Kohtalon tuulissa : Nykyajan romaani

By Toivo Tarvas

The Project Gutenberg eBook of Kohtalon tuulissa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kohtalon tuulissa
        Nykyajan romaani

Author: Toivo Tarvas

Release date: May 8, 2024 [eBook #73574]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON TUULISSA ***





KOHTALON TUULISSA

Nykyajan romaani


Kirj.

TOIVO TARVAS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.






    "Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,
    jotka elämän leikissä murtuu:
    toisilta järki hämärtyy,
    toisilta tuntehet turtuu. —"

                           _L. Onerva_.




I


Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin
edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli
suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot
olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa
korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita
kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja
kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen.
Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain
voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.

Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen
kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan.
Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta
reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin
kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin
voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä
täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka
pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.

Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja
aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten
kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat
tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.

Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden
mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet
erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään
kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään
mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen
vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi
likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät
huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille
toiset rämeästi nauroivat.

Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut»
erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita
nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen.
He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon
pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat
nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin
ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta
eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata
myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti
niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä
saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin
löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa... Siksipä heidän
arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.

Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa
olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä
hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen,
että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä
hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen
veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet
tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa
oli.

Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen,
kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt,
kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään
nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen
puron iloista lorinaa.

Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin
kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä
armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt
väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti
kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä.
Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne...

Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta
nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin
rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja
valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli
valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät
hänen sisäisen silmänsä ohi.

Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän
on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä
suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja
huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin
ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa,
että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan.
Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty
mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja
paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta
ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain
tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan
kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan
ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut
huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä
elää...

Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut,
että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta
enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä,
kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään
tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän
usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt
sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista,
— vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti,
tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja
hyvinvoipia...

Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen
kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta...
Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri
säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies
polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen,
vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää
pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että
isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä
kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla
paljoa valoisampi...

Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis
jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana,
kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa.
Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti
juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja
varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville...

Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät
olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät
auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan
tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla
ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri,
yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen
jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä
sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset
emonsa kintereillä.

Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin
pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa
auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja
riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt
ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi
veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän
osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä
käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä
kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä
uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin
kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän
nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua
vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä,
hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän
Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli
ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä
uimanäytöksissä.

Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin
isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin
ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja
he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä
lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän
Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä
kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.

Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa
palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian
avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli
tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä
puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin.
Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni
suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen,
uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena,
että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti
ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja
sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki
aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu
vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.

Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat
raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää
paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli
hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan
mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina
toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat
täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat
parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui
katkeruus.

Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa.
Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota
äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri
eteenpäin.

Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa
avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli
lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät
postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta
huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan.
Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei
tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa...

Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat
koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia.
He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja.
Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta
Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja
kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot,
raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire,
häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla
liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita
ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan
tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin
maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella
päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet
leiväksi...

Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin
koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut
tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen
kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä
kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.

Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön
ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan
hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa,
sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän
oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen
salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut
piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin
oli varannut jonkun pennin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui
yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman
jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia
elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä
muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli
saanut paikan vakinaisessa palokunnassa...

Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen
taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli
selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota
tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä
sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina
oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt
kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa,
jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt
talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne
oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä
velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias,
ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden
aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.

Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija
näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän
soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen
ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä
ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä
epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän
näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia
naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli
käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija
Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja
asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka
ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka
olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon.
Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka
kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt
tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja
lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui,
että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän
syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta,
mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja
sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin
tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.

Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä
iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin
täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin
nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa,
sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.

Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla,
kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.

— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas
ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka,
vanhanpuoleinen ajuri.

— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa,
niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori
maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan
ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä,
puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät
paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä
seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä
syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi
lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa
huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli
kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä
ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka
vihellys.

— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava
ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa
humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.

— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.

— Jaa mitä?

— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne
katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan
teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa
poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän
tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä,
vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin,
jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken
avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla
itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin.
Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella
minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä...

— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.

— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja
astuu rattaille.

‒ No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?

— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, —
sanoi Janne mairitellen.

— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka,
tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?

— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen
parempiakin päiviä.

— Onkos sillä nimeä?

— Martta Hagen.

— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?

— Sinne.

Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.

— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin,
ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy...

Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika,
mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt...

— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?

— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine
hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän
naurettavaksi...

— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on
käynytkin.

— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa
kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän
myllärin pojalle rahojaan...

— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole.
Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin
tuli, kun ehti asiansa järjestää...

— Ettäkö herra?

— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä
silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa...

— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta...

Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.

— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen
avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.

Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä
alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu.
Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava
vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo
lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas
istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen...

Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen
vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne
uinahti taas...

Hän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:

— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna
maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä
on, anna huristaa vaan...

Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa
ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan
ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat.
Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se
hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo
valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti
lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua
kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla
sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat
kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi»
vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.

Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena
aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän
kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää
paperossi.

Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun
varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari
korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon
aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä
lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan
paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden
ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja
lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.

Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman
ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen,
joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin
hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän
veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi
ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat.
Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon
sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle
katsellen pihalle.

— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat
kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.

Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti
oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi,
jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.

— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen
vormunuttunsa naulaan.

— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa
ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä,
vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän
ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia...




II


Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan.
Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa
puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen
isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena.
Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen
odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan
äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa
Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo
asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas,
ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut,
oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan
liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi
muuttanut perheineen sinne.

Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty.
Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen,
samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli
muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa
hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin
kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu
Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban
kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä
ei Annikille koskaan kerrottu mitään...

Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli
väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään
yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon»
sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä
mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka
ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia».
Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen
runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun
onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin
rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä
tilasta... Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia
kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet
leimahtamaan ilmiliekkiin...

Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä
viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin.
Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan
keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat,
mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun
»nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka
oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat
estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.

Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli
ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka
hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin.
Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei
ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja
ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin
satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset
nimensä suomalaisiksi.

— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan
suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka
vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena.
Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti
Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta
voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen
kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän
päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.

Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta
kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi
päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen
suunnattoman rikoksensa kantavuuden.

Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja
hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä
aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä
ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta,
jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet
muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt
kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä
oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt
sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi
hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin,
jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien
isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä
tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä...

Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori
_Hakalan_ äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli
liikaa.... Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille...

Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun
tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt,
että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui
neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi
tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri,
mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi
kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain
edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista
näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin —
viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..

Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan
itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha
olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi
sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi
sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.

Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista
runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin
maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa
näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan
häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli
liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin
paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan
hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän
skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.

Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi,
sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon
virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies
kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin
toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä
lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta
mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin
mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet
otaksua.

Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen
äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan
Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa
perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.

Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta
varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli
pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai
läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän
nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut,
että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä
viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.

Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran
harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä,
mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä,
ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan
kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen
muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se
ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut
kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut
työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella
vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa
ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät
kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt,
ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta
koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli
suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu
niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen...

Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion,
seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa
kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin
osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen
nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen,
runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista,
joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen
oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.

Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli
niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta.
Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää
huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita
avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori
Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin
tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat
toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta,
mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä
kunnottomuudesta...»

— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala
hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman
mitään selittelyjä...?

Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa
kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa
kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle.
Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa
lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten.
Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja
tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja
hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi... Hän ei kuuntele
mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:

— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»...

Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen.
Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä
iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.

— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois
kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.

       *       *       *       *       *

Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista
tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa
he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei
ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa
kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin
paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä
sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta
puuttuu rahtunenkaan.

Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin
salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et
Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen
kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen
vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen
kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin
antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista
toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun
oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita...

Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi
itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi
rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia
sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja
kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän
myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin
arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin...
Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli
heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä...

Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki
käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he
rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas
vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi
aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan
verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja
alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä
kauneudestaan.

Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan
kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella
ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.

Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti
vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva.
Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät
ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien
aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin
muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut
syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita
tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen
tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.

Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse
ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina
oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää
nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia
harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.

Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja
ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä
käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan
naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja
kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui
olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen
verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa...

Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli
vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan
nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli
tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä
hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia
ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella,
ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä.
Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan
päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin
säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi.
Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.

Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat
ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä
haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin
viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja
pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.

Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä
väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka
vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet
vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi
suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui
vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta
kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta
nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla
tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö...

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät
määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät
siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta
tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden
nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti
kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen
perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä
tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä
ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä,
valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin...

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina
olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja
ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita
ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa
olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa,
valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut
valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä
liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat
kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman
valheen...

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut
nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä
huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän
tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän
aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli
annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein
sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain
muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen
kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen
illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää
nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli
mielessänsä järjestellyt...




III


Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä
keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo
kesä ja oltiin syksyssä...

Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut
pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja
hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän
ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan
punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.

Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman
maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana
puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa
täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa
hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä...

Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko,
mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea
kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja
tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini...

Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.

Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin
hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa
viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.

Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina
pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää
ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden
olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi
oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset
oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja
intresantiksi...

Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta
Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi
hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis,
operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.

Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen,
sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi
kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla
tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa,
mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja
parjausta...

— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa.
— Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle
kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä
ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla
muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään...

Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli
rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.

Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä —
ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää
siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä
kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole,
mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat
huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus...

Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs
siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä
onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä
pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä
tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät
maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa
sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset
kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne
usein tekevät kasööriensa kautta...

Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.

Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot
naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru
helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija
maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu... sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi
tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi
hymyillen kävelyään.

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina
tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita
hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä
suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija
olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan
Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä,
että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä.
Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos
koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha
tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin
härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen.
Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut
siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi
näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen
sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja... Äkkiä
hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät
hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa
käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta
puutetta... Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen
ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa
paksuun tukkaansa...

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan
siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa
Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan
silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen
päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä
hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty
jättiläismunan muotoinen muhvi.

Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto
hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti
hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun,
miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat
tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi
otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?

— Sinähän tuoksut viinille?

— Mutta onhan se luonnollista.

— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut
harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy
minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä?
Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se
samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika,
ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko
minulle velaksi.

Eemeli joutui hännillensä.

— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.

— On sinulla, anna pois!

— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja
veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että
minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire,
minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt,
minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna
nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen,
tummaan tukkaansa.

— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun
taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö.
Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä
te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan...

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen
nenäliinaansa.

Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla
sekä nuhdellen että pyytäen:

— Kulta!

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te
olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan
ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin
leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen,
sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen!
riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa
esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet
minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka
hoitamiseen olin ne varannut.

Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja
epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.

— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta
tylysti.

— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan
suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia
kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti
tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa
ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Hyvästi.

— Joko sinä menet?

— Minulla on kiire, minua odotetaan.

— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.

— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät,
minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Ei, sinä et saa tulla.

— Miksen?

— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.

— Se ei ole totta. Minä tulen.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas
tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua.
Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan
sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän
heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja
sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen
takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle,
jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä
eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen
mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti
osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka
Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan
vekseliinsä.




IV


Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä
virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia
laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse
asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka
aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi
ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa,
tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori
Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen
pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle,
jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin
kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin.
Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin
toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta
kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja
levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat
selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori
ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori
kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa
edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit
käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua
asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti
lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen
ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän
mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa.
Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan
epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit
nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien
luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee,
pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla
äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa
sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti
häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja
kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta
ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten
ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä
varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen
vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan
ihmisen ainainen tylsä rauha...

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet
epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen
aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli
niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet
ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät
voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä.
Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin
hyökkäyksiin...

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni
osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita,
ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon
»Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija
oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen
tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän
oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin
luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa.
Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki
kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja
tai lukkoja...

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan
aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja
pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on...

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka
kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin
jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa
uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan
raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla
tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan
kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän
onnen kultainen toivo...

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle
toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen
kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä
työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee
kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta
pelastaa rakkauden työt...

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen,
mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky
miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja
silloin on kultainen aika...

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion
elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun
kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili
ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän
nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän
matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen
runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen
puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia,
olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä
juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti
sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen
kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta
kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan,
sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien
johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui
rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja
velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta,
voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita
ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja
virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria
puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta.
Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi
puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria
siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen
mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa,
nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka
kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi
tällainen voitto, niin hän oli hukassa...

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä,
että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli
ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti
kello kolmeen aamulla.

       *       *       *       *       *

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa
ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia
päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja
ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä
kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston
suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät
seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan,
jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat
miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat
edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia
pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi
kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi
ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia,
säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää
Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä.
Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet
valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan...

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa
olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut,
olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit
kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille
pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili
verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten
loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin
Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli
hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä
ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta...

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa
Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti
merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen
yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti
tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä...

       *       *       *       *       *

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri
niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa
rahasummaa...




V


Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa
Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien
korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa
kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa
harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa
portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla.
Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin
hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja
kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo
eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä
kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen
saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja
vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä,
suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut
y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia
jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät
nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin
yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut
hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton
oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän
palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin
jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin
kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli
päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea,
tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja
päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja
katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon
valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä
niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa
pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky.
Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla
hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri
vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri,
joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine
niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista
vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän
jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden
välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän
näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan
ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin
siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia
lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu...

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna
näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat
kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän
ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta
suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän
niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin...

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän
kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset
topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran
ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko
tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa
pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin
hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea
seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja.
Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha
venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali
tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla
etäämmällä neljä... Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko
viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja
pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä
Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi
lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä
erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, —
yhdeksän...

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa
hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana
olivat _ne_ kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa
kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse...

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja
kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän
kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova
koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata
niellä...

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten
niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat
liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle...

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän
ja kysyi:

— Huimaako sinua?

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat,
ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki
sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin
mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot
lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin
kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat,
paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset
tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi
silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat
täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu
jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse
ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli
vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät
mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä
puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden
liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin,
tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista
tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret
suruharsosta tehdyt liput...

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan
sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut
niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä
pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä
tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan
tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin
loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan
näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia
kiviportaita...

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen
lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi
mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi
ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs
kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää
ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen
oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi,
kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit
ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli
myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin
pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä
täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista
valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien
Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut
ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla
ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt
ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla...

Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti...

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan
paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen
sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa
valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa,
mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän
viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja.
Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia
sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen
kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli
monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi
toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia
erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut
parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut;
useita heistä hän joko sääli tai inhosi...

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää,
vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli
usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla
paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin
aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin
»kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä
sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria
ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella
kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan
valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien
käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli
omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen
tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon
kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki
niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä
messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili
hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen
solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku
oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen
ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut
ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin
hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse
palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin
uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin
oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen
hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa;
sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla,
joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta
nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla
milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin
elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli
kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset
Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat
vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa
vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin
tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää
Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät
iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä
tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai
olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja
kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä
rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa
lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa,
aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat
torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä
tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää
kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä
mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän...
roomalaiset kilpa-ajot...

Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli
päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan,
sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä...




VI


Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa.
Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti
omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja
äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu
asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän
suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä
ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti...

Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli
jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt,
kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan
muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli
yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo
ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään...

Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli
tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet
tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin
loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti
räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista
teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen,
valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin.
Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä
oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina
nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se
Ebban leposohvan jalkopäässä.

Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli
täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä
taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä
sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus
sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert
tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä
hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti
tahtovansa kuolla...

Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen
jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin
olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi,
leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin
alakuloisessa kodissa.

Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut
huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin
silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään
monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan...

Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi
oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän
kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi
paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan,
Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen
olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.

Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui,
kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen
loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen
käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja
punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan
niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa
huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen
kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa
ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa
kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja
viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä...

Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla
oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut
neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän
mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai
oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten
paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille,
joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä
harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.

Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla
kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon
»La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä
tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut.
Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista
joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa
muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut,
että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia
kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän
oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa.
Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut,
että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat
oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta,
sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia...

Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu
hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi
käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää
itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti
sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen
aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee
oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja
jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen
sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa
osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään
kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla,
olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön
Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli
ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin
sanomatonta toimintahalua, ‒ ‒ ‒ ja olihan hän vihdoin saavuttanut
onnensa. Mutta oliko se ollut onni?

Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki
tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen
miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se
oikea...?

Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja
voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin
säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa...

Se olikin rikoksellista rakkautta...

Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt _hän!_ Eikö se ollut rikos
ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli
kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen
opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi...

Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat,
rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin
Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen
tunteensa oli rikos?

Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön.
Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja
elämänhalua täynnä... Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti
rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että
hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti
Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus...

Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä
hiki oli noussut hänen otsallensa...

       *       *       *       *       *

Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt
neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen
siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät
hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi,
että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja
Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä...

Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä
olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea
yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa
ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta,
syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he
häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät
Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he
saisivat olla rauhassa.

Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen
pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa
ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä
väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli
tapana viettää väliaikaansa siellä.

He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert
oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta
oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat
aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja
ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut
hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin
lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.

Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi
ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä,
vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella
laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert
riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta
kotiin päivälliselle.

Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He
kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään
ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle
suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti
veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät
puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen
sauhu... Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.

Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi
päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta
syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola
tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat
unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.

Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja
heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin
rakkaudesta.

Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen
vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset
huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla,
kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi,
mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta
mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma
ruusu ja herkkä kuin mimosa...

Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli
häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan
tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen
nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua
vastaan.

Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa
oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli
kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä...

He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat
iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen
aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi...

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella
Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi... Ja
kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen...

Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba
mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?

Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla.
Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen
kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja
suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat
ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat
hänen jalkojansa.

Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli
kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko
nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit,
joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta
lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten
lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät
lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.

Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.

— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, —
toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta,
tämä on paholaisen keksintöjä...

Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin
oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo...

Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä
intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä
oli ylpeillyt...?

Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan.
Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen,
luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta...

Ja hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.

Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö
rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen
poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta.
Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta...
Jumala, hyvä jumala...

Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta
hänen rakkaudellaan _ei ollut oikeutta_, se oli rikollista rakkautta...
Miksi? Miksi...?

Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä,
että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa
kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään
sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava
ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina
ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten
hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen
rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin
oli huono ja alhainen...

Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle
jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt
hieman tukea itselleen...

Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli
hänen rakkaan Annikkinsa äiti... Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen
täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla
ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän
onnettomia kuin mitä he voivat olla...» Ja hän päätti kuolettaa
rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua
heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen
voimankin hetkiä...

       *       *       *       *       *

Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä
täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta
näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia
viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat
akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä,
läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin
oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja
huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita
katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina
jouluina.

Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia,
hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin
maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia
taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin
avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla
kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin
räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki
pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen,
räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain
uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.

Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan
vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien
mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä
kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo...

Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina
herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat.
Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun
kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin
herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi
alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen
ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin
mielikuvatemmellyksiin...

Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului
niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha
professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä
hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa
avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan
oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän
pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista,
jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä
juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet
vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään
kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja
leskirouvia...

Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän,
joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan
itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina
hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi
pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m.
kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä,
ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.

Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän
ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt
ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja
huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista.
Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba
rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin
päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että
ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin
musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.

Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä
erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat
sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän
tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.

Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun
hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan
loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli
ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon.
Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa
rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa,
sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa
rikoksensa...

Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava
anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota
intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa
saattoi toista auttaa...

Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja
hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan
hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista
Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei
uskaltanut millään tavalla penkoa... Sen hän kuitenkin käsitti, että
olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta
hän vaikutti viileässä rauhassaan...

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia
albumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa
mukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei
voinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin
raivotarten ajamina hänen aivoissansa.

Jo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa
tullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa
käyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto &
Tyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan
puheille.

Hyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä
keksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä
käynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt
kutsua vieraan sisälle...

Mies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja
tuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta
tekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia
miehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään...

Hän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän
tunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä
erilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut
mitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä
pitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä...

Kuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei
aavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään
epäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista
hermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan.
Itsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän
koetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia,
nähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin
avannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt
niitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan
puolustaa onneaan...

Mustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään
keinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen
vieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin
luo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan
olevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä
kuullut mitään epäilyttävää...

Hän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut
jotain kauheata...

Hän näki vieläkin kaikki mielikuvituksessaan:

Albertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä
nainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka
kutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista
asioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka
nainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi,
rakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin
pysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan
ovea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut
tänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi
tavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen
takia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita
nyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas
opinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa
Albertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa
vasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen
rinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan
suuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa...

Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret
olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan...

Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut
rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon
asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa...

Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan
salaisuutensa...

Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui
hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen
luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut
lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt
Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko
Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi
tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä
kyyristäen ja naukui haikeasti.

Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä
aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin
toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi
Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että
oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä
oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni
katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli
niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.

— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla
professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan
lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:

— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä
kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen
huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä...

— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta
minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?

— Rauhoituhan toki... — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle
anteeksi.. anna minä selitän...

Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän
hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän
koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:

— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen
kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet
toisistamme... Olimmehan me kerran niin onnelliset... Minun sairauteni
ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein
vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen
luisumme pois toisistamme...

Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä,
mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei
lempeällä äänellä:

— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt
minua... Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän
tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä...

— Anna minun selittää...

— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme,
niin olen menehtyä...

Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan
itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten
hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin...

Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi
jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä
ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin
kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi
vapisevin polvin.

— Albert?

       *       *       *       *       *

Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran
hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa,
jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin
halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.

Hänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi
kevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut
kuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän
oli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän
kuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes
kuvitella...

Hän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin
ollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri
hätä olivat tehneet hänet mykäksi...

Olihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän
tunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä,
ja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten
vapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan...

Nainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento... Kaikki mikä
oli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän
vierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä
kokemuksia, joita hänellä itsellään oli... Ymmärryksen korkein aste,
ymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.

Jospa hän olisi saanut edes selittää... Hän oli päättänyt todella koko
miehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli
hellyydellä lähestynyt Ebbaa...

Mutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän
kiehtovana...

— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka
se olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun
_täytyy_ rientää hänen syliinsä... minä tahdon riemuita hänestä ja minä
tahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun
ja minua varten... minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran
elämässäni...

Hurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen
toinen minänsä huusi oikeuksiaan... Hänen koko olemuksensa vavahteli
kuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa
hän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä
kuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat
kuin kuuma öljy...

Kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja
taisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat
hermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia
liikkeitä...

Hän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja
nöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban...

Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat
niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän
voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi
särkyen oli niin pian luisunut pois... Oma syyllisyytensä nakutti hänen
omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara... Hän tahtoi koettaa kaikkensa
heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi...

Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja
hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän
päätöksen:

Uhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen...




VII


Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo
Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa,
ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle
mallina.

Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut
ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon
rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä
Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän
oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt
saadaksensa ne loppumaan.

Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot
vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän
ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.

Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi
oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan
oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä
alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta,
pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan
kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin
kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin.
Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija
Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut,
että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla
oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä
suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut
kieltää.

Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän
kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut
apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa
kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten
mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran
poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen
katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.

Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat
ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.

Toisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin
oli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia
asioitaan.

Hertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia,
ja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään
muistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli
runsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa
Pariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista
valtakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma
kotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko
vaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit
olivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut
mitään arvoa.

Siellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja
kauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin
ja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli
monta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia
maalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.

Ateljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella,
intialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli
suuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva
matala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja
eräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.

Ympäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri
joukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja,
pistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous
kiinnitti Jannen huomiota.

Suuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas,
puhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka
valaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli
taiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt
ryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen.
Sen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu
Ateenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat
jännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista...

Taiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia
ja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.

Aihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut
innostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski
häntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan
alastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään
siksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi
hän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän
kaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:

— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä
taistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan
persialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä
juoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.

— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa
lukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen
iltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.

— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?

— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa
ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain
ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?

— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka
toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä
Annikki-tyttösestään... Tohtori aikoo antaa sen äidilleen
joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata
salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin,
varsin hyvin.

— Tunteeko taiteilija hänetkin?

— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?

— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän
olin ennen ajurina.

— Se on totta, niin... niin... mutta mehän jouduimme aivan pois itse
asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se
onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.

— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä
pidän niin paljon siitä historiasta.

Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan
ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:

— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana
niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset
ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli
niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja
älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit
ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että
suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt
vertahöyryävälle kuumalle kentälle... Silloin astui esille nuori joukon
johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla,
liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman
voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät
mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä
juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut
otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian...

Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien
soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset
keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat
parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.

Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu
kuin silloin.

Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen
nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina
kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät
hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen.
Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa
siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti
käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve,
sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna,
sillä isänmaa odottaa sinua!»

Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki
kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat
voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle
matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva
palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa ‒ ‒ ‒.

Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi
kuvaustaan:

— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli
päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa
Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli
lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko
sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja
lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei
äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä
on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona.
Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille
johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus...

Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja
jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat
maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi
kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan,
ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme
voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan
valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien
jalkain juureen...

Mutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat,
vapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja
kantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia
marmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. ‒ ‒ ‒

Janne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut
hänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan
taiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli
lopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka
esittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan,
jonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti
kehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen
lennokasta, kaunista asentoa.

Janne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta,
mutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin
lepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa
innostaen...

Mutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja
värilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.

— Mikä nyt?

— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen
käsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä
kaksi juoksevan rinnakkain.

Janne ei voinut käsittää mitä hän puhui.

— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut
silmät pettävät.

Hän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa
käsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää
mitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen,
otti värilaudan lattialta ja katseli mallia.

— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen
hämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan
monta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne
taas vähenivät, ja sinä olet taas yksin... Mutta ehkä me ensin vähän
lepäämme.

Siinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan
sai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen
näkönsä oli huonontunut...

— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita
seinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja
tikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen
taiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian
omituinen mies...

Sitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä
erinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata
kummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa
ovikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar
Martta Hagen.

Hän oli hienosti puettu ja erinomaisen siro talvipuvussaankin, mutta
hänen kasvojansa oli mahdoton erottaa valkoisen, paksun harson takaa.

— Kas vaan, täällä ollaan täydessä työssä! Jatkakaa vain.

Heidän tullessaan Janne sieppasi vaipan päällensä ja alkoi peräytyä
verhon taakse.

— Kas, Pöyhtäri, tämäkö teidän ammattinne on nykyään! No no, älkää
pelästykö, olen minä ennenkin nähnyt alastomia miehiä, ja johan minä
ehdin nähdäkin teidät tuossa tullessani. Kelpaa sitä noin kaunista
ja solakkaa vartaloa näyttää vaikka rahasta, — sanoi Martta Hagen
iloisesti nauraen.

Janne punastui korvalehtiänsä myöten, ja peräytyessään verhon taakse
hän virkkoi rauhallisesti:

— Minun ruumiini ei olekaan myytäväksi.

— Kas kas kun puraisi, sillä näkyy olevan yhtä kauniit hampaat kuin
ruumiskin, — sanoi Martta pisteliäästi. Kun Janne oli pukeutunut ja
tuli verhon takaa esille, oli hän aivan rauhallinen ja ilmoitti, ettei
hän enää tule malliksi.

— Miksikä et?

— Tämä nainen vei minulta innostukseni.

— Mutta tulethan sinä sitten, jos minä lupaan, että tänne ensi kerralla
ei päästetä ketään häiritsemään.

— Siinä tapauksessa minä tulen. Hyvästi!

Jannen mentyä sanoi Martta ihmetellen:

— Mistä sinä olet hänet löytänyt? Hän on minun vanhoja liiketuttaviani.
Mutta komea vartalo sillä pojalla oli, jumalallinen, se kelpaisi
malliksi vaikka Apolloa varten.

— Niin kelpaisi, mutta minä teen hänestä jumalia kuuluisamman ihmisen...




VIII


Oli jouluaatto.

Taiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen
oli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen
juoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka
hän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut
hänen pienempiä maalauksiansa.

Ville Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta
tiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin,
että hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut
keuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä,
kuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä,
ja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.

Hän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja
rahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa,
että taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi
kokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin
kyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen
kaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.

Nyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen
kanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli
eksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri,
paperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu
suuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli
avattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli
alaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen
paperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu
suuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty
värillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia
olivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla,
intialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki
intialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen
tanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä
vahakynttilöitä.

— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat
sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen
auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja,
jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä
olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt
niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta
taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle
maalatuilta.

Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle
matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa
aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.

— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia
suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli
leikillisellä tuulella.

Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia
ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä
notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta.
Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista
tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.

Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien
taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua
viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa
paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse
asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja
kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten
juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita
niissä, joilla ei ollut kotia.

Lyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.

Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen
isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan,
naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan
liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia
lasketellen kaikkien iloksi.

Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang,
joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen
juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita
Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli
hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka
tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut
olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin
suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa,
joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli
ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen
kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin
tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti
Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut
vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että
kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen
maljan...

Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat
seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja
likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä
tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai
lakaista kokoon lasinsirpaleita.

Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä
olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia
ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin
säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää
lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla
siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain
lupaavia kykyjä, he olivat neroja...

Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää
taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille
tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän
alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta
kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat
naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin
erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia
juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän
käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli
puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti
kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.

Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen,
joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän
tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa
ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja
ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.

Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että
Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä.
Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi
usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli
monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut
ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli
luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.

Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan
täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja
tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä,
kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka
taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti
taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä.
Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan,
ja niin oli mieliala jälleen palautettu.

Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin
nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat
salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan
seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen
suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä
hilpein.

Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat
hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja
tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän
ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:

    »Niin nuori, lämmin, hellä
    on mieli jokaisen;
    oi, jospa ihmisellä
    ois joulu ainainen...»

Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta
loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain
kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat
mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui
niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi,
että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin
yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa... Äkkiä nieli hän
itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä.
Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä
taivaalla...

— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut
kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua
hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin
ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta
ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja
kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja
alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.

Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti
täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut
olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti
kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä
ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa,
niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko
ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat
voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri
pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi
loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon...

Martta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä
välissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut
seisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun
Martta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli
istunut, nosti sen ilmaan ja huusi:

— Tämän tanssin jälkeen ei tällä tuolilla istu kukaan.

Sitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat
huusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan
silmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan
ihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi,
sylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.

Syntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat
kehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä
nyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä
hän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle.
Martta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät
kiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli
sangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve
maalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell
iski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten
hänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.

Lihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat
kirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija
Hertell saisi hulluudenkohtauksen... Naiset pakenivat, ja muutamat
taiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan
tuomarin pois ateljeerista.

Ainoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui
eräässä nojatuolissa silmät kiiluen.

— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan
ärsyttävällä äänellä.

Hertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta
murskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta
katseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui
takan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja... Martta purskahti
äänekkääseen nauruun...

— Mitä sinä naurat?

— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu
tuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä
peittäväsi sirpaleet.

— Mitä valhetta siinä on?

— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty
jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen
käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat
vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon
mukana...

Tumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi
ääneen.

— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?

— Näkeehän sen, katso.

— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.

— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.

Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä
hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi.
Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän
otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi.
Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt
nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.

Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen
sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt
tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan
hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi
kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.

Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli
leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan.
Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta
Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi
takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.

Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista
lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt
sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset
olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen
hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle
takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi
Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja
kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.

Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä
valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui
ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään
puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat...

       *       *       *       *       *

Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta
lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin.
Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell
puhuu matalalla äänellä:

— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta
onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden
syyt ja muodot ovat lukemattomat ... Sinä ehkä tiedät, ehkä olet
kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta
kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät.
Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se
siinä onkin kauheinta... Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa,
kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia
tauluja ja värejä... sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat
taulut ovat kaikkein kauneimmat...

Hänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:

— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi
tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla
sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen
tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset,
elämän, sairauteni... ja...

Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni
etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit
sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet
moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi
silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän
luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä
näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin
siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä
päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat
ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä
sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan
pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin
aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan
ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille...

Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani
järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt
kymmeneen... Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat
hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä
vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään,
kapakkaan ja alkoholin ääreen...

Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja
sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne
tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki
voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä,
heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä
kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin
suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta
sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja
toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin,
jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa...

Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta
vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi,
silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin
kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta...

Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen
syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja
puhui hiljaa:

— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä
tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen
kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen...

— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt
ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan
kärsineitä ihmisiä...

— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä
olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö,
joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut
osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta
olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta...
Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin
onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta... Minä en koskaan voi saada
edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se
suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme,
se on iankaikkinen... Minäkin olen niin onneton.

Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa
ja hellästi:

— Rakas!

       *       *       *       *       *

Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma
hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi,
mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä...

Hugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.

— Me olemme onnettomuussisaruksia.

Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja
huudahtaa pidätetysti:

— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun
rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti...

— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia
onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien
malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa
enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme.
Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme
rohkeina, milloin malja valahtaa yli...

       *       *       *       *       *

Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta
siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti
kajastaa...




IX


Tohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen
onnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin
harvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet,
mutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa
sovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja
jäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli
sairaampi kuin koskaan ennen.

Joulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin
itsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä
mielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä
lahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut
Ebbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli
tietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku
Annikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi.
Pikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta
vastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei
valmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin
saapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt
häntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse
häntä hakemaan.

Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta,
sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja
Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen
äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun
hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä
serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan.
Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun
madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert
olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan.
Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua,
sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert
oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja
käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan
ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua
valmiiksi.

Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen
mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa
soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä
ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä
ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»...

Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että
taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin
mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja
surullisia muistoja...

Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea
oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin.
Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti
oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu
kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten
pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä
kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman
vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu
heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin
äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen
hoitajattarensa Liisan puuhia.

Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin
vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.

Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen.
Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki
taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.

— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein
meni? — kysyi Annikki.

— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän
on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti
kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja...

— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan
valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi
siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä
se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille,
joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää,
mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.

— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.

Sitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin
sanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin.
Sitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella
äidin nähtäväksi.

Se oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena
tinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein
kiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä
hoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki
sitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa
pienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei
hän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa
Ebba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko
päivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos.
Päivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja
naukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan
kuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin
otettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.

He eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se
pelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä
ja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta
onnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.

Annikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli
muistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa
Miurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi
ansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi
sillekin yhden...

Alakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä.
Uusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi
seinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin
itsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä
porsasta kultainen neliapila suussa.

Isoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen
suutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki
malttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä
auttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja
kurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli
luvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui
hätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki,
ja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan...

Kaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä
siinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti
akkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone
ilmitulessa...

Liisa juoksi heti hätääntyneenä soittamaan paloasemalle...

       *       *       *       *       *

Janne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä
iltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi
valveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi
itsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta
ennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja
miljonääri lepäsi vuoteellaan...» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen
hullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos
jotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu,
kun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta
urotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.

Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen
siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin
ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen
uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän...

Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja
kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia,
niin hän jaksoi hyvin valvoa.

Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit
»vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.

Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana
kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa»,
vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla
aina »flaksasi» niin hyvin...

Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain
panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille,
niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne
tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut
pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne
olivat... Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi
saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..

Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna
Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi
komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja
hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että
Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä
mikään hepsankeikka...

Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito
sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa...

Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.
Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin
saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.
Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan...

He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa
palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin»
hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane...

Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi
ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa
kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi
viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina
vastustamattomasti puoleensa...

       *       *       *       *       *

Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään.
He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea
ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja
leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon
paikka ilmoitettiin heti.

Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori
Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien
eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien
yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille.
Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet
paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso
reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä...

Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä
neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua
Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin
tuulispää... Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen
letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia
koneita.

Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin
niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi
valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli
kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi
alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin
rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi,
ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys,
oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin
jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi
määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta...

Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan
huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa.
Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun
aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven
ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä
katujohtoihin käsiksi.

Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori
Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle.
Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli
ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut
alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle
ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana.
Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä
paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti
ensimäisen ajurin.

Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa
hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen
mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt
mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.

Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi.
Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas,
oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa... Nyt hän sai siitä
rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä
kotona...

Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin
mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli
ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli
sähkökin sammunut.

Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta
mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin
heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi
käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että
ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa.
Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului
kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien
tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas,
alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana
sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti.
Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan
ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua
savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi.
Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän
portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse
kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä
raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka
oli pyörtynyt.

Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan
huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat
muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien
portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että
tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa...

Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta
aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta
välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin
saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä
ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin
kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka
viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire,
että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä
oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä
tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti
siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon
oviverhoja ja helposti palavia mattoja.

Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina
enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen
sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja
suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta
pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi
kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.

Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston
rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa
palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen
huvilan edessä.

Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen,
pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos
joku lähestyi sitä...

— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.




X


Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä,
joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti —
olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka
ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä,
kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.

Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime
aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt
syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut
sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja
huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli
sattunut rakastumaan...

Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän
isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä
huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi
varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut
kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään
ja ajastaan...

Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain
kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet
ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja
olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi.
Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen
maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt
itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen
varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut
olla kylläkin muistuttamisen aihetta... Yksi katsoi sopivaksi ajaa
tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa
riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa,
ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja
hän ansaitsivat sittenkin liian vähän...

Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä,
itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa
ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että
aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa
uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin
naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista,
joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat
hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät
pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä,
valaisevaa tietoa...

Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että
ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän
toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi
heidän liikkeensä sittenkin huonosti...

Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä
lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä
tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia,
eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin
viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri...

Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen
nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia.
Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista....

Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri
parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan
julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui
ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein
häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka
hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen
tapa tai periaate...

Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka
eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite
oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia
taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän
edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä.
Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten
kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he
suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista...

Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä,
heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä.
Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa
keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän
tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan
tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen
ammattimiestä...

Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran.
No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä
helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan»,
mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa
vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan...

Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän
huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen
mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen... Hän
hermostui...

Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne
hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja,
joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina
humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin
taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle
joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia
elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli...

Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti
mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli
saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan...

Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä
hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi
muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi
sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle
viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut
tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli
hänet hommannut ajuri....

— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. —
Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä
hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti
sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan
sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli
palanut uudenvuodenyönä.

— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus.
Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain
rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei
vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja
kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin
tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa.
Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie...

Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa
itseksensä kiroilla.

Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan
pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan
pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se
on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia
asianhaaroja...

Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän
kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se
oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa
puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja,
että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi
oli oikea...

Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli
saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut
Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se
tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä
sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton...

Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen,
niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin
muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan.
Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.

Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää,
että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut
palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli
toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella
sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että
sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.

Tuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut
huonosti...




XI


Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla
joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja
punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä,
sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman
tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet
muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut.
Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat,
kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä,
kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin
ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi
ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten
mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat
epäintresantteja...

Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän
eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori
Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä
paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena.
Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään
Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.

Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti
vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.

Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut
hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen
kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?

Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori
tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään
syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa
vilusti...

— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.

— Kyllä, kiitoksia!

— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?

— Olen.

— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?

— Olen.

— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?

Lahja purskahti itkuun...

— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.

— Sinä et rakasta minua enää?

— Minä en _saa_ rakastaa sinua enää...

— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.

— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.

Lahja itki rajummin.

— Rakastitko sinä minua noin?

— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt
minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi
Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti
kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.

He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert
katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin
paleltunut linnunpoikanen.

Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.

Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella
paljoa enemmän:

Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun
nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä
ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja
onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi
häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä
toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on
rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli
muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli
täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti... mutta nyt hän
oli luisumassa häneltä pois...

Hän hengitti kiivaasti...

Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä
käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin
hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat
esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi...

Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili
lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu... Nuo
kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä...

Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja
juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen
suunsa tukehduttavan kuivuuden...

Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua,
suutele minua... Suutele pitkään niinkuin silloin...»

Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen
huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan...

Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys?
Sitä hän ei tiedä... Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle
koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä
hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.

— Mikä se oli?

Vaitiolo...

— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto...

Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän
näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja
hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa... Kylmä hiki nousee hänen
otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa... hän
taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin
hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että
hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa...

Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.

— Mitä se oli?

— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan
nyt järkeviä...

— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.

— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme,
mutta korjatkaamme virhe viisaudella... Tässä ei ole oikea paikka puhua
näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä...
sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia...

— Mutta minä rakastan sinua...

— Ei, ei, älä puhu noin... Sinun täytyy unhottaa... Sinä olet vielä
nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha
itkeäkseni mennyttä kevättäni... Hyvästi, rakkaani... ole nyt järkevä,
me puhumme tästä toiste...

Lahja oli äkkiä jäykistynyt.

— Toiste?

— Niin, tilaisuuden sattuessa...

— Ei koskaan!

Lahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti...

Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen
mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:

— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin
traagillisesta lemmentarinasta.

Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta.
Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun,
ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta.
Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen
tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet
häntä.

— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat
kahdenkesken.

— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on
kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien
koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi... elämä on
kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää
velvollisuutemme...

Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen
puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti
kauan omaa elämäänsä...

Kuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat...

Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman
kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin
he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa
toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin
pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta
tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä
terävillä agaattisilmillään.

Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta
olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän
oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset
jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa
mitään...

Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen... Ebban
onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi...?

Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden
täyttämistä...

Mutta raskasta se oli...




XII


Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli
kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja
voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat
olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa
korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko
ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen
kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset
potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo,
niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras...

Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun
hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske
ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut
sairaalasta.

Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden
välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan...

Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa
ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa.
Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, —
ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon
ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän
juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita
häntä kohtaan...

Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään
noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen
oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista.
Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen...

Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel
vieri hänen silmistään... Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on
vain niin paljon kärsinyt...

Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän
on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut
itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan
kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia...

Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän
koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa
pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu
veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin
mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se
saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden
ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.

Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on
runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu
suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin,
odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka
tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.

Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin
vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi
laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien
kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin
hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa
on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun
muun. Oma tunne ei sano mitään...

Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat
maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee...

Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa... Lähtö kait
tästä tulee, koska äitikin niin itkee...

Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen
vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli
pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät,
ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus
ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja
kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti
itkunsa...

Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista
virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa,
huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa
kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman
huolestunut.

Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin
edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen.
Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai
rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska
oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä...

Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili
hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän
kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata.
Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas
tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä...

Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä
pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi
ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.

Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa,
aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja
sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen
laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä
suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen
pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja
ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista
työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa
tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen
kädellä omaa kurttuista poskeaan...

— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?

Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai
hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain
ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä.
Niin istuivat he kauan ääneti...

Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän
ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee
suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle,
mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä...

Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita
kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat
sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»

Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja
vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän
huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa...

Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä
kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli
Jannea otsalle ja poistui sairaan luota...

Oli yö.

Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa
oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle
hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin
elävissäkuvissa.

Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä
peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei
häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole
mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin
nuorena...

Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt
vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt...

Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu...

Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei
ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja
se ei sovi miehelle... Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin
olekaan...

Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän
oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.

Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko
paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat
niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut,
moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin
suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain
pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat
sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen
katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan
ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia,
ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina
kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle.
Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt,
hengenpelastusnäytteet ja kehumiset...

Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on
seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea
tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla
kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi
vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä...

Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat
heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu
niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden
vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan
ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja
tomuutettaisiin...

Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman
reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee
varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa,
kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten
viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas
huimaavaan syvyyteen...

Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen
ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois
tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen
ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa...

Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei
todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski
niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi
eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa...

Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee
kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se
tuleekin... tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se
hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia,
nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa
tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla,
ne paisuvat... Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi,
höyryäväksi koskeksi... vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa
juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän
koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on
tukehtua, hän tukehtuu...

Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa
ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan
tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja
henki kulki vaivalloisesti.

— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti
sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman
kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän...
häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen...

Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin
etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu
pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa
ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat
ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina
auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset
särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen
kulkuset...

Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu
mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja
melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa...
Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat
saarnavirteen... hämärtää, pimenee, kylmää... Janne painuu yhä, nyt
ei enää soi... on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy,
tyyntyy... äänettömyys... syvään, syvempään, loppumattomiin...
mustuu... sammuu...

       *       *       *       *       *

Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani,
aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas
ja turmeltumaton ruumis.

Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä,
toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja
kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä
liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä
mitään raskaampaa työtä.

Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui
ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha
äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa,
sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion...




XIII


Lumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä
tuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro
raivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin
hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli
päättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta...

Hän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä,
jota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin
koskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta,
joka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi
ollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka
onneton onkaan ihminen...

Eikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi
tuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi
mielikuvituksen äärettömän maailman?

Hänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka
juostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat
intohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin
usein.

Aina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin
menettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan
sinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä
huhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan...

Olikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin
sen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki,
joka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella
oli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva.
Sitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että
hänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois,
kauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava,
jonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa
hautajaisia...

Usein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin
ajatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan
hän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä
kotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä
oleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen
kilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi
tuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.

Eräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki
tulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia
Vallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa
odottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.

Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi
kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja
katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän
matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän
ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia
sitä niin rajattomasti ja ankarasti...

Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät
vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet
vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka
päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava
alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen
ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan
tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta
joka tapauksessa se oli mainettansa parempi...

Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien
suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita,
epäsäännöllisiä sateenkaaria.

Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan
sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista
vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään,
istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä
ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän
välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan
kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa
päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti
suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja
leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla
paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää
virkistyksekseen.

Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan
huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn
vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään
kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.

Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai
vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet
läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja
istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin
ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että
ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi
mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut
välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat
Kalevalan symboliset olennot...

Annikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.

— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa
mukaan sadun muodossa:

— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta
poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan
tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja...

— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?

— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi
paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän
edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi...

— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?

— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja
siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan
oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt.
Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta...

— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut
jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.

— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja
keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja
se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa
arvostella, ja se oli Suomen kansan oma...

— Oliko se oikein ikioma?

— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä
muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja
niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki
puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja
tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten...

— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?

Albert ei voinut muuta kuin nauraa.

— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on
Väinämöinen tuo tuossa...

— Tuo joulupukkiko?

— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito
ja tietysti itse Elias tuossa istumassa...

— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?

— Kuinka niin, lapseni?

— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla
vaunuilla taivaaseen...

Albert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.

       *       *       *       *       *

He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä
kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi,
kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut
merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs
Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta
täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää
ollutkaan mikään niemi.

Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta
maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan
lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin
lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.

Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä
olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä
siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan
oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli
pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa
nyt oli.

Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti
aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.

Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin
Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja,
ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki
oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan
kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista
ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa
Albertin kaupunginrakkauden...

       *       *       *       *       *

Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden
rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.

Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella
rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia
hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin
käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni
näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin
sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan.
Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen
ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat
kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä
tyveneen lahteen.

Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea
ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat
tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän,
valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen
Eurooppaan...

Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin
veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa
suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat
jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia
paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta,
jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat
avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös
pitkin vihreänukkaista rantatörmää...

Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä
eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo
laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei
ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt
vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa
rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten
saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon
peitteeksi.

Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs
onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa
ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta
ja terveelliseltä...

Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi
ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen... Muutamien veneitten luona
nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat
ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on...

Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä
valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää
äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on
tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin
kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen
sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä
talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa,
se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään
kärsimyksiä...

Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä
ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti
eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin
vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada
itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.

— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat.
Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän
arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin
kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta
hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset
haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa
tällaisilla retkillä...

Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He
ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen
on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa
armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja
ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen
kohtalo...

Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat
kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa
unhotuksen ja rauhan saarille...

Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta
»meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin
ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo
vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä
kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne
sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin
kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on
jotain niin masentavan surullista...

Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska... Hän ei voi nähdä tätä sainean
tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista
ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia
puuhia venerannassa...

Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle,
kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan
kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki
hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla
nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.

Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä
niin hänen polvensa notkahtelevat..

Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa
onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen...

— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.

— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat
mitanneet liian vähän aikaa.

Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus
ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää
sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen
silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.

Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt
onnestaan. Nyt se on myöhäistä...

Ah, hän katuu, hän katuu...

Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät
mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan
mettä, vaan karvasta katkeruutta...

Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää
kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.

Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen
lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista
tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja
kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia,
ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa
kaakotellen yötiloilleen...

Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat
siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat
leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun...

— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat
ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää
silloin, kun siivet vielä kantoivat...

Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee,
kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku
yksinäinen kaakahdus... valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren
rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva
liikkuu vedenkalvossa... Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua
vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle
taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja
sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee,
kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu
hyvin lähekkäin... sylitysten...

Suloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas...




XIV


Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton
niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.

Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen
rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin
paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö
että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei
pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen
mielestään elämälle oikeutuksen... Usein öisin valveilla loikoessaan
hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi
liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa,
eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai
vaaraa... Mutta nyt oli kaikki lopussa.

Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran
hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan.
Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä,
sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin
suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän
työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä
kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta...

Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko.
Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien,
mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä
ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä
mitään raskaampaa työtä.

Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä
ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti
itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi
pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä
ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja
puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti...

Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin
poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean
kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä
voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa
jokseenkin onnettomana ammattina...

Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille
itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että
he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja
sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan
kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki
ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan
he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus
oli tuo asestettu mies...

Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin
palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli
toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset
»herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä
ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää
ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti
arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän
muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle
koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain
sattuisi.

Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka
miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat
porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten
yöllisen kulkijan retkiä.

Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen
elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen,
mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä
arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla.
Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla... Ei, jotain kunnollista
työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut
helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia
todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut
kätensä takia mennä...

Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut
hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut
hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut
asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan...

Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita
jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui
hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat
rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin
miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä
äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa,
vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja
auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.

Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että
olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden
kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten
hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa
vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa
kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille... Sitten he voivat aina keväisin
ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä
lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä
on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko
tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu
kesken laulunsa...

Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut
rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi
apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään
odottaa... Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa
kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja
luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin
helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä
elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin
maalla...

Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on
olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska
moninkertaiseksi...

Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa
hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä
tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta
tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla
ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä
teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs
sitten...

Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa
ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan.
Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty
niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa
ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet
terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni,
runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi...

Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari
Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se
tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin
jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä
ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus
toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa,
sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä...

Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti
tapaamaan häntä.

Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa
koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan,
silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja
heitteli teräaseita puiseen kattoon.

Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen
astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten
epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.

— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja
alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta
monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja
kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.

— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.

— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka
seisoi hämillään.

— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan
valmiiksi, sen juoksijan...

— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule
enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki
taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.

Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa
esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli
taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.

Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen
rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija,
kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin
maailmanrekordi.

Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.

Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin
oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, —
mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan
menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa
hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua
sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:

— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs
sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt
juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta
minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule.
Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he
tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois
heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran
lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä
nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No,
koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi...

Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen
kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.

Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja
riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi
itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää
paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä
santakasassa.

Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen
liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen
terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä
niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken
se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten
puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija
remahti taas raakaan nauruun...

Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää
mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta
juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni
hänen käsivarteensa.

— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla
silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni,
ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli
niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava...

— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi
pyytäen.

— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä!
Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka
pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa... mitä järkeä siinä on? Etkö
sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa
on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella
sellaista, se on ruma, ruma... inhoittava...

Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa
toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä
sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä
enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi
tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa
rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä
hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun.
Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti
aseita kattoon sekä pauhasi:

— Rumaa... tyhmää... anteeksiantamatonta typeryyttä... syntistä...

Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi
olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi
moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä,
mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi,
hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa... Mitään sanomatta hän
hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen
heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa...

Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen
olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa
terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen
omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että
hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo...

Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa.
Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt
uhri... Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen,
ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät...

Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja
hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle
raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin
olla tulevaisuutta...




XV


Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli
ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet
suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut
liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut,
mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet
ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä
siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta.
Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.

Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka
huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin,
sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa
eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa...

Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen
kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä
mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän
aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa
markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin
eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut
nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi
sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli
matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen
voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei
hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.

Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua,
ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän
alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka
kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan,
tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla
lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa
korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa
korolle...

Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti
suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä
kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua
ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat
toisinaan maksaa sievoisia summia.

Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta
eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin
tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat
naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta
kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan
häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne
olivat menettäneet jo syntyessään...

Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää
muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan
ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen
konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa,
että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien,
juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen
niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta
työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten
oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran
rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista
toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta
epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi
hetkiseksi hermojaan viihdyttää...

Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan
tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli
pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin
hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon.
Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja
tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana.
Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa
kerran alkaisivat _concurrere_, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin
kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta...

Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti,
mutta varmasti...

Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin
väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa
kaiken mennä menojaan... Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen
ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei,
taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat
joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa
taistella vastaan, taistella henkensä uhalla...

Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat
hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä
hävetti... Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa,
eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa
olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon
höltyneet.

Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla
itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja
apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja
sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen
maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä
asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa
tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli
kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken
lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa... Martta oli sittenkin ollut hänen
sydäntänsä lähinnä... Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama...

Hänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului
sivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista
maailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta,
kuinka naurettavaa... mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään... ei
edes itselleen...

Hänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun
loppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli
venyväksi kuin gumminauha...

Hän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt
ulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä
valtasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän
olisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien
rangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.

Huu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin,
märkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi
jäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei
voi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin
liikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja
itsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..

Hänet valtasi suuri hätä... ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä,
että saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään
ja ponnahti pystyyn.

Ei, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian
sopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki
nousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi
kävellä kiivaasti edestakaisin.

Jos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se
oikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin
valmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen
ajatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli
sen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä
teollaan...

Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli
hermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt
yhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa,
niinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain
toista nimeä...

Ja saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan
vekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli
mennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä
kaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos
vain oikein yritti... Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta
yhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta...

Hän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan.
Ja aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä
kauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin
mielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti,
mutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä...

Hän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.

Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat
leuassa parranajon jälkeen...

Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo
taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja
ajatukset ikäänkuin herpaantuivat ... Hän istui syvässä, pehmeässä
sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä
hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui
vastavaikutus...

Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla.
Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän
istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä
haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin
kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina
ja punaisina kuin uudet kuparirahat... Ne lepattavat tuhansin vienossa
tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa...

Rahaa, rahaa, kultaa... vaskea... miljoonia markkoja siinä liikehtii
hänen silmiensä edessä... Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki
hänen... ne ovat rahaa...

Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä
sataa miljoonia loistavia rahoja... Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän
niinkuin eilisen...

-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat
väriään...? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä...
Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan
äärettömiin...

Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa...
Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä
hänen päällensä... Se on hirvittävä paperisade... Hän on tukehtua, hän
ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään...

Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki
tulevat, concursus, concursus...

Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti
pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta
kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.

Erään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin
käsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata
kirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain
pankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä
afäärikirjeitä.

Samassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta
tuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen
lokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.

Martta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi,
ja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa
ryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt
se oli viimeinen kerta...

Hän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia
postikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.

Hän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään
juoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla
vekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän
saanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka
mukavintahan se oli näin....

Nyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat
osallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala.
Samassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä
hänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona
käydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli
unohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa...

Hän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja
joilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän
tahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään
oikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait
senkin ukon täytyi kuolla...

Suloista oli sittenkin elää, vaikkapa vain kostoa ja nautintoja
varten...




XVI


Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli
tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää
käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka
oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan
hämillensä.

Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan
kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän
muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän
ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen
kärsi tavallaan hänen tähtensä.

Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen
oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli
ryhdyttävä.

Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi,
mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten
he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori
ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli
niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan
Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut
tämän tarjouksen vastaan.

Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa.
Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen
lihakauppa.

Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta
kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja
vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.

Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa
Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja
sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin
mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin
oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä
maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja
eläimiä.

Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli
lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille.
Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen
häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä
makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan
peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa
näkyi olevan torilla niin paljon.

Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä,
vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi
paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä
hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.

Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja
kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta
kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat
aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon
varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat
pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa
leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten
hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta,
suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat
pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon.
Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.

Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen,
joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja
ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella
hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan
ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat
innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan
leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan
tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei
malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti,
että he joisivat yhdessä kahvia.

Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja
antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin
laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu
»akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka
se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää
posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen
sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne
ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka
maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno
tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.

Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen,
joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli
vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi
tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat
hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe
yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain
perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät
perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla
lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen
hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin
kummallista.

Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli
leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia
ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin
huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen
pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.

Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja
eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua,
mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat... Vanhat keittäjät tinkivät,
koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät
hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä
hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea
kohtuuttoman kallista.

Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta
huolimatta erinomaisesti.

Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat
äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä
kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan
ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja
täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä
tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli
koko meluavan ja kirjavan torin.

Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello
kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori,
puhtaaseen voittoon...

       *       *       *       *       *

Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että
rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut
velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin
hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi
kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa
mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.

Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi
kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että
Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen
mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät»
ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että
Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja
lirkutteli Jannelle entistä enemmän...

Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui
silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja
kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja
tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka...

Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja
suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin
rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan
parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa
alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat
lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä...

Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja
hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla
tavaralla.

Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet
ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran,
jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja
viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan
hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten
osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät
möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.

Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän
oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä
oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa,
saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä.
Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen,
jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin
oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan
asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat
hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä
hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne
Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.

Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän
muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti
sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan
opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan
tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt
itsellensä sievoisen omaisuuden.

Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa
kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa.
Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton...
Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään... Elämä ei enää ollut
hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta...




XVII


Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun
varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen
tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli
tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.

Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon
oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi
pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin
väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän
rakasti valoja ja loistoa.

Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti
tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen,
siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja
suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen
heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua
levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu...

Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton,
niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!

Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää...

— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti
lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.

Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä
sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät... Yksin ihminen
syntyy, kärsii ja kuolee...

Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin
jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja
kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei
hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi
hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli
laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut
voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa
ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta
laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli
ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista
sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta
hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.

Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa
olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä
tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä.
Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.

Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut
mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen
kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan
loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo
tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät
ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta...

Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän
varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän
myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä...

Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi,
että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää
esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden
kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi
laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut
ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa
pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että
puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka
siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi
hyvin...

Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että
toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle
paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä
oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi
voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla
hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä,
touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa
lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen
voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.

Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun
aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään
tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä
lähellä...

Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena
menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon.
Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi
hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena
neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut
Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut
paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin
sanottiin.

Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt
sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja
kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka
ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja.
Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien
ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen
onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä,
että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli...

Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot
suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen
taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin
monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut
häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken
huvittelijoita.

Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja
alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen
ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea
keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta
hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään
toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen
kauhean tiedon jälkeen...

Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä
latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi
kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se
hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja
sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema
varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas
palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista
polkua.

Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien
lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja
toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin
suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden,
tuntemattoman ystävän seurassa...

Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä,
inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka
usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä
alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta
kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta...

Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta
terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen
akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti... Hän kuunteli uteliaana,
koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.

Yksin... yksin...

Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli
mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä...

Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo
rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman
onnellisia. He rakastivat toisiansa...

Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja
puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa
morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja
hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä
uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat
soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa
viereen...

Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut,
mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan...

Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja
myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.

Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti
lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.




XVIII


Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo
Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain
kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa
horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle
hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä.
Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen,
niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.

Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen
hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat
arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka
Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa
säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.

Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle
seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan
luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton,
ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan,
silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut.
Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti
hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla
kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä
kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta
seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.

Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita.
Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi
hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta
sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko
kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään.
Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa.
Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut
kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta
Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen
tanssijatar.

Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina
Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit
kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja
moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia
kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin,
kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine
kehyksilleen lattialle...

Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo
repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta
pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki... Hugo sotkeutui
tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa
niin, että veri tirskahti suusta... Mutta salaman nopeudella hän oli
pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään...

Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa,
sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että
hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian
usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta
koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti
erikoisesti ovea silmällä.

Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei
koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta
oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt
se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä... Hän huusi minkä jaksoi,
ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen,
marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja
räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta
huusi ja pakeni.

Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin
lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä.
Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä... Hänelle selvisi,
että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta ... Mutta hän
päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä
samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu...

Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä
ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta
hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka
takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon,
heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä...

       *       *       *       *       *

Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen
sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti
ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen...

Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli
syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä
viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin...ja
sairas...

Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä,
kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua,
ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety
Lapinlahteen...

Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän
nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti
nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa,
kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa
olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman
annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten
verensyöksyn tulemasta... Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi
muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin
helvetillisin uni...

Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa
kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti
ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta.
Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen
vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta
verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt
sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka
kauaksi aikaa...

Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo,
katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara
tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti
laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti
laukkunsa päällä:

 »Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.

 Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia.
 Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos
 paljosta!

 Martta Hagen.»

Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla
hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten
hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon
säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja
tarkasti, oliko se ladattu.

— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta,
viileä kuolemanavain...

Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti
suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja
laukaista sen...

Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen
vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa...

Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta
Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan,
oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin
hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli
Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus...

Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö
Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja
hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»

Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin
mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta
tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta
raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä
aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.

Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli
sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät
kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan
ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa
hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat
valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät,
intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä
sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska...

Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan,
mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan
alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.

Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian
silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan
kauhistuneina... Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn
lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan...

— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset
liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput
juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun...
Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan...

Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen
olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:

— Nyt hän on kuollut...

— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle
anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.

Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt,
että he puhuivat eri asioista...

Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä
erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu,
muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.

Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin
Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä,
joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta
Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan... Kaikissa
tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut
katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden
seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.

Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla
penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee
merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen
haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu
hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta
ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili
hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin
surumarssin soidessa laskettiin hautaan.

Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut
vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen
vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella
kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä,
jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin
höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin
väkevä maantuoksu...

Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja
kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä
olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia,
matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan
kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla
oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä...
Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut
laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa
ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.

Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen
elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat
soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman
kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava
sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa...

Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän
ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen
sanoilla:

»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi
pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun
Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät
sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle
kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala.
Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri,
okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen
ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli
hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului
pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli,
kun hän lausui ensimäiset sanat:

— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee
mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä...
Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään
aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva
vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu
vähitellen kaikkien nähden... Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli
salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen,
ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka...

Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki
saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni
peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja
lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi,
ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:

‒ Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei
hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos
kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien
kanssa, ja hän haavoittui niin usein...

Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli
jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun
puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä,
valittava ja raaka huuto... Myöskin saattojoukosta kuului samassa
valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville
Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun...

Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan,
tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen... Syntyi hetken
hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat
huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua
palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä
äänellä:

278

— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen
symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän
rakkaudesta... säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian
painuvan päivän viimeinen kajastus...

Sitten hän luki nauhoihin painetun runon:

    »Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,
    joita elämän hurjuus hurmaa,
    jotka kiihkojen kuumissa höyryissä
    hakevat surujen surmaa. —

    Sillä harva on täällä se sankari,
    jok' on pystyssä loppuun saakka,
    jos vaan on polku liukasta
    ja harteilla suuri taakka. — —»

Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut
saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut...

Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen
taiteilijattaren haudalle...




XIX


Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka
pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa
ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin
ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän
yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se
näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli
Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille
sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli
Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi
kaipaukseksi...

Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa
oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki
hänen puuhansa...

Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja
epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut.
Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja;
hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies...

Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut
häntä...

Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat
kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä
päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta
luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut
itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin
hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina,
mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja
ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.

Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi.
Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja
tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten
hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua
ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja
kaikelle...

Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija
Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut
ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä
salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä,
kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin
taivaantulen iskeminä...

Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään
saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli
mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki
se suuri romahdus...

Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja
esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa
kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen
ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi...

Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt
siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä
mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa
levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja
muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden
kapinallisten johtomieheksi.

He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä
annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista
ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä,
sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain...

Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä
— hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan
kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen
hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.

Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle
erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli
ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli
asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen
tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei
kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta
merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun
levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus... Puhtainkin ihminen
sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin
parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan
eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua
synkemmäksi ja uhkaavaksikin...

Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa
hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin
oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman
tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan
kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli
liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa
Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa
ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla
ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut
hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi
niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli...

Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että
tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään
ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen
lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli,
täydellisesti epäonnistunut....

Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi
pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi
ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut
hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja
vihamielisyys... Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi
kaipaukseksi...




XX


Kokonainen vuosi oli kulunut.

Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa
levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja
rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja
elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet
jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli
huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt...

Oltiin taas keväässä...

Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä
rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni.
Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista
korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet
sanottavia korkoja talletuksista.

Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja
epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston
kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui
tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti
hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä
puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan,
sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa
ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja
muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.

Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut
kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa.
Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana
joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli
saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin
todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien
odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua
sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan...

Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui
kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa
ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän
sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän
nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista
oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan
oikeutta, se oli oikeuden polkemista...

Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli
hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt
tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki
ilmi lieskaan...

Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän
huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän
seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että
he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa
soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.

Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt
tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä
mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi
harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.

Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta
hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua
kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa
ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä
ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain
positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne
syyt, joista ne johtuivat.

Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja
käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi
vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä
luonnollisemmaksi.

Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen,
joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa,
ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen,
nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea
varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin
nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin
porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki
jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat
vieromaan ruumiillista työtä...

Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään
ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen
ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä
ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä
koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen,
ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä
ja vastaanottavainen...

Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä
syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen,
yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään
tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi,
toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun
huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia
maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi
ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen
uhreja...

Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat
väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön,
ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten
esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt
voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan
runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein
käsitykseltään sairaalloisia raukkoja... Ei ollut ihme, jos nuoriso
seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä...

Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta
kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän
saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi
yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien
viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja
äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan
ukkospilven alta...

Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet
ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos
se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai
palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä
ovenvartioina... Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa
kunniallisella tavalla...

Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli
uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella,
taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava
pilvenhattara...

Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli _todellisen
pohjan puute_. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä
nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli
ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt
suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä
edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä
pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja
ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään
taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä
tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten
välillä...

Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman
kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla,
oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut
eturivissä taistella niin, että _kaikki_ joukot yksimielisinä,
tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen
hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran...

Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se
myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee
köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat
alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua,
elämää...

Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä
paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat
kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia
kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa
tapauksissa vain _kannattajia_... He luottavat vieläkin siihen, että
kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat
johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja
puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän... He tuskin ymmärtävät
mitä tekevät... Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua
kuin missä se nyt on...

Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia
itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta
suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että
he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna,
mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata
ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin
teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri
nimeksikään...

Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos
tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi
tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin.
Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V.
Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin
ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen,
oikeuksia ja etuja...

Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut
pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä,
murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari
Katajisto istui.

Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori
osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen
aamuun saakka...

Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota,
ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja
miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun,
sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana.
Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut
tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan
kannalla.

Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan
tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne,
joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori
Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.

He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely
eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari
Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.

Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei
hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai
tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää...




XXI


Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät
ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne
kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen
ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.

Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi
kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli
kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta
se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt...

Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja
eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon
ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan
kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä
pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi
maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.

       *       *       *       *       *

Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli
kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden
vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat
jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan.
Aurinko paahtoi täydellä terällään.

Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa
syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha
äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat
muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.

Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa,
josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän
summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan
juhannuskoivuja kuistin pieliin.

Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle
hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan
tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne
ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen
sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten
pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.

Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju
poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän
lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet
valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten
ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle
ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli
saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut
hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita
jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui
jalan alta esille.

Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi
rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.

Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan
hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli...

Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin
punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä
käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli
ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.

Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän
peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä
Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti
jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä
hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja
pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui
puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa
auringonpaisteessa.

Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja
taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni
hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan
pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain
työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli
oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo
pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta
hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa,
juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan
myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin
virtaa ylös.

Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena
oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja
kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä... niin ihmeellistä...

Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret
pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.

Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat»
olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti
syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet,
vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui
niiden valkoisenvihertävään kylkeen...

Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa
tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä
nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja
sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava...

Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille,
ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen
pehmeään, tuoksuvaan syliin.

Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle
oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka
muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää.
Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa
pehmeälle vuoteelleen rattailla.

Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan
ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa,
valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli
erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.

— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän
kohteliaasti.

— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain
Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan
häpeissään.

— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein
myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?

— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.

— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia...

— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.

— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon
testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki
rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.

— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.

Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani
Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt
olen köyhää köyhempi.

— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut
niinkin pitkälle kuin tuomari...

— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että
minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein
sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää
sanansa...

— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä
onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi
ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.

— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei
enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon
itseluottamuksestani...

— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen
mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena
ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän
ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut
kokea....

— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa
joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että
olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto
hiukan punastuen.

Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori
Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla
rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli
hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut
kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan
unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta
maasta... Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän
olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen
oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi...

— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo
ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä
pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen
maksanut...

Janne havahtui ajattelustaan.

— Ette ainakaan minulle?

— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli.
Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli
minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti
minut... Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä
onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton
siihen...

Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari
Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan
ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi
rauhallisesti:

— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt
niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko
tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?

— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen
suurta, miehekästä kättä.

Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille
ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin
kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä
kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti
opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan
he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi
sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta
tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto
vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä...

       *       *       *       *       *

Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui
raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä,
ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli
kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina
matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit
viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.

Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja
kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului
lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja
ikäänkuin kulon polttamalta...

Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt
kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi
rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi.
Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät,
puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi
viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.

Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille
miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi
tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa
sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana
Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.

Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen
sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut
viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten
aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina
pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä
istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen
kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman
lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa
silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja
rakkaus tuovat mukanansa...

Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan
ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi
äkkiä ja meni äidin luo.

— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä
äänellään, joka väreili liikutuksesta.

— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä
kyyneltensä lomitse...

Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin
kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa
astui tupaan illalliselle...




XXII


Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat
Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine
sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.

Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä
todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen
talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein
sopinut nuorisonkasvattajaksi.

Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja
Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet
hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli
kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen
kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta
enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso,
varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä
ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä
enemmän...

Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan
virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä
huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla
seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää
koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän
tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi
väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen
eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa.
Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi,
hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin
toiselle...

Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että
oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin
puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta
hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta,
joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä,
joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.

Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli
kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli
ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet...

Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli
hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan
parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin
uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti
häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin
käyntikortti oli korttien joukossa...

Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa
hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut
lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston
opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison
hyväksi...

Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja
vihdoin se oli kirkastunut hänelle... Hän aikoi kerran kirjoittaa
kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta
puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden
ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä
suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut
vielä valmis...

       *       *       *       *       *

Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala
perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa
Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin,
sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen
puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun
Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä
takia olisi jäänyt kaupunkiin.

Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein
Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat
kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt
siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan
koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta...

Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.

Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin
suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia
ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia,
kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia
ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden
riippuvia puutarhoja...

Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan.
Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin
ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan
värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston
kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan
Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan,
jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa
tuoksuaan... Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki
nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava
»kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla,
parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain
mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli
pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa
pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä
ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat...

Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto
valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine
leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut
muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset
auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta
puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto,
jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin
kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät
tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä
vapaasti istuskella ja loikoilla.

Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset
joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja
satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen,
riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.

Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen
ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja
Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja
ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä,
riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja,
paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa,
iloa ja ääntä...

Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta
hän ei sentään kehdannut...

Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston
korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki
tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa
jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren
kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien
valkeat kaupungit...

Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat
vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka
tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan
tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on
puserrettu sadoista erilaisista kukista.

Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert
on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat
tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois
ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne
syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.

Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään... Hän ei ole onnistunut
nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä
rakkaudessaan... Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet
elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa
hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen... Hänessä
itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin
oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa...
Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet
oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista
mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina,
ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka...

Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita,
kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään
osaa elää...

Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa
vetäytyy hymyyn.

Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että
se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen...

Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä
kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee
laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen
hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää
aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu
niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin
oloihin uusia vaikutelmia saamaan...

Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat,
toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä... Yli noiden vapaiden
aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas
tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön...

Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä
olennosta onnellisen ihmisen.

Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja
leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee
Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:

— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta
vihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta
Annikille hän sanoo ääneen:

— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä
taaskin olemme kaupungilla nähneet.

Ja hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita,
jotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja
auringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa
kohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON TUULISSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.