Kannokossa : Savolaiskuvia

By Toimi Juuti

The Project Gutenberg eBook of Kannokossa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kannokossa
        Savolaiskuvia

Author: Toimi Juuti

Release date: May 8, 2024 [eBook #73573]

Language: Finnish

Original publication: Pori: O. Romeliuksen kirjakauppa, 1908

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANNOKOSSA ***





KANNOKOSSA

Savolaiskuvia


Kirj.

TOIMI JUUTI





Porissa,
G. Roneliuksen Kirjakauppa,
1908.




SISÄLLYS:

Kannokossa.
Lautamies Mutasen talkoot.
Kummin lahja.
Jumpru-Antin norrikuppi.
Kun mittarit kävivät.
Lapsisaunat.
Yöjalassa.
Viidentoista pennin nakkia.
Lahnakutu.
Hevoskuuri.
Toiveita.




KANNOKOSSA.


Talvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan
hevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana...

Asut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon
tahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme
toivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta
ja ettei lunta ole liian vähä.

Kaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta,
mutta kolmannen laita on niin ja näin.

Sillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet
itse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt
siten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin
tehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.

Ne kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat
sinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan
tavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki
hakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin
töksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon,
jonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle,
niin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä
halonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.

Niin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta
sinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä
kuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että
myöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla
epäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut
turkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.

Nouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi
kohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.

Sellaista se on kannokossa kulkeminen — varsinkin vähän lumen aikana...




LAUTAMIES MUTASEN TALKOOT.


Piika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon
kutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin
isäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.

— Lautamies jo aamulla tappoi ja nylki sen meidän suuren puskuripässin.

Tämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä
ikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle
lähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat... Eikä Riitta
sitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.

— Vai pitää se Mutanenkin kerran talkoita! myhähtivät väliin miehet.

Ja useimmissa taloissa rengit lisäsivät:

— Eikös sieltä kukaan mennyt kaupunkiin?

Piika-Riitta oli viisas ihminen ja ymmärsi yskän ja osasi kyllä vastata:

— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan
laitonta... Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna
meidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa
eteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi
olevan asiaa. Ja lautamies lupasi.

Riitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se
seikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.

— Pitää sitte tulla, tuumivat miehet ja iskivät toisilleen silmää.

— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa
mennessään.

Hänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän
sitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta
kurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian
lyhyt ja liian paksu tytöntyllerö...

Mutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia
johtopäätöksiään.

— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa
antanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte
jonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.

— Siitä kuuluu olevan sakko, jos isäntä itse tarjoo, sanoo joku.

— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei
tuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin
pussiin, selittää toinen.

Ja naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä,
sillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun...

Parikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa
puolenpäivänrinnassa kotiin.

— No tuleeko rahvasta? utelee emäntä.

— Sitä vuotaa vyönään. Hyvin tuntuivat olevan tulossaan.

— Virkoitko pässistä?

— Virkoinpa, virkoinpa...

Lautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen.
Oli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta
siitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.

— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.

Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut
siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja
että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle
molemmat...

— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli
hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme
peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan
minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei
saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin...

Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs
asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena
kantapäillään.

— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.

Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä,
miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta
sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.

— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat
keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.

— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?...
Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi
leikillään kysymään.

Emäntä ehättää selittämään:

— Sehän se lautamies... Vaikka johan sitä minä olen joka syksy
vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut,
etteivät kannata.

— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa... Vai tappoi
se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?...

Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä
asioista sen enempää juttelemaan.

Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli
leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä
tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran
katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa,
vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:

— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.

Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä
tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti
suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen
kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.

Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa
leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt
nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.

Hän näet ajatteli:

— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt
ne tuskin kehtaavat heittää kesken.

Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että
näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.

Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu
kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.

— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi
suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..

— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan
tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa.
Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut
lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla
myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.

— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla
pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin
vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa
tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja
tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan
arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!... Tuskin
lienee miehellä litran hintaa taskussaan.

Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo
maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin
pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen
pimeä.

Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat
heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi,
saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin... Nuoremmat
tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.

Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin
pellolle.

Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei
pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä
siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.

— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin
tiukkaan olisi tarvinnut... Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo
purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä...

— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.

— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi
jo saattanut tulla kaksikin kertaa.

Tämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan
pellon nurkka loppuun.

On jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu
ja pantu kuhilaalle.

Verkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki
kartanolle ja siitä tupaan.

— Kyllä se nyt maistuu kaali.

— Ja ryyppy.

He ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen,
miehet toiseen.

Mutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa
avonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut
sitte ulos Ristoa vastaan.

Siellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa
takaisin kamariinsa.

Nyt vasta ajoi Risto, pihaan. Se huomattiin pian tuvassakin.

— Risto on jo tullut. Tuolla seisoo hevonen pihalla, sanoo joku.

— Vai jo tuli Risto!

Miesten silmissä välähtää. Illallista kannetaan juuri pöytään.

Samassa astuu Ristokin tupaan.

— Hyvää iltaa!

— Jumal' antakoon! Mitäs kaupunkiin kuuluu?

— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen
tänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että
tänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.

— Sinnekös sinä veit koko pässin?

— Koko pässin.

Tanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun
päähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin,
mikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.

Mutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja
syleksimistä ja äänekkäitä huutoja.

— Sitäkö hiivattia ne niistäkin rautateistä...

— Pettihän se p—le!

— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä
onhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina
kuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.

— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä
antanut edes voita.

— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän
suurin kitupiikki.

— Viimeisen kerranpa saikin talkoihinsa...

Naiset seurasivat miesten esimerkkiä ja poistuivat.

Mutta porstuassa joutui piika-Riitta ahtaalle.

— Mitä sinä aamulla kylällä valehtelit, että teillä on lammaskaali?

— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen
pässin, kun emäntä käski niin sanomaan.

— Vai niin se käski kutale!

Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui
peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista
ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla
piipulla.

Jonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti
Mutanen.

Hän taputti Ristoa olalle ja sanoi:

— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan.
Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla,
niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne
eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies
Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa...




KUMMIN LAHJA.


Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta.
Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle
jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut
siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän
palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen
sai hän pitää koko ikänsä.

"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen
ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli
hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen,
niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä
luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut
kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että
sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja
jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun
johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.

Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen.
Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään
nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.

— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.

Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut
viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi.
Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen
turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli
puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo
useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi
hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään,
kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä
aitan seinällä.

Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti
hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta
järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli
olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut
puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.

Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen
silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.

Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.

Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori
ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä
ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset,
samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin
yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa
höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain
punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori
Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä
kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.

— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun
asiasta tuli puhe.

— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden
perillisten äidille.

Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi
olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut
kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa
oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin
tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja
kuului olevan hyväpäinen.

— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman
kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut
alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.

Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä
juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille
opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on
vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin
suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut
kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron
synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla
liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin
ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi...

Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut
sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta.
Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin
alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle
tuulelle.

Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että
eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle
päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut
mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin
suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä
aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään
isäntäkummiksi.

Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu
vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat
päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."

Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan
ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa
turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.

— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään
tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä...
ja lämmin... ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika
ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee... ja jos minä
satun niin vanhaksi elämään.

Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.
Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.

— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin
hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä
herrastanee poika...

Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana.
Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin
ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki
opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.

Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja
emäntä.

— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.

Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen
kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota
nyt sanoisi... Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa
ja katsoa sitä Anteroa silmiin... eikä haittaisi, vaikka herahtaisi
silmän nurkkaan muutama kyynel...

Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.

Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen
talvipalttoo.

Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.

— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei
näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt... että jos sinusta vielä
kerran tulee virkamies... pappi tahi muu... niin että et unohtaisi
kummiasi... nyt tässä... isäsi ja äitisi läsnäollessa... annan sinulle
kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.

Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut
mitään.

Hänen isänsä puuttui puheeseen.

— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän
Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen
turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että
mitäpä se poika kahdella turkilla... Sano nyt kuitenkin kiitoksia,
Antero.

Antero kiitti.

— Vai niin, vai niin... no, no... eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy
enoistakin ristiä.

Pehtori koetti hymyillä.

Vieraat menivät.

Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan
lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa
taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin...




JUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.


Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko
iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet
oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu
valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja
synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.

Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan
pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä
keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät
jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.

— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa
lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.

— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä...

Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte
totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä
näkynyt jälkeäkään.

— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa... Vaan näkyyhän tästä
pääsevän.

Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta
hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on... Huh, huu!...
Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on
hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen
ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa... Sanoi että
jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä... Vaan mahtaako
se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten
lupasi... Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne
hirrenvetoon... Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä...
Huu!

Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä
tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen.
Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut
saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän
tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?... Vaan
jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon
sitte... Antaa se kuitenkin eukko... Panen kaksi palaa sokeria ja
hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran
kuorman... Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.

Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään.
Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon
reunaan.

— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti... Otappa ja seisatu
ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on
juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla...

Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla
rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli
saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se
talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut,
mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies
kuin sanovat.

Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan
päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan
sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa
tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä
itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan
rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö
tuo tuossa työssä lämminne...

Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella
seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi,
oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.

— Luimisteletko pakana!... So, soo!... Olehan nyt, olehan nyt!

Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä
nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli
vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että
näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa
hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä... Maistuu se nyt
norrikuppikin...

Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen.
Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika
rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen
kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että
mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla,
josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.

— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään
poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään
koputtelemalla niitä rekeä vasten.

Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei
pienistä kiirehtimisistä välitä.

Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee
jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko...
ja sauna... ja ruunan ape... ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä
höyryävänä häntä vartoo.

Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä
lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja
aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä... Mikähän se lienee tuokin
mokoma... Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja
tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään...
Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle.
Hei, ruuna, nukutko sinä!

Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli,
ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi... eihän niitä ollut
löytynyt ennenkään... mitä lienevät silmänkäännättimiä.

He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti
viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.

— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!

Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan
sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet
palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo
kimmeltäen ja liikkumatta.

Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt
kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt
selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja
tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista
mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse... eikö vaan
liene sielläkin talvella kylmä... hän on jo vanha mies. Mutta sitte
jäisi hänen eukkonsa yksin... ja ruuna... Hyvän sattuikin saamaan eukon
osalleen... harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin... ja
lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut
tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta... ja se kun
vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään... ei potki eikä pakene ja
osaa vaikka yksin...‘

— Prtuu!... Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki... eikös
perhana vetänyt tuohon hirren nenälle... ja kun ne hilaavatkin niitä
hirsiään ihan tiehen kiinni... Prtuu!

Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli
poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä
ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja
pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella
puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas
tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii
takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja
vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.

— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma,
puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.

— Prtuu!... Mitä hiivattia!...

Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu
keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.

— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!...

Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli
taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan
irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt
hirveästi sapetti.

— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?... Eikä
tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä
tehnyt... Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja
taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa...

Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa
tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa
retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.

— Tämä se nyt vielä piti sattua...

Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy
ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.

— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa
narun päästä saverikoksi... vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu
nuora... ja en virka eukolle mitään... mistäpä se sen saisi tietää.

Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen
hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa
puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa,
ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.

— Kyllä se nyt mökille asti kestää...

Sitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:

— So, so, ruuna! Elähän nyt... Vai sitäkö ihmettelet, että panen
uudestaan aisoihin... Pianpa päästään perille, pian päästään... ja minä
panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa... vaikka antaisi
sen kupinkin.

Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan
ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista
kertaa... eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa
koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton
paikka... ja se norrikuppikin jäisi saamatta...

Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla
pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu
mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna
panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen.
Ja siihen se seisattuu.

— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs
näy eukkoa... Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.

Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän
ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä
eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen
pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja
astuu aittaan.

— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja... kolme... menköön neljäskin
kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä
huomaa...

Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne
aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen
minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.

— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen... eipä ole saanut pitkiin aikoihin
näin särpimekästä... so, soo!... Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin
jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna...

Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen
ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.

Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet
vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.

— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen... kunhan ei ruunaa
vilustaisi... Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä... Hyvää
se tekee lämmin norrikuppi...

Jumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.

— Lienet kaatunut... lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.

— Enkä kaatunut... mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen
kylmä... Hy-yy... Ihan otti vanhojen luiden päälle.

Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja
ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi... Siinä se näkyi pannukin
liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti
hiiloksessa.

— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.

Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet
esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun
ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa
kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille...

Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei
kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?...
Oliskohan kysyä... ja mitäpä tuosta jos kysyykin...

— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?... Sydäntä tässä vähä
etoo...

— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan
linjamentikseen... kuuluu hierottavan... Ja toihan tuo tullessaan topan
sikuria.

Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee
niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa
hattunsa ja rukkasensa.

— No elähän nyt... elähän nyt suutu!

Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan
rahduksesi.

— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja
jää siihen ovensuuhun seisomaan.

Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin
puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä
itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli
kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti
mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko
ja huolenpitäjä... ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut...
vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen...




KUN MITTARIT KÄVIVÄT.


 "Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta
 laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus
 perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään
 nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun
 1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin
 säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19...

 Kuvernöörinviraston puolesta:

 — — — — — — — — — —"

Niin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki
sen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää
lääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista
hän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä
etteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se
tila jaettaisiin hänen suostumattaankin.

— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle,
Tuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta
saattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin
lähetit paperisi likoon.

— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä
miehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät
ottaa... ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.

— Kukapa se kesällä joutaa kirkoissa juoksemaan...

Enempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä
maamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä
alkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen
käytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista
varten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi
isäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan
jäävitön lautamies.

Tuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli
hakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi
lautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei
maamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.

Antti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän
rinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.

Ja sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen
kahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran
vetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen
kotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut
älynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin
Lehikoinen ehti... Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan... Vaan
vielä sitä minäkin ne mittarit kesytän... Lienevätkö viinaanmeneviä...
niin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.

Hän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville
pojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä
Lehikkolaan linjoja avaamaan.

— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat,
ettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä...

Sitte meni hän emäntänsä luo ja sanoi tälle:

— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin
hakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa
konjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä
ne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä
Lehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se
nassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan
lautamiestä.

Antti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa
ja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte
astuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se
Pekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei
ollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää
lautamieheksi... se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät.
Ja mistäpä ne mittarit sitä tuntevat... ellei Lehikoinen sano.

— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa
kahdenkesken.

— No?

— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan.
Mittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua
lautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos
osaat pitää minun puoltani... ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.

— Eipähän tässä nyt ole minullakaan kiireitä... jos olisi ruveta...

— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen
talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle
tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi
huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä
jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin,
että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste
rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää
Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo
kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä
virka...

Antti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.

       *       *       *       *       *

Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli
käyty käsiksi jyvitykseen.

Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin
ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään
jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan
petäikköön.

— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä
kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.

— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan
itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.

— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.

— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille
merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä
kangas yhtä arvokasta.

— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla.
Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan
siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin
yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.

— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin
verrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa
jyvitettävä, selittää Snööri.

— Eiköhän vähä puolenneta... mutta kas kun en ole muistanut... mulla
olis täällä vähä...

Risto Pekkarinen kaivaa taskustaan esiin puolen litran pullon.

— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle... on se kolme
vähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä...

— Minä en maista virantoimituksessa, sanoo Stefan Snööri.

— Eihän tuo nyt pieni pahaa tekisi... Entä toinen herra?

— Meihin sopii, vastaa Pietari Sirolin ja maistaa.

— Muuttaako se mittari sen kolmen kahdeksi?

— Ei sitä sovi muuttaa.

Risto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari,
kun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy... vaan
saattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas
jyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen
tietää... vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.

Viimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas
Lehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja
niitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla
erityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa
olevia maita.

— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —
Näille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?

— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä
ole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on
pohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää.
Minun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.

— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin
kuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän
kivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.

— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.

— Kuusi ja puoli on jo merkitty.

— Olkoon sitte, mutta liian suuri etu se on Lehikoiselle.

Risto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä
se että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä
hän kyllä tulee pitämään huolen.

       *       *       *       *       *

Asiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja
nautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli
kaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin
tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat
äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä
Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine
"erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja
vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti
ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.

— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei
kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.

— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja
suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla,
koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä.
Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää
Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.

Sen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:

— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää
vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se
loppukokouksessa virallisesti vaatii.

Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän
toi Pekkarisen tullessaan.

— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä
tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan
Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.

— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät
sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin
sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin
perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja
annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille
herroille hyvät harjakkaat.

Risto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen
vastasi:

— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.

He astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto
Pekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.

— Tässä se nyt olisi ehdotusjako kartalla, ilmottaa Snööri.

Lehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja
Pekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri
selittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin
Lehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.

— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon
ehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä
peräkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja
ja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte.
Turpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se
erehtyy.

Kaikki hyväksyivät ehdotusjaon. Ja Turpeinen sanoi vielä mennessään:

— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin
pitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.

Hän kääntyi vielä ovella taakseen katsomaan.

— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä
iltana?

— Ei, kiitoksia. Mutta kyllä huomenna, niinkuin sanottu.

Menomatkalla sanoi Turpeinen lautamiehelleen Pekkariselle:

— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja
siitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.

— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa
sille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran,
että puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.

— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa,
niin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.

       *       *       *       *       *

 "Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten
 suostumuksella."

Niin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen
pöytäkirjaan.

Pöytäkirja jatkaa:

 "Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus-
 y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan,
 että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä
 metsämaalta:

 1) 500 kpl. hirsiä

 2) 1,000 kpl seipäitä

 3) 1,000 „ aidaksia

 4) 50 syltä halkoja

 Uskottu mies Risto Pekkarinen huomautti, että — — —"

Pöytäkirjaan ei kuitenkaan pantu läheskään kaikkea sitä mitä Risto
Pekkarinen huomautti.

Sillä kuultuaan nuo vaatimukset, nousi hän ylös (Antti Turpeinen
teki samoin) ja selitti, että jos Antti Turpeisen osalta otetaan nuo
luetellut puumäärät pois, ei metsään jää edes linnunlaulupuuta. Hän
piti pitkän puheen ja esitti, että asialliset saisivat pitää maansa
sellaisina kuin ne nyt olivat jaetut.

Antti Turpeinen yhtyi puolustajaansa.

— On sillä puita omassa metsässäänkin, sanoi hän lopuksi.

Tuomas Lehikoinen ei hellittänyt vaatimuksestaan.

Stefan Snööri kysyi ruotsiksi Pietari Sirolinilta, että mitä nyt
tehdään.

Pietari Sirolin vastasi samalla kielellä, että myönnetään osa
vaatimuksista, vaan ei kaikkea.

He harkitsivat hetken aikaa ja sitte julisti varamaamittari Stefan
Snööri, että

 "Toimitusmiehet (s.o. hän ja uskottu mies Pietari Sirolin) ovat
 päättäneet, että Tuomas Lehikoisen tulee metsätilin tasaukseksi
 saada Antti Turpeiselle jääneeltä maalta 300 hirttä, 800 seivästä ja
 sama määrä aidaksia sekä siihen nähden, että Lehikoiselle on jäänyt
 suhteellisesti hyvä halkometsä, ainoastaan 15 syltä halkoja."

— Ja jos uskottu mies Risto Pekkarinen ei tahdo yhtyä tähän, saa hän
panna vastalauseensa pöytäkirjaan, lisäsi Stefan Snööri.

— Eipähän sille mitä, sanoi Turpeinen.

— Ja mitä minä niistä vastalauseista, murahti Pekkarinen.

— Onko asiallisilla sitte muita vaatimuksia, kysyi maamittari Stefan
Snööri.

Ei kukaan virka mitään.

— Koska ei ole muita vaatimuksia, niin minä luen paalutustodistuksen,
jolla saatte kuvernööriltä anoa maanjako-oikeutta ellette tyydy tähän
jakoon.

— Vai vielä tässä lisäkulutuksiin, sanoo Turpeinen.

— Eikö tuo jo tällä uskone, myönnyttää Lehikoinen.

Maamittari Stefan Snööri luki paalutustodistuksen ja sitte eri
kokouksissa laaditut pöytäkirjat ja kehotti asiallisia kirjoittamaan
nimensä pöytäkirjain alle.

Ja pian komeilivatkin asiakirjain alla seuraavat nimet:

 Tuomas Lehikoinen. Antti Turpeinen.

 Uskotut miehet:

 Pietari Sirolin, Risto Pekkarinen,

 Kirjuri. Asioitsija.

 Viran puolesta: Stefan Asarias Snööri.

 Varamaamittari.

— All right! nauroi Stefan Snööri Pietari Sirolinille.

Tehtiin asiaankuuluvat tilit, minkä jälkeen Antti Turpeinen kysyi:

— No joko ne mittarit lähtevät nyt meille?

— Me tulemme jonkun tunnin perästä.

Turpeisen ja Pekkarisen mentyä räjähtää Tuomas Lehikoinen nauramaan.

— Nyt minä sitä Turpeista jymäytin!

— No?

— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja
nyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja
halot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.

Kun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin
muutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä
höyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo
odottivat, oli isännän ensimäinen lause:

— Minä sitä Lehikoista jutkautin!

— No?

— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja
vaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja
aidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen
kerranpahan ottaa.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin eivät
virka mitään. Nauravat vaan partaansa ja alkavat hämmentää höyryäviä
vesilasejaan ja ajattelevat itsekseen, että mitenkähän iso lovi siihen
mahtaa tulla tuohon nassakkaan ennenkuin aamulla kukko kahdesti
laulaa...




LAPSISAUNAT


Talonemäntä Maija Stina Mujunen oli kylällä käydessään saanut kuulla,
että vallesmannilan rouva oli pyhän seudussa saanut "pieniä". Ja tyttö
siitä kuului tulleen.

Hän ilmotti heti asian miehelleen talolliselle Aaprami Mujuselle ja
sanoi, että sinne olisi mentävä lapsisaunoihin vallesmannihan, ne kun
aina ovat heitä kohtaan olleet niin herttaisia ihmisiä ja käyneet
heillä monta kertaa kestissäkin ja kun häntäkään ei koskaan oltu
jätetty kahvikupitta vallesmannilassa.

— On se vähä kumma, että rouva repesi vielä vanhoillaan, ihmetteli
Maija Stina. — Hyvä mieli niillä nyt on kummallakin, herralla ja
rouvalla, kun saivat lapsen ihan omasta taasta eivätkä tarvitse etsiä
ottolapsia.

Aaprami Mujunen jätti lapsisaunoihin menon emäntänsä ratkaistavaksi ja
sanoi, ettei miesväki niitä akkain asioita ymmärrä.

Maija Stina Mujunen julisti heti päätöksensä, joka kuuli niin, että
lauvantai-aamuna on lapsisaunoihin mentävä.

Hän panetutti hevosen valjaisiin ja ajoi itse muutaman kilometrin
päässä olevaan kauppamieheen ostoksille. Vehnä- ja lestyjauhoja,
riisryynejä, hiivaa, sokeria ja rusinoita toi hän sieltä tullessaan
useamman kantamuksellisen.

Se oli torstaipäivä ja Maija Stina arveli, että tässä tulee kiire eteen.

Vaikka eihän tuo nyt sentään tullut niin turkasen kiire. Ehtihän
siinä sivussa pistäytyä läävässäkin katsomassa, etteivät piikaletukat
anna lehmien liiaksi suoltaa heiniä alleen ja ettei lampokarsinaan
työnnetä muuta kuin jussinpartaa. Ja tärkeintä oli, ettei sen aikaisin
poikineen lehmän vasikalle saataisi salaakaan antaa selvää maitoa,
sillä se oppisi siitä herkuttelemaan. Se oli punasen- ja valkeankirjava
juonoselkä lehmisvasikka ja sen isä oli ollut sarveton, niin että
siitäkin voisi vielä kasvaa muodinmukainen mulipää, jolla saisi
näyttelyissä hyvät palkinnot.. Ja kurnaali kyllä kelpasi sen ruuaksi.

Perjantaina tuprusi Mujulan tuvan piisistä sakea sauhu, kun Maija Stina
ei pannut uuniin ollenkaan kasattu halkoja, vaan tuoreita vastahakattuja
koivuja, sillä niistä tuli hänen mielestään parempi paistolämmin.
Lestytaikina kohosi paraikaa verkkaan ja varmasti. Ja se oli aito
lestyä, niin selitti emäntä useampaan kertaan ja vakuutti, ettei
taikinaan oltu pantu tippaakaan maanruisjauhoja.

— Hyviä niiden täytyy olla herrasväelle.

Piirakat ja vehnäset paistettaisiin vasta aamulla lähtiessä ennen
päivän nousua, mutta piirakoiden sydän tuli valmistaa edeltäpäin.
Niinpä porusivatkin riissit padassa, joka oli nostettu haahlon koukkuun
liedelle.

Maija Stina käväsi pari kertaa ulkosalla ja kun uuni oli palanut
hiililleen käänsi hän alaspäin kannen tuvan suuresta pöydästä,
puhdisteli sitä vähä linnunsiivellä ja riputteli siihen jauhoja. Sitte
tarttui hän taikinapytyn korviin ja kaasi sen pöydälle ja ryhtyi
leipomaan.

— Tulee tästä tusina leipiä. Pätii niitä herrasväen syödä.

Illalla leyhyi tuoreen leivän haju yli tuvan ja Maija Stina katseli
mielihyvällä ovensuupöydälle latomiansa lestyleipäkasoja. Ne olivat
erittäin hyvin onnistuneet. Ei ollut kuori vähääkään palanut ja
muutenkin olivat ne niin pyöreitä ja mehevän näköisiä.

Mutta kun emäntä vähä ennen maatamenoaan palasi navetasta, oli hän
myrkyllisellä tuulella.

— Ovat herjat antaneet lampaille vihvilästä, vaikka minä olen sanonut,
että takkua.

— Ota letistä! murahti sängyssään oleva isäntä ja käänsi kylkeä.

Jo puhteella lauvantai-aamuna räiskyi Mujulan tuvan uunissa tuli. Maija
Stina lämmitti sitä vaan vähäsen, sillä vehnäset ja piirakat eivät
sietäneet ylen kovaa kuumuutta ja kun se sitäpaitsi eilen lämpisi.

Vehnätaikinaan oli Maija Stina tiputellut rusinoita.

— Niin ne ruukkaavat herrasväessäkin. Ja kun olisi mulla vielä sahramia
ja kaartimummoja, niin tulisi keltasempaa vehnänen ja maukkaampaa...

Piirakoita paistettiin iso vakallinen. Niistä oli toiset leivottu
vehnä-, toiset lestykuoreen.

Vehnäs-eltit asetettiin kaupungista tuotuun uuteen pärekoriin ja
lestyleivät toiseen.

— Hyvilleen se tulee vallesmannien rouva. Kenties pyytää vielä
pienelleen kummiksi.

Siinä tuli pian tulinen kiire. Emäntä nouti aitasta mustat vaatteensa
ja silkkisen kirkkohuivinsa ja suki kiiruusti päälleen kamarissaan.
Pani kaksi alushametta, että näyttäisi vähä pönäkämmältä herrasväen
edessä.

— Muista panna, Aaprami, kello aisaan, kävi Maija Stina huutamassa
miehelleen tuvan ovelta.

Ulkona oli leuto tammikuun sää. Pari päivää aikaisemmin oli suvennut
ja sitte perjantaita vasten yöllä vähä kylmänyt, niin että kelistä oli
tullut mitä parhain.

Markkinasta ostettu karhunnahka retkotti reen perässä ja siinä sitä
vasten istuivat mukavasti nojallaan Maija Stina ja Aaprami, edellinen
vasemmalla, jälkimäinen oikealla puolella. Aisakello helähteli niin
somasti ja herraskaisesti oikeanpuoleisessa aisassa ja rekiveto-ori
hirnahteli väliin ja terhenti innostua vallatoimaan.

Vallesmanniin oli matkaa lähes peninkulma ja sinne sai sillä varsalla
ajaa hyvän tunnin.

— En tullut niille piioille sanoneeksi, että tekevät kanoille kakaraa
ja antavat lehmille peltopohjaheiniä, sanoo Maija Stina.

— Eivätkö nuo älynne, murahtaa Aaprami.

Vallesmannin talo oli järven niemessä ja se näkyi jo parin kilometrin
päässä olevalle mäelle.

— Onkohan se mahtaa ukkovallesmanni kotona? lausuu Maija Stina
puoliääneen.

— Mistäpä minä sen tiedän.

— Kuule! Mene sinä istumaan sinne vallesmannin virkakamariin, niin minä
sill'aikaa rupattelen rouvan kanssa saunassa.

— Tottapahan.

Päivä alkaa jo sarastaa, kun Maija Stina ja Aaprami Mujunen ajaa
karahuttavat vallesmanniin. Eivät aja portista sisään, vaan
pyöräyttävät hevosensa saunan seinustalla olevan halkopinon viereen.

Aaprami sitoo oriinsa marhaminnasta pinoon kiinni ja levittää sille
loimen selkään. Ottaa sitte reestään heiniä ja kantaa ne sen eteen.
Maija Stina on sillävälin kiskonut koreja irti kuskilaudan alta ja
silloin tällöin vilkaissut kartanolle päin. Joku piikaletukka näkyi
siellä juosseen kyökkiin tuparakennuksesta, eikö lie ollut sisäkkö,
koskapa oli pitkä esiliina edessä.

— Tules, Aaprami, avittamaan!

He kantoivat korinsa ja piirakkavakkansa saunan ovelle.

— Mitähän ne kujeilevat, kun ovat panneet saunan oven ulkoapäin hakaan.
Vai jokohan rouva olisi päässyt jaloilleen, sanoo Aaprami.

— Ei ne herrasväki niin vähällä pääse. Potevat viikkosotalla. Ja siellä
se vielä on saunassa rouva. Avaa vaan ovi!

Aapramin toisesta suupielestä pujahti kirosana, kun hän oli avannut
saunan oven.

— Mitä sinä!

— Vie nyt sinne vehnäsesi vasikoillesi! tiuskasee Aaprami.

Maija Stinakin kurkisti ovesta ja huomasi, että siellä saunan lattialla
ynähteli pieni, vastasyntynyt vasikka, joka oli kytketty nuoralla
penkinjalkaan.

— Jiääsus kun säikähdin!

— Tuolleko sinä nyt ne lestysi?...

— Pidä suusi eläkä tuossa enää vornota!... Se on rouva jo sittekin
näkyy kyennyt jalkeille. Mennään kiiruusti kyökkiin.

— Minä vähä epäilen, että tuskin ne herrasnaiset tulevat koko saunaan
keventymään, vaan että ne läsivät kamarissaan. Niillähän on paarmuskat
ja muut apunaan, selitti Aaprami.

— Jos lienee.

Maija Stina ja Aaprami kantoivat korinsa ja vakkansa pihaan ja
kolisivat siitä rappuja myöten kyökinpuolelle.

Kyökin ikkunasta heitä jo pari päätä kurkisteli. Siellä oli varmaankin
huomattu heidän erehdyksensä ja ne nyt kai sille nauraa kikattivat.

Aapramia harmitti.

Maija Stinaa vähä hävetti.

Vakka ja korit jätettiin porstuan nurkkaan.

— Ovat kai herrasväki kotona? kysäsee hiukan ujona Maija Stina kyökkiin
päästyään.

— Kyllä ovat.

Samassa tulee vallesmanni sisähuoneista kyökkiin.

— Ka hyvää huomenta! Varhainpa se Mujunenkin on liikkeellä ja vielä
emäntäväen kanssa. Käykää toki tänne peremmä... Tähän sopii jättää
vaatteet tampuoriin.

Hän aukasi oven ja meni itse edellä.

Talvitamineet riisuttuaan astuivat Maija Stina ja Aaprami vallesmannin
virkahuoneeseen.

— No pankaa nyt tupakaksi, Mujunen!... Vaan mikäpä teidät saattoi
liikkeelle jo näin aamupäivästä? utelee vallesmanni.

— Enhän sitä minä, vaan nuohan ne ämmät!...

Rouva ilmestyy ovelle ja tulee tervehtimään.

— Hyvänen aika! Että rouva uskaltavatkin noin varhain... Eiköhän olisi
parasta olla vielä sängyssä? sanoo ihmeissään Maija Stina.

— Eihän tämä toki mitä varhaista ole... Ainahan minä olen ylhäällä näin
aikaseen.

Maija Stina tutkii rouvaa silmillään kiireestä kantapäähän ja
ajattelee, että kylläpä se on lujarakenteinen tuo rouva niin herrasväen
naiseksi, kun jo viikon vanhana on noussut lapsivuoteestaan.

— Herrasväelle lienee jo lehmiä poikinut? kysäsee sitte Maija Stina.

— Tänä aamuna poiki ensimäinen, selittää rouva. — Mutta se kun on
hieholehmä, niin olisi puskenut vasikkansa läpi ellei sitä olisi saatu
pois ja viety saunaan täksi päiväksi. Rengit tekevät tänään karsinan...
Entä teille?

— Poikihan se jo Valikki joulun pyhinä. Ja vasikasta tuli kirjava ja
juonoselkä... Annetaanko teidän vasikalle nuorta maitoa?

— Annetaan.

— Meillä ei anneta kuin kurnaalia... ei kannata.

Palvelustyttö toi kahvia. Mutta silloin juolahti Maija Stinalle
mieleen, että nythän ne pitäisi ottaa esille ne eväät. Vaan kehtaako
sitä nyt tässä ukkovallesmannin kuullen sanoa...

Maija Stina nypläilee sormiaan ja vilkuilee vuoroon rouvaan, vuoroon
vallesmanniin. Sanat tulevat jo useamman kerran huulille, mutta siihen
ne aina tuppautuvat kuolemaan.

Viimein hän rohkasautuu.

— Teillähän kuuluu perhe lisääntyneen, sanoo hän.

— Lisääntyihän se viime pyhänä yhdellä tytöllä, nauraa rouva.

— Ja terve on?

— Terve on.

— Olisihan meillä ollut vähä lämpöisiä...

— Mitä niin?

Mutta Maija Stina ei ehdi mitään selittämään. Hän juoksee kyökin
porstuaan ja kantaa sieltä korin kerrallaan ja viimeksi vakan
vallesmannin virkahuoneeseen.

— Tässä sitä nyt olisi rouvalle vähä sen pienen muistoksi...

Vallesmanni ja hänen rouvansa näyttävät olevan hirveästi hämillään.

— Minkä pienen?

— No niitä lapsisaunoja... sen viime pyhänä saadun...

Silloin räjähtää vallesmanni rouvineen nauramaan.

— Herranen aika! Kuka teille on sellaista kertonut? kysyy rouva yhä
nauraen.

— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?... No nyt
minä vasta!...

Maija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen
istualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.

Aaprami nousi seisomaan ja kourasi tuiman näköisenä partaansa.

Hän virkkoi:

— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko
asiasta... vaan mitäs ne ämmät!

Vallesmannista oli tämä juttu hirveän lystiä. Hän nauroi ja sanoi:

— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko
tämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa
palamaan!

Rouva kääntyi Maija Stinan puoleen ja virkkoi:

— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja
siitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa
piloillaan sanonut, että minä muka olisin... phyh!

— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä
epäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut
ja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana
kylällä, että nyt sai... Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.

— Vai niin ne kylälläkin!...

— Niin... Mutta ei me näitä eväitä kuitenkaan takaisin viedä, jos
rouva vaan ottaa vastaan. Tyttöhän se on kuin tyttö, vaikka onkin vähä
vanhempi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Kyllähän me näistä huoli pidetään.

Hän vei emännän omaan kamariinsa ja jätti Aapramin tarinoimaan miehensä
kanssa.

       *       *       *       *       *

Paluumatkalla ei paljo puheltu. Maija Stinaa iletti ja kaiveli
ajatellessaan, että nyt ne nauravat hänellä koko kylä, kun saavat
kuulla. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että saa haukkua piikojaan
kotiin päästyään... ja hän purkaakin niille koko sappensa, varsinkin
jos eivät ole ruokkineet kanoja tahi jos hän löytää vihvilässuuteita
lampokarsinasta...

Aapramia vielä suututti.

Kun sälkö oli sujahuttanut kyläkujasilta kankaalle, ei hän malttanut
olla sanomatta:

— Pääsit nyt mielesi päähän. Sait vasikoita saunottaa. Ähä!...

Maija Stina ei vastannut. Kääntyi kylelleen rekeen Aapramiin selin ja
alkoi pian torkkua silmät puoleksi raollaan.

Hänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut
se vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi
punasenkirjavaksi juonoseläksi... ja piiat työnsivät sen eteen
vihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään...
hullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas
vallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa
nurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää... ja silmät vesissä
häntä kiittelee... että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että
tuovat lämpöisiä... Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt
se heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan
ynähtelemään...




YÖJALASSA.


Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo
seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina
nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista
ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt
rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään
hameissa...

Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä
ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten
narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus.
Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan
sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.

Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi
naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen
taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.

— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.

Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin
nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien
kulmakarvojensa alta.

Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta
pois mennäkseen.

— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.

— No?

— Tuota... kun minä meinasin, että jos... tykkäisitköhän sinä siitä,
jos minä tuota... tulisin sinun luoksesi tänä iltana?

— Kysyitkös? nauroi Miina.

— Kysyinpähän.

— Saitkos tietää?

— En, mutta jos...

— Eivätpä muutkaan kysy.

— Vaan jos minä nyt kysyisin.

— Sittepähän näet, kun tulet.

— Kummassako aitassa sinä nukut?

— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.

— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs
vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin.
Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.

Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen
jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi
uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan
penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli
laatikon ostanut.

— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.

— Eipähän tuota tiedä.

Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein
huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan
kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle.
Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin
ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.

— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene
valveaikaan. ... Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että
Miina laskisi...

Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja
Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä
liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.

— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.

Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne
maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi
siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus
tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka
valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen
havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja
että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi
nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan
sen poikki aittarakennuksen taa.

Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään
valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.

Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin
sylkytti...

— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista... jos
seisattuu keskelle runoa...

Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei
kuulu mikään.

— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka... Lyö vielä kerran, niin että
jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.

Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin
katekismustaan:

    "Minä olen se pikkunen poika
    enkä suuremmaks tulla voikaan.
    Aukase, Miina, oven säppiä,
    jottei palele multa näppiä.
    Enhän minä tänne ois tullu,
    jollen ois sun tykkäävän luullu.
    Voitaishan tuota vähä puhella,
    jotta onko ne kuuliaiset suvella..."

Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli... sitähän
oli paljo pitemmälti... vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti
alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.

— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.

— Ka on.

— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..

— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.

Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan
ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi
hän aitan ovelle.

Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja
samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja
jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko
narahtanut jälleen kiinni.

Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen
vuoteeseensa peitteen alle.

— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle
istumaan.

— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?

— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin... koulunkäynyt...

Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta
ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain
Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.

Jo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja
tulvimistaan.

Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin
kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? ... Kyllä
kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt
ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla
maanneet.

Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan.
Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän
näyttäisi... iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin,
vaikka joutuisi siitä linnaankin...

Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän
tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri
niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.

— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.

— En ole ennenkään laskenut.

Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.

— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.

Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle
peitteensä sisään.

Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.

— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi
ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.

— On niitä siellä sitte kaksi hametta...

Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään,
että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.

Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä.
Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että
tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti... että tulevat ja
pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat...

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte
hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä
vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta
saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.

— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?

— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.

Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi
päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.

— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.

— En, vaan alkaa jo nukuttaa.

Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun
Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan
heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä
peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.

Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä
kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen
lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.

He nukkuivat siihen pian molemmat.

Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin
vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän
ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla
tuvassa.

Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja
että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.

Miina nousi ylös avaamaan.

— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut
mitään jutelluksikaan... vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen
tulla...

— Tule vaan!... Mutta mikä tällä ovella on?

Miina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.

— Koetappas sinä, Jussi.

Jussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.

— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat
sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään
johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.

— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?

Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea
kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi
hänelle eikä Miinalle.

Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan
kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.

— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä
päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa.
Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte... kuulehan Miina... mennään me
tässä muutaman vuoden perästä yhteen.

— Etpä sinä minusta huoli...

— Huolinpahan, jos vaan sinä... Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule,
enkä mene muuannekaan... Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin
saadaan jutella.

Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja
ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.

— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne
tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että
ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin
suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä,
että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte
sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa...

Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi
pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska
kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.

— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.

— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon
isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.

Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan
niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.

— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.

— Minä koetan.

Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi
ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.

— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja
koputtaa ovea.

— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.

— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa
joku rengeistä.

— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.

Miina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.

— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.

Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina
jotain emännälleen selittelevän.

Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt
löytäisivät hänet, niin... Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin
taakse...

Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät... siinä on jo joku tuossa
ihan edessä.

— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen
edestään lattialle.

— Ahaa!... Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin
edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole
milläsikään... sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille.
Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?

— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.

Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä
ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven
suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin
mennyt emännän kanssa tupaan.

Jussi astua harppaili suoraapäätä portille.

— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei
ollut kuulevinaankaan.

— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.

Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti
maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta
painajaisesta.

— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä... Nyt ne siellä nauraa kikattavat
toisen vahingolla... itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti
tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana.
Vieriköön... ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla
ilkkuvat... Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen
Miinan hupsuksi.

Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa
päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla
tiellä niin somasti narskahtelivat.




VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.


Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut.
Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli
Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut
kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin
ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä... On parasta
olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin
oli neuvonut...

Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen
aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän
tultua pelattaisiin.

Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä
rahoja.

— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän
kuuliaispaikkaan kulkiessaan.

Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä
aikaisemminkaan tehnyt... Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan
humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin
polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat
takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita,
nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle
lattiallekin.

Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku
heistä sanoi salavihkaa Putskalle:

— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet... Tule
saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä...

Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja
kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä
Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä
salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.

Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin
itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä
vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.

— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa
vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.

Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut
sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle
jakkaralle.

— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.

— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä
pahastuakseen eikä virkkanut mitään.

— Kellä on lehdet?

— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen
rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin
ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.

— Onko niissä lonit?

— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä...

Putska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:

— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa
pelata...

— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.

Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa
ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.

Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei
löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.

— Ukkonakkia sitä kai pannaan.

— Eiköhän... ja viidellätoista.

— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.

Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä
hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti
ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja.
Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin
huomanneet.

Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana
uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä,
joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.

Senvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin
"tupliin".

"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui
olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.

— Pata on valttia!

— Passi!

— Nakki!

— Ukot tänne!...

— Passi!

Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi
miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan
arvottomat lehdet.

Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään
pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on
saatavissa valttiässä.

Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan
omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli
passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.

— Ota tuplat! yllytti toinen.

— Tuleepa iso pietti... Vaan kun otan, niin on otettu...

Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä
pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä
vasten komahtivat.

Yhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.

Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja
toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.

— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.

— Kukapa sinun tietää...

— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!

Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä
oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo
olevan aika humalassa ja alkoi laulella:

    "Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.
    Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"

— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.

— On saksoja, on, on, on... Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen
näin saa kahdella markalla...

— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!

— Tavai tjenki!

Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi
raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja
kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.

Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden
markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja
tuplia... ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan
omasta kukkarostaan.

Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille
pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei
humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi
tehdyksi tyhmyyksiä.

Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja
viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.

— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.

Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät
omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta
kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin
selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka
Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.

— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen
ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata
korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.

— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.

Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti.
Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei
tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.

— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.

Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.

— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.

— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?

— Olkoon menneeksi!

Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli
lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään
ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä
lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa
merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?... Vaan jos tulee
pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa...

Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden
kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa
kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi
jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.

Tuplat olivat aivan arvottomat.

— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.

Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi
markkaa neljäkymmentä penniä.

Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja
kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.

Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.

— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää
ukkoihin.

— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä?
Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen
vastaa...

Putskalle nousi veri päähän.

— Satsataan yhteisesti.

Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja
uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän
lainatuksi eräältä naapuriltaan.

Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat
lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä
niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa
herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja
se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean
suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat...

— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa
lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa
mennä...

— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.

Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut
passasivat.

Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan
valtti-ässän ja valttikuninkaan.

— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.

Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta.
Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin
alassuin siltaan.

— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa
tuntomerkki!

— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja
taskuunsa.

Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja
selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota
ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan
tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.

— Tämä on sikamaista!

— Annetaan Putskalle selkään!

Hertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:

— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!

Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se
käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen
täytyi.

— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja
nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä
jälellä.

— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!

— Omanipa, tämä on...

— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten
saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi...

Putska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.

— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On
yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta
ja koettaa sitte "levopravoita"... Eiköhän tuo jo keyriin mennessä
tuuri käänny...




LAHNANKUTU.


Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen
eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin
rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin
pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun
se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa
maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.

Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o.
riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen,
ukkolahnojen tuloa odottamaan.

— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön
seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut
renkipojalleen.

Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin
isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein
rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja
töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.

Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä
rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli
ollut sitä pienempää lajia.

Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti
koko läntinen taivas kuulakan punertavana.

— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään
ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen
tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen
nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin
pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.

— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun
käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. —
Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että
nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät
meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja
se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan
tuolle rannalle nousevat kaikki...

Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä
Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut
muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin
jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta
veneelläkään.

Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan
kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli
vesikin.

— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti
kotiinsa.

Renkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle

— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.

Antti siristi silmiään.

— Missä?

— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle...

Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa
rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei
oltu viety Levälahteen.

— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy
soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja
lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta.
Muuten ne menevät tiehensä.

Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt
ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja
niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.

— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet
lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti
säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja
niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan...

Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren
rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin
oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti
näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja
heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen
lahnan selkä.

Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja
niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän
laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja
kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen
väliin.

— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. —
Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle
vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.

— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät
kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään
pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat
nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän
kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää
reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä
hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin
osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli
vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että
naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä
joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta
huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla
hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä
ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen
ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi
lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä
alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen
paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja
niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja
viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt
ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän
niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni,
ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte
lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä... Vaan hurjanpas
osasivat olla ovelia...

Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei
ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri
heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi
räyskyi korkealle.

— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät
kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta
selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan
eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus
ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo
isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot
ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä
kotvaseen.

Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai
heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.

Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat
jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin
aukko.

Sattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.

— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?

— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse
tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.

— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat
sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen
ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna
päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne
vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.

Antti souti mitään virkkamatta kotirantaan.

Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo
etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin
painuneet.

Lähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.

— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut
rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten
pusahtelevan ja tulleet katsomaan... Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät
ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät...

Muuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun
Isäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.

Siinä oli naapuritalon poika ja renki.

— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut
päätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä...

— Onhan tätä.

— Joko te kuulitte lähtiessä uutisia?

— Emme. Mitä sitte?...

— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä.
Halvauksenko lie saanut vai minkä... Eilen vielä laski minun kanssani
verkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko...

— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle
istualleen vakavannäköisenä miettimään.

Ei virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti
tarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:

— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä,
niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun
siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän
Liisan ryntäille.

Antti näytti myöskin olevan vakava.

— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi
airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja
loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen
siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.




HEVOSKUURI


Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen
pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja
että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä
kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos
se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä
vuoteen omaksi.

Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon,
Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi
ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt
koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.

Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly
valmis kylvettäväksi.

— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä
pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan
mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena
miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy,
muuten panee paiseita nahkaan.

— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on
nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille
ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin.
Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin
pahentaaa sisuksia...

Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei
viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut
kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.

Löyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei
häkää ollut nimeksikään.

— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka
nahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa
vartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.

Viimein kompuroi hän lauteilta alas höyryävänä ja alituiseen ähkyen.

— Olipa hyvää, olipa hyvää, ähkyi hän ja istahti saunan penkille.

— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte
Rämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.

Mutta Rämppä-Liisa oli kokonaan toista mieltä.

— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään
on parempi ja terveellisempi hieroa.

Ja niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja
päällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.

Hänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut
kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia,
ruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria
ja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne
kaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena
yönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan.
Mutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan
linjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja
tepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.

— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita
se niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.

Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan
punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden
lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.

— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.

— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään
elettävä.

— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?

— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.

Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi.
Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä
aikaa auki.

— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat
hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.

— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa
arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?

— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä
on ajatellut?

— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein
auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.

— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa,
joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi
imeä sen pintaan.

— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.

— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja
puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.

Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea
ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot
ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja
Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.

Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen
paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin.
Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä,
mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan
ikkunalle.

— Selkäänkö ensin?

— Selkään ensin.

Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.

— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.

Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli
sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa
haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.

Ihanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan
maatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.

— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä
muutamien minuuttien kuluttua.

— Kyllä se riittää.

Rämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui
pitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.

— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi
herkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.

Viimeiseksi kupattiin käsivarret ja jalat.

Ei näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta
selkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.

— Taitaa se nyt uskoa, virkkoi hän siitä penkiltä ylösnoustessaan.

— Eikö taas kotvaseksi uskone.

Mutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän
päätä niin oudosti huimauttavan.

— Taisi olla liian kuuma täällä saunassa. Tuntuu pyörryttävän.

— Lie ollut.

Rämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei
hän jaksanut kulkea.

Hän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei
kärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.

— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä... ja syötä, se
hieroi niin hyvästi... ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.

       *       *       *       *       *

Kahden päivän kuluttua täytyi hänen ajaa lääkäriin. Niin oli käynyt
heikoksi Varisniemen isäntä, ettei omin voimin jaksanut kärryihin
nousta.

Tullessaan toi hän joukon lääkkeitä sekä sisällisiä että selkävoiteita.
Mitä lääkäri lie hänelle sanonut, siitä ei hän kenellekään mitään
hiiskunut.

Mutta kun Rämppä-Liisa muutaman viikon perästä pistäytyi Varisniemen
tupaan, kävi isäntä hänelle hiljaa sanomassa, että olisippa pitänyt
tyytyä kolmeenkymmeneen sarveen, niin olisi sekin kaupunkireissu
turhanpäiten jäänyt tekemättä.




TOIVEITA.

(Monologi.)


_(Anni, savolainen palvelustyttö, istuu kesäisenä sunnuntai-iltana
kotimökkinsä kiviaidalla Ja katselee edessään aaltoilevia pieniä
laihopeltoja ja niiden takaa siinteleviä kirkkaita vesiä. Polvillaan on
hänellä vanhempiensa vanha, harmaa kissa.)_

Sinä, Mirre, istut nyt niin tyytyväisenä siinä minun sylissäni kuin
vasussasi ikään. Mutta etpä ymmärrä, mitä sinulle haastelen. Tahi jos
ymmärrät... kis kis... kas noin!... niin kerro vaikka unessa Eskolan
Pentille, joka nyt seilaa kaukana tuolla noin noiden suurien vesien
selkiä laivassaan, että hän tulisi sieltä pian takaisin ja veisi minut
pappilaan, niinkuin lähtiessään lupasi.

Pentti tulee, usko pois Mirre, Pentti tulee, kunhan syksy saapuu ja
rannat alkavat mennä riitteeseen. Silloin eivät laivat enää kule kauvan
ja Pentillä päättyy palvelusaikansa ja minulta päättyy myös. Se rupesi
laivamieheksi keväällä ja saa hyvän palkan ja säästää ja ostaa syksyllä
oman mökin ja ottaa minut, ottaa, ottaa, ottaa...

Ja sitte me menisimme pappilaan ja rovasti kysyisi hymyillen, että
tykkääkö se Anni Pentistä. Ja minä vastaisin että "jaa". Enkä
siinä yhtään valehtelisi, elä venytäkään siinä korviasi, Mirre, en
valehtelisi, se on ihan totta, ihan... Kuuliaiset eivät olisi komeat...
eikä häät, sillä me olisimme tarkat molemmat.

Pentti sanoi, että hovin herra on luvannut hänelle mökinpaikan jostain
järven rannalta, tietysti tuosta tuon selän rannalta. Hän ostaa jostain
mökin ja muuttaa sen sinne. Ja sitte me siinä yhdessä kuokimme ja
perkkaamme itsellemme pari pientä peltoa, samallaisia kuin nuo tuossa.
Mutta siihen kestää vielä kauvan, kauvan ennenkuin niissä ruis heilimöi
noin kauniisti ja siniset ruiskukat vilkuttavat korsien välistä.

Hän säästäisi rahaa, ja ostaisi hevosen ja kävisi talvella
tukkisavotoissa tahi valtion töissä ja tulisi aina kotiin sunnuntaiksi.
Ja minä juoksisin häntä pellon veräjälle vastaan ja levittäisin sylini
ja hän huutaisi että Anni! Anni!...

Arkipäivät minä kutoisin kangasta, niin että pirta helähtelisi, ja
laulelisin yksinäni ja hyväilisin kissaani niinkuin nyt sinua, Mirre...
Tahi... hm!... kuka sen tietää, jos Pentti hankkisi minulle semmoisen
pienen paremmankin hyväiltävän... hys hys... aa aa... no raavitko sinä,
Mirre!... Voi kun minä olen hupakko!

Sitte me sunnuntaisin ajaisimme Pentin kanssa kirkkoon ja minä olisin
jo lauvantaina leiponut eväät valmiiksi, piirakat ja vehnäset...

Ja meillä olisi oma lehmä ja minä hoitaisin sitä ja vaalisin kuin
lastani ja lypsäisin aamuin ja illoin. Kaivaisimme niityn ja Pentti
sen sitte niittäisi ja minä haravoisin ja me yhtenä kantaisimme rukoja
pielekseen ja minä seisoisin haravoineni sen pieleksen päällä ja Pentti
loisi...

Kutoisi Pentti väliin talvipuhteina mertoja ja me niillä kesäisin
pyytelisimme ahvenia ja soutelisimme kesäilloin selän rantavesiä.

Ja ei saisi Pentti ryypätä viinaa kuin keyrinä ja jouluna ja
juhannuksena ja mikkelinä. Silloin saisi se vähä tepastella ja
tanssittaa, jos tahtoisi. Mutta muuten eläisimme tarkasti ja
säästäisimme.

Ja kun sitte monen, monen vuoden päästä olisimme säästäneet ja
vaurastuneet, niin ostaisimme itsellemme oman pienen talon, jossa
voisimme elättää neljä viisi lehmää ja hevosen ja pari kolme lammasta
ja kanoja...

Minulla olisi silloin aittani naulassa monta hametta, kirjavaa ja
suorajuovaista, ja monta huivia ja paljo muuta kavetta, niin että
näkisivät toistenkin talojen emännät, että onpa Anni osannut olla
tarkka ja valita itselleen toimekkaan miehen.

Ja sitte... kas niin, Mirre, istu nyt vaan siivolla siinä! Vai
ymmärsitkö, mitä puhelin?... Etpä tiedä tämän maailman iloista ja
suruista sinä, joka siinä polvella istua kökötät kuin lapsi kätkyessä...

Niin, ja sitte... niin...

_(Hän laskee kissan sylistään, hyppää aidalta Ja jää siihen
pientareelle seisomaan Ja katselemaan kaukaa sinisien vesien takaa
häämöttäviä taivaanrannan hajallisia pilviä.)_








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANNOKOSSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.