Eri tasoilta : Nykyaikainen romaani

By Toivo Tarvas

The Project Gutenberg eBook of Eri tasoilta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Eri tasoilta
        Nykyaikainen romaani

Author: Toivo Tarvas

Release date: May 9, 2024 [eBook #73582]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI TASOILTA ***





ERI TASOILTA

Nykyaikainen romaani


Kirj.

TOIVO TARVAS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.




I


Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä
Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät
siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla
eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä
laahustamaan.

— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän
sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin
sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä
niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa...

— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät
voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin
olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen
nälkään...

Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä
Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa,
että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos
lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.

— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun
vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi
tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista...

Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti
lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki
eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle,
narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä
vilusti että väsytti.

— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa
ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen.
Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän
tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa
kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta,
keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän
näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö
maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas...

Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa?
Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään
kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he
olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse
kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.

— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas
maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa
siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun,
joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty
kolme sähkölamppua.

— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen
sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä
ärtyisä ja harmistunut.

Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön
kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat
olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys
ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi
häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään,
mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin
terävän aseen pistos.

— Kirjoja, kirjoja...

Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan
jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin
vilkaissutkaan...

— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli
hän ja sytytti paperossin.

— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani,
en mitään, en mitään... Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti
hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.

— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien
vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja
kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi...

— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli
hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei
hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti
tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat
yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken
tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.

Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten
virta hänen elämänsä eri muistoja.

Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä
Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.

Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain,
että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina
loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja
koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli
kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään,
kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin:
»En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi
Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä
tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt,
kuinka pojan myöhemmin oli käynyt...

Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta...

Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään
aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain
oppinutkin. Mitä? Elämää...

Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli
ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja
sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen
niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai
kauniissa unessa.

Ylioppilaslakki.

Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen
oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus,
Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän
tunnon huuma... mutta hyvä Jumala, millainen herääminen...

Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi
maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia.
»Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu
oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella
»herra».

Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut,
kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.

Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen
lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin
kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se
oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi
yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä
ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se
niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho
liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella.
Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin
rinnassa poistui hetkeksi.

Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi
eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut
oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa
filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan
estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.

Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli
kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä
maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton
asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki
tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin.
Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän
iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä
omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.

Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta,
oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin
joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian
pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä
tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli
ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut
lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin
teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun
estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä;
se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut,
muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi
mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä...

Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja.
Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun.
Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että
häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin
toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän
ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä
vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli
vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä
asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa
mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina
ikäänkuin itsestään siihen valituksi.

Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi
toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se
ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan
toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä
ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain
pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.

Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin
luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia
puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli,
siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin
laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen
niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä.
Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin
paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin
helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin
tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät...

Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli
tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä.
Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas,
tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä
häiritsivät hänen rauhaansa.

Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden
aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä
totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien
kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului
kurssikirjoihin ... Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän
ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset
eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta
onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet
olla pikkumaisia... Nyt helpoitti jo huomattavasti...

Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja,
äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi,
jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine
kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko.
Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat
unettavasti.

Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun...




II


— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan
kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin.
Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen,
ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään
hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä
tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän
näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä
kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja
hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista,
miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut
kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän
ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana
kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi
Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan
vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene
unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas
ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen
ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina
riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka
Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan
hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin
osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin
tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen
lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta.
Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja
varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen
siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat
vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään
tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin
ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela
antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan
paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa
kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään
toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä
toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. —
Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa,
sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun
tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun
illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää
liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset
serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on
sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait
minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle
ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla.
No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin
ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja
sitäpaitsi...

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi
puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä
illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että
kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja
ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, —
sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen
kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä
kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin
puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä
kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni
tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin
kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse
itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi
lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka
hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin
hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se
sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden
kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset
totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen
peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka
Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä
he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä
ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä
niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle
epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta
heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, —
sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti
Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille
maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin
minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan
herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä
tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. —
Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, —
ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä
iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän
katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili
ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä
hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori.
Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että
olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän
joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja
käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina
tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi
häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän
varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa
tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi
Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka
ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut.
Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan»
runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa
ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti
ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä
sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon
pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin
paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja
rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät
kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista
ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt
perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä
vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista,
niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia
kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on
varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän
kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka
minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi
pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä...

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen
nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston
päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta
ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä
Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas
luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen
näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen
taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen
kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on
kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri
sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja
rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja
hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni
ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on
kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän
ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat
ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani
ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä
arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä
itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi...

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi;
sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin
maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys
kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki
kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse
niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan
huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta
hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein
turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta
maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas
tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi
Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, —
sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista
eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun
mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus
kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset
ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa,
sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso
ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä
osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason
alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun
kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se
herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei
parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä
loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi
Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen
aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella
hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän
hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa
tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela
leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.




III


Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta,
joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri.
Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa
ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin
jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista
vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston
kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli
runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä
köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa
loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat
raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat
jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä
ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi
hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu
rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat
laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan
silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan
rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku
ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien
reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista
runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan
yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen,
Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti
vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten
rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten
ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli
kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi
Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen
vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi
häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi
matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna,
hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen
nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli
siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa
puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt
silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli
jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten
rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän
varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli
kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat
kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon
kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän
vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu
torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi
kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä,
jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä
vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän
aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän
esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt
missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina
arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa
sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä.
Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka
että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja
vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa,
notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin
kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian
poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja
itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi
ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum.
Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että
hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha,
viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan.
Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen
luona oli runotar viipynyt.

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt
syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis
jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että
kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi
runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli
todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt
antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin
perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba
istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta
eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka
kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa
teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian
saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat
jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi
kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä
uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin
yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle
osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli
maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä
maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti
salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden
katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja
heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri
Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri
Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli
sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne
runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, —
mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan
hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli
istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain
olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan
kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana
puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, —
mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät
vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin
puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin
paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten
käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja
tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen
erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut
Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta
serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois
minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta
harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän,
ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri
säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine
kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti
runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän
yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan
udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui
kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin
lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet
riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä
olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon
ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua
ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua
asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten
sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba
puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä
sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä
toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että
hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi
posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät
olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa
puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui
innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa
oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli
pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö
oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain
tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan
voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että
ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti,
ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä
keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja
Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän
heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää.
Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa
alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa
kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada
vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi
tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe
kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen,
pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti
myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä
erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat
laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan
ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne
olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut.
— Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan
ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa
myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin
tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt
kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan
koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien
puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka
kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä
asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä
lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin
kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla
aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein
kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa,
vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut,
kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä
nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin
soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus
etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen
tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja
sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla
mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan,
joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli
vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä
jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu
siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet
runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti.
Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin
intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan
huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi
tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian
kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset
ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli
pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia
ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan
omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut
yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle
naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän.
Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli
salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla
silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert
häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän
vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa
häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert
pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori
Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon.
Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula
erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän...




IV


Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta
kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta
osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu
kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän
oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia,
jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään
kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä
leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili
verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta
jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut
vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän
juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se
katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut
tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt
se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan
yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti
vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli
selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei _voinut_ tanssia. Taikka
hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat
tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon
sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä
kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja
sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta
se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne...

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja
vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat
katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo
siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan
haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia
kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten
tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja
kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen
tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa
ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja
asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle,
jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä
rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui
lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja
sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja
sisältörikas runo »Lumisateella»:

    Lumia lentää
    Ristin ja rastin
    Leikkiä lyöden ja
    Taistellen;
    Vaan väsyneinä
    Vaipuvat viimein,
    Etsien rauhaa,
    Povehen maan...
    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat
ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta
satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen
lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja
viileää...

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä
hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen
jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että
kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän
tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään
ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla
ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman
vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista
hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi
neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista
maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli
sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi
hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan
hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä
lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä,
luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu.
Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua
kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi
Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho
aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta
olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa
antavissa naisissa...

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei
ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä,
sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui
toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut
ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen
arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata.
Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan
he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta
innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti
hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen
tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta...

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko
olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli
tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin.
Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja
kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja
suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa
kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho
niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen
salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin
kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi
otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä
vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän
kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta
ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin
oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja
mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän
ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi
kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja
nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa... Hän ei vain ollut
voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt
hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli
hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut
huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia,
joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa
korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen
yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat
olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi
himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka
joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle
koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan;
akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden
jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen
niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta
täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä
kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis
koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat
suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui
yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta
kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet,
untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät
silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt
huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se
sai kivet puhuvammiksi...

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät
palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja
kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja
hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista,
haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui
vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi
valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa
teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin
vaikeneva seuralainen...

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa
muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen,
untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert
havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja;
kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää,
yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä
heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä
alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja
hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä
Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin
painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta
tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä.
Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti
määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi
talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine,
leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla
alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka
ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen
kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen
kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja
useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä,
rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot
ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille
niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin
mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä
vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista
tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta
kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun
jättiläinen...

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen
jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo
veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa,
ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen
hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen
rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta
heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet
Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin
iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui
hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka
rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä
ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä
avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon,
joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet
naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. —
Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla,
sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia.
— Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa
päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja
lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä
pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis
hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut
avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen.
Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi
aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin
näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja
alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.




V


Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä
sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun
kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille.
Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä
asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että
Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla.
Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta
syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta
jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen
muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa.
Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan
kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat
joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä
ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat
sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt
hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän,
mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän
seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba,
joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen
seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan
kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta
siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa
nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin,
joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain
menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi
hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla
puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja
että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta
ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut
oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko
Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi,
oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä
itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana
oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon
vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli
otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu
vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille
jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen
hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi
lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai
Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai
vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta
ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo
aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti
Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen
tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut
huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan
lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo
pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja
viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä
sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin
pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen
parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen
tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin
hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä
rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että
äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä
huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla
häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan
syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin
viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon,
varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa
ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut
huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti
merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin
voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen
kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka
erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan.
Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina
huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja
toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt
sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla
Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä
maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä
seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut
Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä
renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä.
Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli
hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä
ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen
taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä
ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut
kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa
lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja
epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä
pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen
ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet
Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein
vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten
läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä,
että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen
siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta
seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban...

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan
uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa
osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa
ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua
tilatessaan.

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi
itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori
Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja
mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse
professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä
oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään
vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen
noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän
kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia,
niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti,
että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin
aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta,
ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva
seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin
ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt
mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana
koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti
ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi.
Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin,
että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli...

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla
päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia
henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset
maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale.
Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen
vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä
sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt,
kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle
ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä
kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui
hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä
kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt
suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella,
niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia
hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi
apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei
ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että
ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän
lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että
tapaisi siellä Ebban...




VI


Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa
Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla;
pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin
edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi
kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat
leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset
asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä
odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin
venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä
jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä
englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui
yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi
ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas
toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä
vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin
kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert
nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen
gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta
tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti
ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat
muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat
mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään
oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu
empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin
tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala
pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen
isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho
tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut
Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken,
sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman
tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei
tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista.
Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli
paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä
olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan.
Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun
suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena
epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja
kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi,
kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät
tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä
kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa.
Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa
kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun
kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin
ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin
itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys
hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään
lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko
kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta.
Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle
yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää
paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät
huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista.
Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta.
He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua
ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat
ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä
Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt
oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä
kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan
ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä.
Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin
haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut
ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä
ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella
jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei
ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri
rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle,
jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät
niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut,
mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut
täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt
itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat
kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja
seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin,
kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä,
ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan
jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle.
Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo
silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia
tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja
huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain.
Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän
oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä
siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen,
ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna,
ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän
sisäisenkin puolen.

Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia,
jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä
kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle,
sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla
asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara
opettaja.

»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle
antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö
oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä
syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui
hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi
tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun
saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian
kauvan katua kotinansa...

Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli
hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän
oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa,
ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä
tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka
kanssa oli kasvanut.

Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta
ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta
maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli
sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja
kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui
ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti
itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä
valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia
kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa
pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina,
ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä
kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se
muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta.
Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat
vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli
siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia
niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen
alla.

Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli
rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi
ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa
elämän kohtaloissa...

Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien
suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva,
hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin
hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa
koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi
avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun,
sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren
kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja
istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon,
sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa
hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen
monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä
kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton...

Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän
rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten
rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän
kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta
vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja
hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.

Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka
valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä
luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.

Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy
ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita
pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei
viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin
lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja
sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä
lepäämään...

Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä,
hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos
sen rauhoittavaan seuraan...




VII


Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se
oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen
Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.

Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy.
Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon
liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä
rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat
Eläintarhassa.

— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin
on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on
vastassa.

— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan
Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli
ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei
lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti
ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa
tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.

— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko,
että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes
hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.

Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle.
Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin
kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi
Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki
siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että
he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa
kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.

— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan
eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen,
jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö,
matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla
öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut
bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa
viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa
riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa
oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat
siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla
kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.

— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri
huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.

— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin
tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.

— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä
pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut
eräässä sellaisessa.

— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen
tietämättömyyttä.

— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä
toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin
hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan
samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?

— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.

— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä
enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.

— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti
tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu
ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.

— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta
Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien
nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.

— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, —
ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.

Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan
laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä
nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään
olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.

— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä
ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain
kysyn.

— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi
vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista
epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun
sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.

— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä
voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja
tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.

Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi
tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne
olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että
Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.

— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin
saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.

— Keitä?

— No vaikka Jukka Tavela.

— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta
keitä daameja sitten?

— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.

— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän
iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka
Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken
kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:

— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en
yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba
ystävällisesti.

— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa
itseensä.

— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.

— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.

— Kaikkea.

— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä
monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä
hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas...

— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne
mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista
sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa
naisille intresanteilta.

— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja
tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte
minua jatkamasta tästä aineesta.

— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme
tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä
jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.

— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi
matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon
laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.

— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri
ylpeys.

— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä,
että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla
olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua,
tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän
persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein
lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta,
luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta.
Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin
asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen
minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen
pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja
henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki
on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen
väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen,
kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne
on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille
ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa
ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja
nöyryytystä...

Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka
johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa
vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat
tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi
tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet
saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta
hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden
nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.

— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?

— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan
teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa
kiusata teitä moisilla jutuilla...

He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat
viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari
oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten
kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat
toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon
toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen
ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli
kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin
asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän
käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda
niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä,
sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi,
hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri
ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea
olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa
Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär.
Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä
hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi
ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut
itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun
hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen
poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea,
polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut
alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.

— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba,
kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että
sinä olisit täällä.

— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme
tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, —
sanoi Ebba verrattain viileästi.

— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta
yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän
vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan
laseja kallistelleet.

— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert
istuutuessaan päivällispöytään.

— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista
typerillä jutuilla, — sanoi Urho.

— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.

— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui
Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain
väkevämpää.

Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta
oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella
puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä
istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja
sanoi:

— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt
mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin,
älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä
sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien
yhteentörmäyksistä.

— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.

— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus,
joka siinä piilee.

— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho
verrattain töykeästi.

— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin
minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen
Albertia hehkuvin silmin.

— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet
taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija
onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari
onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä
määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain
tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota
puoleensa.

— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden
kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä
Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen
kanssansa.

— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat
renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa
olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien
lävistämää Pyhää Sebastiania.

— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin
ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen
saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.

— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin
vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen
kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä
vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin
tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä,
joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.

— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, —
sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.

— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole
täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin
koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet
taiteelle.

Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa
tylysti.

— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti
Ebban, — torui Urho.

— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, —
sanoi Ebba vihaisesti.

— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin
suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä
nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten
kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan
salamoilta.

— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.

— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo
serkuksia.

— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert
huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta
ainakaan tälle seuralle.

Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen
asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka
Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin
ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään
olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba
vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat
poistuneet huoneesta.

Aino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia
kansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu
tuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa
maistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky
valkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.

Urhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat
punoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa
edes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä
toistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert
Jukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän
tuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt
lauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.

Albertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan
vedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella
voimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän
astui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja
kaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja
tuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert
istuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.

Laulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei
helpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi
erään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli
kuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi
ajattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt
mistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että
ruvettaisiin tanssimaan.

Pöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi
soittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan
käsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka
suostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta
ja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille
jäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.

Ebba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen
vapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba
soitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä
valssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi
tanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti.
Ebba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja
Albert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin
korvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä
tuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän
harvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti
äkkiä...

— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.

— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.

Istuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta
hyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri
mitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja
ahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen
hämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä.
Hän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut
koko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan...

Tilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja
hetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.




VIII


Martta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut
hermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.

Albert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja
katseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä
niinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä
vauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.

— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.

— En.

— No mikä sinua sitten vaivaa?

— Ei mikään.

— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. —
Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä
sanoja.

— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.

— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä
kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään
eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä.
Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät
toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot
koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert
ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti
katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut
pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen
huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti
toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen
vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että
Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä
hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.

Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen
Museokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:

— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?

— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti
ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle
puolelle päätä.

— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?

— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun
käytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.

— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.

— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja
huone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.

— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.

— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein
ottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan
tunne itseäni vapaaksi teillä.

— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He
alkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla
avaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.

Etumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä
oli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille
putoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria
itämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa
nahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen
matto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja
ja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti
huomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä
jalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan
arvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti
marmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka
lamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti
perimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu
japanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja
alkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.

— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja
otti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta
pöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?

— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa
vuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on
käyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on
tapana kutsua vieraitani.

— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?

— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt
oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä
tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät,
etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen
ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme,
sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan,
sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me
sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä,
lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista
liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.

— Mitä ihmeitä sinulla on?

— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä
se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi
ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit
täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.

— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta
maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään
itämaalaisia iltoja.

— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä
niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen
riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.

— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.

— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa
niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti
liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja
kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun
suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla
Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen
velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun
tuoksu hänet tuudittivat.

Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella
hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla
kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla
tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee
kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän
lausui:

— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.

— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi
perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien
helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle
ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi
suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren
villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä
uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. —
Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. —
Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista
häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan
hämmästynyt.

— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, —
kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen
jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian
Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa
konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen
säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön
mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella
sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni,
nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi
arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan...

Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan
ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä,
ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi
alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos
satamasta vähitellen kaikkosi...

Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi
sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet
lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin
bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta
liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen
vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin
sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.

Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko
paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun.
Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset
törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat
klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja,
ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman
kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei
korviasärkevänä epäsointuna...

Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja
aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky
oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö...

Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää
juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen
ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän
nuorukaisen koti-ikävää...

Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista,
häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert
istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi,
ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän
mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta
päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.

— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan
käteen. Albert säpsähti kuin unesta.

— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen,
jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta
esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni
voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää
tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä
pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät
keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?

— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se
lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain
tunnehymistyksiä.

— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki
sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman
mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja
tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka
yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään
kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja
kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat
sävelet.

— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata
musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli
istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää
sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen,
tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.

— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.
Näin on niin hyvä olla.

Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti
ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja
syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien
oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta,
hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa
minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi.
Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska
ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia
ajatuksiansa.

Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut
ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.

Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja
kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen
tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen
pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa
luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.

Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä
itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti,
reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun
tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja
peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.

— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä
olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet
minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun,
minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni
ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi... Hän puhui
niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan
väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä
hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:

— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun
olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen
kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti
Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa
Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:

— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui
uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:

— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei
siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat
toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä,
hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et
kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni,
mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa,
niin, hän rakastaa Urhoa... — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja
peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja
nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt
niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet
voimattomaksi.

— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla
on tunteen oikeus sinuun...

— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä
ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja
alkoi vetää häntä mukanansa.

— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti
hänet rajusti luotansa.

— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.

       *       *       *       *       *

Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään
karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan
ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja
vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen
valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.

Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa
valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut,
juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli
voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne
joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän
parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella,
että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan,
sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat
tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne
enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä
oli sisältöä, ja arvoa heille...

Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa.
— Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän
katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla
ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä
ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen
järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt
päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä
inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi,
lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.

— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän
koettaen lohduttaa.

Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:

— Mitään syytä?

— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.

— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas
Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut
paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas
itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos.
Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt
Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko
huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin
oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi,
puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta
taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:

— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.

— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi
Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun
syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole
mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on
minun elämäni suuri tragiikka.

— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut
samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.

— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia
etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja
kallein, äidin rakkaus.

— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut
sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone
kieltää?

— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja,
jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on
mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä
olen vain joka hetki _tuntenut_, että saan kaikki armosta, että minulla
ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin,
joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen
oikeutta.

— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.

— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun
pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän
kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi,
kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä
en osaa olla.

— Martta!

— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle
sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä,
että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on
mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin
tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa
ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain
vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut
elämässäni.

— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet
sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.

— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet
katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta
minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen
koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa
huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä
esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä
puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi,
että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen.
Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se
pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni
tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä
saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet
sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta
rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti
onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua
sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani...

— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää
sinua.

— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan
samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina
järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että
olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan
auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi
ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin
ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa
oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se
herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja
ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä
paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana
tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.

— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.

— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä
siinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet
suostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat?
Niillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.

— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?

— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen,
sen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä
usein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka
olisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana,
ja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle
ikäänkuin lohdutusta epätoivossani.

— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain
palvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon
ja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle.
Mitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka
ei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä
hetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä
nyt olen.

— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että
kovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.

— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että
minut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä.
Jos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he
olisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin,
että heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin,
kuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat
innostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä
osattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka
pakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä
hän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että
minä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia
ja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä
olenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen...

Martan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo
viimeiset sanat.

— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi
huostaan?

— Olisi.

— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.

— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi
siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos
silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on
minun kohtaloni.

— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.

— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty
omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi
taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei
rukoilevasti. Albertin oli paha olla.

— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän,
äänessä lämmin sävy.

— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.

Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.




IX


Albert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki
kuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut
sinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen
humina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat
lukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon
tornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa
tähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja
Katajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien
lyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden
tuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.

Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja
levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille,
jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria
ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla,
jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan
kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun
tähtikirkkaina iltoina.

Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on
alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. —
Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella
onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.

— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on
hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena
ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi
tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä.
Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut
täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on
kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän
on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että
Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän
oli nyt sen itse kokenut... Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa
tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma
moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä
lankeamasta...

Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja
setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle,
eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan
kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan,
hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos
tähtitaivaan alle.

Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos
kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt
oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei
mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan
onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja
hukuttavana niinkuin tulviva koski.

Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta
nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut.
»Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa
huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän
piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen
tiesi...

Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä
kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli
monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli?
Miksi he niin paljon olivat yhdessä?...

Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta
rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut
vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei
hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa
ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka
järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä
kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä
vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut
painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.

Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin
hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin... Ei, ei, eiväthän
he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää
ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan...

Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt.
Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin
tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan
»Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun
valossa.

Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla
katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin
samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää
epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla
kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on
pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen
kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko
kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä
on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin
rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa
ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut
korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.

Kuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa
lihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat
nämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä,
koko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin
suurin tuska...

Albert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen
mielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien
ihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin
huokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo
jännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi
jäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja
kuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:

— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki
haaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja
vasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla
meistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit...

Haaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he
sitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän
apunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin
antimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne...

Haaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet
itsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule
huutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda
teille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet...

Albert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä
olevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa
tämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin...

Hiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin.
Valot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti
ylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen
hopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky...

Albert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa
kelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista
lyöntiä.

— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta
silloin olla kotonansa.

Ja hän lähtee Kaivopuistoon päin...




X


»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa
asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen
itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat
niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea.
Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli
ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos
jonkun aikaa siinä lukien istui.

Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti
taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että
saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun
kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut
Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin
ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen
kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja
hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata.
Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.

Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka
rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin,
kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he
kopistelivat lunta jalkineistaan.

Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta
siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja
jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja
muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan.
Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän
tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle
penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän
ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.

Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten
kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä
vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat
kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku
hermoja rauhoittavasti.

Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan
kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli
hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa
askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe
rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli
saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta
tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä
siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä
heitä.

Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku,
ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä
piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli
alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä
syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa
Aino Tuominen.

— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino
veitikkamaisesti.

— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta
mihinkä te olette matkalla?

— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain
kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin
illalla.

— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.

— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse
kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt
valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.

— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui
huomattavasti.

— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi
Jukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.

— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba
kohteliaasti.

— Mutta _maisteri_ Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen
erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.

Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet
olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli
kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti
hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit
käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli
luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä
valmiiksi, oli ihmeitten ihme... Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä
hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.

Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa,
mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta
neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla
tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja,
jotka useat olivat täydessä kukassa.

Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos
raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla
olivat he sitten palanneet kaupunkiin...

Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän
tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä.
Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin
saattoi tulla taikauskoiseksi.

— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä
hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan,
se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho
hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.

»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli
tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä,
että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla
maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja
arvonannolta.

Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa
kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä
epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai
jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus,
mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se
tuntui hänestä veriseltä pilkalta.

»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset,
varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä
eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun
kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui
häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän
todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon
tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä
mitään hyvää.

Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä,
kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut
häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta,
ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä
suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään.
Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta
ties missä muodossa!...

Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin
arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän
oikein halveksi koko arvoa... Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli
asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta,
kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta.
Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi
luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää,
jolle ei ollut hyvä astua.

Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle,
hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska,
hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja
hänen suuren kurjuutensa perussyy...

Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain
tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi.
Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut
pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi
saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että
kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään,
ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt
ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut
maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja
lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin
tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana,
milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana...

Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas
saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin
saattoi odottaa.

Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt
jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha
olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea
totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala,
mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin
kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut
häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän
sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa
ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.

— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata
silmiänsä.

— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia
tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen
ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen
otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin
pihdit koko armottomuudessaan...

— Minä en tahdo sortua... Minä en tahdo kuolla... minä en tahdo... en,
en...

Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa
alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle,
jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki
esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia
pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa
mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että
kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.

Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle.
Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla
tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa
jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni
lapsuusvuosien rukous...

Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti
katkeraan, äänekkääseen itkuun... Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi
vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen
rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi
selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.




XI


Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin
kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta
akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki
toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun
valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä
reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen
jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.

Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri
huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa
olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä
päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli
kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat
puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet
kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili
suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä,
joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin
edessä.

Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen
puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista.
Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi
tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin
sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat
suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban
ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula
komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu
toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin
alkamisesta jäi ratkaisematta.

Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi
kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian
poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho
Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia
pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat
saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten
lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä
naisia.

Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli
monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat
kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta
silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen
pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka
kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet
olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen
hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.

Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset,
hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa,
jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja
runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä
ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat
siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet
itsensä kylläisiksi.

Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja
puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan
rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista
hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta.
Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti
tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja
Albert eivät olleet siihen suostuneet.

— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.

— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi
hyvä tänne?

— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli
raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut
vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin
vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.

Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla
näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain
ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria
havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat
tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle
epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu
oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka
Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut
hänen vikansa.

Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen.
Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut,
että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan
ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän
ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa.
Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui
hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta
onnettomuus ja viha rumentaa ne.

Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi,
sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille,
mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut
hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä
epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun
polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi
hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa
itkien.

Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina.
Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä
tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja
innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja
miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä
kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat
tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä
jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.

Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin
hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi
ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran
hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli
hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa
erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi
lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti
hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria
raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin
varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli
vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat
tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on
täynnä rytmiä ja tanssin suloa.

— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle
paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi
noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset
kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän
siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys
kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä
kulttuuri-ihmistä.

— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli
lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.

— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.

— Todellakin, oletteko niin onnellinen?

— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.

— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani
ensimäisen franseesin.

— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. —
Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia
tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi
tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.

Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia
polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli
palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä
saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä
alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen
katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi
kaikkia niitä siellä alhaalla.

Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa.
Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui.
Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat
jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen
silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei
tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut
tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.

Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka
sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin
vastustaneet hänen kutsumistaan.

— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.

— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.

— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella,
vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä
hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia
mukana.

— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.

— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja
Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui,
että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut
vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli
kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli
tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa
kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.

Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen
olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.

Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut
Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin
hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt
mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa
niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua
jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin
jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden
kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin
tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se
kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden...

Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa.
Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain
hyvitystä tai kostoa...

Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla
on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä
tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin
hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä
kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla.
He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen
pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista
sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset
rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin
viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.

— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän
sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja
istukaa.

Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän
puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi
Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli
povessaan kantanut.

Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä
tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys
tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut
suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian
hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja
samalla ystävällisesti.

— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni
teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä.
Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin
komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen
kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.

— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun
seurassani, että te piditte minusta!

— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä
todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta
minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen
antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.

— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi
tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.

Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.

— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi
Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja
suuteli sitä intohimoisesti.

— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.

— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.

— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?

— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului
valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja
tarjosi vielä kerran kätensä Urholle...

Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen
selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten
kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.

— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.

— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan
katsetta.

— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on
naisten valssi?

— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään
yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi
aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.

— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle.
Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt
enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat
kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä
käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin
yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää
tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.

— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.

— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.

Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo
aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat
olivat menneet.

— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui
uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa,
siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.

— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:

    »Kun kaikk' on vieraat pois,
    ja valot sammuneet,
    ken aavistaakaan vois
    ne monet kyyneleet,
    mi hiljaa vierineet
    on jälkeen tanssi-illan.»

— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?

— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä
ja toivottaen Albertille hyvää yötä.




XII


Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä
päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen
veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta.
Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka
Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen
asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli
katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja
mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.

Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta.
Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn
häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli
monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se
mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt
vähitellen raivoksi ja vihaksi.

Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä
suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa
kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan
rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä
pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä.
Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus,
mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä
vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät
kyyhkyset...

Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka
hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä
kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin
loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan
onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin,
ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan
tyhjyyden.

Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli
ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan
oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka
vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi
kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin
myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli
kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.

Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten
loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas,
kuolemansairas... Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista
rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut
heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu
vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä
ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli
hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on
syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet
särmikkääksi...

Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse
itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa?
Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti
katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.

Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen,
joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen
itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa
hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja
naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut,
aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä
oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta
ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki
kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä
sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän
oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun
huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen
sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin
kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen,
jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän
sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän
kuuli ovelta hiljaista koputusta.

Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän
sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin
huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle,
ajatteli hän.

Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo
heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä
valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä,
että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.

Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut
hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä
siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli
kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa.
Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan
huoneeseensa.

Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui
viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli
sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän
panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä
kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli
ollut heidän maatilallaan.

— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti
sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain
yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.

Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi
parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan
tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat
häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä
tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos
sielu kerran oli kuolematon.

Pelkäsikö hän kuolemaa?

Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli
ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa.
Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema
ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka,
jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä
tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan
aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä
kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän
oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja
eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko
luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan...

Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli
hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella.
Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen
voimansa ja elämänhalunsa...

Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin
huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen
käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä
ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa,
ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia
kukkia... Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän
taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle
tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden...

Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että
pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli
hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin...

Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää
ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen
tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät
tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.

Kuolema... häntä värisytti sittenkin.

Elämä... silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain,
ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan
liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin
pöytälaatikkoon.

— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.




XIII


— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula
maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.

— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla,
laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo
heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert
istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.

— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle
on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.

— Mitä herran nimessä, kerro?

— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni
sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä
putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.

— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan
sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?

— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi
uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut,
olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies...

Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti:
rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi
häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta
huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan
ääneti. Vihdoin Urho kysyi:

— Mitä sinä sanot?

— Minä?

— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?

— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi
hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.

— Kärsinyt?

— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni
heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän
olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan
minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan
tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi,
sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin
minäkin olen.

— Sinäkin?

— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.

— Kilpailu, minä en ymmärrä?

— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta
että tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä
enemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli
niin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.

— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.

— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä
sinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa —
ja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.

— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään.
Huomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen
syytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.

— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi
huumassa.

— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä
olen siipiä lyhempi.

Urho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin
eteen ja katseli häneen tutkivasti.

— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi?
Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut
kuin varas kodissasi.

— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan
oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia.
Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni
jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.

— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle
tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla
ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?

— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä
sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.

— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme
kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.

— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui,
että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei
muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, —
sanoi hän painolla.

— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin
»surun lahjan».

Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun.
Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin
virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen.
Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä
hiillokseen.

— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni
hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä
näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes
niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli
naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme
toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja
kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu
ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina
minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut
ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat
paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.

Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä
jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin.
Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin
puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni
oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä
usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin
etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja
ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla
rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen
siitä, mitä elämä on... Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli
verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun
äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen.
Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat
kasvaneet... Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen
suru... — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat
raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun
se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia
heijastuksia.

— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, —
sanoi Urho kotvan kuluttua.

— Ei hän ole minun.

— Sinä kait sen tiedät.

Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.

— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!

— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.

— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään
merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan
kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että
toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä...

       *       *       *       *       *

Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki
hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella
vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli
sanoa tuolle vanhukselle:

— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.

Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa
hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä...




XIV


Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua...

Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin
suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen
kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli
paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja
veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun
ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen
kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.

— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli
hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen
estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto
ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti
ja kylmästi.

Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi
heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa
humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle.
Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne
tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se,
jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.

Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän
läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi,
ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli.
Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa
kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja
sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä
meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan
istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei
saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta
kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.

— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar
osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki
kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi
hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen
flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia,
mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi
hänet taas.

Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas,
ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa
pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.

— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.

— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, —
sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.

— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili
selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.

— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?

— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi
pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä...

Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua
hakemaan.

Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui.
Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja
juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään
taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin
rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.

Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.
Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.

— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi
hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa
pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri
alas portaita.

Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.
Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.
Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.

— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo.
— Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero
nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on... se on... 7061,
7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen,
ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan
Albertin omaan huoneeseen.

— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä
eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta
tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat
liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen
verijuova. Sitten hän pyörtyi...

Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen.
Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun
alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa
hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli
haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä
mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi
ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos.
Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.

Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka
seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:

— Minkätähden kaikki tämä?

— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.

— Missä Martta on?

— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että
hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.

— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä
teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana,
mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati
heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä
kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki
käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.

Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai
kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin
virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen
ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan
Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.

— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa
mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta
kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti
pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille
kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen,
mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!

Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.

Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean
ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä,
että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että
hänellä oli korkea kuume.

       *       *       *       *       *

Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili
kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla
hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi
kummallisia näkyjänsä:

— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole
liiaksi valoa... valoa... joko se gramofoni taukosi... soikoon...
soikoon... myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua... meidän
täytyy... älkää huutako...

Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli
kauhukuviensa kanssa.

Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti
poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen
hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi
hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti
suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä
kattonsa alla.

       *       *       *       *       *

— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva
kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.

— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on
niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua.
Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten... se on veren vika, veren
vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin
paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt
mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä,
tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen
skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on
ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä,
vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä
hän on sen ansainnut...

— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva
lohduttaen.

— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on...




XV


Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä
kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut
maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun,
eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun
maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.

Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin
käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut
mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa,
joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.

Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi
oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi.
Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa,
teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui
mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla,
jonka alla hiilet vielä kytivät.

Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että
hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin
oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä
sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää,
että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.

Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa
alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen
ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut
auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta
tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun
kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.

Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei
osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban.
Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa
kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.

Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset
hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka
viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä
lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt.
Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli
muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut
hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen
laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt
muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua
tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset
olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista
kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli
hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja
yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut
ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä
tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen
lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi
olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.

Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä
kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina,
jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista,
oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut
hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin
suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai
epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa
monta pitkää, unetonta yötä.

Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä
kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan.
Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa
silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki
suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa
ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa
jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta,
jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka
hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki
olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään
kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän
kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.

Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja
kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa
vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten
muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen
hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi
häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena
ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos
hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli
lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja
unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui
hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen
rasittamaa.

Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän
epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton
mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi
hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.

Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin
piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut
ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta
nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän
niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka
jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo
otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen,
joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa,
että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin.
Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä,
mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin
Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä
kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. —
Sanoi ja meni.

Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti
hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut
pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että
suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli.
Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan
pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut
rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle
päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli
tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen
pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että
jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle
ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.

— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein
frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt,
että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:

— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?

Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa
silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei
todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:

— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei
oikein kannattaisi.

— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan
satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla
tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan
Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua,
virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä
toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin
sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?

— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla
tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.

Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä
lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla
väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola
oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin
sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta
vapaaksi.

— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin
jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään
professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani
varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin
knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se
kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli
vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten
päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin
sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin
jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen
nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.

Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo
aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei
hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.

— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle
mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.

— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli
hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut
hulluksi.

— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä
sille tuli?

— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti.
Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin,
mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.

— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.

— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla
paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.

— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.

— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen
hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on
kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään
Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan
keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen
lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen
hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.

— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan
raivona?

— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin
kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus
päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan.
Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei
itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä,
hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena.
Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle
yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran
oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa
takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä
ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen
asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja
muuttaa myöskin tapansa.

— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut
professori Hagenilla kuten minä luulin?

— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi
pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta
ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole
varaa pitää yksin omaa asuntoa.

— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän
sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».

— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni
pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi
Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat
kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä
hän oli sangen hauska toveri.

— Oli?

— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun
hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä
vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja
kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti
alkoholin vaikutuksen alainen.

— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta
rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.

— Minkälaista enkeliä?

— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri
koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki
mahdotonta.

— Minkälaisille?

— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua,
sillä hän on huonoa rotua.

— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti
keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.
Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,
Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.

— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen
tylsäjärkisyydellä.

Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun,
joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain
muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka
sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan,
ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran
huojuen, kotiansa kohden.




XVI


Kuukausia on kulunut.

Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on
käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin
oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman
välimailla.

Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut
yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt
kalpeammaksi.

Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus
on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti
muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen
sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat
painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo,
joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta.
Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla
näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla
Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.

Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän
päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu.
Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen
virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta
juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta
kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen
rauhallisilla kasvoillansa.

Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen
kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta
eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa
itseänsä ohueen uutimennauhaan.

Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin
taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas,
Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän
ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui
ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän
aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella
näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin
pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen
kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu,
ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa.
Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja
herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi
nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä
poskille....

Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että
Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten
asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella
tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä
valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä
kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri
on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan
raukeat silmät.

Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää
uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän
katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että
Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton
kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä
kaikki.

— Albert on kuollut, hän on kuollut...

       *       *       *       *       *

Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.

Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä
liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa.
Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten
hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.

Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä.
Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa
hän pian virkosi.

— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te
ette ole tottunut valvomiseen.

— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.

— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja
tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla
sellaista?

— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä,
että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa...




XVII


Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli
onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla
saattoi »jatkaa opintojansa».

Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei
hän enää lukenut, hän oppi elämää...

Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti
herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää
itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että
opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman
haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin
alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava
kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen
mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on
rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja
lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin
uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa,
vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon
rodun jälkeläisenä.

Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän
oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden
tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään.
Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen
heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi
tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa
päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden
hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä
kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen
vielä oli tilaisuutta ja rahoja.

Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille
civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka
saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli
mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan
kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin
oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille
esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä
vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän
yhteiskuntaelämässämme.

Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta
uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee
maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo.
Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat
opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut
ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää
järjetöntä ulkolukua.

Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden
että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että
jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä
pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää
syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat
tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä,
että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja
hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei
yli aikansa eläneeltä.

Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut
mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja
saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan»
luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat
kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja
ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä
aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai
aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat
syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä
vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten
työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä
tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille
virkapaikoille...

Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja
sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä
selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon
kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua
ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei
hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli
pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin
oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui
vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään
juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.

Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille
suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin
sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se
surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa
pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että
moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.

Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille
nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan
kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia
sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät
voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella
ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka
väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat
osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän,
vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa
istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa,
siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna,
ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut;
köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan
kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan
kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.

Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä,
seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon
kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa,
mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä
edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes
sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan
tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä
yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut
tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut
koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis
olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi?
Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.

Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni,
mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä
ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut
häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä
eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan
ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa
kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi
heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut
ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä,
hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla
myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi
kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.

Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme
oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi,
koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka
alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili
numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait
vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin...

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi
kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja
sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli
oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen
kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin
vain yksi numero...

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan
enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän
tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä,
joidenka _täytyi_ lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään
sivistykseen...

_Täytyi_, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti.
Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin
se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi
muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä.
Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa
olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan...

       *       *       *       *       *

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä
rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti
kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa
totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja
tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.

Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää.
Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta
kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle
omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili
hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi
kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt
suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen.
Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen
lohduttajansa...

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat
kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista...
Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi.
Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien
teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä
huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta
kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien
eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea,
onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa... Sattui usein, että
hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden
liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan
välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että
valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään
ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.

Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään
pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena,
joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin
ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla...




XVIII


— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui
hänen huoneessaan.

— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.

— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena
sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä
myöhästyvän että vähenevän.

— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba
lievästi punastuen.

— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.

— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä
puhua.

— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.

— Missä Martta on? Mitä hän tekee?

— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.
Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.

— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi
kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on
käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?

— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä
itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa
hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja
sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.

— Onko se mahdollista?

— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon,
että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.

— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.

— Kuinka niin?

— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.

— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui
sinua? — kysyi Ebba.

— En! — Syntyi taas äänettömyys.

— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.

— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.

— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi
Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.

— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun
tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin
sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.

— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä
Albert sanoi:

— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta
siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä
minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä
olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna
kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime
sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli
vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui
sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.

Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.

— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen
jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen
kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa
siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.

— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun,
niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja
silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.

— Rakas, — kuiskasi hän.

Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin,
ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:

— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut
kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä,
mutta voimat eivät vielä riittäneet.

— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. —
Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä
auttoi häntä istumaan.

— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert
ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:

— Ebba, ulkona on jo kevät.

— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä
taas on ilmestynyt lisää?

— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun
silmistäsi.

— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et
ole sitä huomannut, — nuhteli hän.

— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.

— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli
kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.

— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert
hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.

— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.

— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden
onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti
vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden...




XIX


Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt
professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä
rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli
vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen.
Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin
kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori
Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla
kukaan muu kuin Albert.

Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.

— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se
luonnollistakin...

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä»
ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan
joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla
oli jokin nainen kainalossaan.

— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen,
jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.

— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.

— Missä sitten, jos ei täällä?

— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja...

— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.

— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta,
ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.

— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.

— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha
boksinsa.

— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?

— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas
Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut
enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä
täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja
sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime
aikoina niin ikävä ja kiusoittava.

— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.

— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.

He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen
kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen
hauskalta ja kodikkaalta.

Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.

— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli
Urhon kanssa.

— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen,
— sanoi Urho ikäänkuin muistellen.

— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?

— En kuolemaksenikaan.

— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?

— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun
korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin
se sana tuntui minusta niin tutulta.

— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.

— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?

— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.

— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?

— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.

— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.

— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme
toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.

— Olette oikeassa, kiitos avustanne!

Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain
sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja
hyvä likööri helpoitti surullista mieltä...

       *       *       *       *       *

Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota.
Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku
myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan
tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet,
jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien
talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen
lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.

Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä
kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.

Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan
ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin
väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt
huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa
alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla
asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia,
vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat
hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien
aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet...

Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja
hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu
nurmen alla siellä!

Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut
mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen
velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle
lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että
komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa
voimaa. Siis kaikki oli turhaa...

Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän
oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat
surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän
ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes
ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin
palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja
rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse...

Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella
sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon
kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja
katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia
ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää
kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää...

Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan
ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana
niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina
kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.

Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien
asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin
muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta
hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin
kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä
ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt
hänet ja tunnustanut hänet omaksensa...

Oli valoisaa kuin päivällä.

Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut
mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen
alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää
ja palaa. Aurinko oli noussut...

Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa
vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko
keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä
kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä
ei ollut enää kyyneleitä...




XX


Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena
asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin,
että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut
asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin
suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.

Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten
he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie
oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella
kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja
likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean
tuulen heiluttaessa niiden oksia.

Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen
kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään
jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka
juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti
puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään
ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi
kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää
koskaan?... Hän oli pakahtua ikävään...

Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki
suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli
hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta
luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin
heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia,
mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri
henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä
liikutti kaikki se, mistä poika puhui.

Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut
täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja
mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi
voimakkaana ja mustana.

Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä
tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa
tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa
tervehtimään.

Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän,
ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi.
Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan
huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi
isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.

— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä
iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään
jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.

Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena.
Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla
tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti
poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa.
Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä,
että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin
sisällenostamisessa.

Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen
kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen,
likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli
hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi
askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että
tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa
jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä
kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista
asiaankuulumatonta.

— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa
tulokahvit kohauttanut.

— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja
ruuanlaitossa?

— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä
myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi
yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen
koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta
palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut
häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta...

Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin
tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita
ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa
hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään
määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt
hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi
vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.

       *       *       *       *       *

Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin
pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi
hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä
sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan
opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen,
epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat
ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei
voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.

Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen
ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja
kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho
luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä
näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema...

Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että
nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä
kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista».
Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli
käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he
näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan
oikein alamaisesti».

Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä
inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat
häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että
ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei
tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti
olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei
olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi
mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän
vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.

Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän
näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä
työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut
siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa
vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta
muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten
rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas
huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain
jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen
huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona,
häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä
Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.

Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta
Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen,
vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä
hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi
päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.

Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä
hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut
lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta
kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin
viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt
sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä
metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain
tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn
auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi
hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla
äänellä:

— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä,
kun sinä tällä lailla...

Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu
ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän
pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin
huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi
isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa
olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi
isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti
sisälle tupaan...




XXI


— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun
iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä
ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen
tohtorinväitöskirjastaan.

— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on
muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti
lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt
ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo
kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä,
sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he
molemmat Urhon:

/#

 Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.

 _Rakas ystävä!_

 Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan
 myllykosken kohinaa. Minun _täytyi_ vihdoinkin jättää rakas Helsinki,
 sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli
 monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua,
 neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan
 se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko,
 enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.

 Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on
 käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin
 tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta
 ei tule mitään... Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin
 toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat
 hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa
 pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat
 tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee
 heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.

 Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole
 »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole
 talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun
 siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat
 alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli
 jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään...

 Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei
 myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla
 mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle
 määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla
 ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden,
 että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin
 täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään,
 sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret
 vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on
 kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».

 Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni
 mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne
 tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä.
 Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta.
 On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa
 viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja... Vanha, likainen
 ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa.
 Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa
 pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet
 minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en
 kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset
 olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen
 tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia
 varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin
 sillä tavalla Vappuna.

 Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta,
 sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä
 kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee
 pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.

 Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa
 kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa»,
 »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian
 puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan
 Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin
 ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä
 muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt
 minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert,
 ymmärrät minun kaihoni ja tuskani...

 Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla
 on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä
 vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en
 mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä
 minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa
 taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä
 tukahduttaa...

 Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan
 mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti
 olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen
 arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon
 Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että
 hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja
 olen vieläkin ystäväsi

 _Urho_.
#/

— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen
elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi
Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.

— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha
olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut
leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja
hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt
tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.

— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt
vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa
olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina
hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen
onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen
nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille
saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja
asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän
tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein
keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton
halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä,
se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.

— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?

— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen
sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon
harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän
kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät
heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina,
paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.

— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan
tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin...

— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta
rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät
ihmisuhreja...




XXII


Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä
kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia
lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti-
ja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat
käsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo
syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat
ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on
eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen,
vilkkaampaan elämään.

Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut
nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä
mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua
Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää,
kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein
yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.

— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka
niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla
ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen
ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.

Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee
häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet
koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään
valkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän
onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi
kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän
käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.

Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat
tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat
kirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit
kukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa
ja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen
mielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja
kirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on
kaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki
tahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea
kevätpäivä Helsingissä.

Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon
jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja
tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin
uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja
onnekkaampana.

Mutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet
huumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin
vastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo muuttaneet
pukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen, vaimoineen ja
lapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen kivisillan, joka
tukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja ihmisiä ja
yhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen varallisuuden ja ilon
kaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen vallassa. Ihanaa on elää ja olla
nuori ihminen...

Taivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut
tuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille.
Kaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään.
Kaikilla on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä
salainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen,
että se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät niinkuin
lehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa ja
kuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .

Tänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen, mutta hän
onkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden...

Tällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla
Tähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten»
patsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven.
Pienet, kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät
auringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset
ikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa. Raitiovaunujen
kellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää ilmaan valkoisia
savupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus. Autojen torvet
törähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet pitävät rautaisine
ketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä mäenrinne hyvinhoidettuine
ruohokenttineen kaareutuu pehmeänä kuin tuuleentumaan tuotu kallis
matto. Kaupunki elää, tekee työtä ja meluaa kauniissa keväässä.

Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.

— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla
haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri
kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut
rauhoittumaan.

— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se
kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä
voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille:
»Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse
kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei
sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan
sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin
Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.

— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.

— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja
erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet
taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja
sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi...

He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten
nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten
puistojen kaupunkiin:








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI TASOILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.