Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet : Kertomus tosielämän pohjalta

By talonpoika

The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet
        Kertomus tosielämän pohjalta

Author: Suomalainen talonpoika


        
Release date: November 8, 2026 [eBook #79948]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1898

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79948

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET ***
language: Finnish




SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET.

Kertonut tosielämän pohjalla

Suomalainen Talonpoika.





Porvoossa
Werner Söderström
1898






    Mutta kumminta on se, että Jumalan
    ihmissydämmeen istuttama toivo, henkinen
    harrastus, edistymisen halu ja yhteiskuntapyrinnöt
    voivat tylyimmissä oloissakin
    säilyä ja kehkeytyä.




SISÄLLYS:

  I. Vanhemmat ja lapsuus.
 II. Rippikoulu ja nuoruus.
III. Perhe-elämä.
 IV. Laajemmilla aloilla.




    Kärsimykset kykenee ken
    Miljoonien mittaamaan?
    Hengen taistot tuhansien
    Ken ne tajuis tutkimaan?
    Sortuva jos sortuneekin,
    Kuka siitä huolinee;
    Kestävin jos kohonneekin,
    Harvat sitä huomannee!
    Onnen tähti tuolla tuikkaa —
    Tuota täytyy tavoittaa:
    Tuhannet saa turhaan juosta,
    Sata sirut saavuttaa!
    Jokaisella Jumalansa
    Tuskissa on turvana;
    Lankeisko ken matkallansa
    Hän on lohduttajana.




I.

Vanhemmat ja lapsuus.


Tämän vuosisadan alussa, vähän sen jälkeen kuin Ryssä maahan tuli, lähti
muutaman köyhän päiväläis-torpparin neljästä pojasta yksi rengiksi
toiseen seurakuntaan, oltuaan sitä ennen jo suutarin opissakin. Päällään
oli hänellä rohdinpaita, kotisarkaa polvihousut ja kulunut lyhyt nuttu.
Jalkineina puolikuluneet nahkakengät ja niissä silti jotenkin eheät
villasukat. Varrellisia saappaita ei niuha työläinen silloin vielä
osannut uneksiakaan itselleen. Talven varaksi oli äitinsä hänelle
säälinyt mukaan ”lumisukat.” Näihin varustuksiin lisättiin vielä evääksi
kukkuramitalla mieleenpantavia varoituksia ja neuvoja, miten lähtijän
pitäisi aina pitää Jumala silmäinsä edessä. Yhtä köyhänä maallisista
tavaroista, mutta yhtä rikkaana omaistensa osanottavista kehotuksista
Jumalan pelkoon ja rehellisyyteen lähti samaan aikaan erään niukissa
oloissa elävän ”båtsmannin” (rannikko-talollisten meriväessä pitämän
ruotusotilaan) tytär piiaksi. Moniaan vuoden takaa sattui tämä piikakin
muuttamaan samaan seurakuntaan, johon tuo vastamainittu poika oli
rengiksi mennyt, siellä joutuivat he sitte yksille paikoille, näkivät
ensin toisensa kirkkomäellä, tekivät tuttavuutta ja lopuksi mieltyivät
toisiinsa. Molemmat olivat he terveitä ja työtelijäitä. Säästäviä ja
tarkkojakin olivat siksi, että vaikka siihen aikaan paraat rengit saivat
rahapalkkaa nykyisiä markkoja silloisen taalerilaskun mukaan
parisenkymmentä ja piiat vain puolen siitä, heillä oli hiukan rahaakin
säästössä paitsi ajanmukaisia pyhä- ja arkivaatteita sekä monemmoisia
muita pikkukapineita. Näin ollen pantiin hynttyyt yhteen, solmittiin
avioliitto ja päälle päätteeksi päästiin torppa-pikkaraiseen
isännöimään. Ahkeruutta ja ponnistuksia tarvittiin, mutta kun molemmat
olivat terveitä, niin kestettiin sitä raataa ja reutoa melkein yöt
päivät maalla jos merelläkin. Mutta veroa kodin haltijattarelle täytyi
heidänkin maksaa. Toista vuoden takaa tuli maailmaan ensimmäinen poika
ja sitte keskimäärin joka puolenkolmatta vuoden jälestä yksi pieni
perheenjäsen lisää.

Niinpä täytyikin miehen usein yksin hyöriä ulkotoimissa, usein koettaa
suorittaa yksinänsä sellaistakin, mikä työ välttämättömästi olisi
tarvinnut kahta henkilöä, vaikkapa toista heikompivoimaistakin, niinkuin
nuotan vetokin. Yhtä ja toista hankaluutta tällaisesta työnteosta oli,
mutta pakko käski koettamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja.
Mutta tällaisestakaan ontuvasta taloudenpidosta ei silti menty
takaperin. Yhtä ja toista perheessä tarvittavaa haalittiin kokoon ja
vähin erin maksettiin yhteiselämää alettaessa välttämättömästä pakosta
tehtyä velkaa. Kun velka oli saatu maksetuksi, voimistuivat torpan
eläjät niin, että vuokrasivat pienen talon, jossa uudet ponnistukset
alkoivat. Alusta alkaen oli aviossa olo ollut ankarata taistelua
elämästä, täynnä vaikeuksia, huolia ja suruja, kärsimyksiä ja
itsekieltäytymisiä; eikäpä aina ollut kartettavissa nurjuuskaan, saati
tyytymättömyys. Mutta tunnettiinpa toisinaan sitä sydämmellisimmin ja
todellisimmin tyytymystä ja suurta iloa, kun Jumala antoi siunauksensa
ja menestyksen jossakin toimessa ja pyrinnössä. Puhdas leipä oli
yhtenään ravintona. Ei tarvinnut enää verestää lapsuuden muistojaan
ruumenleivällä, vesivellillä ja muilla katovuoden särpimillä. Mihinkään
ylellisyyteen ei silti toki liiennyt, mutta ei naurispaistikaskaan enää
ollut ylin herkku, kuten lapsuuden ijän takavuosina. Lopulta varsinaista
harmia toi lampuotiväelle vain naapurien typeryys, ne kun vanhastaan
varsinaisina tilallisina kokivat parhaansa mukaan halveksia noita
nousukkaita talonpitäjiä, jotka muutamia vuosia takaperin olivat olleet
vain renki ja piika ja joiden kukkaro vieläkin vaa'assa oli paljon
keveämpi kuin heidän — kunniallissyntyisten. Mutta lampuotiväellä oli
Jumalan pelon ohessa sellainen itseluottamus ja oman arvon tunne, minkä
uuttera ja säntillinen elämä myötänsä tuo, niin ett'eivät he silti
masentuneet naapuruston pikkumaisuudesta. Mutta se oli katkerinta, että
he, kun olivat tilalla ripeästi vaurastuneet, saivat poiskäskyn. Ei
auttanut muu kuin muutto, mutta se oli onnistumaton ja toi mukanaan
tappioita. Uudestaan täytyi muuttaa, nyt jotenkin suureen, vaikka
rappiolla olevaan tilaan. Siinäpä sitä vasta alettiin varsinaisesti
vaurastua.

Tällainen elämisen alku oli kertomuksemme päähenkilön vanhemmilla.
Vanhempien kuoltua jäi perheen kuudesta lapsesta eloon kolme poikaa
jatkamaan elämän taistelua jotenkin pienillä apuneuvoilla, vaikka kyllä
ei yhtä paljaina kuin heidän vanhempansa olivat nuoruudessaan olleet.
Yksi näistä pojista, Vani nimeltään, on tämän kertomuksen vaatimaton
sankari. Hän syntyi pienessä mökin saunassa. Ensimmäiset lapsuusvuodet
juoksenteli hän kuten muutkin lapset suvisin perhoja ajellen ja talvisin
pirtin pehmeässä hämärässä jotain leikkiä sommitellen. Sitte alkoivat
ensimmäiset itkut, huolet ja elämän kovuudet, kun täytyi tehdä
tuttavuutta aapisen kanssa järeän päretikusta tehdyn puikon avulla äidin
kupeella hänen kehrätessään.

Alettiinpa pian lukualkeiden oppimisen ohella osottaa kaikellaisiin
pieniin askareihinkin häntä. Tämä se paneutui raskaana alas sydänalaan,
kun ulkokausteella ilma oli yhtenä valomerenä ja siellä olisi ollut niin
mainio hyppiä vapaana kuin nuori hieho laitumella. Kaikista
pitkäpiimäisintä oli Vanin mielestä naisten työt, kuten
perunainkuoriminen ja puolaaminen niinpaljon kuin äiti kutoessaan
tarvitsi. Ja tuon tuommoiset. Sitte taas lomassa lukea. Mutta kun kerran
pääsi puhaltamaan toisten lasten pariin, niin tuli sitä viivytyksi
vapaassa ulkoilmassa, jotta ei Vani huomannutkaan määrä-ajalla kotiin
joutua. Siitä oli taas ikävyyksiä.

Ja lukeminen se ei tahtonut oikein sujua. ”Koivuniemen herraakin”
käytettiin apuna. Lopulta sentään auttavasti oppi hän saamaan kirjasta
selkoa. Vasta vuosien takaa versoi hänessä suurempi lukemisen halu. Jos
alussa tehtiin hänelle lukeminen ikäväksi taitamattomalla lapsen mielen
uuvuttamisella aapisen ääressä, niin oli muukin kasvatus poikkipuoleista
ja toisinaan kieroakin. Isä tuittupäisyydessään teki monta hairahdusta;
usein hän rankaisi ottamatta selkoa asiasta. Kerrankin oli Vanin kotona
palkkalaisena kehräämässä muuan miehestään erillään asuva vaimo, jolla
oli mukana Vanin ikäinen tyttö. Lapset olivat paistaneet itselleen
silakoita ruoalle ruvetessaan, mutta niitä syömään alettaessa sieppasi
tuo tyttö Vanin silakan hänen lautaseltaan. Vani tietysti alkoi kiristää
tyttöä, vaatien omaansa takaisin. ”Suu kiinni!” karjastiin hänelle.
Mutta kun hän vielä teki vastaväitteitä, työnnettiin hän käsipuolesta
ulos, ja siinä oli hänen suuruksensa. Niin vähäpätöinen kuin tämä seikka
itsessään olikin, tuntui se Vanista silloin kovin sapettavalta. Hän oli
kärsinyt vääryyttä, ymmärsi hän päivänselvästi. Ja se tieto saattoi
hänen tunteensa isäänsä katkeriksi pitkiksi ajoiksi ja vuosiksi, tapaus
painui syvälti hänen mieleensä. Muuan toinenkin tapaus väärästä ja
tylystä kurinpidosta lapsuusajoiltaan päilyi Vanin sielussa aina hänen
vanhuuteensa asti. Oli nimittäin muuan jouluaattoilta. Jokainen tietää
kuinka kiihkeästi lapset odottavat tätä juhlaa, kuinka suloinen se on
vihdon tultuansa ja kuinka hillitsemätön heidän ilonsa on. Oljet olivat
levitetyt lattialle, pöytä katettu, mutta ennenkuin sallittiin leikkiä
ja maistella jouluherkkuja, olivat hengelliset harrastukset
toimitettavat. Lasten mieli ei kuitenkaan tahtonut niihin kiintyä, ja
sentähden isä vakavasti varoitti kuulemaan Jumalan sanaa. Vaninkin
silmissä vain loistivat joulukynttilät, ja pöydällä oli niin valkoinen
liina ja sillä kinkut ja puurot ja muut jouluruoat. Kaikki tuo piti
mieltä niin rajun ilon pyörteissä, jott'ei hän parhaalla tahdollaankaan
saanut kasvojaan vakavan juhlallisiksi eikä voinut olla nauraa
tirskumatta. Ja seuraus oli se, että ruvettaessa joulupuurolle isä
kuivasti lykkäsi Vanin ovesta ulos ja käski häntä lujasti olla
pyrkimättäkään sisälle. Pakkanen oli kova, vaatteet ohuet ja niin oli
Vanin jouluilo muuttunut synkäksi epätoivoksi. Vani ei kuitenkaan
sisutellut isäänsä, vaikka uskoikin syyttömästi kärsivänsä, mietti vaan,
rajusti itkien, mihin paeta. Tallin ylisille hän könttyytti. Mutta
ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän äidin häntä huutelevan. Epäilytti
Vania, rohkenisiko hän isän tähden palata tupaan, mutta kun äiti
vakuutti, ett'ei isäkään enää olisi vihanen, niin meni hän sinne äidin
turvissa. Isä istui takan ääressä sanatonna. Vani hiipi penkille. Niin
istuttiin pitkä aika. Isä riisuutui levolle; Vani hyvin arkana samaten.
Siten sai hän panna maata syömätönnä ja juomatonna. Koko juhlailo oli
siksi kerraksi tärväytynyt häneltä.

Muutamassa naapuritalossa oli Vania vanhempi poika Kallu. Hänen
mielitekojaan oli kiusailla pienempiään, kehotella niitä pahuuden
tekoon, opettaa niille rivouksia ja yleensä viedä heitä harhaan. Yhtenä
sunnuntai-iltapäivänä sai Kallu erään häntä vähän nuoremman töllinpojan
kanssa Vanin houkutelluksi metsään, marjaan muka. Täällä alkoi hän Vania
pelottaa, että Kalmukit olivat lähellä tulossa ja kenen ne käsiinsä
saavat, sen ne tappavat ja syövät kohta. Ainoaksi pelastuskeinoksi
ilmoitti hän puuhun kipuamisen, kun hän varsin hyvin tiesi, ett'ei Vani
puuhun pääsisi. Olihan se kovin surkeata, säälitteli hän, että heidän
täytyi jättää Vani surman suuhun, mutta omaa henkeään pelastaakseen
täytyi heidän kavuta puunlatvaan. Vani ei heidän pelotustaan täydesti
uskonut, mutta kuitenkin hän rupesi pelkäämään, että hän eksyisi metsään
pimeän tullessa. Päästäkseen selville paikoista nousi hän lähimmälle
mäen töyräälle. Sieltä näkikin hän koko kylän. Hän lähti suoraan sitä
kohti kunnaiden ja uumiinsa asti ulottuvan vesilammikon yli. Päästyään
juuri keskelle lampea kuuli hän takaapäin kiusaajiensa äänen. He olivat
pitäneet salassa silmällä niityn laidassa Vanin liikkeitä ja sukelsivat
sieltä nyt näkyviin. Hän palasi lammesta vyötäisiin asti likomärkänä ja
jalat verissä. Kova vakuutus otettiin Vanilta, ett'ei hän kantelisi
vanhemmilleen heidän päällensä. Eikä hän sitä tehnytkään, vaikka hän
kyllä sai kotiin päästyään kovat torat, kun housut olivat märät ja
liassa.

Tämä Kallu oli Vanille monemmoisena ristinä. Oltiin moniahta kerta
veneellä marjamatkoilla. Vanin isän puukko oli samassa veneessä. Kallu
houkutteli Vania viskaamaan puukkoa salmeen; ei se uppoaisi, kun siinä
oli niin suuri puupää. Puukko meni kuin menikin sille tielle Kallun
suureksi riemuksi. Vani hämmästyi ja hänen mielensä kävi katkeraksi.
Sillä paitsi suurta syyllisyyden tuntoa, mikä häntä rasitti, uhkasivat
vanhemmat veljet ilmoittaa asian isälle, ell'ei Vani luvannut aina tehdä
heille mieliksi. Tuon takia häntä vasta pakotettiin tekemään toisten
mieliksi sellaista, jonka hänen tuntonsa sanoi vääräksi. Mutta isä oli
rankaisuissaan kovin ankara ja häntä piti välttää keinolla millä voi.

Taas eräänä sunnuntai-iltana, kun kaikki muut, paitsi renki, joka
makaili kammiossaan, olivat viemässä tavaroita ja eväitä rantaan äidin
kaupunkimatkaa varten, sai Kallu kaikellaisia keinoja käytettyänsä
houkutelluksi Vanin antamaan hänelle isänsä pyssyn ja ruutia. Tuon hyvin
ruostuneen pyssyn latasi Kallu lähes puolilleen, meni mäelle, työnsi
pyssyn toiselle puolelle aitaa, asettui itse toiselle ja pisti pitkällä
karahkalla tulen pyssyn sankkireikään. Hirveällä räjähdyksellä halkesi
nyt pyssyn piippu. Pyssyn heitti nyt Kallu semmoisenaan täysinäiseen
kaivoon ja vaikka kuinka ihmeteltiin, mihin pyssy joutui, pysyi asia
kokonaan salassa, kunnes toisena vuotena kaivoa tyhjennettäessä ja
perattaessa sieltä ilmautui tuo kaunis kapine. Renki tunsi pyssyn
kohtalon, sillä hän oli säikähtänyt tuota kovaa paukahdusta ja
vilistänyt juoksujalassa näkemään, mikä se oli. Hän nyt kertoi totuuden
kaikessa alastomuudessaan. Siitäkös nyt jupakkaa syntyi! Kallu vedettiin
esivallan eteen, mutta pääsi ilman rankaisua, kun asiaa ei voitu
täydelleen todistaa. Vani sai sellaiset läksytykset, jotta taas siltä
illalta ruokahalu katosi. Muutenkin tuo pyssy-juttu oli kokonaisen
vuoden häntä painajaisena rasittanut.

Yksinkertaisten vanhempien opetus oli useinkin hyvin puisevaa. Kyllä
äiti luetti moneen kertaan Vanille seitsemättä käskyä katekismuksesta ja
Vani osasi aivan ulkoa: ”Ei sinun pidä varastaman” ja Lutherin
selityksen siihen sanasta sanaan, mutta mitä varastaminen oli, sitä hän
ei ymmärtänyt. Kokemuksen kautta sai hän sen oppia tuntemaan. Vani näki
kerran erään mökkiläisen ompelukopassa kirkkaan messinkinapin, joka oli
hänestä niin ihmeen ihana ja viehättävä, että mieli teki sitä omaksi ja
mitä enemmän hän sitä katsoi, sitä kovemmaksi kävi himo saada tuo nappi.
Vani havaitsi tilaisuuden pistää se salavihkaa taskuunsa. Siltä varalta,
että jos kotona ehkä kysyttäisiin, mistä hän on napin saanut, valmistui
hänen mielessään vastaus, että hän löysi sen tuolta mäeltä. Mutta niin
ihanan viehättävä kuin tuo nappi olikin Vanista ennen sen omistamista,
ei se sitte häntä ollenkaan miellyttänyt. Omatunto ilmoitti nyt hänelle,
että hän on ”varastanut” napin ja häntä vaivasi hirveän raskas
sisällinen paino. Sopivassa tilaisuudessa pani hän napin takaisin
koppaan ja pyysi Jumalalta yksinään rikostaan anteeksi.

Muitakin himoja hänessä jo aikaisin heräsi. Tuli kerran pari matkustajaa
Vanin kotiin pyytämään ruokaa. Vani sattui juuri silloin käymään
rannassa, jossa näiden matkustajain vene oli. Sen tuhdolla oli vanha
savipiippu. Hänessä syttyi tuima mieliteko koetella tupakoida. Siinä
tarkoituksessa lähestyi hän kahdesti tuota piippurähjää, mutta lopulta
pääsi oikeudentunto voitolle, ja piippu jäi paikoilleen.

Saman vuoden syyssuvena oli taas toinen ja toisemmoinen himojen
heräyskohtaus. Hänen piti jo silloin toimia kaikissa sellaisissa
ulkotoimissa, joihin pystyi. Muuan hänen tehtäviään oli aamuin illoin
ajaa karja laitumelle ja sieltä kotiin. Talossa asui myös talon jo
kuolleen haltijan äiti tyttärineen, joiden hoidossa oli Vanin ikäinen
tytär. Tuo tyttö oli Vanin jokapäiväinen toveri. Muutamana ihanana
iltana menivät nämä kumppanukset taas yhdessä hakemaan karjaa. Mutta kun
oli vähän aikaista, ruvettiin mäenrinteestä poimimaan marjoja ja
tekemään toisilleen pieniä kujeita. Lopuksi istuttiin vierekkäin syömään
marjoja. Tässä vierekkäin istuttaessa kohousi Vanin mieleen niin ihmeen
herttainen tunne tuota tyttöä kohtaan. Ja tuo hempeä tunne suureni ja
voimistui, se valtasi koko hänen olemuksensa, vieri kuin sähkövirta koko
hänen ruumiinsa lävitse, jotta oikein täytyi hyväillä tuota tyttöä. Vani
joutui kokonaan rajujen tunteittensa valtaan. Mutta kun tyttö havaitsi
Vanin hurjistuvan ja pyrkivän liiallisuuksiin, kävi hän vastarintaan ja
heitti hänet yksikseen. Sitte mentiin sanaakaan lausumatta kokoamaan
karjaa ja ajamaan sitä kotiin. Vasta sitte kun Vanin mieli oli tuosta
kohtauksesta asettunut tavalliseen tilaansa, ymmärsi hän tapauksen
raakana ja paljaana ja hän häpesi tyttöä ja itseään, uskoi itsensä
surkeimmaksi ihmisaluksi maailmassa, joka ei enää kelvannut leikkimään
ja seurustelemaan tytön kanssa. Niin syvästi vaikutti jälestäpäin tämä
pieni kohtaus Vaniin, että hän sen perästä koetti välttää kaikkea
mahdollisuuttakin viettien heräämiseen.

Samaan aikaan kun nuo naapurin Kallun huonot opastukset koettivat
johdattaa Vania kaikkeen muuhun kuin hyveeseen ja kun ensimmäiset idut
hänen omassa turmeltuneessa luonteessaan pyrkivät versomaan, heräsi
hänessä halu oppia kirjoittamaan, vaikk'ei hänellä silloin vielä ollut
mitään lukuhaluakaan. Kylän laidassa asui pitäjään räätäli, jolla oli
Jussi-niminen poika. Vaikka pitäjillä kiertelevät käsityönoppilaat eivät
ylimalkaan pyri edistymään tiedoissa ja taidossa, vaan enimmiten oppivat
ja harjoittavat kaikellaisia kujeita ja huonoja tapoja, oli kuitenkin
tämä Räätälin-Jussi oppinut joltisesti kirjoittamaan ja oli siihen
harjoitukseen varsin innostunut. Kun joskus pyhinä satuttiin yhteen, oli
kohta käsillä kirjoitustaulu, jolla hän toisille näytteli taitoaan.
Onhan lapsissa ainakin apinoimisen ellei oppimisen haluakaan. Milloin
vain tilaisuus sattui, niin päre vasempaan ja kova hiili oikeaan käteen,
ja sitten piirtämään kirjaimia sen mukaan kuin Räätälin-Jussi oli
paperiliuskalle kirjoittanut. Tehtiinpä jonkinlaista mustettakin Jussin
neuvon mukaan ja metsästä löydetystä haukan sulasta kynä sellainen kuin
mokoman taiturin hyppysistä voi lähteä. Mistä sitten vaan saatiin joku
tupakkapaperi tahi muu paperiliuska, niin siihen piirtämään aika
kirjaimia; arvaapa etteivät ne juuri kauno-aistin vaatimuksia
täyttäneet. Vaikka kokeet kauvan aikaa näyttivät onnistumattomilta, niin
aikaa myöten parastaan pannen tuli joka kirjain kutakuinkin mallin
mukaiseksi ja siitäkös into kasvoi. Onnistuipa Vanin vihdoin saada
rikkinäinen kirjoitustaulu, ja silloin kelpasi tuota viehättävää taitoa
sitä uutterammin harjoittaa, yhä paremmalla menestyksellä kun Vani
kirkonvartijan pojalta sai oikean ”kaavakirjan.” Kumma kyllä, isä ei
suorastaan paheksinut tähän tuhlattua aikaa, vaikka lapsia muutoin
tarkkaan pidettiin työtoimissa.

Kaikki nämä edelläkerrotut vähäiset tapahtumat yksinkertaisen
maalaislapsen elämässä sattuivat Vanin kymmenentenä ikävuotena. Se oli
siis merkkivuosi hänen lapsuuden ijässään.

Tähän aikaan muuttivat Vanin vanhemmat lampuoteiksi muutamaan hyvin
rappiolla olevaan isompaan tilaan. Tässä ei ensi talvena ollut
asuinhuoneitakaan asuttavassa kunnossa muuta kuin yksi kamari, jota voi
talvellakin pitää lämpimänä. Vanhemmat asustelivat enimmästi tuossa
kamarissa, kun samana talvena vielä syntyi pieni tyttökin. Muu väki ja
isommat lapset taas kurjustelivat tuvanrähjässä, miten parhaiten voivat.
Siinä sai Vanikin kestää vilun tuomaa kurjuutta, mikä kokonaan pilasi
kasvavan pojan terveyden. Kärsimänsä kurjuuden seurauksena saikin hän
seuraavana syksynä kovan vilutaudin, joka pieniä väliaikoja
lukuunottamatta kesti runsaasti puolentoista vuotta.

Saman kurjan talviasunnon vaikutusta oli sekin, että Vani joutui
kortinpelaajien seuraan. Vanhemmat kun iltasin eivät olleet koskaan
perheen parissa, pelattiin tuvassa iltasin korttia kahden semmoista
huvia harrastavan täysmiehen johdolla ja tästä tarttui Vaniin semmoinen
himo kortinpelaamiseen, että hän vuosikymmeniä sai taistella sitä
vastaan, ennenkuin siitä kokonaan vapautui.

”Ei niin pahaa, ett'ei siinä olisi jotain hyvääkin.” Niin oli tuon
Vaninkin kovan vilutaudin laita. Se tosin turmeli melkein koko hänen
ijäkseen hänen ruumiillisen terveytensä, jott'ei hän voinut uskoakaan,
että kukaan ihminen olisi vallan terve, mutta se samalla synnytti
hänessä lukuhalun ja henkiset harrastukset. Tähän aikaan hän jo pyhinä
oli joskus lukenut raamattuakin. Nyt taudin loppupuolella sen jo
helpompana ollessa, kun hän silti vielä ei kyennyt mihinkään toimiin,
lueskeli hän hänen käsiinsä joutuneita hengellisiä kirjoja — sillä
silloin ei vielä muita ollutkaan suomenkielellä — eikä kaikkia
tähellisiä hengellisiäkään niinkuin ei esim. raamatun historiaa. Muiden
muassa luki hän kirjan Docktori Johan Gerhardin, Jenan Acatemian
rohvessorin ”Pyhät Tutkistelemuxet oikiaan jumalisuteen kehoittaman ja
sisällisen ihmisen parasta auttaman sovitetut j. n. e.” Kirjan
lukemisesta oli hänen lapsellinen ja taudin masentama herkkä mielensä
käynyt sangen haavelliseksi ja kun siinä niin jyrkän räikeästi
teroitettiin mieleen ijankaikkista kadotusta, hämmästyi ja masentui hän
kokonaan, niin että hän, kun yksinäisyyteen pääsi, itki katkerasti omaa
ja koko ihmiskunnan surkeutta. Ijankaikkinen kadotus häntä hirveästi
kauhistutti. Kun Vanin äiti huomasi hänen itsekseen itkevän, niin hän
häntä nuhteli semmoisesta. Äiti ei ymmärtänyt syventyä ottamaan
tarkempaa selkoa hänen tilastaan eikä hän siis saanut keneltäkään
tarpeellista lohdutusta. Itsekseen hän pyrki ”etsimään Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan”, mutta ei tahtonut löytää siihen
oikeaa tietä. Hän tahtoi katua, kun tunsi itsensä suureksi syntiseksi,
ja tehdä parannusta. Mutta raskaissa huolissaan hän pysyi suhteessaan
Jumalaan, sillä hän toivoi itselleen Jumalan armahtavaisuutta, mutta ei
hän saanut siitä vakuutusta. Kun kotijärjestyskin oli karkeaa laatua,
erkani Vanista jo aivan nuorena lapsuuden hellätuntoisuus, mielen
hilpeys ja eloisuus, niin että hänestä nuoruutensa ensi vuosina tuli
tavattoman arka, alakuloinen, jopa joskus synkkämielinenkin; hän otti
kaikki vastustukset paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa
olivatkaan ja näki niissä useammin Jumalan rankaisevan kuin kasvattavan
käden. Kuitenkin oli tästä huolenalaisesta tilasta seurauksena se hyvä,
että hän yhä enemmän rupesi lukemaan uskonnollisia kirjoja ja niiden
perusteella raamattua. Tällöin tuli virsikirjakin hänelle rakkaaksi. Hän
oppi siitä useita virsiä ihan ulkoa sekä taisi evankeliumiosastoa ja
rukouksiakin ulkoa.

Rupesi jo ilmaantumaan suomenkielellä pientä muutakin kirjallisuutta
kuin uskonnollista. Vaninkin kirjallinen utelijaisuus oli jo siihen
määrään herännyt, että jos joku kirjanen sattui hänen käteensä, täytyi
se läpi katsoa. Niin sattui hänen käteensä ”viipurilainen” Aapinenkin.
Sepä näytti ensin merkilliseltä, etenkin nuo kaksoisääntiöt eu, iu, uo
j. n. e. Mutta kun niitä sittemmin tuli tyystemmin tarkastaneeksi,
rupesi selviämään ei ainoastaan tuon jankutuksen tarkoitus, vaan myös
johonkin määrin tavausopin perusteet, joista siihen asti ei ollut ollut
vähintä aavistustakaan, vaikka kyllä tavallaan oli tavaamaan opetettu.

Ilmestyi vihdoin suomalainen sanomalehtikin, pienen pieni ”Sanomia
Turusta.” Eräs vanha aatelisneiti tilasi sen väkensä luettavaksi, ja
kuuli Vanikin joskus kerrottavan mitä siinä oli ”präntätty.” Kerran itse
aatelisneiti kertoi Vanin isälle erään siinä lehdessä olleen hauskan
jutun, jonka nimi oli ”Kuinka nuoresta miniästä tuli keipo vaimo.” Isä
pyysi ja sai tuoda tuon hauskan jutun kotiinsa luettavaksi. Sepä
viehätti Vania niin suuresti, että hänessä heräsi halu saada itselleen
tuo lehti, joka niin hauskoja kertomuksia tarjosi. Kaikki pojat
kokosivat säästörahoistaan tilaushinnan, ja lehti tilattiin seuraavaksi
vuodeksi. Niin alkoi Vanin sanomalehtiharrastus.

Ikää karttui, lukutaito varmistui ja käsityskanta laajeni. Sen ohessa
kasvoi Vanin muukin opin- ja tiedonhalu. Kirjoitustaitokin oli siksi
kehittynyt, että jo rupesi lähtemään jotenkin luettavaa käsialaa. Mutta
miksi hyväksi? Vani ei osannut siihen vastausta löytää. Eihän
suomenkieliselle voi olla siitä mitään käytännöllistä hyötyä, koska
suomenkielellä — kuten silloin näytti — ei ikinä saa pienintäkään
asiakirjaa kirjoittaa. Tällaisista mietteistä oli seurauksena, että Vani
rupesi täysin käsittämään suomalaisten sorronalaisen tilan, ja tämä
suomalaisen kansan kurja asema rupesi tavattomasti karsimaan hänen arkaa
sydäntänsä. Itsekseen hän harmistuneena usein mietti: miksi olen
syntynyt alhaisista suomalaisista, ja sen kautta syntymästäni tuomittu
palvelemaan ruotsinkielisiä eteväsukusia. Vaikka kuinkakin ahkeroitsisin
ja tulisin paljonkin taitavammaksi kuin joku ruotsinkielinen, olen jo
syntymästäni tuomittu orjailemaan ja kumartamaan ruotsia taitavia.

Mitä enemmän hänen käsityksensä varttui ja näköalansa laajeni, sitä
katkerammalta Vanista tuntui se sortotila, joka vallassa olevan
pienilukuisen ruotsinkielisen ylimystön ja virkamiesten puolesta tuli
suomenkielisten osaksi heidän omassa kotimaassaan, jonka heidän
esivanhempansa kestävyydellään olivat saaneet viljellyksi ja jonka
yhteiskuntajärjestyksen luomisessa ja puolustuksessa hekin olivat
uhranneet voimansa ja henkensä. Vaikka Vanin mieli oli näin apea ja
kansan tulevaisuudesta kokonaan epätoivoinen, eikä hänellä oppimisesta
ollut vähintäkään hyötyä toivottavissa, kehoitti kuitenkin jokainen
pieninkin edistyminen uusiin ponnistuksiin.

Outoja ääniä rupesikin kuulumaan. Sanomalehdissä näkyi yhä useammin ja
pontevammin kirjoituksia, joissa kansan luonnotonta asemaa valaistiin ja
siihen parannusta vaadittiin, oikeutta ja mahdollisuutta suomalaisille
jonkinlaisen opin saamiseen omalla kielellään. Oi! kuinka iloisia
toiveita herättäviä ja mieltä virvoittavia olivat tuollaiset
kirjoitukset. Mutta Vani oli tottunut uskomaan, että kaikki herrat ovat
yksimielisiä kansan sortamisessa, tahtoen pitää kansaa alhaisessa
tilassa, voidakseen ohjata sitä mielensä mukaan. ”Ei toinen korppi
toisen silmää puhkaise.” Hämmästyen arveli hän sentähden: minkälaisia
herroja lienevät nuo, jotka rohkenevat kiivaasti moittia toisten
herrojen ja hallituksenkin toimia, puolustaen alhaisen kansan oikeutta
ja kohottamista. Vani silloin ei tietänyt mitään suomenkielen tutkimisen
alalla tehdyistä töistä eikä kansallisuus-aatteesta, ei A.J.
Sjögrenista eikä A.I. Arvidsonista, ei edes J.V. Snellmanistakaan.
Valon värähdyksiä herättivät Vanin synkkään mieleen nuo uudet
vaatimukset kansan oikeuksien puolustukseksi. Mutta olkoon syy mikä
hyvänsä herrojen erimielisyyteen; sorretun kansan oikeutta toiset
kaikissa tapauksissa puolustivat ja luonnollisia oikeuksia tahtoivat he
sille hankkia. Koitunee tuosta kuitenkin jotakin.

Hänen intonsa lisäämiseksi sattui sittemmin seikka, joka avasi hänelle
uusia näköaloja, loi häneen uutta henkeä hänen kansallisissa
harrastuksissaan ja herätti avaria tulevaisuuden toiveita.

Valon ja vapauden harrastus oli jo saattanut moniaita oppineita
koettamaan saada varsinaista kansaa käsittämään itseänsä ja maamme
todellista tilaa. Ensimmäisiä tärkeimpiä ja suurempia yrityksiä tähän
suuntaan oli se, että käännettiin suomeksi ja painettiin ”Suomen
Suuriruhtinaskunnan Perustuslait ynnä niihin kuuluvain
Valtiokirjoitusten kanssa”, jota kirjaa sitten lahjoitettiin
kansanmiehille kaikissa maan äärissä. Senkin seurakunnan nimismiehelle,
jossa Vanilla oli kotinsa, tuli yksi kappale pyynnöllä, että se
annettaisiin jollekin kirjallisuutta harrastavalle talonpojalle.
Nimismies antoi sen Vanille, arvellen, että tuohan hänen tietensä, oli
ainoa, joka siitä välittäisi. Valinnassaan tämä herra ei suinkaan lyönyt
kirvestään kiveen.

Vani luki nyt tätä lahjaksi saatua kallista kirjaa ihmeissään. Hän ei
ollut ennen aavistanutkaan, että kansalla silloisissa oloissa enään oli
mitään oikeuksia. Mutta nyt sai hän ”präntätystä” kirjasta lukea, että
sillä ainakin lain kannalta tunnustettiin olevan varsin kallisarvoiset
oikeudet valtiollisissakin asioissa. Kun hän ei tuntenut silloin vielä
tähän kuuluvia historiallisia tapahtumia, ei hän saanut varsin eheää
käsitystä näistäkään asiakirjoista, vaikka kylläkin hartaasti niitä luki
ja tuumi. Mutta kun vuosien kuluttua rupesi kuulumaan kaikenlaisia
huhuja valtiopäivien kokoonkutsumisesta ja monenmoisista uudistuksista,
heräsi Vanissa taas uusia, laveita näköaloja ja ihanilta tuntuvia
toiveita. — Kun vihdoin tuo ikävöity valtiopäiväkutsumus todellakin
tuli, syntyi hänessä, täydessä miehessä, se lapsellinen ajatus, että hän
toki, joka muka tunsi valtio-oppimme niin hyvin, oli erittäin kykenevä
valtiopäivämieheksi.

Sillä kertaa tietysti siitä ei tullut mitään. Mutta niin sanomattoman
kallis kuin olikin ennen mainittu kirja ja valtiopäivien toivo, ja niin
ääretöntä iloa kuin ne Vanissa olivat herättäneetkin sai hän v. 1863
vieläkin suuremman riemun aiheen. Kuten tunnettu, julisti
Keisari-Suuriruhtinas tämän vuoden elokuun 1 päivänä, että suomenkielen
pitää kahdessakymmenessä vuodessa tulla yhtä oikeutetuksi ruotsinkielen
rinnalla, ja kohta sai kansa sitä itse käyttää kaikissa tiloissa. Varsin
sanoilla selittämättömän onnellisuuden ja riemun tunne valtasi Vanin
koko olemuksen, kun nyt oli kansaa sortavat kahleet murrettu ja kun
suomalaistakin täytyi tunnustaa ihmiseksi ja kansalaiseksi. Hän sai nyt
esiintyä kaikkialla samalla oikeudella kuin muunkielisetkin. Vähätpä
siitä, että odotusaika täydelliseen tasa-arvoisuuteen oli niin pitkä;
tuleehan se kerran ainakin jälkeläisille. Vani puolestansa oli niin
hurmaantunut tästä odottamattomasta ilosanomasta, että hän huokasi
kiitoksensa Herralle ja mietti Simeonin tavoin: ”Nyt sinä lasket
palvelijas rauhaan menemään.”

Onhan tässä jo menty kauvas tulevaisuuteen. Palatkaamme sentähden
takaisin entiseen kertomuksen järjestykseen.

Mainitsematta älköön jääkö, että Vanilla oli jo oma pieni pääomankin
alku. Pitkällisen vilutaudin jälkeen oli hän kauvan niin heikko, ett'ei
hän kyennyt ulkotöihin eikä häntä taudin uusimisen pelosta paljon ulos
päästettykään. Huoneessa sai hän kuluttaa aikaansa verkon kutomisella.
Hänellä oli päivän tinkinä puolikyynäräinen, mutta lisäkehotuksena oli
se ehto, että jos hän saisi koko kyynärän päivässä, saisi hän 2
killinkiä päivältä palkkiota. Nuo kaksi killinkiä päivässä tekivät
viikossa koko tolvan ja kuukaudessa kokonaisen riksin; tällöin vielä
kansan keskuudessa käytettiin paljon Ruotsin aikuista rahalaskua. Näin
syntyi oman pienen pääoman alku, samalla kun hän kehittyi taitavaksi ja
näppäräksi verkon kutojaksi. Kun verkonkutominen loppui, alkoi Vani
tehdä puuastioita. Niin tottui hän puutöihinkin, jotta elämänsä varrella
sai vielä kiitostakin niistä.

Vanillakin oli samoin kuin isällään varsin tuima luonne. Ja vaikka tauti
häntä näin varhain ja kovasti lamautti ja vaikka sisälliset huolet
johtivat häntä uskonnollisuuteen ja pakottivat häntä mielenmalttiin,
niin että aina koetti välttää ajattelematonta ja loukkaavaa tekoa,
voitti hänet joskus hänen luontoperäinen kurjuutensa. Kohta kun Vani
voimistui taudistaan, oli hänen yhtenä toimenaan ajaa karja aamuin
illoin laitumelle ja sieltä kotiin. Muutamana kertana oli hän tätä
tehdessään tuittuisella tuulella ja kun yksi lehmistä teki monia
kiusottavia poikittelemisia tieltä, kiivastui Vani järjettömästi, jotta
kädessään olevalla sauvalla löi tuota mielestään häijyä Helmikkiä
voimainsa takaa. Lyönti sattui juuri lonkkaluun niveleeseen niin
lujasti, että Helmikki tämän jälkeen ontui viikkomääriä. Kukaan muu ei
tätä huomannut eikä koskaan saanut tietää, mutta Vani itse kyllä tiesi
syyn lehmäparan ontumiseen, ja se särki hänen tuntoansa kipeästi.

Vielä kolmentoista vuotiaana oli Vani mitättömän pienikasvuinen. Mutta
silloin täytyi hänen jo ryhtyä kaikellaisiin miesten töihin sen mukaan
kuin vain suinkin jaksoi. Kun hän kerran miesten keralla työhön joutui,
oli hän siksi kunnianhimoinen, että koetti henkensä perästä pysytellä
täysien miesten kantapäillä. Tietysti tuli työ rääppimällä suoritetuksi,
mutta siltäkin kävi se yli Vanin voimien. Koko kasvamisaikansa oli
Vanilla työnteko niin kovaa, että aamusin herätettyä kaikki lihakset ja
jänteet olivat niin hellät, että tuskalla melkeinpä hampaitaan purren
sai vaatteet päälleen pukea. Kun kerran tuli liikkeeseen ja sama työ
uudelleen alkoi, vertyivät ne vähitellen. Kun myöhemmin ruumis
täysikasvuisena vahvistui ja jäntereet tuohon ainaiseen ponnistukseen
tottuivat, väheni lihasten kova hellyys, vaikka kyllä edelleen kesti
yhtenäistä raatamista monemmoisen pikku kurjuuden ohessa. Mitä
esimerkiksi vaatetukseen tuli, niin oli se aina huono. Nuoruuden ikäänsä
asti ei hänellä ollut sanottavasti muuta alusvaatetta kuin rohdinpaita.
Muutkin vaatteet olivat kuluneita, hänen ruumiilleen sopimattomia
isompien miesten jäännöksiä. Jalkineista ei kannata paljon puhuakaan;
enemmän kuin mitään muuta maailmassa onkin Vani kärsinyt jalkain
palelemista. Tällaisessa vaatetuksessa, kun puhalsi tuima tuulenviima
purevan pakkasen ohessa, tuntuivat aukeoilla metsään mennessä reen
palkulla istuessa polttavat pistokset ruumiissa kuin olisi valeltu
kiehuvalla vedellä. Metsään päästyä oli miehenalku niin kontistunut,
että tuskin voi ruveta kuorman tekoon. Mutta kun kerran sai itsensä
liikkeeseen ja teki rivakasti kuormaa, oli lähtiessä taas kyllä vetrempi
kuormaa kotiin ajamaan.

Tällaista urheilua elämän tositoimissa tapahtuu maailmassa niin tuhka
tiheään, ettei siinä kukaan ”saavuta maailman rekordia.” Senpä tähden
yllämainittuun tapaan urheillut Vani ivahymyllä lukee kertomukset noista
”maailman rekordin” saavuttaneista sankareista, jotka ajankulukseen,
kunnian ja maineen himosta harjoittaa varsinaista urheilua. Olisipa
koettaa tosielämässä. Mutta eihän sillä eurooppalaista mainetta
saavuteta!




II.

Rippikoulu ja nuoruus.


Edellisestä luvusta näkyy, että tuo lukuhaluton ja kankeaoppinen Vani
itse vähitellen rupesi harrastamaan lukutaitoa ja elämän totuuden
etsintöä. Nyt tulikin eteen rahvaan elämässä tärkeä ja paljon vaikuttava
rippikoulun aika. Se kesä oli Vanin elämässä hauskin ja kevein. Sillä
vaikka iltapäivinä ja usein varhain koulupäivän aamunakin täytyi
tuimasti tehdä ruumiillistakin työtä, oli kuitenkin varsinainen
koulussaoloaika vapaata ainaisesta työnteosta ja silloin sai kuulla
selityksiä Jumalan olemuksesta ja autuuden järjestyksestä sekä oli
tilaisuus etenkin meno- ja paluumatkoilla ikäistensä kanssa
seurustelemiseen. Vaikka ei tässä seurustelussa kaikki ollutkaan
erittäin mallikelpoista ja ”ylösrakentavaa”, oli se kuitenkin
virkistävää ja jäi siitä monta hauskaa ja hyvin vaikuttavaa kohtausta
koko ijäksi.

Alussa oli Vani rippikoulussa kovin ujo, kun hän omastakaan mielestään
ei ollut ollenkaan hyvä lukija ja ulkolukukin oli takeltavaa. Mutta kun
kuulustelu ensi päivinä oli suoritettu, sai Vani äärettömäksi ihmeekseen
lukutaidostaan ylimmät kiitokset, joka muka oli ”yli kaikkein
toiveitten” ja joka muistikirjaan merkittiin tavattomimmilla
arvosanoilla. Kaiketikin olisi Vanin ilon pitänyt kohota tästä pilviin
asti. Mutta ei sinne päinkään! Vani kummastuneena ihmetteli, kuinka
kirkkoherra oli voinut niin paljon erehtyä, koska moni muu Vanin
mielestä luki paljon paremmin, ainakin vikkelämmin. Siitä nyt koitui
suuri huoli, mitenkä hän toiste kuulusteltaessa voi selvetä häpeään
joutumatta, kun nyt oli jostakin erehdyksestä noin tavattomat
arvolauseet saanut. Mutta tämä pelko se juuri kiihotti häntä koettamaan
parastaan sekä muiden kirjain lukemisella että etenkin katekismon
varmasti ulkoa oppimisella raamatunlauseineen, joita siihen asti ei
ollut viitsinyt lukea. Tämä ahkera ponnistus meni kuitenkin hukkaan
siihen nähden, mitä Vani oli sillä tarkoittanut. Sillä kirkkoherra teki
hänelle sen kepposen, ett'ei enää hänen lukutaitoaan kuulustellutkaan.
Kun sitten ruvettiin vapaasti kristinopin käsitteitä kuulustelemaan, oli
Vani siinä kohta alussa etevimpiä, niin että itsekin sen huomasi ja muut
sen tunnustivat ja pyysivät häneltä ohjaustakin. Silloin hyöty raamatun
lukemisesta tuli ensi kerran silmäänpistävästi ilmi.

Vihdoin saapui tuo toivottu ja pelätty päivä, jolloin ilmoitettaisiin,
kutka lasketaan Herran ehtoolliselle. Vani tosin ei juuri peljännyt
toiseksi vuodeksi jäävänsä. Mutta kyllä se päivä koko kouluajan oli
huolettavana mielessä, sillä hän tunsi, ett'ei hän tarpeeksi käsittänyt
sakramentin salattuja asioita ja epäilys, oliko hän kelvollinen
ehtoollisvieras, rasitti häntä painavasti. Kun oli julistettu, kutka
lasketaan ja kutka jäävät toiseksi vuodeksi, sai Vani taas erityiset
kiittelyt taidostaan, mutta tämän ohessa vakaiset varoitukset, ett'ei
paisuisi eikä ylpeilisi taidostaan, vaan yhä enemmin etsisi nöyryydessä
Herran yhteyttä, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän
antaa armon. Tuo varoitus tekikin Vaniin syvän vaikutuksen ja säilyi
hänen mielessään hänen koko pitkän ikänsä tarkemmin kuin mikään muu koko
rippikoulussa saamansa opetus. Kotiin mentäessä tuntui muiden seura
häntä rasittavan eikä hän voinut olla kumppaneilleen yhtä avomielinen
kuin muulloin. Kun vihdoin viimeistenkin kumppanien tiehaara erkani ja
Vani jäi yksikseen metsäpolkuaan kulkemaan kotiinpäin, astui hän
kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena aivan verkkaan. Hän mietti, olisiko
hänessä taipumusta hengelliseen ylpeyteen ja havaitsi, ett'ei hän ollut
vapaa tästä viasta, sekä että Jumalan henki ei hänen henkensä kanssa
todistanut, että hän oli Jumalan lapsi. Hän puhkesi hartaaseen
rukoukseen, jota vielä sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoaan
mielessään kertasi, että laupias Jumala poikansa tähden pyhällä
hengellään valaisisi hänen ymmärryksensä ja mielensä, nöyryyttäisi hänen
karkean luonteensa, poistaisi hänen epäilyksensä ja vahvistaisi hänen
uskoaan. Mutta sittekään ei häntä lakannut vaivaamasta ajatus, että hän
ehkä ei ollut mahdollinen ja kelvollinen nauttimaan Kristuksen ruumista
ja verta. Hänessä jo heräsi ajatus jättää koko ehtoollisella käynti
toistaiseksi ja ”koetella” itseänsä tarkemmin, mutta yleisen huomion
tähden ei hän tahtonut sitäkään tehdä. Silloin hän muisti raamatun
kohdan, jossa Herra oli luvannut, ett'ei Hän murenna särjettyä ruokoa
eikä sammuta suitsevaista kynttilän sydäntä. Nyt hän ymmärsi, että
harras, vilpitön pyrintö lunastuksen armoon on alku elävään uskoon ja
niin päätti hän rohkeasti luottaen Herran armolupauksiin pelvolla ja
vavistuksella käydä Herran pöydälle uudistamaan kasteensa liittoa.
Lähtiessään sunnuntai-aamuna lausui hän perheväelle jäähyvästinsä ja sai
silloin vastaukseksi muutamalta talossa työskentelevältä ijäkkäältä
vanhaltapiialta: ”ota Jumala kanssasi!” Nämä sanat tekivät hänet taas
rauhattomaksi, mutta hän meni kirkkoon. Kirkas kesäkuun aurinko valoi
virtana lämpöä ja valoa kirkon täyteen. Avatuista ikkunoista tuoksui
huoneeseen koivujen ja havupuiden tuores tuoksu. Ihmisiä oli käytävätkin
täynnä. Muutamien nuorten rippivieraiden silmät olivat itketyt ja ne
puhuivat Vanille samoista sieluntaisteluista, joita hänkin oli kokenut.
Kirkonkellojen heläjävä malmi-ääni kumahti niin syvästi ylhäältä
tapulista tyveneeseen sunnuntaipäivän rauhaan. Kaikkialla huomasi Vani
juhlallista, mieltä ylentävää ja korkeaa. Tämä ilma, jota hän nyt
hengitti, oli tavallista tavattomampaa, nuo rippikoulukumppanit eivät
nyt olleet samoja hurjimuksia kuin koulun aikana, nuo vanhemmatkaan
ihmiset eivät näyttäneet niin syntisiltä ja Jumalasta
välinpitämättömiltä kuin arkipäiväisissä oloissaan. Koko kirkossa tunsi
Vani suuren hengen läsnäoloa, hän ikäänkuin sai vakuutuksen, että tässä
temppelissä oli näkymätönnä läsnä itse Kristus. Hän tyyntyi, luki
nautinnolla ”Isä meidän” hiljaa itsekseen ja tunsi lohdutusta. Hän oli
oikean matkan alussa, kunhan hän vain jaksaisi pitkittää. Täällä
kirkossa oli hän Jumalan muassa . . .

Kun sitte pappi, ijäkäs kirkkoherra, nousee saarnaamaan rippilapsille,
valuu sellaista käsittämätöntä hartautta Vaninkin sieluun. Kirkkoherra
puhuu niin tuttavallisesti, mutta samalla hänen sanoissaan on sydämmeen
ottava voima. Se pehmittää Vanin ytimiä ja munaskuita myöten, jotta
vedet kihoavat silmiin. Hänen täytyy saada itkeä kuin sydämmen
kyllyydestä ja salaa pyyhkäisee hän hihaansa alas penkkiin nojautuen
muutamia runsaita kyynelkarpaloita. Kirkkoherra kehottaa lapsia alkamaan
uutta elämää Kristuksessa, Jumalan lapsen puhdasta ja nuhteetonta
elämää. Vanikin päättää lujasti ”parantaa elämänsä.” Saadessaan suuhunsa
öylätin ja kalkista viiniä sen päälle, vavahtaa hänen huulensa, hän
tuntee voimattomuutta jäsenissään ja hän melkein raukeana makaa edessään
olevan niskassa. Papin siunaussanat kuuluvat hänen korviinsa hyminänä
jostain korkeammalta. Ja niin on toimitus tehty, mutta sieluun on siitä
jäänyt ennen tuntematon vaikutus. Vani pitää, että nyt hänen on eläminen
yksinomaan Kristukselle ja vielä kerran lupaa hän itsekseen ”parantaa
elämänsä.” Niin pöyristyttävä ei silti tuo kohtaus ollutkaan kuin hän
sitä oli kuvitellut, mutta hartaan halun elää nuhteettomasti uskon
elämää Kristuksessa se oli häneen jättänyt.

Seurauksena siitä alkoi Vani nyt kaikkina lepo- ja vapaahetkinään
lueskella kaikellaisia käsiinsä sattuvia hengellisiä kirjoja. Toisinaan
hän vielä luki vähän raamattuakin, mutta nuo muut kirjat anastivat jo
ajankin, jott'ei hän paljon ehtinyt raamattua lukea. Vähin erin kääntyi
asia siksi, että koko luottamus ja harrastus kiintyi vain noihin
kaikellaisiin muihin kirjoihin, joista hän sitte yksinomaan etsi
totuutta ja selvyyttä omasta suhteestaan Jumalaan ja lohdutusta
murheelliselle mielelleen, sillä tuo luvattu ”elämänparannus” ei koskaan
tullut siksi kuin mitä hän oli aikonut ja mielessään kantanut. Mutta nuo
kirjat saattoivat hänet päinvastoin enemmän pyörälle, kun hänen
sielunelämänsä uskonnollisena pääväreenä vielä voimakkaasti aaltosi tuo
kerran lapsen mieleen niin syvälle painunut Gerhardin kuvaama helvetin
rangaistus. Epäilykset saivat usein hänessä suuren vallan.

Tämän ohessa sai hän joka päivä syystä tai syyttä nuhteita ja toria.
Kaikesta tästä oli seurausta, että hän piti itseään onnettomimpana
ihmisenä maailmassa, ainoastaan ristinä itselleen ja kaikille muille.
Siitä kasvoi hänen alakuloisuutensa, joka joskus kohosi
synkkämielisyydeksi. Silloin hän oli tyytymätön maailmaan syntymisestään
ja toivoi itselleen kuolemaa pelastajana muka surkeimmasta kurjuudesta.
Jokapäiväinen kiireellinen työ oli tässä kuitenkin terveellisenä
vastapainona.

Tätä synkkämielisyyttä poistamaan hänestä heräsi hänessä laulun ja
soiton harrastus. Jo lapsuudessa ilmeni hänessä harras ihailu tähän
ihannetaiteeseen. Sillä kun hän joskus pyhä-iltoina tahi häätiloissa
kuuli soitantoa, niin ala-arvoista kuin se olikin, joutui hän kokonaan
haltioihinsa. Kotimatkallakin vielä tuollaisista tilaisuuksista, soivat
hänen korvissaan kuulemansa soiton säveleet. Mutta mitä valtavammaksi
soitannon harrastus hänessä kasvoi, sitä enemmän oli hän siitä
huolissaan. Sillä saamansa opetuksen ja muutamien lukemiensa kirjain
selitysten nojalla rupesi hän epäilemään, eiköhän tuo ihastus soitantoon
lähtenytkin turmeltuneen luonnon syntisistä taipumuksista. Ehkä tuo
olikin vain pelkkää maallista hekumaa ja sentähden koetti hän vastustaa
ja tukehuttaa soitannon ihailuaan. Mutta silti aina kun hän näki viulun
ja kuuli sitä soitettavan, paloi hänessä tulinen halu saada semmoinen
itselleen. Epäilykset, eikö tuo halu ollut itse kiusaajan herättämä,
kestivät kyllä. Eri mielipiteitä sai hän siitä ympäristöstäänkin kuulla.
Mutta halu pääsi voitolle ja 17 vuotijaana oli hänellä vihdoin oma
viulu. Silloin alkoi hän erään vanhan korvakuulosta oppineen
kansansoittajan johdolla samalla tavalla harjoittamaan viulun soittoa.
Ilman nuottien tuntemista ja oppikirjaa, jäi Vanin viulunsoitto
kuitenkin niin vaillinaiseksi, ett'ei se hänen soitannollista tunnettaan
tyydyttänyt. Se ei ollut sitä soittoa, joka Vanin sielussa oli kaikunut
ja siksipä viulu jäi sikseen. Mutta soiton siemen sittekin pysyi ja
pääsi aikanaan taimellekin. Sillä avuksi sittemmin tuli muuan
musiikkioppi. Voimassa oli tällöin tuo inhottava 1850 vuoden
painoasetus, ett'ei suomenkielellä saanut painattaa muita kirjoja kuin
uskonnollisia ja taloudellisia. Mutta jo silti ilmestyi joku muukin yhtä
”viaton” painotuote ja sellainen oli D.H. Kukkaselan veisuuoppi ja
koraalikirja. Tämän avulla rupesi Vani ääntään harjoittamaan lauluun.
Tavattoman vaikeaa oli sekin, aikaa ja ahkeruutta kysyvää ennenkuin
mitään huomattavaa edistystä ilmeni. Vihdoin hän kuitenkin oppi askelot
ja nuotit muutamassa äänilajissa ulkoa sekä laulamaan että soittamaan.

Muukin oppiminen jatkui yhä vielä. Tavaamisesta sai hän oikean
käsityksen jo ennen mainitusta ”viipurilaisesta” Aapisesta. Hän sai myös
käsiinsä ”Kirjoittamisen alkuopin”, josta hän sai taas tietoa sanojen
taivutusperusteista, lauserakennuksesta, välimerkeistä y. m. Osuipa hän
saamaan itselleen vanhanaikuisen suomenkieliopinkin, jota täydensi
tuolla edellisellä kirjalla. Kirjoitustaito oikeakielisyyteen nähden
parani nyt paljon. Muilta hän jo alkoi saada ivaa osakseen
opinharrastuksilleen. Ne olivat muka kaikki herraskonsteja, joilla Vani
tahtoi ylvästellä, sanottiin.

Lopulta heräsi hänessä kaikkein rohkein ajatus: itse opetella
ruotsinkieltä. Vanin kotipaikoilla Turun seuduilla olisi se taito ollut
hyvinkin tarpeen. Kovalla ahertamisella sai hän itselleen hankituksi
alkeet ruotsinkielessäkin. Laskuopissa hän oppi kokonaiset luvut
muutaman vanhan merimiehen avulla ja myöhemmin murtoluvut äärettömillä
ponnistuksilla omin päinsä vaillinaisesta ja ylimalkaisesta
laskuoppikirjasta.

Tämän tuskaisen oppimisen ohella täytyi Vanin yhtenään tehdä työtä.
Kaiken hyvän lisäksi oli isän kodissaan pitämä kuri liiallisen ankara.
Liiallisten, yli voimien käyvien ponnistusten seurausta kai oli sekin,
ett'ei Vani kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuottensa välillä
sanottavasti kasvanut. Viimemainitun vuoden jälkeen hän sitte kasvoi
niin nopeaan, että yhdenkolmatta vuotijaana kuitenkin oli mitaltaan
täyskasvuinen ja voimiltaankin väkevöitynyt.

Joutoajan vei kaikki oppiminen. Tästä oli se seurausta, että Vania
tuskin koskaan nähtiin ikäistensä parissa. Eikä hän seuroissa juuri
viihtynytkään, hän kun asemansa ja yksinkertaisemman pukunsa takia varoi
toisten pitävän häntä itseään paljon huonompana. Joskus seuraan
jouduttuaan huomasi hän itsensä kömpelömmäksi monia rehteviä renkejäkin,
joiden vertaisena hän muuten itseään piti. Enimmän nuoruutensa ajan
kulki siis Vani yksin. Ivan laskijoita ja suurisuisia hän suoraan
vältteli.

Tästä muiden seuraa karttavasta elämäntavastaan irroitti hänet
kahdeskymmenes ikävuotensa. Siihen vaikutti hänen viulunsa. Sillä
nuoriso rupesi vaatimaan häntä heidän kemuihinsa soittajaksi. Sitte
alettiin häntä häihinkin kutsua viuluniekaksi. Näissä tiloissa Vani
vasta oppi tuntemaan ihmisten sekä valo- että varjopuolia. Hän huomasi,
ett'ei kaikki, mikä ulkoapäin näyttää loisteliaalta, olekaan sellaista
likempää katsottuna ja tämä havainto se näytti hänelle, ett'ei hän
olekaan kaikkia muita niin paljon matalampi kuin oli itseään uskotellut.
Ensi alussa oli hän kyllä ujo ja usein tyttöjen seurassa punastui
korviaan myöten jostain veikistelevästä katseestakin, mutta totuttuaan
hän käyttäytyi paljon vapaammin ja otti väliin osaa toisten karkeloihin
täydellä mielen hilpeydellä. Mutta lyhyt oli Vanille tämä ikäisensä
nuorison kanssa seurustelun aika, sillä nyt hänen yhdennelläkolmatta
ollessaan tapahtui vaihdos hänen elämässään.

Kun isä oli ostanut oman pienen tilan, oli ennen pidetty isompi
arentitila jätettävä. Mutta nyt ei hän enää tarvinnut kaikkia poikia
kotonaan ja niin käski hän Vania toisen veljensä kanssa etsimään ansiota
vieraissa. Vanilla oli aina rajaton kunnioitus vanhempiaan kohtaan, niin
että hän nurkumatta täytti isänsä käskyt, vaikka hän monesti piti isän
antamia nuhteita aivan aiheettomina, jopa väärinäkin. Vanilla ei nyt
ollut muuta neuvoa kuin ruveta rengiksi ja hän meni kymmenen ruplan
vuosipalkasta naapuritalon rengiksi, tuon saman talon, jossa oli ennen
mainittu ilkimys Kallu-poika. Nyt muuttui sopu heidän välillänsä
hyväksi. Se Vania kuitenkin oudoksutti, että Kallu ei kehottanut häntä
uutteruuteen, vaan pikemmin esteli ja viivytteli työn teossa. Tottuneena
kovaan työhön, Vani vähän häpesi kyläläisiä, kun työt edistyivät
hitaasti ja sitäkin, että vasta myöhään aamulla työhön lähdettiin.
Kotitalossa oli aina tapana auringon noustessa olla täydessä toimessa.
Toisinaan Vani nousikin auringon muassa ja jätti Kallun rauhassa
nukkumaan. Mutta siitä, että Vani meni työhön ilman aamukahvia, oli
emäntä puolestansa kovin levoton ja lähetti piian aina viemään hänelle
voileipiä. Vani, joka ei ollut tottunut aamukahviin eikä voileipiin,
piti tuollaiset mielittelyt tarpeettomina. Nykyinen isäntä ei käynyt
edes koskaan katsomassa, miten työt tehtiin; kotitalossa oli isä aina
morkkaillut Vanin töitä parhaan kykynsä mukaan nurjamielisesti. Renkinä
olo oli siis nyt Vanille ruumiillisesti paljon helpompaa.

Näissä oloissa rupesi Vani vasta täydellä todella miettimään tulevaa
elämän uraansa. Se mahdollisuus, että ikämiehenä ehkä joutuisi
vaivaishoidon elätettäväksi, väikkyi hänen mielessään kamalana hirviönä
ja hän päätti Jumalan apuun luottaen panna parhaansa voidakseen välttää
sellaista kovaa kohtaloa. Mille alalle olisi paras antautua vast'edes
taloudellisesti vaurastuakseen, sitä asiaa Vani tuumi pitkin ja poikin.
Hän huomasi, että kaupungin työmiehillä oli olo monta vertaa helpompi
kuin maaseudun samasella, joka aamusta varhain iltamyöhään jok'ikinen
päivä vuodessa täytyi rehkiä kovimmissa voimain ponnistuksissa, kärsien
elämän välttämättömimpienkin tarpeiden puutetta ja kuitenkin ansaitsi
paljon vähemmän kuin kaupungin työmies, joka toisinaan vielä lisäksi
kohoo sellaiseen varallisuuteen, mikä paljaalle maatyömiehelle on ihan
mahdottomuus. Vani mietti, koettaisiko hän onneansa kaupungissa, jossa
hänelle kyllä tarjottiinkin paikkoja. Mutta vaikka hän silloin vielä ei
läheskään tuntenut kaupungin varjopuolia ja vaikka hän, kuten kaikki
muutkin, piti itseään semmoisena miehenä, ett'ei hän voisi joutua
renttujen joukkoon, pelotti häntä se, että kaupungissa helppo elämä ja
suuret tulot ovat veltostuttaneet monen monta. Ja jos siellä ei onni
seuraisikaan häntä, niin joutuisi hän aivan paljaalle puulle istumaan.
Näin jäivät kaikki aikeet kaupunkiin menosta sikseen. Merelle ei Vani
koskaan ajatellutkaan mennä, sillä niistä merimiehistä, joita hän tunsi,
oli hänellä silloin sellainen käsitys, että ne ovat yhteiskunnan
hylkyjä. Maatyömiehen elämän piti Vani sittekin vakavimpana. Vaikkapa
siinä parhaalla tahdollakaan vain harvoin pääsee kohoomaan, niin ei
siinä voi muuten kuin jonkun erinomaisen sattuman kautta paljon
langetakaan. Varsin erinomainen olisi tämä työala hänestä ollut, jos hän
työkuntoisena voisi saada jonkimmoisen omintakeisen viljelyksen. Tämä
kyllä näytti mahdottomalta, mutta ei hän siltikään voinut luopua siitä
toiveesta. Kunhan hän vain saisi oman tilan, niin sitte saataisiin
nähdä, kuinka taloa asutaan. Hän tekisi kaikki järjestyksessä ja
tarkkaan eikä tuhlaisi mitään, kuten muut!

Nykyisestä kumppanistaan Kallu-pojasta ei Vanilla suinkaan mitään iloa
ollut. Hän pysyi yhä yhtä haluttomana kaikkeen varsinaiseen toimeen ja
työntekoon ja etsi etupäässä vain hetkellisten mielitekojensa
tyydytystä. Usein oli hän kummallisen oikullinen ja röyhkeän ylimielinen
vanhemmilleen. Vani tätä kummaili sitä enemmän, kun Kallu, äidin ainoana
lemmikkinä, oli hyvä luvun ja kristinopin taidossa. Mutta viinan
juontiin oli Kallu himokas. Naapurin miehet olivat tottuneita
viinamiehiä. Ne koettivat saada Vaniakin jos millä keinolla, milloin
houkuttelemalla, milloin pilkkaamalla, milloin haukkumalla, kaatelemaan
heidän kanssaan kurkkuunsa ”kahvi-löröjä”, mitkä olivat seotusta
viinasta ja lämpösestä kahvista. Kovaa taistelua viinaa vastaan sai Vani
kestää tänä palvelusvuotenaan.

Ei ollut vielä kulunut puolta vuotta Vanin rengiksi menosta, kun ensiksi
kuoli hänen äitinsä ja sitte ainoa täysmieheksi kohonnut kotiin jäänyt
veljensä. Kesällä sairastui vielä isäkin pitkäksi aikaa, jonka vuoksi
hän jo pyysi isäntäväeltään päästä kevätkesällä kotiinsa töitä
suorimaan. Kuukauden päivät hän olikin kodissaan ja se aika oli Vanille
ruumiillisesti raskaimpia, sillä talon ainoana miehenä täytyi hänen yöt
käydä nuotalla ja päivällä kyntää peltoa, minkä ehti ja jaksoi. Isä ei
kuitenkaan puhunut Vanille mitään kotiin takaisintulosta. Määrä-ajan
kuluttua palasi Vani jälleen rengin toimeensa. Ja emännän yhä
uudistetuista pyynnöistä otti hän pestin toiseksikin vuodeksi, koska ei
luullut palvelija-toimen muuallakaan olevan sen viehättävämmän kuin
nykyisessäkään paikassaan, jossa kuitenkin sai tehdä melkein miten itse
parhaiten ymmärsi pelkäämättä nuhteita tai harmia muilta kuin ehkä
joskus Kallulta, mutta joka taas oli jo Vanin silmissä käynyt siksi
ilettäväksi, ett'ei hän hänen oikuilleen ja muistutuksilleen antanut
suurta arvoa.

Vanin toiseksi vuodeksi rengiksi jäämisestä ei sittenkään tullut mitään.
Sillä isänsä asema oli noiden kuolemantapausten johdosta kokonaan
muuttunut. Nämä kohtalon iskut ja oma sairastelu olivat jättäneet
jälkensä isään. Taistella oli hän kai saanut sisällisesti, mutta
vihdoin, vaikka jotensakin myöhään, ilmoitti hän mielensä tapansa mukaan
kyllä jotensakin jyrkässä muodossa. Syksypuolella hän määräsi, että
Vanin ja toisenkin poiskäsketyn pojan pitää palata kotiin sillä uhalla
kuin tämmöisissä tiloissa usein tapana on, että muutoin tehdään
perinnöttömäksi. Tuo uhka ei suinkaan olisi yksinään pakottanut Vania
isänsä käskyä noudattamaan ja kahden vaiheella hän olikin, kun jo oli
antanut lupauksensa emännälleen, ja kun pelkäsi taasen joutuvansa
yhtäläisen kovan kurin ja tylyn kohtalon alaiseksi kuin ennenkin. Mutta
neljännen käskyn vaikutuksesta Vani päätti noudattaa isänsä määräystä ja
ilmoitti päätöksensä emännälleen, joka siitä kävi sangen alakuloiseksi.
Nyt pääsi Vani eroamaan tuosta sietämättömästä Kallusta, joka kohta
isänsä kuoleman jälkeen peri talon velkoineen. Kallun isä oli ollut
saamaton juopporahjus ja koko talon hoito oli emännän käsissä. Samalle
tolalle ohjautui Kallunkin elämä. Ei kerjennyt montakaan vuotta kulua
ennenkuin koko talo myötiin ryöstöhuutokaupalla ja siinä meni sekä äidin
leipä että Kallun omakin. Kallu eleli tämän jälkeen saman talon maalla
huonossa torpparähjässä. Muutamalla kaupunkimatkalla hukkui hän huonoon
jäähän, äiti tuli lopulta mielipuoleksi surusta ja kuoli —
ruotivaivaisena. Kallun sisar Anna joutui naimisiin niin huonotapaisen
miehen kanssa, että tämä joutui häpeällisestä rikoksesta linnaan.
Entisen isäntäväkensä kohtalo koski syvästi Vaniin.

Kotitaloonsa palasi Vani ja nyt huomasi hän isänsä kovasti muuttuneen.
Ei merkkiäkään näkynyt entisestä ainaisesta tuimuudesta, ei kuulunut
torumisia syystä tai syyttä. Kohta alussa sai Vani työskennellä oman
mielensä mukaan. Siitä hän oli iloinen, mutta se häntä suretti, että isä
meni toisiin naimisiin. Eikä koskaan viulunsoittonsa ollut soinut niin
oudosti hänen korvissaan kuin silloin, kuin hänen täytyi soittaa isänsä
häissä!

Kohta häitten perästä sairastui isä uudelleen ja nyt joutui koko talon
isännyys Vanin hoimeen. Isänsä osotti hänelle erinomaista
huomaavaisuutta ja piti häntä aivan toisellaisessa arvossa kuin ennen.
Saman sai hän havaita muualtakin. Nyt alkoi hän liikkua enemmän
nuorukaisseuroissa ja ryhtyi uudelleen keskeytyneihin opintoihinsa.
Seuroissa pysyi hän silti umpimielisenä ja käsitti vähimmätkin
viittaukset omasta persoonastaan loukkauksiksi itseään kohtaan. Usein
valtasi hänet ajatus, että sittekin hän mahtoi olla aito itsekäs, kun
hänellä oli tuollaisia ominaisuuksia. Hänen suhteensa ikäisiinsä oli ja
pysyi edelleen kylmänä. Mutta kylän tyttöihin hän nyt iski silmänsä. Ja
tuo ujo, enimmiten syrjässä pysyttelevä, harmaaseen sarkaan puettu
nuorukainen alkoi arvostella heitä oman mittapuunsa mukaan, missä oli
kyllä kovuutta.

Ensimmäinen naimatarjous tuli taholta, josta Vani oli sitä kaikkein
vähimmin odottanut. Muutamana kauniina päivänä kutsui isä hänet
kammariinsa, puheli ensin hänen kanssaan taloustoimista, mutta sitte
johdatti jutun Vanin naimisiin. Hänelle oli ilmoitettu, että Vani olisi
tervetullut isännäksi muutamaan läheiseen pikku taloon, jonka ijäkkäillä
haltijoilla oli yksi ainoa tytär. Se se oli velattoman talon ainoa
perillinen. Isä suoritti tämän puhemiestoimensa hänenlaiselle miehelle
tavattomalla hienotunteisuudella. Vani nolostui. Tarjous itsessään oli
Vaniin nähden kylläkin hyvä, mutta tyttö ei ollut rahtustakaan hänen
mieluisensa, sellainen, jonka hän sekä tahtoi että uskoi voivansa tehdä
onnelliseksi. Hän epäsi koko tarjouksen. Suurimmaksi ihmeekseen näki
Vani, että isä oli tässäkin niin hieno, ett'ei vähimmälläkään tavalla
koettanut pakottaa häntä. Senjälkeen ei tapauksesta enää sanaakaan
puhuttu.

Vähän myöhemmin sai Vani sattumalta selityksen, miksi ei isä ollut
tyytymätön tuohon kieltoon. Kun eräs tuttava kerran puheli isän kanssa
Vanin naimisesta, sattui Vani olemaan tuvassa ja kuuli, kun isä, jolla
oli varsin kova ääni, lausui: ”Kyllä semmoinen mies kuin Vani, kelpaa
vaikka mihin taloon.” Näin liiallisuuteen menevä kehuminen oman isän
suusta tuntui kyllä Vanista rasittavalta, mutta oli se toiselta puolelta
varsin mieltä virkistävääkin kuulla isän muille hänen kuntoaan
ylistävän, tämä kun oli tavattoman uutta ja outoa Vanille, joka ei ikinä
ollut kuullut isänsä suusta edes hyväksyvää sanaa, vaikka monesti oli
parastansa koettanut. Isä siis ei enää ollut hänen toimiinsa tyytymätön,
vaan päinvastoin arvosteli hänet nyt kunnon mieheksi. Tämä tieto antoi
hänelle kaksinkertaisen innon uurastuksiin ja hän kiitti Jumalaa, että
hänen suhteensa isäänsä oli muuttunut näin suotuisaksi. Muuten isän
sairaloisuus vain jatkui, kunnes hän vihdoin vaipui varsin luottavan
rauhallisesti viimeiseen uneensa. Kun vanhempi veli nyt sai talon, tuli
Vanin osaksi lunastusta koko tuhat markkaa. Tämä perintö oli kyllä suuri
Vanin asemassa olleelle miehelle, mutta ei sillä paljon suuria
tulevaisuustuumia voinut toteuttaa. Tulevaisuuden haaveiluissaan, joissa
nyt aina mukana pyöri toivottu aviokumppani, Vani usein rukoili:
”Köyhyyttä eläkä rikkautta minulle anna, vaan anna minun saada määrätty
osani ravinnosta!” Jumalalta hän myös toivotti itselleen siveää,
toimelijasta ja kristillismielistä vaimoa, mutta ei yksipuolista
kristillisyyden innottelijaa. Sillä hän suorastaan kammoi niitä vaimoja,
jotka muka heränneinä varsin usein laiminlöivät kalleimmat
velvollisuutensa ja juoksentelivat seuroista seuroihin ja ”selityksiin”,
joissa vahvasti parjattiin muita, etenkin niitä, jotka eivät olleet
samassa juoksussa. Ja monenkin tällaisen ”heränneen” elämä oli kaikkea
muuta, vaan ei kristillistä. Tällaisia ”jumalisia” pitikin Vani
Kristuksen uudestaan ristiinnaulitsijoina.




III.

Perhe-elämä.


Maassa oli sellainen surkea aika, että kuoli paljon keski-ikäisiä
ihmisiä, enemmän miehiä kuin naisia. Muiden muassa kuoli muutaman
yksinäisen ratsutilan isäntäkin, joka jo oli ollutkin kauvan
sairaloinen. Hän jätti jälkeensä alulla neljääkymmentä olevan lesken
kahden pienen tytön kanssa. Tuskin oli tästä tapauksesta kulunut enempää
puolta vuotta, kun tuon ratsutilan entinen piika, joka nyt palveli Vanin
kotitalossa, alkoi tiheään käydä lesken pakinoilla ja tuon tuostakin
selitteli leskestä Vanille kaikkea mahdollista hyvää. Eikä hän unohtanut
taloakaan kehaista. Mistä tyttö lie päähänsä saanut alun tuohon
juttuunsa, ei Vani käsittänyt, mutta kyllä tyttö vain sitkeästi juoksi
lesken talon ja Vanin kotitalon väliä toimittamassa naima-asiaansa. Kun
tyttö lakkaamatta hoki asiatansa eikä lakannut pyytelemästä Vania
ainakin menemään emännän puheille, täytyi Vanin päähän siitä vihdoin
jotakin jäädä, kunnes hän tapansa mukaan rupesi asiaa perinpohjin ja
monipuolisesti harkitsemaan. Hän ei kyllä koskaan alentaunut asiasta
keskusteluun tytön kanssa, vaikka hän kyllä asiaa aivoissaan keitteli.
Mutta kyllä tuo uuttera ”puhemies” piti huolta siitä, ett'ei asia
puhumattomuuteen unohtunut. Jo rupesi Vani pitämään asiaa suotavanakin,
mutta hän arveli, että kaikessa tapauksessa oli sopimatonta perin
köyhälle nuorukaiselle pyrkiä niin mahtavan talon isännäksi. Tyttö se
vain ylisteli entistä emäntäänsä: sepä nyt oli niin jaloluonteinen,
vaatimaton ja lempeä, ett'eivät Vanin epäilemät haitat voisi tulla
kysymykseenkään. Vani ei ollut kasvoiltakaan, saati sitte luonteeltaan
tuntenut puheessa olevaa emäntää ennen hänen miehensä kuolemaa. Mutta
merkillinen sattuman oikku oli johdattanut asiat niin, että Vani joutui
talossa käymään pari kolme päivää isännän kuoleman jälkeen ja sai
silloin pikimältään nähdä surevan lesken hiukset hajallaan. Hänen
kuvansa tuosta tilaisuudesta muistui jälestäpäin usein Vanin mieleen.
Mutta silloin ei hän vielä johtunut ajattelemaankaan minkäänlaista
suhdetta leskeen, ennenkuin tyttö alkoi hänelle puhua lesken suuresta
mieltymyksestä häneen. Tytön alituisista mairitteluista pehmesi lopulta
Vani ja hän lupasi mennä käymään lesken luona. Vielä tiellä risteili
hänen sielussaan monellaisia mietteitä matkastaan. Päästyään noin sadan
sylen päähän talosta valtasivat nuo peikot ja pelot vielä kerran hänet,
jotta täytyi kokonaan pysähtyä. Mutta ei nyt enää mikään auttanut tieltä
takaisin pyörähtämään, kun hän kerran oli sanansa antanut ja nyt juuri
oli määrätty aika. Ja niin hän meni perille.

Kohta kun Vani oli tervehtinyt tulevaa morsiantaan, jättivät kaikki nuo
kiusaavat epäilykset hänet kuten lumouksen vaikutuksesta. Ainoasti vanha
ujous häntä vielä vähän vaivasi. Mutta ei tahtonut olla puheenainetta.
Vani silloin miehen tavalla katkaisi äänettömyyden. Nousten emännän
eteen pyysi hän anteeksi, että hän kävi suoraan asiaan. Emäntä kai
tietäisi, millä matkalla hän oli. Sen myönsi emäntä, mutta eihän sitä
nyt näin yht'äkkiä . . . sopisihan käydä vielä toistekin ja sitte
varmemmin päätellä asiaa. Vielä ujostellen, oudostellen puhuttiin yhtä
ja toista, kunnes Vani lähtöön hankkiutuessaan otti sormuksen sormestaan
ja pyysi saada jättää sen muistoksi käynnistään. Myöntymisellä se
otettiin vastaan, kun Vani lupasi käydä toistekin.

Suostumuksen mukaan tapahtui tuo toinen ja kolmas ja vielä mones
kohtaus. Vihdoin heitettiin oudostelut ja teitittelyt ja ruvettiin
pitämään toisiaan ominaan, mikä varmennettiin varsinaisella
kihlauksella. Heidän suhteensa pysyi salaisuutena puolen vuotta, mutta
sitte se tuli tiedoksi ja nyt alkoivat kielikellot soida. Erittäinkin
morsiamelle ilmaantui tavattomasti herttaisia ja hyväntahtoisia ystäviä,
jotka koettivat palauttaa häntä tuolta perin sopimattomalta tieltä.
Varsinkin emännän sukulaiset koettivat parastaan. Mutta kaikki meni
turhaan. Kylmäjärkinen, aina aprikoitseva ja tähän asti varsin vähän
naisia ihaillut Vani olikin nyt niin hurmauneena onnensa suuruudesta,
ett'eivät hänen ajatuksensa voineet pysyä missään muualla kuin
lemmityssään. Jos hän lauloi, elähdytti häntä vain tuo nainen, jos hän
aikoi sielunsa ravinnoksi vakavuudella lukea, olikin tuo nainen niin
vallannut koko hänen mielenkiintonsa, ett'ei siitäkään tahtonut tulla
mitään ja rukouksissakin hämmensi sama kuva kokonaan hänen hartautensa.

Oli jo kulunut kokonainen vuosi Vanin ensi kosintaretkestä ja nyt muutti
hän vihdoin tulevaan kotiinsa ”rusthollariksi”, jommoisena häntä
senjälkeen pidettiin, ja tämä joskus hänen omaakin turhamielisyyttään
mairitteli. Mutta levottomuutta tuovaksi enteeksi vastaisessa elämässään
otti Vani pienen tytärpuolensa poiskäskyn. Kohta hän taas sairastuikin,
mutta vaimonsa hellän huolenpidon takia parani hän pian. Mitä hänen
”rusthollarisuuteensa” tuli, niin supistui se todellisuudessa siihen,
että hänen lapsipuolensa omistivat tästä tilasta kaksi kolmannesta,
josta Vanin täytyi heille vuotuisena verona maksaa 6,000 markan korko ja
tietysti kasvattaa tytöt. Äidillä, Vanin vaimolla oli niinmuodoin
ainoastaan kolmannes taloa ja sen mukana kahden tuhannen markan velka.
Kiihkeästi haaveksima, omintakeinen talous ja oma perhe oli nyt Vanilla,
jopa sen lisäksi runsaasti kadehtijoita, mutta hänen asemansa ei
mitenkään häntä tyydyttänyt. Hän oli lapsipuoltensa lampuoti, eikä
mikään muu ja hän itselleen ennusteli, että siitä tulevaisuudessa olisi
vielä ikävyyksiä. Hän ehdottelikin pian vaimolleen, että luovuttaisiin
koko talon hallinnosta ja hankittaisiin joku pieni, oma kontu, mutta
vaimo ei käsittänyt asiaa samalta kannalta. Hänen lapsensa eivät ikänään
osoittaisi äidilleen mitään ynseyttä, vielä vähemmin tylyä kohtelua ja
paitsi sitä oli talossa valtijas hän, joka oli perintörahoillaan
maksanut sen ja jonka ansiosta talo oli pystyssä pysynyt. Vanin täytyi
alistua, vaikka sangen raskaalla mielellä.

Sitäkin Vani aina oli varmaksi mielessään kuvitellut, että hän, jos
kerran saisi oman talouden, ryhtyisi työhön niin uutterasti, niin
järkiperäisellä pontevuudella ja tarkkuudella, että siitä syntyisi
loistavat seuraukset ja että muut voisivat hänestä ottaa taloudellisen
hallinnon esimerkkiä. Ja mikä mies se olisikaan, joka päästyään omille
jaloillensa ei luulisi itseään sata kertaa paremmin ymmärtäväksi kuin
nuo vanhat, jotka eivät kykene käsittämään asioita oikein uusimmalta
kannalta. Mutta todellisuudessa kävi Vanin niinkuin monen muun
itseluulottelevan nuoren suuren neron ja kyvyn: hänestä ei enää koskaan
tullut niin vankkaa ja jäyhää työmiestä kuin hän ennen isännäksi tuloaan
oli ollut. Tähän vaikuttivat useatkin asianhaarat. Ensinnä estivät ja
vieroittivat häntä ulkotöistä edellämainitun taudin jälkiseuraukset.
Sitte tulivat lisäksi hänen vaimonsa hemmottelut; ei sitä muka nyt niin
välttämättömästi tarvinnut itse ulkotöissä rehkiä, sitenhän vielä
menettäisi viimeisenkin terveytensä. Sitte asemansa epävarmuus häntä
veltostutti. Hyödyttäisikö edes yrittää taloa saada kuntoon, kun hänelle
siitä tulee tuskin kiitosta palkaksi. Vieläpä häiritsivät hänen
varsinaisia tehtäviänsä nyt uuteen vauhtiin päässeet kirjalliset
opinharrastuksensa.

Tunnettuansa itse katkerasti vaillinaisen alkuopetuksen puutetta koetti
Vani opettaa vanhempaa tyttöä parhaan taitonsa mukaan. Mutta kohta
alussa tuli hänelle siitä ikävyyksiä, jotka myöhemmin paisuivat varsin
suuriksi. Tämän ohessa hän askaroi aivan hartaasti kirjojen parissa,
joita jo rupesikin yhä enemmän suomeksi ilmestymään. Nyt kun ei enää
suorastaan varattomuus ollut esteenä, voi hän niitä itselleen hankkia.
Hengessään iloitsi muuten Vani Suomen kansan edistymisestä ja sen kielen
kehittymisestä. Varhaisemmassa nuoruudessaan kohta kun hän oppi asioita
oivaltamaan, oli hän ymmärtänyt sen verisen vääryyden, jota ruotsia
puhuvat herrat sille osottivat. Sentähden hän oli sydämmensä pohjasta
vihannut herroja, puinut heille nyrkkiä ja uskonut, että he ovat kaikki
samallaisia, pelkkiä kansan veren imijöitä ja sen sortajia. Täytyihän
hänen huomata, että Suomen suomenkielisen kansan piti kuin jotain
ylellisyystavaraa ylläpitää tuota ruotsinkielistä virkamiesluokkaa, joka
nauroi talonpoikien tyhmyydelle ja suuressa viisaudessaan joskus
suvaitsi rääkätä jonkun sanan niiden kaunista äidinkieltä.
Talonpoikaisessa rehellisyydessään hän usein itsekseen vimmastui niille,
mutta minkä niille yksinkertainen maanmies teki. Niillä oli valta ja ne
sitä nauru suussa käyttivät. Mutta myöhemmin alkoi se erimielisyys
herrojen kesken, joka sanomalehdissä tuli julki, ja josta jo on puhuttu.
Se ennusti parempia aikoja. Ihastuksella tilasi Vani noita sanomalehtiä
ja Uusi Suometar on hänelle ollut rakkainta maallista luettavaa sen
syntymisestä alkaen.

Ensi isäntätalvenaan sai Vani toiseltakin puolelta tuntea tuon
rutiruotsalaisen virkavallan mahtia ja hapannutta oikeuden käsitystä. Se
tapaus otti kipeältä hänen sydämmeensä ja hänen olisi tehnyt mieli
kirota alimmaisimpaan helvettiin asti herrat ja rentut. Siihen aikaan
oli vielä vanha kotitarpeen viinanpoltto-oikeus talonpojilla, mutta
myödä ei saatu viinaa vähemmässä määrässä kuin 1/4 kannua. Tätä asetusta
valvomaan oli pantu maaviskaaleja.

Muutamana päivänä Vanin ollessa siksi huonovointinen, että päivälläkin
oli enemmäkseen vuoteella pitkällään, ajaa karahuttaa pihaan kaksi
herrasmiestä ja astuivat kohta sisälle. Emäntä, jonka entisen miehen
aikana usein oli käynyt talossa isännän tuttavia herrasmiehiä, otti
herrat kohtelijaasti vastaan, vaikka parhaallaan oli leipomispuuhissa,
ja pyysi istumaan, luullen näitäkin miesvainajansa vanhoiksi tutuiksi.
Herrat, jotka muka hirveästä vilusta kohmettuneina olivat pistäyneet
taloon lämmittelemään, hykersivät käsiään ja olivat hyvillään, että
pääsivät näin lämpöiseen huoneeseen lämmittelemään. Koska sattui juuri
olemaan lämmintä kahvia, tarjosi emäntä heille kahviakin ja kun hän oli
tottunut vieraanvaraisuuteen, asetti hän vielä viinakarahvinkin
pöydälle. Se että herroille tarjottiin viinaa pyytämättä, teki heidät
vähän noloiksi, sillä se ei ollenkaan soveltunut heidän aivottuihin
tarkoituksiinsa. Mutta kun he kerran olivat matkaan lähteneet, olivat he
myös metkunsakin oppineet. Kun he olivat kuppinsa tyhjentäneet ja
lähtöön muka valmiina, kertoivat he olevansa matkalla muutamaan
laitokseen, jonne oli puoli peninkulmaa aavaa meren selkääkin ajettava
ja kun oli näin kylmä ilma ja koska emännällä oli viinaa, niin eivätkö
he saisi ostaa sitä korttelin. Se olisi kylmällä taipaleella niin
erinomaisen hyvää. Kun emäntä oli heille kylmästä kontistuneille
matkustaville osottanut näin erinomaista hyvyyttä ja heitä näin hyvään
vointiin lämmittänyt, niin ei hän suinkaan nyt kieltäisi heiltä maksusta
tuota heille matkalla niin välttämätöntä vahvistusta vilua vastaan.
Rehellinen vaimo, joka ei voinut aavistaakaan maailman kavaluuksia,
lupasi vihdoin heille pyydetyn matkaevään, mutta varmuuden vuoksi kävi
hän kammarissa asiasta Vanillekin puhumassa. Vani kuultuansa asian
kielsi jyrkästi. Emäntä tuli kovin hämilleen, ei sanonut kehtaavansa
kieltää, kun ihmiset heiltä aina olivat tottuneet saamaan maksuttakin.
Vani kummasteli, ett'ei hän kehtaisi oudoilta ihmisiltä kieltää ja
selitti, että sellainen oudoille osoitettu hyväntahtoisuus saattaisi
tulla heille varsin kalliiksi.

— Mutta saanen minä ilmaiseksi ihmisille antaa, mitä tahdon.

— No jos hyväntahtoisuutesi sinua siihen pakottaa, niin anna sitte
ilmaiseksi, mutta missään tapauksessa et saa siitä ottaa mitään maksua.

Vanin, joka vasta neljä kuukautta oli ollut talossa, oli vaikea jyrkästi
kieltää vaimoltaan, joka jo yli kymmenen vuoden oli ollut emäntänä
talossa ja tietysti piti viinat ja muutkin ominaan.

Emäntä kaatoi mittaamatta viinaa herrojen pulloon ja vei sen heille,
ilmoittaen, että hän senkin antaa heille ilmaiseksi, sillä hän ei voi
viinaa myödä. Tästä herrat taas joutuivat jotenkin hämille, mutta kun
kerran olivat toimeensa antautuneet, täytyihän kaikki koukut panna ulos
apajalle. Millä keinolla pääsisivätkin perille, se oli näille herroille
yhdentekevää, sillä asia oli aivottuun loppuun saatava. Sattui vielä,
että piiatkin olivat ulkona askareissaan, jott'ei ollut yhtään
todistajaa kuulemassa emännän ja herrojen puhelua, joten heillä ei ollut
pelättävänä minkäänlaista todistusta heitä vastaan. Tyrkytettiin
tyrkyttämällä viinasta kymmentä kopeikkaa, mutta emäntä kieltäytyi ja
vastasi vihdoin jo vähän äkäsesti, että ovathan he sen jo kuulleet,
ett'ei se mitään maksa. Mutta herrat olivat siitä hyvin pahoillaan, kun
heidän palkitsemisensa hylättiin. He eivät kehtaa lähteä maksamatta niin
auliin emännän talosta. Vaikka emännän tästä jo kyllä olisi pitänyt
ymmärtää, mitä nuo herrat tarkoittivat, oli hän siksi heikko, että hän
nyt sanoi:

— Kahvin ja muun saavat herrat kyllä maksaa, mutta viinasta en minä ota
mitään, sitä kun ei ole lupa myödä.

Kaikki tuo rupesi jo kyllästyttämään ja emäntä pistäysi taas
onnettomuudekseen kammariin. Kun matkustajat nyt olivat saaneet luvan
maksaa kahvinsa ja heidän ”passaamiseensa” kuluneen ajan, jätettiin tuo
kymmenen kopeikkaa pöydälle ja kun herroilla aina, kuten hyvin
tiedetään, on kova kiire, sai toinen roikale syytä avata kammarin oven
kiittääkseen ja sanoakseen hyvästit emännälle. Sillä saavutti hän
varsinaisen tarkoituksensa, kun sai nähdä Vanin makaavan kammarin
vuoteella. Kun kerran ollaan pyydystämässä, niin sopiihan samalla
vaivalla kaataa kaksi otusta. Saatuansa tietää, että 10 kopeikkaa oli
sittekin taloon jäänyt, tuli Vani asian oikeasta laidasta niin
vakuutetuksi, että hän kohta sanoi vaimolleen tuosta tyhmyydestä
syntyvän varsin ikäviä seurauksia. Vaimo ei voinut uskoa niin
tunnottomia ihmisiä löytyvän maailmassa eikä sitä, että tuollaisesta
asiasta olisi mahdollista ketään sakottaa. Vani puolestansa vetosi
tulevaisuuteen. Parin päivän perästä tulikin tiedoksi, että samat herrat
olivat samana päivänä matkustaessaan muka milloin minnekin kulloin
kunnekin poikenneet lämmittelemään useissa paremmilta näyttävissä
taloissa ja pyytäneet maksun edestä ryyppyä. Ja olivat parissa
saaneetkin. ”Herrat” olivatkin, kuten sittemmin saatiin tietää, pari
henkisesti ja aineellisesti rappiolle joutunutta viskaalin kätyriä,
jotka herrasvaatteisiin puettuina ja vuokrahevosella varta vasten olivat
lähteneet ansioita etsimään talonpoikien varojen ja maineen
kustannuksella.

Kohta sai Vani emäntineen maaviskaalilta haasteen käräjiin vastaamaan
luvattomasta viinan myömisestä samoin kuin nuo kaksi muutakin
rusthollaria, jotka olivat pitäjään rikkaimpia. Ei ole tietoa, miten nuo
toiset asiasta selkesivät, liikkuiko siinä jotakin välissä tahi mikä
keino heidät pelasti, mutta se on varma, ett'ei heitä viinan
luvattomasta myömisestä sakotettu. Vani ei ollut syrjäkeinoihin eikä
lakikoukkuihin tottunut edes sen vertaa, että olisi ymmärtänyt vaatia
ilmiantajaa tietoonsa ja sillä tavalla koettanut jäävätä ainakin toisen
herroista todistamasta. ”Herrat” laskettiin siis kunniallisina miehinä
molemmat valalle ja todistivat tietysti yhtäläisesti, että Vanin emäntä
oli heille myönyt korttelin viinaa isännän kotona ja saapuvilla ollessa.
Kun siis asia oli täysin todistettu, sakotettiin kumpaakin aviopuolisoa
luvattomasta viinan myömisestä ja määrättiin maksamaan kaikki kulungit
asiassa.

Vani oli kyllä nähnyt monta, jotka voitonhimosta möivät viinan orjiksi
vaipuneille viinaa millä mitalla tahansa, vieläpä sellaisiakin, jotka
maksuksi ottivat vaikka housut jalasta, mutta ei niitä silti koskaan
oltu syytetty lain rikkomisesta. Päinvastoin olivat muutamat, kuten
rikkaat ainakin, olivatpa sitte ansainneet rikkautensa millä tahansa,
arvokkaampia miehiä, vieläpä kirkkoneuvoston jäseniä ja lautamiehiä.
Mutta _hän_ oli nyt laillisesti tuomittu viinan myömisestä, hän, joka
varhaisimmasta nuoruudestaan asti oli sydämmestään inhonnut juoppojen
juottajia ja juoppoja sekä päättänyt koko ikänsä vastustaa tuota
ihmiskunnan turmelusta — hän oli julkisesti rangaistu tuosta
inhottavasta rikoksesta, jota hän ikinä ei ollut edes ajatellut tehdä.
Oi, Herra Jumala! Näinkö sitä oikeustuvissa oikeutta ja totuutta
jaetaan!

Vani tunsi jaloissaan selittämätöntä puutumista, astuessaan ulos
lakituvasta ja nyt piti hän itseään ”merkittynä” kansalaisena. Hän vähät
huoli siitä kahdeksastakymmenestä ruplasta, mikä meni noille
keinottelijoille koirille, mutta se hänen rintaansa raastoi, että hänen
maineensa oli tärvelty halpamaisten herra-roikaleiden rahan onkimisessa.
Hän suoritti kohta sakkonsa ja maaviskaali nähdessään Vanin olevan
kiehuvalla mielellä koetti häntä lisää ärsyttää. Hän muka tyynesti
varoitteli Vania kuin suurtakin rikoksellista nenä nenässä, ett'ei
vast'edes möisi viinaa, sillä lain noudattaminen on kansalaisen pyhin
velvollisuus. Jo kiehahti Vanin veri ja hänen olisi tehnyt mieli siirtää
ulommaksi nenältään tuo lain pyhyyden saarnaaja, mutta hän muisti
asemansa, puri huultansa ja malttoi mielensä. Nyt oli asia muuten
suoritettu, mutta papinkirjaanhan siitä tuli kaunis tahra ja se se
leikkasi Vanin sydäntä.

Mutta vaikka tämä tapaus näin äärettömästi koski Vanin sisimpiin
tunteisiin, niin ei hän kuitenkaan pienimmälläkään sanalla vaimoansa
moittinut. Kun hänen raivoava mielensä tyyntyi, nöyrtyi hän tässäkin
Jumalan sallimukseen ja muisti, että hän nuorempana oli joskus
viinanhimoisille heidän loppumattomista rukouksista päästäkseen taipunut
antamaan viinaa ja ottanut heiltä maksoakin siitä. Ett'ei yksinkertaisen
kansalaisen ole niinkään helppoa aina saada oikeutta laillisella tiellä,
se tuosta käräjäjupakasta hänelle nyt kuitenkin kävi päivän selväksi ja
hän ymmärsi nyt täydelleen sananlaskun: ”Laki on niinkuin luetaan ja
asia niinkuin ajetaan.”

Vaikk'ei Vanin nyt saama haava ikinä voinut umpeen parata yhtä vähän
kuin tuo tahra voi tulla pois pyyhityksi hänen maineestaan, asettui hän
vähitellen taas jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän piti pyhimpänä
velvollisuutenaan opettaa lapsipuoliaan ei ainoasti lukemaan ja luettua
käsittämään, vaan juurruttaa heihin muitakin opinalkeita, alkoi hän itse
täydellä innolla toteuttaa sitä, sillä muuta koulua ei ollut
tarjollakaan. Muuten jatkui Vanin perhe-elämä rauhallisesti, mutta
siltikin tuli valitettavasti totta siitä kiusaavasta pelosta, joka jo
naimisiin mennessään oli ahdistanut häntä, että hänen lapsipuolistaan
koituisi hänelle vielä ikävyyksiä. Nämä ikävyydet alkoivat juuri lasten
opettamisesta. Äiti oli tässä asiassa vanhoillinen ja itse hän oli
heikonpuoleinen lukija. Ei hän pitänyt tarpeellisena, saatikka hyvänä
Vanin uutta opetustapaa ja kun hän, kuten äidit melkein yleensä, liiaksi
hemmotteli lapsiaan, koetti hän aina estellä heiltä kaikkia ikäviä
vaivoja, joita hänen mielestänsä Vanin opetus turhanpäiten heille
tuotti. Kun tytöillä tuli joku kohta vähänkin vaikeaksi, kielsi hän
sentähden Vania niitä kiusaamasta, puolusteli heitä kaikin tavoin, jopa
puolittain moitti Vania tylyydestä. Se teki Vanin opettajan-aseman
varsin ikäväksi. Usein hän kahden kesken puhui tästä vaimonsa kanssa ja
pyysi, ett'ei hän lasten kuullen opetuksen aikana sekaantuisi siihen.
Mutta kohta kun taas ilmaantui joku vaikeus, ei äiti voinut hillitä
luontoansa, vaan jatkui yhä tuota samaa kinaa. Vani kävi tästä jo niin
kärsimättömäksi, että hän siinä mielentilassa todellakin kohteli lapsia
tylysti. Vanhemman tytön opetus kävi toki jokseenkin hyvin ilman
varsinaista riitaa, mutta nuoremmalla kun oli kankea oppimiskyky, niin
sentähden aiheutui yhä kiivaampia yhteentörmäyksiä, jotta ne olivat
vähällä tappaa puolisojen maallisen onnen.

Erään kerran alkaessaan lukutuntia nuoremman tytön kanssa oli Vani
tavallista ärtysemmällä tuulella, mikä oli lähtösin siitä, ett'ei
työväki häntä kyllin kunnioittanut isäntänä. Kun nyt tytöllä taas sattui
eteen vähän vaikeuksia, syöksähti äiti siihen väliin. Ensi kerran heitti
Vani vaimoonsa tuiman katseen ja tiuskasi hänelle:

— Mene sinä vain sinun toimiisi ja jätä meidät kahden kesken!

Hän sai kohta takaisin vaimoltaan vielä tuimemman ja lujemman
vastauksen:

— Tiedä huutia! Minä se olen emäntä talossa!

Vani oli kuullut kyllikseen. Hän ei puhunut mitään vaimolleen, eikä koko
sitte seuraavana viikkona. Isku oli isketty, varsin mitätön kyllä, mutta
Vanin arkaan sydämmeen niin syvälle tunkeunut, että hän tunsi suurta
sielun kipua. Vaimonsa tähänastisesta käytöksestä ei hän olisi voinut
uskoa, että tämäkin piti häntä vain armoleivän syöjänä talossa. Lisäksi
tuli vielä se, että hän sai työmiehiltäänkin osakseen monenlaista
kiusaa. Kun hän tahtoi järjestää tilan viljelystä ja taloutta uudelle,
omasta mielestään paljon paremmalle ja tuottavammalle kannalle, sanoi
työväki hänelle vasten kasvoja, ett'ei niin ole ennen tehty. Ja seljän
takana kuuluivat he kuiskivan, että entinen pikku talon poika tahtoo
ylvästellä. Naapuritkin jakelivat hänelle alituisia pistopuheita. Ja nyt
oli hänen oma vaimonsakin häntä vastustavalla kannalla. Näitä kaikkia
hän oli epäillyt taloon tullessaan ja nyt hän näki epäilyksensä
toteutuneina.

Mutta vaimoonsa ja taloon oli hän jo kiinnitetty lujilla siteillä, sillä
hänellä oli jo vaimonsa kanssa kaksi lasta. Ei hänen siis niinkään
helposti käynyt lähteä talosta pois yhtä keveästi kuin oli siihen
tullut. Mutta nyt jäivät häneltä pitkäksi ajaksi sikseen lasten opetus
ja taloustoimet, sillä yritettynäkin ei mikään menestynyt. Unikin oli
hänet jättänyt, sillä hänen hermostonsa oli käynyt säännöttömäksi.
Vihdoin hän käsitti, että jollakin tavalla pitäisi saada muutos
nykyisessä tilassa. Kolkolta ivalta kuului hänen sielussaan, että
ystävät tuon tuostakin ylistelivät hänen suurta onneaan. Ne eivät
tunteneet asiain todellista tilaa. Mutta hän päätti itsekseen ottaa
asemansa niin hyvältä kannalta kuin voi. Ehkä ei vaimonsa
halveksinutkaan häntä, vaikka luonteensa pikaisuudessa oli noin tuimasti
tullut lausuneeksi, ehkä hän tavallisuutensa mukaan teki kärpäsestä
hevosen ja itse kiusasi itseään raskasmielisyydellään. Näin miettien
päätti Vani Jumalan avulla kestää koetuksensa ja mahdollisuuden mukaan
täyttää velvollisuutensa, olkoon sitte elämänsä kolkkoa tai kirkasta. Ja
hän ryhtyi toimiinsa täydellä tarmolla, vaikka vielä apealla mielellä.
Hän oli nyt kokonaan välinpitämätön muiden ja työväenkin ajatuksista ja
kujeista, jotta nämä nyt saivat kokea, että hän oli todella isäntä,
jonka käskyjä oli noudattaminen, olivatpa nämä sitte heille myötä tai
vasten mieltä.

Vani oli mies taas asettamaan elämänsä ulkonaisissa talous-asioissa
jotenkin säännöllisiin oloihin, mutta mitään perhe- ja avio-onnen
palauttajaa hänessä ei ikinä olisi ollut. Elämä olisi hänen puoleltansa
jäänyt kylmäksi ja kolkoksi koneellisuudeksi. Vaimollensa puhui hän vain
lyhyesti, mitä asiat vaativat. Puolisojen välillä oli vielä joku
jäämöhkäle, joka teki heidän suhteensa varsin kummalliseksi. Vaikka
seurustelu ja puhelu vaimonsa kanssa tuntui hänestä varsin raskaalta,
virtasi hänessä kuitenkin jonkinlainen onnellisuuden tunne vaimonsa
läsnäollessa. Naisilla on elävämpi, taipusampi ja herttaisempi luonne
kuin juroilla periaatteissaan taipumattomilla miehillä; hehän ovatkin
varsinainen perheen sydän, lämpö ja sen sulostaja. Vanin emäntä oli
nainen sen sanan kauniimmassa merkityksessä, vaikka hänelläkin, kuten
kaikilla, oli heikkoutensa. Luonteeltaan ei hän suinkaan ollut riitainen
eikä pahasisuinen. Hänen hellä sydämmensä kärsikin Vanin
alakuloisuudesta ja tästä raskaasta ja jäykästä elämästä ehkä enemmän
kuin Vanin. Hän ei kuitenkaan käsittänyt, että hän olisi syypää siihen
eikä hän sentähden voinut mitään anteeksi pyytää, vaan piti Vanin ihan
turhanpäiten pahastuneen ja tuskittelevan häntä ehkä kiusatakseen. Mutta
hän koetti kuitenkin kaikella naisen näppäryydellä ja kekseliäisyydellä
tehdä kaikki Vanille niin mieluisaksi ja mukavaksi kuin voi.

Vani ei tässä kuitenkaan huomannut mitään muuta kuin että vaimonsa koki
täyttää velvollisuutensa eikä siis hän puoleltaan ottanut ensimmäistä
askelta sovintoon. Se teko jäi sittekin hänen vaimolleen. Kerran Vanin
ollessa varsin ynseällä mielellä kavahti hän hänen kaulaansa ja kysyi
syytä Vanin murjottamiseen. Vani oli heti voitettu, sovinto tehtiin ja
nyt alettiin taas elämä täydessä rakkaudessa ja sopusoinnussa.

Monemmoisia pieniä kiistoja oli kyllä vielä monta perhe-elämässä, mutta
näiltä kareilta päästiin aina eheinä, kun kerran opittiin toisiaan
lähemmin tuntemaan. Hetkelliselle pikastumiselle ei enää annettu niin
suurta arvoa ja niin aina pienistä kahakoista selvittiin, jotka itse
asiassa olivatkin vain ”myrskyä vesilasissa.”




IV.

Laajemmilla aloilla.


Kuten ennen on jo mainittu, luki Vani aina suurella tunteiden lämmöllä
ne sanomalehti-kirjoitukset, joissa vaadittiin suomenkielisen kansan
kohottamista, sen kielen kehittämistä ja ruotsinkielen sorron
poistamista. On jo mainittu, että pitäjään nimismies lahjoitti Vanille
Suomen Suuriruhtinaskunnan Perustuslait. Itse tämä nimismiehen valinta
teki jo varsin hyvän vaikutuksen Vaniin, sillä hän oli uskonut, että
ainakin nimismies pitäisi häntä tuon viinanmyöntijutun takia täytenä
lurjuksena. Mutta nyt näki hän selvästi, että tämäkin arvosteli häntä
kokonaan toisella tavalla.

Mutta näinä Suomen talonpojille yhteisen ilon ja riemun aikoina, kohtasi
Vania syvä perheellinen suru: häneltä kuoli vanhin lapsi, poika, josta
hän oli paljon toivonut, mutta jota hän itsekkäässä innossaan ihan
kirjainten mukaan kasvattaa lapsia ”kurituksessa ja Herran nuhteessa”
oli liian tylysti kohdellut. Paikkakunnalla sattui raivoamaan
kurkkumätä, jonka renkipoika toi Vaninkin taloon, ja hänen silloin ainoa
poikansa sairastui siihen. Molemmat kuolivat, niinhyvin renkipoika kuin
oma poika, ja tämän jälkimmäisen kuolema otti liian kipeästi isän
sydämmeen, jonka omaatuntoa päälle päätteeksi soimasi se, että hän oli
poikaansa liian ankarasti kasvattanut. Vanin omasta mielestään syvä ja
varma kasvatusopillinen viisaus kukistuikin tästä iskusta ja sai hänet
vast'edes tällä alalla varovaisemmaksi ja ajattelevammaksi.

Tänä aikana oli Vani alottanut maanviljelyksen parantamista tyystin
seurauksia punnitsematta. Ne eivät ehkä olisikaan tavallisissa oloissa
muodostuneet kovin raskaiksi, mutta samaan aikaan sattui pitkä
katovuotten sarja, jonka vanhemmat ihmiset vielä varsin hyvin muistavat.
Kun Vani äkkiä muljautti raakaa jankkoa peltoihinsa ja ojat äyräineen
paljon syvennettyinä tulivat ihan uuteen vesihappoiseen jankkoon,
juoksivat ne pian umpeen, joten pidättivät veden valumasta ja
pohjahappoa jäi maahan paikoittain enemmän kuin ennen eikä tuota
ylösajettua jankkoa muutenkaan saanut yhtä valmistuneeksi kuin miksi
vanha ruokamulta olisi ilman sitä tullut. Lisäksi Vani silloin vielä
itse johti kalanpyyntiä eikä voinut pitää silmällä, että maatyöt olisi
tehty sillä tarkkuudella ja perinpohjaisuudella kuin silloisissa oloissa
olisi ollut välttämätöntä. Siitä olikin seurauksena, kun tämmöinen
huonosti valmistunut maa oli arka kaikille pienimmillekin ilmain
epäsuhteille, että Vani useat vuodet perätysten sai hyvin huonoja
satoja, paljon huonompia kuin usea naapureista, jotka viljelivät
peltojaan vanhalla isien tavalla. Tästä sai Vani tietysti taas ivaa
osakseen, mutta viisi hän nyt välitti irvihampaiden ilkunnasta, kun
vaimonsa oli täydelleen hänen puolellaan. Kalastuspuuhat hän jätti nyt
muiden haltuun ja käänsi kaiken huomionsa ja työteliäisyytensä
maanviljelykseen, jossa edistyikin taas niin, että kun tulivat nuo
hirveät nälkävuodet 60-luvulla, hän oli kykenevämpi niitä kestämään kuin
moni muu. Hänelle ei olisi silloin varsinaista puutetta tullut yhtään,
ell'ei pirtti aina olisi ollut puolillaan nälkäisiä avunanojia, joille
täytyi jotakin ravinnoksi antaa niinkauvan kuin itsellä vähänkään oli.
Vanin talous oli sentään jo semmoisessa kunnossa, että suoranaista hätää
hänelle ei tullut, kun rahalla sai ruoka-aineita. Tosin silloisten
kulkuneuvojen kehnous vaikutti, ett'ei aina pahimman pulan aikana saanut
rahallakaan. Jauhomatto maksoikin silloin 50 markkaa ja senkin yli, jos
sitä millään hinnalla sai ostaa, sillä kevään suussa ei niitä moniin
viikkoihin ollut yhtään kaupaksi, kun tavattoman pitkän kevään tähden
laivaliike oli estynyt. Kun vihdoin joku jauholasti saapui, olisi
ostajia ollut kymmenen kertaa enemmän kuin mattoja. Paljon kuitenkin
paransi asemaa se, että avun etsijät suvella tuntuvasti vähenivät.

Tämän kamalan ajan loputtua Vani ojitutti kaikki vesiperäiset notkelmat
ja rupesi niitä muutamia ottamaan viljelykseenkin. Tilallaan olevan
rahkasuon poikki hän kaivautti kanavan. Ja hallat väistyivät.

Pahaksi onneksi Vani toisella alalla ryhtyi liialliseen kokeiluun. Kun
itämaisen sodan jälkeen maamme kauppa- ja laivaliike oli vilkastunut
tavattomasti ja kymmenkunnan vuotta sen jälkeen kohonnut korkeimmilleen,
niin saaristolaivuritkin nyt rakentelivat laivoja tulisella kiiruulla,
kooten laivoihinsa osakkaiksi sellaisia talollisia ja torppareitakin,
joilla vain oli vähänkin metsää tahi jotka jollain tavalla voivat
hankkia rahoja. Nämä laivain omistajat pistivät laivain liikkeelle
päästyä ihan vaivatta suuria rahatukkoja taskuunsa. Sellainen rahan tulo
oli jotakin ennen kuulumatonta talonpojalle, jonka niin suurella
vaivalla ja vaikeudella täytyi itselleen ja perheelleen hankkia edes
jonkunlainen toimeentulo. Tuo tavaton rahan saanti houkutteli Vaninkin
rupeamaan laivain osakkaaksi. Hän oli äsken saanut velkansa maksetuksi,
mutta säästörahoja hänellä ei ollut. Luottoa hänellä kuitenkin oli,
sillä hän oli jo niin kohonnut, että hän luettiin pitäjään ensimmäisiin
ja pitäjään herratkin usein seurustelivat hänen kanssaan, vaikka herrat
siihen aikaan aivan vähän tavallisesti viihtyivät talonpoikien parissa.
Hänelle suorastaan nyt tarjottiin rahoja päästäkseen osalliseksi
laivaliikkeeseen. Vaimonsa kanssa hän tuumi asiaa pitkin ja poikin. Se
aristeli, mutta ei kieltänyt. Vani oli niin hurmaantunut laivapuuhaan,
että hän lopulta suin päin antautui siihen. Hankitut laivat tuottivatkin
joltisesti ja siitä Vani yhä yltyi. Hän oli nyt pian osakas joka
laivaan, mihin vain pääsi, sillä meriliikehuijaus oli saanut hänet
kokonaan paulaansa. Pian tuli tässä liikkeessä seisaus, rahdit
huononivat, mutta Vani uskoi sitä vain satunnaiseksi. Ja niin hän ei
ymmärtänyt hyvissä ajoissa kiskoa itseään irti noista laivoista kuin
joku muu nokkela mies. Hänellä oli niissä kiinni monia tuhansia ja sitte
kun laivat eivät enää tuottaneetkaan, jäivät rahat makaamaan niihin ja
siinä oli keinottelemista saada niistä rahojaan pois, jotka hän alkuaan
lainaamalla oli niihin pannut.

Vaikkapa Vani oli monenmoisissa ulkopuolisissa puuhissa, ei hän silti
vielä heittänyt pois omaa tietopuolista kasvatustaan. Kun hän oli vähän
oppinut musiikin teoriiaa ja sointuopin alkeita, heräsi hänessä kohta
halu opetella urkuinsoittoa. Siihen oli lisäkiihottimena sekin, että
häntä alettiin, kun urkurille sattui tilapäisiä esteitä, vaatia lukkarin
sijaiseksi ja silloin olisi hän halunnut soittaa urkujakin. Eikä
viululla soittaminen enää häntä tyydyttänyt. Urkurilta sai hän lainaksi
sitä varten oppikirjan, mutta kun hänellä ei ollut mitään
”instrumenttia”, teki hän itselleen ”manuaali-mallin” ja rupesi tällä
harjoittamaan askeloja kaikissa äänilajeissa sekä muita
harjoitusesimerkkejä. Vuosikausia näin pitkitettyänsä harjaantui Vani
manuaalissaan jotenkin näppärästi suorittamaan nuo askelot, mutta kun
hän joskus koetteli näitä varsinaisella ”instrumentilla”, eivät ne
luistaneetkaan läheskään yhtä sujuvasti. Ajan mittaan sitä sentään
päästiin joltiseen alkuun. Vihdoin sai hän itselleen ”instrumentinkin”
ja mitäs nyt oli harjaantua, kun halu oli kiihkeä. Jo
kirkkotoimituksissakin soitteli hän joitakin virsiä, sillä hän joutui
tuon tuostakin tilapäisesti omin neuvoin suorittamaan urkurin tehtäviä.
Ensi kerta tässä toimessa jäi hänelle ainaiseksi mieleen, sillä silloin
hän vielä arkaili niin, että voi tuskin sormiaan näppäimillä pitää,
kädet kun pelosta niin kovasti tärisivät.

Nuoruudesta asti oli Vanin mieli ollut uskonnollinen. Kaikissa elämän
vaikeimmissa kohdissa oli hän aina saanut rohkeutta Jumalan sanasta.
Mistään muualta ei hän etsinytkään sielulleen lohdutusta ja rauhaa.
Mutta usein silti raastoivat hänen mieltään kaikellaiset epäilykset ja
kiusaukset, joten hänellä tyyntä rauhaa ja lepoa oli niukalti. Hänen
epäilyksensä lisääntyivät monesti, kun hän näki paljon muita elävän
kaikessa kevytmielisyydessä ja siltikin aina puhuvan onnestaan ja
rauhastaan. Vani huomasi, ett'ei hän voinut uskonnonkaan asiassa, jonka
kuitenkin pitäisi tehdä kaikki yhdeksi seurakunnaksi, kulkea suuren
enemmistön mukana enemmän kuin muissakaan asioissa. Se pakotti häntä
varsin vakavasti miettimään tilaansa ja tutkimaan raamatun nojalla tuota
äsken ilmaantunutta evankeelista suuntaa. Hän varsin hyvin näki, että
tämä uusi liike tuotti seurakuntaan paljon todellista kristillisyyttä,
istuttaen moneen oikean uskon elämän. Mutta suurin osa käsitti tämän
opin aivan yksipuolisesti ja kaikellaiset apostolit esittivät ”raamatun
selityksissään” lihalle mieluista oppia. Tämmöiset ”selittäjät” saivat
tietystikin paljon hartaita kuulijoita ja yht'äkkiä olivat miltei kaikki
kevytmieliset irstailijat pyhimpiä ihmisiä. Siitäpä paljon sekä pään
että sydämmen vaivaa Vanille, joka ”pelvolla ja vavistuksella” pyysi
autuaaksi tulla. Jos kohta hän joskus sanaa lukiessaan tunsikin totista
kiivautta Jumalan ja Hänen valtakuntansa puolesta, niin useimmiten
huomasi hän itsensä viheliäiseksi syntiseksi, kylmäksi ja penseäksi
Kristuksen lunastus-armolle, vieläpä maailman asioita harrastavana muka
kahden herran palvelijaksi. Nuo vastasyntyneet kristityt, jotka
kutsuivat itseään uskovaisiksi ja Kristuksen morsiamiksi, olivat sitä
vastoin mielestään täydellisesti pyhiä, monet niinkin pyhiä, ett'eivät
saastuttaneet itseään kirkossa käymisellä kuulemassa papin muka
maallisella viisaudella turmeltua saarnaa, mitä ei ollut suorastaan Pyhä
Henki vaikuttanut, niinkuin ”selityksissä” saarnaajien. Noilla
selityksillä olikin niin kumma vetovoima, että semmoisetkin henkilöt,
jotka hengellisissä asioissa olivat ihan välinpitämättömiä, olivat
mukana niissä, vaikea sanoa, mistä syystä. Vani oli näiden pyhien
mielestä kirottu kadotuksen lapsi, kun hän ei ollut yhtä harras noihin
juoksuihin ja kun hänen tuntonsa ei sallinut hänen yhtä kevytmielisesti
sekottaa Jesusta kaikkiin juttuihin, joille nauraa hohotettiin. Erillään
pysyi Vani tästä liikkeestä, koettaen yksinäisyydessä päästä täyteen
sovintoon Vapahtajansa kanssa. Vuosien takaa näkyikin hedelmät tuosta
uskonnollisesta kuohusta, joka kulki ”evankeelisen suunnan” nimellä.
Vaikka se synnyttikin paljon vakaita kristittyjä ja elävämpää
kristillisyyttä, on sen opin vääristely turmellut kansan siveellistä
käsitystä lihallisuutta suvaitsemalla siihen määrään, että irstailijoita
ja himojen orjia lisääntyi tavattoman lukuisasti. Vanin kotiseurakunta
onkin liian kuuluisa aviottomien lasten luvusta. Irstailijaa ei pidetty
julkisyntisenäkään, vaan heikkoudesta langenneena, ja siitä se höllyys
rahvaan siveellisyydessä, minkä surulliset seuraukset näkyivät
äpärälasten tavattomassa luvussa.

       *       *       *       *       *

Kun Vani ei ollut saanut täysin toteuttaa tytärpuolissaan
kasvatusaatteitaan, oli hänen vakava aikomuksensa panna ne
perinpohjaisesti käytäntöön omissa lapsissaan. Nythän ei voisi tulla
vaikeuksia äidinkään puolelta, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä
epäillä, ett'ei Vani täydestä sydämmestään rakastaisi omia lapsiaan,
joita ei suinkaan tarpeettomasti kiusaisi. Kun nyt elävä vanhin tyttönsä
joutui luku-ikään, ryhtyi Vani opetukseen täydellä tolkulla ja suurilla
toiveilla. Pian sai hän kuitenkin havaita, että hän tässäkin
täydellisesti pettyi. Sillä nytkin alkoi ilmetä puolisojen kesken pieniä
ikävyyksiä entiseen tapaan. Silloin teki Vani lujan päätöksen olla itse
yrittämättäkin opettaa muita lapsiansa. Tällaiseen aikomukseen aiheutti
aivan paljon sekin, että Vanille nyt rupesi kertymään kaikellaisia
luottamus- ja muita toimia siinä määrässä, ett'ei häneltä olisi
riittänyt aikaakaan lapsiensa opettamiseen. Vihdoin tuli hänelle sekin
päähänpisto, että tytön jälkeisen pojan pitäisi saada laveamman
opetuksen kuin se, johon Vanin oma opettamiskyky riitti. Kun maalla
vielä siihen aikaan ei ollut minkäänlaista oppilaitosta, piti hän
suvisin lukiolaista kotiopettajana ja käytti sitte lapsensa kaupungin
koulussa. Tähän meni Vanilta silloin, kun hän noiden laivaosakkeiden
tähden oli tukalassa taloudellisessa tilassa, tuhansia markkoja, mutta
hän tahtoi saada päätöksensä toteutumaan hinnalla millä tahansa. Mutta
poikansa opetukseen nähden teki Vani taas suuren erehdyksen. Oli näet
juuri silloin suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden takatalvi
lennättänyt pahimmat pyrynsä ilmoille. Kasimir von Kothen'in tunnettu
koulumullistuskin oli siitä seurauksena. Silmittömästi kiukustuneena
tästä raekuurosta kansallisuuden nuorille oraille päätti Vani
uhkamielisesti kouluttaa umpisuomalaisen poikansa ruotsinkielellä. Kun
poika silloin vielä oli varsin nuori, kuoletettiin tällä hänelle oudon
kielen jankuttamisella peräti hänen opinhalunsa. Vani koetti sittenkin
pitää poikaa koulussa kokonaista kymmenen vuotta suurilla rahallisilla
uhrauksilla, kunnes lopulta poika itse väkipakolla luopui. Pojasta siten
ei tullut mitään. Vani oli uhkamielisyydessään uuvuttanut poikansa
henkisen kyvyn ja siihen tuhlannut rahansa. Rahojaan ei hän kuitenkaan
niin paljon surrut kuin sitä, että oli tehnyt itsensä syylliseksi
poikansa henkiseen kuoleutumiseen. Ja samalla hän pui nyrkkiä tuolle
ruotsinkieliselle virkamahdille, joka suomalaisilta lapsilta sulki opin
tien ja sai aikaan tällaisia seurauksia kuin hän nyt omassa perheessään
sai tuntea.

Nämä tällaiset kolahdukset saivat yhä suuremmalla hartaudella Vanin
seuraamaan kansallisuusasian vitkallista edistystä. Erittäin silmällä
piti hän tapahtumia valtiopäivillä niistä mahdollisesti lähtevine
tuloksineen. Vaikka Vani haltioihinsa asti ihanteli kaikkia hankkeita ja
puuhia kansan vapauden hyväksi, oli hän kovin ihmeissään niistä
yht'äkkisistä, suurista mullistuksista, joita vapausaatteen
toteuttamiseksi kohta alussa tehtiin, sillä hän pelkäsi huonojakin
seurauksia niistä alhaisella käsitys- ja talouskannalla olevalle
kansalle. Niitä alkoikin pian näkyä irtolaiskansan ja vaivaishoidon
kustannusten alituisessa lisääntymisessä.

Kun kohta vuoden 1863 julistuksen jälkeen suomenkieltä alettiin käyttää
monissa asioissa ulkopuolella talonpojan tuvan kynnystä ja kun muutkin
saman vuoden valtiopäiväpäätökset tulivat lain voimaan, sai kansallisten
edistysharrastusten toteuttamiseen täysin sieluin innostunut Vanikin
kohta tilaisuuden näyttäytyä julkisuudessa mielipiteineen ja
harrastuksineen. Hänen osakseen tuli sekä yksityisiä että pienempiä
yleisiä luottamustoimia.

Mutta kun siihen aikaan kaikki entiset asiakirjat olivat ruotsinkielisiä
ja melkein kaikki virkamiesten lähettämät vieläkin olivat samalla
kielellä ja kun tämmöisten sisällyksestä välttämättömästi täytyi saada
selkoa eikä muitten apua tässä kohdassa ollut saatavissa, niin alkoi
Vani nyt uudella innolla jatkaa nuoruudessaan jo alottamaansa
ruotsinkielen oppimista. Hän sai lainata vanhan sanakirjan, josta
hänellä oli joltisesti johtoa, kunnes Ahlmannin sanakirja ilmestyi.
Kielioppiakin hän koetti lukea, mutta siitä ei tuntunut olevan vaivaa
vastaavaa hyötyä. Hän luki sen ohessa kaikkia ruotsinkielisiä kirjoja,
mitä käsiinsä sai. Pääoppikirjoina hänellä kuitenkin oli ruotsalainen
katekismus ja evankeliumikirja, jotka hänelle olivat hyvänä apuna, kun
hän ne suomenkielin taisi. Näin hän oppi sen verran ruotsia, että sai
tolkkua ruotsinkielisistä virkapapereista.

Valtiopäiväin päätöksen johdosta valmistetun asetuksen mukaan ruvettiin
kuntaan puuhaamaan kunnallishallitustakin. Näiden hommien etupäässä oli
Vani, joka jyrkästi epäsi kaikki lykkäyspyynnöt. Muita mitään johtavaa
asemaa ei hän paikkakuntansa kunnallishallituksessa saanut sen
täytäntöön tullessa. Eikä kunnallishallitus silloin vielä tullutkaan
täydelliseen vaikutukseen, olipahan enemmän vain nimeksi.

Pian tämän jälkeen tuli Vanille tilaisuus ja pakko ensi kerran esiintyä
julkisesti varsinaisena puhujana, asiassa, joka nosti häntä vastaan
kansan suuren joukon vihan ja josta hänen kestävä, mutta epätasainen
taistelunsa julkisissa asioissa sai oikean alkunsa. Vani toivoi
tavallisesti kaikista edistyspyrinnöistä tavattomia tuloksia, mutta
erittäin suurta onnea ja tulevaisuutta hän uskoi lähtevän
kansakouluista, vaikka nekin toimeensa tultua jossain määrin hänen
suuret toiveensa lievensivät. Itse oli hän omasta kokemuksestaan tullut
näkemään, kuinka äärettömän vaikeata on ilman mitään ohjausta saada
oppia, vaikkapa halukin siihen ilmaantuisi. Sentähden hän koko
sydämmensä hartaudella halusi hankkia lapsille tilaisuutta saada
tarpeellista alkuopetusta. Pappi sekä muutamat muutkin etevämmät
henkilöt olivat myös halulliset perustamaan kansakoulua, toiset
niistäkin kuitenkin vain omien lapsiensa vuoksi. Pappi kuulutti asiasta
kokouksen ja esitti asian sitte onnistuneella selityksellä. Suuri
kansanjoukko oli saapunut; enemmistö siitä tietysti asiaa
vastustaakseen. Pari puolustajaa myönsi kohta esimiehen puhuttua koulun
tarpeelliseksi. Vastustajat, kuten tällaisissa tilaisuuksissa tapana on,
odottivat, että joku alkaisi. Kyllä sitte olisi jymäkkä syntynyt. Mutta
sillä välin kun he katselivat toisiaan ja toivoivat jonkun alkavan panna
vastaan, pyysi Vani puheenvuoroa. Hänessä olivat kauvan taistelleet
hänen auttamaton ujoutensa ja muisto hänen entisestä alhaisesta
asemastansa velvollisuuden tunnettansa vastaan, mutta viimemainittu
vihdoin voitti etenkin sentähden, ett'ei tässä nyt, kun hänen omat
lapsensa jo olivat kaupungissa koulutetut, voitu syyttää häntä oman edun
ajamisesta, joka syytös aina muutoin hänelle viskattiin, kun hän jotakin
puuhasi. Vani sai puheenvuoron, mutta hän kalpeni ja vapisi, yski ja
koetti alkaa, mutta ei tahtonut sanaa lähteä. Vihdoin irtausi kurkusta
ääntä väkinäisesti, kohta vähän helpommin ja sana sanalta aina vähän
paremmin, kunnes hän pääsi intoonsa, jolloin sanatulva kulki suusta
tasaisesti kuin leveä virta uomassaan; yksitoikkoisesti tosin ilman
koskia ja väkeviä nivoja. Mutta kuulijat kaikki hämmästyivät. Se
talonpoikaissaarna oli odottamattoman mutkaton. Vani toi esiin
monellaisia esimerkkejä siitä, kuinka yksinkertaisissa oloissa
esivanhempamme elivät ja olivat sellaisissa kyllä toimeen tulleet, mutta
ett'ei kukaan, köyhinkään, nyt enää suinkaan tahtoisi niihin palata,
sillä kurjia ne silti olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan, kun ei
hitustakaan todenperäisesti tunnettu itseään eikä Jumalan ympäröimää
luontoa. Muun muassa hän mainitsi, kuinka kansa aikanansa kynsin hampain
vastusti perunain viljelystä ja nauttimista, jopa pitivät syntinä syödä
niitä, mutta nyt köyhinkin pitäisi itseään onnettomampana muita, jos
hänen täytyisi palata takaisin nauriiden ja lanttujen yksinomaiseen
nauttimiseen. Lopuksi hän hartaasti ja vakuuttavasti, ikäänkuin jos
pitäisi ruumiissaarnaa oman vaimonsa haudalla, selitti, ett'ei
rikkainkaan voi antaa lapsilleen pysyväisempää ja hyödyllisempää
perintöä kuin opillisen kasvatuksen. Silloin eräs pitäjään mahtavimmista
herroista, saman tilan isäntä, jossa Vanin vanhemmat olivat olleet
lampuoteina ja jolle Vani muutenkin oli vastenmielinen, alkoi muutaman
toisen herran kanssa puhua äänekkäästi ruotsinkieltä. Nämä herrat eivät
olisi tahtoneet ikänänsä kuulla puhuttavankaan kansakoulun
perustamisesta enempää kuin muustakaan kansan kohottamisesta vapauteen
ja valistukseen. Tuolla ruotsinkielen soperruksellaan tahtoivat he
peittää kuulijoilta Vanin korutonta puhetta ja nolata hänet kohta
sanattomaksi. Veret nousivat hiusrajaan asti Vanin kasvoilla, hän katsoi
vakavasti herroihin ja esimieheen aikomuksella pyytää esimiestä pitämään
järjestystä, jos eivät herrat muuten tukkisi suutaan. Esimies
napauttikin kohta pöytään ja vaati herroja vaikenemaan. Silloin he
molemmat ivan kure suupielissä ja arvostelevat silmänsä naulattuina
Vanin hiukan hätäyneisiin kasvoihin poistuivat huoneesta. Nyt pääsi Vani
jatkamaan. Haudan hiljaisuus seurasi puhetta. Se oli tullut kuin kylmä
sadekuuro lämpöiseen niskaan. Vihdoin kysyi esimies, mitä muut asiasta
arvelivat, ja pari kolme vastasi, että asia oli niinkuin puhuttu.
Vastustajista ei kukaan rohjennut alkaa rähinäänsä. Näin ollen esimies
teki päätösehdotuksen, johon vielä kuului joku ”niin” ja ”hyvä” ja
vahvisti koulun perustamisen kunnan yksimieliseksi päätökseksi. Mutta
nyt räjähti ukkosen tapanen melu, pinnistetyt kurkut pääsivät lopultakin
ääneen ja syntyi jymäkkä, jossa oli sekaisin karkeita ja kimeitä ääniä.
Mutta mitä se enää auttoi. Se oli vain heikkouden viimeinen ilmaus ja
nauratti koulun puoltajia.

Tästä tapauksesta alkaen vihasi Vania suuri joukko sydämmensä pohjasta.
Ennenkin hän oli ollut monesta vierottava, mutta nyt kahta kertaa
enemmän. Ensimainitun herran naapuri, joka samalla oli kunnan
varaesimies kiukustui niin, että jälkeenpäin ehdotteli olevan parasta
antaa Vanille hyvästi selkään, antaa oikea ryssäläinen talonpojanannos
mokomalle suunpieksäjälle. Siitä puuhasta ei kuitenkaan mitään tullut.

Sama varaesimies piti mainitun herran avustamana kokouksen, jota nimitti
kuntakokoukseksi ja jossa omaan paperiarkkiin kirjoitettiin
pöytäkirjakin ja siihen ”päätös”, minkä perusteella pyydettiin
kuvernöörinvirastolta — ei päätöstä kumoon, sen verran he kyllä
ymmärsivät, vaan koulun perustamisen lykkäystä tuonnemmaksi. Kuvernööri
myöntyikin siihen, joten tuo tehty koulupäätös sittekin toistaiseksi jäi
toteutumatta.

Mutta vaikka toiset ylenmäärin vihasivat Vania, kohosi hän kuitenkin
kansan silmissä ja hänen luottamustoimensa lisääntyivät. Hänelle oli
monesta kansan miehestä ja naisesta, joita hän piti tosiystävinään,
suurta apua yhteishyvää tarkoittavissa toimissaan. Kunnassa oli myös
nuorempia herroja, etenkin pappi ja nimismies, joihin Vani oli mitä
hellimmillä siteillä kiintynyt ja jotka käsittivät aikansa pyrintöjä.
Heidän kanssaan olivat Vanin mielipiteet enemmiten sopusoinnussa.
Ihmeteltävin näistä kaikista olikin juuri silloinen nimismies. Vaikka
hän nuoruudessaan oli ollut umpiruotsalainen, käynyt ruotsinkielistä
koulua ja kasvanut virkamiespiireissä, oli hän itse opetellut
suomenkieltä ja yhä sitä opiskeli, jotta myöhemmin toista virkaa
hakeakseen suoritti loistavan tutkinnon tässä kielessä ja kirjoitti sitä
paremmin kuin moni vertaisensa, jonka äidinkieli on suomi. Hänen
käsitteensä ja harrastuksensa eivät rajoittuneetkaan virkamiesten
ahtaalle alalle, vaan harrasti hän hellästi kansallisia pyrintöjä ja
aikansa edistysrientoja. Ei hän tosin ollut mikään ”fennomaani”, mutta
yhtä vähän ”svekomaanikaan”, joten hänellä ja Vanilla ei ollut
kieliasiassakaan mitään riitamieltä. Hän oli älykäs, lämminsydämminen,
mutta samalla täsmällinen ja suora. Hän nauttikin kaikkien rajatonta
luottamusta ja johtavana sieluna hän oli herrojen seuroissa, joihin
Vanikin nimismiehen tunnustettuna ystävänä oli tervetullut. Vaikka Vani
luontaisesta ujoudesta ja hyvin tuntien alhaisen asemansa koetti alussa
kartella näitä herraseuroja, ei hän kuitenkaan voinut niitä kokonaan
välttää. Sillä Vanille karttui kaikellaisia toimia, joiden tähden
hänellä oli usein asiaa herroille ja joskus sattui päinvastoinkin.
Lopulta kokoonnuttiin tuon tuostakin toistensa luo illanviettoon ilman
varsinaista asiaakin. Tämmöiset seurat — niissä kun vielä siihen aikaan
oli tuo välttämätön, yhtenäinen totinjuonti — ovat monta sivistymätöntä
ja heikkoluontoista turmelleet, ja oli tämä aika Vanillekin jonkullainen
koetustuli. Ei se kuitenkaan päässyt häntä polttamaan, joskin hiukan
kärvensi, jotta hän pääsi hyvin tuntemaan senkin tulen ”viat.” Mutta
näinkin ollen oli tämä aika valoisin kohta koko Vanin elämässä. Hän ei
ollutkaan silloin haluttu toveri ainoastaan herroille, vaan oli hänellä
paikkakunnan yhteisessäkin kansassa paljon ystäviä, jotka luottivat
häneen ja käyttivät avukseen hänen vähäisiä tietojaan. Häntä pidettiin
etevänä ”rusthollarina”, laivapatruunana ja varakkaana, kunnollisena
talonmiehenä ja oli siihen aikaan melkein ainoa talonpoika
paikkakunnalla, joka osasi säällisesti kirjoittaa ja lukua laskea.
Kaiken tuon vuoksi sai hän yhä tärkeämpiä luottamustoimia, kunnes kaikki
kunnan, vieläpä kirkollisetkin taloustoimet olivat hänen
hoidettavinansa. Hän oli kunnallislautakunnan ja samalla vaivaishoidon
esimies, kunnallishallituksen ja kirkonkirjuri. Vuotta seitsemän hän
piti näitä virkoja.

Näissä oloissa tapahtui jotensakin jyrkkä käänne. Entinen nimismies
muutti pitäjästä pois. Hänen sijaansa tuli piiriin nimismieheksi eräs
löyhällä siveellisellä kannalla oleva mies. Itsestään oli selvä, ett'ei
Vani pysynyt ystävällisissä suhteissa hänen kanssaan. Kaikissa
kunnallisissa erimielisyyksissä saivat rettelöitsijät oivallisen
asiamiehen tuosta kelpo nimismiehestä. Eräässä valitusasiassa syytettiin
Vania väärän tahi puutteellisen pöytäkirjan teosta, jota vielä saatiin
neljä kunnan jäsentä todistamaan. Tietysti täytyi semmoisen miehen ensi
vaihdossa luopua kunnan toimista!

Taloudellisiakin ikävyyksiä ilmaantui Vanille kaikenlaisia, etenkin ei
näyttänyt olevan loppua toivottavissa keräjöimisistä, joissa nimismies
aina näkyy olleen yllyttäjänä. Vani oli kokemuksesta luullut tulleensa
vakuutetuksi siitä, että kyllä herrasmies aina pitää puoliaan
talonpoikaa vastaan. Jo aikoi Vani myydä talonsa. Mutta vähitellen
toipui hänen mielensä eikä hänestä sentään vielä ollut kirves heitettävä
järveen. Kuntalaisten luottamus häneen kasvoi kasvamistaan, mutta hän
piti sentään parhaimpana pysyä entisessä päätöksessään luopua
kunnallisista toimistaan. Kohta sen jälkeen takertui tuo kunnan
nimismies omiin koukkuihinsa, vangittiin ja kuoli myrkytyksestä.

Kunnallishallituksen vaikeimpia tehtäviä on vaivaishoidon järjestäminen.
Pitäjäässä oli semminkin tämä ala kokonaan rappiotilassa. Vaivaisrahoja
maksoi se, joka tahtoi; joka ei tahtonut, jätti ne maksamatta. Avun
anojille annettiin parhaiten sen mukaan, miten osasivat murkkua
henkipuolta laitaansa. Sitte heitä syötettiin tahi työnnettiin rahaa
kouraan. Erittäin hellästi pidettiin huolta aviottomien lasten äideistä;
kitukoon köyhä perheenäiti vaikka kuinka kurjana. Kun kaikesta tästä
vallattomuudesta oli tehtävä loppu ja ryöstöllä perittävä vaivaisrahat,
jos muu ei auttanut, niin siitäkös nurinaa syntyi! Tietystikin kohta
pitkin pitäjästä hoilotettiin, että vaivaishoidon esimies kiskoo
viimeisetkin pennit maksajilta ja sitte varastaa kunnan rahoja omaan
pussiinsa. Köyhät valittivat, ett'ei enää saada mitään apua ja nyt on
kuoltava nälkään vaivaishoidon esimiehen rikastuessa. Kyllä Vani oli
niiden kanssa löylyssä, mutta omantuntonsa mukaan hän koki parhaiten
toimia. Hän oli vihdoin kuitenkin saanut vaivaiskassan semmoiseen
kuntoon, että siinä oli säästöä yli 3,000 markan ja vielä jyviäkin, eikä
maksu veroäyriltä sittenkään ollut noussut hänen aikanansa. Mutta yhä
sai hän ymmärtämättömältä kansalta kuulla syytöksiä varkaudesta ja
vääryydestä. Ne hän nieli semmoisinaan, tietäen omassatunnossaan
olevansa syytön.

Mutta vaikka Vanilla oli monta vihamiestä, jotka tekivät parastansa
saadakseen hänet kuvatuksi ilkeäksi vääryyden tekijäksi ja oman voiton
pyytäjäksi, niin oli kuitenkin niitä, jotka ymmärsivät hänen hyviä
tarkoituksiaan. Mutta ne olivat melkein kaikki etevimmistä suvuista
eivätkä voineet karsasmielisyydettä nähdä, että Vani mitättömyydestään
oli noussut nykyiseen asemaansa. Heistäkin kuului joskus varsin hyvältä,
että Vani sai aika lailla nenälleen. Oli miten olikaan, Vani luuli
itsensä pakotetuksi luopumaan kunnan toimista. Huono terveyskin oli
siihen lisäsyynä. Mutta siltikin hän niissä vielä pysyi, kunnes joutui
kunnanesimieheksi lopulta.

Ja kunnanesimiehenä nosti hän kansakoulupuuhan uudelleen esille. Kyllä
hän sai siitä taas kuulla kunniansa. Mutta nyt hän oli päättänyt ajaa
asian läpi vastuksista huolimatta. Lopulliseksi päätökseksi hänen näistä
puuhistaan tuli, että kuvernööri määräsi 1,000 markan sakon uhalla
kunnan kohta perustamaan koulun. Näin saatiin kansakoulu Vanin
kotipitäjääseen.

Ei kulunut vuosikymmentäkään siitä, kun Vani luopui kunnallisasiain
hoidosta. Pian tämän jälkeen oli melkein koko Vanin suurella vaivalla
aikaansaatu järjestelmä pirstaleina ja hänen kansansuosion uhalla
kokoamansa rahastot ja jyvästöt hajoitetut kuin tuhka tuuleen, mutta
silti veroäyri monenkertaisesti kohonnut. Tähän kohoamiseen oli kyllä
luonnollisiakin syitä, mutta suurin aihe yleiseen rappeutumiseen oli
kuitenkin se, ett'ei enää ollut ketään, joka täydellä halulla ja
tarmolla olisi työskennellyt kunnan eduksi. Annettiin vain asiain mennä
menoaan, miten vähimmällä vaivalla ja vastuksella päästiin.

Vani oli vielä parhaallaan kuntansa yleisten asiain huoltajana ja hänen
oma taloutensa oli varsin hyvässä kunnossa, olipa nyt taas hänen
suuresta laivaliikkeestään loistaviakin tulevaisuuden toiveita, kun
vuoden 1876 valtiopäivämiesvaali tapahtui. Entisissä
valitsijamiesvaaleissa oli hänen kunnastaan valittu vain yksi valitsija.
Nyt vaati Vani asetusten pohjalla valittavaksi kaksi tällaista. Niin
tehtiinkin ja valtiopäivämiesvaali meni säädetyssä järjestyksessä.
Vaalin jälkeisenä päivänä tuli toinen valitsijoista Vanin luokse
ilmoittaen naurusuin, että Vani oli valittu tuomiokuntansa edusmieheksi
valtiopäiville. Vani ensin piti tätä puhetta vain juttuna, mutta
vieraansa uudistetuista vakuutuksista täytyi hänen se uskoa todeksi. Nyt
joutui Vani pois suunniltaan ja ensi tuokiossa pelästyi tätä uutta
luottamustointaan. Hän oli kyllä takavuosina lapsellisesti luullotellut
itseään hyvinkin kypsyneeksi valtiopäivämieheksi, mutta sitte
tutustuttuansa enemmän elämän menoon ja luettuansa kertomukset
edellisten valtiopäivien toimista ja keskusteluista, joista hän suureksi
kummakseen näki, miten johdonmukaisesti, järkevästi ja selvästi
talonpojatkin lausuivat ajatuksensa, pieneni hän omissa silmissään
mahdottomaksi valtiopäiville.

Nyt odotti hän aralla mielellä valtiopäivien avausta ja valmisteli
itseään niille parhaan taitonsa mukaan. Ja viimein se joutuikin tuo
levottomuudella pelkäämänsä valtiopäivien aika. Kohta valtiopäivien
alussa tuli Vanin osaksi se suuri luottamus, että hän säätynsä puolesta
valittiin yhdeksi jäseneksi suuritöiseen lakivaliokuntaan. Mielipä tämä
toimi käydä yli hänen kykynsä ja se koetteli hänen kärsivällisyyttään
äärimmäisyyksiin. Kaiken hyvän lisäksi käyttivät valiokunnan istunnoissa
muut paitsi talonpoikaissäädyn jäsenet yksinomaan ruotsinkieltä eikä
tulkitsemisestakaan pidetty aivan suurta lukua. Monessa käytännöllisessä
asiassa vei herrojen mielipide, joka kuitenkin voitolle pääsi, Vanin
mielestään päin männikköön, ja se karmi hänen selkäpiitään.

Silloisilla valtiopäivillä esillä olevista varsinaisista valtioasioista
oli Vanille asevelvollisuuslain käsittely raskain, mihin hän milloinkaan
on osaa ottanut. Oli kyllä arveluttavaa ja yksityisen vapautta sortavaa
hänen mielestään velvottaa joka mies erotuksetta uhrautumaan verityöhön.
Eikä ruotsikoiltamme, jotka aina ovat olleet ihanan vapaamielisyyden
sankarimaisia etuvartijoita — nim. suurella suulla — suinkaan
silloinkaan puuttunut kauniita sanoja asevelvollisuutta vastustaessaan.
Mutta Vani varsin hyvin käsitti tämän ohessa, ett'ei valtiopäivämiehen
käy antautuminen tunteittensa valtaan, vaan hänen täytyy punnita asioita
kylmällä järjellään. Eikä pienen Suomen tarvinnut peljätä yleistä
asevelvollisuutta enemmän kuin Europan suurien sivistysvaltioidenkaan,
joissa se jo oli käytännössä. Ja kansalaisvelvollisuus oli täytettävä
tinkimättä jokaisen; sehän se oli verotusjärjestelmänkin perusaate.
Täysin tajuten asian tärkeyden monien harkitsemisiensa perästä hän
lopulta puollusti asevelvollisuuslain täytäntöön panoa.

Kouluasioissa oli myös näillä valtiopäivillä kova ottelu. Vapaaherra
Kasimir von Kothen'in koulumullistus oli tarkoittanut estää
suomenkielisiltä lapsilta laajempi kouluoppi ja siten pysyttää
suomalaiset poissa kaikista yleisistä asioista. Tälle aikomukselle antoi
tuntuvan korvapuustin yksityisten suomenkielisten oppikoulujen
perustaminen ”kansan karttusan käden” avulla. Näitä kouluja vaati nyt
suomenmielinen puolue valtion huostaan ja uusia perustettaviksi. Siten
syntyikin sellainen koulutaistelu, ett'ei semmoista ole ollut ennen eikä
jälkeen Suomen valtiopäivillä. Kansallismieliset saivat suuria voittoja,
jotka sittemmin ovat laskeneet vankan perustan suomalaisen sivistyksen
kohoamiselle.

Kokonaisvaikutus Vaniin ensi valtiopäivämiestoimestaan oli ollut
erittäin kasvattava. Monelta puolelta aukenivat hänen silmänsä. Hän sai
aina väliajoilla kurkistaa suuren maailman verhojen taakse ja tutustua
puolue-elämän monemmoisiin pikkulokeroihin. Likempää katsottuna näytti
moni asia paljon toisemmoisemmalta kuin miksi se oli kangastellut tuonne
maaseudun saloille naiiville talonpojan silmälle.

       *       *       *       *       *

Vani, joka nuoruudessaan oli oppihaluisena kärsinyt niin kovaa
opinnälkää kirjojen puutteessa, piti hartaimpana harrastuksenaan saada
kirjoja nuorison luettavaksi niin paljon kuin mahdollista, ett'ei
lukuhaluisten tarvitsisi kärsiä samoja vaikeuksia kuin mitä hän itse oli
saanut kokea, ja kun tietysti kirjojen helppo saanti herättääkin
nuorukaisessa luvun- ja tiedonhalua, joka onkin erittäin välttämätöntä
kehittämään kansaa kelvolliseksi siihen taloudelliseen ja valtiolliseen
toimintaan, johon se nyt oli uudestaan saanut oikeuden. Tätä varten oli
lainakirjaston saaminen kuntaan ensimmäisenä ehtona. Käyttäen hyväkseen
sitä luottamusta, jota hän yhteen aikaan nautti, koetti hän kaikissa
sopivissa tiloissa saada kuntaa myöntämään ainakin pieniä rahasummia
lainakirjaston hankkimiseksi, ja saikin kolmen vuoden kuluessa toimeen
niinpaljon rahoja, että hän yllä kerrottujen valtiopäivien jälkeen voi
hankkia kerrallaan jotenkin pätevän lainakirjaston. Tässä puuhassa
hänellä ei ollut yhtään varsinaista puollustajaa, mutta sittenkin tuli
asia vähinerin varteen. Kyllä oli paljon nurinaa sekä rahalliselta
kannalta, että kansan turmeltumisenkin pelosta, mutta näistä Vanin kuuma
into asiaan ei paljon välittänyt. Myöhemmin on kunta tuontuostakin
myöntänyt tähän lisävaroja, ja vihdoin ovat mielipiteet siksi
muuttuneet, että lähes kaksikymmentä vuotta ensimmäisen varain
myönnytyksen jälkeen, suostui kunta antamaan pysyvän vuosirahan
yksinomaan Vanin käytettäväksi kirjaston hyväksi. Kirjasto onkin aina
ollut Vanin varsinainen helmalapsi, ja ainoasti siinä puuhassa sai hän
tunnustuksen ja täyden luottamuksen vielä vanhuutensakin päivinä.

Melkein alusta alkaen on hän ollut paikkakunnalla myös
Kansanvalistusseuran asiamiehenä ja semmoisena sekä monella muulla
tavalla toimittanut kuntaan suuren joukon vaihtelevaa kirjallisuutta,
joka ilman hänen ankaraa puuhaansa olisi kuntalaisilleen ihan
tuntematon.

Jo mainittujen valtiopäivien aikana kutsuttiinkin Vani vielä Suomen
Kirjallisuusseuran jäseneksi. Vaikka hän piti tätä ansaitsemattomana
kunniana ja tiesi, ett'ei hän millään lailla voi seuran tointa
hyödyttää, maksoi hän kuitenkin mielihyvällä jäsenmaksunsa.

Niinkuin olemme edellä nähneet, polveutui Vani päiväläis-torpparin
pojasta; koko nuoruutensa ajan oli hän uuvuksiin saakka koeteltuna
työjuhtana; maailmaan oli hän lähtenyt jotensakin tyhjänä; hänen ainoa
koulutuksensa oli siinä, että hän kaksikymmentä päivää kävi rippikoulua.
Minkäänlaista muuta koulua hän ei ollut edes nähnyt sisäpuolelta,
ennenkuin hän lähes neljänkymmenen vuoden ikäisenä vei omia lapsiaan
kouluun. Nyt hän kuitenkin oli päässyt semmoiseen asemaan, että sitä
ylemmäksi hänen kaltaisensa mies ei voi tulla. Hänen hyvistä avuistaan,
mutta tietysti etupäässä hänen ”onnestaan” puhuivat kaikki, jotka hänen
tunsivat. Suuren menestyksensä täysin tajusi Vani itsekin. Mutta hänen
sisimmässä sydämmessään silloin tällöin heräsi joku one aavistus, että
tämä kaikki vielä murtuisi, sillä elämä on monivaiheista ja ihmiset
luihuja. Erilaisissa oloissa, erilaisilla aloilla liikkuneena tunsi jo
Vani maailmaa enemmän kuin tavallinen talonpoika, mutta vielä ei hänen
oppiaikansa tähän loppunut. Kypsyäkseen tarvitsi hän vielä paljon
kärsiä, tehdä tuttavuutta uusien surujen ja murheiden kanssa. Häntä piti
ruoskittaman verille asti ennenkuin hän oikein oppi tuntemaan Jumalan
kaikkivaltaa, viisautta ja laupeutta. Hänen elämänsä pyörä kääntyikin
äkkiä, ja tuiman ravakasti.

Vani oli täydellä sydämmensä hartaudella koettanut istuttaa
tyttöpuoliinsa Jumalan pelkoa ja kristillistä mieltä. Mutta se oli ollut
vain veden viskaamista hanhen selkään: mitään jälkiä ei näkynyt. Kun
tytöt olivat rippikoulun käyneet, oli Vanin vaikutus kokonaan loppunut.
Vanhempi oli salaa kihlautunut. Ylkä tosin oli äveriään tilan poika ja
muhkea ulkomuodoltaan, mutta hän ei ollenkaan vastannut tytön äidin
miehen-ihannetta, jonka tähden Vanin vaimo kaikin mokomin tahtoi
kihlauksen purettavaksi tai ainakin naimiseen menon toistaiseksi
jätettäväksi, kun molemmat kihlakumppanitkin olivat vielä aivan nuoria.
Vähän ajan rettelöityään nämä nuoret kuitenkin houkuttelivat Vanilta
suostumuksen ja menivät naimisiin vasten äidin mieltä, joka oli asiasta
varsin katkera.

Ja nyt alkoi Vani molempain tyttöin puolelta saada kuulla kaikellaisia
hävyttömyyksiä. Hän ei muka ainoastaan elänyt ylvästellen heidän
tavarallaan, vaan vieläpä hävittikin heidän taloaan, minkä Vani piti
katalana syytöksenä, kun tiesi paljon taloa parantaneensa, eikä vähemmän
katkeralta tuntunut, kun tytöt suorastaan nuhtelivat äitiään, että hän
oli yksimielinen Vanin kanssa ja yhdessä mokoman isäpuolen kanssa sortaa
heitä. Tyttöjen puolestapuhujaksi ilmaantui monta ja nämä saivat vihdoin
vaimon hetkeksi epäilemään Vanin rehellisyyttä. Pitkän aikaa Vani
ihmetteli, mikä vaimoansa vaivasi, kun usein oli varsin kummallinen.
Vihdoin pääsi hän salaisuuden perille. Tämä oli sellainen nuijaus hänen
arimmille tunteilleen, että hän vielä kerran ikämiehenä pienen lapsen
lailla itki jähmettyneen sydämmensä sulaksi Jumalan edessä. Vaimolleen
selitti hän asian kataluuden ja pyysi pyytämällä, ett'ei hän kuolettaisi
heidän molempien rauhaa. Ja hänen onnistui peräyttää vaimonsa noista
onnettomista mietteistään.

Nuorempikin tytärlentämä oli joutunut naimisiin ja nyt sai äiti nähdä,
mitä hänen ennen oli ollut mahdoton uskoa, vaikka Vani sellaista oli
alusta pitäen aavistanut. Lasten kiittämättömyyttä sai hän nyt kokea
runsaimmassa mitassa. Vanhemmalla tytöllä ja hänen miehellään oli varsin
hyvä maatila ja nuoremman tytön mies taas oli merelläkulkija. Tämä möi
nuoremman tytön talon osuuden vanhemman tytön miehelle, jotta tämä
suuremman osan omistajana voisi pakottaa äitiäkin luovuttamaan osansa
hänelle ja siirtymään pois tilalta. Äiti kielsi tyttöään ryhtymästä
tämmöiseen rettelöimiseen, selittäen, että hän se on perintörahoillansa
tilan maksanut. Vanikin koetti parastaan, vedoten heidän
lapsenvelvollisuuksiinsa ja muistuttaen, että vaikka he yhteiskuntalain
mukaan voivatkin noin tehdä, rankaisee heitä vielä siitä siveellinen
laki. Mutta turhaan! Lopuksi tahtoi Vani vävyltä, koska hänellä oli oma
tila, ostaa itselleen ja vaimolleen tämän asumansa tilan. Mutta se ei
tullut kysymykseenkään, kun vävyllä emäntineen oli mielessä vain
kiusanteko. Käräjöitiin ja riideltiin ja lopputulos oli se, että Vani
sai emäntineen lähteä talosta. Vaimoon koski tämä omien lapsiensa
osottama ynseys syvästi. Vaikka hän tätä ennen oli ollut reipas ja
vilkas, tuli hän nyt yht'äkkiä kokonaan kykenemättömäksi sekä henkisen
että ruumiillisen kyvyn puolesta.

Talosta lähtiessään sai Vani yhdessä emäntänsä kanssa puolen neljättä
tuhatta markkaa ja oikeuden eläkkeen saantiin. Meriliikkeeseen ja muihin
puuhiinsa oli hän pannut lähes kolmetoista tuhatta markkaa ja niissä oli
hänellä velkaa kahdeksatta tuhatta. Jos hänen velkansa nyt tässä
tuokiossa olisi vaadittu pois, olisi hän joutunut koko ijäkseen tyhjälle
oksalle istumaan. Sillä nyt oli jo useain laivain käynyt niin ja näin,
ne olivat pääomia takaisin antamatta ja niiden arvo oli laskeunut
kovasti. Hädin tuskin sai Vani nyt itselleen hankituksi muutaman
äärimmäisiin asti rappiolla olevan tilan.

Ja nyt alotti hän taas Jumalaansa luottaen elämänsä uudelleen. Mutta
ylölliset sielun ja ruumiin ponnistukset mursivat hänen terveytensä,
ett'ei hän paljon voinut omin käsin työskennellä. Olipa hän toisinaan
niin heikkona, ett'ei voinut vuoteestaan liikkua. Sittekin hän piti
tarkkaa laskua asiain menosta ja kun hän vähäkin kykeni liikkeelle,
johti hän itse kaikkia toimia. Lapset olivat vielä koulussa; yksin
vanhin tyttö oli kotona. Tietystikään ei ollut sellaisesta perin
rappiolla olevasta talosta ensi vuosina sanottavasti tuloja, vaan vaati
se uhrauksia sekä huoneiden että etenkin viljelysmaiden korjuuseen. Näin
ollen ihmiset alkoivat pitää suurta ääntä Vanin auttamattomasta
hunningolle joutumisesta. Enin osa siitä riemuitsi, jotkut
säälittelivät, mutta kaikki olivat varmat, että hän nyt on häviön mies.
Olipa sellaisiakin suunpieksäjiä, jotka sättivät häntä tyhmäksi
lurjukseksi, joka oli petkuttanut ihmisiltä rahoja, joita he eivät
koskaan pois saa. Ja nyt hätäisimmät mitä kiiruummin hakemaan häneltä
rahojaan! Vani itse ei kuitenkaan vähääkään epäillyt. Päinvastoin nyt
kun lapsipuolista ei ollut jokapäiväistä perheellistä ristiä, tunsi hän
itsensä paljon onnellisemmaksi kuin ennen, jolloin jokainen hänen
onnellisuuttaan huusi ja häntä kade silmässä karsasteli. Hänen entiset
ystävänsä olivatkin nyt paitsi muutamia harvoja, hävinneet kuin akanat
tuuleen. Olipa hänellä silti nytkin selkänojaa. Talossa oli hyvä metsä,
jonka myömisellä Vani minä päivänä hyvänsä voi tyydyttää velkojansa. Ja
onnellinen seikka oli se, ett'eivät Vanin velkamiehet hakeneet rahojaan
kaikki yhtä aikaa, joten hän miten kuten selviytyi heistä toinen
toisensa perästä.

Tämä Vanin elämän muutos sattui vuosina 1879—80 ja nyt oli hänen
taloutensa niin kireällä kohta taas tulevien valtiopäivämiesvaalien
aikana, että jos hän olisi tullut valituksi — jota hän kuitenkin itsekin
piti mahdottomana —, niin olisi hänen täytynyt suureksi taloudelliseksi
tappioksi itselleen jättää kaikki uudet yrityksensä ja tilansakin. Oli
hän nytkin tosin ehdokkaana, mutta vaalissa joutuikin hän vähemmistöön.
Sitä hän ei suinkaan surrut.

Ensin ihmeteltiin ja pudisteltiin päitään Vanin suurille,
perinpohjaisille viljelysmaiden uusimisille. Mutta jopa kuului jonkun
vuoden takaa, että kyllä siitä tilasta silti taitaa hyvä tulla. Ja asiat
kerkesivät niin parantua ja ihmisten mielet muuttua, että hän suurella
enemmistöllä taas valittiin vuoden 1885 valtiopäiville. Nyt hän voikin
suuritta huolitta kotonsa jättää. Mutta näillä valtiopäivillä hänen
heikontunut terveytensä teki hänelle paljon haittaa ja yhtenään hän
sairasteli pääkaupungissa. Siitä taas saatiin aihetta pistellä häntä,
että hän tahtoo olla toimessa, vaikka on ruti sairas. Valtiopäivien
lopulla voi hän jo kuitenkin olla täydellisesti muassa asiain
käsittelyssä. Tämän sairaloisuutensa perästä voimistuikin hän, ett'ei
hän koko miehuutensa aikansa ollut ollut sellaisissa voimissa.

Hänen taloutensa edistyi yhä enemmän sen mukaan kuin hänen viljelyksensä
paranivat. Tietysti kasvoi ihmisten silmissä hänen arvonsa ja
älykkäisyytensä samassa suhteessa. Onpa hän vielä ollut parillakin
valtiopäivillä. Itsekin Vani jälestäpäin suuresti ihmetteli, kuinka hän
oikein noista tuhansista pulmista selviisi. Mutta siitä hän oli varma,
että ilman jonkinlaista sivistystä ja lujaa luottamustaan Jumalaan hän
olisi tiepuoleen uupunut. Jumalalle kiitos ja kunnia!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TALONPOJAN ELÄMÄNVAIHEET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.