Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta

By Sulo-Weikko Pekkola

The Project Gutenberg eBook of Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta

Author: Sulo-Weikko Pekkola

Release date: July 17, 2025 [eBook #76519]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1928

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA ***

language: Finnish




HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1928.




POIS PORVOOSTA.


Olikin tullut asutuksi yhdessä kohti pitkään — kohta viisi vuotta ja
alkoi jo tunnustaa siltä kuin olisin ollut siellä liikaa. Ilma tuntui
ahdistavalta, ihmiset kiukkuisilta, pois piti päästä, mutta keinoja
puuttui.

Kun sitten lauantai-iltana saunasta tultuani puhelin soi, ja tuttu ääni
kaukaa kysyi: "Lähdetkö?" vastasin vitkastelematta myöntävästi. Hän
kehoitti miettimään asiaa, mutta sanoin, että se on jo mietitty.

Eikä yleensäkään ole hyvä viivytellä matkallelähtöä. Koskaan ei voi
tietää, minkälaisia esteitä seuraava päivä saattaa keksiä, taikka
sitten tulee katumus, joka on niin monta lupaavalta näyttävää matkaa
katkaissut jo ennen alkuaan.

Tätä peljäten minäkin heti seuraavana päivänä läksin poliisimestarin
puheille hakemaan luottotietoja itsestäni, jotta voisin saada
ulkomaanpassin.

Päivä oli kuitenkin sapatti, eikä poliisimestarin velvollisuus vaatinut
häntä muuta kuin levolle, mutta kuultuaan asiani oli hän kipeästä
jalastaan huolimatta heti valmis tulemaan virastoonsa, jossa kirjoitti
minulle asianomaisen paperin ja toivotti hauskaa matkaa. Pyysi lopuksi
muistamaan häntäkin matkan varrelta, ja olenkin hänelle silloin tällöin
lähettänyt matkaani valaisevia kuvia, joten odotan hänen kohtapuoleen
saapuvan jäljessäni.

Passinsaanti on nykyisin leikkiä siihen verrattuna, mitä se oli
kymmenisen vuotta sitten. Silloinhan vaadittiin kaikenlaisia
takauksia ja muun muassa siitä, että vasta määrättävät verot vielä
ansaitsemattomista tuloista tulevat maksetuiksi. Nyt ei niitä enää
vaadita, ei kysytä entisiäkään veronmaksuja, nyt toimii maaherran
virasto ripeästi, ja kahdessa tunnissa saat sieltä passin kouraasi.
Mutta olisikohan kohtuuton pyyntö, jos esittäisin, että johonkin
kohti passissa oikein latinalaisilla kirjaimilla präntättäisiin oma
nimi, isän nimi, ikä, sukupuoli, passinantopaikka ja -päivä. Sillä
vaikka ne olisivat kuinka hyvällä kaunokirjoituksella ja vaikka kuinka
monella eri kielellä kirjoitetut, niin ei tarvitse luullakaan, että
passintarkastajat — Keski-Euroopan maita lukuunottamatta — viitsivät
vaivautua ottamaan selvän niistä. Itse saa olla aina vieressä kymmeneen
kertaan tavaamassa heille passin sisältöä; ja jospa ne hyväkkäät sitten
uskoisivat, mitä niille puhuu, mutta kun väittävät vielä vastaan ja
tahallaan vääristelevät nimiä ja asioita, joita eivät tunne. — Niinkuin
sanottu, koskee tämä ehdotus ainoastaan Etelä-Euroopan sekä Aasian
maihin annettavia passeja, — vaikka samanlaisiahan ne ovat nykyisin
kaikki.

Passi siis oli, mutta viisumit piti vielä hankkia eri maihin. Minua
neuvottiin antamaan passini matkatoimistolle, joka nopeasti toimittaa
tällaisia asioita, ja niin teinkin, mutta tein sen myös viimeisen
kerran.

Matkatoimiston pyynnöstä annoin heille luettelon, missä eri maissa
aioin käydä, jotta niihin hankittaisiin viisumit, mutta kun päivää
ennen matkallelähtöäni sain passini takaisin, havaitsin, ettei siinä
ollut puoliakaan luettelemistani viseerauksista. Tämä aiheutti minulle
melkoista harmia ja ajanhukkaa ynnä lisäkuluja matkani varrella, ja
kuten sanottu, kierrän tästälähin kaukaa matkatoimistot.

Matkatoimiston syy ei ollut, etten saanut viisumia Chileen, en edes
läpikulkua varten. Chilen Suomessa oleva konsuli näet vaati uutta
todistusta poliisimestarilta, etten tekisi chileläisille mitään pahaa
läpikulkiessani. Konsuli ei nähtävästi tiennyt, että jo passinsaantia
varten vaaditaan poliisimestarin suositus, ja kun hän kerran oli
suositellut minua kaikkiin maihin, niin ei siinä Chileäkään oltu
unohdettu. — Jätin koko Chilen viisumin sikseen, sillä tiesin matkani
varrella tapaavani toisiakin Chilen edustajia.

Piletti oli ostettu, lähtöhetki päätetty, ei siis muuta kuin heilauttaa
hattua ja kiivetä laivankannelle.




PARIISI.


Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa
luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti
arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet
kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella
tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa
sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut
muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas
ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut
arvopapereiden kursseihin.

Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut
katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä
seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto
oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja
mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi
heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi,
jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti,
että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty,
varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui
todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä
Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien
muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen
sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille
kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista
huutajista.

Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui
asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia
ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen
virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä
hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista
yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä
sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin,
mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin
ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla,
eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä
muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän
kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas
täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.

Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa
ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty,
että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa
ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti
annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella,
sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa
ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei
yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä
meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä
saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet
vahinkoja, on edesvastuu ankara.

Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos
kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä
autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua
tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki
ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja
kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa
vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle
miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas
muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken
nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa
valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi
sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti
ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa
kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.

Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat
autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin
verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä
muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin
matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi
Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni
epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi
antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen
laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa.
Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit
maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa
totutuista taksoista.

Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta
se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään.
Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven
loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin
opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi
oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen
ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.

       *       *       *       *       *

Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna
erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä —
tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa
esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys,
sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet.
Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään
massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä
vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka
Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta
teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun,
shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä
kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on
sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten
naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa
lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat
puettuina varsin kirjavasti.

Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen
kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä
laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini
ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin
pariisilaisten makuun.

Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole
vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että
Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa
minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka
Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien
jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä
muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin,
mutta se on heistä hauskaa.)

Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta,
ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on
parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole
tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, —
mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja
jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta,
on se pikimiten järjestettävä.

Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta
eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään
oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta
sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni
kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana
joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä
sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui."
Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla
kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä
käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin
istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa
kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan
rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä,
Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava,
syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä,
sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän
ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin
aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin
itsekohtaisesti olla varovainen.

Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä
katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä
uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla
kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä
pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain
korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään,
mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa
tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani
ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi
hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin
olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran
katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on,
ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän
saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti,
että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään
ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla
siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan
kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy
ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen
parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.

Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja
tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä
aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa
puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin
on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja
muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei
satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku
huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan,
jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta
olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten
rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle
suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan
huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei
riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja
ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin
muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä,
— sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä
varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen
homma — — —?

Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan
vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä
hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan
harvinainen.

Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota
jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite",
Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että
kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä
ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla
kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin
skandinaavien suosioon.

Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle.
Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu,
ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan
venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin
epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella
myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti.
Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa,
kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni.
Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta
ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä,
salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille
tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta
kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.

En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi,
koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen
Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä
ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun
taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.

Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä
Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva
ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime
vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt
se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä
käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen
keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta
ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa
ravintoloissa.

Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin
tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun
muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka
kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella
varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin
suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja
kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin
sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska
emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta.
Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.




PARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.


Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit
ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta
ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä
tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan
taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.

Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä,
sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin
se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme
löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka
seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin
kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta
myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että
käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat
selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota,
sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme
asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta
Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli
sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin
kolmekymmentä frangia.

Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui
olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet,
sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy
hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta,
jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi
sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään
milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia
eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa
odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua
käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.

Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet,
näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle
jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä
yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja
samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen,
ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan
tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta
yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.

Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti
invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa
ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko
ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä
syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu
mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa
säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa
yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta
pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli
siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse
ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki,
mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven
sisällä.

Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa
sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä
veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin
sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä
kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa
Berliinin katunurkkauksessa.

Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja
sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja
selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin,
kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta
"tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de
l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka
henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin
alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli
nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen
omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen
voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta
peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen
tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja
oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut
kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle
muistouhrikseen.

Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa,
ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää
kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja
romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai
varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista
tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa
muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin
satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin
matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan
punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien
painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle
huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.

Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko
teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli
vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme.
En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen,
riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.

Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin
ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli
ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi
enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen
auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko
Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten
käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla
halvempaa kuin Porvoossa.

Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat
varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä
ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala
katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien
ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa.
Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen
istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa
muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei
sada koko päivää yhteen menoon.

Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä
tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan
lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat
peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä
kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta
tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.

Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja
aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella
näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla
ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin
käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että
viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin
houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri
siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat
joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia
jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin
esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä,
ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että
myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei
siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella
meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän,
kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella
Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät
näytetavaroineen katukäytävälle.

Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki
konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki,
joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta
näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään
kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä
ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia,
katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa
myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku
pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.

Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa
rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden,
tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon?
sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset:
"Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä
muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa
määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla
eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain
sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja
tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen
kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle
tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu
käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä
autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo,
joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan
eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan.
Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m.,
joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha-
ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän
ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja.
Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja
tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta.
Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli
turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei
luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja
pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.

Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa,
se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan
silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman
tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa
olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin
tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme
houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne
söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan
pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen
pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.




PARIISILAISET HUVITTELEVAT.


Eri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy
samanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se
mikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja
vajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä
eri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.

Niinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle,
ei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla
jotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa
mahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan
kyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.

On luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten
pariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku
paikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään
saamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet
käynneissämme.

Eräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies
Club-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne
voi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä
tuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne
naistemme seurassa.

Sisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta,
mutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat.
Punertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa.
Pitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu,
lihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja
ohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan
seinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.

Istuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen
automaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli
nähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään
ole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain
kuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen
naiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti
vilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään
minuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään
parittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea,
sillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko
esityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.

Tanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata
tytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani
vaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet
saavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä,
mutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet
valmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa,
vaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista
pettymystä esiintyjissä.

Kadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän
edesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä.
Ja lopulta; hekin sentään sanoivat, että "olihan se hauska nähdä
tuollainenkin paikka."

Luulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan
kävijöitä, koskapa heillä oli "syöttejä ulkona". Seinen sillalla
tuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi
missä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja
käskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua
kysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota,
ja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä
sweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko
Pariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden
tuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin
hauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla
mies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä
Luxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä
olevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen
paikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa
kiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja
lihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja
arvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin
johdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle.
Sweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin
kulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä
sveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.

Mutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita
ei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta
katsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on
cabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta
sellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi,
oli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että
siitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties
kuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti
puettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota,
muussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi
siihen tottuu.

Luettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se
on teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas
jonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä
tunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin
eläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.

Grand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen
puitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta
varten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli
tullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa
toinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi
vastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan,
ja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi
saadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.

Ostimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä
näytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset
selittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan,
vaan loppukohtaus.

Juoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni
morsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha
isä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä
tappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan
tällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja
miineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät
osansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt
tulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän
päättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta
kuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako
hän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä
ja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän
etsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle.
Sitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen
kohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat,
jotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla
esirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat
odottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää
odottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan
suosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja,
sairaan mielikuvituksen keksintöä.




NYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.


Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan
kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle
rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan
eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos
kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon.
Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta
ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja
uloskäynti.

Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia
paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi
erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa
toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia
jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja
joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui
maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta
saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan
mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä
katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään
mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien
rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä
senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman
komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten
päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan
tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.

Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin
yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien
ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi
ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta
kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan
jälkeen.

Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin
vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken
kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole
nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin
käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa.
Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin
nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon
näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista
jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua
astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka
olet ja elät.

Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja
turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin
taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani
tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin
korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani
toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi
virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet
kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli
pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös
lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan
käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea"
turkkilainen sen minulle vakuutti.

Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi,
olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat
polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme
henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät
ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen
takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon
vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä
työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi
helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset,
mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin
tarpeellinen.

Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä
paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä
toisten eurooppalaisten tapoja.

Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten
kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden
kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa
rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä
paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi
ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se
rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.

Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut
turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja
kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut.
Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman
vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto.
Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen
arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun.
Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti
on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen
muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun
yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän
poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan
päin.

Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä
öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle
asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta,
ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan
rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun
matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen
oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta
varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun
edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen
viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia
turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä
kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi
meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi
viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva
muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi
mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä
huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi
kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt
järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua
pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko
ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin
lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut
toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi
naurussaan.




MARSEILLESSA.


Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään
kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet
tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin
vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä,
että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika
hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon
katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen,
maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään
vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia
erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä
eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän
siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman
osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun
ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin
nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä
Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän
jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien
rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei
ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis
kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet
ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana,
vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä
isokasvuiset katajat.

Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin
joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole
läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä
miltei yhtä avomielisiä kuin minä.

Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa
ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva
rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan
rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että
he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan
päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki
maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli
upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja
ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain.
Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä
oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet
"pienelle" matkalle.

Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa
tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet
ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät
vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta
läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin
kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta
kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni,
se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin
harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka
häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat
yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi
piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi,
että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson
muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä
oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan
Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan
perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin
jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin
Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys
välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö
monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin
monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha
naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin
kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme
vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä
palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa
peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut,
ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana
aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään
ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta
tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin
kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut
sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi
kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä
ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle
katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään
liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin
kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten,
oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän
todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän
oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat
seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin
paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei
ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin
pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman
tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli,
katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat
pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina
tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön,
vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että
hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään
hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa
pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat
sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti
päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran
sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi
vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.




MONTE CARLO.


Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin
maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii
ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin
biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko.
Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin
ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan
pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä
vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä.
Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä
ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon
liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat
lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään
aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei
sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja,
jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan.
Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää.
He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä
pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja.
Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse
hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä,
jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä
näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja
esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman
kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään
minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja
värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu
käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen
voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan
jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat
jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän
asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta
pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy —
nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä
onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä
on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen,
että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen
viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita,
harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon
liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat,
siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään,
mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä
yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen
heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni
on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu
olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa.
Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin
logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa,
mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä
ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti
samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti
uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat
eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä
eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän
voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin
kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän
hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla
pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat
ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa,
tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi.
Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten
paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä
summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli
pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa.
Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta
lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon
puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme
kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa
olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi
sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani
rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä
hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi
hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat
takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle,
joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne
olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan,
ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme
pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä
ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän
keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan.
Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan.
Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan
pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me
nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla
mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän
oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin
huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän
saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia
voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että
on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän
hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on
pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin
s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on
edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä
suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin
eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan
rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa
valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja
siellä on monta ottajaa.




TEEMME ALPPIMATKAN.


Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka
sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin
sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän
laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi
mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera
on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää
aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.

Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden
alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien,
olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme,
että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina.
"Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla
(en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää
päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."

Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla
määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin,
mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä
saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä
saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja
läksimme nousemaan.

Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä
pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten
laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja
näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa
rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.

Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun
taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta
jaloittelemaan.

Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli
saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku
muistoesineitä.

Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin
maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas
nousemaan.

Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se
kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan
jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset
syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä
varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie
kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa
näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt,
kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla
rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen
olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin
tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon
pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan
suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä
varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti
palasen syrjästään luovuttaa.

Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta,
joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä
etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on,
koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös
antiikkista.

Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle
ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä
päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua
lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin
kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin,
mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi
kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen
näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon
arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.

Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle
rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton
italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten
keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli
kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää
minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia
"alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan
"sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.

Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika
lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi
Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin
tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut
vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan
ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.

Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja
iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin,
kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.




VENEZIA.


Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa
tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut.
Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä
hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta
silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset
viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu
niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua
hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä
vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.

Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen
tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia,
mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja
aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä
vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli
istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.

Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen
pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki
kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta
ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, —
vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän
tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa
raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja
nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan
olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi
aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa
visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen
omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja
pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota
kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja
tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja,
sillä kummallakin oli heleä ääni.

Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli
ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme
tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää
varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa.
Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin
varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä
tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.

Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella
suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme
12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla,
ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet
vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken
aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea
leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille
siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella.
Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja
käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta
hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies,
vihainen mies."

Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas
puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin
vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan
paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei
se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja
totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme
nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen.
Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.

Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista.
Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri,
hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta
vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.

Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme
neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän
kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja
vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista
vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin
pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin
tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon
pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä.
Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri
seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei
kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni
jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin,
jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut,
ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat
gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista
vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan,
mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni
kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin
kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti,
jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.

Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä,
että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita
käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka
suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta,
menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet
ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat
peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä
asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko
palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä
taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme
siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen,
koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen
kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut
rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä
ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe.
Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.

Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella
raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta
se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain
sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea
laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän
viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian
suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi
on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki
on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit
istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.

Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset,
että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään.
Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan
ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli
naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin
taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen
taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan,
koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.

Doge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä
käsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan.
Ja onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö
on täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia.
Maailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset
kohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin.
Kaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin
kuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin
vahingoittumattomina.

Markustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä,
että tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme
Pyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi.
Sattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli
toimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi.
Kymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa
vuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset
vaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen
kulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota
se suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin
esiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja
ja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.




OIKEUTTA JAKAMASSA.


Vaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä
siihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia,
jolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.

Niin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini
bulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet
pankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka
hän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa
vasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin
markkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin
asuntoamme kohti.

Pankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä,
jotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. —
Käytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan
jälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen
tohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä
olisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H.
O.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin
mies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on
tapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin
taskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti
osaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen
rosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta
käsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.

Mutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka
iso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle
ja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä
verrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet,
ja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina
tiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin
rosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin,
jonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli
painava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle,
mutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies
on päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan.
En minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että
rosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin
ja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka
johdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.

Lieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut
suomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö
jonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden
menoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri,
joka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä
tohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon
niskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi
hän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja
hoki: "no mister, no mister". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä,
ja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat,
mutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja
iskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani
sanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja
ketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.

Seuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri
hävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin
sitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan
alle, jonka jälkeen juttu oli selvä.

Seuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: "Eilen
iltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta
käsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö
ottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka
jälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt
sanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta."

Olimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä
ja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat
kuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani
ja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin
konsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli
poliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan
olisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä.
Kun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin
oikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea
minua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja
lähti tiehensä.

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun
läsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki
johtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti
moittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia
ennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun
bulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle
saakka, en minäkään ilennyt jänistää.

Oikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella
siivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja
monilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin
kulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka
esitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin
saaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että
en ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia,
niin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin
kutsuttiin minut hetipaikalla sinne.

Huoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme
heikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen
katsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain
Kola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja
tarjosi tuolin istuakseni.

Senjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi
eräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen.
Hän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin
viittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs
englanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.

Tuomari kysyi ensimmäiseksi:

"Tiedättekö kuka minä olen?"

— "Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne
päättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi", vastasin hänelle.

En tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack
Londonin romaanista kait muistui mieleeni "justice of peace".

Tulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska
tänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä,
eikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä
käsittänyt.

Sitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas
otettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.

Minä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties
tapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain
vaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi
tämäkin kysymys huomioonottamatta.

Nyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko
lapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja
näytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi
keskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista
innostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan
haltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.

Palasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa
kaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin
englanniksi "by God", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se
"God" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi
nyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni —
vannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.

Kun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin
rosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, —
jos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin
rauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki
että minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin
peukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin
katkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja
antanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa
häntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin.
Kovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.

Kaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle,
huuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se
oli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee
itsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota
kutsumusta mekin noudatimme.




KONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.


Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut
yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin
kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne.
Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien
— ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule,
että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan
niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää,
ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö
haluamansa.

Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren
liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani,
poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa
keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa
jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista
ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä
tienneet.

Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin
sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat
tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se
oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli
Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte
täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin
meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.

Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa
tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi,
että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin
osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta
tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli
luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin
kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan
eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani
tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein
olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin
verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään,
vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja
kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.

Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että
hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen
sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua.
— Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia
ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni
osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja
mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä,
josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja
selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät
tienneet siitä mitään.

Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista
kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen
hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut,
ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät
konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan
on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava
halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata
metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin,
kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin,
kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä
mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo,
jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy
varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena.
Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin
kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu,
koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat
turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan
töykeitä.

Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita
vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee
turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.

Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin
ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää
kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti
tutustumaan.

Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin
mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla
liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka
kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin,
kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin.
Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai
Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne
siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin
neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita
naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä
lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit
sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret
ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät
suotuisammille maille.

Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää
viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle
pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen
tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan
kotimaahansa.

Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa
on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli
Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan
kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää
kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa
niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja
leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.

Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin
sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia
vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä
nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.

Tohtori kertoi:

Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin
pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha,
että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat
etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin
puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla?
Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne
sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin
ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden
saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari
koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria
kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.

Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani
pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei
sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja
antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä
rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä
paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on
kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään
höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä
katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.




ITALIALAISTEN VIERAANA.


Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa
olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin
yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen
— päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne
kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä
saatoin päästä Piraiokseen.

Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen
laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista
itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta,
jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen
genovalaiseen laivaan.

Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in"
pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti
ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä
saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin
toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina
olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja
ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin
puheille saadakseni! varmuuden asiasta.

Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko
tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä
pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin
ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin
huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä
Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan
korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.

Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin
tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista
Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon,
katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että
se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen
hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan
pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle
syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja
käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin
vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa
toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi
hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun
uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50
piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi
tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin,
ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä
siellä liikoja enää viivytellytkään.

Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös
samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme
hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen
tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei
siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille,
että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen,
että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui
likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää
kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan,
jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen,
mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä
ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.

En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa
matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä
läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi,
vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä)
ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.

Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille
tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt
lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet
irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita
jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin
kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa
minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa,
kutsuttiin ruualle.

Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että
kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä
muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin
ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä,
jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta
meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä
näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä
luokassa tarjoillaan à la carte.

Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta
kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa
eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia
eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani,
kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta
silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta
tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että
hän on jo mennyt nukkumaan.

Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko
jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni
ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en
häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.

Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen
hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta.
Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin
jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka
kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani
poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan
oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.

Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni
pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä
pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä
ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin
jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä
muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen
huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni
uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli
luvannut minulle sellaisen toimittaa.

Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli
arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä
punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja
purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.

Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan
salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija
ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni
kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin
kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua,
mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani,
ja tässä minun on hyvä olla.

Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan
delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui
sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana
ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan
matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin,
mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin
luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni
on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:

"Oui maccaroni."

Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi
aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa
ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:

"Posetivo."

Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti
puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle
saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani
pyysin heti saada tavata kapteenia.

Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle.
Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja
huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata
kapteenia, mutta turhaan.

Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää
ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää.
Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä,
sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja.
Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja
niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan
muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa.
Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon
wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia
eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori
askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa,
pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi
puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja
ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani
katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei
siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö
mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään
itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.

Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia.
Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen,
että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on
tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme
kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut
puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan
asukkaita.

Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä
jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme
ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua
kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä
järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua
kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.

Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän
yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa
pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai
ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan.
Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata
ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin,
että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden
kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään
valokuvattavan.

Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen,
eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä,
että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka
Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri
Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin
hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.

Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä
Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.




ELÄMYKSIÄ KREIKANMAALLA.


Valokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa
siitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta,
mutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan
ikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista
kertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä
pitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten
pääsi livahtamaan pakoon.

Minä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani
— tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki "kuvat", mitä olen
näpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani
olisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että "otti"
heistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa
otus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi
Konstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja
kiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa
söin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin
yksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat
elokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.

Aina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta
kuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko
rulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.

Kun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei
yleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä,
ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle.
Aluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia,
mutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi
öljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla
pysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni
halunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan
ryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain
nuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina
heiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään
nelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita,
mutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen
ajoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.

Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin
samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka
kadunnurkassa suuret vankkurilliset.

Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos.
Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja
teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan
oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi
katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin
siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.

Kreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse
kysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet
sijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja
paistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä
valita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi
ruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien
tai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän
muratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä
aterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin
ainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.

Jotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta
tarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään
ovesta kadulle.

Pian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa
käväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan
ja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi
tervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan,
sillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni
esimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia,
jätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan,
kunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa,
kunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä
neljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan
tarjoamaani rahaa vaivoistaan.

Mutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä
keinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin
lasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän
kuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka
kauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää,
riippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti
kuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut,
vaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli
tyytyminen.

Kun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle
käsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri
juomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen
erän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja
kirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan,
mutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti
antanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti
riitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa
itse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita
kenellekään.

En oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat
yönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja
keskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin
tavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin
söivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista,
jona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta
kuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin
halusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä
ei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään
kadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi
käteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään
erääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt
henkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin
ravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin
omituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret
tupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä
pelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka
viimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt
suuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi
tarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta
miehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä
kuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.

Sensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin.
Muistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin
nähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään
piraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa,
kunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme
jonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka
joka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja
kaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä
ovesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten
olutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran
tyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle
seinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui
vieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin
sanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa —
kaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän
tanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut
kultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä.
Ehtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi
hyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja
äänekkäästi keskustellen.

Emme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä
olevaan "salonkiin" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan
sama meno ja samanlainen "henkilökunta". Kolmannessa oli jo täysi
markkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu
rihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen
aikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties
eivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta —
onhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä
mukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi
ruokottomalta.

Läksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme
juttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat
viedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne
saisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden
polveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi,
että kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta
minä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä
tuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.




CYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.


Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta
Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa
ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli
Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu
matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.

Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin
kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani
jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten
kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti
ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät
matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.

Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni
laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni,
minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin
kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka
lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot
olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin,
yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä.
Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa,
ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden
mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari
naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.

Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut.
Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään
lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan
pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt
lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä
laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti
paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.

Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä
hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten
pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti
ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen
tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta
ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta,
tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole
uskomista.

Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan
päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan
musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme
musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä,
meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu
kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten
tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja
pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.

Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on
noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin
vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin
tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa.
Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten
malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee
kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.

Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron
Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä
Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka,
enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista
sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän
kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman
osoituksen.

Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön
laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä
laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että
kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan
päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.

Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti
meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui
toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi
ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa.
Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta
hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän
olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32
drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa
maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään,
kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin,
jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten
pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi
väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.

Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää
hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi
taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen
kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse
katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle,
keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen
singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena
iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon
saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi
jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut
vettä.

Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla.
Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme
Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun
musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty
monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti
parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki
"virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja
jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.

Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin,
toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin
yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri
tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan
vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui
siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen
"kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon
tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.

Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja
porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme
lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen
kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville,
mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että
se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain
ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta,
jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.

Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia,
ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset
etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden
vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on
säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos
pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta
joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi,
minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.

Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun
pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan
yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että
naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja,
joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli
suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten
sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin
kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni
huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen
kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista
veneistä.

Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin
50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti
sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.

Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka
jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä
miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja
tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia
ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia.
Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta
lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului
myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten
kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. —
"Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."

Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut
pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat
on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen
asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään
jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla
noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee
kaksi."

Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin
uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut
kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä
häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä.
Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes
itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.

Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut
hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian
olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin,
mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt
keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen
nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas
keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen
käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.

Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun
kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät
taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni
jäivät sinne vielä minun jälkeeni.

Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin
avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt
portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme
portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen.
Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme
laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he
vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan
kulkuani.




HERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.


Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia
kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun
ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista
tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie
Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen
kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt.
He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä
aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun
saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle
tehty mitään.

Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä
huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan
saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla
Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja
siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.

Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin
taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei
täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä
kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla
pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista
päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään
toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat,
että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja
ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi
tietysti mahdottomasta maksusta.

Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja
tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin
lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä
toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla
tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen
arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti,
että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.

Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti,
että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän
selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta
sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin
jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan
siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä
suoritetuksi.

Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa
kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla
iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme
kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit
huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse
kaupungille.

Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna
ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti
nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin,
mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle
paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia.
"Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella,
kun se on hienompaa", lisäsi hän.

"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan
vain viisi puntaa."

"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt
sellaisten kanssa istu."

"Minkälaisia miehiä ne ovat."

"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."

"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta
Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."

Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani
suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen
viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen
poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.

Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi
suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten
minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei
poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla
osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on
suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.

Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi
päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne
yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto
viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.

Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja
huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua,
että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee
poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata
yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän
väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies
mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja
he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.

Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini
asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani
muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne
alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi
olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa
nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan
Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli,
että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti
houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi
tulla viikon kuluttua.

Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö
nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin
tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani
siihen, maksan punnan etukäteen.

Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se
kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen
rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi
puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa
maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä
hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan
kuittia.

Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon
holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi
minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän
poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi,
ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin
sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän
minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat
pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä
kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat
lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.

Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta
katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound
sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian
Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä
hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki
oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta,
kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.

Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään
tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka
tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin,
kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee
hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.

Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin
konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa.
Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii
moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan
tavaroitaan kaupungilta.

Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi.
Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon,
sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella.
Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi
työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi
ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo
puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi
hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita
oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä
pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta
kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun
molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua
oloihin ja tyydyin kohtalooni.




BENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.


Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata
kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti
eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat
nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa
kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.

Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli
tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi
tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella
sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin
perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei
koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli
varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi
isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin
on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi
koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään
hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista
sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan
käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi
torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he
lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.

Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka
tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet
minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta
rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja
ohjasimme edelleen.

Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä
paljon kuin Katma.

Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme
piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja
näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen
pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle
kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton
särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka
aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville,
kenenkä silmänlumeeksi.

Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä
laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti
taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi
näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla
olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine
savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian
nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat
lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa
tällä äärettömällä hieta-aavikolla.

Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan,
sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi
hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi,
ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan
suunnan osoittajana.

Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat
hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75
km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen
järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä
suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä.
Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.

Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa
joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton
jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme
omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät,
tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi
ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta
ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä
ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa
jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa
kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki
kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja
ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta
saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen,
siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.

Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään
laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin
vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin
kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt
olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin
vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne
viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä,
värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja
ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa
pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja
helteessä verrattomia.

Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt
tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen.
Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he
puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta,
joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut
sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin
luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne
yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla
vihainen.

Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme
häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla
päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota
seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat,
vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei
ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli
kuitenkin melkoisen leveä.

Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa
yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle
linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten
kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa
savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo
vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän
asettama tarkastaja.

Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi
neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä.
Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien
kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa
Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei
täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin
tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.

Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja
kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi
pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille
pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi
mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi
sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki
asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei
kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko
ilmapiiri aivan punaisena.

Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä,
ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.

Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin
yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui
kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme
sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen.
Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon
lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten
ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti
lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa
poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset
tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.

Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo
sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta
itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei
muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman
muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman
luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi
europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia,
en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone
halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.




ARABIALAISIA.


Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen
jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea
käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä
pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä
kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se
sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin
virkaa ja alettiin:

"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.

"Pekkola."

"Pakkola?"

"Pekkola."

"Pakkola."

"PEkkola."

"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia
harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:

"Pakkola."

"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.

"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen
kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja
kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla
kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista
tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi
kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten
taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja
kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta
ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois
kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.

Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan
ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella
arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki
tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille,
muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin
haluaa.

Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun
olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa
kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti
täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:

"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"

"Mitä sinne on kirjoitettu?"

"Sulo — — Weikko — — Pekkola."

       *       *       *       *       *

Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää
kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa,
antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin,
ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä
kyllä visusti harkitaan.

Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui
huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos.
Cook & Son Matkatoimiston konttori.

"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa
tulla näyttämään.

"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.

"Ei, se on aivan lähellä?"

Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä
kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen
leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme
kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja
painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa
sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille
kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin
oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti
tulemme sinne.

Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme
erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja
poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos.
Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria
tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut
minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun
tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi
löytänytkin siinä tapauksessa.

Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa
hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.

       *       *       *       *       *

Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja
järjestää asiat itselleen edullisesti.

Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa
huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä
perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni
varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin
Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin
suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani
seuraavalla kerralla.

Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon
huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa
ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi
kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin
rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä.
Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen
arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä
syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa
sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa
mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä
lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.

Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut
hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni.
Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja
kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat
samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa
arvelin saavani olla rauhassa.

Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan
hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen
hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä
vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella.
Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa
tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista
hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.

Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut
Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja
todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä
mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen
arabialaisena on helpompi saada huone.

Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan
varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä
moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin
hän muljautti minuun kulmiensa alta.

Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia
tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa
tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos
ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä
vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle
tippumaan allakulkijain niskaan.

Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli
haltioissaan:

"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti.
"Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa
puolellatoista."

Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla,
täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien
käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren,
mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."

Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin
oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja
tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim
taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin
halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.

Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti
osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi
mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun
aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä
ryhdyin töihin.

Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki,
sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja
heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut
huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani.
Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa,
niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin
yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim
selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä
puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee
siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim
sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.

Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut
takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne
asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta
huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois
huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.

Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella
rupiella.




AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.


El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin
hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa
on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä
ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita
kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös
ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos,
ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita
sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on
sotilashenkilö.

Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas
nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla
herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä
seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.

"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"

"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."

Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.

"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen,
silloin on virallinen passintarkastus."

Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri
nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra
pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta,
kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä
olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan
ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa
meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä
oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että
passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä
sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei
Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän
väitti, että niin on määrätty.

Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli
ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin
puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että
saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin
kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa
hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville,
että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa
Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa
tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin
häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.

Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin
vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten
seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen
passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas
kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.

"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme
poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me
olemme tullista selvät.

Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi
tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat
kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.

Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka
juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka
rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti
olevan tekeillä.

Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja
nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden
vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei
kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan
sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.

Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä —
katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen
meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät
keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle
puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky,
hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi
maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.

Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi
seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä.
Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin
niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi
poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät.
Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen
kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle
autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti
hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja
lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä
pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja
laineet sitä kiskoivat omille teilleen.

Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia
laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme
uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja
silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin
nähneet.

Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja
tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut
sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti
maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten
kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta
peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta
puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän
kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä
pilvinä ilmaan.

Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin
kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika
ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko
ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi
painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä
kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako
puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä
jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon
ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet
suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt
täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle
poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi.
Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen
lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja
tulliasemalle.

Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit,
minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa
ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli
koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä
sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin
tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka
viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin
kattilassa tupruttaen joka puolelta.

Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun
kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi.
Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka
yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne.
Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä
joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet
vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.

Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran
leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti
minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli
vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen,
mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua
taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto
eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat
pitkälle.

Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi
ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän
lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan:
jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä
ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä
kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten
jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun
sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme
esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi,
mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa
olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi,
ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän
janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme
nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko
korillinen.

Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi
hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti.
Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman
metrin.

Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että
vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni.
Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme
arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.

Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on
etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin
meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä
erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.

Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. —
Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua
vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin
kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut
muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan
asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä
helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään
pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen
huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota
tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat
silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin.
Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta
muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta
katonrajassa olevasta pienestä luukusta.

Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä
tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu,
kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä
nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita
katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat.
Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin
linnoituksessa.

Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin
tulliaseman muistojen joukkoon.

Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä
jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli
aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin
mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen,
ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen
metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi
olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi
mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet
mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka
näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti
vai himmeältä veripunaiselta pallolta.

Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin
kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema
Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi
aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään.
Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle.
Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme
noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa
täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen
vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa.
Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi
valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat
ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin
melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle.
Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan.
Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.

On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä
näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat
kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut
pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet
piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen
kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle
erottamattomaksi.

Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se
oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen
nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet
sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia
vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti
eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa
käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas
saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten
tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia
kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas
pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt
näkyvistä.

Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta
kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle,
hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata
metriä pitkä.

Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin,
mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä.
Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä
joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa
olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä,
koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö
kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi,
että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle
saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä
olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei
tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs
tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi,
että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli
tyhjennettävä leileihin.

Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille,
hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle
kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein
merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan
kansalainen ja alamainen minä olen.

"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.

"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta
nationality, kansalaisuus, mikä se on?"

Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei
sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin
hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea,
ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni
tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen
ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"

"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi
minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi
tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan
merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella
passilla, mutta nationality on saksalainen.

Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea
esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja
kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään
autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo
toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen
tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli
haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako
kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko
hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.

Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta
sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen
heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut
tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin,
sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla
varsin viileä.

Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon
täyttämään ne.

"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.

"Koko kylästäkö?"

"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne
kukaan pimeässä lähde."

Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano,
ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään
vähintäin litrallisen vettä joka yö.

Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren
kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon
hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.

Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin
saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia
huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun
oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon,
jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros
peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju,
pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä
jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu
avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole
sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse
siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.

Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla,
jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.

Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien
talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen.
Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden
vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä
liikkui.

Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma
mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien
älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä,
sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se
ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa
ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin
tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.

Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon,
ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä
lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta
vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä
mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä
nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä,
vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä
tarkastettu.

Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien
muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten
poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset
englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin
lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä
silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle
aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt,
millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana
arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu
katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta
löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä
kertaa arvoitukseksi.

Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia
passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet
matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu
neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta
varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet
kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on
erämaassakin vahtimista. —

Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle
perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten
tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin
paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet
passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.

Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa.
Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia
on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin
muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa
yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin
tämän erämaan kaupungit.

Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän
saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä
Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8
kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin
Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.

Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen
ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua.
Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan.
Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.

Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei
hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen
vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa
keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua
poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli
Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän
kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä
erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia
sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista
painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.

Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen
korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo
herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli
kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin
kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin
jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli.
Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia
myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen
tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi
vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat
kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa
nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan
he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien
päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät
ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta
tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat,
että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti
kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.

Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa,
ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa
englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä
— tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen
hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma
tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko
päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina
tarkastusasemien väliselle taipaleelle.

Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti
suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi
täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan
ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että
tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain
hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni.
Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me
takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta
vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun
kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta
pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai
hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu
poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli
konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme
jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava
tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni,
joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä
ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.

Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin
savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan,
ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen
pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei
millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän
painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan.
Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin
kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja
toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin
haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella,
jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä,
mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä
kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi
hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme
hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin
matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon.
Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti
ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen
enää tavannut.




BAGDAD.


Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee
aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen
metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle
kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen.
Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa
kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma
gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se
hyvin kuuluu kadulle.

Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin
aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella
sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä
enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.

Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni.
Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa
kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten
saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa,
keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla
rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä
pakotti.

Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni
kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä
tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä
sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä
kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen
pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.

Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan
orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia
musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja
rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin
eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin
nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin
kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo
loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja
silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä
juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he
vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin
ne ulkoa.

Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa
kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia
hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä
että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja
sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin
läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin
edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä
ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde
on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden
hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa
maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta
huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.

Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä,
olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui
puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes
myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen
aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat
pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan.
Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa
enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa
asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä
oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.

Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan
pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on
liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka
irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta.
Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä
siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.

Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo,
puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä
siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan
myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä,
joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja
huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä
kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien
kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas
joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä
satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät
hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka
siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän
sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.

Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin
siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin
jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin
labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän
matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella
kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme
metriä.

Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä
aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen
hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka
sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä,
kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta
kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä
kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.

Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne
ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja
holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne
millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on
rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana
ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka
paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä
on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.

Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan
he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin
halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta
saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme
lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä,
mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä
Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön
seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.

Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään
minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella
sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi
muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka,
joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla
sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni
alle, etteivät anturat maata laahanneet.

Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi
sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja
niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin
ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä
kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea,
kuten sen myös itsekin huomasimme.

Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei
käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun
napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella.
Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen
jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman,
suuremman kuin muuli itse.

Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin
kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni
pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta
omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä
saanut siirretyksi paikaltaan.

Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista.
Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit
istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten
hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen
yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa
asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät
yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin.
Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.

Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli
kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle
ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan
kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen
hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme
niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa
vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta,
joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti
taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.

Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja,
ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella.
Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan
raunioitten keskellä.

Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä,
sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden
välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen
täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on
tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden
tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.

Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan
valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat
kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen
aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan
Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä
erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika,
kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei
vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä
suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki
hehkuu kuumuutta.

Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme
paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä
vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan,
kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja
hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen
seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä
kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan
ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini
amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten
ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen
kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.

Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme
ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain
siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".

Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään,
sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen
ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja
ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat
moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne
olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja
koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.

Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten
luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko
aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia
oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien
herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa
tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen
kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin,
niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa.
Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen
jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua
se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas
sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia
kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti.
Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman
herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle
ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin
koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi
tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin
mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen
lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta
annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä
huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän
asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat
siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka
jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman
herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että
maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen
puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi
keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta
kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen
korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa,
jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa
minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi
nimi ja viiden rupien leimamerkki.

Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa
tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia
matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden
hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä
lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta,
sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus
eduskunnalle.

Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja
siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin
vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen
kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki
on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja
oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia,
silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa
valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja,
ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa
saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä.
— Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita
olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat
nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn
raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle.
Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka
maksoi yhden markan.




KOLMANNESSA LUOKASSA.


"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia", sanottiin Cookin
matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. "Saammeko varata
paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?"

"Kolmannessa, olkaa hyvä."

"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä
matkustamasta siinä luokassa."

"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun."

"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä."

"Kiitos."

       *       *       *       *       *

Junan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin
hotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa.
Kuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän
puolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle
puolen.

Asemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen
rahaksi muutettuna 60 markkaa.

Minä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan
taskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi
jäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä
rahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun
englanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että
puolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin
ja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä
rupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne,
siltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä
vaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie.
Tarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.

Sitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan
asemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja
hän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo
kohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin
kunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain
pyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen,
enkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen
ja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi
paluumatkalleen.

Kolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni
paikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä
sotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä
makuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme
heti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme
toimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko
Moskovaa. "Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen", vastasin.
Kysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja
nyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien
garnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla
Basraan.

Vaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän
sivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet
tavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita,
ja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä
barrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme
housupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui
myös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa.
Vaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa
hunnutettuna.

Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet.
Toisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien,
toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet
puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.

Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa.
Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet
varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa
tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan
päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.

Bagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla
rakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja
Tigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole
tarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin,
vaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin
on matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.

Junan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut
ovat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni
toisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä
kiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä
panee koko vaunun tärähtämään.

Päivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat
vaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat
auki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan
kohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he
riisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.

Erinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli,
sillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja.
Teetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se
oli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa,
etten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat
varasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta
laittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle
asemalle.

Muuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka
tarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen
taateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin
jaksoin syödä.

Oikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi
mahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan.
Mutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti
sen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin.
Kun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan,
saattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan
kyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin
radan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin
riipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota
kulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin
ovea.

Junista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö
asemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa
veturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin
niinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa
kaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo
selvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa,
että nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua
junailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi
hätiköimällä päätettyä.

Kun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran
juoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei
alituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu
palmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman
hehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin
hauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan.
Vanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta
kaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon
verrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja
kymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos
vain olisi halua.

Aurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin
ajattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat
koskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina
siitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan
kuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat
järjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja
kun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta
kaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat
lattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.

Taikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme
alavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun
avonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja,
suuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä
toiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja
taas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet,
vaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma
moskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin
sakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui,
kuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä
kuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään
ja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille
vaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle,
jossa kohta hikosin kuin saunassa.

Puolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle
aavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne
tulleetkin.

Mutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta
paikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt
tiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.

Matkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on
lähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen
vaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta
tuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän
junan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja.
"Mistähän nuokin lankut lienevät?" arvelin itsekseni ja kurkottausin
vaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella
präntättynä: HALLA. "No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on
kiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole
yksin enää." Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle
tuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina
heikommassakin yksilössä herättää.




INTIAN SATAMIA.


Lähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta
täynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan
siellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta
vai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia
ajatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta
kerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista.
Jokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman
ja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.

Suuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin
raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa —
rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin
kaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin
peräti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa
kaupungissa.

Karachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät
kaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se
onkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan,
ei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä
ensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana,
ja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään
miltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin
joka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni
supistuivatkin.

Pääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen
puutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se
mainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian
— myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan
edustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä
vain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä
saanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt
yhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä
eläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei
lähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.

Oli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he
kun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja.
Toinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla,
ja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni
työnsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani,
sillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta
sitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa
huomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät
enää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet
havainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat
tuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas
edellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut
heille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas
koki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen
jonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin
joutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa
rahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun
tavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään
mitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin
tavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä
jälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja
helläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.

Pääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen,
kun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi
rupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen
johtuvan siitä, että "hän oli hankkinut minulle tämän hotellin."
Enempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme,
jonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani
yksinäisyydessä.

Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi
näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat
laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen
käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu,
mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan
mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä
toisia kulkureittejä.

Varis näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli
siellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla
kulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta
pudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti
nokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli
toinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli
jo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta
silloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan
ja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä
kanoja hätistetään.

Bombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus
on suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja
mielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun
katselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä
haittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita,
joiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa
helteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.

Keskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa
hockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu
käynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat
hiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka
ei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin
saada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle
paksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti
kirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä,
etten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei
nähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja
mistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt,
missä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut
antamaan minkäänlaisia tietoja.

Syvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin
etsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden
toimituksen edustalle, siinä luki "The Indian Daily Mail." Päätin
poiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä
sanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut
tavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan,
joka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin
muuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin
hänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä
kannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet
"All Indian Olympic"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä,
6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä
luonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.

Ilta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan
minut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain
Bombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja
minua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla
Bombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta
paikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa
tilaisuutta.

Kun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten
kanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini,
jossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa.
Sellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen
halvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut
tavannut.

Muistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että
jalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa
mainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän
kuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten
kadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo
puolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja
ensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.

Tutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn
suurimman sanomalehden, "The Times of Indian"-toimituksessa oli
myös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain
päätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä,
olisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän
ei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään.
Selitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti
hankkia tietoja ensi tilassa.

Bombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä
puuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä
oli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä
vika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin
kiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman
gramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia
musiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä
kahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia
ollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.

Tämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne
saavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron
toisella kertaa.




CALCUTTALAINEN TÄYSIHOITOLA.


Kyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja
hyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja
huokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa
asian ja kohottaa hintoja.

Niin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina
miehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun
niitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä
hintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen
pamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen
luonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja
alkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi,
sillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla
Euroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.

Ilmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta
rupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä
kuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei
voinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään,
mutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen
ilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt
oli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin,
etten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat
mukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei
tietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.

Ajoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta
pysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta
oikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä
mitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä
kiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko
hotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he
ovat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola,
jossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa
ollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja
suostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän
nähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.

Moitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen
paikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin.
Muistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en
minä heidän pyyntöään kuullut.

Isännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja
hän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta,
mutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se
kaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä
kolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä
eihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta
maltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli
sekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.

Minut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä
sellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää
porraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään
kerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä;
yhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta
johti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen
kerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka
piti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu
tynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu
osa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen
sivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis
kolme eri osastoa oli käytettävissäni.

Tarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi
akkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty
säkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei
tarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki,
joten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa,
josta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka
jalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja
pianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.

Niin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi —
aikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä
lakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan
täysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään
annetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta
ja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet
sitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä
vain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani
päänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa
käytetä eikä tarvita.

Sitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys.
Hän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin
hänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä
ylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi,
siksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä
päivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta
täytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä
suorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin
kyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan
tapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun
hänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän
päivän osuuden etukäteen.

Tämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi
sitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä
ja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies,
nimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä,
jonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen
liittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä.
Siellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa
sekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en
päässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa,
johon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen
ruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät
mahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi
lattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat
kahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty
neljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä
suuhun, vaan viikon etukäteen.

Kysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: "he pitävät
täysihoitolaa." Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun
eivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä
sen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään
tuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.

Kului puolisen tuntia vuokranmaksustani, kun se vanhempi isäntä toi
aterian huoneeseeni. Siinä hän sitten noin kuin ohimennen pyytää,
että lainaisin hänelle neljä rupeeta, kun hänelle on postissa tullut
lunastettava lähetys eikä tänään saa enää pankista rahaa; huomenna
hän maksaisi takaisin. En luvannut lainata. Hän alensi pyyntönsä
kolmeen, kahteen ja lopulta yhteen, mutta sanoin, että on vallan turha
pyytääkään. Vasta sitten hän poistui. Kymmenen minuutin kuluttua saapui
vanharouva sanoen että hän välttämättä tarvitsisi kaksi rupeeta, enkö
minä voisi lainata. Kiellostani huolimatta pyysi hän noin kaksikymmentä
kertaa, kunnes panin hatun päähäni ja läksin ulos. Eteisessä tuli
Njellin sisarpuoli vastaani, ja hän pyysi, että lainaisin hänelle yhden
rupeen. Kun kieltäysin, suuttui hän ja sanoi, että hän tahtoo, mutta
minä livahdin kadulle ja jätin hänet tahtomaan.

Mitä teki Njell, kun sai vuokramaksun kouraansa? Juu, hän lähti
rouvineen huvimatkalle merenrantaan kolmeksi päiväksi tuttavia
tapaamaan. Senverran jätti rahaa kotiin, ettei pysähdystä tullut
täysihoidossa. Sillävälin kotiväki koetti tehdä rahaa muulla tavoin.
Toisena päivänä koettivat he lainausmenetelmää, mutta kun se ei
onnistunut, — minä kehoitin näet menemään pankista nostamaan, sillä ne
olivat auki nyt — täytyi keksiä muita keinoja. Minähän olin matkustaja,
ja tarvitsin luonnollisesti karttaa matkoillani. He toivat nähtäväkseni
suuren, pölyisen karttaopuksen, jonka nimi oli "Maailmansodan atlas" ja
tarjosivat sitä ostettavakseni. Siinä oli loistavin värein merkitty,
kuinka Saksa oli saarrettuna, eri rintamat ja Englannin vallan suuruus,
ja opetusvälineenä — jota tarkoitusta varten se alkulauseen mukaan oli
aiottukin — se täytti erinomaisesti tehtävänsä Intiassa, mutta minä
sanoin, ettei se soveltunut minun matkasuunnitelmiini, eikä kauppaa
syntynyt.

Mutta minulla oli kirjoituskone ja tarvitsin luonnollisesti paperia.
Nyt tuotiin nähtäväkseni ruskeakantinen kirja, johon ei ollut vielä
kirjoitettu mitään. Ruskeahkot siinä oli lehdetkin, mutta päätin
tehdä laupeudentyön ja ostin kirjan maksaen siitä olosuhteisiin
katsoen ruhtinaallisesti, muistaakseni kahdeksan markkaa. Mutta se
oli tyhmä teko, sillä sen jälkeen en saanut enää rauhaa ollenkaan.
Tarjolle tuotiin mitä moninaisimpia esineitä: kirjoitusneuvoja,
vanhoja kapsäkkejä, keittiötarpeita, hattuja, tyhjiä hajuvesipulloja,
ruokaporttöörejä, sanakirjoja, Intian lakikirja, lasinen kissankuva
y.m. y.m., joita kaikkia on mahdoton enää muistaakaan. En päässyt
heistä muuten eroon kuin salavihkaa tyhjentämällä rahakukkaroni
sisällön housuntaskuuni ja näyttämällä sitten tyhjää kukkaroa. Kaksi ja
puoli annaa oli jäänyt rahakukkaron nurkkaan, ja kun vanharouva näki
ne, sanoi hän: "Antakaa edes nuo." — Hän sai ne, ja sitten he veivät
tavaransa pois.

Njell saapui huvimatkaltaan ja oli rahattomana. Tuli pyytämään minulta
savukkeita, mutta minulla ei ollut kuin piipputupakkaa ja sikaareja,
jotka olivat hänelle liian väkeviä. Hän pyysi nyt lainaksi 195 yhden
rupeen tupakanostoa varten, mutta minä en antanut, käskin polttaa
sätkää. Sitten hän keksi, että lapset ovat ilman, maitoa, ja siihen
pitäisi saada yksi rupee. En antanut. Hän alkoi nyt systemaattisen
kerjäämisen ja haki äitinsä vielä avukseen. Olen kyllä nähnyt
kaikenlaisia kerjäläisiä, mutta tällätavoin en ole vielä koskaan
kuullut tai nähnyt kerjättävän enää luullut, että ihminen luonnoltaan
saattaisikaan. Olin kirjoittavinani kaiken aikaa, ja joka kerta kun
jompikumpi pyysi, vedin viivan paperille Kun he lopulta poistuivat, oli
paperilla 46 viivaa, mutta ennenkuin aloitin viivojen vedon, olivat
he jo pyytäneet ainakin 10 minuuttia. Eivätkä he luullakseni olisi
vieläkään lopettaneet, elleivät lapset tulleet ovelle kirkumaan ja
pudottaneet portailta huoneeseen tiiliskiveä, jota lukon puutteessa
käytin ovensalpana.

Silloin ajoin heidät kaikki ulos ja seuraavana päivänä jätin koko
Njeliin täysihoitolan.




MOHURRUM.


Olin junavaunussa tutkinut sanomalehtiä ja nähnyt suuria ilmoituksia,
joissa sanottiin, että Mohurrumille matkustajille myönnetään niin
ja niin paljon alennusta rautatielipun hinnasta, ja lippu kestää
viisi päivää. Rautatieyhtiöt ne näin koettivat houkutella ihmisiä
matkustamaan kaupunkipaikkoihin ja lyödä mynttejä kokoon. Jotain
suurempia juhlallisuuksia oli siis tulossa, mutta Mohurrum-sanasta en
saanut tolkkua, ja kun istuin yksinäni vaunussa, en voinut sitä keltään
kysyäkään. Näin unohtui koko juttu mielestäni, sillä oli niin paljon
muuta katseltavaa.

Olin kutsuttu viettämään iltaani erään vuosikymmeniä Calcutassa
oleskelleen ruotsalaisen liikemiehen luona. Hän oli jo täysin
aklimatisoitunut paikallisiin oloihin, vuokrannut huvilakaupungista
itselleen ihanan puutarhan ympäröimän rakennuksen, jonka suojat ja
äänettömät, valkopukuiset hindupalvelijat toivat mieleen ennen luetut
kuvaukset Intiasta.

Päivä oli ollut polttavan kuuma ja tyven ilta oli nyt helteinen.
Istuimme etuaulan pehmeillä, mataloilla nojatuoleilla nauttien hyvästä
sikaarista, jonka tuoksu sekoittui omituiseksi mirhamiksi pöydän alla
palavan moskiittosavun kanssa. Leveät ovet puutarhaan olivat avoinna
samoinkuin akkunat; tungettelijoita ei tarvinnut peljätä, sillä
katuporttia vartioi kaksi hindupalvelijaa, ja jalkojemme juuressa
lojui neljä valtaista susikoiraa, joista jokainen yksinään olisi
pitänyt puolisen tusinaa rosvoa loitolla. Viereisessä huoneessa odotti
näkymättömissä mustapartainen, juhlallisen näköinen hindu, joka isännän
kutsusta "boy" saapui äänettömin askelin, täytti lasimme ja poistui
taas arvokkaasti odottamaan uutta kutsua.

Katselimme vilkkaita, kameleontin näköisiä pikkuelukoita, jotka
kiertelivät pitkin liukkaita seiniä ruokailuhommissa. Ne toimittivat
täällä kärpäspaperin virkaa ja senvuoksi niitä suositaan eikä vähimmän
juuri makuusuojissa, sillä onneton on se kärpänen, joka tällaisen
elukan näköpiiriin joutuu, niin salaman nopeat ovat sen liikkeet.

Silloin alkoi kaupungiltapäin kuulua omituista huminaa, jonka hetken
kuluttua saattoi havaita ihmiskurkuista lähteneeksi. Siihen sekoittui
kohta rumpujen pärinää, ja se kasvoi ja hiljeni vuoron perään. Kysyin
talon isännältä, mitä se merkitsi ja hän vastasi: "Mohurrum." No
nythän sain tähänkin asiaan selvityksen: Mohurrum on muhamettilaisten
suuri uskonnollinen juhla, jota vietetään neljänä yönä kesäkuun 28
ja heinäkuun 1 päivän välillä soihtukulkuein, soitoin, tanssein ja
banaalisin menoin. Intiassa on nimittäin varsin huomattava määrä
muhamettilaisia, ja he pitävät tiukasti kiinni uskonnostaan.

Sanoin mielelläni meneväni katsomaan tällaista juhlaa, mutta siitä
isäntäni minua vakavasti varoitti, sillä harvoin nämä juhlat päättyvät
rettelöittä. Kehoitti hankkimaan katselupaikan jossakin yläkerroksessa
juhlakulkueen käyttämien katujen varsilla ja sieltä seuraamaan menoja.
Niin päätinkin tehdä, ja nyt kuuntelimme vain etäältä kolme metriä
korkean puutarhamuurin suojassa tätä shakaalien ulvontaa muistuttavaa
äänten kohinaa.

Puoliyön korvissa läksin astelemaan asuntoani kohti kaupunkiin, jonne
tuli matkaa puolen neljättä kilometriä autioita, suurien lehtipuiden
varjostamia katuja. Tulin siitä eräälle kauppakadulle, useita
kilometrejä pitkälle, jonka varrella miltei joka toinen kauppa on
muhamettilaisen käsissä, ja siinä näin omituisen näyn: Koko katu niin
pitkälle kuin silmä kantoi oli kuin tulimerenä, kaameanpunaisessa
loimottavassa valossa nousivat sankat savupilvet taivaalle, ja ilman
täytti sanoin kuvaamaton meteli.

Kulkue lähestyi sitä katunurkkaa, jossa seisoin, ja pian olin
väkijoukon keskellä, josta ei enää ollut yrittämistä pois, vaan sai
seurata mukana, minne se vei. Itse "ohjelma" tapahtui keskikadulla.
Ensin kulki muutamia pareja kantaen kukin pari aina kahden seipään
väliin pingoitettua suurta vaatetta, johon oli maalattu mitä hirveimmän
näköisiä ihmisten ja eläinten kuvia. Heidän jäljessään seurasi
musiikki: vanhoja miehiä ja nuoria poikasia soittaen säkkipilliä,
flageolettia, n.s. euphoniumia ja jonkunlaista bassoviulun tapaista.
Ääni näissä instrumenteissa oli räikeän kirkuva, nuotti niinkuin
meikäläisen paimenpojan pajupillirallatuksissa ja kaikkea tätä
säesti kymmenkunnan eri suurta ja eri äänistä rumpua, jotka eivät
koettaneetkaan pysyä minkäänlaisessa tahdissa.

Mutta pääosaa kulkueessa näyttelivät musiikin jälessä seuraavat
miltei alastomat tanssijat ja soihdunkantajat. Soihtuina oli pitkien
tankojen kärkiin kiinnitetyt petroolissa kastetut vaaterisat, joiden
liekki nousi monien metrien korkeuteen. Näitä he heiluttelivat
suuressa kaaressa nostaen ja laskien niin että loimotus vyöryi kuin
aallokko eteenpäin. Soihdunkantajien välissä riehuivat tanssijat.
Hurjasti kirkuen ja ruumistaan väännellen pyörittelivät he
"lathejaan", kahden metrin pituisia seipäitä, joiden toiseen päähän
oli kiinnitettynä suuren nyrkin kokoinen puupallo. Näillä latheillaan
tekivät he taitavia liikkeitä, joiden piti kuvata lathin käyttöä
taisteluaseena ja innoissaan tulivat niin lähelle katukäytäviäkin, että
katselijoilla oli täysi työ varoessaan päätään puunuijalta. Kerran sain
minäkin olkapäähäni kolauksen sellaisesta, mutta se oli nähtävästi
vahingossa annettu, ja lyöjä hävisi heti toisten joukkoon.

Tällaisessa kulkueessa saattoi olla ehkä 50 soihtua ja tanssijaa,
sitten seurasi taas musiikki ja erilaiset maalaukset sekä kadun
täyttävä väkijoukko, joka kirkui kurkun täydeltä niin ettei lähimmän
naapurinsa kovempiäänistäkään puhetta olisi saattanut kuulla.

Muutamia kymmeniä metrejä ensimmäisen kulkueen jäljessä seurasi toinen,
kokoonpanoltaan samanlainen, sitten kolmas ja niin edespäin aivan
loputtomiin. Onnistuin pysähtymään erääseen katunurkkaukseen, ettei
väkijoukko saanut minua mukaansa, ja kaksi tuntia marssi siitä ohitseni
kulkueita yhtenäisenä virtana. Toiset näyttivät olevan vallan kuin
raivoissaan enkä luule, että ihmissyöjäneekerien juhlatanssit ovat
irvistyksiin, huutoon ja ruumiinliikkeihin nähden yhtään kummempia kuin
nämä Calcutan kaduilla esitetyt.

Vahvat poliisivartiot seurasivat joka kulkuetta, eikä suurempia
häiriöitä näyttänyt syntyvänkään, kuten kuluneina vuosina kerrotaan
tapahtuneen. Katseltuani kyllikseni, läksin etsimään asuntoani
täysihoitolaa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Olin
vasta toista päivää Calcutassa, huolimattomuudessani en ollut
ottanut selville asuntoni nimeä enkä katunumeroa, sillä luotin
paikallisvaistooni, ja nyt olin kulkeutunut sellaisille kaduille, joita
en vielä tähän asti ollut nähnyt enkä tiennyt edes ilmansuuntaa, mihin
päin asuntoni antaisi. Vaikka koetin terästää muistiani, en saanut
yhdenkään tutun nimeä kielelleni, jotta olisin voinut kysellä. Ainoa
merkittävämpi paikka, josta löytäisin suunnan, oli esplanaadilla korkea
muistomerkki, joka ulottui kaikkien rakennusten yläpuolelle. Pimeässä
se ei kuitenkaan näkynyt pitkälle, ja vasta kello neljän aikaan aamulla
sen keksin, sivuutettuani sitä ennen vielä pari mohurrumkulkuetta.

Perin väsyneenä kolusin asuntoni pimeitä portaita kolmanteen kerrokseen
ja vielä tuokion katselin ruuduttomasta akkunastani veripunaisia
välähdyksiä tasakattoisten rakennusten yläpuolella ja kuuntelin tämän
pariinsataantuhanteen nousevan muhamettilaislauman jumalanpalvelusta,
jota ensinäkemältä luulisi mielipuolten melskeeksi.

Etteivät juhlamenot f kaikkialla sujuneet yhtä rauhallisesti,
sain lukea pari päivää myöhemmin sanomalehdistä. Hindut ovat näet
uskonnossaan yhtä fanaattisia kuin muhamettilaiset, ja he tahtovat
pitää temppelinsä puhtaina tällaiselta riettaudelta. Niinpä he
Khargpurin kaupungissa, noin 90 mailia Calcutasta, pyysivät
poliisipäälliköltä, ettei hän sallisi muhamettilaisten kulkea sikhien
eli hindujen temppelin ohi tällaisin menoin, koska se loukkasi sikhien
uskontoa. Poliisipäällikkö salli muhamettilaisten kulkea, mutta kielsi
musiikin.

Siitä huolimatta soittivat muhamettilaiset sikhien temppelin
kohdalla ja antaakseen muka enemmän pontta toiminnalleen, kantoivat
kuolleen lapsen ruumista kulkueen etunenässä. Tuli tappelu, jossa
poliisipäällikköä heitettiin tiilikivellä, niin että sonni nyrjähti,
mutta sotaväen avulla räyhääjät saatiin telkien taakse. Tästä
kimpaantuneina muhamettilaiset myöhemmin yöllä nuijivat latheillaan
kuoliaaksi erään yksikseen joutuneen hindun, ja nyt ei muuta tarvittu.
Hindut myös kokoontuivat, syntyi täysi sota ja aamulla kerättiin
kaduilta 10 kuollutta, ja parikymmentä vaivaista vietiin sairaalaan.

Poliisi- ja sotilasvartioista huolimatta jatkui tappelua seuraavanakin
yönä ja taas korjattiin 6 kuollutta. Vasta kun kaupunki oli julistettu
sotatilaan eikä viittä ihmistä enempää sallittu kerääntyä yhteen
kaduilla, ja kun Calcutan hindu- ja muhamettilaisjohtomiehet olivat
matkustaneet paikalle, asettuivat mielet.

Khargpur lieneekin tänä vuonna ainoa paikka, jossa välit kiristyivät
näin tiukalle, vaikka muuallakin on kahnauksia sattunut. Caicutassa
olivat poliisit visusti varuillaan, sillä tuoreessa muistissa on vielä
kaksi vuotta sitten siellä sattunut yhteenotto, jossa kuolleitten luku
nousi pariinsataan.

Niin fanaattisia ihmiset tosiaan ovat ja niin saastaisina pitävät eri
uskontojen tunnustajat toisiaan, etteivät he sovi samalle vesipaikalle.
Niinpä kaupungeissa on tarkkaan rajoitettu, missä kahviloissa
ja ruokapaikoissa muhamettilaiset saavat käydä, ja mitkä ovat
yksinomaan hinduille. Delhissä, jossa muhamettilaisia on runsaasti,
on rautatieasemalla niinikään ja mahdollisimman kaukana toisistaan:
"Virvokkeita hinduille", ja "virvokkeita muhamettilaisille". Sen vielä
käsittää meikäläinenkin, mutta kun näkee tämän lisäksi "pesuvettä
hinduille" ja "pesuvettä muhamettilaisille", tulee mieleen tarina
sudesta ja lampaasta, jotka joivat samasta purosta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.