Lumimyrskyssä : Kolme kertomusta

By Adolf Schmitthenner

The Project Gutenberg eBook of Lumimyrskyssä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lumimyrskyssä
        Kolme kertomusta

Author: Adolf Schmitthenner


        
Release date: November 8, 2026 [eBook #79949]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79949

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIMYRSKYSSÄ ***
language: Finnish




LUMIMYRSKYSSÄ

Kolme kertomusta


Kirjoittaneet

Adolf Schmitthenner ja Mark Twain


Toimittanut

Teuvo Pakkala



Mailta ja meriltä N:o 17.





Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1911






LUMIMYRSKYSSÄ

Kirj.

Adolf Schmitthenner.




Sellainen harjaspäinen poika, kuudennellatoista puolivälissä. Nuorten
rikollisten rangaistuslaitoksesta hänellä oli peruja kolittu pää
ja sanontatavat »kyllä vain» ja »eiköp». Edellisen hän oli oppinut
tarkastajalta, jälkimäisen muutamalta magdeburgilaiselta toveriltaan,
joka vankilan pihalla hänen kanssaan puita pilkkoili.

Kerran hän oli rangaistusaikanaan käymässä kotona äitiään hautaamassa.
Tämä oli kuollut köyhäintalolla, jonne hän oli viisi päivää ennen
kuolemaansa viety asunnostaan, muutamasta kaupunginmuurin tornista,
jossa ikkunoina oli ampumareijät. Sairaspaarien puutteessa kuljetettiin
häntä tuollaisilla käsikärryillä, joilla suuremmissa kaupungeissa
viedään teurastuslaitoksesta vasikoita lihakauppaan, se vain erotusta,
että vasikat ovat peitetyt vaatteella, vaan tämän vaimon pää ja jalat
pistivät näkyviin, jonka vuoksi keräytyi saatoksi äänetön lapsilauma.

Kun nuori pahantekijä, santarmi vierellään, seisoi äitinsä haudalla,
oli hän kaikkien katseiden esineenä. Ei kyyneltä tullut hänen
silmäänsä. Hän ei näyttänyt ajattelevan kirousta, jonka hänen äitinsä
huusi hänelle viime varkaudesta, johon hän oli antautunut. Muuten hän
yleensä itki vain silloin, kun sai selkäänsä. Hän ei tuntenut muita
tuskia kuin mitä nälkä ja ruumiillinen rangaistus tuottivat.

Äitinsä haudalla hän taas ensikerran näki nuoremmat sisarensa, jotka
oli muutaman päivätyöläisen hoitoon sijoitettu. Heti, kun hän heidät
näki, tunsi hän jonkinlaista kateutta, he kun olivat uusissa, puhtaissa
vaatteissa, jotka oli kunnan varoilla hankittu. Hautauspuheesta, jonka
pappi tarkotti juuri hänelle, ei hän ymmärtänyt mitään.

Hautausmaalta palatessa juoksi toinen hänen sisaristaan hänen luokseen
ja sanoi: »Aatu, kun meillä on perunamuhennosta, niin saamme syödä niin
paljon kuin haluttaa. Saatko sinäkin perunamuhennosta?»

»Kyllä vain», vastasi hän, »kolme kertaa viikossa!»

Vanhempaa, tylsämielistä veljeään, joka hänen poissa olonsa aikana oli
sijoitettu piirikunnan hoitolaitokseen, hän ei kaivannut sanallakaan.

Vankilaan paluumatkalla hän katseli hartaalla mielihyvällä ja
turmeltuneen sydämen ymmärryksellä, kun viereisessä vaunuosastossa
kaksi sotamiestä kiemaili muutaman tytön kanssa. Kun hänen sitten
santarmin käskystä piti siirtyä istumaan toiselle penkille
selin sotamiehiin ja heidän tyttöönsä, tarkasteli hän, mitä oli
tavarahyllyillä ja mietiskeli, mitä kaikkea hän noista tavaroista
voisi hyödykseen käyttää. Silloin välähtivät hänen viheriänruskeat
silmänsä. Hänen mieleensä mahtoi juolahtaa joku vilpillinen ajatus.
Sitten hän katseli lattiaan välinpitämättömännäköisenä ja uneliaana, ja
kun yö tuli, nukahti hän. Hän näki unta, että hän riisti sisariltaan
heidän uudet vaatteensa, äiti tuli kiroten häntä kohden uhaten lyödä,
hän tappeli äitinsä kanssa kepistä, silloin näkee hän tytön toisesta
osastosta tekevän hänelle merkkejä, hän ylös, ovesta ulos ja tytön
jälkeen. Sitten hän taas uneksi istuvansa vankikopissa, avaa raamatun
lukeakseen kertomusta kauniista Susannasta, mutta avattuaan kirjan
onkin se suuri kapsäkki, joka oli hänen päänsä päällä tavarahyllyllä.
Toinen puolisko on kukkurillaan välkkyviä kultakimpaleita. Vapisevin
käsin tahtoi hän toisenkin puolen avata, kun santarmi pudistaa hänet
hereille.

Vankikopissaan hän tapasi pöydällä avonaisen kirjan. Se kuului
kalustoon. Pappi on täällä käynyt, sanoi hän. Sitten katsahti hän
kirjaan ja luki otsakirjoituksen: Lohdutus rakkaan omaisen kuoltua.
»Eiköp», naurahti hän ja siirsi kirjan syrjään.

Sen jälkeen hän ei koskaan ajatellut äitiään eikä nähnyt hänestä
untakaan.

* * *

Viisi viikkoa myöhemmin — joulun jo lähestyessä — hän pääsi vankilasta.
Miten nyt elää? Siitä hänellä ei ollut huolta merkkiäkään. Eihän häntä
pelottanut maantie kotina, ja nälkää vastaan hänellä oli kaksi keinoa,
kerjäileminen ja varasteleminen. Ja niin hän katseli tulevaisuutta
kylmäverisesti. Mutta kun vankilanjohtaja annettuaan vakavan varotuksen
ilmoitti hänelle, että hänen piirinsä holhoojatoimikunta oli hankkinut
hänelle paikan, missä hän saa oppia ammatin, niin oli hän tyytyväinen
siihenkin.

Oli ollut vaivain takana sellaisten sopivien ihmisten löytäminen,
jotka olivat halukkaita ottamaan taloonsa pahantapaisen nuorukaisen.
Vihdoin oli tarjoutunut muuan ratavahti, joka kaikin puolin näytti
olevan otollinen mies. Hän asui parin kilometrin matkan päässä kylästä.
Hänen tupansa oli kunnaalla korkean maantien ja rautatieradan välillä.
Maantielle johti loivaa rinnettä mutkainen polku, joka kulki ensin
puutarhojen ja sitten edelleen noin satasen askelta viljavainioiden
välitse. Ratapenkereelle taas, joka oli syvässä kallioleikkauksessa,
laskeuttiin kapeita portaita.

Ratavahti sivutyönään harjoitti kankurinammattia. Sitä oli nyt vapaaksi
päässeen pahantekijän opittava hänen luonaan.

Joulukuun toisella viikolla muutamana päivänä — se oli ensimäisiä
pakkaspäiviä — koputettiin illallisella oltaessa ratavahdin tuvan
ovelle.

Ratavahdin nuori vaimo avasi salvan ja huusi: »Nytkö te jo tulette,
hyvä rouva?» Sitten hän lisäsi matalalla äänellä: »Ei olisi niin
tarvinnut kiirettä pitää.»

»Eiköp, Aatu se vain on», kuului ääni ja roteva nuorukainen astui
muitta mutkitta tupaan. »Tännehän minun pitää tuota niinkuin jäädä.»

»Vai niin, sinäkö olet Aatu?» sanoi nyt ratavahti, joka oli istumassa
penkillä pöydän takana, vaan nyt raskaasti nousi ja suuntasi lampun
tulijan kasvoihin. Puolisot vaihtoivat keskenään katseen. Ratavahti
laski lampun pöydälle, istahti entiselle paikalleen ja katseli ääneti
eteensä.

Mutta kalpea vaimo ojensi kättä pojalle ja sanoi: »Jumalan terveeksi,
Aatu. Terve tuloa meille! Ulkona on kylmä ja pimeä. Käy istumaan tuonne
penkille pöydän taakse, sinne viereen, tuodaan heti ruokaa.»

Sillä aikaa kun vaimo oli keittiössä puuhaamassa ja mies yhäti ääneti
pöytään tuijotti, poika katseli julkein ja viekkain silmin ympäri
huonetta.

»Kas tuollahan on kangaspuut!» sanoi hän osottaen kädellään kamariin,
jonka ovi oli auki. Tavallinen silmä ei olisi sieltä nähnyt muuta kuin
mustan pimeän.

»Niin on, ja huomenna alotamme, Aatami», sanoi ratavahti.

»Toimettomuus on mieluisempaa», nauroi nuorukainen silmäten ovelle,
joka juuri avautui. Ratavahdin vaimo tuli tuoden ruokaa.

Ääneti istuivat he, kaikki kolme, aterialla. Joskus puolisot loivat
tutkivan katseen syöntipuuhassa olevaan poikaan, ja sitten he
taas tapasivat toistensa paljon puhuvan katseen. Miehen katseessa
oli alakuloisuutta ja pelonsekaisuutta, vaimon katse vastasi
rauhoittavasti, rohkaisevasti.

Illallisen syötyä Aatami oikaisihe istumaan selkä seinään nojaten
ja ummisti silmänsä kuin torkahtaen. Mutta nuoresta vaimosta tuntui
kuitenkin, että poika silmäluomiensa alatse tirkisteli. Hän kävi
hakemassa sukankutimensa, vaan istahti niin, että oli selin valoon ja
poikaan.

»Mutta ethän näe siinä mitään, Lisbeth», sanoi mies.

»Näen, minkä tarvitsenkin», vastasi vaimo ja kohotti nähtäväksi
lapsensukan, joka oli valmistumassa.

Miehen otsalta katosi kaikki varjot, koko hänen rehellinen muotonsa
oli hymyn vallassa. Kalpea vaimo hymyili hänelle vastaan, punastui ja
kumartui työhönsä.

Ratavahti lähti nyt vahtipaikalleen. Pian sen jälkeen jyrisi viimeinen
juna ohitse. Tällä aikaa vaimo meni ylös erissuojaan, jossa tulokkaalle
oli makuusija. Yhtä aikaa palasivat puolisot sisään. Mies pudisti
hereille pojan, joka näytti nukkuvan sikeästi.

»Mene vuoteeseesi, Aatami!»

Saatuaan pojan jaloilleen ratavahti otti lampun ja sanoi: »Tule!»
Hän vei pojan kamariin. Väkevä langanhaju täytti pienen huoneen.
Hamppulankaa riippui katossa, vyyhti vieri vieressä. Asetettuaan lampun
varovasti lattialle sellaiselle paikalle, jonka yläpuolella rautaisissa
kattokoukuissa ei ollut lankoja riippumassa, nouti hän kangaspuitten
takaa loukosta tukevan pyökkipuisen kepin ja piteli sitä hämmästyneen
pojan silmien edessä.

»Jos ihmisittäin olet, on sinulla meillä hyvä olla. Mutta jos vielä
varastat, niin silloin sivaltelen sinua tällä, niin että pane mieleesi!»

Sitten hän vei kepin paikoilleen ja meni lamppuineen tupaan.

Hänen vaimonsa oli jäänyt seisomaan akkunan ääreen pimeässä. Nyt tuli
hän pojan luo ja sanoi lempeällä äänellään: »Kuule, Aatami, me tahdomme
sinulle olla isänä ja äitinä ja pitää sinua hyvänä kuin omaa lastamme.
Elä asetu vastahakoiseksi! Rupea kunnon pojaksi! Jos sinun vuoteessasi
tulee kylmä, niin ota noita säkkejä peitteen lisäksi.»

Ja hän antoi pojalle puolikymmentä uutta säkkiä, jotka hän oli ommellut
miehensä kutomasta säkkikankaasta.

Poika haristi silmänsä selälleen ja katsoi uutta äitiään kuin
pelästynyt ja hämmästynyt. Sitten vetäytyi hänen kasvonsa iloiseen
irvistykseen. Se kai merkitsi samaa kuin kissan kehrääminen: hän tunsi
mieltä lämmittävää hyvyyttä, ja siinä hetkessä katosi hänen raaksi
jääneiltä kasvoiltaan ennen aikaa kypsyneen ilkeyden piirre. Nyt näkyi
taas lapsenkasvot, joita olisi voinut sanoa melkeinpä kauniiksi.

Kun ratavahti vietyään holhokkinsa erissuojaan, taas tuli ovelle, sanoi
hän vaimolleen: »Pelkään, että olemme hankkineet heittiön kotiimme.»

Lisbeth huokasi, ja vähän ajan kuluttua sanoi: »Poika parkaa! Hänellä
oli huono äiti. Yrjö, ollaan me hyviä hänelle!»

Sitten he yhdessä nousivat makuuhuoneeseen.

* * *

Siitä oli jouduttu jo talven selkään, ja joulu oli kynnyksellä.
Aatami oli jo melkein luopunut sanoistaan »kyllä vain» ja »eiköp»,
ja vankilan kolipäähän oli jo kasonnut olenkeltaista tukkaa. Hänen
edistymistään kangaspuitten ääressä ei voinut erittäin kehua, mutta
halukas ja tottelevainen hän oli. Hän kantoi vettä, pilkkoi puita ja
auttoi kaikissa talon töissä mestarinsa vaimoa, jolle tämä apu olikin
mieluista, kun hänelle oli vaikeaa nosteleminen ja kantaminen.

Kerran, kun poika päreksiä sälöi, holhooja-äidin istuessa jakkaralla
perunoita kuorimassa, alkoi hän laulaa rivoa kulkurin laulua, jonka hän
oli oppinut muutamalta toveriltaan Magdeburgin vankilassa.

Nuori vaimo hypähti jakkaraltaan ja huudahti pojalle: »Hyi, sinua,
kelvotonta poikaa, katoa näkyvistäni!»

Poika säikähti, että sydän löi, ja meni keittiöön. Seuraavana päivänä
hän oli siivosti työssään. Kolmantena päivänä hän hiljaa vihelteli
itsekseen, ja hänen otsallaan kulmien välissä oli syvät rypyt, aivan
kuin hän olisi miettinyt jotakin synkkää kysymystä. Neljäntenä päivänä
hän alkoi laulaa muuatta laulua, jonka oli koulussa oppinut, sitä
seurasi sitten toinen ja kolmas laulu ja niin edelleen. Hänellä oli
niitä loppumaton varasto. Eivät ne kaikki juuri sopineet aikaan ja
tilaisuuteen:

Kultaisesta ilta-auringosta, kaikkien ihmisten kuolemasta —
laululintujen palattua, ja muista sellaisista aiheista. Nuori vaimo
oli kuin ei olisi hän huomannut mitään erikoista, mutta aina kun poika
uuden laulun viritti, tuli vaimon huulille autuaallinen hymy, ja
silloin tällöin yhtyi hän lauluun soinnukkaalla äänellään.

Niin tuli joulunaatto. Ratavahdin tuvassa oli juuri saatu joulukuusi
koristetuksi. Kun mies pisti muutamaan oksaan jäljellä olevan
kynttilänpitimen, sanoi hän vaimolleen: »Kuule, millaistahan on
tulevana jouluna?»

»Se on Jumalan armossa», vastasi vaimo, ja syvä huokaus nousi hänen
rinnastaan.

Ratavahti valmistausi nyt kylällä käymään, ostaakseen vähän häränlihaa
keittoon — joulupaistiksi ei kannattanut ottaa, kuten he olivat
päättäneet muutamana päivänä, kun päivällistä syödessä tuumiskelivat
juhlaruuista. Sitten hänellä oli vielä muutakin asiaa, käytävä
ystävällisen rouvan luona, joka asui kirkon luona, pienessä talossaan
ja joka oli ainoa ihminen koko kylässä, jonka ovella oli yökello. Eihän
voinut tietää, mitä näinä päivinä voi tapahtua.

»Voi olla, että en ehdi kotia viiden junalle. Ylikäytävän portit olen
jo sulkenut. Ole vain varovainen laskeutuessasi portaita!»

»Ole huoleti», sanoi vaimo naurahtaen, »jalkani ovat vielä varmat. Ja
Aatami on tänään jystänyt portaista jään.»

»Mutta mitähän se hulttio mahtaa puuhata metsässä syvässä hangessa?»
sanoi vielä ratavahti ja kääntyi lähteäkseen.

Samassa tuli poika ovelle, avopäin läähättäen ja posket hehkuen. Näki,
että oli juossut vinhasti. Saappaanvarret olivat lahkeitten päällä
ja lumessa yltäyleensä. Hän piteli jotakin selkänsä takana, ja hänen
nauravista silmistään näki, että hänellä mahtoi olla jotakin hyvää.
Reippaasti hän astui peremmäksi, viskasi pöydälle kuolleen jäniksen ja
huudahti: »Tuossa on teille joulupaisti!»

Lahjansaajat katselivat toisiaan äänettöminä. Vaimo vaipui tuolille.
Aatami oli mielissään kasvatusvanhempainsa hämmästyksestä. Mutta pian
hänen sydämensä löi hätäisesti. Ratavahdin kasvot olivat tulipunaiset.

»Mistä sinulla on tuo jänis?»

»Tapasin sen ja löin kuoliaaksi.»

»Missä sinä sen tapasit?»

»Ansasta.»

»Kenen virittämä se ansa on?»

Poika tapaili vastausta.

»Aatami, sano totuus!» huudahti vaimo.

»Minä sen olen virittänyt.»

»Tule!» huudahti ratavahti ja meni raskain askelin kamariin päin, kuten
hän teki sinäkin iltana, kun hän vei holhokkinsa sinne.

Lisbeth astui hänen tielleen.

»Yrjö, elä tee mitään! Minä pyydän — minun tähteni! Muista että nyt on
pyhä ilta! Hän on tarkottanut meille hyvää! Yrjö, ajattele minua!»

»Lisbeth, väisty tieltäni!» huusi mies vihasta vapisevalla äänellä.
Vaimo säikähtyneenä väistyi syrjään. Mies hillitsi itsensä, ja hänen
äänensä kuului pelottavan rauhalliselta, kun hän sanoi: »Minä olen
pormestarille luvannut, että olen ankara pojalle. Pitääkö minun rikkoa
sanani? Tahdotko sinä, että tuo heittiö kantaa varastettua tavaraa
minun kotiini?» Viimeisistä sanoista uhkui taas vihaa. Kiskastuaan oven
auki hän työnsi vapisevan pojan kamariin. Hän katsoi häneen toisella
tavalla kuin tuona ensi iltana. Kamarissa kangaspuitten sijalla oli
pariskunnan vuode keskellä huonetta, sillä kun ylikerran tupaa ei voitu
lämmittää, oli lapsivuoteen ajaksi varustettu alikerran kamari. Vuoteen
vieressä oli kätky. Lankavyyhdit olivat poissa. Mutta pyökkipuinen
keppi oli loukossa.

»Yrjö, elä tee sitä! Ei minun huoneessani!» huudahti vaimo, joka oli
tullut jäljessä kamariin. Mutta raivostunut mies työnsi hänet ovesta.

»Minun lapseni, minun lapseni!» itki vaimo ja vaipui voimattomana
tuolille, kädet ristiin puristettuina sylissä. Sitten hypähti hän
seisaalleen, tukki korvansa ja riensi ulos. —

Se oli tehty. Kuritettu poika makasi valitellen erissuojassaan
vuoteellaan. Ratavahti kulki pitkin askelin tuvassa edestakaisin. Vaimo
seurasi häntä huolestunein katsein.

»Se oli hänelle terveellistä, Lisbeth», sanoi mies, »eikä hän siitä
kuole. Anna minulle vielä puolimarkkaa, että ostan pojalle kauniin
laulukirjan, koska hän niin mielellään laulaa.»

Vaimo antoi hänelle rahan.

»Oletko vielä, Lisbeth, minulle vihainen?»

Vaimo pudisti päätään. »En ollut sinulle vihainen, mieleni on vain
surullinen.»

»Palattuani olet taas iloinen, ja sitten jakelemme joululahjoja.»

Mies suuteli vaimoaan, otti jäniksen pöydältä ja astui ovesta.

Vähän sen jälkeen Aatami hiipi rappusia alas erissuojastaan. Oli jo
hämärä. Jotakin petoeläimen kaltaista oli pojassa, kun hän kuunteli
tuvan edustalla. Hänen silmänsä loistivat. Ulko-ovi oli raollaan. Hän
hiipi kiireesti talon ympäri, alas portaita radalle ja yli kiskojen.
Sitten palasi hän takaisin kantaen jotakin raskasta käsissään. Se
oli suuri kivi. Hän asetti sen huolellisesti korkeitten portaitten
pykälälle, puoliväliin portaita. Sitten hän taas hiipi alas ja sukelsi
kallioseinän mustimpaan varjoon.

Kallio-uomassa oli jo musta yö. Alkoi tuulla ja tuulen mukana
tulla lunta. Väliin humisi kuuset siellä korkealla, väliin syöksyi
myrsky alhaalle syvyyteen ja ulvoi kallion seinissä. Kylästä kuului
kirkonkellojen soittoa, vaan heikosti kuin etäisyyksien takaa.

Nyt menevät lapset kirkkoon ja laulavat joululauluja, tuumi poika
itsekseen, — nyt pian juna tulee.

Kuului vihellys. Kirkas ääni värisi kuin valittava hätähuuto
myrskytuulessa, jonka mukana se kulkeutui kauas ja taas edelleen. Jo
kuului junan jyrinä, ja ylhäällä kalliolla olevan tuvan ovi kävi.
Askeleet lähestyivät. Nyt on ratavahti leikkauksen reunalla, nyt
laskeutuu hän portaita, ensimäinen, toinen, kolmas pykälä — — ja nyt —

Parahtava huudahdus. Mutta mitä? — Eihän se ollut miehen huutoa! Pojan
sydän pysähtyi. Jyrinää, — kova kolahdus, — hiljaista vaikeroimista:
»Aatami, sinäkö sen teit?» Sen enempää hän ei kuullut. Kallioitten
välin täytti jyry ja jyske. Kaksi hirveätä soihtua säkenöiden valoa
syöksyi hänen päälleen, ja kallioseinät tärisivät aivan kuin ne
olisivat tahtoneet ravistella häntä. Nyt se oli ohi. Hän avasi
silmänsä, jotka hän oli kauhistuksissaan ummistanut. Kolmen askeleen
päässä näki hän ratavahdin vaimon seisovan vahtipaikalla! Huomaamatta
vaimo kääntyi ja nousi hitaasti ja voihkien portaita.

Poika viipyi vielä hyvän aikaa, sitten hän meni taloon.

Hetken aikaa seisoi hän tuvan oven takana käsi oven kahvassa, ja sydän
löi. Sitten rohkaisi hän mielensä ja astui sisään. Pöydällä paloi
lamppu, sen vieressä oli sukankudin ja vesikuppi sekä pyyhinriepu,
arvatenkin veritahran pesemistä varten, joka oli jäänyt jäniksestä
valkoiseksi puhdistetulle pöydänkannelle. Ratavahdin vaimo ei ollut
tuvassa. Aatami asteli kolisten ja viheltäen ikkunan luo ja katseli
mustaan yöhön. Sitten hän yhtäkkiä sen keskeytti ja hiipi varpaillaan
kamarin ovelle ja kuunteli. Hän arveli, että sieltä pitäisi kuulua
hengitys, vaan ei hänen korvaansa ottanut mitään. Sitten hän sieppasi
almanakan seinältä ja istahti penkille. Hän avasi ja luki, mitä eteen
sattui, kertomusta pyhästä Kristoferista. Päästyään sivun loppuun,
jätti hän kääntämättä lehteä ja selaili almanakkaa taaksepäin.
Sitten huomasi hän, että kaksi viime viikkoa joulukuun lehdestä oli
pyyhkimättä. Haki pöytälaatikosta mustepullon ja kynän ja veti kaksi
paksua ristiviivaa kahdelle viikolle ja sitten nyt alkaneesta viikosta
viivaili hän kunkin päivän erikseen, tämänkin päivän, niin että kynä
pysähtyi vasta punaisen väriseen joulupäivään. Keskellä kaikkea hän
tarttui kädellä kurkkuunsa. Mikä sieltä tunki rinnasta ylöspäin niin,
että melkein tukehdutti? Hän pani almanakan, mustepullon ja kynän
paikoilleen ja meni ulos pimeään. Keittiön oven takana hän seisoi
kuunnellen, sitten kopahutti hän päänsä oven pihtipieleen ja huusi:
»Hei vain, onpa pimeä! Täällä kallonsa ajaa puhki!»

Ei vastausta. Hän avasi oven. Keittiössä oli pimeä. Avonaisessa
liedessä hehkui sammuvan tulen hiillos.

Hänen halutti pois talosta. Raivoisa lumipyry tahtoi melkein
tukehduttaa. Hän meni rataportaille ja laskeutui radalle. Rinteen
peitti lumivaippa, jonka hämärässä hohteessa pimeänä yönä kaikki
näytti epämääräiseltä ja sekavalta. Jonkun toisen olisi ollut pakko
kulkea varovasti tunnustelemalla ja hapuilemalla, mutta Aatamilla
oli entisiltä varkausretkiltään yöhön tottunut silmä, ja tässä hän
liikkui suletuin silmin täydellä varmuudella. Hän luki porraspykälät.
Tämä oli se porras. Tuossa oli kivi. Ratavahdin vaimo on astunut
kivelle, se on lähtenyt vierimään alas ja hän itse sen jäljessä. Aatami
lakasi kädellään lumen pykälältä ja tuijotti mustaa maata. Sitten
hänestä tuntui kuin olisi taas tullut jyristen tuo tulisilmä, ja kuin
kallioseinä taas tärisisi ja tahtoisi hänet viskata syvyyteen. Käsin
kouristellen lunta hän konttaamalla nousi portaita ja syöksyi taloon,
sisälle tupaan ja taas kamarin ovelle. Hänestä tuntui, että hänen
täytyi saada kuulla jotakin hänestä, joka yksin kaikista ihmisistä oli
ollut hyvä hänelle, ja jolle hän oli tehnyt pahaa. Mutta kamarissa oli
kuoleman hiljaisuus. Silloin syöksyi hän epätoivon ahdistamana taas
ulos ja aivan kuin apua hakemaan hän meni kyläntielle päin. Tuolla tuli
lyhty tänne: »Siinä hän on.»

Aatami juoksi ratavahtia vastaan. Tämän vieressä astua tepasteli
reippaasti vanha vaimoihminen, kummallisesti kaapupäähineellä ja
huiveilla pukea turjostettu.

»Sinäkö se olet Aatu?» sanoi mies lempeällä äänellä ja sitten lisäsi
pelästyneenä: »Mitä nyt? Miten on vaimoni? Onko jotakin tapahtunut?»

»Ei — en minä tiedä — hän on kamarissa.»

Mies riensi niin kiireesti kuin voi ylös mäkeä, nainen tepasteli hänen
jäljessään puhkien.

Hetken kuluttua oli valoa ja liikettä talon kaikissa huoneissa. Aatami
seisoi vavisten ikkunan takana. Hän ei uskaltanut mennä sisälle, ja kun
hän kuuli nimeään huudettavan, lyyhistyi hän kokoon. »Hän on sanonut
miehelleen, joka nyt minut pieksää kuoliaaksi», kuiskasi hän itsekseen
ja vapisi entistä enemmän.

Sitten avautui ikkunaluukku, ja ratavahti katseli ulos. »Oletko siellä,
Aatu?» sanoi hän ystävällisesti. »Tulehan toki sisään, joulukuusi on
sytytetty.»

»Hän ei olekaan kertonut miehelleen», kuiskasi poika, ja silmiin
tuppasi kyyneliä.

Tupaan tultuaan näki hän pöydällä joulukuusen. Näytti hyvin kodikkaalta
ja joulunomaiselta. Poika tähysteli kamariin päin. Ovi oli auki, ja
vuoteelta voi hyvin nähdä tupaan pöydän luo.

»Vaimoni on tahtonut näin», sanoi mies, joka levottomana oli
tuijottanut muuatta palavaa kynttilää, »toimitamme joululahjain
jakamisen, ja hän tahtoi sitä ennen nähdä joulukuusen sytytettynä.»
Sitten hän kääntyi poikaan päin: »Katsohan, Aatu, tämä on sinulle. Toin
sinulle tämän laulukirjan, kun sinä niin mielelläsi laulat. Pöydän alla
on kulho, jossa on pähkinöitä, omenoita ja kuivatuita luumuja, siellä
saat ottaa niin usein kuin sinun haluttaa. Ja hunajaleipä ja rinkelit
ovat sinulle. Ja tämän lämpöisen lakin on vaimoni sinulle kutonut, sen
voit vetää korvien ylikin. Ja tässä on sukatkin. Ja sitten hän käski
sanoa sinulle, että elä koskaan unohuta tätä päivää.»

Poika ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Vapisevin käsin tarttui hän
lakkiin ja sukkiin, katseli niitä ulohtaalta, silmät kyynelissä
loistaen. Sitten kääntyi hän oveen päin, vaan ei ollut hänellä
rohkeutta katsoa kamariin. Hän ei voinut enää hillitä mieltään. Syöksyi
ovesta jättäen laulukirjan, hunajakakun, rinkelit ja omenakulhon. Ja
siellä ulkona hän alkoi itkeä niin katkerasti, ettei koskaan ennen.
Ylhäällä erissuojassaan heittäysi hän pimeässä vuoteelleen, viskattuaan
patjan alleen ja vetäen säkkejä peitteekseen. Lakki oli päässä korvia
ja silmiä myöten, sukat hän oli vetänyt käsiinsä ja hän vetisteli
hiljalleen katumuksekseen ja mielihyvikseen.

»Aatu!» kuului taas hänen mestarinsa ääni, ja samassa avautui ovikin.
»Tule joutuin tänne!»

Siinä hetkessä hän oli ulkona. Ratavartija odotti häntä puolitiessä,
lyhty kädessä. Hän oli synkän näköinen.

»Aatu, tiedätkö, missä asuu lääkäri kaupungissa?»

»Kyllä vain!» — Hän oli usein käynyt tohtorin rouvalta kerjäämässä. Ja
oli hän kerran sieltä varastanutkin, päällystakin.

»Mene sinne ja tuo hänet tänne! Niin pian kuin suinkin. Jollei hän pian
tule, niin on myöhäistä!»

Häneltä katkesi ääni. Sitten jatkoi hän: »Minun pitää luoda lunta.
Ratauoman edessä on huono tuulensuojus, sinne ajautuu lunta kiskoille.
On työtä koko yöksi, sen vuoksi en voi minä lähteä. Aatami, elä ole
minulle vihassa tämän päiväisestä! Juokse, minkä voit!»

Sillä aikaa kun ratavahti puhui, poika riisui saappaansa, pani uudet
sukat jalkaan ja sitten saappaat uudelleen. Hän oli valmis lähtemään.

»Antakaa, mestari, minulle toinen lyhtynne», sanoi poika, »ja
kirjoittakaa pieni lippu. Jos ei tohtori ole kotona...»

»Niin, ota tämä lyhty, se ei sammu, olipa millainen myrsky
hyvänsä!» Sitten hän kirjoitti kamarissa muutamia sanoja jollekin
käärepaperipalaselle. Aatami laski kokoon paperilipun käärien sen
nenäliinaansa ja kiiruhti matkaan.

Muutamilla loikkauksilla oli hän maantiellä ja tuulen työntämänä
kiiruhti edelleen. Tuisku täytti öisen ilman valkoisilla
lumihöytäleitten ryöpyillä, sokaisten silmät vielä enemmän kuin paljas
pimeys ja estäen näkemästä jalkoihinsakaan lumikentän valaisevaa
pintaa. Mutta ihmeteltävällä varmuudella poika juoksi tietä edelleen.
Hänestä oli hauskaa, että lunta oli paksulta, kun hänellä oli hyvät,
lämpöiset sukat. Ja päätä lämmitti ponnistellessa uusi lakki ja
mielessä liikkuvat ajatukset.

»Nyt pitää minusta tulla kelpo kankuri, ja minä kudon hänelle
pöytäliinan, niin suuren kuin alttariliina, sitten lakanavaatetta,
valkeista ja pehmoista kuin tuore lumi, ja sitten ruokaliinoja,
kolme tusinaa, paljon kauniimpia kuin ne, jotka minä sieppasin
Ankerin isännän pihalta kuivauksilta. Ja varastaa minä en enää aio,
en totisesti. Ja sitten kun minä olen kankurimestari ja Magdeburgin
Roopertti tulee minulta kerjäämään, niin sanon hänelle: 'Etkö sinä
häpeä, senkin resuteini, ettet tuota paremmaksi ole päässyt, enkä anna
hänelle mitään, tahi annan enintäin vanhan saapasparin, jota en enää
itse voi pitää, koska olen ylen ylpeä.'»

Tällaista itsekseen puhellen hän tuli kaupunkiin. Kaduilla ei näkynyt
ristinsielua. Katulyhdyissä liekki lepatti tuulessa. Lääkärin talon
ovella olevaa yökelloa soitti hän oikein kelpolailla, ja muutaman
minuutin kuluttua seisoi hän etehisessä palvelustytön edessä.

»Minä olen tullut noutamaan herra tohtoria. Hänen pitäisi heti lähteä,
on välttämätön tarve!»

»Tohtori ei ole kotona.»

»Missä hän on?»

»Hän on Fischbachissa, ja kun hän tulee kotiin, niin vietämme joulun
aattoa.»

Fischbachin kylä oli siellä päin, josta poika oli tullut. Tie sinne
poikkesi noin puolentunnin matkan päässä kaupungista siltä sivutieltä,
jonka läheisyydessä ratavahti asui.

Palvelustyttö näytti pitävän pitempää keskustelua tarpeettomana ja
meni keittiöön. Samassa avautui muuan ovi, josta pilkisti esiin nuori
kiharainen pää.

»Filippine, käskekää mies odotushuoneeseen, minä tahdon itse hänen
kanssaan puhella.»

»Ja kuka puhdistaa lattian?» mutisi Filippine. »En ainakaan minä rupea.
Huomenna on joulupyhä, ja tänä iltana on meidän Vapahtajamme syntynyt.
Silloin en luutaan tartu. Lääkäreillä eikä kenelläkään heikäläisellä
ole uskontoa! — Ulos rappusille pudistelemaan lumi pois. No niin! Ja
saappaista myös!»

Aatami astui sitten lämpöiseen huoneeseen ja sai rouvalta kuulla saman,
mitä palvelustyttö oli kertonut.

»Onko sitten välttämätöntä mieheni vielä tänään tulla sinne?» kysyi
rouva.

Aatami aukoi nenäliinansa ja näytti nuorelle rouvalle paperilippua.
Rouva silmäsi siihen.

»Niin, välttämätöntä näkyy olevan», sanoi hän sitten. »Sinä voit täällä
odottaa tohtoria ja sitten mennä hänen kanssaan. Onko se vaimo sinun
äitisi?»

»On.»

»Sinä olet kovasti juossut, kun olet niin palavissasi tällaisella
ilmalla!» Ja rouva huusi ovelta: »Filippine, tuokaa lasi lämmintä
viiniä heti, kun saatte lämmitetyksi.»

»Vieläkö sitäkin!» mutisi palvelustyttö. »Mitä tuollaisesta
anteliaisuudesta on hyötyä! Paljokohan tohtori saa tuostakin
yöllisestä matkastaan? Ei edes kyytirahojaan!»

Aatami oli itsekseen miettinyt asiaa: Tienhaarasta tänne menee
tohtorilla kymmenen minuuttia, sitten takaisin neljännestunti, kun on
vastatuuli. Kotona hän ensin juo lämmintä viiniä, siihen kuluu viisi
minuuttia. Minä voin voittaa puolituntia.

»Minä en voisi oikein odottaa», sanoi hän rouvalle. »Menen herra
tohtoria vastaan.» Ja hän veti lakin korvilleen. »Mitä tietä herra
tohtori kulkee, vanhaa vai uutta?»

»En tiedä sitä varmasti», vastasi rouva.

»Herra tohtori kulkee aina vain uutta tietä», puuttui puheeseen
Filippine keittiöstä.

»Millä ajoneuvoilla hän on matkassa?»

»Hän on Ankerin isännän hevosella.»

»No, Ankerin kulkusen äänen minä tunnen jo kaukaa», sanoi Aatami ja
hymyili. Olihan hän vuosi sitten pari kulkusta siepannut Ankerin
isännän hihnoista.

»En tiedä, onko tohtorilla tarpeelliset lääkärinaseensa mukanaan»,
sanoi rouva.

»Kyllä tohtorilla on aselaukku mukanaan», huusi palvelustyttö.

»Jos et tahdo odottaa, niin Jumalan haltuun. Onnea ja pikaista
parantumista toivotan äidillesi! — Filippine, näytä tulta rappusissa.»

Laskeutuessaan rappusia Aatami huomasi, että hän oli väsyksissä. Hän
luki rappusten pykälät ja seisahtui viidennelle. »Viidennelle asetin
minä sen kiven», sanoi hän itsekseen ja piteli kiinni käsipuusta.
Sitten kääntyi hän takaisin. »Neiti, onko minun — minun äitini tila
hyvin huono?» Hän tunsi suurta kunnioitusta tohtorin palvelustyttöä
kohtaan ja uskoi hänen olevan taitavan kaikissa lääketieteellisissä
asioissa.

Filippine kohautti olkapäitään. Sitten hän uteliaana tuli Aatamin luo.
»Näytähän minulle sitä paperilippua.»

Aatami aukoi taas nenäliinansa. Hän ei uskaltanut itse lukea,
mitä lipussa oli. Filippine luki: »Neljäs vahtitupa Mettlingeniin
päin. Minun vaimoni on —» Filippine lausui jonkunlaisen epäselvän
huudahduksen äänen, josta ei oikein tiennyt oliko se säikähdyksen
ääntä vai naurunpurskahdus. »Oi, oi, paha juttu! Jumala minua siitä
varjelkoon! Juokse, minkä voit!»

Ilma oli yhä yltynyt kauheammaksi. Myrsky ulvoi kaduilla ja katoilta
putoili kattokiviä. Lunta oli paksulta ja yhä paksummalta sitä
tupruutti. Viimeisen talon, muutaman ravintolan porttikäytävässä Aatami
sytytti lyhtynsä, jota hän ei tähän asti ollut tarvinnut, ja sitten
lähti poika parka taipaleelle, jossa ei liikkunut ihmissielua.

Kulku ei käynyt enää nopeasti. Pää ja rinta puskivat myrskytuulta
vastaan, ja jalat seurasivat jäljessä askel askeleelta. Miellyttävän
lämmön tunne katosi. Päätä kuumensi, vaan selkää jääti, takki oli
huurteessa, jalkoja paleli, ja tuntuivat ne raskailta.

Hän oli palvelustytön neuvon mukaan lähtenyt uutta tietä, tullessaan
oli hän kulkenut vanhaa. Äkkiä tuli hänelle mieleen, että vanhaa
tietä on suojaisempi kulkea, ja että tohtori ehkä sitä palaakin. Hän
lyyhistyi kokoon kauhistuneena, kun tämä hänestä nyt oli päivänselvää.
Hänen oli enää mahdoton ottaa askeltakaan eteenpäin. Hän kourasi lunta
ja paineli sillä hehkuvia huuliaan ja tunnotonta otsaansa, ja hiljainen
huokaus, joka kohosi hänen rinnastaan, oli rukous, sellainen, ettei
koskaan hädän syvyydestä kohonnut rukous huutavammin ole kolkuttanut
sen sydäntä, joka näkee yksinäisen ja säälii hänen kurjuuttaan.

Aatamin suunnitelma oli tehty. Uusi ja vanha tie kulkivat
yhtäsuuntaisesti vähän matkan päässä toisistaan. Niiden välillä
oli ensin ratapenger ja sitten syväuomainen puro. Aatami oli ollut
katselemassa, kun kesällä rakennettiin muuri joen vesirajasta alkaen
pystysuoraan ratapenkereeseen saakka. Tältä muurilta oli mahdoton alas
päästä. Ja purossa, joka toisin paikoin oli virtavampi kuin toisin, oli
kovimmillakin pakkasilmoilla pitkiä sulapaikkoja. Näin ollen oli varsin
epävarmaa puron yli pääsy. Mutta Aatami oli ennen lukemattomat kerrat
hypännyt puron yli rannalta toiselle. Ehkä nytkin onnistuisi.

Hän poikkesi tieltä. Myrsky oli laantunut, mutta sitä tiuhempi oli
lumisade. Lyhty, joka oli kiinnitetty hänen rintaansa, muodosti hänen
eteensä maahan kirkkaasti valaistun kolmion, jonka korkeusviiva
lyhdystä, kolmion huipusta, oli noin viisitoista askelta. Aatami näki
edessään rautatien penkereen. Ensin hän vajosi nivusiaan myöten lumeen.
Siinä oli maantienoja. Hän teki työtä käsin ja jaloin päästäkseen
siitä. Nyt hän oli ojan toisella puolen. Hän tunnusteli maata
jaloillaan. Tässä ovat kiskot, ensimäinen, toinen raide. Nyt hän oli
rannalla. Hän kuunteli. Eikö ajeta reellä tuolla kaukana? Totisesti,
Ankerin isännän kulkunen. Sen olisi Aatami tuntenut satojen joukosta.
Mitäs nyt tehdä? — Jäädäkö tälle puolen? — Varmaankin sinne tielle
näkevät hänen lyhtynsä. Mutta tohtori luulee häntä ratavahdiksi, joka
on tarkastamassa tieosaansa. Huutaako? Hän koetti ääntään. Hänen
äänensä oli käheä ja väsymyksestä heikko. Mahdotonta oli sen kuulua.
— Viskaisiko hän lyhtynsä puron yli? Mutta se voi sammua hankeen
tahi särkyä patsaskiveen. Vai oliko hänen uskallettava yli? Hänen
lyhtynsä kirkkaassa valossa oli puron uoma musta ja pimeä. Vaikka hän
miten olisi kääntänyt ja vääntänyt valoa, ei ainoakaan säde päässyt
vedenpintaan saakka. Oliko jäätä vai vettä, ei voinut tietää. Ei ollut
muuta neuvoa jäljellä kuin hypätä.

Aatami koetti tähystellä toista rantaa. Hän tiesi, että tienvierellä
oli patsaskiviä kolmen askeleen välimatkalla toisistaan aitauksena
estämässä ajoneuvoja vierimästä puroon. Mutta lumisade esti näkemästä
toista rantaa. Aatami sulki silmänsä, jännitti kaikki voimansa ja
hyppäsi.

Kauhean iskun sai hän polveensa, toisen kasvoihinsa, hän oli hypätä
karahuttanut muuatta patsaskiveä vasten. Hän tarttui kiinni, vaan ei
saanut käsiinsä kuin lunta, ja suistui puroon. Putous ei ollut ylen
korkea, ja maatessaan jäätyneen puron lumipeitteisellä kannella, ei hän
tuntenut kipua. Hänet valtasi vastustamaton halu jäädä makaamaan ja
levähtämään. Mutta hän kuuli kulkusen lähestyvän lähestymistään. Hän
käänteli oivaa lyhtyään joka taholle, mutta hän näki synkistä varjoista
äyräällä, että hänen lyhtynsä valoa ei nähdä tielle asti. »Minä itse en
sinne ikinä pääse, mutta sinä sinne pääset, ja sitten minä nukun!» Hän
nousi jaloilleen. Oikea jalka oli hervoton. Hän ryömi jyrkkää rinnettä
ylös, kantaen ja kiskoen ylös itseään käsin pensaista ja mättäistä,
joita tapasi kaivamalla lumen alta. Hänen käsivartensa vapisivat.
»Vielä silmänräpäys», sanoi hän, »sitten riittää.» Nyt hän voi jo yltää
tielle. Hän tunsi kädellä kiven syrjän, jota vasten hän oli hypännyt.
Vasemmalla kädellään piteli hän muutamasta oksasta, joka riippui
alas, oikealla hän kaivoi povestaan nenäliinan, johon paperilippu oli
kääritty, ja kurotti sen tielle. Sitten irrotti hän lyhdyn ja asetti
sen nenäliinamytyn viereen. Siinä se nyt oli ja heitti kirkkaan valonsa
tielle. Autuaallinen hymy, jollaista ei kukaan muu ole nähnyt kuin
Jumalan enkeli, kirkasti hänen veriset kasvonsa. Sitten liukui hän
äänettömänä syvyyteen. — — —

»Tuolla alhaalla on lämmin, sinne mennään», humisivat lumihiutaleet
toisilleen ja syöksyivät syvyyteen. Toiset putoilivat pojan huulien
väliin ja sulivat hampaille, toiset kasaantuivat sydämen ympärille.
»Hänen on kylmä, me lämmitämme häntä. Hän tahtoo nähdä unta äidistään,
me peittelemme hänet», kuiskailivat he ja kutsuivat toisia hiutaleita,
sisaria ja veljiä siihen. Vähän ajan kuluttua eivät hiutaleet enää
sulaneetkaan hänen hampailleen. Ja kun päivä sarasti, huusivat viimeksi
tulleet: »Nyt on kyllin, me olemme pitäneet huolen.»

Taas Ankerin reellä ajettiin tietä. Pysäytettiin tällä kohtaa.

»Tuossa se oli lyhty tiellä. Kukahan sen siihen oli asettanut?»

»Se on ollut Kristus-lapsi», sanoi Ankerin vanha renki.

»Niin, enkeli se on varmaan ollut», sanoi tohtori, »sillä jos olisin
neljännestuntia myöhemmin tullut, niin äiti ja lapsi olisi mennyttä. —
Mutta mihinkä lienee poika joutunut?»

Hän nousi reestä ja tarkasti seutua. Hän katseli puron uomaankin.
Mutta lumihiutaleet olivat pitäneet hyvän huolen. Korppi kohosi
uomasta ja lensi raskain siivin muutamia askelia ulommaksi. Sitten
katseli se miehiä ja raakkui. Mutta kaukaa kuului kirkonkellojen kutsu
joulujuhlaan.




Rauha maassa.

Kirjoittanut

Adolf Schmitthenner.


On pieni kylä, joka on niin kaukana muusta maailmasta, että hyvät ja
huonot tiedot saapuvat sinne kahta kuukautta myöhemmin kuin mihin
muuhun Saksanmaan kolkkaan tahansa. Niinpä tapahtui, että joulun
aikana vuonna 1648 samassa kylässä ei vielä ollut tietoa siitä,
että kolmikymmenvuotisen sodan kurjuus oli loppunut, että rauha oli
isänmaassa. Ja kuitenkin herrat valtain edustajat Mynsterissä ja
Osnabryckissä jo syyskuun 25 p:nä olivat suurilla juhlamenoilla panneet
rauhansopimukseen viimeisen suuren pisteen. Kyllä heti Martin messun
(joulukuun 11 p.) jälkeen oli tullut muuan kulkeva sälli ja kertonut
majatalossa, että valtakunnassa on rauha, vakuuttaen itse nähneensä
siellä joen alajuoksulla, valtatiellä talonpoikain kuljettavan sikojaan
markkinoille, mutta kukaan ei uskonut sällin puhetta. Joku haki vanhan
koulumestarin. Tämä tunnusteli vierasta kaikenmoisilla kysymyksillä.
Kun sälli kertoi olleensa myöskin Paduan yliopistossa, ja että siellä
nyt pistomiekkaa kannetaan takin liepeitten alla, niin koulumestari
sanoi toisten korvaan: »Elkää uskoko, hän on latinalainen.» Ja vähällä
ettei matkamies saanut rauhansanomistaan selkäsaunaa.

Niin luulivat he olevansa keskellä sotaa. Kenellä oli pellolla tahi
metsässä toimitettavaa, otti hyvän toverin mukaansa. Nämä vuorotellen
kantoivat pyssyä, ja ennenkuin kävivät työhön, tarkastivat ympäristön,
ja sillä aikaa kun toinen puuta hakkasi tahi kynti, toinen seisoi
vahtia. Muutama kerta oli nähty aseellisia: ne karkotettiin ampumalla.
Ei ollut tietoa siitä, olivatko nämä pakoretkellä olevia sotilaita vai
rosvojoukkoa. Joka sunnuntai pappi liitti yleiseen kirkkorukoukseen
erikoisen rukouksen jalosta rauhasta, ja melkein joka toinen kerta
laulatti hän mielivirttään: »Oi Herra kaikkivaltias, armahda nyt
meitä». Hän oli menettänyt äänensä, kun kroatilaiset olivat hänelle
antaneet ruotsalaisen ryypyn kiehuvassa vedessä. Mutta kuitenkin
toimitti hän virkansa, ja lampaat ymmärsivät paimentaan, ja he voivat
kaikki olla lähellä häntä. Sota, rutto ja nälkä olivat harventaneet
lauman.

Niin oli tullut joulunaatto. Ei kukaan enää ajatellutkaan latinalaisen
rauhansanomaa. Mutta yksi naissielu ei ollut sitä unohuttanut. Se oli
yövartian vanha äiti. Hän oli viisi vuotta sitten tehnyt pahan valan.
Se hänen omaatuntoaan nyt kalvoi, sillä hän oli kuolinvuoteellaan.
Muutamana talvipäivänä, kun oli tuotu kuolleena kotia hänen miehensä,
jonka ratsumiehet ohi ratsastaessaan olivat ylimielisyyksissään
ampuneet hänen istuessaan kaadetun puun rungolla mutustelemassa
leipäänsä. Silloin vaimo oli kironnut Herraa Jumalaa, joka antoi
tapahtua tällaisia kauheita julmuuksia, ja hän oli vannonut, ettei
hän mene herranehtoolliselle niin kauan kuin sotaa kestää. Nyt makasi
hän vuoteen omana ja tiesi, että hänen kuolemansa hetki oli tulossa,
ja halusi hartaasti pyhääehtoollista. Mutta kun pappi kehotti häntä
tyydyttämään halunsa, sillä hänen valansa oli ollut jumalaton, niin
vaimo kääntyi seinään päin eikä vastannut mitään.

Tänään hän heittelehti levottomana vuoteessaan. Yskä vaivasi häntä, ja
vielä muukin. »Minun autuas isäni on joulupäivänä kuollut», sanoi hän
aamulla. Vähän ajan kuluttua huokasi hän.

»Mikä teitä vaivaa, äiti?» kysyi hänen poikansa rientäen vuoteen luo.

»Onhan sitä kumminkin kristitty ihminen!» kuiskasi hän.

»Huomenna on herranehtoollinen seurakunnalle», sanoi taas poika,
»ettekö tekin, äiti, halua?»

Tämä silloin kiihkeällä äänellä kysyi: »Onko rauha maassa?» Yövartia
pudisti surullisena päätään: »Me emme elä niin kauan äiti, ette te enkä
minä.» Ja hän meni ulos.

Silloin tuli vuoteen luo vanhuksen pojanpoika, puunpituinen
nuorukainen. Hän oli istunut uunin takana vuoleskellen pärettä. »Minä
menen kaupunkiin, isoäiti, ja tiedustelen, onko sota vai rauha.
Huomenna varhain olen minä jo takaisin.»

»Niin, mene», kuiskasi sairas kiihkeisellä kiireellä. »Mene, ennen kuin
isäsi tulee, muuten hän ei siihen suostu.»

»Keneltä on minun kysyttävä, isoäiti?»

»Portin tornissa asuu oikeudenpalvelija. Hänen vaimonsa on minun
ristityttöni. Kysy häneltä, hän tietää. Hän on saanut minulta hopeisen
suolakupin häälahjaksi. Se on hänen annettava sinulle merkiksi, jos on
totta, että rauha on maassa. Mene, ota isäsi keihäs, susi —»

Mutta nuorukainen ei enää kuullut. Hän kiiruhti jo vuorta alas
metsärotkoon.

Kuuden tunnin matka oli kaupunkiin. Tie sinne kulki yli asumattomien
kankaitten ja synkkien metsien läpi, ohi poltettujen myllyjen ja
autioiksi jääneiden kylien, sitten laskeusi se leveään, avonaiseen
laaksoon, jossa suuren virran varrella oli maantie ja kaupungeita.
Metsissä ja kankailla juoksenteli susia, ja laaksossa kuljeksi
vuonna vuotuissaan punasulkaisia tahi kypärällä varustettuja
murhamiesjoukkoja, rosvoja ja sotilaita.

Sen päivää makasi vanhus rauhallisesti. Kun hänen poikansa — talossa
kun ei ollut enää naisväkeä — keitti päivällisruokaa, kysyi hän:
»Minnehän se poika on mennyt?» Mutta hän enemmän puheli itsekseen kuin
kysyäkseen äidiltään, ja tämä oli ääneti. Ilta pimeni. Mies katseli
huolestuneena tallit ja riihet, tähysteli kyläntielle ja palasi
äänettömänä tupaan. Hän istahti uuninpankolle. Tuli pimeä. Äiti
huokasi. »Tahdotteko mitä?» kysyi hänen poikansa pankolta.

»Hän on kaupungissa», valitteli sairas.

»Poikako?» huudahti toinen kauhistuneena.

»Hän on kysymässä, onko rauha maassa.»

»Äiti», huusi hänen poikansa, »teidän tilillenne tulee, jos menetän
hänet.»

Sairas mutisi jotakin, josta ei saanut selvää. Hänen hampaansa löivät
loukkua. Molemmat olivat ääneti. Tuli täysiyö tupaan. Ainoastaan kissan
silmät loistivat uunin alta.

Kun Orionin tähtisikerö paistoi riihen katon yli, nousi mies, otti
torven seinältä ja lähti ääneti tuvasta. Kissa juoksi hänen jäljessään
ovelle asti, sitten hyppäsi se ikkunalaudalle. Mutta ikkunasta puhalsi
kylmää. Parilla loikkauksella se oli taas uunin luona, paneutui
entiselle paikalleen, ja sen silmät loistivat kuolevan vuoteelle.

Orion nousi yhä korkeammalle, ja sen tähdet katselivat metsärotkoon,
joka oli juuri kylän alapuolella. Susirotko oli sen nimenä, ja
kyläläiset tiesivät, minkä vuoksi sillä oli sellainen nimi. Tähtien
valo tunkeutui alas kapean, synkän rotkon pohjalle. Siellä oli mustana,
melkein liikkumattomana kasana ihminen ja eläin taistelussa elämästä
ja kuolemasta. Rotkon tien yläpuolella seisoi yövartia ja tuijotti
sinne alas. Mutta katse kulki yli kasan, ja taistelu oli äänetön,
kamppailevien läähättävä hengitys vaiventui ennenkuin se ilmanpuuskan
mukana ehti ylös. Samassa kun isä kääntyi kylälle, kohosi rotkon
syvyydestä harhaileva katse vilkkuvaan tähtivaloon, ja taivaan voimalla
iskihe kuin voittoisa salama äärettömyyteen sydämen huuto: »Herra
Jumala, minun täytyy auttaa isoäiti ehtoolliselle!»

Yövartia verkalleen nousi hautausmaan kummulle. Sieltä oli laajin
näköala ympäriinsä. Hän tähysteli lumettomaan seutuun, pysähdytti
katseensa hetkeksi tummiin kuusiin, jotka peittivät Susirotkon. Sitten
kulki hän valoisan hautausmaan läpi. Pysähtyi muutamalle suurelle
hautakummulle. Sen alla lepäsi seitsemäntoista, jotka olivat kahden
päivän kuluessa kuolleet ruttoon. Siellä lepäsi myöskin hänen vaimonsa
ja kaksi tytärtä. Kolmannen, vanhimman, olivat sotamiehet raahanneet
mukanaan. Ja hän oli sille tielleen jäänyt.

Sille tielleen! Hänen sydäntään kouristi. Hän ajatteli poikaansa. Mutta
kun hän nyt, uudelleen tähysteltyään ja kuunneltuaan, kohotti katseensa
ylös, vilkuttivat tähdet hänelle niin lempeästi ja lohduttavasti, että
hänen silmänsä kostuivat. Ja samalla johtui hänelle mieleen: tänään
on Vapahtaja syntynyt. Hän tarkasteli tähtien asemaa. Oli sydänyö.
Hän otti torvensa ja puhalsi kahdettatoista tuntia. Sitten laskeutui
hän kukkulalta. Kun hän tähtikirkkaasta korkeudesta oli laskeutunut
pimeälle kylän tielle, alkoi hän korkeaäänisesti laulaa:

    »Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks hämmästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan.»

Hän aikoi juuri jatkaa:

Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt — kun hän näki
pitkän olennon tulevan kylänkatua. Noin pitkää ei ole ketään muuta
kuin minun poikani! oli hänen sydämensä riemunhuudahdus. Kiirein
askelin meni hän poikaansa vastaan. Tämä kulki verkalleen, oli avopäin,
kädet puristettuina rinnalle. Muutaman riihen varjoon pysähtyi hän
äänettömänä. Isä meni hänen luokseen puoleksi iloissaan toiseksi
ihmeissään. Vaan ennenkuin hän sai kysytyksi, huudahti poika hänelle
matalalla, oudonsointuisella äänellä: »Isä, nouda pappi, isoäiti voi
nauttia ehtoollista.» Ja kuiskaamalla jatkoi hän: »On rauha!»

»Rauha!» huusi mies horjahtaen taaksepäin. »Rauha», uudisti hän, ja
hänen silmiinsä tunki kyyneliä, ja hän värisi kuin kuumepuistutuksissa.
Hetken aikaa hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi yhä itsekseen
yhtä ainoaa sanaa: Rauha. Sitten hän kohensihe ja pitkin askelin lähti
astumaan pappilaa kohti. Pojan hän oli unohtanut.

Tämä lähti verkalleen palailemaan takaisin. Usein jäi hän seisomaan
ja painoi käsillä rintaansa. Mutta vähän levähdettyään jatkoi hän
matkaansa, ohi viimeisen talon, jossa isoäiti makasi kuolemaisillaan.
Hän raahasi itseään kylästä Susirotkolle päin. Mitä hänellä oli asiaa
tuonne kauheuden paikalle? Tahtoiko hän vielä kerran katsella tapetun
vihollisen kuolonkiiltoisia, verenjanoisia silmiä?

Sillävälin yövartia oli pertuskan kärjellä murtanut pappilan oven auki,
kun ei oltu avattu hänen koputukselleen. Nämä yölliset koputukset
tunnettiin. Sisällä tuvassa oli pappi polvillaan ja rukoili Jumalalta
viimeistä loppua kärsimyksilleen. Silloin kuului tupaan yövartian
tutulla äänellä: »Rauha!» Pappi tuijotti silmät selällään aivan
kuin hän ei olisi mitään ymmärtänyt. »Äitini tahtoo kuolla. Antakaa
hänelle ehtoollista. Maassa on rauha!» Silloin vanhan miehen voittivat
hänen tunteensa. Hän purskahti itkun nyyhkytyksiin soinnuttomalla,
kähyäänellään. Kuului säälittävältä.

Yövartia meni koulumestarin luo. Pertuskansa kärjellä töykkäsi
ikkunaluukkuun: »Minä se olen, avatkaa!»

»Missä on tulipalo?» huusi koulumestari ja avasi luukun.

Yövartia kääri käsivartensa koulumestarin pään ympäri, painoi kasvonsa
hänen poskeaan vasten ja kuiskasi korvaan yhden sanan. Koulumestari
kouristihe kokoon, sitten itkivät molemmat rinta rintaa vasten.

»Minun pitää lähteä soittamaan kelloja», sanoi vihdoin koulumestari,
»laske minut irti.» Mutta hänen toverinsa ei kyennyt hillitsemään
itseään. Väkipakolla vanhus irrottihe syleilystä, herätti poikansa ja
riensi kirkolle. Yövartia palasi uudelleen pappilaan.

Neljätoista vuotta olivat kirkonkellot olleet mykkinä. Viimeisen kerran
olivat ne soineet joulukirkkoon Nördlingenin tappelun jälkeen. Sitten
vaikenivat ne, jottei houkuteltaisi pohjanpoikia tänne.

Ja nyt, nyt ne kumahtelivat vuorotellen.

»Mikä se noin panee?» kysyivät lapset.

»Soitetaan», sanoivat vanhat ihmiset. »Nouskaa, lapset, on rauha
maassa!»

»Kuka on rauha?» kysyivät lapset. »Ottaako rauha meiltä vuohemme ja
lyökö se isän verille?»

»Olkaa joutavia rupattamatta, lapset, pukeutukaa ja rukoilkaa!»

»Rauhako se pitää tuollaista melua?» kysyivät lapset peloissaan. Mutta
äiti ei enää vastannut mitään. Lapset alkoivat itkeä ja piiloutuivat
kukin tuttuun kätköpaikkaansa, ja kuuntelivat tuska rinnassa outoa
äänenhumua.

Huonosti kellot soivat. Suuri kello oli halkinainen. Heti sodan alussa
olivat Mansfeldin miehet suurenkellon ja keskimäisen, jota nyt ei enää
ollutkaan, pudottaneet tornista ja vieneet mukanaan. Suurikello sitten
löydettiin metsästä. Mutta vanhojen mielestä se soi taivaallisella
äänellä.

Ja kuitenkaan ei ollut oikea rauha. Muistot kärsitystä kurjuudesta
tulivat julmina mieleen. Kukin ajatteli kohdanneita vahingoita,
ja sydämen monet haavat vuosivat verta kaikki yhtenä. Juroina
tuijottelivat ihmiset eteensä, hämillään seisoivat he teillä. Mutta ei
kukaan epäillyt rauhansanomaa.

Kahden miehen tukemana vanha pappi tuli tietä. »Loré’lle mennään
antamaan ehtoollista», sanoivat ihmiset toisilleen. Useat liittyivät
joukkoon. Kulkue meni viimeiseen taloon.

Pappi yövartian ja koulumestarin vanhimman pojan kanssa astui sairaan
tupaan. Päre oli sytytetty ja pistetty seinänrakoon. Lukkari laitti
ehtoollispöydän sairaan vuoteen ääreen. Pappi kumartui vanhuksen yli
ja kovana rähinänä tulivat käheällä, soinnuttomalla äänellä sanat: »On
rauha, tahdotteko nyt ehtoollista?»

Sairas katseli ympärilleen etsivästi ja kopeloi käsillään
vuodepeitteeltä.

»Tahdotteko?» toisti pappi. »Katsokaas, kuolemanne hetki on tullut.
Tehkää sovinto Jumalanne kanssa ja menkää rauhaan!»

Vanhus pingotti silmänsä selälleen ja tuijotti pappiin.

»Missä on suolakuppi?» kuiskasi hän.

Yövartia sanoi: »Hän houraa.»

Kuolevan kasvoille vetäytyi sulkeutuneen mielen jäykkä piirre. »Minä
tahdon» — huokasi hän.

»Mitä te tahdotte, äiti?» kysyi hänen poikansa tarttuen hänen käteensä.

»Minä tahdon näin kuolla», huokasi hän ja osotti kädellä seinää.

»Hän tahtoo kuolla seinään päin», sanoi hänen poikansa.

Samassa ovi avautui. Joukko miehiä seisoi siellä ulkona. »Varoen!
Hitaasti!» huutelivat he keskenään ja puolittain taluttaen puolittain
kantaen toivat he kuolevan luo hänen pojanpoikansa. Hänen vaatteensa
riippuivat verisinä riekaleina, hänen rintansa oli punaisena lätäkkönä,
josta veri paksuna ja mustana valui. Miehet aikoivat viedä hänet
kamariin, mutta haavoittunut tuijotti isoäitinsä vuoteeseen ja hänen
horjuvat jalkansa ponnistelivat sinnepäin. Miehet taluttivat hänet,
minne hän näytti haluavan. Hän vaipui vuoteelle, joka tuli veriseksi.
Hän hapuili sairaan kättä ja kun hän sen tapasi, pisti hän siihen
esineen, jota hän oli kourassaan puristanut. »Siinä, isoäiti, siinä»,
mutisi hän, »teidän ristilapsenne lähetti terveisiä ja käski sanoa,
että maassa on rauha. Siinä on suolakuppi todistuskappaleena.»

Tämä lahjakappale oli häneltä pudonnut taistellessaan villipedon
kanssa. Sen vuoksi oli hänen pitänyt vielä palata rotkoon takaisin.
Silloin olivat auenneet hänen haavansa, jotka hän oli sammalilla
tukkinut.

Kuoleva vanhus hypelöi suolakuppia. Hänen kasvoilleen levisi
autuaallinen kirkkaus. »Jumalalle kiitos», kuiskasi hän. »Rauha, rauha!»

»Hän kuolee ehtoollisetta», huudahti lukkari.

»Hän nauttii tuolla ylhäällä», huokasi pappi. »Suudelkaa äitiänne
vielä kerran», kähisi hän yövartialle, »ja sitten valmistukaa ottamaan
jäähyväiset pojaltanne. Hän on rauhalle tehnyt suuren uhrauksen.»

He nostivat nuorukaisen varovasti lattialle. Naiset pesivät hänen
haavansa. Isä laskeutui hänen viereensä ja katsoi hänen sammuviin
silmiinsä.

»Kuinka suloiset ovat niiden jalat vuorilla, jotka rauhaa julistavat»,
lausui kähisten pappi. Siihen hänen äänensä katkesi. Hän oli rakastanut
tätä poikaa, jonka siniset silmät ilmaisivat luonteenlujuutta.
Kuolemankamppaus alkoi. Isä syleili poikaansa. Tupa täyttyi miehillä.
Kuolemankamppaus ei ollut vaikea. Nyt se oli ohi. Vaimot alkoivat
itkeä. Pappi laskeutui polvilleen. Kaikki vaikenivat ja polvistuivat.
Yövartia vain jäi makuulleen poikansa viereen.

Pappi alkoi: »Kunnia Jumalalle korkeudessa —»

Hämmästys valtasi seurakunnan. Pappi lausui heleällä äänellä. Hän
itsekin hämmästyi ja keskeytti. Hän ei tahtonut uskaltaa jatkaa.
Vihdoin jatkoi hän. Hänen äänensä oli väräjävä kuin kirkonkellonkin,
mutta puhtaasti ja heläjävästi kuuluivat nyt tuvassa sanat: »— ja rauha
maassa ja ihmisille hyvä tahto.»




Kuoleman sinetti.

Kirjoittanut

Mark Twain.


I

Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Eversti Mayfair oli nuorin
eversti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden
ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha
ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä
jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja
sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa
ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo
oli pimentänyt hänen loistavan uransa.

Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä. Sisällä vallitsi
alakuloinen hiljaisuus, sillä eversti oli siellä vaimonsa kanssa
jutellut surunsa aiheesta, lukenut luvun raamatusta ja pitänyt
iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävää kuin istua siinä
käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella — ja odottaa. Kauan heidän ei
tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.

Heillä oli yksi lapsi — Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä.
Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja eversti
sanoi vaimolleen:

»Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän
täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on.»

»Sen teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.»

»Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja
kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on
oikea ja hyvä...»

»Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä
ymmärrykselläni, koko sielullani, — jospa voisin sen sanoa sydämeni
pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa
puserran ja suutelen...»

»Vaiti, armaani. Tyttö tulee.»

Kiharapäinen pieni olento yöpuvussa hiipi kepeästi ovesta sisään,
juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten. Hän suuteli
tyttöä kahdesti, kolmasti.

»Isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat.»

»Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen.»

»Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti,
isä.»

»Itsehän sen näet, Abby», vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa.
Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen
käteensä ja puheli:

»Elä, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahoittaa.» Hän veti
sormet isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja
huudahti: »Ethän itkekään isä, tekeydyt vain. Nyt menee Abby äitinsä
luo.»

Hän aikoi laskeutua isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja lausui:
»Ei, ole luonani, kultaseni. Isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta nyt ei
hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää.»

Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot
säteilivät, hän taputti isänsä poskea. »Abby pyytää kertomuksen, sadun!»

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan
niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, — kuuluivat
yhä selvemmin, selvemmin — menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat
huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: »Vai satu sinulle? Hauskako?»

»Ei, isä, kerro kamala satu!» Isä tahtoi sittenkin kertoa hauskan,
mutta lapsi piti oikeudestaan kiinni — isä oli luvannut tänä iltana
totella. Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli
pakko pitää lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: »Ei, isä, ei kerrota aina
iloisia juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloisia. Onhan
se totta, isä?»

Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä
vastasi lempeästi: »Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on
surullista, mutta totta.»

»Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan
siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä
toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin
surullinen. Nyt alota, isä.»

»Niin... oli kerran kolme everstiä.»

»Kolmeko... sinäkin olet eversti, tunnen everstien virkapuvun. Jatka,
isä.»

»Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet sotakuririkoksen.»

Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä
kummastuen ja kysyi:

»Mikä se on, isä?»

Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:

»He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky
tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan
eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja
tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetäytymään takaisin. Mutta
innoissaan tekivät he enemmän kuin oli käsketty, sillä he muuttivat
tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon
linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että
siitä päivästä tuli voitonpäivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti
heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urheuttaan, vaan käski
heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan.»

»Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?»

»Se.»

»Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa
selässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän
näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä
pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut.»

»Sinä pieni lörpöttelijä! — Niin, kun everstit tulivat Lontooseen,
saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa
käydä perheitään tervehtimässä...»

Kuule!

He kuuntelivat — taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät
ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi,
kuinka kalpea hän oli.

»He tulivat tänä aamuna», jatkoi isä.

Lapsi avasi silmänsä suuriksi.

»Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?»

»On lapseni.»

»Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä. —
Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?»

»Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita
perheraukkoja.»

»Elä itke, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin... tarinat
päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he elivät
onnellisina monet vuodet — silloin ei äiti enää itke. Kuuntele, äiti —
isä, jatka!»

»Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towerniin
linnaan.»

»Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää, isä.»

»Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin
sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät
ammuttaviksi.»

»Kuolemaanko?»

»Niin.»

»Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy
tarina onnelliseksi. Kiiruhda, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin
hitaasti tänään.»

»Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun
täytyy _ajatella_.»

»Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa.»

»No, siis ne kolme everstiä...»

»Tunsitko heidät, isä?»

»Tunsin, lapseni.»

»Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?»

Everstin ääni oli vähän epävarma, kun hän vastasi:

»Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen
sijastaan.»

»Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin
suudella, sillä sanoisin: isänikin on eversti ja urhoollinen mies ja
hän olisi tehnyt aivan niinkuin te, joten te ette siis ole voineet
tehdä väärin, mitä ihmiset sanonevatkin. Silloin saan heitä kyllä
suudella, eikö totta, isä?»

»Saat varmaankin, lapseni.»

»Äiti, — mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa
kaikki käy hyvin. Jatka, isä.»

»Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, — tarkoitan
sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat
tehneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa,
ymmärrätkö — ja nyt he pyysivät, että kaksi eversteistä saisi armon,
yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä
esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui
heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja
tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään
velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat,
että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat
valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo
armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja
seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän.
Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta
neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: 'He saavat
vetää arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään.'»

»Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?
Mies raukka!»

»He kieltäytyivät.»

»He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?»

»Eivät.»

»Mikseivät?»

»He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee
itsensä kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä
sanottaneenkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää
omaa henkeään menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät
ja sanoivat olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa.»

»Mitä se merkitsee, isä?»

»Että... heidät kaikki ammutaan.» — Kuule!

Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja
sotilasaskeleita.

»Avatkaa pääkenraalin nimeen!»

»Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna minun
laskea heidät sisään, isä, anna!»

Tyttö hypähti isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:

»Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä,
pulskia miehiä!»

Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle.
Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu eversti nousi ja vastasi
tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja
kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja
lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...

Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.

»Eteenpäin, Towerniin!»

Sitten läksi eversti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet
seurasivat häntä ja ovi suljettiin.

»Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen
pitikin päättyä. Nyt isä menee Towerniin ja siellä saa hän tavata
heidät. Hän...»

»Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!»


II

Seuraavana aamuna murtunut äiti ei jaksanut nousta vuoteeltaan,
lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja
kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä
luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan
ulos ja leikki hetkisen kadulla, mutta sitten hänestä oli merkillistä
ja väärin, että isä viipyi Towernissa äidin sairaana ollessa eikä
tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa
ottamaan.

Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän
seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi
herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: »Me olemme kehottaneet heitä
miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he
pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta
eivät rikkoa uskontoaan vastaan.»

Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken
hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: »Heidän ei pidä kaikkien
kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan.» Sotaoikeuden herrat
iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:

»Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen.
Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet
ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä.»

Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: »Mene ja
tuo ensimäinen lapsi, joka portin ohi kulkee.»

Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen
kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn
miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan,
kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:

»Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt,
kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät,
vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsonut...
muistatteko? Minulla oli silloin punainen mekko — ettekö muista?»

Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi
varovasti vastailemaan:

»Niin, kunhan muistelen...»

»Minä seisoin ihan talomme edustalla.»

»Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö...» Tyttö
keskeytti hänet nuhdellen:

»Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut.»

»Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaan
unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä
ystäviä taas, nyt ja aina?»

»Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen
saattanut unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille
kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä
oikein, — mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin
isä tekee.»

»Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin
aina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa
pientä tyttöäni — niin, nyt häntä ei ole enää olemassa —, mutta hän
oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota, se pieni noita,
hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja
tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan
niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja
antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät
ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä
kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin.
Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni
olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin
minä lepään.»

»Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?»

»Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin.»

»Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?»

»Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa — sinun osasi, ja tässä, — sen
poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä
sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain
käskenetkin.»

Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, — mutta samassa
hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.

»Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä.»

»Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni
toimi annettavana.»

Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:

»He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne.» Kumarsi ja poistui taas.

Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden
punaisen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille everstille, joka oli
ammuttava.

»Oh, tuo punainen on kaunis. Saanko sen?»

»Et, ne ovat aiotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on avoin
ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan selin
sinuun, kädet selän takana — kas näin —, jokaisella käsi auki. Pistä
yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten takasin
minun luokseni.»

Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi:
»Varmaankin hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville,
herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää,
mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä
tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset
ovat hänen tiensä — siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!»

Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella
uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys
valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: »Onhan yksi
noista isäni — tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman
sinetin.» Ja hän juoksi vankien luo ja pisti sinetit avonaisiin käsiin.
Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili häntä hymyilevin
katsein ja huudahti:

»Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!»

Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten
polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti
liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki
hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten
tuo näky kouristi heidän sydämensä, heidän silmänsä täyttyivät
kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien
ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin
upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi
lempeästi:

»Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee...»

»Mitä?» kysyi lapsi.

»Minun täytyy viedä isäsi. Olen pahoillani...»

»Viedä? Minne?»

»Minne...! Jumala minua auttakoon... toiseen osaan linnaa.»

»Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin.» Hän
irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa. »Nyt on Abby valmis. Nyt lähdemme kotiin.»

»Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata.»

Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten
juoksi hän upseerin luo, polki vihaisesti pientä jalkaansa ja huudahti:

»Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule? Anna isäni tulla —
sinun täytyy antaa.»

»Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtoisin sinua totella, mutta
minun täytyy viedä hänet. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!»

Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän
takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo pelätty mies
näyttäytyi, oikaisivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat
tekivät kunniaa.

»Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen
sanonut sen heille, mutta he eivät minua tottele, ja nyt aikovat he
viedä hänet.»

Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.

»_Sinunko_ isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?»

»On tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon
kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle!»

Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:

»Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman
teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut —, oh, tästä ei löydy
mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?»

Abby huudahti tuskaisena ja levottomana:

»Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa.»
Hän rupesi nyyhkyttämään. »Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että
minä saan teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin
tekemään, olette te tottelematta!»

Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja
hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:

»Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta
lupauksestani. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun,
Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani.
Upseeri, tottele hänen käskyään — lapsi puhuu minun puolestani. Vangin
olen armahtanut, laske hänet vapaaksi.»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIMYRSKYSSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.