikautti vielä jonkun kerran aivan hiljaa
kehtoa. Ja oli hiiren hiljaista. Yölampun liekki tupsahti. Tyynestä
tuntui vähitellen epämukavalta pitää päätään näin koholla ilman tukea.
Kehto herkesi keinumasta.

— No niin, muori kulta, kyllähän sen lisäyksen saanee Jumalan avulla!

— Voi, eihän sitä nyt oikeastaan kovasti tarvittaisikaan. Voimmehan me
hyvin säästää ne kruunut, jotka tarvitaan sen velan maksamiseen.

— Voi miten sinä olet suloinen, pikku muori! sanoi isä ja Tyyne näki
isän halaavan äidin päätä ja suutelevan häntä.

Pikku Tyyne alkoi mietiskellä siinä maatessaan.

Hän ajatteli kuten reikää vaatteissa, oikein hirveää reikää mekossa tai
sukassa. Reiässä oli lievenneet reunat, joten sitä oli hyvin vaikea
korjata parsimalla; siihen täytyi saada alle paikka. Se reikä oli
velka. Mutta kun saa paikan alle — paikan uudesta, vahvasta kankaasta,
joka ommellaan nurealle puolelle ja jossa on leveät laidat, niin ei ole
mitään hätää. Ja se paikka oli rahat. Jos äiti nyt voisi säästää jonkun
äyrin aina joka päivällisverosta, niin säästyisi äyriä vähitellen niin
paljon että voitaisiin paikata se reikä! Mutta verkkaanpa niitä äyriä
säästyisi; etenkin kun pojat ovat niin nälkäisiä.

Tyyne ajatteli ajattelemistaan. Ja ajatteli vihdoin säästölipastaan,
joka oli äidin laatikossa. Siinä oli kolme kruunua kaksikymmentä äyriä.
Ja kahden viikon päästä oli jouluaatto, silloin hänellä olisi ehkä jo
neljä kruunua ja hän voisi mennä kaupungille ostamaan joululahjoja.
Neljä kruunua! Se oli monta, monta äyriä! Niin monta saadakseen
täytyisi äidin säästää kauan ja monista päivällisaterioista! Monta
perunaa, monta lautasellista keittoa! Lihasta ei varmaankaan maksanut
vaivaa yrittääkään — pojathan hotkivat lihaa niin hirveästi.

Jospa ottaisi sen säästölippaan! ja antaisi isälle siihen velkaan. Ei,
täytyy kaikessa tapauksessa kestää kunnes siinä on täysi määrä, neljä
kruunua. Ja tietysti säästää myös — päivällisaterioista!

Tyyne nukkui ja näki unta suuresta reiästä, joka oli ruskeassa mekossa
— siinä oli lievenneet reunat ja se oli hirveän vaikea korjata
parsimalla — ja Riekko ja Pekka häärivät ympärillä ja repivät reikää
yhä pahemmaksi, — hirvittävän pahaksi, joten siihen täytyi saada iso
paikka! Tyyne ompeli ja ompeli ja nukkui ja näki unta — — —

Huomis-aamuna ja päivällä tultuaan kotiin koulusta oli Tyyne vähän
hämillään, kun tiesi kuulleensa sellaisia salaisuuksia yöllä. Etenkin
oli hän hämillään silloin kun Riekko ja Pekka iltapäivällä pyysivät
äidiltä yhtä kruunua kumpikin otattaakseen itsestään valokuvat koululla.

— Ei, sanoi äiti, sellaiseen ei meillä ole varoja, pojukullat!

Mutta pojat pyysivät ja mankuivat yhä. Ja Tyyne istui äidin
ompelupöydän ääressä — ihan vastapäätä äitiä — ja punastui yhä
enemmän ja enemmän, ihan korviin asti; osaksi siksi, että tiesi mitä
äiti tarkoitti sillä, ettei heillä ole varoja — sehän oli se velka
— ja osaksi sentähden että hän paloi halusta nipistää poikia vähän
käsivarresta ja iskeä heille silmää, jotta he herkeäisivät kiusaamasta
äitiä noilla kruunuilla!

Mutta pojat eivät vain herenneet ja menivätpä viimein isänkin luo —
sillä isältä he saisivat, tietysti!

Mutta kun pojat tulivat takaisin eteiseen konttorista varsin
tyytyväisinä ja kruunut kourassaan — hui, Tyynestä olivat he kuin
villipetoja: rapsivat ja ryöstävät, vievät rahat isän kukkarosta — yhä
vain repivät sitä reikää! — silloin veti hän heidät luokseen erääseen
eteisen nurkkaan ja kuiskasi:

— Tästä saatte kaksi kruunua minun säästölippaastani, viekää heti
takaisin isälle ne rahat — heti — ja sanokaa, ettei niitä tarvita!
Kuulitteko, hetipaikalla!

Ja nuo pojan tyhmeliinit ällistytti Tyynen tarmokas esiintyminen ja
heidän täytyi pysähtyä kiireessäänkin. Siinä he töllöttivät uudet
kruununrahat kourassaan ja lähtivät pian enempää aprikoimatta takaisin
isän luo.

— Niitä rahoja ei enää tarvita!

Isä oli syvissä ajatuksissa työssään, katsahti heihin hajamielisenä ja
otti rahat:

— Jaha — vai niin — hm — no, hyvästi vaan!

Päivät menivät ja Tyyne piti hyvin silmällä äidin säästämistä. Oi,
kyllä hän huomasi sen helposti! Äiti, joka piti niin kovasti kahvista,
ei nyt enää juonut iltapäiväkahvia. Eikä syönyt päivällisillä juuri
mitään. Tyyne itsekään »ei mitenkään tahtonut enempää!» joten äiti
usein huolissaan haastoi, että lapseltahan on mennyt ihan ruokahalu!
— Mutta pojat, ne popsivat, mokomat kelvottomat! Tyynen sydäntä ihan
vihlaisi joka kerta kun ne yhä vain kurottelivat lautasiaan ja huusivat:

— Enemmän!

Ja vihdoin tuntui hänestä ilkeältä heidän haarukkainsa kalinakin
lautasella ja lusikan lupsahtelu heidän suussaan!

— Minusta näyttää Tyyne-mummu niin huonolta! sanoi isä. — Aivan
hermostuneelta!

— Kyllä kai se on jotain kalvetustautia!

Mutta eikö mitä! Joutavia! — Kunhan eivät vain nuo pojat — — —! Eihän
hän voinut puhua niille mitään siitä velasta — nehän olivat vanhempia
kuin hän ja sitäpaitse poikia. Merkillisiä poikia! Ihan kumma etteivät
ne koskaan huomaa tällaista! Ne vain hyppivät ja meluavat ja syövät ja
lukevat läksynsä ja hiihtelevät!

Iltapäivillä istui Tyyne kotona äidin kanssa isossa kamarissa ja luki
läksyjään. Hän suri kovin sitä että hänen nyt oli tuiki mahdoton
säästää jouluksi neljää kruunua, kun oli antanut pojille nuo kaksi. —
Ja sitten eräänä päivänä tuli äiti kertomaan hänelle, että Lauri-eno
oli antanut hänelle 100 kruunua kumminlahjaksi ja pannut ne pankkiin,
jossa ne nyt yhä ovat!

Tyynen päätä ihan huimasi! 100 kruunua!

— Niin, sanoi äiti, ja nyt se on jo paljon enemmänkin, sillä rahat
lisääntyvät pankissa.

— Missä se pankki on, äiti?

— Tiedäthän sinä sen suuren talon siellä Kirkkokadun varrella, sen
jossa Kristensen on iltapäivillä? Se on pankki.

Ja äiti kertoi hänelle, mikä pankki on ja miten ihmiset hoitavat
rahojaan.

Huomenna oli lauantai ja silloin pääsivät he koulusta jo k:lo 12. Ja
Tyyne tuumiskeli tuumiskelemistaan miten hän saisi Sohvi Kristensenin
lähtemään kanssaan pankkiin — Sohvin isähän on siellä, joten asia
kävisi siten mukavimmin — — —! Viimein tuumi hän, että on parasta
kertoa Sohville koko asia; Sohvi on hänen paras ystävänsä ja ymmärtää
kyllä sellaiset asiat!

Kello 12 lähtivät he yhdessä alas Tullikatua ja poikkesivat ylös
Kirkkokadulle. Kadulta pankkiin oli ovi niin raskas ja jäykkä, että
pikkutyttöjen täytyi ponnistella kaikin voimin ennenkuin saivat sen
auki. Ja pankissa oli pitkä, suuri huone, jossa oli paljon ihmisiä ja
perällä oli lasikaappeja rivissä. Ja lasikaapeissa oli luukkuja ja
luukuilla seisoi pankkiherroja asiapaperien ja isojen rahatukkujen
ääressä.

Sohvi pääsi sen luukun luo, jonka takana hänen isänsä oli; isällä oli
hirmuisen kiire ja Tyyne lyykisti sievästi.

— Päivää, pikku ystäväni! Mitä sinulla on sanomista?

— Niin, hyvää päivää, ja sitähän minä tulin kysymään, saisinko minä
takaisin ne sata kruunua, jotka Lauri-eno pani minulle pankkiin kummin
lahjaksi. Niin, nythän niitä on enemmänkin kuin sata kruunua, kun rahat
ovat lisääntyneet!

Sohvin isän täytyi puhella vähän erään vieraan herran kanssa ja sitten
kääntyi hän Tyynen puoleen kiireissään:

— Minulla on niin kiire nyt! Mutta jos tahdot saada rahasi, niin pitää
sinun tuoda se kirja, johon

ne on merkitty ja joka on sinun isälläsi. Hyvästi, typykät!

Tyyne lyykisti ja he läksivät.

Kadulla kotimatkalla — ja matka oli kovin pitkä — tuumiskelivat Sohvi
ja Tyyne, miten he nyt tästä pulmasta selviäisivät. Sillä ymmärsihän
Sohvikin, että koska nyt kerran aiotaan antaa nuo sata kruunua isälle
jouluaattona lahjana velan maksamiseksi, niin ei Tyynen tietysti sovi
pyytää sitä kirjaa isältä, jonka tallessa se on. Mutta entäs äidiltä?
Ee-ei mitenkään, se kertoo isälle kaikki, siitä oli Tyyne varma ja
siksi olisi parasta olla viisas ja hankkia itse se kirja!

Iltapäivällä pyyteli Tyyne sitä äidiltään nähdäkseen. Miksei, se on
isän kaapissa, kyllä Tyyne saa sitä joskus katsella. — Ja äiti kertoi,
mitä kaikkea hauskaa ja hyvää pikku Tyyne voi saada niillä rahoilla
sitten kun tulee suureksi; silloin ovat rahat lisääntyneet paljon yli
sadasta — ehkäpä viiteen, kuuteen sataan kruunuun.

Mutta Tyyne vähätteli nyt hauskuuksista ja aneli äidiltään saada nähdä
sitä kirjaa kunnes äiti vei hänet mukanaan konttoriin. Ja sitten sai
Tyyne nähdä sen pienen kirjan; se oli sininen ja se oli kaapissa,
klahvissa kaapin ulko-osassa, joka ei ollut lukossa.

Tuli sunnuntai. Ja kun isä ja äiti olivat iltapäivällä ulkona
kävelemässä, pujahti Tyyne konttoriin, sai klahvin auki ja — kirjan
käteensä! Hän piilotti sen norjalaisen lukukirjansa väliin viedäkseen
sen mukaansa huomenna koululle. Silloin oli viimeinen koulupäivä;
tiistaina päästettäisiin heidät joululomalle ja keskiviikkona oli
jouluaatto.

Sata kruunua, mikä summa, ja enemmänkin! Ja sitä paitse ne kaksi
kruunua säästölippaasta; sillä lippaassa oli yhä ne kaksi kruunua
ja yhä lisäksi kymmenen äyriä. Mutta kai hän nyt sentään voi noilla
kymmenellä äyrillä ostaa joululahjoja Pekalle ja Riekolle!

Koko päivän Tyyne mietiskeli millä tavoin hän paraiten voisi antaa nuo
rahat isälle ja äidille. Oli tosiaan vähän kiusallista se että hänen
täytyisi kertoa heille kuulleensa, mitä he olivat puhuneet silloin
yöllä! Mutta olkoon! Oi miten Tyyne oli iloinen. Illalla, kun hän jo
oli asettunut levolle, loikoi hän siinä valveillaan ja tahtoi valvoa
niin kauan kunnes isä ja äiti tulisivat huoneeseen — kuullakseen heidän
puhuvan siitä velasta; ja sitten tietää, että hänellä on paikka siihen
reikään!

Mutta hän nukkui ennenkun isä ja äiti tulivat

Koulusta juoksi hän seuraavana päivänä suoraapäätä pankkiin. Tällä
kertaa oli hän yksin. Hänhän tiesi tien. Ja hän meni suoraan Sohvi
Kristensenin isän luo.

— Saisinkohan minä nyt ne rahat?

Kristensen otti kirjan, katseli ensin vähän siihen ja sitten Tyyneen.
Tuumiskeli vähän ja sanoi viimein:

— Niin, Tyyne kulta, tulehan uudestaan huomenna — katsos, se vie vähän
aikaa! Sitten sen selvitämme!

Tyyne vähän ällistyi, kun hänen täytyi odottaa huomiseen. Mutta
voihan hän käydä pankissa huomenna aamupäivällä, kun hänen kaikessa
tapauksessa on tultava kaupungille ostamaan lahjoja pojille. Ja
huomennahan on lomaa.

Iltapäivällä tuli herra Kristensen isän luo konttoriin.

Herra Kristensen toivotti iloista joulua. Ja sitten kertoi hän, että
pikku Tyyne oli käynyt hänen luonaan Lauri-enon pankkikirja mukanaan.
Ja hän oli kysynyt tyttäreltään Sohvilta, mikä sillä Tyynellä oikein
oli mielessä. Ja Sohvi oli viimein kertonut koko asian. Tyyne oli ollut
eräänä yönä valveilla ja tahtoi nyt maksaa isän velan.

Kun isä lähti saattamaan herra Kristensenia eteiseen, seisoskelivat he
vähän aikaa siinä ovella.

Ja heillä oli kummallakin vedet silmissä.

− Hyvästi! sanoi isä, ja iloista joulua!

— Iloista joulua teille ja teikäläisille! vastasi Kristensen ja lähti.

Kello yksitoista aamupäivällä huomenna seisoi pikku Tyyne Kristensenin
luukun luona.

— Hyvää päivää, pikku ystäväni. Sinä kai tulit nyt ottamaan niitä
rahojasi, vai?

— Nii—in! sanoi Tyyne. Hän alkoi jo vähän pelätä, että Kristensen ei
ehkä anna tai että hänen täytyy ehkä taas odottaa.

— Kas niin, tässä ne nyt ovat. Ja kirja myös!

Kristensen antoi hänelle kirjan ja suuren, punaisen setelin. Setelissä
oli suurilla numeroilla: »100». Tyyne ei ollut ikinä nähnyt sellaista
seteliä.

— Kyllä niitä on jonkun verran enemmänkin, kuten sanoit; mutta niitä
emme voi antaa tänään.

Ei, mitäs niistä, Tyyne oli muutenkin iloinen, hirmuisen iloinen hän
oli.

— Ja kuules, jatkoi Kristensen ottaen esiin pienen paketin — minulla on
vielä pienoinen joululahja sinulle. Mutta älä nyt vain avaa pakettia
ennenkun huomis-iltana joulupuun luona!

Tyyne lyykisti ja sanoi tuhannet kiitokset, eikä ilosta tiennyt oikein
mitä sanoa.

Sitten hän meni. Ja kotimatkalla pujahti hän leipuri Mölhauseniin
ja osti kaksi pientä sokeriporsasta pojille. Ja sitten juoksi hän
kotiin puristaen sitä pankkikirjaa ja seteliä rintaansa vasten,
ja ne sokeriporsaat ja Kristensenin pieni paketti olivat hänellä
hameentaskussa. Hän oli niin iloinen, että tuskin huomasikaan matkan
pituutta, koko matkan hän juoksi.

Ja sitten _tuli_ se jouluaattoilta.

Äiti koristeli joulukuusen. Isä istui konttorissa iltapäivällä ja
lasten täytyi pysyä ruokasalissa kello kuuteen. Silloin oli ilo alkava.
He olivat lähettäneet pienet pakettinsa äidille, joka ne järjesti
kuusen juurelle. Tyyne oli käärinyt pankkikirjan setelineen sekä nuo
säästölippaan kaksi kruunua valkeaan paperiin ja kirjoittanut päälle
niin kauniisti kuin suinkin voi: »Äidille ja isälle Tyyneltä.»

Pojat asettelivat kouluvalokuviaan puitteisiin, jotka he niitä varten
olivat ostaneet. Ne olivat heidän lahjansa isälle ja äidille. Mutta
puitteita oli hurjan vaikea saada sopimaan ja sitten he menivät isän
luo pyytämään apua.

— Mutta pienet, kiltit pojukullat, ettehän te olleetkaan
valokuvaajassa? sanoi isä. — Minähän sain rahat takaisin.

— Niin, mutta Tyyne — — —

− Tyyne?

— Niin, sehän se — — — antoi meille rahat säästölippaastaan ja sanoi —
että meidän pitää antaa takaisin sinulle ne mitkä sinä annoit meille.

Pojat olivat nyt häpeissään, he eivät tulleet tätä asiaa ennen
ajatelleeksikaan. Mutta isä auttoi heitä ja asetti puitteet paikoilleen
eikä sanonut mitään. Kun hän oli tuon tehtävän suorittanut, otti hän
kukkarostaan kaksi kruunua ja sanoi:

— Kuulkaas nyt, pojat, antakaa nyt Tyynelle paitse niitä toisia
lahjojanne myös kumpikin nämä kruununne, ja kuulkaa vielä, että Tyyne
on hyvin herttainen pikku tyttö kulta. Ja muistakaa nyt se aina ja
olkaa hyvin kilttiä ja hyviä siskollenne, älkääkä kiusatko häntä
enää koskaan älkääkä olko pahoja hänelle. Sillä hän on kiltimpi kuin
yksikään meistä muista.

Pojat lupasivat oikein juhlallisesti — ja tosissa aikeissa he
olivatkin; se on varma. Ja sitten he lähtivät

Salinkello löi kuusi — ja molemmat ovet lensivät auki. Isä, Tyyne,
Riekko ja Pekka tulivat sisään, palvelijatar tuli keittiöstä ja äiti
otti heitä vastaan suuren, ihanan, kynttilöitä kimaltavan joulupuun
luona.

Sitten jaettiin vähän ajan kuluttua lahjat. Kukin toi omat antimensa ja
jakeli.

Kun Tyyne toi valkean paperipakettinsa isälle ja äidille, sanoi isä:

— No mutta mitähän tässä nyt on?

Hitaasti avasi hän paketin. Äiti seisoi vierensä ja taputteli Tyynen
päätä.

— Pankkikirja? Kaksi kruunua? — Sata kruunua! Mutta Tyyne mummu, miten
ihmeessä sinä olet tämmöistä keksinyt! — sanoi isä; ja sitten kääntyi
hän äidin puoleen ja jatkoi: — Eikös tämä nyt ole mainiota, nythän me
saimme rahaa Tyyneltä, jotta voimme maksaa sen koko velan!

Äiti vähän itkeskeli ja isä nosti Tyynen syliinsä ja suuteli häntä,
mutta ei virkkanut mitään; sillä hänellä oli kyyneleet lähellä.

— Niin, pikku Tyyne kulta, sanoi äiti viimein, nyt me, isä ja minä
olemme niin iloisia ettet arvaa. Sillä nyt saa isä uudelta vuodelta
suuren palkanlisäyksen ja velka tulee maksetuksi ja me tulemme niin
onnellisiksi koko joukko!

Sitten sai Tyyne lahjan isältä ja äidiltä, — ja se oli mahdottoman
iso nukke, joka osasi sanoa »pappa» ja »mamma», kun puristi vain sen
vatsaa; ja sillä oli silkkinen mekko ja suuret, kauniit siniset silmät.

Ja pojilta sai hän kummaltakin suklaakuvan ja vielä kruunun rahaakin.

Mutta lopuksi avasi isä Tyynelle Kristensenin paketin. Siinä oli pieni
lipas; ja lippaassa oli kaulaketju; ja ketjujen päässä oli pieni
kultainen sydän, hienoa, puhdasta kultaa.

       *       *       *       *       *

Kaikkein ihmeellisintä oli, että Lauri-enon antamat sata kruunua monen
vuoden päästä, kun Tyyne oli jo tullut suureksi, olivat yhä pankissa
vain. Ja ne olivat lisääntyneet kuuteen sataan kruunuun. Ja vähän
enempäänkin.




UNTUVANIEKKA.



1. Untuvaniekka ja lokki.


Kun poika ensi kerran pääsee isän ja aikuisten kanssa kalaretkelle
Lofoteille tai Ruijaan, sanotaan häntä ruijalaiseen tapaan
untuvaniekaksi. Tuo nimi johtuu lokin poikasesta, jota kalastajat
sanovat untuvaniekaksi siihen aikaan, kun se vielä on nuori,
pitkäkoipinen ja arka ja istuu vain rannan karilla ja piipottaa
eikä uskalla lähteä lentoon täysikasvuisten kanssa yli meren ja yli
kaukaisten tunturien.

Lisä- ja pilkkanimetkin tavallisesti johdetaan niistä olennoista tai
esineistä, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Maan muokkaajat kai
sanoisivat tuollaista pientä poikaa kukonpojaksi tai mullikaksi tai
varsaksi. Mutta noilla pohjolan kalamiehillä, niillähän ei ole juuri
paljon muita kotieläimiä kuin lokki, — lokki joka huutaa ja vinkuu
heidän korvissaan koko heidän vaivaloisen elämänsä ajan.

Kalastaja ja lokki ovat hyviä ystäviä. Kyllähän tosin usein kovastikin
harmittanee, kun veneessä maatessaan läpi yön kuulee korvissaan
tuon ijänikuisen kirkumisen, etenkin kun kalakin syö koukkua vain
etenkehtaan. Mutta useinpa voi olla oikein ihanaa katsella miten nuo
suuret, valkeat linnut väikkyvät taivaan alla verkkaisin siivenvedoin
kirkkaina, aurinkoisina kesä-öinä ja kuvastuvat meren kalvoon, — nuo
lumivalkoiset, pehmoiset untuvakuvut ja supussa lentäessä lepäävät
jalat ja päät, jotka viisaina ja valppaasti pälyvät alas kalaa tai
pikku eläimiä tavoitellakseen. Monasti voi niitä katsellessa tulla
niin rauhalliseksi ja ruveta ajattelemaan pelkkää hyvää, kun on yksin
suurella merellä ja ehkä vähän alakuloinenkin — melkein kuten vienoa
soittoa tai laulua kuullessa!

Hyödyllinen on lokki tavallaan, vaikkei se juuri kelpaakaan ruuaksi.
Sen lihalla on näet traanin maku, mikä johtuu siitä, että se elää
pelkästään kalalla. Se on kalastajan ilmanennustaja: jos lokki
lentää matalalla ja levottomasti harhaillen, niin reivaa viisas
purrenkulettaja ajoissa purjeensa, sillä nyt ei ole myrsky kaukana.
Ja paraat sanantuojat ja hälyyttäjät maalla-olijoille silloin kun
silliparvi tai turska yhtäkkiä nousee vuonoon, ovat lokit, jotka isoina
liutoina lentelevät niiden kohdalla.

— Vaikkei tuo nimi »untuvaniekka» olekaan erittäin kunnioittava,
yhtä vähän kuin jos poikaa sanottaisiin kukonpojaksi tai mullikaksi,
niin tietää poika siitä kuitenkin, että hän pian pääsee toiveittensa
ihanimpaan määrään: kalaretkelle toisten kanssa. Ja eihän nimi miestä
pilaa, sanoo sananlasku.

Koko pitkän kasvuaikansa, monena vuonna joulun seutuvilla on
pikkupoika saanut käydä venevajassa katsomassa miten isä ja vanhemmat
veljet siellä ovat laitelleet kuntoon viislaitaa kalaretkeä varten,
jolle lähtään uudelta vuodelta. Kaipaus on katselijassa sitä mukaa
kasvanut vuosi vuodelta. Kaipaus piilee siellä vajassa ja se tulee
sydämeen tuosta tutusta tervanhajusta pohjalautoja tervattaessa,
se helskyy vasaran naputuksessa ja kirveen kalskeessa, kimahtaa ja
hohtaa keltaisessa ja vihreässä värissä, jolla joka vuosi uusitaan
pursi päältäpäin; — niin, kaipaus, kaipaus on herännyt ja se kasvaa
yhäti ahkeran työn edistyessä tuolla venevajassa, jossa traanilyhdyt
valaisevat hikipunaisia kouria ja ahavoituneita kasvoja, kalskeessa
ja paukkeessa, touvien ja tervan parissa, talvimyrskyn ulvoessa vajan
katossa ja viheltäessä hatarain seinäin raoissa. Ulkona on yö ja pimeys
koko pitkän, auringottoman päivän, myrskyn riehuessa pikipimeydessä
merellä. Kirpeästi tahtoo paleltaa nenännipukkaa, korvanlehtiä ja
sormia, kun ei vielä kelpaa apumieheksi toisten puuhiin. Mutta
pikkupoika ei vain lähde vajasta päivän pitkään, hän saa ehkä joskus
pidellä kirveshamaraa, kun nauloja kotkataan, tahi päättää muiden
kanssa touvia; uskollisesti pitää hän päänsä ja lähtee muiden kanssa
tupaan syömään ja taas murkinalevon jälkeen takaisin miesten kanssa
vajaan. Sillä tuolta vajasta lehahtaa tuoksu merimatkoista ja vieraista
maista, kalaretkistä ja purjehduksesta myrskyssä, kaikkinaisista
ponnistuksista ja vaaroista. Sieltä lemahtaa suurten seikkailujen
ilma, joka kiihoittaa kaipausta niin että usein öillä oikein vedet
tulee silmiin, kun johtuu mieleen, että vielä on vuosia ja päiviä
ennenkuin pääsee untuvaniekaksi! Ja omasta mielestään olisi hän nyt
jo ihan kelvollinen retkelle lähtemään — niin monena talvipäivänä on
hän seisoskellut venevajassa ja katsellut työn kulkua ja hän tuntee
viislaidassa joka laudan ja naulan, joka touvin ja joka touvinpään sekä
myös mitä niillä tehdään. Nuo tiedot on hän vähitellen kyselemällä
saanut. Ja vasarain ja värisutien heiluessa ahkerimmillaan, tarinoivat
miehet keskenään usein paljon juttuja vaarallisista purjematkoista,
haaksirikoista ja pelastumisista, kovista ajoista ja hyvistä saaliista,
jotka täyttävät purren laitoja myöten kalalla ja silkoilla kruunuilla!
Ja poika seisoo ja kuuntelee ja mieli kiitää kerrotuissa niin että veri
kiehuu suonissa tarinan kauhun ja ilon vuorotellessa. Suuri, autio
merenulappa vyöryttelee tuolla vajassa aaltojaan hänen ympärillään
kuohuen, pärskyen; puskupäät vaanivat häntä tunturipoukamissa — mutta
hän tuntee hyvin nuo puskupäät ja niiden häijyt, kavalat kujeet ja
tietää temput, miten niitä purjehtiessa ja perää pitäessä vältetään —
muistaa ne viimeisessä silmänräpäyksessä, kuohuvalla aallonharjalla
— ja suinpäin jälleen syvyyteen ja aallon notkon kitaan, vankkana
ruorissa, valppaana hoitaen purjeita ja kuuttua — — — Taru vaikenee,
vasarat paukuttavat purren saumaa ja siinä hän onkin taas viluissaan
ja kaivaten ahtaassa, traanikäryisessä venevajassa. — Niin, omasta
mielestään on hän jo ihan täysoppinut.

Mutta aina kun hän moista virkkaa, vastataan vain, että hän on liian
nuori vielä ja että meri ei ole lasten lelu ja että jonkun täytyy olla
kotona äidin ja lastenkin luona noina pitkinä kuukausina, jolloin äiti
on yksin eikä ole muita aikuisia kotona.

Mutta vihdoin lyö hänenkin onnensa hetki ja eräänä päivänä sanoo isä,
että tänä vuonna pääsee poika mukaan Lofotin retkelle.

Venyypä silloin ehkä suu ihan korviin saakka! Ja äidille tulee
kiire ommella tamineita tälle uudelle »untuvaniekalle»; enimmäkseen
käänneltänee isän ja veikkojen vaatteita ja ommeltanee pojun asuksi;
mutta pulska hänestä tulee näinkin, kun saa aikuisten vaatteet ja
pitkät, polvien yläpuolelle reisiin ulottuvat varsisaappaat.

Mutta kummallista: nyt kun tosimatka on edessä, tulee joskus keskellä
riemua ja ajatellessa purjehdusta, venettä ja monivaiheisia säitä ja
merta ja tuota pohjatonta meren kuilua ihan ohuiden pohjalautain alla,
aivan kuin tuskan ja kauhun tunne poveen. Senpä tuntenee »untuvaniekka»
lokinpoikakin rannan kareilla istuessaan ennenkuin se levittää
siipensä, — sydän kummallisesti pamppaillen, vaikkakin tietää varmaan,
että siivet kantavat, — yli meren ja kaukaisten tunturienkin.



2. Untuvaniekka kaupungissa.


Kun on viikon aika odoteltu suotuisaa tuulta, lasketellaan vihdoin
aukealle kotoiselta venevajalta. Äiti seisoo rannalla pienokaiset
ympärillään ja pienin sylissä ja ehkäpä salaa pyyhkäisee poskeltaan
kyyneleenkin kädenselällä. Neljännen poikansa hän nyt lähettää pois,
isän viislaitaisella; Jumala tietää, saako hän hänet enää takaisin,
— hänet ja nuo muutkaan! Hänen vanhin poikansa jäi sille tielleen
toisena matkavuonna kovassa myrskyssä Ruijan perukoilla, ja meri on
aina sama pohjaton kuilu — yhtä ammottava ja ahnas tänä kuin viimekin
vuonna, talvesta talveen, keväästä kevääseen. Mutta minkäs sille mahtaa
— ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi lipuu viislaita vuonosta suurin,
pullistunein raakapurjein herkässä tuulessa; viimein erottaa äiti vain
mastonhuipun ja punaisen viirin niemen kären takaa lepattavan — sinne
ne katosivat.

Viislaitaisessa aivan perällä kajutan luona istuu untuvaniekka isän
kanssa ja natustelee äidin antamaa jäähyväiskakkua, johon on sivelty
siirappia päälle. Äiti ja kotituvat ovat kadonneet niemen taa ja
untuvapoika pureksii ja nielee, nielee sekä kakunmurut että itkut
istuessaan siinä ja katsoessaan taakseen kohti karuja kallioita, jotka
peittivät viimeisenkin äidin liinan vilauksen.

Mutta nyt ovat he saapuneet vuonon ulapalle ja pian tulee muuta
ajattelemista kuin koti-ikävä ja siirappikakut. Hienoon pohjoisviimaan
heittäikse pursi purren jälkeen viljellyiltä paikoilta pitkin vuonon
rantaa. Kaikki vuonolaisethan ovat odottaneet tätä suotuisaa tuulta,
valmiina ovat kaikki kalastajat olleet toista viikkoa ja sikäli kun
edetään merelle päin, liittyy pursi toisensa jälkeen matkueeseen;
viima paisuu, purjeita lisätään ja niin riennetään ajellen kilpaa
naapuriveneiden kanssa, jotka tulevat pitkässä jonossa pullistunein
emäpurjein ja vaahtoavin, vankoin keuloin.

— Taitaapa jäädä Olli Sörstrand jälelle, vaikka sillä onkin uusi
vene! sanoo isä vilaisten taakseen vaaleankeltaiseen veneeseen, joka
ensimäisenä tulee heidän jälestään hohtavan uusin purjein ja välkkyvin
tervatuin keuloin.

— Noo-o, tuumii vanhin poika tähystellen tuntijan silmällä, — ei se
vielä ole päässyt täyteen tuuleenkaan!

Mutta untuvaniekka on varma siitä, että olkoonpa Olli Sörstrandilla jos
miten uusi viislaita, — ei se nyt isän ohi vain pääse!

Ja untuvaniekka on oikeassa. Isä ehtii kaikkein ensimäisenä vuonon
suulle ja Olli Sörstrandin uusi vene jää kauas jälelle toisten joukkoon
pienenä pilkkuna paistamaan.

Vuonosta päästyä joutuvat he itse merenulapan laineisiin, — mahtaviin,
pauhaaviin hyrskyihin, jotka valtavina vesi- ja vaahtomäkinä
jysähtelevät veneen kylkiin. Nuoren untuvapoikasen selkäpiitä vähän
karmii ja nenän nipukkakin hieman vaalenee, mutta hän ei saa sitä
näyttää, — hänhän ei tahdo olla tietävinäänkään että hän pelkää, se on
selvä, vaikka hän puristaakin veneen laidoista kiinni pysyäkseen niin
että sorminivelet vaikenevat. Nyt lasketellaan täysin purjein pitkin
suurta, suoraa höyrylaivareittiä, jonne vilaukselta silloin tällöin
näkyy jäämeri avautuvan äärettömänä ja harmaana ulappana kuohukiehuvien
ulkokarien välistä. Tuolla kaukana keulan edessä salmessa tupruaa vielä
sen höyrylaivan musta sauhu, joka meni tästä tunti sitten ohi, ja
jokaisesta sisämaahan tunkevasta vuonosta, mikä näkyy ohi kiitäessä,
pujotteleikse merelle päin laivue toisensa jälkeen, viislaitoja ja
kahdekshankoja pitkinä jonoina, jotka kaikki ovat matkalla Lofoteille.
Ne pysytteleivät ryhmissä kotivuonottain ja kotirannottain, ja
untuvaniekka istuu isän kanssa perällä ja ihmettelee miten maailma
onkin suuri ja miten viisas isä hänellä on, kun se tuntee melkein
jokaisen merelle pyrkivän veneen ja sanoo, mikä sen ja sen veneen
omistajan nimi on!

Päivä on tähän talviaikaan kovin lyhyt, ja pian painuvat salmet ja
purjehtijat ja vuononsuut ja merenaava, tuvat ja tunturit pilkkoiseen
pimeyteen. Mutta varmasti ja vakaasti ohjataan eteenpäin ja isä istuu
ruorissa ja katseensa on niin tuima että luulisi sen vaikka millaisten
synkeyksien pohjiin tunkevan.

— Niin, niin, kyllä tässä on vielä aina vähin oppimista ennenkun pystyy
täysin kokeneeksi purren kulettajaksi, ajattelee untuvaniekka ennenkuin
vaipuu uneen lämpöisessä kajuutassa aaltojen loiskiessa aivan korvan
juuressa, päänaluisen ja venheen pohjan alla.

Huomisaamuna hänet isä herättää:

— No, tuletko ulos, poika, katsomaan kaupunkia!

Ihka uusi maailma nousee nyt hohtaen näkyviin aamusarasteessa:
kaukaisia, huipukkaita tuntureita lumihohteisin kiirein, taivasta
tapaavia; niiden juurella ja välissä sininen, aukea vuono, ja
notkon pohjalla, joka on kuin suuri summaton pata tai, ympyriäinen
allas puolillaan merivettä, on kaukalossa luminen, matalakumpuinen
saari kuten aalloilla lepäilevä lokki tai joku muu merilintu. Mutta
tuolla saaren etelänokassa höyryää ja tupruaa ilmassa harmaanruskeaa
savua ja vilkkuu mustia mastoviiriä ja savutorvia, punaisia talon
kattoja ja lipputankoja ja kirkon huippuja sekaisena vilinänä kuten
lehdetön koivikkoviita. Pitkiä, mustia kivisulkuja ja paalusiltoja
ulottuu rannalta siniselle salmelle päin, joka välkkyy kirkkaana
auringon valossa. Kaupungissa tietystikin on venetalaita ja kaikki
nuo suuret rakennukset tuolla ovat kai juuri jonkinlaisia venevajoja
tai venehuoneita. Kai niillä täytyy olla ne noin isot, jotta niihen
sopisivat kuivamaan ja säilöön kaikki nuo suuret merialukset ja
höyrylaivat, ja jotta vielä jäisi sijaa korjaajille ja maalaajillekin!
tuumii untuvaniekka.

Kaupunkia lähestyttiin paremminkin salmessa juoksevan virran avulla
kuin tuulen voimalla, joka nyt henkäili niin heikosti että tuskin
enää purje veti. Ja isä näytti untuvaniekalle möljiä ja laitureita —
ne olivat niitä venetalaita — ja rantamakasiineja ja laivatelakkoja,
joita hän oli luullut venevajoiksi, ja selitteli mitä niillä milläkin
tehdään. Pian liukuivat he möljän kären ohitse ja pujottautuivat
laivain ja veneiden sekavaan parveen, joita siinä oli ankkurissa
koko laivasto, — korvia särkevään lastauksen ja lossauksen räminään,
kettinkien kolinaan ja kitinään, ja väkeä vilisi pursissa ja niiden
ympärillä niinkuin muurahaisia tahi kuten kärpäsiä lehmänlanta-kasalla,
ja ne huusivat ja hihkuivat kaikki ja hissasivat ja nostivat ja
häärivät kuin hengen hädässä!

— Mikä hätä niillä on?

— Oo, sellaista se on meno kaupungin haminassa joka päivä, poika. Niitä
kun on niin paljon yhdessä ja työssä yhtaikaa, niin nousee hälinä ja
vilinä suurempi kuin mihin olet tottunut siellä kotipuolella!

Paljon vastusta ja puuhaa oli ennenkun viislaita saatiin hyvään
turvaan ankkuriin toisten pursien rinnalle, jotka olivat
pistäytyneet kaupunkiin matkalla Lofoteille — hankkiakseen muonaa
ja kalastusvehkeitä. Mutta pahoin harmitti untuvaniekkaa, — vaikka
täällä muuten olikin paljon hauskaa ja merkillistä katselemista, — se,
että nuo kaupunkilaiset, jotka auttoivat heitä veto- ja pollaritouvia
kiinnittäessä, ja muut vieraat venekuntalaiset niin vähän piittasivat
isän sanoista. Haukkuipa pari heistä isää moukaksi ja »totkuksikin»
vasten naamaa. Ja kun isä suuttui ja antoi heille takaisin ansion
mukaan sekä haukkumasanoja että järkeä, niin ne vaan seisoivat kädet
puuskassa ja nauroivat niin että makasiinin seinät kajahtelivat!

— Mutta sellaisia kai ne nyt ovat aina ne kaupunkilaiset — − −

Viimeinkin iltapäivällä saivat he aluksensa paikoilleen ja sousivat
pikkuveneellä maihin, kaksitellen, — untuvaniekka ensin isän kanssa.
Ja laiturilta, jossa väkeä äärettömästi tunkeili ja jossa oli hurjan
vaikea astua askeltakaan työntörattaiden ja hevosten ja »pois tieltä»
huutavain miesten vuoksi, pujottautuivat he makasiinien välitse
leveälle kadulle, missä oli vähän väljempää, vaikka sekin oli täynnä
väkeä ja hevosia. Kylki kylessä oli taloja pitkissä riveissä kahden
puolen ja ylimmäisissä akkunoissa kekotti hienoja kukkasia valkoisten
uutimien takana ja alimmaisissa oli suurien, komeiden lasiruutujen
takana paljon jos jonkinlaisia kiiltäviä tavaroita. Väkeä meni sisään
ja tuli ulos ovista, joissa oli kellot, ja sisällä näkyi väkeä aina
olevan ihan huone täynnä. Isä kuletti untuvaniekkaa kiireesti katua
pitkin — ihan liian kiireesti — avoimelle paikalle, jonka keskellä
oli kirkko, yksinäisenä ja erillään muista rakennuksista, korkea kuin
tunturi ja heiluva messinkiviiri huipussa. Sitten jälleen uudelle
kadulle, entistä suuremmalle; niin pitkälle, ettei toista päätä
näkynyt. Sitten oli isän mentävä jonkin kauppiaan luo ja untuvaniekka
jäi yksin kadulle.

Niin, kylläpä oli kaupungissa katselemista! Ihan alkoi untuvaniekan
rintaa ahdistaa: kunpa hän nyt vain ehtisi katsella kaikkea ennenkun he
taas lähtevät merelle! Hän alkoi katsella heti ja rupesi tarkastelemaan
puodin akkunoita. Talossa, johon isä oli mennyt, oli alaalla neljä
suurta, kiiltävää akkunaruutua. Oven päälle oli kirjoitettu mahdottoman
suurilla kirjaimilla — untuvaniekka töllötteli tuota isoa laattaa ja
sai ensin tavatuksi sanan: »_Hilmar_». Hilmar siinä luki — ja sepäs
oli kummallista, sillä sehän oli juuri hänen oma nimensä. Mutta
sitten jälestä luki muuta, siinä oli »_Lehne_» ja se ei soveltunut
untuvaniekkaan, sillä hänen nimensähän oli Hilmar Juhananpoika
Kalfjordbotten. Lehne!? merkillisiä nimiä noilla kaupunkilaisilla!
Kyllähän untuvaniekka jo ennestään tiesi yhden miehen, jonka nimi
oli Petter Dass — mutta sehän oli pappi ja sen nimihän oli siinä
lukukirjassa kotona!

Hän kulki akkunan luota toisen ääreen; joissakuissa akkunoissa oli
kaikellaista ruokatavaraa, suuria vihreitä marjoja tertuissa, omenoita,
sekä tavallisia että ihan keltaisia ja pyöreitä, jollaisia untuvapoika
ei ollut ikinä nähnyt; — isoja ja pieniä rasioita ja tötteröitä, joissa
oli koreat paperit Akkunan pielissä riippui ammuttuja metsäkanoja
ja jäniksiä, joiden haavoista tipahteli verta. Toisissa akkunoissa
oli vaatteita, hattuja, turkkia ja jos jotain. Ja sitten tuli hän
sellaisen akkunan luo, jossa oli paljaita kirjoja, vieri vieressään,
niin että untuvaniekka ihan ihmetteli, kukapa nuo kaikki jaksaa lukea!
Ja ihmisten ja eläinten kuvia riippui kirjojen yläpuolella ja alla oli
nimet, joita hän koetteli lukea.

Kun hän siinä seisoi tavailemassa, kuuli hän takaansa kovaa hälinää,
huutoja ja kirkunaa, ja samassa kun hän kääntyi, paukahti lumipallo
hänen takapuoleensa niin että oikein kirveli nahkaa. Iso parvi poikia
oli siinä, kaikki kauneissa vaatteissa ja kirjat kainalossa, josta hän
päätteli, että ne tulivat koulusta. Kun yksi pallo oli osunut hyvin,
halutti heitä kai koetella uudestaan — ja vielä kerran ja taas, ja
taas! Untuvaniekkaan ihan sateli lumipalloja, huutoja ja pilkkasanoja,
ja hän alkoi itkeä täyttä kurkkua ja pyysi että he antaisivat hänen
olla rauhassa! Mutta silloinkos ne vasta rähähtivät nauramaan! Ne
huusivat kuin lintuvuoren pelätetyt asujamet, ja lumipallot yhä vain
paukkuivat kirvelien joka paikkaa untuvaniekan ruumis-rukkaa.

Silloin lähti hän käpälämäkeen ihan hurjana pelosta, ei älynnyt,
että juoksi väärälle taholle. Kunpa löytäisi vain sen talon, jonne
isä meni — juoksi minkä raskailta merisaappailta pääsi — alamäkeen,
katua pitkin, ohi ihmisten ja hevosten ja aina vaan tuo poikaparvi
kintereillään. Viimein hän kompastui, lensi nenälleen ja jäi siihen;
jälestä pojat tuuppien kuin pukit, hänen ylitseen, hänen päälleen, ja
hän oli ihan hengen hädässä ja päästi sellaisen hätähuudon, kirkunan
ja kiljunan että väki kadulla ihan seisattui. Komea mies, jolla
oli kultanauha hatussa, tuli keskelle temmeltävää poikalaumaa mikä
haihtui silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen, hän nosti untuvaniekan
jaloilleen, sai selvän siitä, kenen poika hän oli ja mitä oli
tapahtunut ja että untuvaniekka tahtoi isän luo, joka oli mennyt
sellaiseen taloon, missä asui mies, minkä nimi oli Hilmar Lehne.

Tuo mies, jolla oli kultareunainen hattu, alkoi nyt taluttaa
untuvaniekkaa katua pitkin ylämäkeen. Kun he olivat kävelleet vähän
aikaa, näkivät he isän seisovan eräällä ovella ja katselevan,
tähystelevän ympärilleen; hän näytti ihan pelästyneeltä, kun näki
poikansa tulevan noin hienossa seurassa! Mies kertoi, mitä oli
tapahtunut ja meni matkaansa.

— Sinä olet höplä, sanoi isä; kun kaupungin pojat mukiloivat sinua,
mikset mukiloi vastaan! Anna niille vain kyytiä, niin kyllä antavat
sinun olla rauhassa!

Sitten menivät he yhdessä johonkin paikkaan, missä saivat mainiota
ruokaa murkinaksi veljien kanssa, jotka nekin olivat sinne tulleet. Ja
kaikki nauroivat ja virnivät untuvaniekalle, joka oli antanut kaupungin
poikain itseään pelotella.

Iltapäivällä lähti isä kaupungille poikineen ostoksille,
untuvaniekkakin oli mukana. Aina kun he tulivat puoteihin, otettiin
heidät hyvin höylisti vastaan, ja kun he jossain tekivät suurellaisen
kaupan, niin kestitsivät puotilaiset heitä tiskiensä takaa paloviinalla
ja oluella. Untuvaniekka sai tarkastella puoteja niin paljon kuin
ikinä jaksoi; sillä kauppojen hieronta ja keskustelu aikuisten kesken
otti paljon aikaa. Untuvaniekka töllötteli ja pälyili katonrajasta
lattiaan saakka ja ajatteli, että kaikkein hauskinta maailmassa lienee
olla puotilaisena — saa syödä niin paljon rusinoita ja väskynöitä
kuin jaksaa! Mutta vihdoin alkoi hänestä tuntua liian ikävältä aina
olla näin puodissa ja koluta puodista puotiin, — ja kadulla ne olivat
sytyttäneet kaikki lyhdyt ja kynttilät ja lamput akkunoihin, niin
että oli ihan kuin olisi kävellyt valoa ja tulia säteilevillä satujen
mailla! Sitten pyysi hän isältään, eikö hän saisi olla ulkona, kun he
tulevat ensi puodille, ja isä lupasi sillä ehdolla, että älköön antako
vasta kaupungin poikain itseään pelotella!

Untuvaniekka seisoskeli ulkona ja katseli tuota kiirettä menoa, jota
katulyhtyjen valokehät pimeydessä jonkun matkan päähän valaisivat.
Pimeästä valoon ja valosta pimeyteen kiirehti mustana vilinänä hevosia,
jotka vetivät reellä kuormia ja ihmisiä parvissa ja yksinään, taakkoja
kantaen ja ilman kantamuksia, kovasti ja hitaasti kulkevia, nuoria
ja vanhoja. Hän vaipui ihan kuin unennäköön tässä oudossa vilinässä,
minkä määrää ja tarkoitusta hän ei tietänyt eikä ymmärtänyt, Multa hän
heräsi unestaan aina kun jokin poika kulki ohi, etenkin jos niitä kulki
isohko parvi; ihan hän säpsähti, hän puristi kätensä nyrkkiin kintaiden
sisällä ja oli valmiina joka hetki antamaan kyytiä, puri hammasta!
Mutta ne menivät ohi piittaamatta hänestä, meni laihoja poikia ja
hienoja, kopeilevan näköisiä poikia ja sellaisia, jotka kulkivat
hitaasti kantaen suuria koria tai kiskoen kelkkoja, joissa oli puita ja
muuta tavaraa.

Ja sitten tuli tuolta joukko hienoja, keskenkasvuisia vekkuleita,
joilla oli pienet mustat kiiltohatut ja hanskat kädessä, ja heidän
kanssaan tuli samanverran tyttöjä, lyhythameisia, jotka kävellä
kepsuttelivat poikain rinnalla jutellen ja naureskellen. Untuvaniekka
katsoa töllötteli ihan pää pyörällä ihastuksesta noita hienoja, sieviä
tytöntynkiä, jotka tirskahtelivat niin että hampaat hohtivat lyhdyn
valossa, ja niidenkös silmät paistoivat!

— Pois tieltä! huusi yhtäkkiä etumainen poika ja tönäsi untuvaniekkaa
oikein aika tavalla.

Salaman nopeudella moukahti kintaan sisässä piilevä nyrkki tuon pitkän
kaupunkilaisketkaleen mahaan, niin että hän oli lentää nurin ja kaataa
kanssaan vieressään kulkevan tytön; tyttö kiljaisi ja kaupunkilaispoika
hyökkäsi ihan untuvaniekan nenälle.

— Kuinka sinä uskallat, maamoukka...!

Kintaat ja hansikoidut nyrkit antoivat nyt kilpaa iskuja;
kaupunkilaispoika oli sukkela ja notkea, mutta untuvaniekka ei ollut
turhaan soutanut kyynärän pituisesta piimäparrasta saakka pikkukuuttia
ja puunhaku-venettä kotivuonollaan, ja hän oli kovanyrkkinen ja
väkevä kuin karhu. Kylläpä siinä kaikki tytöt ja muut kaupungin
pojat kauhistuivat He ympäröivät kohta piirinä noita kahta, ja kun
untuvaniekka vihdoin hyvin osatulla nyrkiniskulla keskelle naamataulua
kaatoi vastustajansa lumisohjuun verisin kasvoin, nostivat kaikki
tytöt sellaisen hätähuudon että koko katu kajahteli. Paljon väkeä oli
kokoontunut siihen, kaikki kyselivät ja huusivat, untuvaniekka seisoi
keskellä laumaa itku kurkussa ja kauhuissaan ja epätoivoissaan valmiina
joka hetki karkaamaan uudestaan kimppuun vaikka koko väkijoukkoa
vastaan. Joukosta tungeksi vihdoin esivallan mahdilla esiin mies, jolla
oli samallainen kultaraitainen hattu kuin sillä aamupäiväiselläkin,
mutta tämä ei ollut niin hienon näköinen kuin se, vaan tämä oli
punanenäinen ja näytti ylen kiukkuiselta ja häijyltä kysyessään:

— Mitä melua tässä kadulla pidetään?

— Niin, selitti eräs kaupungin pojista nokkelan kaunopuheisesti, —
me käveltiin tässä ihan rauhallisesti eräiden naisten kanssa, ja
yhtäkkiä karkaa tuo hävytön maapoika meidän kimppuumme ja pieksää ihan
onnettomasti Kristian Haastedia. Ilman vähintäkään syytä, ymmärrättehän!

Kristian Haasted, tuo löylyytetty kaupungin poika, oli noussut ylös,
pyyhki nenäliinallaan veristä naamaansa ja sanoi uikutellen ja samalla
mahtavasti:

— Niin, Pedersen, tuon vintiön saatte viedä raastupaan heti paikalla,
hän saa vastata heti poliisimestarille. Mokomakin maaroska, totku!

Sinkauttaessaan nuo viimeiset ivalliset sanat untuvaniekalle, lensi
tämä heti taas hänen kimppuunsa, mutta Pedersen kävi häneen kiinni:

— Koetappas, lurjus, vaan lyödä voudin poikaa keskellä katua!

— Se löi ensin minua, vastasi untuvaniekka uhkapäin ja riuhtaisi
itsensä irti Pedersenin kourasta.

— Se ei ole totta, sanoi kaupungin poika ja muut toistivat yhteen
ääneen hänen sanojaan. Väkeä oli kokoontunut paljon poikien ympärille;
Pedersen oli hetken kahden vaiheella ja sanoi viimein:

— Saatte tulla molemmat asemalle, niin sittenpähän selviää.

Untuvapoika ei tahtonut lähteä, ja Pedersen tarttui hänen käsivarteensa
ja kiskoi häntä mukanaan. Väkijoukko tuli jälestä. Kun untuvaniekka
näki olevansa auttamattomasti saksissa, pelästyi hän ja nosti hirmuisen
huudon:

— Isä!

Isä ja veljet tulivat ulos puodista; untuvaniekka huusi apua, ja isä ja
veljet tunkeutuivat väkijoukkoon ja pysäyttivät Pedersenin.

— Heitä irti se poika heti! Sen kanssa ei ole konstaapeleilla mitään
tekemistä!

— Jos _Te_ olette pojan isä, niin seuratkaa mukana poliisiasemalle.
Sinne se _viedään_.

— Minulla ei ole mitään tekemistä poliisiasemalla, sitä vähemmin
pojalla. Tule pois, poika!

Ja isä kiskoi poikaa ja poliisi piteli kiinni. Ja kun veljet rupesivat
auttamaan isää, huusi Pedersen:

— Hei, ihmiset, jonkun täytyy auttaa poliisia!

Ja heti paikalla tuli joukosta kolme neljä miestä ja ne ryhtyivät
otteluun ja koettivat pidättää isää. Siinä syntyi ankara kamppailu ja
Pedersen huusi taas:

— Te joudutte ankaraan edesvastuuseen, mies, poliisin vastustamisesta.
Heittäkää irti se poika ja antakaa minun viedä se, kuuletteko!

Mutta isä ei hellittänyt; ja Pedersen sai vielä uuden apulaisen
juoksemaan raastuvalle hakemaan yhden poliisin lisää tai parasta kun
tulisi itse poliisimestari.

Miehet olivat voiton puolella — isä ja veikot alakynnessä. Untuvaniekka
oli keskellä tappelua kaikkien koipien välissä ja kamppailevain
käsivarsien alla. Kaikki ne kiskoivat poikaa, mutta unohtivat hänet
viimein, joten hän pääsi ihan irralleen. Ja juuri kun Pedersen aikoi
tarttua isän käsivarsiin, hyppäsi untuvaniekka Pedersenin selkään ja
kiskoi häntä niskasta niin että hän kaatui selälleen kadulle.

Samassa hajosi väkijoukko kahden miehen tieltä, joilla oli hatuissa
kultarannut.

— Mitä epäjärjestystä tämä on? kysyi mahdikas ääni.

Pedersen koetti kömpiä ylös, mutta untuvaniekka piti häntä takaa
kiinni, joten kesti kauan ennenkun hän pääsi jaloilleen:

— Herra poliisimestari, sanoi hän pärskyen ja puhkien — väkivaltaista
poliisin vastustamista! Nuo tuossa − − −

— Noo, keskeytti poliisimestari, — mars, viekää ne poliisiasemalle!

Ja sitten lähti koko seurue, poliisimestari etunenässä, katua pitkin,
ylös pitkää mäkeä, ja tuli viimein suuren, pimeän talon luo, josta
paistoi tuli vain parista akkunasta. Heidät vietiin sisään, ylös
parista portaista ja vihdoin suureen lämpöiseen huoneeseen, jossa tulet
loistivat. Poliisimestari riisui päällystakkinsa ja istahti tuolille
pöydän ääreen.

Pedersen kertoi nyt mitä hän oli nähnyt ja kokenut.

— Tulehan tänne, poika, sanoi poliisimestari.

Untuvaniekka pöydän luo.

— Mutta, etkös ole se minun tämänaamuinen ystäväni, — sinuthan minä
saatoin Hilmar Lehnelle.

— Sama poika se on, sanoi isä tullen ovensuusta, — ja hyvän työn
tekisi poliisimestari, jos auttaisitte hänet tästä kiusasta tälläkin
erää, sillä turkaset maar siitä tulee kun aikaihmiset ja poliisimiehet
karkaavat pienen pojan kimppuun!

Poliisimestarin käskystä änkytteli nyt untuvaniekka tarinansa siitä
miten tappelu oli syntynyt ja lopetti:

— Ja isä sanoi ettei tarvitse odottaa ihmisten apua ja ettei siinä
auta muu kun avittaa itseään. Mutta sitten tuli tuo mies — hän
osoitti Pederseniä — enkä minä sille mitä mahtanut. Ja sitten tuli
isä auttamaan, mutta sitten tuli niitä niin monta jotta! Me emme
olisi vaivanneet poliisimestaria taas, jos ei niitä olisi ollut ihan
mahdottomasti!

Poliisimestarin oli vaikea hillitä itseään nauramasta Ja hän sanoi
Pedersenille:

— Tuokaa tänne Kristian Haasted.

Mutta Kristian Haasted ei ollut tullut raastuvalle.

— Kuulkaas, Pedersen, minun mielestäni ei tästä Teille paljoa koidu;
ensin nostatte kauhean melun pikkupoikain nujakasta ja toiseksi ette
tuo edes syyllistä mukaan! Menkää hakemaan hänet, se on varmaan kotona,
voudin talossa.

Pedersen meni. Odoteltaessa sanoi poliisimestari isälle ja veljille,
ettei saa missään tapauksessa tehdä vastarintaa poliisille; olisi vain
heti pitänyt lähteä mukaan ja antaa tuoda poika poliisiasemalle.

— Niin, sanoi isä, — minusta kun tuntui, että se oli niin hirmuinen
häpeä, kun poika viedään poliisiasemalle. Ja emmehän me mistä tienneet,
minkälainen mies poliisimestari on.

Nyt tuli Kristian Haasted nenä hirveän sinipunaisena ja pöhöttyneenä.

— Noo, sanoi poliisimestari, sinähän näyt saaneen osasi. Kiitä onneasi,
kun tämä poika jo kestitsi sinua ansiosi mukaan, muuten olisi minun
täytynyt antaa peräpakaroillesi. Saat nyt mennä kotiin, ystäväni, ja
vie terveisiä isällesi ja sano, että tuollainen nenä tuli sinulle
koppailusta ja nenäkkäisyydestä. Hyvästi!

Untuvaniekka sai poliisimestarilta kirkkaan kymmenäyrisen, kaikki
sanoivat hyvästi ja lähtivät.

Mutta isä saattoi poikaansa aivan veneelle saakka. Parasta oli pysyä
siellä, sillä kaupungissa joutuu hän vain jos johonkin selkkauksiin.

Tuolla kymmenäyrisellä osti untuvaniekka keitettyä sokeria ja sitä söi
hän iltasella ollessaan, yksin viisilaitaisessa ja odotellessaan toisia.

Tuli loisti kajuutan kamiinasta ja untuvaniekka keitteli kahvia
ollessaan yövahdissa purressa. Pilkkoisen pimeää oli ympärillä,
veneistä hohtivat punaiset tulet ja laiturilta keltaiset.

Mutta makasiinit ja kaupunki niiden takana olivat kuin suuri summaton
musta peikko, josta untuvaniekka oli saanut ihan kyllänsä tällä kertaa.
Mutta antautunut hän ei vain ollut ja voudin pojan verisen nenän muisto
oli hänestä yhtä suloinen kuin suussa sulava sokeri.

Siinä vahtiin nukkuessaan oli hänen viimeinen huomionsa se, että
ilmassa kävi pohjatuulen henkäyksiä.

— Tulee myötätuuli ja päästään toki huomenna täältä pois.



3. Mitä merellä tapahtuu..


Kun päivä sitten valkeni vankan pohjoisvihurin puhaltaessa, kiisi
koko Lofotein laivasto salmelta kuten joutsenparvi mahtavin purjein
kaupungin niemen nenitse ja vuonon suun yli Ryströmin virralle.

Jotkut kalastajista lähtivät höyrylaivalla, antoivat nostaa veneensä
kannelle tai telojen alle ja menivät itse makaamaan välikannen
alle. Mutta, sanoi isä, ne olivat kehnoja miehiä ne sellaiset Jos
köyhä kalastaja lähtee Lofoteille, niin täytyy hänen tyytyä omaan
veneeseensä; niin oli tehnyt hänen isänsä ja hänen vaarinsakin.

Ilma oli mainio ja purje veti tasaisesti ja varmasti väylällä, ja
aika meni hauskasti ja mukavasti. Purjeiden yksinkertaisessa hoidossa
ei ollut paljon vaivaa. Vaikka tilat viisilaitaisessa eivät olekaan
liioin avarat, niin osaa kalastaja kuitenkin järjestää olonsa aika
mukavaksi ja suojaisaksi tuossa moniviikkoisessa, laineilla heiluvassa
kodissaan. Peräkajuutassa on makuulavoja neljälle, viidelle miehelle,
ja vuorotellen he nukkuvat ja ovat vahdissa. Untuvaniekalla ovat kokin
tehtävät huolenaan ja ruokavarat hallussaan ja silloin tällöin haukkaa
hän välipalaakin milloin haluttaa.

Keskustelussa on monta opettavaista sanaa sille, jolla on korvat
kuulla, mutta lasketaanpa myös leikkiä ja kujeillaan, ja kun tuuli on
oikein ylimmillään, kajautetaan lauluja ja viisuja mikäli niitä kukin
osaa. Ja aina osaa joku satuja ja seikkailuja Ruijan retkistä ja Lapin
tunturien noidista ja tosikertomuksia purjehduksista ja kauppamatkoista
muinaiseen ja nykyaikaan.

Silloin on untuvaniekalla hauskimmat hetkensä ja hän lisää hupaisuutta
availemalla ruoka-arkkua ja jakelemalla kakkua ja kovaa juustoa
nautittavaksi talvikylmässä kuuman kahvin kanssa.

Mutta sikäli kun päivä päivältä on vain kirkasta säätä, kasvaa
untuvaniekassa kuitenkin kaipuu seikkailuihin ja uusiin vaiheisiin.
Hänhän oli toivonut matkalla oikein aika myrskyjä ja vaaroja,
haaksirikkoja, pelastumista ja urotöitä! Mutta kun näin yhä vain
kuletaan päivät pitkät purje pullollaan hienossa myötäisessä, niin
eihän tämä ole sen hauskempaa kuin kuutilla purjehtiminen kotivuonolla!
Ja untuvaniekkahan palaa halusta saada kerrankin näyttää mihin pystyy!

Ja paljoa hauskempaa hänelle ei tullut sittenkään kun he pääsivät
perille Lofoteille. Kun ensimäinen päivä siellä oli mennyt ja
untuvaniekka oli katsellut kyllältään tuota vilkasta kuhinaa
kalapaikassa, tuhansia sinne kerääntyneitä kalastajia, veneitä vieri
vieressä niin kauas kuin silmä kantoi ja pieniä kajuuttoja ja yömajoja
täynnä väen kuhinaa kuin muurahaispesät, niin alkoi hänelle tulla
ikävä. Enimmäkseen täytyi hänen oleskella peräkajuutassa keittämässä
tai pesemässä astioita sillaikaa kun aikuiset olivat kalapaikoilla.
Aamiaisin lähti koko venelaivasto liikkeelle kuin ääretön lintuparvi,
kokemaan rihmoja ja koukkuja — ja kun viimeinen monista sadoista
veneistä oli häipynyt saarten taa, jäi untuvaniekka rannalle yksin
seisomaan vedet silmissä ja meni alakuloisena takaisin olinpaikkaansa
purteen.

Pahinta oli se että kalan saanti sinä vuonna oli hyvin huono. Yhä
pahemmalle tuulelle tulivat isä ja veljet joka ilta palatessaan melkein
tyhjin käsin kotiin. Se vähä mitä tuli, oli kovin pientäkin ja laihaa,
ja Bergenin kalalaivoilla ne tuskin tahtoivat niitä ostaa hinnasta
mistään.

Silloin eräänä päivänä päätti isä koettaa lähettää jonkun määrän kaloja
Storpollenin kauppiaalle saadakseen ehkä parempaa hintaa — tai edes
vähän tavaroita. Ja kun tuo kalalähetys oli hyvin pieni, voitiin se
hyvin sijoittaa yhteen veneeseen naapurin kalain kanssa ja lähettää
hänen mukanaan kaupaksi, sillä hän oli menossa itse viemään kaloja
Storpolleniin. Ja Hilmarin, untuvapojan, oli huomenna lähdettävä Juho
Gamvikin — naapurin — mukaan auttaakseen häntä isän kaloja kantelemassa
niin ettei Gamvikilla olisi niiden tähden liikaa vaivaa.

Varhain aamulla lähtivät he aivan kahden purjehtimaan, Juho Gamvik ja
untuvaniekka; he olivat lainanneet pienen kuutin, isompaa ei tarvittu
senvertaisia kaloja varten. Raskas, synkeä etelävihuri puhalteli
Länsivuonolta — ja tuiman kylmässä ilmassa liihoitteli lumihiutaleita.

— Kyllä se nostaa myrskyn tänä päivänä, tuumi Juho Gamvik. Ja se oli
melkein ainoa mitä puhuttiin noiden kolmen tunnin aikana, minkä matka
Storpolleniin kesti. Tuuli paisui ja puhalteli epätasaisesti vinhoina
puskupäinä ja untuvaniekka oli kovilla hoidellessaan kuuttia ja
laskuköyttä. Juho Gamvik oli jörö ukko ja suuttui aina kovasti, jos ei
untuvaniekka jaksanut pitää tai vetää kuuttia.

— Olisi ollut parasta, kun isäsi olisi jättänyt sinut kotiin vielä
vuodeksi, — tuumi hän kerran äkäpäissään, kun kuutti oli untuvaniekalta
päässyt lepattamaan; — ei sinusta ole hänelle juuri muutakaan hyötyä
kuin että syöt nekin vähät kolikot mitä tällaisena vuonna ansaitsee.

Untuvaniekka oli sekä peloissaan että kiukuissaan ja piti ja kiskoi
niin kovin kourin vastaan ettei kuutti päässyt irti.

Vihdoin tulivat he perille uudelle kalapaikalle, siellä ei ollut
tungosta asumuksissa eikä veneitä satamassa; sillä Storpollenissa
ei kala parvinut sinä vuonna. Oli kirkas päivä, aurinko vilahteli
pilviverkosta, joka synkeänä ja huimaa vauhtia kiiteli taivaalla
pohjoista kohti ainaisen eteläviiman ajelemana. Kauppiaan luona
puodissa pyydettiin Juho Gamvikia ja untuvaniekkaa istumaan ja kauppias
osti kalat. Sitten maksettiin erikseen Juho Gamvikin ja isän rahat,
ja sitten tarjottiin ryyppy kaupantekijäisiksi. Untuvaniekka ei
naukannut, mutta Juho Gamvik, hän naukkasi kerran, naukkasi toisen
ja kolmannenkin. Ja kun hän ei enää voinut toivoa lisää viinaa
lahjaksi, osti hän itse yhden pullon ja kallisti ryypyn toisensa
jälkeen puotilaisen kanssa sittenkun kauppias itse oli mennyt sisään
konttoriinsa.

Kun nyt päivä rupesi aika menoa kallistumaaan iltapuolelle, alkoi
untuvaniekka vihjailla toverilleen että pitäisi lähteä kotiin. Mutta
Juho Gamvik ei ollut tietävinäänkään, näki kyllä, että hänen oli täällä
hyvä olla. Kolmanneksen pullosta oli hän tyhjentänyt ja piippua hän
poltteli. Ostipa hän vielä leipää ja kaikkein hienointa juustoakin
murkinaksi ja kestitsi niillä untuvaniekkaa ryyppien itse pullon olutta
ruuan päälle.

Rajuilma ulkona kasvoi. Untuvaniekka pistäytyi vähä väliä ulos
tähystelemään sitä ja katsomaan venettä, ja aina vain eneni hänen
halunsa kotimatkalle. Ilma pimeni joutuin ja nyt tuuli jo niin
kovasti, että vuono oli sinisen mustana ja silloin tällöin alkoi
kiehahdella valkoharjaisia vaahtolaineita. Mutta Juho Gamvik istui vain
sillitynnörillä puodissa. Noin tunti puolen päivän jälkeen nukkui hän
tynnörilleen. Kauppias itse toi puotiin maksua kaloista.

— Mitä, onko se tuo Juho humalassa? kysyi kauppias.

— Niinpä taitaa olla, mitäpä se muutakaan, vastasi puotilainen.

Untuvaniekan sydän vavahti, hän alkoi pelätä ja tuppasi itkettämään —
minkähän lainen kotimatka tästä tulee - - - -?

— Sinä kai otat mieluummin itse isän rahat, poika? kysyi kauppias; —
vai annetaanko kaikki Juho Gamvikille?

— Ei, kiitoksia, kyllä minä otan isän rahat, tuumi untuvaniekka ja
rahat solmittiin hänen nenäliinansa nurkkaan.

— Ei taida tulla nyt teidän kotimatkastanne mitään tänään, sanoi
kauppias, — kun se on noin humalassa!

— Mutta eiköhän sitä kuitenkin voisi saada veneeseen? kysyi
untuvaniekka.

— Eikös mitä, ei ajattelemistakaan tällaisella ilmalla; ei se osaa nyt
pitää perää ja hoitaa purjeita!

Ja untuvaniekka jäi istuskelemaan puotiin, jossa öljylamput sytytettiin
ja jonne joku aina väliin tuli ostoksille. Päivä kallistui iltaan;
myrsky jylisteli kovasti puodin seiniä ja untuvaniekka istui siinä ja
ajatteli: isä nyt on huolissaan hänen tähtensä ja odottaa rahojaan

Hänen istuessaan siinä — Juho Gamvik nukkui ja kuorsasi tynnörillään —
tuli yhtäkkiä puotiin eräs mies merilakki, kasvot ja öljytakki valuen
vettä.

— Nyt on turska lahdessa sakeana kuin seinä! huusi hän. Kauppias tuli
konttorista, puotilainen unohti kirjansa, jota oli lukenut ja Gamvikin
Juhokin raotteli silmiään.

— Mitä ihmettä, sanohan? kysyi kauppias.

— No kala nousi nyt, sanoi mies, ja monen moista parveamista minä olen
nähnyt, mutta en sellaista ikänäni linnunhuudoista ja ryöpystä päättäen.

Portaista, jotka veivät puodista yläkertaan, tuli nyt kaksi naista,
toinen vanha, toinen nuori:

— Isä, huusi se nuori, — Olli Martin sanoo, että kala on lahdessa.

— Parvii sakeana kuin seinä! huusi vanhempi nainen, joka ei ollut niin
nopsajalkainen kuin toinen ja oli ehtinyt vasta portaiden puoliväliin.

— Niin, Eenokki kertoo juuri tässä sitä samaa! Muori, tuohan ryyppy
Eenokille!

Vanha nainen meni ja palasi lasi ja pullo kädessä. Eenokki, tuo
sanantuoja, ryyppäsi ja kertoi miten hän oli asuinpaikaltaan lahden
suusta kuullut ja nähnyt kalain temmellyksen.

— Nyt vaan sana väelle että saadaan lahti suletuksi! sanoi kauppias;
täällähän ei ole väkeä eikä veneitä!

— Täytyy odottaa huomis-aamuun, sillä nyt on ihan hurja ilma!

— Se on paha vahinko, sanoi kauppias. Ja tätä on odotettu koko vuosi.
Sellaista se on, että jos ei kala nouse toisiin kalapaikkoihin, niin
tulevat tänne kaikki ja kukin saa vähän.

— Niin, jos ei joku saa tietää että kala parvii täällä ja ehdi ennen
muita!

− Ollapa nyt vain pari venettä paitsi omiamme vuonolla, — sanoi
kauppias, niin sulkisimme lahden ja ottaisimme kaikki! Saisi rikkaudet
yhdellä tasauksella, Eenokki!

Untuvaniekka ei kuullut enempää. Hän oli kuunnellut puhetta ja
katsellut Juho Gamvikia, joka oli nukkunut uudestaan, ja tullut siihen
johtopäätökseen, ettei tässä nyt auta muu kuin auttaa itse itseään.
Nyt oli hän jo ulkona. Tuuli räiskytti meriveden kuohua vasten hänen
naamaansa venerannalla. Hän seisoi hetkisen kuunnellen pauhahduksia
ja pälyen mistä päin tuulee; kas niin, aivan samalta suunnalta kuin
aamupuolella; silloin oli heidän täytynyt luovia vastatuuleen, — nyt on
siis myötäinen aina kalapaikalle isän luo saakka!

Kovin vaikea oli hänen saada irti kiinnitysköyttä, ja hänen sielunsa
aaltoili mahtavasti ja sydän ihan pamppaili. Ei hän pelännyt, hänen
mielensä vain valtasi tuo suuri aie: viedä tänä yönä sana isälle siitä
että kala on noussut Storpolleniin ja tehdä isä rikkaaksi yhdellä
tasauksella!

Hän sai veneen irti, maston pystyyn, ja ennenkun hän lähti liikkeelle,
sitoi hän reivit purjeeseen, asetti ohjaustangon peräsimeen ja kaiken
muunkin paikoilleen.

Sitten lykkäsi hän laiturista melkein pilkkopimeään; yhtäkkiä pullistui
purje ja kuten tanssien kiiti vene ulapalle. Vuonossa oli aallonkäynti
verrattain leppoisaa, ja untuvaniekka istui perässä ohjaustanko
kourassa ja tunsi olevansa väkevä ja oli ylen ylpeä, kun vene lensi
häntä kantaen kuin mikä siivekäs lohikäärme, — hänen ohjaamanaan, hänen
vallassaan! Hei! täss' on poika, joka näyttää, eikö pysty muuhun kun
syömään isän eväitä!

Mutta vuonon suulla tuli muutakin ajattelemista. Koko meri alkoi täällä
häntä ahdistaa, purje lupsahti lerpalleen aaltovuorien notkossa ja
pikku vene keikkui vaahtoisilla aallonharjoilla kuin pähkinänkuori.
Tuska ja vaiva hänelle tuli kuutista, joka pääsi irti nastasta ja
huiski hurjasti tuulessa; ja hänen täytyi päästää kädestään ruoritanko;
silloin kääntyi vene viistoon ihan laita-aaltoihin niin että se
lykkäytyi vettä puolilleen — sitten sai hän kuutin kiinnitetyksi ja
hänen oli äyskäröitävä vettä veneestä toisella kädellä, pidellessään
toisella ruoritankoa.

Hiki ja räiskyvesi ihan valui hänestä, sarkatakki oli läpimärkänä ja
melkein pohkeita myöten olivat hänen jalkansa vedessä.

Hän kauhistui ja tuskastui nyt tuota siipiotusta, jonka valtias hän
luuli olevansa. Se lensi eteenpäin niin että silmissä vain vilisi!

Mutta eteenpäin sitä sittenkin mentiin myrskyn ulvinassa ja
aaltojen pauhussa, vuoroin kohti auhtoa taivasta, vuoroin aaltojen
mustiin syvyyksiin. — Kuu häämöitti himmeästi hattaroin takaa,
joskus kirkkaastikin pilvien raoista. Ja touhussaan ja kauhussaan
tuijotteli untuvaniekka vasenlaitaseen nähdäkseen maita ja tietääkseen
missä liikkui. Reitti ei ollut kovinkaan selvä tuon yhden ainoan,
tämän-aamuisen matkan jälkeen, ja kauhu kasvoi: mitäs jos hän nyt
ajaa suoraan karille — tahi myrskyävälle, hurjalle merelle! Silloin
tällöin vilahti tuli töllien akkunoista kallioilta ja saarilta, ja ohi
hän lensi, hikisenä ja likomärkänä ja kädet uuvuksissa kuin pieksetyt
— ja pelkäsi, pelkäsi yhä enemmän, enemmän! Mutta meri teuhasi hänen
ympärillään ja takanaan kuin kiljuva villipeto!

Hänen täytyi heretä äyskäröimästä ja tarttua ruoriin kaksin kourin.
Veden syytäminen oli ikäänkuin kytkenyt hänen ajatuksiaan, mutta nyt ne
riuhtautuivat irti oikein kauhun vimmalla. Voi jos hän olisi odottanut,
kunnes Juho Gamvik olisi saanut unta kylläkään! Tahi jos olisi saanut
jonkun kauppiaan miehistä mukaansa! Ikinä ei hän elävänä pääse isän
luo! Ei näe enää isää, ei pääse kotiin, pohjoiselle kotivuonolle, ei
näe äitiä — äitiä!

Mutta vene kiiti eteenpäin huimaa vauhtia, ja nyt luuli poika nähneensä
ison joukon tulia silmänräpäyksen vilahtavan tuolta mustain saarten
takaa vasemmalta myötälaitasesta, ja hän käänsi ruorin ja kiisi vasten
kiviä, joista kuohu syöksyi ilmaan lumivalkeina, huimaavina patsaina.

Kuu näytti koko kiekkoaan, ja edessään näki poika nyt aukeaman kahden
saaren välissä; se nyt ei ollut kalapaikan väylä, mutta ei tässä nyt
muu auttanut sisäpuolella on varmaan tyyntä ja tätä hän ei jaksanut
enää!

Ihan pää pyörällä ja melkein pelon ja epätoivon halvaamana sai hän
veneen ajetuksi noiden kahden saaren väliin; se oli kaita reitti, ja
aallot keikkuivat ja kuohuivat kallioiden välissä hirmuisella, päätä
huimaavalla pauhulla — — —

Tuska valtasi hänet, hän kiljaisi hurjasti, heitti ruori tangon
kädestään ja heittäytyi veneen pohjalle. Vene kiisi aallonharjoilla,
kuohun, vaahdon läpi, nousi ylöspäin, ylöspäin — lensi ihan kuin
ilmassa — ja rysähtäen jätkähti se kalliolle saaren siimespuolelle,
korkealle rannalle kahden kiven väliin, rusahti poikki ja jäi siihen.

Untuvaniekka ei tiennyt mistään; hän oli tuntevinaan, että häntä
nostetaan, kuulevinaan ääniä ja eroitti valoa suljettujen luomiensa
takaa; sitten kannettiin häntä vähän matkaa ja hän tunsi olevansa
lämpöisessä huoneessa, ja viimein laskettiin hänet hellästi ja
varovasti alas.

Silloin raotti hän vähän silmiään ja näki isän lamppu kädessä
kumartuvan ylitseen.

— Voi hyvä Jumala armahtakoon, ei poika rukka tästä enää nouse, hyvä
Jumala armahtakoon — — —

Toinen veljistä tuli, toiselle puolen sänkyä, nosti häntä vähän ja
alkoi riisua häneltä märkää takkia. Untuvaniekka hapuili taskuaan ja
sopotti:

— Tässä on rahat — kaloista.

— Se puhuu, isä, se puhui juuri! sanoi veli.

— Hilmar, voitko sinä puhua, sanoppas jotain? kysyi isä.

— Isä, kala on noussut — parvii kovasti Storpollenissa!

— Herra Jumala, sitäkö sinulla oli sellainen kiire!

— Näetkös, sitähän se tahtoi tulla ilmoittamaan, — sanoi veli.

— Isä, kuiskasi untuvaniekka, mene kiireesti että joudut ennen muita.
Sinä tulet rikkaaksi, kauppias sanoi — — —

— Elä nyt, elä nyt, niistä rikkauksista ei paljoa! Miten sinä nyt voit,
poikarukka?

— Minä voin — vähän — kolautin itseäni.

— Tunnetko sinä olevasi jostain ruhjoutunut?

— En, en ollenkaan.

Nyt tuli lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan ja joka onneksi sattui
olemaan kalapaikalla. Hän tunnusteli poikaa ja kyseli ja tarkasteli ja
sanoi viimein, ettei ole kerrassaan mitään vaaraa, ihan merkillistä!
Mutta poika on pelännyt niin mahdottomasti — — —

— En — kun vaan — lopulla! keskeytti untuvaniekka kuiskaten.

Jaha, jaha, tuumi lääkäri, nyt täytyy hänen köllötellä pari päivää
ja juoda lääkettä ja pitää kylmiä kääreitä pahimmin loukkautuneilla
paikoilla. Ja isä ja veljet voivat ihan rauhassa lähteä Storpolleniin
vaikka heti, kunhan vain hankkivat jonkun pojan luo kunnes hän paranee.

Ja lääkäri lähti.

He eivät voineet vielä kysellä häneltä tarkemmin tuon seikkailun
kaikkia yksityiskohtia; mutta kun Joni Gamvik, Juhon veli, tuli sisään
ihan kalpeana pelosta veljensä vuoksi, joka ei ollut palannut veneen ja
untuvaniekan kanssa, niin täytyi heidän kysyä:

— Minne Juho jäi?

Silloin avasi untuvaniekka ihan auki silmänsä, katsoi Joni Gamvikia
silmästä silmään ja vastasi:

— Olisi ollut parasta, kun olisit jättänyt sen velimiehesi vielä
kotiin, ei hänestä ole sinulle juuri paljoa hyötyä.

— Herra Jumala, missä hän on?

— Siellä makaa Storpollenin puodissa.

— Jeessus siunatkoon, onko se kuollut?

— Ei. Se on humalassa!




OPETTAJA FINSDAL.


Herra Prahl oli saanut jonkin matka-apurahan ja sanoi siis eräänä
maaliskuun päivänä hyvästit luokalle. Sanoi tulevansa takaisin
kesäloman jälestä, kun hän oli tehnyt ulkomaamatkansa, ja opettavansa
ensi vuonna saksaa kuten ennenkin entisille pojilleen; hän toivoi
siis, että pojat tällä väliajalla edistyisivät uuden opettajan,
hänen viransijaisensa herra Finsdalin johdolla, joka tulee huomenna.
Herra Prahl oli kehunut tätä luokkaa — keskikoulun viidettä − herra
Finsdalille ja toivoi, etteivät he tuottaisi hänelle häpeää.

Herra Prahl oli pulska mies, ankara, melkein tyly; aina hienosti
puettu, kaulukset ja kalvostimet hohtavan valkoiset, pitkä takki aina
tiiviisti yllä — ja kyntensä olivat pitkät ja vaaleanpunaiset ja niitä
oli hänen tapana sievästi puhdistella välkkyvällä kynäveitsellään,
kun hän piti puheita. Herra Prahl piti nimittäin mielellään puheita,
milloin vain oli siihen tilaisuutta — kuten esimerkiksi nyt.

Sitten nousivat pojat siivosti yhtenä miehenä ylös ja sanoivat hyvästi,
ja herra Prahl meni.

Seuraavana päivänä oli keskikoulun 5:llä luokalla saksaa kello 10—11 ja
rehtori astui sisään uuden opettajan kanssa. Rehtori ei koskaan pitänyt
puheita, jos ei välttämättä tarvinnut. Hän sanoi nyt siis ainoastaan:

— Maisteri Finsdal opettaa teille saksaa, pojat, herra Prahlin poissa
ollessa.

Ja meni.

Herra Finsdal seisoi siinä yksin jälleen ja pojat katselivat häntä. Hän
jäi seista törröttelemään keskelle lattiaa kateederin ja pulpettien
välille; ei näyttänyt oikein tietävän miten olla, kuin eleä. Hän
koetteli hymyillä, sitten katseli hän merkillisesti luokkaa ja
punastui, punastui. Hänellä oli yllä vanhakuosinen, kovin ahdas musta
pitkätakki ja housunlahkeen suussa paikka.

Luokalla alkoi suhista ja kohista — sieltä täältä kuului naurun
tirskaus ja kaikki nuo kuusineljättä pojan silmää katselivat
halukkaasti ja vaativaisesti herra Finsdaliin — hänhän oli heille ihan
maalitauluna siinä seisoessaan häpeillen luokan edessä, hölmö.

Vihdoin astui herra Finsdal ripeästi kateederin luo, kohotti takkinsa
helmoja ja pisti kädet housuntaskuun.

Silloin rämähti luokka sellaiseen nauruun ettei sen vertaista oltu
ikinä kuultu siinä koulussa. Hirmuinen ulvonta — huhuu ja hahaa —
aahaahaa — pojat alkoivat ihan pidellä vatsaansa katkeamaisillaan
naurusta — ja yhä ja yhä sitä vain kesti — hahaha — aahahahahaa — ei
tullut loppua! Jotkut nauroivat ihan vedet silmissä — hihihi — toiset
kirkuivat kuin teuraat — öhöhöhöhö — ihihi hii!

Herra Finsdal ei voinut ymmärtää — —

Ihan tummanpunaisena seisoi hän kateederin vieressä ja sanoi vain: — No
no, so so! Aina kun hän veti kätensä taskusta, hiljeni nauru hieman,
mutta heti kun hän vain kohotti takkinsa helmaa — huih — silloin se
räjähti jälleen. Luokan perimäisestä pohjukasta kuului jo ihan hätäistä
uikutusta — pikku Severi Miehentappaja kitui pistoksissa naurusta!

Viereisellä luokalla oli apuopettaja Sömme, ja kun tämä tuntui hänestä
jo liikanaiselta, niin yhtäkkiä lensi ovi auki ja vimmoissaan seisoi
Sömme luokassa.

— Oh, suokaa anteeksi, sanoi Sömme — en minä luullut että täällä olisi
opettajaa! Ja niin sanoen hän lähti. Se oli niin Sömmen tapaista —
hävyttömän pilkallista.

Mutta luokalla oli nyt jonkin verran hiljaisempaa; kukin koetteli
voimainsa takaa tukahuttaa nauruaan. Ja Antti Bech nousi ylös:

— Opettaja Finsdal! Te ette - - - hahaha! Nauru valtasi taas
vastustamattomasti luokan, se ihan ulvoi; — sitten tuli vähän
hiljaisempaa ja Antti seisoi nauru kurkussa, silmissä ja vatsassa, ja
koetteli solkata:

— Opettaja, Te ette ole pa — haha — panneet — ki — hihi — kiinni ho —
ho — ho — housujanne!

Tällainen oli herra Finsdalin vastaanotto luokalle ja koko kouluun
yleensä. Tarina levisi nyt keskikoulun viidenneltä yhtäkkiä koko
kouluun ja hra Finsdalia otettiin sitten joka uudelle luokalle vastaan
kiinnittämällä mitä peittelemättömintä huomiota hänen — housuihinsa.

Mutta vähitellen, kun hra Finsdal esiintyi mitä huolekkaimpana ja
tarkkana puvultaan, haihtui tuo juttu itsestään. Keskikoulun 5:nnellä
luokalla oli alettu innostua muihin seikkoihin hra Finsdalissa; etenkin
oli tuo paikattu housunlahe nyt arvostelun ja huomautusten esineenä.
Kun hän käveli edestaas lattialla, tähtäsivät kaikkien katseet
pilkallisesti hänen jalkoihinsa; kateederissa istuessaan täytyi hänen
oikein piiloittaa jalkansa tuolin alle. Alituiseen hoettiin hänelle:

— Herra Finsdal, Teidän hihassanne on likapilkku! tai muuta sen
tapaista. Ja kun hän rupesi itseään sukimaan tai korjaamaan
huomautettuja virheitä, niin alkoi luokka heti nauraa ja ulvoa. Viimein
älysi luokan päämies, Simon Selmer, että hra Finsdal aina ennen kun
tuli tunnille 5:nnelle luokalle, seisoi monta minuuttia peilin edessä
opettajain huoneessa ja putsaili itseään. Siitä sai luokka aiheen
kerätä kolehtia taskupeilin ostoon, joka sitten siistissä paketissa
pantiin kateederille herra Finsdalin eteen ennenkun tunti alkoi.

Herra Finsdal katseli pakettia ja kysyi: — Kuka teistä on tämän tänne
unohtanut?

Ei tullut vastausta.

Herra Finsdal avasi paketin; päällyspaperin alla oli toinen paperi,
jossa sanat:

»Herra Finsdalille!

    Tätä käyttäkää,
    Toimenne täyttäkää,
    Siistiltä näyttäkää!»

Herra Finsdal punastui; astui kuitenkin alas kateederista ja heitti
koko käärön uuniin. Kun hän sitten alkoi kuulustella saksaa, tirskui
koko luokka, sillä he olivat kuulevinaan, että hänellä oli itku
kurkussa. Mutta ehkäpä se johtuikin vain siitä, että hra Finsdalilla
oli niin merkillinen ääni; se oli hiljainen ja ikäänkuin arka.
Samantapainen oli hän muuten koko mieskin. Saksaa eivät pojat tietysti
tällä tavoin oppineet; herra Finsdal ei osannut pitää heitä kurissa.

Eräänä päivänä satoi lunta, nuoskeaa, märkää maaliskuun lunta koulun
pihalle. Antti Bech ja Kristian Haasted keksivät silloin sen tempun
että kantoivat sylillisen lunta luokkaan — ja latasivat sen tönkkinä
kattoon kateederin kohdalle. Herra Finsdal tuli luokkaan ja nousi
tapansa mukaan istumaan kateederiin niin kiireesti kuin mahdollista,
aivan kuten piiloon. Lumen vuoksi oltiin hyvin jännityksessä, siksi
myöskin tavattoman hiljaa, ja herra Finsdal oli oikein tyytyväisen
näköinen — ehkä vähän pelokkaankin. Yhtäkkiä alkoi tippua vettä hänen
päähänsä, ja päiväkirjaan, joka oli hänen edessään.

— Luuttuavatko ne tuolla yläällä? kysyi hän ja katsoi samassa kattoon.
Lupsis! koko puoleksi sulanut ja märkä lumikönttä putosi hänelle päin
naamaa.

Luokka hirnui ihan hulluna. Herra Finsdal kuivaili ja suki itseään
aivan rauhallisesti. Kun hän alkoi päästä vähänkin kuntoon, nousi hän
hiukan ylös ja katseli luokkaa. Viimein hän sanoi:

— Minä en nyt enää mitenkään voi olla ilmoittamatta teidän
kunnottomuuttanne rehtorille. Minä luulin, että te itse palkitsisitte
minun kärsivällisyyttäni lakkaamalla tällaisista kujeista.

Mutta ei siitä kuulunut sen enempää ja Simon Selmer selitti, että herra
Finsdal ei tietysti uskaltanut kertoa rehtorille miten hävyttömästi
pojat tohtivat häntä kohdella; — se tietysti potkittaisiin pois
viransijaisen paikastaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen näytti Antti Bech toisille pitkällä
välitunnilla kuvaa, jonka hän oli piirtänyt herra Finsdalista. Hän oli
siinä ihan piukkatakissa ja hirveän iso paikka housunlahkeessa. Tämän
kuvan pisti hän saksan lukukirjan väliin ja sen hän sitten vei herra
Finsdalille. Kun kielioppi oli kuulusteltu ja otettiin lukukirjat
esille, huomasivat kaikki, että herra Finsdal näki kuvan ja lensi
tulipunaiseksi.

Kun herra Finsdal huomenaamuna tuli kouluun, oli hänellä ihka uudet,
vaalean harmaat housut. Hän oli niiden tähden vähän kuin häpeissään;
näytti ihan katuvan sitä että oli ostanut niin vaaleaa kangasta ja
pujahti kateederiin aivan kuin piiloon.

Seuraavana päivänä keksi Anton Bech erinomaisen kujeen. Pyöreälle,
nahkalla päällystetylle kateederituolille pani hän neljä pientä
pikipalloa; kun herra Finsdal sitten istuisi sinne ja hautoisi oikein
perällään pikeä, niin. − − −

Siitäkös ilo syntyi!

Mutta herra Finsdalin kanssa tulikin myös rehtori. Aikoi vähän
kuulustella poikia.

Jokainen ymmärsi mistä nyt oli kysymys. Sillä Simo Selmer, jonka isä
oli rehtorin hyvä tuttava, oli kertonut, että oli aikomus ottaa herra
Finsdal koko vuodeksi yliopettaja Sömmen sijaiseksi ensi syksystä
alkaen. Rehtori tahtoi vähän auttaa herra Finsdalia, joka oli hyvin
köyhä ja jonka täytyi pitää huolta vanhasta äidistään. Nyt tuli rehtori
kuulustelemaan, miten pojat osaavat.

Jännitys ja pelko siitä että rehtori huomaisi nuo pikipallerot
kateederituolilla haihtui, kun rehtori istuutuikin Simo Selmerin
viereen seuratakseen lukua hänen kirjastaan ja herra Finsdal ei istunut
minnekään.

Antti Bechiä luetettiin ensin ja hän käänsikin kohtalaisesti.
Kielioppi ja jäsennys sujuivat välttävästi. Sitten tutkittiin Severi
Miehentappajaa, mutta kehnostihan se meni, sillä ei voinut luntata, kun
rehtori oli luokalla!

Sitten nousi rehtori ylös ja kiitti puolestaan.

— No, herra Finsdal, oletteko te muuten tyytyväinen tähän luokkaan?

— Kyllä, herra rehtori, aivan tyytyväinen. Täällä on monta terävää
poikaa ja jos ne vain tahtovat, niin selviävät ne hyvin tutkintoon!

Rehtori sanoi hyvästi ja meni.

Luokalla oli aivan hiljaista. Herra Finsdal meni kateederiin, istahti
tuolille ja jatkoi opetusta, huomattavasti hyvin tyytyväisenä tästä
tavattomasta hiljaisuudesta ja tarkkaavaisuudessa. Simo Selmer kuiskasi
vierustoverilleen Antille:

— Näitkös, raukkaa! eipäs uskaltanut kieliä, ymmärräthän, ensi vuoden
paikan vuoksi, tietysti!

Mutta Antti Bech ei vastannut. Hän istui hiiren hiljaa; kai hän
jännityksessä odotti, että herra Finsdal nousisi ylös ja piki — - - !
tai ehkäpä hän ajatteli, että herra Finsdal on sentään sikamaisen hyvä,
kun vastasi rehtorille sillä tavoin! Ehkäpä hän vain kuunteli tarkasti;
sillä herra Finsdalin puhetta oli itse asiassa kovin hauska kuunnella —
etenkin nyt, kun luokka antoi hänen puhua rauhassa!

Herra Finsdal kertoi juuri miten kielet liittyvät toisiinsa; eivät
ainoastaan saksa, norja, tanska ja englanti, eivät ainoastaan
germaniset kielet, vaan kerrassaan kaikki, — europalaiset, muinaiset,
latina, kreikka, sanskriitti. Kulettiin kielten kautta kauas takaisin
historiaan ja läpi koko suuren maailman; kielet tulivat ihan kuin
vilkkumajakoiksi synkeällä öisellä merenulapalla. Niiden sanojen ja
kehityksen kautta voi hämärästi nähdä koko ihmissuvun vaelluksen
aivan muinaisuuden pimeistä öistä saakka - - - ! Oikein suuremmoinen
seikkailujen sarja alkoi hohtaa mielissä herra Finsdalin puhuessa,
— tuossa tulivat valoon muinaiset intialaiset silkkikauhtanoissaan
astellen syvistä kallioluolistaan — ja tuossa hurja persialaisten
ratsasjoukko vuorilta — ja kreikkalaiset, päiväpaistetta ja marmoria,
— ja roomalaiset kotkakatseiset, kyömynenät, maata kumisuttavina
legioonina; — germaanit, kultakiharoin, kypäripäin ja paljain, jäntevin
käsivarsin, kirveet välkkyivät ja kalskahtelivat viljelysmaita
avatessa, — normannit kuohukeulaisilla sotalaivoillaan myrskyssä
pohjanmeren yli — — —

Vahtimestarin kello soi.

Luokka oli hiiren hiljaa — joka kellon kilahduksella heidän vatsaansa
ihan väänteli!

Herra Finsdal hymyili:

— Kas tuollaisia teidän pitää olla tunnilla, pojat! Siten on meillä
kaikilla hauskempi olla.

Hän oli hyvin tyytyväinen, määräsi läksyn ja aikoi nousta —

Tuoli roikkui kiinni. Herra Finsdal ei voinut ymmärtää — — —? ennenkun
hänen täytyi irtipäästäkseen repiä niin kovin, että tuolin istuimeen
jäi vaaleanharmaa repale. Hän oli niin hassunkurinen tuossa touhussa.
Tulipunaisena repien ja kiskoen ja koko vartalo kierossa tuoliin päin,
joka roikkui kiinni hänen takapuolissaan.

Ja vihdoin nauroi luokka ihan haletakseen. Kaikki, paitsi Antti
Bech, jonka oli ihan tietämättään täytynyt kavahtaa ylös ja joka oli
juoksemaisillaan herra Finsdalin avuksi. Mutta ei uskaltanut. Hänkin
oli ihan korviin saakka punainen, ja kun herra Finsdal viimein pääsi
irti, istahti Antti joutuin alas eikä näyttänyt kasvojaan.

Herra Finsdal ei virkkanut mitään, vaan meni kiireesti ulos.

Simo Selmer otti nyt tuon herra Finsdalin vaaleanharmaan
housunrepaleen, huiskutti sitä ja sanoi että se on viholliselta
vallattu lippu.

— Se on luokan ihanin voittomerkki, sanoi hän, ja sen saa sankari,
Antti Bech!

Mutta Antti käski hänen pitämään suunsa kiinni ja meni ulos.

Samana päivänä iltapuolella meni Antti Bech isänsä luo ja kertoi tälle
koko jutun noista pikipalloista ja herra Finsdalin housuista.

Kaupungissa oli ainoastaan kaksi räätäliä, jotka voivat tulla
kysymykseenkään, ja Antti sai siis pian selvän siitä kumpaa tarvitsi.

— Kuulkaahan Hansen, voisittekohan te nyt niin pian kuin mahdollista
tehdä sellaiset housut kuin teitte äskettäin herra Finsdalille? Ne
olisi ommeltava hänen mitallaan ja lähetettävä minulle; isä maksaa
sitten Teille.

Kahden päivän päästä tuli Antti kouluun iso käärö kainalossa. Puhumatta
siitä mitään tovereilleen sai hän sen sijoitetuksi kateederin
sisäpuolelle.

Tuli saksan tunti ja myös herra Finsdal vanhat, paikkalahkeiset housut
jalassa. Luokassa mellastettiin kuten ainakin eikä kuultu Finsdalin
kehoituksia: Hiljaa, pojat! Finsdalin ääni olikin nyt entistä heikompi.
Hän näytti ihan väsyneeltä. — Hän meni kateederiin, näki paketin ja
pyöritteli sen auki luokan nähden — uudet, vaaleanharmaat housut!

Herra Finsdal seisoi hetken housut kädessä; sitten vaipui hänen
kätensä, housut putosivat permannolle ja herra Finsdal painui kumaraan
kateederin pulpettia vasten. Pojat eivät oikein tienneet, mikä sillä
nyt — ja herra Finsdal - - - itki.

Herra Finsdal itki. Ei maksanut vaivaa koettaa sitä salata, — hän
pyyhki nenäänsä, piiloitti kasvojaan päiväkirjan taakse; mutta mitäs se
auttoi...

Viimein ryki ja köhi hän itkun kurkustaan ja paremminkin kuiskaten kuin
puhuen hän sanoi:

— En tiedä, pojat, kuka teistä tämän on tehnyt enkä tahdo
tiedustellakaan hänen nimeään. Minä en ole huolinut piitata paljon
teidän käytöksestänne minua kohtaan, vaikkakin hyvin tiedän, ettei
siitä ole liioin teidän kunnianne kasvanut. Minä olen ajatellut, että
me kyllä selviäisimme siitä ajan kuluessa keskenämme, sillä minä
uskoin, että te olisitte sittenkin kunnon poikia, joilla on hyvä
sydän. Ikävä kyllä, minä olen tänään saanut pettyä siinä luulossani.
Hyvin pahoin te olette nyt tehneet, ymmärrättekös, oikein halvasti,
minun mielestäni. Mutta erehtyneet olette, jos te luulette, että minä
rupeisin teidän narriksenne, teidän, pikkupoikain; minä menen nyt
sanomaan rehtorille, että hankkikoon teille uuden saksanopettajan. Minä
en enää halua opettaa teitä.

Herra Finsdal tuli alas kateederista ja oikoi takkiaan.

— Saatte nyt mennä kotiin, pojat. Menkää hiljaa, ettette häiritse muita.

Aivan hiljaa kokosivat pojat kompeensa. He eivät voineet tätä ymmärtää.
Ja olihan hauskaa päästä koulusta kolme neljännestä ennen kello 2!

Ja he läksivät luokasta kaikki muut paitsi Antti Bech, joka herra
Finsdalin ihmeeksi jäi.

— No Antti, saat mennä nyt!

Antti oli iso, pitkä poika, luokan vahvin, liinatukkainen ja
lujarakenteinen. Hän seisoi pulpettinsa takana liikkuen jalalta jalalle.

— Minä — en minä — tarkoittanut sitä! sanoi Antti viimein.

— Sinäkö se toit nuo kouluun? kysyi herra Finsdal ja osoitti
vaaleanharmaita housuja, jotka rehjottivat lattialla.

— Minä. Minä toin! uikahti pitkä Antti yhtäkkiä ääneensä itkemään. Hän
kyyrötti nyt pulpetin kantta vasten ja nyyhki, itki.

— Miksi sinä sen teit? kysyi herra Finsdal ja laski kätensä Antti
Bechin kiharaiselle päälle.

— Minä — en tarkoittanut, — minä vain — vain — minä olin ne —
pikipallit — ja — Teidän ei tarvitse luulla — minä — - - että — — —

Itku ei antanut hänelle valtaa pitkään aikaan. Viimein sai herra
Finsdal hänet rauhoittumaan ja sitten kertoi Antti, miten hän oli
aikonut sovittaa sen minkä oli tehnyt niillä pikipalloilla, — oli
puhunut isälleen — ja kertoi jutun kulun ihan loppuun saakka, mikä
kuului:

— Mutta räätäli Hansen sanoi, että minä sanoisin Teille terveisiä,
ettei hänellä ikäväkseen ollut ihan justiinsa sitä samaa kangasta - - -!

- - - Seuraavana päivänä tuli herra Finsdal kouluun jalassa nuo uudet
vaaleanharmaat housut, jotka eivät olleet ihan justiinsa sitä samaa
kangasta kuin ne, jotka oli turmeltu pikipalloilla.

Keskikoulun 5:teen luokkaan hän astui kateederiin ja sanoi:

— Pojat, kuulkaas, eilen minä sanoin, etten minä halua enää opettaa
teitä. Mutta minä haluan kuitenkin. Antti Bech minulle osoitti, että
minä olin erehtynyt, kun luulin, ettei teillä ole hyvää sydäntä.

Ainoakaan luokka ei selvinnyt sinä vuonna saksassa tutkintoon niin
hyvin kuin keskikoulun 5:s.

Kun herra Prahl syksyllä otti pojat vastaan keskikoulun kuudennelle,
niin hän ihan hämmästyi. Niin hyvin he osasivat saksaa. Tästä puhui
hän hyvin usein herra Finsdalin kanssa, joka syksystä alkaen tuli
koko vuodeksi herra Sömmen viransijaiseksi ja sittemmin vakinaiseksi
apulaisopettajaksi samaan kouluun.

Herra Finsdalilla on vieläkin kahdet vaaleanharmaat housut, jotka ovat
niin toistensa näköiset, ettei niitä voisi eroittaa, jos ei toisiin
olisi ommeltu iso paikka keskelle takapuolia.




RUONA.


Aikaisin keväällä, kun lunta vielä oli tuntureilla ja niissä
paidoissa laaksoissa, joihin ei aurinko ylettänyt, tulivat seudulle
lappalaisperheet, jotka joka vuosi palasivat sinne vanhalle
leiripaikalleen Stortind-vuoren laaksoon, pappilan yläpuoleiselle
rinteelle. Tuhansine poroineen ja alati haukkuvine koirineen
liikuskelivat ne siellä ylängöllä koko kesän koivikkorantaisten lampien
partailla, kunnes koivujen lehdet kellastuivat ja päivä aleni aikaisin
Stortindenin vitilumisen harjan taakse.

Papilla oli kaksi lasta; Martti kävi kaupungissa koulua ja oli kotona
vain loma-aikaan, mutta pikku Hanna oli kotona vuodet päästään ja häntä
opetti äiti. Pappilassa oli hyvin hauskaa kesällä, etenkin rannalla,
jossa oli niin paljon kaikellaisia merkillisiä raakkuja ja kiviä ja
korallia ja merieläimiä; mutta mikään ei ollut kuitenkaan sen veroista
kuin käynti tunturilla lappalaisleirissä. Ja siellä kävivät pappilan
lapset niin usein kuin vain laskettiin tai kun oli kaunis ilma.

Nämä lappalaiset olivat eräässä suhteessa erilaisia kuin yleensä;
useimmat heistä osasivat norjankieltä; mutta keskenään ne tietysti
puhuivat omaa, kummallista, käsittämätöntä kieltään, joka helähteli
ja sujui niin nopeasti; ihan ne laskettelivat kuin pelästytetyt
lintuvuoren asujamet, kun kaikki yhtaikaa joskus tolkkusivat suunvuoroa
toisilleen antamatta! Kovin kilttiä olivat he pappilan lapsille, joiden
kanssa he nyt olivat hyviä tuttuja, antoivat heille poronmaitoa ja
kaikellaisia kapistuksiaan, lakkia ja koreita nauhoja ja kallokkaita ja
jos jotain.

Nuo tunturin lapset, Ymas, Matti, Jo, Marja, Lyma ja Seimke olivat
pappilan sisarusten paraita ystäviä; he leikkivät yhdessä ja pappilan
lapset opettivat heille omia leikkejään, hippaa ja piilopenttistä ja
leskistä. Ja lappalaislapset opettivat Martille ja Hannalle vuorostaan
noita merkillisen hupaisia omia taitojaan, — punomaan lankaa jänteistä,
pyytämään porovasikoita suopungilla ja leikkimään pororaidetta, kiitäen
pulkilla yli lumisten lakeuksien, ohjaaja etunenässä, — hei mitä huimaa
kyytiä!

Kaikkein enimmän lappalaislapsista pitivät he Ruonasta. Hänen kanssaan
he olivat ensimäiseksi tulleet tutuiksikin, — ja siitä kai johtui tuo
ystävyys. Ruona oli noin Hannan ikäinen, pikkuinen, mustatukkainen;
ruskeassa, päivettyneessä naamassa kiiluivat mustat silmät. Räiskyvän
vilkas hän oli, aina etunenässä hauskuutta keksimässä, mutta joskus
myös kiukkuinen, kähisevän kiukkuinen, puri hammasta ja hyppi ihan
silmille vaikka vihansa esine olisi ollut kaikkein isoimpia poikia,
— ja raapi ja puri niin että Hanna usein alkoi häntä ihan pelätä!
Mutta pian hän taas leppyi, — ja herttaisempaa inehmoista ei ole monta
kuin pikku Ruona! Hän lahjoitteli usein Martille ja Hannalle kaikkein
rakkaimpia kapistuksiaan. Niinpä kerran parhaan kultaneulaisen, sinisen
lakkinsakin, jossa oli välkkyvät kultanauhat.

Ruonan äiti oli Anika, pitkä, mustaverinen nainen, jonka mies oli monta
vuotta sitten hukkunut kalamatkalla Tenojokeen. Hän oli hyvin vähän
toisten lappalaisten parissa; mutta helppo oli huomata, että muut
kunnioittivat suuresti häntä ja hänen sanojaan.

Joskus saivat pappilan lapset nähdä tuntureilla hurjia nujakoita;
etenkin kun lappalaiset alkoivat kiistellä esimerkiksi poroista.
Silloin ne kinasivat yhä kiukkuisemmin kunnes karkasivat toistensa
tukkaan; kerran tappelivat ne ihan puukoillakin ja kauhusta kalpeina
lähtivät Martta ja Ruona käpälämäkeen ja juoksivat joutuin kotiin.

Mutta Anika se melkein aina heidän riitansa ratkaisi ja hänen
tuomioonsa he tyytyivät.

— Hyvin hauskaa oli lappalaisleirissä ja suru tuli, kun he syksyllä
lähtivät matkaamaan tunturein yli Venäjälle, jossa heidän porojensa
talvilaitumet olivat.

Itse pappikin oli lappalaisten hyvä ystävä. Joskus lähti hän
sunnuntai-iltapäivinä ylös tuntureille kota-kylään ja piti
jumalanpalvelusta lappalaisille heidän omalla kielellään, jota hän
oli opetellut. Usein kävivät lappalaisetkin aisalla kirkossa pappilan
vieressä kuulemassa saarnaa ja kävivätpä jotkut heistä joskus
kansliassakin puhelemassa isän kanssa vakavista asioista.

Mutta Anika, Ruonan äiti, ei koskaan tullut tuollaisiin tilaisuuksiin.
Koskaan ei hän käynyt kirkossa, ja kun pappi tuli lappalaiskodille,
lähti hän tuntureille ottaen Ruonan mukaansa. Martti ja Hanna kysyivät
isältä minkätähden se on sellainen ja saivat silloin tietää, että Anika
on erästä eri lahkoa, joka ei ole yhtä mieltä pappien kanssa Jumalan
sanan julistamisessa. Muuten piti pappi hyvin paljon Anikasta hänen
viisautensa ja lempeän luonteensa vuoksi.

— Sattuipa silloin eräänä kesänä, että Anika tuli kipeäksi ja hänet
vietiin tohtorin hoitoon, joka asui peninkulman päässä pappilasta.
Ruona oli äidin kanssa. Anika ei tullut terveeksi syksyyn, jolloin
toisten lappalaisten oli muutettava seudulta; ja suurin laumoin
tulivat he tohtorin taloon sanomaan Anikalle hyvästi; ja kun Anika
sitten eräänä lokakuun yönä nukahti kuolon uneen, ei pitäjässä ollut
ainoaakaan tunturilappalaista.

Pappi kävi hautaamassa Anikan kirkon kalmistoon ja tuli sitten
pikku Hannan kanssa kotiin vaimonsa luo taluttaen Ruonaa. Äidin oli
hoidettava pienokaista kevätpuoleen saakka, jolloin lappalaiset
palaisivat seudulle; eihän sitä miten saanut lähetetyksi niille
tiettömäin tunturien yli, kun lumipyrytkin niin raivosivat.

Ruona pantiin Martin sänkyyn eteispuolelle, jonne nyt Hannankin maja
muutettiin. Ensin uikutteli ja vikisi Ruona yöt päivät kuten emoton
varpusenpoika ja oli arka ja tuijotteli pelästynein, kyyneleisin,
mustin silmin. Mutta vähitellen alkoi hänen mielensä kirkastua, kun
häntä hoidettiin pappilassa niin hellästi. Hyviä olivat he, pappi,
hänen vaimonsa ja Hanna, joka alituiseen Ruonaa taputteli ja suuteli ja
koetteli lohdutella jos jollakin tavoin. Viikon päästä jo alkoi hymy
paistaa hänen pikku kasvoiltaan ja pian muuttui hän jälleen tuoksi
entiseksi hilpeäksi ja vilkkaaksi iloisten kesäpäiväin Ruonaksi.

Hän ja Hanna olivat sydänystäviä ja aina yhdessä. Papin rouva rupesi
opettamaan Ruonaa Hannan kanssa! ja silloin selvisi, että Anika, hänen
äitinsä, oli opettanut hänet hyvin sekä lukemaan että kirjoittamaan;
katkismusta ja piplianhistoriaa osasi hän ainakin yhtähyvin kuin
Hanna, ja sikäli kun luettiin, huhki Ruona Hannan edelle selvällä ja
sukkelalla älyllään. Kun äiti torui Hannaa ja kehoitteli olemaan yhtä
ahkera kuin Ruona, niin Hanna joskus ihan harmistui ja oli sitten tyly
Ruonalle. Mutta silloin Ruona pyyteli niin kauniisti anteeksi, että
kauna haihtui ja heistä tuli hyvät ystävät jälleen. He leikkivät ja
naureskelivat yhdessä päivät pitkät. Sinä vuonna satoi lunta aikaiseen,
jo marraskuussa, ja he laskivat mäkeä kelkalla ja suksilla mainioista
mäistä kuun, tähtien ja revontulien paisteessa. Ne korvasivatkin
auringon valon, joka oli nyt ihan kadonnut eikä pilkahtanut edes
puolenpäivän aikaan.

Kaikkein hauskinta heillä oli iltasella, kun he olivat jo menneet
makaamaan. Isä ja äiti nukkuivat viereisessä huoneessa ja ovi sinne
oli auki. Mutta lastenhan oli mentävä nukkumaan aikaisemmin kuin isä
ja äiti, ja ennenkun isä ja äiti tulivat, kellottelivat Ruona ja Hanna
valveilla ja rupattelivat keskenään kunnes nukkuivat. Etenkin Ruona
tiesi kertoa tarinoita. Niitä hän oli kuullut äidiltään ja muilta
lappalaisilta. Ne olivat ihmeellisempiä ja hauskempia kuin kaikki muut
sadut, tuumi Hanna, joka istua kyyrötteli sängyssä ja kuunteli.

Kun kuu paistoi akkunasta sisään ja valaisi Ruonaa, joka istui
päänalusella valkea yöpaita päällä ja mustat silmät kiiluen, kertoi
hän pahoista hiisistä, jotka pimeän aikaan tulevat tunturille tekemään
lappalaisille pahaa; aallottaresta, joka nousi salaa järvestä
sydänyöllä ja uiskenteli rasvatyynessä lahdessa, ja kylpi ilmassa, joka
oli siitä sama kuin meistä vesi, tuossa kullankirkkaassa, suviöisessä
ilmassa ja auringon paisteessa! Mutta silloinpa näkikin aallottaren
lappalaispoika levätessään ja loikoessaan koivuviidakossa ja otti
sen kiinni ja teki sille pienen naarmun veitsenkärellä käteen niin
että punainen verenpisara tuli haavasta; ja silloin ei merenneito
enää päässyt pakoon. Mutta aina hänellä sitten oli ikävä kuten meillä
ihmisillä on koti-ikävä, — kunnes sai kauniin lapsen, jolla oli siniset
silmät. Silloin oli hän iloissaan kuten olisi päässyt ihan meren luo,
sillä lapsen silmät olivat siniset kuten kesäinen meren lahti.

Ja paljon muita sellaisia satuja kertoi Ruona iltasella, jättiläisistä
ja menninkäisistä ja jos jostain ilkeistä peikoista, joihin lappalaiset
ennen uskoivat.

Kun Hanna kysyi, ovatko nuo tosia, vastasi Ruona vain: — Äiti sanoi
niin! Ja kun Hanna kerran kuitenkin epäili niiden todenperäisyyttä,
vihastui Ruona niin hirmuisesti että Hanna ihan pelästyi häntä, kun
hän seisoi siinä paitasillaan keskellä lattiaa — hän oli hypännyt pois
sängystä — ja kysyi: — Luuletko sinä, että minun äitini valehtelee? Ja
koko yön valvoi Ruona sitten nyyhkytellen ja vuoteellaan heittelehtien.

Sen jälkeen ei Hanna kertaakaan uskaltanut kysyä, ovatko nuo tosia,
mitä Ruona kertoo.

Joskus muulloinkin pikastui ja hurjistui Ruona vielä, etenkin kun
Hanna ärsytteli häntä hänen lappalaispukunsa vuoksi; sillä sellainen
puku hänellä oli; pappi ja hänen rouvansa tuumivat, ettei kannattane
laitattaa toisia, kun nuo lappalaisvaatteetkin ovat vielä aivan ehyet
ja hyvät. Mutta mistäpä oli Ruonalle surua.

Kauan eivät he kuitenkaan koskaan olleet toisilleen vihasia, ainoastaan
väliin kun äiti oli torunut Hannaa hänen laiskuutensa vuoksi
läksynluvussa, kiusasi Hanna Ruonaa.

Niin kuluivat kuut kunnes joulu oli ovella.

Vuonohöyryllä oli tullut paketteja ja laatikkoja, ja Hanna ymmärsi
hyvin, että niissä oli lahjoja, vaikkei äiti tahtonut sanoa, mitä
niissä oli. Sanoi vain luulevansa, että niissä on jauhoja ja sokeria
ja muuta sellaista puotitavaraa. Mutta niiden joukossa oli kaksi
laatikkoa aina Kristianiasta saakka ja ne olivat varmaan Hannu-enolta
ja kummilta; ne lähettävät joka vuosi joululahjoja ja ne lahjat ovat
aina kaikkein hauskimpia, — kun ovat sieltä ihan etelästä pääkaupungin
suurista puodeista!

Iloiten he odottivat joulu-iltaa! Ja Martti tulee kotiin koulusta
ja on koko kuukauden pappilassa ja Ruona ei ollut ikinä nähnyt
joulupuuta; jännityksessä hän odotteli ja kuunteli mitä Hanna kertoi
jouluaatto-illasta. — Sinä iltana ei heillä tunturilaisilla ollut
koskaan mitään erikoista hauskaa!

Ja Hanna iloitsi nyt jo etukäteen melkein enimmin siitä, mitenhän
se Ruona hämmästyisi ja riemastuisi, ja ihan salaa ompeli hän uudet
vaatteet sille nukelle, jonka hän aikoi lahjoittaa Ruonalle.

Mutta kolme päivää ennen jouluaatto-iltaa torui äiti taas kovasti
Hannaa, kun hän ei silloinkaan osannut katkismusläksyään:

— Sinun ei pitäisi saada joulu-iloakaan, kun olet niin laiska, sanoi
äiti.

Mutta Ruonaa kehui hän erittäin juuri tänään, sillä se päivä oli
viimeinen lukupäivä ennen joululomaa.

Iltapäivällä lähtivät pikkutytöt hiihtelemään. Hanna oli ärtyinen eikä
puhunut mitään, vaikka Ruona olisi mitä virkkanut. Viimein seisattui
Ruona:

— Minkä vuoksi sinä olet niin pahalla tuulella, Hanna? Et suinkaan sen
läksyn tähden? Onhan sinun äitisi nyt taas jo ihan leppynyt

— E—ei. Minä olen vaan suruissani!

— Minkä tähden olet suruissasi? Sano nyt minulle, niin ehkä minä voin
sinua auttaa. Ajatteles, ylihuomenna on jouluaatto-ilta — ja huomenna
tulee Martti!

— Sinun tähtesi minä olen niin suruissani, sanoi Hanna.

— Niinkö, minkä tähden?

— Näes, sinullahan ei voi olla joulua ollenkaan, Ruona!

— Miksei?

— Ei, sillä jouluhan on sen vuoksi, että silloin syntyi Jeesus.

— Luuletko sinä sitten, etten minä sitä tiedä!

— En, — mutta sinähän et ole oikea kristitty. Sinun äitisi ei ollut
etkä suinkaan sinäkään siis ole. Ja joulu ei ole pakanoita varten.

— Paka...?

— Niin. Sinä ja sinun äitisi olette pakanoita, ihan niin, pakanoita! Ja
sentähden ei joulu ole teitä varten.

— Kuka sen on sanonut, että äiti on — oli...?

— Isä itse sanoi, että sinun äitisi oli pakana.

Ruona oli heittäytynyt hangelle ja itki ääneen, mutta Hanna potkaisi
alamäkeen ja jätti Ruonan yksin.

Iltasella ei Ruona puhunut sanaakaan, ja kun he menivät levolle,
painautui hän kohta piiloon pielustensa alle. Mutta vähän ajan kuluttua
kohotti hän päätään ja sanoi:

— Sinä valehtelet!

Hanna säikähti ja hypähti istualleen.

— Miten niin?

— Äiti ei ollut pakana!

— Vai niin, sanoi Hanna, — sinä et siis usko, että isä sen tietää,
vaikka on pappi! Milloinka sinä näit äitisi lähtevän kirkkoon? Tai
olevan kuulemassa, kun isä piti hartaushetkiä? Tai lukevan ruokalukuja?

— En milloinkaan, kuiskasi Ruona mietteissään.

— Ei, hyvä Ruona, sinun äitisi uskoi vain epäjumaliin, jättiläisiin ja
menninkäisiin ja sellaisiin. Viettikö äitisi milloin jouluaattoa?

— Ei, — täytyi Ruonan jälleen tunnustaa.

— No siitä sen nyt näet! Pakana hän oli ja pakanat eivät vietä
jouluaattoa.

Niin sanoen kääriytyi Hanna peitteisiinsä ja antoi Ruonan jäädä yksin
valvomaan ja asiaa aprikoimaan. Ja Ruona aprikoi. Koko yön hän ajatteli
kunnes uupui ajatuksissaan uneen.

Huomenna tuli Martti ja kaikki olivat pappilassa siitä kovin iloissaan.
Ruonakin tervehti Marttia; mutta oli muuten sinä päivänä kovin
hiljainen.

Ja huomenna oli jouluaatto-ilta.

Jouluaattona aamupäivällä olivat Ruona ja Hanna Martin huoneessa ja
katsoivat kun Martti otti tavaroitaan matkalaukusta ja järjesteli niitä
kaappiin; — hänhän saisi olla kotona kokonaisen kuukauden. Martin
laukussa oli jos jotain merkillisyyksiä ja pikkutytöt katselivat hyvin
innoissaan, kun Martti järjesteli tavaroitaan.

Silloin sanoi Ruona yhtäkkiä:

— Onko se totta, Martti, etteivät pakanat vietä jouluiltaa?

— Tietysti! Mitä ne siitä pihtaisivat! Nehän palvelevat epäjumalia!
Niillä on kyllä joskus juhlia omille jumaloineen, — mutta ei
joulu-iltaa.

Vähän ajan päästä kysyi Ruona taas:

— Martti, onko se totta, että sinun isäsi sanoi, että äiti oli pakana?

Hanna nyki Marttia ja iski silmää niin ettei Ruona sitä huomannut ja
kohta vastasi Martti:

— Tietysti! Etkös itse sitten sitä tiedä, että sinun äitisi oli pakana!
Viettikö hän koskaan esimerkiksi jouluaatto-iltaa, sanopas?

— E—ei, sanoi Ruona hiljaa. Ja vähän ajan päästä puikahti hän ulos.

Murkinalle ei Ruona tullut.

— Noo, kylläpähän tulee, tuumi pappi ja he söivät.

Mutta Ruona ei tullut. He alkoivat käydä vähän levottomiksi hänen
tähtensä; palvelijatar ja renkipoika olivat olleet ulkona häntä
hakemassa, mutta eivät olleet häntä löytäneet.

Ulkona oli jo melkein kuin yö, tähtikirkas ja himmeä, äänettömien,
valkeiden hankien kimaltaessa. Pappi pani päälleen ja lähti ulos lasta
hakemaan. Hänen mieleensä oli johtunut eräs paikka, — eiköhän Ruona ole
siellä.

Kirkko kumotti korkeana ja solakkana kummullaan tummansinisen,
tähtikirkkaan taivaan alla, ympärillään kalmisto puoleksi
vastasataneeseen, puhtaaseen lumeen peittyneine ristineen ja
nimikilpineen. Oli niin äänetöntä täällä mäellä kaukaisten, korkeain
tunturien ja vuonon välillä, joka kahahteli hiljaa jään äyräisiin ja
hohti mustina railoina lumen alta.

Ja olihan nyt pyhä, suuri jouluaatto-ilta.

Pappi kulki kalmistoon päin; ripeästi asteli hän suksen latuja pitkin,
joiden näki tosiaan vievän tuonne kirkkotarhaan; hän oli jo ajatellut,
että sinnehän se Ruona lie mennyt.

Mäen laelle, kalmiston kiviaidalle seisattui pappi ja tarkasteli
autiota, hiljaista kirkkomaata ympärillään; mutta ei näkynyt ketään,
vain lumiset kunnaat risteineen hohtivat, eikä kuulunut muuta kuin
kukon ruosteinen narahdus tuulessa kirkon viirissä.

Silloin alkoi pappi seisoessaan pelätä, hänen katseensa osui tuonne
mustasiniselle vuonolle: Olisikohan pienokainen erehtynyt tuonnepäin?
Mutta tähdet taivaalla tuikkivat niin lempeästi ja vakuuttavasti kuten
tahtoen virkkaa: Tänä iltana ei tapahdu mitään pahaa, onnettomuuksia;
sillä tämä on jouluaatto-ilta.

Ja samassa oli pappi kuulevinaan huokauksen hangesta. Hän säpsähti ja
kulki ääntä kohti kunnes seisattui eräässä paikassa, johon hän muisti
haudanneensa Anikan, Ruonan äidin. Ja siinä huomasi hän, että lunta oli
kaivettu kasaan ja paremmin tarkastettuaan näki hän, että hautakummun
toiselle puolelle oli kaivettu syvä kolo, aina maanpengermään saakka ja
kolon pohjalla istui tyttönen ja itki. Ja se tyttö oli Ruona.

— Rakas lapseni, miksi sinä istut siellä! Tule nyt kotiin, pannaan
tulet joulupuuhun...

— En tule!

— Mitä sanoit! Tule nyt, tule, lapsi!

— Kun ei äitikään vietä jouluaattoiltaa, kun oli pakana, niin en
minäkään! Minä tahdon olla äidin luona, aina, aina! Minä tahdon kuolla,
tahdon; niin pääsen äidin luo. Minä tahdon, tahdon kuolla!

Lapsi itki ja äkäili hurjana, niin että pappi ihan pelästyi, ja hänen
täytyi ottaa Ruona syliinsä ja kietoa hänet kiukkuisesta vastustuksesta
huolimatta päällystakkiinsa ja kantaa kotiin. Siellä pantiin hänet
ison kamarin sohvalle ja kun hän oli itkenyt aikansa ja oli papin
kanssa kahden kesken kamarissa, kertoi hän, mitä Martti ja Hanna olivat
sanoneet ja väitti, ettei hän piittaa koko jouluaatosta nyt kun ei
hänen äitinsäkään ole täällä yhdessä ilossa.

Sitten kutsuttiin Martti ja Hanna sisään ja pappi torui heitä
ankarasti. Mutta Ruonalle sanoi hän, että hänen äitinsä, Anika, on
ollut paraita kristittyjä mitä hän tuntee, ja että Anika nyt on
taivaassa Jumalan ja Jeesuksen luona, joka syntyi tänä samana päivänä
monta sataa vuotta sitten. Ja nytpä he sytyttävät joulukynttilät ja
ovat niin iloisia kuin suinkin voivat, niin että Herra Jeesus saa sanoa
Anikalle taivaassa viitaten alas maailmaan:

— Ole onnellinen, Anika, nyt! Katsoppas miten pikku tyttösi on iloinen
ja miten hänellä on hyvä olla!

Sitten avattiin ovet ruokasaliin, jossa joulukuusi kimalsi kaikkine
kynttilöineen, ja sittenkös iloittiin ja riemuittiin! Ja viimeinenkin
itkun nyyhkytys katosi pikku Ruonan kurkusta, kun tuo kaupungista
tullut laatikko avattiin ja papinrouva otti siitä lahjan Ruonalle —
ihka uuden, kauniin mekon! Ja siinä oli samettivyökin ja samettia
hihoissa.

Ja muissakin laatikoissa oli lahjoja Ruonalle, sekä kummilta että
Hannu-enolta.

Iltamyöhään jouluaattona lähtivät lapset levolle, ja olivat niin
väsyneitä ja kylläisiä! Mutta Ruona valvoi kuitenkin vielä jonkun aikaa
ja ajatteli äitiä, joka oli taivaassa. Hän luuli, että Hanna nukkui;
mutta Hanna ei nukkunutkaan, sillä yhtäkkiä nousi hän ylös ja laskeutui
sängystä ja meni sen tuolin luo, missä hänen lahjansa olivat. Ja hän
otti sieltä helminauhansa, jonka oli saanut Hannu-enolta, — kaikkein
kauneimman lahjansa. Se kädessä hiipi hän hiljaa Ruonan luo, joka
makasi silmät ummessa, ja pani helminauhan varovasti, hyvin varovasti
Ruonan kaulaan. Ja sitten kömpi hän takaisin sänkyynsä ja pian nukkui
hän sikeästi ja rauhallisesti.

Ruona mietiskeli pitkän aikaa. Sitten nousi hän ylös, meni oman
tuolinsa luo ja otti siitä sen suuren, kauniin nuken, jonka oli saanut
kummilta ja hiipi hiljaa Hannan sängyn viereen. Varovasti nosti hän
vähän peitettä ja pisti nuken hiljaa pikku Hannan kainaloon.




MAALAISTULOKAS.


Emmehän me toki saa läksyjä huomiseksi! julisti Simo Selmer ja niin
kumoutui tuo epäilys; — meillehän tulee koko joukko uusia kirjoja,
joihin ei ole vilaistukaan!

Se oli ensimäinen päivä kesäloman jälkeen, »elokuun 24 p. klo 10
aamupäivällä» kuten kutsukirjeissä sanottiin, jolloin »oppilaiden on
jälleen saavuttava kouluun kesäloman jälkeen».

Luokassakos kävi kuhina ja mellastus noina muutamina minuutteina ennen
kellon soimista. Oli uusi luokkahuone, uudet penkit ja uudet paikat,
joihin oli tutustuttava, ja Simo Selmer väitti, että paikat tänä
vuonna määrätään — todistusten mukaan eikä aakkosjärjestyksessä kuten
ennen. Tuo väitös johtui nyt vain siitä, että Simo Selmer oli päässyt
ensimäiseksi ja että ensimäinen paikka oli aivan akkunan vieressä.

Mutta Antti Bech, jonka nimi alkoi B:llä ja joka sitä paitse oli kolme
kertaa niin väkevä kuin Simo Selmer, mokoma ylvästelijä, — oli jo
asettunut tuonne akkunanpielipaikalle ja nostanut aivan levollisesti
jalkansa pulpetille ja jymisteli nyt kantta anturaraudoillaan ja lauloi
täyttä kurkkua!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka! — ja Simo Selmer ei
siitään selvinnyt, vaikka hän miten seisoi Antin edessä ja viittaili
kuin Cicero!

Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä uusi luokkahuone
oli paljoa epämukavampi kuin viimevuotinen. Tämä oli ihan seinäkkäin
rehtorin kanslian kanssa ja yhdelle seinämälle olivat ne laahanneet
vielä kaksi isoa lasikaappia, jotka olivat täynnä täytettyjä lintuja
ja sähkökoneita ja jos jotain apuopettaja Röringin ilettävää
törkyä. Hiittäkö he kaikilla noilla rojuilla, lasit vain särkyvät
ja ovat vastuksina! Eikö Röring voinut pitää kamaansa alhaalla
laboratoriossaan! ja tuo viimevuotinen uuni, jonka irtonaisen suupellin
voi pudottaa permannolle hirmuisella räminällä, ja porokaukalo, jolla
voi joka paikan tahria, — ne olivat nyt muistoja vain ja heille oli sen
sijaan tungettu tuo uusi, ikävä ostouuni. Ja seinätaulukin oli — — — —

— Hiljaa, pojat! Asettukaa paikoillenne — aakkosjärjestyksessä.

Opettaja Sömme seisoi yhtäkkiä keskellä metakkaa, aivan kuten ennenkin,
lasit alhaalla nenän nipukassa, kynä korvallisella — ja eikös se vanha,
kellertävä takki päällä!

Antti Bechin jalatkos alkoivat liikkua ja Simo Selmer kiiruhti
alapäähän Juho Rasmussenin viereen; mutta kun jo kaikki olivat
tuuppineet ja muutelleet ja suhisseet ja asettuneet paikoilleen hiljaa,
seisoi vielä vieras ovensuussa ja katsoa tuijotteli avuttomana opettaja
Sömmeen.

— Mikäs jehu sinä olet? kysyi opettaja.

— Uusi oppilas! huusi koko luokka yhtäkurkkua.

— Mikä sinun nimesi on?

— Aapraham.

— Kun sinä nyt kai et liene se sama kuin se tunnettu senniminen
patriarkka, niin ehkäpä sinä sanot minulle sukunimesikin, ystäväni!

Luokka nauraa kirkui, Aapraham lensi tulipunaiseksi aina suuriin
käsiinsä saakka, jotka riippuivat avuttomina väljissä kotitekoisen
takin hihoissa.

— Minä olen Aapraham Lyng Aagaard, änkytti hän, mutta luokan
korviasärkevässä riemupauhussa täytyi hänen toistaa se vielä kolme
kertaa.

— No niin, herra Aapraham Lyng Aagaard, sinä saat nyt mennä tuonne ihan
akkunan viereen, koska olet niin aakkosten alussa.

— Höh! Mokoma! mukisi Antti Bech ja murjotteli kiukuissaan syrjäsilmin
Aaprahamiin, kun hänen täytyi lähteä mainiosta näköalapaikastaan
akkunan pielestä.

— No herra Aapraham, mistä sinä olet?

— Arvikin pappilasta.

— No mutta, et suinkaan sinä nyt siellä voinut suorittaa keskikoulun
tutkintoa, vai?

— Ei, minä suoritin sen Aalesundissa.

— No osasivatkos ne historiaa ollenkaan siellä Aalesundissa, urho?

— Osasivathan ne, jotkut — — —

Ja olitko sinä noiden valittujen joukossa?

— O-lin!

Nyt suistui sulku ja tukahdutettu nauru hyrskähti taas kuin kevättulva.
Mutta yliopettaja Sömme naputti tapansa mukaan pöytään keskisormellaan:

— Olkaa hiljaa, lopit! Ostakaa siis Thrigen vanhanajan historia ja
lukekaa siitä huomiseksi neljä ensimäistä sivua. Meillä on historiaa
huomenna kello 12—1. Lukujärjestyksen saatte muuten rehtorilta.
Näkemiin!

Tietysti! Tietysti! Ei se aasi tietysti voinut pysyä pöksyissään
antamatta läksyä! Koko luokka kiehui raivosta.

— Noo, selitti Antti Bech harmissaan kädet housun taskussa, — hänen
arvonsahan muuten olisi mennyt!

Opettajat tulivat ja menivät antaen kukin määräyksiään, mutta onneksi
ei läksyjä kukaan muu kuin Sömme. Väliajoilla puhkesi luokassa jälleen
melu ja Aapraham Aagaardin ympärille kerääntyi aina uteliaasti
tähystelevä joukkio. Sehän oli selvä, että tuo poika oli lukenut ikänsä
maalla eikä nähnyt kaupunkia muuta kuin ehkä tutkinnossa. Väljissä
kotitekoisissa vaatteissaan, pykälekauluksineen ja kalvostimineen istui
hän siinä tarkastettavana väännellen ruumistaan ja katsoen suurin,
pelästynein silmin tietämättä oikein, pilkkasivatko ne — vai —?

Antti Bech oli raivoissaan paikkansa menettämisestä.

— Eikö nyt tuollaista maatulokasta pitäisi panna viimeiseksi?
Puhumattakaan siitä, että »Aa» [norjankielen o] ennen minun aikanani
oli loppu, eikä alku. Mokomakin! Jos ei oltaisi lukiolaisia, niin
sietäisi oikeastaan saada köniinsä ja hetipaikalla oikein kuntoon!

Tämä lausuttiin puoleksi Aaprahamille, puoleksi Aaprahamista, ja koko
parvi yhtyi siihen yksimielisesti lukuunottamatta Simo Selmeriä, joka
sydämensä pohjasta iloitsi ystävänsä Antti Bechin alennustilasta.

Antti Bech kiukustui yhä enemmän ja enemmän, ehkä enimmin siitä että
tuo uusi poika pysyi niin levollisena tässä ahdistuksessa, istui
rauhassa ja järjesteli muistiinpanojaan.

— Ja sinä Simon Seloottes voit olla jotenkin varma siitä, että se
priiman paikka tulee sinulle vaikeaksi pitää. Täällä lukiossa ei auta
fiidekset, tiedä se, ei yhtään. Eikä sinua nyt ole enää Sammakko täällä
auttamassa!

»Sammakko» oli uskonnonopettaja Syvertsen; mutta hän opetti ainoastaan
keskikoulussa.

Viimein tuli rehtori ja kaikki vaikenivat heti.

Rehtori piti pienen selvän alkajaispuheensa, lausui lukujärjestyksen ja
alkoi sitten lähteä. Silloin nousi Aapraham Aagaard ylös:

— Isä ja äiti käskivät sanomaan terveisiä ja että isä lähettää sen
papintodistuksen ja ne muut todistukset sitten jälestä — — — —

— Aha, sinuthan minä olin ihan unohtaa. Sinä siis olet Aapraham
Aagaard, hyvää päivää, ystäväni, tervetuloa tänne! No niin, saat tulla
kansliaan sitten kun muut ovat menneet, niin selvitämme sen asian.
— Niin pojat, minä toivon, että te otatte nyt uuden toverinne hyvin
vastaan. No, ystäväni, onko sinulla vielä jotain sanomista?

— Sitähän minä vain, että enkö minä saisi muuttaa tästä vähän
tuonnemmaksi; minun on niin paha istua ikkunan luona silmieni tähden.

— Kyllä, miksei, voithan vaihtaa paikkaa esimerkiksi Antti Bechin
kanssa. Hyvästi, pojat.

— Heh, sanoi Antti Bech vaihtaessaan paikkaa. Vai olet sinä sellainen
kytys, et siedä vetoa!

Tulokas katsoi hämmästyneenä Antti Bechiin: sekö oli kiitos?

Mutta yhtäpä ei Aapraham Aagaard saanut tietää ennenkun pitkän
ajan jälkeen, sitä nimittäin, että toiset pojat vain Antti Bechin
tinkimättömästä vaatimuksesta suostuivat ottamaan »uuden pojan»
mukaansa Flöj-tunturin retkelle iltapäivällä. Koko retkestä ei tahtonut
tulla mitään tuon riidan vuoksi eikä ehkä olisi tullutkaan, jos eivät
voileivät olisi olleet valmiit ja pikkutytöt kutsutut.

       *       *       *       *       *

Ei ole liioin hauskaa olla uutena poikana. Ensiksikin tunneilla tuo
alituinen hikoilu kreikassa ja trigonometriassa opettajain kanssa,
jotka pilkkaavat ja kysyvät aina kolmeen, neljään kertaan, kun eivät
muka ymmärrä »Aarvikin saksaa» tai kun hänellä muka on »puuroa suussa»
puhuessa; ja pojat nauraa hirnuvat ympärillä. Oikein autuaallisesti
sydän keveni, kun kellon soitto kajahti alaalta tyhjästä käytävästä!

Mutta välitunnit toivat vain uusia kärsimyksiä. — Uusi poika, uusi
poika! huudettiin kaikkialta, — Aapraham oli aina kuin hengen hädässä;
hän oli viimein kuin härnätty koira varuillaan joka taholle eikä
sekään auttanut. Keskikoulun ensi- ja toisluokkalaiset pikku nulkit
olivat kaikkein häijyimmät; kuhisten ja kihisten ne kokoontuivat hänen
ympärilleen ja haukkuivat jos milläkin pilkkasanoilla, »sarkahousu
maankirpuksi» ja muilla vielä vähemmän kunniallisilla; ja ne tuuppivat
ja kiskoivat häntä ja nykivät ja pistelivät edestä ja takaa, nakkelivat
rapaa ja likaa hänen päälleen; ja jos hän joskus niitä hätisteli,
kirkuivat ne kuin syötävät ja vahdissa oleva opettaja tuli äkäisenä ja
kysyi:

— Etkö sinä kelvoton voi käyttää voimiasi muutoin kun pelotellen
hengiltä pieniä yhdeksän vanhoja poikia?

Uuden pojan varma kidutuspaikka oli viimein voimistelusalin akkunan
alla oleva nurkkaus. Siihen oli hänet ajettu seinää vasten ja siinä
hän pälyili epätoivoissaan ympärilleen, ja hän oli koko koulun varma
huvitus välitunneilla. Etenkin koetettiin ärsyttää häntä »hyökkäämään»,
— sillä silloinhan hän oli niin hirmuisen hassunkurinen hosuen isoilla
moukannyrkeillään ja koko naama kierona katkeruudesta.

Koulussa oli siihen aikaan eräs kekseliäs huikale, »pitkä Aatukka»
nimeltään, jonka nyt tuli puskea keskikoulun tutkintoa neljättä kertaa
ennenkun hänet päästettäisiin merille; hän oli ijältään ainakin yhtä
vanha kuin tämän vuoden vanhimmat; hän rupesi nyt oikein Aapraham
Aagaardin kiusaajien johtajaksi; hän yllytti pikkupoikia tekemään jos
jotain tylyä ilkeyttä ja hävyttömyyksiä Aaprahamille, ja kun Aapraham
»hyökkäsi», asettui tuo pitkä ketkale mahtavasti hänen tielleen ja
kysyi pilkallisesti — oliko hänellä mitä asiaa?

Luokalla keskusteltiin jotensakin peittelemättä Aaprahamin kuullen,
eiköhän lukion kunnialle jo viimein ala käydä se että »pikkunorssit»
tuolla tavoin pilkkaavat ja häpäisevät yhtä sen jäsentä. Simo Selmer,
joka aina suljettujen ovien takana oli uljas ja kaunopuheinen, julisti
tämän suorastaan tahrapilkuksi luokan kunniassa; Antti Bech ei
virkkanut mitään, kävelihän vain edestakaisin nyrkit housuntaskussa
ja Aapraham istui kuten tavallista punaisena ja kierteli irtautunutta
liivinnappia. Hän oli kuin ajettu otus, vavahteli aina pelosta
uskaltamatta niin sanaa hiiskahtaa, — jäsentä hievauttaa, jotteivät
he kaikki alkaisi nauraa ja pilkata sekä pihalla että luokalla, sekä
opettajat että oppilaat.

Ja kun hyvä matami Jensen, jonka luona hän asui, lohdutteli häntä, että
kyllä se loppuu, kunhan ne vain tottuvat häneen vähän enemmän, niin
hyvähän se olisi hänestä, mutta nyt oltiin jo lokakuussa ja yhä ne — —

       *       *       *       *       *

Hän oli päättänyt purra hammasta, olla hiljaa kuin tukki eikä olla
heistä tietääkseenkään. Mutta kun hän näin sai kulumaan koulupäivänsä
kuin hengenhädän pitkät hetket, niin tulivat pikkupojat hänen
kärsivällisestä levollisuudestaan vain yhä hullummiksi ja luokkatoverit
mukisivat keskenään, että uusi poikahan on ihan pöllö, syököönkin
nyt itse keittonsa! Tämä luokan tylyys johtui myös pohjaltaan siitä,
että Aapraham pian osoitti olevansa terävä kuin partaveitsi; etenkin
ainekirjoituksessa oli hän peninkulman muita edellä, aivan kuin
aikamies omine ajatuksineen ja tietoineen, jotka hän oli lukemalla
hankkinut tuolla Arvikin pappilapohjukassa! Tämä auttoi häntä vähän
opettajain pilkalta, etenkin kun rehtori itse oli aina niin hyvä
hänelle ja kiitti häntä luokan kuullen. Mutta aivan päinvastaisesti se
kiitos vaikutti tovereihin.

Antti Bech oli jo yhteen aikaan näyttänyt ikäänkuin taipuvaiselta
hyviin väleihin, — mutta kun Aapraham niin ratkaisevasti ryntäsi hänen
ohitseen ainekirjoituksessa, kylmeni Antti jälleen, ja sitten tuli se
Sohvi Haastedin juttu — — —

Ensimäinen ja ainoa perhe, jonka keskuuteen Aapraham Aagaard oli
päässyt kaupungissa, oli tuomari Haastedin; tuomari oli Arvikin papin,
Aagaardin entinen ystävä, ja yhteen aikaan oli jo puhuttu siitäkin,
että Aapraham pääsisi heille asumaan ettei tarvitsisi olla kuten
nyt tuolla tyttökoulun kulmissa Jensenin matamin luona. Ja Sohvi
Haasted oli ehdottomasti kaupungin pulskin tyttö! Ja samalla oli hän
kiltti Aaprahamille, sai kyllä sietää yhtä ja toista hänen tähtensä,
— ja kun tähän aikaan luisteltiin ja pidettiin hauskaa lahdella,
joka nyt hohti kuutamo-iltoina mustana ja välkkyvänä, koetteli
Sohvi aina saada Aapraham Aagaardiakin mukaan leikkiin. Hän opetti
Aaprahamille franseesiakin, jota ne siellä pitkissä jonoissa tanssivat
ja jota Aapraham ei osannut. Sentähden oli Aapraham Sohvin ainaisena
kavaljeerina pitkän aikaa joka ilta, — ja Antti Bechin mieli musteni
mustenemistaan!

Mokoma maanpoika, tuppautuappas tielle ja vie tytöt toiselta! Sellainen
kömpelö typeryskin! Mitähän merkillistä siinä raukassa oikein lienee
— ja Antti Bech alkoi iltaisin ilkeästi kertoa pikkutytöille Aapraham
Aagaardin jokapäiväisestä kamppailusta »pikku norssia» vastaan, jotka
antoivat hänelle selkään niin että naukui. Ellei Sohvi Haasted olisi
holhonnut Aapraham Aagaardia, olisi hänelle pian tullut jäällä yhtä
kiusallista kuin muuallakin, ja hän turvautui Sohviin kuin hukkuva
olenkorteen.

       *       *       *       *       *

Lauantai-iltana oli päätetty kokoontua oikein suurella joukolla
jäälle; pojat olivat koonneet kolehtia ostaakseen soihtuja, omenoita,
ryssänpähkinöitä ja paperossia! Opettajahan ei tulisi sinne niin
myöhään ja kyllähän siitä sitäpaitse aina pelastuisi!

Aapraham istui koko iltapäivän työssä ja laski matematikan esimerkit
valmiiksi maanantaiksi, sittenpähän sekin olisi tehty ja voisi
paremmalla omallatunnolla lähteä luistinhuveihin illalla.

Hänen akkunansa oli Jensenin matamin takapihalle ja tyttökoulun
leikkikentälle päin, ja voimisteluhuoneistosta kajahteli kumisevassa
marssitahdissa: yks kaks, yks kaks! sekä neiti Zwilgmeyerin kirkuva
komentelu. Neiti Zwilgmeyer antoi nimittäin voimistelutunteja
lauantaisin iltapäivällä, ja siellä oli myös Sohvi Haasted. Ja
Aaprahamilla oli niin mukavaa, hän sai istua ihan rauhassa ja pitää
vain akkunastaan silmällä pikkutyttöjä, kun ne kello 7 pääsivät
tunnilta, ja luistimet olivat valmiina ja hän voi tavata Sohvin
portilla. Niin oli hän turvassa koko illan.

Hänen täytyi sytyttää aikaiseen lamppunsa ja hän asetti sen akkunalle
saadakseen tilaa viivoittimelle ja vinkkelille laskiessaan ja
vetäessään viivoja. Joskus katsahti hän valppaasti tyttökoulun pihan
yli voimistelusalin ovelle.

Ilta pimeni joutuin ja vain nuo kolme akkunaa valkoisine uutimineen
hohtivat kirkkaasti. Hän näki tyttörivien vahojen vilahtelevan ohi, kun
ne marssivat, ja kuuli neiti Zwilgmeyerin äänen:

— Osasto, seis! jota seurasi tahdikas astunta.

— Mutta mikäs tuolla? Eiköhän ole joku pojista tyttökoulun pihalla!

Vähän ajan päästä koputettiin oveen, ja sisään astui — Antti Bech.

— Hyvää päivää!

— Hyvää iltaa! Minä tulin vain sanomaan, että ota pois tuo lamppu
ikkunalta ja heti, tai minä ruhjon sekä sen että sinut palasiksi,
usko se! Luuletko sinä, että sinulla on mikä etuoikeus istua täällä
ja valaista koko tyttökoulua ja vahtia niitä, kun ne lähtevät! Pidä
sinä varasi, mies, kyllä minä pidän sinua silmällä, senkin kettu ja
viekastelija!

— Mutta, kuulehan — — —

— Sinä otat lampun heti pois, sen minä sanon!

Siten uhaten kiiruhti Antti Bech ulos kiukusta punaisena ja nyrkit
vavisten lyöntihimosta.

Aapraham otti kiireesti lampun pois, ja kun hänellä ei ollut uutimia,
asetti hän piirustusvihon ja kartan akkunan eteen.

Sinä iltana ei hän nähnyt Sohvi Haastedia vilaukseltakaan. Antti Bech
oli tytön häneltä ilman muuta ryöstänyt.

- - - - Maanantaiaamuna tuli rehtori luokalle hyvin juhlallisen
näköisenä, pyyhki nenäänsä, käveli hetkisen edestakaisin lattialla
ja pyysi yliopettaja Sömmeä vähän odottamaan eikä alkamaan vielä
kuulustelua.

— Kuulkaas, tämä luokkahan se oli viime lauvantaina kokoontunut sinne
Pappilan selälle?

— Tämä! huudettiin yksin äänin jännityksessä uutta odottaen. Pojat
alkoivat punastua ja ne, joilla oli paperossien osto erityisesti
omallatunnollaan, kumartuivat pulpettejaan vasten ja sukaisivat tuossa
tuokiossa lappuja toisilleen: »Älä kieli!» »Raukka jos sanot mitään!»
j.n.e.

— No niin, sanoi rehtori, — ja joitakuita pikkutyttöjä neiti
Zwilgmeyerin voimistelukursseilta oli siellä myös, eikö niin?

— Oli!

Poikien jännitys kasvoi; herranen aika, ei suinkaan hän nyt kieltäne —
— —?

— Ei ole siis, pojat, lainkaan epäilystä siitä, että Zwilgmeyerin
valitus tällä kertaa koskee erästä teistä. Huolimatta usein
toistetuista kielloista ettei yksikään teistä saa astua jalallaan
tyttökoulun pihan piirin sisälle, on neiti nyt taas valittanut, että
yksi teistä viime lauantaina ei ainoastaan ollut siellä, vaan myös
jollakin tavalla seurusteli pikkutyttöjen kanssa ennen tunnin loppua.
Minä kysyn nyt teiltä vakavasti: kuka teistä on syyllinen?

Syvä hiljaisuus.

— Jaha, jatkoi rehtori, — ellei tuo yksi ole kyllin rohkea
ilmoittaakseen itseään, niin tuottaa hän kaikille tovereilleen mitä
ankarimman rangaistuksen. Sanokoon nyt se, joka tietää omaatuntoaan
kolkuttavan!

Seurasi koko minuutin hiljaisuus; pojat katselivat toinen toisiin ja
pudistelivat päätään — — —

Aivan verkalleen nousi Aapraham Aagaard ylös.

— Sinäkö? sanoi rehtori hämmästyneenä, — sinä, Aapraham Aagaard?

Hän, Aapraham, oli ihan kuin avannossa uitettu, niska kyyryssä ja
tulipunaisena, ja nuo väljät, pitkät sarkahihat roikkuivat kuin vyyhdet.

— Kas siinä romaanisankari! —- mutisi opettaja Sömme puoliääneen niin
että rehtorin täytyi pyyhkiä nenäänsä.

— Minun ikkunani — änkytti Aapraham — on sinne tyttökoulun pihalle ja
sitten — ja sitten — ja sitten — ikkuna oli auki, ja sitten — putosi
kirjoja minulta ulos — ja irtonaisia lehtiä, joita minun täytyi mennä
pihalle etsimään ja sitten — ja sitten, sitten lensi niitä muutamia
ihan voimistelusalin seinän viereen — —

Rehtori pyyhki nenäänsä ja seisoi akkunan luona selin luokkaan; viimein
kääntyi hän yhtäkkiä:

— Pidä vasta kiinni ikkunasi, kun neiti Zwilgmeyerillä on
voimistelutunti, Aapraham Aagaard.

Ja rehtori läksi.

Tunnilla oli vähän levotonta; Aapraham lasketteli läksynsä
Epaminondaasta Leuktran luona ja istui sen päälle ihan hiljaa,
uskaltamatta vilaistakaan vierustoveriinsa Antti Bechiin.

Kello löi ja kuhisten virtasi koko poikalauma ulos. Pihalla
kokoontuivat pikkupojat pitkän Aatukan ympärille, joka juuri läheni
tavanmukaisine joukkioineen Aapraham Aagaardia. Silloin Antti Bech
yhtäkkiä asettui Aatukan tielle.

— Mitä sinulla on Aapraham Aagardin kanssa tekemistä!

— Mitä se sinua liikuttaa!

— Liikuttaa se! Jätä heti hyvin yksinkertaisesti nuo kujeet, hyvä herra
Aatukka! Tai saat köniisi!

— Tuolta maavätykseltäkö?

— Ei kun minulta! ja samassa paukahti nyrkki keskelle pitkän Aatukan
naamataulua ja kauan muistettiin koulussa se aamu, jolloin Antti Bech
uudisti vanhan maineensa koulun väkevimpänä poikana, ja löylytti pitkän
Aatukan niin että hän lähti häntä koipien välissä ja päästi Aapraham
Aagaardin ijäksi rauhaan »pikkunorsseista».

— Kello soi, tunti alkoi jälleen ja se koulupäivä meni. Aapraham
punastui aina, kun vilkaisi Antti Bechiin eikä kumpikaan virkkanut
mitään.

Iltapäivällä kolkutti joku Aaprahamin oveen ja Antti Bech astui sisään.

— Kuules, Aapraham! Minä vain ajattelin, että sinulla taitaa olla
hirmuisen ikävää täällä matamin luona!

— Oh, sehän on niin hyvä se Jensenin matami, tiedäthän sinä, mutta — —
—.

— Niin, niin, minä ajattelin vain, jotta — että sinä — — —

— Ja on vähän vaarallistakin näin lähellä tyttökoulua ja Zwilgmeyerin
neitiä — —!

Silloin purskahtivat pojat kaikuvaan nauruun ja nauroivat hetken.
Sitten tuli taas ihan hiljaista; Aapraham pyöritteli istuessaan
kynänvartta ja Antti Bech selaili latinan sanakirjaa.

—- Minä puhuin tässä äidin kanssa, sanoi Antti viimein — hän käski
sanomaan terveisiä ja kysymään, etkö sinä voisi joululta muuttaa
meille? Asuttaisiin yhdessä minun huoneessani sitten, näes, ja tulisi
oikein hauskaa meille, näes — — —




ENSIMÄINEN KÄSKY.


— Mikäs pikku mies sinä olet? kysyi Rejersen kirjakaupassaan.

— Minä olen Sven.

— Ja tahdot 10 äyrin kirjoitusvihon. Kas tässä, olkaa hyvä. Sinä siis
käyt koulua?

— Kyllä. Koulua minä käyn.

— Osaatkos tänään läksysi?

— Älä pidä muita jumalia minun edessäni. Mitä se on: vastaus. Meidän
pitää pelkäämän ja rakastaman jumalaa yli kaiken ja hänen ainoan
päällensä uskoman ja turvaaman.

— Kappas vaan! Taidatpa saada tämän sievän kuvan, kun olit noin nopsa.

Sven kumarsi ja läksi. Hän tuskin yletti Rejersenin ovenripaan, mutta
sai sen kuitenkin auki ennenkun Rejersen ehti avuksi.

Kouluun oli pitkä matka ja Sven kulki, marssi aimo askelin. Hänellä
oli uudet kalossit ja laukku selässä. Kun hän vähän aina nytkäytteli
itseään joka askelella, niin kalisi penaali laukussa — ja se tuntui
niin pulskalta; ihmiset tietäisivät että hän on koulupoika.

Mutta sitten taas se Wattnen iso koira — aina se juoksee ulos, kun
kulkee ohi; mutta tuolla seisoi parvi poikia ja täytyi siis koettaa
kulkea niinkuin ei olisi koirasta tietävinäänkään. Mutta penaali
laukussa ei kalissut ennenkun Sven oli päässyt onnellisesti ja pitkän
matkan päähän Wattnen portilta.

Koulu oli kaupungin laidassa, sitä ympäröi korkea kivimuuri. Kaikkein
pulskinta maailmassa oli astua sisälle tuosta muurin portista ja sitten
yli suuren, hiekoitetun pihan — ja tietää, että saa astua — ja olla
ihan kuin kotonaan!

Ja silloin kalisi penaali hirveästi vaikkei ketään muita ollutkaan
kuulemassa ja ihailemassa kuin Sven itse. Mutta pulskaa se vain oli!

Heillä, Svenin luokalla, oli vain kolme tuntia päivässä, — ensimäisellä
valmistavalla luokalla. Kirjoitusta, laskentoa, uskontoa, Norjan
historiaa ja vähän maantiedettä.

Ja nyt oli heillä ensin uskontoa, ja katekeetta asteli edestakaisin
lattialla ja kuulusteli.

Kaikki 12 — sillä heitä oli kaksitoista ensimäisellä valmistavalla
luokalla — osasivat ensimäisen käskyn ulkoa ja katekeetta kehui heitä
sukkeliksi pojiksi.

— Mutta kuuleppas nyt, pikku Sven, sanoi hän yhtäkkiä: — tiedätkös sinä
mikä on epäjumala?

— Tiedän! — Hyvinhän sen Sven tiesi.

— Kellä on epäjumalia?

— Pakanoilla!

— Oikein, pikku Sven, — mutta etkö luule, että muillakin on epäjumalia
kuin pakanoilla?

— Ei—i! Sitä ei Sven luullut

— Ei kellään sinun tutuistasi?

Mutta moinen tuppasi jo Sveniä vähän naurattamaan! Sillä tuollainen,
että joillakuilla hänen tutuistaan olisi nurkissaan epäjumalia,
isopäisiä ja eläimen sorkilla varustettuja, sellaisia kuin hän oli
nähnyt kuvissa, oli jo ihan hassua!

— Ei, ei kellään minun tutuistani.

— Oletko siitä varma?

Sven melkein häpesi katekeetan puolesta — kysyykin mokomaa!

— Eikö itselläsikään?

— Epäjumaliako? E—hei! Niitä ei Svenillä ollut

— Hm, eiköhän sentään, Sven! Etköhän sinä rakasta mitään enemmän kuin
Jumalaa, kuules, ajatteleppas nyt oikein tarkkaan. Sillä katsos, se se
on juuri se epäjumala se!

Sven ajatteli ajattelemistaan; hänen täytyi ihan panna silmänsä
kiinni että olisi oikein voinut ajatella! Mutta ei — ei toki — ettäkö
rakastaisin jotain enemmän kuin Jumalaa, e—hei!

— En, en mitään!

— Etkös tuota kaunista kuvaa, joka sinulla on tuossa?

— Pyh! Sen Te saatte heti jos tahdotte? Ja Sven kuletti Rejersenin
antaman kuvan katekeetalle. Se oli: »_Marechal Ney en Moscou._»

— Jaha, — mutta ajatteleppas nyt oikein, etkö sinä rakasta mitään
enempää kuin Jumalaa?

— Ei, en yhtään mitään!

— Entä rusinarokkaa, mehusoppaa, jossa on väskynöitä?

Sitäpä ei Sven tullut ajatelleeksikaan! Ettäkö se nyt voisi olla —
epäjumala! Rusinarokkaa ja väsky... Svenille tuli ihan vesi suuhun sitä
ajatellessa.

— No, pikku Sven, mitäs nyt arvelet?

Sven tuumiskeli vähän, mutta sitten sanoi hän: ei.

— Ei toki, ei hän rakastanut rusinarokkaa, mehusoppaa ja väskynöitä
enemmän kuin Jumalaa! Ei lähimaillekaan! Ajattelipa vaikka mehusoppaa
helmiryynienkin kanssa, niin tohti hän empimättä sanoa: ei!

— Niin, niin, pikku poikaseni, se on hauskaa kuulla se, sanoi
katekeetta ja taputti Svenin päätä.

Mutta samassa alkoi tuntua niin merkillisen kummalliselta Svenin mahan
pohjassa, tai tuossa sydän-alassa — ihan kuin pahalta — tahi kuten
silloin kun täytyi pelätä sitä Wattnen koiraa; katekeetta taputti vielä
hänen päätään ja sanoi uudestaan:

— Se on hyvin hauskaa kuulla!

Svenin teki mieli melkein sanoa, ettei se nyt taida olla ihan varmaa
sentään — etenkin kun helmiryynien kanssa. — Mutta sehän tuntui niin
nololta, nyt näin jälestäpäin.

       *       *       *       *       *

Oli mennyt viikko ja ensimäisellä valmistavalla luokalla oli jo ehditty
viidenteen käskyyn.

Mutta aina kun katekeetta puhutteli kiltisti Sveniä ja etenkin kun
hän taputteli hänen päätään, alkoi Svenistä tuntua niin kummalliselta
tuossa sydän-alassa kuten tuonnoinkin. Sven oikein halusi, että
katekeetta olisi kerran hänelle äkäinen ja tyly. Ajattelipa hän kerran,
että pitäisi joskus koettaa olla osaamatta läksyään — että saisi toria.

Mutta sekin oli hassua ja mahdotonta, sillä _osasihan_ hän aina
läksynsä.

Kotona oli ollut mehusoppaa sunnuntaina ja torstaina. Viime kerralla
oli helmiryynien kanssa ja kummallakin kerralla väskynöitä ja rusinoita.

— Mitä ihmettä, pikku Sven, halveksitkos mehusoppaa? Herkkuruokaasi?

Sven ei vain tahtonut ottaa. Sven ihan itkua puserteli. Mutta piti
päänsä.

Mutta sittenkun tuli rusinarokkaa väskynäin kanssa taas sunnuntaina,
söi Sven kolme lautasellista.

Iltapäivällä nukahti äiti aina vähän aikaa sohvalla huoneessaan.

Ovi aukesi ja Sven tuli sisään; hän oli pyhävaatteissa,
kiiltävänappinen samettipusero päällä ja valkea pitsikaulus kaulassa;
mutta se kaulus oli ihan rutistunut ja hänen kasvonsa olivat ihan
märkinä kyyneleistä.

— Mikä sinulla on, pikku ystäväni? kysyi äiti, kun pieni pää yhtäkkiä
painautui hänen helmaansa.

Mutta Sven vain itki. Vihdoin sai hän sanotuksi:

— Äiti, minä palvelen muita jumalia.

— Mitä ihmeettä — sinä sanot?

— Äiti, minä niin pelkään, että minulla on epäjumala.

— Mikä se on?

— Rusinarokka väskynäin kanssa!

Kesti kotvan aikaa ennenkun äiti pääsi selville, mikä hänen Sveninsä
päähän oikein oli pälkähtänyt Ja kun hän vain nauroi ja tahtoi selittää
Svenille, etteivät nyt asiat niin hullusti ole kuin Sven luulee, niin
Sven ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan:

— Ethän sinä sitä ymmärrä äiti, niinkuin siellä koulussa. Siellä on
ihan toisellaista kuin täällä sinun luonasi. Etkö sinä ymmärrä, että
eihän täällä ole syntiä ja sen sellaista!

Ja Sven ei lauhtunut ennenkun äiti lähti hänen kanssaan katekeetan luo.

Katekeetta istui suuressa huoneessa paljon kirjoja ympärillään. Mutta
ei se oikeastaan ollutkaan se entinen katekeetta, se koulun katekeetta;
se oli ihan tavallinen herra vain, ihan kuin esimerkiksi isä, ja se oli
niin kovin kiltti.

Äiti selitti hänelle mistä oli kysymys. Ja katekeetta hymyili ja nosti
Svenin polvelleen:

— Kuules nyt, pikku Sven! Kuka meille antaa kaikki hyvät lahjat
maailmassa?

— Jumala! — hyvin Sven sen tiesi iltarukouksestaan.

— Kai hän siis antaa myös rusinarokkaakin, vai kuinka?

— Tietysti, sehän nyt on selvää!

— Ja rusinarokka on makeaa —?

— Niin hirveän makeaa!

— Katsos nyt, kun sinä vasta saat rusinarokkaa väskynäin kanssa, niin
muista ainoastaan, että se on Jumalan lahja, ja kiitä häntä ja syö niin
paljon kuin ikinä vain jaksat — sillä siten sinä oikein näytät, miten
sinä rakastat häntä ja hänen lahjojaan.

— Mutta — epäjumala?

— Epäjumala on kaikki mistä sinä pidät kiittämättä Jumalaa ja antamatta
hänelle kunniaa, pikku Sven.

Äiti ja Sven istuskelivat kauan katekeetan ja hänen rouvansa luona,
joka hänkin oli tullut sisään. Kun he tekivät lähtöä, sanoi katekeetta:

— Mutta kuules, pikku ystäväni, minähän olen ihan unohtanut antaa
sinulle takaisin sen kuvan, jonka annoit minulle.

— En tahdo sitä, sanoi Sven vakavasti.

— Miksi et tahdo?

— Se on epäjumala!

— Onko se epäjumala? Mutta kuulehan, etkö voi kiittää siitäkin Jumalaa!

— En minä ole häntä kiittänyt!

— Etkö ole kiittänyt Jumalaa siitä? — —

— En. Ainoastaan Rejerseniä!




VIIMEINEN KOULUPÄIVÄ ENNEN JOULULOMAA.


Vanha Talvi-ukko oli ollut varsin oikullisella tuulella sinä vuonna
tuolla pohjan perukoilla. Ensin oli pitkänaikaa kylmänkuulaita
marraskuun päiviä hohtavine lumineen, kuutamoineen, revontulineen ja
tähden-tuikkeineen. Mutta sitten tuli joulukuu ja peitti valot ja
kirkkaudet kaikki raskaihin, vyöryviin pilviin, pilkkoiseen pimeyteen.
Sakeat pilvet hajoilivat vähän ajan päästä jäisen kylminä sadekuuroina,
jotka huuhtoivat tanterilta lumen pois; — musta oli taivas ja
mustaksi muuttui maa, ja synkeimmässä pimeydessä nousi vielä ulvova
hirmumyrskykin myllertäen mertä ja ilmaa tuossa hirveässä yössä.

Niin saapui vuoden varsinainen pimeä aika.

Kuun lopulla laimeni myrsky; mutta pilvinen hämäryys jäi kuitenkin
kattamaan ruskeanharmaana, häilyvänä peitteenä likaista kaupunkia.

Öljylyhdyt tuikkivat vaivaisina kitupiikkeinä kaduilla eikä niitä
voitu sammuttaa keskipäivälläkään; se suurinkin torilla ja uusin
niistä valaisi niin huonosti, että matami Nagelin täytyi hankkia omat
lyhdyt pöydälleen, jonka ääressä kalastajat joivat kahvia ja söivät
äyrinkakkuja — vaikka Nagelin matami olikin asettanut pöytänsä aivan
uuden lyhdyn alle käyttääkseen sen valoa.

— Tiukasti meni oppi päähän koulussa noissa ahtaissa luokissa, joissa
kattolamppujen pitkät rivit kärysivät kaiket ikävät aamupäivät.
Vähän oli iloa välitunneillakin lumisohjuisella pihalla pilkkoisessa
pimeydessä; kellon soidessa kömpivät pojat sisään unisina ja
laahustelevin märin saappain, ja vahtimestarin vaimo, jonka oli pestävä
käytävät ja portaat koulutuntien loputtua, äkäili kun kuletettiin niin
hirveästi likaa sisään.

Opettajain huoneessa istuivat yli-opettajat ja apulaiset välitunneilla
ja torkkuivat, ärtyisinä kaikki ja pimeän ajan unettomien öiden
kalventamina. Niin ja näin tulivat vähän pirteämmiksi, kun rehtori
kepsutteli kansliasta opettajain-huoneeseen lausumaan lukujärjestystä
koskevia määräyksiä; sillä rehtori oli ainoa pirteä koko koulussa,
vaikka joka yö näkyikin tuli hänen kansliastaan aina aamupuoleen.

Olisipa ollutkin somaa, jos itse rehtorikin olisi ollut uninen! Mutta
eipä sellainen tullut kysymykseenkään.

       *       *       *       *       *

Oltiin tunnilla kello 12—1, ja lukion ensimäisellä luokalla oli
latinaa. Sillä oli maanantai.

Maanantai on yleensä raskas päivä — kaikki viikon kuusi päivää vaikeina
edessä, tuleva sunnuntai liian kaukana ja viime sunnuntai lähellä,
mutta pahalla puolella. Mutta tällä maanantaillapa oli hyvä onni
muiden surullisten veikkojensa rinnalla — se oli joulukuun 22 päivä
ja huomenna alkoi joululoma! Pitkä, lumivalkea, kynttilöitä kimaltava
joululoma, — pyhävaatteet päällä monet päivät pääksytysten, äidin
leivospöntöt saavutettavissa luvallisesti tai ehkä luvattomastikin
— ja entä sitten se itse loistokohta, tuo salaperäisen houkutteleva
aatto-ilta — hys, täytyypä nyt olla tarkkaavainen!

— Alacer, acer, campester, celeber...

— No, Aapraham, jatka! — celeber...

— Ce — ce —

— Noo—oo! — Celer!

— Celeber, celer, pedester...

— Mitä pötyä! Istu alas, sinähän et osaa yhtään, laiska vätys! Simo,
saat jatkaa!

Simo Selmer eli Siimon Seloottes oli luokan levonkallio. Kun tuskalla
ja vaivalla oli päästy niin pitkälle »vätyksien», »lurjusten» ja
»pölkkypäiden» luettelossa, että Simon vuoro oli vastata, niin
rauhoituttiin. Kateederilta jyrähtelevät äkäiset sanat sulivat nyt
vienoon murahteluun:

— Oikein, Simo, oikein! Ja sitten, Simo, eteenpäin! — Oikein, aii-van
oik-kein! — Ja sillaikaa kun Seloottes varmasti ja vakaasti luisutteli
lähintä läksyä, saivat toiset mainiota aikaa antautuakseen omiin
tehtäviinsä. Ne, joita ei oltu vielä kuulusteltu, käänsivät pari
lehteä eteenpäin ja alkoivat lukea siitä paikasta, johon luulivat
Simon seisautettavan; ne, jotka enemmän tai vähemmän kunnialla olivat
suoriutuneet taistelustaan, syventyivät muihin hommiin, — nukkumista ja
paperipallojen nakkelua harrastettiin erittäin innokkaasti.

Mutta Aapraham Aagaard istahti akkunansa viereen unettomana ja
paperipalloitta. Antti Bech oli tänään poissa ja Aapraham istui aivan
akkunan pielessä. Rullakaihdin oli nyt, kuten tavallisesti, kiinni
yläällä eikä sitä voinut vetää alas, ja Aapraham Aagaard tuijotteli yli
hämärän kaupungin salmelle, joka harmaana ja sameana tuolla virtain,
ja sumuun, joka sen takana peitti tunturin melkein juureen saakka.
Viislaitainen koetteli päästä tuolta kaupungin niemen takaa, vastavirta
kieppui ympärillä; olivat laskeneet purjeen alas ja sousivat.

Huh! Niin märkää ja pimeää joka paikassa, ikävät näyttivät joulupäivät
tulevan!

No, se nyt oli muuten hänestä, Aaprahamista, samantekevää, aivan
samantekevää!

Kun hän ei kerran pääse kotiin Aarvikiin jouluksi, niin mitäpä
hänen tarvitsee piitata siitä millaiset ilmat tulevat! Olkoot tässä
kiusallisessa kaupungissa minkälaiset tahansa, sama se hänestä,
Aaprahamista; hänellä oli yhtä tuskallinen koti-ikävä satoipa sitten
tai paistoi päivä.

Ja tässä hän nyt oli koko lukukauden ikävöinyt ja otellut läksyjen
kimpussa ja jos jossakin kiusassa ja toivonut vain tuota yhtä ainoaa:
Kotiin jouluksi! Kotiin rannalle ja kalalle, pappilaan ja näkemään
sitä uutta viislaitaa, jonka Seppälänmäen Pekka oli tehnyt, — ja
purjehtimaan Hilmar-rengin kanssa yli vuonon hakemaan postia, — ai,
tosiaan, heillähän olikin nyt uusi renki, kun se Hilmar tässä syksyllä
lähti Ameriikkaan. Minkähän näköinen se uusi on? Onkohan yhtä hyvä kuin
Hilmar? Ei varmaankaan, niin hyvä ei ole joka mies! Uusi viislaita ja
uusi renki yhdellä kertaa; se on jotain se! Ja niitä ei hän saisi nähdä
ennenkuin pitkän, pitkän ajan päästä kesälomalla! Ja isä ja äiti, —
hän oli ihan näkevinään heidät tuolla sumussa viittailevan tulemaan!
Ja naapurin Olli, jonka pitäisi saada nähdä ne uudet vaatteet ja
taskukello — ja kertoa sille koulusta ja pojista ja kaupungista — − −

Koulu oli mäellä, akkunan alla Mäkikatu, se näkyi suorana linjana
aina pankkitalon kulmalle saakka Isollekadulle. Isollakadulla oli
siksi valoisaa, että Aapraham tunsi henkilöt, jotka siellä kulkivat
ohi. Sohvi Haasted oli juuri mennyt siitä sen koppavan, uuden
apteekkioppilaan kanssa, joka ei koskaan anna sen olla rauhassa, se
pitkä, pinkkotakkinen, hansikkaniekka laiskehtija, ketkale! Mutta
pankin nurkalta tulivat kuten tavallista tähän aikaan kaupungin isät
aamupäiväkävelylleen, — ensin tänne mäelle postikonttorin luo, joka
oli aivan koulumäen rinteellä. Postikonttorin seinämällä tuikotti
himmeän keltainen lyhty pilkkopimeässä mustan sähkösanomataulun
edessä, sinne ne nyt kaikki menivät katsomaan sähkösanomaa postilaivan
kulusta. Tuossa tuli rovasti naureskellen apulaisensa Svendsenin
kanssa, joka aina kertoi hassuja juttuja heistä pojista, — ja tuolla
tuomari Haasted, joka aina jätti rouvansa odottelemaan mäen alle, kun
itse tuli vilkaisemaan sähkösanomaa. Niin, niin, syytä on hänellä nyt
pudistella päätään, tuomarilla; Aapraham kyllä tiesi, mitä uutisia
tuo siniliidulla kirjoitettu valkea sähkösanoma hänelle tiesi kertoa.
»_Kaarle Kuningas_» tyynen takia Hammerfestissa, 2 vuorokautta
myöhästynyt! Hän tiesi sen ylen hyvin, — sehän oli hänen joulu-ilonsa
kuolemantuomio. Jos »_Kaarle Kuningas_» on myöhästynyt 2 vuorokautta,
ei se tule tänne ennen ensimäistä joulupäivää ja sitten on sillä niin
kiire, ettei se ehdi poiketa Arvikiin matkalla etelään; se typerä tapa
niillä on aina talvella. Ja sitten ei tule laivoja enää kuin myöhään
jouluviikolla ja sittenhän se on jo liian myöhäistä!

Mokomatkin pöllöt, laivakapteenit! Eivät ne sentähden ole poikkeamatta
Arvikiin että niillä on niin tavaton kiire; ne eivät vain uskalla
hevillä kulkea saarien ja Arvikin salmen kautta.

Ah, — onnellinen kun olisi Arvikin salmella, — tulisi juuri niemen
kären takaa ja kotirakennukset jo näkyisivät! Rannalla vaja ja se uusi
öljytty viisilaita keltaisena hohtaen, — ylempänä rinteellä valkea
päärakennus ja tulet loistavat kanslian ja keittiön akkunoista; äiti
juuri leipoo köyhäinleivoksia. Ensi kertaa eläissään ei nyt Aapraham
saisi olla siellä keittiössä niissä hommissa auttelemassa, sulattamassa
voita, joilla nuo ruskeat leivät sivellään, — voikäryä räiskyy silmille
ja kasvoille padasta, — niin että vesi tulee silmiin ja otsaa polttaa —
— —

— Mikä sinulla on, Aapraham Aagard? Vetisteletkö sinä vai? huusi
yhtäkkiä apuopettaja Svenningsen luokalta.

Aapraham säpsähti. Koko tuo maailma, jossa hän oli ollut akkunasta
tuijotellessaan, katosi nyt kuin tuhka tuuleen ja hän oli latinan
tunnilla, kello 12—1 ja pojat ympärillä tirskumassa, nauramassa.
Aapraham punastui korvia myöten; mutta apuopettaja tuli hänen luokseen,
pani kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi yhtäkkiä lempeästi:

— Mitä sinä itket, poikaseni?

Aapraham koetteli nieleksiä kyyneleitään; mutta ei siinä auttanut
mikään, — koko surkeus, ikävä, suru, pettymys ja kalaranta ja kalastus,
naapurin Olli ja äiti, — äiti, äiti — — äänensä itkeä tyrski iso poika
pää pulpettia vasten!

— Mutta Aapraham, kuulehan nyt hyvä poikaseni - - -?

Joku naputti hiljaa oveen, ihan kuin sormenpäillä; naputti jo kolmannen
kerran, mutta se kuultiin nyt vasta.

— Sisään!

Ovi aukeni verkkaan ja hirveän verkkaan astui huoneeseen ensin iso
merikarhun saapas, sitten koipi, sitten tuli pää. Luokka oli ihan
ällistynyt ihmetyksestä ja vihdoin seisoi iso, likomärkä mies luokan
edessä merilakki kourassa ja kumartaa pöksäytti niin että öljytakki
kapisi.

— Hyvä päivä ja Jumal antakko!

— Päivää, päivää! Mitä Teillä on asiaa?

— Jaa — ei se ny juur — em mnä muut juur — — — kon tuli vaa tänn — —
— Sitten kääntyi mies yhtäkkiä apuopettajasta poikain puoleen, jotka
olivat hurjaan nauruun purskahtamaisillaan —:

— Kuulkkast poja, kukas teist o se Arvika papi poik ko ne kuttuva
Aapramiks?

Yleinen huomio kääntyi nyt Aaprahamiin, joka nieleskeli itkuaan.

— Se — mhyh mhyh — olen — minä — mhyh mhyh.

— Mnä tuli isäs reisupaatil ottama sinu kotti jouluks. Tul täsä
perjantaste semmone tilikramm, ete valkkilaev pääs framil, mut ny on
kiir ja pist vähä sassist valmiks, ei oi mittä viss paikk kui kauvvan
tuul pysy pohjan pualel.

Aapraham oli noussut ylös, hänen silmänsä loistivat —

— Mutta, keskeytti viimein apuopettaja Svenningsen, — hän oli ollut
ihan ymmällä, — hyvä mies, saatte odottaa kello kahteen, — ei suinkaan
teillä nyt sellainen kiire ole.

Silloin veti mies suunsa hymyyn:

— Tot mars snä sen tiärä, kos ole opettaja ja kaik, ett tuul lakentu
päevän pääl, ja jost meirä pitä pojan kans kerjet Arvikka saakk
joulaattoks, nii pitä meirä pistä kiiruks. Ja nii frouvaki meinas, ett
pojan pitä tul kotti siks kumminkis.

Pojat hirnuivat nyt täyttä kurkkua jotensakin vakuutettuina siitä,
että hänellä, »ko oi opettaja ja kaik,» ei ollut epämääräisintäkään
käsitystä tuulen juonista.

Apuopettaja itsekään ei enään voinut olla hymyilemättä.

— No, istukaahan nyt, hyvä vieras, niin minä menen puhumaan rehtorin
kanssa. Olkaa hiljaa, pojat, sillaikaa.

Apuopettaja meni ja »hyvä-vieras» istahti tuolille. Vesi valui puroina
hänen vaatteistaan ja kerääntyi lammikoiksi lattialle.

— Jassoo, ett tommonenk se Aapram poik sitt o?

Nauru räjähti taas ihan hillittömästi.

— Jo vai, kyll mar vaa noi kaupunki poja ossava naurat! — tuumi hän
mukavasti virnuillen ja — seinät kajahtelivat naurusta.

— Naurakka pääl vaa, poja, — kyll te vähä tarvittettaki ilakoit, ei
sunkkas teil täsä kamaris ain nii kovaste lystikä oi!

Kun hän samassa alkoi katsella kattoon tarkastellen lamppuriviä,
läiskähti likomärkä paperipallo hänen öljytakkiinsa, — lisää toinen,
kolmas, neljäs yhtä päätä, kasvoihin, lakkiin ja öljytakkiin; mutta hän
vain hymyili ja tirkisteli poikia nähtävästi hyvin mieltyneenä.

— Poja, poja, ne ova ain samankaltassi, misä tähän niit näkeki!

Sitten tuli opettaja Svenningsen takaisin rehtorin kanssa ja luokka oli
hiirenhiljaa. Rehtori oli varsin vakava.

— Hyvä päivä. Snä ny kaiket ole se ko ne kuttuva koulrektoriks?

— Kyllä, minä se olen. — Rehtorin totisissa suunpielissä näytti vähän
pyrkivän nytkähtelemään eikä hän oikein näyttänyt uskaltavan katsoa
hihkuvaan poikajoukkoon.

— Te tahdotte nyt heti Aapraham Aagaardiä mukaanne?

— Nii maar kaiket. Se ois meininkis! Frouv tahto kaikel muatto poja
kotti joulaattoks, niiko luonolist onki, tot mar teil vanhal miehel o
lapsi itekki, nii ett se ymmärät paremi ko mnä!

— Hm, — hm! Rehtorin täytyi kiiruusti ruveta vähän kävelemään
edestakaisin lattialla ja kädellään siveli hän innokkaasti noita
itsepäisesti nytkähteleviä totisuuden lihaksiaan; hän pysähtyi akkunan
ääreen ja katseli ulos. Apuopettaja seisoi taulun edessä selin luokkaan
ja pyyhki nenäänsä luonnottoman innokkaasti. Luokasta kajahti silloin
tällöin naurun purskaus, jota turhaan oli koetettu hillitä nipistämällä
nenää ja tunkemalla nenäliinaa suuhun. Mutta akkunanpielestä tuijotteli
odottavainen silmäpari jännityksessä rehtoriin.

— Hm — hm! — Aivan tuntui rehtori olevan kahden vaiheella; — hm, hm!
Sitten kääntyi hän yhtäkkiä rivakasti Aaprahamin puoleen:

— No, etkö sinä ole vielä koonnut kirjojasikaan? Etkö kuullut, että on
kiire, muuten ei isä ja äiti saa sinua jouluaatoksi kotiin!

— Saanko, saanko — minä lupaa — —?

— Jouduhan, äläkä anna miehen odottaa!

Sitten kääntyi rehtori taas öljykarhun puoleen:

— Teillä on kai kova matka sinne etelään Arvikiin vai?

— Hoo, — ei maaka se nii vaaralist oi täl tuulel, ei maaka!

Rehtorille tuli taas merkillinen kiire liikutella jalkojaan ja
huuliaan. Yhtäkkiä kääntyi hän luokan puoleen:

— Kuulkaas, pojat, - mitäs arvelisitte jos lopettaisimme koulun nyt
kaikki yhtaikaa. Niin voitte saattaa Aaprahamia veneelle.

No, siitäkös syntyi ilo! Tuossa tuokiossa painuivat kaikki päät
pulpetin alle, penaalit ja kirjat, kynänvarret, laukut ja remmit
rämisivät.

— Hyvästi, Aapraham! Vie terveisiä isälle ja äidille minulta, ja
iloista joulua! Hyvästi, mies hyvä, onnea matkalle ja onnellista
joulua. Hyvästi, pojat, iloista joulua teille kaikille.

Vähän ajan kuluttua virtaili ensimäinen latinaluokka kirjat kainalossa
alas koulumäkeä postikonttorin ohi. Arvikin pappilan uusi renki oli
keskellä laumaa. Mereläislakki heilui paljoa ylempänä poikasten hattuja
ja isot merisaappaat kompsuttelivat kaksi kertaa niin pitkin askelin
kuin tepsuttelevat poikasten jalat.

Alaalla pankin kulmalla erosivat he erinomaisen tuttavallisesti.
Aapraham ja renki lähtivät alakaupungille Jensenin matamille ja toiset
mitkä minnekin kaupungille. Siinäkös lyötiin kämmentä niin että pojat
tunsivat rengin kouran puserruksen aina iltaan saakka, — ja hyvästi
sitten vain ja iloista joulua!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA KOTKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.