Voimatonta väkeä

By Aino Malmberg

The Project Gutenberg eBook of Voimatonta väkeä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Voimatonta väkeä

Author: Aino Malmberg

Release date: June 15, 2025 [eBook #76313]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMATONTA VÄKEÄ ***

language: Finnish




VOIMATONTA VÄKEÄ

Kirj.

Aino Malmberg





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.






           Ystävälleni,
      SAXSON SYDNEY-TURNER'ille.
                   _A.M._



SISÄLLYS:

Kohtalon oikkuja.
Lontoon suomalaisia.
Hale Makani – tuulien tupa.
Muuan katolinen pappi.
Yhteiskunnan pylväitä ja hylkyjä.
Entisen taistelun ajoilta.
Marttyyrit.
Tekokukkia.




LUKIJALLE.


Voimakkaat piirtävät elämän ilmiöiden ääriviivat, sillä sellaiseen
työhön tarvitaan vakava käsi, varma silmä, selvä tietoisuus
tarkoituksesta ja keinoista. Kuvio, jossa on ainoastaan ääriviivat,
on kuollut, vaikka voimmekin nähdä mihin se tähtää. Siitä puuttuu
valon ja varjojen jako sekä väritys. Silloin alkaa voimattoman väen
työ. Voimaton on liian heikko luodakseen uusia ääriviivoja, mutta
hän voi omaksua voimakkaan luoman kuvion ja voi koko sydämellään
antautua luomaan eloa siihen. Hän voi johtaa valon oikeaan kohtaan,
asettaa varjon paikalleen, panna väritäplän tähän, toisen tuohon.
— Voimakas tietää täsmälleen, mitä hän tahtoo, kuinka syvälle hän
painaa ääriviivat, miksi hän laittaa kuvion juuri tuollaiseksi eikä
muunlaiseksi. Voimaton ei aina tiedä yhtä selvästi, miksi hän jakaa
valon ja varjon juuri noin, miksi käyttää värivivahduksia juuri tuolla
lailla. Häntä johtaa usein vaisto ja tunne enemmän kuin kylmä järki.
Siksi sattuukin joskus, että hän ei selvästi seuraa ääriviivoja,
vaan antaa varjon taikka värin luiskahtaa ulkopuolelle rajaa. Jos
ääriviivojen luoja on saapuvilla, voi hän helposti korjata sellaisen
erehdyksen, mutta jos häntä ei enää ole olemassa, saattaa käydä niin,
että taitamaton värien käyttäjä turmelee koko kuvion, niin ettei
alkuperäisestä luonnoksesta jää mitään jälelle. Silloin täytyy toisen
voimakkaan tulla apuun ja joko luoda uusi kuvio, taikka etsiä vanhat
ääriviivat esiin ja laittaa ne selviksi taas. Sillä lailla elämä kuluu
ainaisessa vuorovaikutuksessa voimakkaiden ja voimattomien välillä.
Molemmat ovat välttämättömiä elämän ilmiöiden luomiseen ja kuvaamiseen,
ja molemmat ovat siis yhtä tärkeitä. Voimakkaita ihaellaan ja
peljätään, voimattomia rakastetaan ja vihataan. Voimakkaiden ilmapiiri
on ylimalkaan viileä, voimattomien lämpimämpi...

Minulta kysyttiin, sisältääkö tämä uusi kirjanen novelleja vai
tosi-elämästä otettuja kuvauksia. Kaikki ovat otetut elämästä, muutamat
aivan sellaisinaan, niinkuin elämä ne antoi, nimet vain muutettuina.
Nimet ovat yhdellä ainoalla poikkeuksella kokonaan muutetut. Paitsi
sitä huomasin pian, että muutamia piti muuttaa niin paljon, että
ainoastaan ydin säilyi koskettamatta. Se oli välttämätöntä, jotta
lukijat eivät yrittäisi ruveta arvailemaan, kuka kulloinkin on ollut
"sankarina". Siksi luulen, että paria kolmea pätkää voi yhtä hyvin
sanoa novelliksi kuin elämän valokuvaksi. Ytimen, s.o. sen kohdan
tapahtumassa taikka ihmiskohtalossa, joka enin herätti mielenkiintoa,
olen koettanut säilyttää ehyenä.

Muuta selitystä en osaa antaa.

Lontoossa, syyskuussa 1927.

_Aino Malmberg_.




KOHTALON OIKKUJA.


Mikä on kohtalo? Mikä on tuo tuntematon voima, joka johtaa ihmiselämää
ja joka näennäisesti on niin täpösen täynnä oikkuja, ettei kuolevainen
sitä ymmärrä, mutta joka kumminkin lopulta näyttää osuvan oikeaan?
Eivätkö ole totta nuo ylpeät sanat:

Haltia oon oman sieluni Kohtaloni itse johdan ma...

Eivät ole totta, mutta eivät vallan valhettakaan. Joskus Suuri
Tuntematon antaa meidän itse hääräillä ja kulkea siihen suuntaan kuin
toivomme vetää, ja silloin tuntuu meistä kuin olisimme itse ohjaksissa
ja johtaisimme omaa kohtaloamme. Mutta äkkiä saattaa tulla käännös, ja
taas kuljemme kohti tuntematonta päämäärää. Emme arvaa, minne tie vie,
emme tiedä tulemmeko vuorille vai laaksoihin, mutta kulkea täytyy, yhä
vain kulkea, kunnes loppuu tie...

       *       *       *       *       *

Tutustuin Ellaan vuonna 1908 Lontoossa. Hän oli pikkunen
tummatukkainen, suurisilmäinen tyttö, hyvin kaunis ja myöskin lahjakas.
Hän sekä soitti että lauloi miellyttävästi, vaikka hän ei koskaan ollut
ääntään taiteellisesti saanut kehittää. Jo kuusitoista-vuotiaana hän
oli jäänyt orvoksi ja pakoitettu ansaitsemaan oman leipänsä. Leivän
ansaitseminen ei ollut hänelle läheskään niin vaikeata kuin monelle
muulle, sillä hänestä oli hyvin pian kehittynyt erittäin taitava
pikakirjoittaja, ja hänen synnynnäinen lahjakkuutensa auttoi häntä
käsittämään asioita ilman pitkiä selityksiä. Kun minä häneen tutustuin,
oli hänellä hyväpalkkainen paikka suuressa virastossa. Paitsi tätä
vakinaista työtään, josta hän oli vapaa joka päivä kello neljä ja
lauantaisin kello yksi, tuntui hänellä olevan himo sanomalehtityöhön,
josta syystä hän joka päivä vietti tunnin tai pari erään pienenlaisen
viikkolehden toimistossa, askarrellen siellä hiukan kaikenlaista. Ellei
ollut muuta tärkeämpää tekemistä, hän keitti teetä päätoimittajalle.
Kuten tiedämme, englantilainen voi ennemmin olla ilman päivällistä
kuin ilman iltapäiväteetään, ja siksi onkin melkein joka toimistossa
vesikattila ja muut tee vehkeet, joilla nopeasti voi laittaa kupin aito
englantilaista teetä, mustaa kuin piki. Kupit ja kattilat häviävät
sitten nopeasti johonkin piilopaikkaan, josta ne taas seuraavana
iltapäivänä otetaan esille. — Ella oli erittäin taitava tuossa teen
valmistamiskomennossa. Kaikki kävi ääneti ja nopeasti, niin että työ
tuskin yhtään keskeytyi teen juonnin tähden.

Verraten pian aloin aavistaa, että viikkolehden päätoimittaja, eikä
itse sanomalehtityö, oli suurena vetovoimana Ellalle, ja Ella tuntui
myöskin olevan suurena vetovoimana päätoimittajalle, sillä hän juoksi
alituiseen siinä talossa, missä Ella ja minä asuimme vuokralaisina.

Mies — hänen nimensä oli Bertrand — kehoitti innokkaasti Ellaa ja minua
vuokraamaan oman pienen huoneiston, sillä molemmat olimme väsyneet
täysihoitoon. Hänen avullaan löysimmekin sievän kolmihuoneisen asunnon
ja vuokrasimme sen heti. Pian kyllä aloin katua koko hommaa, sillä
Bertrand oli sen jälkeen meillä jokapäiväinen vieras. Hän oli pitkä ja
komea mies, ja ehkä hän siitä syystä oli niin merkillisen "näkyvä". Hän
tuntui olevan jokapaikassa läsnä, aivan kuin täyttäen meidän pienen
asuntomme. Siellä ei suorastaan voinut päätään kääntää, näkemättä
Bertrandia jossakin huoneen kolkassa.

Ei ollut vaikea huomata, että Ellan ja Bertrandin suhde kävi yhä
kuumemmaksi, ja olin hyvin huolissani, mikä tulisi Ellan kohtaloksi,
sillä hän oli sitä omituista ja harvinaista lajia, joka ei helposti
kiinny eikä koskaan unohda, ja jolla voi olla vain yksi ainoa suuri
rakkaus eikä mitään pikku rakkauksia. Bertrand taasen oli vallan
toinen luonne, komea, kevytmielinen hetken lapsi. Hän oli paitsi sitä
naimisissa, vaikka hän eli erossa vaimostaan.

Kerran Ella alkoi puhua kanssani Bertrandista ja sanoi, ettei Bertrand
oikeastaan ollut ollenkaan hänen unelmiensa sankarin kaltainen.
Kohtalo oli heidät vienyt yhteen, ja rakkaus häneen oli syttynyt
aivan vähitellen, melkein kuin varkain, eikä hän itsekään ymmärtänyt,
kuinka se oli saanut sellaisen vallan hänessä. Minkä sitä kohtalolleen
taitaa...

"Kerroppas minulle, millainen sinun unelmiesi sankari oli", pyysin.

"Hm... Tiedätkö, että luulin kerran hänet nähneeni..."

"Oliko hän yhtä komean näköinen kuin Bertrand, ja jos kerran tunsit
hänet omaksesi, miksi et ottanut?"

"Ei, ei hän ollut komean näköinen eikä ollut omani liioin... Kerran
käydessäni Cambridgessä, söin vanhan tätini kanssa aamiaista eräässä
ravintolassa. Silloin hänet näin viereisessä pöydässä. Luulen, että
hän oli sikäläisessä yliopistossa. En häntä tuntenut eikä hän minua...
Sitten — niin en tiedä, miten minun pitää sitä selittää — kaikki tuntuu
niin järjettömältä, niin suorastaan mielettömältä, kun koetan pukea sen
sanoihin, kylmiin, järkeviin, selviin sanoihin..."

"Unohda kaikki selvät ja järkevät sanat ja puhu pelkkää järjettömyyttä,
jos se helpottaa... Elämän suuret tapahtumathan aina tuntuvat olevan
täynnä järjettömyyttä, kun niitä rupeaa selittelemään..."

"No niin, — hän sattui katsomaan minuun ja minä häneen... Sellaista
sähköiskua en ole ennen enkä jälkeenpäin tuntenut... Minä tunsin
kuin joku olisi minulle sanonut, että tuossa minun onneni oli...
Hänen silmänsä sanoivat, että meidän kohtalomme kuului yhteen...
Siinä kaikki. — Kun täti sitten nousi lähteäkseen ja minun piti häntä
seurata, tunsin tuskaa, vihlovaa tuskaa. Siihen se lyhyt tarina
loppui..."

"Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?"

"Ha-ha-haa, sinä käytännöllinen ihminen! Mistä minä sen tietäisin!
Ei ole aavistustakaan nimestä — ehkei hänellä nimeä olekaan! Usein
arvelen, että ehkä se kaikki oli vain unelma, joka kerran minulle
näytettiin... Todellisuus on Bertrand, ja häntä minä rakastan..."

"Mutta muistat kai minkä näköinen hän oli, että tuntisit, jos vielä
kerran tiellesi sattuisi?"

"En tiedä tuntisinko... Silmät kai tuntisin... Mutta en tahdo koskaan
häntä tavata... Jos tietäisin hänen tulevan, pakenisin vaikka kuinka
kauas! Hän häiritsisi rauhaani, hän häiritsisi rakkauttani — ja sitä ei
saa kukaan häiritä..."

Siinäpä se oli. Tulin vähitellen vakuutetuksi, että, kaikesta
huumauksesta huolimatta, Ella epäili rakkauttaan Bertrandiin, ja tahtoi
juuri siksi itsepäisesti vakuuttaa sekä itselleen että minulle, että
Bertrand oli ainoa, josta hän koskaan saattoi välittää.

Tapahtui sitten kerran, että saimme kirjeen yhteiseltä ystävältä
New Yorkissa. Hänkin oli huolissaan Ellan kohtalosta ja pyysi häntä
hartaasti tulemaan New Yorkiin, jossa hänellä sattumalta oli Ellalle
tarjona hyvä paikka suuressa lakitoimistossa. Siellä oli kaikenlaisia
etuja tarjona m.m. puolta suurempi palkka. Keskustelimme asiasta hyvin
tarkkaan, ja omasta puolestani kehoitin Ellaa hartaasti heti suostumaan
tarjoukseen. Hän suostuikin, ja kuukauden perästä hän oli jo New
Yorkissa.

Bertrand kävi sen jälkeen yhden ainoan kerran luonani. Hän syytti minua
katkerasti siitä, että hän oli Ellan kadottanut, ja vakuutti minulle,
että Ella ei olisi koskaan lähtenyt Amerikkaan, ellen minä olisi
häntä niin innokkaasti kehoittanut. Myönsin, että hän luultavasti oli
oikeassa, ja vakuutin hänelle, että olin asiasta yksinomaan hyvilläni.
Meidän suhteemme kylmeni sen jälkeen kokonaan, enkä nähnyt häntä muuta
kuin sattumalta pari kertaa. Ellan kirjeistä kumminkin ymmärsin, että
Bertrand usein kirjoitti Amerikkaan ja koetti houkutella Ellaa tulemaan
pois Lontooseen. Se saattoi minut ensin hiukan levottomaksi, sillä
ymmärsin hyvin, että jos Ella tulisi takaisin, ei hänellä olisi mitään
pelastuksen mahdollisuutta, vaan Bertrand saisi kaiken vallan hänen
ylitseen. Rauhoituin vähitellen, koska ei asiasta sen enempää kuulunut.

Ellan ensimmäinen kirje New Yorkista oli hyvin iloinen. Hän oli heti
ryhtynyt työhönsä, joka tuntui häntä paljon miellyttävän, ja tuloja
hänellä oli niin paljon, että jokseenkin puolet joutui kuukausittain
säästöön. Pienen ystäväryhmän hän oli myöskin löytänyt ja viihtyi
heidän seurassaan erittäin hyvin. Tunsin jokaisen heistä ja tiesin,
että he olivat "oikeata laatua", kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä,
intelligenttejä ihmisiä, joilla oli itsenäinen kanta, ja jotka
uskalsivat asettaa elämänsä sen mukaan, pyytämättä lupaa keneltäkään.

Ellan kirjeiden sävy alkoi sitten myöhemmin hiukan muuttua. Hänellä
oli ikävä, ei koti-ikävä, vaan "ikävä kotia", kuten hän sanoi. Toisin
sanoen, hän ikävöi omaa pesää, jossa hän olisi kotonaan, ja jonka
edestä maksaisi vaivaa tehdä työtä. Olin aina ollut Ellan kanssa
samaa mieltä siinä, että tuollainen koti saattoi olla missä paikassa
maailmaa tahansa. Paikka oli aivan toisarvoinen, mutta ihmiset olivat
tärkeitä. Kun matkustelee paljon ja näkee mitä maailmassa on kauneinta
luonnossa, kyllästyy luonnon kauneuteen, taikka, ehkä on oikeampi
sanoa, alkaa pyytää liikoja. Kuusien asemesta toivoo palmuja, koivujen
asemesta kukkivia akaasioita ja hybiscus-puita. Ja kun ne sitten saa
tahtoo takaisin karuun luontoon kuusten suojaan kanervakankaille. —
Mutta ihmissielun rikkauteen ei koskaan kyllästy. Ihmissielussa tapaa
kaikki, mitä voi uneksia, humisevat kuuset, huojuvat palmut, kukkaset,
erämaat, polttavat auringot, jäätävät revontulet. Ihmiset, ystävät, ne
ovat elämän onnelle tärkeitä, vähätpä saarista ja salmista, puista ja
pensaista.

Ella pyysi pyytämistään minua tulemaan New Yorkiin, jotta perustaisimme
siellä yhteisen kodin. Monesta syystä täytyi minun aivan jyrkästi
kieltäytyä. Lujemmat siteet sitoivat Eurooppaan. Sitten, jonkun ajan
perästä sain häneltä kirjeen, josta lainaan tähän otteen:

"Ymmärrän sinut vihdoinkin hyvin ja tiedän, että muuttosi tänne olisi
ollut joka suhteessa erehdys. Asiat eivät koskaan paikkaamalla parane.
Tiedän nyt varsin hyvin, että jos tahdon elää onnellista elämää,
pitää minulla olla oma koti ja oma lapsi. Niin juuri, ennen kaikkea,
oma lapsi. Elämäni, sellaisena kuin se nyt on, ei merkitse mitään.
Teen työtä, säästän rahoja — ketä varten? Minkä hyväksi? Olen terve
ja voimakas, ja ihmiset sanovat, etten ole tuhmakaan. Siis minun
ei tarvitse pelätä, että lapseni tulisi saamaan huonoja perintöjä.
Ymmärrätkö sinä, että tahdon lapsen? Ymmärrätkö sinä, että kaipaan,
että janoon lasta niin kiihkeästi, etten kestä tällaista tilaa enää
kauemmin? Lapseni isä ei voi olla kukaan muu kuin Bertrand, sillä
hän on ainoa, jota koskaan olen rakastanut, ja jota koskaan tulen
rakastamaan. Kaikki mitä minussa on elämän voimaa; tahtoa työhön ja
elämään, sen säästän lapselleni, omalleni... Bertrand tulee kohta
Amerikkaan, ja sitten aiomme muuttaa maalle lähelle New Yorkia, miehenä
ja vaimona, kunnes toivoni toteutuu... _'Sitten eroamme'_..."

Kuinka hyvin tunsin Ellan joka sanassa tuossa merkillisessä kirjeessä.
Minua melkein peloitti hänen kylmän kirkas järkensä, joka oli kaikki
edeltäkäsin laskenut. Jokainen, joka tunsi Ellan, tiesi hyvin, että
hän oli lämminsydäminen, suloinen olento. Miksi siis tuo kylmä
laskeminen heti, kun tuli puhe Bertrandista, jota hän kumminkin
väitti rakastavansa. En voinut löytää siihen muuta selitystä kuin
sen, että Ella ei tiennyt mitä rakkaus mieheen merkitsikään. Hän piti
Bertrandista enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta rakkautta, kaikki
voittavaa, kaikki uhraavaa rakkautta, hän ei ollut koskaan tuntenut.
Arvattavasti hän, omien sanojensa mukaan, "säästi sen lapselleen".

Eräs yhteinen ystävämme New Yorkista kirjoitti minulle puhuneensa
Ellalle ja varoittaneensa häntä, sillä jos hän todellakin panisi
aikeensa käytäntöön, saattoi hänen yhteiskunnallinen asemansa
turmeltua kokonaan. Ella oli puhjennut iloiseen nauruun. Mikä oli tuo
mystillinen "asema", jonka tähden hänen olisi pitänyt uhrata onnensa
mahdollisuuden? Tietysti oli mahdollista, vieläpä luultavaakin, että
jotkut hänen n.s. ystävistään tulisivat kauhistumaan ja jättäisivät
hänet, mutta he saivat jättää, sillä hyvä... Oikeat ystävät eivät
luopuisi, vaan pysyisivät entisellään...

Kaikki kävi juuri kuten Ella oli suunnitellut. Häntä seurasi onni.
Samana päivänä kun sain hänen kirjeensä, näin sanomalehdistä, että
Bertrand oli lähtenyt edellisenä päivänä Amerikkaan "tutkimaan
sikäläisiä sanomalehtioloja".

Sitten en kuullut Ellasta mitään pitkiin aikoihin, kunnes kerran sain
kirjeen Roselta, jossa hän ilmoitti, että Ella oli jättänyt Bertrandin
ja muuttanut takaisin New Yorkiin, missä hän asui yhdessä kahden
ystävämme kanssa. Nämä molemmat olivat kansakoulunopettajia, jotka
tunsin erittäin hyvin, ja tiesin, että heillä oli sydän kultaa. Ella
odotti kohta tulevansa äidiksi.

Kului taas aikoja ennenkuin kuulin Ellasta. Seuraava uutinen oli, että
hänelle oli syntynyt poika, jonka nimeksi oli pantu John. — Sen jälkeen
sain usein kirjeitä Ellalta itseltään. John oli hänellä kaiken alku ja
loppu. Johnin kasvaessa tuntui Ellan onnikin kasvavan ja hänen mielensä
oli täynnä tuumia Johnin tulevaisuudesta. Aloin yhä selvemmin käsittää,
kuinka voimakas luonne pienellä tummasilmäisellä Ellalla oikeastaan
oli. Ja kuinka paljon korkeammalla tasolla hän oli kuin Bertrand!
Ella käsitti vallan pian, että John oli Bertrandin mielestä yksinomaa
rasitus, jonka olemassaolo ei tuottanut muuta kuin vaivaa ja harmia.
Tavallaan Ella oli siitä melkein hyvillään, sillä se saattoi Johnin
yksin hänen omakseen, josta ainoastaan hän oli vastuunalainen ja joka
oli kokonaan riippuvainen hänen huolenpidostaan, hänen rakkaudestaan.
Rakkaudesta ei suinkaan ollut puutetta. Ei mikään työ eikä uhraus
tuntunut Ellasta vaikealta, jos siitä oli Johnille hyötyä. Koko Ellan
elämä oli loppumatonta työtä Johnin onnen edestä.

Muutamia vuosia myöhemmin kävin Amerikassa ja tapasin Ellan, joka yhä
vielä asui New Yorkissa samojen ystäviensä kanssa. John oli harvinaisen
kaunis poika, ja yksissä neuvoin kaikki kolme häntä hoitivat. Ella
sanoi kaipaavansa länteen, jonnekin maalle, sillä elämä New Yorkissa
ei varmaankaan ollut hyvä Johnille. Hyvien ystävien avulla hän saikin
hyvillä ehdoilla pienen kanafarmin Kaliforniassa ja muutti sinne noin
vuoden kuluttua. Usein en hänestä kuule, mutta kun hän kirjoittaa, ovat
kirjeet aina täynnä surumielistä onnea. Tavallisesti hän kirjoittaa
yksinomaan Johnista ja kanoistaan, mutta kerran hän minun hartaasta
pyynnöstäni kertoi hiukan itsestäänkin. — Näin hän kirjoitti:

"Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että minun pitäisi olla perheen äitinä,
jolla olisi puoli tusinaa lapsia sekä kissoja ja koiria, lampaita ja
porsaita. Mutta oletko ajatellut, että niiden mukana seuraisi myöskin
Bertrand, ja — usko minua — se olisi onneni loppu. Tuntuuko sinusta
vallan luonnottomalta ja hullulta, suorastaan epäsiveelliseltä, kun
puhun noin? Tiedätkö, en usko enää rakkauteeni Bertrandiin. — Sinähän
et siihen koskaan uskonut. John se oli, John ja yksinomaan John, jonka
tuloa odotin ja jolle rakkauteni oli säästyvä. En tiedä, osaanko
selittää tilaani sinulle ja osaanko selittää sitä itsellenikään.
Minusta tuntuu kuin entinen minä olisi kuollut ja uusi minä eläisi
ainoastaan Johnissa ja Johnin kautta. Käyn läpi uuden kehityksen
lapsuudesta täysi-ikäiseksi. Minun sieluni elää Johnin sielussa.
Ajattelen hänen ajatuksiaan, tunnen hänen tunteitaan, suren hänen
surujaan ja iloitsen hänen ilojaan. Tiedän, että on niitä, jotka
sanovat, että jos John minulta otettaisiin pois, pitäisi minunkin mennä
pois elämästä, sillä sen jälkeen en enää voisi elää. Niin ajattelin
yhteen aikaan itsekin, mutta nyt tiedän, että se ei ole niin. Viime
kesänä, kuten muistat, se mahdollisuus oli hyvin lähellä. Yhteen
aikaan lääkäri jo luuli, että John ei jaksaisi voittaa sitä hirveätä
tautia. Silloin minulle selvisi, että mitä John on minulle antanut,
on aina minun. Jos se isku minua olisi kohdannut, että olisin Johnin
menettänyt, olisi elämäni jatkunut kuten ennenkin, sillä minä olisin
elänyt Johnin elämää. Elämässä on niin paljon, jota ei voi sanoin
selittää. Sinun täytyy ymmärtää tämä, huolimatta minun sekavista n.s.
'selityksistäni', jotka eivät mitään selitä. — Sinä sanoit kerran
minulle, että minä en ole luotu rakastajattareksi, vaan äidiksi. Se
on kai totta. Bertrand raukka erehtyi pahasti, luullessaan minussa
löytäneensä ikuisesti uskollisen ihailijan. Joskus hän on minusta
melkein vastenmielinen — — — Joskus myöskin tuntuu, että jos se
tuntematon siellä Cambridgessä olisi tullut luokseni, olisivat asiat
toisin... Mutta se on tietysti naurettavaa mielikuvitusta vain... Olen
tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ylimalkaan tässä elämässä voi olla.
Aamupäivät kuluvat pian täällä kanojeni parissa, ja sitten tulee John
kotiin koulusta... Nyt olen kertonut niin paljon itsestäni, että se saa
riittää pitkiksi ajoiksi. En tahdo puhua näistä asioista sen enempää
sinunkaan kanssasi. Se ei ole hyvä sinulle eikä minulle. Sano, että
ymmärrät tämän, sano..."

       *       *       *       *       *

Melkein samaan aikaan kun Ella läksi Amerikkaan, tutustuin Lontoossa
nuoreen mieheen, joka tuli luokseni kysymään, suostuisinko opettamaan
hänelle suomenkieltä. Tietysti suostuin, vaikka kovasti epäilin,
että hän oli noita verraten tavallisia englantilaisia, joilla on
rahaa tarpeeksi ja aikaa liiaksi, ja jotka siksi keksivät jos
jonkinlaisia päähänpistoja, joita he rientävät heti tyydyttämään.
Tietysti olin vallan varma siitä, että yksi ainoa tunti olisi kylliksi
tyydyttämään hänen innostustaan suomenkieleen. Se tunti tuli, ja
menin hämmästyksestä vallan sanattomaksi, kun hän kantoi kainalossaan
Järnefeltin "Isänmaata" ja sanoi sitä lukeneensa, mutta siinä oli
paikkoja, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Varsin pian sain selville,
että hän ymmärsi suomea kuin aito suomalainen ja osasi selittää
kieliopillisia ongelmia monta vertaa paremmin kuin minä, joka en
kieliopista tiedä mitään. Hän tahtoi kumminkin jatkaa tuntejaan, ja
tulimme siten tapaamaan toisemme usein. Vähitellen kehittyi meistä
hyvät ystävät, niin että haimme toistemme seuraa aivan riippumatta
suomenkielestä.

Hän oli omituisen hiljainen olento, tuo mies. Kun hän tuli käymään
luonani, saattoi hän istua aivan ääneti poltellen piippuaan juuri
niin kauan kuin annoin hänen olla ääneti. Puheliaan emännän parissa
ei vaitiolo kylläkään kestänyt kovin kauan, mutta hän ei koskaan
puhetta alottanut, vaikka kyllä kiltisti vastasi, kun kysyttiin. Kolme
seikkaa tässä maailmassa tuntui tuottavan hänelle suurta tyydytystä:
musiikki, piippu ja väkevä kahvi. Kun hän istui poltellen piippuaan
taikka maistellen mokka-mysore kahvia, tuntui syrjästä katsojasta kuin
ei mikään maailmassa voisi hänen englantilaista tyyneyttään järkyttää.
Ellei hänellä olisi ollut erittäin paljon puhuvat, ilmehikkäät silmät,
olisi voinut luulla, että hän oli ääneti siksi, ettei hänellä ollut
mitään sanomista. Silmät pettivät hänet.

Olisi luullut, että hänen seurassaan tuli ikävä, mutta niin ei suinkaan
ollut asian laita. Hän oli niitä ihmisiä, joissa viisaus loistaa läpi,
puhuivatpa he tai olivat vaiti. Sellaisiakin ihmisiä tapaa monta lajia.
On sellaisia, joiden viisaus meitä hämmästyttää, peloittaa, masentaa.
Meistä tuntuu kuin he lukisivat pienimmätkin sopukat sielussamme,
ymmärtäisivät kaikki, mutta eivät mitään antaisi anteeksi. Stuart Lane
— se oli ystäväni nimi — toi mukanaan miellyttävän varmuuden ja rauhan
tunteen. Hän kyllä ymmärsi kaikki, mutta ei koskaan tuominnut. Hänen
tietonsa mitä erilaisimmilta aloilta olivat hämmästyttävät, mutta hän
ei koskaan niitä pyytämättä tyrkyttänyt. Hänellä oli vastuunalainen
toimi eräässä ministeriössä, ja virkansa ulkopuolella hänen aikansa
meni pääasiallisesti musiikkiin ja kirjallisuuteen, joilla molemmilla
aloilla hän oli, ei ainoastaan nauttijana, vaan myöskin tuottajana.
Ystäviä hänellä oli koko joukko, mutta niistä hän oli valinnut muutamia
harvoja, joiden seurassa hän vietti muutamia hetkiä melkein joka viikko.

Se mikä minua alituiseen hämmästytti ja samalla veti puoleensa, oli
hänen aito englantilaisuutensa. Kaikki ne ominaisuudet, jotka me,
Englannissa kauan asuneet, olemme oppineet pitämään täysiverisen
englantilaisuuden merkkinä, olivat hänessä synnynnäisiä. Kylmäverinen
tyyneys ja, huolimatta kaikista hänen hyvin vapaista mielipiteistään,
muutamien tapojen tarkka seuraaminen aina huvittivat minua. Kuka
englantilainen voi, esimerkiksi, olla vetoa lyömättä? Ei kukaan.
Stuart Lane, jossa ei kukaan kuolevainen olisi voinut arvata mitään
mielenkiintoa kilpailuihin, säännöllisesti löi vetoa hevoskilpailuissa
ja suurella nautinnolla meni ihailemaan Derby-kilpailua, jos suinkin
pääsi irti virastaan sinä päivänä. Ja tietysti hän aina pääsi.

Kerran tulin maininneeksi Elsa Kainoselle, joka sattui olemaan
Lontoossa, että Stuart Lanen piti tulla luokseni samana iltana kun
Elsakin oli luvannut tulla. Elsan ensimmäinen kysymys oli: "Sano, onko
hän naimisissa, vai onko hän rikas vanhapoika?" — Kysymys huvitti minua
paljon, sillä en tosiaankaan ollut sitä puolta asiasta miettinyt.
Sanoin Elsalle, että mikäli tiesin, Stuart Lane ei ollut naimisissa,
mutta ei hän ollut kovinkaan vanha poika ja tuskinpa hän oli rikaskaan.
Viimeksimainittua seikkaa en kumminkaan voinut taata. Saattoi olla
vaikka miljoonamies, mutta hyvin vaatimattomasti hän asui ja eli.

"Voi sinua viaton karitsa!" huudahti viisas Elsa. "Jos hän elää
vaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa
hevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on
niin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat
säälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän
korot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon
epäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa
niin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle
kontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää
hänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia
elatuksensa palmujen latvoista... Tunnusta pois, että sinä vuodatit
säälin kyyneleitä..."

"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä
monesta muustakaan syystä..."

"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme
hämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin
ainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä
periaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia.
Hän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää
kuin kuusi penceä päivässä..."

"Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä Stuart Lanen kanssa?"

"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko
hän varakas sekä muutoin sopiva."

"Sopiva mihin?"

"Sittenpähän näet... Siis hyvästi huomiseen."

Huomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane
luonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina
oli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän
oli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä
sellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että
hän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti
päättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista
olosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta
silmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta
syrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin
vakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard
Shawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti
erehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.

Tällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan.
Stuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä
hämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät
kirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken
lisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista
sokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli,
hän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi
hiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle,
joka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen
ollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa
piippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi
liian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella
viimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei
ollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä
polttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä,
sallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin
hänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi
taskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset
aina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita
tupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme
varsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain
sikarien puolesta.

Tämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut
maailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi
meistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla
sanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen
kotiystävän sijaan.

En voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua
huvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?

Selityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja
hänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen
rakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin
lähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani
ihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti
iskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti
ja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi
olisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle
syrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin
tuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja
kumminkin kaikki ymmärretään...

Elsa oli masennuksissa tappiostaan. "Että sinä viitsit olla tuon
itserakkaan narrin ystävä", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan
kerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka
oli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä
vastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi
heti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä
lähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.

Elsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran
myöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: "Sellaiset miehet, jotka
eivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä." Kun
sitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä
minä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.

Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea,
kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi
ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä
mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti
kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että
Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se
olla hyvinkin totta!

Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran
oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt
rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia,
heliseviä, mutta ilman tulta...

Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen
sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi
virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta,
sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä
vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi
kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden
tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.

Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En
voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin
elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti
häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä
se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut
yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö
ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi
voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka
varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä,
eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana
esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä
suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli
sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia
ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan
puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä
hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.

Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi
viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut
hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta",
joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin
myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin
hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin
tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja
monta muuta asiaa.

Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen"
nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen
enempää en siitä viisastunut.

Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi
minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten
avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä
ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin
kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva!
Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut
Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä
Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut
mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän,
oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku
poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko
Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää?
Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.

Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana?
Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin
innokkaasti selitystä arvoitukseen.

Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi,
että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan
Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!

Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi
selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten
voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää
selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta
paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.

Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi
tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä.
Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli
voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti,
ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis
mustakiharainen Judith oli toisen oma!

Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti,
hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen
yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta,
joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut
molempien onnen särkyä.

Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa,
eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan
aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen
nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies,
jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut
unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli
kuin olisin astunut pyhälle maalle... Mutta olemmehan kokeneet, eikö
totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme _tiedämme_ asioita,
joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä
kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon
antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin
tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset... Kysyin itseltäni,
oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei
ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää.
Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä
tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu
sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja
hyvin kiillotettu!

Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella
vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo
ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa.
Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet.
Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta
eikä revi rikki... Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki
uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon
näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä
ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?

Mikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon...




LONTOON SUOMALAISIA.


On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla.
Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että
he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia
lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten
ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me
saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä.
Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa
kuvastimessa.

Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka
tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua.
Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita
kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat
ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein
poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy
suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa
on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten
poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa
paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita
kansalaisiamme.

Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti
katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West
Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta
nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien
osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä
on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä
asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi,
sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän
varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia
siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa
pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä
nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen
sotaa.

West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa
sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja
toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti
viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa,
ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä.
Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat,
joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka
häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.

Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat
Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet,
vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen
kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi
kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja
rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä
lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta,
että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut
epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä,
toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina
olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia.
Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä
vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren
osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki
tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut
käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen
ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä
on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki
voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää
suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa
elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole
lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa
suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä
majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.

Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus
rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä
meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset.
Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä
Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja
kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan _von_ taikka
_de_ taikka _af_. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka
sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka
suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa
luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan
toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja
kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan
aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava,
että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä
kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.

Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon
elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä
verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati
mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat
Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän
yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.

Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he
syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri
ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä
maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei
tosin aina sekoittamaton "_Queen's English_", mutta kumminkin kieli,
jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.

Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti
tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää,
mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät
heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri
maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan
halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta
ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että
"Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla.
Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin
englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka
eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan
ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan
ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.

Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren
kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole
ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii
vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi
kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja
helma hänelle avautuu.

Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan
toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret
asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten
tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada
ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin
tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä
katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla
näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa
seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.

Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa
Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin
myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein
oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa
käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On
niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti
Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys
alaspäin. Näin kertoo tarina:

Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai
jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut
päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä
edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä,
sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti
Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon.
Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi
kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja
läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin,
katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me
odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla."
Kumarsi ja läksi.

Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä... Tuo tuntui
melkein uhkaukselta... Mitä hän mahtoi tarkoittaa?... Kuka niitä
suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia
ja ampumisia... Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan... Ellei hän nyt
mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen
harmi... Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin
heikkoa asemaa... Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin,
joka voi öiseen aikaan vaikka ampua... Voi tätä kurjaa elämää, kun
eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon
minnekään...

Samassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui
sisään:

"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän
vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.

"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja
kertoi rouvalleen papin käynnistä.

Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus
näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut
epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä.
Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien _juuri heidän tähtensä_ täytyy
olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin
Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.

"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun
kanssasi en pelkää mitään."

"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan",
vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.

"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla,
jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen
Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.

Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja
yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella
vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä
läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä
nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä
ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain
juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.

Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja
etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään
Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen
hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan
tulevaisuudelle.

Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen
armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja
astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon
puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän
lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan
eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät
he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä
vähääkään."

Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin
suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli
hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?

Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina
muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni
väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin
useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä.
Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos
ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä.
Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia,
ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta
suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman
pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa
hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja,
suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin
heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he
tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja
johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan.
Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat
sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi
heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä,
että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua
suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan
ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen
pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.

Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin
huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän
on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu
ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen.
Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka
ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on
taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille.
Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua
nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku
yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.

Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja
tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan
luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa.
Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä
pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee
mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.

Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan.
Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein
sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa
enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan
luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.

Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin
asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen
sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori
ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan
heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet
aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan
aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä
suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta
siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee,
ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.

Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa
oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla
sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat
seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto
Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat
uudet ja puhtaat, entistä ehommat.

Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan
charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat
katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi
katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän
yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei
tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun
Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden
ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä
tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.

Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on,
että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin
turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen
muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti
mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä
tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun
suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt
kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki..." Monen pojan on
Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.

Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien
ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa
kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo,
valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli
lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti
Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja.
Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli
selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen
hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta
vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.

"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei
vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä... Sievä ja hyvä tyttöhän sinä
olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin..."

"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan... Uu-uhuu..."

"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian
naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen..."

"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan
minusta huoli, uhuuu-uu..."

"Miksi ei kukaan sinusta huoli?"

"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu..."

Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli
Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei
Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään
voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:

"Halloo, herra Janne... Kuinka teillä jaksetaan?" aloitti Miina-täti.

"Kiitoksia kysymästä... Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain."

"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa."

"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan
pitkään aikaan... Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"

"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana... Tiedättekö
te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä
tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä..."

"No, johan nyt kummia kuuluu..." Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru.
"Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista
oikein voi puhelimessa järjestää..."

Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja
kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä
Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että
eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa
lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa
etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa... Kyllähän
hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä,
joka olisi kuin luotu Katrille...

"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä
oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi
he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa... Ei
Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin
menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että
nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin... Kaksi
nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin
he rakastavat..."

Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat
hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat
toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta
koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen
enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se
ikuisen onnen alku.

Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas,
miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on
nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on
aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.

Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana
jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan
vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista.
Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita.
Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron
lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää
iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia
huveja.

Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä
on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta
paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan
synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää.
Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma
talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten
esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista
yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja
saunaa? Ei koskaan?

Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että
meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on
nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon
vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt
vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun
Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka
tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan
ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien
tyydytykseksi.




HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.


Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas
Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden
mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly
ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.

Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma
talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei
ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut
muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus
sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon
rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta
itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi
arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset
taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi
toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja
kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka
tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan.
Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä
akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai
alkunsa:

Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka
päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan.
Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa
tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun,
kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta
säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä
yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa.
Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista
vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän
vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja.
Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että
eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly
tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan
ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon,
valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan.
Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli
ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin
selviää.

Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin
avustamana:

Hale Makanin huoneet ja lanait:

1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n
huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai.
10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.

Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta
avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen
ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja
merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi
koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa
ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty
pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä
yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä
mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää
naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri
portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän
saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten
joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä
vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko
laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa
on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri
tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun
erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja
sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.

"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?"
kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin
hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin
selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat
selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti
saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut
oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä.
"Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin
— vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia,
sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain
luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin..."

Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava
"oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille.
Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä
pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole
nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse
menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan
tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja
tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä
ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen
runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria
arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen
alttarille...

Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin
vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut
melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten
varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta
ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen
"aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan
hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä
pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää
tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi
sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen
itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu
kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata
ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin
kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän
Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle,
aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!

Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta,
ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen
tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina
lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä.
Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen
kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran
syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi
vuosikausia yhdessä.

Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein
lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos
huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja
aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme
yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu
tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa,
että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset
olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat
poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.

Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan
vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui
mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa
niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa
käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa
ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta...
Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste... Kuka
voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa
vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta
tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi
ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken
sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?

Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta
vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä
nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen
kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua
tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja
silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa,
että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli
hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt... Nuoret onnen
unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi
kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi
vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat
iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian
helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten
kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen..."

Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto
valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja
syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?

Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan,
miksi eivät olleet menneet naimisiin... Eikö se oikea ollut heitä
löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli
elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon,
mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti
verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin
verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin
monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin
muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan
ketään voi tuhaksi polttaa..."

Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä
vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä,
niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa
sammuttamaan tunteitaan.

"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava
olisi ollut miten syvä tahansa.."

"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä
paranee..."

Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä.
Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä
on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen
kiihoittaa ja pian sitten haihtuu... No niin, yksi 'oikea' läksi
San Fransiskoon... Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta... Sitten
ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan... Kuka voisi
täällä olla ikänsä onneton!"

"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme
kuukautta!"

"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!"

"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on
luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä
paratiisissa..."

Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan
äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset.
Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta
ne lakkaavat kokonaan... Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei
ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko
lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet
unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia
maanjäristyksiä ja ukkosilmoja..."

"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'?
En suinkaan... Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi
Chikagoon..."

"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan
rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein
kadotettuna olentona."

"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä
saa kuulla..."

Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta
toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat
surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut
kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen
kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois,
sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa
ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua... Ja sitten seurasi
sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia
kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada
"sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen
kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa
käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi.
Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.

Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät
lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava
konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se,
että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.

Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta
vaatii, yhä vain vaihdosta...

Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus
Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä,
että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten
siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.

Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja
teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne
asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja
hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!

Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että
sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui
olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä,
jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät
menesty missään... Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois
maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.

Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale
Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää,
nähdäkseen uutta, kokeakseen... Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista
ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä,
melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti
Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä
ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä
tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja
pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth
sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset
muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen
ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen
lanai Hale Makanissa... Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen
korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä... Ruth
hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na
Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä... Ei sujunut puhe enää.
Olimme kaukana merten takana...

Kolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.

Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He
nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa
niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly
eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan
lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia
ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:

"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta
toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että
Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan
pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet
vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia
pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin
puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa
yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten
välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja
meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden,
joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin
huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta
on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta,
löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen... Sitten
istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman
asiat halki... Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme
poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita
etelän hedelmiä... Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme
kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme
uudet tuumat..."

Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa
olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa
taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy.
Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun
luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka
paljon tahansa...




MUUAN KATOLINEN PAPPI.


Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa,
josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään
miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja
pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin,
että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin
hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä
Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni,
että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei
suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston
juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli
astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä
kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin
kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento
mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin
kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet
vaikuttavat.

Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt
ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin
siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan,
kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa
oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi
tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli
ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme
katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä.
Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että
se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.

Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla
sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin
tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja
isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli
mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva
pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui
olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on
juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni,
"muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas
mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on,
mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän
on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus
selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen
uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista
vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset
vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!

Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui
vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä
puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä
kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut
useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti
kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut,
tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin
omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta
kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki
myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita
loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli
minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.

Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli
sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman
ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä,
jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista,
vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa
ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka
vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta
saavuttaa.

Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka
piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin
kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme
siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista,
täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi
tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse
olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla... Vaikka
en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa
tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen
esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.

"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä.
"Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"

Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua
meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja
hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle
ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä
O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa,
että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa
esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa
huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana
aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo
edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet
siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla
hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin
hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.

Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja
hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin
tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei
ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva
irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon
värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.

Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan
käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä
katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän
viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja
pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut
tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun
asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut
kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu
teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä
ja keskustelemaan.

Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla
ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän
irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka
hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon
he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme
ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä
tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma
kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen
mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun.
Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan
teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään
väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi
kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"

Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle
kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu
kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan.
Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen
runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole
pitkä..." Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena:
_"Roma Quare"_. — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin
huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka
ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman
rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma
selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen
äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen
ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti
vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä
kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi
tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen
panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta
joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista
sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn
kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että
hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!

Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan
kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt
saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette
samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat,
kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä
hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään
vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli
siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän
totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli
minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta.
Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi
kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä
O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui
iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän
välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista..." Minun piti
myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen
jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.

Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä,
varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa
oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa
sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että
hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli
syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.

Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi,
mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen
saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen
puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja
runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista
neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli
voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa
tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi
asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti,
melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen,
innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen...

Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää
ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui
äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen
koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli
vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon,
ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä
vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni
molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja
sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.

"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon
tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia
sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.

"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun
mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa,
kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja
tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti
rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi..."

Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä
siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti
eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi... Yritin
kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen:
"Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja
ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni,
kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä
silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se
tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin
hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:

"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan
eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään
elämästä..." Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli
epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.

Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka
sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin
mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että
meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin
sopukkoihin... Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän
elämästä kuin useimmat muut..."

Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin... Kysyin häneltä, olivatko
ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko
niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän
mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus
ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan
mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen
ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa... Aina vain samaa...
Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"

Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta:
"Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa,
joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena
jo parin tunnin ajan... Ja kumminkin se on yhä vaihdellut..." Hän
osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei
näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja
samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta
aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että
jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä
rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa
suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä
laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat... Monta
vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen
että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen.
Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon
yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä
kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden
ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa
päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina
ihanin, pyhin... Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi.
Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon
eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden...
Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi
Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu... Siksi ovat nämä
Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon
pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta
ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot
vaikenemaan... Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta..."

Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa
ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun
muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on
varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta,
varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen.
"Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen
ystäväni... Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta
eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä...

"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet
miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia
ennenkuin juna lähtee New Yorkiin... Annattehan nuo viisi tuntia
minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" —
Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen
päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä
toimittamista.

Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan
suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin
kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä
O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään
ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia.
Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon
laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja
aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön
käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja.
Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä
suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan,
sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan
suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän
tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan.
Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka
ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti
voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa.
Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja
rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä,
komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä
liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja
joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit
taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia
eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä
lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.

Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo
kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen
kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies,
joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin,
ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi,
että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa
silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin
muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!

Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja
hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta.
Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä
O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan
selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?

Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen:
"Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on
tästälähin Leo Greenvood."

Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi?
Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja
heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen
nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia:
"Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään
päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New
Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin
esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri
ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden
tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan
pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein
tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee
syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta
poikkeavaa!

Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen
onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä
saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut
virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr
Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua
samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun
selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua... Muistattehan,
että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen... En hakenut teidän
seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska
esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon
nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi
antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä
olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt... Annatteko minulle
anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi
annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi,
ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian
puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota
en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan
minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen
vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa
sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät
tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan
puheeseen.

Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi
minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein
otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä,
että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin... Mielelläni vastaan
kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin
ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa
ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että
molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin,
ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään
kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän
sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka
uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi
elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää...
Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä
sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme
niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa
jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän
te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten
suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä... (Minun
piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan
kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut...
Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut,
mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen
sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin
tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina...
On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko
ajatussuuntaan... En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle
isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina... Ja hänen täytyy
ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät
toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia... Minä pyydän teitä
hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi
tuntuu mielettömältä... Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin
oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen
aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo
tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona..."

"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut
mainittavan.

"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian
pelkää kuin kuolemaa..."

Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä,
vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni
tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista
yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani
vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän
poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä,
että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen
rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä!
Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen,
tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan
luonnollisesti..

"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee
tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin
kirjoittaa piispalleni."

"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan
katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"

"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta
elämän silmillä katsoen hän ei häiritse... Mutta tietysti ymmärrän
aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän
polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta
pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen... Ei
saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä
palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa
nauttia... Se on vallan oikeudenmukaista..."

Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo
Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi
monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan
lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon
ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos
sinulle elämä, tästäkin päivästä!"

Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan,
kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli
sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja.
Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa
mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari
vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen
minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon
merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä
eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.

"Pidittekö runoista?" kysyin häneltä.

"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto
ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein
mahdottomia ymmärtää."

"Sellainen oli mieskin..."

Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu
kynttilä oli palanut loppuun...




YHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.


Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin
muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän
Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin
hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien
ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun
Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle
tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa
kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että
melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki
niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei
sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.

Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki
amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne
hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New
Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman
päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni,
varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon
Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin
lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme
toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa
päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa,
kahviloissa ja ostoksilla.

Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna
läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä
vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme
rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi
meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti:
"Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen
rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi
Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut
sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista
matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä
mitään sen vaarallisempaa.

Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle
siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni
hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa.
Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari
risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys
kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä
santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.

Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan
matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia
ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan
edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä,
pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt.
Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja
tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo
jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain
tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin
ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle
kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni
sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä,
että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun
kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa,
että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin
kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän
kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"

Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin
huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani
myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät
välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt
Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin,
jos uusi koettelemusten aika tulee!

Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen
vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti.
Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi
lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman
mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua
santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla
kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja
jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain
muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen
palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin
saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan
taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön
tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse
vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on
takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön
valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa
heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli
kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus
siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!

Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen
suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.

Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes
saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan
vankilaan.

Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin
kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja
hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän
asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu.
Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi
huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole
vapautta... Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän
väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin
surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila
sijaitsi.

Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta
päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme
päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä.
Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut
valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän
hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua
istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän
varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..

Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin
vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös,
portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita
ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä
milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa
univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt
sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi
ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja
käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen
nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.

Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen
yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein
sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten
jälestäkinpäin usein huomannut.

Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka
oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia.
Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi
läiskähti kiinni perässäni.

Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi
valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit,
joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan
ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan
vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla
varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö,
vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli
sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun,
ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka.
(Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä
olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku
oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas
ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja
kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin... Oli tänne eksynyt...

En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn...
Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka
olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.

Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?"
kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani
englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan,
taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa
englanninkieltä.

Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt.
Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo
pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska
ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun
Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.

Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa
aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen
koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi
päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden
hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa
pienessä huoneessa.

Sitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.

Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen
kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä
suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka
sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli
tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi
oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei
ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen
kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta.
Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan
nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.

Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne
tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan
kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran
kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä,
jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin
vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella
innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt
mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken
tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että
olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että
jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein
ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä
vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän
kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan
tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt
mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla
on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä
ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään,
jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän
kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien
osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen
nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi
henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä
kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen
verraten.

Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma
tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein
kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen.
Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee _huomenna_, tänään hän vain kertoo
ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin
väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä
luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen
pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa
levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden?
Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan
luonnollisesti keskustelu sujua.

Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja
molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä
oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui
meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana
muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa.
M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat
raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin,
rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa.
Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän
puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja,
saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa
ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme
hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti
riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli
valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa,
kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi
ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme
auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja
minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.

Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti
tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät
olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme
en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen
ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli
Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä
hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee,
ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!

Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen,
ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös
joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka
joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen
omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää,
ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme
kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli
tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta
tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme
jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen
vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana
myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää,
sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!

Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin
laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia
venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli
kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen
ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen
korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea,
hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että
Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän
piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt
heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.

Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään
käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset
lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin
alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki
kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä
pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle,
taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa
koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla
oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa
Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista,
jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli
tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään
tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun.
Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö.
Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin
pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia
Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli
puhtauden ja mukavuuden perikuva.

Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä
vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä
keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan
ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että
sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän,
jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan
vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä,
ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko
kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin,
mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään
estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta
vuoteelleni.

Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet
niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta
alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani
Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen
oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan
samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa,
rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät
tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan.
Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että
sivistystaistelussa.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi
pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää.
Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä,
mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura
päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen.
Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla
vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta
sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt.
Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään
muodossa.

Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo
puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui
usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus
ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti,
että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle
jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän
sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on
paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä
myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta
minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin,
mitä oli tapahtunut.

Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa
säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja
sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle
käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin
käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme
otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni,
joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut,
kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle
tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä
ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien
komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.

Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran
saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia
nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!"
taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva,
muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin
oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa
naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden
jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!

Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin
hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta
ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava
eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose
ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi,
missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli
kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui.
Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta
Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä
oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme
pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa",
kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti
oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko
ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose
kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana
päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille
suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut
kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää
niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. —
Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki
olivat vangitut.

Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski
kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni
siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten
mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään,
että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä
kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha
seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää
heikkoutta... Ette saa itkeä... Muille tulee vaikeampi olla..."
Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin
kärsimyksistä!

Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni
häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui
sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka
röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi
kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja
sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa
Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli
luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei
sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät
kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen
Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin
sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin
kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan
menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa,
kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika
ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen
syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden
puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.

Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli
lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin
kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut
ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä
olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on
elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:

Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa
Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold
Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti
sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei
kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän
ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään
hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin
englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein
korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman
lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei
koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin,
jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen
virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön
osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi
siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin
osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus,
joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit
siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut
sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen
englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei
tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän
joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui
ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.

Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä
kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi
myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti
Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat
menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän
kohtalostamme.

Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu"
täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan
vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt
suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä
itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut
lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten
helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen
lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö
joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin
Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun
kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli
siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden
elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi
vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon
takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä
hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia
kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä
hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja
tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa
olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin
tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä
jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin
pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä
tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun
kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä.
Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa
tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu
kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.

Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan
meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen
"Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen
oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa
hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan
hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen,
sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se
merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti
omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan.
Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti,
että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.

"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki."

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon
maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."

Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja
Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi
alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai
eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä
ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän
ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää,
mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli
helposti tyydytetty.

Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi,
sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin
selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että
kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä
siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei
kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa
vastaan.

Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä
en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää.
Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian
tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta
kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on
aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin
sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka
jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin..." — Jo
seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota
sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen
huutavan siellä...

Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että
joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei
kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä
yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.

Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa,
ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa,
minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää.
Vankila opettaa nopeasti...

Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet
ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin,
lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan
sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa
itki pikkunen lapsi... Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä
raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli
aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea,
uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan
ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän
otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä
myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin
vuoteelleni... Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä...
Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä
tahtonut herättää!"...

Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin
tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea...

Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja
saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.

Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä.
Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty.
Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista
riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi
riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on
vapaa!"

En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja
vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo
neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan
saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut
tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten
päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin,
niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.

Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä
toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti
hakea pieniä muistolahjoja... Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri
mitään... Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun
piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni,
kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on
aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti... Kaikki, kaikki minun piti
saada. Sitten nopeat jäähyväiset... Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän
väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat..." Jotain lienee
tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata... Puristin vain hänen
kättään...

Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa
marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät... Silmien eteen
oli muodostunut harso... En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin
tuliset säveleet... Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön... Säveleet
häipyivät hiljaa...




ENTISEN TAISTELUN AJOILTA.


Puolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan
alkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia
henkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä,
että Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat
asettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten
apu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin
venäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka
piiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon
vuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi,
kuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja
venäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä
säännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut
sisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan,
että voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa
venäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin
aikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa,
pelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään
suoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.

Oli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa
sanomalehtiä ja "Vapaita Sanoja", jotka saivat kertoa Venäjän oloista
sellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat
käyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan
yrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti
ja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi.
Kaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi
joka paikassa... Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!

Samassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori
kuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen
hän huusi:

"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En
totta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt
paikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!"

"No, no, mikä hätänä? Selitähän ensin, mistä on kysymys."

"En mitenkään jouda selittämään... Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä
Luojan ihmeellistä taideteosta..."

"Koetapas nyt vaihteeksi sanoa järkevä sana. Kenestä sinä nyt raivoat?"

"Maailman ihanimmasta tytöstä... Joudu nyt kaiken järjen nimessä pian!"

"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja
sano sitten, mitä minulta tahdot?"

"Apuasi tahdon, en mitään muuta... Apua, apua, ja nopeaan!"

"Millaista apua?"

"Meidän täytyy värjätä hänen tukkansa..."

Ymmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä
ja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa
seurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan
toipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin
asia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella
tai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset
vallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä,
jonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin
puin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten
Heikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki
oli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli
häneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain
salaperäisestä.

Heikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut
muuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä
savimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa
itämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa.
Sieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt,
että Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä
kauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi
unohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.

Vaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä
samassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään
itkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni
vastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka
olivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan
hän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen
hento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että
hän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin
Heikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että
Heikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.

Heikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen
kuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa,
voileipä ja höyryävä omeletti.

Tyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme
hänelle Heikin laittaman aamiaisen.

Me olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä
puhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja
hän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut
huolehtia.

"Miten voimme teitä auttaa lapsi?" kysyin vihdoin, kun hän näytti
hiukan tyyntyneen.

Hän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä.
Huulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: "Minä
olen Olga Karsky."

Olga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä
sanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä
kertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että
viranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga
Karskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen
päästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja
pari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä
vastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen
sieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!

Ja edessämme seisoi hento tyttönen, taivaallisen ihana ja avuton kuin
lapsi!

Huomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja
pelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen
nauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.

Heikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus
oli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista
kokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento
todisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään
puolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla
syyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen
nimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on
rauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.

Mitä nyt oli tehtävä?

Aluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti
pysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.

Kun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo
tuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen
pyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa
värjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena
venäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun
luokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen
ensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä,
sillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.

Tukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla
kysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia
aineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi
vaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga
Karskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta
ei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin
neljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se
muutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos
mahdollista, vielä entistään kauniimpi.

Noina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme
tyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän
olemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat
tunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen
epäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet,
jotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti
saattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha.
Kuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella
sellaista kauneutta!

Heikki, joka näkyi arvaavan ajatukseni, sanoi kerran tyynesti:

"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan
liian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta
taiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi..."

Minun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia
hänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:

Hänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin
kahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien
rakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri
ja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen
vanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli
kaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.

Olga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan
mitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä
Vanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja
rakastivat...?

Kun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja
itki eikä osannut mitään selittää.

Hän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että
muoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja
oli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut,
enemmän kuin kuollut...

Tietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän
rakasti Vanjaa.

Vihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli
opettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja...

"Mutta mitä pahaa siinä oli", kysyi Olga. "Sehän oli hyvää vain."

"Ah, sinä et ymmärrä, sisko. Kirjat olivat tsaaria vastaan..."

Tsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa
kuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut
koskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä
nuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.

Vanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky,
selitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän
vapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.

Kuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran
innokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia
huhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti
aikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan.
Kerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris
Karsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti
vanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he
aikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät
vanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut
heille, niinkuin Vanjakin.

Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla
onnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan
ympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta
kertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen
sattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa,
jonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä
oli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja
siitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.

Kaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he
olivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn
mielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan.
Boris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti
yksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa
tehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut
terroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun
Boris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.

Heillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut
vuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut
mitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli
tekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina!
Olgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti
murtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen
aikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson
peitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä
vaarana.

Eräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin
hellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä
kiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka
kasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi
Olgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos.
Ehkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari
katuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita
särkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko
kaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.

Ihmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän
teki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli
heittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus
sanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. "Ministeri elää
vielä!" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.

Äkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun
toverin. "Joudu pian pois... Siellä vangitaan kaikki", kuiskasi
valepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta.
"Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit", kuiskasi
valepoliisi ja poistui kiireesti.

Vaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja
kallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta.
Sitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa
luo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen
tunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.

Entä Boris Karsky?

Hän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse
surmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä
kaikki.

Olgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin
liikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja
sielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät
tekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko
liikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen
vangitsemisestaan.

Melkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu,
milloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä.
Poliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga
rukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.

Meidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan
parempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta.
Hiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin,
jossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari
viikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa
kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen
merikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta
hän verraten helposti pääsi Parisiin.

Pariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan
unohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä
oli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään
Venäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä,
joka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja
päinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus
ja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!

Kerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä
kuulimme surullisen tarinan:

Olgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen
epäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa
kaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut
hermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan
nopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta
pian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö.
Venäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä
hän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa
nojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt
hänet kokonaan.

       *       *       *       *       *

Suomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli
lisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.

Eräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun
kuulin jonkun koputtavan ovelleni:

"Come in, please!"

Sisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui
epäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin
heti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut
muistaa nimeä.

"Ettekö tunne minua enää?... Ettekö muista Olga Karskya?"

"Olga, pikku Olga!" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten
ensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.

Hän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää
koskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen
ja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään
Venäjälle.

"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta
päästä Venäjälle."

"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen
ystävien osoitteita Pietarissa."

"Lapsi raukka, en voi teitä auttaa. En tunne ketään siellä."

"Kuinka ette tunne?"

"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on
nyt Lontoossa."

"Onko vanha Aleksander Aleksandrovitsh vielä Lontoossa?"

"On kyllä."

"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun,
rukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki
minua epäilevät ja ylenkatsovat..."

"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme
sitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo."

Menin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä,
jonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä
juodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina
seitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli
tavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin
ja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta
sama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas
kiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin
häntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja
kohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen
Olga.

Kello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn
kaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha
harmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli
Lontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa
Bloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui
venäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista
ja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo
herännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!

Olin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona,
sillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä "kotona", mutta se toivo
petti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa
kahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari
höyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri
teetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa
pöydän ääressä.

"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa
henkensä... Silloin teet hänestä sankarin..." selitti ukko Volodjalle.

Kun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja
Volodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti,
mutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander
Aleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:

"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi
kysyä neuvoa teiltä."

Ukko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän
ääreen.

"Vera lapseni, annapas teetä tälle uudelle toverillekin."

Vera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän
ojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain
hiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle,
ikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi
yhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli
hyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti
selittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän
nyt pyrki takaisin Venäjälle.

Näin että sekä Vera että Volodja katsoivat minua, omituinen ilme
silmissä.

"Niin", alkoi Olga, "tahdon välttämättä palata Venäjälle..."

"Venäjälle!" huudahti Vera selvällä ivalla, ja Volodja purskahti
nauruun...

Nyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui
kiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:

"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen
musta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne
koettamalla auttaa minua ylös loasta... Mitä te tiedätte elämästä
ja kärsimyksistä?... Mitä te tiedätte epätoivosta?... En ole tehnyt
mitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen
tiedän! Sen tiedän, te sydämettömät... Enhän muuta pyydä kuin sovittaa
hengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle..."

Hän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun
panin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.

Vanha isäntämme oli kuin puusta pudonnut.

"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti...
Sehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme
Venäjän edestä... Lapseni, kyyhkyseni... Ei pidä itkeä, ei pidä
itkeä..."

Ukko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä... "Nuoret, nuoret... Ne
ovat aina niin kärsimättömiä..."

Olgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: "En minä, en minä
mitään tarkoittanut... Olen pahoillani."

Vera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran
silmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.

Olgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän
selitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään
keskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän
ja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut...
Nyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret
pakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat
natsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja... Nyt ei
saanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku
iskettävä...

Me muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja
Olgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla
keinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen...

Oli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran "anteeksi, toveri", kun
hän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli
täynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.

Parin päivän perästä Olga läksi.

       *       *       *       *       *

Kului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta.
Kerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka
arvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin
oliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.

Olga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi
entiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.

"Entä sitten?"

"Sitten... sitten... Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä
osannut olla kyllin varovainen..."

"Ja sitten?"

"Viikon perästä hänet vangittiin... ja... älä kysy enempää..."

"Jatka."

"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä
heräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä..."

En uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa.
Sitten hän jatkoi hiljaa:

"Sitten vihdoin hänen kärsimyksensä loppuivat... Hänet ammuttiin..."




MARTTYYRIT.

_(Satu)_


Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut
nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili
taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä
siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin
luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa
vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi,
mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta
herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli
korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi
taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei
alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.

Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut
yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että
se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti
pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen
eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden
puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään
nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen.
Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi,
että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi
perillinen.

Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden
puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen
ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna
perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna
hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa
taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna
hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi
sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.

Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut
rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt
oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi
koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri,
_uskaltaisivat_ — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön
syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi
vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai
hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana
päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.

Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä
valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla,
kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin
kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä
poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan
kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman
määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi
vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä
ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen
naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten
muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa,
että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan
velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa
taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse,
oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.

Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen
tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja
ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän
sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat
ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat
oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt
siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia
oikeuksia _kaikille_, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta
taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai
alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän
lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja
mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina
luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle.
Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin
kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen?
Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia
tuumia synnyttää.

Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana.
Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle
koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta.
Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut
ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme
kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat
joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin
ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä
kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon
ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan
jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta
paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin
saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet
vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui
kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina
ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä
aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat
sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan
aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja
siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli
kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin
hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä
moittineet.

Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo
kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia
itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin.
Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan
hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja
yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan
mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät
ottamasta sen johtoa käsiinsä?

Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten
esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto
voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin
tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan
kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui
vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan
kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes
kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja
kunnianhimoa.

Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti
naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi.
Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja
kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi
ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa
tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti
ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä
selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä
eteenpäin.

Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella
varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli
kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän
ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä,
joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä
omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut
vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä
periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä
lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.

Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin
aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut
myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos
tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta
miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää,
joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo
"puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä
ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.

Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen
kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli
vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää.
Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien
vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut
eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää
mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut
ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.

Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä
myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei
sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille —
niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa
— mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian
paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille
mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille,
piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo
mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta
heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären
mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka
aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan
pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä
vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän
käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.

Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat
huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä
nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset
houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi
järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa
oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään
maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön
tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi,
mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan.
Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka
ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten
ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.

Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys,
että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä
kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät
tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin
kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin
naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla
valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden,
rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran
tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto
oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli
oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä
maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä
oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin
muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen
hyväntekijäksi...

Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken
ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.

Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten
oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi
ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen
verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän
käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi
kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut
ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista
kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän
arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman
luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja
palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.

Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä
neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat
jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän
tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat
toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen
rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he
huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada
itse hoitaa omia asioitaan.

Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä
hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan
oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti
kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan
vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut
huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja
piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että
hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä
loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon
kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.

Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä
mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut
kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa
kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen
kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta
kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä
kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole
verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin
on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti
selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä
kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty.
Heille hymyiltiin.

Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset
kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21
vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet
riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.

Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä
oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein
kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus
kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä
saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on
elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan
työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut,
on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei
mitään toivomuksia.

Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä:
Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä
monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan
käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää,
kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja.
Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan
tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty,
unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen
kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa,
turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.

Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he
luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan,
heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää
heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin...

Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus
häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan...
Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja
auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien
jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä
syrjään...

Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla
oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi
kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin
omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran
kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen... Ajutantti siis
kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan
ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta...
Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut.
Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti
anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti
syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois
heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti
ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat
kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin
kypsille valituille...

Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat
ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi
hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut
uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat
nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla
uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin...

Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen
murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon...

Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä
taistelijoista hälvenivät...

       *       *       *       *       *

Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama
vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni
Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen
ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka
Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset
olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan
koputti... Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia,
pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi
hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän
selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut
toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi,
jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen
tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta... Daisy
oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että
kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin
hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä
uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko
siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.

Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että
minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein
ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus
on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle,
että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri
viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin..."

"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?"

"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei
Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot.
Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista
polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään
hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki..."

Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä
polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin
aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan
kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat...

"Ovatko ne hyvin pitkät?" keskeytin Daisyä...

"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy,
mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.

Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata
sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi
kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja
elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn
päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita
venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka,
että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki
maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia
siihen työhön uhrannut.

Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset
oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja
kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä,
"hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla
tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella
ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin...

"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?" pyysin.

"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta
jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään
on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa
köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta... Siinä on hänellä
työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha... Kohta hän muutoin
aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä
kuin täällä Euroopassa..."

"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä
paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin
hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa..."

Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä
todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton,
ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen
kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja
lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että
ruhtinaskin tulee sinne..."

"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin
sopiva ruhtinaillekin..."

Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän
oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään.
Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.

Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun
käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen
ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle
puolen katua.

"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?" kysyi
Daisy.

"En. Oliko hän tuttu meille?"

"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio
sellaiseen herraan tutustua."

"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että
hän ei ole bolsheviki."

"Ei ole, voit siitä olla varma... Hän on kansansa petturi, mies,
joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat
välinpitämätöntä ylimystä..."

"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta,
näyttävän hirviön nimeä..."

Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi,
joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan
tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien
hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta
Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden
edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En
aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että
hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella
isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu
ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua
hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet
oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja
suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.

Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt
hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi
nauraa... Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn,
omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!

Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana... En
jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa
menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä
sanat:

"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten
rahoilla..."

"Vaikene, lapsi, vaikene... Älä sano sanaakaan asioista, joita et
ollenkaan ymmärrä..."

Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko
matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten
hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä
vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään...

Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini
rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se
oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät.
Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?

Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa
käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin
laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa
nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan.
Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä
syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa.
Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi
hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon
silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.

"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä
on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai
kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous,
joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden
puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan
rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä
sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä
puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme
siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön..."

"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota
loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain
kestäisi..."

"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät
surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin
kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja
voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa
vapaassa Venäjän tasavallassa!"

"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun
loppupuolella..."

"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti... Kaikki on valmistettu
pienimpiä yksityiskohtia myöten... Puolueella on luotettavia asiamiehiä
ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on
valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"

"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä
Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä..."

"Ah, se on sula mahdottomuus... Melkein koko intelligentsia kuuluu
meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää
uudestaan rakentamaan..."

"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta
joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"

Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme
sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa
vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja
seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse
tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä
musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat
ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on
maataviljelevien talonpoikien luvattu maa... Mutta ymmärrättehän, että
meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka
koettavat estää rakennustyötämme..."

En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella
syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli!
Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan
aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja
samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki
toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt
Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin
se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu...

Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi
mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten
minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan
palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä
Pietariin... "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan
Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.

Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään... Enhän minä
vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun
saada itse päättää..."

Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa
ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria!
Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä
miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin,
niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta
tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään...

Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta.
Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja
päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin
tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän
vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten
eteenpäin... Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea
siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä
ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana
tervehtimässä uutta päivää...

Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka
nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli
vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli
Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen
vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi
pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus
mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä...

Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi
loppua... Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan.
Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat...

Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä,
pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle
muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi
tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei
hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät
häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja
toiset — muuttuneet!

En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat
muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen
eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa
vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita.
Näin hän kertoi:

"Brown raukka on vallan mahdoton... Luulen, että hänen aivonsa ovat
joten kuten hiukan nyrjähtäneet... Hän puhuu alituiseen siitä, että
tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana
saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti
hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa
sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan
sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" —
Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen:
"Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän
monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän
sanoo."

Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka
hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt,
mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että
hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi...

Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan
marttyyrejä... Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa
ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki
olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli
vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää
koskaan pääse nousemaan...

Mutta kuka välittää marttyyreistä... Sortukoot, elleivät jaksa seurata
ajan mukana... Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki
esteet, ilkkuen kauniille unelmille...




TEKOKUKKIA.


Päivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin
kokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi
aivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut
tuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut
heikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin
hoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan
matalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille
huvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi
maalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei
näkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri
keltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien
kuumista auringonsäteistä.

Metsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys
oksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin
piti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille
ja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti
suurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla
kalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa
kaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään
huoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti
pienempään huoneeseen.

Mirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät
olivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi
pyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä
tuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin
mielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti
kaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri
sairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä
patjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi
sinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät
tummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin
kalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti
suoraan tytön syliin.

Tyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli
säikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä
selkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki
ja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki
järven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät
noita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun
asti.

Hän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon
olevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän
reunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven
hymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:

"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon,
mutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte
niin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun
puolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan
kahvipöydän, tännekö vai kuistille?"

"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein
minä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla...
Paras on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma
auringonpaiste tähän aikaan."

"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana
päivänä... Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne
sisään... Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut,
ja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla
keisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä
suuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin,
eihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä... Mutta kyllä hän saa
olla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme..."

"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen,
vaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen... Ei taida olla
suurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä
taulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi... Jos kerran maailmassa saisi
nähdä niistä edes vilahduksen..."

Kaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta,
milloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli
häntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän
pelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.

Niin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo
kaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin
ollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli
silloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias
poika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko,
aina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen.
Taitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan
hän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä
sidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti
käyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta
huoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu
sankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti
kuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti
Ilman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin
hänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan
perästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja
pelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin
väsynyt.

Riston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat
vanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat
varatonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti
ylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja
varsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä
oli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt,
kun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen
aikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta
oli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä.
Joulukortin hän aina lähetti "pikku prinsessalle", kuten hän vielä
entistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää
huolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli
tarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.

Muutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan
lyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän
katkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.

Sitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo
oli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi
paljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua
yhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt
yksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin
kukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka
sijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen
ohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin
tällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär,
Hilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän
kuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan
lausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen
kuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle.
Ehtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa
tuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan,
että hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan
luettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi
heti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin.
Kaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta
paljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua
vapaasti huoneissa.

Ilman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut
taitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin
kukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen
ilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa
väliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli
luontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla
voinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle
tyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja
enemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja
jotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten
hänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia,
mutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman
mielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa.
Kukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja,
jotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot
ja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin
kirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä
kirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan
samoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada
kuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä
lailla ja miten tuo saattoi tapahtua?

Hilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka
ensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen
tutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä.
Tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi
hänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku
Helsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras
hattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää
hyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi
heti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin
hän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se
oli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.

Mutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka
kehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli
lähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen
kuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä
saanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi
kaiketi hänet murtanut.

Nyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin
entisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet.
Silloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt,
kun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun
unelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma,
nyt palasi Risto Vuori äkkiä... Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään
tekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään
paikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen
täyttämässä maailmassa...

Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului
askeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana,
auringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:

"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa... Tuntuu kuin
olisin eilen sanonut hyvästi sinulle... Sinähän et ole muuttunut
vähintäkään tällä pitkällä eroajalla!"

Hän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi,
kuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.

Ilma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys,
ja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että
Ilma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen.
Hyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti
viisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä
sairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli
niin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin... Juuri oikealla
hetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä,
ja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle,
kuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi,
ettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista
kahvia... Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut
elinkautisen ihailijan ja ystävän.

Suomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella
kiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta
riistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!

Kahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna
maailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian
oli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat
palanneet ja pitkä väliaika unohtunut...

Riston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä
pitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet
sisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa,
kaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi
Ilmaan:

"Tämähän tuntuu yliopistolta, mutta missä on professori?"

"Tässä hän istuu vangittuna sairastuolissa", vastasi Ilma.

"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja
viisauslähteitä!" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta.
"Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista
mahdollisuutta."

Ilma nauroi iloisesti: "Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä
talvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni..."

"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin
minun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan
vapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia...
Minun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä
luet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä,
mitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain
syvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan
keksimistä..."

Ilma nauroi: "Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en
pakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää... Älä
säikähdä — minä laitan tekokukkia..."

Jos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi
voinut enemmän hämmästyä... Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin
keijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla —
tekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi
naisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa,
olivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia!
Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle
tekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.

Ilma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö?
Risto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta
ymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli
olemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä
yhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena...

Ilma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän
käänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi,
niin juuri, _säälivästi_, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen
ivallinen... Tuo ajatus koski kipeästi...

Mutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja
tunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen
takana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita,
vaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat
unelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja... Hän
ymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien
tunnustaman taiteen tuotteita...

"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia..." hän virkkoi vihdoin. Ilmasta
tuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä
puhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä
anteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli
miettinyt unelmakukkia luodessaan... Ilo oli melkein liian vaikeata
kantaa. Se koski... Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui
muutamia kyyneleitä.

"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua
kiusaan..." — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli
aikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia
viikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos
väsytti... Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina
asunut ja jossa häntä odotti paljon työtä... Jos Ilma sen salli, hän
aikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat
muistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku
leikkitoveriaan entisiltä ajoilta... "Muistatko sinä vielä, kuinka
usein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?" hän
hymyili iloisesti Ilmalle...

Ilmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta... Hän oli tullut takaisin
lapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin
ennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan... Vieläköhän
Risto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu
kuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää...

Risto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt,
sillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi
yksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli
saatava taas ennalleen...

Risto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari
tuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti
mennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä
raajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin
olleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän
sitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle
tytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman
nurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta...
Sitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin
kaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon...
Lapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana
keijukaiskuningatar... Voi että hänen piti olla raajarikko... Mitä
olisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!

Hänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän
kesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas
ja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi.
Lontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä
värivivahduksillaan... Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin
pohjolan kovat ääriviivat... Siitä tulisi hänen paras kuvansa...

Risto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut
odottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman
tunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa:
"Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa
istut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan
sitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista
siellä on."

"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata... En ole koskaan
nähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut... Et
voi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran
näkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en
mitään tietänyt..."

Ilma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen
kaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta
etäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin
Ilma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä,
lihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä...

Tämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä
kiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin
verroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän
asioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan
uneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia,
joita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta
kiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui.
Hän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli
muuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi
itseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut,
kaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha
lapsi...

"Ilma, luetko sinä koskaan romaaneja?" hän kerran kysyi.

"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita
nähnyt", vastasi Ilma rauhallisesti.

"Kenen kirjoittamia romaaneja sinä olet lukenut?"

"No esimerkiksi Walter Scottin... Pidin niistä kovasti paljon."

"Etkö sinä kaikkitietävä olento lue uusimpia nykyajan kirjailijoita?"

"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin
kovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää... Ajattelen, että
kaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja
ymmärtää, ja minähän en tunne ketään... Ne tekevät minut niin typeräksi
ja onnettomaksi..."

"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä
etäämmällä sinusta..."

"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott
kirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin
hyvin ymmärsin..."

"Mi-mi-mitä? Kirjoitatko sinä, ihmeellinen prinsessa?"

"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan
tekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut..."

Risto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei
ollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana
ymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat
tuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi
saada tietää enemmän.

"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen
tietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?"

Ilma puhkesi nauruun. "Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää?
Eikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi
sinulle... Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella
sinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä
näe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin
— saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka
mistä, sillä sinä ymmärrät kaikki..."

"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle
taiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme..."

Risto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä
oli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi.
Sen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi
todellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta... Äkkiä hän
muisti jotain:

"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä.
Kuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?"

Ilma punastui hiukan: "Se on pitkä juttu... Sinä oikeastaan ensin toit
Sinin minulle... Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä
en vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten
Andersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille
retkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä
Matiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä
Siniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi,
kasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin
ystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen
kasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että
voin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on
yhä vieläkin... Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja
lohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita
minun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän
kertovan... Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!"

"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt
olosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli
vilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden
ja mielikuvituksen välille... Eikö totta, että entinen leikkimme
vangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?"
"Tietysti se oli aivan todellisuutta... Entä sinulle?"

"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti
suggeroit sen minullekin..." Ilma hymyili iloisesti, ja hänen
merkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se
olikin ja totta ne ovat unelmatkin... "Sanoppas Ilma vielä yksi asia:
Oletko sinä uskonnollinen?" kysyi Risto.

Ilma näytti levottomalta: "Jospa tietäisin mitä se on", hän valitti.
"Mitä merkitsee olla uskonnollinen?"

Risto nauroi. "En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en
ole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut
ihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain,
joka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat...
Eikö Sini ole siitä sinulle kertonut?"

"Ei ole... Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee
minut ottamaan luokseen... Ei ole kuolemaa... Se on vain muuttamista
toiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo... Ehkä se on uskontoa.
Siihen minä ainakin uskon..."

Sillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja
kainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti
kertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua,
hän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä
kukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi
elävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse
oli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi,
että Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin
matkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi,
mitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi
hänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto
hymyili hiukan surullisesti:

"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka
neuvoisi... Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee
helposti henkisen kauneuden... Olen iloinen, että sinä et ole
matkustellut..."

Sitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin
pienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista
oloista.

"Ilma, kaipaatko sinä milloinkaan matkoja?"

Ilma naurahti iloisesti: "Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin
tuomittu aina olemaan Mäntymäellä... Siitä on nyt hyvin pitkä aika.
Olin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein... Nyt tiedän, että
voin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne.
Sinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden
välille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa... Sini ja Sinin maailma
ovat totta minulle..."

"Sinä onnellinen!... Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille,
joka on aina seurassasi.."

Ilma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan,
pitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet
hiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä.
Taas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen
tyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla
hänen kanssaan... Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja
Ilma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä
kyvyllään... sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin
täydellisiin taideteoksiin... Loistava todellisuus olisi silloin
masentanut unelmaelämän... Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla
ikipäiviksi sairauden sitoma...

       *       *       *       *       *

Mäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin
rauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut
ainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä
vielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija
oli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori
oli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori
oli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat
he toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän
oli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt
väsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän
ei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli
kaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta
maailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja
luvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies
rauhaan.

Alussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin
tahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan
voinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää
uteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko
kainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä
hän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat
aikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei
suinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen
oli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten
kanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen,
j.n.e.

Tuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa
Kaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että
"Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa."

Tuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta... Mitä se tohtori tyhjiä
höpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan...
Jaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata
tuntikausia yhtämittaa.

Tullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten
kiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat.
Nyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä
vielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä
kaipaavaa... Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa...

Vanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien
henkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti
voimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää
aikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja
merkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin... Ja entäs ne silmät!
Suuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat... Ei sopinut
tosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen
vallan ihmisten yli... Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta
täytyy oppia... Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon
hyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista...

Silloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa
syntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä
kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli
tottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki.
Tietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta
ne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei
näyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän
kannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä.
Mutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli
tehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.

Parin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret
laulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä
keinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli
selittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä
syntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi
koettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis
vaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut
peikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston
ihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon
tyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan
voinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään
vaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli
pelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo
pelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa...

Kutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin
lähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään
ja pahalla päällä. "Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?"
huusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. "Kaikki tietävät, että
minä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos
jonkinlaisia kutsuja..."

Tohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi
olla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän
selitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten
kuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin
ihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko
seurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli
maankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli
valmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän
saisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja
mukanaan?

Kääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin
epäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se
epäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta
syntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä.
Kuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää... Ovat oikullisia kuin
primadonnat...

Riston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon
äkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä
miesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi
ja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti
hänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan
Mäntymäelle.

"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen
vallankumoukseen, jonka aion panna toimeen", huusi Risto iloisesti
astuessaan sisään. Ilma hymyili: "Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi
toimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa... Mistä nyt on
kysymys?"

Risto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi
rikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan
mukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa
oli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka
hän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen
juhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko
maailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa
vangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän
oli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana,
että juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle
unelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi...

Ilma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin
hän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli
epäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma?
Hän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma
unelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän
enää toisella maailmalla teki?

Ilma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä
ja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt
niin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi
vapauttaa vangitun prinsessan...

Aika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli
paljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä
Ilmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin
sievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että
Kaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua,
sillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä
maailmasta kuin koskaan ennen.

Vihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä
oli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että
kaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput
tangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin
puolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä
laaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa
juhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja
kaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.

Jo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat
melkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen
mustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi
huomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut
paikkakuntalainen.

Tytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren
uutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut
tulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin
kanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä
hän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että
lähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa,
ja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat
haettavat.

Hermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin
auton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä
nuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen,
jonka kasvoja hatun lierit peittivät... Johan nyt vallan ihmeitä
kuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli
loukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja
Ilma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun,
ennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto
ollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku
oli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se
oli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan
aisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.

Ruustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin
saisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman
äitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten
käydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko,
vai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät
olivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka
kenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi... Nyt tuli Ilma itse
hänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi
estää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan...

Risto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta
saattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä
enemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin
seisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: "Jumala ompi
linnamme", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi...

Tämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta,
ihmeellistä, ihanaa taivasta... Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin
Ilman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston
sydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava,
henkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas
raajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen.
Ilma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi,
että hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan
luoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.

Laulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan
puhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi
ryhtyä "täyttämään velvollisuuttaan", kuten hän mielellään nimitti
suunniteltua kiduttamispuuhaansa.

"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen
toivonut tätä hetkeä!" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä
molemmilla omillaan. "Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet
ollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan
kaivannut seuraa..."

Ilma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa,
kiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin
ystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. "Risto
Vuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani...
Häntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta
laulujuhlaankin..." Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka
juuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna
kiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta,
niin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja
tervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle
ilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja
vakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi
puhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen
menoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa
kädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!

Vihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa.
Hän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä
oli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi
sitten: "Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut
ystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata... Ja
myöskin tarvittaessa suojata... Mutta saat olla varma siitä, että olen
sinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan,
rakas lapsi..."

Ilma ei voinut olla hymyilemättä: "Miksi sinä olet minua puolustanut,
täti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään
vihollisia..."

"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat
puhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren
miehen kotonaan... Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään
pyhimysmainetta... Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra
on rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että
olet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu
sairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman
turhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste
raiskaa... Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää
mielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa
viljellyt..."

Ilma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain
kylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen
maailmaansa...

Ruustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: "Älä sure sitä
liian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää,
kuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän
maalliset ilot sinua kiinnostavat... Tietysti sinun täytyy tästä lähin
olla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle
sopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että
lueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään
henkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle,
jonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin..."

Ruustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä
pilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä
hänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet
peloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka
siinä samassa palasivat auton luo.

"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä
tuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun
en ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!" Risto näytti kovin
huolestuneelta.

Ilma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua.
"Nyt mennään kotiin", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin
Ilman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi
kaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa
hän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi.
Risto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin,
kun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.

Ilma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä
Kaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka
johtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut
kuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi,
vaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen
poissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään
Ilman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman
hartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.

Vihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin,
enemmän yksin kuin koskaan ennen... Hän koetti ajatella, mutta aivot
kieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko
hänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin
hartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle
sanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä...

Vihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki
lakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla,
kunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista
horrostilaa... Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto
pois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta
"todellisuudesta". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä.
"Älä itke, Ilma rakkaani", puhui Sini, "sen piti tapahtua juuri niin.
Muutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta
et olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani,
täydelliseksi..." Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi
Ilma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti,
mutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että
hän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut
kokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen
elämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut... Hän vaipui
syvään, virkistävään uneen...

Kello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi
kirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien
peittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja
Kaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle
onnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan
ollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän
oli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän
tiesi sen itse ja oli onnellinen.

Kaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja
hän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli
näyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut
vielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli
jotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:

"Sinä näytät hiukan miettivältä, Kaisa. Mikä on hätänä?"

"Kaikki Ilma-neiti huomaa... Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka
minusta tuntui ikävältä... Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen
kirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata
Lontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta..."

"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin
asiasta... Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt..."

Ilman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti
oman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että
hän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä
Risto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan...

Kun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan.
Vihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa.
Tohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin,
sillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi
sillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi,
ellei tahdottu peloittaa pois tuota "kotiseudun ylpeyttä", kuten
paikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin
viittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä
muodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän
ymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää...

Kaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle
tahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta
ei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti
paljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa,
ja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis
tyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä
miellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan
hermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset
oikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka
pikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun
velvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen
merkitsi?

Tohtori nauroi hyväluontoisesti: "Sellaista on olla maailmankuuluisuus!
Ei saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa...
Ei tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että
Ilma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi...
Ja koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme
kuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt
apunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut
tuhansista kirjoistaan... Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla
ei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä..."

"Totta on, täydellisesti totta!" nauroi Risto. "Sano heille, että Ilma
on totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen
tähän asti... Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa,
jonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä
huolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta
kuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa
avuttomuudessaan..."

"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua!
En tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän
Ilma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun
— ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä..."

Risto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma
piti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista... Ja
kuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan... Hän sopersi
jotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen,
kauhea...

"Itsepähän parhaiden tiedät", sanoi tohtori kuivasti, "mutta mennään
nyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi..."

Risto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta.
Hän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria
kohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän
väsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa
kasvoi... Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan
tuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä
Parisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa
tuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän
koetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt
niistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli
oudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko
ruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän
oli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle...

Ennen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän
minne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta
näyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää
hälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä
totta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt
täytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.

Aamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka
pakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä
huolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna
kokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö
Mäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle
varmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.

Kun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti
hymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa
paljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut
aivan turha.

"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin
sinun pahasti kylmettyneen eilen... Oli ajattelematonta houkutella
sinut mukaan laulujuhlaan..."

"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään
muu maailmassa tähän asti on merkinnyt... Sinä hymyilet... Kaikki
tapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain,
ovat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän..." — Ilman hymy oli
omituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut
sittenkin oikeassa...

Risto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen
ja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois... Ilma helähti iloiseen
nauruun:

"Kirjekö se oli ainoana syynä lähtöösi, vai oliko siinä jotain
muutakin?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitat..." sopersi Risto kovin nolon näköisenä...

Ilma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: "Voi sinua, kun ovat panneet sinut
vaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi...
Älä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua
lähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto... Se on unelmien
ja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme
siellä... Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan..."

Risto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että
joku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se
muutos oli?

Ilma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli
selvillä niistä:

"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi...
Ihmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun
maailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset
rakastavat... Risto, se on totta... Miksi sinä painat pääsi käteesi?
Koeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa... Etkö sinä
käsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla
myöskin henkiseksi raajarikoksi... Ja jokainen, joka ei koskaan ole
tuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko... Sinä pelastit
vangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin..."

Risto istui yhä vielä pää käden nojassa... Vähitellen hän alkoi
aavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla
kuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla
mitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää
sanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö
karhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. "Ilma, minä
jätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa
ymmärtääkseni, eikö niin?"

"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän
asian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään
väärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?"

"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa
kömpelölle karhullesi... Hyvästi muutamaksi tunniksi."

Ilma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa
ja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle
rohkaisevasti... Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia
vain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran
ymmärtävä...

Iltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. "Ilma, en yritäkään sanoa, että
vielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee,
jolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut...
Nyt minä ainoastaan aavistan hämärästi... Lähden pois, kuten olin
aikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että
ymmärrän. Olenko oikeassa?"

"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se
hetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?"

"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee... Silloin myös saan valmistaa
kuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan,
että siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt
sen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu..."

Hän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että
hänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin
piti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun... Tuliko
Risto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se
molemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään,
että rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se
saattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia
todellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat
tuotteet...

Syksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta
ei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui
sähkösanoma: "Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta.
— Risto."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMATONTA VÄKEÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.