Viimeinen tsaaritar

By V. Poljakov

The Project Gutenberg eBook of Viimeinen tsaaritar
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viimeinen tsaaritar

Author: V. Poljakov

Release date: June 15, 2025 [eBook #76312]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***

language: Finnish




VIIMEINEN TSAARITAR

Venäjän keisarinnan Aleksandran tarina


Kirj.

V. POLJAKOV (Augur)


Suomennos englanninkielestä





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




SISÄLLYS:

    I. Kuva
   II. Sammumaton rakkaus
  III. Sunny ja Nicky
   IV. Isoäidin siipien suojassa.
    V. Rakkauden kuningatar
   VI. Täyttyminen
  VII. Nuorikko
 VIII. Venäjä yhdeksänkymmenluvulla
   IX. Välikirja taivaan kanssa
    X. Vierailumatka Eurooppaan
   XI. Traagillinen muutos
  XII. Menetetty ihanne
 XIII. Rasputin
  XIV. Vielä Rasputinista
   XV. Perhe-elämää
  XVI. Keisarinna hallitsee.
 XVII. Vallankumous.
XVIII. Pääkallonpaikka.
  XIX. Uhri.




I. KUVA


Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni
ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka
entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan
Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen
edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun
taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä
on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka
kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään
on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin,
jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko
paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja,
varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen.
Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee
kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat
hänelle, että hänen _coq au vininsä_ on ihanaa, parasta mitä he ovat
koskaan maistaneet.

Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon
ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian
myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä
rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin.
Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään
tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin
pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä.
Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle
sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului
metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa.
Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli
muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan
paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen
edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame
istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta
aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa
odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui
mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota
hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen
kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka
kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo.

Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän
harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen
valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui
hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun
lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli
tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman
kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä
väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne
valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies.

Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi
suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat
minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään
usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa
olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen
silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan.
Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne
ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma
piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki
välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva
oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt.
Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät
ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava
norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen
puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä
alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle.
Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan
himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli
kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen
pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten.
Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin
koneellisesti:

"Tunnen teidät".

Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Niin, tietysti".

Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen
valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa
oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa
käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin
palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini
palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin.

Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle,
minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista
asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen
työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja
nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin,
ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa.
Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas
tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa
järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri
joutunut näkemään.

Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista,
jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä
ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja
kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja
viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan.

"Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että
minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen
sinne".

"Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!"

"Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen,
kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä
mukanani koko tämän ajan".

Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta
ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa
ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien
naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin
vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea
heitä.

Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä
iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama
mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna
Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten
Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan
mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale.

"Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin.
Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs
tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa
talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat
ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse
aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa
niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin
oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa
valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet
oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut
hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani
sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni
seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja
tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä
pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli".

Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa
edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien
alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta,
mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita
ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi
on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla
petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta
hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä.
Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli
rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen
usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli
saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla
tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita
emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen
ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka
teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien
herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin
peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli
kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet
ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja
vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli
pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia
ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni
korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin
oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän
joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi
käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset
vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja
sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies
vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää
ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi
johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet
jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten
luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa,
että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä
voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta.
Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat
kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui
Venäjällä niin erikoislaatuiseksi.




II. SAMMUMATON RAKKAUS


Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata
paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja
epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme
tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan,
ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset
olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää
tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen
sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei
rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky.

Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se
pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin
viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli
Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat
yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin:
he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta.
Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon
orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui
sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen
alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan
rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi
olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven
omistajana hän oli kadehdittava.

Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin
hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä
saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja
perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar
Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa
sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre
on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin
kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen
elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan
poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren
vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen
Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin
hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa.
Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse.
Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin
suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin.
Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen
rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta
hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän
perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän
julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit
ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia
heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa
he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla
voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka
aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella
kohtalon ylivoimaiselta painolta.

Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille,
joka oli rintamalla:

 Tsarskoje Selo.

 Oma rakkakin mieheni!

 Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä
 rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet
 kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt
 sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna?
 Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen
 aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina —
 raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta
 päivänpaistetta!

 Oma vanha vaimosi.

Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo:

 Verraton armaani!

 Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli
 täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin
 ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan
 sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava
 sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi,
 ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina
 näinä monina avioelämämme vuosina.

 Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka
 surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on
 kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta
 heillehän tämä päivä ei merkitse mitään!

 Iäti miehesi _Nicky_.

Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa
Koburgissa [3] ollessaan:

"Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan
Alixin kihlauspäivä".[4]

Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa
kotoa, ja Aleksandra kirjoitti:

 Tsarskoje Selo.

 Kristus on ylösnoussut!

 Oma armas Nicky rakkaani!

 Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun
 luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä
 suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta
 aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta
 sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken
 sydämellisyytesi!

 Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa
 kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan
 osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki
 tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä,
 mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään
 näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi
 ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin
 vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja
 palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja
 tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat
 kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon
 merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä
 harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan
 ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat,
 joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia
 ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla
 ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun
 elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se
 pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni
 laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun...

Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka
tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu
seuraavasti:

 Hellästi rakastettuni!

 Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui
 kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti,
 ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen
 päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli
 vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli
 juuri ennen Galitsiassa käyntiä...

Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua,
Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta
vuotta".

Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme
joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet:

 Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten
 avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti
 herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa,
 jotka eivät jätä minua hetkeksikään... Tahtoisin puolisokseni
 Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin
 ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa
 kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin
 uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton,
 mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset,
 ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin
 uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä,
 että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen
 armoonsa minä luotan...

Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen
yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra
mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra
oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa
italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen
asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien
rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta
vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä
esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa
muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan.
Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia
lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati
sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä
kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi
kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa
kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin.
Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa
sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää
traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten
ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset
vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä
ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät
kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan.

Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee
päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra
teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin)
luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin
Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään.
Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse
Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä.

Suuriruhtinas huomauttaa:

 Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä
 ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut
 salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi
 arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt
 häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka
 aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä
 selville totuudesta... Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi
 saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen
 vuoden aikana... Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa.
 Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on
 oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta,
 ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut
 ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain.

Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään
syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti:

 Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona... Puhelimme
 paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin.
 Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei
 kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen.

Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa
mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan
kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli
vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä
pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän
oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän
vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät
riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna
Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan
ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos
koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon
välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja
ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia
avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän
elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten
keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten
ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään
ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin
ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä
salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia
jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka
nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä.

V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen
ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui
hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén
koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin
kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva
historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä
se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava
tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada
aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat
tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen
kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa
Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja
_tulevan_ keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa
tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin
suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus.
Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen
vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon
taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta.




III. SUNNY JA NICKY


"Hessenin ja Reinin" pikku prinsessa, joka syntyi kesäk. 6 p:nä 1872,
sai kuninkaallisilta ja keisarillisilta kummeiltaan nimekseen Victoria
Alix Helena Louise Beatrice. Hänen englantilainen äitinsä nimitti häntä
kuitenkin Sunnyksi,[15] koska hän oli niin suloinen ja iloinen, aina
hymyilevä pikku olento, jolla oli tummat, mustien ripsien reunustamat
silmät, hymykuoppa kummassakin poskessa ja punertavan ruskea
tukka. Vaikka nenä olikin hiukan liian pitkä, ennustettiin hänestä
kaunotarta. Hänen kasvaessaan täyttyivätkin nämä lupaukset edullisesta
ulkomuodosta. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli kaunis tyttö, vaikka ujo
ja umpimielinen. Hänen kasvonpiirteensä painuivat helposti mieleen, ja
niitä varjosti väliin surullinen ja liikuttava ilme. Eräs henkilö, joka
tuli tuntemaan hänet hyvin, kirjoitti:

 Vihdoin tuli hitaasti kävellen tuuheiden vihreiden oksien lomitse
 pitkä solakka olento. Katselin häntä ihailu sydämessäni ja silmissäni.
 En ollut osannut kuvitella häntä puoleksikaan niin viehättäväksi. Enkä
 koskaan unohda hänen kauneuttaan, jonka näin tuona heinäkuun aamuna...
 Hänen kasvojensa väri oli hennon vaalea, mutta kun hän kiihtyi,
 kohosi hänen poskilleen viehättävä punerrus. Hänen hiuksensa olivat
 punertavan keltaiset, hänen silmänsä — nuo äärettömän alakuloiset
 silmät — olivat tummansiniset, ja hänen vartalonsa oli norja kuin
 pajunvitsa... Hymy oli suloinen, ja silmistä säteili rajaton
 ystävällisyys.[16]

Vaistosiko äiti pitäessään suloista lasta polvillaan, mikä tragedia
piili noissa ihmeellisissä silmissä? Sillä prinsessa Alice,[17]
kuningatar Viktorian toinen tytär, oli monessa suhteessa merkillinen
nainen, eikä hänen vähäisin ominaisuutensa ollut hänen outo kykynsä
nähdä tulevaisuuteen. Hän oli aina voimakkaassa vireessä ja uskoi
olevansa yhteydessä näkymättömien asioiden kanssa. Hänen isänsä,
prinssipuoliso, jonka muistosta leskikuningatar Viktoria piti kiinni
epätoivon voimalla, oli tyttären mielestä todella läsnäoleva. Prinsessa
Alice ponnisteli ruumiillisen heikkouden kahleissa ja koetti parhaan
kykynsä mukaan nähdä, mitä tulevaisuudella oli huomassaan niitä
varten, joita hän rakasti. Hänen kuningatar Viktorialle lähettämissään
kirjeissä on profeetallisia kohtia. Merkillisin on se lause, jossa
hän varoittaa saksalaisia prinsessoja siirtymästä oikeauskoisen opin
helmaan. Ne rivit hän on kirjoittanut muutamia päiviä ennen sen
tyttären syntymistä, josta sittemmin tuli Venäjän keisarinna ja jonka
uskonnonvaihdos oli hänen onnettomuuksiensa pääsyynä!

Prinsessa Alice oli älykäs nainen, jolla oli ylevät periaatteet. Hän
oli sitä mieltä, että "elämä on työntekoa eikä huvittelua varten".
Hän inhosi hienostelemista ja uskalsi pysyä mielipiteessään. Hän
itse ei suinkaan ollut vapaa-ajattelija, mutta kunnioitti toisten
ihmisten mielipiteitä eikä hävennyt ystäviään. Niinpä hän salli
tunnetun filosofin David Straussin omistaa hänelle Voltairesta
kirjoittamansa teoksen. Hessen-Darmstadtin vähäisen suurherttuakunnan
hoviin, sen pieneen pääkaupunkiin prinsessa Alice toi jalon ihmisen
henkilöllisyyden. Ollen harvinainen johtajakyky hän asettui erään
naisliikkeen etunenään, ja tämä liike loi sellaisia lääkintö- ja
hyväntekeväisyyslaitoksia, joiden vertaisia ei ollut missään muualla
Saksassa. Prinsessa Alicen ja hänen miehensä prinssi (myöhemmin
suurherttua) Ludvigin avioelämälle oli tunnusmerkillistä perherakkaus
ja yhteiset harrastukset — vaimo toi liittoon ylevän luonteen
jalostavan vaikutuksen.

Sellaisen äidin suojelu olisi ollut Alixille verrattoman arvokas.
Onnettomuudeksi äiti kuoli lapsen ollessa vasta kuusivuotias.
Tytön kasvattajina olivat isä — hyvä mies, mutta katkeroitunut
korvaamattomasta menetyksestään sekä ankaran sotilaallinen
kurinpidossaan — ja isoäiti — kaikkien hyveiden täydellinen esikuva,
mutta ankaran itsevaltias. Prinsessa Alix kehittyi naiseksi janoten
toisten ihmisten myötätuntoa, mutta tietämättä, kuinka saisi sitä.
Hänet oli opetettu hillitsemään tunteensa ja katselemaan maailmaan
kuin torninhuipulta, jossa ei uskaltanut tehdä ainoaakaan vapaata
liikettä. Hänelle oli synnynnäistä kiukkuisuus, joka kehittyi erittäin
silmiinpistäväksi hänen kolmen vanhemman sisarensa [18] naimisiinmenon
jälkeen, jolloin Alix jäi ainoaksi naiseksi veljensä Hessenin
suurherttuan hoviin. Kerrotaan, että muuan venäläinen diplomaatti,
joka kyseli kautta rantain suurherttuan hovimarsalkalta, millainen
prinsessa Alixin luonne oli, hämmästyi nähdessään vanhan herran
nousevan seisoalleen, sulkevan oven ja kuiskaavan sitten varovasti,
että kaikki olisivat tyytyväisiä nähdessään Hänen Korkeutensa lähtevän
Darmstadtista. Keisarinna Maria Feodorovna, Nikolain äiti, oli saanut
tilaisuuden katsella prinsessaa tämän ollessa vierailulla sisarensa
Elisabetin luona, joka oli v. 1884 mennyt naimisiin suuriruhtinas
Sergein, Aleksanteri III:n nuorimman veljen kanssa. Hänen mielestään
nuorella tytöllä oli kova luonne, eikä hänestä tuntunut mieluiselta
kuvitella häntä tulevaksi miniäkseen. Maria Feodorovna olikin
suunnitellut toista henkilöä poikansa, vaimoksi: prinsessa Helenaa,
jonka isä oli Parisin kreivi, Ranskan kruununtavoittelija, ja jonka
sukulainen keisarinna oli veljensä Tanskan prinssin Valdemarin kautta,
tämä kun oli naimisissa Parisin kreivin sisaren, Orleansin prinsessan
Marian kanssa.

Todellinen rakkaus on itsepintaista, ja vaikk'ei Nikolai uskaltanut
asettua vanhempiensa toiveita vastustamaan, hän uneksi yhä
prinsessasta, jolla oli hallussaan hänen sydämensä. Olemme kuvailleet
[19] keisari Aleksanteri III:n kuolemansairauteen liittyviä seikkoja,
jotka murtivat vanhempien vastarinnan avioliittoasiassa ja tekivät
Nikolaista onnellisen miehen. Kuningatar Viktoria oli suunnitellut,
että hänen tyttärensä tyttären oli mentävä naimisiin Eddyn, Clarencen
herttuan Edvardin kanssa, joka oli Walesin prinssin vanhin poika, joten
prinsessasta olisi myöhemmin tullut Yhdistyneiden kuningaskuntien
hallitsijatar. Nikolai mainitsee tästä suunnitelmasta päiväkirjassaan.
Mutta Clarencen herttua ei ollut asiaan innostunut, eikä Alixin sydän
ollut vapaa, joten koko hanke raukesi.

Virallisena esteenä Hessen-Darmstadtin prinsessan ja Venäjän
kruununperillisen välillä oli eri uskontunnustus. Alix kieltäytyi
omaksumasta oikeauskoisen kirkon oppia yksinomaan valtiollisista
syistä. Mutta, niinkuin Alix myöhemmin tunnusti, hän oli näihin
aikoihin syvästi rakastunut Nikolaihin ja "kaipasi niitä suudelmia,
joita ei luullut koskaan saavansa". Perhe käytti vaikutusvaltaansa
haihduttaakseen hänen uskonnolliset ennakkoluulonsa. Kuningatar
Viktoria hyväksyi avioliiton, joka oli ehdottomasti kerrassaan
loistava. Mutta varsinkin keisari Wilhelm II puuhasi itsepintaisesti
ja kiihkeästi tätä liittoa. Hän toivoi, että Alix saksalaisena
prinsessana Venäjän valtaistuimella korvaisi ne haitat, jotka
Saksan eduille oli aiheuttanut Aleksanteri III:n tanskalainen
puoliso. Alixin veli — suurherttua Ernest — oli kihloissa, ja uuden
suurherttuattaren asettuminen Darmstadtiin aiheuttaisi sen, että Alix
joutuisi syrjään maan ensimmäisen naisen asemasta. Nämä seikat ja
ennen kaikkea Alixin rakkaus Nikolaihin saivat aikaan sen, että Alix
alkoi kuunnella selityksiä, joita hänelle esitettiin oikeauskoisen
opin erinomaisuudesta. Hän alkoi jo horjua, ja keväällä 1894
pidettiin hetkeä sopivana Nikolain tulla itse esittämään kosintansa.
Onneksi meillä on käytettävissämme ne osat hänen päiväkirjaansa,
jotka käsittelevät tätä kautta. Tämän vierailun näennäisenä syynä
olivat Koburgissa vietettävät suurherttua Ernestin häät "Duckyn"
— Viktorian kansa, joka oli Saksi-Koburg-Gothan herttuan Alfredin
[20] tytär. Nikolai lähetettiin edustamaan isäänsä keisaria näissä
juhlallisuuksissa. Hänen mukanaan saapuivat eräs setä, suuriruhtinas
Vladimir ja viimeksimainitun puoliso Maria Pavlovna.[21] Nikolai itse
kuvaili näitä tärkeitä elämänsä päiviä seuraavalla tavalla:

 Huhtik. 4 p.,[22] maanantai... puoli tuntia ennen perille saapumista
 pukeuduimme univormuihin, ja kello 5 olimme Koburgin asemalla. Meitä
 vastassa oli suuri joukko: Alfred setä, Maria täti, Alix, Ernie,
 Missy,[23] Ducky sekä toisia, alhaisempia henkilöitä. Kunniavartiosto
 95:nnen rykmentin sikäläisestä pataljoonasta. Viimeksimainitun
 ohitse marssittuamme ja kun meille oli esitetty joitakin henkilöitä,
 nousimme vaunuihin ja ajoimme linnaan, jossa oli kaikki järjestetty
 suurenmoisesti. Kadulla Bürgermeister [24] lausui meidät
 tervetulleiksi herttaisella puheella. Ihmiset ottivat meidät vastaan
 hyvin, kenties siinä on jonkinlainen osuus uudella Saksan kanssa
 tehdyllä sopimuksella.[25] Purimme tavaramme matkalaukuista ja 7.30
 menimme Alfred sedän ja Maria tädin luokse sukupäivällisille heidän
 viihtyisään kotiinsa. Sitten lähdimme jalkaisin teatteriin, jossa
 esitettiin erinomainen operetti: Vogelhändler. Istuimme sen jälkeen
 iltaa Maria tädin luona ja palasimme kotiin puoliyön aikaan.

 Huhtik. 5 p., tiistai. Jumalani! Millainen päivä! Kahvin jälkeen
 noin klo 10 menimme Ella tädin [26] luokse Ernien ja Alixin
 huoneisiin. Viimeksimainittu on kauniimpi kuin koskaan ennen,
 mutta niin surullinen! Jäin hänen kanssaan kahden kesken. Silloin
 keskustelimme siitä asiasta, josta olin niin kauan ja kiihkeästi
 toivonut pääseväni puhumaan. Keskustelumme kesti klo 12 asti.
 mutta se ei johtanut mihinkään lopputulokseen, koska hän vastustaa
 uskonnon vaihdosta. Tyttöraukka! Hän itki aika paljon. Me erosimme
 tyynemmällä mielellä. Söin aamiaista Maria tädin luona. Sitten ajoin
 Ella tädin ja Sergei sedän kanssa vieraisille leskisuurherttuattaren
 luokse, joka on täti Olga Feodorovnan [27] sisar. Hänellä on kaunis
 linna aivan kaupungin laidassa. Kävimme myöskin Koburgin Filipin ja
 hänen puolisonsa luona.[28] Satoi kovasti kello kolmeen asti. Olin
 kävelyllä Vladimir sedän kanssa kukkulalla olevan vanhan linnan
 luona. Kuningatar Viktoria saapui 4.30 juhlallisen komeasti: puolet
 hänen henkivartioratsuväkeään avonaisten vaunujen edessä ja toiset
 puolet niiden jäljessä ja kokonainen pataljoona kunniavartiostona.
 Sotaväki marssi hänen ohitseen aukiolla kunniantekoasennossa Alfred
 sedän johtaessa. Me kaikki katselimme paraadiunivormussa hänen
 asuntonsa ikkunoista. Suoritettuamme kunniatervehdyksemme hajaannuimme
 huoneisiimme nauttimaan teetä. Oli järjestetty niin, että toinen puoli
 sukua söi päivällisen hänen seurassaan klo 9, toiset Maria tädin luona
 klo 7. Olin teatterissa, jossa esitettiin komedia "Das Stiftungsfest".
 Istuin biljardihuoneessa ja menin sitten asuntooni. Olen tämän päivän
 tapauksista henkisesti uuvuksissa.

 Huhtik. 6 p., keskiviikko. Nousin varhain ja lähdin Vladimir sedän
 kanssa kävelylle klo 8.15 kukkulalla olevalle vanhalle linnalle
 päin. Sitä käytetään nyt vanhanaikaisten aseiden museona. Palasimme
 9.30 ja joimme kaikki yhdessä kahvia arkihuoneessa. Alice tuli, ja
 me keskustelimme taas. Vältin mahdollisimman paljon sitä aihetta,
 josta puhelimme eilen. Olen tyytyväinen siihen, että hän suostuu
 tapaamaan minua ja juttelemaan kanssani. Klo 12 menimme aamiaiselle
 Maria tädin luokse. Muiden täytyi odottaa kuningatarta klo 2:een
 asti. Kulutettuamme jotenkuten aikaa lähdimme kaksilla ajopeleillä
 Rosenauhun, joka kuuluu Alfred sedälle... Paluumatkalla tapasimme
 keisarinna Fredrikin [29] ja Beatricen.[30] Kaikki astuivat
 ajopeleistä maahan ja alkoivat suudella keskellä tietä. Pukeuduimme
 preussilaisiin univormuihin ja menimme asemalle Vilhelm II:ta [31]
 vastaan. Hän saapui klo 6 ja on myöskin asettunut linnaan. Klo 8
 sukupäivälliset, minkä jälkeen oli pieni näytäntö yläkerrassa.
 Esitettiin kaksi pientä näytelmää, erittäin hyvin, pienoisnäyttämöllä
 eräässä oleskeluhuoneessa. Teen jälkeen kaikki vetäytyivät
 huoneisiinsa. Vilhelm istui meidän seurassamme klo 2:teen asti.

 Huhtik. 7 p., torstai. Duckyn ja Ernien hääpäivä. Jouduin ikävään
 tilanteeseen myöhästyessäni puoli tuntia aamiaiselta, jolle minut oli
 kutsuttu Maria tädin luokse. Siellä oli jo koko suku koolla. Minun
 oli pakko rientää aivan yksin aukion poikki juoksujalkaa. Klo 12
 kokoonnuimme kaikki yläkerran saliin. Kun siviiliavioliittosopimus oli
 allekirjoitettu, menimme kirkkoon. Juhlamenot olivat lyhyet. Ernie ja
 Ducky ovat kaunis pari. Pastori piti kauniin saarnan, jonka sisällys
 sopi hämmästyttävän hyvin minun nykyiseen pulmaani. Sillä hetkellä
 tunsin hurjaa halua saada kurkistaa Alixin sieluun! Vihkiäisten
 jälkeen perhepäivälliset, ja 3.30 nuori pari lähti Darmstadtiin.
 Olin kävelyllä Vladimir sedän kanssa. Kiipesimme vihdoin linnaan
 ja tarkastimme museon yksityiskohtaisesti. Ennätimme juuri palata
 asuntoomme, kun puhkesi myrsky ja alkoi sataa illan pimeydessä.
 Keisarin vuoksi, joka ei käytä siviilipukua, muutimme univormut
 yllemme päivälliseksi, jonka söimme Maria tädin luona. Sen jälkeen
 menimme, toisin sanoen juoksimme, teatteriin. Siellä esitettiin
 Pajatson ensimmäinen osa ja hyvä kappale. Olutta ja samppanjaa
 tarjoiltiin biljardihuoneessa.

 Huhtik. 8 p., perjantai. Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni!
 Kihlauspäiväni rakkaan Alix kultani kanssa. Klo 10 jälkeen hän tuli
 Miechen tädin luokse. Me puhelimme, ja välimme olivat aivan selvät.
 Jumalani! Kokonainen vuori on pudonnut hartioiltani. Mikä riemu onkaan
 saada ilahduttaa rakkaan isän ja äidin mieltä! Kuljeskelin koko päivän
 aivan huumaantuneena. En voinut uskoa, että kaikki tämä oli tapahtunut
 minulle. Vilhelm istui viereisessä huoneessa tätien ja setien kanssa
 odotellen keskustelumme lopputulosta. Alix ja minä menimme suoraapäätä
 kuningattaren ja sitten Maria-tädin luokse, jossa suku iloissaan
 rupesi suutelemaan aivan hurjasti. Puolisen jälkeen menimme Maria
 tädin kirkkoon, [32] jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten
 Rosenauhun, jossa oli tanssiaiset, mutta kun tanssiminen ei huvita
 minua, kävelin ja istuskelin morsiameni kanssa. Palasimme kotiin 6.30.
 Siellä oli jo joukko sähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8, ajelimme
 katselemassa juhlavalaistusta ja menimme sitten yläkertaan, jossa
 oli juhlakonsertti. Suurenmoista musiikkia esitti Baijerin rykmentin
 jouhiorkesteri. Lopun iltaa vietimme arkihuoneessamme.

 Huhtik. 9 p., lauantai. Aamulla kuningattaren rakuunat suorittivat
 soitannollisen ohjelman ikkunoitteni alla. Hyvin liikuttavaa! Klo 10
 tuli armas Alixini. Menimme yhdessä kuningattaren luokse kahville.
 Ilma oli kylmä ja päivä harmaa, mutta minun sieluni oli tulvillaan
 iloa ja valoa. Klo 11.30 Bertie setä [33] vaati, että koko suku oli
 valokuvattava yhteisesti puutarhassa. Istuin aamiaisen jälkeen Alixin
 huoneessa vastaillen sähkösanomiin. Ajoimme yhdessä ponin vetämillä
 rattailla Rosenauhun. Minä hoidin ohjaksia. Ihmeellistä...

 Huhtik. 11 p., maanantai... Alixin käytös minua kohtaan on muuttunut
 täydellisesti, ja olen kuin taivaassa. Tänä aamuna hän kirjoitti kaksi
 lausetta venäjäksi tekemättä ainoaakaan virhettä...

 Huhtik. 12 p., tiistai... klo 10 menin Alixin kanssa kuningattaren
 luokse kahville. Minun on nyt sanottava kuningatarta — Grannyksi...[34]

Mutta kaikki loppuu kerran, ja muutamien päivien kuluttua Nikolain ja
Alixin oli erottava. Kuningatar Viktoria vei prinsessan Windsoriin,
kun taas Nikolai palasi Venäjälle vanhempiensa luokse, jotka odottivat
kärsimättömästi kuulevansa yksityiskohtaisesti hänen ihmeellisestä
rakkaustarinastaan. Eron Alixista oli määrä kestää vain muutamia
viikkoja, mutta Nikolaista tuntui siltä, että ilo oli kokonaan
kadonnut hänen elämästään. Käytämme tätä välivaihetta hyväksemme
tarkastellaksemme sitä nuorta miestä, johon Alix oli nyt korviaan
myöten rakastunut ja josta oli tuleva suuren valtakunnan yksinvaltias.

Vaikka Nikolaita pidettiin Venäjällä virallisesti Romanovina, hän oli
todellisuudessa saksalaista alkujuurta, sillä keisarinna Elisabet,
Pietari suuren tytär, oli ottanut perijäkseen sisarensa Annan pojan.
Anna taas oli ollut naimisissa erään Holstein-Gottorpin herttuan
kanssa, joka oli vähäpätöinen ruhtinas Tanskan rajalla. Tästä
nuorukaisesta tuli keisari Pietari III, jonka syöksi valtaistuimelta ja
murhautti hänen puolisonsa, Anhalt-Zerbstin prinsessa Sofia Fredrika,
joka tunnetaan historiassa paremmin keisarinna Katariina II nimisenä.
Heidän poikansa — Paavali I — on sen Romanovien suvun kantaisä, jonka
jäsenet istuivat keisarin istuimella aina Venäjän vallankumoukseen
asti v:een 1917. Paavalin oikeutta kruunuun puolustellaan sillä,
että Romanovien suonissa voi kuitenkin olla muutamia pisaroita
venäläistä verta. Mutta jos perinnöllisyys merkitsee mitään, niin
Nikolai oli hesseniläinen, vieläpä suuremmassa määrin kuin itse Alix.
Viimeksimainitulla oli kuningatar Viktorian tyttären, prinsessa Alicen,
lapsena saksi-koburgilaista ja guelfilaista verta suonissaan. Nikolain
molemmat vanhemmat olivat kuitenkin enemmän kuin puoleksi hesseniläistä
alkuperää. Isä, Aleksanteri III, oli Hessenin suurherttualliseen
sukuun kuuluvan prinsessan Maximiliennen (Maria Aleksandrovnan) poika.
Myöskin äidin puolelta Nikolain suonissa virtasi hesseniläistä verta,
sillä Tanskan prinsessa Dagmar (Maria Feodorovna), hänen äitinsä,
oli Hessenin maakreivien sukuun kuuluvan Louisen tytär, ja hänen
isänäitinsä oli hesseniläinen prinsessa Louise Caroline. Nikolain ja
Alixin pojan Aleksein — viimeisen tsarevitshin — sukupuu osoittaa
selvästi tämän sukulaisuuden. Se osoittaa myöskin, että Nikolai ja Alix
olivat yhteisen isoisän (Hessenin Ludwig II:n) kautta pikkuserkkuja: he
eivät ainoastaan olleet samaa verta, vaan he olivat myöskin läheistä
sukua suoraan alenevassa polvessa. Edellisissä sukupolvissa solmituista
suvun keskisistä avioliitoista johtuvien sairaustaipumusten vuoksi
oli paljon huomauttamista tätä avioliittoa vastaan. Mutta epäiltävää
on, olivatko suvunvarjeluseikat syynä siihen, että Nikolain vanhemmat
eivät aluksi suosineet poikansa rakkaussuhdetta. Hänen äitiään Maria
Feodorovnaa ei miellyttänyt se umpimielisyys ja sulkeutuneisuus,
jonka hän aavisti olevan Alixille ominaista. On myöskin mahdollista,
että hänen arvosteluunsa vaikutti hänen sisarensa Aleksandra, Walesin
prinssin puoliso, joka tunsi prinsessan hyvin nähtyään hänet niin usein
pitkäaikaisilla vierailuilla Englannin hovissa. Nikolai, joka oli
sokeasti rakastunut, ei varmasti hetkeäkään ajatellut mitään sellaista.
Hän ei olisikaan voinut ajatella niin, sillä hän oli tavallinen
mies, jonka kasvatus oli keskinkertainen ja näköpiiri ahdas, joten
rotuhygieeniset kysymykset kävivät yli hänen ymmärryksensä.

Oikeus esitetään sokeana, mutta Cupidon pitäisi kävellä teiskaroida
toisessa silmässä suurennuslasi ja toinen peitettynä. Sillä
rakastuneiden hämmästyttävä kyky liioitella ihailunsa kohteen
miellyttäviä ominaisuuksia ja olla näkemättä hänen puutteitaan on
kerrassaan rajaton. Sekä miehet että naiset ovat epäluotettavia
todistajia, kun on kysymyksessä jokin selvä asia, mutta rakastuneet
ihmiset ovat väärine arvosteluineen oikea julkinen vaara. Tässä
suhteessa rakastava on vieläkin vaarallisempi kuin historioitsija,
jolla on piilu hiottavanaan. Alixin kirjeissä Nikolai ei esiinny
sellaisena, jollainen hän todellisuudessa oli, vaan sellaisena kuin
Alix näki hänet mielikuvituksessaan: kauniina miehenä, jolla oli
kunnioitusta herättävä käytös, jalo luonne ja sydän kultaa, suurena
ruhtinaana — ihailevan kansan johtajana, ylenmääräisten hyveiden
täyttämänä viisauden lähteenä. Nikolai oli hänestä sellainen ja vielä
enemmänkin! Jos joku olisi uskaltanut vihjaistakaan, että hänen
sulhasensa oli tavallinen nuori mies, sanoja olisi ikipäiviksi joutunut
rakastuneen Alixin epäsuosioon.

Ja kuitenkin Nikolai oli aivan tavallinen nuori mies. Hän ei
ollut kaunis, vaikka hänen silmissään välähtikin toisinaan sama
viehättävä ilme, josta hänen äitinsä oli kuuluisa. Keskimittaista
lyhyempänä, hentovartaloisena ja asennoltaan paremminkin nöyränä kuin
majesteetillisena ei Nikolai näyttänyt ihanteelliselta ruhtinaalta.
Hänen luonteensa ei ollut paha, ja hän oli ystävällisissä väleissä
maailman kanssa, mutta erikoisen laajoja tunteita ei hänellä ollut
lainkaan. Jos toiset joskus ajattelivat häntä suureksi hallitsijaksi,
ei hän itse sitä koskaan kuvitellut: valtaa kohtaan hän tunsi sellaisen
miehen vaistomaista pelkoa, joka vihaa vastuunalaisuutta ja joka ei
halua käskeä. Hän ei ollut tyhmä, mutta hän ei myöskään ilmaissut halua
eikä hänellä ollut kykyä tietojen hankkimiseen. Hän oli viettänyt
lapsuutensa siinä synkässä palatsissa, jonka hänen isänsä oli valinnut
etsiäkseen turvaa salamurhaajilta. Englantilaisen kotiopettajan
herra Heathin ansiosta hänen alkujaan heikko ruumiinrakenteensa oli
vahvistunut ruumiinharjoituksissa, ja opettajat olivat takoneet hänen
päähänsä keskinkertaisen koulukurssin alkeet. Hän oppi puhumaan
englantia ja ranskaa sujuvasti ja tunsi hyvän käytöksen vaatimukset.
Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään todellista harjoitusta
hallitsemisen ankaraan tehtävään. Kun hän tuli nuorena upseerina
itsenäisemmäksi, rajoittui hänen seurapiirinsä muutamiin harvoihin
vastuunalaisuutta tuntemattomiin ja iloisiin suuriruhtinaisiin ja
"hyvien" sukujen nuorukaisiin. Ne vakavat velvollisuudet, jotka isä
oli määrännyt hänen suoritettavikseen, kiusasivat häntä kovasti, ja
hän koetti välttää niitä milloin suinkin mahdollista. Lukemattomat
pikku kohdat hänen senaikaisessa päiväkirjassaan todistavat, ettei
hän tehnyt mitään erikoisen pahaa, mutta ei myöskään mitään älykästä
tai hyödyllistä. Hän vietti kaartinupseerin joutilasta elämää, ja
näemme hänen päiväkirjassaan usein mainittavan maljojen suomia iloja,
mutta emme suorastaan kertaakaan mitään mieltäkiinnittävää kirjaa
tai opettavaa keskustelua. Rakkaus Alixia kohtaan heräsi varhain,
millä seikalla oli epäilemättä suuri vaikutus. Se ei estänyt häntä
tavallisista seikkailuista keisarillisen baletin naisten kanssa. Hän
oli kaiken kaikkiaan hyvin mitätön nuori mies. Muuan Venäjän tuntija
[35] sanoi hänestä:

 Kuka hän oli? Mikä hän oli? Hän oli hyvin tavallinen nuori mies,
 ei kovin tyhmä, ei kovin taitavakaan, ei pahantuulinen, ei vailla
 huumorintajua, eikä suinkaan ilman viehätyskykyä. Hänestä olisi
 voinut tulla hyvin kunnollinen kaartin upseeri, tai hänet olisi
 voinut kuvitella yksityiselämää viettäväksi maalaisherraksi,
 jonka päivät kuluvat verraten onnellisesti tilusten hoidossa,
 maalaispolitiikan alalla puuhailemisessa ja ulkomaanmatkoilla pitkän
 kesäloman aikana. Hänellä oli miellyttävä käytös, ystävät olisivat
 pitäneet hänestä, eivätkä hänen luonteensa puutteet olisi herättäneet
 suurtakaan huomiota... Mutta hän oli Romanovien jälkeläinen, ja
 sietämätön taakka painoi hänen hartioitaan. Tämä pieni mies, jolla
 ei ollut mielikuvituksen hiventäkään, oli saanut tai luuli saaneensa
 osakseen rajattoman hallitusvallan. Hän piti kiinni tästä vanhasta
 jutusta horjumattoman ja itsepäisen lujasti eikä sallinut lainkaan
 väiteltävän sitä vastaan... Hänellä oli hyvin kehittymätön käsitys
 velvollisuudesta, ja hän halusi säilyttää itsevaltiuden perinnön
 koskemattomana.

Ei ollut Nikolain oma syy, että hän oli sellainen. Hän sopi täsmälleen
Venäjän historian selkärangattomaan aikakauteen, jolloin hänen isänsä
Aleksanteri III:n hallituksen lamauttava vaikutus painoi kansalliseen
elämään keskinkertaisuuden leiman. Se oli sellaisten mitättömien
miesten aikaa, joiden sekä hyveet että paheet olivat vähäisiä ja jotka
itse olivat typerän halpamaisia, koska heidän aivonsa olivat kasvussaan
keskeytyneet ja sydämensä tiukasti suljetut. Se oli sellaista aikaa,
jolloin roistotkin osoittautuivat vain pikku varkaiksi. Venäjä oli
vajonnut sieluttomaan mitättömyyteen, ja kun vallankumous puhkesi
Nikolai II:n aikana, kävi ilmi, ettei ollut ensinkään valtiomiehiä
jäljellä, ei ollut edes järkeviä vallankumouksellisia. Oli vain suo,
jonka läpi bolshevismin kauhistuttava uhka kaivoi liejuista tietään.

Mikäli voimme arvostella nykyjään tunnettujen asioiden valossa ihmisiä,
joita ei enää ole, ja aikakautta, joka jo on lopussa, niin tulevaisuus
pysyi Nikolaille suljettuna kirjana. Hän ei tosin ajatellut sitä
hetkeäkään palatessaan rakkautensa lumoissa Koburgista Venäjälle
vanhempiensa luokse. Hänen sydämensä oli täynnä rakkauden ylistystä
ja kiihkeää halua nähdä kihlausaikansa supistuvan niin lyhyeksi
kuin hovitavat suinkin sallivat, jotta hän ja Alix voisivat yhtyä
mahdollisimman pian ja ikipäiviksi. Mutta korkean henkilön — kaikkien
venäläisten keisarillisen valtaistuimen perijän — häät olivat valtion
asia, johon tarvittiin huolellista ja pitkäaikaista valmistusta. Kun
kärsimätön sulhanen lähti kuukauden kuluttua Englantiin tavatakseen
morsiamensa Windsorissa, ei mitään lopullista vielä oltu päätetty.




IV. ISOÄIDIN SIIPIEN SUOJASSA


Nikolaille ei tuottanut mitään iloa se ajatus, että hän saisi viettää
kuukauden päivät Windsorissa peloittavan Grannyn kotkansilmien
vartioimana, mutta hän iloitsi rajattomasti tietäessään saavansa
nähdä Alixin. Hän lähti Englantiin _Poljarnaja Svesdalla_, hienolla
keisarillisella huvipurrella, suuren valtakunnan perijälle sopivalla
komeudella. Hän on kertonut päiväkirjassaan tämän käyntinsä vaiheet;
niissä on runsaasti mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia Englannin hovin
sisäisestä elämästä.

Rakkaussuhteen tasaista kehittymistä voi seurata jokapäiväisten
muistiinmerkintöjen avulla. Huomaamme tuttavallisuuden lisääntyvän
rakastuneiden kesken. Prinsessa Alix tuntee mielenkiintoa rakkaan
Nickynsä päiväkirjaa kohtaan, ottaa sen välistä omaan haltuunsa ja
kirjoittaa siihen peräti tunteellisia säkeitä hyväksyttyyn Viktorian
aikaiseen tyyliin. Joinakin hetkinä Alix on vain teennäinen ja tyhmä
pikku neiti. Voimakas tunne kuvastuu kaikista hänen huomautuksistaan.
Voimme lukea viisaita lauseita, jotka ennustavat, millainen
vaikutusvoima hänellä on myöhemmin avioelämässä. Äidillisyys ja
jonkinlainen henkisen ylemmyyden tunne ovat huomattavissa ja luovat
valoa tuleviin suhteisiin. Tässä kohdin ovat Alixin heinäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä kirjoittamat sanat erittäin huomattavat.
Ilmeisestikin Nikolai oli tunnustanut muutamia nuoruusvuosiensa pikku
syntejä, muiden muassa seikkailunsa erään nuoren balettitanssijattaren
kansa. Alixin huomautukset ovat korkealla siveellisellä tasolla ja
uskonnollisen tunteen värittämät. Mutta nuoruus ei anna kieltää
itseään, ja usein näemme rakastavat hilpeällä mielellä. Lempinimet
Spitzbube ja Lausbube [36] eivät ole voineet esiintyä vakavassa
keskustelussa. Rivien välistä luemme Grannyn selän takana siepatuista
suudelmista ja tuntikausia kestäneestä autuaasta toistensa
ajattelemisesta.

Päiväkirjassaan Nikolai ei esiinny suurena miehenä, ei edes älykkäänä
miehenä, mutta hänen rakkautensa Alixia kohtaan oli ehdottomasti
vilpitön. Tuonnempana lainatuissa otteissa on Alixin kirjoittamat
lauseet painettu kursiivilla. Jos laskettaisiin, mitä nimiä Nikolai
on useimmin maininnut, niin saataisiin huomata, että luettelossa on
ensimmäisellä sijalla Frogmore. Sen yhtämittainen toistuminen osoittaa,
millainen sija prinssipuolison muistolla oli kuningatar Viktorian
sydämessä. Frogmoren kuninkaallinen hautakammio oli se keskus, jonka
ympärille kuninkaallisen lesken elämä keskittyi.

 Kesäk. 20 p., keskiviikko.[37] Klo 6.30 saimme näkyviimme Galloperin
 majakan ja käännyimme Thamesin suuhun. Kylmä viima puhalsi Englannin
 rannoilta, ja oli harmaa aamu. Klo 10.30 jouduimme Thamesin suulle ja
 aloimme nousta jokea ylös ilman luotsia. Thunderer — panssarilaiva —
 ja Sheernessin linnoitus tervehtivät kunnialaukauksilla nostaen meidän
 merilippumme... Ylimääräinen juna kiidätti minut Lontooseen. Waterloon
 yhdysasemalla tapasin Staalin.[38] Ludvig [39] tuli salonkivaunuun, ja
 minä erosin Dymkasta.[40] Viisikolmatta minuuttia myöhemmin saavuin
 Waltoniin ja klo 3 tapasin rakkaan Alixini. Tunnen taas sitä iloa,
 jota ilman olen ollut aina Koburgin ajoista lähtien. Meidän neljän on
 hauska elää Viktorian ja Ludvigin pienessä talossa. Satoi kaatamalla,
 ja me vietimme lopun päivän sisällä. Söimme ilman vieraita päivällisen
 klo 8.

 Kesäk. 21 p. torstai. Nukuin erinomaisesti mukavassa pikku
 huoneessani. Kuinka onnellinen olinkaan herätessäni aamulla ja
 muistaessani asuvani saman katon alla rakkaan Alixini kanssa...

 Kesäk. 22 p., perjantai. Taas ihmeellinen ja rauhallinen päivä.
 Samanlainen kuin eilinenkin. Tämä on tosiaankin kuin paratiisin
 elämää!... Koko aamun vietin puutarhassa Alixini kanssa istuen
 kastanjoiden varjostaman pikku polun varrella. Hän teki käsityötä, ja
 minä luin hänelle Lotin "Matelor'ta".

 Kesäk. 23 p., lauantai. Mielipahakseni meidän oli pakko pakata
 matkatavaramme ja luopua tästä Elm Groven (Waltonin) huolettomasta
 elämästä. Koko aamun lounaaseen asti istuin rakkaan Alixini seurassa
 lukien hänelle. Klo 4 Victoria, Alix, Ludvig ja minä ajoimme
 kuninkaallisissa vaunuissa Windsoriin, jonne saavuimme tunnin
 kuluttua... Päivällinen syötiin klo 9. Meitä oli pöydässä neljätoista
 henkeä. Olimme pukeutuneina polvihousuihin. Kenkäni olivat kauhean
 ahtaat. Rakas Alix ja minä vietimme ihmeellisen illan yhdessä.

 Kesäk. 24 p., sunnuntai. Nousin vuoteesta 8.30. Ilma oli suurenmoinen.
 Join kahvia huoneessani, ja klo 10 ajoin Grannyn ja Alixin kanssa
 Frogmoreen aamiaiselle. Klo 11 — hautakammiossa — jumalanpalvelus,
 josta pidin hyvin paljon... Eilen klo 10 illalla syntyi poika [41]
 Yrjölle [42] ja Maylle. Yleistä iloa ja riemua.

 Kesäk. 25 p., maanantai. Aamulla ajoimme Grannyn ja Alixin kanssa
 Frogmoreen aamiaiselle. Sitten istuin morsiameni kanssa puutarhassa
 nauttien kesäilmasta täysin siemauksin. Olimme yhdessä ajelulla
 ja palasimme kotiin noin klo 1. Söimme lounasta klo 2 ja ajoimme
 avonaisissa vaunuissa kaikkein juhlallisimpien hovitapojen mukaisesti
 noutamaan Grannya Bagshotista, jossa asuvat Arthur setä [43] ja
 hänen puolisonsa. Nautimme teen teltassa. Katselin kaikki paikat
 hänen kauniissa talossaan ja näin intialaisen huoneen. Palasimme
 Grannyn kanssa. Suuret alppiruusupensaat hämmästyttivät minua. Söimme
 päivällistä 9.30. Ensimmäisen kerran pukeuduin Windsorin takkiin,
 jossa on punainen kaulus ja kalvosimet. Sitten istuin rakkaan Alixini
 huoneessa.

 Kesäk. 26 p., tiistai. Ilma oli raskas. Klo 10 menimme tapamme mukaan
 Frogmoreen aamiaiselle. Kävelin vähän Alixin kanssa lammikon rannalla.
 Klo 4.45 matkustimme junalla Richmondiin ja sieltä vaunuilla White
 Lodgeen, jossa Yrjö ja Mary nykyjään asuvat. Olin hyvin iloinen
 tavatessani heidät. Yrjö näytti meille vastasyntyneen poikansa. Täti
 Alix, Victoria ja Maud tulivat myöskin. Lähdimme klo 7. Ilma oli
 tavattoman raskas ja pimeä, vaikka ei satanutkaan. Päivällisellä oli
 vain pieni seurue koolla. Illalla istuin rakkaan Alixini seurassa.

 Kesäk. 28 p., torstai. Nousin vuoteesta varhain, join kahvia rakkaan
 Alixini kanssa ja lausuin hänelle jäähyväiset puoleksitoista
 päiväksi. Klo 8 matkustin Sandringhamiin ylimääräisellä junalla
 Dymka G:n ja eversti Byngin [44] seurassa. Saavuimme perille 11.15
 auringon paistaessa ihmeellisen kirkkaasti. Siellä olivat meitä
 vastassa täti Alix, Victoria ja Maud. Ajoimme kaunista tietä nuorten
 kuusi-istutusten välitse heidän taloonsa ja tapasimme siellä
 Bertie sedän. Klo 12.30 lähdimme suurena seurueena Kings Lynniin
 ollaksemme läsnä, kun Bertie sedän hevossiittolasta myötiin hevosia
 huutokaupalla. Ensin menimme tavattoman suureen kesärakennukseen,
 jossa istui noin 200 maanviljelijää perheineen syöden lounasta, johon
 mekin otimme osaa istuen erityisen pöydän ääressä korokkeella, joka
 oli kuin näyttämö. Viidenkymmenen hevosen myöminen kesti hirveän
 pitkän ajan. Alussa asiat sujuivat vauhdikkaammin. Minä ostin kaksi
 tammaa varsoineen. Tämä aiheutti "kuvaamattoman ihastuksen". Sitten
 ilma muuttui kylmäksi, ja minä aloin tuntea vetoa. Kotiin palattua
 nautimme teetä ja menimme puutarhaan. Tuuli kuljetti sumua mereltä.
 Me tarkastimme tallit, koirankopit ja muut rakennukset. Rakennuksen
 huoneet ovat erittäin hyvin kalustetut. Söimme päivällistä klo 9,
 sitten olimme keilasilla ja tupakoimme alakerrassa. Kaipasin Alixia
 kovasti. Olin peräti alakuloinen.

 Kesäk. 29 p. perjantai. Aamu oli ihana, kun heräsin. Kylvyn jälkeen
 join kahvia Bertie sedän kanssa hänen huoneessaan alakerrassa. Hän
 lähti klo 10 Lontooseen. Minä jäin Alix tädin ja serkkujen luokse.
 Menimme yhdessä kävelylle, ja katselimme mitä emme olleet eilen
 nähneet. Kävin pastorin luona heidän vanhassa kirkossaan, poikkesin
 tervehtimässä Probyniä,[45] käväisin puhdasrotuisten hevosten
 siittolassa ja kasvihuoneessa. Katselin Eddy paran huonetta. Söimme
 lounasta 11.30. Istutin puun puutarhaan, ja klo 3 lähdimme asemalle.
 Junan kuumuus ja pölyisyys oli sanoin kuvaamaton. Sydämeni oli täynnä
 iloa ajatellessani, että saisin tavata Alixin. Niinkin lyhyt ero
 hänestä tuntuu liian pitkältä. Arkkiherttua Frans Ferdinand [46]
 saapui illalla. Hänen kunniakseen oli suuret päivälliset musiikin ja
 univormujen kera. Ankaraa hikoilua!

 Kesäk. 30 p., lauantai. Aamulla kävin tervehtimässä arkkiherttuaa,
 joka oli jätetty aivan yksin palatsiin klo 12 asti. Granny, Alix ja
 minä ajoimme Frogmoreen kahville. Sitten me kaksi lähdimme Cumberland
 Lodgeen tervehtimään Snipea [47] ja hänen sisartaan. Oli sanomattoman
 kuuma. Ennen lounasta luin ja kirjoitin. Lykon [48] ja Beatrice tädin
 lapset olivat mahdottomia ruokapöydässä, niin että Grannykin suuttui.
 Klo 4 saapuivat Victoria ja Ludvig. Alix istui minun huoneessani.
 Me nautimme kaikki teemme Frogmoressa ja ajoimme sitten pois eri
 ryhmissä. Päivällisillä oli läsnä vain pieni seurue, ja soittokunta
 soitti eteishuoneessa.

 Heinäk. 2 p., maanantai. Klo 1 koko Windsorissa asuva suku, Grannya
 lukuunottamatta, lähti Lontooseen päämääränään Marlborough House,
 jossa oli suuri sukulounas. Jäin yläkertaan klo 5:een asti Victorian
 ja Maudin huoneisiin. Heidän huoneensa palauttivat mieleeni viime
 vuoden. Klo 5 ajoin Victorian ja Ludwigin kanssa Clarence Houseen
 Maria tädin puutarhajuhlaan. Onneksi ilma viileni illemmällä. Tapasin
 J.I. Shahovskoin [49] ja Poljarnaja Svesdan upseerit. Klo 6.30 lähdin
 Windsoriin Alixin, Albanyn herttuattaren [50] ja hänen tyttärensä
 kanssa. Olin iloinen ajatellessani, että saisin jäädä taas kahden
 kesken rakkaan morsiameni kanssa. Sandra [51] on saapunut kahdeksi
 päiväksi. Söimme päivällistä 9.15 ja sitten kuuntelimme musiikkia
 alakerrassa.

    Hiljaa, armas, uinuos sa,
    taivaan siunaus suloinen
    kattakoon sen vuoteen, jossa
    lepäät suojass enkelten.
    Päiväs olkoot parhaat ain'.

 Heinäk. 3 p., tiistai. Klo 8 lähdin ratsastamaan Sandran, neiti Hoodin
 [52] ja Dymkan kanssa. Kuinka valitettavaa onkaan, ettei Alix kulta
 voi vielä ratsastaa meidän mukanamme, koska hän on vasta toipunut
 eikä hänen jalkojensa kipu ole vielä lakannut. Karkuutimme peltojen
 poikki kuin mielettömät. Palasimme kotiin 9.30. Klo 10.15 ajoimme
 Frogmoreen. Sitten istuin Alixin kanssa raunioiden lähellä ja luin
 sanomalehtiä hänen ommellessaan. Palasimme kotiin klo 12 tapaamaan
 Janysheffia.[53] Lounaalla oli läsnä Albanyn herttuatar, joka
 matkusti pois sen jälkeen. Maria täti saapui klo 5. Lähdin Alixin ja
 Sandran kanssa vaunuilla Grannya vastaan Eastern Terracelle, jossa
 1,000 poikaa, tulevia merimiehiä, suoritti voimisteluharjoituksia
 soiton säestyksellä. Sitten he suorittivat ohimarssin. He ovat
 Greenwichin koulusta. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme kolmisin.
 Nauroimme aika lailla kertoessamme toisillemme hupaisia juttuja.
 Ilta oli ihmeellinen ja paljoa viileämpi kuin edelliset illat.
 Söimme päivällistä 9.15 muutamien harvojen vieraiden kanssa. Sitten
 esitettiin alakerrassa soittoa. Alfred setä tuli minun huoneeseeni
 tupakoimaan ja joi pari kolme lasia pilsneriä. Niin minulta meni
 ylimääräinen puolituntinen, jonka olisin voinut viettää rakkaan
 Alixini seurassa. Seuraavat sanat ovat morsiameni kädestä. Olen
 syvästi liikutettu — hän kirjoitti ne minun huoneessani.

 _Rajattoman uskollisella rakkaudella, joka on paljoa suurempi kuin
 osaan sanoakaan_.[54]

 Heinäk. 5 p., torstai. Klo 8 ratsastin Beatrice tädin kanssa
 kuningatar Annan ajotien päähän. Palasimme hiestä likomärkinä 9.30.
 Join Grannyn kanssa teetä Frogmoressa ja sitten palasin Alixin kanssa
 nopeasti linnaan matkustaakseni vuorokaudeksi Lontooseen. Klo 1
 lähdimme Windsorista ja menimme suoraa päätä Marlborough Houseen.
 Oli hauskaa ja samalla suloista istua rakkaan Alixini kanssa junassa
 ja ajaa, (_Monta hellää suudelmaa_) niinkuin itse halusimme, läpi
 kaupungin, vaikka Gretchen [55] ja Byng olivat mukanamme vaunuissa.
 Oli tavattoman kuuma. Klo 2 söimme päivällistä Alix tädin, Victorian
 ja Maudin kanssa. Minusta oli hauskaa olla heidän seurassaan edes
 lyhyen aikaa. Klo 5 ajoimme Louisan [56] ja McDuffin luokse, jossa
 joimme teetä. Näimme heidän lapsensa — kaksi pikku tytärtä. Söimme
 päivällistä 7.45 ja lähdimme sitten Gaiety teatteriin katsomaan
 kuuluisaa kappaletta "Rouva Suorasuu". Ranskalaiset näyttelijät olivat
 jumalallisia. Palasimme 11.30 ja söimme illallista Alix tädin kanssa.
 Istuin rakkaan morsiameni seurassa klo 1:een asti.

 Heinäk. 6 p., perjantai. Heräsin 9.30 ja otin kylvyn samassa
 nurkkakylpyhuoneessa yläkerrassa kuin ennenkin. Meitä oli neljä
 kahvilla: Alix, Victoria, Maud ja minä. Aamiaisen jälkeen menimme
 Alix tädin luokse, jossa Victoria sai syntymäpäivälahjansa. On
 omituinen yhteensattuma, että olen kahtena vuonna peräkkäin joutunut
 olemaan heidän seurassaan näihin aikoihin. Istuin Alixini seurassa
 ja kirjottelin kirjeitä kotiin. Lounaalle tuli Bertie setä, Georgie,
 Louisa ja McDuff. Kuumuus — yliluonnollinen! Lounaan jälkeen molemmat
 tytöt esiintyivät jonkin verran (_Jumala sinua siunatkoon, enkelini!_)
 toinen soitti viulua ja toinen tanssi — espanjalaisen tanssin
 tamburiini kädessään. Maria täti tuli lausumaan jäähyväiset: hän
 lähtee Rosenauhun. Olimme nääntymäisillämme kuumuuteen ja odotimme
 tapamme mukaan väsyneinä lähtöhetkeä. Klo 5:n junalla palasimme
 Windsoriin. Matka yhdessä rakkaan Alixini kansa on minulle rajaton
 ilo. Asemalta ajoimme suoraa päätä Frogmoreen teelle. Granny tuli
 vähän sen jälkeen. Kuumuus oli tukahduttava, ja vihuri ajoi kaikki
 sisään huoneisiin. Palasimme linnaan juuri kun alkoi sataa virtanaan.
 Klo 8.45 oli päivällinen. Se oli perhetilaisuus, jossa oli saapuvilla
 lihavia tätejä ja heidän miehiään. Klo 10 menimme Waterloo Halliin,
 jossa kuuntelimme kolme tuntia musiikkia. Siellä esitettiin "Philemon
 ja Baucis" ja "Navarratar", joka on aivan uusi Massenet'n ooppera. Sen
 jälkeen oli seisomapöytä-illalliset, mutta ensin oli jokaisen mies- ja
 naisvieraan käytävä suutelemassa (kuningattaren) kättä. Istuin Alixin
 seurassa ja menin nukkumaan päivän koittaessa.

 Heinäkö 8 p., sunnuntai. Olen muuttunut tavattoman laiskaksi enkä
 tule kirjoittaneeksi kotiin, vaikka minun pitäisikin lähettää tietoja
 itsestäni. Jokainen tunti Alixin seurassa on minulle kallis, ja
 minusta tuntuisi ikävältä luopua niistä hetkistä. Ilma on muuttunut
 pilviseksi, ja sataa. Klo 5 tuli keisarinna Eugénie [57] nuoren
 sukulaisensa Napoleonin kanssa, joka oli viime vuonna Pietarissa.
 Granny otti heidät vastaan "kuningattaren työhuoneessa", samassa
 huoneessa, jossa minulle viime vuonna annettiin Sukkanauharitarikunnan
 merkki. Juotuani teetä Alixin kanssa lähdin hänen seurassaan
 Cumberland Lodgeen tervehtimään vanhan Christianin [58] perhettä.
 Puhelimme aika paljon, ja paluumatkalla meidät yllätti sade. Söimme
 päivällistä klo 9. Istuin keisarinnan vieressä. Keskustelimme klo
 11:een asti. Se pakotti pysymään seisoallaan ja esti tupakoimasta.
 Tunsin olevani perin pohjin väsynyt.

 Heinäk. 10 p., tiistai. Ilma on viileämpi. Satoi väliin. Klo 10
 Frogmoreen. Kävelin Grannyn ponin vetämien vaunujen rinnalla.
 Sitten istuin (ikuisesti oman) Alixini seurassa ja palasin hänen
 kanssaan linnaan klo 1. Lounaalle tulivat Beatrice täti ja Lyko. Sain
 sähkösanoman rakkaalta äidiltäni Turusta. Klo 5.30 lähdimme sateesta
 huolimatta Frogmoreen ja nautimme teetä sisällä, minkä jälkeen ajoimme
 Etonin ja Sloughin kautta: Alix ja minä kahden umpivaunuissa. Klo 9
 istuuduimme päivällispöytään muutamien erittäin ylhäisten lordien ja
 ladyjen kanssa. Soittokunta soitti. Aterian jälkeen keskusteltiin
 loppumattomasti seisoallaan. Vietin ihanan, pitkän illan Alixini
 seurassa.

 Heinäkö 11 p., keskiviikko. Lounaan jälkeen pukeuduin
 husaarinunivormuuni ja 4.15 lähdimme junalla Aldershotiin. Arthur
 setä ja hänen seurueensa olivat meitä vastassa Farnboroughin
 asemalla, ja suojelussaattue Inniskillingin rakuunoista seurasi
 kuninkaallisia ajopelejä leirin läpi ajettaessa. Joukot on majoitettu
 täällä kasarmeihin, majoihin ja telttoihin. Noin klo 6 saavuimme
 yksikerroksisen puurakennuksen luokse, joka oli kuin intialainen
 kesämaja. Minun huoneeseeni päästään samasta käytävästä kuin kaikkien
 tätien ja Alixin huoneeseen. Pelkäsimme kovasti

    _Niin ihmeellist' ei mikään muu
    kuin missä lempi palaa,
    kaks sielua kun sulautuu
    ja sanaakaan ei salaa!_

    _Ei riemua, ei tuskaakaan,
    jok' ei ois kevyt kantaa,
    ens' suudelmasta kuolemaan
    ne toisilleen kaikk' antaa!_

 että meidät eroitettaisiin. Joimme teetä Grannyn kanssa, juttelimme
 puutarhassa ja ihailimme näköalaa. Alix ja minä istuimme yhdessä ennen
 päivällistä. Pukeuduin keisarillisen kyrassierijoukon univormuun.
 Varusväen kenraalit oli kutsuttu päivälliselle. Klo 10 lähdimme
 jalkaisin kuuntelemaan iltasoittoa. Granny tuli tätien ja Alixin
 kanssa. Pimeänä iltana soihtujen valossa marssi ohitsemme neljä eri
 soittokuntaa kunniavartioineen edustaen Yhdistyneiden kuningaskuntien
 neljää eri kansallisuutta; sitten ne yhtyivät. Soitannollinen ohjelma
 suoritettiin erinomaisesti. Me palasimme puoliyön tienoissa, ilma oli
 kylmä ja kostea. Istuin jonkin aikaa rakkaan Alixini seurassa, vaikka
 täällä voikin kuulla melkein kaikki väliseinien lävitse.

 Heinäk. 12 p., torstai. Nukuin erittäin hyvin. Heräsin vasta klo 9,
 kun Alix huusi minulle ikkunasta puutarhasta ja kutsui aamiaiselle
 Grannyn kanssa. Ilma oli keskulainen, pilvinen, mutta aurinko tuli
 välistä näkyviin. Pukeuduin täyteen husaarinunivormuun, ja klo
 10.45 seurasimme ratsain kuninkaallisia ajopelejä paraatikentälle.
 Saapuvilla oli kaikkiaan noin 10,000 sotamiestä. Kuninkaallisten
 tervehtimisen jälkeen alkoi ohimarssi; ensin ratsastava tykistö,
 sitten ratsuväki, jalkaisin kulkeva tykistö ja jalkaväki.
 Viimeksimainitut marssivat ohitse toisenkin kerran prikaatikolonnina.
 Ratsuväki — ensin ravia, sitten neliä. Ihailin hevosia ja hevosten
 vetämän tykistön nopealiikkeisyyttä. Skotlantilainen jalkaväki oli
 kaunista lyhyissä mekoissaan. Sotaväen tarkastus päättyi yleiseen
 ohimarssiin ja ylistysvirteen. Ratsastimme asemalle. Alkoi sataa
 kovasti. Klo 5.30 menimme Frogmoreen teelle, josta ajoin Alixin kansa
 ponin vetämissä rattaissa. Ilta oli kirkas ja lämmin. Klo 8 ajoin
 univormussa ratsukaartin upseerien kerhoon päivälliselle (loppu hyvä,
 kaikki hyvä). Kaikki oli yksinkertaista ja luontevaa. Juttelin niin
 kauan, että kello tuli 11.30. Palattuani menin rakkaan Alixin luokse,
 jonka kanssa vietin ihmeellisen hetken.

    _Rakkautta anon
    sekä rauhaa suomaan
    sulle, kun näin sanon:
    armas, Luojan huomaan!_

 Heinäk. 14 p., lauantai. En lähtenyt aamulla ratsastusretkelle, koska
 olin hyvin uninen. Klo 10 menin Frogmoreen. Oli kuuma, välistä kuului
 ukkosen jyrähdyksiä. Némoursin herttua [59] söi lounasta meidän
 kanssamme. Hän on oikea vanhan ajan ranskalainen. Klo 5 lähdin Alixin
 kanssa ponin vetämillä vaunuilla Cumberland Lodgeen, jossa joimme
 teetä. Herra Wolf soitti viulua.

    _Ma istun mielelläin
    ja mietin läpi yön
    lähellä syvyyden,
    jonk' yli kulkien
    kuu heittää hopeisen
    ja hohtavaisen vyön._

        (Victor Hugo.)

 Säestyksestä huolehti ensin Snipe, sitten Alix. Helena täti näytti
 minulle yläkerran huoneensa. Lähdimme pois 6.30. Minun päätäni
 pakotti. Makasin Alixin huoneessa koettaen nukkua. Päivällinen oli klo
 9. Vierashuoneessa oli pieni konsertti. Lauluja esittivät neiti Calvé,
 Plançon ja Alvarés. Kaikki kolme ovat yhtä kuuluisia. He suorittivat
 ohjelman ihmeteltävästi. Granny antoi lahjoja kaikille kolmelle.
 Menimme huoneisiimme 11.45. Istuin Alixini kanssa.

 Heinäk. 15 p., sunnuntai. Päivällinen 9.15. Vain hovin virkailijoita.
 Pikku lordi Playfair, ylikamariherra, erehtyi luulemaan minua
 Windsorin kappalaiseksi ja opasti minut pöydän yläpäähän kuningattaren
 viereen, minkä johdosta kaikki läsnäolevat nauroivat iloisesti ja
 kauan. Istuin rakkaan Alixin kanssa.

 Heinäk. 16 p., maanantai. Aamulla satoi klo 9 asti. En voinut lähteä
 ratsastamaan Beatrice tädin kanssa, vaan kirjoitin ja työskentelin
 omassa huoneessani. Klo 10 lähdin hänen kanssaan kävelylle. Saavuimme
 Frogmoreen yht'aikaa kuin Granny ja Alix vaunuilla. Lounas syötiin
 vähän aikaisemmin, ja 3.30 ajoimme rankkasateessa Richmondiin (_Oma
 rakas sulhaseni, Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua ja suokoon,
 ettet koskaan unohda häntä, jonka hartain toivo ja rukouksen aihe on
 tehdä sinut onnelliseksi_), jossa jouduimme julkiseen vastaanottoon.
 Joukoittain ihmisiä liikehti kaduilla, ja kunniavartiona oli joukkue
 kahdeksannesta husaarirykmentistä. Klo 5 suoritettiin White Lodgessa
 koko perheen läsnäollessa Yrjön ja Mayn pikku pojan ristiäistoimitus.
 Granny antoi hänelle seitsemän nimeä. Minäkin olin muiden mukana
 kummina. Sen sijaan, että olisi kastanut lapsen veteen, (Canterburyn)
 arkkipiispa kostutti sormensa ja kuljetti sitä kehässä hänen päänsä
 ympäri. Sitten nautimme teetä teltassa puutarhassa. Neljä sukupolvea
 valokuvattiin yhtenä ryhmänä. Paluumatkalla ei ollenkaan satanut.
 Muuan upseeri oli vähällä vahingoittua, sillä hänen hevosensa
 kompastui. Saavuimme Windsoriin 7.45 (_Lausbube_) Päivällinen syötiin
 myöhään, ja ilta päättyi klo 11. Istuin Spitzbuben kanssa pitkän aikaa.

 Heinäk. 17 p., tiistai. Juotuani kahvia rakkaan Alixin kanssa menin
 asemalle ja lähdin Lontooseen sanomaan jäähyväiset Alix tädille.
 Palasin Windsoriin niin ajoissa, että ennätin lounaalle. Tuuli
 kovasti. Ruhtinas Shahovskoi ilmoitti sähkösanomalla Cowesista
 saapuneensa sinne.

 _On päiviä ja hetkiä, jotka voivat luoda säteitä vuosien päähän!
 Pääsiäisyö huhtikuun. 20 p! Unohdammeko sitä koskaan, oi armas,
 suloinen miekkoseni!_ (Tähän on piirretty sydän, jonka sisään on
 kirjoitettu: sinä, sinä, sinä, sinä.)

 Klo 3 menimme vierashuoneeseen. Reszken veljekset lauloivat. Kaksi
 jalokivikauppiasta oli asettunut minun huoneeseeni. Ostin pikku korun
 kummaltakin. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme sitten pitkän aikaa.
 Lopulta minua alkoi suorastaan viluttaa. Paluumatkalla pysähdyimme
 kappelin lähelle, jonne Eddy on haudattu, ja Granny käski Alixin
 laskea seppeleen hänen hautakummulleen. Päivällisen jälkeen oli taas
 konsertti. Laulettiin valittuja kohtia uudesta oopperasta "Signa" — se
 on englantilaisen Cowenin heikko sävellys. Vietin ihmeellisen illan
 suloisen morsiameni seurassa. Olen aivan nääntymäisilläni rakkaudesta
 häneen!

 Heinäk. 18 p., keskiviikko. Yrjö tuli lounaalle. Hän ja Alix istuivat
 minun huoneistossani minun kanssani — lisäsin sanat "minun kanssani",
 koska lauseeni muuten tuntui niin oudolta. Ilma on parantunut, ei enää
 tuullut niin, ja pilvet ovat poissa. Klo 6 menimme Frogmoreen. Joimme
 teetä huvihuoneessa Helena tädin, Thoran ja Louisin kanssa. Ennenkuin
 ajoimme pois, kävimme katsomassa lehmiä ja koiria, joille Granny
 lausui jäähyväiset. Tulimme kotiin klo 8. Päivällinen oli hiljainen,
 läsnä oli vain talonväki. Soittokunta esitti soittoa. Illalla istuin
 Alixin seurassa.

 _Näin unta, että olin rakastettu. Heräsin ja huomasin sen olevan totta
 ja kiitin Jumalaa polvillani siitä. Todellinen rakkaus on Jumalan
 antama lahja — se tulee päivä päivältä voimakkaammaksi, syvemmäksi,
 täydellisemmäksi ja puhtaammaksi_.

 Heinäk. 19 p., torstai. (_Hurraa!_) Tuon sanan kirjoitti rakas Alixini
 iloissaan, kun kuuli minun jäävän vielä pariksi päiväksi. Tämä onkin
 hyvä, sillä alkujaan minun oli määrä lähteä lauantaina. Joimme kahvia
 Grannyn kanssa ja lähdimme Windsorista 10.15. Junassa me kaksi
 jouduimme eroon. Naiset istuivat toisessa vaunussa, Lyko ja minä
 toisessa, Portsmouthiin saavuimme 12.40 rankkasateessa, Siirryimme
 pieneen huvialukseen Albertaan, ja kun matkatavaramme oli tuotu sinne,
 lähdimme pitkin kaunista salmea Wightin saarta kohti. Risteilijät
 ampuivat tervehdyslaukauksia Spitheadin väylältä, Poljarnaja Svesda,
 joka kellui ankkurissa kaikessa kauneudessaan vastapäätä Cowesia,
 noudatti esimerkkiä. Rantaan päästyä siirryimme vaunuihin ja lähdimme
 suoraa päätä Osborneen. Olin täällä yksikolmatta vuotta sitten, ja
 on kummallista, etten voi muistaa siitä oikeastaan mitään, (_Oma
 kultani._) Pidän hyvin paljon talosta ja sen paikasta. Näköala
 ikkunoista salmelle ja toiselle puolelle on tavattoman kaunis. Lounaan
 jälkeen asetuin mukavasti alakerran huoneisiin, Alix asuu ylemmässä
 kerroksessa. Katselimme talon kaikki huoneet ja uuden lisärakennuksen,
 jossa on intialainen huone, Sitten menimme merenrannalle, jossa
 kahlailin avojaloin kuin lapsi, Palasimme ponin vetämissä vaunuissa ja
 söimme päivällistä klo 9, mutta ilta venyi klo 11 asti. Istuin Alixin
 seurassa.

 Heinäk. 20 p., perjantai. Grannyn oleskelu täällä on aivan täydellinen
 jäljennös Windsorin elämästä. Meille se on erilaista meren vuoksi.

 _Oma rakas poikani, joka et koskaan muutu ja olet aina uskollinen!
 Luota ja usko tyttö kultaasi, joka rakastaa syvemmin ja uskollisemmin
 kuin voi koskaan sanoa. Sanat ovat liian köyhiä ilmaisemaan
 rakkauttani ja ihailuani ja kunnioitustani — mikä on mennyttä, on
 mennyttä, eikä palaa koskaan, ja me voimme muistella sitä tyynin
 mielin. Joudumme kaikki kiusauksiin tässä maailmassa, ja kun olemme
 nuoria, emme voi aina taistella ja pitää puoliamme kiusausta vastaan,
 mutta niin kauan kuin kadumme ja palaamme hyvään ja oikealle tielle,
 Jumala antaa anteeksi meille._

 "Jos tunnustamme syntimme, niin Hän on uskollinen ja oikeamielinen
 ja antaa anteeksi syntimme". Jumala antaa anteeksi niille, jotka
 tunnustavat vikansa. Anna anteeksi, että kirjoitan näin paljon, mutta
 tahdon, että sinä tiedät oikein varmasti minun rakastavan sinua, ja
 rakastavan sinua vieläkin enemmän siitä syystä, että kerroit minulle
 tuon pikku jutun. Luottamuksesi minua kohtaan liikutti minua, oi,
 niin syvästi, ja rukoilen Jumalaa, että voisin aina osoittautua sen
 arvoiseksi.

 Jumala siunatkoon sinua, Nicky rakas.

 Nautittuamme kahvin puisessa huvihuoneessa, joka on aivan samanlainen
 kuin Frogmoressakin, menimme katsomaan kasvihuonetta. Ilma oli
 pilvinen, mutta lämmin.

 Heinäk. 21 p., lauantai. Aamulla satoi, ja me söimme aamiaisen
 ruokasalissa. Minut valokuvattiin puutarhassa. (_Kello lyö tornissa
 ja muistuttaa meille hetkien kulumista, mutta kukaan ei välitä siitä
 ajasta, joka seuraa nykyhetkeä. Sillä vuodet kuluvat, mutta rakkaus
 säilyy. Tunnen hänen suudelmansa kuumalla otsallani. Jos meidän on
 erottava, oi, miksi sen täytyy tapahtua nyt? Onko tämä unta? Silloin
 herääminen olisi tuskallista. Oi älä herätä minua, anna minun taas
 nähdä unta!_) Klo 1 päivällä Beatrice täti, Alix, Thora ja minä
 menimme höyrylautalla katsomaan kilpailun alkamista. Tuuli oli
 melkoinen, Lyko johti huvipurrellaan, (vain yksi sana — kirjoitin niin
 paljon eräälle aikaisemmalle sivulle — Rakkaus!) mutta palkinto joutui
 eräälle toiselle herralle. Palasimme kotiin lounaalle. Ilma parani.
 Ajoin Alixin kanssa hedelmätarhaan, jossa söimme hedelmiä. Sitten
 katselimme tarkoin Osbornen ja Albertin rakennukset. En voi muistaa
 mitään niiltä ajoilta, jolloin oleskelimme täällä v. 1873. Joimme
 teetä klo 6 ja odotimme sitten hyvin kauan Grannya — on sietämätöntä
 istua kädet ristissä ja odottaa hetki hetkeltä loppumattomasti.
 Vihdoin, klo 7.30, me kolme lähdimme saarelle Newportin kaupunkiin.
 (_Jokaisessa kielessä on pikku sana, hyvin rakas, englannissa se on
 forget me not, ranskassa souvenir_) Paluumatkalla tapasimme kolme
 upseeriamme, jotka olivat kävelyllä. Söimme päivällistä klo 9, ja
 sitten vietin ihmeellisen illan rakkaan Alix kultani kanssa.

 Heinäk. 22 p., sunnuntai. Merimiehemme tulivat puutarhaan. Siellä
 heidät esitettiin Grannylle, joka tervehti heitä. He asettuivat riviin
 pengermälle. Ajoin Alixin kanssa ponin vetämissä vaunuissa meren
 rannalle. Istuimme hiekalla ja katselimme nousuvettä. Upseerimme
 tulivat päivälliselle. Esitin heidät Grannylle. Vietin viimeisen
 (_Iäti vilpitön ja iäti rakastava, uskollinen, puhdas ja voimakas kuin
 kuolema_) illan morsiameni kanssa.

 Heinäk. 23 p., maanantai. Surullinen päivä — eron päivä — vietettyäni
 toista kuukautta ihanaa elämää paratiisissa. Aamulla satoi, sitten
 nousi sumua. Saadaksemme päivän pitemmäksi Alix ja minä joimme
 kahvia yhdessä klo 9 ja menimme sitten aamiaiselle klo 10. Meidät
 valokuvattiin taas. Ensin minut seurueineni. — Dymkan ja eversti
 Byngin kanssa —, sitten minut rakkaan Alixini kanssa vierashuoneessa.
 Noin klo 12 ajoin hänen ja Snipen kanssa Cowesiin. Menimme Medina-joen
 poikki lautalla. (_Rakkaus on saatu kiinni. Olen sitonut sen siivet,
 rakkaani. Se ei enää pääse karkuun eikä lentämään pois. Meidän
 molempien sydämessä laulaa rakkaus aina_) Kävimme eräässä myymälässä,
 jossa valmistetaan emaljoituja lippuja rintaneuloihin. Tilasin
 kaksi korua Alixille. Menimme höyrylautalla ulkosatamaan ja sitten
 Osbornen lahdelle, jossa siirryimme veneeseen, koska höyrylautta
 jatkoi matkaansa hiekkasärkälle, joka on laivasillan luona. Lounas
 klo 2. Meidän alakuloisuutemme lisääntyi eronhetken lähestyessä.
 En väistynyt hetkeksikään oman kulta (_Armas Nickyni_) morsiameni
 rinnalta. Grannyn ja Alixin kanssa lähdin teen jälkeen viimeisen
 kerran ajelemaan Ryden kaupunkiin päin. Päivällinen syötiin vähän
 ennen 9, ja Portsmouthin meriväen soittokunta soitteli. Lausuin
 jäähyväiset naisille, herroille ja Munshylle,[60] pukeuduin meriväen
 univormuun, hyvästelin ystävällisen Grannyn ja ajoin Alixin ja Lykon
 kanssa laivarantaan. Erosin rakkaasta morsiamestani, minkä jälkeen
 minut vietiin soutuveneellä alukseeni. Poljarnaja Svesdassa minua
 odotti Alixin lähettämä pitkä ja ihmeen kaunis kirje (_älä koskaan
 unohda omaa uskollista Spitzbubeasi, joka rakastaa sinua niin
 syvästi_), jonka hän oli antanut Radzigille. Olin syvästi liikutettu.
 Lähetin hänelle vastauksen Byngin mukana. Alakuloisuus ja kaipaus ovat
 vaikuttaneet sen, että tunnen itseni heikoksi. Janishev ja herra Heath
 olivat jo laivassa. Jumala suokoon, että saamme taas tavata iloisina
 ja terveinä. Mutta se ei voi tapahtua pian. Vasta parin kuukauden
 kuluttua.

Poljarnaja Svesdan kulkiessa yhä kovempaa vauhtia Englannin kanaalia
kotimaahan päin Nikolai koetti lohduttaa mieltään lukemalla niitä
sanoja, jotka Alix oli kirjoittanut ennakolta hänen päiväkirjansa
lehdille:

    _Ain' uskollisna häntä odottaa,
    hänt' yhä rakastaen levittää
    kätensä ja ne aina hälle
    ojentaa. Tälle valkoiselle
    sivulle mitä voinkaan muuta
    piirtää kuin ainoan sanan:
    onni!_




V. RAKKAUDEN KUNINGATAR


Rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa taas syyskuussa Wolfsgartenin
suurherttuallisessa linnassa Darmstadtin lähellä, jonne Alixin oli
määrä asettua valmistautuessaan lopullisesti omaksumaan oikeauskoisen
opin. Palattuaan takaisin Venäjälle Nikolai laski päiviä, jotka
erottivat hänet tuosta onnellisesta yhtymisen hetkestä. Hänen isänsä
vaarallinen sairaus muutti suunnitelmat kokonaan. Taudinkohtaus sattui
juuri silloin, kun Nikolai järjesteli matkatavaroitaan lähteäkseen
Saksaan. Kuuluisa professori Leyden, jonka levoton keisarinna
Maria Feodorovna kutsui paikalle, oli tavannut Aleksanteri III:n
toivottomasti sairaana. Viimeiseksi keinoksi suositeltiin potilaalle
matkustamista etelään, Krimin lauhkeaan ilmastoon.[61] Nikolai, jolle
ei ilmaistu suoraan, että hänen isänsä sairaus oli kuolintautia, häilyi
kahden tunteen, pojan rakkauden ja Alixin tapaamisen kiihkeän halun
välillä.

 Kokonaisen päivän (hän sanoo päiväkirjassaan) velvollisuuden tunne,
 joka pakotti minut seuraamaan vanhempiani Krimille, taisteli väkevän
 kaipuuni kanssa paeta Alix kullan luokse Wolfsgarteniin.

 Velvollisuus sai voiton sinä päivänä: kaikki suunnitelmani ovat
 muuttuneet, ja minun on täytynyt kirjoittaa kaikesta tästä Alixille.

Nikolai lähtee vanhempiensa mukana, koska se on hänen velvollisuutensa,
mutta hänen sydämensä on hänen tulevan vaimonsa luona.

Alixille kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen häneltä oli nyt Nikolain
suurena ilona. Postinkulku ei Venäjällä ollut kovin täsmällinen
keisariperheenkään kirjeitä perille toimitettaessa, ja kului päiviä,
jolloin Darmstadtista ei tullut mitään tietoja. Silloin Nikolain
mieli oli lamassa, ja hän koetti saada lohdutusta lukemalla lauseita,
joita hänen rakastettunsa oli kirjoittanut hänen päiväkirjansa
sivuille. Niinpä hän syyskuun kahdeksantenatoista päivänä — jolloin
ei tullut mitään uutisia Alixilta — luki: "Jumala siunatkoon sinua,
oma rakas sulhaseni. Monta hellää suudelmaa", ja hänen ajatuksensa
palasivat iloisina Alixin luokse. Vähän myöhemmin saapui nippu
kirjeitä, ja Nikolai oli suunniltaan ilosta. Näistä kirjeistä yksi
tulkitsi Alixin surua eron pitenemisen johdosta. Aleksanteri III:n
kamppaillessa kuoleman kanssa kalliolle rakennetussa palatsissaan
korkealla etelän meren sinisten aaltojen yläpuolella, hänen poikansa
käveli kauniilla tiluksilla tai istuskeli rantakivillä, vuoroin mieli
täynnä levottomuutta rakkaan isän vuoksi, vuoroin kaivaten näkevänsä
sydämensä lemmityn. Hänen kiihtymyksensä ei voinut pysyä salassa hänen
vanhemmiltaankaan, ja Aleksanteri III päätti tavata Alixin ja siunata
poikansa tulevaa vaimoa. Nikolai kertoo seuraavalla tavalla tunteista,
jotka täyttivät hänen mielensä, kun häntä kehoitettiin kutsumaan
morsiamensa Venäjälle:

 Isä ja äiti ovat suostuneet siihen, että minä saan pyytää rakasta
 Alixia tulemaan tänne... Heidän harras halunsa tavata hänet tekee
 minut sanomattoman onnelliseksi. Kuinka hauskaa onkaan tavata taas
 niin odottamatta, mutta on surullista, että se aiheutuu nykyisistä,
 onnettomista asianhaaroista.

Sähkölennätintoimistossa oli puuhaa, ja suuriruhtinatar Elisabet,
Alixin sisar, lähti Moskovasta rajalle ottamaan vastaan ja saattamaan
kruununperillisen morsianta. Viiteen pitkään päivään Nikolai ei
ymmärtänyt, mitä hänen oikein oli tehtävä. Hän koetti kuluttaa aikaansa
huolehtimalla niiden huoneiden järjestelystä, joissa rakkaan Alixin
oli määrä asua. Hänen kiihtymyksensä kasvoi aivan rajattomaksi, kun
Alix sähkötti rajalta pyytäen, että hänet otettaisiin viipymättä
oikeauskoisen kirkon helmaan. Vihdoin lokakuun 10 päivänä Nikolai sai
Alixinsa luokseen!

Nopeimmin pääsee matkustaja Krimin niemimaan etelärannikolle
poistumalla pohjoisesta päin tulevasta junasta ja jatkamalla matkaansa
ajotietä, joka vie Simferopolin kaupungista vuoristoon. Pian vuorijonon
korkein huippu Tshatir-Dag, joka näkyy kaukaa junan kiitäessä
tasaisen lakeuden poikki, peittyy näkyvistä sen juurella kohoavien
monien pikku vuorien taakse. Venäjän tasankojen yksitoikkoiseen
rannattomuuteen tottunut silmä kiintyy mielellään joka taholla
näkyvien vuorten ja laaksojen loputtomaan vaihtelevaisuuteen. Tie
kohoaa luikerrellen ylöspäin nopeajuoksuisen joen rinnalla, joka
muuttuu pian vuoristopuroksi. Rehevää kasvullisuutta kaikkialla.
Suuret puut muodostavat kauniita ryhmiä harjujen rinteille. Muutamilla
kukkuloilla on päähineenään tummanvihreää, tiheää metsää, kun taas
toiset erottuvat kylmän valkoisina ja vaaleanpunaisina, alastomina
kohokuvina. Ruohokentät peittävät laaksoja rehevänvihreinä mattoina,
ja muutamin paikoin kasvaa kukkia niin tiheässä, että niityt ovat
kuin emaljivärillä maalatut sinisiksi, punaisiksi ja keltaisiksi.
Kristallikirkkaat purot ja pikku joet solisevat mutkitellen alas
vuoren rinnettä vaalean sammalen peittämien kivilohkareiden reunoitse.
Tie kiemurtelee yhä ylemmäksi. Komeat tammet ja korkeat kastanjat
antavat ylväästi tilaa suurille männyille, ja ilmassa on viileyttä,
sillä olemme lähellä sen solan päätä, jossa tie vie melkein kahden
kilometrin pituisen matkan vaivaiskasvullisuuden peittämän tasaisen
rämeen poikki. Äkkiä matkustaja tuntee kasvoillaan lämpimän, suloisen
ilman lehahduksen. Se on maallisen paratiisin, Krimin etelärannikon,
tervehdys.

Ammoisina aikoina Krimin niemimaan kaakkoisrannikkoa reunustava korkea
tulivuorijono alkoi mureta sen juurella aaltoilevaan syvään mereen.
Vähitellen muodostui korkeampaa kaihoa reunustava rantapenger, joka
oli lähes kahdensadan kilometrin pituinen ja jonka leveys vaihteli
kolmesta ja puolesta kilometristä penikulmaan asti. Uudet tulivuoren
purkaukset puhkaisivat sen heitellen ilmaan kallioita ja lennättäen
joka suunnalle jättiläismäisiä kivilohkareita. Lisäksi vaikutti vielä
lukemattomien jokien kuluttava virtaaminen. Rantapenger muuttui
sekavaksi rotkojen sokkeloksi, jossa oli laaksoja ja kummallisen
muotoisia kukkuloita, kumpuja ja kielekkeitä. Ollen vuorten takana
suojassa pohjoistuulilta oli tuolle paikalle ominaista poikkeuksellisen
lämmin ilmasto, joka yhdessä runsaan kosteuden kanssa synnytti rehevän
lämpimän vyöhykkeen kasvullisuuden. Tullessaan kalseasta pohjoisesta
äsken kuvattua solaa myöten matkustaja joutuu ihmeelliseen maahan:
viinitarhoja, hedelmätarhoja, viikunapuuistutuksia, granaattiomenoita
ja manteleita, vaaleakukkaisia pensaita ja kukkia tulvillaan olevia
puutarhoja näkyy joka taholla. Taustalla on tiheämetsäisiä kukkuloita,
kun taas etualalla kaukana alhaalla on tummansininen meri, joka välkkyy
voimakkaassa auringonpaisteessa. Matkustaja päättelee näkemänsä
perusteella, ettei tämä seutu voi olla Venäjää, vaan Toscanaa. Eipä
kumma, että Venäjän tuulisten tasankojen, jääkylmän talven ja helteisen
kesän rinnalla etelä-Krimi tuntuu Jumalan omalta maalta, maalliselta
paratiisilta.

Tällaisessa ihanassa paikassa Nikolai odotti Alixiaan sen solan
varrella, josta tie kääntyy rantaa pitkin Livadiaan päin. Taivas, meri
ja itse ilmakin näyttivät tänä ihmeellisen lämpimänä ja tyynenä päivänä
jumalallisen sinisiltä. Ilma oli täynnä puutarhojen ja kasvimaiden
tuoksua. Monenvärisillä kukkulanrinteillä kohoavista silmää hivelevistä
valkoisista kylistä saapui paikkakunnan asukkaita tielle tuomaan
leipää ja suolaa tervetuliaislahjaksi matkustajille tai ojentamaan
kukkaseppeleitä ja hedelmäkoreja. Nauravat ja huutavat lapset heittivät
loistavan värisiä kukkia ihan pilvinä nuoren parin päälle. Vaunut
muuttuivat oikeaksi kukkamajaksi. Ajaessaan tuoksuvan maaseudun lävitse
Alix rinnallaan, hänen kätensä omassaan ja hänen olkapäänsä omaansa
vasten painettuna, Nikolaista tuntui kuin hän olisi ollut taivaassa.

 Oi Jumalani (hän uskoi päiväkirjalleen), mikä ilo onkaan, kun Alix on
 tullut tänne kotiin aivan minun lähelleni — hartioitani painava surun
 ja huolen taakka on jo puolta keveämpi.

Valkoisessa pölypilvessä nopsajalkaiset hevoset kiidättivät vaunut
Livadian palatsin portille. Kunniavartiosto teki kunniaa tulevalle
keisarinnalle, ja Nikolai talutti hänet portaita Aleksanteri
III:n huoneeseen. Nikolai oli tukehtumaisillaan liikutuksesta,
ja Alix oli kuolonkalpea matkan rasituksista ja ujoudesta. Maria
Feodorovna oli heitä vastassa kynnyksellä. Hän loi ihmeelliset,
tummat silmänsä tulevaan miniäänsä. Äkillisellä eleellä hän kohotti
molemmat käsivartensa, laski ne kookkaan Alixin kaulaan ja veti hänet
äidillisesti syliinsä. Sitten hän tarttui kumpaakin käteen ja talutti
heidät sairaan keisarin luokse, joka istui puolittain makuuasennossa
lepotuolissaan. Aleksanteri oli komea vartaloltaan, mutta surkastuneet
kasvot ennustivat lopun olevan lähellä. Lapset laskeutuivat polvilleen.
Kohottaen suuren kätensä hän laski sen siunaten Alixin pään päälle ja
teki sitten hitaasti ristinmerkin hänen kohdallaan antaen hänelle siten
isällisen siunauksensa. Heikolla äänellä hän lausui tulevan miniänsä
tervetulleeksi sanoen toivovansa, että hänestä tulisi hyvä vaimo
hänen pojalleen. Maria Feodorovna viittasi heitä poistumaan sairaan
huoneesta, koska tämä kohtaus ilmeisesti rasitti sairasta. Ennen kuin
Nikolai opasti Alixin tämän omiin huoneisiin, hän vei morsiamensa
palatsin kirkkoon, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Alixin
onnellisen saapumisen johdosta.

Nikolain päiväkirjassa osoittavat uskollisesti kerrotut pikku seikat,
kuinka voimakas vaikutus Alixilla oli häneen. Hän ei suorastaan voinut
elää erossa morsiamestaan. Näiden Aleksanteri III:n kuolemansairauden
kauheiden päivien aikana he olivat yhtämittaa yhdessä. Niin isäänsä
kiintynyt kuin Nikolai epäilemättä oli, tunsi hän tuskallisen
selvästi pimennossa vaanivan kuoleman läheisyyden. Mutta rakkaus oli
myöskin kieltämättä saapuvilla, niin että kyynelten takana väikkyi
ehdottoman onnellisuuden hymy: sellaista tunteiden sekavuutta olisi
ollut vastenmielistä katsella, ellei se olisi ollut niin ilmeisen
itsetiedotonta. Valtion asioitakin hoitaessaan, jotka Aleksanteri III
nyt siirsi Nikolaille, tahtoi viimeksimainittu olla Alixin lähellä
ja vei paperit hänen huoneeseensa. Nikolain pohtiessa tuskallisena
ja neuvottomana monilukuisia asioita Alix istui hänen vieressään
kirjaillen peitettä siihen ehtoolliskalkkiin, jota käytettäisiin
silloin, kun hän nauttisi pyhän ehtoollisen oikeauskoisen kirkon
juhlamenojen mukaan. Välistä Nikolai pani syrjään ikävät asiapaperit
ja avusti kirjailutyössä, niinkuin hän itse väitti. Hän teki
pitkiä kävelyretkiä ja ajelumatkoja Alixin kanssa mielipaikoilleen
merenrannalle ja vuoristoon. Saamme tietää, että jo noihin aikoihin
Alixin terveys oli hieman horjuva, ja Nikolai mainitsee alituisesti
pelkäävänsä, että Alix voisi väsyä liiaksi tai että hänen jalkansa
tulisivat taas kipeiksi, vaikka hän oli vasta saanut ne parantumaan.

Tuon tuostakin Nikolai kutsuttiin tapaamaan isäänsä, puhuttelemaan
äitiään, seurustelemaan suvun jäsenten kanssa tai pohtimaan juoksevia
asioita ministerien ja hovin virkailijoiden kanssa. Takuuksi siitä,
että palaisi pian ihaillun morsiamensa seuraan, Nikolai jätti
päiväkirjansa Alixin pöydälle. Viimeksimainitunkin ajatukset olivat
Nikolain keralla ja hänessä. Hän ei aina malttanut odottaa sulhasensa
paluuta ilmaistakseen niitä, vaan kirjoitti ne, sellaisina kuin ne
tulivat, Nikolain kirjaan. Nämä lauseet eivät ole mielenkiintoisia
ainoastaan siitä syystä, että ne osoittavat hänen todellisen
luonteensa, vaan myöskin siksi, että ne luovat valoa tuleviin
tapauksiin. Lokak. 15 p. hän kirjoittaa:

 Lapsi kulta, rukoile Jumalaa. Hän lohduttaa sinua. Älä ole liian
 alakuloinen. Hän auttaa sinua huolissasi. Sunnysi rukoilee sinun ja
 rakkaan potilaan puolesta.

Samana päivänä tapaamme taas erään neuvon — jossa on jo ennakolta nähty
selvästi Nikolain asema itsevaltiaana:

 Kulta poikani, rakastan sinua, oi, niin hellästi ja syvästi! Ole luja
 ja käske lääkärien, Leydenin tai toisten, tulla yksin luoksesi joka
 päivä kertomaan sinulle, kuinka hän voi heidän mielestään, sekä aivan
 täsmälleen, mitä he haluavat hänen tekevän, niin että sinä aina saat
 kuulla asioista ensimmäisenä. Voit olla sitten avuksi houkuttelemalla
 hänet tekemään, mikä on oikein. Ja jos tohtori haluaa tai tarvitsee
 jotakin, niin käske hänen tulla suoraa päätä sinun luoksesi. Älä salli
 toisten ehtiä edellesi ja itsesi jäädä syrjään. Olet isä-kullan poika,
 sinulle täytyy kertoa kaikki ja sinulta kysyä kaikkea. Osoita oma
 tahtosi, äläkä salli toisten unohtaa, mikä olet. Suo minulle anteeksi,
 rakkaani.

Meillä on kymmenittäin kirjeitä, jotka keisarinna Aleksandra
on kirjoittanut puolisolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten,
jolloin hänen vaikutusvaltansa mieheensä oli suurimmillaan
valtiollisissa asioissa. Mutta edellä esitetyssä kirjeessä näkyy jo
samanlaisia mielipiteitä, joita myöhemmin tapaamme hänen laajassa
kirjeenvaihdossaan. Uskonnolla oli jo tärkeä sija heidän elämässään.
Lokakuun kuudentenatoista päivänä Nikolai kertoo rukoilleensa yhdessä
Alixin kanssa. Alix lisää:

 Minulla on ollut tilaisuus rukoilla kanssasi kirkossa rakkaan isäsi
 puolesta. Kuinka suuri lohdutus — kun sinä olet minun lähelläni,
 kaikki näyttää helpommalta, ja minä tiedän, että sinä autat minua
 aina. Jumala olkoon kanssasi, oma sieluni!

 Armahin lemmittyni, Jumala siunatkoon sinua. Hän on lähelläsi, samoin
 Sunny ajatuksissaan, niin ettei kultani saa koskaan tuntea itseään
 yksinäiseksi.

Ja seuraavana päivänä:

 Kerro minulle kaikki, sieluni! Voit täysin luottaa minuun. Pidä minua
 itseesi kuuluvana osana. Jaa ilosi ja surusi minun kanssani, niin
 että voimme päästä yhä lähemmäksi toisiamme. Sydänkäpyseni, kuinka
 rakastankaan sinua, aarteeni, omani.

 Lemmittyni, kun tunnet mielesi apeaksi ja surulliseksi, tule Sunnyn
 luokse; hän koettaa lohduttaa sinua ja lämmittää sinua samoin kuin
 kaimansakin säteillään, Jumalan avulla.

Mutta eivät vakavat ajatukset eikä kuoleman läheisyyskään estä
elämäniloa kurkistamasta hilpeänä nurkan takaa. Saman sivun alareunasta
luemme:

 Vain sinun, aivan sinun, iki oma pikku Spitzbubesi! Pojuseni!

Päivän kuluessa toisensa perästä kävi ilmi, että Aleksanteri III:n
loppu oli hyvin lähellä. Nikolai sanoo hartaasti: "Ainoa luottamuksemme
ja toivomme on Jumalan armossa: tapahtukoon Hänen tahtonsa".

Ja myötätuntoaan osoittaakseen Alix kirjoittaa:

 Enkelit varjelevat sinua päivät ja yöt, ja Sunny rukoilee hartaasti
 sinun onnesi puolesta.

 Rakkaus ja rauha, siunaus runsahin, sun kukittakoon ties, oi armahain!
 Jos okaat haavoittais sua, usko ain', ett' toisin sulle käyvän
 toivoisin.

Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Nikolai kirjoittaa
päiväkirjaansa:

 Jumalani, Jumalani, millainen päivä! Kaikkivaltias on kutsunut
 luokseen ihaillun, armaan, syvästi rakastetun isämme. Päätäni
 pyörryttää... Hän kuoli kuin pyhimys. Oi Jumala, auta meitä näinä
 surullisina päivinä! Rakas äiti raukka! Illalla pidettiin kuolinmessu
 vainajan puolesta hänen makuuhuoneessaan. Minusta tuntui kuin olisin
 itsekin ollut kuollut. — Alixin jalkoja on taas alkanut särkeä.

Niin, Alix pysyi tällaisenakin murheen hetkenä hänen mielessään.
Meidän ei pidä olla liian ankaroita nuorelle miehelle siitä, että hän
salli sydämenasioittensa sekaantua kuolemansuruunsa. Alix oli ylin
valtiatar, jolla oli hallussaan hänen sielunsa ja ruumiinsa. Edellisenä
iltana uskonnollisen juhlatoimituksen aikana Alix oli seisonut hänen
rinnallaan liikkumattomana ja marmorinkalpeana. Venäläiset katselivat
hänen kuvapatsasmaista kauneuttaan kammon sekaisin tuntein, ja mies
mieheltä kuiskailtiin: "Hän on hautajaismorsian". Murheelliset
tapaukset kiihottivat taikauskoisia ihmisiä sanomaan, etteivät
tulevaisuuden enteet olleet suopeat. Säälittävä murheen morsian,
elämällä oli varattuna hänelle monta onnettomuutta, joita hän ei voinut
aavistaa, ja vaikka olisi voinutkin, niin epäiltävää on, olisiko se
paljoakaan muuttanut asiaa, sillä hän oli hyvin rakastunut. Ja hän
uskoi lujasti, että kohtalo oli määrännyt hänen rakastettunsa suureksi,
hyväksi ja loistavaksi yksinvaltiaaksi. Oikeudenmukaisuuden nimessä
on Nikolain puolustukseksi mainittava, ettei hän itse ollut tällaisen
harhaluulon vallassa. Alixin haltioitunut ihailu teki hänestä maailman
onnellisimman miehen,mutta hän oli myöskin horjumattoman varmasti
selvillä omasta kykenemättömyydestään keisarinistuimelle. Hän tiesi
"mahdollisimman pahan asian tapahtuneen" itselleen, "sellaisen asian,
jota hän oli pelännyt koko ikänsä", mutta "Kaikkivaltias oli antanut
hänelle korvaukseksi onnen, jollaista hän ei ollut osannut uneksiakaan
— Jumala oli antanut hänelle Alixin".

Aleksanteri III oli kuollut, ja Nikolai julistettiin keisariksi.
Keisarillisen perheen jäsenet ja saapuvilla olevat hovihenkilöt
vannoivat heti uskollisuudenvalansa uudelle hallitsijalle. Tästä emme
kuitenkaan näe sanaakaan hänen päiväkirjassaan. Sillä hänen kaikki
ajatuksensa olivat kohdistuneina Alixiin. Lokakuun yhdentenäkolmatta
päivänä, ensimmäisenä hallituspäivänään, keisari kirjoittaa:

 Syvässä surussamme Kaikkivaltias on antanut meille valoksemme syvän
 ilon: klo 10 rakas Alix kultani voideltiin pyhällä öljyllä koko
 perheen läsnäollessa, jonka toimituksen jälkeen nautimme yhdessä pyhän
 ehtoollisen äiti kullan ja Ellan kanssa. Alix luki vastaveisuut ja
 rukoukset ihmeellisen kirkkaalla ja selvällä äänellä.

Seuraavana päivänä tiedämme Maria Feodorovnan ja muun suvun
neuvotelleen Nikolain kanssa hänen vihkiäistensä järjestelystä.
Hänen ja hänen äitinsä yksityinen mielipide oli, että vihkiminen oli
toimitettava viipymättä Aleksanteri III:n "ollessa vielä saman katon
alla". Perheen muut jäsenet panivat vastalauseensa tällaista asian
hiljaista järjestelyä vastaan ja vaativat itsepintaisesti, että häät
oli pidettävä asiaankuuluvalla komeudella Pietarissa hautajaisten
jälkeen. Tällaisessa keskustelussa on hämmästyttävää tunteettomuutta,
mutta sen selittää ankaroiden hovitapojen vaatimusten lisäksi
venäläisten kohtalonusko, joka vähentää kuolemalta suuressa määrin
sen muissa maissa herättämää kauhua. Suku sai tahtonsa perille, ja
hääjuhlallisuudet päätettiin lykätä siksi, kunnes Aleksanteri III
olisi laskettu haudan lepoon esi-isiensä viereen Pietari-Paavalin
linnoituksen tuomiokirkkoon. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi surullinen
matka halki koko Venäjän. Nikolai ja Alix matkustivat leskikeisarinnan
kanssa ylimääräisellä junalla, joka kuljetti hitaasti Aleksanteri
III:ta viimeistä leposijaa kohti. Moskovassa arkku otettiin vaunusta
ja kuljetettiin juhlasaattueessa Kremliin vanhaan kirkkoon, jossa se
oli kokonaisen vuorokauden kansanjoukkojen kunnianosoitusten kohteena.
Maria Feodorovna oli suuressa surussaan mieluimmin rakkaan sisarensa
Walesin prinsessan Aleksandran seurassa, joka oli rientänyt Englannista
Krimille heti kun sai tietää Aleksanteri III:n kuoleman lähestyvän.
Nikolai ja Alix tulivat olemaan hyvin paljon kahden ja viettivätkin
junamatkalla yhdessä joka hetken, jonka suinkin voivat. Alixin luonteen
ylevät piirteet ovat varmaankin olleet hänelle suureksi hyödyksi noina
päivinä hänen vakiinnuttaessaan moraalisen ylivaltansa Nikolaihin.
Lauseet, jotka hän kirjoitti Nikolain päiväkirjaan tämän merkintöjen
väliin, ovat valaisevia:

 Jumala kulkee sinun, lapsensa, rinnalla. Älä pelkää! Joka kohdalla,
 missä seisot, on suojelusenkeli. Missä olet, siellä on Jumalasi. Missä
 Jumalasi on, siellä on auttajasi. (Lokak. 27.)

 Kaikki voi kadota — vain Jumalasi ja rakastava sydämesi eivät.

 Kanna taakkasi lujin ja toivorikkain mielin. Jumala antaa sinulle
 voimaa kantaa sitä yhtä varmasti kuin hän laskeekin taakan
 hartioillesi. Jumala kruunaa kärsivällisyytesi samalla kun hän ottaa
 taakan hartioiltasi.

 Kysy itseltäsi usein: kuinka minun pitäisi toimia, jos ymmärtäisin
 enkeleitä, jotka tietävät näkymättömimmätkin teot. (Lokak. 31.)

 Jumala tietää salaisimmat kyyneleesi. Hän rakastaa niitä.

 Tee työ iloksesi — silloin ilo on rauhasi.

 Kärsi, kestä, sääli, vapahda, anna anteeksi, mutta rakasta aina.
 (Marrask. 1.)

 Jumala on aina lähelläsi ja vartioi sinua ja lohduttaa sinua
 surussasi. Hän yksin voi sen tehdä, kun muut hylkäävät sinut.

 Missä lienetkin, Jumala on sinun ja sydämesi kanssa, ja Hän kuuntelee
 mielellään kaikkia ääniä. Siinä juuri on rakkauden taikavoima, että se
 jalostaa kaiken, mihin sen hengähdys koskee.

 Monenlaiset ovat ne tiet, joita myöten Jumala johtaa ihmistä. Välistä
 tie on tasainen, välistä jyrkkä, mutta Hän ei kuitenkaan koskaan
 hylkää sinua, vaan pitää ystävällisesti ohjaavan kätensä päälaellasi,
 ja mitä kauemmaksi hän johtaa sinua, sitä selvemmin näet, että
 matkamme päämäärä on: täydellisyys, autuus, vapaus. (Marrask. 3.)

 Niin hiljaa kuin rakkaus puhuukin, se puhuu joka tapauksessa selvästi
 sydämellesi; rakkauden ääni on taivaan valkeudesta tullutta ääntä.
 Rakkaus on vakava ja iloinen, kärsivällinen ja voimakas. Kuolema
 ei voi tuhota rakkautta. Rakkauden hiljaisuus on kaunis ja usein
 suloisempi kuin sanat. Mitä rakkaus yhdistää, sitä ei yksikään
 ihmiskäsi voi erottaa. Rakkaus yhdistää jonakin päivänä kaikki
 rakastavat. (Marrask. 5.)

Eniten Nikolai oli haltioissaan siitä, että tämä jalo ja jumalallisen
kaunis olento, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja kohteli kaikkia
ihmisiä niin kylmän pidättyvästi, virkosi eloon hänen sylissään ja
muuttui hänen suudelmistaan helläksi, lemmensairaaksi tytöksi. Nikolai
oli hänen orjansa. Se kiintymyksen määrä, johon ihmisolento kykenee,
on rajoitettu. Tästä lähtien hänen äitinsä keisarinna Maria sai luopua
siitä yksinoikeutetusta asemasta, joka hänellä oli ollut poikansa
sydämessä, ja jakaa sen Alixin kanssa. Jakaminen on tässä kuitenkin
optimistinen sana, sillä helppoa on arvata, kumpi noista kahdesta oli
paremmalla puolella. Äiti pysyy viisaana neuvonantajana ja uskottuna,
mutta Alix on Nikolain sydämen ehdoton valtias.

Rakkaudestaan huolimatta Nikolai raukalla oli vaikea aika isänsä
hautajaisten edellisinä ja niitä seuraavina päivinä. Kaupunki
oli täynnä kuninkaita ja prinssejä, jotka olivat saapuneet
hautajaisjuhlallisuuksiin. Keisari Vilhelm II, Tanskan ja Serbian
kuninkaat, Walesin prinssi ja prinsessa ja parikymmentä vähemmän
huomattavaa kuninkaallista henkilöä oli vastaanotettava asemalla,
saatettava palatsiin, minkä jälkeen heidän kanssaan oli keskusteltava
yksityisessä vastaanotossa. Niinikään saapui lähetystöjä ulkomaisista
rykmenteistä, joiden kunniajäsen Aleksanteri III oli ollut, ja
edustajia sellaisten yhdyskuntien puolesta, joiden puheenjohtajana
tai suojelijana hän oli ollut. Kaikkia näitä ihmisiä oli kohdeltava
ankaroiden hovitapojen mukaisesti. Sitten oli valtionasioita, joista
nuori keisari ei paljoakaan ymmärtänyt, mutta jotka eivät voineet
jäädä odottamaan. Oli vastaanotettava suuriruhtinaita, ministereitä
ja kenraaleja, oli neuvoteltava hovin seremoniamestarin ja marsalkan
kanssa. Nikolailla täytyi olla aikaa ikäviin muodollisuuksiin ja
velvollisuuksiin, vaikka hänen sydäntään suretti joka ainoa minuutti,
joka hänen täytyi olla poissa Alixinsa, verrattoman, rakastetun,
ainokaisensa luota!

Nikolai alkoi vihata niitä ihmisiä, jotka estivät häntä omistamasta
kaikkea aikaansa morsiamelleen. Serbian kuningas ja Romanian prinssi,
jotka hän otti yksityisesti ystävällisesti vastaan ja joita ei
ollenkaan haluttanut lopettaa hauskaa keskustelua, eivät osanneet
epäilläkään, kuinka tylyjä sanoja Nikolai käytti heistä myöhemmin
päiväkirjassaan. Niinikään hän "vihasi" tätiään, äitinsä rakasta
sisarta, Walesin prinssin puolisoa, koska tämäkin anasti liiaksi
hänen aikaansa. "Toivottavasti hän ei nyt viivy kauan!" Nikolai uskoo
päiväkirjalleen. Mutta hän tyyntyi, kun Alix laski viileän kätensä
hänen otsalleen puhuen ihailun ja rakkauden sanoja:

 Oma enkelini, Jumala siunatkoon sinua. Rakkauteni kasvaa yhä
 voimakkaammaksi ja syvemmäksi sinua kohtaan, oma armas lemmittyni.
 En voi sanoin ilmaista, mitä tunnen sinua kohtaan, mutta, kultani,
 sinä tiedät minun hellän myötätuntoni. Olenhan itsekin äskettäin
 kokenut saman surun ja ilman äidin turvaa. Mutta emme ole menettäneet
 rakkaitamme. He ovat vain menneet edeltä ja odottavat meitä. On
 lohdullista koettaa elää ja toimia sillä tavoin, kuin he olisivat
 tahtoneet, ja yrittää seurata heidän askeleitaan. Olen varma siitä,
 että he ovat meidän lähellämme ja rakastavat meitä syvästi. Sinulla on
 paljon suuria velvollisuuksia. Antakoon Jumala sinulle voimaa niiden
 kestämiseen ja täyttämiseen — ja salli hänen, josta pian tulee — jos
 Jumala suo — sinun pikku vaimosi, jakaa kaikki kanssasi, ilot ja
 surut. (Marrask. 8.)

Tässä lausumme jäähyväiset Alixille, sillä oikeaoppiseen uskoon
siirryttyään hänestä tuli Aleksandra Feodorovna, jonka nimisenä hän on
siirtynyt historiaan. Vain kerran hänen vanha nimensä vielä esiintyy
virallisessa asiakirjassa: hänen avioliittosopimuksessaan, joka
allekirjoitettiin marrask. 11 p:nä, kolme päivää ennen vihkimistä.
Ulkoministeri Giers ja hoviministeri, ruhtinas Vorontsov-Dashkov
keisarin edustajina ja kenraali von Werder "Hessenin ja Reinin"
prinsessan edustajana allekirjoittivat asiakirjan, joka oli
ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla piirretty pergamentille. Siinä
riippuvin sinetein Nikolai tunnusti saaneensa morsiameltaan upeat
myötäjäiset (tämä oli tietysti pelkkä keksitty väite,koska Hessenin
suku ei voinut kerskailla maallisella omaisuudella), jotka oli
säilytettävä jakamattomina morsiamen henkilökohtaisena omaisuutena, ja
sen tapauksen varalta, että hän jäisi eloon keisarin kuoltua, taattiin
hänelle suuri leskenperintö. Asiapaperissa oli monta muutakin kohtaa
ja pykälää ja huomautusta, joita notaarit olivat pohtineet pitkän
aikaa. Mutta Nikolai ja Alix eivät siitä paljoakaan välittäneet. Ainoa
sopimus, joka heistä oli tärkeä, oli suudelma.




VI. TÄYTTYMINEN


Leveä puistokatu, joka on niin täynnä ihmisiä, ettei voi erottaa
toisistaan jalkakäytäviä ja keskikatua, näyttää ylhäältä päin mustalta
joelta, joka virtaa hitaasti kapeassa uomassaan, jonka äyräinä on
palatseja ja komeita rakennuksia. Sivukaduilta tulvii uusia joukkoja,
mikä aiheuttaa pyörteitä ja vastavirtauksia. Liikehtiminen lakkaa
vähitellen, alhaalla näkyy päitä yhtenä merenä. Kaukaa alkaa kuulua
kohinaa kuin veden pauhua koskessa. Parvekkeelta näemme mustan
esineen halkovan itselleen tietä tungoksen lävitse. Huuto on korvia
huumaava, ja väkijoukko kohisee ajopelien ympärillä, joita vetää kaksi
suurta, harmaata hevosta komean ajajan hoidellessa ohjaksia ja kahden
tulipunaiseen univormuun puetun kasakan seisoessa korkealla vaunujen
takana. Vaunuissa on jotakin valkoista — suloinen näky, vaalea pää
kumartelee oikealle ja vasemmalle. Vaunuissa istuva mies kohottaa
kättään tervehdykseksi.

Vastapäätä olevan Anitshkovin palatsin portit lentävät auki, ja harmaat
hevoset, jotka näyttävät ikäänkuin uivan mustan joukon lävitse,
saapuvat perille komeassa kaaressa. Kuuluu kimeä torvenpuhallus,
joka on merkkinä kunniavartiostolle asettumisesta kunnia-asentoon.
Vielä toinen puhallus, kun ajopelit vierivät palatsin pihalle.
Portit paukahtavat taas kiinni, ja ihmisaalto ryntää niitä vastaan
ikäänkuin koettaen vielä kerran saada kiinni tuosta valkoisesta näystä.
Tällaisena muistaa keisarinna Aleksandran vihkiäispäivän tämän kirjan
tekijä, joka oli silloin nuori poika. Hän muistaa samalla parvekkeella
seisoneiden huomautukset: "Niin pian hautajaisten jälkeen vietetyt häät
eivät voi olla onneksi".

Pietari-Paavalin synkän linnoituksen graniittivalleilla lepäävät tykit
ovat alkaneet jymähdellä varhain aamulla. Leskikeisarinna Maria heräsi
säpsähtäen ja nousi istumaan vuoteessaan kuunnellen kumeaa pauketta.
Eräänä toisena talviaamuna melkein kolmekymmentä vuotta sitten samat
tykit olivat ilmoittaneet hänen oman vihkiäispäivänsä aamua... mutta
parempi oli olla ajattelematta menneitä aikoja, sillä tänään hän ei
ottaisi ylleen lesken surupukua, koska oli hänen vanhimman poikansa,
keisari Nikolain, hääpäivä. Se oli lykätty mahdollisimman kauas
hautajaisten jälkeen, mutta tänä aamuna vihkiminen oli ehdottomasti
suoritettava, koska iltapäivällä alkaisi venäläisten ankara paasto,
jolloin kirkko kieltäytyy suorittamasta avioliittosakramenttia.
Tämä päivä sattui muutoin olemaan leskikeisarinnan syntymäpäivä.
Kuinka onnellinen hän olikaan aina ollut tuon päivän koittaessa,
mutta paras oli olla muistelematta niitä asioita! Nyt oli hänen
rakkaan Nikolainsa syntymäpäivä, ja hän oli luvannut nousta varhain
tarjoillakseen itse aamiaisen rakkaalle lapselleen! Sen jälkeen täytyi
pukeutua juhlallisuuksia varten. Nikolai kulta, poikaparka, oli onnen
huumauksessa. Tapa vaati, ettei hän saanut nähdä morsiantaan edellisenä
iltana, mutta hän oli istunut keisarinna Marian kanssa myöhään
valveilla. Hän itse kertoo päivän vaiheista seuraavasti:

 Marrask. 14 p., maanantai. Vihkiäispäiväni. Aamukahvin jälkeen koko
 perhe meni pukeutumaan. Otin ylleni husaarinunivormun ja klo 11 ajoin
 Mishan kanssa Talvipalatsiin. Koko tien varsi oli täynnä ihmisiä,
 jotka odottivat näkevänsä, kun äiti ajaisi ohitse Alixin kanssa. Sillä
 aikaa kun viimeksimainittua puettiin malakiittisalissa, me kaikki
 odotimme arabialaisessa vierashuoneessa. Klo 12.10 juhlakulkue lähti
 suureen kirkkoon, josta minä palasin naineena miehenä. Minulla oli
 sulhaspoikina Misha, Yrjö, Kyril ja Sergei. Malakiittisalissa suku
 lahjoitti meille suunnattoman hopeajoutsenen. Vaihdettuaan pukua
 Alix asettui minun viereeni ajopeleihin, joita neljä hevosta veti,
 ja niin lähdimme Kasanin tuomiokirkkoon edelläratsastajan perässä.
 Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että saatoimme vain vaivoin päästä
 eteenpäin. Anitshkovin palatsin pihalla meidät otti kunniatervehdyksin
 vastaan kaartin ulaanien kunniavartiosto. Äiti odotti huoneissamme
 ojentaakseen meille leipää ja suolaa. Koko illan istuimme kirjoitellen
 vastaussähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8 ja menimme levolle,
 koska Alixilla oli päänsärkyä.

Paljoa ennen puolta yhtätoista, joka oli määrätty kokoontumisajaksi,
vieraita alkoi kerääntyä Talvipalatsin saleihin. Tästä palatsista
Nevski Prospektin varrella olevaan Anitshkovin palatsiin, joka oli
keisariperheen asuntona, ja pienen matkan päässä sen takana olevaan
suuriruhtinas Sergein palatsiin, jossa keisarin morsian oli tähän
asti asunut, katselijoiden laumoja alkoi kokoontua ja tunkeutua
kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joihin kadun varrella riveissä
seisovat sotamiehet suinkin sallivat heidän mennä. Tämän kolmatta
kilometriä pitkän kadun varrelle oli sijoitettu valiojoukkoja
kaartin rykmenteistä. Kunniavartiostonaan ulaani- ja husaarijoukot
keisarillinen morsian ajoi talvipalatsiin vähän yli yhdentoista
eläköönhuutojen kaikuessa ja vetäytyi yksityishuoneisiin hovinaistensa
kanssa. Tsaari, leskikeisarinna, Tanskan kuningas ja Walesin prinssi
puolisoineen ajoivat myöskin Anitshkovin palatsista samoihin aikoihin.
Talvipalatsin suuret vastaanottohuoneet, joiden vertaisia ei koon
eikä upeuden puolesta ole muualla koko Euroopassa, olivat tungokseen
asti täynnä väkeä, jonka kultapitsit, jalokivet ja loistavat
univormut olivat kirkkaassa sähkövalaistuksessa mitä monivärisin,
silmiä huikaiseva näky. Joka saliin ohjasivat yläluokan jäseniä,
hovihenkilöitä, erilaisten arvonimien omistajia ja monen eri säädyn
jäseniä juhlamenojen ohjaajat, joita seisoi ovien kummallakin puolen
pitäen hääsaattuetta varten vapaana kapeaa käytävää huoneiden keskellä.

Kappelin ovella olivat metropoliitta ja papit koolla upeissa
kaavuissaan ja messupäähineissään. Asesaliin, jonka seiniä koristivat
kulta- ja hopealevyt, olivat asettuneet Venäjän seurapiirien naiset
hovipuvuissaan ja päässään helmillä kirjaillut samettikorut ja pitkät,
valkoiset harsot. Sitäpaitsi siellä oli ylhäisöä ja neljän ylimmän
luokan virkamiehiä. Viereisessä kenttämarsalkkojen salissa, jossa
oli viimeksimainittujen luonnollisen kokoiset muotokuvat seinillä,
sekä Pietari suuren valtaistuinsalissa oli koolla kunnallishallinnon
edustajia ja pormestareja, Venäjän ja ulkomaan kaupan, koti- ja
ulkomaisen sanomalehdistön edustajia. Brittiläistä kauppiassäätyä
edustivat tunnettujen Hubbardin, Clarken ja Millerin toiminimien
päämiehet. Niinikään oli saapuvilla tatarilaisia ja muhamettilaisia
kauppiaita, joiden monenkirjavat pitkät silkkitakit antoivat väriä
näytelmälle. Nikolai I:n eteishuoneessa ja salissa, joista jälkimmäinen
oli palatsin suurin huone, olivat koolla tsaarin sotilasesikunnan
jäsenet, suuriruhtinaiden ja ulkomaisten hallitsijoiden palveluksessa
olevat upseerit sekä vakinaisessa palveluksessa olevia meri- ja
maaväenupseereja. Seuraavassa huoneessa, konserttisalissa, odottivat
hovin ylimmät virkamiehet sekä keisarinnojen ja suuriruhtinattarien
hovirouvat ja -neidot. Konserttisalin takana oli yksityisiä
huoneistoja, m.m. Malakiittisali, josta keisarillinen saattue
lähti noin 12.30. Kun suuret ovet avattiin sen edessä, kuului taas
linnoituksen tykkien tervehdyslaukauksia. Ensin tuli kaksitellen
tulipunaisiin puettuja palvelijoita ja sitten ainakin sataviisikymmentä
eri arvoista kamari- ja hoviherraa sekä seremoniamestaria.
Hovimarsalkka ja muutamat hänen apulaisensa astelivat kultaisine
virkasauvoineen hääseurueen edellä.

Leskikeisarinna ilmestyi näkyviin isänsä, Tanskan kuninkaan
taluttamana. Hänellä oli yllään upea valkoinen hovipuku ja päässään
helmistä ja timanteista valmistettu pikku kruunu. Heidän perässään
tuli nuori tsaari punaisessa husaariunivormussaan taluttaen
morsiantaan, jolla oli yllään hopeabrokaadista valmistettu puku. Sen
tavattoman pitkää laahustinta kantoi neljä kamariherraa. Päässään
hänellä oli timanttikruunu, jonka yläpuolelle kohosi oranssinkukista
punottu seppele. Kukat oli tuotu Puolasta Varsovan keisarillisesta
kasvihuoneesta. Hänen hartioillaan riippui raskaissa laskoksissa
kärpännahkalla reunustettu, kultakudoksinen viitta, jota sitäkin
kannattivat hänen laahustintaan kantavat arvohenkilöt.

Walesin prinssi oli pukeutunut venäläiseen rakuunaunivormuunsa, ja
Walesin prinsessalla oli yllään upea hovipukunsa, jota koristivat
hovisulat ja Englannin naisten hänelle lahjoittamat jalokivet.
Yorkin herttualla oli yllään brittiläinen meriväenunivormu. Hessenin
ritarikunnan merkki oli tsaarilla ja useimmilla suuriruhtinailla ja
prinsseillä. Kaikki muut keisarillisen perheen jäsenet kävelivät
saattueessa, ja upseerit ja naiset ulkomaisten kuninkaallisten
henkilöiden seurueiden keralla. Venäläiset hovineidot, jotka kävelivät
heidän jäljessään, olivat puettuina tulipunaisilla samettilaahuksilla
koristettuihin valkoisiin silkkipukuihin päässään pukuihin sopivat
valkoiset harsot. Hääsaattueen liikkuessa hitaasti suurten salien
läpi kirkkoon joka saliin sijoitetut kunniavartiostot tekivät kunniaa
paljastetuin miekoin, ja kummallakin puolella tungoksessa seisova
vierasjoukko kumarsi syvään. Kun ei kirkko ollut tarpeeksi suuri edes
viidennekselle neljättätuhatta henkeä käsittävästä hääseurueelta,
pääsivät vain harvat sisään keisariperheen jäljessä, m.m.
diplomaattikunta, joka oli kokoontunut Pyhän Yrjön valtaistuinsaliin.

Venäjän kirkon säätämä vihkimismuoto on kaikille samanlainen, ja
siihen kuuluu kolme osaa, joista ennen vanhaan useimmiten kukin
suoritettiin erikseen. Ensimmäisenä tapahtui kihlaaminen eli sormusten
paneminen ja vaihtaminen, sitten "avioliittoon kruunaaminen", joka
on avioliiton varsinainen sakramentti ja johon sisältyy Vapahtajan
ja Neitsyt Marian kuvilla koristettujen kullattujen tai kultaisten
kruunujen pitäminen, sekä lopuksi "kruunujen syrjäänpaneminen".
Toimitus aloitettiin tavanomaisella litanialla, johon kuoro otti
osaa, sekä kahdella lyhyellä rukouksella. Sitten annettiin sytytetyt
kynttilät morsiusparin käsiin, ja toimitusta suorittava pappi heilutti
suitsutusastiaa. Tätä ennen alttarille asetetut kihlasormukset toi
sitten kultaisella tarjottimella pappi, joka teki niillä ristinmerkin
vihittävän parin edessä lausuen ensin sulhaselle: "Jumalan palvelija
Nikolai ottaa aviokseen Jumalan palvelijan Aleksandran". Samaa kaavaa
noudatettiin, kun tehtiin ristinmerkki morsiamen edessä. Sitten morsian
ja sulhanen vaihtoivat sormuksia kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi
rukous, jossa anottiin Kaikkivaltiaan siunausta vihityille, minkä
jälkeen viritettiin liturgia keisarillisen perheen kunniaksi. Sitten
laulettiin seitsemäskahdeksatta psalmi kuoron esittäessä oman osansa
kaikkien säkeistöjen välissä. Niiden kysymysten lisäksi, jotka kuuluvat
asiaan englantilaisen kirkkokäsikirjan mukaan, pappi kysyi morsiamelta
ja sulhaselta kummaltakin erikseen: "Oletko koskaan luvannut itseäsi
toiselle?" Sitten taas seurasi litania ja pitkiä rukouksia. Sen jälkeen
tuotiin kaksi kruunua, joilla kummallakin pappi teki ristinmerkin.
Tämän jälkeen hän ojensi ne sulhaspojille, jotka saivat pitää niitä
sulhasen ja morsiamen pään yläpuolella jälkimmäisen kävellessä
ensiksimainitun jäljessä kirkon keskelle asetetun pienen rukousalttarin
ympäri. Pappi liitti heidän kätensä yhteen kaapunsa alla ja talutti
heitä juhlamenojen tässä vaiheessa. Kruunuja pitelivät keisarillisen
morsiusparin päiden yläpuolella muutamat naimattomat suuriruhtinaat
vuorotellen. Juhlatoimituksen viimeisenä osana oli lyhyt rukous,
jonka jälkeen morsiuspari suuteli jumalankuvia ja otti vastaan suvun
onnittelut.

Hääsaattue palasi palatsin salien läpi yksityishuoneisiin samassa
järjestyksessä kuin edellä on mainittu vain se erotuksena, että
keisari ja hänen morsiamensa, joka nyt oli keisarinna Aleksandra
Feodorovna, kävelivät leskikeisarinnan ja Tanskan kuninkaan edellä.
Pian tämän jälkeen keisarilliset palasivat Anitshkovin palatsiin
kansan tervehtiessä heitä haltioissaan. Leskikeisarinnan sekä tsaarin
ja tsaarittaren keveitä hovivaunuja veti kumpiakin neljä harmaata
hevosta edelläratsastajien jäljessä, ja heidän edellään ratsasti kaksi
kasakkaa raivaamassa tietä. Kenties tahallisena vastakohtana äskettäin
hautajaisissa noudatetulle mielettömälle tavalle ei poliisi lainkaan
estellyt kansanjoukkoja, jotka tunkeutuivat aivan kiinni keisarillisiin
ajopeleihin ja tervehtivät niissä istuvia mitä hurjimman haltioitumisen
vallassa. Nevski Prospektilla, jossa keisari ja keisarinna pysähtyivät
suutelemaan Kasanin Jumalan äidin kuvaa, oli ajopelien muutamia kertoja
aivan mahdotonta päästä eteenpäin taajojen väkijoukkojen lävitse, jotka
heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan ja huusivat tsaarille.

Edelläesitettyjen seikkojen avulla lukija voi sommitella täydellisen
kuvan päivän tapauksista. Kirjoittaja muistaa vielä erään kuvaavan
piirteen. Hänen isoisänsä oli palannut palatsista, jossa hän oli nähnyt
hääsaattueen kirkkomatkalla sekä mennen että tullen. Kultakirjaillussa
univormussaan vanhus istui perheensä ympäröimänä korkeaselkäisessä
nojatuolissa maistellen venäläisten tapaan lasistaan sitruunalla
maustettua teetä ja kuvaillen vilkkaasti palatsissa näkemiään. Hän
kertoi pitkään nuoren keisarinnan kuninkaallisesta kauneudesta.
"Ehdottomasti ihanin morsian, jonka olen koskaan nähnyt", hän
virkkoi. Äkkiä hän lisäsi katsellen terävillä silmillään tarkkaavia
kuulijoitaan: "Aleksandra Feodorovna on nyt Venäjän kaunein nainen,
mutta hänen silmissään on jotakin, mikä saa kylmät väreet karmimaan
selkäpiitäni". Tätä seuranneen hiljaisuuden keskeytti isoisän iloinen
nauru: "Mutta leskikeisarinna, rakkaani, on yhtä nuori ja viehättävä
kuin ennen konsanaan. Jumala suokoon monta elinvuotta äiti kullallemme,
Maria Feodorovnalle!"




VII. NUORIKKO


Itsevaltiaan asema on kerrassaan vaativa ja ankara. Sen Nikolai käsitti
hyvin häittensä jälkeen, jolloin hänelle ei suotu sitä mitä hän olisi
eniten kaivannut, todellista kuherruskuukautta. Oli otettava huomioon
valtioasiat ja ankaran hovin vaatimukset. Yksinvaltaisen hallitusmuodon
puitteissa ei ole vastuunalaista ministeristöä, eikä päätöksiä voitu
tehdä missään tärkeässä asiassa ilman keisarin suostumusta, joten
Nikolaille ei suotu yhtään ainoaa lomapäivää. Hovitavat vaativat, että
hänen ja Alixin oli käytävä vastavierailuilla suvun jäsenten luona,
seurusteltava pääkaupungissa olevien ulkomaisten kuninkaallisten
henkilöiden kanssa ja näyttäydyttävä kansalle. Sitäpaitsi olivat vielä
sähkösanomat! Koko maailma oli lähettänyt onnittelunsa, ja näiden
tervehdysten joukossa oli monta kruunupäiltä ja sukulaisilta, joihin
Nikolain ja Alixin oli pakko vastata henkilökohtaisesti. Avioelämänsä
ensimmäisen aamun he omistivat sähkösanomavastausten kirjoittamiseen,
samalla kun sähkölennätinlaitoksen lähettejä saapui virtanaan, mikä
vaellus alkoi vähentyä vasta kolmantena päivänä.

Keisarinna Maria tuli heidän luokseen vieraisille muutamiksi
minuuteiksi seuraavana aamuna, ja lounaan jälkeen Nikolai ajoi Alixin
kanssa avonaisissa vaunuissa linnoitukseen rukoilemaan rakkaan ja
unohtumattoman isänsä haudalla. Kaduilla kansanjoukot tervehtivät
vastanaineita, mutta sellaiset ihmiset, jotka muistivat, kuinka Maria
Feodorovna oli ajanut Pietarin läpi hääpäivänsä jälkeisenä päivänä,
olivat sitä mieltä, ettei keisarinna Aleksandran kuvapatsasmainen
kauneus herättänyt sellaista rajatonta ihastusta kuin prinsessa
Dagmarin inhimillinen herttaisuus oli synnyttänyt melkein kolmekymmentä
vuotta sitten. Teeaikana perhe "tunkeutui sisään" tuoden lahjoja
Alixille ja viipyi sietämättömän kauan. Päivällispöydässä nuorella
parilla oli seuranaan Alixin veli, Hessenin suurherttua Ernest,
ja sitten heidän oli pakko lähteä asemalle lausumaan hänelle ja
muille matkustaville kuninkaallisille henkilöille jäähyväiset.
Kotiin palattuaan Nikolai ja hänen nuori vaimonsa näkivät uuden
kimpun onnittelusähkösanomia, joiden vuoksi he saivat olla toimessa
keskiyöhön asti. Heillä oli ollut puuhakas päivä, mikä ei vastaa meidän
käsitystämme täydellisen kuherruskuukauden ihanteesta. Seuraavana
aamuna asianomaiset hovipalvelijat eivät herättäneetkään heitä klo
kahdeksan, niinkuin määrä oli, vaan tuntia myöhemmin. Nikolain oli
pakko pukeutua nopeasti, koska ministerit odottivat puheillepääsyä.
Nuori aviomies näki vaimoaan "koko aamuna vain lyhyen hetken ajan".
Lounaan jälkeen Nikolai anasti hetkisen viedäkseen Alixin ajelulle;
sitten hänen oli mentävä kävelylle äidinisänsä, vanhan Tanskan
kuninkaan Kristianin kanssa. Se aika, joka vielä jäi jäljelle ennen
päivällistä, käytettiin sähkösanomien kirjoittamiseen, ja illalla "koko
suku tuli katsomaan häälahjoja". Viikko kului tällaisella suututtavalla
tavalla. Vihdoin nuori pari pakeni maalle. He lähtivät Tsarskoje
Selon palatsiin viettämään todellista kuherruskuukautta — neljäksi
kokonaiseksi päiväksi! "En voi kuvailla, millainen ilo onkaan elää
rauhassa näkemättä ketään — koko päivä ja yö yhdessä". Nikolain riemu
on liikuttava, kun hän saattaa merkitä päiväkirjaansa: "Söimme lounasta
kahden kesken ja päivällistäkin kahden kesken..." Ja Alix? Hänen
sydämensä oli tulvillaan. Ottaen päiväkirjan mieheltään hän kirjoitti
sirolla käsialallaan:

 Yhä selvemmin, yhä voimakkaammin ja syvemmin rakkauteni ja alttiuteni
 palkitsivat sinua kohtaan tuntemani kaipuun. En voi koskaan kiittää
 Jumalaa tarpeeksi siitä aarteesta, jonka hän on antanut minulle
 ikiomakseni. Mikä onni voi olla suurempi, kuin että minua sanotaan
 sinun omaksesi, lemmittyni? En koskaan unohda tätä paikkaa, joka on
 nyt jo minulle rakas vuoden 89 muistojen vuoksi ja — näiden päivien
 tähden, jotka ovat meidän ensimmäinen rauhallinen aikamme kahden
 kesken. Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku mieheni. Peitän sinun
 armaat kasvosi suudelmilla.

 En koskaan luullut tässä maailmassa voivan olla niin täydellistä
 onnea, sellaista yhteyden tunnetta kahden kuolevaisen olennon välillä.
 RAKASTAN SINUA — näihin kahteen sanaan sisältyy koko elämäni.

 Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistyneet, liittyneet toisiimme
 elinajaksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme jälleen toisessa
 maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti. Sinun, sinun!

Silloinkaan kun rakkaus oli siirtänyt Alixin kaikkien dogmaattisten
mietelmien yläpuolelle, ei hän voinut unohtaa niitä periaatteita,
jotka olivat vallitsevina hänen elämässään: uskontoaan, kiintymystään
entisyyteen ja varmaa asennettaan tulevaisuuden suhteen, mitkä kaikki
piirteet olivat hänessä niin selvästi vakiintuneet, ettei hän voinut
kuherruskuukauden kiihkeässä hurmiossakaan vapautua niiden vallasta.
Hän oli kuitenkin nainen, jonka suonissa virtasi verta; niinpä hän
kykenikin käsittämään huvittavia piirteitä pikku seikoissa. Esimerkkinä
siitä voi mainita seuraavan lauseen (se on kirjoitettu venäjäksi,
jota kieltä hän alkoi oppia puhumaan oikein): "Ei ole hyvä pureskella
hampaita yöllä: tätisi ei voi nukkua".

Kun nuori pari palasi Pietariin, asiat sujuivat paremmin, koska
ulkomaalaiset kuninkaalliset henkilöt olivat matkustaneet
pois lukuunottamatta Alix tätiä (Walesin prinssin puolisoa).
Viimeksimainittu ja keisarinna Maria, jotka nauttivat toistensa
seurasta, pysyttelivät hyvin paljon yksissä. Pian suku ymmärsi, että
nuori keisarinna tahtoi pitää miehensä itse eikä hyväksynyt kaikkiin
mahdollisiin vuorokauden aikoihin tehtyjä vierailuja. Aleksanteri
III:n kuoleman aiheuttama hovisuru vaikutti sen, ettei ollut paljon
virallisia kutsuja suoritettavana, eikä lainkaan huvituksia. Tämä
soi Nikolaille ja Alixille aikaa nauttia toistensa seurasta, mistä
seikasta he olivat hyvinkin iloisia. He asuivat edelleenkin keisarinna
Marian Anitshkovin palatsissa, sillä välin kuin heidän huoneitaan
suuressa Talvipalatsissa pantiin uudelleen kuntoon ja sisustettiin
heidän henkilökohtaisesti valvoessa töitä. Uudenvuoden iltana Nikolai
huomauttaa:

 Oli kauheaa seisoa kirkossa ja ajatella sitä hirveää muutosta, joka
 on tapahtunut tänä vuonna. Mutta minä panen kokonaan luottamukseni
 Kaikkivaltiaaseen ja otan uuden vuoden vastaan pelottomin mielin...
 Menetykseni on korvaamaton, mutta Jumala on antanut minulle sellaisen
 onnen, josta en uskaltanut uneksiakaan. Hän on antanut minulle Alixin.

Niin kuluivat päivät ja kuukaudet yhtämittaisessa ilossa toinen
toisensa omistamisesta. Toukok. 14 p. 1895 Alix huomauttaa tavanomaisen
täsmälliseen tapaansa.

 Nyt olemme olleet naimisissa puoli vuotta. Et voi käsittääkään,
 kuinka tavattoman onnelliseksi olet tehnyt vaimosi. Jumala siunatkoon
 sinua, oma uskollinen rakas mieheni — tunteeni muuttuu päivä päivältä
 puhtaammaksi, voimakkaammaksi, syvemmäksi.

Kesäkuun kolmantena päivänä puolisot tekevät pyhiinvaellusmatkan
Pietarhovin palatsin (se on lähellä Pietaria Suomenlahden rannalla)
puistossa olevalle huvihuoneelle katsomaan lapsuusajan rakkautensa
muistoa, yhteen piirrettyjä nimikirjaimiaan, jotka Nikolai oli
kaivertanut kymmenen vuotta aikaisemmin ikkunan pieleen. Heidän
välillään on nyt side, joka on voimakkain avioliiton siteistä. Alix
kuiskaa eräänä päivänä salaisuuden Nikolain korvaan; siitä pitäen
heidän ajatuksensa lakkaamatta palasivat siihen.

 Armas kelpo mieheni, vaimosi rakastaa sinua syvästi ja voimakkaasti,
 olet ainoani ja kaikkeni. Muutamia kuukausia vielä, ja sitten...
 oi enkelini, mikä suunnaton onni... meidän... meidän ikiomamme...
 mikä onni voi olla suurempi? Vaimon täytyy nyt vain koettaa olla
 mahdollisimman hyvä ja kiltti, sillä muuten eräs pikku olento voi
 joutua kärsimään... suuri suutelo.

Koko Venäjä tiesi, mitä oli odotettavissa, ja toivoi kruununperillistä.
Marraskuun kolmantena päivänä keisarinna Aleksandra synnytti
esikoisensa: suuriruhtinatar Olgan. Maa oli pettynyt, mutta Nikolai,
joka iloitsi tietäessään rakkaan Alixinsa selviytyneen vaarasta,
riemuitsi tyttärestä.

 Tätä päivää en ikinä unohda. Olen kärsinyt hyvin, hyvin paljon
 tänään. Jo klo 1 ap. alkoivat tuskat, jotka estivät Alix kullan
 saamasta unta. Hän makasi koko päivän vuoteessaan hirveissä tuskissa,
 lemmitty raukkani. En voinut katsoakaan häneen. Äiti tuli noin klo
 2 ip. Pysyimme koko ajan Alixin läheisyydessä. Kellon lyödessä
 yhdeksän hengähdimme helpotuksesta kuullessamme lapsen kirkumista.
 Iltarukouksen aikana Jumalan meille antama tytär kastettiin Olgaksi.
 Kun kauhu oli haihtunut ja kiihtymys lakannut, tuntui minusta tuon
 tapauksen vuoksi aivan kuin olisin ollut taivaassa. Jumala olkoon
 kiitetty: Alix kesti koettelemuksen hyvin, ja illalla hän oli
 reippaalla mielellä.

Alix oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa pitää sylissään poikalasta
ilahduttaakseen Nikolaita ja tyydyttääkseen kansaa. Mutta hänen
ensimmäinen tunteensa ei kestänyt kauan, kun lapsi oli laskettu hänen
rinnalleen. Hiipiessään huoneeseen Nikolai näki vaimonsa uinuvan
tyytyväinen hymy huulillaan ja pikku tytär hellästi sylissään.

Avioliittonsa alkuaikoina keisarinna Aleksandra ei näytä välittäneen
politiikasta. Hän jätti sen anoppinsa huoleksi, jonka kanssa
keisari neuvotteli joka päivä, koska leskikeisarinna oli ollut
myöskin Aleksanteri III:n uskottu ja tunsi hänen mielipiteensä
ihmisistä ja asioista. Miksi nuori tsaaritar olisikaan vaivannut
mieltään tyhmillä valtiollisilla asioilla, kun hän oli rakkauden
kuningatar? Perhe-elämään mieltyneenä hän vapaaehtoisesti luovutti
leskikeisarinnalle ensimmäisen sijan hovin asioissa, koska ne
vaivasivat häntä. Omasta puolestaan hän oli läsnä virallisissa
juhlamenoissa velvollisuudesta eikä omaksi ilokseen. Hänen suhteensa
keisarillisen perheen jäseniin olivat myöskin viileät. Hän muisti
ylpeiden suuriruhtinattarien alentuvan käytöksen niiltä ajoilta,
jolloin hän itse oli vain köyhä saksalainen prinsessa. Hän halusi
saada heiltä osakseen korkean asemansa edellyttämän kunnioituksen
hivenenkään vertaa vähentymättömänä. Kun suvun naiset riitaantuvat,
miehetkin joutuvat mukaan kiistoihin. Oli niin ollen luonnollista,
että Nikolai omaksui vaimonsa käsityskannan. Miehensä sukulaisista
Aleksandra tapasi useimmin Nikolain sisarta Xeniaa, joka oli mennyt,
samana vuonna kuin hänkin, naimisiin erään serkun, suuriruhtinas
Aleksanteri Mihailovitshin kanssa. Xeniallakin oli pikku tytär, ja
nuorilla äideillä oli lastenhuoneissaan yhteinen harrastusten kohde
ystävällisten suhteiden solmimiseksi. Mutta jos jo Aleksanteri III oli
pitänyt sukunsa jäsenet loitolla, Nikolai II meni vielä pitemmälle
tähän suuntaan, niin että hänen seurustelunsa useimpien heidän kanssaan
oli luonteeltaan tilapäistä ja vailla välitöntä vilpittömyyttä. Näin
muodostui kuilu, joka pysyi muuttumattomana kaksikymmentä vuotta. Kun
vallankumouksen aikana tehtiin yritys sen täyttämiseksi, oli jo liian
myöhäistä.

Seurapiirejä suututti keisarinnan eristyneisyys ja hänen asenteensa,
joka esti heitä näyttelemästä pukujensa ja jalokiviensä upeutta. Pian
taikauskoinen kansa alkoi kuiskailla keisarinnan nimen kuullessaan:
"Niin, hän on kaunis, mutta kylmä! Hän tuli morsiameksi kuolinvuoteen
ääressä. Olivathan häntä vihittäessä työmiehet vielä olleet täydessä
touhussa laittaessaan Aleksanteri III:n hautaa lopulliseen kuntoon! Se
on paha enne!" Sitten hänelle annettiin liikanimi: _Njemka_ — saksatar.
Prinsessa Alix, kuningatar Viktorian tyttärentytär, saksalainen!
Kuusivuotiaasta asti hän oli kasvanut Englannissa isoäitinsä hoidossa,
ja englannin kieli tuntui hänestä tutummalta kuin saksa: hänen
elintapansa olivat läpeensä englantilaiset. Ujo, onneton morsianraukka
— häntä sanottiin Njemkaksi, ja Njemkana hän pysyi. Hän ei päässyt
koskaan kansan suosioon, vaikka hän koettikin myöhemmin parhaansa
mukaan haihduttaa ennakkoluuloja, jotka olivat muodostuneet hänestä.
Epävarmaa on, aavistiko hän ensimmäisinä onnellisina vuosina, millainen
alhaisten vihjausten musta pilvi oli kokoontunut hänen ylleen, niin
kokonaan hän oli vajonnut omaan onneensa. Sitäpaitsi hänen oli
järjestettävä tärkeitä asioita. Hänen pikku tyttärelleen Englannista
lähetetty imettäjä osoittautui pahaluontoiseksi, joten oli välttämättä
päästävä hänestä eroon. Tämän vaikean pulman mainitsee päiväkirjassaan
erikoisesti Nikolai, joka näyttää osoittaneen enkelimäistä
kärsivällisyyttä kaikissa Alixia koskevissa asioissa. Palkinnoksi hän
sai Alixin rakkauden.

 Armas Nickyni, mitkään sanat eivät voi ilmaista, kuinka syvästi
 rakastan sinua, päivä päivältä yhä enemmän, syvemmin, vilpittömämmin.
 Armas mieheni, uskotko sen, tunnetko, kuinka sydämeni lyö nopeasti ja
 ainoastaan sinulle, mieheni? (Maalisk. 29 p. 1895.)

Nikolain ja Alixin poikkeuksellinen rakkaussuhde ei estänyt heitä
kokemasta perheikävyyksiä. Ne aiheutuivat jälkimmäisen pikaisesta
luonteenlaadusta, eivätkä sanat, joita hän lausui, aina olleet
miellyttäviä. Hän katui nopeasti ja riensi rakkaan Nickynsä luokse.

 Suo minulle anteeksi kaikki tylyt sanat, jotka olen sinulle lausunut.
 Ollessani hyvin väsynyt olen vastannut sinulle töykeästi! Anna minulle
 anteeksi, oma kultani! Kaduin sitä heti sydämeni pohjasta. Jumala
 siunatkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa, rohkeutta ja tarmoa
 kaikissa yrityksissäsi rakastetun maamme hyväksi. Suutelen sinua
 hellästi. Vaimosi.

Nikolai oli lapsuudesta asti kasvatettu siihen horjumattomaan
vakaumukseen, että itsevaltias on jumalallista alkuperää. Alixin
luonteen taipuvaisuus mystillisyyteen vaikutti, että hänen oli
helppo omaksua täysin sydämin sama mielipide. Molemmat puolisot
olivat vakuutetut siitä, että Venäjän oli Jumala uskonut keisarille
sekä että hallitseminen oli peritty velvollisuus, jota ei voinut
jakaa toisten ihmisten kanssa. Nikolailla ei ollut suurtakaan iloa
vallan omistamisesta, jota hän pelkäsi ja jonka hän otti vastaan
välttämättömyyden pakottamana taakkana, sillä häntä ei oltu koskaan
tutustutettu kansanvallan alkeellisimpiinkaan periaatteisiin, vaan
hän piti sitä yksinomaan vallankumouksena. Alixin vallitsevin
luonteenpiirre oli ujous, joka aiheutti hänelle sietämätöntä kärsimystä
sellaisten ihmisten seurassa, joita hän ei tuntenut hyvin. Nämä seikat
yhdessä saivat perhe-elämän sydämellisyyden tuntumaan heistä molemmista
paratiisilta.

Aivoihin kertyneet vaikutelmat virkoavat äkkiä eloon valaisten
entisyyttä. Tekijä muistaa nyt käyneensä poikasena ystävällisen
palatsinpäällikön opastuksella katsomassa keisarillisten huoneistoa
heidän poissaollessaan. Majesteetilliset, tyhjät salit ja upeasti
koristetut huoneet, joissa heidän elämänsä virallinen puoli paljastui
kaikessa kaavamaisessa komeudessaan hämmästyneen katsojan nähtäväksi,
eivät herättäneet mitään täsmällistä mielikuvaa. Sitä elävämpi
on yksityiseen käytäntöön määrättyjen huoneiden muisto. Niitä ei
ollut monta. Ensinnäkin kirjastohuone, jossa oli kirjoituspöytä.
Viimeksimainittu näytti kerrassaan suhteettoman pieneltä verrattuna
suunnattoman suuriin kaksirivisiin kirjakaappeihin, jotka taas
puolestaan näyttivät kääpiömäisiltä tavattoman kookkaassa huoneessa.
Sitten oli keisarinnan arkihuone, joka oli peitetty tomuverhoilla
ja näytti sen vuoksi hyvin persoonattomalta, sekä makuuhuone.
Viimeksimainittu oli suuri huone palatsin nurkassa, ja sinne tuli valoa
kahdelta suunnalta suurista kaari-ikkunoista. Siellä oli kaksi seikkaa,
joihin huomio kohdistui: jostakin vaaleasta puusta tehty suuri vuode
ja kokoelma pyhäinkuvia, jotka peittivät vuoteen toisella puolella
olevan seinän katosta melkein lattiaan asti. Tarkka muistikuva luo
valoa taaksepäin entisyyteen, niin että tekijä näkee nyt silmiensä
edessä tuon kaiken: suuren vuoteen, joka on yhteiselämän vertauskuva,
ja seinällä vieri vieressä jumalankuvat, joissa kimmelsi kultaa, hopeaa
ja jalokiviä, sekä niiden edessä kalliissa metalliketjuissa riippuvat
vähäiset valaistuslaitteet.

Pojan uteliaisuus houkutteli vielä tutkimusmatkalle kahteen
pieneen pukeutumis- ja suureen kylpyhuoneeseen, johon päästiin
seinälaudoitukseen sovitetusta salaovesta. Siinä kaikki. Suuri vuode
ja jumalankuvat olivat keskuksena keitaassa, jonne yksityiselämä oli
paennut ulompana olevien, kaavamaisen juhlallisten huoneiden kylmyyttä.
Nikolai ja Alix painautuivat toisiinsa pienessä turvapaikassaan
koettaen olla ajattelematta sitä kalseaa yksinäisyyttä, joka ympäröi
heitä joka taholla. Sellaista oli Pietarin Talvipalatsin upeudessa.
Seuraavan kuvauksen on esittänyt muuan keisarinnan läheinen ystävä [62]
hänen Tsarskoje Selossa olevasta yksityisasunnostaan; Tsarskoje Selo
oli keisarillisen perheen maaseutuasunto, jonne oli pääkaupungista
matkaa neljättä kilometriä.

 Keisariparin makuuhuone oli suuri kaksi-ikkunainen huone, josta oli
 näköala puistoon... Vaaleasta puusta tehty iso kaksoisvuode oli
 lähellä ikkunoita, joiden välissä oli keisarinnan pukupöytä. Vuoteen
 oikealla puolella oli seinässä pieni ovi, joka vei pieneen ja pimeään,
 riippuvien lamppujen valaisemaan rukouskammioon. Siellä keisarinnan
 oli tapana rukoilla. Kammiossa oli pöytä ja rukousalttari, jolla oli
 raamattu ja Vapahtajan kuva... Keisarillisen palatsin huonekalut
 oli verhottu paksulla kukallisella kankaalla, ja lattialla oli
 hyvin tavallisen näköinen värikäs, pehmeä, kukikas matto. Keisarin
 pukeutumishuoneen erotti makuuhuoneesta käytävä; toisella puolella oli
 keisarinnan pukuhuone ja kylpyhuone — mutta voi, miltä se näyttikään,
 kun ajatteli huhuja, joita oli liikkeellä hänen ylellisyydestään ja
 "omituisista" mieliteoistaan! Kylpyhuone ei ollut lainkaan ylellinen
 hopea- ja marmorihuone, vaan pimeä komero, johon oli sijoitettu
 vanhanaikainen amme, ja keisarinna, joka rakasti viktorialaista
 siisteyttä, vaati, että kylpyamme oli päivän ajaksi peitettävä
 irtonaisella kretonkiverholla...

Rajattomilla käyttövaroillaan keisaripari olisi voinut järjestää
elämänsä sellaisella ylellisellä ja mukavalla tavalla, joka on
yleistä ylpeiden miljoonamiesten keskuudessa. Mutta heidän makunsa
ja tarpeensa olivat peräti yksinkertaiset, ja ainoa seikka, jota he
todella kaipasivat, oli saada olla yhdessä ja viettää elämänsä täysin
eristettyinä maailmasta nauttien vain toistensa seurasta. Nikolai
noudatti isänsä Aleksanteri III:n esimerkkiä, sillä hänkin oli ollut
koti-ihminen ennen kaikkea. Mutta ajat muuttuivat nopeasti, ja jos
itsevaltius aikoi pysyä pystyssä, sen täytyi näytellä osaansa elävänä
kansallisena laitoksena, jokapäiväisten yksityisihmisten elämää paljoa
korkeammalla tasolla.




VIII. VENÄJÄ YHDEKSÄNKYMMENLUVULLA


Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli
Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat
ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — _Mirotvoretsin_ —
nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt
käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty
horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan
jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut
kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat
kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin,
murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein
typerimmässä muodossa.

Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava
elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta:
vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla
vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy
olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla
valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos
hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi
pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias
muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen
hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta
tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa
oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se
suuntautuu varmasti väärälle tolalle.

Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä
esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike.
Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella
miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä
toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä
horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten
kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III
koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla
ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja
omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin
jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta
tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän
henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se
mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt
kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla
ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin,
ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän
viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi
sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä
halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää
vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään.
Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli
jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään
Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas
radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään
kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista
vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen
mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka
pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia
pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti
häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä
tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen
pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti
julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien
siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta
entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen
tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa,
ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti
jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli
juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen
oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien
vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi
äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen
nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden,
oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan.

Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset
vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa
ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen
neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli
äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin,
periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin
itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon,
joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen
diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat
yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto.
Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien
apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta
ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden
valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä,
että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet.
Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen,
jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä
hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia
vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä
ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi
teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten
tosiasioiden kehitystä.

Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima,
myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon,
kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden
hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten
Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain
hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon.
Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi
ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat
tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran
Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana
se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten
oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille
myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten
ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut
kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain
hallintoelimistä, _semstvoista_, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja,
ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen
tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet
ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli
rakennettava kivuttoman kehityksen tietä.

Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan
toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista
"jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta.
Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja
tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei
ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta.
Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta.
Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana
kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten
jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti
riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin
mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen
hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit
tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin
niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin
hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan.
Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä
oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla
toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista
eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan
hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa
uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti
vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin,
nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, _Mir_, oli siis
yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden
säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon.

Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli
hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion
uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan
tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat
vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan
aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai
enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin
maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä
aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin
silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa
vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin
vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli
rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle
oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi
ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä.

Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä.
Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina.
Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö,
italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana
ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset,
jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei
tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi
ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta
tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä,
millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä
ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen
aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat
suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin
vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden
palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta,
jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta
Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän
tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi
sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen
kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi
tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus
oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia
kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi
kuin juutalaisten.

Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon,
että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla
vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa,
mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä.
Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset
avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä
toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä
oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote.
Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta
vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten
maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta
evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille.
Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus
rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät
heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa
taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi
heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa
juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt
tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa
oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden
voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit
vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea
ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä
tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka
olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia,
mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä
näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa _Numerus Claususta_,
toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista
päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka
eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat
lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla
korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten
taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin
pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin
otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät
sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli,
että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli
mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa
paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä
viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella
korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset
saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa.
Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin.
Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä
ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat
haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko
maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden
poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se
teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se
kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla
ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut
aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman
muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin,
elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa
uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto
oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai
ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona.
Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat
sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista
korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä
vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa
olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat
oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin
harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä
esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat
saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin
kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta
syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen
Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin.

Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa
oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi
venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa
otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla
huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut
aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi
tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä.
Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten
lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken
yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi,
toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta
suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa
ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen
valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista
parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen
valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen
voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä
ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden
periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain
noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen
kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä
päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi
— semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten
uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan
nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella
varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen
oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana
hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix,
hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin
hän itse.




IX. VÄLIKIRJA TAIVAAN KANSSA


Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen
maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan
valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan
usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä
itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on
leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen:
se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa
miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä
itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta
vähentymättömänä pojalleen.

On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin
kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei
sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti
keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit
kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan:

 Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet
 sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan
 maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet
 valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi.

 Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena
 kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini,
 tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut.
 Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä.

 Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna
 sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista
 Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista.

 Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa
 kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut
 minulle, ja Sinun kunniallesi.

 Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä
 tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja
 laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän,
 hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen!
 Amen.

Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen
papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa
täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä.
Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen
kruunaustoimitus pidetään päättyneenä.

Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun
hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen
luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa
Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen
miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi.
Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää
tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys
itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle
paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa
ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa
Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä
Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan
hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän
oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki
miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle
alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan
kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa
toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi,
että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen
suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan
kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus.
He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin
toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko
tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä
mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia.
Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian
myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa.

On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan
välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun
Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka
hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta
kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa
historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan
käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että
itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa
säilyttää valtansa koskemattomana.

Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin
kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan
juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa
teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän
tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko
tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset
venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota
Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan
tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi
päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka
olivat hyvin suurisuuntaisia.

Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien
kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan
yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin
kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt
huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön
kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883
Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota
nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu,
että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli
sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi.

Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia
kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan
huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta
varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja,
avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja
nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana
vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle:
emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja
kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli
kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli
painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä
hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella
laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat
katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten
huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa
tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä
koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta,
jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät
olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.

Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille
suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos
sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet
parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden
sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten
vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä
saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä
paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen
suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset
poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa,
eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista
varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla
hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien
takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä
lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta,
jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien
lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien
solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan
järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen,
joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi
sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki.
Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin
tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat
murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi
tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan
pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät
syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka
joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman
liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi
lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi
hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät
pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen
valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja
virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma
tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja
yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan
ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten.
Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän
vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa
kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja
sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää
takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa
oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat
pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet
hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa
ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja
joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin
jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja
riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi
sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää
ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen
loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä
kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista.
Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat
hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa
ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä
kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista.
Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta.
Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä
mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät
pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten
peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina
virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa
sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina
ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun
tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen
työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa
oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää
pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla,
jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa
parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin
sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että
hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous,
joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut
nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna
repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan
olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran
tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet,
kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa
salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka
oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta.
Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä
tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset.
Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna
olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen
järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli
siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana
seisovat moskovalaiset mutisivat: "_Njemka_ tanssii. Mitä hän välittää,
hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi
aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne
kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää
tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan.
Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta
soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen
suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut
mitään.

Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten
loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen
elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu
linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten
laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin
tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty
näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut
pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone,
joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän
suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan,
jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän
uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot
istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen,
sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän
pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten
loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä.
Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä
kauniissa puistoissa.




X. VIERAILUMATKA EUROOPPAAN


Se rauhallinen elämä, jota Nikolai ja Alix rakastivat, keskeytyi heidän
lähtiessään suorittamaan muutamia valtiollisia vierailuja ulkomaille.
Hovitavat vaativat, että keisarin oli vastattava kohteliaisuuteen,
jota ulkomaiden hallitsijat olivat osoittaneet hänelle ollessaan
henkilökohtaisesti tai edustajien kautta läsnä hänen kruunajaisissaan.
Ennen kaikkea hänen oli välttämätöntä näyttäytyä Pariisissa, koska
kuuluisa ranskalais-venäläinen liitto oli vahvistettava. Tämä liitto
oli ollut pitkän ajan ulkomaanpolitiikan pohdittavana Aleksanteri
III:n hallitessa, joka lopulta voitti ennakkoluulonsa tasavaltaista
hallitusmuotoa kohtaan, koska pelkäsi liittoa, jonka Saksa oli tehnyt
Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa.

Keisarinna, joka oli näihin aikoihin "erikoisen arkaluontoisessa
tilassa", niinkuin hovien kiertokirjeissä hienosti sanottiin, halusi
välttämättä seurata keisaria, eikä tietysti pienokaista — heidän
esikoistytärtään suuriruhtinatar Olgaa — voitu jättää ottamatta
mukaan. Koska Venäjän rautateillä raideleveys on suurempi kuin
länsi-Euroopassa, oli rakennettu erikoinen keisarillinen juna. Se oli
sen junan jäljennös, jota kotimaassa käytettiin, niin että matkustajat
saattoivat käyttää omia salonkivaunujaan ja oman makunsa mukaan
järjestettyjä makuuvaunuja, minne tahansa menivätkin. Merimatkaa varten
oli käytettävissä vanha ystävä Poljarnaja Svesda, ja Kööpenhaminassa
oli juuri valmistunut uusi huvialus Standard, joka oli varta vasten
määrätty keisarillisen perheen tarpeisiin.

Ennen ulkomaille lähtöään keisari ja keisarinna kävivät
Nishni-Novgorodissa. Se on vanha kaupunki suuren Venäjän joen Volgan
varrella, ja sinne oli järjestetty teollisuus- ja taidenäyttely.
Tällä käynnillä oli historiallinen merkitys, koska tsaarien vanha
henkivartiosto (Rindi) herätettiin uudelleen eloon tätä tilaisuutta
varten valitsemalla siihen Moskovan varakkaimpien kauppiaiden poikia.
Heidän univormunaan, joka oli jäljennös saman väen alkuperäisestä
puvusta, oli pitkä, valkoinen, kärpännahalla reunustettu verkatakki,
jossa oli erikoisen korkea kaulus ja joka oli somistettu
kultapitseillä ja kirjailtu punaisella silkillä. Sitäpaitsi kuului
asuun valkoiset sahviaanisaappaat ja valkoisesta verasta valmistettu
korkea, jäykkä lakki, jossa oli kärpännahkainen reunus ja jalokivin
koristettu sulkatöyhtö. Takki, joka oli edestä avonainen, jätti
näkyviin tummanruskean silkkipaidan. Rindillä oli aseina välkkyvät
hopeiset tapparat ja kaulassa kalliista kivistä tehdyt kaulaketjut.
Moinen slaavilaishenkinen entisyyden loiston uudistamisyritys
muuttui naurettavaksi siitä syystä, että kun keisari kysyi eräältä
komealta nuorukaiselta hänen nimeään, tämä vastasi: "Meier, teidän
Majesteettinne!" sillä Venäjän kauppiaiden keskuudessa oli voimakas
saksalainen aines.

Ensimmäinen valtiollinen vierailu tehtiin Wieniin, Euroopan
vanhimman yksinvaltiaan keisari Frans Josefin luokse, joka järjesti
vieraittensa kunniaksi ja heidän nähtäväkseen Itävallan ikivanhojen
hovi juhlallisuuksien koko komeuden ja loiston. Nikolailla oli
seuralaisenaan ruhtinas Lobanov, ulkoministeri, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen itävaltalaisen virkaveljensä
kreivi Goluhovskin kanssa Turkissa vallitsevasta asemasta, siellä
kun oli parastaikaa taas yksi lukemattomia pulmakausia. Vietettyään
Wienissä muutamia juhlien ja kemujen täyttämiä päiviä Nikolai palasi
puolisoineen Venäjälle Kiovaan erään tuomiokirkon vihkiäistilaisuuteen.
Päästyään rajan yli Venäjän puolelle Nikolai pysähdytti junan erääseen
erikoisen kauniiseen paikkaan. Tällainen junien seisahduttaminen,
jota saattoi usein kestää tuntikausia, oli keisarillinen etuoikeus,
jota käytettiin välittämättä siitä aiheutuvasta vakinaisen liikenteen
häiriintymisestä. Nikolai ja Alix menivät kävelemään, ja lähetettiin
kutsumaan ruhtinas Lobanovia, koska keisari halusi keskustella hänen
kanssaan Wienin neuvottelujen tuloksista. Tuskin ministeri oli
astunut junasta maahan, kun hän alkoi voida pahoin ja kuoli samassa
verenvuotoon aivoissa ennättämättä kertoa herralleen, millaisia
päätöksiä oli saanut aikaan kreivi Goluhovskin kanssa. Tämän surullisen
tapauksen vaikutus haihtui Kiovaan tultaessa, jossa viranomaiset ja
porvaristo olivat valmistaneet loistavan vastaanoton.

Kiova, vanha pääkaupunki, joka oli jo kaupunki silloin, kun Moskova oli
metsää ja Pietari suota, sijaitsee leveän Dnjeprin korkealla äyräällä.
Sen kirkot ovat Venäjän vanhimpia, ja _Petsherskaja lavra_, luostari,
salaperäisine luolineen ja maanalaisine käytävineen, joissa oli
muumioina pyhimysten ja marttyyrien ruumiita, on kansan kunnioituksen
esineenä, johon tuhansittain pyhiinvaeltajia saapuu saamaan
synninpäästön ja paratiisinlupauksen. Vanhoina aikoina Kiova oli sen
suuriruhtinas Vladimirin asuinpaikka, joka oli nuoruudessaan pakana,
mutta joka otettuaan vaimokseen kahden bysanttilaisen keisarin sisaren
kääntyi kristinuskoon ja antoi sitten kastaa alamaisensa ajamalla
heidät Dnjepriin. Neljän edellisen hallitsijan aikana oli rakennettu
muistopatsasta Pyhälle Vladimirille. Nyt se oli päätetty juhlallisesti
vihkiä nuoren keisarin ja hänen rakastettavan keisarinnansa
läsnäollessa, mikä tilaisuus olisi Moskovan kruunajaisjuhlallisuuksien
arvokas jatko. Niinikään piti paljastettaman eräällä kaupungin aukiolla
keisarin isoisän isän Nikolai I:n pronssinen kuvapatsas.

Hartain ja innokkain mielin Alix otti osaa oikeauskoisen kirkon suureen
uskonnolliseen juhlaan. Hän oli syvästi liikutettu kokemuksestaan
ja mieltynyt siihen. Keisari ja keisarinna kävelivät upeisiin
juhla-asuihin ja päähineisiin vaatetettujen pappien jäljessä.
Juhlakulkue, jossa kannettiin kunnioittavasti pyhäinkuvia ja pyhiä
lippuja, kiersi rakennuksen sisään ja taas ulos voimakkaiden kuorojen
laulaessa virsiä ja sinisen suitsutuksen kohotessa tyyneen ilmaan
tahdissa heilutetuista suitsutusastioista. Sitten käytiin Petsherskaja
lavrassa, jossa keisaripari suuteli hurskaasti pyhäinjäännöksiä.
Valitettavasti synkisti juhlallisuuksia uutinen, että muuan huvilaiva
oli mennyt pohjaan Dnjeprillä ja vienyt mukanaan melkein kaksisataa
henkeä vedenalaiseen hautaan. Mutta keisarillinen juna kiidätti jo
Nikolaita ja Alixia pois Kiovasta Schlesian rajaa kohti, josta ei ollut
enää pitkä matka Breslaun teollisuuskaupunkiin. Siellä Vilhelm II
odotti heitä valtavan suurten sotaväenosastojen etunenässä.

Saksan keisarin tarkoituksena oli voittaa nuoren keisarin ystävyys.
Aleksanteri III oli kohdellut saksalaista virkaveljeään kylmästi, mikä
pantiin hänen tanskalaisen puolisonsa, keisarinna Maria Feodorovnan
syyksi. Vilhelmillä oli mielestään oikeus saada osakseen Alixin
taholta kiitollisuutta, koska hän oli avustanut Alixin ja Nikolain
avioliiton solmiamista. Niinikään Vilhelm odotti Alixin muistavan,
että hän oli saksalainen prinsessa. Mutta Alix ajatteli mieluummin
itseään Ison-Britannian kuningattaren tyttärentyttärenä. Sitäpaitsi hän
oli sekä kasvatukseltaan että taipumuksiltaan täysin englantilainen.
Alixista tuntui Saksan keisarin suojeleva asenne vastenmieliseltä,
minkä vuoksi hän kohtelikin tätä harkitun kylmästi. Nikolai taas oli
puolestaan perinyt isänsä vaistomaisen vastenmielisyyden Vilhelm II:ta
kohtaan, jonka ystävälliset ehdotukset saivat Nikolain vain lyhyiksi
hetkiksi unohtamaan pohjimmaisen tunteensa. Se malja, jonka Vilhelm II
esitti Breslaun hovikemuissa, oli täynnä ylivuotavaa tunteellisuutta.
Nikolain vastaus oli kylmä ja muodollinen. Vilhelm II ei pelästynyt
tästä, vaan tarjosi huvipurtensa viemään keisarilliset vieraat Kielistä
Tanskaan. Tähän ehdotukseen vastattiin kohteliaan kieltävästi sillä
tekosyyllä, että Poljarnaja Svesda oli jo valmiina matkaa varten.

Kielissä käytiin vieraisilla Preussin prinssin Heinrichin luona, joka
oli Saksan armeijan suuramiraali ja Vilhelm II:n veli. Hänen puolisonsa
oli Irene, keisarinnan vanhempi sisar. Sitten Poljarnaja Svesda vei
matkustajat Kööpenhaminaan, jossa heitä vastassa oli leskikeisarinna
Maria. Hän oli nuorempien lastensa suuriruhtinas Mikaelin [64] ja
suuriruhtinatar Olgan [65] kanssa iäkkäiden vanhempiensa luona
Bernstorffin linnassa. Nikolai oli ylpeä voidessaan näyttää kaunista
puolisoaan tanskalaisille sukulaisilleen. Vietettyään muutamia päiviä
Bernstorffissa Nikolai ja Alix menivät vieraisille Kreikan kuninkaan
luokse hänen huvilaansa Smidstrupiin.[66] Mutta kuningatar Viktoria
odotti kärsimättömästi saadakseen lausua tervetulleeksi tyttärensä
tyttären, ja keisarillinen seurue nousi uuteen Standardiin, joka
lähti Poljarnaja Svesdan saattamana Pohjanmeren poikki Edinburghin
satamaa Leithiä kohti. Tämä oli keisarinnan ensimmäinen matka sillä
huvipurrella, josta tuli seuraavana vuonna hänen uiva kesäkotinsa. Kun
sota myöhemmin teki lopun tästä retkeilemisestä, hän aina muisteli
kaihomielin ja kaivaten Standardia.

Oli kuningatar Viktorian onnellisen hallituksen kuudeskymmenes vuosi,
ja Iso-Britannia ja koko imperium tekivät valmistuksia juhliakseen
tätä tapausta asiaankuuluvalla komeudella. Kuningattaren rakkaimman
lapsenlapsen saapuminen herätti sen vuoksi erikoista huomiota yleisön
keskuudessa, hän kun oli mahtavan keisarin puolisoksi jouduttuaan
vielä lisännyt heidän hallitsijattarensa nimen loistoa. Hallitus,
joka innokkaasti halusi päästä hyviin väleihin nuoren keisarin
kanssa, suostui mielellään kuningattaren toivomukseen, että keisari
ja keisarinna otettaisiin vastaan komeasti. Forth-vuonoon kokoontui
rannikkolaivaston aluksia ottamaan vastaan keisarillista huvialusta sen
lähestyessä Leithiä. Walesin prinssi, seurassaan pääministeri lordi
Salisbury ja Venäjän lähettiläs, lähti höyrylaivalla lausumaan keisarin
ja keisarinnan tervetulleiksi ja tuomaan heidät Leithin satamaan.
Satamassa oli koolla ylhäisiä henkilöitä ja Leithin ja Edinburghin
kaupungin viralliset edustajat. Linnan tykit ampuivat kunnialaukauksia
keisarin ja keisarinnan ajaessa Walesin prinssin seurassa asemalle
avonaisissa vaunuissa, joita veti neljä hevosta, selässään ratsastajat.
Asemalla oli valmiina ylimääräinen juna, joka veisi heidät pohjoiseen,
Ballateriin Ylämaahan, josta ajotie johtaa Balmoralin kuninkaalliseen
linnaan.

Oli ryhdytty varokeinoihin, jotta ei junaa olisi saatu räjähdytetyksi
ilmaan. Kevyt veturi lähetettiin samaa raidetta etukäteen. Joukko
englantilaisia poliiseja ja venäläisiä salapoliiseja matkusti
itse junassa, ja raiteiden luona kierteli vartiona rautatieyhtiön
toimihenkilöitä ja paikkakunnan konstaapeleita. Tällaiset toimenpiteet
eivät olleet aiheettomia, sillä Scotland Yardin oli onnistunut
paljastaa salahanke keisarin räjähdyttämiseksi. Saatuaan Amerikasta
varoituksen Ison-Britannian poliisiupseerit olivat toimimalla
nokkelasti Belgiassa ja Ranskassa saaneet selville lähellä Antverpeniä
täydellisesti varustetun työpajan, jossa valmistettiin pommeja.
Muutamia miehiä pidätettiin rikoksen avustajina. Huomattavin heistä
oli F. Tynan, tunnettu irlantilais-salaliittolainen, jonka uskottiin
neljätoista vuotta aikaisemmin olleen salaperäinen Numero Yksi sen
"Voittamattoman" suunnitelman päämiehenä, joka johti lordi Frederick
Hamiltonin ja herra Burken murhaan Phoenixin puistossa Dublinissä.
Varokeinot, joihin ryhdyttiin Venäjän yksinvaltiaan suojelemiseksi,
eivät suinkaan jättäneet herättämättä yleisössä uteliaisuutta. Ihmiset
puhuivat henkeään pidättäen salaperäisistä anarkisteista ja hirveistä
murhahankkeista, joilla ei usein ollut pienintäkään perustusta.

Granny oli järjestänyt rakkaan Alixinsa vastaanoton ylämaalaiseen
tapaan. Asemalla Ballaterissa komppania historiallisen Mustan
vartioston miehiä oli kunniavartiostona, ja Skotlannin Harmaat,
jotka olivat yhtä kuuluisia ja joiden kunniaeverstiksi Nikolai
oli nimitetty, saattoi avonaisia vaunuja. Niissä keisarilliset
vieraat lähtivät Balmoraliin neljän harmaan hevosen vetäminä.
Kuningattaren säkkipillinsoittajat ottivat vieraat vastaan
kimeällä tervetuliaistoitotuksella ja soittivat sitten koko matkan
saattueen jatkaessa matkaansa linnaan. Kun oli jo pimeä, niin
Balmoralin ylämaalaiset marssivat taajoina riveinä juhlakulkueen
kahden puolen kantaen pihkaisia soihtuja kokkotulien palaessa
lyhyiden välimatkojen päässä pitkin tien vartta. Iäkäs kuningatar
tuli keisaria ja keisarinnaa kunnioittaakseen ulos portaille
heitä vastaan. Hän lausui liikutettuna Alixin tervetulleeksi ja
otti Nikolain sydämellisesti vastaan. Balmoralin vierailu kesti
viikon, jonka kuluessa Nikolailla oli tilaisuus ampua lähiseudulla
metsälintuja ja ottaa osaa hirven väijyntämetsästykseen. Sillä
välin kuningatar ja Alix tekivät ajelumatkoja käyden katsomassa ja
ihailemassa mielinäköaloja. Kun Venäjän hallitsijapari istutettuaan
pari puuta muistoksi lähti Balmoralista Portsmouthiin, he saivat
osakseen samanlaisia kunnianosoituksia kuin tullessaankin. Verrattuna
nykyaikaiseen matkustamiseen on huvittavaa panna merkille, ettei siinä
ylimääräisessä junassa, jolla he matkustivat Skotlannista, ollut
ruokailuvaunua, vaan täytyi pysähtyä, ensin Prestoniin ja sitten
Oxfordiin, jotta matkustajat saattoivat nauttia aamiaisen ja lounaan
rautatieravintoloissa.

Portsmouthissa oli koolla meri- ja maavoimien upseereja täydessä
paraatiunivormussa ottamassa juhlallisesti vastaan keisarin.
Keisarillisen seurueen siirtyessä huvialukseensa, kajahduttivat
rannikkolaivaston tykit jäähyväislaukaukset. Keisarin alus liukui
Kanaaliin brittiläisten laivojen seuraamana. Puolimatkaan päästyä
oli vastassa Ranskan laivasto, joka nyt otti tehtäväkseen saattajan
velvollisuudet. Oli kova aallokko, mutta Nikolai ja hänen puolisonsa
tulivat komentosillalle katsomaan, kuinka brittiläiset sotalaivat
kääntyivät moitteettomassa järjestyksessä kotiin päin ranskalaisten
siirtyessä niiden tilalle keisarillisen aluksen ympärille: siinä oli
enne tulevasta englantilais-ranskalais-venäläisestä liitosta.

Britannian väestö oli osoittanut vilkasta mielenkiintoa keisarillisten
vierailua kohtaan ihaili mielellään Venäjän keisarinnana prinsessa
Alixia, jonka se tunsi hyvin kuningattaren tyttärentyttärenä ja
"prinsessa Alice vainajan" tyttärenä. Mutta ylhäisön seurapiireissä,
joissa vallitsivat näihin aikoihin ankarat viktorialaiset hovitavat,
katseltiin paheksuen keisarinnan jonkin verran kevyttä makua pukujen
valitsemisessa. Täytyy pakostakin hiukan hymyillä, kun lukee
kunnianarvoisesta Graphicista seuraavan jäykän uutisen:

 Niin viehättävä ja suloinen kuin Venäjän keisarinna onkin, täytyy
 toivoa, ettei hän joudu määräämään meidän muotejamme eikä saa
 meikäläisiä matkustelemaan niin hienoissa vaatteissa kuin Hänen
 Keisarillinen Majesteettinsa matkustaa. Hän nousi maihin eräältä
 merimatkalta vaaleansinisessä puvussa, päässään sinivalkoinen hattu
 ja hartioillaan metsävuohen vasikan nahasta valmistettu viitta, jota
 koristi valkoisista kameelikurjen höyhenistä valmistettu kaulus.
 Eräälle pitkälle rautatiematkalle hän lähti vaaleanpunaisessa
 silkkipuvussa ja hempeässä, heliotroopin värisessä viitassa, päässään
 valkoinen hattu. Samalla retkellä Connaughtin herttuattarella oli
 yllään "todellinen englantilainen puku" — tummanruskeasta, paksusta
 villakankaasta tehty kapeakauluksinen kävelypuku.

Tuo hieno puku, se kun oli sopimaton sellaiselle nokiselle matkalle,
jollaisiin Englannin asukkaat ovat tottuneet, näyttää tehneen melkoisen
vaikutuksen, sillä tyyni Timeskin kertoi laveasti, kuinka keisarinnalla
oli yllään "vaaleanpunainen, laahuksella varustettu silkkipuku,
heliotroopin värinen matkatakki, johon kuului valkoisilla pitseillä
koristettu viitta ja valkoinen turkiskaulus. Päässään hänellä oli
viittaan sopiva pieni hattu, joka oli koristettu heliotroopeilla,
valkoisilla ja vaaleansinisillä kukilla".

Ranskan matka oli tarkoitettu todistamaan maailmalle, että näitä kahta
valtakuntaa yhdistivät ystävyyssiteet, ja sen se todistikin. Ranskan
hallitus ja asukkaat tekivät parhaansa tervehtiäkseen Nikolaita
ystävänään ja liittolaisenaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin
Venäjän keisaripari laski jalkansa Cherbourg'issa maihin, tulvahti
heitä vastaan sellainen vieraanvaraisuus, joka kohosi paljon yli
sen, mitä virallisen ohjelman rajojen sisäpuolelle olisi kuulunut.
Nikolai sai parisilaisilta osakseen sellaisia suosionosoituksia, joita
hän ei olisi koskaan voinut odottaa omassa maassaan. Ranskalaiset
osoittivat kaikin mahdollisin tavoin ylenpalttista iloaan saadessaan
nähdä keskuudessaan Venäjän keisarin, jonka isä oli luvannut seisoa
Ranskan rinnalla Saksan ylivoimaa vastaan. Tämä vierailu oli myöskin
keisarinnalle henkilökohtainen voitto. Hän valloitti parisilaisten
sydämet rynnäköllä, ei sanoillaan — hän ei ylipäänsä puhunut mitään
— vaan poikkeuksellisella kauneudellaan. Hänen kauneutensa oli
silloin kukkeimmillaan, ja äitiys oli lisännyt hänen kasvoilleen
pehmeän pyöreyden, joka teki ne viehättäviksi. Tyytyväisyys tämän
vierailun menestymisestä, hänen rakkaan miehensä menestymisestä, sai
hänet katselemaan maailmaa ystävällisesti ja täytti hänen silmänsä
loistolla. Hänet tunnustettiin juhlamenojen päätyttyä ehdottomasti
kauneuden kuningattareksi. Juhlallisuuksien viehättävin vaihe oli sen
uuden sillan vihkiminen, joka yhdistää rohkeasti toisiinsa Seinen
molemmat rannat matalana kaarena ja jonka koko maailma tuntee keisari
Aleksanteri III:n siltana. Valkopukuinen keisarinna oli suloinen näky.
Ryhmä valkoisiin pukeutuneita tyttöjä lähestyi kantaen heille kaunista
hopeasta taottua maljaa, joka oli Parisin kaupungin lahja vierailleen.
Keisarinna astui askeleen lähemmäksi ottaakseen sen vastaan, ja jotka
hänet silloin näkivät, eivät koskaan unohda sen hetken muistoa.

Ennen Ranskasta lähtöään keisarilliset vieraat kävivät Parisista käsin
Châlons'ssa jossa Ranskan armeijalla oli seitsemänkymmenentuhannen
miehen paraati Venäjän yksinvaltiaan kunniaksi samalla kentällä, jossa
roomalaisgallialaiset joukot olivat voittaneet hunnit. Niinikään he
kävivät Reimsin kunnianarvoisessa tuomiokirkossa, jossa enemmän kuin
kahdeksansataa vuotta aikaisemmin eräs venäläinen prinsessa, Kiovan
suuriruhtinaan Jaroslavin tytär Anna, oli vihitty Ranskan kuninkaan
Henrik I:n kanssa. Se slaavinkielinen evankeliumien käsikirjoitus,
jonka hän toi mukanaan myötäjäistensä joukossa, on vieläkin olemassa.




XI. TRAAGILLINEN MUUTOS


Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin
tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua
muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa
esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä
sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain
ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon
olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa —
itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä
on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä,
jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä
salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana
silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima.
Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy
valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen
neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle
Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu.

Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut.
Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida
asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja
tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone,
jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla
ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme
inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on
kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan
tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää
täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito
on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän
myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen
ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta,
joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään.

Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää
toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen
ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada
osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta
hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat
kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat
häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut
luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja
ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä
sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä
hämmästyttää meitä.

Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä
maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan
tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja,
eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa
valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman
uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja
täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia
aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen
hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän
huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin
yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme
sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin
terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut
ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää
kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen.

Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat
hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä
vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas
velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen
tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on
tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on
myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina
vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä
valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen
töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti
mystillisiä pyhimyksiä.

Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa
olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat
hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi,
alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet
tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin
silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous
esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti
ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa
hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta
jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden
kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita,
jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin
hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme
seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen
Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi.

Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi,
Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67]
ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia
viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen
kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa.
Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä
loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen
nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen.

Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä
Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä
lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi,
lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden
lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat
kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi
se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi.
Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi,
julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt
lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen.
Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta
niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut
hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain
sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa
tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli
kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä
harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan.
Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada
poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen
saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin
valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen
ilmestymiselle.

Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta
mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan
pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki
lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille.
Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät
aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi
Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka
kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja
monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi
venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin
hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he
olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n
puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt
kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen
jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran
suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla
käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan.
Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli
helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan.

Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai
keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan.
Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen
vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille
suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan,
milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja
sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan
antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut
minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska
Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva
arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän
kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa
Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle
lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen
mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen
mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen
keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin
sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin
valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin
Venäjän armeijan univormussa.

V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla
keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita
sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä
tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit
uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin
oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä
naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi
hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain
luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli
mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että
saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän
Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että
sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut
pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä
pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä
"pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna
heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari
kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä
"suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen
sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa
teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä
vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän
korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle
säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan
harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa
neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että
hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä
Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden
pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla
olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin
tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän
kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja
Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim
suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin
pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla
ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui
siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille
syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako?
Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa
oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin
nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä
olikaan Philippelle!

Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta
asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä
synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän
porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi
eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas
oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta,
sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina
ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän
kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se
soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai
hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin
voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että
Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli
kuulunut Philippelle.[69]

Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka
Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904,
vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut:

 Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää
 sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot,
 jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus
 onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista.
 Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka
 Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En
 voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan
 maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän.
 Suutelen sinua hellästi.

Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa
syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin
oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän
Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku
vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren
valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla
terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli
tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista
tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen
palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi
ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia!

Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen
asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905:

 Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä
 olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta,
 mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan
 Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle
 siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka
 kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä...

Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa,
että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa,
sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen
verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä
ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä
ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen
sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa:
hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä,
näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka
ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky,
ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi
saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli
vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on
paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun
avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika
maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan.

Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt,
millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei
Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana
keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen
vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka
kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että
"tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi
täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli
tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti
ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka
oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän
rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän
tapasi Rasputinin.

Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman
asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon,
koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän
omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään
vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto,
johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen
antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten
erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui
helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat
Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän.
Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä,
jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen
mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan
turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein
vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on
äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän
huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran:
luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain
hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras
palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan
ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän
nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä
pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä
kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa
niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat
eläväksi todellisuudeksi!

Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen
ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille
vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta
innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen,
jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille
hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja
sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei
heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat
tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää
Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen
henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä.
Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta
kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä
vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen
hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin.
He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1
p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan:

 Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin
 Tobolskin kuvernementistä.

Rasputinista tuli keisarin ja keisarinnan suosikki, ja hän
puhutteli heitä talonpoikaisen tuttavallisesti, melkein raa'asti,
mutta keisaripari piti sitä todellisena Venäjän kansan äänenä ja
korvalle mieluisena, he kun olivat väsyneet siloteltujen hovilaisten
mielisteleviin korupuheisiin. Kavala talonpoika varoi näyttämästä
aistillisuuttaan keisarillisen parin läsnäollessa. Hänen heihin
tekemänsä vaikutus perustui hänen uskonnollisten vakuuttelujensa
voimaan. He kuvittelivat saaneensa "Jumalan miehestä" ystävänsä
Philippen seuraajan. Rasputin oli vielä häntä parempi, koska hän oli
venäläinen ja edusti kotimaan henkeä. Hänen keisarinnaan tekemänsä
vaikutus perustui siihen viimeksimainitun käsitykseen, että Rasputin
kykeni pelastamaan hänen poikansa kuolemasta verenvuotoon. Rasputin
väitti osaavansa ehkäistä mistä haavasta tahansa vuotavan veren.
Venäjällä tällainen on nimeltään _sagavarivatj krov_ — veren
lumoaminen. Rahvas uskoo, että joillakin valituilla henkilöillä
on tällainen taito. Jätämme tiedemiesten pohdittavaksi, kuuluuko
sellainen tämän maailman mahdollisuuksien piiriin. Sanomme vain, että
tuo usko on hyvin levinnyt Venäjällä, ja on ihmisiä, jotka väittävät
nähneensä tapauksia, jolloin sellaista on sattunut. Kerran Alekseita
oli kohdannut sellainen tapaturma, että pieni verisuoni oli ratkennut.
Verta vuoti kovasti, ja lääkärit tunnustivat olevansa kykenemättömiä
auttamaan. Vanhemmat, jotka olivat aivan suunniltaan, näkivät poikansa
raukenevan silmiensä edessä. Rasputin tarjoutui auttamaan. Hän rukoili
pojan ylitse kumartuneena ja katseli häntä tiukasti vihreänharmailla
silmillään. Verenvuoto lakkasi kuin taikavoimalla. Aleksei oli
pelastettu, mutta hänen äitinsä oli joutunut juonittelijan valtaan.
Grigori, "Jumalan mies", oli tästä lähtien Aleksandran silmissä
yliluonnollinen olento. Joka ainoa hänen sanansa, karkea typeryyskin,
oli keisarinnasta jumalallinen ilmestys. Grigori selitti, että Aleksei
oli turvassa, niin kauan kuin hän itse oli lähettyvillä valvomassa
poikaa. Tässä on Rasputinin vallan alkujuuri. Hänen taitamattomat
sanansa julistivat muka Jumalan tahtoa. Venäjä oli vajoamaisillaan
Antikristuksen valtaan!

On olemassa paljon todistuksia, jotka osoittavat, että Rasputinin
vaikutus ainakin osittain perustui hypnotismin sukuiseen
vaikutusvoimaan. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedämme, että
hänen vihreänharmaissa silmissään oli outo voima. Seuraava ote erään
naisen päiväkirjasta on mieltäkiinnittävä Rasputinia ja Aleksei
poikaa yhdistävän hypnoottisen siteen kuvauksena.[72] Sanottu nainen
saapui kälyineen Moskovasta tehdäkseen epätoivoisen yrityksen erään
sukulaisensa pelastamiseksi, jonka valtiollinen poliisi oli vanginnut.
Heidän onnistui päästä Rasputinin puheille, jonka suunnattomasta
vaikutusvallasta he olivat kuulleet. Muutamia kertoja he kävivät hänen
kotonaan. Marrask. 29 p:nä 1915 nainen on kirjoittanut:

 Kävimme eilen illalla tapaamassa Rasputinia. Siellä ei ollut ketään
 muita. Hän käski sanomaan, ettei ollut kotona. Meidän noustessamme
 portaita näin kaksi salapoliisia sisäänkäytävän luona. "Miksi
 salapoliisit aina vartioivat teitä?" "Sehän on välttämätöntä. Minulla
 on niin paljon vihollisia. Heistä minä olen kuin kaihi silmässä.
 He olisivat iloisia päästessään eroon minusta. Mutta se on turhaa,
 heidän kätensä ovat liian lyhyet siihen hommaan". "Tsarskoje rakastaa
 teitä hyvin suuresti ja huolehtii teistä?" "Niin, he rakastavat
 minua kumpikin. Keisari varsinkin rakastaa minua. Hän ei voi sille
 mitään, että hän rakastaa ja vartioi minua. Jos minä katoan, katoavat
 hekin, eikä Venäjää enää ole". Ajattelin itsekseni närkästyneenä,
 että tällainen itseluottamus oli vertojaan vailla. "Vai niin, olette
 sitä mieltä, että minä olen inhoittavan itsekylläinen? Tiedän,
 mitä ajattelette. Mutta, hyvä ystävä, tiedän, mitä sanon. Niinkuin
 olen sanonut — asia on sillä lailla." Olin ymmällä. Minua on aina
 kummastuttanut hänen terävänäköisyytensä. Usein hän arvaa ajatukseni
 ja sanoo, mitä mietin. Palvelijatar kutsui hänet puhelimeen:
 "Tsarskojesta kysytään". Rasputin meni puhelimeen: "Eikö Aljosha voi
 nukkua? Onko hänellä korvasärkyä? Tuokaa hänet puhelimeen". Sitten hän
 viittasi meitä olemaan hiljaa. "Aljosha, mitä tämä merkitsee? On jo
 keskiyö, ja sinä olet vielä valveilla? Koskeeko? Ei mihinkään koske.
 Paneudu heti makuulle. Korva ei ole kipeä. Sanon sinulle: korva ei ole
 kipeä. Nuku, nuku heti paikalla. Nuku, sanon sinulle. Kuuletko? Nuku!"
 Neljännestunnin kuluttua puhelin taas soi: "Aljoshan korva ei ole enää
 kipeä. Hän nukkuu rauhallisesti. Kuinka hän pääsi uneen?" "No miksi,
 ei? Minä käskin hänen ruveta nukkumaan". "Mutta hänen korvansahan oli
 kipeä?" "Mutta minähän sanoin hänelle, että kipu oli jo ohitse". Hän
 puhui tyynen, varmasti, ikäänkuin ei asia olisi voinut olla toisin.

Koettakaamme ymmärtää Aleksandraa. Jos kuolema on aivan lähettyvillämme
viikkokausia, jotka venyvät kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi, se
on ylivoimaisen kuluttava kokemus. Tuska tuntuu sitäkin julmemmalta,
kun kuolema tulee aivan näkyville koristen ja peittelemättömän
kauheana ja vetäytyy sitten taas varjoon — uhaten sieltä lakkaamatta
onnettomuudella. Kun kuolema vaanii tällä tavoin sitä, mikä meille
on parasta ja kalleinta, elämä muuttuu marttyyriudeksi. Hermot eivät
voi kestää jännitystä murtumatta. Muistelmateoksista näemme, kuinka
järkkyneitä ihmiset olivat nähdessään keisarinnan hermostuneen tilan,
sillä tämä ei voinut tuntematta ruumiillista tuskaa nähdä ketään,
jota ei tuntenut läheisesti. Voimme vain kuvitella, mitä nainen
ja äiti kärsi! Valaistusta saamme herra Gilliardin teoksesta. Hän
oli kolmetoista vuotta keisariparin lasten kotiopettajana joutuen
siinä ominaisuudessaan näkemään tuon tuostakin vilahdukselta perheen
yksityiselämää. Kuvatessaan kauheaa verenvuotokohtausta, johon Aleksei
oli nääntymäisillään eräiden Puolassa metsästyslinnassa vietettyjen
päivien aikana, Gilliard sanoo [73]:

 Olin käytävässä vastapäätä Aleksei Nikolajevitshin huonetta, josta
 korviini kuului selvästi valittelevaa ääntä. Huomasin tsaarittaren
 äkkiä juoksevan ohitseni kannattaen pitkää ja hankalaa laahustintaan
 molemmin käsin. Painauduin kiireesti seinää vasten, ja hän riensi
 ohitseni huomaamatta minua ollenkaan. Hänen kasvoillaan oli
 hajamielinen ja kauhistunut ilme. Palasin sitten ruokasaliin. Siellä
 avautui silmiini mitä eloisin näky... Kaikki nauroivat ja laskivat
 leikkiä. Ilta oli hauskimmillaan. Muutamia minuutteja myöhemmin
 tsaaritar palasi. Hän oli ottanut jälleen naamion kasvoilleen ja
 pakottautui hymyilemään ystävällisesti vierailleen, joita kokoontui
 hänen ympärilleen. Mutta minä olin huomannut, että tsaari oli, vaikka
 hän keskustelikin ympärillään seisovien kanssa, asettunut sellaiselle
 paikalle, josta voi pitää silmällä ovea, ja huomasin sen epätoivoisen
 katseen, jonka tsaaritar tullessaan loi häneen. Tuntia myöhemmin
 palasin huoneeseeni vieläkin perin pohjin järkkyneenä kohtauksesta,
 joka oli äkkiä paljastanut minulle tällaisen kaksoiselämän
 traagillisuuden.

Onnettomat vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän oli valtiollisista
syistä pakko teeskennellä iloisuutta, vaikka heidän poikansa makasi
viereisessä huoneessa kuoleman partaalla. He pelkäsivät saattavansa
hänen tulevaisuutensa vaaranalaiseksi, jos saataisiin tietää, että
kauhea sairaus runteli häntä. Tällainen kaksoiselämä, jota kesti
enemmän kuin kymmenen vuotta, oli kauheaa. Meitä ihmetyttää, ettei
keisarinnan luonne muuttunut enemmän kuin se muuttui sekä ettei hänen
terveytensä järkkynyt vieläkin pahemmin. Kun lapsi tuotiin hänelle,
kaunein lapsi mitä saattoi kuvitella — hänen vaaleat kiharansa olivat
ihanat, ja hänen suuria, siniharmaita silmiään varjostivat pitkät,
pehmeästi taipuvat silmäripset — äiti otti hänet syliinsä mielessään
tuskainen kysymys: "Oi, Herra, kuinka kauan saan pitää hänet?" Aleksei
näytti kohtausten välisinä tyyninä aikoina terveeltä lapselta,
jolla oli raikas punakka ihonväri ja lumoava hymy. Äiti hellitteli
häntä väristen sisimmässään ajatellessaan noiden samojen kasvojen
kalpeutta silloin, kun sattui kauhea verenvuotokohtaus. Naisraukka!
Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa? Oli luonnollista, että hän
takertui epätoivoissaan Rasputiniin. Kun Japani voitti Venäjän ja
vallankumousliike puhkesi ilmi liekkiin uhaten niellä valtaistuimen ja
sen kerällä hänen rakkaan miehensä nykyisen ja hänen poikansa myöhemmän
elämän, keisarinna turvautui "Jumalan miehen" neuvoon. Viimeksimainittu
oli se profeetta, jonka välityksellä Jumala puhui tukeakseen hänen
ja Nikolain päätöstä sen sopimuksen täyttämisestä, jonka he olivat
juhlallisesti tehneet taivaan kanssa kruunajaistilaisuudessaan.




XII. MENETETTY IHANNE


Venäjän vallankumous alkoi laukauksella, joka ammuttiin tammik.
6 p:nä 1905. Koko juttu oli ja pysyi salaperäisenä. Sinä päivänä
keisari tuli Tsarskojeen ollakseen läsnä jokavuotisessa Vesien
siunaustilaisuudessa. Hänen seisoessaan kappelissa, joka oli avoin joka
suunnalle ja nimenomaan rakennettu tähän tarkoitukseen Nevan rannalle
Talvipalatsin kohdalle, ampui vastapäiselle rannalle sijoitettu tykistö
tervehdyslaukauksen. Eräästä tykistä, joka ei ollutkaan ladattu
tyhjällä panoksella, niinkuin olisi pitänyt, singahti shrapnelli
suoraan kappeliin. Se surmasi muutamia ihmisiä, ja leskikeisarinna,
joka seisoi palatsin ikkunassa juhlamenoja katselemassa, peittyi
särkyneistä akkunaruuduista lennelleisiin lasinsirpaleisiin. Tapausta
ei saatu koskaan selvitetyksi. Tykistöpatteri oli kaartin tykistöön
kuuluva keisarin mielipatteri, ja upseereja hän piti henkilökohtaisina
ystävinään. Miehet olivat valiosotilaita. Salaiset yhdistykset,
jotka olivat aina valmiita vaatimaan asianomaisia vastuuseen
pienimmästäkin esivaltaa vastaan suunnatusta hyökkäyksestä, pysyivät
tässä tapauksessa vaiti. Ja kuitenkin olivat räjähdyksessä surmansa
saaneet ja haavoittuneet sekä pirstoutuneet ikkunanruudut riittävinä
todistuksina tapauksen oikeasta laadusta. Nikolai määräsi, hän kun
uskoi tapansa mukaan kohtalon hoitavan asiat, että jutun tutkimukset
oli keskeytettävä. Koko asia unohtui niiden kauheiden tapausten vuoksi,
jotka sattuivat kolme päivää myöhemmin tammikuun yhdeksäntenä päivänä.
Silloin pappi Gapon opasti joukon työmiehiä Talvipalatsiin toivoen
pääsevänsä keisarin puheille, mutta sotamiesjoukot ampuivat heitä
suuret joukot.

Maailmansodasta ja sitä seuranneista onnettomuuksista huolimatta
ei maailma ole kokonaan unohtanut sitä päivää. Se oli viimeinen
tilaisuus, jolloin ihmiset pyrkivät keisarin puheille, ei suistaakseen
hänet valtaistuimelta, vaan uskomaan hänelle hätäänsä. Viranomaiset
käsittivät väärin kulkueen merkityksen ja peläten vallankumouksellista
mellakkaa antoivat sotaväelle sellaiset määräykset, että ampuminen
tuli välttämättömäksi. Emme kirjoita Venäjän viimeisen hallituskauden
historiaa, merkitsemme vain muistiin tammikuun yhdeksännen päivän sen
kauden rajaksi, jolloin kansakunnan kärsivällisyys oli kiristynyt
äärimmilleen. Alkoi sattua tapauksia, jotka kehittyivät julkiseksi
vallankumousliikkeeksi saman vuoden syksyllä. Venäjän sotavoima
oli kärsinyt häpeällisiä tappioita kamppaillessaan japanilaisia
vastaan. Sen kuri oli höltynyt rauhanystävällisen propagandan
vaikutuksesta. Siviilihallinnon alalla taas, jossa jouduttiin
selvittelemään taloudellista ja, mikä vielä pahempi, siveellistä
pulaa, ilmeni pelkuruutta ja kelvottomuutta, jota oli sitä ennen
vain aavistettu. Itsevaltiuden koneisto, joka oli niin kauan pysynyt
koossa jatkuvaisuuden lain voimalla, alkoi hajota kappaleiksi.
Itsevaltiuden luhistumisen syynä ei ollut se, että se olisi ollut
ylimalkaan pahaksi Venäjälle, vaan se, että se oli huono itsevaltius
ja sellaisena Venäjälle hyödytön. Lokakuussa 1905 kansa nousi
paremminkin kyllästymisen kuin vihan tunteen yllyttämänä ja pakotti
keisarin taipumaan yleislakolla, jolle antoivat lisätehoa veriset
kahakat ja valtiolliset murhat. Nikolai myönsi kansanvaltaisesti
valitun lainsäätäjäneuvoston. Itsevaltiuden rajat tulivat hyvin
epäselviksi, eikä varattu lainkaan ministeristöä, joka olisi ollut
vastuunalainen kansan edustajille. Mutta osa kansaa julisti olevansa
tyytyväinen ja katkaisi välinsä vallankumouksellisiin ryhmiin, jotka
puolestaan lisäsivät toimintaansa saadakseen täydet kansalaisoikeudet.
Portsmouthin sopimus lopetti Japanin sodan, ja Witte, etevä raha-asiain
hoitaja, hankki hallitukselle suuren ulkomaisen lainan. Kun
valtionrahasto oli täynnä eikä ainoakaan ulkomainen vihollinen ollut
uhkaamassa, Nikolai tunsi olonsa varmaksi ja alkoi supistella niitä
etuoikeuksia, joita hänen oli ollut pakko myöntää. Hänen politiikkansa
aiheutti paljoa rajumman vallankumouksen puhkeamisen, mutta sillä
kerralla näytti siltä, kuin keisarin hallitus olisi saanut takaisin
suurimman osan valtaansa. Keisarinnalle tämä kausi merkitsi moraalista
onnettomuutta, sillä hän menetti uskonsa Nikolain valtiollisen
arvostelukyvyn erehtymättömyyteen. Vakuuttuneena siitä, että Venäjän
itsevaltiuden oikeutti kruunajaispäivänä taivaan kanssa tehty sopimus,
hän näki Nikolain väistävän myrskyä eikä ainoastaan heikentävän omaa
asemaansa, vaan panevan vaaraan heidän poikansakin perinnön.

Aleksandra oli uneksinut historian suovan hänen miehelleen loistavan
nimen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1896 hän oli tuntenut suurta
mielenkiintoa niitä salaisia suunnitelmia kohtaan, joita keisarillinen
hallitus pohti Konstantinopolin valloittamiseksi. Aiottiin kiinnittää
Nikolain kruunuun tämä ikivanha jalokivi, joka oli ollut vuosisatoja
Venäjän kunnianhimoisten pyrkimysten päämääränä. Tämä hanke ei
kehittynyt neuvotteluastetta pitemmälle. Sen jälkeen alettiin uneksia
vallan laajentamisesta Aasiassa. Hedelmällisestä Mantshuriasta, jonka
poikki oli jo annettu rakentaa venäläinen rautatie, aiottiin tehdä
Venäjän valtakuntaan kuuluva maakunta. Samaa kohtaloa oli suunniteltu
Mongolialle — siitä piti tulla merkkikivi Tibetiin johtavan tien
varrella. Koreasta aiottiin tehdä venäläisen käskynhaltijan hoitama
alusmaa, ja sotalaivaston, jonka tukikohdaksi tuli Port Arthurin
linnoitus, oli määrä vallita pohjois-Kiinan meriteitä. Kaikkien
venäläisten tsaari saisi lisätä arvonimiinsä Idän keisarin nimen.
Tämä oli kaunis suunnitelma, ja Aleksandra uskoi, että hänen rakas
Nikolainsa olisi oikea mies toteuttamaan sen. Niin ehdottomasti
keisaripari uskoi Venäjän voimaan ja sen vastustajien heikkouteen,
etteivät he Japanin sodan puhjetessa lainkaan epäilleet noiden
"apinaihmisten" tappiolle joutumista. Tämän kirjan tekijä muistaa
vielä, kuinka sodan ensimmäisinä päivinä vihollisen puuhaillessa
Port Arthurin porttien edustalla, julkaistiin asetuskokoelma sen
japanilaisen alueen hallinnoksi, jonka Venäjän sotavoima valtaisi.

Se haave haihtui, ja maan itsevaltainen hallituskoneisto alkoi
natista ja kitistä tuhoa ennustavasti, sillä se horjui kerrassaan
loppumattomalta näyttävän ajan tuhon partaalla ja pelastui sitten
onnenpotkauksesta ainakin toistaiseksi. Mutta Aleksandran silmissä
Nikolain arvovalta suurena hallitsijana oli auttamatta särkynyt.
Hän rakasti miestään edelleenkin hellästi, ja ehkäpä enemmän
rakkautensa yllyttämänä kuin mistään muusta syystä hän piti tästä
lähin välttämättömänä ottaa osaa hallitustoimiin kohottaakseen
hallitsijasuvun aseman jälleen ennalleen. Hänen mielilauseekseen tuli,
että hänellä "oli housut jalassa". Aleksandra halusi päästä ja pääsikin
vuoden 1905:n jälkeen Nikolain aktiiviseksi apulaiseksi hallitustyössä.
Prinsessa Alix, joka Venäjälle tullessaan tyytyi elämään miehensä
varjossa ja tietämään politiikasta vain sen verran, kuin Nikolai halusi
kertoa hänelle, oli lakannut olemasta. Se vallanhimoinen nainen,
joka nyt asettui hänen paikalleen, vaati itselleen osan vallasta.
Leskikeisarinnan vaikutus supistui nyt olemattomiin, vaikka hän oli
ollut hallituskauden ensimmäisinä vuosina uskollisena neuvonantajana
poikansa rinnalla. Ministerit, jotka olivat usein kuulleet Nikolain
suusta kodikkaan ja koruttoman lauseen: "Neuvottelen asiasta äitini
kanssa", oppivat nyt ymmärtämään, että Aleksandra lausui joka asiassa
viimeisen sanan.

Aleksandra ei valitettavasti ollut valmistunut itsevaltiaan asemaan.
Hän oli kyllä vakuuttunut itsevaltiuden jumalaisesta alkuperästä.
Niinikään hänellä oli voimakas tahto, mutta hänen aivonsa eivät
pystyneet harkitsemaan asioita valtioviisaasti, hänellä ei ollut
mitään tietoja eikä kokemuksia, ja häneltä puuttui kallisarvoinen kyky
osata voittaa itselleen ystäviä ja valita palvelijoita. Nämä olivat
todellisia esteitä hänen tiellään valtaa kohti. Rakastunut Nikolai
oli hyvin iloinen nähdessään vaimonsa toimivan todellisen keisarinnan
tavoin hänen ihailevien silmiensä edessä. Aleksandra kaipasi opastusta
ja sai sitä syvästä uskonnollisesta tunteestaan, joka oli muuttunut
taikauskoiseksi vimmaksi. Hän uskoi, että Jumala tunsi erikoista
mielenkiintoa itsevaltiuden periaatteen suojelemista kohtaan, koska
kaikki kansanvaltaiset aatteet olivat lähtöisin paholaisesta. Oli
välttämätöntä tietää Jumalan tahto täsmälleen, joten Rasputin tuli
aivan välttämättömäksi: eikö hän ollutkin "Jumalan mies", jonka kohtalo
oli lähettänyt pelastamaan ja suojelemaan Aleksandran lasta kuolemalta?
Eikö hän ollutkin vakinaisessa yhteydessä taivaaseen, joka oli hänen
ajatustensa alkulähteenä ja muodosti hänen lausumansa sanat? Eikö hän
ollut se "ystävä", jonka läsnäolo tuki valtaistuinta ja pelasti Venäjän
tuholta?

Rasputinin vaikutus valtion asioihin oli herättänyt niin suurta
pahennusta ja kasvanut siinä määrin, että tammikuussa 1912 vanhoillinen
sanomalehti _Novoje Vremja_ vihdoinkin keskeytti äänettömyyden ja
syytti julkisesti "musikkaa, joka oli täynnä juonia ja rumuutta,
jolla oli humalaisen kasvot ja kummalliset silmät", joka "nimitti
ja pani viralta piispoja" ja "joka henkilökohtaista kostonhimoaan
tyydyttääkseen käytti hyväkseen suhteitaan kaikkeinkorkeimpiin
piireihin". Rasputinista tehtiin välikysymys duumassa, ja Pyhää
Synodia pyydettiin "suojelemaan uskon ja valtaistuimen pyhyyttä
seikkailijalta". Joksikin ajaksi Rasputin vetäytyi kotikyläänsä, mutta
sieltä käsin hän yhä edelleenkin ohjasi Aleksandran ajatuksia, ja kun
hänen aiheuttamansa häväistyksen hälinä oli vaimennut, hän palasi
Pietariin, ja maailmansodan alkaessa hän joutui Venäjän kohtaloiden
määrääjäksi.

Venäjän-Japanin sodan jälkeisinä vuosina keisarinna Aleksandra
oli epäilemättä niiden taantumuksellisten toimenpiteiden innokas
puoltaja, joiden tarkoituksena oli supistaa sitä kansalaisvapautta,
joka Nikolain oli ollut pakko myöntää v. 1905. Niitä valtiomiehiä,
ennen kaikkea suurta Witteä, jotka olivat pitäneet perustuslaillista
uudistusta välttämättömänä, pidettiin henkilökohtaisina vihamiehinä.
Aleksandra vainosi heitä leppymättömällä vihalla. Hänestä tuli sen
häpeällisen "Venäjän kansan liiton" tukipylväs, johon liittoon oli
sekaantunut muutamia harvoja monarkisteja tavallisten rikoksellisten
ja poliisiviranomaisten lisäksi. Hän salli kirjoittaa omansa ja
keisarin nimen tämän järjestön luetteloihin, joka — niinkuin valtakunta
sai pian tietää — oli vastuussa pogromeista ja kaikenlaisista
väkivaltaisuuksista. Tämä keisariparin yhtyminen "Venäjän kansan
liittoon" vierotti kansan lopullisesti hallitsijaparistaan. Oli
sietämätöntä nähdä tavallisten rikostentekijöiden ottavan osaa
pogromeihin yhtenä päivänä, saavan seuraavana päivänä vankeustuomion
oikeusistuimessa ja sen jälkeisenä päivänä pääsevän yht'äkkiä vapaaksi
keisarillisen herransa vaatimuksesta. Aleksandra ei tietenkään ollut
selvillä "liiton" rikollisesta puolesta ja näki vain kaikessa tässä
kiihkeitä uskollisuuden ilmauksia, joihin liiton jäsenet olivat
horjahtaneet ansaitakseen keisarin suosion ja peittääkseen laittoman
toimintansa jäljet.

Meidän on muistettava, että kuvattavanamme oleva nainen oli sairas.
Tiedämme, millaisessa kuolettavan kauhun tilassa Aleksandra eli
vuosikausia. Äidiltään hän oli perinyt erittäin herkkätunteisen
luonteenlaadun, ja hänen ruumiillinen terveytensä oli ollut heikko
nuoruudesta pitäen. Nikolai kertoo päiväkirjassaan, että Aleksandra
jo nuorena tyttönä kärsi kovia kipuja ja väsyi helposti. Aleksandran
omissa kirjeissä on lääkärismiehelle tarpeeksi ainesta johtopäätökseen,
että Aleksandran terveys oli vakavasti huonontunut ennen kuin hän
täytti neljäkymmentä sekä että hänen hermonsa olivat sellaisessa
tilassa, että tuntuisi liian heikolta sanoa niiden olleen vain
jännittyneet. Presidentti Poincaré kertoo muistelmissaan todistuksen
tästä seikasta. Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerran v. 1912
ulkoministerinä ollessaan. Herra Poincarén saapuessa perille hänet
opastettiin melkein heti Pietarhovin palatsiin Suomenlahden rannalle,
jossa keisariperhe vietti kesän kuumimman ajan. Vieras vietiin erääseen
oleskeluhuoneeseen odottamaan keisarin ja keisarinnan paluuta, sillä
nämä olivat ajelulla puistossa.[74]

 Odottaessani keisarin saapumista menin katselemaan ikkunoista, joista
 näkee pengermälle. Katselin vesiputouksia... Olin vaipunut näköalan
 tarkastelemiseen, kun palatsin pääkäytävän edustalle pysähtyivät
 korskuvien parihevosten vetämät avonaiset vaunut. Niissä tulivat
 keisari ja keisarinna. He palasivat parin kilometrin päässä olevasta
 Villa Aleksandriasta, vaatimattomasta asunnostaan. Nikolain kasvot
 olivat paahtuneet pronssinvärisiksi Suomen vesillä purjehtiessa,
 jolloin hän oli tavannut Kaiserin... Keisarinnalla oli yllään tumma
 puku. Pitseillä ja suurella, mustalla kamelikurjen sulalla koristettu
 leveä hattu varjosti hänen jonkin verran teräviä piirteitään.
 Seremoniamestari tuli luokseni ja opasti minut monien huoneiden läpi
 yksityisasunnon puolelle, jossa Nikolai II ja keisarinna rinnakkain
 seisten odottivat tuloani. Keskustelu kesti noin puoli tuntia, eivätkä
 he koko tuona aikana pyytäneet minua istuutumaan ja pysyivät itsekin
 liikkumattomina seisoallaan. Kaksi vuotta myöhemmin minun saapuessani
 tasavallan presidenttinä vastaanotto oli aivan toisenlainen, mutta
 v. 1912 hovitapojen vaatimukset olivat ankarat minun suhteeni.
 Keisari kohteli minua kuitenkin tavattoman huomaavasti... Hänen
 rinnallaan seisova keisarinna pysyi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
 Mutta muutamien minuuttien kuluttua hän ilmaisi mielipiteensä
 liikahduttamalla päätään korostaakseen keisarin huomautuksia lisäten
 puolestaan joitakin harkittuja omia lauseita. Tuon tuostakin hänen
 kasvoilleen levisi äkkiä voimakas puna, ja näytti siltä kuin hän olisi
 tuntenut pistoksia sydämensä kohdalla tai kuin hänen olisi ollut
 vaikea hengittää.

Kaksi vuotta myöhemmin herra Poincaré kävi taas Venäjällä muutamia
viikkoja ennen maailmansodan suuren murhenäytelmän alkamista.
Herra Paléologue, Ranskan Venäjän hovissa oleva lähettiläs, kertoo
muistelmissaan [75] hänen käynnistään. Eräänä iltana Nikolai tuli
puolisonsa ja tyttäriensä kanssa siihen sotalaivaan, jolla Poincaré oli
tullut Venäjälle. Joksikin aikaa keisari ja presidentti vetäytyivät
viimeksimainitun huoneisiin keskustelemaan valtioasioista. Keisarinna
jäi istumaan kannelle lähettilään kanssa, joka oli kohteliaasti hänen
seuranaan. Herra Paléologue hämmästyi kovasti sitä äkillistä muutosta,
joka tapahtui Aleksandran piirteissä: ne jännittyivät ja ilmaisivat
kiihkeää ja hermostunutta levottomuutta. Ikäänkuin ei olisi voinut
puhua keisarinna osoitti eleellä, että hänen lähellään soittava
torvisoittokunta vaivasi häntä. Soitto lopetettiin oitis. Aleksandran
vanhin tytär, joka oli istunut jonkin matkan päässä katsellen äitiään
tarkkaavasti, tuli lähemmäksi, vaihtoi muutamia sanoja äitinsä kanssa
ja virkkoi sitten lähettiläälle, että häntä pyydettiin istumaan
keisarinnan vieressä, joka oli hyvin kiitollinen lähettiläälle siitä,
että tämä oli ystävällisesti niin pian käskenyt lopettaa soiton.
Tuskallisen ja jännittyneen äänettömyyden jälkeen keisari palasi
kannelle ja vei puolisonsa heti kotiin. Sodan ukkospilvet peittivät
pian sen jälkeen Euroopan taivaanrannan, ja tämän naisraukan osaksi
tuli hoitaa itsevaltiaana maailman suurimman valtakunnan kohtaloita!




XIII. RASPUTIN


Kirjoittamaton laki suojelee historiallisen teoksen lukijaa
kirjoittajan yksityisten mielipiteiden tyrkytykseltä. Se on aivan
oikein, sillä henkilökohtaisten mielipiteiden runsaus pyrkii korvaamaan
järjen tunteella ja tosiasiat vaikutelmilla. Tässä luvussa kirjoittaja
kuitenkin rikkoo tätä hyvää sääntöä ja paljastaa muutamin välähdyksin
henkilökohtaiset tunteensa. Kertomus on silloin sujunut käännekohtaan
asti, kun ei Rasputin-aihetta enää voida välttää. Luotettavan aineiston
lisäksi tekijällä on hallussaan välittömän tarkkailun tuloksia,
mutta kynä, joka jo on laskettu paperille, on nostettu siitä yhä
uudelleen, ja sellaiset lauseet, jotka jo on muovailtu valmiiksi,
onkin jätetty lausumatta julki. Niin suuri on vastenmielisyyden tunne
tätä inhoittavaa aihetta ajatellessa. Rasputinia historiallisena
tekijänä ja Rasputinia patologisena ilmiönä voimme käsitellä tyynesti,
mutta niitä ei voi erottaa siitä Rasputinista, joka on salaperäisen
henkimaailman tuote, eikä irstailevasta mässääjä Rasputinista.
Jotta saataisiin tämä kuolemanjälkeinen tutkimus tosiasioihin
perustuvaksi, on haavurin veitsen viillettävä märkivää lihaa, ja
inhon väreet karmivat tutkijan selkäpiitä. Kuvotuksen tunne valtaa
tämän kirjoittajan, kun hänen ajatuksensa, jonka on mieli suuntautua
tärkeisiin seikkoihin, sotkeutuukin vastenmielisiin yksityiskohtiin.
Inhon tunnetta lisää se seikka, että tässä aiheessa on samalla
erikoinen sairaalloinen vetovoima: sellainen vetovoima, joka saatanan
töillä on lujaluontoisimpiinkin ihmisiin. Entisaikaan sitä manattiin
juhlallisilla sanoilla: _vade retro, Satanas!_

Rasputinin tapauksessa on vaikeaa vetää rajaviivoja niiden eri
henkilöllisyyksien välille, jotka asuivat hänen näkyvässä ruumiissaan.
Siitä ei ole epäilystäkään, että niitä oli monta. Helpointa on
selittää, että mies oli huijari ja kerskaili yliluonnollisista
voimistaan, joihin sellaiset ihmiset olivat uskovinaan, jotka tiesivät,
kuinka suuressa suosiossa hän oli hovissa. Me tiedämme kuitenkin
hänellä olleen kannattajia, jotka uskoivat häneen ehdottomasti jo
kauan ennen, kuin hän tutustui keisarinnaan ja tämän puolisoon. Nämä
uskolliset kannattajat toimittivat hänet pois hänen siperialaisesta
kotikylästään, veivät hänet Pietariin ja suosittelivat häntä Nikolaille
ja Aleksandralle. Olemme tunteneet epäitsekkäitä naisia ja miehiäkin,
jotka Rasputinin ollessa valtansa kukkuloilla kunnioittivat häntä
"Jumalan miehenä" ajattelematta lainkaan mitään henkilökohtaista
hyötyä. Näistä kiihkoilijoista tuli sellaisten häikäilemättömien
seikkailijoiden uhreja, jotka käyttivät heitä välikappaleina omien
alhaisten suunnitelmiensa toteuttamiseen. Tämä seikka ei voi muuttaa
sitä asiaa, että Rasputin näytti monien silmissä pyhimykseltä. Rasputin
itse oli vakuutettu siitä, että hänellä oli yliluonnollinen voima, ja
hän uskoi vilpittömästi olevansa läheisissä väleissä Jumalan kanssa.
Tavattomassa häpeämättömyydessään tämä usko omaan itseensä oli niin
hämmästyttävä, että siihen tuli jonkinlaista suuruuden hohdetta.
Rasputin ei hetkeäkään ajatellut, että hänen alhainen moraalinsa,
karkeat rikoksensa ja raa'at tekonsa voisivat riistää häneltä aseman
Jumalan valittuna. Päin vastoin ne kauheat teot, joita hän suoritti,
olivat hänen kierossa mielikuvituksessaan jollakin salaperäisellä
tavalla kilometripylväitä hengelliseen täydellistymiseen ja
vapahdukseen johtavan tien varrella.

Länsimainen käsitystapa on vetänyt selvän rajaviivan hyvän ja pahan
välille ja eroittaa jyrkästi hyveen paheesta. Mutta siinä itämaisessa
ilmakehässä, joka ympäröi koko Venäjän elämää, on kaikki epäselvää.
Rajat ovat mutkalliset ja häviävät usein kokonaan. Venäläisen mieli
on epäilyksen läpitunkema, se on sielua repivää arvostelua, jossa
ei ole pontta eikä perää, se on kaikkien vakiintuneiden asioiden
vihaamista. Onko hyvä pahan vastakohta? Onko hyvä Jumalasta? Mutta mikä
on hyvää, mikä on pahaa? Jos kaikki on Jumalasta, niin onko pahakin
silloin hänestä? Siirtyen epäilyksestä paradoksiin ja paradoksista
vakiintuneiden käsitysten kumoamiseen kiusaantunut slaavilainen sielu
ponnahtaa hermoja tärisyttäviin korkeuksiin tai suistuu kuiluihin. Kun
tähän lisätään mielikuvituksen lahja, on näyttämö valmiina oudoille
tapauksille. Mitään muuta selitystä ei tarvita bolshevismin alkuperän
ymmärtämiseksi Venäjällä. Marxin opin monet pykälät ovat ulkokuorena,
samalla kun kaiken alla on myrkyn myllertämän sielun anarkia. Ei ole
lainkaan ihmettelemistä, jos sellaisissa olosuhteissa oikeauskoinen
oppi, kansan olemassaolon tärkeä osa, peittyy kerettiläisten
kasvannaisten alle. Näistä on epäilemättä oudoin Klystyn lahko, jonka
kannattajat uskovat sukupuolisen irstailun uskonnollisen haltioitumisen
korkeimmaksi asteeksi. On todistettu, että Rasputin oli nuoruudestaan
pitäen tämän sukupuolisten dervishien lahkon jäsen.

Tobolskin piirikunnassa olevan kotikylänsä karaistuneiden
siperialaisten talonpoikien keskuudessa Rasputinista ei voinut tulla
vaikutusvaltaista henkilöä. He olivat nimittäin tunteneet hänet
lapsuudesta pitäen ja nähneet hänen pahat tekonsa, joista ei puuttunut
hevosenvarkauttakaan, mitä rikosta maalaisväestö pitää erittäin
inhottavana. Mutta naapuriluostarissa, jossa hän kävi usein, oli
pyhimyksenkuva, ja se veti puoleensa suuren joukon pyhiinvaeltajia.
Sattui niin, että erään maaseutukaupungin rikkaan kauppiaan hurskas
vaimo — muuan niitä herkkäuskoisia naisia, joista ennen vanhaan tuli
uskonnon pääkannattajia — joutui Rasputinin vihertävien silmien
lumousvoiman alaiseksi ja tunnusti hänet "Jumalan mieheksi". Sillä
tavoin sai alkunsa se ura, joka teki Rasputinista Venäjän mahtavimman
miehen. Tuo taikauskoinen nainen vei ihmeidentekijän kotikaupunkiinsa
ja esitti hänet ystävilleen. Rasputinin maine kasvoi nopeasti
kulkien hänen edellään. Eivät ainoastaan naiset, jotka olivat hänen
luonnollista riistaansa, uskoneet hänen pyhyyteensä, vaan typerät
miehet ja piispatkin. Siirtyen ihailijapiiristä toiseen Rasputin kohosi
nopeasti yhteiskunnan asteikossa, kunnes muutamien vuosien kuluttua
tapaamme hänet vakiintuneena oraakkelina Pietarissa, epäjumalana ja
uskonnollisen haltioitumisen lähteenä ministerien puolisoiden ja
hovinaisten parissa. Rasputin piti tätä kohoamistaan oman suuruutensa
eikä minkään onnen sattuman aiheuttamana. Tämä tavaton itseluottamus
vain lisäsi hänen kannattajiensa intoa ja luottamusta häneen.

Niiden naisten joukossa, jotka noudattivat orjamaisesti Rasputinin
tahtoa, oli nuori Anna Vyrubova, keisarinnan ystävä. Hänen isänsä herra
Tanejev oli palvellut uskollisesti kolmea keisaria yksityissihteeristön
päällikkönä. Annan ollessa vielä lapsi tutustui häneen keisarinna,
joka ihaili hänen vaaleaa, enkelimäistä kauneuttaan. Pikku tytön
silmissä oli rajaton määrä viattomuutta, joka ihmisen kasvaessa
muuttuu kanamaiseksi typeryydeksi. Suloinen lapsi jumaloi kaunista
keisarinnaa. Kerran Annan ollessa sairaana keisarinna tuli häntä
katsomaan. Tämä käynti sattui samaan aikaan kuin taudin käännekohta,
jonka jälkeen potilaan terveys alkoi nopeasti palata. Anna uskoi,
että tuo valkea ilmestys oli pelastanut hänen henkensä. Hänen
ihaileva kunnioituksensa keisarinnaa kohtaan muuttui koiramaisen
uskolliseksi palvonnaksi. Mystillisyyteen taipuvainen Aleksandra oli
valmis vakuuttautumaan siitä, että taivas tahtoi hänen ottavan tytön
huostaansa. Järjestääkseen hänen asemansa elämässä keisarinna naittoi
hänet eräälle keisarillisen huvipurren keikarimaiselle upseerille. Anna
oli luovuttanut sydämensä toiselle, mutta hän noudatti keisarinnan
käskyä. Avioliitto osoittautui kauheaksi erehdykseksi, ja se purettiin
pian. Keisarinna, joka syytti itseään avioliiton solmimisesta, kiintyi
entistäkin lujemmin Annaan ja otti hänet ystäväkseen ja uskotukseen.
Tämä nuori nainen, jonka mitätön henkilöllisyys kuvastuu hänen
julkaisemissaan muistelmissa, joutui uskonnollisen liikatunteellisuuden
uhriksi, joten hänestä tuli vaivaton saalis Rasputinille. Tiedämme
keisarinnan kirjeistä, kuinka lähellä Anna oli keisarillista perhettä.
Häntä kohdeltiin pikemminkin tyttärenä kuin hovinaisena. Aleksandra
moitti häntä hänen typeryydestään ja sanoi häntä takana päin "lihavaksi
lehmäksi", mutta hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut eroaminen
hänestä, ei silloinkaan, kun Annan oikut herättivät hänessä suurta
suuttumusta. Sillä Anna oli uskollinen sanansaattaja "Jumalan miehen"
ja keisarinnan välillä. Hänen aivoraukkojensa oli pakko säilyttää
— kuinka vaikeaa se olikaan! — Rasputinin lausunnot, jotka oli
toistettava palatsissa. Että Rasputinin vaikutus Annaan oli vain
henkistä laatua, kävi ilmi silloin, kun tutkintokomissioni, jonka
väliaikainen hallitus oli asettanut vallankumouksen jälkeen halutessaan
tunkeutua asioiden ytimeen, repi rikki arkaluontoisia salaisuuksia
peittävän verhon. Anna oli Rasputinin orja ja hänen välikappaleensa.
Sodan aikana kerran juna, jossa Anna matkusti Pietarista Tsarskoje
Seloon, suistui raiteilta ja kaatui. Hänet vedettiin esiin pirstaleiden
joukosta, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen ruhjoutunutta ruumistaan,
eivät antaneet juuri lainkaan toivoa. Järkkynyt keisarinna lähetti
kutsumaan Rasputinia, joka tuli, seisoi kumartuneena Annan vieressä ja
huusi hänen nimeään hänen korvaansa. Anna toipui syvästä tajuttomuuden
tilasta, jota oli kestänyt tuntikausia, ja hänen terveytensä palasi
nopeasti. Toisen jalan lyhemmyys jäi hänelle muistoksi tapaturmasta.
Kävellä kolkutellen palatsin käytäviä keppeineen Anna rupesi taas
hoitamaan velvollisuuksiaan Rasputinin puhetorvena.

Keisarinna ei halunnut päästää Rasputinia kovin kauas hovista. Hänen
täytyi pysyä lähettyvillä siltä varalta, että hänen läsnäoloaan
tarvittiin tsarevitshin pelastamiseksi. "Jumalan miehestä" tuli
Pietarin vakinainen asukas. Hänen kanssaan tulivat hänen vaimonsa, yksi
poika ja kaksi tytärtä, mutta heidät mainitsemme vain ohimennen, koska
heillä ei ole mitään osuutta tarinassa. Pitkiksi ajoiksi Rasputinin
perhe lähetettiin takaisin kotikylään, jossa he viettivät tavallisten
maalaisten yksitoikkoista elämää. Tärkeämpiä Rasputinin elämässä olivat
Dunja ja Kilina nimiset naiset. Dunja oli vanhahko siperialainen
maalaisnainen — keittäjätär, palvelija, kirjuri ja neuvonantaja
samalla kertaa. Hän oli tuntenut Rasputinin koko ikänsä, kohteli häntä
hyvin vähän kunnioittavasti ja kuljeskeli huoneistossa ujostelematta
ylimystöön kuuluvia ihailijoita, joita siellä oli kaikkialla. Kilina
oli nunna, jonka Rasputin oli vietellyt. Hän oli liittynyt lujasti
Rasputiniin, seurasi häntä minne tahansa tämä menikin ja hoiti kirjurin
ja ovenvartijan velvollisuuksia. Henkilöt, jotka halusivat päästä
Rasputinin puheille, kääntyivät joko Dunjan tai Kilinan puoleen. Nämä
molemmat naiset olivat niitä välittäjiä, joiden käsien kautta hän otti
vastaan rahalahjat.

Sivullisesta Rasputinin huoneisto näytti mielisairaalalta. Kun
vieras oli portailla sivuuttanut pari salapoliisia, jotka hallitus
oli lähettänyt valvomaan keisarillisen suosikin henkilökohtaista
turvallisuutta, hän joutui pimeään homeelta haisevaan eteishuoneeseen,
jossa hänen päällystakkiaan ei useinkaan ollut riisumassa palvelija,
vaan joku hieno ylhäinen nainen, joka piti soveliaana alhaisten
velvollisuuksien suorittamista "Jumalan miehen" kodissa. Eteisen takana
oleva odotushuone oli täynnä ihmisiä varhaisesta aamusta myöhäiseen
iltaan. Koko Venäjä näytti olevan siellä edustettuna: talonpoikia
nahkanutussa ja pitkävartisissa saappaissa lemuten mullalle ja lannalle
istui nurkassa katsellen hämmästyneinä koolla olevaa seuruetta työn
kovettamien käsien puristaessa lujasti asiapaperikääröjä, jotka he
olivat tuoneet mukanaan näyttääkseen niitä "Jumalan miehelle", "joka
sai puhua tsaarin kanssa". Heidän lähellään istui loistavapukuinen
kaartinupseeri odottaen nöyrästi vuoroaan. Kookkaita maalaispappeja
istui kuvapatsasmaisen liikkumattomina parta levällään tukevalla
rinnalla, jossa sitäpaitsi riippui suuria ristejä painavissa
rengasketjuissa. Siellä oli myöskin muutamia ylioppilaita, joilla
niinikään oli jokin anomus esitettävänään. Mutta useimmat huoneessa
istuvat ihmiset olivat naisia, talonpoikaisia ja aatelisia. Toisilla
oli yllään kotikutoinen puku, toisten vaatteet taas oli tilattu
Paquin'ilta Parisista. Oli nuoria tyttöjä, joiden kasvoilla oli
haltioitunut ilme, ja oli vanhahkoja naisia, jotka olivat täynnä
pyhää innostusta. Eräs syvässä surupuvussa oleva hieno nainen puristi
pientä lasta rintaansa vastaan tuijottaen kyyneleisillä silmillään
hellittämättä oveen, joka johti sisähuoneisiin. Huone oli täynnä
hälinää. Ihmiset puhelivat ääneensä. Eräässä nurkassa muuan kuuluisa
kuvanveistäjä kuunteli tunnetun sanomalehtimiehen rupattelua.

Huoneeseen tulee lihava olento, jonka rumilla kasvoilla on raaka
ilme. Hänellä on ilmeisesti hyvin kiire. Hän on erään suuren pankin
hallintoneuvoston puheenjohtaja. Pysähdyttäen Dunjan tämän rientäessä
huoneen lävitse hän painaa setelin hänen käteensä, jolloin Dunja
päästää hänet sisempiin huoneisiin. Tällä välin soi puhelin vimmatusti,
ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu lakkaamatta, lähettejä saapuu tuoden
vasuja, suuria kääröjä ja kukkavihkoja.

Kehnosti valaistussa huoneessa Rasputin istuu pitkän pöydän
päässä, jonka liina ei ole puhtaudella pilattu. Hänen edessään on
samovaari, jonka vieressä on paljon laseja ja kirkkaan värisiä
teekuppeja. Keskellä pöytää on ansarikukkia halvassa lasimaljassa ja
uunin reunustalla on kukkia samoin kuin yleensä kaikkialla tuossa
vaatimattomasti kalustetussa huoneessa. Rasputinin ympärillä on
joukko ihailijattaria. He ovat sekalaista väkeä. Kuuluisan kenraalin
korkea-arvoisen puolison vieressä, joka on kokonaan silkissä, sametissa
ja jalokivissä, istuu pieni vanha eukko, joka vanhanaikuisesta
puvustaan päättäen on saapunut suoraan Siperian erämaista. Kilina
tarjoilee teetä naisille, jotka ojentelevat lasejaan Rasputinia kohti.
Likaisin sormin tämä ottaa sokeripaloja kulhosta ja pudottaa ne teehen:
tällä tavoin tee saa siunauksen. Naiset suutelevat nöyrästi hänen
kättään. Hän juo runsaasti mieliviiniään madeiraa. Anna Vyrubova tulee
huoneeseen suoraan Tsarskoje Selosta tuoden laukullisen papereita.
Hän ei suostu istuutumaan, vaan sanoo huolehtivansa ihmisistä, jotka
odottavat pääsyä "isän" puheille. Viimeksimainittu ehdottaa, että seura
laulaisi kuorossa. Kilina antaa äänen, ja toiset yhtyvät säveleeseen,
"Jumalan mies" matalalla bassollaan. Laulu keskeytyy, kun huoneeseen
ilmestyy hieno nuori mies, joka muistuttaa Rasputinille, että on aika
lähteä siihen hienoon ravintolaan, jonka yksityishuoneessa joukko
liikemiehiä haluaa keskustella Rasputinin kanssa eräästä hallituksen
sopimuksesta. Naiset nousevat lähteäkseen. He suutelevat Rasputinin
kättä, ja hän puolestaan syleilee heitä ja suutelee huulille. Hän jakaa
mustia ruiskorppuja, jotka kääritään hartaasti hienoon silkkiseen
nenäliinaan ja pannaan käsilaukkuun. Dunja tuo epäsiistejä ruskeita
paperikääröjä, ja hienot naiset sieppaavat ne hänen käsistään. Jos
ne avattaisiin, tulisi niistä näkyviin "Jumalan miehen" likaisia
ihopaitoja, joiden käyttäminen tuottaa terveyttä ja onnea. "Mitä
likaisempi, sitä onneatuottavampi". Rasputin jää muutamiksi
minuuteiksi kahden kesken Annan kanssa, jonka keisarinna on lähettänyt
kysymään neuvoa eräässä valtiollisessa asiassa. Rasputin istuu
majesteetillisessa asennossa siistimätön parta levällään valkoisesta
silkistä valmistetulla puhtaalla paidanrinnalla. Tällaisen paidan hän
tavallisesti sitoo vyötäisiltä silkkipunoksesta tehdyllä vyöllä. Hänen
pitkäkyntiset sormensa leikkivät pitkillä harmailla partakarvoilla,
samalla kuin hänen silmänsä tuijottavat kauas ja hänen huuliltaan
putoilee oraakkelimaisen viisaita sanoja, jotka haltioituneen
tarkkaavaisena kuunteleva Anna koettaa painaa mieleensä selostaakseen
ne sitten tarkoin keisarilliselle emännälleen. Dunja tulee huoneeseen
tuoden _armjakin_, venäläisen talonpojan takin. Rasputinin armjak on
valmistettu mitä hienoimmasta verasta ja reunustettu kultakudoksella,
kaulus ja sisustus on kallisarvoista kiiltonäädän nahkaa. Samanlaisesta
nahasta valmistettu korkea lakki täydentää Rasputinin ulkonaisen
asun hänen laskeutuessaan majesteetillisesti autoon, jossa muutamia
upeasti pukeutuneita miehiä on kärsivällisesti istunut odottamassa
tapaamisen iloa. He ajavat yksityisravintolaan, jonka ruokasaliin
on valmistettu ylelliset kemut. Rasputin pakottautuu käyttäytymään
moitteettomasti. Hän juo aika paljon, mutta hänen eleensä ovat hillityt
ja hän kuuntelee hyvin tarkkaavasti suunnitelmaa, jota eräs pankkiiri
esittää hänelle huomaavaisten tatarilaisten tarjoilijoiden liikkuessa
äänettömin askelin huoneeseen ja ulos tuoden uusia ruokalajeja ja
pulloja. Rasputinin huomautukset ovat sattuvia, mutta pian hänen
mielialansa muuttuu, ja hän käskee kutsumaan mustalaiset sisään.
Muutamia minuutteja myöhemmin nämä ilmestyvät huoneeseen — muuan niitä
kuuluisia mustalaiskuoroja, joiden itämaalaishenkiset laulut ovat
ilahduttaneet venäläisiä monien sukupolvien ajan — naiset istuvat
tuoleilla etualalla mieslaulajien seisoessa heidän takanaan. Heidän
tummat kasvonsa ja välähtelevät silmänsä ilmaisevat etelämaista
alkuperää, jota ei vuosisatoja kestänyt oleskelu kylmässä ilmanalassa
ole voinut sammuttaa. Nojaten päätään käsiinsä Rasputin istuu pöydän
ääressä kuunnellen laulajien sulosointuisia ääniä. Äkkiä hän ponnahtaa
pystyyn ja käskee mustalaisten laulaa hänen mieluisinta tanssilauluaan.
He noudattavat kehoitusta, ja Rasputin rientää huoneen keskelle ja
alkaa tanssia. Poissa on hänen äskeinen välinpitämättömyytensä. Hänen
silmänsä liekehtivät, ja hänen liikkeensä ovat joustavat. Hän hihkuu
hurjasti ja nielaisee lasillisen toisensa perästä mielimadeiraansa.
Laulu kiihtyy kimeämmäksi, ja Rasputin pyörii pyörimistään kuin suuri
hyrrä, joka on pantu kiivaaseen vauhtiin hurjan musiikin voimalla.
Hän sieppaa lautasen ja viskaa sen hihkaisten kiiltävään kuvastimeen,
joka pirstoutuu sirottaen helähteleviä sirpaleita lattialle. Illan
hetkien kuluessa huone täyttyy. Tunnettuja henkilöitä ja vento vieraita
kerääntyy katsomaan, kuinka "Jumalan mies" riehuu. Poliisiupseereita
seisoo vaatimattomasti oven takana käytävässä valmiina puuttumaan
asiaan, jos pahennus kiihtyy liian suureksi ja varsinkin jos Rasputin
tarvitsee suojelua. Viimeksimainittu käyttäytyy kuin mielipuoli: hänen
kasvonsa ovat kuolonkalpeat, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttävät
oikeilta paheen hetteiltä. Hän tanssii kuin riivattu heittäytyen tuon
tuostakin sohvalle siemaistakseen pikarillisen voimakasta viiniä,
Pikkutunneilla tulee Kilina juoksujalkaa: on saapunut lähetti Tsarskoje
Selosta, jonne "Isän" toivotaan tulevan mahdollisimman pian, Rasputin
huutaa kovalla äänellä kieltävän vastauksen: "Odottakoon!" mutta
vieraat ympäröivät hänet ja pakottavat hänet lähtemään levolle. Hän
vastustelee, mutta muuan huoneeseen pujahtaneista kauniista naisista
tarttuu hänen käteensä ja houkuttelee hänet lähtemään mukaansa. Kietoen
käsivartensa naisen hartioiden ympäri hän saapastelee ovelle polkien
jaloillaan tahtia mustalaisten laulun mukaan ja huutaen rienaavia
herjasanoja, joita paikalla olevat ihmiset kuuntelevat ääneti. Mutta
Rasputinin mieleen juolahtaa äkkiä eräs ajatus. Epävarmoin askelin hän
palaa pöydän luokse, jolle on kaatunut viiniä ja joka on sekasotkun
peitossa. Taskuistaan "Jumalan mies" vetää esiin pienen, tavallisen
lasipullon. Epävarmalla kädellään ja kaataen paljon viiniä pöydälle
hän täyttää pullon madeiralla ja viitaten kädellään ympärillä
seisoville panee taas pullon taskuunsa. Tämän jälkeen hän lopultakin
lähtee toverinsa puolittain kannattamana ja hoilaten täyttä kurkkua
rivoa laulua voimakkaalla äänellään. Mutta muutamien tuntien perästä
Rasputin, jonka toipumiskyky on kerrassaan ihmeellinen, ajaa nopealla
autolla Tsarskoje Seloon niin virkeänä kuin ei hänen yölliseen
ohjelmaansa olisikaan kuulunut viiniä, laulua ja naisia, vaan pitkä ja
rauhallinen yön lepo.

Rasputin otettiin vastaan itse palatsissakin, mutta keisarinna
tapasi hänet sentään mieluummin sen vaatimattoman talon vähäisessä
vierashuoneessa, jonka hän oli lahjoittanut Anna Vyrubovalle aivan
palatsin porttien vierestä. Meidän hallussamme olevat todistuskappaleet
osoittavat, että "Jumalan mies" pysyi keisarillisen holhokkinsa
seurassa täysin säädyllisenä. Hän hillitsi käytöstapansa ja
kielenkäyttönsä varoen karkeita ja herjaavia huomautuksia. Hänen
käytöksensä oli ystävällisen maalaisen käytöstä. Hän puhutteli
keisarinnaa (ja keisaria) tuttavallisella "sinä" sanalla, mutta hänen
tuttavallisuutensa oli läheisen ystävän tuttavallisuutta. Ja ystävänä
keisarinnakin häntä ajatteli. Hänen kirjeissään toistuvat tuon
tuostakin sanat "ystävä" ja "ystävämme". Heikkohermoinen Aleksandra
tunsi mielenrauhaa saadessaan keskustella pitkään "ystävänsä" kanssa.
Rasputin puheli niin tyynesti ja yksinkertaisesti ja niin luottavasi!
Aleksandra ei ymmärtänyt kaikkia hänen salaperäisiä ja monimutkaisia
lauseitaan, mutta hänestä oli lohdullista keskustella sellaisen olennon
kanssa, joka oli niin lähellä Jumalaa. "Ystävä" oli pelastanut hänen
poikansa, ja hänen läsnäolonsa oli turvakeinona, joka estäisi uusia
vaaroja ilmestymästä uhkaamaan tuota kallista henkeä. Mutta "ystävä"
olikin niin viisas. Hänen neuvonsa olivat verrattomat kaikissa
tärkeissä asioissa. Aleksandra esitti kankealla venäjänkielellään
"ystävälleen" ne pulmat, jotka huolestuttivat monista töistään
huolehtivaa Nikolaita, ja totta on, että Rasputin välistä terveellä
talonpojan elämänkatsomuksellaan ja Venäjän sisällisten asioiden
tuntemuksellaan kykeni antamaan paremman neuvon kuin ministeri, joka
oli viettänyt koko ikänsä virkavaltaisessa Pietarissa. Tärkeistä
virkanimityksistä keskusteltiin "ystävämme" kanssa, joka suositteli
toisia ehdokkaita ja varoitti toisista. Ensinmainitut olivat
tavallisesti niitä, jotka olivat hänen ihailijoitaan, ja jälkimmäiset
taas sellaisia, jotka kohtelivat häntä ylenkatseellisesti.

Pitäen mielessään pankkiireille antamansa lupauksen Rasputin
ei unohtanut pyytää keisarinnaa huolehtimaan siitä, että hänen
puolisonsa hyväksyisi Rasputinin ystävien esittämän taloudellisen
suunnitelman. Kun he olivat käsitelleet juoksevat asiat, keskustelu
Annan vierashuoneessa kääntyi uskonnollisiin asioihin, joka aihe
herätti keisarinnan elävää harrastusta ja josta hänen "ystävänsä"
puhui mieleenpainuvasti. Aleksandran kasvoille oli levinnyt suuren
tyytyväisyyden valaistus, hänen tuskallisesti kiristyneiden
suupieltensä jännitys laukesi, hänen silmänsä eivät enää tuijottaneet
niin tiukasti, ja hänen kasvojensa ilme nuortui. Rasputin puheli yhä
kuin kehtolaulua laulaen. Uskonnollisista kysymyksistä hän siirtyi
kuvailemaan erakon elämän kauneutta Siperian erämaissa. Hän kertoi
puista ja kukista ja lupasi näyttää Aleksandralle jonakin päivänä
siperialaisen kotikylänsä, jossa elämä oli yksinkertaista, vapaata ja
lähellä Jumalaa. Aleksandra kuunteli haltioissaan ja suuteli Rasputinin
likaista kättä tämän mutistessa siunauksensa Aleksandran pään päälle.
Anna tuli sisään muistuttamaan keisarinnalle, että tämän oli määrä
ottaa palatsissa vastaan muutamia korkeasyntyisiä naisia. Tuskallinen
ilme palasi Aleksandran silmiin, hän nousi vastahakoisesti, ja hänen
huulensa puristuivat ohueksi viivaksi. Hänen "ystävänsä" kehoitti
häntä olemaan reippaalla mielellä ja lupasi, että kaikki sujuisi
hyvin. Ollessaan jo lähtemäisillään huoneesta Rasputin palasikin
äkkiä, veti taskustaan esiin pienen pullon, joka oli täynnä ruskeaa
nestettä, ja antoi sen keisarinnalle vakuuttaen juhlallisesti, että
pullossa olevalla viinillä oli sellainen ominaisuus, että se tuotti
onnea sitä nauttivalle henkilölle. Aleksandra otti kallisarvoisen
pullon ojennettuihin käsiinsä ja painoi sitten huulensa siihen:
kuningatar Viktorian tyttärentytär oli ruvennut uskomaan taikojen
voimaan. Nikolain ollessa sodassa Aleksandra lähetti hänelle erinäisiä
Rasputinin siunaamia esineitä varjellakseen häntä pahalta ja
tuottaakseen hänelle onnea. Tammik. 11 p:nä 1916 Aleksandra kirjoitti:

 Älä vain pidä minua mielettömänä tämän pikku pullon vuoksi,
 mutta ystävämme lähetti hänelle (Annalle) yhden tällaisen
 nimipäiväjuhlastaan, ja me otimme siitä kumpikin kulauksen, ja minä
 syljin tämän suustani pulloon — luultavasti se on madeiraa. Minä
 nielin osan hänen vuokseen — kuin lääkkeen — tee sinäkin niin, ole
 hyvä, vaikka se onkin sinusta vastenmielistä. Kaada se lasiin ja juo
 se kaikki hänen terveydekseen, niinkuin mekin joimme.

Nikolai, joka oli aivan kiinni sotatoimien johtamisessa, ennätti
kuitenkin sähköttää vastaukseksi:

 "Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi ja pikku pullosta".

Sitäpaitsi hän kirjoitti:

 Pikku kyyhkyni, kiitän sinua sydämestäni rakkaasta kirjeestäsi ja
 myöskin pullosta ja kukasta, jotka tulevat ystävältämme. Join viinin
 suoraan pullosta hänen terveydekseen ja menestyksekseen — join sen
 kaikki viimeiseen pisaraan asti.

Erään toisen kerran, kesäk. 14 p:nä 1915, keisarinna oli kirjoittanut:

 Lähetän sinulle kepin — kalan, joka pitää lintua — joka on lähetetty
 ystävällemme uudesta Athoksesta [76] sinulle annettavaksi. Hän käytti
 sitä ensin ja lähettää sen nyt sinulle onnenesineeksi. Jos voit, niin
 käytä sitä joskus. Se olisi hauskaa. Iloitsen ajatellessani, että
 se joutuu sinun huoneisiisi lähelle sitä, jota herra Philippe on
 käyttänyt.

Aleksandra uskoo lujasti Rasputinin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on
vakuutettu siitä, että Rasputin voi vaikuttaa sääsuhteisiinkin. Niinpä
hän kirjoittaa jouluk. 22 p:nä 1915:

 Ystävämme rukoilee aina ja ajattelee sotaa. Hän sanoo, että meidän on
 ilmoitettava hänelle heti, jos jotakin erikoista tapahtuu. Anna kertoi
 hänelle sumusta,[77] ja hän moitti sitä, ettei hänelle ollut asiasta
 ilmoitettu paikalla. Hän sanoo, ettei enää tule haitaksi uutta sumua.

Vaikka Rasputin harrastikin paljon silmänkääntäjäntemppuja, koska
huomasi, kuinka suuri vaikutus niillä oli hänen kannattajiinsa,
olemme ehdottomasti sitä mieltä, että tuo mies ei ainoastaan uskonut
horjumatta olevansa läheisessä suhteessa Jumalaan, vaan myöskin,
että hänellä tosiaankin oli hallussaan sellaisia voimia, joiden
täsmällistä luonnetta emme pysty käsittämään. Seuraava kuvaus, jonka on
esittänyt luotettava todistaja, antaa käsityksen niistä salaperäisistä
tapahtumista, joita sattui.[78]

Rouva Djanumova, moskovalainen nainen, oli tutustunut Rasputiniin
sodan aikana. Hänen läheisiä omaisiaan vainosivat viranomaiset, jotka
epäilivät heidän olevan yhteydessä saksalaisten kanssa, ja rouva
Djanumovan ystävät sanoivat hänelle, ettei hän voinut saada apua
keneltäkään muulta kuin Rasputinilta, jolla oli vaikutusvaltaa hovissa.
Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, koska hän ei suostunut maksamaan
hintaa, jota Rasputin häneltä vaati avustuksestaan. Hän kävi kuitenkin
Rasputinin henkilökohtaisen vaikutusvoiman lumoamana jonkin aikaa hyvin
usein vieraisilla tämän asunnossa saattaen siten tarkkailla, mitä
siellä tapahtui. Hänellä oli muutamia kertoja mukanaan kälynsä, joka
vahvistaa hänen kertomuksensa todeksi.

Rouva Djanumovan sisarentytär oli heikko lapsi. Lääkärit sanoivat
hänen tilaansa toivottomaksi, kun hän tulirokkoa sairastaessaan sattui
saamaan yht'aikaa kurkkumädän, keuhkotulehduksen ja munuaishäiriöitä.
Tästä peloittavasta asiaintilasta rouva Djanumova sai tiedon samalla
hetkellä kun oli lähdössä hotellistaan Rasputinin asuntoon. Oudolla
vaistollaan viimeksimainittu ymmärsi paikalla, että jotakin oli
hullusti. Kuullessaan surullisen uutisen hän tarttui vieraansa käteen.
Rouva Djanumova kertoo asiasta seuraavasti:

 Tapahtui jotakin merkillistä, jota en osaa selittää. En kykene
 sanomaan, mitä se oli. Hän tarttui käteeni. Hänen kasvonsa
 muuttuivat: ne olivat kuin vainajan kasvot, keltaiset, vahamaiset
 ja liikkumattomat, kauheat. Silmämunat pyörähtivät ylös päin, niin
 että vain valkuaiset näkyivät. Hän tempoi rajusti käsiäni ja toisteli
 kumealla äänellä: "Hän ei kuole, hän ei kuole, hän ei kuole". Sen
 jälkeen hän päästi käteni irti, hänen kasvoilleen palasi entinen väri,
 ja hän puhui muista asioista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut...
 Illalla sain sähkösanoman: "Alice parempi, kuume laskee"... Menin
 Rasputinin luokse ja näytin hänelle sähkösanoman. "Autoitteko te
 todellakin?" kysyin, vaikk'en tietystikään uskonut sitä. Hän vastasi
 aivan vakavasti: "Mutta minähän sanoin teille, että hän paranee
 taas". — "Koettakaa siis vielä uudelleen, että hän parantuisi
 täydellisesti".— "Pikku hupakko, kuinka minä voisin? Sehän ei ollut
 minun tahtoni, vaan se tuli ylhäältä. Ei sitä voi toistaa. Mutta
 älkää olko huolissanne: olenhan jo sanonut, että lapsi parantuu"...
 En unohda koskaan, millaiset hänen kasvonsa olivat hänen pitäessään
 kiinni käsistäni: ne olivat vainajan kasvot, ja minua värisyttää
 ajatellessani sitä.




XIV. VIELÄ RASPUTINISTA


Rasputinin vaikutusvaltaa keisarinnaan ei voi ymmärtää, jollei
ota huomioon sitä seikkaa, ettei heillä koko heidän tuttavuutensa
aikana ollut puhetta rahoista. Vallankumouksen jälkeen tutki
väliaikaisen hallituksen asettama tutkimuskomissioni asioita, ja
bolshevikit jatkoivat valtaan päästyään tätä tutkimusta toivoen
saavansa paljastetuksi keisarillisen hallituksen synnit. Sillä tavoin
saadussa todistusaineistossa ei ainoakaan kohta osoita, että keisari
ja keisarinna olisivat pitäneet huolta Rasputinin raha-asioista.
Päinvastoin on todettu, että "Jumalan miehen" taskuihin virtaava raha
tuli aivan toisista lähteistä.

Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut
tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä
maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa
kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla
rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä
käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon
olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan
kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta
rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion
asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli
niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä
itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä
rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen
sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui
henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen
jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa
kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin
oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa
siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten
etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan
ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan
asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin
Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut
helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein
elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä,
mitä oli saanut.

Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan
koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia.
Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan
valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri
hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten
liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi
maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei
Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia
saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun
hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta
oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten,
että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie
henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne
olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia,
rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin
oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti
puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja
mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta?

Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy
esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka
perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He
haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa
kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä.
Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan
alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan
kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi
erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole
kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa
veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään
tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten
kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa
olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden
menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän
kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut
pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset
sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään
saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen.
Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max,
Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri,
mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80]
yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi
sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat
saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta
selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset"
suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen
isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä
halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita!

Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa
itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa
osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä
Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen
Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina,
sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin
pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan
voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä
he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman
piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja
vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset
saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia
arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä
rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan
asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia
kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä
tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi
Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja
ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen,
mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia
huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi
siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan
yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan
keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra
kirjoittaa:

 Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä
 virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän
 voisi varjella sinua kaikkialla.

Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa,
joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta:

 "Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien
 kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun
 tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin
 länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin
 radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta.
 Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa
 kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää... Mutta tapahtuikin
 odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta,
 jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan
 Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä
 paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä".

Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut
voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti
puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta:

 Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta.
 Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi
 hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme.
 Syleilen sinua hellästi. Nikolai.

Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa
myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan
matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin.

Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan
vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä
käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli
Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä
tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet
julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja,
Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin
uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset
koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut.
Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä
toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän
teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun
avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin
toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki
Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on
jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien
ja moskovalaisten kommunistien välillä.

Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen
rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään
ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa
panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme
taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti
järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin
tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä
ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän
kertoo:

 Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan
 selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti
 tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä
 Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä
 suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan
 Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa.
 Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua... "Mutta milloin
 te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden
 kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi..."

On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä
arvokkaasta uutisesta.

Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren
tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen
kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava
jälkihuomautus:

 "Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä".

Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin
löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin
murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta
Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän
kirjoitti miehelleen:

 "Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin
 oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!"

Tähän Nikolai vastasi:

 "Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän
 menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme
 surullisen uutisen vuoksi".

Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti:

 "Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi,
 koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei
 myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen
 kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan
 jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa".

Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet.
Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan
ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on
pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa
käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla:
"meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa
(1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti
puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle:

 Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat
 itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja
 kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että
 nöyryyttäisivät itsensä... Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole
 mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja
 hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä
 ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan
 ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet
 aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin
 aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse
 pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se
 on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan
 ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut
 rakkaudella ja rauhallisuudella.

Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa
ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin
ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat
kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti
valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin,
sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli
turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain
kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä
alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä.
Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti
sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen
väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen
tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän
on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli
keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen
mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut
heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin
kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda
henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä
loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan
ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan.




XV. PERHE-ELÄMÄÄ


"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun
sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa
hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat
hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni
ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis
ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran
nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne
suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan
aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin
lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen,
jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu
tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi
julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata
tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda
tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman
hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla
palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä
on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan
kodissa.

Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä
korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei
ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta
heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on
siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita,
jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan
ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava
teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen
kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli
jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei
hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan
kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä
vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä
on — ovat kuitenkin täysin päteviä:

 Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova,
 suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät
 tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa,
 jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei
 ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä
 vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen.
 Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut
 velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi
 tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja
 keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi
 horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi... Vaikka minä olin silloin
 vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui
 talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun
 kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten
 tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita
 Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit
 eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja
 viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.

Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen
perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella
holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa
ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi
suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen,
että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella
merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä
varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan
talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja
"Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty
pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta
tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa.
Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa.
Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:

 Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan _staretsista_[86] ja
 etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni,
 sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa
 määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet
 kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani
 pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin
 heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi
 epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon
 kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä
 tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan
 häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta
 hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle
 toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi
 hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan
 miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.

Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän
vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan
miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen.
Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä".
Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan
siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan
horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli,
mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi
voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen
puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen
niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä
elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka
ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan,
jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard
todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti
ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin
heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen
teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin
Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua
duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) —
kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin
ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan
oppitunnilla.

 Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen
 kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin
 keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen
 alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan
 valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut
 hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan,
 näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään
 olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja
 kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin
 poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei
 liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi
 hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin
 taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun
 toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt
 ajan kulumista.

Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen
ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään
pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt
taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä.
Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:

 Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus
 kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä
 vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin
 aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä
 oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei
 kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause
 tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen
 sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis
 nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen.
 Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien,
 jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset
 silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.

Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.

 Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin
 kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran
 seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä
 palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja
 viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan,
 kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään.
 Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan
 perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä
 olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin
 rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen
 kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia,
 mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät,
 ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret,
 siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas
 vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan
 näkyi kaksi pientä hymykuoppaa... Ensimmäisellä kerralla huomasin
 tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen
 äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan
 lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse
 paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki
 minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan
 odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.

Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin
perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat
ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on
luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.

Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri
ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella
on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa
kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen
puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa
valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.

"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta
auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa,
jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä
kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani
kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja
kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä
avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen
ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin,
jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana
sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä
vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä
Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v.
1894?

"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi
Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta
vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu
"Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan
usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä
kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi,
koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä.
Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä
uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten
välillä.

Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen
ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin —
kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä
niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän
kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta
mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun
tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila
on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset
tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen
portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät
kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään
usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon.
Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa.
Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan
suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se
paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä
tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy
tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois
miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.

Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun
joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on
verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori
tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista
tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia
nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus:
keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä
välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen
häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen.
Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja
hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin
huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.

Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut
ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota
ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on
hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei
ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten
kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan
tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta
hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa
jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä.
Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea.
Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt
onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn
lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä
puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen
hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän
uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan.
Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on
vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että
asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana,
niin sitten hänen poikansa hallitessa.

Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä
lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma
voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika
on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat,
hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa
on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi
muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin
niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät
traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen
side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä
ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa
vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee
rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:

"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".

Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan
aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87]
Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki
Aleksandran:

"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena
ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili
poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja
sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".

Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia
leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että
kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon.
Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on
hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä
päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan
tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi
joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen
itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu
luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen
valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä
ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran
luonteeseen.

Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä
kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi
parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään
itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana
suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran
voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi
ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti
Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen
lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa.
Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui
vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle,
joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni
tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän
jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä
päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen.
Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa
hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti
tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden.
Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra
Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä
oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti
Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen
ääressä.

 Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän
 nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita
 kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat,
 ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki
 kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa
 ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut
 huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli
 jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta... Nyt ymmärsin hänen
 elämänsä salaisen murhenäytelmän.

Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi,
Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin
taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut
tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja
kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat
voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta
että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään
eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus
korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina
pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai
koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi
kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin
mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa
keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia
kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään
ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin
leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa
oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli
rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.

Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän
pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran
ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti
noutamaan poikaansa.

 Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli
 harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen
 nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu
 keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa
 järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen
 erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On
 kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"...
 Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä:
 "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja".
 Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja
 katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse... Hymyilevä Derevenko
 (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin.
 Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja,
 jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he
 kaikki katselivatkaan kruununperillistä.

Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää
häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa,
uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika
esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa
kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö,
jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana
kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana
Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan.
Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen
poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi
hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina
keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika
oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa,
ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin
päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti
himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä
vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas
oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona
ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen
jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä
kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa.
Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli
erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan
ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.

Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli
maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen
sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista
Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt
1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret
eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa,
jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät
huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri
III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla
terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä
mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän
säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä
oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen
perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.

Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata,
olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa
huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa,
joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään
loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin
oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut
heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin,
niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin
verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan
siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti.
Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista
seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista
kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga
ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä
olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi
maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa
lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka
oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät
tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä
suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat
sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön
tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut
edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti
valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä
kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat
epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain
esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin
Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin
kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan
avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen
kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon
vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti.
Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan
kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli
asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä
avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan
Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen
pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan.
Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten
suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen
molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta.
Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä
eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut
yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen
hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta
Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia
seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään
toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna
hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi.

Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916:

 ... ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne
 lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia
 avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä,
 eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään
 naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä
 vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että
 muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat
 ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada
 tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen.

Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta
suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä
kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä
Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian
valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi
edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren
rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi.
Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian
kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu,
ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan
heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat
kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon
vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei
suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään
kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä
upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti.
Hän kirjoittaa:

 Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan
 asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä
 puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä,
 mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi
 erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä
 miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916).

Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän
oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään,
että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään
määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa
oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei
luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti
taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena
tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin
hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen
perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta
suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan
se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän
äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos
joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista,
olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään
sellaisia hienostelutarpeita.

Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja
unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat
ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan
upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin,
univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain
sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä
mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan
tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat
kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä
salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin,
joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista
kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran,
että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä
Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan
selostuksen:

 Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan.
 Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle,
 vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät,
 että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän
 kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden
 kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on
 välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria
 lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky
 ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet
 vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916).

Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta
siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen,
sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa
seuraava ote:

 Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat
 suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa
 ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä
 nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän
 kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä
 katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty
 myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916).

Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät
ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin
ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät
kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta
kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä
seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta,
ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa
mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei
ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä
väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen
perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa.

Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten
välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti
huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä,
joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä.
Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli
kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä
keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli
heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan
he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään.
Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli
valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista
ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen
erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen
ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan
ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen
Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen
kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan
onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana,
saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin
Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset
harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla
ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät
enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa
itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku
kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli
apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä
ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli
kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen
pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja
sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne
murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden
tuhkan.

Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät
pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen
huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä.
Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin
Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven
tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa
turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa
joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta
keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa
puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä,
nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä
perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle.
Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita
henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin
meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen
keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana
Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän
näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin
upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa
joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta.
Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se
merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului
myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä.
Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet
mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli
hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi"
keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin
ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi
niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat
kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi.

Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin
ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta
Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi.
Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja
Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä
oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja
kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin
perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin
huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi.




XVI. KEISARINNA HALLITSEE


Vuosikausia Eurooppa oli lisännyt sotavarustuksiaan.
Allekirjoittaessaan rauhansopimuksen saksalaiset myönsivät sen
onnettomuuden, johon koko Eurooppa oli vajonnut, "aiheutuneen
Itävalta-Unkarin sodanjulistuksesta Serbiaa ja Saksan
sodanjulistuksesta Venäjää ja Ranskaa vastaan sekä Belgiaan
hyökkäämisestä".[93] Tällä tavoin vahvistettiin muodollisesti Saksan
syyllisyys. Sodan pääaiheeksi sovittiinkin pieneen puolueettomaan
Belgiaan tehty hyökkäys. Mutta todellisuudessa täytyy koko Eurooppaa
pitää vastuunalaisena siitä yhteentörmäyksestä, jonka kaikki selvästi
tiesivät tulevan, johon kaikki kuumeisesti varustautuivat ja jota ei
kukaan uskaltanut julkisesti vastustaa. Ammattisotilaat varustautuivat
velvollisuutensa mukaisesti yhteentörmäykseen politiikkojen ja
diplomaattien menettäessä kallista aikaa salajuonien punomiseen.
Jos hallitukset olisivat ymmärtäneet, että sota on liian vakava
asia militaristien hoitoon jätettäväksi, ei sotaa luultavasti olisi
syttynytkään, sillä yleistä mielipidettä olisi varoitettu, ja
kansanvallan kuolaimet — parhaat rauhan välikappaleet — olisi voitu
ottaa käytäntöön. Mutta niitä, jotka tiesivät asian, lamautti se tieto,
ettei sota ollut vältettävissä. He varustautuivat siihen eivätkä sitä
vastaan. Rikollinen asiain salaaminen oli mennyt niin pitkälle, että
kaikissa, maissa ihmiset hämmästyivät.

Nikolai oli omasta puolestaan rauhan kannattaja. Hän oli polttanut
sormensa Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka oli aiheuttanut
hänen halunsa laajentaa valtakunnan aluetta. Vallankumousliike,
joka seurasi sitä ja pakotti hänet tekemään myönnytyksiä kansan
vaatimukselle perustuslain saamiseksi, oli osoittanut hänelle,
kuinka suureksi vaaraksi hallitsijasuvulle oli ryhtyminen uuteen
sotilaalliseen seikkailuun. Käytettävänämme oleva historiallinen
aineisto todistaa, että Nikolai horjui ja vitkasteli ratkaisevalla
hetkellä sekä että häneltä saatiin kiristetyksi määräys yleisestä
liikekannallepanosta ulkoministerin ja yleisesikunnan päällikön
yhteisillä ponnistuksilla, jotka vaativat ratkaisevaa määräystä, koska
tiesivät, kuinka vaarallista oli sallia saksalaisten ehättää edelle.
Vihdoinkin ulkoministeri Sasonov sai tuon kohtalokkaan määräyksen ja
toimitti sen paikalla perille kenraali Janushkevitshille kehoittaen
häntä "katkaisemaan puhelinjohdon" ilmeisestikin peläten, että
Nikolai sittenkin muuttaisi mielensä. Gilliard kertoo meille keisarin
epäröimisen todellisen syyn:

 Myrskyn lähetessä ja valtiomiesten pannessa koko kansliakoneistonsa
 käyntiin lähetettiin sydäntävihlovia sähkösanomia kaukaiseen
 Siperiaan, jossa Rasputin hiljalleen alkoi toipua haavastaan
 Tjumenissa. Ne olivat melkein kaikki samanlaisia sisällöltään: "Olemme
 kauhuissamme ajatellessamme, että sota voi syttyä. Luuletteko te sitä
 mahdolliseksi? Rukoilkaa puolestamme. Auttakaa meitä neuvollanne".
 Rasputin vastasi, että sotaa oli kaikin mokomin vältettävä, jollei
 tahdottu jättää hallitsijaperhettä ja valtakuntaa kaikkein kauheimpien
 onnettomuuksien uhriksi. (Talvella 1918 Tjumenissa ollessani näin
 jäljennökset juuri näistä sähkösanomista. Myöhemmin huomasin
 mahdottomaksi päästä enää käsiksi niihin papereihin.) Tämä neuvo
 oli sopusoinnussa tsaarin hartaimpien toiveiden kanssa, eikä hänen
 rauhanystävällisiä tarkoituksiaan voinut hetkeäkään epäillä. Ei
 tarvinnut muuta kuin nähdä hänet tuolla kauhealla viimeisellä viikolla
 ymmärtääkseen, millaista henkistä ja siveellistä kidutusta hän oli
 saanut kestää.

Rasputin, joka oli, niinkuin olemme nähneet, vakaumukseltaan pasifisti
ja tarkkanäköisenä epäili sodan saattavan hallitsijahuoneen vaaraan,
oli kannattanut rauhaa ehdolla millä hyvänsä. Balkanin pulman aikana
1912 hän oli neuvonut karttamaan kaikkia mahdollisia sotilaallisia
seikkailuja. Jos hän olisi ollut Pietarissa noina kohtalokkaina
viikkoina, niin kuka tietää, eikö hän olisi tehnyt Nikolaille
vieläkin vaikeammaksi Saksan haasteen vastaanottamisen? Mutta
Rasputin oli poissa. Hän oli matkustanut kotikyläänsä järjestämään
yksityisasioitaan, ja häntä oli haavoittanut tikarilla vaarallisesti
vatsaan eräs nuori nainen, jonka hän oli vietellyt. Hänen henkeään
oli pelätty, ja hänet oli kiireesti kuljetettu läheiseen Tjumenin
kaupungin sairaalaan, jossa ylimääräisellä junalla Pietarista lähetetty
kirurgi oli leikannut hänet. Rasputin toipui nopeasti, mutta hän
oli vielä sairaalassa sodan puhjetessa. Aleksandrasta, joka oli
tottunut neuvottelemaan ystävänsä kanssa kaikista tärkeistä asioista,
hänen poissaolonsa kesän 1914 kohtalokkaina päivinä tuntui taivaan
lähettämältä koettelemukselta.

Silloin Nikolaissa tapahtui huomattava muutos. Vaikka Venäjän kansa
hämmästyikin saadessaan tiedon sodan syttymisestä, se otti sen vastaan
isänmaallisella innostuksella epäilemättä hetkeäkään, että Saksa,
joka oli hyökännyt avuttoman Belgian kimppuun, ja Itävalta-Unkari,
joka oli loukannut paljoa pienempää Serbiaa, olivat Euroopan rauhan
rikollisia häiritsijöitä. Äkkiä Nikolai, joka oli vuosikausia nähnyt
kuilun levenevän itsensä ja alamaistensa välillä, huomasi kansansuosion
ja innostuksen aallon nostavan häntä ylös päin. Sisäiset valtiolliset
kahnaukset unohdettiin toistaiseksi, ja kansa julisti keisarin
johtajakseen suuressa ja oikeassa asiassa osoittaen hänelle suosiotaan.

Gilliard, joka kuuli nämä asiat eräältä keisarin tyttäreltä,
sanoo, että sodan julistamisen iltana perhe odotti kauan Nikolaita
päivälliselle. Keisarinna oli juuri käskenyt erästä suuriruhtinatarta
kutsumaan isää, kun tämä ilmestyikin näyttäen hyvin kalpealta ja kertoi
heille, mitä oli tapahtunut, koettaen säilyttää äänensä rauhallisena.
Kuullessaan uutisen Aleksandra alkoi itkeä, ja tyttäretkin vuodattivat
kyyneliä nähdessään äitinsä surun. Perhe oli ollut iltamessussa
palatsin kirkossa, ja saattoi panna merkille, että Nikolai oli
uupuneen näköinen. Pussit, jotka ilmestyivät hänen silmiensä alle
hänen ollessaan levoton, olivat näkyvissä. Hän rukoili luonteensa
koko innolla. Hänen rinnallaan oli Aleksandra, jonka surun kalvamilla
kasvoilla oli "sama kärsimyksen ilme, jonka olin niin usein nähnyt
hänen poikansa vuoteen vieressä". Hän rukoili palavasti ikäänkuin olisi
tahtonut karkoittaa pahan unen...

Seuraavana päivänä keisari lähti Pietariin. Kadut olivat täynnä
innostuneita väkijoukkoja, jotka osoittivat hänelle suosiotaan
heiluttaen lippuja ja laulaen kansallishymniä. Talvipalatsin edessä
oleva suuri aukio oli mustanaan tiheään sulloutuneita ihmisiä.
Keisari oli palatsissa puhuen armeijan päälliköille ja ottaen
vastaan diplomaattikuntaa. Valtaistuinsalissa hän luki juhlallisessa
mielenvireessä olevalle kuulijakunnalle manifestin, jossa hän ilmoitti
Venäjälle päätöksensä vastustaa Saksan kohtuuttomia vaatimuksia
asevoimalla, koska kaikki yritykset rauhan säilyttämiseksi olivat
menneet myttyyn. Sitten hän tuli parvekkeelle, josta näkyy avaralle
aukiolle. Hän seisoi siinä aivan yksin, vähäisen vartalon erottuessa
kuin varjokuvana punertavaa seinää vasten. Kansanjoukko polvistui
yhtenä miehenä ja lauloi keisarihymnin haltioituneena ilmoittaen
täten tsaarille sen vakuutuksen, että kansa seisoi kokonaisena hänen
rinnallaan tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä. Tämän kirjan tekijä,
joka oli saanut määräyksen lähteä rintamalle seuraavana aamuna, oli
tällöin aukiolla ja saattaa vakuuttaa, että mieliala oli erittäin
haltioitunut, samalla kuin myötätunnon virta näytti muodostuneen
noiden tuhansien ihmisten ja tuon ylhäällä parvekkeella olevan
pienen olennon välille. Juhlakulkueita, jotka kantoivat lippuja ja
lauloivat isänmaallisia lauluja, liikkui myöhemmin pääkaupungin
kaduilla, kokouksia pidettiin liittoutuneiden lähetystöjen edustalla ja
Ison-Britannian, Ranskan, Belgian ja Serbian edustajia tervehdittiin
hurjin eläköönhuudoin heidän ilmestyessään. Valitettavasti eräs
metelöitsijäjoukko pääsi pujahtamaan poliisisulun lävitse ja
tunkeutui Saksan lähetystöön, joka oli rakennettu Vilhelm II:n omien
suunnitelmien mukaisesti ja josta diplomaattiasukkaat nyt olivat
poissa. Kiihkomieliset miehet kiipesivät katolle ja sysäsivät sieltä
alas ne kaksi pronssijättiläistä, jotka olivat niin kauan loukanneet
venäläisten makua karkealla alastomuudellaan. Ne putosivat kumeasti
tömähtäen lähettilään vuodepatjoille, jotka oli juuri vähän ennen
heitetty kadulle.

Ne tapaukset, joita Nikolai ja Aleksandra saivat kokea, murtivat heidän
tavallisen pidättyväisyytensä. Gilliard, joka tunsi niin läheisesti
heidän perhehuolensa ja ahdistuksensa, tunnustaa päiväkirjassaan,
ettei keisaripari koskaan puhellut valtiollisista eikä yksityisistä
asioistaan hänen kanssaan. Mutta nyt hovitapojen edellyttämät
sovinnaiset rajat olivat hävinneet. Nikolai puhui tutunomaisesti ja
avomielisesti ehdottomasta luottamuksestaan tulevaisuuteen:

 Omasta puolestani voin sanoa tehneeni kaiken, mitä vallassani on
 välttääkseni tätä sotaa, ja olen valmis tekemään myönnytyksiä, jotka
 eivät ole ristiriidassa arvomme eivätkä kansallisen kunniamme kanssa.
 Ette voi kuvitella, kuinka iloinen olen siitä, että tämä epävarmuus
 on ohitse, sillä en ole koskaan kokenut niin kauheaa aikaa kuin sodan
 puhkeamisen edelliset päivät. Olen varma siitä, että nyt tapahtuu
 Venäjällä kansallinen nousu...

Aleksandra oli kauan aikaa suutuksissaan kuullessaan, että Vilhelm
II oli kieltänyt leskikeisarinnaa jatkamasta matkaansa Venäjälle ja
lähettänyt hänet Tanskaan sen jälkeen kuin hän oli ollut pidätettynä
arvolleen sopimattomalla tavalla. Aleksandra valitteli:

 Ajatelkaahan, että monarkki on pidättänyt keisarinnan! Kuinka hän
 saattoi alentua sellaiseen? Hän on ehdottomasti muuttunut siitä
 lähtien, kun Venäjää vihaava sotilaspuolue on saanut hänet valtaansa.
 Mutta olen varma siitä, että hänet on taivutettu sodan puolelle
 vastoin tahtoaan... En ole koskaan pitänyt keisari Vilhelmistä jo
 yksistään siitä syystä, ettei hän ole luotettava. Hän on turhamainen
 ja on aina näytellyt. Lakkaamatta hän moitti minua siitä, etten
 tehnyt mitään Saksan hyväksi, ja hän on aina tehnyt kaiken voitavansa
 erottaakseen Venäjän ja Ranskan toisistaan, vaikk'en minäkään ole
 uskonut sen (Venäjän ja Ranskan liiton) olevan hyväksi Venäjälle. Hän
 ei anna minulle koskaan anteeksi tätä sotaa... En ole muutoin kuullut
 mitään veljestäni (Hessenin suurherttuasta). Missä hän on? Belgiassa
 vai Ranskan rintamalla? Minua värisyttää ajatellessani, että keisari
 Vilhelm voi kostaa minulle lähettämällä hänet Venäjän rintamalle...
 Miten Saksan käy? Millainen nöyryytys, millainen luhistuminen sillä
 onkaan edessään? Ja kaikki aiheutuu Hohenzollernien synneistä... Mitä
 onkaan tapahtunut lapsuudenaikani Saksalle? Minulla on niin onnellisia
 ja runollisia muistoja ensimmäisiltä vuosiltani Darmstadtista ja
 sikäläisistä hyvistä ystävistäni. Mutta käydessäni myöhemmin siellä
 Saksa näytti muuttuneelta maalta... Minulla ei ollut mitään ajatusten
 eikä tunteiden yhteyttä muiden kuin entisten aikojen hyvien ystävien
 kanssa. Preussi on merkinnyt Saksan tuhoa... siitä tulee kauhea,
 hirvittävä kamppailu, ja ihmiskunta saa lähiaikoina kestää kaameita
 kärsimyksiä...

Muutamia päiviä myöhemmin keisari puolisoineen ja lapsineen matkusti
Moskovaan, jossa asukkaat ottivat heidät haltioituneesti vastaan.
Nikolai ja Aleksandra tunsivat voimakasta iloa ajatellessaan, että he
olivat jälleen valloittaneet alamaistensa rakkauden. He uskoivat, että
Venäjän itsevaltiuden historiassa oli kääntynyt uusi lehti: taivas
oli pitänyt loukkaamattomana tsaarin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja
tästä lähtien asiat luistaisivat Venäjällä aina hyvin. Heidän iloaan
himmensi vain se, että Aleksei, joka oli ollut muutamia kuukausia
poikkeuksellisen terveessä kunnossa, sai polveensa uuden sisäisen
verenvuodon, minkä vuoksi hän ei kyennyt kävelemään, vaan erään
henkivartiostoon kuuluvan kookkaan kasakan piti kantaa häntä. Mutta
Rasputin oli taas terve, ja Aleksandra luotti siihen, että tämän
läsnäolo varjelisi perintöruhtinasta kaikilta uusilta vaaroilta.

Venäjän sotajoukot lähtivät sotaan loistavan vauhdikkaasti. Ne,
jotka ovat eläneet myöhemmät kauheat vuodet, muistavat ylpeinä sodan
ensimmäisen kauden, jolloin odottamattoman nopean liikekannallepanon
jälkeen venäläiset marssivat taisteluun joutuen välistä vakavasti
tappiolle, mutta ryhtyen aina uudelleen hyökkäykseen kantaen
lippujaan verrattoman rohkeasti eteenpäin voitosta voittoon. Se oli
"höyryjyrän" aikaa, joka auttoi huojentamaan puristusta liittoutuneiden
länsirintamalla, kukisti itävaltalaiset ja valoi pelkoa saksalaisiin.
Missä ovat ne legioonat? Missä ovat ne uljaat miehet? Kuoleman
viikate, joka jätti paikalleen jotkut harvat meistä, niitti heidät,
ja he lepäävät nimettömissä haudoissa, jonne he kaatuivat vihollista
vastaan kamppaillessaan, tai — mikä vielä pahempi — vankileirien
tai vallankumouksen teurastamoiden hautausmaissa. Toisten kansojen
sotilailla on sankarihautansa, mutta venäläisten sankarien ainoa
muistomerkki on niiden aseveikkojen mielessä, jotka näkivät heidän
taistelevan ja kuolevan. Parhaat, urhoollisimmat — Venäjän kansan
kukan — korjasi kuolema sodan ensimmäisenä sankarillisena kautena.
He säästyivät näkemästä sitä häpeää, joka seurasi jälkeen päin ja
jota heidän läsnäolonsa olisi voinut auttaa torjumaan. Sillä se
ajattelemattomuus, jolla armeija heitti parhaat aineksensa taisteluun,
on suureksi osaksi syynä siihen kauhistuttavaan rappeutumiseen, joka
pääsi vallalle myöhemmin ja joka lopulta muutti miljoonat siivot
sotilaat murhanhimoiseksi roskajoukoksi.

Armeijan ylipäällikkönä rintamalla oli suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh. Hänellä oli monta ominaisuutta, jotka luovat
sotilasjohtajan: yleisten periaatteiden käsityskyky ja taito arvostella
tilannetta kokonaisuutena, sekä päättäväisyyttä ja henkilökohtaista
rohkeutta. Hänen suurin vikansa oli se, ettei hän osannut arvostella
alaistensa sotilaallisia ominaisuuksia ja valita heitä riippumatta
ystävyysseikoista ja suosituksista. Kenraaleita, jotka olisi pitänyt
armotta erottaa ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen,
jätettiin vastuunalaisille paikoilleen, eikä korkeassa asemassa
olevia rikoksellisia asetettu viipymättä syytteeseen. Kaikki seikat
huomioonottaen soveltui tämä suuriruhtinas sittenkin paremmin kuin
kukaan muu keisarillisen perheen jäsen ylipäällikön paikalle, johon hän
oli valmistautunut monien vuosien huolellisella opiskelulla. Nikolai
olisi mielellään itse astunut sille paikalle, mutta tätä suunnitelmaa
vastustivat hänen uskollisimmat neuvonantajansa, jotka todistivat,
että hallitussuvulle olisi suureksi vaaraksi sallia itsevaltiaan ottaa
vastuulleen mahdollinen tappio. Nikolain oli tyydyttävä siihen, että
hän kävi usein taistelurintamilla. Näitä käyntejä ylipäällikkö ei
suinkaan katsellut suopein silmin, koska hänen täytyi silloin jättää
tärkeät velvollisuutensa ja olla keisarin seurana. Sodan jatkuessa
joutuivat maan koko elämässä sen vaatimukset yhä tärkeämmälle sijalle,
ja päämaja alkoi monella tavalla sekaantua siviilihallinnon toimintaan.
Suuriruhtinas Nikolaista tuli olosuhteiden pakosta julkisen elämän
huomattavin henkilö, joten hän näytti, itse sitä vähimmässäkään määrin
haluamatta, saattavan varjoon itse keisarin.

Aleksandra oli sodan ensimmäisestä päivästä lähtien ottanut omakseen
haavoittuneiden asian. Kahden vanhimman tyttärensä, suuriruhtinatarten
Olgan ja Tatjanan kanssa hän kävi sairaanhoitokurssin. Tsarskoje
Seloon, Elisabetin historialliseen palatsiin, järjestettiin sairaala.
Ne salit ja vierashuoneet, jotka olivat nähneet Katariina II:n hovin
loiston, muuttuivat sairassaleiksi, joissa haavoittuneita upseereita
ja sotilaita hoidettiin keisarinnan välittömän valvonnan alaisina.
Mikään palvelus ei hänestä näyttänyt liian halpa-arvoiselta, ja
hermostuneen tarmon puuskassa hän kulutti heikkoja voimiaan olemalla
joka päivä mukana leikkauksissa ja hoitamalla vaikeimpia tapauksia.
Aleksandralle eivät edes riittäneet nämä henkilökohtaiset ponnistukset,
vaan hänestä tuli vielä sellaisen järjestön puheenjohtaja, jonka
tehtävänä oli valvoa monia sairasjunia ja kenttäsairaaloita sekä
monin tavoin täydentää sotilassairaaloiden ja Punaisen ristin
toimintaa. Keisarinnalle karttui niin ylenpalttisesti työtä, että hän
luopui niistä harvoista seurusteluvelvollisuuksista, joita hän oli
suostunut hoitelemaan siihen asti. Hovi ja seurapiirit eivät häntä
enää nähneet. "Sisaren" puvussa, valkoinen huntu tukkansa peitteenä
hän suoritti jokapäiväisiä tehtäviään sairaalassa ja vietti sitten
tuntikausia kirkossa rukoillen menestystä rakkaalle Nikolailleen
ja Venäjän aseille. Ihmiset eivät katselleet suopein silmin hänen
harrasta käytöstään. He olisivat mieluummin suoneet keisarinnan
esiintyvän julkisesti ja tarkastavan toisten työtä sekä viettävän
aikansa innostamalla keisarillisella läsnäolollaan tavallisten
työntekijäin tarmoa. Ne valokuvat, jotka esittivät keisarinnaa ja hänen
tyttäriään suorittamassa tavallisten hoitajattarien tehtäviä, istumassa
vaarallisesti haavoittuneiden vuoteiden ääressä ja juttelemassa heidän
kanssaan, herättivät sekavia tunteita ja aiheuttivat yhä lisääntyviä
moitteita. Mutta keisarinna oli onnellinen suorittaessaan niitä
velvollisuuksia, jotka oli itse itselleen määrännyt. Ja hänellä oli
Rasputin neuvonantajanaan ja rohkaisijanaan.

Vuodesta 1911 alkaen, jolloin yleinen huomio oli ensin kiintynyt
Rasputinin henkilöllisyyteen ja hänen salaperäiseen vaikutukseensa
hovipiireissä, oli aina levitetty väitettä, että keisarinna piti
"Jumalan miestä" loitompana. Tämäntapaisia huhuja oli alituiseen
liikkeellä, ja Anna Vyrubova sekä muut keisarinnan puolustajat
ovat koettaneet omasta aloitteestaan toistella näitä väitteitä
muistelmissaan. Niinpä rouva Vyrubova koettaa selittää, että "vuodesta
1911 lähtien hän (Rasputin) oli lakannut ottamasta osaa heidän
(nimittäin Nikolain ja Aleksandran) elämään". Meidän ei tarvitse muuta
kuin lukea keisarinnan puolisolleen lähettämät kirjeet päästäksemme
selville todellisesta asiaintilasta: Rasputin pysyi lähimpänä ystävänä
ja uskottuna.

"Ystävämme aikoo matkustaa kotiinsa viidentenä päivänä" (marraskuuta),
Aleksandra kirjoitti Nikolaille lokak. 24 p:nä, "ja aikoo tulla tänään
luokseni". Hän lisää seuraavana päivänä: "Ystävämme viipyi illalla
tunnin verran. Hän on päättänyt odottaa paluutasi ja lähtee vasta
sen jälkeen kotiinsa joksikin ajaksi". Jouluk. 16 p:nä Aleksandra
kirjoittaa: "Juttelin Grigorin kanssa hetkisen puhelimessa. Hän
lähettää seuraavat terveiset: 'Mielen lujuutta — muutamien päivien
kuluttua olen luonasi, ja saamme puhella kaikesta.'" Lopettaakseen
rumat juorut Aleksandra tapasi Rasputinia mieluimmin Anna Vyrubovan
talossa kaikessa rauhassa. Keisarinnan kirjeissä mainitaan tuhka
tiheään näistä tapaamisista: "Pistäydyin Annan luokse hetkiseksi.
Ystävämme tuli sinne, koska halusi tavata minua". (Tammik. 29 p:nä
1915): "Toivon tapaavani ystävämme Annan luona pikimmältään — se
virkistää minua" (Kesäk. 12). Ylempänä mainittu Rasputinia tarkoittava
lause, jonka tapaisia on sadoittain keisarinnan kirjeissä, sisältyy
kirjeeseen, joka alkaa sanoilla: "Oma rakkaani", ja päättyy: "Peitän
sinut hellillä suudelmilla. Iäti sinun oma, vanha vaimosi". Aleksandra
kirjoittaa Nikolaille: "Tahtoisin puristaa sinut lujasti syliini ja
painaa rakkaan pääsi lepäämään olkaani vasten. Silloin voisin peittää
lemmittyni kasvot ja silmät suudelmilla ja kuiskailla helliä rakkauden
sanoja. Suutelen pielustasi öisin — muutahan minulla ei ole — ja
siunaan sitä. Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Lepää hyvin, aarteeni,
siunaan ja suutelen sinua hellästi ja sivelen hiljaa rakasta otsaasi".
Muutamia rivejä myöhemmin löydämme lauseen: "Suo anteeksi, mutta minua
ei miellytä sotaministerin vaalisi... kuinka soisinkaan voivani olla
luonasi ja kuulla ne syyt, joiden vuoksi hänet valitsit... onhan hän
Ystävämme vihamies, ja se tuottaa onnettomuutta... Rakkaani, käske
heidän (ministerien) päämajasta palattuaan pyrkiä minun puheilleni
toisen toisensa perästä. Minä rukoilen kovasti ja koetan voimani mukaan
olla sinulle todelliseksi hyödyksi". Tämä on ensimmäisiä merkkejä
siitä, että keisarinna alkoi ottaa aktiivisesti osaa politiikkaan ja
ilmaisi olevansa levoton siitä, ettei mitään nimityksiä tapahtuisi
vastoin Rasputinin toiveita.

Alkoi olla lähellä se aika, jolloin Aleksandran mielenkiinto Nikolain
asioihin muuttui voimakkaammaksi, sillä syksyllä 1915 keisari
vihdoinkin toteutti toiveensa ja itse rupesi ylipäälliköksi. Olemme
maininneet suuriruhtinas Nikolain nauttimasta kansansuosiosta sekä
hänen lisääntyvästä vaikutuksestaan hallitusasioihin. Keisarista
tuntui siltä, että jos tällaisen asiaintilan annettiin jatkua,
tulisi suuriruhtinaasta Venäjän diktaattori. Sotajoukot olivat
sitäpaitsi pitkin kesää yhtä mittaa perääntyneet saksalaisten
voimakkaan hyökkäyksen tieltä. Suuria tappioita oli kärsitty,
suunnattomia alueita uhrattu, satojatuhansia vankeja oli jäänyt
vihollisen käsiin, eikä kukaan voinut aavistaa, milloin tämä onneton
peräytyminen, jonka aseiden ja muonavarojen puute teki vieläkin
traagillisemmaksi, pysähtyisi. Nikolain kunniaksi — ja jonakin päivänä
tyynet historiankirjoittajat antavat siitä hänelle tunnustuksen — on
sanottava, ettei hän halunnut astua joukkojen etunenään nauttiakseen
huolellisesti valmistellun voiton hedelmistä, vaan ottaakseen osaa
heidän kohtaloonsa vaarallisella hetkellä. Ministerit ja muut uskotut
henkilöt olivat yksimielisesti neuvoneet luopumaan tällaisen muutoksen
ajattelemisesta. Mutta Rasputinin ohjaama keisarinna kannatti sitä ja
puuhasi kovasti saadakseen sen toteutetuksi. "Jumalan miehestä" oli
tullut suuriruhtinaan verivihollinen siitä hetkestä lähtien, jolloin
viimeksimainittu alkoi kohdella häntä eri tavalla kuin ennen ja koetti
saada hänet häädetyksi hovista. Kuukausimääriä Rasputin oli varoittanut
Aleksandraa kunnianhimoisesta suuriruhtinaasta, ja keisarinna toimitti
hänen myrkylliset huomautuksensa perille puolisolleen. Niinpä näemme
jo niin varhain kuin syysk. 20 p:nä 1914, siis aikana, jolloin sodan
käynti ei suinkaan sujunut huonosti, eräässä kirjeessä seuraavat
lauseet:

 Ystävämme iloitsee puolestasi siitä, että olet lähtenyt (rintamalle),
 ja oli niin onnellinen, kun sai tavata sinut eilen. Hän pelkää aina
 Bonheuriä,[94] otaksuen nimittäin, että varikset [95] toivovat hänen
 pyrkivän Puolan tai Galitsian valtaistuimelle, sillä se on heidän
 päämääränsä, mutta minä sanoin, että hänen (Anna Vyrubovan) piti
 rauhoittaa Ystäväämme. Ethän sinä kiitollisuudestakaan antautuisi
 sellaiseen vaaraan. Grigori rakastaa sinua mustasukkaisesti eikä voi
 sietää Nikolain esittävän mitään tärkeää osaa.

Vihdoin elokuussa 1915 tuo tärkeä päätös tehtiin, ja tsaari rupesi
ylipäälliköksi. Elok. 25 p:nä päivätyssä kirjeessä hän kertoo
kohtauksestaan suuriruhtinas Nikolain kanssa, jolloin vallan siirto
toimitettiin, lisäten:

 Rakas vaimoni, harkitsepas eikö sinun sopisi tulla auttamaan pikku
 miestäsi hänen ollessaan poissa. Vahinko, ettet ruvennut suorittamaan
 tätä tehtävää jo kauan sitten tai ainakin sodan aikana. En tiedä
 mitään sen mieluisempaa kuin olla ylpeä sinusta, niinkuin olen ollut
 ylpeä sinusta näinä kuukausina, jolloin olet yhtä mittaa kehoittanut
 minua pysymään lujana luopumatta kannastani.

Nämä sanat ovat ilmeisestikin vastauksena Aleksandran kirjeeseen,
joka on päivätty elok. 22 p:nä ja joka oli juuri saapunut keisarille.
Aleksandra kirjoitti heti Nikolain lähdettyä rintamalle, jossa tämän
oli astuttava suuriruhtinaan paikalle. Joitakin päiviä aikaisemmin
muutamat ministerit, jotka olivat vastustaneet suunnitelmaa kaikin
voimin, olivat saaneet eron. Aleksandran sydän oli tulvillaan
riemukasta ylpeyttä:

 Tsarskoje Selo, elok. 22 p. 1915.

 Oma rakkaimpani.

 En voi löytää sanoja ilmaistakseni kaiken, mitä haluaisin. Sydämeni
 on aivan liian täynnä. Ikävöin vain luoksesi saadakseni pitää sinua
 lujasti sylissäni ja kuiskata korvaasi sydämellisen rakkauden,
 rohkeuden, voiman ja loppumattoman siunauksen sanoja. Tuntui
 tavattoman kovalta sallia sinun lähteä yksin, niin täydellisesti
 yksin. Mutta Jumala on hyvin lähellä sinua, lähempänä kuin koskaan
 ennen. Olet yksin taistellut tämän suuren taistelun maasi ja
 valtaistuimesi puolesta uljaasti ja päättävästi. Ei ole koskaan
 ennen nähty sinussa sellaista lujuutta, eikä se voi jäädä hedelmää
 kantamatta. Älä pelkää sitä, mitä jää jälkeen. Täytyy olla luja
 ja pysähdyttää kaikki heti. Rakkaani, minä olen täällä. Älä naura
 vanhalle tyhmälle vaimollesi, mutta hänellä on "housut", vaikkei sitä
 näy, ja minä voin käskeä ukon (pääministerin) tulemaan ja yllyttää
 häntä pysymään tarmokkaana. Milloin minusta vain voi olla vähänkään
 hyötyä, sano minulle, mitä on tehtävä. Käytä minua, ja sellaisena
 aikana Jumala antaa minulle voimaa auttaa sinua, koska taistelemme
 koko sielullamme oikean asian puolesta pahaa vastaan. Kaikki johtuu
 paljoa syvemmältä kuin silmä saattaa nähdä. Me, joita on opetettu
 katselemaan kaikkea toiselta puolen, näemme, mitä tämä kamppailu
 oikein on ja mihin se tähtää. Sinä näytät herruutesi ja osoitat
 olevasi se itsevaltias, jota ilman Venäjä ei voi tulla toimeen. Jos
 nyt olisit taipunut näissä eri asioissa, niin he olisivat kiristäneet
 sinulta vieläkin enemmän. Lujanapysymisessä vain on pelastus. Minä
 tiedän, mitä se maksaa sinulle, ja olen kärsinyt ja kärsin yhä
 kauheasti puolestasi. Anna minulle anteeksi, rukoilen sinulta,
 enkelini, etten antanut sinulle vähintäkään rauhaa ja kiusasin sinua
 niin kovin, mutta tunnen liian hyvin sinun lempeän luonteesi; sinun
 oli karistettava se pois tällä kerralla ja voitettava taistelusi
 yksin kaikkia vastaan. Näistä viikoista ja päivistä tulee loistava
 sivu sinun hallituskautesi ja Venäjän historiaan, ja Jumala, joka
 on oikeamielinen ja lähellä sinua, pelastaa maasi ja valtaistuimesi
 sinun lujuutesi avulla. Ankarampaa taistelua kuin sinun kamppailusi
 on harvoin taisteltu, ja menestys kruunaa sen vielä, se on varmaa.
 Sinun uskoasi on koeteltu — ja sinun luottamustasi — ja sinä pysyit
 lujana kuin kallio, ja siitä sinua vielä siunataan. Jumala voiteli
 sinut kruunajaisissasi. Hän asetti sinut siihen, missä nyt olet,
 ja sinä olet tehnyt velvollisuutesi, ole varma siitä, aivan varma,
 eikä hän hylkää voideltuaan. Ystävämme rukoukset kohoavat sinun
 puolestasi yötä päivää taivaaseen, ja Jumala kuulee ne. Ne, jotka
 pelkäävät eivätkä voi ymmärtää sinun toimintaasi, saavat tositapaukset
 nähdessään uskoa sinun suureen viisauteesi! Nyt on sinun hallituksesi
 loistokauden alku. Hän (Rasputin) sanoi niin, ja minä luotan siihen
 ehdottomasti. Sinun aurinkosi nousee, ja tänään se paistaa kirkkaasti.
 Ja niin sinä ihastutat tänä aamuna kaikkia noita suuria houkkioita,
 pelkureita, harhaan johdettuja, suunsoittajia, sokeita, ahdasmielisiä
 ja vilpillisiä olentoja. Ja sinun Päivänsäteesi (Aleksei) auttaa
 sinua, sinun oma lapsesi. Eikö se liikuta noita sydämiä ja saata
 heitä ymmärtämään, mitä sinä teet ja mitä he uskalsivat toivoa
 tekevänsä, horjuttaa valtaistuintasi, peloittaa sinua rintaman takana
 synkillä ennustuksilla. Vain hiukan menestystä siellä rintamalla,
 niin he muuttuvat. He lähtevät kotiin puhtaaseen ilmapiiriin, heidän
 mielensä puhdistuu, ja he vievät sydämessään sinun ja sinun poikasi
 kuvan... Kaikki on hyväksi, niinkuin Ystävämme sanoo, pahin on
 ohitse... Kun lähdet, sähkötä Ystävällemme Anjan välityksellä, niin
 hän ajattelee sinua erikoisesti... Ilmoita minulle, jos voit, minkä
 vaikutuksen se tekee. Pysy lujana loppuun asti, lupaa se minulle
 varmasti. Muuten tulen aivan sairaaksi levottomuudesta. Tuntuu
 katkerantuskalliselta olla loitolla sinusta. Tiedän, miltä sinusta
 tuntuu, eikä N:n (suuriruhtinas Nikolain) kohtaaminen varmaankaan
 ole hauskaa. Sinä luotit häneen, mutta tiedät, mitä Ystävämme sanoi
 jo kuukausia sitten, nimittäin että Nikolai menetteli väärin sinua
 ja maatasi ja vaimoasi kohtaan... Rakkaani, jos kuulet, etten ole
 oikein terve, niin älä ole levoton. Olen kärsinyt niin kauheasti ja
 rasittanut itseäni ruumiillisesti näinä kahtena päivänä ja henkisesti
 kiusaantunut (ja kiusaannun vieläkin, kunnes kaikki on selvillä
 päämajassa, ja Nikolasha lähtenyt). Silloin vasta tunnen mieleni
 rauhalliseksi... He näes pelkäävät minua ja tulevat sen vuoksi sinun
 luoksesi silloin, kun olet yksin. He tietävät, että minulla on oma
 tahtoni, kun tunnen olevani oikeassa, ja sinä olet nyt oikeassa —
 sen me tiedämme — niin että pane heidät vapisemaan rohkeuttasi ja
 tahdonlujuuttasi. Jumala on kanssasi ja Ystävämme on sinun puolellasi
 — kaikki on hyvin — ja tulevaisuudessa kaikki kiittävät sinua siitä,
 että olet pelastanut maan. Älä epäile, usko vain, niin kaikki
 käy hyvin... Vasemmisto on raivoissaan, kun kaikki luisuu heidän
 käsistään; ja heidän korttinsa ovat meidän tiedossamme sekä se peli,
 johon he halusivat käyttää Nikolashaa... Hyvää yötä, rakkaani, mene
 suoraa päätä nukkumaan juomatta teetä toisten kanssa ja näkemättä
 heidän nolostuneita kasvojaan. Nuku pitkään ja hyvin, sillä tarvitset
 lepoa tämän ponnistuksen jälkeen, ja sydämellesi on tarpeen monta
 rauhallista tuntia. Jumala kaikkivaltias siunatkoon yrityksesi,
 Hänen pyhät enkelinsä suojelkoot ja varjelkoot sinua ja siunatkoot
 kättesi työn... Asetan aina Snamenjessa (kirkossa) kynttilän Pyhän
 Nikolain eteen sinun puolestasi ja teen niin taas huomenna klo 3, sekä
 Pyhän Neitsyen eteen. Tunnet silloin sieluni lähelläsi. Painan sinua
 hellästi sydäntäni vasten, suutelen ja hyväilen sinua loppumattomasti.
 Tahtoisin osoittaa sinulle koko sen voimakkaan rakkauden, jota
 tunnen sinua kohtaan, tahtoisin lämmittää, reipastuttaa, tyynnyttää
 ja vahvistaa sinua ja tehdä sinut varmaksi itsestäsi. Nuku hyvin,
 päivänpaisteeni, Venäjän pelastaja. Muista viime yötä, kuinka hellästi
 syleilimme toisiamme. Ikävöin sinun hyväilyjäsi. En koskaan saa niistä
 kyllikseni. Minulla on kuitenkin lapset, mutta sinä olet aivan yksin.
 Toisella kerralla minun täytyy antaa mukaasi pienokainen (Aleksei)
 virkistämään vähän mieltäsi. Suutelen sinua loputtomasti ja siunaan
 sinua. Pyhät enkelit varjelkoot untasi. Olen lähellä ja sinun luonasi
 iäti, eikä kukaan saa erottaa meitä.

 Ikioma vaimosi Sunny.

Vietettyään yli kaksikymmentä vuotta Venäjällä kuningatar Viktorian
tyttärentytär oli hylännyt länsimaiset ihanteensa ja eli itämaisen
mystisismin lumoissa. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli tosin hyvin
vakava, mutta se sekaantui omituisesti "Ystäväämme" kohtaan tunnettuun
kunnioitukseen ja moniin kansallisiin taikauskoisiin käsityksiin.
Itsevaltiuden taivaan kanssa tekemä sopimus näytti nyt niin lujalta
kuin konsanaan ennen, kun Nikolai oli jälleen karaissut mielensä ja
oli valmis toimimaan sellaisena herrana, jota hänen alamaistensa oli
vapistava. Ujon Alixin muuttuminen vallanhimoiseksi Aleksandraksi oli
täydellinen: hän tiesi itsellään olevan rajattomasti sitä rohkeutta ja
päättäväisyyttä, jota hänen mieheltään puuttui, ja hän oli nyt valmis
käyttämään sitä. Hän ei puhunut turhaan "näkymättömistä housuistaan".
Taivas oli antanut Nikolain suoritettavaksi tärkeän tehtävän, ja
Aleksandra tahtoi pitää huolta siitä, että Nikolai pysyi lujana
päätöksessään suorittaa velvollisuutensa. Keisarin ollessa päämajassa
sotaliikkeitä johtamassa keisarinna piti silmällä ministereitä ja
huolehti siitä, etteivät he avustaneet vihattua vasemmistoa eivätkä
tehneet mitään sellaista, joka olisi ollut vastoin "Ystävämme"
toivomuksia.

Rasputinin vaikutusvalta oli korkeimmillaan. Ei kulunut päivääkään,
ettei keisarinna olisi neuvotellut hänen kanssaan jostakin
kysymyksestä. Nikolain poissaollessa "Jumalan mies" kävi palatsissa
hyvin harvoin, mutta hän oli alituinen vieras Anna Vyrubovan
talossa tai keskusteli keisarinnan kanssa puhelimessa. Aleksandran
kirjeistä käy ilmi, että Rasputin harrasti mitä erilaisimpia asioita,
piispojen nimittämistä, ruokavarastojen hankintaa, rautatielainoja,
sotilasviranomaisten pidättämän keinottelijan vapauttamista ja sodan
johtoa. Viimeksimainittu seikka kiinnitti ilmeisesti hyvin voimakkaasti
hänen mieltään. Hän ei ainoastaan halunnut hyvin kiihkeästi tietää,
millainen tilanne oli, vaan hän antoi myöskin tärkeitä neuvoja, missä
oli hyökättävä ja milloin.

 Ennen kuin unohdan, minun täytyy toimittaa sinulle perille Ystävämme
 terveiset, sillä hän näki merkillisen unen viime yönä. Hän pyytää
 sinua määräämään, että joukkojen on edettävä Riian tienoilla.
 Hän sanoo, että se on välttämätöntä, sillä muuten saksalaiset
 varustautuvat niin lujasti talvella, että tarvitaan tavattomasti
 verenvuodatusta ja vaivaa heidän liikkeelle saamisekseen. Nyt tehty
 hyökkäys panee heidät niin ymmälle, että meidän onnistuu saada heidät
 peräytymään. Hän sanoo, että tämä on nyt kaikkein tärkeintä, ja pyytää
 sinua vakavasti määräämään meikäläiset hyökkäämään. Hän sanoo, että me
 voimme ja että meidän täytyy, ja minun oli kirjoitettava sinulle siitä
 heti.

Päivä päivältä keisarinnan valta kasvoi. Rasputinin yllytyksestä hän
vastusti kaikkia yrityksiä sellaisten ministerien nimittämiseksi,
joilla olisi ollut duuman, valitun lainsäätäjäelimen, kannatus.
Sen sijaan nimitettiin ministereiksi arvottomia ja kykenemättömiä
miehiä, eikä heiltä vaadittu mitään muita pätevyystodistuksia, kuin
että he olivat vakuutettuja itsevaltiuden periaatteen pyhyydestä ja
ystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa. Tyytymättömyys maassa kasvoi
nopeasti, ja mitä hirveimpiä huhuja oli liikkeellä keisarinnasta.
Viimeksimainittu oli alituisessa suuttumuksen tilassa:

 Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa
 suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan.
 Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista
 vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän
 maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset
 tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni
 kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et
 välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96]

Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti
taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi
saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa
tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin
asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi
yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja
kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä
vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen
käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille.
Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen
alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin
ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien
hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli
tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat
kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville
viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet
saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan.
Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet
vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko
tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla
vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla
haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden
valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen
ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama
innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon
uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita
kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella
tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja
kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei
ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille
itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut.

Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin
kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä
kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka
vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen
todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien
nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa
merkillisessä kirjeessä:

 Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916.

 Rakkaani.

 Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet
 niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla
 hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme... Niin, sinun pitää
 tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani,
 sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on
 ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä
 tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny,
 olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan
 tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse
 vähintäkään huolehtia maan sisäasioista.

 Iäti sinun vanha Nickysi.

Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut
huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran
nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä.
Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät
edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin
toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan
vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan.
Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä
asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä
vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa
lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin
itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset
kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään
tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli
kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran
silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista
politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli
vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan
itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään
epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla
keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse
luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun
tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat
huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät
keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin
serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa
keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin
houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin
julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät
itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili
uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota
oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen
vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset
ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan
hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin
kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin
hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa
kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua
siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui
siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle,
jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä
sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät
julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet
seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa
ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen
tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon.

Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen
kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta
väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen:

 Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan
 katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää
 kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on
 pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän
 voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet
 sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy
 koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle.

Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti
kirjoitettu paperille lyijykynällä:

 Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —.
 Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi,
 että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen,
 auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää
 Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa
 oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri
 häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla,
 Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. —
 kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi
 ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii
 asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät
 uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö
 on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään
 Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä —
 Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut...
 Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut
 häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan
 armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken
 voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin
 hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä
 tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi,
 tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun
 täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina.

 Siunaan ja suutelen sinua, Sunny.

Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo"
suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia
Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi
sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän
tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?"
Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje
Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman:
"Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä
Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani
kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne
keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen
kirkkoon.

Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle
ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä,
joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään.
Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo:

 "Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen
 mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä
 teostaan mitään siunausta".

Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä
Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään
pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran
koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti
järkytti keisarinnan henkisen tasapainon.




XVII. VALLANKUMOUS


Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se
ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista
uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin
hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut
johonkin toiseen muotoon?

Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti
puolisolleen:

 Enkelini!

 Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin
 hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut
 ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään
 matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä
 sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja
 siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua
 pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään
 Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin
 se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi
 tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi
 minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja
 varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän
 Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä
 voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja
 hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin
 vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää
 lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun
 on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja
 Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon
 meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas
 ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse,
 niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun
 muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä
 oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä.
 Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista
 kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä
 minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko
 minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat
 mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi.
 Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on
 minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette
 minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista
 ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu
 rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi
 painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa
 solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten
 rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani
 valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo
 anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani
 sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas.
 Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja
 luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin
 sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka
 tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka
 Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule
 pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu
 tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua.
 Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi,
 itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta.
 Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua.
 Loppumattomat suudelmat.

 Uskollisin vaimosi.

Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:

 Rakkaani!

 Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne
 hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla
 tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja
 johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten
 erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion
 erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko
 vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille,
 joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni,
 Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen
 edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".

 Nicky.

Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua.
Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen,
että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin
ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden
aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle,
mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska
ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta.
Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska
hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka
oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta,
lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa
hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen,
jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:

 Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.

 Kallis aarteeni!

 Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä
 yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa
 me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en
 voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala
 on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi
 haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja
 kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi,
 paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain
 rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi.
 Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka
 mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä!
 Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion
 kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava?
 Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta,
 rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset
 tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla
 ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt
 välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle:
 "Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista
 kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia
 pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä...

Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa
kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa
valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen
parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä
tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai
sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu
toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen
hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo
kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että
maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi
pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin
itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.

Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus
keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt
isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille
taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia,
eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu
loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten
seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli,
itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä,
täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan
voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin
apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt
tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta
palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä
vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen
vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä
isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen
osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi
vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja
kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta.
Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen
taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja
voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina
varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima
— anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis
tuhoamaan ne molemmat.

Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa
mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi
taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan
toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun
pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja
aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin
miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi
rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman
niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli
puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot,
joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä
oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana
ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen
menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä,
että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä.
Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain
harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin
lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat
enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset
ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä.
Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle
vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt
lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan
tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa
yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain
kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa.
Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin,
että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka
kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja
lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä.
Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa
samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille,
joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia,
annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän
sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan
oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan.
Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien
ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka
oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille
ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.

Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta
vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin
oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin
käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa
entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta,
sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi.
Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi.
Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että
"yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta
tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän
"kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi
tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen
nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen
vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin,
niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla.
Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin
varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin
sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden
keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja
mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties
viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon
upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja
hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut
järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt.
Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi
mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema
oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen
puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään
tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri,
Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai
päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan
meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen
opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli
suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.

 Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:

 ... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101]
 kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin
 (kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja
 kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen
 saanut tietää epävirallista tietä...

Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin.
Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota
Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat.
Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle
(H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt
ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja
harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin
vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot
ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli
komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden
merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin
kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on
säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli
hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä
ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja
käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".

Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät
näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne
ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta
sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta
yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:

 ... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on
 huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen,
 ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja
 työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä,
 he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja
 tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein...

Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan,
että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä.
Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä
kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä
diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan
puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n
kirjeestä luemme:

 ... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni
 niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön
 leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin
 on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja
 saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi
 erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden
 hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet
 ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e.,
 jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa
 [103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme
 haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja
 rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua...
 Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa
 rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin
 satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty...
 Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla
 neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä,
 ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen...
 Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa
 niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi
 Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät...

Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin,
ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta,
sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään
muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset
kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä
yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen
vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä
kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa
toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten
oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön
muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle
kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman
puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin
istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan
ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää,
ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan
komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen
kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät
asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui
toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi,
ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien
neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen.
Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti,
suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen.
Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit
luovuttivat heille vastarinnatta.

Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan
ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta
upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli
kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen.
On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida
nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.

 Maalisk. 2 p:nä 1917.

 Rakas kallis enkelini, elämäni valo.

 Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin
 kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä
 sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi
 sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon,
 että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen,
 mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat
 sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on
 kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen
 vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että
 kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä
 aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan
 tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan
 välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän
 tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua
 päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia,
 perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman
 armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit
 tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on
 koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä
 luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He
 ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista
 (?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille
 Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun
 on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa
 pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä
 tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista
 murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on
 sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala
 kaikkivaltias auttakoon sinua.

 Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka
 on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua
 luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän
 murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa
 jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen
 perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja
 vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät
 toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu
 siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään!
 Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin
 [107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään,
 heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään
 vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä,
 että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt
 niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa
 tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian
 voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos
 puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä
 kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa.
 Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on
 reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun
 täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet
 saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat
 kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki
 suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja
 sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa
 mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo
 viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi.
 Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa
 jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma

 Vaimosi

Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti
keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä
kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt
ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä
lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta
tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa
pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä
lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät,
pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat
merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin
edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo
silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan
ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui
nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten
joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen
asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli
mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan
vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna
palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa
alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi
keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren
epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta
hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat
kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein
yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin
niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei
kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin
hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä
saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi
äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai
alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja
hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti".

Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje:

 Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni!

 Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan
 suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia
 huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni
 kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin
 sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin
 rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään
 muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia
 meistä... Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju
 uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi,
 yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä.
 Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän
 ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja
 erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla
 yhdessä... Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa
 ja riistetyt kauaksi toisistamme... Sunny siunaa, rukoilee, pysyy
 uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään
 asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään
 sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain
 äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän
 pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja
 rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan
 pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin
 yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään
 tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset.
 En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta
 tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä
 (nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla,
 jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä,
 mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille
 koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että

Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin
setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain
kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa
duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään
Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa
nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin
seuraavat sanat kirjeeseensä:

 Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti
 menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään,
 jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme
 toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle
 elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen
 kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet
 pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja
 Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi.
 Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan
 sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja
 ymmärrän sinut aina.

Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää
sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan
kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä.

 Rakkaani, armas aarteeni!

 Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen
 vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä
 ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti,
 ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä
 aamuna... Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua
 lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä
 huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa
 ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani.
 Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi.
 Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he
 ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109]
 En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle.
 Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee...

Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että
Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään
väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana
liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut
mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston
etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen
liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan.
Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen.
Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti
luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella
hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso
ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia
päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai
matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän
saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti
Romanoville".




XVIII. PÄÄKALLONPAIKKA


Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin
orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä
päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean
sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen
on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat
seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat:

    Rakkaalle äiti kullalleni
    parhaimmat onnellisen
    uuden vuoden toivotukset.
    Pysyköön Jumalan siunaus
    sinun ylläsi aina
    ja varjelkoon sinua iäti.
    Rakastavalta tyttäreltäsi

                       Tatjanalta
                            Tobolskissa, 1918

Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" —
Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä
asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren
lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen.
Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain
muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit
kellarissa. Luemme siitä:

"Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on
lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy
meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten.
Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain
kanssa".

Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään:

"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen
halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se
oli entisinä päivinä". (Amos 9:11).

Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä
on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä
ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän
vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan
rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa
tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä
pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua
lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran
usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta
salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo:

"Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin
kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja
ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen
syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta
tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme,
ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä".

Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje
Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina,
tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua
vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli
sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta
ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia
hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle
sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan
läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä
jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei
kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää,
ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt
tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman
onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta
parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui
jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin
oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä.

Aleksander Kerenski, duuman sosialistivallankumouksellinen jäsen, josta
oli tullut väliaikaisen hallituksen jäsen heti sen alussa ja myöhemmin
pääministeri (jonka pääministerin bolshevikit niin helposti sysäsivät
syrjään syksyllä), lähti Tsarskoje Seloon tapaamaan entistä keisaria
ja hänen perhettään. Oikeusministerinä ja senaatin yliprokuraattorina
Kerenski oli vastuussa hallituksen valtiollisten vankien vartioinnista
ja samalla turvallisuudesta. Herra Gilliard on kertonut meille, mitä
tietää tästä tapauksesta.

 Keskiviikkona, huhtik. 4 p:nä. Aleksei Nikolajevitsh kertoi minulle,
 mitä Kerenski oli eilen keskustellut tsaarin ja tsaarittaren kanssa.

 Koko perhe oli koolla suuriruhtinattarien huoneissa. Kerenski tuli
 sisään ja esitti itsensä sanoen:

 "Olen yliprokuraattori Kerenski".

 Sitten hän kätteli kaikkia. Tsaarittaren puoleen kääntyen hän virkkoi:

 "Englannin kuningatar on pyytänyt kysymään, kuinka entinen keisarinna
 voi".

 Hänen Majesteettinsa punastui kovasti. Ensimmäisen kerran häntä
 oli puhuteltu entiseksi keisarinnaksi. Hän vastasi voivansa muuten
 aivan hyvin paitsi että hänen sydämessään tuntui häiriöitä niinkuin
 ennenkin. Kerenski jatkoi:

 "Mihin tahansa ryhdyn, sen suoritan aina viimeiseen vaikeaan loppuun
 asti kaikella tarmollani. Halusin itse nähdä kaikki todetakseni, millä
 kannalla asiat ovat ja voidakseni ilmoittaa siitä Petrogradiin, ja se
 on teille parempi".

 Sitten hän pyysi tsaaria siirtymään hänen kanssaan viereiseen
 huoneeseen, koska halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Hän
 meni edellä, ja tsaari seurasi häntä. Hänen poistuttuaan tsaari kertoi
 meille, että tuskin he olivat kahden kesken, kun Kerenski sanoi
 hänelle:

 "Tiedätte kai, että minun on onnistunut saada kuolemanrangaistus
 kumotuksi?... Olen tehnyt sen, vaikka suuri joukko tovereitani on
 kuollut vakaumuksensa marttyyreinä".

 Koettiko hän näytellä jalomielisyyttä ja viitata siihen, että hän
 pelasti tsaarin hengen, vaikk'ei tämä ollut tehnyt mitään ansaitakseen
 sen?

 Sitten hän puhui meidän lähdöstämme, jonka hän vielä toivoo voivansa
 järjestää. Milloin? Minne? Kuinka? Hän ei tietänyt itsekään ja pyysi,
 ettei asiasta puhuttaisi.

 Mainita sopii, että Kerenski saapui palatsiin eräällä tsaarin
 yksityisautolla, jota ajoi muuan keisarillisen autovajan kuljettaja...

 Sunnuntaina, huhtik. 8 p:nä. Messun jälkeen Kerenski ilmoitti
 tsaarille, että hänen oli pakko erottaa hänet keisarinnasta — että
 hänen on elettävä yksin ja tavattava keisarinnaa vain aterioiden
 aikana ja vain sillä ehdolla, että silloin puhutaan venäjää... Vähän
 myöhemmin tsaaritar tuli minun luokseni hyvin kiihtyneenä ja sanoi:
 "Kuinka he voivatkaan kohdella tällä tavoin tsaaria ja tehdä hänelle
 näin alhaisen tempun, vaikka hän on uhrannut itsensä ja luopunut
 kruunusta välttääkseen kansalaissotaa. Kuinka halpamaista, kuinka
 halveksittavaa..." Hetken kulutta hän jatkoi: "Niin, tämä hirveän
 katkera pala on myöskin nieltävä".

 Olen saanut kuulla, että Kerenski oli ensin aikonut eristää
 tsaarittaren, mutta hänelle osoitettiin, että olisi epäinhimillistä
 eroittaa äiti sairaista lapsistaan. Silloin hän päätti eristää tsaarin.

Osoittaakseen valtaansa Kerenski vangitutti sitten Anna Vyrubovan
ja määräsi hänet vietäväksi Pietariin, mutta tosiasiassa hänen
haukuntansa oli peloittavampaa kuin hänen puraisunsa. Hänen luontainen
ystävällisyytensä teki hänet sopimattomaksi vanginvartijan toimeen,
ja jo huhtik. 25 p:nä Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan: "Kerenski
ei enää kohtele tsaaria samalla tavoin kuin alussa, hän on luopunut
laillisia muotoja noudattavasta menettelytavasta... Kerenski on
pyytänyt papereita saattaakseen loppuun heidän oikeudenkäyntinsä
tsaaria ja varsinkin tsaaritarta vastaan... Hän tuntee
vastuunalaisuutensa vankeja kohtaan. Mutta emme ole kuulleet sanaakaan
ulkomaille pääsystämme".

Väliaikainen hallitus ei olisi halunnut mitään sen hartaammin kuin
päästä eroon Tsarskoje Selon kiusallisista vangeista sallimalla
heidän lähteä Englantiin, jossa he olisivat joutuneet kuninkaallisten
sukulaistensa suojelun alaisiksi. Nikolain oleskelu niin lähellä
pääkaupunkia oli alituisena levottomuuden aiheena, ja äärimmäisen
vasemmiston taholta oli jo tehty yrityksiä entisen keisarin
poisviemiseksi, minkä jälkeen hänet aiottiin kuljettaa Kronstadtin
saarilinnoitukseen, joka jo oli bolshevikkien varustuksena. Palatsia
vartioivat sotilaat eivät myöskään olleet kovinkaan luotettavia.
Mutta vallankumouksen ensimmäisenä päivänä perustettu sotilaiden ja
työläisten edustajien neuvosto kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi.
Olikin oikeastaan olemassa kaksi eri hallitusta, eikä niistä virallinen
uskaltanut tehdä mitään, mikä olisi loukannut sen vaarallista
tarkastajaa, neuvostoa. Niinpä ei voitu toteuttaa Nikolain, Aleksandran
ja heidän lapsiensa matkustamissuunnitelmaa. Sen sijaan heidät elokuun
puolivälissä siirrettiin kauas sisämaahan, Siperiaan Tobolskin
kaupunkiin.

Nikolain päiväkirja tältä vankeusajalta on, tai on ainakin ollut,
Kremlin arkistoissa.[112] Mitä me tiedämme siitä, sopii täydellisesti
yhteen herra Gilliardin vankien elämästä esittämään kuvaukseen, joka
elämä Tsarskoje Selossa oli siedettävää.[113] Vähitellen vakiintui
sellainen järjestys, että lukuunottamatta komendantin käyntejä, joka ei
ollut heille epäystävällinen, he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat
yksityishuoneissaan, ja heillä oli puistossa oma alueensa, jossa
saivat kävellä ja nauttia puutarhanhoidon iloista. Heitä vartioivat
sotilaat eivät enää noudattaneet entistä kuria, mutta eivät olleet
vielä muuttuneet sellaisiksi hillittömiksi raakalaisiksi, jollaisia he
olivat vuoden kuluttua. He olivat sivistymättömiä puheissaan ja välistä
tunkeilevia — he ottivat pois Alekseilta leikkitykin, jolla poika
leikki puutarhassa — mutta he eivät tarkoittaneet mitään todella pahaa,
ja heidät saattoi helposti tehdä vaarattomaksi pienellä leikkipuheella
tai hymyllä. Heidän päällikköinään olevat upseerit olivat enimmäkseen
siivoa väkeä. Tosin he pelkäsivät omia miehiään, mutta kun suinkin
voivat, he tekivät kaiken voitavansa auttaakseen vankeja. Joukko
palatsin palvelijoita pysyi uskollisena entiselle isäntäväelleen
ja suoritti velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hallitus myönsi
riittävät käyttövarat vankien elatukseen, ja vaikk'ei ulkopuolelta
heidän luokseen päästettykään vieraita, oli heidän mahdollista
jokseenkin vaivattomasti lähettää ja saada kirjeitä. Sanomalehtiä
ja kirjoja oli vapaasti heidän käytettävissään, ja kun Kerenski
tottui tehtäviinsä, helpotettiin valvontaa; vain sen verran pidettiin
varaa, ettei sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston epäluuloja
herätetty.

Nikolain päiväkirjasta näemme, että hän Tsarskoje Seloon palattuaan
vallastaluopumisensa jälkeen poltti suuren joukon kirjeitä ja
asiapapereita. Tämä ei todista sitä, että valvonta olisi ollut ankaraa
sinä kautena. Jälkeenpäin, kun asiat olivat vähän vakiintuneet, Nikolai
ja Aleksandra kohdistivat huomionsa poikansa kasvatukseen. Keisarin
osalle tulivat historia ja maantiede, kun taas keisarinna, kuvaavaa
kyllä, otti hoitaakseen uskonnon opetuksen. Suurimpana nautintona oli
puutarhassa käveleminen, puiden kaataminen ja koko perheen yhteisillä
ponnistuksilla muokatun kasvitarhamaan hoitaminen. Keisarinnan,
jonka terveys ei ollut hyvä, vei hänen puolisonsa tavallisesti ulos
puutarhaan pyörätuolissa ja sijoitti hänet johonkin aurinkoiseen
paikkaan nurmikolle, jossa hänen poikansa leikki hänen lähettyvillään.
Eräänä sellaisena kertana kaksi sotilasta tuli ottamaan Alekseilta
pois leikkitykin, jolla lapsi onnellisena puuhaili. Ylpeä keisarinna
hillitsi mielensä eikä puhunut miehille mitään, vaan pyysi lähellä
olevaa Gilliardia tulemaan avuksi hänen tyynnytellessään nyyhkyttelevää
lasta... Kesäk. 5 p:nä päivätyssä ja salaa lähetetyssä kirjeessä
Aleksandra kirjoittaa:

 ... Muistelen entisiä aikoja. On välttämätöntä katsella kaikkea
 rauhallisemmin. Mitä on tehtävä? Koska Hän on lähettänyt meille
 tällaiset koettelemukset, on Hän ilmeisesti sitä mieltä, että olemme
 valmistautuneet siihen. Se on jonkinlainen tutkinto — meidän on
 välttämättä osoitettava, ettemme ole turhaan suorittaneet sitä.
 Kaikesta voi löytää jotakin hyvää ja hyödyllistä — mitä kärsimyksiä
 sitten saanemmekin kokea — siihen on mukauduttava. Hän antaa meille
 voimia ja kärsivällisyyttä eikä hylkää meitä. Hän on armelias. On
 vain välttämätöntä taipua Hänen tahtoonsa napisematta ja odotettava —
 siellä toisella puolella Hän valmistaa kaikille niille, jotka häntä
 rakastavat, kuvaamattoman ilon... Uskon vahvasti siihen, että paha
 menee ohitse ja taivas kirkastuu pilvettömäksi... Täytyy olla vähän
 kärsivällinen — ja onko se tosiaankaan niin vaikeaa? Jokaisesta
 päivästä, joka kuluu rauhallisesti, kiitän Jumalaa... Kolme kuukautta
 on nyt mennyt. Ihmisille luvattiin, että he saisivat lisää ruokaa ja
 ja polttopuita, mutta kaikki on muuttunut huonommaksi ja kalliimmaksi.
 He ovat pettäneet kaikkia — olen niin pahoillani heidän vuokseen.
 Kuinka monia me olemme auttaneet, mutta nyt on kaikki lopussa...

Keisarinnalla oli varmasti kauhea päivä, kun hän näki sanomalehdistä,
joita palatsiin toimitettiin vapaasti, että sotilasjoukko oli avannut
Rasputinin haudan ja kuljettanut arkun pois tietymättömiin kohtaloihin.
Myöhemmin kävi ilmi, että "Jumalan miehen" ruumis oli poltettu suuressa
kokkotulessa muutamien kilometrien päässä Tsarskoje Selosta olevassa
metsässä sekä että tuhka oli hajoitettu tuuleen. Keisarinnan ja hänen
tyttäriensä haudalle asettamat pyhimyksenkuvat olivat sotamiehet
ottaneet ja myöneet muutamasta ruplasta kokoilijoille.

Toinen murheen päivä oli toukokuun ensimmäinen, jolloin metelöitsevä
kulkue, joka kantoi kapinallisia lauseita sisältäviä punaisia lippuja,
marssi puutarhan läpi ja valmisti aivan palatsin lähistölle haudan,
jossa rahvaan mielenylennykseksi poltettiin muutamia vallankumouksen
"uhreja" monien pitkien puheiden jatkaessa vielä ohjelmaa.

Viisi kuukautta kestäneen pidätysajan jälkeen Nikolai päätettiin
siirtää loitommalle pääkaupungista. Väliaikainen hallitus
ilmoitti sotilaiden ja työläisten edustajien neuvostolle, että se
oli välttämätöntä, jotta kaikki vapauttamisyritykset kävisivät
vaikeammiksi, mutta varsinaisesti tätä muutosta haluttiin vankina
olevan perheen suojelemiseksi, sillä sen asema tuli päivä päivältä
yhä vaarallisemmaksi. Elokuun kahdentenatoista päivänä — Aleksein
syntymäpäivänä, hänen täyttäessään nyt kolmetoista vuotta —
Nikolaita kehoitettiin olemaan puoliyön aikana valmis lähtemään
tuntematonta päämäärää kohti. Määrähetkellä vangit, joita äkkilähtö
piti jännityksessä, olivat valmiiksi pukeutuneina matkan varalta,
ja heidän matkatavaransa olivat järjestyksessä pois siirrettäviksi.
Tunteja kului, eikä mitään tapahtunut. Kerenski saapui tuoden mukanaan
suuriruhtinas Mikaelin, jonka sallittiin lausua jäähyväiset veljelleen.
Mutta sittenkään ei mitään junaa ollut paikalla. Kävi ilmi, että
rautatieläisten liitto oli alkanut epäillä ja kieltäytynyt päästämästä
junaa lähtemään. Voimattomuudessaan hallitus rupesi hieromaan
sopimusta, ja vihdoinkin, kello viiden jälkeen aamulla rautatieläisten
liiton vastarinta saatiin murretuksi. Entisen keisarin perheen vei auto
pienelle naapuriasemalle, jossa matkustajat nousivat odottavaan junaan,
ja se lähti erikoisen sotaväenosaston vartioimana liikkeelle itää
kohti: sen oli määrä kuljettaa vangit Siperiaan. Tuntikausien odotuksen
näännyttäminä he olivat liian unisia kiinnittääkseen mitään huomiota
Kerenskiin, joka oli tullut saattamaan heitä ja koetti ystävällisin
sanoin rauhoittaa heitä heidän kohtalonsa suhteen. Aavistiko hän,
ettei hänen oma asemansa muutamien viikkojen kuluttua olisi sen
kadehdittavampi kuin Nikolain? Että hän itse joutuisi pian pois viralta?

Harvoin käy niin — ja se onkin hyvä — että ihmisolento, jolle on
ennakolta määrätty julma loppu, voi nähdä tien lähimmän mutkan taakse.
Nikolaille ja hänen perheelleen olivat mukavassa makuuvaunussa
vietetyt päivät heidän Siperiaan matkustaessaan hauska välivaihe
yksitoikkoisessa vankielämässä. Mutta tasaisesti etenevän junan
hyrisevässä laulussa me kuulemme uhrejaan mestauspaikalle kuljettavien
kaksipyöräisten vankkurien räminää ja kolinaa.

Kun Aleksandra kuuli, että heidän matkansa päämääränä oli Tobolskin
kaupunki, joka ei ole kaukana Pokrovskojesta, hänen ystävänsä
kotikylästä, hän tunsi varmaankin voimakasta mielenliikutusta, Entisinä
aikoina, niinä tuttavallisina puheluhetkinä, joista hän oli niin
nauttinut, Rasputin oli kertonut hänelle kotiseudustaan: sen suurista
virroista, neitseellisistä metsistä, kauniista kukista ja suloisen
pehmeästä ilmasta. Hän oli luvannut, että Aleksandra saisi jonakin
päivänä nähdä kaiken sen, ja nyt se pian tapahtuisi. "Jumalan mies" oli
sanonut, että hallitsijasuvun kohtalo oli erottamattomasti liittynyt
hänen omaansa. Oliko hänen synnyinpaikkansa läheneminen enne? Ja jos
niin oli, niin oliko se hyvä vai paha? Juna kiiti kaiken aikaa itää
kohti, ja kolmannen päivän iltana päästiin Tjumenin kaupunkiin. Se on
Uralin takana, Aasiassa, leveän Irtish-joen varrella. Kuudennellatoista
vuosisadalla kasakat tulivat tuota jokea alas pienillä veneillään
valloittamaan Siperiaa Moskovan tsaareille. Tässä oli veräjä, josta
seikkailijalaumoja vyöryi Idän erämaihin etsimään valloitettavia maita
ja sellaisia heimoja, joilta voisi vaatia lunnaita. He ryntäsivät yhä
edemmäksi ja saapuivat vähemmässä kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa
Tyynen valtameren rannoille, jotka ovat satojen penikulmien päässä.
Ei kaukana tästä, Irtishin rannalla, oli Iskor, suuren tataarivaltion
pääkaupunki, jonka tarujen ympäröimä Jermak — moskovalainen Cortez —
valloitti ja hävitti muutamien satojen seuralaistensa kanssa.

Siperiasta tuli se maa, josta tsaarit saivat satumaisia rikkauksia ja
jonne he karkoittivat uhrejaan. Venäjän kansaa tulvi sinne tuhansittain
muuttaen maan keisarikunnan jyväaitaksi ja karjan säilytyspaikaksi
sekä kuljettaen sieltä pois sen luonnonrikkauksia. Vuosi vuodelta,
loppumattomasti, Siperia oli lähettänyt Venäjän yksinvaltiaiden
hoviin veroina verrattomia aarteitaan, mutta Aleksandralle sieltä
tuli turmiollinen lahja — Rasputin. Tjumenissa keisarillinen perhe
siirrettiin laivaan, joka lähti kuljettamaan matkalaisia jokea
alas. Pian he näkivät joen äyräällä sen kylän puurakennuksia, jossa
"Jumalan mies" oli syntynyt ja jossa hänen rakennuttamansa suuri
kivitalo eroittui muiden joukosta kuin maamerkkinä. Aleksandra
oli laivan kannella ja katseli kiihkeästi sinne päin. Gilliard
huomauttaa päiväkirjassaan, ettei keisarinnaa hämmästyttänyt mikään
tässä kokemuksessa, josta Rasputin oli jo ennakolta puhunut, vaan
tuntui tämä matka päin vastoin vahvistavan hänen profeetallisia
sanojaan. Kaksi päivää myöhemmin, kun laiva kääntyi joen mutkassa,
näkyi Tobolskin linnoitettu kaupunki korkealla kukkulalla. Samoin
kuin monet muutkin venäläiset kaupungit tekee Tobolsk mahtavan
vaikutuksen kauempaa nähtynä, mutta on itsessään kurja ja mitätön eikä
voi suoda muukalaisille mitään mukavuuksia. Keisarillisen seurueen
täytyi odottaa laivassa muutamia päiviä, kunnes kuvernöörin talo,
ainoa kelvollinen rakennus, saatiin kuntoon heidän varalleen. Tämä
oli ensimmäinen todellinen muutos Tsarskoje Selossa vallinneisiin
olosuhteisiin. Mukavan asuntonsa sijasta perhe sai käytettäväkseen
vain muutamia huoneita, jotka olivat aika huonossa kunnossa ja
kehnosti kalustetut, samalla kun terveydellinen puoli oli niin kurja,
että tuntui lakkaamatta vastenmielistä hajua viemäreistä. Ei ollut
mitään puistoa, jossa olisi voinut kävellä, ei edes puutarhaa, vaan
ainoastaan ahdas piha, jota ympäröi korkea aita. Pihalle voitiin nähdä
niistä kasarmeista, jonne oli majoitettu vankeja vartioivat sotilaat.
Muuten vankeussuhteet olivat samanlaiset kuin ennenkin. Vartioston
päällikkö, vanhan armeijan eversti, oli erikoisen ystävällinen eikä
sekaantunut sisäisiin järjestelyihin. Mutta muutamien viikkojen
kuluttua saapui kaksi Kerenskin lähettämää valtuutettua, jotta sotilas-
ja työläisvaltuutettujen neuvosto ei pääsisi syyttämään hallitusta
heikkoudesta. Nämä miehet olivat vanhoja vallankumouksellisia,
jotka olivat saaneet keisarillisen hallituksen aikana kestää
pitkäaikaisen vankeuden ja olivat sitten olleet karkoitettuina
kaukaiseen siperialaiseen maakuntaan. Toinen heistä oli hyvin siivo
mies ja kiintyi vähän ajan kuluttua suuresti lapsiin, mutta toinen
oli ahdasmielinen ja opinkappaleisiinsa kangistunut, kärsimiensä
onnettomuuksien katkeroittama ja täynnä leppymätöntä vihaa. Hän teki
kaikkensa saadakseen vankien elämän saman tapaiseksi kuin hänen
omansa oli ollut. "Nyt on heidän vuoronsa", hän toisteli lakkaamatta,
jos häntä moitittiin jostakin hänen keksimästään uudesta alhaisesta
kiusanteosta.

Nikolain ja varsinkin Aleksandran mielestä oli tärkein kysymys
jumalanpalvelusmenoissa läsnäoleminen. He eivät tyytyneet siihen,
että papin ja hänen mukanaan diakonin sallittiin käydä suorittamassa
jumalanpalvelusta heidän asunnossaan. Kun siellä ei ollut vihittyä
alttaria, ei pyhää messua voitu toimittaa. Pitkien neuvottelujen
jälkeen, joihin Pietarin viranomaisten oli puututtava, vankien
sallittiin joka päivä käydä kirkossa, jonka erotti maaherran talosta
yleinen puutarha. Tobolskin asukkaat, joihin ei vielä ollut tarttunut
vallankumouksen henki, osoittivat niin ilmeistä kunnioitusta
entiselle keisarille, että huomattiin välttämättömäksi sulkea kirkko
yleisöltä. Hallituksen valtuutetut seisoivat vartioina estääkseen
kaiken keskustelemisen, kielsivätpä asukkaita seisoskelemasta missään
talon lähettyvilläkään. Vartioita käskettiin pitämään ihmiset niin
loitolla, etteivät voineet seisoa ikkunoiden näkyvissä eivätkä osoittaa
kunnioitustaan kukistuneelle yksinvaltiaalle ristinmerkkejä tekemällä.

Vankeja vartioiva sotaväenosasto oli kokoonpantu Tsarskoje Selon
sotilaista. Heidän joukossaan oli monta siivoa miestä, mutta enimpiin
oli salainen kiihoitus jo tehnyt vaikutuksensa. Aikaa myöten heidän
käytöksensä vankeja kohtaan muuttui raaemmaksi. Niinpä he suorastaan
ilkeyttään hajoittivat eräänä päivänä pihalta lumikukkulan, joka
oli kyhätty lasten huviksi. Tekosyynä oli se, että Nikolai ja
Aleksandra olivat muka nousseet sen huipulle katsellakseen aitauksen
ylitse. Paljoa järkyttävämpi tapaus sattui joulupäivänä. Vankien
oli sallittu mennä kirkkoon, jossa vanha diakoni messun jälkeen
koko elämänsä aikaisesta tottumuksesta oli lukenut rukouksen anoen
keisariperheelle pitkää ikää. Saapuvilla olevat sotamiehet keskeyttivät
jumalanpalveluksen ja uhkasivat surmata papin ja diakonin siinä
paikassa. Sekin oli tuskallinen tapaus, kun sotamiehet käskivät
entisen keisarin ottaa olkalaput pois univormustaan. Gilliard kertoo,
että "aluksi näytti siltä kuin tsaari olisi aikonut kieltäytyä, mutta
vaihdettuaan katseen ja joitakin sanoja tsaarittaren kanssa hän sai
jälleen hillityksi mielensä ja taipui perheensä vuoksi".

Aleksandra säilytti ihmeellisen tyyneytensä koko tämän raskaan ajan.
Hän kirjoitti maalisk. 2 p:nä kirjeen, joka pääsi tulemaan sensorin
huomaamatta:

 ... Toivomme, että pääsemme kirkkoon rukoilemaan ensi viikolla, ellei
 sitä kielletä meiltä. Odotan noita kauniita jumalanpalveluksia —
 kaipaan niin kovasti kirkkoon rukoilemaan. Uneksin omasta kirkostamme
 ja pienestä kaapintapaisesta nurkkauksestani, joka oli alttarin
 lähellä. Luonto on kaunis, kaikki on säteilevää ja loistavaa... Elän
 mielessäni uudelleen päivä päivältä kuluneen vuoden ja ajattelen
 niitä, jotka näin viimeisen kerran... Emme voi valittaa, meillä on
 kaikkea, elämme hyvin ihmisten liikuttavan ystävällisyyden turvin,
 sillä he lähettävät meille salaa leipää, kalaa, piirakoita y.m.

 Älkää huolehtiko meistä, rakas ystävä. Teille kaikille se on kovaa, ja
 varsinkin maallemme...[114]

 Kaikki tunteensa on saanut täällä nähdä jalkojen alle tallattuina,
 mutta niin täytyy käydä, sielun täytyy kasvaa ja kohota kaiken
 muun yläpuolelle. Sitä, mikä meissä on rakkainta ja hellintä, on
 haavoitettu, eikö niin? Niinpä on meidänkin siitä kaikesta opittava,
 että Jumala on suurempi kuin mikään muu ja että hän tahtoo vetää
 meidät kärsimyksiemme kautta lähemmäksi itseään. Rakasta häntä yhä
 enemmän ja voimakkaammin, hän on kaikki ja kaikissa... apu tulee
 Ylhäältä, ihmiset eivät enää voi tehdä mitään, mutta Jumalan avulla
 kaikki asiat ovat mahdollisia, ja Hän näyttää voimansa, viisautensa ja
 koko anteeksiantonsa ja rakkautensa...

Yksi asia kuitenkin kuohutti Aleksandran mieltä, nimittäin
sanomalehdissä näkyvät uutiset, joissa kerrottiin saksalaisten uusista
etenemisistä tai hallituksen heille tekemistä lisämyönnytyksistä.
Aleksandra ei ollut koskaan ollut myötämielinen viralliselle
Saksalle, mutta nyt hän vihasi sitä, koska ei voinut antaa Vilhelm
II:lle anteeksi sitä, että tämä oli hyväksynyt yleisesikuntansa ja
bolshevikkien tekemän luonnottoman liiton. Brest-Litovskin sopimus
täytti hänen mielensä suurella inholla sellaista kansaa kohtaan,
joka saattoi aineellisten etujen vuoksi suostua sovitteluihin
sivistyksen vihollisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä voimakas
vastenmielisyys Saksaa kohtaan oli haittana pakosuunnitelmista
neuvoteltaessa. Vartiosotamiehet olivat kurittomia ja huolimattomia,
niinkuin kävi ilmi siitä, että kirjeitä ja ruokakääröjä kuljetettiin
vakinaisesti taloon ja talosta pois. Rohkeat keisarihuoneen kannattajat
olivat monta eri kertaa suunnitelleet Nikolain ja koko perheenkin
pakoa, eikä ole suurtakaan syytä epäillä, että Saksan taholta
tarjottiin helpotuksia rajan ylitse pääsemisessä. Mutta Nikolai
ja Aleksandra kieltäytyivät kahdesta syystä, jotka tekivät asiat
monimutkaisiksi: he eivät suostuneet eroamaan toisistaan eivätkä
tahtoneet lähteä pois Venäjältä. Gilliard kertoo keisarinnan sanoneen
hänelle, kun pakomahdollisuuksista keskusteltiin:

"En lähtisi Venäjältä millään ehdolla, sillä minusta näyttää siltä,
että ulkomaille paetessamme katkaisisimme viimeisen siteemme
entisyyteen, joka olisi sitten ikipäiviksi mennyttä".

Erään toisen kerran Aleksandra virkkoi matalalla äänellä, jossa väreili
pidätetty tunne:

"Sen jälkeen, mitä he ovat tehneet tsaarille, kuolisin mieluummin
Venäjällä kuin antaisin saksalaisten pelastaa itseni".

Talvella 1918, kun bolshevikit eivät vielä olleet vakiinnuttaneet
asemaansa maassa, olisi ollut mahdollista järjestää pako. Mutta
mikäli sen suuntaisia vakavia yrityksiä lainkaan tehtiinkään —
omasta puolestamme emme tiedä mitään sellaista varmasti yritetynkään
— niin menetettiin korvaamattoman kallista aikaa neuvotteluihin
ja epäröimiseen, kunnes jo oli liian myöhäistä. Gilliard sanoo
päiväkirjassaan maalisk. 23 p:nä:

"Viimeinen pakomahdollisuus on viety meiltä".

Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi.
Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he
hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet
sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin
taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai
neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan
vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka
olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu
asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa
heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin
tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli
ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen
verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän
jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla
varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena
silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa
maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat
eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä
komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen
keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat
seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana
kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen
historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja
puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen
mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen
tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen
paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää
Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan
kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen.

"... En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet
hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin ... he koettavat
pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin... Tsaari on välttämätön
heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää... yhdessä me
voimme paremmin vastustaa heitä... mutta poika on vielä niin sairas...
ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä..."

Sitten hän lopulta virkkoi Gilliardille:

"Niin, se on parasta. Minä lähden tsaarin kanssa. Aleksei saa jäädä
teidän huostaanne..."

Niin sitten päätettiin, että Aleksandra ja hänen kolmas tyttärensä
Maria seuraisivat Nikolaita, kun taas toiset perheen jäsenet jäisivät
sairaan lapsen luokse. Uskollisten ystävien ja palvelijoiden pieni
joukko kierteli talossa murtumaisillaan surusta. Mutta Aleksandra
oli saanut takaisin mielentyyneytensä, ja hänen horjumaton uskonsa
elähdytti hänen puolisoaan ja kaikkia toisia. Seuraavana aamuna
lausuttiin liikuttavat jäähyväiset. Tobolskissa vietettyjen seitsemän
kuukauden aikana Nikolain ja Aleksandran sekä niiden muutamien
henkilöiden välit, joiden oli sallittu olla heidän vankeustovereinaan,
olivat käyneet hyvin läheisiksi. He eivät enää olleet isäntäväkeä ja
palvelijoita, vaan ikäänkuin ystäviä, jopa sukulaisiakin. Rajattoman
valtansa kautena Nikolai ja Aleksandra olivat palkinneet osakseen
tulleen palveluksen suosionosoituksia jakamalla, mutta nyt heitä
palveltiin yksistään rakkaudesta. Aleksandran vastustuskyky oli
joutunut suorastaan murtumispisteeseen. Yläkerran huoneessa hänen
sairas lapsensa itki rajusti huutaen: "Äiti, äiti!" Aleksandra riensi
kadulle, jossa talonpoikaisvankkurit odottivat kuljettaakseen vangit
heidän katkeran matkansa seuraavalle pysäkille, sillä laivat eivät
olleet vielä voineet aloittaa kulkuvuorojaan. Siperialaiset vankkurit
ovat kidutusväline. Niihin kuuluu kahdessa yhdensuuntaisessa joustimien
virkaa tekevässä tangossa riippuva pajukori. Matkamies kyyröttää tai
makaa korin pohjalla. Muutamien penikulmien matkustaminen sellaisissa
ajopeleissä huonoilla teillä on kidutusta, varsinkin Aleksandran
tapaiselle naiselle, jonka terveys oli huonohko. Voimakkaat pikku
hevoset kiitävät kovaa vauhtia, ja ajopelit hyppivät ja heilahtelevat
puolelta toiselle ja välitä kaatuvat kokonaan. Niin kävi niillekin
ajopeleille, joissa keisarinna matkusti, niinkuin hän itse kertoo
päiväkirjassaan. Koska oli mahdotonta päästä Tjumeniin yhtenä
päivänä, vietettiin yö Pokrovskojessa, Rasputinin kotikylässä,
Aleksandra sai tyydytyksekseen nähdä ystävänsä perheen hetken ajan
heidän talonsa ikkunassa. Tjumenissa seurue siirrettiin junaan, joka
lähti länteen päin, Komissaari selitti, että matkan päämääränä oli
Moskova, Mutta Jekaterinburgissa, Uralin pääkaupungissa, paikallinen
neuvostohallituksen edustaja määräsi vangit siirrettäväksi pois
junasta. Heidät sullottiin likaiseen autokuluun, joka kuljetti heidät
kitisten ja rämisten epätasaisilla katukivillä erään Ipatjevin
taloon. Ipatjev itse ajettiin pois, jotta uudet asukkaat sopivat
taloon. Kuukauden päästä perheen muut jäsenet tuotiin Tobolskista
Jekaterinburgiin, mutta Gilliardin ei sallittu seurata heitä. Tämä
seikka, josta hän sai kiittää henkeään, on syynä siihen, ettemme
voi enää turvautua silminnäkijän kertomuksiin, vaan meidän tietomme
perustuvat tämän ajan jälkeisistä vaiheista Nikolain ja Aleksandran
päiväkirjoihin.

Tobolsk oli ollut paljoa huonompi kuin Tsarskoje Selo, mutta
Jekaterinburgiin verrattuna se oli paratiisi. Nyt nimittäin
keisarillinen perhe oli oikeassa vankilassa. Kaikki yhteys
ulkomaailmaan oli katkaistu. Vangit saivat tästä lähtien vain niukat
ruoka-annokset, eikä heidän sallittu liikkua talon vieressä olevassa
pikku puutarhassa muuta kuin tunnin ajan päivässä. Ikkunaruudut oli
maalattu himmeän valkoisiksi, ja koko talossa saattoi avata vain yhden
ainoan ikkunan, niin että toukokuun ja kesäkuun kuumilla ilmoilla
huoneiden raskas huono ilma kohosi usein kahdeksaankymmeneen asteeseen
Fahrenheitia (noin 27 ast, Celsiusta). Vangit kärsivät tavattomasti,
eniten kaikista Aleksei poikanen; hänen painonsa väheni, ja hän näytti
surkastuneelta. Vuoteita ei ollut tarpeeksi, ja suuriruhtinattaret
nukkuivat lattialle levitetyillä patjoilla. Aleksandran terveys
huononi. Hänen sydämensä vaivasi häntä; tuntien itsensä heikoksi
hän pysyi päiväkausia vuoteessa. Liikuskelu puutarhassa julkeiden
punaisten vahtisotamiesten läsnäollessa ei tuntunut hänestä
houkuttelevalta. Mieluummin hän luki tuntikausia raamattua ja
mietiskeli. Päiväkirjassaan hän mainitsee usein "kokoilevansa
ajatuksiaan". Mutta me näemme siitä myöskin niiden harvojen huvitusten
luettelon, joita vangeille myönnettiin harvoina kertoina. Niinpä
lapset eräänä päivänä ilahtuivat saadessaan hedelmäsalaattia, ja
erään toisen kerran muuan ystävällinen punainen antoi heille vähän
suklaata. Vähitellen ne harvat palvelijat, jotka olivat jääneet perheen
luokse, otettiin pois. Viimeksi lähti uskollinen merimies Nagorni,
joka oli ollut Aleksein "hoitaja". Suuriruhtinattaret suorittivat
urhoollisesti kaikki kotiaskareet. He pyyhkivät pölyt, kiilloittivat
mitä tarvittiin, pesivät vaatteet, saivatpa he leivotuksi leipääkin,
minkä taidonnäytteen Nikolai erikoisesti mainitsi päiväkirjassaan.
Heinäkuussa asiat pahenivat. Komissaariksi nimitettiin röyhkeä
Jurovski, joka pani toimeen kotietsintäjärjestelmän. Hän riisti
vangeilta heidän maitoannoksensa ja takavarikoi kaikki heidän
hallussaan olevat jalokivet. Koettipa hän kiskoa Nikolain sormesta
hänen vihkisormustaankin, mutta se ei lähtenytkään irti oltuaan
paikallaan melkein viisikolmatta vuotta. Kansalaissodan siirtyessä
lähemmäksi Jekaterinburgia syntyi punaisten keskuudessa hermostunut
jännitys, ja heidän vuokseen vankien oli pakko luopua kävelytunnistaan,
jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla vanginvartijoittensa saastaisia
ja häpeämättömiä huomautuksia. Heinäkuun toisella viikolla Aleksei sai
uuden verenvuotokohtauksen ja joutui vuoteen omaksi kovaan kuumeeseen,
mutta hänen epätoivoisen äitinsä ei sallittu kutsua lääkäriä.
Maailmasta eristettypä, tukehtumaisillaan tuulettamattomien huoneiden
ilmassa, kehnosti ravittuina ja lakkaamatta alttiina tyranniensa
loukkauksille vangit joutuivat alakuloisuuden valtaan. Välistä he
koettivat pelata vähän béziqueä, ja keisarinna sai lohtua raamatun
lukemisesta...[115]

"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Keisarinna
miettii näitä profeetta Amoksen sanoja, jotka hän on juuri kuullut.
Ei ole vielä paljonkaan yli puoliyön. Huoneen ilma on lämmin ja
painostava. Aleksandra ei voi nukkua. Hän on oikaissut väsyneen
ruumiinsa kovalle vuoteelle ja kuuntelee puolisonsa rauhallista
hengitystä ja poikansa levotonta huohotusta. Rakas lapsikulta: hän
ei ole lainkaan hyvissä voimissa, hän on kuumeinen, ja huomisaamuna
Aleksandran täytyy taas koettaa saada komissaarilta lupa tuoda lääkäri
katsomaan Alekseita. "Minä rakennan Daavidin kaatuneen majan".
Niin, Aleksandra uskoo Sallimukseen. Taivaan kanssa tehty sopimus
on voimassa, ja kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kaiken täytyy muuttua
hyväksi. Kärsimykset tulevat Jumalalta... mutta oi, kuinka vaikea
välistä on kärsiä ja olla menettämättä toivoaan. Ihmeitä tapahtuu.
Eikö Jumala auttanut pehmittämään kauhean Avdjevin, humalaisen ja
moukkamaisen komissaarin sydäntä, vaikka hän oli aluksi niin hävytön?
Eikö hänen sydämensä heltynyt? Eikö hän muuttunut ystävälliseksi? Ja
Moshkin, hänen julma apurinsa? Eikö hän toimittanut Nickylle vankilan
ulkopuolelta lähetettyä kirjettä, jossa luvattiin apua? Tosin heidät
ilmiannettiin neuvostohallitukselle, ja heidän tilalleen lähetettiin
Jurovski, julma mies. Mutta usko saa aikaan ihmeitä. Kenties hänkin?...
täytyy vain uskoa, odottaa ja rukoilla.

Askeleita käytävässä. Sen huoneen ovi, jossa Nikolai, Aleksandra ja
heidän poikansa nukkuvat, lennähtää auki. Jurovski tulee huoneeseen
ja kehoittaa kaikkia nousemaan heti paikalla: kaupungissa on
levottomuuksia, vankien on lähdettävä pois paikalla, heidän täytyy
pukeutua ja kerääntyä alakerrassa olevaan huoneeseen. Jurovskilla
on kiire, hän antaa vangeille hyvin niukasti aikaa pukeutumiseen
ja muutamien esineiden sieppaamiseen. Hän menee heidän edellään
alakerrokseen. Nikolai tulee ensimmäisenä silmät vielä unisina
ja kantaen poikaansa sylissään, Aleksandra seuraa tyttärineen ja
heidän takanaan vartiat työntävät edellään vanhaa tohtori Botkinia,
palvelustyttö Anna Demidovaa, joka kantaa pieluksia, Tsarskoje Selon
vanhaa keittiöpäällikköä Haritonovia ja lakeija Trupia.

Vangit kootaan Jurovskin osoittamaan huoneeseen. Se on oikeastaan
kellari, jota valaisee varjostamaton pyöreä lamppu. Ajopelit, joissa
heidät viedään pois, eivät vielä ole tulleet, sanoo Jurovski. Hän
menee ulos katsomaan niitä. Kellarissa on kolme tuolia. Aleksei,
joka ei voi kipeän säärensä vuoksi seisoa, vaipuu yhdelle istumaan.
Hänen lähellään istuu entinen keisari. Hänen puolisonsa on työntänyt
tuolinsa seinän viereen, jota vasten hän kallistaa väsyneen päänsä.
Toiset seisovat unisesti nojaillen seiniin saadakseen tukea. Minuutit
kuluvat. Jurovski tulee taas huoneeseen. Hänen mukanaan on toisia. Hän
menee Nikolain luokse ja huutaa: "Sinun kannattajasi ovat koettaneet
pelastaa sinut, mutta eivät ole onnistuneet, ja meidän on pakko surmata
sinut". Kädessään olevalla revolverilla hän laukaisee suoraan eteenpäin
Nikolaita kohti, joka lyyhistyy kokoon. Sitten Jurovski ampuu pojan.
Toiset murhamiehet ovat tällä välin yhteislaukauksella lopettaneet
muut vangit. Palvelustyttö Anna on säästynyt luodeilta ja syöksyy ovea
kohti. Murhamiehet heittäytyvät hänen kimppuunsa ja pistävät hänet
kuoliaaksi pistimillään. Poika makaa lattialla heikosti valitellen.
Jurovski ampuu luodin hänen päähänsä. Yksi suuriruhtinattarista ei ole
vielä kuollut; hänetkin lopetetaan pistimellä. Verilammikkoja muodostuu
lattialle. Seinälaastiin ovat luodit tehneet kuoppia, ja siinä näkyy
hurjasti heiluneiden pistimien piirtämiä halkeamia. Murhamiehet
rupeavat tarkastamaan vainajien ruumiita... Auto on nyt oven edustalla.
Ruumiit laahataan ulos ja heitetään siihen sikinsokin. Auto ajaa ulos
yöhön kitisten ja kolisten epätasaisilla mukulakivillä. Tie johtaa
metsään, jonne on varustettu kokkoaineksia käyttämättömäksi jääneen
kaivoksen aukon lähettyville. Ruumiit poltetaan, ja tuhka heitetään
alas kaivoksen aukosta. Uusi järjetön rikos siirtyy historiaan...[116]




XIX. UHRI


Heittäessään Nikolain ja Aleksandran ruumiit tuleen ja kaataessaan
sitten sekoitetun tuhkan alas kaivoksen aukosta murhamiehet eivät
voineet aavistaa täyttävänsä uhriensa hartaan toiveen.

"Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistetyt, liitetyt toisiimme
elinkaudeksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme taas toisessa
maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti".

Nämä sanat Aleksandra kirjoitti miehensä päiväkirjaan heidän
kuherruskuukautensa aikana. Hän olisi sanonut samaa kuolinpäivänään.
Jos hänen olisi annettu valita, hän olisi mieluummin kuollut
rakastettunsa kanssa ja joutunut hänen kerallaan nimettömään hautaan
kuin jäänyt eloon hänen jälkeensä ja maannut yksin upeassa haudassa.
Hänen elämänsä oli tosiaankin suuripiirteinen ja arvollinen jatkumaan
maallisten siteiden katkettua. Kuolema ei häntä kauhistuttanut.
Vallankumouksen aikana hän virkkoi:

"En voi ymmärtää, kuinka kukaan pelkää kuolemaa. Olen aina pitänyt
kuolemaa hyvänä ystävänä, suurena lepona".

Hänen murhaajansa eivät ymmärtäneet, kuinka olisivat parhaiten
osanneet olla julmia. Jos he olisivat sen ymmärtäneet, olisivat
he jättäneet Alixin henkiin... Maailma on väittänyt, ja monet
ovat yhä edelleenkin sitä mieltä, että keisarinnan ajatukset
olivat keskittyneet valtiolliseen valtaan, että hän tyydyttääkseen
kunnianhimoaan näissä asioissa oli valmis uhraamaan perheensäkin.
Hänen tekemänsä virheet ovat niin räikeästi silmiinpistävät ja niiden
tulokset ovat olleet niin onnettomat, että on vaikea sanoa sanaakaan
hänen puolustuksekseen. Toivomme kuitenkin, että tämä teos osaltaan
haihduttaa hänen kunnianhimostaan vallitsevia harhaluuloja. Nikolain
palatessa vallasta luopuneena hänen puolisonsa näki itsevaltiuden,
loistavan pilvilinnansa, luhistuneena ja maahan hajoitettuna. Olisi
ollut luonnollista, että hän olisi vaikeroinut menetystä ja syytellyt.
Mutta sen sijaan hän nimitti Nikolaita "sankarikseen" ja vakuutti
hänelle, ettei keisari, vaan rakastaja, puoliso ja isä oli hänen hellän
rakkautensa kohteena.

Alixin valtiollinen kunnianhimo oli vain sen hänen toiveensa hedelmä,
että saisi nähdä Nikolain siirtyvän historiaan suurena yksinvaltiaana.
Valtionasiat eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään, elleivät
ne olisi olleet niin tärkeänä osana hänen puolisonsa elämässä.
Juuri Nikolai itse veti hänet aktiiviseen yhteistyöhön kanssaan
valtionasioiden hoidossa. Alix ei olisi koskaan yrittänyt itse käydä
käsiksi hallitushommiin, ellei hän olisi huomannut ratkaisevalla
hetkellä Nikolain heikkoutta. Alixia ei ohjannut kunnianhimo,
vaan velvollisuudentunne puolisoaan ja poikaansa kohtaan. Hänen
yrityksensä itsevaltiuden pelastamiseksi epäonnistui. Se joudutti
lopullista luhistumista. Keisarinnan ihanteet olivat väärät,
hänen menettelytapansa niinikään väärät. Jo eläessään hän sai
rangaistuksekseen häneen tähtääviä kauheita syytöksiä, joita ei saatu
vaiennetuiksi. Mutta Venäjällä ei ole oikeutta pitää itseään Alixin
uhrina. Viimeksimainittu päin vastoin oli Venäjän uhri.

Kuningatar Viktorian tyttärentyttären kohtalon muovaili kaksi miestä:
Nikolai ja Rasputin. Molemmat olivat tyypillisiä Venäjän tuotteita.
Epäonnistunut keisari oli sellaisen hallitusmuodon hedelmä, joka
sortaessaan kansan tahtoa ja omaatuntoa huononsi myöskin vallanpitäjien
siveellistä ryhtiä. Mitä johtoa saattoi Nikolailta saada? Koska Alix
rakasti häntä, koska rakasti häntä niin suuresti, hän ihannoi häntä
ja vajosi hänen henkiselle tasolleen, jossa perinnäiset käsitykset
veivät voiton järjestä ja ennakkoluulot johdonmukaisista päätelmistä.
Alixin isoisä oli prinssipuoliso, joka oli todellinen valtiomies,
ja isoäiti kuningatar Viktoria, joka ymmärsi velvollisuuksien ja
oikeuksien oikean tasapainon, mutta hänestä itsestään tuli sellaisen
miehen vaimo, joka oli vakuutettu arvonimensä jumalallisesta
alkuperästä eikä ollut lainkaan poliitikko, saati sitten oikea
valtiomies. Ison-Britannian prinsessan Alicen, jolle Strauss oli
omistanut teoksensa _Voltairen elämä_, tytär joutui naimisiin
sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vankila oli filosofeille
sopivin paikka. Alix omaksui Nikolain mielipiteet, ja — niinkuin
usein käy — lahjakas oppilas pääsi opettajansa tasalle, veipä vielä
voitonkin hänestä. Aleksanteri II:n aikaisten uudistusten jälkeen
seuraavan sukupolven Romanovit olivat vaipuneet alemmaksi ja palanneet
vaivattomaan kaavaan: itsevaltius, oikeaoppisuus ja kansallisuus,
joka salli heidän vastustaa kansanvaltaisuuden vaatimuksia. Alix
omaksui tämän kaavan haltioituneesti. Hän uskoi, että itsevaltius,
jonka peruskirjana oli taivaan kanssa tehty sopimus, oli jumalallista
alkuperää ja ainoa Venäjälle sopiva hallitusmuoto. Se sopimus oli
tehty oikeauskoisen kirkon kanssa, joka edusti Jumalaa maan päällä.
Tällä tavoin itsevaltius ja oikeaoppisuus tunkeutuivat toinen toisensa
lävitse muodostaen kokonaisuuden. Siitä syystä keisarinnan mielestä
oikeaoppiset eivät voineet olla tasavaltalaisia. Ainoa kansallisuus,
johon oikeat venäläiset saattoivat kuulua, oli se ainoa, joka hyväksyi
itsevaltiuden ja noudatti oikeauskoisuutta. Näiden harhapäätelmien
valitettavan seurauksen olemme nähneet. Mutta todellinen onnettomuuden
aiheuttaja oli Rasputinin vaikutus.

Rasputinin, samoin kuin Tolstoin ja Leninin, henkinen alkuperä on
löydettävissä siitä venäläisen slaavin kummallisesta ominaisuudesta,
että hänellä on hyvin voimakas halu asettua vastustamaan vakiintunutta
arvovaltaa, olipa sitten kysymyksessä kirkon, hallituksen tai
yhteiskunnan arvovalta. Tällainen vastarinta ei tavallisesti kehity
ainaista, purevina moitteina ilmenevää tyytymättömyyttä pitemmälle,
vaan pysyy aisoissaan, koska venäläisille on yhtä tyypillistä
vastahakoisuus siirtyä sanoista toimintaan. Välistä kuitenkin
vastustuksen henki raivaa tieltään kaikki esteet ja hekumoi hurjassa
hävitysvimmassa. Venäjän bolshevismi on ennen kaikkea hävittävä ilmiö,
ja jälkimaailma muistaa Leninin varmasti kaiken olevaisen tuhoojana.
Sillä vaikka hän väitti olevansa rakentaja, ei hän saanut salatuksi
sitä tosiasiaa, että hän koetti hävittää oikein tieteellisesti.
Tolstoikin oli hävittäjä, ellei ota huomioon hänen kirjallista
neroaan ja henkilökohtaista hyvyyttään. Hän kävi olemassaolevien
yhteiskunnallisten olosuhteiden kimppuun erittäin menestyksellisesti.
Mutta hänen suosittelemaansa vastarinnattomuuden oppia voi tuskin
sanoa rakentavaksi. Venäläinen runoilija kehoitti maanmiehiään
rakentamaan järkiperäisesti ikuisuutta varten. Tolstoilla ei ollut
mitään sitä vastaan, vaikka olisi nähnyt kaikki rakennukset maan
tasalle hajoitettuina; hän olisi mielellään antanut auran kulkea kaiken
ylitse. Rasputin oli hävittäjä. Hän järkytti yhteiskunnan siveellisiä
perustuksia, ja hänen turmiollinen valtansa oli siitä syystä vielä
suurempi, kun hän toimi vaistomaisesti, pirullisten vaikuttimien
yllyttämänä. Keisarinna oli hänen tiedoton aseensa ja kuvitteli
rakentavansa lujasti tulevaisuuden varalle. Tämä oli traagillinen asia,
mutta koko hänen elämänsä Venäjällä oli ollut murhenäytelmää siitä
päivästä lähtien, jolloin hän saapui morsiamena rakastamansa miehen
luokse. Traagillinen kohtalo piteli häntä tiukasti otteessaan. Ei
siis kumma, että hän oli valmis toivottamaan kuoleman tervetulleeksi
vapauttajaksi...

Onnellisemmissa olosuhteissa hän olisi ollut viehättävä ja rakastettava
olento. Välistä hänen herttaisuutensa ilmeni epäedullisissakin
olosuhteissa. Emme malta olla mielihyväksemme kertomatta seuraavaa
tarinaa, joka valaisee tarkoitustamme. Vallankumouksen riehuessa
pahimmillaan, kun ei mitään tietoja saatu keisarista ja kun
kapinallisia sotilaita kerääntyi palatsin ympärille, muuan
keisarinnalle uskollinen ylhäisönnainen tarjoutui nukkumaan
leposohvalla hänen makuuhuoneensa lähellä. Keräillen lakanoita ja
villapeitteitä tämä rouva alkoi valmistaa vuodettaan. Keisarinna
tuli sisään yöpuvussaan, jonka ylle hän oli vain vetänyt aamunutun.
Pitkä tukka valui hänen selkäänsä raskaana palmikkona; hän näytti
tyttömäiseltä, mutta hänen kasvonsa todistivat tällaisen käsityksen
vääräksi, niin kalpeat ne olivat, niin ylimaalliset, niin liikuttavat.
Hän katseli kömpelöä vuodevaatteiden röykkiötä, ja hellä, ilkamoiva
hymy pehmitti äkkiä, hänen tiukkapiirteiset huulensa: "Te hienoston
naiset ette osaa olla käytännöllisiä. Tyttönä ollessani isoäitini,
kuningatar Viktoria, näytti minulle, kuinka vuode on valmistettava.
Opetan sen nyt teille". Keisarinna parka, vankeutensa ikävinä päivinä
hän varmaankin usein palasi ajatuksissaan nuoruutensa Grannyn luokse.

Leninin hallitsijasuvun neuvostotsaarit eivät tunteneet oloaan
Kremlissä turvalliseksi, ennen kuin olivat surmanneet kukistamansa
sukuhaaran viimeisen edustajan. Tyranni syö tyrannin. Mutta kansanvalta
ei tunne Jekaterinburgin murhia kohtaan ainoastaan inhoa, vaan
katkeraa mielipahaakin. Sillä tulevan taantumuksen kylvö on kylvetty.
Bolshevikkimielettömyyden kautta monarkismi on saanut marttyyrinsä.




VIITTEET:


[1] Kirjeet on julkaissut Moskovan keskusarkisto: Perepiska Nikolaja i
Alexandri Romanovih.

[2] Tämä päivämäärä on vanhan ajanlaskun mukaan, joka oli edellisellä
vuosisadalla kaksitoista päivää jäljessä tavallisesta kalenterista.

[3] Koburg — vanhan saksalaisen Saksi-Koburg-Gothan herttuakunnan
pääkaupunki, jossa Aleksandran ja Nikolain kihlaus tapahtui 1894.

[4] Alix nimen antoi tyttärelleen Hessenin prinsessa Alice, koska
saksalaiset lausuivat Alice sanassa myöskin e:n, joka ei englannissa
kuulu.

[5] Alfred, Saksi-Koburg-Gothan herttua, kuningatar Viktorian toinen
poika, josta tuli herttua setänsä Ernestin jälkeen. Viimeksimainittu
oli Albertin, prinssipuolison, veli.

[6] Tämä on vihjaus erääseen keisarin ja keisarinnan mielikirjaan,
Maria Corellin teokseen Poika.

[7] Keisarinna Maria Feodorovna.

[8] Kreivitär Obolenski

[9] Albert Edvard, Clarencen herttua, Walesin prinssin (kuningas Edvard
VII:n) vanhin poika, kuoli 1892.

[10] Dnevnik Velikavo Knjasa Andreja Vladimirovitsha, Leningrad 1925.
Suuriruhtinas oli tsaarin serkku.

[11] Keisarinnan vanhimmat tyttäret.

[12] Albaanian herttua, kuningatar Viktorian neljäs poika, s. 1870 k.
1884.

[13] Alice, Hessenin suurherttuatar, Ison-Britannian prinsessa,
Biographical Sketch and Letters, Lontoo 1884.

[14] Fredrik Wilhelm, Hessenin prinssi, syntynyt 1870, kuoli putoamalla
ikkunasta 1873.

[15] Sunny = Päivänsäde.

[16] Madame Lili Dehn, The Real Tsaritsa, Thornton Butterworth, 1922.

[17] Ison-Britannian prinsessa Alice, syntynyt 1843, kuoli kurkkumätään
v. 1878 hoidettuaan miestään ja lapsiaan. Meni v. 1862 naimisiin
Hessenin prinssin (sittemmin suurherttuan) Ludvigin kanssa, joka kuoli
v. 1892.

[18] Viktoria, s. 1863, meni 1884 naimisiin Battenbergin prinssin
Ludvigin kanssa. Elisabet, s. 1864, meni 1884 naimisiin Aleksanteri
III:n veljen suuriruhtinas Sergein kanssa. Irene, s. 1866, meni 1888
naimisiin Vilhelm II:n veljen prinssi Heinrichin kanssa.

[19] V. Poljakov, Mother Dear: The Empress Marie of Russia and Her
Times, D. Appleton & Co., New York, and Thornton Butterworth, London,
1926.

[20] Alfred oli kuningatar Viktorian toinen poika, Edinburghin herttua.
Hänen puolisonsa oli suuriruhtinatar Maria, Aleksanteri III:n sisar ja
siis Nikolain täti, "Duckyn" avioliitto ei ollut onnellinen. Hän erosi
miehestään ja meni naimisiin suuriruhtinas Kirilin kanssa, joka on
Nikolain serkku ja nykyjään Venäjän kruununtavoittelija.

[21] Hän oli Mecklenburg-Strelitzin prinsessa, jota suku yleisesti
nimitti Miechen-tädiksi. Hänen avioliittonsa yhteydessä prinsessa
Alice kirjoitti profeetalliset sanansa uskonnon vaihdoksen tuottamasta
vaarasta.

[22] Historiantutkijat, joiden ei ole mahdollista nähdä alkuperäisiä
asiapapereita Moskovan valtionarkistossa, tutustuvat varmaankin
mielenkiinnolla berliniläiseen julkaisuun: Dnjevnik Imperatora Nikolaja
II, Slovo 1923, jossa on otteita Nikolai II:n päiväkirjasta.

[23] Maria, syntynyt 1875, suurherttua Alfredin tytär, meni 1893
naimisiin Ferdinand Hohenzollernin kanssa, josta tuli v. 1914 setänsä
Carolin jälkeen Romaanian kuningas. Romaanian kuningatar Maria.

[24] Kaupungin pormestari.

[25] Oli juuri allekirjoitettu venäläis-saksalainen kauppasopimus, joka
oli erittäin edullinen Saksalle.

[26] Suuriruhtinatar Elisabet, Sergei Aleksandrovitshin puoliso Alixin
vanhempi sisar, jonka bolshevikit murhasivat v. 1918.

[27] Suuriruhtinatar ja kuuluisa kaunotar.

[28] Bulgaarian kuninkaan Ferdinandin isä, naimisissa Orleansin
prinsessan Clementinen kanssa.

[29] Kuninkaallinen prinsessa, kuningatar Viktorian vanhin tytär,
keisari Fredrikin leski ja Vilhelm II:n äiti.

[30] Kuningatar Viktorian tytär, naimisissa Battenbergin prinssin
Heinrichin kanssa. Hänen tyttärensä Viktoria Eugenie on Espanjan
kuninkaan Alfonso XIII:n puoliso.

[31] Vilhelm II, Saksan keisari.

[32] Edinburghin herttuatar oli pysynyt oikeauskoisessa opissaan
avioliittoon mentyäänkin, ja hänellä oli yksityinen kappeli ja pappi.

[33] Edvard, Walesin prinssi, kuningatar Viktorian vanhin poika,
sittemmin kuningas Edvard VII.

[34] Granny = isoäiti.

[35] Tohtori Harold Williams, The Timesin ulkomaanosaston toimittaja
ja The Daily Chroniclen Pietarin-kirjeenvaihtaja: New Europe, elok. 1,
1918,

[36] Saksalaisia kansankielen sanoja, jotka merkitsevät suunnilleen
veijaria tai lurjusta.

[37] Tässä luvussa on päivämäärät ilmoitettu gregoriaanisen
ajanlaskun mukaan, jotta olisi helpompi verrata niitä samanaikaisiin
englantilaisiin lähteisiin.

[38] Paroni von Staal — Venäjän lähettiläs Englannin hovissa.

[39] Battenbergin prinssi Louis, Alixin vanhimman sisaren Victorian
mies, joka oli Britannian laivastossa.

[40] Ruhtinas Dimitri Golitzin, kenraalimajuri, Nikolain
henkilökohtainen seuralainen.

[41] Edvard Albert, Walesin prinssi.

[42] Yrjö V, s. 1865. Hän on kuningas Edvard VII:n ja kuningatar
Aleksandran, Tanskan kuninkaan Kristian IX:n vanhimman tyttären, poika.
Yrjö V meni v. 1893 naimisiin Victoria Mayn kanssa, joka on syntynyt
1863 ja on Teckin herttuan tytär — kuningatar Mary.

[43] Prinssi Arthur, Connaughtin herttua, kuningatar Viktorian kolmas
poika, s. 1850, mennyt 1879 naimisiin Preussin prinsessan Louisen
kanssa, joka kuoli 1917.

[44] Honourable Henry Byng, kuningatar Viktorian kamariherra ja
tallimestari. Hänet oli Nikolain Englannissa oleskelun ajaksi määrätty
hänen henkilökohtaiseksi seuralaisekseen.

[45] Sir Dighton Probyn, tallimestari, kuninkaan yksityisvarojen
hoitaja, sittemmin hovin talouden tarkastaja. Kuoli 1926.

[46] Itävalta-Unkarin kruununperillinen. Hänen 1914 Serajevossa
tapahtunut murhansa joudutti maailmansodan alkamista.

[47] Prinsessa Helena Victoria, prinsessa Christianin vanhin tytär.

[48] Battenbergin prinssi Heinrich, Wightin saaren maaherra.

[49] Ruhtinas Jakov Ivanovitsh Shahovskoi, Poljarnaja Svesdan päällikkö.

[50] Syntyjään Waldeckin prinsessa Helena; meni 1882 naimisiin Albanyn
herttuan kanssa. Heidän tyttärensä Alice, s. 1883, meni 1904 naimisiin
Athlonen herttuan, kuningatar Maryn veljen kanssa.

[51] Alexandra, Saksi-Koburg-Gothan prinsessa, kuningatar Viktorian
lapsenlapsi.

[52] The Honourable Rosa Hood.

[53] Talvipalatsin kirkon ylipappi. Hänet oli lähetetty opettamaan
Alixille oikeauskoista oppia.

[54] Nämä samat sanat toistuvat lainausmerkeillä varustettuina
yksikolmatta vuotta myöhemmin keisarinnan kirjeessä jouluk. 12 p. 1915.

[55] Saksalainen neiti Margarete von Fabrice, prinsessa Alixin
kamarineito.

[56] Prinsessa Louise, kuninkaallinen prinsessa, kuningas Edvard VII:n
vanhin tytär, syntynyt 1867, meni 1889 naimisiin Alexander Duffin,
Fifen ensimmäisen herttuan kanssa. Heidän tyttärensä lady Alexandra, s.
1891, meni 1913 naimisiin Connaughtin prinssin Arthurin kanssa, ja lady
Maud, s. 1893, meni 1923 naimisiin lordi Carnegien kanssa.

[57] Napoleon III:n leski.

[58] Schleswig-Holsteinin prinssi, meni 1866 naimisiin kuningatar
Viktorian tyttären Helenan (prinsessa Christianin) kanssa, joka on
syntynyt 1846.

[59] Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin toinen poika, 1814—1896.

[60] Kuningattaren hindunkielen opettaja.

[61] Lääkärien neuvottelussa ilmenneisiin surullisiin seikkoihin voi
tutustua teoksen Mother Dear: The Empress Marie of Bussia and Her Times
kuudennessatoista luvussa.

[62] Rouva Lili Dehn.

[63] V. Poljakov, Mother Dear: The Empress Marie of Russia and Her
Times.

[64] Bolshevikit murhasivat hänet v. 1918.

[65] Naimisissa Oldenburgin (venäläistä sukuhaaraa) prinssin Pietarin
kanssa, josta erosi ja meni naimisiin eversti Kulikovskin kanssa. Asuu
nykyisin Tanskassa.

[66] Hän oli Maria Feodorovnan veli Vilhelm, josta oli tullut
Kreikan kuningas Yrjö v. 1863. Hän oli naimisissa Nikolai II:n
tädin, suuriruhtinatar Olga Konstantinovnan kanssa. Hänet murhattiin
Salonikissa v. 1913.

[67] Toinen tytär, Tatjana, oli syntynyt 1897.

[68] Stana meni naimisiin Leuchtenbergin (venäläistä sukuhaaraa olevan)
herttuan kanssa, josta hän myöhemmin erosi mennäkseen naimisiin
suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin, maailmansodan aikaisen
ylipäällikön kanssa. Militsa sai miehekseen suuriruhtinas Pietarin,
Stanan toisen miehen veljen.

[69] Nikolain päiväkirjaan on heinäk. 20 p:nä 1905 kirjoitettu:
"Illalla saimme kuulla surullisen uutisen herra Philippen kuolemasta.
Oli juuri Eliaksen päivä". Tämä hämärä viittaus profeetta Eliakseen,
joka joutui legendan mukaan elävänä taivaaseen, liittyy johonkin
Philippen ennustukseen ja selittää, miksi keisarinna uskoi hänen olevan
vieläkin elossa.

[70] Kuuluisa lääkäri.

[71] Venäläinen sana "rasputin" merkitsee "paheellinen ihminen".

[72] E. Djanumova, "Moi Vstretshi o Grigorjem Rasputinym", Sovremennija
Sapiski XIV, 1923, Paris.

[73] Thirteen Years at the Russian Court, Pierre Gilliard, Hitchinson &
Co., London.

[74] R. Poincaré, Au Service de la France, II, 1926.

[75] Maurice Paléologue, La Russie des Czars.

[76] Kuuluisa kaukaasialainen luostari Mustanmeren rannalla.

[77] Nikolai oli kirjeessään valittanut, että oli vaikeaa suorittaa
sotaliikkeitä vallitsevan sumun vuoksi.

[78] Djanumova, "Moji Vstretshi s Grigorjem Rasputinym", Sovremennija
Sapiski, XIV, 1923.

[79] Semennikov Politika Romanovyh Nakanunje Revolutsija, Moskva, 1926.

[80] Badenin prinssi Max, Erinnerungen und Dokumente, Berlin, 1927.

[81] Sisäministeri Hvostov, joka oli ollut Nikolaita tapaamassa
päämajassa.

[82] Sana "salaiset" on kirjeessä alleviivattu.

[83] Tässä Hvostov mainitsi erään sellaisen hämäräperäisen rahamiehen
nimen, jonka kanssa Rasputin oli hyvin ystävällisissä väleissä.

[84] Thirteen Years at the Russian Court, Pierre Gilliard.

[85] Rodsjanko, duuman puheenjohtaja, sanoo muistelmissaan: "Saatiin
tietää, että hän (Rasputin) oli vietellyt keisarillisten lasten
hoitajattaren".

[86] Starets, sananmukaisesti: vanha mies. Tämä nimitys annetaan
Venäjällä usein hengellisen elämän johtomiehille.

[87] M. Kleinmichel, Is Potonuvshavo Mira, Berlin, 1923.

[88] M. Rodsjanko, The Reign of Rasputin.

[89] Hän on sama prinssi Carol, joka myöhemmin tehtiin perinnöttömäksi
avioliittoselkkaustensa ja kevytmielisen elämänsä vuoksi.

[90] Pienennysmuoto ruhtinas Vladimir Volonskista, sisäasiain
apulaisministeristä.

[91] 'Kurssi' merkitsee venäjänkielessäkin oppimäärää.

[92] Päiväkirjasta käy niinikään ilmi, että viimeinen teos, jonka
Nikolai luki, ollessaan silloin jo Jekaterinburgissa, jossa hänet
murhattiin, oli Mereshkovskin kirjoittama Paavali I. Nikolai on
kirjoittanut muistelmiinsa, että hänen esi-isänsä traagillinen loppu —
Paavali I:n kuristivat hänen upseerinsa — teki häneen syvän vaikutuksen.

[93] Versaillesin rauhansopimuksen johdannossa.

[94] Suuriruhtinas Nikolain liikanimi.

[95] "Mustat" suuriruhtinattaret Militsa ja Stana.

[96] Aleksandran kirjeissä on tuontuostakin mainittu Rasputinin
mielipiteistä ja toiveista. Aikaisemmin mainittujen lisäksi on
seuraavat kohdat valittu valaiseviksi esimerkeiksi: "Ystävämme neuvojen
noudattaminen, rakkaani, on oikein. Vakuutan sen sinulle. Hän rukoilee
innokkaasti yötä päivää sinun puolestasi, ja hän on säilyttänyt sinut
mielessään sellaisena kuin olet. Ole vain asiasta yhtä varma kuin
minäkin. Silloin kaikki sujuu hyvin. Teoksessa Les Amis des Dieux
(Philippen Aleksandralle suosittelema kirja) muuan vanha Jumalan
mies sanoi, että maa, jossa 'Jumalan mies' auttaa yksinvaltiasta, ei
koskaan joudu hukkaan..." (Kirje N:o 632, jouluk. 5 p:nä 1916.) Ja
taas: "Ole ylin käskijä. Kuuntele, mitä luja vaimosi ja vanha Ystävämme
sanoo..." (Jouluk. 6 p:nä 1916). Kaiken kaikkiaan mainitaan Rasputinia
hallussamme olevissa Aleksandran kirjeissä neljäsataakaksikymmentäkaksi
kertaa.

[97] Sisäministeri, Rasputinin välikappale ja kannattaja.

[98] Suuriruhtinatar Olga, keisarin nuorin sisar, erosi ensimmäisestä
miehestään Oldenburgin herttuasta ja meni naimisiin tavallisen upseerin
Kulikovskin kanssa.

[99] Pääministeri, jonka Nikolai oli nimittänyt päämajasta käsin
neuvottelematta sillä kerralla lainkaan Aleksandran kanssa. Rasputin ei
suosinut Trepovia, jonka tilalle pian määrättiinkin ruhtinas Galitsin,
vanha raihnas hovimies, ja tämän kohtaloksi tuli toimia ikälopun
hallitusmuodon aikana viimeisenä pääministerinä.

[100] Rodsjanko, duuman puheenjohtaja, sanoo muistelmissaan
tavanneensa keisarin muutamia päiviä ennen hänen lähtöään Tsarskoje
Selosta. Rodsjanko uskalsi varoittaa Nikolaita puhumalla aseman
vaarallisuudesta: "Teidän Majesteettinne, mielestäni on tilanne
maassa muuttunut arveluttavammaksi ja uhkaavammaksi kuin koskaan
ennen. Kansan mieliala on sellainen, että mitä vakavimpia kapinoita
voi odottaa. Ei ole enää puolueita, vaan koko Venäjä yksimielisesti
vaatii hallituksen muutosta ja sellaisen vastuunalaisen pääministerin
nimittämistä, joka nauttii kansan luottamusta... Ikäänkuin tahallaan
on tehty kaikki Venäjän tappiolle saattamiseksi ja sen vihollisten
avustamiseksi. Ei olekaan kumma, vaikka liikkeellä on hirveitä huhuja
maanpetoksesta ja vakoilusta armeijan selkäpuolella. Sire, teidän
lähimmässä ympäristössänne ei ole enää ainoaakaan rehellistä eikä
luotettavaa miestä. Kaikki parhaat joko on erotettu, tai he itse ovat
luopuneet paikoiltaan, ja jäljellä ovat enää ne, joilla on huono
maine. On julkinen salaisuus, että keisarinna antaa määräyksiä teidän
tietämättänne, että ministerit selostavat hänelle valtion asioita, sekä
että hänen toivomuksestaan ne, joita hän ei katsele suopein silmin,
menettävät paikkansa, jolloin heidän tilalleen otetaan epäpäteviä ja
kokemattomia henkilöitä. Suuttumus ja viha keisarinnaa kohtaan kasvaa
päivä päivältä kaikkialla maassa..."

[101] Vasilij Ostrov on Nevan suulla oleva saari, jossa on muuan
Pietarin vanhimpia kaupunginosia. Nevskij Prospekt on pääkaupungin
suurin katu, jonka kummallakin puolella on mahtavia taloja ja palatseja.

[102] Sir George Buchanan, Englannin lähettiläs Venäjän hovissa.
Aleksandra oli hänelle hyvin suuttunut hänen tunnetusti hyvien
suhteittensa vuoksi vasemmistopolitiikkoihin. Sir George Buchanan
uskalsi puhua keisarille varoittaen maan vaarallisesta tilasta ja
varsinkin siitä, että keisarinnaa vihattiin kiihkeästi ja yleisesti
sekä että kaikki piirit vaativat keisarinnan karkoittamista pois
asemastaan.

[103] Muuan kirkko, jota keisarinna rakennutti.

[104] Se oli ensimmäinen uutinen keisarilta kolmeen päivään. Hänen
junansa oli pyrkiessään vallankumouksellisten sulun lävitse yrittänyt
eri ratoja päästäkseen eteen päin, ja vihdoin se oli pidätetty
Pihkovassa, noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pietarista.

[105] Rautatieasema Pietarin ja Pihkovan välillä.

[106] Nikolai oli lähettänyt kenraali Ivanovin päämajasta muutamien
pataljoonien kanssa, joita pidettiin uskollisina, suojelemaan
keisarinnaa Tsarskojessa. Perille saavuttuaan hän huomasi kapinallisten
olevan aseman herroina. Hänen onnistui tunkeutua yön hiljaisuudessa
palatsiin ja tavata keisarinna, joka kielsi häntä antautumasta
verenvuodatuksen vaaraan pelastaakseen hänet (keisarinnan).

[107] Kaartin meriväen otaksuttiin olevan erikoisesti kiintynyt
keisarillisen perheen jäseniin.

[108] Keisarinna tarkoittaa sitä taivaan kanssa tehtyä sopimusta, jota
hän piti hyvin suuriarvoisena ja joka hänen mielestään vaikutti, että
Nikolain oli mahdoton antaa kansalle perustuslakia.

[109] Duuman edustajat olivat Gutshkov ja Shulgin, jotka olivat
keisarinnasta erittäin vastenmielisiä, koska he taistelivat Rasputinin
vaikutusvaltaa vastaan.

[110] 2—4 hengen korttipeli.

[111] Rouva Dehn on julkaissut tämän kirjeen muistelmissaan.

[112] Päiväkirjan tunnemme erään miehen otteista, joka työskenteli
arkistossa ja pakeni myöhemmin ulkomaille: Sovremennija Sapiski, XIV,
1923, Paris.

[113] Mainita sopii, että Tsarskoje Selo, jonka voi kääntää: Tsaarin
kylä, on alkujaan johtunut sanasta "Saari", sillä sen asujaimisto oli
suomalaista ennen Pietari Suuren valloitusta.

[114] Tämä lainaus on otettu, samoin kuin edellinenkin tähän lukuun
sisältyvä, keisarinnan ystävättären rouva L. Dehnin teoksesta: The Real
Tsaritsa.

[115] Yllämainitut seikat keisariperheen pidätysajalta
Jekaterinburgissa perustuvat niihin otteisiin, jotka me tunnemme
Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoista. Ainoa ristiriitaisuus, jonka
voimme huomata, on lääkäriä ja palvelijoita käsittelevillä riveillä.
Perheen lopullisesta kohtalosta joutuivat osallisiksi tohtori Botkin,
keisarinnan kamarineito Demidova, kokki Haritonov, lakeija Trup,
sitäpaitsi vielä keittiöpoika Sednjev, jonka henki pelastui. Tämä
on ristiriidassa sen päiväkirjoissa esitetyn väitteen kanssa, että
perheeltä riistettiin heidän palvelijansa sekä ettei lääkärin sallittu
käydä katsomassa sairasta Alekseita. Ristiriita on luultavasti vain
näennäinen ja paljastaa vanginvartijoiden julmuuden, he kun ilmeisesti
kielsivät lääkäriä poistumasta huoneestaan ja palvelijoita auttamasta
suuriruhtinattaria. Mutta mitä merkitsee tämäntapainen pikku seikka
lopullisen murhenäytelmän rinnalla?

[116] Murhakohtauksesta on saatu tarkka selko niiden seikkojen
perusteella, jotka tutkinto-oikeus sai selville päästessään heti
valkoisen armeijan edettyä ryhtymään työhönsä. Sen tutkimukset
johtivat sikäli hyviin tuloksiin, että löydettiin kolme miestä, jotka
olivat olleet läsnä murhatilaisuudessa ja joita kuulusteltiin. Heidän
todistuksensa sekä muiden tärkeiden todistajien lausunnot täyttävät
monta nidettä.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.