Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin

By Sulo-Weikko Pekkola

The Project Gutenberg eBook of Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin

Author: Sulo-Weikko Pekkola

Release date: February 21, 2026 [eBook #77996]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1930

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ - YNNÄ MUUTAKIN ***
language: Finnish




HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ — YNNÄ MUUTAKIN

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1930.




SISÄLLYS:

Huvilanvahtina.
»Heittääpi suolavettä, heittääpi».
Korpilaki.
Kaasusota.
Keskeytynyt hirvenjahti.
Praasniekoilla.
Kyllösen Riston lintulangat.
Kelovaaran musta karhukoira.
Upseerin ahteri.
Lampuri.
Kihlajaiset.
Karhua vitsalla.
Änätinpää.
Penhatti Hietasen vauhtipuu
Aaron kosto.
Kalamajalla.
Sinikan tarina.




HUVILANVAHTINA.


Nyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa
kaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa,
kylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä
vallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi
sen kodikkaampia ollakaan.

Mutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen
nurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli
puuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä
miestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui;
Elna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on
lähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten
joukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii
naapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä
joulupukin tuomaa hajuvettä.

Poissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa
vartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.

Kun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin
äärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain
tulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»

Kyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita
kannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan.
»Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan
hiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan
siinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun
lapset niillä leikkivät?»

Vinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä
tarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka
aina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan.
Vaan tyhjä on vene.

Tehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin
seurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin
piti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi
ulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät
kulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»

Näinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs
houkuttelemallakaan.

»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee.
Lähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan
täällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on?
Eikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja,
joista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me
teemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat.
— Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan:
kolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo
pitelemättä ja suolaa maun mukaan.»

»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy
ottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät
meille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan
viedään vähin äänin possulle.»

Näin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja
laitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla
kiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.

»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi
ruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa
kourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat
silmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»

Tulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän
vankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi
lautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki
unohdettu yhdestäkään annoksesta.

Piti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään
siitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja
viemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi
nälkäkin kiristää.

Hallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina
leikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys
yhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti
hänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään
astellessamme takaisin asuntoon.

Sytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista
tuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan
Halli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti
huoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.

»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä
täälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan,
vahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien
takaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan
iltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän
ne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin
saakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule,
hyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme,
lämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat
poimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa
hevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan
ensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun
syksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan,
silloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon,
soutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen
kerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme.
Eihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista
ovea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein
hermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on
Poju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas
ensi kesänä... No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät
vilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.

Sammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien
silmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin
tuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys...




»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»


Navettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään.
Sitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa
syöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini
riittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän
viittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut
navettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta,
enkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa
kujaista pitkin takaisin maantielle.

Siihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten
ne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin
lehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi
meille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko
harvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen
kappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti
harrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta

»Saisinkohan minä lainata sitä Keskisuonta.»

Ottoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin —
ainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä
suostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen,
joka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta
paistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin
luonnollinen harvahko karvapeite.

Siksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat
kaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto
oli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi,
riensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:

»Mitäs morsiamelle nyt kuuluu? Onhan suu niin naurunmursussa.»

Miehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka
oli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä
löytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja
tarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä
Otto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien
poikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut
riitaa.

Otto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota
— siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta
hänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen
aikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja
veli otti talon hallituksen käsiinsä.

Minun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina
ikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.

Mutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen
karjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto
seiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui
ja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen
tapauksen.

Olimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa,
juuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja
törmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle.
Lekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa
vilvoittelemassa.

Otto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään
itsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt.
Riisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.

Hän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan
oppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina
pinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla.
Omasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.

Suutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa
uintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me
pikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että
pitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin
näkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.

Suostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista
innostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin
hyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan,
sillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä
veden alla takapuoli pinnalla.

Tätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään
tiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin.
Samassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi
karjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani
meidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät
oltavat Oton lähettyvillä.

Kipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri
siitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli
paitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi
otattamaan maantielle.

Hetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme
kaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille.
Kaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi
takaisin.

Kirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen,
vaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle.
Vatsakin huusi jo ruokaa.

Kun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa
vilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin
vastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme
aivan syyttömiä.

Ei näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat
saunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme
seinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan
suureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.

Otto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään
leivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari
laihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen,
silloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo
tykkänään unohtunut.

Silloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa.
Sillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan
Otolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.

Sana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta
siitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän
Ottoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan
miehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri,
nosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.

Tämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin,
sanoi sitten vakavasti:

»Heittääpi suolavettä, heittääpi.»

Hevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä
riitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen
pöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.

Mutta nyt loppui Otonkin mielenmaltti.

»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla
silakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi,
heittääpi.»

Hevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi
pihamaalle ja siitä kaivolle.

Mutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta,
pudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja
kallion lepikkoon.




KORPILAKI.


Oli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun
insinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle,
etelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä
Sovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla
viitisentuhatta markkaa.»

Eipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa
et viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä
korvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta
tai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran
olivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa
ottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin
lopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.

Aatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa
kirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla
käymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan
sen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne
vastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan
palkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.

Aatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen
rahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli
tarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.

Olisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä
Lapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun
se kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu
aapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi
ja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —

Nahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa,
ja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt
otettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi
suorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.

Mutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja
saapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä
kankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin
kirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat
luovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi
tupakkatunti.

Sinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit
luettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi
aamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi,
käännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä
huppuun.

— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä
linjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille
oloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa
ohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, —
selkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän
oli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt
se oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä
tällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on,
häntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.

Aatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas
kuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi
sorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.

Insinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin
miehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen
repulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa
aukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa,
mihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman
paksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat
valuneet jonnekin syvemmälle.

Nippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen
sisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin
makuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti
jo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä
olisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi
myös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon
päivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron
oikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.

Tuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä
mitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn
kavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin
merkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä
kutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.

»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain
järjestää».

Työsakki oli jo koolla juuri lähdössä, kun vanhin alkoi puhua:

»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse.
Tunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei
varastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut
insinöörin rahat?»

Ei kukaan vastannut, kaikki katselivat vain toisiaan.

»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas
löytyy.»

Nopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin
päältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa
tarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.

»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli.
Silloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja
pieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja
sieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.

Silläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset
hetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat
kiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi
antavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.

»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia
vaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä
piteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli
notkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä
tahdissa.

Ensin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi,
sitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain
ähkimistä.

»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan,
mutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi
perinpohjainen.

Yksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset
painuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle,
ei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet
päälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli
päässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri,
nostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:

»Perlkele!»




KAASUSOTA.


Kaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme
ponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden
aselajia kohtaan.

Näin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja
luulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän
moraalisen voiman ja vaikutuksen. —

Mutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja
koska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen,
haluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen
jutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.

Silloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista,
sillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului
muutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti
alkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta
pornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen
kellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.

Silloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että
»laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse
pitkin mäkeä oravia kivittämässä.»

Poistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen
makasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä
kerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen.
Lukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla
penkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella
lukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin
vuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon
teidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta
vastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan
pitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä
kerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst,
Sulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin
puuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.

Seisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen
menoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen,
opettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli
tulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi,
että Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä
vielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun
ei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.

Kytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan
tuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman,
tulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon
päivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme
paluumatkalle.

Tulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi,
että sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on
liuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.

Päätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää
perunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle,
jonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan
runsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla,
niinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.

Sarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen
mukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka
sitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan,
kun ei sattunut säkkiä mukaan.

Tiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen
aamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat
hyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun
muutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin
mukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana
kivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan
selvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.

Eihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä
taskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan
aidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin
huoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun
väitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit
keitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää,
mutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat
tällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan
tupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka
sitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.

Menin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia
vänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut
olla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon
haulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen,
pyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä
oli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia
suustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää
mitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.

Mäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja
hautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu
vain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle
päin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät
matalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.

Perunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski
taskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään.
Noukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin
vain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa
oli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen
kepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin
tulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava
rihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli
tyvenen pellon.

Tiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta
paistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne
narskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä.
Kävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen
painelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.

Mutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko
vierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen
savukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä
savu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa
juosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää
sammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne
läheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa
tulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä
pellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona.
Menimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan
näkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen
nallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.

Silloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen
päättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät
kauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni
yli pellon.

»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja
kipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla
mitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme
savuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme
sammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta,
josta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit
olivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota
muuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä
paukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.

Isäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne
ampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen
ampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla
rasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme
suuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä
pensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.

»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan
poika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet.
Patalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa,
suuren kuusen alla levähdimme.

Emme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen
hengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei
haluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit
odottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan
löysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista
paistinperunoista.

Aina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä
vuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin
isän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen
heidän paluutaan olin jo nukkumassa.

Seuraavana aamuna oli isä jo unohtanut — taikka unohtavinaan koko asian.




KESKEYTYNYT HIRVENJAHTI.


Kauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet
kuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein
rutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki
välttämättömään luvansaantiin vaati.

Papinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti
järjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»

Kuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois.
— »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, —
vallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»

»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä
enää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.

Tuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni
tilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut
olemaan ruutia.

Kauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan
eri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin
konjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.

Näin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin
nevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet
kaksi hirveä, selitti kauppias.

Kauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten
ampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät
pielillekään; mato ampuja se kauppias.

Tilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen
takaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi
oikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus
käynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan
oravan takia, mutta tämä se on toista.

»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua
naarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs
sitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»

»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas
karjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»

Renki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka
mikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun
hyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.

Aapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei
ottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten
matkassa, pilaat jahtionnen.»

»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven
ampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena
korkean kuusen latvasta.»

Aapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa,
vaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. —
Hiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää
pörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.

Ei malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja
siitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa
puhuttiin.

Aapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa,
viisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.

Tunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta
kerkiää takamaalle.

Aapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä
otti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun
kauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. —
Parin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan
sikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.

Kylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi
olla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui
pienemmiksi poluiksi takamaaniityille.

Tultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. —
Tässähän ne karjapiiat...

Ja niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa
tuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä
ja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.

Kauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu
tuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua.
Vaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva
metsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.

Suoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan
ja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää
seisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin
kahdeksan sakaraa sarvessa.

»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan
hiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.

»Valmis on.»

Kuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun
ruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana
nevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat
retkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.

Kauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin
tiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen
pitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä
sukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.

Mutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään
lapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt
siihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.

Hirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta
ohi, ja paimenet saattoivat nähdä.

Renki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään,
vaan riemuissaan huusi:

»Niinhän kaatui kuin lekalla lyöty.»

»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»... pääsi kauppiaalta. »Laputa heti
kotiin töihin.»

Mutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki,
niin parasta ottaa hänet uskotukseen.

»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja
vajasta kirves. Käy vikkelään.»

Metsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; —
kujalla kalkatti jo karjankello.

Kylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi,
että »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.

Leipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto
talosta taloon.

Muutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja
nimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli
hirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.

Sillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän
etsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut
kauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein
paperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä
uteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä
mitään nupoja.

Kirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden,
missä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen
mättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi.
»Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.

»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven
kupeista.

»Taitaapa olla komea otus», sanoi nimismies lähestyessään nylkijöitä.

»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä
alkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki
valui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.

»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi
sitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa
juuressa.»

»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään
sammaleelle.

»Saakeli», sanoi tilanomistaja ja jatkoi nylkemistään.

»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin
sarvipäätä, mutta ammuin yli.»

»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja.
»Kyllä tämä on sinun työtäsi.»

»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä»,
sanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.

Ja siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan
haulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan
kiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.

Selvä juttu, molemmat yhtä syyllisiä.

»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin
lihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»

»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa.
Tilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat
kauppiaan portilla.

Nimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla
hevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.

Syyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta
naarashirven ampumisesta.

Mutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä
jahtimatkoja tehneet.




PRAASNIEKOILLA.


Siihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki
ristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. —
Praasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi
tantsuttiin taikka kaulattiin.

Pienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien,
niinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei
silloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli
vietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. —
Jumalainen huolehti maatöistä.

Repolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt
sanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.»
Veneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.

Koska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä
juhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa
kutsua.

Niinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja
läksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia
oli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he
seurasivat mukana.

Vierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut
pöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin
peräkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.

Praasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän
rupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten
taivasta.

Vierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille
kehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli.
Heinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä
kohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.

Perillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää
notkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli
armaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin
teit, antautui nopeammin.

Haukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein
pyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.

Enhän minä toki papin kanssa — mieluummin tanssitan näitä tyttöjä.

»Ka tule, — ei ole pappi paha mies. Tytöt jätä nuoremmille.»

»Enkä minä hänen pahuuksistaan, muuten olisin täällä pirtin puolella.»

»Ka tule, tule», isäntä työnsi minut edellään kamariin.

Pappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin
vieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea
vanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.

Pian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa
paremmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli
eletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on
täälläkin.

— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille
virkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei
järkiään.

Kysyin, tapaako pappi useinkin käydä praasniekoilla.

Ei, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa
on lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule
katsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»

Suostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain
uutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.

Ei kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes
ämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti
isäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli
anteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän,
»kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa»,
selitti isäntä suomeksi.

»Mitä mushikka haastelee?» uteli minulta pappi joka oli ummikkoryssä.

»Sanoi vain, että hän on kyllä nähnyt sen.»

— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta
myöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä
ryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää
valmistella, ei ole kiire papilla.»

Miehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että
ovesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin.
Amme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.

Joku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle
— lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä
joukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.

»Katsho, aamusta saakka olen sytytellyt, märkiä ovat puut, eivät pala.»

Istuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille
katselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella,
ja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei
ollenkaan olisi koskenut heitä.

Pappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen
laidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla
oli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä,
hiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi
toki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun
työnnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan
tukahuttamaan tuppasi.

Toimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana,
kanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.

Ammeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi
jaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia
ryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori
mirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja
meille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»

Kun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan
suupaltteja. Naurun sai vastaansa.

Vesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti
myötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin
viittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin
jälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille
istumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden
vaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi
hospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan
läheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.

Seurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen
papille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli
hetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon,
pitäen siellä kotvan aikaa.

Kun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan,
päästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön,
se lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin
naamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.

»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa
kanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.

Toimitus olikin lopussa ja meidät kutsuttiin kamarin puolelle saajulle.

Yön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin
kamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

Puolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti
aina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.

Minuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan
viisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt
viinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.

— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään
helteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:

Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme...




KYLLÖSEN RISTON LINTULANGAT.


Kyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä
hänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden
pohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.

Risto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä.
Ahkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti
loppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.

Metsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista
saakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä
oppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri
jänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt
oikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy»,
parahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.

Risto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan
niitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas.
Koiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten
ampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.

Puolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja
sitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun
ja aamulla lähteneet kirkolle.

»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä
sen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»

Risto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla.
Nyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi
rihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston
aitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi
metsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää
pyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan
hänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen
jälkiä nuuskii.

Eikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä
oli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.

Ristolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla
salolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla
palasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään
illalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko
päiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.

Siinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle
kova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt,
mutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä
kontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin
veneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja
sieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.

Mikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka
vähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan
päivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi
havaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi
hakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain
olekin vetänyt linturihmoille.

Kysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki
sellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään
paitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt.
Eikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.

Mutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden
loputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat.
En puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää
sen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka
ulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin,
ettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.

Aamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina
hävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas,
samanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.

Katselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja
rämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale.
Sellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne.
Loivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena
rämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan
pituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa
syntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu
metsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli
kulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.

— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti
tehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee
polun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa
vaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti
eikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.

Katselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä
toisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita
kymmeniä.

Kun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut
taskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että
nipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman
poikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla
pingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni
eikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai
vaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään
edes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat
langanpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan
eheältä.

Näin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni
rääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta
sääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.

Jätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee
kokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.

Samalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien
poikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti
jalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein
minäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani
sen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy,
ja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on,
ihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs
kiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä
Ristolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen,
siitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin
tiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen,
vihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän
otuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on
minkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi
aikaa.»

Kun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni
rihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa
huomaavinanikaan.

Päättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä
jossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään
en hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.

Tuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston
veneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut;
tarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä
ongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta
sanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.

Olin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle
tapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän
jo veneestä:

»Sille Ristollehan on mato käynyt rihmaan.»

»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän
katsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.

»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä
mato korjaamatta.»

»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan»,
väitti Risto.

»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä»,
varoitteli metsänvartija.

Miettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon
mukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille,
kammotti koko pyyntimaa.

Metsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä
toisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean
laidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana
syksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.




KELOVAARAN MUSTA KARHUKOIRA.


Kelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan
se oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä,
ärisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin
selkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton
korvilleni.

Kelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut,
kukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin
pirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän
Oskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen
pirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin
korkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä
asuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli
kaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.

Sillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi
hampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin.
Eihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi
kuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia
taloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle
portaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.

Ensi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden
pieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä
Oskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti
multapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin
silmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.

»Mikä otus se tuo on?» kysyin Oskarilta.

»Karhukoira; näkeehän, kuinka vihainen se on.»

»Niin jotta minulleko?»

»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä
kulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun
matkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot
on tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu,
mutta kunhan siitä varttuu.»

Näin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan,
kun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa
hyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun
takavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä
karhukorvessa tällä piskillä.

Vainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä
se tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille
vedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle.
Vaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia
vihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi,
silloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa
räväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta
jo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti
häntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva,
kippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti
ruokapalan vieraaltakin.

Musti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita
melkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme
portailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi
kuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla
sieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se
joutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät
paloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.

»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille.
»Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»

»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta
luonto muuttuu.»

Näin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin,
sallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli,
niin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.

Siellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella
tapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan
reunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen
vitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä
herkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun
emonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.

Sattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka
ajoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi
pilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia
koettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja
mukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen,
jossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan,
irrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin
hätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.

Taas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren
muurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä
repinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta
eihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme
sen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan
puunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että
»hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».

»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle
korpeen».

Mutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani
lammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten
maja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan
rakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman
ryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta
se saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme
aikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.

»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä
mailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli
saanut hänet herkemmälle mielelle.

Ja minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät
loistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini
lisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.

Sade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi
siinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina
vilkaisten pyssyihimme.

Tuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja
uiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella.
Oskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta
»Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt,
vosmestari, miten se hanaton ottaa».

Nostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui,
kuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen
älähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli
kauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon
se oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.

Kun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului
kankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira
kotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja
korkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.

Oskari päästi pahaenteisen naurun:

»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän.
»Pettihän porajärveläinen.»

Läksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään
poikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.

»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on
vietävällä.»

Mutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi.
Astuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan
Mustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään.
Sitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka
yli johti kapulatie.

Harvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut,
siihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen
syvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt
riimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt
päänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju
kaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä.
Silmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti
sekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis
ja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu
törrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.

Kun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja
nostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei
enää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta
himmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja
kammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.

Kankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen
Oskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi
kannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.

Kotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi,
ja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:

»Ei mies tullut karhukoiraa Mustista, — pettihän porajärveläinen,»




UPSEERIN AHTERI.


Ei sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta,
sellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen
kuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa
uusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda
enempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi
rekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.

Kävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta
ehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia
koetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä
kuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.

Kesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin
tuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin
joskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin
lukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.

Kesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa.
Jokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä
voinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä
sanoisi.

Jallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku
arveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee
toisten mukana marssimaan, sanoi hän:

»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että
minulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»

Katselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi
lihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun
kerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta
mielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa
laihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.

Niinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin
toisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun
ilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi,
alkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että
jossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.

Sitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn
päähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei
ollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka
onkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta
saakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme
taipaleelle.

Ensimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä.
Sitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin
huomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui
haasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain
upseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä,
sillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia.
Urhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä,
ellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.

Aina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan
tippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu
tuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä
hän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.

Ja voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan
hankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin
iltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.

Kun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita
mukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata
ja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan
ja Jallu sanoi helpottavan.

Jatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme
päässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen
ja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut
mitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.

Minä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt,
mutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä
murheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi
jauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla
tuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin
vain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.

Suosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme
housuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen
sisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille
saakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä,
sillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa
kannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä
kirveleville pinnoille.

Kului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu
uskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta
mielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet
suuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on
muutamia upseerin ominaisuuksia.




LAMPURI.


Kirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko
seutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta
—, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten
inventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli
laskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta
ja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja
toista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni
joutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä
soutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin
sitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava
sekä entiselle että uudelle.

Juoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen
stöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.

»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne
kaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»

»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät
jänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»

»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on
juoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»

»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun
kerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»

Kaupat tehtiin, ja Jalo sai uuden isännän.

Syyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli
kutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa
taputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa
suku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla
tuleekin.

Tuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan
Isoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.

Jahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun
sonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen
selän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa
aamurusotusta vasten kilometrin päässä.

Jalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin
ja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset
jahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.

Vene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa
häviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin,
kun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman
oikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät
syönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille
syönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen
tiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.

Etsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu
näillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän
taas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin
mäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.

Hetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat
hanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut
korvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista
töminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun
petoeläimen.

Vavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas,
töllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu
vastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli
jänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen
lammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin
mielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut
enkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.

Jänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo,
vinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein
tehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas
käynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja
senjälkeen »alls todt».

Kiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa
Jalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään
se heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän
ole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja
itsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»

Kerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme,
että Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme
ehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin
taas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole
joka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä,
ammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari
metsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla
saavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi
metsoa ja kaksitoista pyytä.

Siinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja
hyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen
saakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä»,
ja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin
otus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu
vuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään
huokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla
menimme mekin nukkumaan.

Aamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin
näkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa
vene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman
sairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun
kirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille
tulijaa vastaan.

Pian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa
jotain valkoista, aivan kuin ruumiita.

Ja ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen
ryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin
päin näin sanoen:

»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha
korvaasta.»

Koettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin
on ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.

Eihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi
vain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti
sitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme
kumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.

Kalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme,
mutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa
niin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi
myyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.

»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita
jäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»

Sitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt
käydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme.
Viipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta
mehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei
auttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.

Aamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on
muuan ukko, jolla on lammas.

»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin
ulos.

Siellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä,
ajanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut
hengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.

Taas luettiin kolikot ukon kouraan ja aamiaista jatkettiin.

»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja
palvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.

Puolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen
riensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä
ekspeditsioniaan apteekissa.

Kolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla,
ja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun
ensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi
roppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että
»siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»

Kun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta
minä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä
entisestä apteekkarista.

Venerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki
rautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli
tarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.

Koko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia
venelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen:
kuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se
itsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus
vaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.

Illalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon
luopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta,
ja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että
lampaat itse saavat rangaista.

Jalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa
läksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt
meillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä
muutenkin selvitään.

Kulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin
kaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon
kanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja
säkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli
tätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki
on hyväksi, mitä isäntä tekee.

Lampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät
pyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä
paikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.

Menimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä.
Ne kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon,
jonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko
katras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen
alla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja
ulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.

Menimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja
sitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi.
Silloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme
nähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei
katsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.

Ei pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis
kärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.

Joku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin
kuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska,
eikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. —
Sillä Jalo oli rotukoira.

Mutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran
tykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski
se heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.




KIHLAJAISET.


Taas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja
lauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen
kortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti,
että vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon
kilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme
vielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja
minä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon
vaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten
päivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.

Emme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi
vernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen
astuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton
kahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.

»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos
sopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»

»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa
sietää olla kaksikin emäntää.»

»A katsho, vanhaksi alkaa moamo jo käydä.»

Hetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia
vieraita kutsumaan.

Miihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän
kortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten
niin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten
kanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän
uskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille
ruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset
omansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa
kiehauttaa.

Nyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä,
sillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella
tuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti
kutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille
ennakkoluuloille.

Karjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona,
mutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli
suomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.

Iltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti
otettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse
— arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui
Hattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.

Piiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari
toisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata
punaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä
tuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.

Me virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien
trahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita
samantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja,
mutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä,
huokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen
öljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän
pöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli
kuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan
karjalaisen kodikkaalta.

Isäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina
pistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän
koko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä.
Kasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta
viinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi
punaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:

»A mitä sie, vosmestari, tuumit tästä tieasiasta?»

»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi;
täällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»

»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen
valmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun
vieressäni.

»No, jospa meneekin, niin saathan siitä korvauksen.»

»A mutta kaikilta täytyy mennä.»

»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se
on ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»

»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä
Oinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen
muotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.

»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne
vaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»

»A tshuhna sie oot, ruotshi, ei siulla oo ees oikeata jumalaista.»

»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas
sinulle opetti Porajärven pappi! "Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä
näet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin
putoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi."

»Ammu sie mitä ammut, a etpä oo karhuakaan tänä syksynä ampunut.»

Tosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti
ensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi,
mutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut
jollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä
ampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:

»Pehmeätpä ne oli sinullekin mennyt housuihin, kun karhun näit.»

»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan
orsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin
väliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.

Miihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme
rauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi
keskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta
kiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta
pirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka
takana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria
kuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla
kaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari
kertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.

Uskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja
salavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen
permannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin
käsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia»
huutaen panna tätä toimitusta vastaan.

Sitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät
jäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle
rauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme
kukin tahollemme.

Morsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole
nähty Miihkailin pirtissä.




KARHUA VITSALLA.


Siihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi
Pielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää
jo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka
ja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa
ennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen
kisoissa.

Mutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä
tuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään
ja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo
kulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat,
kompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen
reunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli
tukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät
oikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin.
Mutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu
ja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen
tunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies
järenöö.

Ne olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen
pesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle,
ja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs
siellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset
peltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta,
minkä kykenivät.

Pienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä
synkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt
tarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa.
Jo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata
uittomiehenä keväällä takaisin.

Pitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt
oli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa
uittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä
jouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin
tuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään
mahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja
silloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti
hän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.

Yöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia,
— viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan
särvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron,
jonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin
läksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei
Jyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat
ilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.

Pitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival.
Jyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme
kyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta
tottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.

Haukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan
pinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin
hetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin
jaloin ei sen yli pääse.

Haukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta,
mutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina
hän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan
vain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan
lähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka
upottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.

Pääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään
merkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta
lönköttävän kohti.

»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta
asetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua
tappamaan.

Pitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli
jo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:

»Ka mies, elä tulek!»

Karhu pysähtyi muutaman sylen päähän, istui ja katseli vihaisesti
Jyrkiä.

Mutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan
sinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa,
siinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa
perherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.

Mutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti
ottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen
hyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen
ihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös
kuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi
karhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti
teki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan
puun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja
takkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä
puuhun.

Puu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli
pysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli
sauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli
jäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut
ajanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä
ei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden
ulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen
parahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi
karvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.

Koiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen
Jyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa
muutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka
rauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen,
ja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella
edelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen
hyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin
Jyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan
runsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki
juurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:

»Ka mies, elä tulek!»

Juurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin
silmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta
heti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti
risua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa
nevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian
lähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:

»Ka mies, elä tulek!»

Lopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden
tuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä
pitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka
karhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi
puolapuiden.

»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan,
tempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä
istui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti
tarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan
syttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli
karhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään
kostoa.

Ja sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin
— tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi
vaivaiseksi.




ÄNÄTINPÄÄ.


Pitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki,
nyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.

Änätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion
töihin, kruunun savottaan.

Änätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja
mustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten
olin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja
vene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä
oli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta
eipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa
sivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen
viedä, laineen laulatella.

Matkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli
ennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta,
mutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi
muutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui
vaatimasta uhriaan.

Jutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä
musta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut
hyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi
vasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma
meidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme
aivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme
ylälaitaa vastaan.

Mutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan
irti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi
isäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta
silloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko
kuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani
huusin:

»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» —
Minä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.

»Mutta armias herra vosmestari, tuo purje, — ka persetti — —»

Silloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi
silmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama
aivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen
tuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä
se meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.

Veneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt
soudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta
usvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville
kaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.

»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle
järvelle.

»Eipä hätyytä, ei.»

Astuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta
järvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan
takana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa
maitokamari.

Pirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti
pyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi
märkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.

Taloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle
emännälle siunattu liuta likaisia lapsia.

Yksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli
akkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi
oventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi
yhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:

»Tässä olen nyt kerta kaikkiaan, katselkaa minua tarpeeksenne.»

Pyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en
ollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä
odottelemaan.

Kului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä
siellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen
kysyi, mitä ruokaa saisi olla.

Kysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja
toiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin
halvattuna, sitten poistui.

Kului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi
tyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa
täällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen
kuukautta yhtämittaa.

Sitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei
ole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»

»Eikö perunoitakaan?»

»Eipä ole.»

»Eikö voitakaan?»

»Eipä ole.»

»Entäs maitoa?» kysyin epätoivoissani.

»Eipä ole, lehmät ovat vielä metsässä.»

»Alahan kantaa tänne sitten kaikki, mitä on.»

Puolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja
pahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.

Vatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa
karvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina,
pitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen,
ja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun,
pääsin entiselleni.

Jo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle;
heilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä
on. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.

Ne menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi
tulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.

»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen
koettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.

»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin
sieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.

Ripottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen
piisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta
keskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:

»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi,
tuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne
syyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi,
minkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi
pirttiin:

»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät
se vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»

Koko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita.
Minut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa
vielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista,
kauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.

Se emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina
ehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.

Hän oli erikoisesti innostunut keisariin; kyseli tunsinko hänet.

»Tottakai, parhaat ystävykset ollaan.»

»Voi kehveli, heh, heh», pääsi emännältä.

Rannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä
jonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja
päivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.

Lopulta ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan:

»Mikä laitos se tuo on?»

»Se on kello.»

»Mikä se on se kello?»

»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä
kulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava
aamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»

»Voi kehveli.»

Annoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia
silitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun
on noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin
− −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.

»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli
lopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia
tuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.

»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja
tuomaan terveiset.»

»Älähän, niinkö sanoi? Voi kehveli, heh, heh.»

Eräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen
sanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan
sanoiksi ei saanut.

»No, mikäs emännän mieltä painaa?» kysyin häntä rohkaistakseni.

»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä
perää?»

»Missä perää?»

»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh —
rahasta?»

»Ei ne kaikki läheskään, vaan on siellä sellaisiakin».

»Jottako kenelle tahansa?»

»No, vaikka minulle.»

»Vai että teillennii! Voi kehveli.»

Sen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt
vai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän
kolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän
kuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä
rintamailla.

Kun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain
mielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.

Senjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.

Olin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan
kuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan
lammaskatraankin.

Kun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia
suolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä
keino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat
pallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.

Esitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti
isännälle.

»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta
kun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»

»Sille minulla kyllä on keinot, kunhan vaan muuten sovitaan.»

Kolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin
haulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat
kuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni
pyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.

Kaksi yötä valvoin siellä hukkaan, kolmas oli onnekkaampi:

Menin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus
kuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä
jälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen
tervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.

— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas
ensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja
nuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat
olivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo,
miten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun
näinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.

Mietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä
painosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.

Täräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää
sarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että
mieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä
ollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin
ottanut mukaani vahtipaikalle.

Voittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta
pienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.

»Siellä se nyt on oinas, käyhän isäntä nylkemään.»

Isännällä ei ollut puukkoa ja lainasin hänelle omani.

»Mitä sitä tuossa kauhassa on?» kysyi se minun ruokkijaemäntäni.

»Verta, lampaanverta.»

»Mitä työ sillä teette?»

»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän
emäntä?»

»Ei kehveli, en minä rupia verta paistamaan, myrkkyä.»

Kyllä se vain on paistettava, siitä tulee vankka ruoka.»

Annoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan
hän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan
käteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.

Lettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen
pihalle.

»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän
myrtyneenä.

»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se
pienempi.»

»Ei, ei mitenkään, mihinkäs minä tämän sitten panen?»

»Syötte ja syötätte perheellenne.»

»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä
sitten.»

Valmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että
»tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»

Kävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen,
sillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja
minkälainen lettu!

Olin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai
vuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä
sekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin:
pohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin
siellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan
unhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän
hyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.

Jatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi
vaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani
russakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman
möhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja
puraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen
sauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt
sormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui
kuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.

Ehtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle.
Täytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin
maitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan
töykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin
hänetkin maistamaan lettua.

Otti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle
sylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.

Neljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä
tuumanpituisia suolamuikkuja.

Arvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa
liiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä
seuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin
emännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos
emäntä nyt panisi tulelle.»

»Liha loppui jo toissapäivänä.»

»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista
pässiä neljässä päivässä?»

»Tuota, — tuli sitä vähän itekin maistetuksi ja annetuksi pereellekin.»

»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö
kukaan lihakeittoa.»

»Syöhän sitä, syö, vaan ei kannata.»

»Ei kannata, ei kannata, täytyy myöntää.»

Jahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden
kahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.

       *       *       *       *       *

Kun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa
ja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin
pyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.

Ensimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin
emännältä, että »missä teillä on se sellainen?»

»Jotta että vosmestarikin! Voi kehveli!»

»No, en suinkaan minä sitä sänkyyni, ihminenhän minäkin olen.»

»Voi kehveli.»

»Sano äkkiä nyt, sillä tässä alkaa olla kiiruut paikat!»

»Ka tuohon minä — pinonviereen.»

Kiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan
kaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan
kautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin
tunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin.
Portailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.

Valitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä
lukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä
laskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta
katseli pihatolta.

Ihmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä
paikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina
seuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.

Mutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin
pyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä
edemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä
kävimme sitten huoneeseen.

Tuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat
saattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.

Ystävinä erottiin, leikit anteeksi.




PENHATTI HIETASEN VAUHTIPUU.


Yksitoikkoiseksi käy elämä salolla, kun vain kolmisenkin kuukautta
yhtämittaa sama työsakki metsiä tarpoo ja yönsä nukkuu kämpällä
tai rakovalkealla. Metsän poikiahan ne ovat kaikki, saman jylhän
luonnon kasvattamia, vähän maailmaa nähneitä. Vähän oli puhumistakin
tavallisten välttämättömien lisäksi, ja kun joku suunsa avasi jotakin
sanoakseen, saattoi jo melkein sanalleen arvata, mitä sieltä tuleman
piti.

Mutta kun joukkoon sattui laajemmalti maailmaa katsellut mies, oikein
remakka lentojätkä, joka oli käynyt ummet ja lammet, hän se toi
vaihtelua jokapäiväiseen leipään ja tunsi myös itsensä toisia paljon
ylevämmäksi ja etevämmäksi eikä suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle.

Meidän metsäleimuusakkiimme tuli tällainen ilmestys kuin taivaasta,
komea mies, solakka, leveäsuinen. Tuli torppaan myöhään ehtoolla ja
kysyi, että »tarvitaanko reilua miestä tähän savottaan?»

»Aina miehiä tarvitaan», vastasin hänelle. »Onkos sitä ennen oltu
metsänleimuussa, jolta tietää, mittaajaksi vaiko kirvesmieheksi?»

»Mitäpä minä noista hangoista vetelen. Panee nyt kirveeseen.»

Kun muuan kirvesmies oli pyytänyt päästä »pihassa» käymään, päätin
ottaa tämän.

»Mitäs sitä ollaan sukuisin?» kysyin.

»Penhatti Hietanen minä oon. Tunnen minä muitakin vorsmestareita.
Senkin Porin kanssa olen — —»

»Mikä nimi se Penhatti on?» keskeytin hänet.

»Ka Peernhart, vaikka eivät ne minun nimeäni osaa sanoa, niin että on
Penhatiksi kuhuttu.»

»Tulkaa aamulla sitten mukaan; Mustoselta saatte kirveen.»

Salskeaan männikköön aamusella painuimme, ja reilusti löi leimoja
Penhatti kirveellään, löi kerrallaan aina valkealta paistavan pilkan
puun kylkeen ja siihen napautti kamarapuolella leiman, niin että korpi
kajahti.

»Siitäpä sainkin reiman kirvesmiehen, jos vain ottaisi pysyäkseen»,
arvelin hyvilläni.

Metsä kumisi, aika juoksi — Penhatin mielestä ehkä liian hitaasti,
koska jo tunnin päästä kysyi, että »eikös sitä tupakaksi pannakkaan
tässä savotassa?»

»Pannaan, pannaan, mutta vasta viilon päässä ja kankaalla ei ollenkaan.»

Päästiin siitä viilon päähän aukean suon laitaan, hetteikön reunaan,
jossa ei ollut pelkoa tulen irtipääsystä. Kangas oli näet kuivaa kuin
tappura. Pantiin oikein »istumatupakat», (siellä kyllä käytettiin tuon
»istuma»-sanan sijasta asianomaisen ruumiinosan nimitystä), ja alettiin
jutella piipunraosta. Ja silloin vasta tuli Penhatin loistonumero
esiin. Hän oli erinomainen kertomaan ja kehumaan. Puhetta tuli kuin
turkinhihasta, sulavasti ja leveästi. Hän oli ollut joka paikassa,
tunsi kaikki tirehtöörit, Hakmannit ja Kutsehvit, eikä toisilla ollut
muuta tehtävää kuin kuunnella ja ihmetellä.

»Mistäpäin sitä ollaan kotoisin?» kysyi Oinosen metsänvartija.

»Sieltä kuin sinäkin», vastasi Penhatti eikä ruvennut syntymätilojaan
sen enemmälti selvittelemään.

Puhetta tuli taas tulvanaan ja olisi riittänyt yhtämittaa vaikka iltaan
saakka, ellen olisi keskeyttänyt tupakkatuntia.

Puolisilla nukkui hän sen syönniltään ylijäämän ajan tarkkaan eikä
puhunut mitään, mutta sitten taas alkoi. Kun tultiin harvempaan metsään
eikä mittamies pannut kovaa kiirettä, joutui hän taas ajattelemaan
urotöitään ja näkemyksiään ja kertoili niistä niin äänekkäästi, että
sekoitti mittamiesten huudot, jotta piti jo kieltää.

Näin jatkui viikkoja pari. Kirveenlyönti petäjänkylkeen ei ollut enää
yhtä naseva kuin ensirupeamalta, mutta suu kävi sen vilkkaammin; koetti
nähtävästi toisella korvata toisen. Puheistaan oli käynyt selville,
että hän oli erinomainen urheilijamies, joka oli monenlaisissa
otteluissa lyönyt tunnetut nimet, joiden kaiku oli vähäisten
sanomalehtien kautta täällä salollakin tuttu. Sitä vain Oinosen
metsänvartija ihmetteli, ettei Penhatin nimeä ollut niissä mainittu.

»Eipä ne niitä teiän lehtiinne pane. Pääkaupungin lehissä niistä
kirjoitetaan», selvitti Penhatti.

Mutta Oinosen metsänvartija, jo ikämies, oli haistanut Penhaatin
syöttävän meille pajunköyttä kilometrikaupalla. Hän oli itse perin
harvasanainen, mutta ajatteli sitä enemmän, ja milloin sanan tai
lauseen jurautti, välähti silmissään aina pieni veitikka. Nyt hän
odotti tilaisuutta Penhatin suhteen.

Leimattiin taas, ja viilo kulki pitkin leveän polun vartta. Oinonen
vihjasi minulle sivumennen, että »tässä pitäisi kohta panna tupakaksi,
olisi vähän tuolle Penhatille.»

Kun Oinonen sitten antoi merkin, kuulutin minä tupakkatunnin.
Istuuduimme koko sakki polun kahden puolen vastakkain, ja Penhatti
soitti suutaan.

Hetken kuluttua sanoi Oinonen;

»Eihän meillä täällä salolla ole urheiluvehkeitä sellaisia kuin siellä
kaupunkipaikoissa, meillä on omat koetuksemme. Etpä sinä, Penhatti,
piisaa meistä kenellekään puuhun kiipeämisessä.»

»Ettenkö piisaa», kivahti Penhatti. »Olen minä kiivennyt korkeamman
puun latvaan, kuin mitä sinä olet nähnytkään.»

»Ka eihän nämä korkeita, nämä meikäläiset puut», sanoi Oinonen. »Mutta
kunhan kiipeät tuotakin mäntyä niin korkealle kuin hangolla ylettää,
niin saat viitosen, — ja antaahan vosmestarikin viitosen?» kysyi hän
minulta.

Katsoin puuta. Se oli sylentäyteinen mänty, alhaalta rosopintainen,
johon helposti sai kyntensä ja saappaansa tarttumaan, mutta neljän
metrin korkeudelta muuttui pinta sileäksi kuin rasvattu, ja viidennellä
metrillä runko sylen matkalla loivasti paksuni, aivan huomaamatta vain,
mutta sentään senverran, että käsi lipesi joka otteella.

»Viitosen annan minäkin», tokaisin puolestani.

»Piru vie, nyt tuli kymppi taas», rämähti Penhatti.

»Ei siellä vielä tätä ennen ole käyty», sanoi Oinonen.

»Nyt jumalaut' siellä käydäänkin ja vähän äkkiä», uhoili Penhatti ja
meni puun luo.

Oinonen otti hangon ja nosti sen puuhun kuuden metrin korkeudelle.

»Tuohon kun saat kämmenesi, niin kymppi on sinun.»

Penhatti sylkäisi kouriinsa, naurahti ivallisesti ja lähti kipuamaan.
Ensimmäiset neljä metriä menivät kuin leikillä ja harmittelin jo, että
»kyllä se sen viitosen vei», sillä viisi markkaa oli paljon rahaa
silloin, vuotta ennen maailmansotaa.

Mutta sitten tuli se paksunnos. Joka ote, minkä Penhatti veti, lipui
takaisin, ja näytti siltä, kuin olisi hän uinut koskessa.

»Huilaa välillä», kehoitti Oinonen.

Penhatti huilasi, mutta valui sen sileän metrin alaspäin ja jäi taas
rosoisen reunaan neljän metrin päähän maasta. Yritti siitä uudelleen
ylöspäin, vaan ei päässyt enää sitä sileätäkään metriä kohoumalle. Oli
tultava maahan lepäämään.

Hetken kuluttua hän koetti uudelleen, mutta samalla tuloksella. Takin
oli jo nakannut mättäälle saadakseen paremman otteen, mutta puu piti
puoliaan. Hiki valui miehestä virtanaan, ja käsivarret ja ranteet
punottivat.

»Taitaapa olla tiukassa se kymppi», virnailivat toiset miehet.

»Ei se kiipeämättä jää», vakuutti Penhatti riisuessaan saappaita
jaloistaan. »Kyllä minä tiedän, kuinka sinne mennään ja nyt menenkin
latvaan asti samalla kympillä. Sinne on mentävä vauhdilla eikä
huilattava välillä.»

»Vauhdilla ylös ja vauhdilla alas», pisteli Oinonen.

»Alahan vain kaivaa viitosta taskustasi», ärähti Penhatti. »Nyt sen
ihmeen näätte.»

Hän yritti kolmannen kerran. Alkuvauhti oli hyvä, ja kuin orava livahti
hän neljä ensimmäistä metriä ja vielä viidennenkin, sen sileän metrin
ja sai jo kätensä paksunnokselle. Mutta siinä tuli toppi. Kiiltävän
sileä pinta ei pitänyt käsiä eikä paljaita sääriäkään ja kohouman reuna
painoi rintaa. Oinonen piteli mittahankoa puuta vasten ja yllytti:
»Vielä puoli metriä ja saat kympin.»

Penhatti hosui ja lipoi minkä käsistään irti sai, mutta tuuma tuumalta
alkoi hän vaipua alaspäin, ja sitten voimat pettivät tykkänään. Ote
heltisi, ja rentonaan putosi hän kankaalle selälleen kuin ammuttu.

»Kymppi taisi jäädä tulematta.»

»Näkemättä se kiipeäminen tällä kertaa jäi.»

»Heitähän housutkin jalastasi, niin menee vauhdilla.»

Tällaisia sateli Penhatin kohiseviin korviin, kun hän haukkoili henkeä
kankaalla. Sitten hän äkkiä silmät verestäen hypähti ylös, tempasi
kirveensä ja iski sen leimaa myöten puolilahoon kantoon.

»Vedähän saappaat jalkaasi, niin päästään tästä taas viilolle»,
kehoitin häntä vähän niinkuin virallisesti.

Penhatti istui mättäälle ja nyki pahlikkaita jalkoihinsa, ei puhunut
mitään, mutta silmästä puristui kiukun kyynel — vai olisiko se ollut
häpeän?

Päivä kului lopulleen, eikä Penhatti puhunut mitään. Joku miehistä
silloin tällöin linjalta vain huikkasi, että »tulehan katsomaan
Penhatti, täällä olisi taas sellainen vauhtipuu.»

Olin syönyt iltaisen! torpassa, kortteeripaikassamme ja lojuin
ettoneella nauttien piipustani, kun Penhatti astui huoneeseeni.

»No, mitäs Penhatti?» kysyin.

»Tulin ottamaan tiliä», sanoi hän synkästi.

»Minkätakia kesken töiden. Ollaanhan nyt vielä viikon päivät, niin
päästään kaikki kirkolle.»

»Olen minä ennenkin ollut vorsmestarien kanssa, mutta ei missään ole
pilkkana pidetty. Senkin Porin kanssa — —»

»Älähän nyt leikistä suutu ja oma syysihän se oli.»

»Antaa vaan tilin tänne.»

Luin hänelle rahat kouraan ja löin kättä läksiäisiksi. Ovensuussa hän
sitten kääntyy ja rämäyttää:

»Niin, että tunnetaan niitä suurempiakin herroja kuin tällaiset
vorsmestarit. Senkin Kutsehvin tirehtöörin ja − −.»

»Nyt ala laputtaa», hihkaisin ja hyppäsin tuoliltani.

Hän meni ja leimautti oven jäljessään kiinni niin, että talo tärähti,
ja parvi russakoita putosi täräyksestä oven yläpielestä lattialle,
josta ne kiiruusti etsivät uuninloukkoon turvaan.

Mutta minä istuin miettimään, mistä huomiseksi saisin yhden
kirvesmiehen, sellaisen tosi urheilijan, joka ei leikistä suutu.




AARON KOSTO.


»No, minnekkä ne vasikat nyt?» kirkaisi Selma-emäntä portailta,
kääräisi hameet kainaloon, pinkaisi karjakujalle ja siitä
järvenrantalehtoon. »Ensikertaa ovat ulkona, järveen juoksevat», kuului
vielä karjakujalta.

Lehti jo puhkeili koivuihin, mutta ruohosta ei ollut paljon haaraa,
vähän viheriöitsi paikkapaikoin, ei siitä elukka vielä mitään saanut.
Mutta pitihän ne luojanluomat laskea ulos, kun heinät käsiin loppuivat.

Näitä Selma mietiskeli kulkiessaan kivikkoista lehtoa alas
järvenrantaan, jossa tukkilainen keräili irtonaisia pölkkyjä otvien
alle.

»Oletko sinä, Matti, nähnyt minun vasikoitani?» kysyi Selma lähemmäksi
päästyään.

»Ka enpä ole heitä nähnyt», kääntyi puhuteltu vastaamaan.

Hän oli nuori, hauskannäköinen mies päivänpaahtamine kasvoineen ja
avoimine paidanrinnuksineen seistessään siinä otvaspuulla keksiinsä
nojaten. Selma katseli häntä hetken vaieten.

»Lähde kanssani etsimään», sanoi hän sitten.

»Ka saatanpa lähteäkin», vastasi Matti, heitti keksinsä koivun varaan
ja lähti seuraamaan Selmaa koivikosta vanhalle kaskiaholle, joka kasvoi
typpyräistä mäntyä ja lepikkoa.

Lahnalahden talon emäntä se tämä Selma oli tuosta mäentöyryltä
peltojen keskeltä. Ei hän Mattia sen paremmin tuntenut, kunhan nimen
oli kysynyt tämän käydessä talosta eväitä ostamassa. Muutama päivä
sitten oli tukkien mukana tullut ylävesiltä ja kohta taas suman mukana
painuisi isommille vesille. Eikä Selma hänen kanssaan ollut pitemmälti
jutustanutkaan, senverran oli vain saanut korvaan suhkaistuksi, että
»käyhän toistekin talossa, kun näillä mailla viipynet.»

Sillä Selma oli vasta nuori ja katseli mielellään nuoria miehiä, sen
kerran kun niitä Lahnalahteen sattui. Eipä sillä, että Lahnalahden
Aaro-isäntäkään vielä ikäloppu olisi ollut, vasta puolissavälin
neljääkymmentä, mutta hän oli sellainen jurrikka, itsepäinen,
tyhmäksikin sanoivat, mikähän lie ollut. Naisväki oli kaihtanut koko
ikänsä, ja vasta kaksi vuotta sitten, kun vanha emäntä oli kuollut, ja
Aaro ainoana poikana ja perillisenä jäänyt taloa hoitelemaan, oli pakko
käskenyt katselemaan emäntää.

Olisi kait Selma toisiakin saanut, ikäisihän ja vehmaamman näköisiä,
mutta niin olivat kotona tälle Aarolle tyrkyttäneet, miltei
väkipakolla. Ja isonenhan tämä Lahnalahden talo oli, tiloiltaan laaja,
vaikka viime aikoina viljelykset olivat jääneet huonolle hoidolle,
sillä Aaroa eivät maatyöt innostaneet. Kiireimpänä heinäaikana nuottaa
paikkaili ja verkkoineen kuhkaili järvellä yökaudet. Rappiolla olivat
rakennuksetkin, läävä vallan laho, pirtin nurkka vajonnut ja katto
kaarella kuin laihan konin selkäruoto, mutta uudet rakennukset oli
Aaro aivan ensi töikseen luvannut laittaa, ja niillä puheilla se Selma
lopulta emännäksi suostui. Nyt oli jo kohta kaksi vuotta kulunut,
mutta yhä viistommaksi painui pirtin pääty, ja purku työnsi lumen
läävään. Tottuihan siihenkin vähitellen, mutta jotain sentään Selma
kaipasi, kaipasi sellaista pientä piipittäjää rinnoilleen, mutta sitäpä
ei kuulunut, missä lie vika; saamaton taisi olla Aaro miehekseen
— — Eivät löytäneet Selma ja Matti vasikoita, ne kun olivatkin
riihen takana orasmaassa, ja tyhjin toimin palasivat he karjakujan
suulle metsänreunaan. Mutta sen olivat päättäneet, että Matti jättää
uittohommat ja pyrkii Lahnalahteen rengiksi. Vaan varovaisesti siinä
oli puhuttava, sillä Aaro-isäntä katseli kieroon vieraita.

Illansuussa Matti sitten saapui taloon, tuli niinkuin ennenkin evään
ostoon. Istuttiin ja juteltiin minkä mitäkin, kunnes Matti tokaisee:

»Nyt sitä sitten alkaa rokuliajat.»

»Ka mitenkä niin?» kysyy Aaro.

»Niinpähän sanoivat tänään, että puolet pannaan alapään miehistä pois,
kun tästä alkaa nämä laajemmat vedet, ja pukseereilla vievät pölkyt
edelleen.»

»Ka niinpähän», arveli Aaro.

Istuttiin hetkinen vaiti. Sitten kysäisee Matti kuin ohimennen:

»Ei taitaisi talossa olla työmaata?»

»Eipä sinusta tukkilaisesta olisi maatyön tekijäksi, se
viimevuotinenkin läksi kesken aikojaan; sanoi tukkitöillä enemmän
hankkivansa.»

»Maatöitäpä minä enemmän olenkin tehnyt», selitteli Matti. »Muuten vain
tulin nyt lähteneeksi uittoon.»

»Ka kun pysynet, niin saatathan jäädä», sanoi Aaro hetken mietittyään,
ja sillä oli asia päätetty.

Reima työmies näyttikin olevan Matti ja maatyöt osasi kuin opetettu.
Ei häntä tarvinnut aamuisin ylös koluutella, kuten sitä viimevuotista
renkiä, eikä hän päivän pituutta katsonut, niin teki kuin omaa työtään.
Aaro-isäntä sitä hyvillään katseli ja päivä päivältä jätti omalta
kohdaltaan maatyön sikseen, sen kun kalasteli vaan.

Niin oli kuin uusi henki olisi tullut taloon. Selmakin, joka pitkät
ajat oli kulkenut allapäin ja sanattomana, touhusi kaikessa mukana
ja silloin tällöin lurautti laulunkin karjapihalla, niin että kaiku
koivikosta vastasi ja kantautui Aaron korvaan lahdelle. — Ei hän
tiennyt Selmalla niin heleätä laulunääntä olevankaan.

Mutta sitä Aaro vain itseksensä mietiskeli, että mikä sen Selman nyt
niin äkkiä oli muuttanut. Ei suinkaan se vain tuon Matin takia − −? Ei
hän mitään ollut vielä huomannut, ja Matti oli kuin muutkin miehet,
mutta hän päätti pitää varansa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietiskeli,
sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Matin tulo se oli Selman muuttanut;
tiesi hänestä, mikä oli miehiään, vaikka osasi näytellä.

Kesä kului ohi Juhannuksen, ja kaikki oli kuin ollakin piti. Selma vain
oli tullut kuin kukkeammaksi ja samalla huomaavaisemmaksi Aaroakin
kohtaan, ei enää kartellut, kuten talvella tuppasi tekemään. Turhia oli
Aaro tainnut epäillä — — —

Mutta sitten se tapahtui, joka sai Aaron entistään valppaammaksi.
Heinäaika oli käsissä, ja viikate heilui aamuisin varhain, iltaisin
myöhään. Lähti Aaro taas illansuussa verkoilleen, mutta ei viipynytkään
puoleen yöhön, kuten tavallista, mikä lie kuin olisi kotiinpäin ajanut.
Astui siitä pirttiin, jonka nurkkasänky oli annettu Matille, karjapiika
kun nukkui luhdissa. Nyt oli Matin sänky tyhjänä. Paha aavistus
mielessään kiiruhti Aaro kamarin ovelle. Vielä pysähtyi miettimään.
»Avaankohan vai lyönkö säpin päälle?» Sitten äkkisysäyksellä työnsi
oven selkoselälleen. — Selma siellä vain nukkui eikä herännyt, vaikka
Aaro ääneen yskäisikin. Mutta avonaisen akkunan alta kuulosti kuin
kahinaa, ikäänkuin askeleita. Aaro työnsi uutimen syrjään ja katsoi,
mutta ei siellä mitään näkynyt.

Kävi siitä uudelleen pirttiin juuri kuin Mattikin avaa porstuan oven ja
menee sängylleen.

»Missä sitä on oltu?» murahtaa Aaro.

»Pihatollapa käväisin.»

»Enpä minä äsken nähnyt, kun sieltä tulin.»

»Eipä ollut väli nähdäkään», tokaisee Matti ja vääntyy sänkyynsä.

Sen enempää ei Aaro asiata udellut eikä Selmalle hiiskunut sanaakaan,
mutta siihen uskoon hän jäi, että Selman kamarissa se Matti oli käynyt,
— ja ties kuinka monena yönä sitä ennen, kun hän on ollut kalastamassa.

Kahta tarkemmin vartioitsi Aaro siitä lähtien emäntäänsä, ei enää
viipynyt yökausia järvellä, vaan jo ennen maatamenoaikaa laittautui
kotiin, ja taas elettiin kuten ennenkin.

       *       *       *       *       *

Oli lauantai-ilta elonkorjuun alussa, ja kylvyn jälkeen lähti Aaro taas
verkoilleen. Kotvan siellä vain viipyi, iltainen oli vielä syömättä,
mutta kun rantatörmää nousee taloon, näkee hän Matin menevän saunalta
pirtille.

»Senkös perkelettä se siellä saunassa vielä kuhkailee, vaikka äsken
juuri kylvyssä kävi?» kivahti Aaro ääneen ja astelee saunalle.

»Onko täällä ketä?» huutaa hän pimeästä oviaukosta saunaan.

»Mikä on hätänä?» kuuluu lauteilta Selman ääni vastan läiskeen lomasta.

Aaro läjäytti oven kiinni, että karstat seiniltä karisivat ja kääntyi
pirtille.

»Siinä saunassa ei kylvetä enää», sanoo Aaro itsekseen.

Sanattomina söivät molemmat miehet iltaisensa. Paljon ei kyllä
muutenkaan puhuttu, nyt ei sitäkään. Mutta niin kiukutti Aaroa, että
pala oli tarttua kurkkuun.

Kaikki olivat jo makuulla, Selma tuntui nukkuvan, ja pirtistä kuului
Matin kuorsaus. Aaro nousi hiljaa vuoteeltaan, hiipi varovasti
pihamaalle ja siitä lehmitarhaan, jossa sääskisavu vielä näkyi kytevän.
Otti siitä kekäleen ja asteli saunalle. Pimeässä hamuili käteensä
kuivan tuohenkäppyrän asetti sen kiukaan ja seinän väliin, puhalsi
kekäleestä rätisevän liekin tuoheen ja sitten painoi oven kiinni
kiiruhtaen takaisin kamariinsa.

»Ette ainakaan saunaa käy enää pilaamassa,», mukisi hän itsekseen
odotellen, milloin loimotus alkaisi näkyä. — Pitkäänpä saikin odotella,
— eiköhän seinä olisikaan ottanut syttyäkseen? Sauna antoi tosin
rannanpuolelle, ja tämän kamarin akkunat olivat riihelle päin, mutta
näkyisihän toki loimotus. Ja vihdoinkin, — riihen seinä alkoi punottaa
ja välähdellä omituisesti joka hetki yhä kirkastuen, jotta kamariinkin
heijastui kaamean punainen hohde.

»Kunhan eivät vain heräisi, että pääsee oikein vauhtiinsa», toivoi Aaro
hiljaa mielessään nauttien loimosta.

Silloin kuului töminää porstuasta ja pirtin ovi temmattiin auki.

»Herra Jumala, sauna palaa», kirkaisi piika ovelta. »Nouskaa
sammuttamaan.»

Matti tuntui heti heräävän, Selma hypähti myös vuoteeltaan, mutta Aaro
oli vielä nukkuvinaan. Vasta kun Selma häntä olkapäästä ravisti, örähti
hän muka hereilleen.

Turhaa oli enää yrittää tulta sammuttaa, sillä katto leimahteli jo
ilmiliekissä, eikäpä noita ollut sammutusvälineitäkään kuin sanko.
Katseltiin, päiviteltiin ja ihmeteltiin, mistä tuli olisi alkunsa
saanut, kunnes Aaro jurautti:

»Vanhapa tuo oli rötöskä, jouti palamaankin.»

»Vaikkapa vanha, mutta missä nyt kylvetään?»

»Ka tehtäneen uusi, jota ei pilata.»

»Jopa tuota olet uutta kohta toista vuotta, tehnyt, vaan kota tuskin on
valmiina», kivahti Selma.

Aaro ei vastannut mitään, kääntyi pirttiin ja meni nukkumaan.

Uutta saunaahan hän oli jo viime vuodesta saakka puuhaillut, kun tämä
entinen uhkasi joka hetki päälle sortua, mutta valmiiksi ei ollut
vielä saanut. Siitä pitikin tulla oikein kunnollinen sauna, jossa
saisi äkäisen löylyn, sillä Aaro oli kova löylymies. Ja kota, oikea
pesutupa piti siinä myös oleman, — niin oli Selma tahtonut — jossa oli
muurattu pata ja lattia. Kaupungista olikin Aaro ostanut rautapadan,
kaikkein suurimman minkä sai ja sen talvikelillä kulettanut kotiin.
Viikon päivät oli muurari sitä sitten asetellut paikoilleen, laittanut
uunin sen alle ja pannut johdot kiertämään, jotta nyt ei tarvinnut enää
kiuaskivillä vettä lämmittää, kuten tähän asti. Tuumaisista laudoista
oli tehty kansikin vankoille saranoille ja muurin kylkeen rautainen
säppi, jotta kansi piti höyryn allaan, ja niin oli pata tiivis kuin
viinapannu. Veistetyistä hirsistä oli kota sen ympärille rakennettu,
ja siinähän ne olivat saunankin hirret valmiina; mikähän lie, ettei
vain tullut ryhdytyksi salvoshommaan. Nyt se kuitenkin oli tehtävä,
kun tuli tuo entinen poltetuksi, mutta sen hän kyllä katsoo, ettei
siellä emännät ja rengit yhtäaikaa kylve − − Elettiin siinä sitten
ilman saunaa jonkun aikaa, eikä sen puutteesta puhunut kukaan mitään,
ennenkuin alkoi viljanpuinti. Silloin pani miettimään, missä nyt
kylvetään, sillä riihipäivää ilman kylpyä ei voinut ajatellakaan.

Aaro-isäntä sen asian ratkaisi:

»Onhan siellä kodassa muuripata, jonne kyllä sopii kaksikin, kun
niikseen tulee. Minä ainakin kylven siinä.»

Niin tehtiin, muuripata lämmitettiin, ja kun riihi oli puitu, menivät
isäntä ja Matti kotaan, piika lähti lypsylle, ja emäntä jäi pirttiin
ruuanlaittoon.

Pata höyrysi, ja isäntä astui ensin pesemään. Hiukan väriksi oli
piika veden lämmittänyt, mutta paremminhan pöly irtautuu. Hyvä
siinä oli polskutella, aivan kuin ammeessa, arveli Aaro noustessaan
kuivattelemaan.

»Käyhän sinäkin», sanoi hän Matille. »Kyllä se saunasta käy.»

»Hyvähän se on tämäkin», arveli Matti ammeesta, »mutta oikea saunan
löyly se pitäisi saada, kuuma höyry.»

»Ka saanet tuota höyryäkin», murahti Aaro, loksautti raskaan
padankannen alas ja väänsi vielä salvan kiinni. Kiireesti työnsi sitten
uunin täyteen kuivia tervaspuita, jotka heti lehahtivat palamaan.
Kodan oven painoi jäljessään säppiin ja käveli kelteisillään pirttiin,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Selma paraikaa kanteli ruokia pöytään. Aaro istui peräpenkille syömään,
mutta ruoka ei ottanut maistuakseen, joka pala oli huuhdeltava piimällä
alas. Tuon tuostakin piti vilkaista kodalle päin, se kun näkyi juuri
siihen sivuakkunaan.

Kului pitkä tuokio, kunnes Selma sanoo kuin itsekseen:

»Kauanpa se Matti siellä viipyykin.»

»Ka eiköpä tuolta tulle», vastasi siihen Aaro ja on yhä syövinään.

Vihdoin nousee hän pöydästä, ojentelee raajojaan ja istuu sivupenkille
akkunan viereen, mutta näkeekin samalla jotakin, joka saa hänet
hypähtämään pystyyn kuin puukonpistosta. Piika on tullut karjapihasta
ja on menossa kotaan. Älähtäen syöksyy Aaro pirtistä pihalle Selman
hämmästyneenä seuratessa jälessä ja ehtii juuri kotaan, kun piika
kohottaa muuripadan kantta. Sankka kiehuvan veden ja tuoreen lihan
ällöttävä haju lehahtaa sieltä vastaan, ja kun lähemmin tarkastetaan
padassaolijaa ja koetetaan kohottaa sieltä pois, erkanevat lihakset
luista.

Pidettiinhän asiasta tutkinto, oikein kaupungista saakka tuli nimismies
asiaa selvittämään, mutta ketään ei voitu tapauksesta syyttää. Isäntä
sanoi rengin halunneen höyryä ja siinä tarkoituksessa lienee vetänyt
kannen päälleen.

»Mutta piika sanoi, että säppi oli kiinni, kun hän tuli kotaan», uteli
nimismies.

»Ka saattaapa hyvinkin olla», sanoi isäntä. »Se painuu itsekseen
kiinni, kun laskee kannen alas.»

Käytiin kotaan koettelemaan, ja niin näkyi tosiaan olevan. Itsekseen se
lukkoon painui, kun kannen räväytti kiinni.

Rengin vahingoksi tapaus laskettiin, eikä asiaa sen enemmälti tutkittu.
Nostamattomilla palkkarahoilla Aaro hänet sitten hautaan toimitti,
pitipä vielä peijaisetkin.

Mutta Selma muuttui siitäpitäen vallan sanattomaksi, ja Aaroa
hän kaihtoi kuin vihamiestä. Ei suostunut enää samassa kamarissa
nukkumaan, vaan piti Aaron muuttaa pirttiin. Sillä Selma muisti
sen riihenpuinti-illan ja muisti myös monta muuta asiaa, joista ei
tutkinnossa ollut puhunut mitään. Mutta hän tiesi myös ensi talvena
saavansa sen kauan toivomansa, jossa Aarolla ei ollut yhtään osuutta.

       *       *       *       *       *

Mutta kansa tietää myös paljon enemmän kuin mitä se puhuu, ja
virallisista tutkimuksista huolimatta pitää se omat arvelunsa,
jotka perintätietona kulkevat polvesta polveen yhtä tarkkaan kuin
pöytäkirjojen pykälät. Tapauksesta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta
jos matkailija ottaa vastarannalta vanhemmanpuoleisen soutumiehen,
saattaa hän miltei varmuudella Lahnalahden sivuuttaessaan kuulla tämän
huikkaavan rannalle — jos siellä vain on kuulijaa —

»Vieläkö sitä teidän kylässä on tapana keittää miehiä?»




KALAMAJALLA.


Ei ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen
turvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen
vastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.

Olin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei
sotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme
ruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin
läksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään
heinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.

Ostot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella
hepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin
riensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle
veneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi
kiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen
siitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.

Sillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta
Lieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme
uskaltautuneet tälle venematkalle.

Päivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka
rannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun
lyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä
me olimme päättäneet, sen teimme myöskin.

Sitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme,
sitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme
saaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.

Mukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi
vasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta
ostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun
aavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin
mielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen
kokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä
ne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut
vihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se
taltuttaa sisun.

Pakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen
jäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka
sulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja
kasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja,
hidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen
salmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.

Repolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme
yrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä
airo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja
hädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme
vaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta
hieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan
tällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi
kiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka
tiesimme siellä olevan.

Kalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli
siinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta
haloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme
olomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä
ollut.

Satuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti
puolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului
jonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka
mureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai
niellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten
pikkulasten, joita talossa oli moniaita.

Repuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista
akanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän
pettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten,
mutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme
palasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.

Enkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua
nostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät
olleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli
meitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat
tänne lähetti.»

Niinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä
märkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä,
että olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.

Mutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun
nurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme
elämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen
vaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu
eivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas
havuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden.
Kohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi,
ja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle.
Kuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin,
niin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini
minulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko
jostain toisesta, se oli kuitenkin _Sinikan tarina_.




SINIKAN TARINA.


Tuisku takoo akkunaa. Se on purevaa, pistävää, se etsii joka rakosen ja
tunkee sinne, tuntuu kuin heittäisi hiekkaa ruutua vasten.

Vinkuen tulee se aukean pellon poikki, tapaa kyläryhmän ja kuin
hämmentyneenä pysähtyy odottamattomaan esteeseen. Ulvahtelee
puhelinlangoissa ja nurkissa, pyörittelee lunta rakennusten solissa, ja
kun ei läpi pääse, löytää lopulta ylitse kasvattaen korkeat nietokset
suojapuolelle. — Kiittää ken tällaisella ilmalla saa pysyä lämpöisissä
suojissa.

Kylän reunassa, aukean pellon laidassa on punaiseksi maalattu talo,
matala, uinuvan näköinen.

Aukeanpuoleisessa nurkkakamarissa tuikkaa tuli; se on tuikkinut sieltä
jo niin monta yötä, ettei myöhäinen kulkijakaan sitä ihmettele. — Se
kuuluu asiaan niinkuin tähti pakkasyön taivaalla.

Aukean poikki tuopi maantie, kapeaksi nietostunut. Ei kuulu nyt tieltä
kulkusten kilinää, ei näe jalankulkijoita, tuisku siellä vaan yksin
myllertää, aitavieriltä keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia
kasaa.

Kuitenkin joku; nietosten välissä kahlaa hintelä olento, valoa kohti
tavottaa. — Kuinka lieneekin uskaltanut tällaisessa myräkässä matkalle.

Lähenee jo valoa, kahlaa tieltä ikkunalle. Koettaa tirkistää sisään,
mutta jäähileet välissä peittävät näön, muodostavat kauniita kuvioita
ruutuun. Napauttaa sitten varovasti akkunaa ja kiertää nurkan ympäri
pihan puolelle ovelle. Värisee ja odottaa siinä hetken. Sitten kuuluu
askeleita porstuasta, haka raksahtaa, jäinen ovi pahasti narahtaa ja
avautuu senverran, että tulija siitä pääsee livahtamaan pimentoon. —
Taas tuiskuaa pihatto tyhjänä, jäljet peittyvät nopeasti.

Pimeässä porstuassa tarttuu kaksi vankkaa käsivartta tulijaan ja
avaaja saattaa hänet pimeiden huoneiden kautta nurkkakamariin, josta
avoimeksi jätettyjen oviaukkojen kautta loistaa valoa. Sinne saattaja
vie saaliinsa, auttelee lumiset vaatteet päältä ja katselee vierastaan:

»Tulithan, Sinikka, en luullut, että tällaisessa ilmassa hirviäisit
lähteäkään.»

»Tottahan tulin. Näin iltapäivällä kun ajoit ohitse ja arvasin
löytäväni sinut kotona. Mutta ethän suutelekaan minua.»

»Suutelenhan, Sinikkani, katselen vain ensin noita kiharoitasi, joilla
lumihiutaleet sulavat niinkuin kaikki, mikä tulee sinun lähellesi.»

Ja hän koppasi tytön syliinsä, suuteli hänen kiharoitaan, silmiään ja
suutaan kauan ja tulisesti, niinkuin se, jonka joka solu värisee toisen
kaipauksesta.

»Päästä jo», huohotti tyttö, »sinähän vallan runtelet minut, sinä
Tulisukkani.»

»Minä rutistan sinut niin lähelle itseäni, että meitä on vain yksi,
että sinä olet aina minussa ja minä tunnen aina huulesi lähelläni»,
sanoi toinen ja kantoi tytön keinutuoliin.

»Istu Sinikka ja kerro, mitä uutta on poissaollessani sattunut», sanoi
hän sitten istuutuen pöydän viereen ja sytyttäen savukkeen.

Huone, jossa he olivat, näytti palvelevan sekä työhuoneena että
makuusuojana. Akkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä täynnä papereita
ja kirjoitusneuvoja, keskellä pöytää vihreäkupuinen öljylamppu.
Nurkassa lengotti valtaisa kasa kirjoja ja nippuihin sidottuja
asiapapereita — kirjakaapin puutteessa sinne ladotut —, toisen seinän
valtasi leveä sänky, jossa punakukkaisella peitteellä varustettu vuode
odotteli, kolme neljä tuolia vielä lisäksi, muutamia karttoja ja
väripainoksia seinällä, — siinä huoneen kalustus, oikea nuorenmiehen
asunto.

»Ethän lähtenytkään jahdille, kuten uhkasit», sanoi keinutuolissa
istuva tyttö. »Minä jo niin pelkäsin, kun sanoit viikon viipyväsi rajan
takana.»

»En lähtenyt, toiset menivät viime yönä kahdella hevosella. Minulle
tuli tärkeämpää.»

»Sinulla on aina noita kirjoittelemisia; enkö minä voisi sinua auttaa?»

»Ethän sinä, Sinikka, näistä, kyllä minä tämänvertaiset itsekin
kerkiän.»

»Kuulehan Tulisukkani, kuinka minä olen nyt ajatellut. Sinä muutat pois
tästä täysihoidosta; minä tiedän jo, mistä saat vuokrata kamarin ja
keittiön, ja sitten minä tulen sinulle ruokaa laittamaan. Minä en pyydä
penniäkään palkkaa, en mitään, kunhan vaan saan olla aina sinun luonasi
ja lupaat rakastaa minua.»

»Minä rakastan sinua joka paikassa ja aina, mutta kuulehan nyt,
Sinikkani, minun täytyy matkustaa pois, kauas.»

»Minnekkä, saanhan minä tulla mukaan?»

»Ei, Sinikkani, sinun täytyy jäädä tänne, sinä et voi mitenkään tulla
mukaan.»

Tyttö hypähti tuolilta, ja kyyneleet kimmelsivät silmissä. Hän meni
pöydän luo, istuutui toisen polvelle ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

»Sinähän olet aina pyytänyt, että antaisin sinulle pojan.»

»Niinhän olen pyytänytkin, ja kun tulen takaisin, niin sittenhän sen
annat.»

»Mutta kuulehan, mitä supatan.» Hän kuiskutti jotain toisen korvaan.

»Älä höpise.»

»Totta se on, tiedänhän minä, muistatko silloin — —»

»Oi saakeli», pääsi toiselta, mutta samalla hän kietoi tytön
tukahuttavaan syleilyyn, niin intohimoiseen, kuin olisi hänet vasta nyt
löytänyt.

»Minne sinä menet?» sai tyttö lopulta kysytyksi.

»Sitä ei ole lupa ilmoittaa kenellekään.»

»Eikö minullekaan?» kysyi tyttö, ja kyyneleet nousivat uudelleen
silmiin.

»Niin tosiaan, sinulle minä saan sen sanoa, ja sinulle minun se täytyy
sanoa. Kuulehan kun kuiskutan — — —»

»Mutta sinä kuolet sinne, ne ampuvat siellä Tulisukkani, sinä et saa
lähteä.»

»Minun täytyy. Ei Tulisukkaasi siellä kukaan ammu, hän tulee vielä
Sinikkansa luo takaisin.»

»Milloin tulet, viivytkö kauankin?»

»En kauan viivy, muutaman kuukauden ehkä, sitten tulen taas Sinikan
luo.»

»Onko sinun sitten aivan pakko mennä?»

»Pakkoa ei ole, mutta en voi jäädä tännekään.»

»Etkö Sinikan ja pojankaan vuoksi?»

»Mutta Sinikkani, minähän tulen takaisin, jaksaahan Sinikka vuottaa
muutaman kuukauden.»

»Vuotanhan minä, mutta se on niin vaikeata. Ja kun varmasti tietäisin,
että saan Tulisukkani takaisin.»

»Saat, saat varmasti, luota minuun. — Mutta istuhan hetkeksi tuohon
vuoteen laidalle tai pane lepäämään, siksi kuin saan nämä liikkeen
paperit kuntoon.»

»Milloin sinä sitten lähdet?»

»Huomenna.»

»Jo huomenna! Onko tämä sitten viimeinen yö, jonka saan olla
Tulisukkani luona?»

»Viimeinen on. Huomenna täytyy välttämättä lähteä. — Mutta nyt minun
täytyy ruveta kirjoittamaan, enhän voi papereita tällaisiksi jättää. Ei
tämä vie kuin puolen tuntia.»

Tyttö nousi huoahtaen ja istuutui pöydän toiselle puolen. Siitä
katseli, kuinka toisen kynä rapisi paperilla, mutta ei uskaltanut
puhua mitään. Siinä oli niin monenlaisia kyniä ja pulloja pöydällä.
Hän katseli niitä ja koetteli, kastoi pulloonkin ja alkoi raapustaa
edessäänolevalle paperille —.

Hetken kuluttua nostaa toinen päätään: »Mitä sinä kirjoitat, mihin sinä
kirjoitat? Herra Jumala, olet töhrinyt firman paperit, joiden aamulla
piti postiin: anna tänne se.»

Säikähtyneenä ojentaa tyttö paperin pöydän yli, ja vedet kihoovat
silmiin: »Anna anteeksi, en minä tiennyt − −».

Toinen tempaisee paperin ja lukee. Siihen on tottumattomalla käsialalla
kirjoitettu:

»Sinikka antaa pojan Tulisukal—», siihen oli keskeytetty.

Hän kiertää pöydän ympäri, pujottautuu toisen syliin ja pyytää:

»Älä ole vihainen, että tein tyhmästi. En minä tiennyt sitä niin
tärkeäksi; ja kun minä vain ajattelin sitä − −.»

»Älä itke, Sinikkani, ei se niin tärkeä ollutkaan; minä kirjoitan
vaikka kymmenen tällaista paperia uudelleen ja pidän tämän sinulta
muistona. Olin paha ja tyly, anna anteeksi. Mitä me näistä papereista
enää? Nyt sinä olet väsynyt ja minä vien sinut sänkyyni. Lepää siinä
niinkauan kuin minä vielä vähän kirjoittelen. Sitten minä herätän.»

Ja hän kantoi tytön vuoteelleen ja peitti sillä punakukallisella
peitteellä ruveten uudelleen selvittelemään papereitaan ja numeroitaan.
— Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa paperilla — — —.

»Eikö niin, Tulisukka»? sanoi tyttö hetken kuluttua. »Sittenkun tulet
sieltä takaisin, niin vuokraat sen kamarin ja keittiön, ja sitten minä
muutan sinne kanssasi asumaan ja — poju?»

»Tehdään niin, mutta eihän tiedä, vaikken tänne enää jäisikään asumaan.»

»Mutta tulethan minut täältä kuitenkin noutamaan, ethän jätä minua
yksin?»

»En jätä, noutamaan tulen; mutta nuku nyt, Sinikka, niin minä saan nämä
työt valmiiksi.»

»Minä odotan.»

Taas kului hetkinen ja paperit vain kahisivat, kynä juoksi rivejä
pitkin. Seinän takana löi vanha kello puolituntisen.

»Kuule, Tulisukka, tuleeko sinusta sitten oikein upseeri?»

»Tottakai, oikein kaluunoiden ja polettien kanssa, niinkuin tuolla
asemasantarmilla.»

»Mutta sitten et sinä enää huolikaan minusta etkä pojusta.»

»Huolin, varmasti huolin ja tulen noutamaan.»

»Rakastatko myös niinkuin nytkin, etkä vain pakosta tule.»

»Rakastan Sinikka, aina rakastan; mutta nuku nyt.

»Minä odotan enkä häiritse enää.»

Hetket kuluivat, ja vuoteelta seurasi kaksi kirkasta sinistä silmää
pöydänvieressä istujan liikkeitä. Sitten ne vähitellen painuivat
umpeen, ja kuului vain tasainen hengitys − −.

»Jopa taisi Sinikka nukahtaa», arveli pöydän vieressä istuja ja alkoi
keräillä papereitaan nippuihin, joihin jokaiseen kirjoitti lähemmät
niiden suhteen vaadittavat toimenpiteet. »Sittenhän jälkeentulijalleni
on helpompi päästä alkuun», arveli hän nippuja nurkkapinolle
järjestellessään.

       *       *       *       *       *

Ulkoporstuan jäinen ovi rämähti, seinän takana löi vanha kello kuusi
kertaa. Oli pimeä, mutta jossain ulkona paloi lamppu ja muodosti
himmeän akkunankuvan vastakkaiselle seinälle.

»Herää jo, Sinikka, kello on kuusi, ja talossa tekevät nousua.»

»Anna minun vielä hetken viipyä, täällä sinun luonasi on niin lämmin
olla. Nythän on vielä pimeä, eikä kukaan näe, vaikka lähden vähän
myöhemminkin.»

»Viivy, Sinikkani, enhän sinua tahdo luotani pois häätää; itseäsi vain
ajattelin. Vaikka ikäni vierelläni pitäisin.»

»Syleile minua vielä kerran, minua ja poikaasi, tämähän on viimeinen
kerta niin pitkästä aikaa.»

Ja tyttö kietoi kätensä toisen kaulaan, veti hänet lähemmäksi ja
imeytyi kiinni niinkuin ei koskaan olisi tahtonut siitä irtautua.

Talossa liikuttiin, ulkona kilahti kulkunen, kun he molemmin pujahtivat
narahtavasta porstuanovesta pihamaalle ja siitä narskuvalle maantielle.
Tuisku oli asettunut, taivaalla värähtelivät kirkkaat tähdet, pureva
viima vain ylti yli aukean.

»Minä saatan Sinikkaani kotiin saakka ja autan yli nietoksien.»

»Nietokset sulavat, kun Tulisukkani käy vierelläni.»

»Minä kannan Sinikkani, jos upottaa.»

»Kunpa jaksaisit kantaa läpi elämäni, minä en yksin jaksa.»

»Kestä Sinikkani; ennenkuin syksyllä uusi lumi sataa, olen minä taas
luonasi.»

He kääntyivät valtatieltä kapeammalle syrjätielle, tulivat yli aukean
metsikönlaitaan, jossa lumisten mäntyjen välissä häämöitti rakennuksia.
Ohi niitten he astuivat syvälle metsään ja pysähtyivät viimein
pienehkön tiepuolessa olevan mökin kohdalle. Mökin akkunoista loisti
valo.

»Miksi en minä ole koskaan saanut tulla Sinikan kotiin?»

»Siellä on niin pientä ja yksinkertaista. Ja sitten kun siellä on
isä ja veli. Emme saisi koskaan olla kahden. Sinun luonasi on niin
rauhallista, kukaan ei meitä siellä häiritse.»

»Täältä minä tulen sitten Sinikkani noutamaan, kun palaan.»

»Sinikka odottaa joka päivä. Tuokon metsänpuoleiseen akkunaan naputa
sitten, niinkuin minäkin sinun akkunaasi, ja minä tulen avaamaan.»

»Näkemiin, Sinikka.»

»Näkemiin, Tulisukka. Muista meitä aina.»

       *       *       *       *       *

Taas purkaa taivas lumiaan, taas ulvoo pureva viima nurkissa,
vonkuu puhelinlangoissa ja aidan vieriltä kerää keskemmälle tietä
teräväsärmäisiä nietoksia.

Raskas tavarajuna saapuu huokuen asemalle, pyörät kitisevät pakkasessa,
ketjut kolahtelevat.

Junan ainoasta matkustajavaunusta hypähtää lyhyeen turkkiin puettu
mies, kiiruhtaa yli ratapihan ja häviää pimeälle, kylään johtavalle
tielle.

Tuuli ryöpsähtää vastaan, teräviä jäähileitä iskee kasvoihin, ja on
pakko nostaa korkea kaulus poskien suojaksi.

»Juuri samanlainen ilma kuin vuosi sitten, silloin viimeisenä
iltana», puhelee kulkija itsekseen tarpeessaan eteenpäin puolisääreen
ulottuvassa pehmeässä lumessa.»

»Lieköhän Sinikka jaksanut vuottaa?» jatkaa, hän ajatuksissaan
poiketessaan valtatieltä yli aukean johtavalle syrjätielle, joka vie
sinne mäntymetsään. »Ja mitenkähän se — poika?» Rinnassa hytkähdyttää
niin omituisesti.

Hän kiiruhtaa yli aukean, saapuu mäntymetsään, sivuuttaa ne ensimäiset
rakennukset ja painuu yhä syvemmälle, jossa viima ei ole enää niin
ankara, ja jossa lumihiutaleet putoilevat miltei kohtisuoraan.

Jo tuikahtaa valo sieltä maantienposkeisesta mökistä, tuikahtaa niin
lämpöisesti ja kuin kutsuen. Toiset asumukset ovat pimeinä, mutta
täällä näytään vielä valvovan.

»Onhan Sinikka vuottanut, jos kauan viivyinkin», sanelee hän
pysähtyessään mökin kohdalle.

»Tuohon metsänpuolimmaiseen hän käski naputtaa, niinkuin hänkin»,
muistelee vielä mielessään ja ottaa jo askeleen akkunaa kohti; mutta on
niinkuin ei uskaltaisi, on niinkuin joku kieltäisi.

»Siellä on isä ja veli», sanoo hän ääneen. »Pelkäänkö minä niitä? Vai
kuka minua kieltää Sinikkani luo menemästä?»

Hän kahlaa metsänpuoleisen akkunan luo, napauttaa kaksi kertaa ruutuun
ja rientää sitten ovelle.

Kohta nostetaan salpa sisäpuolelta, ja oviaukossa häämöittää hento
olento yöpukeissaan.

»Sinikka!»

»Tulisukka!»

Hän hypähtää porstuaan ja sulkee syliinsä värisevän tytön.

»Jaksoithan odottaa, Sinikkani.»

»Viivyit liian kauan. Joka ilta, joka yö olen vuottanut ja aina
hukkaan. Mutta tulithan kuitenkin.»

»Tullut olisin jo aikaisemminkin, vaan en päässyt. Sieltä ei lähdetä,
milloin itse haluaa. Onko isäsi kotona?»

»Isä on yötöissä tehtaalla.»

»Entä veljesi?»

»Veli on Muurmannilla rautatietöissä. Olen aivan yksin kotona.»

»Sittenhän saankin olla kahden Sinikkani kanssa.»

He sulkivat oven ja astuivat tupaan, pieneen, kodikkaaseen.

»Miksi viivyit, Tulisukkani, niin kauan, mikset tullut silloin kuin
lupasit?»

»En voinut itse määrätä tuloani, monta oli tunturia matkalla, monta
vettä välissä, monen herran komennettavana. Nytkin olen vain pikimältä
käymässä.»

»Taasko lähdet, enkö vieläkään saa sinua pitää?»

»Et vielä tällä kertaa. Sota kestää kauan, mutta luultavasti kesällä jo
pääsemme. — Mutta, Sinikka, annoitko minulle pojan, niinkuin lupasit?»

»Annoin, vaan et tullut omaasi perimään.»

»Missä hän on nyt?»

»Ei hän ole täällä enää.»

»Missä hän on? Onko hän kuollut?»

»On.»

»Milloin? Miten?»

»Hän kuoli minun työssä ollessani. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.»

»Sinikka, katso minuun, sano minulle, miten minun poikani kuoli.»

»En minä tiedä.»

»Tapoit, saatana, minun poikani», karjaisi mies ja tarttui rautakourin
tytön paljaisiin käsivarsiin. »Muuten tietäisit ja rohkenisit katsoa
silmiini.»

»Niin tapoinkin, ehollani tapoin», kiljahti tyttö ja riuhtaisi itsensä
irti. »Lupasit tulla ennen lumen tuloa; miksi et tullut, miksi et
pitänyt sanaasi? Isä uhkasi ajaa maantielle, kylällä pilkattiin.»

»Voi sinua kurjaa, voi minua vieläkin kurjempaa! Minun syytänihän
tämä kaikki. Miksen saattanut vaikka karata sieltä jo syksyllä, tai
tulla kesällä, kun olisi vielä päässyt? En omaa poikaani saanut nähdä.
Sinikka − −» Mies istui sängynlaidalle ja nyyhkytti kuin lapsi.

»Tulisukkani, koskiko se sinuun niin?»

»Mene pois!»

»Kuule, Tulisukkani!» tyttö ryömi polvillaan sängyn viereen. »En minä
häntä tappanut, sinua kiusatakseni vaan sanoin. Enhän olisi voinut
poikaamme tappaa, vaikka itse olisin nälkään kuollut. Uskothan minua,
kuule, uskothan? Minä vaan olin niin katkera, kun sinua ei kuulunut.
Jos tietäisit ne tuskan illat, kun sinua odottelin, ja minä olin niin
yksin, niin yksin − −.» Hän ratkesi valtoimeen itkuun syleillen miehen
lumesta sulavia saappaita.

»Uskothan Tulisukkani, en minä häntä tappanut, vaikka ne niin sanovat»,
nyyhkytti hän.

Mies veti tytön syliinsä. »Uskonhan minä, Sinikkani, kun sinä sen
sanot. Minun syytänihän tämä kaikki on. Älä itke, tyttö, kerro minulle,
kuinka se tapahtui.»

»Kiitos, Tulisukka, että uskot minua, kukaan ei ole vielä minua
uskonut. Minä annan sinulle toisen pojan, jos tahdot, vaikka kuinka
monta, kunhan sinä vain et epäile minua.»

»Enhän toki epäile, mutta kerro.»

»Poju sai raakaa lehmänmaitoa, ja siihen se kuoli.»

»Lehmänmaitoa, eikö sinulla itselläsi sitten ollut?»

»Kyllä oli, mutta säästin sen sinulle.»

»Sinikka, sinä valehtelet!»

»Enpä. Kuule kun kerron. Täytyihän minun jotain ansaitakin, kun
isä joka päivä uhkasi ajaa tielle, ja sitten sain työtä tehtaassa.
Silläaikaa hoiti pojua tämä naapurin Liisa, ja minä aina laitoin
hänelle pullon valmiiksi lehmänmaitoa poissaoloajakseni. Sitten saimme
Partalasta raakaa maitoa, ja aamulla pimeässä lienen ottanut pojun
pulloon väärästä astiasta. Kun illalla tulin kotiin, oli poju kuollut.
Raaka maito oli muuttunut juustoksi ja tukahuttanut, tai jotain
sellaista se lääkäri puhui, en minä ymmärtänyt. Minä itkin monta päivää
ja olisin niin mielelläni itsekin kuollut, mutta minä odotin sinua joka
ilta, — sinähän lupasit tulla jo syksyllä. Eikä minulla ollut ketään,
kun pojukin vietiin hautuumaalle — — —»

»Sinikka raukka, sinä olet saanut paljon kärsiä minun tähteni.»

»Mutta nythän olet taas minulla ja nyt on kaikki hyvin. Ethän enää jätä
minua. Minä annan sinulle toisen pojan, jos jäät luokseni. Lupaathan?
Olethan sama Tulisukka kuin ennenkin? Rakastathan minua vielä niinkuin
silloin?»

»Enhän voi olla Sinikkaani rakastamatta, mutta minun täytyy taas mennä.
Sitten joskus, — en tiedä itsekään, milloin, — palaan luoksesi.»

»Ota minut mukaasi, otathan, eihän siellä kukaan tiedä, kuka minä olen.
Älä jätä minua tänne, minä pelkään.»

»Älä itke, Sinikkani; sinähän vallan väriset, minä peitän sinut tuonne
lämpöiseen, muuten vilustut ja kuolet, ja kuka silloin on Tulisukkaa
vastaanottamassa, kun hän ensikerran saapuu.»

Ja hän peitti vällyihin vapisevan tytön, sovitti pään pielukselle ja
silitteli karhealla kädellään hänen polttavia ohimoitaan ja hiestä
kosteita suortuviaan.

Oli niin hiljaista, että korvissa soi. Vain joskus tohahti metsän
keskeen eksynyt myrskynpyörre savupiipussa, ja pieni seinäkello nakutti
matkaa ijäisyyteen.

       *       *       *       *       *

— »Herää, Sinikka, nyt minun täytyy lähteä.»

»En minä nukkunutkaan, minä vain uneksin siitä, kun sinä uudelleen
tulit takaisin.»

»Minkälaista se oli?»

»Silloin oli talvi, niinkuin nytkin, — emmehän me vielä kesää ole
nähneetkään, — sinä tulit, ja minulla oli poju mukanani, etkä sinä
ollut yhtään vihainen.»

»Missä me tapasimme?»

»En minä tiennyt, mutta minulla oli vain niin hyvä olla. Minkätakia
sinä, Tulisukkani, itkit?»

»Milloin?»

»Silloin kun tulit uudelleen minua ja pojua — — »Hyvästi nyt, Sinikka,
minun täytyy ehtiä aamujunalle.»

»Minä tiedän sen ja nyt tiedän, että tulet takaisinkin. Hyvästi,
Tulisukkani.»

Ulkona syyti taivas vielä luntaan, mutta ilma oli lauhtunut, ja
lumihiutaleet olivat suuria, pehmeitä. Niiden läpi näki maantielle
poistuja valoisassa oviaukossa vielä varjon viipyvän. Käsi ojentautui
pimeään, ja särkynyt ääni huusi sieltä:

»Tulisukka, älä jätä minua, minä niin pelkään», mutta lumihiutaleet
vaimensivat äänen, ja kohta oli kulkijan ympärillä vain talviyön
hiljainen pimeys ja polviin saakka ulottuva kaiken peittävä luminen
käärinliina.

       *       *       *       *       *

Asemalla on tulinen kiire. Rajan takaa on hätyytetty, että siellä
olevien joukko-osastojen hevoset kuolevat nälkään. Rospuuton takia ei
sinne ole voitu saada riittävästi heiniä, sillä tuollaisella matkalla
söi hevonen jo puolet kuormastaan. Nyt lykkäsi äkkiä lumikelin
routaiselle maalle, ja samalla tuli uusi sotilasjuna etelästä mukanaan
monta vaununlastia heiniä.

Niitä nyt lastataan rekiin ja resloihin, mitä vain irti saadaan, ja
kuorma toisensa jälkeen lähtee tuolle kaksipäiväiselle taipaleelle.
Sotilaat juoksevat, upseerit määräävät, ja kiire on kaikilla, sillä
eineen syömättä on jokainen aamusta, junantulosta saakka ahertanut, ja
lyhyt talvipäivä alkaa kohta taas hämärtää. Viimeiset kuormat ovatkin
jo valmiina, kun lähetti tuo tiedon, että »siellä se on kansakoululla
soppa kuumana.» Silloin ovat myös kuormat valmiina lähtemään. Jokainen
kiiruhtaa saamaan osansa ennen matkallelähtöä. Siinä on huutoa ja
hälinää, reslat kitisevät, aisat kolahtelevat, ja hevoset hirnahtelevat
kuin matkakuumeessa nekin. Kaikki kiiruhtavat kansakoululle saamaan
kuuman ruoka-annoksensa. Miltei puolijuoksua mentiin, ja pakastava lumi
narskahteli jalkojen alla.

Mutta siinä, missä valtatiestä haaraantuu kapeampi tie yli aukean
kohti metsänreunaa, pysähtyy joukon jälkipäähän puoliturkkinen upseeri
ratsain. Hän viipyy siinä, kunnes joukko on häipynyt tienmutkan taa ja
karauttaa sitten kohti metsikön reunaa, siitäkin vielä edelleen, kunnes
pysähtyy tienposkeisen mökin kohdalla. Aivan ovelle laskee ravia kuin
kuningas ainakin ja ratsupiiskansa varrella kopahuttaa oveen, kerran,
kahdesti, mutta mykkänä on ovensarana.

Hän katsoo akkunaan: Mitä? Jäässä akkunat. Hän kahlauttaa ratsunsa
sinne metsänpuolimaisen akkunan alle ja kopauttaa, niinkuin »silloin»,
mutta lumikukkaset sieltäkin vastaan hymyilevät. Ei syty valo tulijalle.

»Mittee työ sieltä haetta?» kuuluu ääni maantieltä. Siellä ikäloppu
eukko katselee miehen hommia.

»Eikö täällä ole ketään kotona?» kysyy hän.

»Se ukkohan kuoli jo toissatalvena tukkipinon alle tehtaalla.»

»No missä sen poika sitten on?»

»A sittenkun lähti Muurmannille, ei oo kuultu.»

Hän ratsastaa maantielle eukon luokse.

»Onko tämä sitten aivan autio, tämä torppa?»

»Ka autio. — Mutta ett enkös työ oo se − −?»

»No, jospa lienenkin, mitenkä sitten?»

»Sittenhän työ sitä Sinikka-vainoota ehitte.»

»Vainaata.»

»Ka vainootapa, ettenkö työ oo kuullunna? Sehän viime kesänä kuoli
siihen espanjalaiseen.»

»Kuoli! Onko Sinikka kuollut?»

»Ka kuollut ja hauvattu, minä voin näyttää sen hauvan paikankin.»

»Vie minut heti sinne.»

Eukko kulki edellä ja ratsumies jälessä, ja talvinen ilta yhä hämärtyi.
Tultiin hautuumaan portille; siinä eukko kääntyi:

»Ka tästä ei olis lupa ajaa sisään noin sotatamineissa.»

»Enkä ajakkaan.» Hän hyppäsi maahan ja sitoi hevosen kivisen
portinpylvään huurteiseen saranarautaan.

Sitten jatkoivat he matkaansa jalan pitkin suoraviivaista,
lumenpeittämää käytävää, joka oli kuin pitkä pehmeä lakana, vedetty
yli syksynroutaisen pinnan. Tuntui kuin olisi särkenyt vainajien lepoa
astumalla jälkiä heidän käytävilleen, mutta pehmeän lumen peittämät
ristit näyttivät niin tuttavallisilta, niin käsiään ojentavilta ja
leppoisilta, että kohta siellä käveli kuin ystävien parissa.

Sinne kiviaidan juureen saattaja johti saatettavansa ja pysähtyi
matalan puuristin viereen.

»Ka tähän ne sen Sinikan multasivat, pääpuoli on tässä ristin kohalla,
ja tuossa juuri sivulla, tuon pensaan juuressa on sen poika, —
tiiättenhän työ vissiin?»

»Kyllä tiiän, kiitos vaan.» Hän työnsi setelin eukon kouraan: »Menkää
te vaan kotiin, minä tulen heti jäljestä.»

»Ettäkö työ jäätte tänne vielä?»

»Minä jään tänne vielä. Menkää nyt!»

»Ka elekee suuttuko, menenhän minä;» ja eukko alkoi tarpoa lumista
tietä läpi valkopeitteisten puuristirivien, kohti kylässä syttyviä
valoja ja elämää.

Pakkanen kiristyi, vaikkei sitä haudallaseisoja huomannut. Hän puhdisti
lumen siitä matalasta rististä, meni sitten pensaan juureen, niinkuin
oli neuvottu, ja sieltä aivan lumen alta tuli käsiin toinen, pieni
risti.

»Siinä on nyt poju, joka ei mitään meistä eikä tästä pahasta vielä
tiennyt. Siinähän olet Sinikan turvissa. Mitenkäs se sanoi Sinikka
viime kerralla erotessamme uneksineensa: 'Sinä tulit, ja minulla oli
poju mukanani, etkä sinä ollut yhtään vihainen.' Tätähän Sinikka
silloin tarkoitti, vaikken minä ymmärtänyt. — Oi Sinikka, kuinka paljon
lienet kärsinyt minun tähteni.» — Silmissä tuntui kuin polttavan,
sieltä herahti kyynel paksuille silmäripsille, mutta sen jäädytti viima
heti kirkkaaksi jäähelmeksi.

Kuu kiersi korkealta taivaankaarta, hattarat ajoivat toisiaan öisellä
ulapalla, viima vonkui yhä vihaisempana, mutta haudallaseisoja ei
tuntenut viimaa eikä havainnut ajan kulkua. Hän nojasi ristiin ja eli
uudelleen mielessään ajat viisi vuotta sitten.

Vasta kun hevonen portilla kärsimättömänä hirnahti, heräsi hän
mietteistään. Nousi äkkiä, katseli ympärilleen ikäänkuin todetakseen,
missä oli.

Sitten avasi hän turkkinsa, irroitti rintapielestään kaksi kirjavaa
nauhaa ja kiinnitti ne kumpaankin ristiin.

»Nämä minä sain silloin kun te kärsitte; ne kuuluvat Sinikalle ja
pojulle yhtä hyvin kuin minulle.»

Sanoi ja kääntyi kalmiston portille, missä ratsu jo levottomana kuopi
lunta. Hyppäsi satulaan ja ravasi maantielle joukkojen jälkeen, kohti
itärajaa.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ - YNNÄ MUUTAKIN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.