Elämän hurma

By Stefan Żeromski

The Project Gutenberg eBook of Elämän hurma
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän hurma

Author: Stefan Żeromski

Translator: J. Kalima


        
Release date: July 5, 2026 [eBook #79033]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79033

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN HURMA ***
language: Finnish




ELÄMÄN HURMA


Kirj.

STEFAN ŻEROMSKI


Suomentanut (Uroda życia)

Jalo Kalima




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.






ENSIMMÄINEN LUKU.


Syvä hiljaisuus vallitsi käytävissä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut
oppisaleista. Ei erottanut vähäisintäkään tärinää, ja kuitenkin
tunsivat kaikki, että juuri tänä hetkenä vaunut lähenivät ja ajoivat
opiston portaiden eteen Zabalkanski-prospektilta.

Yksi kuudesta ylemmästä upseerista, jota ylemmän kurssin kuulijat
eivät paljoakaan tunteneet ja joka luennoi alemmalla junkkariosastolla
linnoitustieteen alkuperusteista, tuli varpaisillaan hätäisesti
saliin ja sulki kuumeentapaisella kiireellä omakätisesti salin
kaikki neljä ikkunaa. Hänen liikkeissään oli sellainen jännitys ja
hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin olisi hän teollaan voinut
pelastaa koollaolijat jostakin uhkaavasta vaarasta. Sitten pujahti hän
penkkirivin edustalle, teki epämääräisen, miltei taianomaisen liikkeen
kädellään ja katosi kuin varjo. Hetken vielä kuului hänen kannustensa
hillittyä kilinää, ja tämä ääni oli omiaan vihlomaan äärimmilleen
jännittyneitä hermoja.

Pitkä, pohjaton äänettömyys...

Piotr Rozlucki istui suorana pulpettinsa ääressä, liikkumattomana
kuin malmi, aivan kuin hän olisi kuulunut välttämättömänä osana
uudenaikaiseen patteriin, jonka rakenteesta hän oli ahtanut päänsä
täyteen tietoja. Hänen silmänsä olivat vaipuneet parkettilattiaan ja
seurasivat vahalla kiilloitetun puun kuvioita. Kun hän vihdoin jälleen
nosti silmänsä, teki hän sen vastahakoisesti, miltei vasten tahtoaan.
Juuri suljettujen ikkunain takana, kostean pehmoisessa ilmassa, jonka
leppoisa keväinen sade oli kuiskailevan ripityksen tavoin puhdistanut
kaupungin tuoksuista, ojentui näkymättömistä rungoista versoavia,
runsaslehväisiä kastanjanoksia kartionmuotoisine kukkineen ja ne
kurottautuivat kuin hennot käsivarret salaperäisestä, kaukaisesta
maailmasta näitä ikkunoita kohti.

Piotr Rozlucki palasi kiireimmiten sekä silmillään että ajatuksillaan
tältä muurien ulkopuolelle tekemältään lyhyeltä retkeilyltä. Hän
häpesi heikkouttaan, joka tuntui hänestä rikkomukselta sotilaallista
kuria vastaan, ja asettautui taas riviin. Nyt näki hän itsensä
taas toveriensa keskelle pistettynä, säännöllisesti kuin säleaidan
puu. Mitä suurimmalla tahdon ponnistuksella hillitsi hän jokaisen
mielenliikutuksen.

Kaukaa alhaalta kuului pääoven tuttu narina. Hillittyjä ääniä.
Kaukaisia askeleita marmoriportailla. Epämääräistä hälyä
yläkoridorista, josta kuului useampien henkilöiden astunnan töminää.

Jokaisen upseerin sydän puristui kokoon. Heidän vielä äsken hämärä
aavistuksensa kiteytyi selväksi tietoisuudeksi. Kaikki tahto kokoontui
yhteen. Ei ainoakaan lihas liikahtanut, vaan oli valmiina ottamaan
vastaan käskyjä.

Yhtäkkiä astui saliin rehtori, esikuntaupseeri ja patterinpäällikkö,
mies, jolla oli rautaiset kasvonpiirteet. Hän loi kiireisen silmäyksen
luokkaan ja jäi suorana kuin pylväs seisomaan ovelle, katse
suuntautuneena käytävään. Samassa silmänräpäyksessä kohosivat ylemmän
kurssin nuoret upseerit yhtenä miehenä paikaltaan.

Saliin astui hitain, raskaanpuoleisin askelin suuriruhtinas, opiston
suojelija, pitkä, solakka mies, jolla oli harmahtava tukka ja
epäystävälliset pitkähköt kasvot. Hänen lyhyessä suippoparrassaan,
samoin kuin sileäksi suoritussa tukassaankin, kimmelsi valkeita
hopeahaivenia.

Hän tervehti nuorukaisia äänettömästi, sotilaalliseen tapaan. Oppilaat
vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen, ulkoaopitulla lauseella,
äänessä tervehdyskaavan edellyttämä innostus. Ruhtinas suuntasi
askeleensa opetusistuimelle, jonne oli levitetty muhkea matto, ja
istuutui hillityn sulavasti nojatuoliin, joka oli hallitsevan keisarin
muotokuvan alla. Hänen molemmille puolilleen asettuivat saattueen
kenraalit täsmällisen tarkoin seuraten arvojärjestystä, aivan kuin he
suorittaisivat monimutkaisen tanssin liikkeitä: tykistönpäällikkö,
tykistön yli-inspehtori, tämän apulainen, tykistöhallituksen
inspehtorit ynnä muut. Vastikään vielä tyhjä salinnurkka loisti äkkiä
upeita olkalappuja, samettikauluksia, tummanpunaisia nauhuksia,
olkahihnoja, monivärisiä vöitä, kunniamerkkejä, tähtiä, nauhoja,
kaljuja päitä ja voideltuja päälakia.

Sapelien kolina, joka koetettiin vaimentaa mahdollisimman
vähäiseksi, ja huolellisesti hillitty kannusten kilinä vaihtui taas
äänettömyydeksi. Oli taas aivan hiljaista. Kenraalien ankarat silmät
mittailivat säälimättöminä päästä päähän salia, jossa oli enemmän
kuin neljäkymmentä kokelasta. Nuoret upseerikandidaatit tuijottivat
kenraaleihin katse arvojärjestelmästä jähmettyneenä. Ennen kaikkea
kiintyivät katseet asianmukaista iloa ilmaisten suuriruhtinaan
kasvoihin. He näkivät hänet ensi kertaa. Hänen kasvoillaan kuvastui
ikävystyminen, jota hän koetti peitellä väkinäisellä kohteliaisuudella.
Koko hänen olemuksensa oli kuin kurin panssariin kääriytynyt. Kasvoissa
asianmukainen, karvaanimelä ystävällisyys hän kääntyi Mihailovin
akatemian rehtorin puoleen tiedustellen kesken syvintä hiljaisuutta,
kuinka pitkälle tutkinnossa oli päästy.

Rehtori jännittyi kuin soittokoneen kieli ja lasketti Hänen
Keisarillisen Korkeutensa kunniaksi nöyrästi ja hillitysti, mutta
selvästi ja kirkkaasti poljennollisen vastauksen, että suuri
osa tutkinnosta jo oli ohi, nimittäin hippologia, sotatieteet,
teoreettinen ja käytännöllinen tykistöoppi, oikeustiede, organinen
kemia, oppi räjähdysaineista, linnoitusoppi, taktiikka, fysiikka
ja differentsialikalkyyli. Jälellä oli vain tavanmukainen isänmaan
historian tutkinto. Suuriruhtinas lausui toivovansa saada kuulla
opiston yksityisten oppilaiden vastauksia kysymyksiin, jotka hän itse
heille tekisi. Rehtori ojensi hänelle heti upseerikokelaiden luettelon.
Suuriruhtinas kumartui tarkastamaan luetteloa ja valikoimaan, samalla
kuin nuorten miesten sydämet sykkivät ankarasti. Vihdoin hän lausui
nimen Prohorov.

Tämä Prohorov nousi seisomaan, astui salin perältä esiin ja koetti
luonnottomasti jäykistää jalkansa peittääkseen siten niiden
vapisemisen. Hän tunsi olevansa alttiina kaikille katseille,
niinkuin pahantekijä mestauslavalla. Ilokseen kuuli hän vaarattoman
kysymyksen savuamattoman ruudin kokoonpanosta, lausui sen kaavan,
selittäen ylimalkaisesti tämän aineen kemialliset, fysikaaliset ja
räjähdysominaisuudet, mainiten myöskin sen taktilliset ja taloudelliset
edut. Hyvänsuovan katseen rohkaisemana lisäsi hän eräitä huomautuksia
nitroglyseriniruudin lajeista ja palasi säteilevänä paikalleen,
kiitollinen ilo silmissä, suun ympärillä, liikkeissä, vieläpä — siltä
näytti — saappaittenkin kiillossa.

Tämän ja lähinnä seuraavan toverin, Vasiljevin, selonteon aikana, joka
koski tähtäämistä yksinäisellä tykillä ja patterilla, poikkeamiskulman
määräämistä ja Persenin käyrää, oli Piotr Rozlucki voittanut täydelleen
jännityksensä. Hän tiesi varmasti, että hänet huudeltaisiin aikaisemmin
tai myöhemmin salin keskelle, ja hän valmistautui kaikella sielun
ja ruumiin voimallaan tähän hetkeen. Hän oli tykistökoulun ylpeys,
loisto-oppilas. Viidentoista vanhana oli hän tullut tänne primuksena
kadettikoulusta ja sitten suorittanut käytännöllisen palvelusajan
junkkariosastolla voittokulussa, korkeimmilla arvosanoilla.
Teoreettisessa tutkinnossa päästettiin hänet parhaitten osastossa
tykistökouluun, eikä hän koko opintoaikanaan missään aineessa päästänyt
ketään toveriaan edelleen.

Nyt tulisi hän kruunaamaan koko nuoren elämänsä työn, nyt tekisi
hän jollakin suvorovimaisella keksinnöllä itsensä huomatuksi.
Tuijottaessaan nyt pingoitetun tarkkaavasti parkettilattiaan painoi
hän tarkoin mieleensä tien kateederille ja harkitsi mielessään kaikkia
mahdollisuuksia. Hän punnitsi jokaisen askeleensa, suunnitteli
jokaisen liikkeensä, selvitti mielessään miten on tervehdittävä ja
mikä on sopivin ja tarkoituksenmukaisin kasvojenilme. Näin asestettuna
nosti hän pelottoman katseensa suuriruhtinaaseen ja katseli kauan
ja levollisena hänen kasvojaan. Hän koetteli tutkia tuota miestä,
nähden hänessä sodan salaperäisten voimien arvoituksen, joista
voimista hän jo elämänsä kuluessa oli kuullut paljon ja joista hän
oli useinkin »matemaattisesti» haaveillut. Mutta suuriruhtinaan
kasvot olivat pulmallinen arvoitus, joka meni »nerokkaan» vänrikin
voimien yli eikä ollut ratkaistavissa. Rozlucki syventyi ongelmaan
kaksikymmenneljävuotiaan hengen koko innolla, joka oli keskeymättömissä
opinnoissa kaikin puolin harjaantunut ja täsmällisissä tieteissä
terästynyt ja teroittunut miltei jonkinmoiseksi kaukonäköisyydeksi.

Hän tarkasteli nuoren matemaatikon silmillä, jonka sotilastiede on
singonnut maineen huippu-unelmiin, tuota miestä, jolla jo oli kaikki
ja joka kuitenkin kuvasti vain ylpeää, lievästi salattua ikävää.
Hän kunnioitti tätä suuriruhtinaan ikävystynyttä hitautta, jonka
rinnalla hänen oma sisäinen työnsä, sielun muokkaamattomien voimien
ja tietoisten mahtien jännitys näytti hänestä halpahintaiselta; mutta
samalla kertaa tunsi hän sisällään syvän, kesyttömän raivon kiehuvan.
Eräänä tuokiona saavutti tämä polttava tunne huippunsa ja vyöryi kaiken
muun yli laavana, joka on noussut kraateriaukolle asti. Voittaa tuo
mies ja nujertaa hänet, päästä hänen yläpuolelleen ja ottaa väkisin
hänen ihailunsa! Sen täytyy tapahtua! Hinnalla millä hyvänsä! Hän sulki
silmänsä...

»Mutta jos minä kompastun, jos teen virheen... silloin... mitä
silloin...? Mitä minä silloin teen?»

Hetken kuluttua oli salamannopea päätös tehty:

»Annan turhanpäiväisestä syystä von Dahlille korvapuustin, antaudun
huomenna kaksintaisteluun ja annan surmata itseni.»

Nyt oli Rozlucki taas tyyni, iloinen ja vilpittömän suorasukainen. Hän
odotti. Tutkinnon komedia jatkui. Kutakin yksityistä kokelasta tutki
kukin kenraaleista, joiden kaljuista päistä tai mustatusta tukasta jo
ennakolta loisti tehtyjen kysymysten täsmällinen ratkaisu. Lopuksi
kumartui rehtori kunnioittavasti korkean tutkijan puoleen ja selitti
hänelle alamaisimmasti jotain. Suuriruhtinas ilmaisi myöntymyksensä
laskemalla silmäluomensa alas. Seurueen kenraalit huokasivat salaa
helpotuksesta. Rehtori ilmoitti:

— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä siirrymme nyt isänmaan
historian kuulusteluun.

Suuriruhtinas painoi päänsä luetteloa tarkastamaan, suvaitsi lukea
joukon nimiä ja mainitsi nimen »von Dahl».

von Dahl lähestyi hiljaisin askelin ja otti vapisevin käsin
yhden lipuista, jotka oli levitetty kuulijain penkin vieressä
olevalle pienelle pöydälle. Hyvin pian tarrautui kompasteleva ääni
erinäisiin Aleksanteri ensimmäisen hallituksen yksityisseikkoihin,
ja isänmaalliset ylistyslauseet liehuivat hulmuten kuin valtoimet
liput väärään osuneiden aikamäärien ja tapahtumien yllä joiden
epätäsmällisyyttä innostus verhosi. Suuriruhtinas tarkasteli kokelasta
yhtä hyväntahtoisesti kuin äsken uuninkaakelia; se saattoi vänrikin
huumaantumaan. Kun nuori tykistötieteen kandidaatti oli tyhjentänyt
varastostaan kaikki 1812 vuoden taistelut ja hänellä oli päässään enää
vain sekasotku korulauseita, jotka nekin alkoivat tyhjentyä, kuvastui
hänen silmissään pelokas epätoivo ja hänet lähetettiin takaisin
paikoilleen mitä suurinta tunnustusta ilmaisevin sanoin.

Miltei samassa silmänräpäyksessä kuuli Rozlucki nimeään mainittavan.
Tuossa tuokiossa valmistautui hän sisäisesti toteuttamaan
suunnitelmaansa. Hän viritti kasvonsa etukäteen päättämäänsä hymyyn,
tuli notkein askelin esiin ja astui suuriruhtinaan, eteen. Nyt
kohtasivat heidän silmänsä tai pikemminkin etsi oppilaan katse
suurivaltaisen herran silmiä. Tämä hetki tuntui kestävän sopimattoman
kauan, sillä rehtori piti parhaana huomauttaa:

— Ottakaahan lippu!

Piotr ojensi kätensä, otti lähinnä pöydän reunalla olevan lipun ja
antoi sen päällikölleen.

— Keisarinna Katariina toisen hallitus...

Rozlucki tunsi hetkisen pyörrytystä. Hänen päässään humisi kuin
kuumeessa tai kuin kiinanpulverin nauttimisesta, mutta hän rauhoittui
vähitellen.

Sinä hetkenä, jolloin kenraali luki kysymyksen, tuntui Rozluckista kuin
hän olisi ollut kuilun reunalla. Hän kokosi kaikki voimansa ja sanoi
itselleen päättävästi: »Minä koetan.»

Hän vilkaisi taas suuriruhtinaan silmiin. Ei mitään! Tähän saakka hän
ei ollut saavuttanut mitään. Nuo silmät eivät olleet voitettavissa.
Ne katsoivat omituisesti jonnekin »loisto-oppilaan» pään yli, kuin
olisi hän ilmaa. Rozlucki suoristautui vielä kerran, aivan kuin
kaksintaistelussa hetkenä, jolloin pistooli kohotetaan. Hän alkoi puhua
tasaisella, vierassointuisella, ulkonaisesti kohteliaalla äänellä.

Muutamalla lyhyellä lauseella hän antoi kuvauksen Elisabet Petrovnan
hallituksesta siirtyen sitten aikaan, jolloin Anhalt-Zerbstin
kaunis prinsessa Sofia Augusta, nuoren Pietari III:n kihlattu, tuli
Venäjälle. Hän ryhtyi kuvaamaan perinpohjin tätä ruhtinasta ja esitti
hänen luonnekuvansa niin uhkamielisen kylmäkiskoisesti, että hänen
onnistui viimein sytyttää mielenkiinnon kipinä suuriruhtinaallisen
kuuntelijan silmiin. Hän puhui Pietari III:n kiintymyksestä Fredrik
II:een, kiintymyksestä, joka meni kaikkien rajojen yli, hänen
uskollisuudestaan Holsteinille ja hänen miltei vihamielisestä
tunteestaan Venäjää, oikeauskoista oppia, papistoa ja kansaa kohtaan.
Hän viittaili hienosti ruhtinaan henkisten kykyjen heikkouteen,
hänen taipumukseensa väkijuomiin ja hänen tapaansa ajatella ääneen.
Sitten hän siirtyi antamaan luonnekuvaa Sofia Augustasta, myöhemmästä
Katariina II:sta, Elisabet Petrovnan hovin nerokkaasta erakosta,
joka ikävästä ahmi joukoittain kirjoja ja sai toistakymmentä vuotta
läheltä nähdä valtiollisten tapahtumain kulkua ja vähitellen perehtyä
niihin. Rozlucki kertoi taitavasti ja varovasti Elisabetin hovin
alhaisesta tasosta ja siellä vallitsevasta ikävästä ja totesi
Pietari Feodorovitšin siveellisen arvon tehdäkseen jossain määrin
anteeksiannettavammaksi perintöruhtinattaren suhteen Soltykoviin, ja
myöhemmin, kun Soltykov nimitettiin elinkautiseksi lähettilääksi,
Katariinan uuden suhteen Stanislaw Poniatowskiin, silloiseen Englannin
Pietarissa olevan lähetystön jäseneen.

Kun Rozlucki nosti tällä kohtaa silmänsä kuulijaansa, havaitsi hän
tämän kasvoilla viimeinkin toivomansa ja edellyttämänsä vaikutuksen.
Mutta mielenkiinto, joka kuvastui suuriruhtinaan ilmeissä, oli
senlaatuinen, että upseerikokelas tunsi kylmiä väreitä käsivarsissaan.
Suuriruhtinas tarkkasi tuikeasti siristetyin silmin nuorta
tykistövänrikkiä. Kenraalit, jotka istuivat paikoillaan, muistuttivat
jäykkiä, seinään muurattuja kuvapatsaita. Vain jäätävä hymyn häive,
joka väreili heidän huulillaan, ilmaisi heidät ihmisiksi, jotka
huolehtivat tarkasti omasta ja toistensa elämänurasta tai murskaavasta
tuhosta. He tarkastivat nuorta puhujaa julmuutta ja uteliaisuutta
osoittavin ilmein. Rehtori seisoi perällä kalpeana, silmät maahan
luotuina kuunnellen kokelaan sanoja, jotka läimähtivät kuin
ruoskaniskut paljaaseen niskaan.

Rozlucki pysyi päätöksessään ja jatkoi tehtäväänsä täysin tietoisena
tarjona olevasta vaarasta. Hän esitti Stanislaw Poniatowskin
ylhäiseksi, sivistyneeksi eurooppalaiseksi, ritarilliseksi ja
sankarilliseksi seikkailijaksi. Hän mainitsi, ettei saattanut
ihmetyttää, että nämä molemmat lännen henkilöt lähestyivät toisiaan
alhaisten juonien ja alinomaisten juorujen merkillisessä maailmassa.
Ei ollut lainkaan ihme, että perintöruhtinatar halusi saattaa
Stanislaw Poniatowskin maineeseen ja nostaa hänet sen valtaistuimen
portaille, jolle hän Pietari III:n rinnalla oli istuutuva. Puola
oli vaalikuningaskunta. On ymmärrettävää, että Katariina alkoi
haaveilla tätä valtaistuinta Czartoryskien kauniille sukulaiselle
ja että Stanislaw Poniatowski seurasi hänen unelmiaan. Puolan
kruunun saavuttamiseksi oli välttämätöntä oppia tuntemaan kaikki
tiet, jotka sinne veivät. Stanislaw Poniatowski käytti sitä aikaa,
jonka hän oli Pietarissa, aina pakolliseen poistumiseensa saakka,
tutustuttaakseen tulevaa keisarinnaa omaan maahansa. Hän paljasti
täsmällisesti, tunnollisesti ja asiantuntemuksella silloisen Puolan
kaikki heikot puolet, kaikki haavat, kaikki synnit ja puutteet, hän
kuvasi Katariinalle puolueiden tarkoitusperät ja vaikutusvallan, teki
hänelle selkoa vallalla olevien lakien tilasta ja merkityksestä, tämän
maan hallitseviin piireihin kuuluvien henkilöiden vioista ja luonteen
heikkouksista, heidän intohimoistaan ja salaisesta kunnianpyyteestään,
heidän kullanjanostaan, heidän itserakkaista päähänpinttymistään tai
alhaisaatelisten yksinkertaisuudesta. Tällä tavoin Katariina II, joka
ei ollut milloinkaan ollut Puolassa ja joka oli eläessään tavannut
vain joitakuita puolalaisia, tiesi aivan tarkoin, mitä kullekin oli
annettava, mitä luvattava, kuka oli lahjottavissa ja voitettavissa
hänen puolelleen. Hän sai tarkan käsityksen, täydellisen topografian
Puolan rappeutuneisuudesta, hän tunsi maan mädäntyneet kohdat ja
maanalaiset käytävät, joita myöten hän sopivassa tilaisuudessa saattoi
saapua anarkiaa ylläpitämään ja tämän maan uudistustointa ehkäisemään.

Antaessaan tämän puhetulvan vyöryä ei Rozlucki enää välittänyt siitä,
minkä vaikutuksen se tekisi. Hän tiesi, että kuulijat muodostavat
nyt mielipiteensä, hän tiesi myös, että juuri nyt oli suuriruhtinas
»voitettava». Hän siirtyi näin ollen kuvaamaan tapauksia, jotka
seurasivat Elisabetin kuolemaa ja Pietari III:n valtaistuimellenousua.
Hän kertoi näennäisen vaivattomasti ja luontevasti, miten nuori
hallitsija osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä Venäjän tapahtumiin
ja sen sijaan käänsi kaiken huomionsa Holsteinin ja Tanskan väliseen
sotaan. Hän valitti sitä, että holsteinilaisia joukkoja pidettiin
Pietarin lähistössä ja että nuori keisari omisti kaiken aikansa näiden
joukkojen harjoittamiseen, kun taas kokonaan laiminlöi omat sotilaansa,
joita hän saksalaisessa ympäristössään kutsui aina »venäläisiksi».
Valtion tulot eivät riittäneet korvaamaan menoja, vajaus johtui
ulkomaalaisen armeijan ylläpidon aiheuttamista kuluista. Krimin kaani
varustautui hyökkäämään Venäjän valtakuntaan. Talonpoikaiskapinat
levisivät kihlakunnasta ja piiristä toiseen, eikä asianomaisen
paikkakunnan sotilasvalta kyennyt niitä kukistamaan. Venäjän armeijain
tuli lähteä Holsteiniin. Pietari III lausui avoimesti aikovansa vangita
puolisonsa ja teljetä hänet luostariin. Hän julkaisi mitä omituisimpia
»ukaaseja», kuten esimerkiksi ukaasin synodille keväällä 1762, jolla
saatettiin voimaan yhdellä iskulla täydellinen uskonvapaus, aviorikos
sallittiin, paastot lakkautettiin ja luostarien orjat julistettiin
hallitsijan yksityisomaisuudeksi; hän oli läsnä luterilaisen kappelin
vihkiäisissä Oranienbaumissa ja jakoi kaikille läsnäolijoille
protestanttisia rukouskirjoja. Huolimatta siitä — jatkoi Rozlucki
— että Pietari julistuksillaan poisti Salaisen kabinetin ja antoi
aatelisille luvan ulkomaille siirtymiseen, vihasi suurin osa venäläisiä
häntä.

Sitten kuvasi Rozlucki niiden seitsemän päivän tapahtumat,
jotka seurasivat Aleksei Orlovin ja Vasilij Bibikovin lähtöä
Pietarista Pietarhoviin tuomaan Katariinaa pääkaupunkiin, jossa
hänet huudettaisiin keisarinnaksi. Hän kuvasi Pietari III:n paon
Kronstadtiin, hänen alakuloisuutensa heinäkuun 6:nteen päivään saakka,
jolloin hän äkkiä kuoli Ropšan linnassa.

Rozlucki aikoi mainita kirjeen, jossa Aleksei Orlov ilmoitti
keisarinnalle nuoren hallitsijan kuolemasta. Tällä kohdalla
esitelmäänsä hän oli aivan levollinen. Hänen äänessään oli kylmä
varmuus ja voitokas pelkäämättömyys. Huomaamattaan silmäili hän
suuriruhtinasta ja antoi katseensa harhailla kenraaliparvessa.
Suuriruhtinaan kuivat sormet hypistelivät paperia, ja silmiä verhosi
pahaenteinen harso. Kenraalit näyttivät tyyninä odottavan käskyä.

Rozlucki tunsi tuossa silmänräpäyksessä merkillistä nautintoa.
Hän tiesi, että jousi oli äärimmilleen pingoitettu. Nyt oli nuoli
ammuttava. Jollei se tapahtunut seuraavassa silmänräpäyksessä, niin
jousi katkeaisi. Hän kokosi siis ajatuksensa, keskitti ne ja laski kuin
sulkanuolen liipasimelle.

— Koettakaa esittää asia suppeammin! sanoi rehtori äkkiä kuivalla,
epätoivosta käheällä äänellä, koettaen samalla pelastaa tilanteen,
itsensä ja tuon mielettömän huimapään.

Rozlucki käänsi päänsä erittäin kunnioittavasti ja tottelevasti
»rakastetun esimiehensä» puoleen.

Hän alkoi heti intoa ja hartautta uhkuen, aivan kuin sanomattoman
kiitollisuuden viehättämänä, kertoa Aleksander Suvorovin sankaritöistä
ja toimista. Hänellä oli nyt helpotuksen tunne. Hänestä tuntui kuin
hän olisi laskeutunut pitkin askelin ja tukka liehuen alas korkealta
vuorelta. Hän osasi lausua suuren Aleksander Vasiljevitšin, Venäjän
armeijan ylipäällikön, Italian ruhtinaan ja Rooman kreivin arvonimet
ulkoa kuin isämeidän. Hän luetteli kaikki Suvorovin ritarimerkit,
olkavyöt, nauhat, hänen timanttiruusukkeensa, hänen helmikoristeiset
kultaiset miekkansa, ja mainitsi ohimennen, minkä teon johdosta
mikin näistä oli saatu. Hän lauloi Suvorovin epopean vuodesta 1762
alkaen, tuosta käännettä merkitsevästä vuodesta, jolloin myöhempi
sotamarski ja ylipäällikkö johti Suzdalin rykmenttiä. Hän kuvasi
sopivalla innostuksella tuhannen virstan marssin, jonka Suvorovin
brigadi teki kuukaudessa jäätyneiden jokien, soiden ja metsien yli
Oršasta Minskiin ja Minskistä Varsovaan, ja miten johtaja tämän
marssin aikana opetti miehistölleen ampumista, pistinten käsittelyä ja
linnoitusten valtaamista väkirynnäköllä. Hän kuvasi asiantuntemusta
osoittavalla tavalla Pulaskien tappion Liettuassa ja Puolassa sattuneet
sotatapaukset Veikselin yli siirryttyä, siis Moszyńskin »joukkioiden»
hajoittamisen Klimontowin ja Opatovin luona, Lanckoronan ja Kraśnikin
valloituksen, Krakovan linnan piirityksen, Pulaskin häviön Zamoscien
luona, Nowickin tappion Krasnystawin luona ja Stolowiczen taistelun,
jossa hetmanni Ogiński voitettiin. Sitten seurasi Krakovan piiritys,
Zatorin pienen linnoituksen valloitus ja hävitys.

Suuriruhtinas kuunteli tarkkaavaisena, kenraalit seurasivat hartaasti
esitystä Venäjän suuren sotapäällikön teoista Krimillä, Turkissa ja
Volgalla Pugatševin kukistumisen aikana.

Kaikki kerrottiin täsmällisesti, esitys todisti erinomaista
sotahistorian tuntemusta. Kun Rozlucki oli saattanut kuvauksensa
Kosciuszkon kapinaan saakka, antoi hän vielä kerran lyhyen yhteenvedon
Fersenin ja Suvorovin toiminnasta, teki etevästi selkoa Maciejowicen
taistelusta ja, Venäjän armeijan yhdyttyä Stanislawowissa, puolalaisten
kauheasta tappiosta Kobylkan luona, viimein Pragan piirityksestä.

Hänen kertomuksessaan kuuli kahdeksankymmenen kuuden venäläisen
ja sadan neljän puolalaisen kanuunan jyrisevän kahdeksanpäiväisen
piirityksen aikana. Väkirynnäkkö alkaa! Kuusituhatta puolustajaa
on lyöty maahan... Väestö syöksyy Veikselin rantaan kulkeakseen
pontonisiltaa myöten joen yli. Silta pettää painon alla. Kaksituhatta
henkeä vajoaa syvyyteen, kahdeksan tuhatta joutuu vankeuteen.

Rozlucki kertoi voitonriemua väräjävin äänin, kuinka sotaherra
seuraavana päivänä ratsasti kaupunkiin yksinkertaisessa univormussa,
ilman ainoatakaan lukuisista kunniamerkeistään. Kaupungin edustajat
tervehtivät häntä Veikselin rannalla tarjoten suolaa ja leipää. He
ojentavat hänelle Varsovan ja samalla Puolan avaimet. Suvorov suutelee
niitä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja huutaa: »Jumalani, minä
kiitän sinua, etteivät nämä avaimet ole tulleet minulle niin kalliiksi
kuin...»

Kyyneleet estivät nuorta vänrikkiä jatkamasta.

Kuuntelijat olivat syvästi liikutettuja. Rozlucki oli itsekin
liikutettu, etenkin kun hän oli saavuttanut päämääränsä. Suuriruhtinas
oli katsellut häntä erittäin tarkkaavasti, miettivän näköisenä, vieläpä
eräänlaisen ihailunkin ilmein.




TOINEN LUKU.


Rozlucki heräsi lyijynraskaasta unesta, johon, kuten vaunussa istujat
saattoivat todistaa, liittyi kanuunanjyrinän kaltainen kuorsaus. Kun
hän tuli tajuihinsa, loi hän hämmästyneen katseensa loistavaan, hiukan
kaarevaan kattoon, käsitti missä oli ja nauraa hihitti sisäisesti.
Hän tunsi nukkuneensa tarpeeksi ja olevansa vahva kuin kuormahevonen.
Hän kumarsi päätään ja vilkaisi alas vuoteeltaan, joka oli vaunun
nostetulla yläpenkillä. Osasto oli täynnä väkeä. Aurinko paistoi
ikkunasta sisään.

Nyt on peseydyttävä, ajatteli luutnantti, — sitten syödään paljon ja
jotain oikein maukasta.

Hän istuutui vuoteelle, mikäli vaunun katon läheisyys sen salli, veti
ylleen ihka uuden univormunsa, jossa on nuhteeton samettikaulus,
neitseelliset olkalaput ja tykistökoulun tähti vasemmalla puolella,
pingoitti satumaisen aistikkaat kiiltonahkasaappaansa suoriksi ja
kampasi tukkansa.

— Anteeksi! mumisi hän laskiessaan jalkansa alas ja kiivetessään
notkeana kuin kissa korkealle nostetulta penkiltään maahan.
Ummehtuneessa vaunussa kyyryssä torkkuvien olentojen ohi hän kiiruhti
pesuosastoon ja lähti sieltä ravintolavaunuun.

Kun Rozlucki peseytyneenä ja kammattuna, kahvia ja vehnäsvoileipiä
itseensä ahdettuaan palasi takaisin, oli hän niin onnellinen, että
olisi saattanut syleillä kaikkia matkustajia. Hänen esimerkkiään
seuraten oikoivat vaunussa olijat väsyneitä luitaan, peseytyivät ja
kampasivat itsensä ja keskustelivat kahvista ja juuri mainituista
vehnäsvoileivistä. Keskustelu tapahtui puolankielellä. Piotr Rozlucki
ei sitä siis ymmärtänyt. Vain silloin tällöin sai hän siepatuksi sanan,
jonka hän ymmärsi. Voimakkaalla ritarinkädellään taivutti hän vieterit
kokoon, jotka tukivat hänen vuoteenaan ollutta yläpenkkiä, ja auttoi
erästä naishenkilöä, joka koetti avata ikkunaa.

Ulkona oli aamu. Kaste kiilsi äsken niitettyjen niittyjen sängellä.
Hopeamaton tavoin peitti se läheisten sänkipeltojen pintaa ja säteili
timantteina vielä leikkaamattomilla tähkäpäillä. Alavaa maata ulottui
silmänkantamattomiin. Siellä täällä sukelsi esiin metsän vihreyttä ja
etäällä siinsi niittymaan kaistaleita. Jossakin kohden saattoi kohota
lentohiekkakumpu, häämöttäen keltaisena pahkurana kauran ja rukiin
pehmoisen vaipan välistä kuusimetsikön liepeellä. Vähäiset koivikot ja
tammiryhmät uinailivat viljapeltojen välissä.

Rozlucki, joka oli päässyt istumaan ikkunan viereen, katseli maisemaa.
Hän ei ollut nähnyt koskaan tuollaisia majoja tai kyliä, ei milloinkaan
noita suippokärkisiä kirkkoja ja poppelikujia, jotka kulkivat eri
suuntiin maata. Pelloilla väki niitti viljaa, sitoi sitä lyhteihin
ja nosti heinähangolla häkkirattaille. Kun juna suhahti uutterasti
puuhaavien ihmisten ohi, näytti katsojasta kuin väki olisi kumartunut
syvään. Harmaat ja päivettyneet olivat näiden raatajien laihat kasvot,
luisevat heidän vartalonsa, vaaleanharmaat heidän pukunsa. Väriläikän
muodostivat vain kumartuvien ja niitettyjä viljasitomia sulavin
liikkein sivulle siirtävien naisten liinat ja hameet.

— Miten toisenlaista on kansa täällä! — ajatteli Rozlucki. — Miten
merkillisen harmaata... Miehillä sileäksi ajetut kasvot, solakat
vartalot.

Hänestä oli hyvin mieluista näin katsella etäisyyteen, taivaanrantaan,
jonne viljapellot ulottuivat. Katsella harmaata, hiekkaista alankoa,
jota aurinko häikäisi ja kaste virvoitti. Kaukaisista vesistä kohoava
usva ei ollut ehtinyt vielä häipyä.

Villisorsien lauma lehahti lentoon.

— Polša [Puolanmaan venäläinen nimi. Suom. muist.], ajatteli upseeri.

Se herätti hänessä tiedottomasti tylyn, synkän tunteen, joka kuitenkin
väistyi hyvin pian hiljaisen mietiskelyn tieltä. Rozlucki oli ensi
kertaa lomalla. Kun hän oli päättänyt Mihailovskin opiston parhaalla
arvolauseella, matkusti hän siihen patteriin, johon hänet oli määrätty
ja joka oli syrjäisessä kaupungissa. Sen oli toimittanut hänelle
hänen setänsä, virasta eronnut kenraali, joka oli hänen holhoojansa
ja asui maalla. Tutkinnon jälkeisen lomakuukauden oli hän viettänyt
erään toisen sedän poikien luona. Tämäkin setä oli kenraali, mutta
pojat olivat jo pysyvästi maalla asuvia tilanomistajia Penzan
kuvernementissa. Vihdoinkin tunsi hän itsensä vapaaksi kaikesta
vuosikausia kestäneestä silmälläpidosta, jonka alaisena hän oli ollut
kadettikoulussa ja tykistöopistossa, missä hän oli ollut vain numero
loppumattomassa sarjassa. Hänen ei tarvinnut tänä hetkenä tuntea
esimiehen tarkkaavaa silmää eikä rikkaiden omaisten tutkivaa katsetta.
Se tuotti hänelle mitä suurinta iloa.

Vastapäätä olevalla penkillä, ikkunan vieressä, kuten hänkin, istui
nuori tyttö, joka tuskin oli seitsemäätoista vanhempi, miltei lapsi
vielä, mutta jo nainen. Ja se antoi hänelle erikoisen viehättävyyden.
Hän oli riisunut vaatimattoman olkihatun, ja tumma tukka, joka
oli erikoisella tavalla kammattu sivulle, loisti aamuauringossa.
Klassillinen nenä ja hyvin kaunismuotoinen suu koristivat hänen
ruusuisia kasvojaan. Upseeri ei voinut nähdä hänen silmiensä väriä,
sillä nainen luki kirjaa syvään kumartuneena. Hän oli varmaan vasta
äsken tullut vaunuun, sillä hänessä ei näkynyt mitään yömatkustajan
merkkejä. Hänen sileä sinipunerva pukunsa ei ollut rypistynyt eikä
pölyyntynyt, ja hänen poskissaan oli ketojen aamuilman antamaa punaa.

Rozlucki odotti, että nainen kohottaisi silmiään, ja suuntasi omat
silmänsä tuikeasti häneen. Turhaan! Nainen luki englantilaista
kirjaansa eikä huomannut hänen liikkeitään, kannusten kilinää ja hänen
ilmeistä ihastuttamishaluaan. Viimein nainen nosti loistavat tummat
silmänsä, mutta hän ei katsonut uuteen matkatoveriin. Rozlucki tunsi
— sillä hän oli havainnut sen naisen vilahduksellisista liikkeistä —
ettei hänen salainen manööverinsä ollut jäänyt huomaamatta ja että
nainen oli selvillä siitä, minkä vaikutuksen hän oli Rozluckiin tehnyt,
mutta että hän ei tahtonut häntä nähdä eikä tietää mitään hänen
läsnäolostaan. Se saattoi Rozluckin voimattomaan raivoon. Mitä kauemmin
hän katseli naista, sitä selvemmin huomasi hän tässä ensi nuoruuden ja
hienon, sisäisen kulttuurin viehätyksen. Jokainen liike hänessä oli
ilmaus hänen yksilöllisestä hengestään, mutta samalla perinnäisestä
käytöstaidosta. Rozlucki totesi, että heidän molempien välillä, vaikka
nainen oli tuskin askeleenkaan päässä hänestä, oli läpitunkematon
seinä. Tuota järkkymätöntä tyyneyttä, joka kätkeytyi hilpeän ja
kohteliaan hymyn taakse, ei mikään voisi särkeä.

Kun Rozlucki näytti tahtovan lävistää hänen kasvonsa vasta
koulunseinäin sisältä päässeen upseerin sudensilmillä, nosti nainen
katseensa välinpitämättömänä ja käänsi sormenpäillään kirjanlehteä.

Vaunuun astui matkustaja, joka lausui toisille vaunussa olijoille
puolaksi, että junassa oli ruokailuvaunu. Ruskeatukkainen kaunotar
laski kirjan penkille ja kysyi, oliko ravintolavaunu kaukana ja mihin
suuntaan oli mentävä.

Rozlucki ajatteli: — On totta, mitä puolalaisista kirjoitetaan. He
ovat kylmiä kuin kivi, ja meitä kohtaan pelkkää vihaa. Jokaisesta
silmäyksestä uhoo viha.

»Kylmä ja vihaa huokuva puolatar» nousi paikaltaan ja pani hatun
päähänsä niin välinpitämättömänä kuin olisi hän ollut aivan yksin
osastossa. Hän meni hame kahisten ulos, ilmaisten jokaisella
liikkeellään, että upseeri Rozluckin oppilause piti paikkansa. Rozlucki
katseli kauas etäisyyteen ja vihelteli itsekseen.

Tuo nainen oli turmellut hänen hyvän tuulensa Hitto vieköön! Ihana
olento... Hän tunsi naisen poissaolon ja raivosi tästä syystä
sisäisesti. Huojennuksekseen murisi hän itsekseen voimakkaita
upseerimaisia haukkumasanoja, turvautuipa kenties myöskin sotamiehen
sanavarastoon. Viimein osui hänen katseensa auki olevaan kirjaan, joka
oli penkillä nimilehti päälläpäin. Hän luki Laon and Cythna or The
revolt of Islam by Percy Bysshe Shelley. Hän osasi itse verrattain
hyvin englanninkieltä, jota vaaditaan tykistöopistossa ja jonka
osaaminen oli muotiasia. Hän luki myös mielellään englantilaisia
kirjoja. Miten mielellään hän olisikaan antautunut keskusteluun
lapsekkaan nuoren, tyttömäisen lukijattaren kanssa kirjailijoista,
joihin hän oli tutustunut. Mutta nainen ei olisi antautunut hänen,
»moskalin» (ryssän), kanssa keskusteluun! Ja kuitenkin olisi Rozlucki
naisen suureksi ihmeeksi voinut ilmoittaa, että hän oli syntyperältään
oikeastaan puolalainen, että hänen äitinsä oli puolalainen, joskin
uniaatti, siis oikeauskoiseen kirkkoon kuuluva, ja että hänen isänsä
oli ammuttu osanotosta Puolan kapinaan.

Tämä muisto, jota hän ei milloinkaan päästänyt luokseen, ajatus,
jota hän ei sietänyt tajunnan kynnykselläkään, tuo häpeätahra vei
hänet takaisin oikealle ladulle. Hän miehistäytyi ja panssaroitui
kaikkea mielenliikutusta vastaan muistuttaen itselleen, että hän
oli upseeri ja että hänen oli tässä maassa järkähtämättä suojeltava
armeijan kunniaa. Hän siis asettui valloittamattomaan, uhkaavaan
asentoon, kuten kanuunoilla ahdettu vallitus, ja odotti vihollista.
Mutta kun tämä vihollinen kulki hänen polviensa ohi ruusunpunervassa
puvussaan, joka kurjenmiekan lehtien tavoin painautui hänen verhokseen
ja levitti tuskin huomattavaa tuoksua, kadotti hän taas tarpeellisen
sotilaallisen ryhdin. Tahtomattaan loi hän syrjäkatseen _»kavalaan
puolattareen»_. Viehättävä, ihastusta väräjöivän hymyn peittämä oli
naisen suu, kun hän luki tuota fantastista romaania Laonista ja
Cythnasta, noista kidutetuista hengistä, jotka taistelevat viimeiseen
hengenvetoon, noista sankareista, jotka yhtyvät vasta taivaassa.
Tämän maailman ihanimman runoilijan iätikukoistavat ajatukset ja iäti
tuoksuvat tunteet huumasivat naisen sileätä otsaa, joka oli puhdas kuin
taivaankansi kesäpäivänä.

Rozluckista tuntui mieluisalta, että hän sai istua tämän vieraan
kanssa samassa osastossa. Juna kiidätti häntä eteenpäin, hänen
ajatuksensa punoutuivat mielensä mukaan. Tunteiden esteetön lento
tempasi hänet mukaansa hämäriin mielikuviin, jotka olivat hänen
muististaan häipyneet, hillittyjen, irtinyhdettyjen, ikivanhojen
sointien pyörteeseen, jotka enää vain äänenä elivät hänen sielussaan.
Ihan syvällä hänen tietoisuutensa sisimmässä oli piilossa yksinäisiä
unohtuneita puolalaisia sanoja, himmeinä ja haalistuneina kuin
paljaiden jalkapohjien jäljet meren rannan hiekassa. Rajut kuurosateet
ovat huuhtoneet ne pois, myrsky on ne tasoittanut, meren aalto
hävittänyt. Vienosti humisevia sanoja, yli maailmallista kuiskailua,
tuskin erottuvia ääniä:

— Piotruš, ainoa poikaseni...

Kuin samea pilvi kulkee ohi hänen silmiensä. Kyynelten kostuttamat
kasvot, kalpeat ja kärsineet, kuumepaloiset huulet, kauhistavat,
selälleen auenneet, jähmettyneet, kauhua ammottavat silmät Pitkiä
mustia hiussuortuvia, jotka punoutuivat nyyhkytyksenä sielun ympärille.
Rukoilevat kädet kurottuvat jäykkinä atlassikankaisella peitteellä.

Upseeri pudisti luotaan kauhean unen.

Yhä tiheämmässä vilahti silmien eteen rakennuksia, aitoja, vajoja ja
lopuksi rumia monikerroksisia taloja. Kiskot monistuivat. Hyvin pian
alkoi ilmaantua ruskeita ja punaisia tavarajunia loppumattomiin, kunnes
ne peittivät taivaanrannan. Juna syöksyi sietämättömästi täristen.
Tehtaanpiippujen sinervä savun häivä ja punaisenruskea veturinhöyry
verhosivat taivaan. Tuontuostakin pujahti savusta näkyviin makasiinin
korkea musta muuri, vaja tai tehdashalli rikkinäisine kattoineen.

— Olemme Pragassa, sanoi eräs matkustajista.

— Siinä siis on Varsovan esikaupunki, ajatteli Rozlucki merkillisen
samein tuntein. Hänen silmänsä jäivät katsomaan tuota sekavaa,
muodotonta, levotonta, synkkää kuvaa, noita aineellisen elämän
mykkiä merkkejä. Kumea jyminä tunki hänen korviinsa. Juna pysähtyi.
Kaunis, mutta katala puolatar otti vähäiset matkatavaransa ja lähti
kiireesti vaunusta odottamatta kantajaa. Rozlucki seurasi hetken aikaa
katseellaan häntä. Vieras häipyi väkijoukkoon ja katosi.




KOLMAS LUKU.


Varsovaan jäi Rozlucki useammaksi päiväksi ja kyllästyneenä
hotellissaoloon katseli kaupunkia. Häntä ihmetytti puolalaisten
suurilukuisuus ja heidän elämänmuotonsa. Ei pitänyt paikkansa, mitä
viralliset käsikirjat väittivät ja mitä asiantuntijain suulliset
kuvaukset säestivät. Häntä harmitti se, että he esiintyivät
eristäytyneenä, koossa pysyttäytyvänä aineksena, jossa liikkuvat
virtaukset kätkeytyivät syvälle eivätkä olleet katselijan
tavoitettavissa. Katselija toivoi, ettei olisi olemassa mitään »Puolan
kysymystä». Hän ei voinut nauttia kauniiden naisten viehätyksestä, ei
kulttuurin, taiteen, arkkitehtuurin ja muistomerkkien omintakeisuudesta
eikä elämän yksityisistä ilmiöistä, kun elämä oli hänelle vierasta.
Kaikki tuo oli kietoutunut yhteen »Puolan kysymyksen» kanssa ja oli
ehdottomasti vihamielisessä suhteessa henkilöön, joka ajoi tässä maassa
»Venäjän asiaa». Matkustajaan ei Varsova tehnyt ainoassakaan suhteessa
miellyttävää vaikutusta. Siellä oli kaikki kieroa, matelevaa aina
alhaisuuteen saakka ja samalla kertaa petollista tuossa alhaisuudessa
tai sitten ilmeisesti vihamielistä, suorastaan kuolettavan
vihamielistä. Hän näki aivan uusien ilmiöiden arvon, merkityksen,
kauneuden ja erikoisen viehätyksen, hän näki sen kaiken ensi kerran,
mutta kuin paksun lasilevyn takaa.

Kuljeskellessaan vieraassa kaupungissa hän etsi junassa näkemäänsä
tuntematonta naista. Kun hän ajoi raitiovaunussa, istui teatterissa,
kävi taulugalleriassa, Lazienkin puistossa tai pyhän Johanneksen
kirkossa, luuli hän aina näkevänsä hänet äkkiarvaamatta. Turhaan. Häntä
ei näkynyt. Hän pysyi kätkössä jossain tämän Puolan sisällä ja kuten
kaikki muukin verhon takana.

Nuori upseeri matkusti nyt isänsä sedän, eronsaaneen kenraalin luo,
joka asui maalla. Kun hän nousi junasta pienellä rautatienasemalla,
jossa häntä oli neuvottu nousemaan, käski hän kantajansa etsiä
Oplakanesta lähetetyt hevoset.

— Hevoset odottavat! ilmoitti poika ja vei hänet pimeän asemahuoneen
läpi nelivaljakon luo. Upseeri hyppäsi rattaille, kun hänen
matkatavaransa oli sijoitettu, ja komensi lyhyesti venäjäksi:

— Trogaj! (»Aja, anna mennä!»)

Kasvavassa iässä oleva livreapukuinen kuskipoika kääntyi katsomaan
kyydittäväänsä ja ymmärsi vasta vähän ajan perästä, että hänen oli
lähdettävä ajamaan.

Oli vielä pimeä, mutta alkoi jo aivan hämärästi sarastaa. Ilmassa oli
kosteaa höyryä rankkasateen jälkeen, joka oli vasta äsken lakannut.
Kummallinen hiljaisuus vallitsi ympärillä. Pienet, yksinkertaiset
vieterittömät britška-ajoneuvot, joissa oli yksi kiinnitettävä
istuin, veivät häntä eteenpäin kuin kehdossa kiidättäen. Kuului
hevosen kavioiden terävää mäiskettä sileässä, pehmenneessä savessa ja
lätäköissä. Saavuttuaan leveälle maantielle kuski läimäytti useampia
kertoja piiskallaan ja hoputti nelivaljakkonsa ravijuoksuun. Rozlucki
kurottautui katsomaan, millaisia hevoset olivat, ja näki neljä
kookasta, väkevää ja nopsaa ajohevosta.

Kostea aamukylmä tarttui nuoreen upseeriin. Hänen oli pakko nostaa
pystyyn uuden univormuviittansa kaulus ja työntää kädet hihoihin.
Oikealla ja vasemmalla näkyi sänkipeltoja, kaura, peruna- ja
vehnäsarkoja, pitkissä riveissä mökkejä, puiden takaa pilkistäviä
kartanoita, kirkkoja. Se kaikki häämötti hämärästi oudonnäköisenä,
unisena, salaperäisenä. Eräässä kohdassa suhahtivat rattaat
puistokujalle, jota toiselta puolelta reunustivat vanhat koivupuut.
Vanhat koivut kumartuivat huonoksi ajetun tien yli kuin surkutellen
ihmiskohtaloita, jotka vuosimääriä kulkivat tämän tien loassa, savessa
ja raiteissa... Päivä vaikeni.

Rozlucki havahtui torkuksistaan, tähysteli koivuja ja tunsi maiseman
miellyttäväksi. Hän koetti päästä puheisiin nuoren kyytimiehen kanssa
ja kysyi häneltä näkyviin tulevien maatalojen ja kylien nimiä, mutta
kyytimies ei ymmärtänyt venäjää. Hän ilmaisi merkein, ettei hän
ymmärtänyt, tai lausui sanoja, jotka olivat »barinille» (herralle)
aivan käsittämättömiä. Puhelu keskeytyi, ja »barinin» täytyi tyytyä
kuuntelemaan leivosen liverrystä, joka oli hänelle ymmärrettävämpää
kuin puolankieli.

Päivän alkaessa sarastaa siinsi kaukana metsäisiä harjanteita. Rozlucki
koetti vielä kerran tiedustella kyytimieheltä, mitä metsiä ne olivat,
ja sai viimein tietää niiden yhteisen nimen. Kuultuaan sen kietoutui
hän lujemmin vaippaansa ja torkkui Oplakaneen asti.

Seitsemän tienoissa aamulla saapui hän perille. Hän ajoi pitkältä
vanhalta poppelikujalta rappeutuneesta portista pihalle. Maatalo, jonka
kuistin eteen hevoset pysähtyivät, oli varmaankin rakennettu puoli
vuosisataa sitten. Vierasta tervehtimään tuli kenraali, hyvin iäkäs
vanhus, joka vuosistaan huolimatta oli säilyttänyt lujan ryhtinsä ja
tuittupäisen ja ankaran olemuksensa. Vaikka oli varhainen aamu, oli
hän jo peseytynyt ja kammattu, ja varsisaappaitten korot kolisivat
äänekkäästi hänen kulkiessaan. Hänen housuissaan oli punainen nauha,
ja myöskin takki oli univormutakin näköinen. Hän tervehti tulijaa
hyvin sydämellisesti, syleili häntä moneen kertaan ja katseli häntä
kauan, kaihtaen kädellään silmiin sattuvaa auringon valoa. Vihdoinkin
saattoi nuori upseeri puhua toisen kanssa hänelle ymmärrettävää kieltä.
Rozlucki nautti saadessaan puhua huomioistaan ja vaikutelmistaan.

Vanhus kuunteli koko ajan suopeana, vaikkakaan hän ei hyväksynyt
kaikkea, kuten saattoi havaita.

Kun he olivat juoneet kahvia kahden suuressa, mansikoilta tuoksuvassa
ja kärpästen kansoittamassa ruokasalissa, vei vanha kenraali
sukulaisensa erääseen talon päässä olevaan huoneeseen, jossa oli mukava
valmis vuode ja sen edessä nide Turgenjevin novelleja, jonka setä oli
liikuttavan huomaavaisesti pannut esille. Piotr riisuutui nopeasti ja
nukkui heti uneen. Muutaman tunnin kuluttua herätti hänet rattaitten
tärinä ja ikkunan alta kuuluva äänekäs koiranhaukunta. Ikkunan edessä
oli harso, mutta kärpäset tunkivat sittenkin sisään ja purivat kahta
hullummin. Tykistöupseeri peseytyi ja kampasi itsensä, puki univormun
huolellisesti yllensä ja meni useiden huoneiden läpi suurimpaan
huoneeseen, josta äänten sorina tulvahti kuuluviin. Hän avasi oven ja
astui saliin.

Setä nousi hänen kumartaessaan ja esitteli perheensä hänelle.
Piotr tutustui useihin sukulaisiin, jotka tulivat tavallisesti
sunnuntaisin eri naapurikartanoista ja vuokratiloilta Oplakaneen,
missä he menivät kirkkoon ja täyttivät sukulaisen velvollisuutensa
perhettä kohtaan. Kenraalin vanhin poika, iäkäs vanhapoika Hippolit,
hoiti Oplakanen tilaa. Hän oli kookas herra, jolla oli mustaksi
värjätty tukka ja vanhanaikainen poskiparta, jommoisia näkee usein
vanhoissa kivipiirroksissa, synkkä ja kaikille epäystävällinen. Hän
tervehti Piotria kylmällä kädenpuristuksella ja alkoi heti kenraalin
kanssa puolankielellä väitellä taloudellisista asioista. Kenraalin
toinen poika, Michal, samaten jo vanhempi mies, oli juuri saapunut
Cierniesta, kartanosta, joka hänellä oli vuokralla. Hän oli ottanut
mukaansa tyttärensä, keskikauniin, päivettyneen, tarmokkaan, iloisen
ja luontevan tytön, ja poikansa, joka oli ylioppilas, mutta joka oli
joidenkin yliopistossa sattuneiden levottomuuksien takia oleskellut
maalla jo kauemmin aikaa.

Kaikki katselivat Piotria uteliaina, mutta ilman varsinaista
myötätuntoa. Useat, kuten ylioppilas, joka lakkaamatta poltti
tupakkaa, ja nuori Kamilla tai Kama, katselivat häntä vieroen ja
peittelemättömän kylmästi. Piotr oli hauska ja niin hyvällä tuulella,
että hän oli valmis antamaan tällaisen mielialan anteeksi. Hän pyysi
heitä hartaasti puhumaan hänelle venäjää, koska hän ei ymmärtänyt
sanaakaan puolankieltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja avoimesti, hän
pyysi tätä huomaavaisuutta veljellisen sydämellisesti. Mutta siitä ei
ollut kerrassaan mitään hyötyä. Päinvastoin se vielä tuimensi katseiden
vihamielisyyden. Serkku Kama alkoi keskustella, mutta ranskankielellä,
ja nuori ylioppilas päästeli vain savupilviä suustaan eikä puhunut
yhtään sanaa. Tilanhaltija Hippolit poistui huoneesta; kohta kuului
vajasta hänen kova äänensä, joka antoi palkollisille sillä lailla
neuvoja ja ohjeita, että ranskankielisen jaarituksen täytyi keskeytyä.
He olivat keskustelleet joutavanpäiväisistä ja turhanaikaisista
asioista, sillä heti kun Piotr tahtoi siirtyä olennaisempaan ja
tärkeämpään puheenaiheeseen, karkoitti hänet serkku siitä ironisella,
tuskin huomattavalla hymyllä tai tekosyyllä.

Vain vanha kenraali oli nuorelle upseerille huomaavainen ja kohtelias.
Hän selitti hänelle kauan ja perinpohjaisesti, että hän itse oli etevän
toverinsa, kenraali Siegelin tilan hoitaja, joka Siegel osanotostaan
Puolan kapinan kukistamiseen oli saanut lahjaksi toistakymmentä
maatilaa. Yksi niistä, Oplakane, oli vuokralla hänellä, kenraalilla
itsellään, toinen, Ciernie, hänen nuoremmalla pojallaan Michalilla.
Yleensä ei perhe kuitenkaan ollut varakas ja se siirtyi Puolan
aateliston tavoin vuokratilalta toiselle. Ilman kenraalin eläkettä
ja aikaisempien suhteiden johdosta saatua valtuutta lahjoitustilojen
vuokraamiseen ei perheen toimeentulo olisi ollut turvattu. Kenraalin
äänensoinnissa kuului äkeys ja miltei leppymätön viha. Vanhus nieli
sen väräjävin huulin, tekohampaat kalkattaen vastatusten. Vihdoin hän
mumisi:

— Niin se on, poikaseni. Puolalainen syntyperä... Saksalaiset ovat
saaneet lahjoituksia. Heillä on lujat asemansa Pietarissa. Mutta me
saamme tässä kolkassa kierrellä pienten aatelisvuokraajien tavoin. Ja
sellaista on ollut jo vuosikausia. Niin ovat nyt asiat, poikaseni.

Vanha kenraali huitaisi katkeran alistuvasti kädellään. Kama ja
ylioppilas Viktor nauroivat miltei ääneensä.

— Naura sinä vaan ääneen! sähisi vanhus Viktorille. — Poliisikomisarius
on jo kolme kertaa kysellyt sinua minulta. Minä saan miettiä pääni
puhki, miten voisin pestä sinut puhtaaksi. Naura sinä vaan!

— Minä en ole pyytänyt sinun suojelustasi, isoisä! kivahti ylioppilas
itsetietoisena ja töykeästi; jos poliisilla on jotain asiaa minulle,
niin löytää hän kyllä tänne. Sinun ei tarvitse ollenkaan huolehtia
minusta. Hän tietää, mistä minut voi löytää.

— Tulkoonkin vaan! — lisäsi Kama.

— Sen hän tekee! — tiuski vanhus. — Saat taas istua vuoden.

— Jos sikseen tulee niin... olen valmis!

— Ja toisen ja kolmannen, kunnes lähtee halu ahtaa talonpoikien päähän
kaikenlaista hullutusta.

— Sinä et istu minun tuomarinani, ja ehkäpä armahtavat minun
kaulanikamiani, — mumisi Viktor hiljaa.

— Ole vaiti! — huusi vanhus ähkyen kumeasti.

— Kun ei kimppuuni käydä, olen minä aina vaiti... — puolusteli Viktor.

Piotr ei ollut tästä keskustelusta ymmärtänyt mitään, mutta sen
tunnelman oli hän vaistonnut. Hän oli ilmeisesti vanhan kenraalin
puolella, jota kohtaan hän alunpitäen oli tuntenut sympatiaa, mutta
hän olisi mielellään antautunut keskusteluun nuorten sisarusten kanssa
ja hänestä olisi ollut hauskaa päästä heidän kanssaan samanlaiseen
periaatteelliseen keskusteluun kuin ennen toveriseurassa, jossa
väittely oli väliin kestänyt koko päivän, vieläpä venynyt yöhön ja
seuraavaan päivään asti. Nyt ilmaisi ikkunan alta kuuluva narina, että
vaunut olivat valmiina, joilla kaikki lähtisivät kirkkoon.

Vanha kenraali lähti huoneeseensa, josta hän palasi hyvin pian mustassa
sivilipuvussaan ilman mitään sotilaallisia merkkejä. Hän nousi
poikansa Michalin, rauhallisen, mukautuvan miehen kanssa vaunuihin.
Etuistuimelle asettuivat Kama ja Piotr. Viktorille ehdotettiin,
että hän nousisi kuskipukille, mutta hän julisti ylioppilasmaisella
kopeudella, ettei hän mihinkään kirkkoon menisi, että hänelle tämä
tässä oli kirkko. Näin sanoessaan osoitti hän taivasta, lehmuksia ja
portin takana kasvavaa viljaa. Kenraali tuli punaiseksi kuin nauris
ja supisi jotain itsekseen lausuen tuikealta kuuluvia puolalaisia ja
venäläisiä sanoja sekaisin. Viktor kumarsi, ohjasi askeleensa metsään
ja katosi eräässä tienkäänteessä.

Kirkolle, jonne oli kahden virstan matka, vei epätasainen tie. Pieni
temppeli oli kunnaalla lehmusten ja jalavien varjossa, aivan keskellä
hyvin suurta kylää. Kylän mökki, aita ja puutarhajono seurasi pitkälle
ulottuvan harjanteen reunaa. Väki meni jumalanpalvelukseen. Talonpojat
raskaissa ruskeissa takeissaan, jotka ulottuivat miltei maahan saakka,
jalassa raskaat saappaat ja päässä miltei yhtä raskaat hatut, vaimot ja
tytöt niin räikeissä liinoissa ja leningeissä, että silmiä häikäisi.
Tämä kirjava joukko liikuskeli pakinoiden kirkonpihan muuriportin
edustalla. Siellä olivat myös naapuri-aateliston erilaiset ajopelit,
avonaiset, umpinaiset ja korivaunut. Piotr, joka näki tällaista ensi
kertaa elämässään, katseli sitä ihmeissään. Mutta hänkin veti ihmisten
katseet puoleensa. Kun ikivanha, ahdas kirkko oli jo niin täynnä väkeä,
ettei voinut enää sormea liikuttaa, jäi koko Oplakanen seurue kirkon
pihalle lehmusten alle, lisäksi oli Piotr oikeauskoinen eikä uskaltanut
työntäytyä sisään, vaikka hän olisi mielellään nähnyt, miltä sisällä,
tuolla »latinalaisuuteen vieteltyjen» pyhätössä näytti.

Ulkona oli hyvin kaunista. Jättiläislehmukset olivat jo vuosisatoja
tunkeneet juurensa hautojen pohjaan, joissa makaavien lastenlapset
nyt rukoilivat näiden puiden lehvien suojassa, ja ne loivat runsasta,
kauaksi ulottuvaa varjoa. Lintuparvet visertelivät tuuheissa latvoissa,
kirkon perältä kaikui urunsäveliä ja väliin vanhaa latinalaista
tekstiä lukevan kaniikin yksinäinen ääni. Viimein alkoi suuri
kansanjoukko tulvia kirkosta kirkkomaalle ja liikuskella hitaasti
eteenpäin. Kookkaiden pitkätakkisten talonpoikien kiinteän, suljetun
ryhmän takana kulki valkopukuisia tyttöjä, joilla oli tukassa
seppeleitä koruttomista kehäkukista ja jotka siroittelivat kukkia.
Heitä seurasi baldakinin alla kulkeva pappi kullalla kirjaillussa
kirkkoasussa, kahden ympäristön kaikkein lihavimman tilanomistajan
tukemana. Baldakinin takana tungeskeli väkijoukko laulaen kaikesta
sielustaan. Kiivaasti soivat kellot, valtava laulu, kukkien tuoksu
— se kaikki huumasi Piotria. Hän tuijotti sanattomana tätä näkyä
katsellen. Kun pappi, tukeva, hyvinvoipa herra, joka kantoi raskasta
kultaista ehtoollisleipäastiaa, tuli Oplakanen seurueen kohdalle, loi
hän silmäyksen univormupukuiseen upseeriin katsellen häntä vilkkain
mielenkiinnoin; samoin tekivät tilanomistajat hänen molemmilla
puolillaan ja myös talonpojat, jotka lauloivat sydämensä ja terveen
ruumiinsa pohjasta, ja kukkia siroittelevat tytöt. Piotr tunsi olevansa
täällä aivan liikaa. Hän ei olisi tahtonut mitään niin hartaasti kuin
päästä livistämään heti pois. Hänellä oli kiusallinen tunne. Nämä
kuvat vaivasivat häntä ja salpasivat painollaan hänen henkensä. Hänen
serkkunsa Kama kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinun univormusi tuo täkäläisen väestön mieleen epämieluisia
seikkoja, rakas serkku. Se se on, joka tekee tuon huonon vaikutuksen.

Piotr tunsi jonkinmoista helpotusta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Hartaustilaisuudesta palasi seurue Oplakaneen ja söi kelpo ruokahalulla
aito puolalaisen maalaispäivällisen, johon kuului vadit täynnä
kananpoikia, salaattia, kaikenlaisia vihannes- ja hillokelajeja, joiden
jälkeen sydän tulee pehmeäksi ja ajatukset joutuvat vienon optimismin
valtaan. Päivällisen jälkeen käyskenneltiin jykevinä vanhassa
hoitamatta jätetyssä puutarhassa ja koetettiin keksiä jos jonkinlaista
huvitusta. Kama soitti pianoa suuressa salissa, ja seurue kokoontui
nauttimaan soitosta hänen ympärilleen. Olipa saapunut murjottava
Viktorkin samoiltuaan takamaat ja käytyään metsätöllit.

Vanha kenraali pyysi Kamaa laulamaan jotain. Nuori tyttö kursaili
viitaten pietarilaisen serkkunsa ankaraan arvosteluun, mutta lopulta
hän löi akordin, vieläpä toisenkin. Tämän jälkeen kääntyi hän
seurueeseen päin ja sanoi, että hän osasi laulaa vain sangen harvoja
lauluja ja ettei niistä kenties pidettäisi. Mutta hänen isänsä herra
Michal teki torjuvan merkin kädellään tahtoen sanoa, ettei tämä väite
ollut paikkansa pitävä. Kama soitti alkusoiton ja alkoi voimakkaalla,
kauniilla, puhtaalla, vaikkakin kouluuttamattomalla äänellä laulaa.
Laulun oli säveltänyt eräs nuori säveltäjä Julius Slowackin sanoihin:

    Enkelten parvi täyttää kotikunnaat,
     se viittoo kaukaa tervehdyksen meille.
    Poloisten joukolle se tuoko lunnaat,
    veriinsä, vaierruksiin nääntyneille?
    Ja kuumat kyyneleet ne maata kasti,
     niin miekkaa rukoiltiin nyt palavasti.

Taaskin pauhasi myrskyisä säestys, ääni sydämen sisimmästä, rintaa
painavan kiven alta. Laulu jatkui:

    Seis hurjimus, ulaani, minne ajat!
     Sun ratsus kaataa paadet sekä rajat!
    — Vain äitini häväisty siin' on hauta,
    sydän jos halkee, silmä on kun rauta.
    Kaviot marmorist' iskevät tulta,
     ja koston miekka välähti kuin kulta.

Vanha kenraali istui nojatuolissaan ja rouhi leukojensa välissä
jotain sisäistä tunnetta tai asiaa. Hänen poikansa Michal katseli
tytärtään syvää liikutusta osoittavin ilmein. Viktor hyräili hiljaa
itsekseen säveltä ja oli siihen yhtä ihastunut kuin sanoihin. Piotr ei
ymmärtänyt sanoja, mutta sävel lausui ne hänen korvaansa. Tämä sävel
oli ihmeellinen kuin kostean syreeninoksan tuoksu, jonka kanssa muisto
sulautuu yhteen monesti koko elämäksi.

Tuo kieli tuntui hänestä nyt ensi kertaa kaikessa kovuudessaan
soinnukkaalta. Käsittämättömät sanat saivat väriä ja loistetta. Kun
laulu oli vaiennut, pyysi upseeri, että hänelle selitettäisiin sen
sisällys. Kama suoristi hymyillen pukunsa poimuja ja sanoi:

— Sanat eivät merkitse oikeastaan mitään, ne ovat tyhjänpäiväisiä,
kuten tavallisesti lauluissa... Se on yksinkertainen puolalainen laulu,
kenties hädästä ja kurjuudesta tai ehkä maineesta ja suuruudesta. Ei
mitään oikeata järkeä eikä ajatusta.

— Mutta kuitenkin ... — vastasi Piotr pyytäen.

— Sinä et ymmärrä sitä, hyvä serkku, — huomautti Viktor, — sillä siitä
puuttuu tosiaankin johdonmukainen ajatus, kuten kaikesta täällä meillä.
Sitä laulettaessa on samanlaista kuin jos pitäisi peiliä silmiensä
edessä. Kun katsot tarkasti, näet kenties peilissä kaikki, mitä
tarvitsee.

— Sinä näet siinä varmasti kaikki, mitä sinä tarvitset, — murahti
kenraali, joka oli Viktorin kanssa aina riitakannalla.

— Aivan niin, minä näen tosiaankin ... — vastasi Viktor nauraen,
jolloin hänen terveet hampaansa näkyivät.

Hiukan harkittuaan asiaa Kama lähestyi Piotria ja sanoi:

— Etkö tahtoisi ratsastaa meidän kanssamme Ciernieen? Siellä voin
kenties selittää sinulle, mitä se laulu merkitsee.

— Minä tulen mielelläni.

— Minä lähden mukaan, virkkoi Viktor. — Ukko, tuletko sinä? — kysyi hän
isältä, hiljaiselta Michal herralta.

— Tulen, käske valjastamaan hevoset. —

— Isoisä antaa kai minun ratsastaa Ruskolla? — kysyi Kama
mairittelevasti vanhalta kenraalilta. — Piotr-serkku tuo sen sitten
takaisin, se saa juosta Virman rinnalla, jolla Piotr ratsastaa.

— Vai niin, sinä viet Virmankin. Ei Rusko riitä, — murahti Hippolit.

— Varmaan ei _tuollakaan_ ole hevosta, — lisäsi kenraali.

— Hänellä on oma hevoskaakkinsa, — vastasi Viktor sytyttäen uuden
savukkeen. — Tuo ei ole milloinkaan kaivannut teidän korkean armonne
ylhäisiä hevosia.

— Viktor, — ärjäisi Michal-herra synkkänä, — sinä et ole isoisälle
tarpeeksi kohtelias.

Poika epäröi hetkisen, sitten hän sanoi hiljaa, mutta ivallisen
purevasti, katsoen isäänsä suoraan silmiin:

— Slušajuś. [Ven. слушаюсь 'kuten käskette'.]

Kaikki hätkähtivät, tuo sana teki omituisen vaikutuksen, se kävi kuin
pistos jokaiseen ja kuohutti. Kamakin loi veljeensä katkeran, moittivan
katseen. Mutta ylioppilaan kasvot olivat liikkumattomat. Silmät
piiloutuivat rypistettyjen kulmien alle, ja niiden tuikea kiiltokin
kätkeytyi. Hippolit poistui huoneesta pitkin askelin, ja pian kuului
hänen karjuntansa tallirengille.

Kohta sen jälkeen ajoivat oven eteen vaunut, joihin Michal nousi, kun
taas Kamalle, Viktorille ja Piotrille satuloitiin hevoset.

Isä Michal istuutui pieneen vieterittömään britškaan, Viktor kapusi
»koninsa» selkään, Kama sai Ruskon ja Piotr Virman, joka ensi hetkestä
alkaen huohotti hänen allaan kuin ankarasti raatanut päivätyöläinen.
Vanha poppelikuja päätyi eri suuntiin haarautuvaan leveään
maantiehen. Ainoana vaihteluna yksitoikkoisessa, alavassa maisemassa
ja harmaanvalkeassa pölyssä oli siellä täällä jokunen katkennut
pihlaja tahi pölyinen orapihlajapensaikko. Etäämpänä näkyi ikivanha,
kumara koivu. Tie kulki erään Oplakanen ulkokartanon ohitse, sitten
korkeammalla olevien viljapeltojen, raivaamatta jätetyn viidakon ja
kaadetun metsän jäleltä jääneen kannokkoisen ahon läpi.

Kukkulalta avautui heidän eteensä laaja, metsän reunustama laakso,
jonka keskeltä välkkyi virta ja iso lampi. Kama viittasi lampea
ja sitä ympäröivää metsikköä kohti ja sanoi Piotrille, että siinä
oli Ciernie. Isä Michalin britška vieri alas mäkeä. Ratsastajat
seurasivat heti perästä. Kohta he saapuivat kukkulan rinteillä
oleville Ciernien maille. Kuivia heinärukoja näkyi vielä korjaamatta
niityillä. Katajapensaiden läpi kiemurteleva kapea tie sivuutti
lammen ja sukelsi sen toisella puolella mielenkiintoisiin, mutta
hengenvaarallisiin rotkoihin, kuiluihin ja petollisiin puroihin.
Sai suorastaan kahlata vedessä ja liejussa. Piotrille ilmoitettiin,
ettei tämä seudulle niin ominainen liikkumistapa ollut vähääkään
vaarallinen, sillä inhimillinen varovaisuus suojaa aina tapaturmalta.
Korvaukseksi laulelivat linnut lepissä kauniimmin kuin missään muualla,
kukkaset ja ruoho tuoksuivat, lukemattomat purot lorisivat. Kun isä
Michalin britška oli ajanut viimeisen pienen puron poikki, huomasi
Piotr kirjavan kylännuorisoparven istumassa ristiinnaulitun kuvan
ympärillä leppien varjossa lähellä lampea. Hän katseli kummallekin
puolelle tietä, viljaa, pensaita, kukkia ja ihmisiä, ja äkkiä hän
näki nuorten parven hajaantuvan eri haaroille säikähtyneiden lintujen
tavoin. Tyttö, jolla oli yllään värikäs kaulaliina, valkea paita ja
kirjava hame, juoksi viljapeltoon kadoten sinne kuin peltokana —
harmaapukuinen poika livahti kaurapellon ojaa pitkin tiehensä. Puitten
runkojen ja pensaitten takaa kurkisteli päitä, aidan takana olevista
takiaispensaista vilahti olkihattu tahi liinatukka. Viktor nauroi
sille, mitä näki, niin että oli haljeta. Lopuksi hän nousi seisomaan
jalustimiin ja huusi joka taholle:

— Tervetuloa!

Sitten hän ratsasti ravia kartanoa kohti. Kama selitteli Piotrille
vielä jotakin.

He olivat perillä. Asuinrakennus oli Cierniessä pieni, valkeaksi
rapattu, vähäpätöinen ja koko lailla rappeutunut. Seinät hohtivat
valkeina korkeaa, mustaa kattoa vasten. Porstuaa kierteli villiviini.
Talon, takana kohosi neljä ikivanhaa lehmusta, toisen päädyn
kohdalla ojenteli päärynäpuu mahtavia oksiaan katon yli. Pihamaata
ympäröi männyn vitsaksista punottu aita, joka kertoi järjestyksestä
ja siisteydestä. Ikkunoiden edustalla ja päätyjen kohdalla kasvoi
runsaasti kehäkukkia, orvokkeja, annansilmiä ja leukoijia. Valkeilla
seinillä kiemurtelevat köynnöskasvit tekivät viehättävän vaikutuksen.
Puutarhassa kulki portteihin päätyviä haravoituja teitä eri suuntiin.
Puutarhan etäisimmässä päässä oli iso, yksinäinen lehtikuusi.

— Serkku! — huusi Kama. — Onko sinun nälkä?

— Ei, vastasi Piotr, — olen ihastunut.

— Ellei sinun ole vielä ihan kauheasti nälkä ja jos olet ihastunut,
niin kävele tässä vähän aikaa ja lisää haltioitumistasi kunnes Viktor
ja minä olemme selvinneet tunniltamme.

— Tunniltanne? Miltä tunneilta?

— Sellaisilta tunneilta, joista et saa hiiskahtaakaan, kaikkein
vähimmin Oplakanessa.

— Minkätähden en saa? En käsitä.

— Saat vallan hyvin olla käsittämättä. Se on täällä kyllä sallittu.
Kävele puutarhassa, katsele kukkia, lehtikuusta, juttele vähän isän
kanssa ja ummista venäläiset silmäsi ja korvasi kaikkeen muuhun nähden.

Kama poistui. Piotr rupesi astelemaan pitkin puutarhan käytäviä.
Mutta puutarha oli pieni eikä kovinkaan mielenkiintoinen, tavallinen
ulkokartanon puutarha, ja Piotr meni pian takaisin pihalle.
Siellä häntä odotti isä Michal, joka pyysi hänet sisään. Asunto
oli vaatimaton, vain pari aivan yksinkertaista huonetta valkeiksi
rapattuine seinineen. Yllättävää oli nähdä tämän matalan katon alla
todella hienoja ja kallisarvoisia huonekaluja. Paljasjalkainen tyttö
toi sisään tarjottimen: viilipytyn, ruisleipää ja tuoretta, keltaista
voita. Nautittuaan yhdessä tämän spartalaisen illallisen lähtivät
Piotr ja isä Michal lammelle kävelemään. Siellä oli kuvaamattoman
kaunista, kaikki huokui rauhaa ja hiljaisuutta. Setä kyseli huonolla
venäjänkielellään Venäjällä asuvista yhteisistä sukulaisista. Piotr
kertoi seikkaperäisesti, mitä tiesi.

— Kuten setä tietää, virkkoi hän, — kuoli Pietari alikapteenina
Kaukasiassa. Hän oli naimaton. Hänen nuorempi veljensä Jan, joka kaatui
Puolan kapinassa, jätti jälkeensä yhden ainoan pojan, nimittäin minut,
ja sitten on elossa näiden veljesten nuorempi sisar, Natalia-tätini.
Hän joutui naimisiin rikkaan tilanomistajan Nietymkinin kanssa. He
asuvat Penzan kuvernementissa. Isäni kuoltua menetettiin maatila,
jonka isoisä oli saanut palkkioksi Unkarin-sotaretkestä. Sekin oli
Penzan kuvernementissa. Onneksi on täti perinyt miehensä jälkeen ison
maatilan. Heillä on paljon lapsia.

— Ovatko he saaneet venäläisen kasvatuksen?

— Ovat tietysti. Siellä on pelkkiä venäläisiä sielläpäin...

— Maatila on suuri, niinkö sanoit?

— Hyvin suuri. Tädillä on saksalainen tilanhoitaja, Ludwig...

— Oletko käynyt heillä usein?

— Olenko käynyt! Vietin siellä kaikki lomat sekä kadettikoulussa että
tykistökorkeakoulussa ollessani.

— Ovatko lapset eteviä?

— En voi juuri kehua. Eräs heistä, Boris, kävi kadettikoulua yhtaikaa
minun kanssani, alemmalla luokalla tosin. Vera Leontjevna kävi
Marian-opistoa — hän on kaunis tyttö.

— Entä tätisi? Millainen hän on sinua kohtaan?

— Täti on aina ollut minulle kiltti, mutta muuten hän kyllä on ankara
nainen. Kun hän ilmestyy Pietariin, niin hän ei komenna ainoastaan
sukulaisiaan. Kaikkien täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Etkö,
setä, tunne Natalia-tätiä?

— En, vastasi Michal-setä kuivasti.

— Mitä, etkö ollenkaan?

— En ollenkaan.

Hetken kuluttua Michal-setä lisäsi:

— Katsopas, rakas ystävä, me kuulumme nykyään toiseen kansaan emmekä
vain toiseen sukuhaaraan.

Hän näpsähytteli sormiaan ja vaikeni. Ulkokartanosta kuului yksiäänistä
laulua. Piotr terästi korviaan. Michal-setä teki kädellään torjuvan
eleen ja jatkoi vieraansa kanssa matkaa lammen ohitse, niityille ja
viljapelloille. Mutta laulu kuului niin selvästi, että Piotr pysähtyi.
Hän ei tuntenut säveltä, ei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen.
Paikalta, missä he seisoivat, saattoi nähdä lammen ja navettapihan yli
ulkokartanon riihen avonaiset ovet ja riihessä nuorisoparven.

— Mitä he tekevät? — kysyi Piotr uteliaasti osoittaen riihtä.

— Kama ja Viktor ovat kunnon ihmisiä, uskot kai sen... He opettavat
kylän nuorisoa, antavat sille kaikenlaisia tarpeellisia tietoja, ja
sentähden niin...

— Mutta minkätähden ei rakenneta kouluja? — kysyi Piotr.

— Sentähden, että se on kielletty, selitti Michal-setä ystävällisesti
kuten aina.

He lähtivät jatkamaan matkaa niittyjen poikki johtavia polkuja pitkin,
kiertelivät purojen äyräillä olevissa koivikoissa ja astelivat
jokitörmien nurmikoilla. Ensimmäinen heinä oli korjattu, ja uusi
ruoho kohotti rehevänä päätään. Etäältä näkyi lammen äyräällä oleva
Ciernien pihamaa kuvastuen veden kirkkaaseen pintaan kookkaine puineen,
jotka suojaten taivuttivat latvansa talon katolle. Kumpikin seisoi
vaiteliaana, ainoakaan ääni ei häirinnyt lakeuksien hiljaisuutta. Piotr
kiinnitti katseensa Michal-setään ja tunsi syvää kiintymystä häneen.
Hän olisi tahtonut ilmaista sen, näyttää sitä jollain tavoin, mutta
häntä hävetti tuoda ilmi tunteitaan. Sen sijaan hän katseli jurosti
maisemaa. He alkoivat astua hitaasti kotiin päin. Tuli jo ilta. Kevyt
sumu nousi lammesta ja rantapensaikoista. Kama ja Viktor tulivat
vastaan.

— Kun et sinä vaan jonain kauniina päivänä vielä sytyttäisi minun
riihtäni tuleen lyhdylläsi, mumisi Michal-setä pojalleen.

— Veden puutteessa Herra ei pidä meitä täällä, joten palo saadaan
pian sammumaan, jos sikseen tulee. Käyhän muuten päinsä palovakuuttaa
täydestä arvosta.

— Niin, sinä olet aina yhtä liukaskielinen.

— Totta kai, kun kerran aion asianajajaksi. Ja riihi on paraikaa
tyhjä kuin korulause — tottumattominkin silmä voi nähdä, ettei ole
vielä päästy uutiseen. Ei lanttuakaan mihin pistäisi haarukkansa.
Tieteelliset selviöt kaikuvat siellä erinomaisesti. Niin, kyllä isä on
oikea Kroisos, sen takaan...

— Kama-serkku, virkkoi Piotr, — minun täytyy nyt lähteä. Et ole vielä
selittänyt sitä laulua, jota lauloit.

— En ole enkä aiokaan selittää.

— Koeta saada itse selko... mumisi Viktor kieritellen paksua savuketta
sormissaan.

Piotria ärsytti jonkun verran sisaruksien sävy häntä kohtaan. Se
teki hänet jollain tavoin rauhattomaksi samalla kuin hän tunsi sen
loukkaavaksi. Nuo kolme olivat niin ylimielisiä, astelivat niin varmoin
askelin karua kamaraansa, jossa ei ollut juuri muuta kuin liejua
ja suonsilmiä. Olihan Piotrkin itsetietoinen, mutta hän ei voinut
kuitenkaan olla ihailematta näitä ihmisiä ja heistä pitämättä.

Hän joudutti askeleitaan ja pyysi heti pihaan päästyään satuloimaan
Virman, joka odotellessaan oli pahanilkisen nopsasti pureskellut
toisten ruohoa. Se tuotiin hänelle kohta. Piotr istuutui sen selkään
ja otti viedäkseen raudikon kotiin samalla. Hän ratsasti nopeaa ravia
kukkulan rinnettä, pysähtyi sen huipulle ja katseli kauan tienoota.
Oli jo ilta, kun hän saapui perille. Tultuaan puutarhan parvekkeelle
tapasi hän siellä vanhan kenraalin, joka tapansa mukaan poltti pitkää
piippua. Lasiparveke ei ollut valaistu, joten vanhusta tuskin saattoi
nähdä. Pian tuli aivan pimeä. Molemmat istuivat siellä pimeässä.
Piotr näki vain vanhan herran piipussa kytevän hehkun. Hän haaveili
elämästä, johon hän oli saanut täällä tutustua. Hänen silmiensä
edessä oli ihmisparvi, sekamelska jokapäiväisiä tapahtumia, jotka
olivat painautuneet hänen mieleensä erikoisen selvästi. Hän mietti,
menisikö puutarhaan ja kävelisi käytävillä aina myöhään yöhön saakka.
Kunnioittavasta tunteestaan setää kohtaan ei hän kuitenkaan lähtenyt
paikaltaan, vaan odotti, että vanhus itse poistuisi.

Vanhan kenraalin piippu oli sammunut. Äänettömyys jatkui. Piotr arveli,
että vanhus oli kenties nukkunut nojatuoliin. Mutta kenraali Rozlucki
ei nukkunut. Hän sanoi venäjäksi:

— Piotruš — muistatko isääsi?

— En... — vastasi Piotr hiukan mietittyään, — vain ihan kuin sumussa...
välistä väikkyvät hänen silmänsä edessäni. Kyynelten himmentämät
siniset silmät.

— Niin, siniset silmät! Ja tiedätkö tarkalleen miten hänen kävi?

— En.

— Tahtoisitko sen tietää?

— Mielelläni.

Kenraali vaikeni taas. Piotrista tuntui, kuin tämä olisi harkinnut
asiaa ja päättänyt olla sanomatta mitään. Mutta vanhus liikahti äkkiä
nojatuolissaan ja alkoi kertoa selvästi, kovasti ja yksityiskohdittain,
miten Jan Rozlucki kapinaan osallisena ammuttiin.




NELJÄS LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin Piotr lähti linnoitukseen, johon hänet
oli määrätty palvelemaan. Kenraali-setä matkusti hänen kanssaan
järjestämään yksityisasioitaan, mutta samalla hän tahtoi esittää nuoren
sukulaisensa tämän päällikölle, jonka hän ennestään tunsi.

Kun he tulivat syrjäteitä isolle maantielle, käski kenraali kyytimiehen
kääntyä metsään ja ajaa lyhempää tietä vuorien yli. Kyytimies oli aika
lailla ihmeissään tästä omituisesta päähänpistosta ja mutisi kuuluvasti
itsekseen, että sillä tarpeettomasti kiusattaisiin hevosia ja että
vanhat vaunut, joiden vietereistä ei ollut takeita, joutuisivat liiaksi
koetukselle. Mutta kenraali käski häntä olemaan vaiti ja vaati, että
käsky oli täytettävä. Palvelija totteli.

Kun vuoret ja sankat metsät olivat jääneet heidän taakseen,
aukeni heidän eteensä metsättömiä ja viljelemättömiä taipaleita
karjalaitumineen ja kasvullisuudesta köyhine soineen. Hiekkatie
ristiin rastiin kasvettuneine puunjuurineen, joiden rungoista ei enää
ollut tietoa, kulki tämän korven läpi. Eräässä kohdassa käski vanhus
pysäyttämään. Hän nousi vaunuista ja antoi Piotrille äänettömän merkin
tehdä samoin. Palvelijalle hän antoi määräyksen ajaa käyden eteenpäin
kylän päähän saakka. Kyytimies ihmetteli taas hiljaa itsekseen.
Mutta kun hän kokemuksesta tiesi, ettei vanha herra suvainnut mitään
vastaväitteitä, ajoi hän eteenpäin ja vaipui miettimään, mitä herrat
mahtoivat etsiä näiltä laidunmailta. Sillä se, että he etsivät jotain,
oli hänestä epäilemätöntä.

— Kukapa tietää vaikka ukko olisi kaivanut tänne aarteen maahan... Jo
kapinan aikana... Nyt muistaa hän kohdan, ja nuoren herran pitää kaivaa
aarre esiin — ajatteli tuo kunnon mies ja etsi hetkeä, jolloin hän
saattaisi huomaamatta kääntyä katsomaan.

Viimein hän ensimmäisessä tienkäänteessä loi salaisen silmäyksen
taaksensa, mutta ei huomannut mitään katsomisen arvoista. Hänen
molemmat herransa kulkivat hitaasti tien yli. Kyytimies tuli
vakuutetuksi, että heillä oli salaisuuksia toisilleen, ja tyytyi siihen.

Sillä välin vei kenraali Piotrin heidän kävelynsä päämäärään. Pitkän
tarkastelun jälkeen alkoi seutu hänelle selvitä. Vaikka metsä oli
kaadettu ja raiskattu, saattoi paikan piirteet sentään selvästi tuntea.
Tässä oli ikivanha tie, tässä tien mutka ja vihdoin itse määräpaikka —
tienristeys.

Vanha kenraali ja Piotr olivat perillä. Kapakasta, joka oli ennen
ollut täällä, ei ollut mitään jälellä. Tulipalo oli sen varmaankin
hävittänyt; lieden ja uunit olivat seudun asukkaat hajoittaneet,
kaakelit olivat hävinneet kaikkiin ilmansuuntiin. Vain jättiläismäinen
ohdakerykelmä ja neliskulmainen maa-ala, jota peittivät väkevästi
rehoittavat nokkoset, viittasivat entisen rakennuksen jätteisiin.
Toisella puolen tietä, muinaista kapakkaa vastapäätä, kasvoi ohut,
syvään painunut koivu, joka näytti surevan näköiseltä. Sen pitkät oksat
ulottuivat miltei maahan saakka, runko oli alhaalta mustissa vaoissa,
kohottautui valkeana pystyyn ja levitti kaikkiin suuntiin lukuisia
paksuja haarojaan, joista lähti notkeita oksia ja lehviä.

Tähän koivuun oli aivan merkillisellä tavalla kiinnitetty risti. Jalka,
joka oli aikoinaan ollut maahan kaivettu, oli ylös asti ihan laho,
joten siitä oli jäänyt jäljelle vain alaspäin kääntynyt nystyräinen
ranka, josta tihkui tummaa lahopuun pölyä. Tukipaaluista, joita laupias
käsi oli vuosia sitten lyönyt molemmille puolille, oli jäänyt vain
kaksi irrallista palikkaa jälelle. Risti oli jo aikoja sitten sortunut,
mutta ihmiskädet olivat luultavasti nostaneet sen pystyyn ja poikkipuun
molempien haarojen avulla ripustaneet koivun kahdelle oksalle. Näin
painautui risti runkoa vasten ja riippui koivun lehvien ympäröimänä ja
puun kanssa melkein yhteenkasvettuneena, mustana, surkean näköisenä
valkean hiekkakummun yllä, ristillä kuolevan Kristuksen hahmon tavoin.
Suippona maata kohti suuntautuvan ristipaalun reikäinen, laho puu
näytti kaukaa teräväpiirteisyydessään kuin olisi siinä ollut kaksi
päällekkäin pantua, naulalla lävistettyä jalkaa. Ristin alla oli
hoidotta jätetty, rikkaruohoa kasvava hautakumpu.

Kun he olivat saapuneet tälle kohdalle, katsoi vanha Rozlucki vielä
kerran ympärilleen ja paljasti päänsä. Piotr teki samoin. Hän tarkasti
paikkaa, puuta ja ristin omituisia jätteitä. Kummankin kasvoilla
kuvastui jäinen kylmyys ja ankaruus. Heidän silmänsä näkivät kaiken,
jokaisen ruohonkorren, pienimmänkin oksan, jokaisen lahohiukkasen.

Piotr käänsi kasvonsa hautaa kohti, kumartui syvään ja teki
oikeauskoisen oppinsa mukaisen kolminkertaisen ristinmerkin.




VIIDES LUKU.


Jalkaväkirykmentin ja tykistöpatterin päällikkönä kaupungissa oli
kenraali Polenov-Tšernovratski. Kenraali Rozlucki holhotteineen läksi
hänen luokseen kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Kenraali Polenov
oli vanhan Rozluckin vanha rykmenttitoveri, vaikkakin iältään paljon
nuorempi. Myöhemminkin olivat he tavanneet toisensa sotapalveluksessa,
Puolan kapinan aikoina; tärkeisiin tehtäviin määrätty Polenov toimi
armotta kapinan kukistajana ja rankaisi ankarasti kapinallisia.

Kun vanhan Rozluckin ja hänen sukulaisensa tulosta oli ilmoitettu
kenraalille, kaupungin korkeimmalle sotilashenkilölle, täytyi heidän
hiukan odottaa. Polenov piti kiinni järjestyksestä silloinkin, kun
hän osoitti, asianomaisille suosiotaan. Mutta kun hän antoi käskeä
vieraat luoksensa, otti hän heidät sydämellisesti vastaan. Hän oli
itse opintojensa puolesta tykistösotilas, ja hänellä näytti olevan
suuri mielenkiinto nuorta upseeria kohtaan, jota hän oli jo aikaisemmin
lähetetyissä papereissa nähnyt aivan erikoisesti kiitettävän ja jonka
todistukset herättivät suorastaan ihmettelyä. Hän kääntyi nuoren
Rozluckin puoleen sydämellisesti, eikä Nikolain aikaiseen töykeään
ja karskiin tapaan. Vanhan eronsaaneen kenraalin otti hän vastaan
ylemmyydestään laskeutuvan hyväntahtoisuudella, ikäänkuin olisi ollut
kysymys arvottomasta univormutakista, joka vedetään joskus kaapista
esiin ja joka haisee naftalinille.

Kenraali Polenov oli laiha ja pitkä mies. Kaljun kallon peitteenä
oli muutama harva suortuva, jotka hän kampasi huolellisesti päälaen
vasemmalle puolelle. Päätään hän piti pystyssä, vaikkakin sillä oli
taipumus vaipua rinnalle, kun ei kukaan ollut näkemässä. Hänen lyhyt,
harmaa poskipartansa oli Nikolai I:n ajan mallia, hänen viiksensä
olivat sotaisasti pystyyn kierretyt, ja hänen mulkoilevat silmänsä
antoivat hänen kasvoilleen eläimellisen ilmeen. Hänen esikuvanaan oli
Araktšejev, sanoivat hänen alaisensa, jotka tunsivat nämä asiat.

Molemmat Rozluckit saivat kutsun jäädä päivälliselle. Päivälliseen
saakka istuttiin salissa.

Kenraalin talo oli kaupungin ulkopuolella suuressa puutarhassa,
jota ympäröi joka puolelta pahasti vahingoittunut muuri. Tämän
puutarhan laidassa kasvoi jättiläislehmuksia ja tavattoman suuria
Veikselinpoppeleja. Niiden juurien lomitse lirisi pieni joki. Nykyinen
kenraalin asunto, yksikerroksinen, taitekattoinen linnantapainen
rakennus, oli muinoin ollut puolalaisen ylimysperheen hovina. Salista
meni suuri lasiovi lehtokujaan, ja sen päässä oli uusi puhtaasti
venäläistyylinen puutarhamaja, joka räikeässä mauttomuudessa ei sopinut
ollenkaan tähän enempää kuin mihinkään muuhunkaan ympäristöön.

Kenraali oli ollut jo useita vuosia leski. Hän oli asunut jo kauan
tässä kaupungissa ja tunsi olevansa täällä kotonaan. Virallisen
vastaanoton jälkeen puheli hän nuoren Rozluckin kanssa ystävällisesti
aito maaseutulaisena Pietarin uutuuksista, joista Piotr Rozlucki
välinpitämättömänä ja kuivakiskoisesti kertoi hänelle. Noin puoli
tuntia ennen päivällistä meni vanha palvelija hänen käskystään
pyytämään hänen tytärtään Tatjana Ivanovnaa saliin.

Tuskin oli tytär astunut huoneeseen, kun Piotr Rozlucki tunsi, miten
sydän hänen rinnassaan puristui omituisesti kokoon, ja hän pidätti
henkeään. Tatjana Ivanovna oli täydellinen kaunotar. Äidiltään,
joka polveutui gruusialaisesta aatelissuvusta, oli hän perinyt
kaukasialaista tyyppiä muistuttavat piirteet, etenkin päänmuodon,
silmien, kulmakarvojen ja suun juonteet ja hurmaavan, kiiltävän tumman,
sysimustan tukan. Tuo tukka oli niin pitkä, että raskas hiussykkyrä
saattoi töin tuskin pysyä päälaella. Lumoavinta hänen kasvoissaan
olivat kuitenkin silmät, joiden sametinpehmeä syvä tummuus sai joskus
safirinsinisen loisteen. Salaperäisesti ja arvoituksellisesti kuin
nokturnon sävel ne häipyivät katsojaa pakoon, mutta elivät oman
kauneutensa yltäkylläisyydessä. Jo pelkästään ihastuttavien huulien
väri, kasvojen yleisestä kauneudesta puhumatta, saattoi hurmata ja
samalla kertaa herättää omituista haikeutta. Tatjana Ivanovna oli
solakka ja pitkä, mutta sitä kauniiden ja terveiden tyttöjen tyyppiä,
joka aikaa myöten kehittyy lihavaksi rouvaksi.

Kun isä oli esittänyt Tatjanan vieraille upseereille, istuutui tytär
luontevasti, osoittamatta pienintäkään ujoutta, ja näytti olevan
tahallaan kiinnittämättä huomiota vieraihin. Piotr Rozlucki huomasi
hänen kätensä vihreällä pöytäliinalla ja tunsi taas ihastusta, joka
sai hänen rintansa pusertumaan ja joka imeytyi hänen olemuksensa
kaikkiin kudoksiin. Käsi oli kaunis kuin veistos, kuin käden perusmalli
niissä kuvapatsaissa, joita kreikkalaiset mestarit olivat vuosisatoja
sitten hakanneet valkeasta marmorista. Hän oli äskettäin Pietarissa
sotilasopiston päätettyään käynyt ensi kertaa Eremitagen galleriassa.
Kreikkalaista tanssijatarta esittävän patsaan edessä, joka oli
erinomainen jäljennös vatikaanin Sala delle Mascheressa säilytettävästä
mestariteoksesta, oli hän vaipunut onnen haaveisiin. Nyt oli hänen
edessään elävä valkea käsi alabasterisormineen, jotka olivat pyöreät
ja kapenivat vaaleanpunervia kynsiä kohti, ja toisen kerran tunsi
hän samaa mykkää ihmetystä, nuorekasta epäilystä sellaisen kauneuden
olemassaolon mahdollisuudesta.

Tatjana Ivanovna oli vaatimattomasti puettu. Olematta ujo näytti
hän uneksivalta ja haaveelliselta, mutta tuon unelmahunnun takaa
väikkyi sisäistä hilpeyttä, ylvästä ja armotonta ironiaa. Aurinko,
joka paistoi suuresta lasiovesta, kultasi hänen poskensa ja kimalteli
hiuskiehkuroissa häikäisevän valkean otsan yllä.

Piotr seurasi tuota valon väikettä ja unohtui katselemaan häntä.
Tatjanan silmät kimmelsivät auringonsäteiden niihin sattuessa omituisin
safirinsinisin hohtein. Mutta vain hetken; sitten tulivat ne taas
mustiksi ja läpitunkemattoman tummiksi. Poskien väri oli kuin vasta
satanut lumi, johon aurinko loihtii kirjavia värivivahteita: tahratonta
valkeaa, vienoa sineä ja iltapilven ruusuista hohdetta. Silmäluomien
ympärillä väikkyi hentoja varjoja, joita pitkät silmäripset
loivat. Noihin varjoihin kätkeytyi nuoruuden heräävää aavistelua.
Perehtymättömän, aavistelevan, tiedonjanoisen sielun unet hiipivät
huomaamatta esiin ja katosivat kuin taivaalliset enkelit ulkomaailman
töykeyden, julmuuden ja matalan arkisuuden karkoittamina.

Tässä nuoressa tytössä ei ollut mitään keinotekoista
sentimentalisuutta, ei mitään pyrkimystä soveltautua kaavamaisuuteen ja
muotiin, ei mitään keikailevaa. Hän oli aina oma itsensä. Hän katseli
vieraitaan välinpitämättömästi ja hän puhui, nauroi ja piti seuraa
heille samalla tavalla. Koko hänen esiintymisessään oli jonkinmoista
ylenkatseellista, ylpeää ja kohteliaisuuden verhoamaa ikävystymistä,
hänen sielunsa ja kauneutensa kun olivat niin harvinaisen erikoista
ja niin poissaolevaa. Piotr ei tuntenut olevansa »lasiruudun takana»,
kuten oli ollut laita puolattarien seurassa, joita hän oli tavannut.
Tämän venäläisen kaunottaren kanssa hän saattoi keskustella, olla yhtä
mieltä, väitellä, mutta samalla hän tunsi, että se oli vain ulkonaista
seurustelua ja väkinäistä ajatuksen vaihdon näyttelemistä.

— Hän rakastaa jo! sanoi Rozlucki itselleen.

Tämä päätelmä, jonka hän teki määrittelemättömistä, mutta ehdottoman
varmoista merkeistä, antoi hänelle synkkää ja epätoivoista tyydytystä.
Mutta hän päätti olla ilmaisematta mitään sielunsa värähdyksistä. Hän
ei totisesti aikonut kerjätä armoa ja pyytää toista alentumaan hänen
tasolleen. Hän päätti päinvastoin nauraa häikäilemättömästi kaikelle.

Tatjana Ivanovna ei näyttänyt huomaavan mitään näistä hänen niin
älyllisistä ja odottamattomista sisäisistä taisteluistaan. Tuntui kuin
Rozluckin ruumiillinenkin läsnäolo olisi jäänyt häneltä huomaamatta,
vaikka hän puheli kohteliaasti hänen kanssaan. Hän kertoi vieraalleen
kaupungista, tämän syrjäisen kolkan huvituksista ja ikävistä puolista,
kuvernöörin, varakuvernöörin, pormestarin, kaupungin viskaalin ja
everstin perheistä. Kaiken tämän esitti hän hauskasti ja sukkeluuksin
höystettynä, mutta se kuului kaavamaiselta ja läksymäiseltä kuin
oppaan selitys tai ulkoa opittu kuvaus. Hän oli itse alusta saakka
ikävystynyt. Piotr oli heti selvillä siitä, että nämä seikat olivat
sopivin keskusteluaihe, kun nyt kerran oli vieras talossa. Hän tiesi,
että kun hän poistuisi huoneesta, tyttö hengittäisi helpotuksesta,
istuutuisi mukavasti nojatuoliin ja palaisi omiin ajatuksiinsa. Hän
nauttisi saadessaan haukotella tämän näennäisesti niin iloisesti ja
sujuvasti luistaneen keskustelun jälkeen.

Taaskin tunsi Rozlucki puristusta rinnassaan.

Kenraali kääntyi tyttärensä puoleen:

— Tatjana, etkö tahtoisi näyttää puutarhaamme Piotr Ivanovitšille?
Onhan hänelle täällä kaikki aivan outoa.

— Haluatteko nähdä puutarhaa? kysyi Tatjana Ivanovna velton
kohteliaasti.

— Mielelläni, jollei teistä ole ikävä... vastasi Rozlucki
tuntien salaista tyytyväisyyttä, joka verhoutui näennäiseen
välinpitämättömyyteen.

Tatjana avasi suuren oven ja meni korokkeelle, joka oli tehty
graniittipaasista. Molemmat menivät puutarhaan vieviä portaita alas.
Puistokuja ei ollut pitkä. Katse sattui heti muuriin ja räikeään
puutarhamajaan. Heidän kulkiessaan puiden varjossa kääntyi Tatjana
taloon päin, osoitti sitä kädellään ja kysyi:

— Ihmeellisen näköinen talo, eikö niin?

Niin oli todellakin laita. Talo oli aika eriskummallinen. Rakennus
oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulta, ja sen vanha, aikoinaan
vaaleanpunerva poimutiilikatto oli ajan mustuttama. Suuri-ikkunaisesta
pohjakerroksesta kohosi puutarhan puolella kerros, jossa oli
matalat pieniruutuiset ikkunat. Parveke oli komea, ja kaikessa oli
vanhanaikaisuuden viehätys.

— Oletteko puolalainen? kysyi Tatjana Ivanovna odottamatta, kuin jotain
sanoakseen.

— Olen puolalaista syntyperää, sanoi Rozlucki hitaasti, — mutta olen
oikeauskoinen ja venäläinen.

— No niin... — sanoi Tatjana, — te ette tule täällä viihtymään.
Täällähän vilisee puolalaisia. Minun täytyy tunnustaa, minä en siedä
heitä.

— Onko teillä ollut ikävyyksiä heistä?

— Ei minulla persoonallisesti. Mutta se on kummallista rotua. Meitä
venäläisiä he vihaavat ja pelkäävät samalla. Useat heistä matelevat
meidän edessämme. Minä olen tuntenut eräitä, jotka ovat olleet niin
alhaisia. Toiset, jotka eivät voi kostaa, katsovat meitä pelosta aina
vihaisin silmin. He nauravat, jos meille sattuu jokin onnettomuus, he
väijyvät jokaista askeltamme. Huh, minä en siedä heitä!

Hänen näin puhuessaan synkistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä
hehkuivat silmäripsien varjossa. Mutta näiden muutamien vilpittömästi
lausuttujen sanojen jälkeen tuli hän heti taas umpimieliseksi.

He olivat saapuneet puutarhamajalle. Piotr Rozlucki meni sisään.
Majan keskellä oli pyöreä pöytä ja puupenkkejä, joilla oli punaisia
samettityynyjä. Pöydällä oli kirja. Upseeri kosketti sitä kädellään,
mutta hän tunsi äkkiä kuvaamatonta pelkoa. Tämä paikka tuntui aivan
erikoisen epämiellyttävältä ja kaamealta. Piotr joutui äkkiä tuohon
uhman tilaan, joka oli hänen luonteelleen ominaista, kuten hän oli
joutunut tutkinnossa, kun hän tahtoi »kiusata» suuriruhtinasta. Hän
kääntyi Tatjana Ivanovnaan päin ja sanoi:

— Eikö niin, te olette ollut onnettomasti rakastunut kauniiseen
puolalaiseen?

Tatjana kuunteli välinpitämättömänä. Sitten hän vastasi hymyillen:

— Puolalaiseen!... Ei, Luoja varjelkoon!

— Heidän joukossaan on kauniitakin miehiä. Minä olen nähnyt Varsovassa.

— Minä en voi kuvitella, kuinka heidän sihisevällä, sähisevällä ja
kilisevällä kielellään voi puhua kauniista ja hienoista asioista.

— Se ei kuulu aina siltä. Minä olen kuullut runon, joka kuului hyvin
kauniilta.

— Ymmärrättekö te kaikki?

— En, tuskin ainoatakaan sanaa.

— Täällä te opitte varmaankin pian, sillä täällä ei ole ainoastaan
kauniita miehiä, vaan myöskin kauniita naisia. Minä olen nähnyt oikeita
kaunottaria täkäläisissä tanssiaisissa. Muistan erään tilanomistajan
tyttären, aivan nuoren tytön. Minä pyysin häneltä hetkeksi viuhkaa, kun
olin tanssiessa kadottanut oman viuhkani. Hän katseli minua silloin
niin raivostunein silmin kuin me olisimme verivihollisia. Emmekä me
kuitenkaan olleet koskaan ennen nähneet toisiamme.

— Oh, te vihaatte häntä. Se ei ole hyvä.

— Miksi se ei ole hyvä? He osaavat vihata, mutta minä osaan myöskin.
Aina kun kuljen tämän puiston läpi, aina kun olen ajelemassa, tunnen
joka puolellani raivoisia katseita ja näen inhoa kaikissa silmissä.
Täällä on kuin eläisi vihan ilmakehässä.

— Voivatko he todella vihata teitä? kysyi Piotr miltei huomaamattaan,
tehden kysymyksen pikemmin itselleen kuin Tatjanalle.

Tatjana hymyili, ja hänen hymyssään ei nyt ollut mitään sovinnaista. Se
oli aivan toisenlainen kuin tähän saakka, se oli keimaileva, kiehtova,
miltei julkea.

— Kuten näette on se mahdollista... minua vihataan, sanoi hän hiljaa.

— Jos jään tänne, voin minä tutkia, onko ihmisillä todella teitä
kohtaan niin epäystävälliset tunteet. Ehkä se on vain epäoikeutettua
ennakkoluuloa. Sanokaa minulle, oletteko ylimalkaan oikeudenmukainen?

— En ollenkaan!

— Epäoikeudenmukainen?

— Niin.

— Aina?

— Aina.

— Se on siis teidän periaatteenne ja menettelytapanne?

— Niin on. Oikeamielinen tulee olla rauhantuomarin tai piirituomarin,
hän saa siitä palkkaa, lahjapalkkioita, rahoja vuokraan ja lasten
kasvatukseen. Mutta miksi minä olisin oikeudenmukainen? Minä olen
riippumaton, minä elän mieleni mukaan ja ajattelen mitä haluan.

— Mielenne mukaan? Mitä se merkitsee?

— Se on salaisuus, josta ei puhuta.

— Sekin on periaatetta ja menettelytapaa, kuten huomaan.

— Nyt meidän on aika mennä päivälliselle, sanoi Tatjana välttäen ja
läksi taloa kohti.

Piotr seurasi häntä ja katseli ihmetellen ja tutkivasti puutarhaa.




KUUDES LUKU.


Piotr Rozlucki sai asunnokseen pienen huoneiston eräässä esikaupungin
talossa, aivan lähellä tykistöpatterin kasarmia ja harjoituskenttää.
Talo oli sitä rakennustyyppiä, jota tapaa ainoastaan kaukana
rautateistä olevissa kuvernementinkaupungeissa. Sen julkisivu teki
kadulta nähtynä vanhanaikaisen maalaiskartanon vaikutuksen. Se olikin
aito puolalainen talo, jonka muurit olivat kosteat, rappaus halkeillut
ja särkynyt, portaat ränstyneet ja kauas ulkoneva pärekatto vanhuudesta
mustunut. Pihalta näytti se somalta kaksikerroksiselta kivipalatsilta,
jommoiset usein reunustavat pikkukaupungin isoa toria.

Rakennuksen yläkerrassa oli nuoren luutnantin asunto. Sinne pääsi
ulkoportaita myöten, jotka oli kyhätty kuluneista, lahonneista
laudoista ja joita erikoinen katto suojasi. Tämä käytävä muistutti
jonkin matkan päästä rumaa vihreää matoa, joka ryömi liejuiselta
pihalta ryhmyisen muurin yli ränstyneelle katolle. Itse huoneisto
vastasi erinomaisesti sen asukkaan makua. Siinä oli kaksi kamaria,
jotka oli kalustettu sikäläisen tavan mukaan. Sisään pääsi
uskomattoman ahdasta käytävää myöten, jonka vieressä olivat hyvin
suuret ullakkohuoneet. Siellä oli ruokasäiliö ja erinäisiä muita
varastohuoneita, jotka oli tehty harvakseen lyödyistä laudoista.
Ikkunat olivat suurelle kasarmin pihalle päin, missä oli tykkivajoja
ja talleja, joissa patterin hevoset hirnuivat, ja inhottavia
vihreäkattoisia parakkeja, joissa sotamiehet nukkuivat.

Piotr oli järjestänyt asuntonsa erittäin huolellisesti. Hän ei
tahtonut pitää ketään luonaan ja voidakseen rajattomasti nauttia
vapaudesta, jonka hän nyt ensi kertaa elämässään oli saanut, antoi
hän sotamiespalvelijansa nukkua kasarmissa ja saapua vain määrättyinä
tunteina järjestämään huoneistoa.

Tämän talon koko alakerta oli erään herra Kozdrojn hallussa, joka
piti koululaishoitolaa ja jolle — hän kun oli ammatiltaan pedagogi
— uskottiin järkkymättömimmät laiskurit ja korttipelitieteessä
edistyneimmät lukiolaiset tapojansa parantamaan ja
velvollisuudentuntoaan kartuttamaan.

Rozlucki, jonka aika meni lähinnä omissa tehtävissä, ei aluksi
kiinnittänyt alapuolella asuviin naapureihinsa ollenkaan mitään
huomiota. Hän ei muistanut lainkaan heidän olemassaoloaan, vaikka
hän näki heitä joka päivä. Ajan oloon oli hänen kuitenkin pakko
ruveta seuraamaan heidän toimiaan. Herra Kozdrojn hoidokit olivat
kaikkialla; he mölisivät pihalla, kiipesivät likaisien lauta-aitojen
yli, livahtivat vastenmielisten sotamieskäymäläin ohi kokouspaikkaansa
suorittamaan salaisia savukekauppojaan, pelasivat kiellettyjä
uhkapelejä, nostivat korvia vihlovan kirkunan, olivat ainaisena kiusana
kaikille, jotka onnettomuudekseen asuivat tässä kaupunginosassa,
tuhosivat kaiken, mitä heidän käsiinsä osui, huvittelivat tekemällä
pilkkaa kaikesta, nauttivat heikompien kiusaamisesta, toimeenpanivat
pieksäjäisiä, harjoittivat armotonta oikeutta keskenään ja olivat
julmureita väärämielisten tuomioiden toteuttajina — sanalla sanoen, he
saastuttivat tämän pahanhajuisen idyllin rauhallisuuden.

Tahtomattaan huomasi luutnantti, että herra Kozdrojn vanhemmat kasvatit
harjoittivat ränstyneen aidan takana olevien tykkimiesten kanssa
salaista peliä, että he ottivat sotilailta valtionleipää, tupakkaa ja
viinaa. Eräs sotamies toimitti tilatut tuotteet joka päivä sovittuun
paikkaan aidan viereen, johon hän ne laski. Yksi oppilaista veti
salakauppaan kuuluvan tupakkapakan ja vanhaan sanomalehtipaperiin
käärityt pullot huomaamatta aidanraosta toiselle puolelle ja pani
samaan paikkaan samoin sanomalehtipalaseen käärityn rahan.

Kun Piotr yöllä myöhään tuli kotiin, oli vasemmalla puolella taloa,
etevän pedagogin asunnossa, pimeätä ja mallikelpoisen hiljaista, kun
taas oikealla puolella, kasvattien asunnossa, joiden moraalia täällä
valvottiin, vielä paloi kynttilänpätkä pullonsuussa ja nuorukaiset
salassa ja varovaisesti, mutta sikäli kuin taito ja varat sallivat,
viljelivät uhkapeliä.

Toisen, kauempana olevan aidan takana, joka erotti kasarmin tontin
sivilirakennuksista, oli aivan eristetyllä pienellä pihalla viheliäinen
pitkähkö rakennuspahanen, joka näytti joka puolelta vastenmieliseltä.
Siinä oli eräänlainen kaupunginlaitos, jonka taloudellinen puoli
perustui sotilaiden vanhanpojanelämään ja jossain määrin myös
herra Kozdrojn oppilaiden voimakkaasti herääviin vietteihin. Tämän
laitoksen ikkunan edessä oleva punainen uudin antoi hiukan eloa
paikan yksitoikkoisuudelle, missä oli vain lanta- ja rikkatunkioita,
murenneita muureja ja lahonneita aitoja.

Kaikki tämä tuntui Rozluckista erinomaisen mielenkiintoiselta. Hän
alkoi tutkia lukionuorison kolkkoa elämää. Täysikasvuisten poikien
rinnalla, joilla oli hyvin selvä viiksenalku, oli, hullunkurista kyllä,
myös pieniä poikasia, jotka tarvitsivat siveellistä hoitoa. Kaikki nämä
hoidokit ikäeroon katsomatta olivat lakkaamattomassa panssaroidussa
taistelussa pedagogi Kozdrojta vastaan. Kun heitä pidettiin tässä
hoitolassa miltei lukkojen ja salpain takana ja kun heidän annettiin
mennä pihalle ainoastaan tarvettaan toimittamaan ja kun heitä
kohdeltiin vankien tavoin eikä sallittu koskaan käydä kaupungilla, niin
taistelivat he myöskin raa'asti ja katkerasti kuin vangit.

Ravinto oli hyvin yksinkertaista. Eräänä iltapäivänä huomasi Piotr
talonportin ulkoseinään naulattuna omituisen esineen. Hän kysyi eräältä
nuorista naapureistaan mitä tämä merkitsi, ja hänelle selitettiin
venäjäksi, että siihen oli naulattu näytteeksi ruoasta »prazucha»
(kokkare); se oli huonosti valmistettua, ei maistunut kenellekään ja
sitä oli niin usein pöydässä, että asia oli päätetty tällä tavoin
mielenosoituksellisesti saattaa laajemman kansalaispiirin tietoon.
Tuhansia todistuksia näiden naskalien kostonhimosta sai Piotr huomata
joka askeleella. Useat heistä, jotka nähtävästi olivat rikkaista
tilanomistajaperheistä, tekivät kasvattajalle uppiniskaisesti
vastarintaa, ja Kozdroj kohteli heitä kuin pahantekijöitä.

Syntyi skandaleja, jotka kuuluivat kaikkiin pihoihin ja tulivat koko
etukaupungin korviin.

Piotr alkoi vähitellen tehdä erotuksen Kozdrojn eri oppilaiden suhteen
ruveten eräistä pitämään, mutta toisia kohtaan tuntemaan antipatiaa,
vaikkakaan hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ketään. Hän seurasi
heidän elämäänsä ja kaikkia heidän toimiansa, mikä tuotti hänelle
itselleen mitä suurinta huvia.

Laitoksessa kävi joka päivä tarkastuksen vuoksi kimnaasintarkastajia,
mutta poikien varovaisuustoimenpiteet, varoitusmerkit,
salavihellykset, hälyytyslaitteet ja pylväisiin kirjoitetut
liituviittaukset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset heidän
syyllisyytensä todistamiseksi.

Piotr saattoi tyytyväisenä todeta voineensa järjestää oman elämänsä
Kozdrojn oppilaiden elämää mukavammaksi ja hän nautti siitä
tietoisesti, mutta sitä haittasi kuitenkin yksitoikkoisuus. Aamulla
meni hän harjoitukseen ja toimeensa kasarmiin tai patterille, sitten
hän söi päivällistä, nukahti hetkiseksi, meni virkeänä kaupungille
kahvilaan tai teki kävelyretken. Hän eli toverien parissa, jotka jo
kauan aikaa olivat viettäneet tällaista pysyvään muotoon kiteytynyttä
upseerin elämää. Joka toinen tai kolmas päivä oli jonkun vanhemman
upseerin luona juomingit, joissa nautittiin kaikenlaisia juomia.
Laulettiin ja soitettiin ja seurusteltiin vapaasti toista sukupuolta
olevien henkilöiden kanssa. Seuraavana päivänä taaskin harjoitukset,
päivällinen, päivällislepo, ilta kotona tai juomaorgioissa jonkun
toverin luona. Silloin tällöin pidettiin alkoholin laatuun ja määrään
nähden komeampia kemuja ravintolassa, jossa orkesteri ja runsaasti
edustettu kaunis sukupuoli lisäsi juhlatunnelmaa. Huvitteluun kuului
tyhjien pullojen rikkominen, jotka ovela isäntä pani tarjoilupöydälle
näytteeksi kellarinsa parhaista viini- ja liköörilajeista.

Joskus tehtiin virallinen käynti, oltiin syntymäpäiväonnittelulla tahi
oli jonkun kaupungin korkean henkilön vastaanottopäivä. Mieluisinta
oli vierailu kenraalin luona. Kaikki upseerit olivat rakastuneita
Tatjana Ivanovnaan, mutta he eivät, omituista kyllä, puhuneet hänestä
mielellään. He väittivät Tatjanan aina tuijottavan muuanne tai
katselevan ikkunasta.

Piotrkin tunsi Tatjanan omituisen vieroittavan käytöksen, mutta samalla
veti häntä myös puoleensa Tatjana Ivanovvnan olemuksen erikoisuus.
Piotr puolustautui mielessään sillä, että tämä viehtymys johtui vain
yksitoikkoisesta elämästä ikävässä, hiljaisessa maaseutukaupungissa.
Täällä ei ollut mitään mielenkiintoista. Kaikki päivät olivat aivan
toistensa kaltaisia.

Kiusallisimmalta tuntui hänestä se, ettei hän osannut väestön kieltä.
Mutta Piotr oppi puolankielen pian tietämättään ja näkemättä mitään
vaivaa. Tämän kielen erikoista opiskelemista olisi hän pitänyt
arvolleen sopimattomana, alhaisena työskentelynä, jota olisi pidetty
loukkaavana hänen esimiestensä ja toveriensa hyvässä valioseurassa.
Mutta tuo kieli tunkeutui kaikkien huokosten kautta hänen muistiinsa ja
takertui kiinni hänen aivoihinsa joka puolelta. Tahtomattaan, pelkästä
vaihtelun puutteesta hengitti hän sitä sisäänsä kuin kukkien tuoksua.
Se tunkeutui joka suunnalta häneen, katukilvistä, ohikulkevien puheista
ja öisistä huudoista. Hien höyryssä nousi se työstä, se kumpusi
majesteettisena, valtavaa, tavoittamatonta viehätystä uhkuvana, se
soi ylpeyttä ja ylevyyttä kuin tuntematon laulu goottilaisen kirkon
salaperäisistä laivoista, syöksyi kuin lähdevesi kadulla kulkevien
koulupoikien sulavista puheista ja leikeistä; tuntemattomien asiain
iloisena symbolina sukelsi se ilotytön suusta ja painautui ainiaaksi
muistiin.

Rozlucki ei ollut itse selvillä, miten hän oli tutustunut puolan
kieleen. Lopulta kiusoitti häntä, jollei hän ymmärtänyt jotakin sanaa
tai jollei hän voinut kahvilassa seurata kuulemaansa keskustelua. Mutta
erikoisesti ärsyttivät häntä nuo vivahteet, viittailut, kuvannolliset
ilmaisutavat, nuo siivekkäät kuvat ja sanonnat, jotka kauniiden
perhosten tavoin liitivät viehkeään keskusteluun, tai nuo hipaisevat
vihjailut, jotka naisen suu singahutti.

Hänen parhaita opettajiaan olivat ehdottomasti herra Kozdrojn
kasvatit. Täällä jokainen kielellinen ilmaisukeino havainnollistettiin
elämään kuuluvalla esimerkillä, ja pulmallisinkin sanaleikki selittyi
itsestään, kun hän tunsi tarkoin edellytykset, joihin se perustui.

Takapiha tarjosi näin ollen Piotrille pysyvän ahjon sen kielen
opiskeluun, joka oli rikkatunkiolle työnnetty. Seuratessaan aikansa
kuluksi ikkunastaan herra Kozdrojn kasvattien toimia ja puuhia kuunteli
hän samalla myöskin kieltä, tarkoin ymmärtääkseen kaikki tapahtumat, ja
tunkeutui yhä syvemmälle sen salaisuuksiin.




SEITSEMÄS LUKU.


Marraskuun lopulla käytti Rozlucki hyväkseen kaunista syyspäivää ja
ratsasti sotamiespalvelijansa seuraamana setänsä luo tervehtimään tätä.
Hän viipyi siellä yhden päivän ja jatkoi seuraavana päivänä matkaa setä
Michalin luo, johon hän oli kovasti mieltynyt jo ensi käynnillään.

Setä Michal asui aivan yksin maatilallaan. Hänen lapsensa
työskentelivät maailmalla, kuten hänen oli tapana sanoa. Kama oli
opettajattarena jossakin Varsovan ylemmässä tyttökoulussa, ja Viktor,
ylioppilas, oli tällä hetkellä kotiopettajana eräässä perheessä
Suvalkin tienoilla. Yksinäisyyteen tuomittu Michal-setä eli miltei
talonpojan elämää. Hänen kartanonsa huoneet olivat Piotrista sangen
matalia ja pieniä, ruoka tavattoman yksinkertaista, palvelus hyvin
alkeellista.

Vierailun yllättämänä oli setä hämillään, millä hän nuorta upseeria
kestitsisi. Kaikessa kiireessä katkaistiin niskat vanhalta kukolta,
ja Piotrin täytyi maistaa sen antimia liemenä, viilokkina ja
asettiruokana. Tämän juhla-aterian jälkeen ehdotti setä vieraalleen
kävelyä ulkona. Hän puhdisti Viktorin kaksipiippuisen, voiteli ja
latasi sen ja ojensi Piotrille. Hän otti itse olalleen vanhanaikaisen
pyssynsä ja läksi vieraansa kanssa kulkemaan. Kaksi metsästyskoiraa
juoksi iloisesti haukkuen edellä. Molemmat metsästäjät kulkivat patoa
myöten lammen ohi, kiipesivät katajikkokummulle; sitten kulkivat he
riukusiltaa myöten joen yli ja näkivät edessään avaria peltoja, jotka
nekin olivat katajien, koivujen ja kuusien peitossa. Kellastunutta
ruohoa kasvava, pensaiden reunustama karjapolku vei heidät tiheän
viidakon läpi syksyisen metsän äänettömyyteen. Koirat tapasivat
jäniksen jälkiä ja ryntäsivät raikkaasti haukkuen lähellä olevaan
uinailevaan, syysauringossa värikkäänä hohtavaan metsään.

Oli kuiva, lämmin päivä. Aurinko lämmitti vienosti, kuitenkin tuntui
kirkkaassa ilmassa tuulen raikkaus, liikkumattomat katajapensaat
tuoksuivat, punaisia lehtiä liiteli maahan koivuista, joiden viimeisiä
lehtiä näkymätön tuulenhenki keinutti.

Äkkiä toimeenpantu metsästys ei onnistunut erikoisen hyvin.
Metsästäjäin tielle osui vanha kuusi, jonka myrsky oli useita vuosia
sitten juurineen kaatanut, ja he istuutuivat sille poltellakseen
savukkeita. Michal-setä kiersi itselleen savukkeen verrattain
karkeasta, huonosta tupakasta ja kääri sen paperiin, jonka hän
repäisi tavalliselta näyttävästä kirjasesta. Lyhyeen, paksuun,
kuluneeseen, harmaasta verasta tehtyyn takkiin, verkalakkiin ja
paksuihin saappaisiin puettuna soveltui hän tähän ympäristöön,
värikkäisiin sänkipeltoihin ja kuihtuneiden lehtien peittämiin puihin.
Hänen kauniit, valoisat ja rauhalliset kasvonsa säännöllisine, aito
puolalaisine piirteineen olivat kapeat ja luisevat. Hänen harmaat,
kirkkaat, vähän ulkonevat silmänsä katselivat hilpeinä ja rauhallisina,
hänen kasvojensa väri oli raikas ja terve kuin tuo aurinkoinen
syyspäivä.

Piotr tunsi, että hänen myötätuntonsa setää kohtaan oli vielä kasvanut.
Hän tahtoi yllättää hänet hauskalla tavalla; hän kumartui äkkiä setänsä
puoleen ja alkoi puhua puolaa. Ensi kertaa eläissään puhui hän ääneen
tätä kieltä, ensi kertaa ilmaisi hän sillä ääneen ajatuksensa, joita
hän jo useita kertoja hiljaa, tavallaan salaa, vain itsekseen oli
pukenut puolalaisten sanojen pukuun. Tämä koe oli hänelle itselleen
niin outoa, että omituinen häpeäntunne saattoi hänet punehtumaan. Setä
Michalin silmät säteilivät kahta iloisempina, kun hän oli kuullut
Piotrin verrattain hyvin ääntämät lauseet. Hän ei sanonut mitään, hän
imi vain syvästi miettivän näköisenä savukettaan.

— Minä vain solkkaan tätä kieltä... mumisi Piotr nolona ja vihoissaan
itselleen siitä, että oli tehnyt niin.

— Ei ollenkaan, sanoi Michal-setä mitä lempeimmällä äänellä.

— Vaikea kieli.

— Kenties — en tiedä. Kun sitä puhuu, on se helppoa. Ennenkuin
huomaatkaan, puhut sinä puolaa niinkuin mekin.

Piotr aikoi sanoa, että se oli niitä vieraita kieliä, jotka hän
tahtoisi oppia, koska hän oleskeli täällä; mutta hän ei sanonut mitään
peläten loukkaavansa setää. Hänen silmänsä vain synkkenivät kuin haukan
katse. Peittääkseen hämilläänoloaan veteli hän sauhuja ja kuunteli,
eikö kuuluisi koirien haukuntaa. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi.
Pieni punaisenruskea syyslintu istui yksin haavan oksalla ja piipitti
pelottomana metsälauluaan.

Piotr tunsi itsessään uhman hengen, joka oli hänen luonteelleen
ominaista, halun panna kaikki yhden kortin varaan. Nyt ajoi häntä
siihen tuo epämääräisyys, joka oli tullut hänen puolankielisten
lauseittensa jälkeen hänen ja sedän välille. Poltellen savukettaan
harkitsi hän hetkisen syvästi, mitä sanoisi. Vihdoin virkkoi hän
painokkaasti venäjäksi:

— Setä, tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa suoraan ja vilpittömästi.

— Minä vastaan sinulle avoimesti ja rehellisesti, vastasi Michal-setä.

— Mihin tämä eripuraisuus johtaa? Tämä itsepäisyys, tämä puolalainen
kiihkoilu Cierniessä? Minulle se on aivan käsittämätöntä. Minä olen
täällä vieras enkä parhaalla tahdollanikaan voi tottua siihen.
Isosetähän on venäläinen, venäläinen kasvatukseltaan, hengeltään ja
koko elämänsä toiminnalta. Mutta te, mitä te olette?

— Me olemme puolalaisia, sanoi Michal-setä.

— Miksi tämä kahtiajako ja eripuraisuus? Mihin vie lopulta tuo uhmaava
itsepäisyys koettaa olla sitä, mitä ei voi olla? Se on kaiketi vanhaa
perheriitaa, jossa intoillaan toisiaan vastaan kiusalla.

— Mitä ei voi olla, sanoit?

— Mehän voisimme kaikki seurustella keskenämme paljon sydämellisemmin
ja luonnollisemmin, jos te olisitte yksi ainoa, sopusointuinen
perhe ja jättäisitte kerta kaikkiaan tuon kummallisen puolalaisen
jäykkäniskaisuuden. Mitään Puolaa ei ole olemassa.

— Se on kyllä totta. Kartalla ei ole. Sinä olet tosiaankin oikeassa...
sanoi Michal-setä miettivästi. Hetken kuluttua kohotti hän päänsä ja
loi hyväntahtoiset, viisaat, kirkkaat silmänsä Piotriin.

— Sinä toivoisit, että minä sanoisin sinulle vilpittömästi totuuden,
jatkoi hän. — Hyvä! Siis — mitään perheriitaisuuksia ne eivät ole. Me
täällä Cierniessä, me olemme puolalaisia, vaikkakaan ei mitään Puolaa
ole olemassa. Sillä katsos, rakas ystävä, sanotaan, ettei ole mitään
Puolaa, mutta mitään Venäjää ei täällä myöskään ole koskaan ollut eikä
tule koskaan olemaan.

— Tämä maa on Venäjää! Ja jää siksi! Venäjä on suunnaton mahti, sen
tiedän parhaiten kokemuksesta ja opinnoistani. Se, mikä kerran oli
Puolaa, on tänään ehdottoman voimattomuutensa vuoksi olematonta.

Rauhallisen varmasti sanoi Michal-setä: — On kyllä totta, että nykyinen
Puola on olematon. Onpa myös mahdollista, että se, mikä ennen on ollut
Puolaa, ei enää koskaan tule tuoksi entiseksi Puolaksi. Kaikki haaveet,
joille me tässä suhteessa annamme valtaa, hävittää raaka voima niin
täydellisesti, että on vaikea antautua harhaluulon valtaan. Mutta minä
toistan: täällä, missä sinä nyt olet, ei ole lainkaan mitään Venäjää.
Ja usko minua, ei ikinä, ei maailman loppuun saakka tule täällä olemaan
mitään Venäjää!

— Kuinka? kuohahti Piotr, — eikö ole mitään viranomaisia, mitään
sotaväkeä, mitään hallintoa, mitään sosialisia laitoksia, jotka on
pantu täällä voimaan vuosikymmeniä sitten ja jotka ovat sulautuneet
yhteen maan kanssa, jotka ovat tulleet tämän kansan monille
sukupolville kirjoittamattomaksi laiksi?

— Tietenkin! Kaikki tuo on olemassa, mutta vain sillä tavoin kuin tämä
takki, joka minulla on ylläni. Minä pidän sitä pakosta, siksi, että
olen köyhä, ja olen jo tässä harmaassa arkielämässä siihen tottunutkin.
Mitä sinä sanoisit, jos joku sinun läsnäollessasi väittäisi takkia
minuksi, eläväksi ihmiseksi? Kuten minä voin heittää tämän takin
hartioiltani...

— Setä! Nuo ovat sanakuvia, vertauksia, jotka kenties ovat vaikuttavia,
mutta eivät osu asian ytimeen. Venäjä Puolassa ei ole mikään takki
elävän ihmisen hartioilla.

— Minä en ole täällä vasta ensi päiviä. Minä olen syntynyt ja saanut
kasvatukseni puolivenäläisessä kodissa. Olen nähnyt seikkoja, joista
sinulla ei ole mitään aavistusta. Minä en ole herkkäuskoinen, kuten
Kama, enkä intoilija, kuten Viktor. Ota huomioon, ihmiset, jotka asuvat
tässä maassa ja jotka ikuisiksi ajoiksi jäävät tänne, kun ei mikään
voi heitä häätää, paitsi kenties jokin luonnonvoima, talonpojat ovat
pysyneet tähän päivään saakka samoina kuin Puolan kuninkaiden aikana,
joista ei kukaan enää tiedä mitään.

— Kuninkaitten! Voi teitä puolalaisia! Te pysytte aina samoina!

— Älä naura, niin on tosiaankin laita. Mitä minä sanon, ei ole
kerskailua eikä korulauseita, vaan silkkaa totuutta. Hävinneiden
puolalaisten kuninkaiden mahti on sama kuin vuosisatoja sitten.
Järkkymättömänä ja tuhoamattomana se elää puolalaisessa
talonpoikaisväestössä.

— Oletetaan, että niin tosiaankin on, mihin tuo kuollut, passiivinen
mahti kelpaa? Parempi olisi saattaa tuo väestö kulttuurin vaikutukselle
alttiiksi. Minä puolestani luulen, että kun hallitus ryhtyy
tarmokkaasti levittämään tänne venäläistä kulttuuria koulujen,
yhdistysten, kokousten ja esitelmien avulla...

— Hallitus ei ryhdy milloinkaan levittämään tänne minkäänlaista
kulttuuria... Esitelmät, kokoukset? — toisti Michal-setä hymyillen.
Koettakaahan vain tulla pitämään venäläisiä esitelmiänne... Venäjä on
nyhtänyt juurineen kaiken, mitä Puolan kansa kautta vuosikymmenien
on koettanut tehdä hyväkseen. Yli puolen vuosisataa on se painanut
Puolaamme kuolleena taakkana. Näetkö tuossa koivun edessäsi? Kuvittele,
että se taivutetaan syvään maahan asti ja sen latvalle tahallaan
mätetään satoja kuormia savea! Niin on Venäjä tehnyt meille. Se ei
ole antanut meille täällä mitään, kaikkein vähimmin kulttuuria, jota
se ei ole voinut antaa, kun ei sillä itsellään ole pennin edestäkään
kulttuuria. Pahempi on, että se on kaikin voimin ja kaikin keinoin
polkenut maahan ja tukahuttanut meidän oman kotimaisen — en sano
kulttuurin, sillä täälläkin on raakalaisuuden löyhkää — vaan elävän
kansallisen pyrkimyksemme eurooppalaiseen elämään. Siitä johtuu, että
kaikki nyt on samanlaista kuin vuosisatoja sitten, maa muokkaamatta,
talonpoika tietämätön, taikauskoinen, epäluuloinen, umpimielinen,
mutta tuohon umpimielisyyteen, sanon sen sinulle, kätkeytyy ikuinen
puolalainen voima. Sinusta tuntuu kummalliselta, mitä minä sanon:
minä en ollenkaan toivo teidän valistustanne näille tietämättömille
poloisille. Eläkööt ihmiset täällä yhä edelleen niinkuin ovat tähänkin
saakka eläneet! Ainakin pysyvät he sinä, mitä he ovat. Meidän täytyy
odottaa.

— Onko siinä sitten ihanne, pysyä sinä, mitä on? Odottaa? Eikö ole
korkeampi ihanne taipua, suostua sen ainoan kulttuurin vaikutuksen
alle, joka tänne voi päästä, koska sitä tukee Venäjän valtakunnan
jättiläisvoima? On vain välttämätöntä, että tämä valtakunta ryhtyy
toimeen, että johtavat henkilöt ovat selvillä —

— Aivan niin, johtavat henkilöt... ! Minä tunnen tuon virren! Kunhan
olet vähän aikaa täällä, niin näet.

— Onko setä minuun suuttunut?

— Luoja varjelkoon! Minä tahdon vain sanoa sinulle, että tämä kansa,
niin hajalle lyöty, niin tuhottu, köyhdytetty, kaikki oikeutensa
menettänyt, miltei perikatoon tuomittu kuin se onkin, että tämä
todellinen kerjäläiskansa sittenkin on ansainnut sen, että se saa
itse itseään hallita. Jollei Venäjää olisi, niin olisi tämä kansa
Euroopan oivallisimpia kansakuntia, jaloimpia kulttuurikansoja. Kun
minä ajattelen, miltä tässä maassa näyttäisi, jollei Venäjää olisi!
Kuinka paljon työtä täällä, yksistään tässä seudussa, jossa minä asun,
olisi kiireimmiten pantava vireille ja suoritettava, jotta kaikki se
saataisiin korvatuksi, mikä on vuosikymmeninä laiminlyöty! Yötä päivää
pitäisi tehdä työtä. Mutta mitä hyödyttää puhuminen! Minä olen asunut
täällä jo monet pitkät vuodet, miltei kokonaisen ihmisiän, enkä ole
havainnut hitustakaan muutosta parempaan. Ei mitään. Kaikki oli jäänyt
yhtä kurjalle kannalle kuin on ollutkin. Huonoa edistetään ja huonon
vuoksi tyhmyyttä. Niin tulee aina olemaan. Siihen suuntaan tähtäävät
kaikki voimat.

— Miksi ette sitten itse vaihda huonoa hyvään?

Michal-setä hymyili suopeasti.

— Kun sinä olit kesällä täällä, kuulit kenties, kuinka isäni varoitti
poikaani Viktoria, koska poliisikomisaarilla on paha silmä häntä
kohtaan. Voisi luulla, että Viktor on kulkuri tai hevosvaras.
Minun lapseni eivät tee mitään pahaa. He opettavat kesäloman
aikana, valistavat hiukan talonpoikia, elävät heidän kanssaan
ystävyydessä, neuvovat heitä, hankkivat, mitä voivat, auttavat pienen
puodin, liikeyrityksen, koulun perustamisessa se kaikki on hyvää,
välttämätöntä, tervettä ja yhtä tarpeellista kuin ilma, leipä, vesi
ja saippua. Mutta katsopas, sellaisesta ei täällä silitellä päätä.
Hallitus ei pane kortta ristiin siinä suhteessa eikä anna kenenkään
muunkaan tehdä mitään.

Piotria ärsytti se, mitä hän nyt kuuli. Hän ei kyennyt väittämään
vastaan, mutta hän ei tahtonut myöntääkään. Parasta oli olla vaiti.
Sedän todistelussa oli eräs merkillinen kohta, huomautus siitä, mitä
Puolan kansa voisi olla, jos se saisi itse hallita itseään. Se tuntui
hänestä oikealta. Hän virkkoi siksi sedälle:

— Siinä minä olen yhtä mieltä, että nykyiset puolalaiset kenties
olisivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka epäjärjestyksellään
hankkivat maalle vieraan ikeen.

— Miten nyt lienee sen »epäjärjestyksen» laita! — murahti Michal
kättään heilauttaen. — »Epäjärjestys!» — Kun Puola kukistui, oli
paraikaa koolla valtiopäivät, jotka hyväksyivät toukokuun kolmannen
päivän kuuluisan perustuslain. Jos se perustuslaki olisi astunut
voimaan, jos sitä olisi kuluneen vuosisadan ajan paranneltu ja
laajennettu, niin olisiko tämä maa sen näköinen kuin se nyt on! Ei ole
niinkään selvää, missä vallitsi pahin »epäjärjestys» silloin, kun Puola
kukistui...

— No, no, torjui Piotr, — setä rupeaa kiihkoilemaan, ja silloin me emme
pääse keskustelussa mihinkään tulokseen.

— Tuo »kiihkoilu» — sitä nähdään vain Puolassa. Totuus pysyy
totuutena, ja sitä peittävässä rääsyssä on niin paljon reikiä, että
sen näkevät helposti... ulkomaalaisten silmät. Samantekevää muuten.
En ole mikään historioitsija, eikä ole kysymys menneisyydestä, vaan
juuri tulevaisuudesta. Esi-isien isäin väärintekojen tai oikeammin
horjahdusten, erheiden takia ei anneta lastenlasten lasten parantaa
kohtaloaan ja tehdä työtä oman kansaparkansa hyväksi. Sellainen on
voimakas ja lempeä »slaavilainen» historiallinen menettelytapa.

Setä Michal kiersi uuden savukkeen ja pisti sen tummuneeseen
imukkeeseen. Keskustelu katkesi. Molemmat olivat ääneti tuntien
jonkinmoista noloutta. He olivat kuuntelevinaan haukuntaa, mutta
taaskin kuului vain metsälintusen rauhallinen viserrys syvästä
hiljaisuudesta.

— Kuulepas, sanoi Michal-setä, — ei viitsitä enää keskustella
valtiollisista kysymyksistä, sillä me emme kenties ymmärtäisi toisiamme.

Hän hymyili hyvin ystävällisesti ja jatkoi hyväntahtoisesti:

— Meidän välillämme ei voi olla ymmärtämystä ja yksimielisyyttä. Sinä
katselet asioita omalla laillasi, minä ja me kaikki täällä omalla
laillamme. Eikö ole niin?

He vaikenivat taas. Auringon lempeä loiste kirkasti etäisen näköpiirin.
Kumpikin oli vaipunut äänettömyyteen ja omiin ajatuksiinsa. Tätä
kesti pitemmän aikaa. Lännessä punersi taivas. Piotr havahtui ensin
mietteistään ja ilmoitti, että hänen oli lähdettävä. Hän tahtoi palata
kaupunkiin. Michal-setä koetti turhaan saada häntä jäämään yöksi. He
lähtivät siis takaisin kotiin odottamatta koirien paluuta.

Heti ulkoportailla antoi Piotr sotamiespalvelijalleen käskyn tuoda
hevoset, jotka olivat kunnollisesti syöneet ja levänneet. Hän syleili
setäänsä, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeata ravia pois.

Tie vei samaan seutuun, missä hän oli samoillut kenraali Rozluckin
kanssa. Täyttä laukkaa ajaen saavutti hän vielä päivän valossa metsän.
Hän muisti tien aivan tarkoin. Vinon virstanpatsaan luona kääntyi hän
vasemmalle, ratsasti vuoren yli ja saapui metsään, kun jo hämärsi. Hän
ratsasti käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat juuriin, joita risteili
tien yli, pärskyivät ja astelivat arastellen. Sotamies, joka seurasi
Piotria, rohkeni arkaillen ilmaista pelkonsa, että he kenties olivat
väärällä tiellä. Upseeri käski asianmukaisella tylyllä äänellä häntä
olemaan huoleti. Rohkaistakseen itseään ja toista veti hän revolverinsa
esille ja latasi sen.

Yö yllätti heidät metsässä, hiljainen, vieno yö, kuin kauniin päivän
lauha kaiku. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta loistavat tähdet
osoittivat tietä pimeään tottuneille silmille. He koettivat kumpikin
katsoa, etteivät joutuisi pois tieltä ja eksyisi upottavilla niityillä.
Heidän tienviittoinaan olivat kääpiömäiset pensaikot ja vanhat
ruohottuneet ja vesoittuneet ojat. Näin harhailivat he kauan eteenpäin
yön hiljaisuudessa. Viimein Piotr ei enää ollut suunnasta aivan varma,
mutta hän ei katunut, että oli valinnut tämän tien. Hän harkitsi
kaikkea, mitä Michal-setä oli niin koruttomasti sanonut, syventyi
hänen väitteisiinsä, teki mielessään niihin vastaväitteitä, punnitsi
todisteita, hylkäsi ne ehdottomasti ja teki erinomaisia päätelmiä
vanhan miehen sofismin kumoamiseksi.

Yhtäkkiä huomasi hän taivaan himmeässä valossa edessään yksinäisen
koivun. Hän tunsi sen heti ja silmäiltyään vielä hiukan ympärilleen oli
hän varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Koivu seisoi liikkumattomana,
latva lehdetönnä, syvään maata kohti kumartuen. Hevoset astelivat
hitaasti sen ohi, satula ja suitset kilahdellen. Piotr katseli
kiinteästi puuhun ja otti lakin päästänsä.

Kun hän jo oli ratsastanut ohi, kääntyi hän satulassaan ja katseli
kuin salaperäisen voiman pakottamana yhä vielä sinne. Puu oli nyt
saanut toisen hahmon. Yön ruskealla taustalla kasvoi laaka musta täplä
pörrötukkaiseksi jättiläispääksi. Se riippui elottomana hartioilta ja
tähysteli mustaa maata. Jäinen väristys tärisytti nuoren ratsastajan
selkää. Herpaiseva tuska ahdisti hänen rintaansa ja pakotti hänet
pysähtymään. Tahtomattaan vetivät kädet kouristuksenomaisesti
suitsista. Hevonen nousi takajaloilleen. Piotr ei voinut irroittaa
katsettaan. Hänen sydämensä seisahtui, hengitys salpautui, hänen
ajatuksensa kiertelivät kangistuneessa päässä hurjina, kauhun
ruoskimina. Äkillinen tuska, niin ankara tuska, että koko hänen
sisäinen maailmansa luhistui kokoon, sattui hänen sydämeensä kuin
tikari. Saadakseen mielensä tasapainoon, todistaakseen itselleen
oman tahdonvoimansa ja tukahuttaakseen tuon epämiehekkään, ulkoapäin
tulleen kauhun ja tuskan nousi Piotr hevosen selästä, heitti suitset
sotamiehelle ja kulki pitkin askelin puuta kohti.

Hän nousi matalalle, tasoittuneelle hautakummulle, haparoi käsillään
vanhaa lahonnutta ristiä ja koetti miehekkäin käsin tarttua aaveeseen
ja kuristaa sen. Hänen kätensä tulivat täyteen mureaa, karkeaa jauhoa.

Hetken seisoi hän siinä liikkumattomana, kädet nojaten oksien varassa
riippuvaan ristiin, sielu tomun tyhjyyden lamauttamana. Viimein hän
tyyntyi, huokasi, poistui, nousi hevosen selkään. Kiivaasti kannustaen
hevostaan hän ajaa karahutti pimeään yöhön.




KAHDEKSAS LUKU.


Talvella pääsi upseerielämä oikein villiin vauhtiin. Kiertelevä
teatteriseurue tuli kaupunkiin näyttelijättärineen, jotka loivat
helliä silmäyksiä upseerien palkkaan, ja samalla saapui liuta iloisia
naisia, joiden harrastuksiin kuuluivat puvut ja puvuttomuus, juomingit
yksityishuoneissa ja iloinen hummailu. Venäläisissä seurapiireissä
pantiin toimeen useita tanssiaisia. Huvikauden huippukohtana olivat
tanssiaiset komendanttikenraalin kodissa. Nämä tanssiaiset piirtyivät
pitkiksi ajoiksi nuorien upseerien mieleen. Tatjana Ivanovna sai
esiintyä tässä tilaisuudessa ensi kerran täysikasvuisena nuorena
neitona. Piotr tanssi hänen kanssaan useita kertoja, mutta hän ei
voinut kehuskella sillä, että Tatjana olisi osoittanut häntä kohtaan
pienintäkään huomaavaisuutta. Tatjana suhtautui Rozluckiin aivan kuin
kehen tahansa mieheen, jolla on olkalaput.

Näihin aikoihin sekaantui Piotr erääseen seikkailuun. Vähän aikaa
sitten oli hän huomannut uusia juonia herra Kozdrojn kasvattien
harrastuksissa. Hänen päivällisleponsa aikana kuului usein salaperäisiä
askeleita rappusista, joita hän yksin käytti. Kulkijoita oli useampia,
ja he liikkuivat lisäksi niin hillitysti ja varovaisesti, että se
ehdottomasti herätti huomiota. Aluksi arveli Piotr, että kävelijät
olivat käsityöläisiä tai nuohoojia tai kenties palvelusväkeä, joka
pyykkiä kantaen liikkui hiljakseen ullakolla. Mutta kun nämä äänet
rupesivat aina toistumaan samalla tavoin, päätti hän ottaa asiasta
selon.

Eräänä iltapäivänä sulkeutui hän ullakon nurkkaan lautakonttoriin,
joka oli ruokasäiliönä, istuutui sinne laatikolle, peitti jalkansa
peitteellä ja odotti.

Hyvin pian kuuli hän ääniä portaista ja käytävästä ullakolle
johtavan oven tuttua narinaa. Lautojen välisestä raosta tunsi hän
tulijat alhaalla asuviksi nuorukaisiksi. Edellä kulki kolme herra
Kozdrojn kasvattia, pörrötukkainen pitkä poika, maalaistoljakkeen
näköinen optimisti, jolla oli kasvot aina naurussa, ja tanakka,
rokonarpinen lähinnä ylimmän luokan oppilas, jota leikillä
kutsuttiin suutarinveitseksi. Heidän takanaan hiipi aivan erikoisia
varovaisuustoimenpiteitä noudattaen vielä neljä muuta kimnasistia,
joita Piotr ei tuntenut. Hän odotti hyvin uteliaasti, mitä he aikoivat
täällä tehdä. Hän otaksui, että olisi kysymyksessä ylimääräinen
korttipeli, joukkoryypiskely tai aivan erikoisen orgian toimeenpano.

Ullakkovieraat ryhmittyivät savutorven ympärille, joka huokui
lämpöä, he asettuivat istumaan mattopinkoille, arkuille, lankuille
ja rikkinäisille huonekaluille ja kääriytyivät vanhoihin vaippoihin,
säkkeihin, peitteihin ja oviverhoihin, joita ullakolla räkyili. Näin
pukeutuneina he olivat tavattoman mielenkiintoisen näköisiä. Toiset
tupruuttivat lakkaamatta savukkeita, toiset istuivat kärsivällisinä
kimnasistivaippoihinsa kääriytyneinä jalat koukussa. Vihdoin veti eräs
niistä pojista, joita Piotr ei tuntenut, kirjan povitaskustaan ja
alkoi lukea puoliääneen. Se oli kansantaloudellinen teos, täynnänsä
ammattisanoja. Oppilas luki tätä teosta hartaasti, innokkaasti,
vieläpä niin intohimoisesti, että hänen nenänsä tuli aivan punaiseksi.
Kuulijat tuntuivat kuuntelevan erikoisen tarkkaavasti eräitä
tutkimuksen monimutkaisia lauseita, joita Piotr vain vaivoin ymmärsi.
Kun lukija päätti esitelmänsä, veti toinen tulokkaista esiin vihon
ja luki eräänlaisen historiallisen esityksen Puolan häviöstä. Tästä
sai Piotr jo paremmin selon ja hän kuunteli uteliaana. Esitelmän
jälkeen, jossa selitettiin tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ja
joka oli höystetty kajahtavilla voimasanoilla ryssiä, »moskaleja»
ja »kavaltajia» vastaan, seurasi keskustelu, jossa myöskin sinkoili
interjektsioneja »matoja» ja etenkin erästä henkilöä vastaan, joka
paksunahkaisen eläimen mukaan oli saanut »tapiirin» nimen.

Koko tämän istunnon lopuksi lausuttiin puolalainen runo. Solakka,
kaunis, mustatukkainen, sinisilmäinen nuorukainen, joka oli kuin
pojaksi pukeutunut tyttö, esitti ulkoa Slowackin runon »Agamemnonin
hauta». Hän lausui olosuhteiden vuoksi puoliääneen, hiukan
teennäisesti ja sentimentaalisesti, mutta harvinaisen tehoavasti.
Kuulijat palkitsivat häntä vilkkain, vaikkakin aivan hiljaisin
suosionosoituksin. Kun he olivat yhteisesti perätysten virkistäytyneet
yhdellä ainoalla savukkeella, jota jokainen pari kertaa imi, päättyi
salainen istunto.

Piotr oli hyvin mielissään. Hänelle tuotti erikoista huvia se, että
nämä salaopinnot tapahtuivat hänen ullakollaan. Ne antoivat hänelle
sitä paitsi tilaisuuden edistyä puolankielen taidossa. Kun hän entistä
uteliaampana tarkkasi tapahtumia pihalla ensimmäisen kokouksen jälkeen,
huomasi hän, että herra Kozdrojn kasvatit eivät olleet enää ajatuksen
vaihdossa aidanraosta sotamiesten kanssa ja että heidän suhteensa
naapuritonttiin olivat katkenneet. Hän tiesi kokemuksesta, miten
pian mieliala kaksikymmenvuotiailla nuorukaisilla saattaa muuttua,
eikä hän sitä ihmetellyt. Tästä lähtien sulkeutui hän säännöllisesti
ruokakonttoriinsa ja kuunteli uteliaasti niitä tutkimuksia ja teoksia,
joita täällä esitettiin. Yhä uusia henkilöitä kokoontui uunitorven
ääreen, ja kokoontujien joukko kasvoi. Etenkin luettiin paljon runoja,
ja Piotr saattoi tällä tavoin tutustua puolalaiseen kirjallisuuteen.
Useista runoista hän piti heti ensi kuulemalta, ne painautuivat hänen
muistiinsa tunteen elävinä, luomiskykyisinä muotoina. Mutta ennen
kaikkea viehätti häntä näiden tapahtumien salaperäisyys. Ei kukaan
tiennyt tästä mitään. Rakojen läpi tunkeutui hänen piilopaikkaansa
puolan kieli, runous ja herkkäuskoisen ja hätäisesti arvostelevan
nuorison filosofia.

Eräänä päivänä ei Piotr saattanut mennä piilopaikkaansa ullakolle,
kun hänen oli samaan aikaan oltava kasarmilla. Hän tuli kotiin
tavallista myöhemmin, jolloin salaliittolaiset hänen laskujensa mukaan
olivat jo koolla ulkovinnillä. Kun upseeri kiiruhti portaita ylös,
tapasi hän siististi puetun herran, joka juuri näytti olevan tulossa
alas. Herralla oli yllään majavannahkaturkki, päässä muodikas hattu
ja kädessä kävelykeppi. Piotr kysyi vieraalta hämmästynein ilmein
venäjäksi:

— Etsittekö minua?

— Suokaa anteeksi... sanoi vieras. — Minä olen kimnaasin opettaja ja
etsin opettaja Kozdrojn oppilaskotia.

— Opettaja Kozdrojn oppilaskoti on alhaalla. Täällä ei asu muita kuin
minä.

Vieras herra otti lakin päästänsä ja meni rappuja alas. Vasta nyt
selvisi Piotrille, että ylhäinen herra vakoili salaliittolaisia, jotka
harrastivat Puolan runoutta ja historiaa. Hän otaksui, että kaupungilla
asuvat entiset kozdrojlaiset olivat johtaneet asianomaiset jäljille, ja
päätti varoittaa tuntemattomia opettajiaan. Mutta miten? Pitikö hänen
ilmoittaa heille, että hän oli jo kauan tiennyt heidän kokouksistaan,
ilmaista heille, että hän tunsi heidän salaisuutensa? Siihen ei hänellä
juuri ollut halua, ja hän häpesi osallisuuttaan näiden nulikkain
asioihin. Hän päättikin sen sijaan pitää nuuskijaa silmällä. Piotr
viipyi hetken kotonaan ja lähti sitten pois. Hän oli huomannut, että
majavannahkaturkkinen herra oli herra Kozdrojn asunnossa todennut
kolmen vanhemman oppilaan poissaolon ja sitten mennyt kadulle, missä
hän jonkun matkan päässä kulki edestakaisin ja aivan kuin muun
työn puutteessa teki kävelykepillään merkkejä lumeen. Piotr otti
tehtäväkseen ajaa hänet kadulta pois. Hän meni kadun yli käytävälle,
missä pedagogi herrasteli edestakaisin, ja seurasi häntä hätäilemättä
jonkun matkan päässä. Opettaja, joka tunsi, että joku liikkui aivan
hänen kintereillään, lähti epäröiden pois ja kulki hitaasti kaupungille
päin.

Salaliittolaisten suojelija oli menetelmäänsä tyytyväinen. Mutta kun
hän paria päivää myöhemmin istui piilopaikassaan »oppitunnilla», kuuli
hän portaiden narinaa ja aavisti pedagogin tulevan. Ruokakonttorin
ovenraosta näki hän hänet hetken kuluttua. Opettaja oli salaa ja
suurinta varovaisuutta noudattaen hiljaa kuin kissa noussut rappusia
ylös saakka, heristi korviaan kaikkiin suuntiin ja katsoi tutkivasti
ympärilleen. Hän oletti nähtävästi, että lukiolaisten kokouksia
pidettiin tykistöupseerin huoneistossa, sillä hän suuntasi äänettömät
askeleensa upseerin ovelle ja pani korvansa avaimen reikään. Mutta
samassa tuokiossa syöksähti Piotr piilopaikkansa ovesta hämmästyneen
nuuskijan eteen.

— Mitä tämä on! — huusi hän. — Te näyttelette pedagogia ja hiivitte
kuuntelemaan vieraille oville! Kyllä minä näytän sinulle, senkin
majavannahkainen lurjus!

Hän kahmaisi kiinni majavannahkaturkkiin, kunnes äänetön suu peittyi
kauluksen alle ja pedagogi tuli kauhusta siniseksi. Sitten hän antoi
vieraan tehdä sotilaallisen täsmällisesti käännöksen ja auttoi häntä
polventöytäisyillä rappusista alas.

Nuoret kirjallisuudenharrastelijat avasivat kolinasta ja huudosta
säikähtyneinä hiljaa ullakon oven ja katsoivat kuin rotat reiästä
porraskäytävään. Kuvaamattoman ihastuksen vallassa ja silmät
selkiselällään he totesivat tapahtuman, ja heidän sydämensä
säilyttivät nauttien tämän kohtauksen koko elämäksi. Piotr oli juuri
lähtemäisillään takaisin, kun hän näki heidät seisomassa rivissä. Hän
silmäsi heidän rintamaansa ankarin katsein ja komensi heitä käskevin
elein kuin sotilaskomppaniaa:

— Korjatkaa luunne! Ja katsokaa perhanassa, ettette toista kertaa...




YHDEKSÄS LUKU.


Tammikuun loppupuolella sai Piotr Rozlucki postissa nimettömän kirjeen,
jossa häntä pyydettiin varhain seuraavana aamuna saapumaan määrätylle
paikalle kaupunginpuiston läheisyyteen. Kirje oli kirjoitettu kuivasti,
miltei virkakielen tyyliin, niin lyhyesti ja varmasti, kuin se olisi
ollut jatkoa kauan kestäneeseen tuttavalliseen kirjeenvaihtoon. Kun
Piotr luki kirjelipun, ei hän aavistanut mitään, sillä hänellä ei ollut
mitään johtopäätöksiin oikeuttavaa tukikohtaa, mutta pettämätön tunne
sanoi hänelle, kuka häntä kutsui. Kirjearkista lähti hieno, tuskin
tuntuva tuoksu. Hymyilevät kasvot sukelsivat tuokioksi upseerin silmien
eteen. Hänen oli mahdotonta saada unta. Yhä uudelleen sytytti hän
kynttilän ja luki salaperäisen kirjeen tullakseen vakuutetuksi siitä,
että kirje oli todellisuutta.

Seuraavana päivänä lähti hän kirjeessä ilmoitetulle paikalle. Se
oli avara kivetty aukeama pimeiden, äänettömien rakennusten ja
ikkunattomien sotilasmakasiinien keskessä. Äänetön vahtimies,
ainoa elävä olento tällä paikalla, käveli aution muurin vieressä
edestakaisin. Kävi vinha tuuli, mikä vielä lisäsi Rozluckin
kiihtymystä. Tuontuostakin koetti hän sytyttää savuketta, mutta joka
kerta puhalsi tuuli tulitikun sammuksiin. Näytti kuin hän olisi tullut
tänne yksinomaan sytyttämään tuulessa savukkeita. Alinomaa valtasi
hänet epäilys, pelko tehdä itsensä naurettavaksi tai epäluulo jonkun
toverin punomasta juonesta. Hän kulki pitkin puiston vierustaa, laski,
kertoi, lausui mielessään matemaattisia kaavoja, uneksi ja ivaili
itseään. Kirkon tornin kello löi jossain neljännestunnit.

Äkkiä saapui kivetyn aukean toiseen päähän Tatjana Ivanovna. Tumma
välkkyvä plyyšivaippa yllään, mustat strutsintöyhdöt suuressa
hatussaan, tuli hän hitaasti Rozluckin luo. Kasvojaan suojeli hän,
luultavasti tuulen vuoksi, suurella skunkkipuuhkalla. Hatun reunan ja
puuhkan silkkihaiventen välistä näkyivät hänen silmänsä. Kiireisellä,
hänelle ominaisella liikkeellä käänsi Tatjana päänsä poispäin
välttääkseen upseerin katsetta, mutta pian tuo katse siirtyi taas
entiseen suuntaansa.

Tatjana lähestyi Piotria ja ojensi hänelle kätensä. Kuvaamattoman
viehättävä hymy väreili hänen kasvoillaan. Ei keimailun varjoakaan
ollut huomattavissa. Näkyi vain vilpitöntä onnea, lapsellista onnea,
nuoren tytön onnea, kun hän on tehnyt mielettömän päähänpiston,
rangaistavan teon, mutta kuitenkin toivoo, että tuomio lukuisien
lieventävien asianhaarain johdosta ei tule olemaan erikoisen ankara.
Hänen silmänsä ja hänen punervat huulensa hymyilivät iloisina
päähänpistolle, tuollaisen kirjeen kirjoittamiselle, ja sille, että
tuolla kirjeellä oli ollut niin erinomainen menestys.

Tietämättä missä olivat, minne menivät, mitä tekivät, kulkivat he
nopeasti eteenpäin puistoportin ohi. He näkivät jaloissaan huurteesta
kostean, puulla lasketun kadun, sitten taas paasia ja tuulen
heiluttamia puiden oksia.

— Hämmästyittekö kovasti?

— Ensi hetkessä...

— Olenko tehnyt hyvin?

— Voi, niin hyvin!

Kulkien hienoissa pukimissaan nopeasti eteenpäin Tatjana lähestyi
äkkiä Piotria, sivuuttaen hänet sen verran, että saattoi pelkällä
pienellä ruumiin taivutuksella ulottua häneen, ja nojasi olkansa hänen
olkaansa vasten. Taaskin peitti hän kasvonsa pehmeän hienolla, mustalla
puuhkalla ja päästi sen alta kuuluviin kiehtovan naurunsa. Piotr oli
huumaantunut onnesta. Kirpeä talvi-ilma lauloi riemua. Jähmettynyt
maa tuntui iloitsevan. Miten autuas hän oli, kun Tatjana äkkiä otti
vasemman kätensä puuhkasta esiin ja yhä vielä nauraen veti hänen oikean
kätensä miltei väkisin lämpimään pesään, untuvaparatiisiin, missä hänen
omat lumoavat kätensä uinuivat.

— Onko kylmä, onko yhä vielä kylmä? kysyi Tatjana.

— Ei...

— Onko Piotruš onnellinen?

— On, hyvin onnellinen...

Lehtokuja oli tyhjä. Puolialaston kuvapatsas, joka teki omituisen
vaikutuksen kylmässä ilmassa, mietti unohdettua allegoriaansa, jota
se oli saanut esittää jo vuosisatoja. Suopean hienotunteisena se ei
häirinnyt heitä.

He istuutuivat kivipenkille sanattomina, toistensa silmiin vaipuneina.
Piotr katseli autuaallisen läheltä Tatjanan poskia, joissa terveyden
punerva kauneus uhkui, hänen vienosti kaartuvia kulmakarvojaan,
hänen silmiään, jotka olivat kauniit kuin öinen kevättaivas, ja
hänen suutansa, joka tosiaan oli kauniimpi kuin aamurusko. Tatjana
antoi hänen katsella estelemättä, kauan, loppumattomiin, ilo
sädehtien silmissä ja puoliavoimen suun ympärillä. Hänen molemmat
kätensä hivelivät Piotrin kättä puuhkan sisällä. Mitä kauemmin ja
intohimoisemmin Piotr katseli häntä, sitä hivelevämmäksi tuli käsien
hellyys. Sydän kouristui onnen huumasta. Tatjana punehtui, hymyili
vielä hellemmin, loi nopean katseen tyhjään puistoon ja antoi poskensa
vaipua Piotrin suulle. Piotr painoi siveän, puhtaan, viattoman
suudelman sille.

— No, olenko tehnyt hyvin? — kysyi Tatjana antaen pikimustien,
taivaallisten silmiensä mitä veitikkamaisimmin vaipua Piotrin silmiin.

— Oikein hyvin... — vastasi Piotr nöyränä.

Taaskin loi Tatjana katseensa yli koko puiston ja sanoi hiljaa,
puristaen lujasti molemmilla käsillään Piotrin käsiä.

— Tahdotko, että olen sinun, kokonaan sinun omasi?

Piotr istui suorana, huumaantuneena ja tunsi rinnassaan rajattoman
ihmettelyn kylmiä väreitä tai hurmaavan onnen hehkua. Hänen olkapäänsä
olivat pystyssä, silmät kätkeytyivät luomien alle. Onnellinen hymyily
jähmettyi hänen huulilleen.

— Tatjana! kuiskasi hän.

— Minä olen vain sinun... — sanoi Piotrille vilpittömän päättäväisesti
ja peruuttamattomasti tämä maailman kaunein suu. Sanoja vahvisti
luotettava katse ja kädenpuristus, joka oli vahva kuin kuolema.

Piotr katsoi ihastuneena häneen. Hän ei ajatellut mitään, ei edes
miten ihmeellistä oli, että niin suuri onni oli odottamatta tullut
hänen osakseen. Kun kaikkein tärkein nyt oli ratkaistu, alkoi Tatjana
pyytää, että Piotr tulisi nyt usein heille. Yläkerrassa oli, sanoi
hän, käytävä, joka vei hänen huoneeseensa. Tässä käytävässä oli ensin
kaksi muuta ovea, sitten tuli kolmas ovi, joka vei hänen huoneeseensa.
Siellä hän oli yksin. Sellainen ja sellainen oli tämä käytävä. Tatjanan
huoneen ikkunat olivat pimeälle pihalle; vieressä asui ranskalainen
kotiopettajatar mademoiselle Mathilde. Kaikki nämä selitykset päätti
hän kysymyksellä, jossa hän jäljitteli povaavan mustalaisnaisen ääntä:

— Ymmärrättekö?

Hän sanoi sen niin herttaisesti ja hauskasti, että Piotr alkoi nauraa
ääneensä. Tatjana kysyi:

— Kenties hän ei välitä tulla luokseni?

— Kuka?

— Hän, tämä Piotr Ivanytš.

— Hän tulee! Hän tulee, vaikka hänen pitäisi heittää siinä käytävässä
henkensä.

— Alhaalla on peili, peilin luota kulkevat kierreportaat ylös...
Oletteko ymmärtänyt minut?

He nousivat tältä onnen penkiltä ja kulkivat pitkin leveää lehtokujaa
jälleen nopeasti puistoon. Tatjana oli ääneti. Vinha tuuli pörrötti
strutsinhöyheniä hänen hatussaan, paljasti hänen plyyšivaippansa
valkoisen atlassivuorin, kietoi hameen hänen jalkojensa ympärille ja
toi viehkeät muodot selvemmin näkyviin. Hänen kenkänsä koskettivat
kevyesti lehtokujan soraa.

Eräässä kohdassa tätä puistoa, kohdassa, joka tuli yhtäkkiä
elottomaksi, tuskaaherättäväksi ja ilmeettömäksi, sanoi Tatjana
hänelle jäähyväiset kädenpuristuksella ja poistui kiireesti, taakseen
katsomatta. Piotr jäi yksin ja meni puiston läpi surullisena, kuin
mitään huomaamatta, todellisuudesta kaukana. Hänen silmänsä olivat
vielä Tatjanan silmiin uponneina ja viipyivät hänen punaisissa
huulissaan; hänen korvansa kuulivat vielä Tatjanan puvun kahinaa,
hänen sieraimensa etsivät Tatjanan hajuveden tuoksua. Mutta yhtäkkiä
hän nosti onnensa helmasta päänsä ja tuskallinen kysymys kohosi hänen
rinnastaan:

— Onko Tatjana turmeltunut? Puhuukohan turmelus näitä vilpittömän
rakkauden puhtaita sanoja?

Hänen sydämensä nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta jos hänen täytyisi
huomata, että nuo punervat huulet valehtelivat, ei häntä pelastaisi muu
kuin kuolema. Hän tunsi, miten suuri muutos hänessä oli tapahtunut tänä
aamuna, ja välttäen ihmisiä hän meni kaupungin ulkopuolella oleville
kentille kävelemään.




KYMMENES LUKU.


Rozlucki alkoi nyt käydä useammin kenraalin kodissa. Hän oli siellä
mieluinen vieras. Aina kun hän astui kynnyksen yli, näytti hänestä
kuin salaperäinen voima avaisi jokaisen oven hänen edessään, ja hän
tunsi kaikkialla tässä talossa ystävällisen ilmakehän ympärillään.
Kaikki hänen toivomuksensa, kaikki hänen unelmansa täytettiin jo miltei
ennenkuin hän oli ne lausunutkaan, jokainen hänen ilmaisemansa ajatus
saavutti ankaran kenraalinkin huomaavaisuuden ja tunnustuksen.

Aluksi teki se hyvyyden runsaus, jota hän sai kenraalin kodissa
nauttia, hänet suorastaan rauhattomaksi. Mutta vähitellen hän tottui
siihen, tottuipa vielä piankin, se imeytyi häneen, se alkoi kuulua
hänen olemukseensa, ja hän tunsi, ettei hän enää olisi voinut elää
ilman sitä. Hänen oli luotava erittäin mutkikas diplomaattinen
järjestelmä löytääkseen alinomaa tekosyitä tiheihin käynteihin
»hovissa», hänen oli punottava verukkeiden, salaisuuksien, juonien,
viattomien valheiden ja harvinaisen uskottavasti tekaistujen
päähänpistojen verkko. Tahtomattaan antoi kenraali hänelle siinä
apuaan, sillä hän tarjosi hänelle puolivirallista kansliatyötä, joka
kuitenkin meni tykistöupseerin säännöllisten velvollisuuksien rajojen
yli.

Rozluckin työskentely yhdessä kenraalin kanssa tarkoitti parannuksia
maanalaisten miinakäytävien komeroissa ja ristisokkeloissa. Kenraali
Polenov-Tšernovratski oli tehnyt eräitä huomioita, jotka koskivat
pyroksiliniarkkujen sijoitusta maanalaisten käytävien haarautumissa,
ja ehdottanut näiden huomioiden mukaisia vähäpätöisiä teknillisiä
muutoksia. Nämä n.s. »keksinnöt» olivat kenraalin ylpeys, ne olivat
luoneet hänen maineensa ja olleet aiheena moniin raportteihin ja
kunnianosoituksiin. Nuori tykistöupseeri mittasi, laski, piirusti,
laati vesiväreillä suuria taulukkoja, jotka esittivät noita
kaksoislaatikoita kaikkine heloineen, juotteineen, saumoineen,
uurteineen ja kosteuden torjumista tarkoittavine suojalaitteineen.
Mitä täsmällisintä tarkkuutta noudattaen esitti hän kenraalin antamien
ohjeiden mukaan, miten oli kosteata pyroksilinia kuljetettava
varastoista ja pantava näihin parannettuihin laatikkoihin, miten
laatikkojen tiivistäminen soraa käyttämällä oli tapahtuva, miten
keskisytytin oli järjestettävä, miten johdot vedettävä kannen läpi
j.n.e. Työn päätyttyä kutsuttiin hänet tavallisesti päivälliselle tai
illalliselle, joten hänellä oli tilaisuutta tavata Tatjanaa. Vähitellen
tuli hänestä jokapäiväinen vieras esimiehensä kodissa, aivan kuin
perheeseen kuuluva henkilö.

Kenraali ei näyttänyt huomaavankaan, että hänellä oli täysikasvuinen
tytär talossa. Usein hän oli kokonaisia päiviä poissa, sillä
hänellä ei ollut ainoastaan virkatehtäviä kaupungilla, hänen
täytyi myös olla pitkillä matkoilla suorittaakseen kuvernementissa
tarkastuksia, katselmuksia, paradeja ja harjoituksia. Sellaisina
päivinä saattoi Piotr, jos hän halusi, työskennellä yksin komendantin
työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Hänellä oli siellä pöytä,
piirustuslautoja, mittaus- ja laskuvälineitä sekä kenraalin luonnoksia
ja muistiinpanoja, jotka koskivat noita verrattain epäilyttäviä
»keksintöjä».

Kun hän näin eräänä päivänä työskenteli pöydän ääreen kumartuneena,
tunsi hän taas itsessään tuota vanhaa vetovoimaa vaarallisille teille.
Hänelle ei enää riittänyt onni olla samassa talossa kuin Tatjana, toivo
saada nähdä häntä ruokapöydässä ja puhella hänen kanssaan salissa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja tämä nopea tahti oli kuin sisäisen
voiman antama käsky.

Piotr kuunteli kauan tätä sydämensä jyskytystä ja tuli vakuutetuksi
siitä, ettei se ollut tukahutettavissa. Hän pani piirustustarpeensa
kokoon, harjasi ja suoristi univormuaan ja meni hiljaa ulos ovesta,
jonka kynnyksen yli hän ei vielä koskaan ollut kulkenut. Hän huomasi
olevansa pienellä marmoripohjaisella sisäpihalla, kulki sen poikki
ja saapui eteiseen. Täällä hän näki korkeasta seinäpeilistä kuvansa.
Hän tiesi nyt olevansa oikealla tiellä. Vasemmalla olivat kapeat
kierreportaat, jotka veivät ensimmäiseen kerrokseen. Hän kulki portaita
ylös ja näki lasiruutuisen oven vieressä vanhanaikaisen, jalustimen
muotoisen pronssisen ovikellonrivan. Hän veti siitä. Metallinen sointu
tuntui kuuluvan pikemmin hänen rinnastaan kuin sen ulkopuolelta. Ovi
avautui. Mademoiselle Mathilde, joka oli yht'aikaa Tatjanan toveri,
kasvattaja, uskottu ja kamarineiti, seisoi hänen edessään. Sievä
ranskatar katseli häntä syvillä, viisailla silmillään ja hymyili
ystävällisesti.

— Tatjana on tänään hiukan huonovointinen... hän pysyy sisällä.

— Ah, Tatjana Ivanovna on huonovointinen? — sanoi Piotr vilpittömästi
pahoitellen.

— Hän on juuri noussut makuulta. Kenties tahdotte mennä hänen luokseen
ja olla hänelle hiukan virkistykseksi? Ehkäpä hän pääsee päänsärystään.
Viimeinen ovi.

Piotr kumarsi kiitollisena tälle portinvartiattarelle, joka raivasi
hänelle tien vapaaksi, ja astui pimeään ahtaaseen koridoriin. Hän
kosketti kyynärpäillään seiniä ja koetti astumalla hiljaa tukahduttaa
kannustensa kilinän. Kun hän oli mennyt yhden oven ohi, pysähtyi hän
seuraavan oven ääreen ja koputti. Kuului hiljaista kahinaa, sitten
ovi avautui — ovi paratiisiin. Huone oli pieni kuin nukkekaappi, kuin
korulipas, ja sen uudenaikaiset seinäpaperit ja kauniit uutimet eivät
voineet peittää näkymättömiin kahdeksannentoista vuosisadan tyyliä.
Huone oli ranskalaiseen tapaan jokseenkin matala, lattialla oli matto,
ikkunan edessä raskaat uutimet. Huonekaluja siinä ei ollut paljon,
mutta jokainen huonekalu oli hyvällä maulla valikoitu: pieni kapea
sohva nurkassa, kampauspöytä ikkunan ääressä, peilikaappi ja suuri
peili marmorikaminin yläpuolella. Toisessa nurkassa oli vuode, jossa
atlassikankaisen peitteen päällä oli pitsiverho. Tatjanalla oli pitkä,
väljä puku.

— Vihdoinkin te suvaitsette tulla luokseni... sanoi Tatjana tarjotessaan
hänelle paikkaa sohvalla.

— En ole uskaltanut tulla tänne.

— Uskaltanut?

— Olen pelännyt kenties häiritseväni teitä.

— Tosiaanko?

— Tietysti!

— Kukaan ei saa siitä kuulla, joten teidän ei tarvitse pelätä. Mathilde
on luotettava, hän ei hiiskahda sanaakaan kenellekään.

— Voi niin olla. Mutta minä en ole uskaltanut tulla tänne teidän
huoneeseenne.

— Miksi sitten ette?

— Ei saa astua onnen rajojen yli eikä sitä kovin paljon tavoitella,
muuten se kääntyy ympäri ja ajaa takaa ahdistelijaansa.

— Katsokaapas, minkälainen filosofi te olette!

— Niin vaan on. Minä olen monesti sitä asiaa miettinyt.

— Ja noin puhuu tykistöupseeri, soturi, valloittaja!

Piotr oli istuutunut sohvalle ja ahmi silmillään huonetta. Kaikki
huolet, kaikki ulkonaista maailmaa koskevat ajatukset haihtuivat
hänestä, ja onni otti tuoksun tavoin valtoihinsa koko hänen
olemuksensa. Molempien silmät, huulet ja kasvot sulivat yhdeksi
ainoaksi hymyilyksi.

Tatjana istui jonkun matkan päässä kampauspöydän ääressä. Haluten
muka nähdä kampauspöydän pikku esineitä lähestyi Piotr Tatjanaa.
Mutta Tatjana karkoitti hänet päättävällä kädenliikkeellä, jolloin
väljä hiha liukui saattaen Tatjanan paljaan käden näkyviin. Näin jäi
Piotr tarkastelemaan kauniita hajuvesipulloja, rasioita, joissa oli
tuoksuavia kauneusvälineitä, korulippaita, kaikenlaisia voiteita ja
kynsitahnaa, viiloja ja erilaisia harjoja. Tatjana riisti kaikki
nämä esineet toisen toisen perästä Piotrin kädestä ja pakotti hänen
palaamaan entiselle paikalleen. Jotta hänen olisi pakko jäädä sinne,
istuutui Tatjana hänen viereensä sohvalle. Piotr veti hänet rajusti
kiinni itseensä. Pehmeän silkin ja ohuen batistin läpi tunsi hän
hänen neitseellisesti värisevän ruumiinsa, hänen pelkonsa joka kerta,
kun Piotrin kädet häntä koskettivat ja hänen huulensa painuivat
suutelemaan. Mutta suudelmat tulivat kuin itsestään. He suutelivat
toisiaan siksi, että se oli torjumaton välttämättömyys. Toisin ei
voinut olla. Hellyys heidän huuliensa välillä tuli yhä syvemmäksi,
äänettömämmäksi ja herkemmäksi, kunnes se muuttui koko ympäristön
unohtavaksi riemuksi, kaikelle kuuroksi iloksi ja onnelliseksi
hurmioksi.

Mutta vanha levottomuus leijaili pahaenteisen yölepakon tavoin näiden
puhtaiden suudelmien yllä. Se pakotti Piotrin kysymään:

— Onko kukaan suudellut tätä suuta?

Tatjana katsoi häntä ihmeissään. Viimein hän nousi ja katsoi Piotria
uhkaavasti silmiin, hurmaavana hehkuvassa raivossaan. Mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Piotr toisti kysymyksensä.

— Etkö usko? kysyi Tatjana.

— Minä uskon, kun sinä niin sanot. Mutta minun oli vaikea uskoa
sellaista onnea.

— Mitä pitää minun tehdä, jotta sinä uskoisit?

Piotr katseli häntä alhaalta ylöspäin epäluuloisena.

Viimein mumisi hän hiljaa:

— Vanno!

— Kenen nimeen?

— Jonkin, joka on sinulle pyhää!

Tatjana vannoi äitivainajansa, sisarensa muiston kautta, isänsä
rakkauden ja Jumalan nimeen. Hän mietti tuokion, minkä nimessä
hän vielä voisi vannoa. Hän oli jumalaisen kaunis noin vaipuneena
miettimään, mikä pyhä voima voisi vakuuttaa hänen viattomuutensa
todeksi. Piotr uskoi häntä ja puolusti itse hänen kunniaansa omaa
epäluuloaan vastaan. Taas veti Piotr hänet puoleensa, painoi hänet
enemmän sieluaan kuin ruumistaan vasten ja uneksi hänestä syleillessään.

Viereisessä huoneessa siirsi Mathilde suljetun oven takana edestakaisin
raskaita esineitä.

— Meidän täytyy puhua ääneen, koska hiiri muuten tulee levottomaksi,
sanoi Tatjana nauraen Piotrille. — Sinä alat olla vaarallinen, minun
suurinkvisiittorini! Vastikään olit arka filosofi, joka pakeni onnea
pelosta, että se rupeaisi sinun vainoojaksesi, ja nyt on sinusta tullut
liiankin rohkea. Kylläpäs sinä olet vaihteleva... Ja tuommoinen käskee
minun vannoa, aivan kuin oikeudesssa... Entäs sinä itse?

— Mitä? Minä?

— Entäs sinä? Sano...

Tatjana puhui puoleksi venäjää, puoleksi ranskaa, luultavasti
siksi, ettei hiiri kuulisi ainoastaan keskustelun ääniä, vaan myös
sisältöä. Mutta puhe keskeytyi alinomaa, kun sen oli väistyttävä mykän
katselemisen tieltä, eivätkä sanat voineet sujuvasti juosta huulilta,
jotka tuontuostakin sulkeutuivat suutelemaan. Kun Piotr sattumalta
loi silmäyksen peiliin, huomasi hän kasvonsa Tatjanan lumoavan pään
vieressä. Piotr kysyi Tatjanalta:

— Miksi minä olen ensimmäinen, jonka sinä olet sallinut suudella
huuliasi?

Tatjana vastasi arvokkaan vakavasti ja syvästi vilpittömänä:

— Kuules, sitä minä en tiedä. Olin jo kauan sitten päättänyt sen.
Jo kun sinä olit ensi käynnilläsi täällä. Muistatko, puutarhassa?
Ajattelin sitä tanssiaisissa, mutta minun ei onnistunut. Olen odottanut
sellaista tilaisuutta. Turhaan. Viimein oli minun pakko kirjoittaa
sinulle... Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Hän lausui nämä sanat sellaisen ihmisen tavoin, joka on kärsinyt syvää
surua ja vihdoinkin voittanut sen. Piotr muisti, miten usein hän
tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut Tatjanan puutarhassa ja
nähnyt hänet ensi kerran, oli ollut siveettömässä yhteydessä rahalla
ostettavien julkisten naisten kanssa, ja tunsi kipeästi Tatjanalle
tekemänsä suuren vääryyden. Hänen omat kasvonsa olivat hänestä
vastenmieliset, tahraiset ja halveksittavat. Hän sanoi sen Tatjanalle.
Mutta tämä kielsi sen mitä suloisimmilla kiehtovilla hyväilyillä ja
katsoi häntä syvälle silmiin, aina sydämen salaisiin sopukkoihin saakka.

— Tämä sohva on hirveän epämukava, — sanoi Tatjana äkkiä...

— Ei?... Tahi on kyllä, hirveän epämukava.

— Minulla ei ole mitään muuta täällä. Olisihan myös varomatonta hankkia
tänne nyt toinen sohva. Se voitaisiin tulkita kummallisesti, vieläpä
aivan väärin. Eikö niin?

— Tosiaan. Mitä siis on tehtävä?

— Minä en tiedä.

— Miksi sitten olette filosofi?

— Entä tuolla? — kysyi Piotr hämillään katsomatta mihinkään määrättyyn
suuntaan, aivan kuin olisi tahtonut siten lieventää päähänpistonsa
kauheaa häikäilemättömyyttä. Tatjana avasi huulensa kuin olisi häntä
solvaistu ja syvästi loukattu, mutta hän sanoi odottamatta:

— Entä mitä Mathilde sanoo siitä, se pikku hiiri?... Luuletko, ettei
hän tiedä, missä minun sänkyni on, ettei hän ole selvillä? Hän tietää
kaikki...




YHDESTOISTA LUKU.


Luutnantti Rozlucki rupesi työskentelemään erittäin uutterasti
kenraalin kansliassa. Hän saapui sinne aivan säännöllisesti ja
teki työtä luonnottoman kiihkoisasti, mikä oli turmiollista hänen
terveydelleen. Kunkin yksityisseikan piirsi ja maalasi hän usein
kymmeneen kertaan ja vielä entistäkin huolellisemmin. Hyvin pian
perehtyi hän talon tapoihin, aikamääriin, kaikkiin ääniin ja
askeleihin, eri kellojen tikutukseen, ovien ja rappusten narinaan ja
talon kunkin asukkaan tapoihin. Kaikkia näitä tietoja käytti hän vain
voidakseen löytää hetken, jolloin saattoi kiiruhtaa kierreportaita
yläkertaan. Siinä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen sielunsa ja
ruumiinsa onni. Hänen silmänsä ikävöivät Tatjanan silmien luo, kahden
mustan enkelin, joita hienot varjot arkojen siipien tavoin suojustivat,
hänen kätensä ikävöivät Tatjanan käsien hurmaavaa pehmeyttä, hänen
sieraimensa hänen hajuvesiensä tuoksua, hänen jalkansa Tatjanan huoneen
mattoa. Tatjana lisäsi hänen kaihoaan omalla kaihollaan. Piotr tiesi,
että Tatjana odotti häntä ovensa himmeän lasiruudun takana.

Tatjana kertoi itkeneensä monesti yöllä kauan, kun oli kulunut
päivä, jona hän ei ollut nähnyt Piotria. Hän ei voinut selittää
Piotrille, miksi hän oli itkenyt; tämä ei ollut nainen eikä
olisi voinut häntä ymmärtää. Monesti Tatjana oli umpimielinen,
epäluuloinen ja olemattomalle mustasukkainen. Hän kyseli Piotrilta
kaikkia hänen aikaisempia tuttavuuksiaan Venäjällä ja oli levoton
kuullessaan sanankaan naisesta, jonka Piotr oli kaupungilla nähnyt.
Tatjana kiusasi Piotria usein tahallaan kertomalla henkilöistä,
joihin hän muka oli mieltynyt, tuttavuuksistaan ja voitoistaan sekä
aikaisemmista ihailijoistaan, joille hän ei todellisuudessa antanut
mitään arvoa tai joita ei ollenkaan ollut olemassakaan. Usein sattui,
että hänen silmänsä tulivat kesken kiusoittelevaa naurua täyteen
hillittömiä kyyneleitä ja hänen huulensa puristautuivat tuskaisesti
kokoon. Teennäinen kylmyys hävisi äkkiä, välinpitämättömät kädet
tulivat vielä entistä hellemmiksi, silmät etsivät yhä uudelleen
Piotrin silmiä. Onnen, luottamuksen ja rajattoman, uskon tunne
muuttui molemmissa pienimmänkin ulkonaisen muutoksen sattuessa niin
kiduttavaksi ja itsepintaiseksi ikävöinniksi, että sen painon alla
tunnit tuntuivat vuosikausilta ja päivät sumenivat pahaenteisiksi,
levottomiksi, alakuloisiksi. Kun päivä, jolloin he olivat tavanneet
ja heidän sielunsa olivat runsaimmassa luottamuksessa ja rajattomassa
vilpittömyydessä auenneet toisilleen, oli mennyt ohi, seurasi
raatelevien kärsimysten päivä, joka tunkeutui mustana kuiluna heidän
välilleen ja jonka syvyyksistä irvisteli epäluulon pirullinen
nauru. Salaisia kirjelippuja kulki edestakaisin, niiden muste oli
haalistunut ja kirjaimet töhriytyneet äänettömistä, raivoisassa
tuskassa painetuista suudelmista. Luettavaksi valittu kirja, joka oli
pieluksen alla ja jota painettiin niin usein sydäntä vasten, että se
lopulta hajosi, muuttui rakkauden kirjaksi, rakkauden tekstiksi ja
selitykseksi. Pitkän yön täytti uni, jossa ei ilmennyt ruumiillinen
henkilö, vaan ruumiiton hymy, silmäparin taivaallinen katse, musta kuin
yö, omaa valoaan sädehtivä, loistava kuin aurinko. Kaiho heräsi äkkiä
ja aiheettomasti, kohosi äärimmäiseen huippuunsa, imeytyi kaikkeen
olevaiseen, kätki sisäänsä taivaan ja maan, hävitti elämän ilon — ja
katosi taas jäljettömiin ensimmäisestä hymyilystä.

Tatjana piti ylellisyydestä. Hän oli itse tavallaan loiston olemuksen
ilmaus, tuhlaukseen sisältyvän viehätyksen symbooli. Hänen pukunsa
olivat elegantit, aina hyvin taidokkaasti valitut ja sopusoinnussa
hänen ruumiillisen kauneutensa kanssa. Vaaleanvihreät tai hopeanharmaat
silkkisukat, kiiltonahkakengät, erilaiset vaihtelevat tukkalaitteet,
jotka antoivat hänen päälleen aina uuden ulkonäön, hansikkaat ja
hajuvedet, mutta ennen kaikkea tuoksuvien röyhelöjen salainen
kauneus, jotka kätkivät hänet sisäänsä kuin pilveen ja joita Piotr
huumaantuneena katseli kuin mielikuvituksen loihtimaa satua onnellisina
hetkinään — tämä aivan tuntematon maailma tempasi Piotrin väkevästi
valtaansa. Hänen sielussaan orasti itsepintaisesti yhä vain kasvava
hienouden ja sirouden ihailu, sirouden, joka tihkuu ylellisyydestä kuin
tuoksu kauniisti koristellusta kristallipullosta. Hän ei olisi voinut
kuvitella Tatjanaa kuulematta silkin kahinaa, tuntematta hajuvesien
tuoksua, näkemättä jalokivien välkettä ja puvun harsomaisuutta. Hän sai
nähdä Tatjanan puolipukeissa, aamuruskon tavoin verhottuna vain utuihin
ja harsoihin, lumivalkeilla patjoilla uinuvana — ja sellaisena hän
väikkyi Piotrin salaisessa unessa kuin puhtaan, vienon soiton laineilla
kulkien.

Eräänä päivänä maaliskuun lopulla avasi Tatjana itse Piotrille oven.
Heti kun Piotr oli astunut sisään, sanoi Tatjana hymyillen:

— Mathilde ei ole kotona.

— Onko hän mennyt pois?

— On. Koko iltapäiväksi.

Tatjanan viehättävä käsi tarttui Piotrin käteen, ja hän vei hänet
pimeää käytävää pitkin. Äkkiä pusersi hän polttavat huulensa Piotrin
kättä vasten ja esti häntä kaikin voimin riistämästä sitä irti. Kun he
olivat jo huoneessa, nousi hän varpailleen, otti Piotrin pään käsiensä
väliin ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Hänen silmäluomensa
olivat painuneet kiinni, huulet olivat punaiset ja kuumat. Hän kuiskasi:

— Älä pelkää.

— Entä sinä?

— Minä tahdon...

— Miten sitten käy?

— Tahdon saada pienen tytön, suloisen, mustasilmäisen. Minä ruokin
sitä, kasvatan sen isoksi...

— Tatjana!

Mutta täydellisen paljastumisen pelko sai Tatjanan torjumaan luotaan
rohkeat kädet. Hän puristi käsillään Piotrin päätä kuin hehkuvin
liekein.

Sade lorisi vesiränneissä ja valui leveinä viiruina suuria ruutuja
alas, tuuli ulvoi ja valitti puutarhan poppeleissa. Ilta pimeni, mutta
hämärä ei voinut peittää kasvojen kalpeutta, joille oli jähmettynyt
elottomalta näyttävä onnen hymy. Tatjanan kasvot olivat kääntyneet
seinään päin. Hänen kangistuneet silmänsä pysyivät liikkumattomina.

Piotr hiipi ulos, ennenkuin Mathilde ehti palata. Hän juoksi portaita
alas ja kiiruhti kotiin tyhjiä katuja, sydän kaksiteräisen miekan
lävistämänä, onnen ja epätoivon miekan. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän
tunsi joutuneensa kaltevalle tielle. Yhdentekeviltä näyttävät talot,
muurit, aidat, vieraat ihmiset, joita hän näki ensi kertaa ja jotka
olivat matkalla työhönsä — kaikki tuntuivat katsovan häntä ja kysyvän:
»Entä nyt?» Hän koetti karkoittaa sen kaiken luotaan antautumalla uuden
hämmästyttävän ja peloittavan muiston valtaan. Ja se onnistuikin. Mutta
hetken kuluttua ahdisti häntä omituinen hyytävä kylmän ja tyhjyyden
tunne, joka oli tunkeutunut hänen sydämeensä.




KAHDESTOISTA LUKU.


Kun Piotr oli heittänyt urkkivan pedagogin alas rappusista, tuli
hänestä Kozdrojn kasvattien epäjumala. Hänelle tehtiin tietä, kun
hän kulki ohi, vieraat pojat tervehtivät häntä kadulla, kaikkialla
seurasivat häntä iloiset, hymyilevät kasvot, jotka ilmaisivat pelkkää
ihailua, ja pelkkää kiitollisuutta säteilevät silmät. Piotria kiusoitti
tämä esikaupunkilaismaine, mutta vain pinnallisesti. Sisimmässään hän
nautti siitä ja tottui omaan suuruuteensa.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa, kun hän oli illalla yksin kotona,
koputti joku ovea. Tulija oli eräs »salaliittolaisista», pitkä,
solakka, vaaleaverinen, sinisilmäinen nuorukainen — mikäli erinäisistä
seikoista saattoi päättää, pääsyyllisiä. Kömpelöjä kumarruksia tehden,
vuorotellen punehtuen ja kalveten, änkyttäen ja sammaltaen venäläisiä
sanoja koetti oppilas esittää jotakin pyyntöä. Piotr kutsui hänet
»saliin» tai oikeammin toiseen pikku huoneeseen, pyysi häntä istumaan
tuolille ja tarjosi hänelle savukkeita. Oppilas selitti monisanaisesti,
yhä mutkikkaammin ja konstikkaammin, mitä enemmän hän rauhoittui,
jotakin kirjoja koskevaa. Piotr luuli ymmärtäneensä, että eräällä
lukiolaispiirillä oli »eräänlainen kirjasto» ja että sen jälkeen
kun »tapiiri» oli heitetty portaista alas, oli toimeenpantu oikeita
tarkastusorgioita tuon pienen kirjaston löytämiseksi — eräs »halju»
oli juorunut. Kun koko ryhmä saattoi joutua kiikkiin, jos kirjasto
löydettäisiin, ja kun oli mahdotonta sitä hävittää, niin uskallettiin
kysyä herra luutnantilta, eikö hän tahtoisi suosiollisesti suostua
säilyttämään tuota kirjastoa ruokakonttorissaan.

Tämä ehdotus ei ollut lainkaan mieluisa. »Herra luutnantilla» ei ollut
halua liittoutua nulikkain kanssa. Eihän hän tuntenut heitä laisinkaan,
hän ei käsittänyt eikä tiennyt, mitä he halusivat. Toiselta puolen oli
hänen sääli kirjastoa ja häntä hävetti olla auttamatta poikia niin
pienessä asiassa.

Lyhyen epäröinnän jälkeen antoi hän suostumuksensa seuraavilla
ehdoilla: kirstu oli pantava avoimeen ruokakonttoriin hänen
tietämättään. Hän itse sulkee ruokakonttorin; kirstun tuonnin tietää
vain yksi henkilö, nimittäin juuri anomuksen tekijä itse.

Kun Piotr seuraavana aamuna katsoi ruokakonttoriin, näki hän eräässä
nurkassa kuluneen matkalaukun, joka oli nuoralla sidottu. Saadakseen
nähdä, mitä aarteita tuossa vainotussa kirjastossa säilytettiin,
irroitti hän nuoran, sulkeutui ruokasäiliöön ja tarkasti koko
sisällyksen.

Siinä oli mitä kirjavin ja satunnaisin kokoelma painotuotteita.
Arvokasta on makulatuurin vieressä, uusia filosofisia tutkimuksia
ja historiallisia teoksia vanhojen, kelvottomien, risaisten lehtien
rinnalla, Mickiewiczin, Slowackin ja muiden runoilijain runokokoelmia
eräässä sanomalehdessä ilmestyneiden jatkoromaanien vieressä,
käännöksiä vieraista kielistä vanhojen kellastuneiden valtiollisten
lentokirjasten seuralaisina. Useat näistä kirjoista herättivät huomiota
painoasunsa moninaisuuden vuoksi. Nimilehti ja ensimmäiset sivut olivat
toisesta paikasta kotoisin kuin kirjan jatko. Niinpä oli esimerkiksi
tuntemattoman kirjailijattaren kirjoittaman englantilaisen romaanin
alkulehdillä varustettu Mochnackin marraskuun kapinan historia, ja
vaarattomien, sensuurin hyväksymien perheaikakauslehtien päällykset
olivat kätkemässä katkeria ja surullisia runokokoelmia, jotka oli
useita vuosia sitten painettu tuleville sukupolville Leipzigissä.

Piotr rupesi aluksi uteliaisuudesta, mutta sitten luettavaan yhä
enemmän innostuen tutkimaan näitä nidoksia ja koko tuota kirjavarastoa,
voimattomia, hauraita runoja ja räikeitä, kuin karkeista nauloista
ja piikkilangasta lyötyjä yhteiskunnallisia lentolehtiä. Näiden
vainottujen painotuotteiden parissa hän etsi lohtua ja lievitystä
rakkaudenkivulleen, tuskan ja intohimon väliselle taistelulle, joka
ajoi hänet usein kuilun partaalle asti. Hänen rakkaudentultaan
lietsoivat vanhojen runoilijani laulujen liekit; niissä liekehtivät
tähän saakka tuntemattomat sanat, ja ihmeelliset vanhat runosoinnut
helskyivät kuin elävä musiikki. Töin tuskin ymmärtämänsä kielen
omituisissa sanoissa hän tapasi ilmaistuna oman sielunsa salaisen
nyyhkytyksen ja vaikeroinnan, huokaukset ja ilonkyyneleet. Piotr
huomasi usein myöhään yön yksinäisyydessä tai venäläisessä seurassa
lausuvansa sydäntään rauhoittaakseen hänelle tuntemattoman runoilijan
säkeitä alkukielellä, kaikkine ajatuksineen, tunteineen, sieluineen
kuunteli hän poljentoa, joka tuntui ilmaisevan olevaisen syvintä
salaisuutta. Kirjailijat, joista hän ei tiennyt mitään, olivat
vähitellen muuttuneet häntä myötätunnolla seuraaviksi ystäviksi,
veljiksi, jotka aivan kuin kuorossa vastasivat huokauksin hänen
huokauksiinsa.

Se, mikä oli kielessä epäselvää, viehätti kaksinkertaisesti, se uurtui
rakkauden hehkuttamaan sydämeen, takertui sinne ja takoutui kiinni
iäksi.

Toisaalta myös ne puolalaisen hengen elämän moninaiset alat, jotka
olivat katkelmina edustettuina lukiolaislaukussa, tapasivat Rozluckissa
hartaan ja tiedonhaluisen oppilaan, Piotr alkoi öisin raivata itselleen
tietä yhdeksännentoista vuosisadan Puolan aate-elämän viidakkoihin,
— ihmeellisiin muodostumiin ja kasvettumiin, tunteisiin, jotka ovat
imeytyneet heimon veriin, itsepetoksen taikaan, joka on ollut ilmeisenä
lääkkeenä ja pelastanut hengen kuolemasta. Hän syventyi tutkimaan
Puolan Raivoisan Rolandin harhailuja kuilujen partaalla, enkelimäisten
henkien sankaruutta ja ikävöintiä, ja hän tutki myös sitä Puolaa, joka
on vain sielutonta ainesta ja jolla ei ole muuta päämäärää kuin ruoka
ja rauha, — hän tutki kahden kaikkea muuta syvemmän voiman vaikutusta,
rahan ja katolisuuden.

Jonkun ajan kuluttua oli lukeminen saanut aikaan Piotrin käsitteissä
omituisen hämmennyksen ja tunteissa levottomuuden. Päästäkseen
lujemmalle pohjalle ja voidakseen löytää hengelleen suuntaviivoja
luki hän yhä järjestelmällisemmin ja tarkkaavaisemmin teoksen
toisensa perästä. Hän osti itselleen laajan, perinpohjaisen
puolalaisvenäläisen sanakirjan ja tutkiskeli useita kirjoja rautaisen
ahkerasti. Venäläisessä ympäristössä saatu kasvatus, varhaisimmasta
lapsuudesta saakka häneen juurtunut kurin ja opetuksen suoraviivaisuus,
matemaattinen kouluutus, venäläinen »periaatteellinen» suhtautuminen
niin ulkonaisen kuin sisäisen elämän ilmiöihin — kaikki tämä sai hänet
oudoksumaan puolalaisen hengen omituista joustavuutta, joka elohopean
tavoin häilyi hurmion ja toivottomuuden napojen välillä ja tuntui
ohjaamattomalta, kompassittomalta hengeltä. Miten usein Piotr iskikään
nyrkeillään kirjaa ja kiroili mitä karkeimmin venäläisin voimasanoin,
kun hän huomasi, miten noiden ajatusten suuntaviiva lakkaamatta heilui
ja väistyi ja eksyi, miten sen voima murtui ja kaikkosi, hitto ties,
minne!...

Nämä kirjat kertoivat myös semmoisesta, mitä hänen oli pakko ruveta
rakastamaan, unhoon joutuneesta puolalaisesta sotajoukosta, niissä
oli taruja päälliköistä, jotka menivät ikuisuuteen, epätoivo
sydämessä, »väännellen käsiään panssarilla», voimatta toteuttaa
sotapäällikönsuunnitelmiaan, saavuttamatta päämääräänsä. Hän oppi
rakastamaan katkenneiden puolalaisten miekkojen kalsketta ja
ruostuneita huotria, Ostrolenkan rikkiammuttujen tykkien pauketta ja
jyrinää ja Grochowista pakenevan ratsuväen töminää. Hän alkoi syventyä
ammoin kärsittyihin tappioihin tuntien syvää kunnioitusta ja — kaihoa.




KOLMASTOISTA LUKU.


Palatessaan Varsovasta huhtikuun alkupäivinä kenraali Polenov toi
mukanaan hyviä uutisia: itse oli hän saanut kunnianosoituksia,
palkankorotuksen, useammaksi kuukaudeksi virkaloman ja Rozluckille,
joka oli ollut kenraalin apulaisena keksinnön teossa, oli myönnetty
ylennys ja loma ulkomaanmatkaa varten. Kenraali aikoi matkustaa
ulkomaille heti tyttärensä ja tämän seuranaisen, neiti Mathilden
kanssa. Heti Varsovasta tultuaan kysyi hän päivällispöydässä Piotrilta,
haluaisiko hän liittyä heihin. Piotr ihastui tähän ehdotukseen.

Jo samalla viikolla lähdettiin matkalle Berliinin kautta Pariisiin.
Berliinin uudenaikainen suurkaupunkilaiskulttuuri teki Piotriin
tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Tuhannet seikat todistivat johtavan
tahdon järkkymättömyyttä, kaikilla aloilla tapahtuvaa edistystä,
uussaksalaisen teollisuuden voimaa, joka vetää puoleensa, kytkee
itseensä ja järjestelmällisyytensä vastustamattomalla voimalla liittää
yhteen erilaisia, hyvinkin hajallaan olevia aineksia ja saattaa ne
melkein sotilaalliseen järjestykseen. Berliinissä oltiin kuitenkin vain
hyvin vähän aikaa, sillä tahdottiin viipymättä päästä ystävyyssuhteissa
olevaan tasavaltaan.

Tatjana oli ollut Ranskassa jo kerran ennen, vaikkakin vain hyvin
lyhyen ajan. Piotr ei ollut käynyt siellä ennen ja kenraalikin vain
ohimennen. Mademoiselle Mathilde ja Tatjana ottivat siis opastustoimen
käsiinsä.

Piotr asettui asumaan vaatimattomaan vieraskotiin Seinen vasemmalle
rannalle, kenraali tyttärineen ensiluokkaiseen hotelliin bulevardin
varrelle ja Mathilde sukulaisensa luo Place Clichyn läheisyyteen.

Ensi aluksi Piotria hämmästytti värikäs, syvälle juurtunut katuanarkia,
joka taisteli menestyksellisesti uudenaikaisemman järjestyksen
voimaansaattamista vastaan. Kaikki ihmetytti ja huvitti häntä: vanhat
hevosajoneuvot ja niiden ajomiehet kiiltävine kardinaalinhattuineen
aivan kuin Balzac'in aikana, ajajien huoleton ohjaus, kaupustelu
katukäytävillä ja kojuissa bulevardien komeiden näyteikkunain vieressä,
katujen uskomaton likaisuus, rihkamakaupustelijain huudot ja myyjien
tunkeilevaisuus ja häikäilemättömyys.

Tämän ulkonaisen leimansa ohella tuntui väsymättömän, alati kihisevän
työn kaupunki Piotrista houkuttelevalta. Piotrille tuotti sanomatonta
huvia katsella tätä koko maailmassa ainutlaatuista ihmiskekoa ja sen
vilinää. Hän kierteli katuja päivisin myöhään yöhön saakka, teki
ajelumatkoja, kuunteli keskusteluja, kävi hienoissa ravintoloissa
yökabareteissa, museoissa, kirjastoissa, taulukokoelmissa, kirkoissa,
yliopistossa, teattereissa ja konserteissa, vankiloissa, oikeussaleissa
ja hautausmailla. Ensivaikutelmien kaaos, joka ei suinkaan haihtunut,
alkoi jonkun ajan kuluttua hiukan järjestyä ja löyhästi ryhmittyä, ja
ajatusten sekamelskasta nousi utuinen synteesi.

Tatjanan vaikutelmat olivat aivan toiset; hän näki aivan toisenlaisen
Pariisin.

Kun he tapasivat toisensa, kertoivat he toisilleen näkemästään
ja mietelmistään. Piotrin havainnot eivät herättäneet Tatjanassa
suurtakaan mielenkiintoa mutta Piotr ei suhtautunut välinpitämättömästi
Tatjanan huomioihin, siihen, mikä Tatjanasta oli tärkeintä elämässä,
ainoaa, mikä täällä Pariisissa oli tuntemisen arvoista. Päinvastoin
Tatjanan kuvauksista, tai pikemminkin huudahduksista, hänen sattuvasti
lausumistaan havainnoista hymyili viekoittelevasti tuntematon elämä,
joka huokui pelkkää olemassaolon riemua ja pursuavaa iloa. Hän
kertoi Piotrille satumaisista hatuista, joista huokeimmat maksoivat
monta sataa frangia, tanssiais- ja seurustelupuvuista, viitoista ja
puseroista, joita sanottiin »kreatsioneiksi», Worthin ja Doucet'n
mestariteoksista, šaketeista ja puseroista, silmiä häikäisevistä
koristeista, hajuvesistä, toalettivälineistä ja lukemattomista
pikkuseikoista. Hän vei Piotrin mukaansa Rue de la Paix'lle iltaisin,
kun liike siellä oli vilkkaimmillaan ja kun veturinkokoiset autot
olivat kahdessa rivissä molemmin puolin katua ja myöhästyneet
tunkeutuivat niiden välistä bensiiniä tupruttaen. Hän kuljeskeli
mielellään katsomassa ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita, joiden
eteen hän huoaten pysähtyi, ja hän loi usein kaihoisia katseita
kukkasilla koristettuun Paquinin liikepalatsiin ja Doucet'n sala
peräisiin neulomoihin. Kaikki ihastutti häntä tässä kaupungissa,
kauniit naiset, hienot herrat, livreapukuiset palvelijat, jalokivien
monivärinen loisto, sähkövalo, vieläpä hermoja ärsyttävä bensiinin
hajukin.

He tapasivat toisensa joka päivä, milloin missäkin ja mihinkin aikaan
vuorokautta. Tatjana oli nimellisesti Mathilden valvonnan alaisena,
mutta hänen suojeluksensa oli hyvinkin muodollista. Mathilde myöhästyi
aina taikka poistui aikaisin käydäkseen katsomassa jotain »sukulaista»,
»serkkua» tahi »tätiä». Kenraali kävi katsomassa sotilaallisia ja
yhteiskunnallisia laitoksia ja teki suosiolliseen henkeen käyviä
muistiinpanoja erittäin diplomaattisella ja ihmeteltävän varovaisella
tavalla, mikä vaati paljon aikaa, Tatjanan, joka suuressa Pariisissa
täten jäi aivan yksikseen, täytyi siis hakea jotakin muuta turvaa,
ja Piotr tunsi velvollisuudekseen olla hänen tukenaan. He tapasivat
toisiaan sovittuun aikaan määräpaikalla ja hävisivät lumoavan kaupungin
helmaan kuin kaksi vähäistä vesipisaraa isoon valtamereen. Verrattoman
suosiollisia ja hyväntahtoisia olivat heille syrjäkadut, torit,
bulevardit ja vieras ihmisjoukko, jossa he liikkuivat. Miten paljon
saivatkaan kuulla heidän onnestaan ikivanhat, kapeat pikku kadut Beaux
Arts'in, Odeonin tahi Montparnasse'in hautausmaan ympäristössä!

Väliin virnisti heille yön pimeydestä jalustaltaan Voltaire'in
kallellaan oleva ivallinen pää, väliin osui heidän lemmenhuumeiselle
tielleen Danton huutaen titaanisia julistuksiaan meluisain katujen
kuultaviksi.

Nämä historialliset hahmot johtivat heidän ajatuksensa uuteen uomaan.
He vaipuivat muistelemaan, miksi nämä henkilöt oli niin koroitettu, ja
he ihmettelivät, minkätähden valkea Musset aina oli niin surullinen
ja mitä tulpaanien keskellä istuva, sateen kostuttama rouva Sand niin
syvästi mietti... Sitten he kulkivat eteenpäin pysähtyäkseen säälivästi
hymyilemään kenraali Neylle, urhoollisista urhoollisimmalle, joka
kaatui omien maanmiestensä luodista, ranskalaisten sotilaiden ampumana
siinä kaupungissa, jonka maineen hän oli kuljettanut kaukaisiin maihin
ja suojannut sadoissa taisteluissa vihollista vastaan... He nauttivat
nähdessään vuosisatoja vanhoja kauniita rakennuksia, menneisyyden
ja nykyisyyden esineitä ja ilmiöitä, jotka kätkivät koomillisen
vähäpätöisyytensä suuriin, jylhiin eleisiin, mutta oikeastaan he
kuitenkin puhuivat vain sydämensä asiasta, joka oli suuri kuin Pariisi,
— ei, totta puhuen suuri kuin koko maailma.

Kun he näin omassa maailmassaan eläen harhailivat kaupungilla,
joutuivat he syrjäiselle kadulle, Rue Gracieuse'ille, ja näkivät
äkkiä uskomattomia, kauhistuttavia näkyjä: mustia eteisiä, joista
löyhkäsi saastainen ilma, rautaristikkoikkunoiden takana kurjia ja
inhoittavan likaisia tupia, miehiä, joiden katse oli vihainen ja
uhkaava, puolialastomia naisia ja peloittavan laihoja lapsia. Sieltä
he lähtivät iloisempiin kaupunginosiin, jotka sointuivat paremmin
heidän aurinkoiseen onneensa. Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi
sitä sydämelleen karkoittaakseen pikemmin ystävästään epämiellyttävän
vaikutelman.

Usein tuli Piotr myöhästyneenä sen hotellin edustalle, jossa Tatjana
odotti. Hän näki Tatjanan kaukaa ikkunan takaa, kuin saavuttamattoman
varjon, ja hän tunsi melkein tuskallista riemua. Tatjana tuli nopeasti
alas portaita. Painautuen toisiinsa kiinni kiiruhtivat he umpimähkään
meluisille bulevardeille ja oudoille kaduille keskustellen sydämensä
asioista. Mitä onnellisimmassa sielujen sopusoinnussa, täydellisesti
toisiinsa sulautuneina ja toisilleen ripittäytyen tulivat he isolle
aukeamalle. Seinen kivinen kaide osui heidän eteensä. Siihen
nojautuneina katselivat he mustaa vettä, johon kuvastui satoja
punaisia, vihreitä, kultaisia, keltaisia ja kirjavia valoja pitkinä
väräjöivinä juovina. Välkkyvän, tumman veden ääreltä kohosi ihanana
Louvre'in muhkea hahmo. Sen yli kaareutui keskikaupungin tiilenpunainen
valomeri, ja kaupungin mahtava, työnraivoa möyryävä lakkaamaton kohina
ja pauhina kierteli kuin miljoonien äänien luoma jättiläispyörä
kammottavassa liekkien valossa. Tumma pursi liukui aavemaisen
äänettömänä mustilla aalloilla. Maan sisustassa jyrisivät raivoisasti
sähköjunat. Silloin tällöin kuului sieltä niiden jyminä. Piotr ja
Tatjana vaipuivat yhdessä katselemaan tätä ihmeiden ihmettä, tätä
suurenmoista, pelottavaa ja kaameata kauneutta, jonka jättiläismäisen,
uuden aikaisen maailmankaupungin joukkoelämä luo. Katseelle avautuvan
näyn mahtavuuden he ilmaisivat toisilleen puolella sanalla tai
viittauksella. He ajattelivat laivoissa, proomuissa, rautatiellä,
tehtaissa, työpajoissa ja puodeissa lepäämättä ahertavia ihmisiä.

Satumainen yö, jonka helmassa kiehuu pelottava työ, vaivutti heidät
tenhollaan äänettömyyteen. He istuutuivat yksinäiselle penkille
plataanien varjoon ja katselivat valomerta, kaupungin jättiläismäisen
elämän kuvastinta.

Kerran lähtivät Piotr ja Tatjana pitemmälle kävelyretkelle
Pére-Lachaise'in kirkkomaalle. He kiertelivät kauan tätä kalmiston
rinnettä, kuuntelivat puiden huminaa ja koettivat löytää hautakivistä
Ranskan suuria nimiä. Vainajien suuren kaupungin ahtaita, kiemurtelevia
katuja harhailtuaan tulivat he Chopinin haudalle. Turhaan puhui
Piotr tästä Puolan ylpeydestä, tästä ainutlaatuisesta airuesta, joka
oli tuonut maailmalle unohtumattoman viestin maansa kauneudesta ja
onnettomuudesta. Tatjana kuunteli häntä hartaasti, koska hänelle
puhui Piotr, hän oli samaa mieltä, koska Piotr niin tahtoi. He
kiipesivät korkeimmalle kukkulalle. Yksinäiselle huipulle, missä ei
ollut ainoatakaan elävää olentoa, mutta missä lukemattomat sammuneet
sydämet uinuivat heidän ympärillään ja — ihmeellistä! — tuntuivat
unessaan hymyilevän heidän rakkaudelleen, jäivät he seisomaan toisiaan
syleillen, puhuivat puiden autuaassa huminassa kuiskaten ihmeellisestä
olemassaolon onnesta ja toistaiseksi olemattomasta lapsesta, joka oli
heille kalleinta kaikesta. Hävinneen suuruuden ja maineen, tomuksi
muuttuneen rikkauden valtakunnan läpi kuljettivat he hymyilevää,
ajattelematonta onneaan ja kauneuden iloa huipulle saakka, josta he
näkivät savun ja usvan verhoaman Pariisin. Siihen he istuutuivat ja
katselivat kuolleiden ja elävien äärettömiä kekoja. Tuossa näkyi
Bastiljin pylväs jonkinlaisena symbolina ja kauempana kukkulalla
Panthéon. Heidän hymynsä kiiti symbolista symboliin kyyhkysen tavoin,
joka toi öljypuun oksan kaikkeen, mihin silmä kantoi ja minkä ajatus
tavoitti.

He pakenivat kuitenkin mieluimmin kaupungista pienellä laivalla
pitkin jokea Charentoniin taikka hiljaista Seine'iä myötävirtaa
Saint-Cloud'hun. Laiva kulki pitkien rakennusrivien välitse, sukelsi
siltojen alitse, ja siitä oli mainion mukava katsella mielinmäärin
ihmisaherrusta. Toistensa vieressä istuen katselivat he mustaa
ihmisvilinää, joka tarumaisessa karkelossa hyöri nostokurkien
ympärillä, tynnyripinoja, tavaravarastoja, jotka muodostivat uusia
rantoja. Kun he pölystä ja huonosta ilmasta pääsivät niityille
ja kuljeskelivat metsiköissä, unohtivat he mielellään kaupungin.
Käsi kädessä, sydän sydämessä astuivat he kukkasten, vihreyden ja
nurmikkojen valtakuntaan. Heidät ottivat vastaan salaperäiset,
kiemurtelevat lehtokujat, joiden nuoret puut kaartuivat holvina
suojaamaan heitä. Täällä saattoivat he suudella loppumattomiin
toistensa huulia ja silmiä.

Vincenne'in metsässä oli sateen jälkeen vehmas tuoksu. Kivien lomitse
lirisi keinotekoinen puro, ja hyväntahtoinen lehtokuja johti yhä
kauemmas maailmasta ja ihmisistä, autojen toitotuksesta ja polkupyörien
kilinästä. Saint-Cloud'ssakin oli tällaisia viekoittelevia lehtokujia.
Ikivanhat hymyilevät puut ympäröivät liikkumattomina ruohorantaisia
vedenpintoja, rungot tummaan veteen kuvastuen. Iltarusko kultasi
pilvenhattarat, jotka viehättävien kenttien yltä leijailivat savuista
kaupunkia kohti. He löysivät penkin, jonka muut nähtävästi olivat
unhottaneet. Se tuntui kaitselmuksen lahjoittamalta, joka tiesi heidän
suuren onnensa ja oli aavistanut tämän hetken heidän rakkautensa
historiassa. Kahden kulkivat he äänettömässä puistossa ylös vuorta,
joka muuttui heille rakkauden vuoreksi, ja harhailivat hämärtyvän
metsän läpi, josta tuli heidän pyhä metsänsä. Bulevardilla he keksivät
pienen kahvilan, jossa sai herkullista neapelilaista jäätelöä ja
jossa näki kirjallisia kuuluisuuksia ja aistikkaimmat kokotit. Kun
iloinen, huvittelunhaluinen ihmisjoukko ei enää liikkunut yksinomaan
kaduilla, vaan kahvilamusiikin soidessa vaelsi myös läpi kahvilan
salien, tuli Tatjana kauniiksi ja arvoitukselliseksi kuin uni. Hänen
kasvonsa saivat ihmeellisen, aistillisen ilmeen, ikäänkuin heijastuksen
hienostuneista ilotytöistä, joilla oli karmininpunaamat huulet. Hänen
silmiinsä tuli polttava loiste, hänen liikkeensä tulivat kuumeisiksi,
muulloin siveellinen suu lausui uskomattomia sanoja, hillittömiä
mielikuvia syntyi käsittämättömällä tavalla hänen päässään, murtaen
kuin taikaiskusta ajatusten tyynen uoman. Tällaisina hetkinä hän
mielellään loi häikäilemättömiä katseita ympärilleen kiinnittääkseen
kaikkien huomion itseensä, myöskin soittajien. Saavutetun menestyksen
hän laski kuin saaliina hermostuneesti nauraen Piotrin jalkain juureen.
Samalla hän tarttui huomaamatta Piotrin käteen ja käytti ensimmäistä
sopivaa tilaisuutta pusertaakseen huulensa sitä vasten ja suuteli sitä
silmät ummessa ikäänkuin sammumattomasti janoten ja haltioituneesti
huumautuneena.

Tällaisina hetkinä ei Piotr voinut vastustaa häntä. Hän suostui
kaikkeen, mitä Tatjana toivoi, vieläpä hän johti Tatjanan mieleen
kahvilan ja houkutteli häntä Mathilden ja kenraalin huomaamatta
hiipimään kotoa ja rientämään heidän lempipaikkaansa.

Eräänä iltapäivänä menivät he Colonne'in konserttiin. Kenraali istui
Tatjanan kanssa aition etupaikoilla, Piotr takana. Orkesteri soitti
Beethovenin »Eroicaa». Vanha kenraali tunsi velvollisuudekseen
kuunnella hartaasti, koska hän tahtoi osoittaa huomaavaisuutta
Bonapartea, sotilasta, kohtaan, jonka urotyöt olivat innoittaneet tämän
kuolemattoman sävellyksen luomiseen. Tatjana oli hajamielinen, ja hänen
katseensa harhaili lakkaamatta ympäri suurta Châtelet'n salia, joka
oli täynnä hartaaseen tunnelmaan vaipuneita kuulijoita. Ensimmäisen
osan jälkeen, joka tuntui kertovan ihmistyön hurjasta melskeestä, alkoi
äänettömässä hiljaisuudessa toinen osa, Jumalan tekoja esittävä, jossa
aineelliset soittimet puhuvat kuolemasta ihmissielun aineettomalla
äänellä.

Alati uudistuvassa sävelessä saattoi kuulla askeleita, jotka riensivät
ikuisuuden porttia kohti. Portti avautui, näkyi kuoleman olemus —
kuoleman hävitystyö. Sävel horjui kuin kauhun valtaama ihminen,
vaipui voimansa jalustalta ja alkoi lepyttämättömällä kynnyksellä
vaikeroida tuskasta. Tässä sävelessä kuuli, miten epätoivo repi
hiuksia, valitushuuto raukeni ja murtuva sydän väräjöi. Silloin kajahti
etäältä uusia askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi, polkivat armotta
jalkoihinsa ihmisen tuskan ja kulkivat ihmisen yli.

Tatjana alkoi vähitellen seurata soittoa. Hänen päänsä vaipui sivulle
kuin kuuntelevan eläimen pää, hänen silmänsä verhoutuivat. Outo hymy
väikkyi hänen huulillaan. Posket kalpenivat yhtä valkeiksi kuin otsa.
Sieraimet avartuivat, ja hän näytti tuskin voivan hengittää. Hän
ojensi kätensä Piotrille, ja heidän sormensa olivat lujasti toisiinsa
punoutuneina tämän sankarisinfonian majesteettisen draaman toisen osan
aikana. Kun tämä musiikki vaikeni, sanoi Tatjana kohottamatta silmiään
ja sama hymy huulillaan hiljaa Piotrille:

— Sanonko sinulle jotain?

— Sano.

— Mutta jollet sitten enää rakasta minua...

— Onko se sellaista?

— On varmasti.

— Sano vaan! Koetetaan.

— Voisi olla vaarallista koettaa.

— Mitä se sitten on?

— Älä naura!

— Tällaisen musiikin jälkeen ei voi nauraa.

— Kamalaa musiikkia! Aivankuin joku kuristaisi kurkusta.

— Tania, eihän toki? Minä haaveilen saavani kuulla vielä kerran tämän
viulujen kuoron ja sitä seuraavan marssin. On kuin kaikki maailman
sotajoukot kantaisivat hartioillaan sankarin ruumista...

— Sitä en minä siinä kuullut. Minusta oli kuin inhottava pyöveli olisi
riistänyt vaatteet yltäni ja tarrautunut verisellä kourallaan tukkaani.
Täällä pyöveli, ja tuolla rautaisen oven takana istui tsaari Iivana
julma. Ovi saattoi minä hetkenä tahansa avautua... Ja nyt äkkiä tämä
hiljaisuus. Sitten nuo kuvaamattomat viulujen äänet... Ja taas syvä
hiljaisuus. Oi, Jumalani!

— Nyt on kai tuo epämiellyttävä vaikutus jo ohi?

— Voi, enhän minä siitä. Sinä et tiedä. Et ymmärrä mitä minä tarkoitan.
Voitko kuvitella tsaari Iivana julmaa istumassa kultaisella tuolilla
rautaoven takana?...

— Kerro!

— En vielä... kuiskasi Tatjana.

Konsertin jälkeen tyrkittiin heitä joka puolelta Rivolikadun
ihmistungoksessa. Piotr oli Tatjanan vieressä ja kysyi:

— Kerrotko minulle nyt?

Sama arvoituksellinen hymy ilmestyi jälleen Tatjanan huulille ja hänen
poskensa kalpenivat. Hän kohotti katseensa ja näytti miettivän, mitä
sanoisi. Mutta äkkiä hän sanoikin kiivaasti ja tylysti:

— Ei! Järjetöntä. Ei kannata puhua siitä. Ei se ollut mitään.

— Etkö tahdo sitä sanoa?

— En. En sano. Se ei ole tärkeätä. Se on ollutta ja mennyttä.

— Oletko ollut rakastunut?

Tatjana nauroi ilkeästi ja katseli Piotria ylpeästi, melkein
halveksien. Piotr vaikeni loukkaantuneena.

Välistä Tatjana pakotti ystävänsä kertomaan menneisyydestään,
varsinkin naisiin kohdistuneista haaveistaan, ja kuvaamaan
suhdettaan heihin. Kuunneltuaan näennäisesti levollisena, vieläpä
veitikkamaisesti hymyillen, purskahti hän äkkiä itkuun ja nyyhkytti
kauan ja lohduttomana. Hän oli mustasukkainen jokaisesta syleilystä,
joka suudelmasta, jonka Piotr oli antanut noille »otuksille».
Kyyneleitä seurasi murhaava halveksinta, viha ja raivo. Hän työnsi
Piotrin inhoten luotaan, lausui ääneen epäilyksiään ja sanoi häntä
tahallaan epämiellyttäväksi, raa'aksi, alhaiseksi ja vastenmieliseksi.
Kesti tuntikausia ennenkuin hän rauhoittui, ennenkuin hänen
sielussaan riehuvat hyrskyt asettuivat. Mutta myöskin Piotr tunsi
mustasukkaisuutta. Hän kulki usein edestakaisin kadulla Tatjanan
ikkunan alla ja väijyi kuviteltua kilpailijaa, vaikka hän sielunsa
sisimmässä oli vakuutettu, ettei sellaista ollut olemassakaan. Usein
kaipauksen hetkinä, jolloin hän kuvitteli mielessään rakastettunsa
kasvoja, huulia ja helliä sanoja, kidutti häntä mitä tuskallisin
mustasukkaisuus. Käsittämättömät, salaperäiset vaihtelut kuvastuivat
Tatjanan mielialoina ja Piotrin tuskaisana kaihona. He tarkastivat
mielellään näitä sisäisiä vaihtelujaan ja syventyivät niihin.
Usein, kun Piotr tuli Tatjanan luo tuskaisan yön jälkeen, jolloin
mustasukkaisuuden vampyyri oli häntä kalvanut ja kaipaus raadellut ja
ikäänkuin sisäinen kyy imenyt sydämestä kaiken veren, tapasi hän myös
Tatjanan miltei sairaana kaipauksesta ja kaukonäkijän tavoin tietoisena
siitä, mitä Piotr oli kärsinyt. Joskus taas, kun Piotr tunsi olevansa
tyyni, kohtasi häntä Tatjanan synkkä viha, ikäänkuin rangaistukseksi
tuokion kestäneestä mielenrauhasta. Heidän tunteensa olivat niin
kaikkivaltiaat, että ne löivät selvästi leimansa kasvoihin tehden ne
milloin kuulakkaiksi, valoisiksi, rauhallisiksi, milloin synkiksi,
kellertävän kelmeiksi, kaameiksi, tuntemattoman tragedian aaveiden
kasvoiksi. Mutta kaikissa näissä tunteiden vaiheissa ei Piotrilla
ollut ainoastaan vaikutelma, vaan raudanluja tietoisuus siitä, että
hänen rinnallaan oli olento, joka oli kukistumattoman voimakkaana
ja terveenä pursunut elämän omasta olemuksesta esiin, voima, joka
oli omaa itseään ja oli olemassa oman itsensä vuoksi. Tuntui siltä
kuin luja, väkevä tarkoitus olisi taukoamatta koettanut päästä
toteutumaan Tatjanan sielussa, älyssä, hänen toimintatavassaan, hänen
omituisen vaihtelevassa luonteessaan, hänen tahdossaan, haluissaan ja
unelmissaan. Kaikki hänessä pyrki itsestään varmana, päämäärästään
tietoisena jotakin kohti, joka oli saavutettava, oli mikä oli, kaikki
hänessä oli hänen vallassaan, hänen omaansa, hän tunsi sen itse ja
tiesi, minne se veisi. Piotr ihmetteli kohtalon teitä, kun juuri
hän oli tämän naisen valitsema, naisen, joka samalla edusti mitä
häikäilemättömintä voimaa ja elämän utuisinta kauneutta. Siinä, mihin
Tatjana kiintyi, kuvastui aina ilmiölle ominaisin seikka, se, mitä
ilmiö oli arvoltaan tai hyödyltään, mikä oli tosiasiallisinta ja aitoa,
voimaa ja suloa. Kun hän katseli jotakin taideteosta tai esinettä,
olipa se mitä laatua tahansa, osasi hän arvioida sen aina koruttoman
sattuvalla sanalla.

Mutta hän ei välittänyt taideteoksista, tahi oikeammin, hän ei antanut
niille kyllin suurta arvoa. Louvre'issa häntä miellytti Tizianin
nuorukainen hansikkaineen; se miellytti häntä niin erikoisesti, että
Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän rakasti myös etruskilaisten peilien
etsauksia, Fragonardia ja Bernardino Luinin Salomea.

Mutta mitkään taideluomat, kuuluisat nähtävyydet, vuosisatojen työn
tulokset eivät tehneet häneen valtavaa vaikutusta. Kenties hän ei
suhtautunut täysin välinpitämättömästi siihen, mitä tuli nähneeksi,
muistomerkkeihin, elämän muotoihin, pyhinä kunnioitettuihin esineihin,
mutta hän antoi niille arvoa vain sikäli kuin ne herättivät hänessä
itsessään vaikutelmia. Pariisi, sen menneisyys, sen suurenmoiset
rakennukset, museot, sen tieteen tyyssijat, edistys ja taide olivat
vain hänen ajatustensa leikkikaluna, joskus suopeina hetkinä mietteen
aiheena. Hän itse pysyi olemuksineen syrjässä näistä ihmistyön
tuotteista. Ainoan todellisen haltioitumisen, jota hän tunsi,
herättivät muodin viimeiset »uutuudet». Hän ihaili elämän pyörrettä.
Hän nautti eniten joutuessaan iltaisin bulevardien kiehuvaan kattilaan.
Piotrin mietteet, havainnot ja päätelmät ikävystyttivät häntä, tunsipa
hän suorastaan vastenmielisyyttäkin niitä kohtaan. Hän ei ymmärtänyt
Piotrin sieluntilaa, sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja. Ponnistamalla
tahtoaan hän kurottautui Piotrin sisäiseen maailmaan, silmäili ja
kuunteli sitä, mutta hän ei voinut saattaa sitä omakseen. Joskus hän
kyseli jotakin, tahi, mikä oli pahempaa, lausui mielipiteitä, jotka
tuottivat Piotrille katkeraa mieltä.

Kun heidän välillään sattui erimielisyyksiä, saattoi Tatjana olla
järkkymättömän kova, leppymätön ja taipumaton. Hän puristi huulensa
yhteen ja loi Piotriin uhkaavia katseita. Piotr tiesi varmasti, ettei
hän voinut Tatjanasta saada nyhdetyksi eräitä taipumuksia, vaikka olisi
uhrannut henkensä hänelle, huolimatta siitä, että Tatjana rajattomasta
rakkaudesta teki kaiken, mitä Piotr halusi, ja koetti tuntea, mitä tämä
toivoi hänen tuntevan. Hän ei kyennyt kukistamaan Tatjanan vastarintaa.
Piotr ymmärsi varsin hyvin, ettei Tatjanassa ollut sitä, mitä hän
toivoi, ja että se, mitä oli, oli hänen luomaansa. Tunteensa voimalla
saattoi hän mitata sen kallion vahvuuden, joka oli Tatjanan olemuksen
maaperänä.

Eräänä päivänä, kun Piotr ei saanut tavata Tatjanaa, meni hän
yksin Notre-Dame'iin ja viipyi siellä tuntikausia. Kaupungin
suojelijatarpyhimyksen vieressä oli tällöin Jeanne d'Arcin kuvapatsas.
Se oli tavallinen valkeasta marmorista hakattu, epätaiteellinen kuva.
Piotr syventyi katsomaan tätä patsasta ja muisteli Jeanne d'Arcin
elämää, ja äkkiä puhkesi hänen sydämestään rukous sankarittarelle,
että hänen henkensä syttyisi Tatjanan sielussa. Hän ei tiennyt, mitä
hän tahtoi, hän ei edes luullut rukoilevansa. Hän ei myöskään ollut
selvillä, mihin tekoihin hän tahtoi saattaa Tatjanan taikka mihin
hän pyrki. Hän oli kuin kuuromykkä, joka koettaa saada lausutuksi
kokonaisen lauseen, tai idiootti, joka tahtoo tehdä johdonmukaisen
päätelmän. Palavin silmin katseli hän panssaripukuista neitsyttä
ja rukoili hartaasti, että Tatjanan sielu muuttuisi Jeanne d'Arcin
sieluksi. Ketään muuta ei ollut tässä valtavassa kirkossa. Täällä
vallitsi hämärä, pyöreistä ikkunoista siivilöityi sinipunervaa valoa.
Piotrista tuntui kuin olisi hän kasvanut kiinni kiviseen lattiaan, ja
kuitenkin olisi hän tahtonut nousta, kohota pystyyn. Tänä hartauden
hetkenä painoi hän poissaolevaa Tatjanaa rintaansa vasten ja syleili
häntä sielussaan. Kauan hehkui hän turhaan kivisen patsaan edessä.

Tämä tuokio häipyi muuten jäljettömiin salamannopeiden ilon ja onnen
hetkien ja kaihon pitkän pimeyden sarjassa.

Heidän oli tapana tavata toisiaan neiti Mathilden etäällä olevassa
asunnossa. Kun Piotr eräänä päivänä tuli sinne sovittuun aikaan, oli
huone tyhjä. Hän odotti... Tuli jo pimeä. Kynttilä paloi pöydällä,
jolla oli kirjoja ja kaikenlaisia pikkuesineitä. Lepattava liekki
kuvastui kamiinissa ja kaapin peilissä ikäänkuin näkyvästi ilmaisten
sydämessä riehuvaa voimatonta, väräjöivää kaipuuta. Suurkaupunki
kohisi. Sama melske tuntui olevan levottomuuden kiduttamassa sydämessä.
Piotr kosketteli lempiesineitä, jotka kertoivat heidän salaisesta
rakkaudestaan. Joka kerran kun ovi narisi taikka askeleita kuului
portaissa, lisääntyi odotuksen tuska. Kului tunti, kului toinen.
Vihdoin kuului avautuvan oven narinaa ja rakkaita askeleita.

Tatjana oli tullut. Kuin jousesta ammuttu nuoli kiiti kaipaus Tatjanaa
vastaan. Valitusta, ivaa, epäluuloa, äkillisiä lujia päätöksiä ja
odottamattomia rakkaudentunnustuksia Tatjanalle. Tatjana vaikeni
eikä tahtonut vastata Piotrin suudelmiin, hän ivaili ja singahutteli
kiivaita sanoja. Kauan rukoiltuaan polvillaan sai Piotr tietää, että
Tatjana oli ollut ostoksilla. Piotr ei sitä uskonut. Epäluulon tikari
tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Salaperäisesti hymyillen, puoleksi
poiskääntyneenä ja kiusoitellen tunnusti Tatjana lopulta olleensa
Saint-Germain-des-Prés'n kirkossa. Hän oli ostanut kynttilän ja vienyt
sen jumalanäidin kuvan eteen ja rukoillut Piotrin puolesta, rukoillut
hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää — ja heidän rakkautensa ja kaiken
sen puolesta, mitä hänen sielunsa kaipasi. Polvistuen Tatjanan jalkojen
juureen Piotr näki sielussaan mustuneen pienen kuvapatsaan ja sen
edessä palavan kynttilärivin. Tatjana oli oikeauskoinen, Piotr ei
ollut mitään, hän oli uskontoa vailla. Mutta heidän nyt istuessaan
otsa otsaa vasten he tunsivat kumpikin edessään voiman, joka tuntui
kaikkitietävältä mitä tulee siihen hämärään, käsittämättömään,
monimutkaiseen ilmiöön, jota sanotaan rakkaudeksi. Oli siis olemassa
joku, joka saattoi lieventää sielun kidutuksen, auttaa, ohjata tielle,
vaikka tie ei edes häämöttänyt läpitunkemattomassa rakkauden yössä.
Piotr kohotti katseensa etäällä väikkyvää kuvaa kohti ja toivoi
saavansa itse viittauksen, saavansa kokea sitä, mikä niin monelle oli
ollut pettämätön apu. Samalla hän ihmetteli moista harhakuvitelmaa,
että voisi olla voima, joka ei ainoastaan tiedä, miten on — pienet
monimutkaiset sisäiset pistot, ihanasti riuduttavan onnen, jotka eivät
ole järjen ja vapaan tahdon alaisia, tuskan ja autuuden, olivatpa ne
sitten hurmaavat tai julmat ja kuolettavat — vaan myöskin kuinka tulee
olla... Tatjana virkkoi hiljaa:

— Kuule minua... Olen polvillani rukoillut häneltä armoa, jota en ole
ansainnut, että elämä, vapaus ja olemassaolon onni vihdoinkin tulisivat
sinulle rakkaiksi, että silmäsi vihdoinkin avautuisivat näkemään sitä,
mikä on valoisaa, hyväilevää ja kaunista. Rukoilin häntä, että näkisit
meille luodun, riemua uhkuvan maailman, että hän vapauttaisi sielusi
kauhistuttavista kidutusraudoista, joihin olet sen kytkenyt.

— Tania, — kuiskasi Piotr muistaen oman rukouksensa. Hän sulki Tatjanan
syliinsä ja koetti suutelemalla vetää hänet sydämeensä, olemukseensa,
kukistaa hänet henkensä voimalla ja sulkea hänet rintaansa.

— Rukoilin, että sinun puolalainen raskasmielisyytesi sulaisi, että
oppisit hymyilemään, että kevään tuulahdus saisi vihdoinkin koskettaa
sinua ja aurinko valaisisi sieluasi...

Eräänä päivänä tuli Piotr rajusti kuin myrskypilvi eikä niinkuin
elävä ihminen hotellin portaita ylös. Hän soitti kelloa. Kun hänet
oli päästetty sisään, meni hän käytävää pitkin Tatjanan ovelle.
Hänen jokainen hermonsa värisi. Seinä, joka erotti Tatjanan huoneen
koridorista, oli hyvin ohut, vaalean sinisellä seinäpaperilla verhottu,
sitten jatkui viereisen huoneen muuri. Piotr rakasti tätä pientä
huonetta, pyhättöä, jossa jumalatar asusti. Jokainen sen esine oli
hänelle rakas: vaatekaappi, pöytä, tuolit ja ennen kaikkea iso peili
kamiinin yläpuolella, äänetön peili, jonka kirkas pinta oli kuvastanut
ihmeellisiä muotoja ja taivaallista ihanuutta ja hukuttanut ne jälleen
salaperäiseen, hymyilevään syvyyteensä. Luonnon tavoin torjui se
luotaan muistot, säälin ja unelmat — tutkimattoman luonnon tavoin oli
se valmis milloin tahansa loihtimaan esiin onnen yltäkylläisyyden tai
unohtamaan sen, paljastamatta sitä milloinkaan ja ilmaisematta sen
olemassaoloa aina maailman loppuun asti...

Kun Piotr oli hiipinyt Tatjanan huoneeseen, ei Tatjana rientänyt häntä
vastaan kuten tavallisesti suutelemaan ja syleilemään. Avuttomana,
kalpeana ja raskasmielisenä seisoi hän keskellä huonetta. Kun Piotr
säikähtyneenä lähestyi häntä, sanoi Tatjana kuiskaten, ettei hän
ollut nukkunut koko yönä; vasta seitsemältä aamulla oli hän vähäksi
aikaa nukahtanut. Tuhansiin eri kysymyksiin, mikä siihen oli syynä,
ei hän vastannut mitään taikka virkkoi vain jonkun lyhyen sanan, joka
ei mitään selittänyt. Vihdoin, kun Piotr oli kiihkeästi polvillaan
pyytänyt, tunnusti hän keskiyön aikana pelästyneensä ja vavisseensa
koko yön kauhusta.

— Mitä sinä sitten pelästyit, Tania? kysyi Piotr jo tuhannennen kerran.

— Joku koputti oveani.

— Täälläkö? Keskellä yötä? Vieressähän nukkuu kenraali...

— Niin nukkuu. Mutta mitä siitä?

— Ehkä joku erehdyksestä...?

— Ei. Se, joka tänne pyrki, ei erehtynyt, hän tiesi, mistä minut
löytäisi, sanoi Tatjana hymyillen niin kärsivän näköisenä, että Piotr
tunsi verensä hyytyvän.

— Kuka se sitten oli?

— En tiedä.

— Mistä sitten tiedät, että koputtaja ei erehtynyt?

— Tiedän vaan.

— Siis tiedät etkä tiedä.

— Niin, tiedän enkä tiedä.

Kumarassa, kyyristyneenä istui hän vuoteellaan peittäen kasvonsa
käsillään, hiukset epäjärjestyksessä, paksu liina hartioilla. Hänen
liikkumaton asentonsa ilmaisi säälittävää, kuvaamatonta tuskaa. Piotr
ei saattanut häntä herättää tästä kivettymistilasta, hän ei saanut
häntä siirtymään tuolille istumaan, Tatjana palasi aina uudelleen
ihmeelliseen asentoonsa. Kun Piotr nosti hänen päätään ja katsoi
häntä silmiin, näki hän kalpeat, ilmeettömät kasvot, joiden katse oli
kylmä ja kuollut. Tatjana oli vaiti, silloin tällöin hän sanoi jonkun
merkityksettömän tai joutavanpäiväisen sanan.

Äkkiä hän sanoi kasvoja peittävien hiusten takaa järkevällä äänellä,
joka ilmaisi syvää harkintaa:

— Jos annat minulle lapsen, en pelkää enää.

— Oletko sitten ennenkin ollut peloissasi?

— Olen.

— Ketä sitten pelkäät, ketä?

— Erästä.

— Tunnusta minulle!

— En voi.

— Vannon sinulle, että saan sinusta lähtemään tämän pelon!

— Et saa.

— Enkö todellakaan?

— Anna minulle lapsi...

— En ymmärrä sinua...

Piotr tarttui hänen käsiinsä, syleili häntä kuin aarretta, jonka oli
saanut omakseen, ja pyysi:

— Sano, ketä pelkäät!

Tatjana oli jälleen vaiti, hän oli ääneti kauan, kammottavasti. Se
tuntui kaamealta ja heille molemmille pahaa ennustavalta. Vihdoin hän
pyytämättä sanoi:

— Eräs tulee tänne luokseni.

— Kuka? kuiskasi Piotr.

— Eräs.

— Mistä sitten tiedät, että hän aikoo tulla?

Tatjana nosti äkkiä päätään ja sanoi näyttäen ovea:

— Eilen hän ravisti ovea ainakin kymmenen kertaa. Koko seinä tärisi,
kun hän ravisti. Hyvä Jumala! vaikeroi hän tuskassaan, katsoi
ympärilleen sammuvin katsein ja kaatui hitaasti, voimattomana
vuoteelleen.

— Luultavasti on tuuli jyskyttänyt ovea.

Tatjana vaikeni.

— Sano toki jotain, Tania!

— Mitä tahdot?

— Mistä tulit ajatelleeksi, että joku pyrki luoksesi? Miksi?

— Hän tietää miksi, ja minä myös.

— Kuka se sitten on? Hyvä Jumala, kuka se on? Sano!

— Sitä en sano koskaan, en kenellekään ihmiselle, en kenellekään!

— Etkö minullekaan?

Hitaasti, raskaasti ja hellästi nosti Tatjana kätensä, pani ne Piotrin
kaulaan ja painoi hänen päätään rakastavaa rintaansa vasten, jossa
kiihtynyt sydän löi kiivaasti. Hän pyysi rukoilevasti:

— Älä vaadi sitä tunnustusta minulta. Älä puhu minulle siitä. Pyydän
sitä sinulta rakkautemme tähden.

— Hyvä, en sano enää sanaakaan. Mutta kun sama pelko jälleen valtaa
sinut enkä minä ole luonasi, painaudu silloin minua vasten, kuten nyt,
painaudu sieluani vasten. Purista minua sydäntäsi vasten, kuten nytkin.
Olen aina luonasi, kuolemaani asti. Minä suojelen sinua. Olen voimakas,
voin kuolla sinun tähtesi ja nujerran jokaisen vihollisen.

— Tätä vihollista et voi nujertaa, sanoi Tatjana tuskaisen varmasti ja
pudisti raskasta päätään.

— Etkö voisi sanoa minulle edes mitä hän tahtoo?

Tatjana vapisi kuin nuori koivu, jonka juureen terävä kirves sattuu.
Hänen hampaansa kalisivat, hänen sormensa olivat kuin jääpuikot.
Silmistä tulvi vuolaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian tyrehtyivät.
Taaskin tuijotti silmistä kuiva, lasimainen pelko. Hän puhui
hiljaisella äänellä, joka ilmaisi todellista uupumusta:

— En tiedä, mitä hän tahtoo. Tiedän vain, että hän ravisti ovea niin
kiivaasti, että lukko antoi perään ja tämä ohut seinä... kynnyksen ja
oven välillä oli jo rako. Rappaus karisi seinäpaperin takana, suuria
kokkareita oli vuoteen vieressä...

Tatjana kyyristyi kokoon ja painautui koko ruumiillaan Piotria vasten
niin pohjattoman kauhun vallassa ja niin sydäntäsärkevästi valittaen,
että Piotr tunsi, miten Tatjanan sydämestä vähitellen virtasi
värisyttävää kylmyyttä hänen omaan sydämeensä. Hän kärsi Tatjanan
kärsimyksiä. Tatjana kohotti päätään ja kysyi hiljaa:

— Rakastatko sinä niitä puolalaisia?

— Miksi sitä kysyt? Minkätähden tahdot siihen vastausta, Tania?

— Minä... Tahdoin vain kysyä...

Hän vaikeni ja näytti nukahtaneen Piotrin syliin.

Mutta hänen huokauksensa ilmaisivat, että tuska hänessä valvoi ja teki
työtään.

— Ehkäpä se on joku vainaja, joka tulee luoksesi? sanoi Piotr
ajattelemattoman ivallisesti.

Tatjana ei vastannut, huokasi vain.

— Selitä minulle ainakin...

Mutta Tatjana vastasi käskevästi:

— Älä puhu!

Pitkän ajan kuluttua nosti hän jälleen päätään ja uskoi Piotrille
intohimoisesti, hämmentynein kuiskauksin sisimmän salaisuutensa,
rukoili sydämensä syvimmästä:

— Anna minulle pieni lapsi... Anna minulle pieni mustatukkainen,
mustasilmäinen tytär... Anna minulle pieni lapsi. Pidän häntä öisin
rintaani vasten, tuuditan häntä sydäntäni vasten. Silloin sydän
rauhoittuu... Minä kuulen jo hänen itkunsa... Anna minulle lapsi.

Yleensä oli Tatjana itsepäinen ja sulkeutunut. Ellei hän ymmärtänyt
Piotrin sielun ristiriitoja ja sanoja, joita Piotr huomaamattaan tuli
lausuneeksi, oli hän epäluuloinen, kärsi, kantoi kaunaa ja kun ei
voinut vapautua tunteestaan, kosti syylliselle. Hän epäsi kauan sitten
lupaamansa rakkauden osoituksen, hän peruutti lupauksia, joista he
olivat molemmat jo kauan onnellisina nauttineet. Vasta äärimmäisen
haltioitumisen hetkinä väistyi pilvi. Hellyys palasi. Nyt hän oli
valmis selittelemään ja pohtimaan epäsuosion syitä. Totuus paljastui
taas, ja sielun sisäisen olemuksen loiste välkkyi helmeilevässä ilossa.
Hän tuli jälleen hyväksi ja korvasi Piotrille aiheuttamansa tuskan
jalomielisen anteliaasti. Kumpaisenkin onni tuli yhä hiljaisemmaksi,
sanattomammaksi ja kiteytyi yhteen ainoaan suudelmaan, nerokkaasti
keksittyyn hyväilynimeen, hymyilyyn. He kasvoivat toisiaan kohti ja
tulivat henkisesti lähemmäksi toisiaan. Tatjana syventyi katsomaan
Piotrin silmiin, luki niistä hänen ajatuksensa, kuin olisivat ne olleet
piirretyt kirjaimin ja sanoin, ja huomasi niiden kauneuden ja ylevyyden.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Kenraali Polenovin ollessa toista kuukautta Pariisissa alkoi
ranskalaisia vilistä hänen salongissaan. Etupäässä ne olivat pientä
hyötyä tavoittelevia henkilöitä, sanomalehtimiehiä, jotka pyydystivät
Venäjää koskevia juoruja; tulipa kuitenkin myöskin taiteilijoita,
kirjailijoita ja musiikkimiehiä. Miltei jokainen näistä vieraista
kantoi Tatjanan jalkain juureen verona silmäyksiä, hiljaisia huokauksia
ja hienon arvokkaasti verhottuja tunnustuksia. Se mairitteli Tatjanaa.
Tatjana piti näistä ranskalaisista suosionosoituksista. Eräät hänen
satunnaisista ihailijoistaan saivat häneltä haaveellisen katseen,
toisten hän taas soi verrattain kauan keskustella kanssaan. Erään
taideaikakauslehden toimittaja matkusti äkkiä Sveitsiin levottomana
sydämensä tilasta. Eräs draamakirjailija lahjoitti Tatjanalle teoksensa
kukkaiskieleen sepitetyin omistuskirjoituksin. Nuori maalari alkoi
maalata hänen muotokuvaansa. Tatjana kävi istumassa mallina hänen
atelieessaan.

Piotr seurasi häntä tavallisesti atelieen, erään puutarhapaviljongin,
ovelle asti ja jäi odottamaan. Hänen sydämensä uhkasi pakahtua, kun
hän vaelteli ympäristön katuja kuin siipirikko lintu, joka on yhtäkkiä
joutunut rakkauden vapaasta ilmasta ja onnen mailta petollisen ansan
pimeyteen. Hänen maahan tuijottava katseensa näki kaameita kummituksia.
Mitä olisikaan hän antanut, jos hänen katseensa olisi voinut tunkeutua
paksujen muurien läpi päästäkseen varmuuteen, oliko totta mitä hänen
ilvehtivä mielikuvituksensa hänen eteensä loihti! Ja jos se olisi ollut
totta, — miten valmis hän olisi ollut antamaan sydämelleen viimeisen
ja suoraan osuvan iskun! Mutta juuri kun hän hautoi näitä kauheita
ajatuksia, saapui Tatjana äkkiä tyytyväisenä ja hilpeänä, uutta loistoa
loistavana ja uutta tuoksua uhkuvana. Kaikki katosi kuin pimeys valon
tieltä. Tatjanan tuoksuvat kädet, hänen iloiset silmänsä karkoittivat
kaikki huolet. Hän puhkesi naurunpuuskiin Piotrin kustannuksella ja
hän kertoi hänelle nopein sanoin, mitä huomioita maalari juuri oli
tehnyt. Kerran oli Tatjana maininnut Piotrille sanomalehtimiehen voivan
»todella» tulla »jonakin» kysymykseen, sitten hän oli taas puhunut
salaperäisesti draamakirjailijasta...

Nämä tapaukset tekivät Piotrin levottomaksi. Kerran hän yöllä valvoi
kauan saamatta unta silmiinsä. Maalari, jota hän ei ollut milloinkaan
nähnyt, mutta jonka viat ja ansiot hän tunsi ulkoa Tatjanan kertoman
perusteella, oli hänen silmiensä edessä aivan selväpiirteisenä
olentona. Hän näki Tatjanan keskustelevan vieraan miehen kanssa, joka
käänsi selkänsä hänelle, näkijälle. Tatjanan rakastuneet silmät olivat
luodut tuon miehen kasvoihin. Hän katsoi kauan Tatjanan kasvoihin,
noihin kasvoihin, jotka olivat hänen omansa, hänen onnensa, elämänsä —
ja jotka nyt olivat antautuneet vieraan katseen valtaan. Unen kauhea
voima näytti tunkeutuvan vahvojen muurien läpi, nostavan paikoiltaan
suljetun oven, avaavan ikkunat ja näyttävän, mitä niiden takana
tapahtui. Näistä tuskallisista, selväännähdyistä kuvista, näistä
pirullisen salaisesti kuunnelluista keskusteluista otti hänet joskus
suopeampi voima turviinsa ja saattoi hänet tajuttomuuden tilaan. Aamuun
asti makasi hän unisen epäluulon kiusaamana, äärettömiin leiskahtelevan
tuskan rovion kärventämänä.

Kun hän sitten äkkiä vaipui sikeään uneen, näki hän uninäyn, jota
hän ei voinut unohtaa koko elämänsä aikana. Hän oli saava pitkän
eron ja tuskallisen ikävöinnin jälkeen nähdä Tatjanan. Tatjana oli
käskenyt hänen tulla erään meren rannalle, rannalle, jonka Piotr oli
joskus nähnyt todellisuudessa tai kuvassa. Siellä oli kuivia, okaisia
ohdakkeita autiolla hietikolla ja rotkoja, joista pisti esiin siellä
täällä terävää ruohoa. Ympärillä oli rykelmä valkeita hiekkakumpuja.
Meren rannalle ajautuneet kuivat leväkasat levittivät epämiellyttävää
hajua. Ulompana mereen päin kurottautui ruosteenvärisiä sammaleen
peittämiä kiviä, kun taas aivan veden ääressä sileä hiekkaranta hohti
kultana, jota meri suuteli miljoonia kertoja kuten äiti lastaan. Piotr
kulki unessa nopein askelin saadakseen nähdä Tatjanan mahdollisimman
pian. Mutta silloin täytyi hänen kulkea pienen kivitalon ohi, jossa
oli matala ovi ja jonka ikkuna oli auki. Tähän ikkunaan oli ahtautunut
kaikenlaista väkeä, miehiä ja naisiakin. Piotr kulki kiireesti tämän
oven ja ikkunan ohi. Mutta äkkiä kuuli hän äänen. Tatjana kurottautui
avoimesta ikkunasta ja huusi häntä nimeltä ja antoi hänelle merkin
käskien häntä jatkamaan matkaansa samaan suuntaan merelle. Hän kulki
saraheinien välistä liukkaaksi huuhtoutuneelle rannalle. Tatjana tuli.
Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän päästi korvia vihlovan, kirvelevän
naurun, joka teki pilaa Piotrin mustasukkaisuudesta. Kun Tatjana oli
tullut lähelle, kysyi Piotr, niiksi hän oli niin punainen. Silloin
vastasi Tatjana:

— Ajattelepas... tämä tässä... (hän mainitsi nimen, jonka Piotr kuuli,
mutta jonka hän unensa tuskassa heti taas unhotti).

— Kuka?

— Tämä tässä... (Hän mainitsi taas nimen). — Mitä sitten hänestä?

— No arvaathan, Piotrus, ja anna anteeksi, suothan sinä minulle
anteeksi! Minä en voinut puolustautua. Oh, miten sinä olet lapsellinen,
miten naurettava!

Kauhea painajainen pakotti hänen laskeutumaan Tatjanan jalkain juureen.
Hän syleili Tatjanan polvia päästäen mylvinnän, joka ei tuntunut
tulevan yhden ainoan ihmisen huulilta, vaan koko maailman suusta.
Tukehtuvin, pakahtumaisillaan olevin keuhkoin huusi hän taivasta
kohti ja pyysi Jumalalta apua, apua. Hän huusi Jumalalle, hän pyysi,
että Jumala käskisi Tatjanaa kieltämään sanansa, että hän nyhtäisi
äskeisen hänen kurkustaan. Hänen huutonsa muuttui yhä kuuluvammaksi ja
hillittömämmäksi, se pauhasi kuin hurja tuulispää. Tatjana nauroi sille
hiljaista, noloa, hölmöä naurua. Kun Piotr vihdoin kylmän hien vallassa
heräsi, kiitti hän Jumalaa siitä, että se oli ollut vain unta.

Aivan kuin noita unia uhmatakseen olivat he näihin aikoihin paljon
yhdessä, niin paljon, että aika tuntui katoavan ja rakkaus käyvän
onnesta mykäksi ja haihtuvan autuaalliseksi olemattomuudeksi. He
kuiskailivat kiihkotta ja katkeruudetta siitä, millä tavoin he
voisivat estää, ettei heidän tarvitsisi nyt eikä tulevaisuudessa eikä
milloinkaan erota. Heidän mielestään oli juuri nykyhetki sopivin.
Eräs ajatus saattoi Piotrin äänettömäksi, ajatus, joka näkyy olevan
unohdettu maan päällä. Hän ilmaisi Tatjanalle tämän ajatuksen. Piotr
tunsi heti, miten kiivaat kylmänväreet värisyttivät Tatjanan ruumista.
Piotr ei voinut suudelmilla pyyhkiä sitä pois Tatjanan sydämestä
eikä karkoittaa sitä hänen mielestään. Tuo nimetön, mainitsematon
tunne jäyti Tatjanan sielua niinkuin mehiläisen pistin elävää lihaa.
Hän makasi liikkumattomana ja tuijotti pimeään avoimin silmin.
Katulyhdyistä levisi himmeä valo huoneisiin ja säteili Tatjanan
mustissa, ulkonevissa silmissä. Silloin kuului ikkunan takaa, alhaalta
pimeästä kadun syvyydestä, vanhan toiskätisen kerjäläisen laulu.
He olivat jo kauan tunteneet tämän trubaduurin, he pitivät hänen
bassoäänestään ja hänen kulkurilaulustaan:

    »Non, tu ne sauras jamais,
    O, toi qu' aujourd'hui j'adore,
    Si je t'aime, si je te hais,
    Si je t'aime, si je raille encore...»

[Oi, sinä et saa koskaan tietää, sinä, jota minä tänään jumaloin,
rakastanko sinua vai vihaan, rakastanko vai pidänkö ehkä pilanani...»]

Heidän rakkautensa oli tullut niin voimakkaaksi, että ajatus ja tunne
kuvastuivat selvän kirjoituksen tavoin heidän kasvojensa joka hymyssä,
häiveessä ja vivahduksessa. Piotr luki Tatjanan pimeään tuijottavista
silmistä mitä tämä tunsi. Siksi alkoi hän puhua sisäisestä
maailmastaan, kadottamastaan isästä, puolalaisesta kapinoitsijasta,
hänen haudastaan, joka oli metsän sydämessä, ja lahosta rististä. Hän
katsoi Tatjanan ulkoneviin, himmeästi loistaviin silmiin ja suuteli
kiihkeästi hänen huuliaan ja poskiaan, jotka uhkuivat ikuista suloa.

Yhtäkkiä sanoi Tatjana:

— Älä puhu enää siitä. Minua tympäisevät sinun juttusi. Sanon sen
suoraan.

Piotr vaikeni. Hän ei tuntenut katkeruutta eikä surua. Hän katseli
pimeyteen kuin yksinäisyytensä näkyvään kuvaan.

Yhtäkkiä Tatjana kohottautui kyynärpäänsä varaan, kumartui Piotriin
päin ja kysyi:

— Oletko sielussasi puolalainen niinkuin isäsikin?

— Olen.

Tatjanan huulet, kuumat kuin tulen liekki, pusertuivat Piotrin
huulia vasten. Mutta äkkiä alkoi kouristus vavahduttaa noita ihania
huulia. Nyyhkytys tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hän heittelehti
vuoteellaan sinne tänne. Hänen tuuheahiuksinen raskas päänsä upposi
rajusti pielukseen. Yhä hillittömämmin itkien hän kääntyi ja hautasi
päänsä syvälle. Tässä hillittömässä nyyhkytyksessä hänen rautainen
tahtonsa murtui ja haihtui olemattomiin. Niin alakuloiselta ja
sydäntäsärkeväitä, niin uupuneelta kuului tämä nyyhkytys, että tuntui
kuin hän ei enää jaksaisi mitään muuta.

Piotr tunsi, etteivät mitkään inhimilliset sanat jaksaisi sitä ehkäistä
tai tyynnyttää. Mikä olisikaan voinut vaimentaa tätä kuolettavan
katkeraa ja toivotonta itkua? Tuo kyyneliin hautautunut pää olisi voitu
nostaa ja tyynnyttää vain siinä tapauksessa, että isän tarina, verinen
luodintyö korven keskessä, saatettiin sovittaa ja karkoittaa muistista,
että Venäjän vallanhimo, äärettömillä lumiaavikoilla mahdiksi ja
perinnäistehtäväksi kehitetty tyrannia voitiin muuttaa lempeäksi
veljesrakkaudeksi.

Piotr kuristi hengettömäksi valituksensa aivan kuin hän olisi
kuristanut haavoitetun linnun, hän painoi kiihkeästi huulensa
runsaina kumpuavaan tukkaan ja kietoi voimakkaaseen syleilyynsä
itkunkouristuksessa värisevän rakkaan olennon.




VIIDESTOISTA LUKU.


Eräänä päivänä Piotr sai putkipostikirjeen, jossa kenraali kutsui hänet
luokseen ilmoittaen tahtovansa sanoa »pari sanaa». Kun Piotr oli tämän
kirjeen lukenut, käsitti hän heti, että oli tullut ratkaiseva hetki,
jossa hänen oli tehtävä tiliä. Hän ei ollut sitä milloinkaan ajatellut,
hän ei voinut eikä tahtonut sitä ajatella. Nyt harjasi hän pukunsa,
järjesti paperinsa ja lähti. Noustessaan upean hotellin portaita
muisteli hän Tatjanaa surumielistä hellyyttä tuntien.

Kenraalilla oli hallussaan toisessa kerroksessa suuri, hienosti
kalustettu sali, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Avoimesta
parvekkeen ovesta tunkeutui kadulta sietämätön melu. Kenraali meni itse
sulkemaan ovea. Piotr seurasi salaa hänen liikkeitään ja kuuli kuin
unessa jo ennakolta lähestyvän keskustelun. Hän suunnitteli valmiiksi
vastauksensa, jotka pukeutuivat lyhyihin ja selviin lauseisiin. »Olen
puolustava Tatjanan kunniaa viimeiseen hengenvetoon asti», ajatteli
hän, »enkä salaa itseeni nähden mitään.»

Kenraali kääntyi poispäin ikkunasta ja sanoi käsiään hieroen:

— No, Piotr Ivanytš, mitäs sanot kaikesta tästä? On aika selvittää nämä
asiat.

— Se on... saanko kysyä... mitkä?

— No koko tämä Ranska, jossa nyt ollaan.

Piotrista tuntui hullunkuriselta. Hän tunsi samantapaista kuin mitä
kaksintaistelija tuntisi, jos hän kohottaessaan sapelinsa toista
vastaan kuulisi tämän ehdottavan veljenmaljaa sen sijaan että saisi
sapelin iskun.

— Ranska ... — sanoi hän venyttäen. — Viehättävää kansaa. Ihaninta
kansaa maapallolla, valistuneinta, älykkäintä ja urhoollisinta...
Miltei jokainen nainen on kaunotar, kaikki ovat he siroja, sulavia ja
miellyttäviä. Miehet hyvin komeita, usein myös satumaisen kauniita.
Entä lapset! Sellaisia lapsia mitä täällä näkee Luxembourgin puistossa,
ei unohda koskaan. He ovat ihmissuvun kaunistus.

— Mutta eihän siitä olekaan kysymys. Naiset... niin, kieltämättä ... —
sanoi kenraali merkitsevästi huoaten, — siinä sinä olet oikeassa. Mutta
kokonaisuus, ystäväni, kokonaisuus. Minun täytyy tunnustaa, minä olen
pettynyt, pettynyt.

— Miksi niin?

— Katselepas tätä kansaa! Kaunista, mutta sukupuuttoa kohti menevää
kansaa. Sukupuutto uhkaa. Puolessa vuodessa aina kahdeksantoista
tuhannen hengen vähennys. Ei kulu viittäkymmentäkään vuotta ennenkuin
heitä on vain kymmenen miljoonaa jäljellä maan päällä.

— Niillä on kolmekymmentä miljoonaa henkeä siirtomaissa. Kuuluu olevan
jo monikymmentuhantinen neekeriarmeija.

— Neekerit eivät ole mitään ranskalaisia.

— Neekeri voi ampua konekiväärillä saksalaisia yhtä hyvin kuin meidän
tunguusimme ja tšeremissimme. Ranskalaisia upseereja, jotka näyttävät,
ketä on ammuttava, tulee aina olemaan riittävästi.

— Mutta näitä siirtomaita hallitaan barbarisella tavalla. Tasavalta
käyttää Bourbonien ja Bonaparten keinoja. En huomaa mitään sydäntä.

— Sydäntä...? — sanoi Piotr hymyillen.

— Juuri sydäntä! Onhan huomattu, rakas ystävä, että Kanadassa asuvasta
ranskalaisesta voi tulla Englannin uskollisin poika, jos hänelle
näytetään, että sydamelläkin on jotain sanomista.

— Voi kyllä olla, — mutisi Piotr. — Vaikkei sitä vielä ole kaikkialla
käsitetty.

— Mitä?

— Ei mitään. Minä vaan arvelen... Täällä näkee usein hienosti
kiilloitettuja neekerejä, jotka pitävät lemmenpeliä parhaista perheistä
olevien erittäin kauniiden naisten kanssa.

— Siitä juuri minä tahdoin puhua kanssasi.

— Mistä, herra kenraali?

— Sinun ilkeästä hymystäsi.

— Minun hymystäni?

— Niin juuri, sinun hymystäsi. Minä olen pitänyt sinua kauan silmällä,
Piotr Ivanytš. Minä teen huomioita. Sinussa on jotain, sinä kaluat
jotain niinkuin — suo anteeksi vertaus — niinkuin hevonen suitsiaan.

— Minkä arvoinen on hevonen, jos se ei pureksi suitsiaan? — sanoi Piotr.

— Ymmärrä minua oikein. Syvenny siihen, mitä minä tarkoitan, ja
seuraa sitä askel askeleelta. Olen tahallani ottanut lähtökohdaksi
Ranskan. Mitä on Ranska? Se on niellyt kaikki ylioppilasintoilijain
ohjelmat, laskenut kurkustaan alas kaikki sosialismit. Toverit istuvat
ministerintuoleilla.

— He ovatkin toisenlaisia »tovereja»! Heistä tulee ministerejä, kun he
tietävät parhaiten, miten »tovereihin» on käytävä käsiksi, miten heidät
voi tuhota heidän omalla aseellaan.

— Samantekevä. Mutta kansassa — mitä siinä on? Konservatismia,
kaavamaisuutta, maa kääpiötiloihin jaettuna, maanviljelys rappiolla,
saituri henki...

— Maailman rikkainta kansaa.

— Rikkainta? Odota vain, jyrisi kenraali. — Satatuhatta katurosvoa
Pariisissa, kylät vailla ajanmukaisia laitoksia ja ennen kaikkea ilman
kouluja. Armeija vailla kuria, armeija, jossa aseita varastetaan ja
myydään viholliselle. Korkeammissa kouluissa mitä vanhanaikaisin
kaavamaisuus, sairaaloissa, postissa ja kaikissa hallintolaitoksissa
vanhentuneita, muotosaivartelua osoittavia tapoja. Rautatiellä
vedenpaisumusta vanhempia vaunuja, joita ei muualla missään näe
koko maailmassa, paitsi kenties museossa, palveluskunta töykeätä ja
hullunkurinen epäjärjestys. Luen juuri vakavasta lehdestä artikkelia
ja saan pidellä kupeitani naurulta. Siinä pohditaan kysymystä,
katkaistaanko katurosvolta pää mestauskoneella, lähetetäänkö hänet
Uuteen Kaledoniaan vai annetaanko poliisimiehelle, jonka kimppuun
hän on hyökännyt, oikeus ilman rangaistusta ampua kuula hänen
päähänsä. Katurosvon surmaama poliisi maksaa valtiolle viisikymmentä
tuhatta frangia. Katurosvon tuomitseminen karkoitettavaksi maksaa
vuosittain kahdeksansataa frangia. Hänen tuomitsemisensa kuolemaan
maksaa summa summarum, oikeudenkäynti mukaanluettuna sekä palkkio
hänen kuninkaalliselle majesteetilleen Mr Deibler'ille, kolmetuhatta
frangia. Sitä vastoin maksaa pari katurosvoa kohti tähdättyä poliisin
laukausta revolverilla numero 11 parikymmentä sentimia. Koska, kuten
laskelmasta käy selville, tämä on huokeampaa, ça coûtera moins cher,
ei nykyaikaisella kansalaisella ole valintaa. Sillä tavoin tässä
nykyaikaisessa Ranskassa kysymys ihmisoikeudesta on supistunut
kysymykseksi, miten vähimmillä kustannuksilla voi tasavallan
kansalaiselle toimittaa lainmukaisen kuoleman.

— Minusta ei kaikki näytä niin pahalta. Onhan tämä nykyinen Ranska
ajanut läpi kirkon ja valtion eron ja pannut toimeen uudenaikaisen,
riippumattoman valistuksen. Se uudistaa hitaasti, mutta tarmokkaasti
suunnatonta vanhoihin kaavoihin pinttyneisyyttä yhteiskuntaelämän eri
aloilla, se on tieteiden ja keksintöjen tyyssija...

— Minustapa tuntuu siltä kuin ei täällä uudistettaisi mitään. Täällä
vallitsee sama hillitön itsekkyys kuin ennenkin, ja anarkia vain
lietsoo sitä. Maata hallitsevat valtiolliset onnenonkijat. Jokaisen
ryhmän, joka tahtoo pysyä peräsimessä, on liehiteltävä saitoja
pikkuporvareita. Täällä jatkuu yhä vielä suuren vallankumouksen
sekamelska. Vallassa olevat johtajat mestaavat toisiaan yhä edelleen,
vaikka toisin, viheliäisemmin keinoin, käyttäen poroporvarillisempaa ja
salakavalampaa asianajotemppujen giljotiinia. Piotr Ivanytš, katselkaa
tarkemmin tätä nykyaikaista Ranskaa!

— Minkätähden juuri minä, herra kenraali?

— Minkätähdenkö juuri sinä? Siksi, että sinä kaluat suitsia. Kuulepas:
venäläiset suitset on viisas keksintö.

Piotr vaikeni.

Kenraali oli vihdoinkin päässyt siihen, mihin hän pyrki. Hänen silmänsä
säkenöivät, hänen sileäksi ajetut poskensa punehtuivat. Hän kulki
pitkin askelin edestakaisin vierashuoneessa ja jatkoi selvittelyään
kiinnittämättä vieraaseen huomiota:

— Nykyinen Ranska on havainnollinen todistus siitä, mihin suurien
periaatteiden syrjäyttäminen maan hallinnossa johtaa. Ihmiset voivat
vaihtua, suvut seurata toisiaan, mutta aatteen tulee aina pysyä samana.
Kansoilla on omat perinnäistehtävänsä. Hallitsevien henkilöiden tulee
tajuta kansan tehtävä, heidän on tehtävä se kauhean vastuunalaisuuden
uhalla. Sellainen mies Venäjällä oli Nikolai I. Tämä mies on luonut
venäläisen sielun. Hänellä oli sekä rautainen käsi että isän rakastava
sydän. Hän, hallitsija ja ihminen yhtaikaa, oli myös nykyisen Venäjän
luoja. Ihmiset ymmärsivät hänet. Sinun isänisäsi ja hänen veljensä
ymmärsivät hänet. Sinunkin tulisi ymmärtää tuon miehen suuruus, Piotr
Ivanytš.

Rozlucki oli vaiti.

— Sinä olet vaiti? — kysyi kenraali tuikeasti asettuen hänen eteensä.

— Minä en ole korkea upseeri. Minulla ei ole ketään käskettävissäni.
Päinvastoin kaikki saavat käskeä minua, — sanoi Piotr sävyisästi.

— Mutta sinä voit päästä niin pitkälle kuin haluat. Voi tulla hetki,
jolloin sinä saat käskeä. Entä silloin? Ymmärrätkö, mitä minä puhun?
Mikä sotamies on se, jolla ei ole rensselissä marsalkkasauvaa?

— Se ei riipu minusta, vaan monista asianhaaroista.

— Se riippuu juuri sinusta! huusi kenraali. — Vain sinusta.

— Kuinka niin, herra kenraali?

— Sen sanon heti. Alku on lupaava. Minä kyllä pitäisin siitä huolen,
että sinulla on loistava ura.

Rozlucki nousi paikaltaan.

— Mutta, — jatkoi kenraali pannen kätensä Piotrin olkapäälle, — minun
täytyy tietää oletko sielusi sisimmässä venäläinen, rakastatko Venäjää
niinkuin isoisäsi, niinkuin minä... Minun täytyy tietää, onko sinulla
sellainen Nikolain terässielu, josta juuri puhuin. Toistaiseksi näen
sinussa, ikävä kyllä, sisäisen vian.

— Minussa on paljonkin vikaa.

— Jokainen meistä on ollut nuori. Minä voin ymmärtää sielullisia
myrskyjä ja kaikenmoista tuollaista... Mutta, minä toistan, katselkaa
Ranskaa! Eivätkö turmiolliset periaatteet ole vieneet sitä siihen, että
jos saksalaiset tänään marssisivat maahan...

Kenraali jatkoi kuiskaten:

— Tunkeutuisivat he Pyreneoille, valtamereen saakka.

— Se ei ole ollenkaan varma.

— Minusta se on niin selvää, etten viitsi, siitä ollenkaan puhua.
Minä olen upseeri ja tunnen ne asiat. Tiedätkö, mitä nämä punahousut
tekevät, kun vihollinen hyökkää? He heittävät kiväärinsä menemään tai
liittoutuvat omia esimiehiään vastaan jonkin uuden aatteen nimessä,
joka pälkähtää heidän päähänsä ja tuntuu miellyttävältä.

— Venäjä katsoo olevansa voittamaton mahti. Onko tosiaankin niin laita?
Eikö siellä ole mitään puutteita?

— Puutteita on kaikkialla, sillä ihmisiähän venäläisetkin ovat. Mutta
»meidän kanssamme on Jumala».

— Dostojevski kirjoittaa »Kirjailijan päiväkirjassaan...»

— Minä en tahdo kuulla Dostojevskista! On kysymys valtiomahdista, ei
kynäilijöistä.

— Hän juuri onkin valtiomahdin ylistäjä, hän on tämän vuosisadan
Venäjän valtiomystiikan luoja. Voisi sanoa, »mustan sotnjan» henkinen
isä.

— Ketä sinä sitten sanot »mustaksi sotnjaksi»?

— Mitä tämä tietäjä lieneekin ennustanut, kaikki se on käynyt toteen
tai toteutuu, mutta aina päinvastoin, nurinpäin. Joka tahtoo tehdä
purevaa ivaa nykyisestä Venäjästä, voi esittää julkisesti Dostojevskin
päiväkirjasta mystillisen dityrambin Venäjän kunniaksi, Venäjän
vastaisten vaiheiden profeetallisen näyn. Venäjän ylpeys ei ole pieni.

— Mitä sinä sitten sanot isänmaamme ylpeydeksi?

— Ylpeydeksi minä sanon himoa tehdä muille vääryyttä, jota Venäjä
väittää tehtäväkseen.

— Vihdoinkin sinä lausuit ääneen sanottavasi. Kenelle ja missä Venäjä
on milloinkaan tehnyt väärin? Kenelle? Sano!

Piotr oli vaiti.

— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta eikö Venäjä ole tuon kansan
isä ja äiti? Eikö se ole vapauttanut talonpojat herrojen sorrosta?
Eikö tuo maa saa kiittää meitä uudenaikaisesta teollisuudestaan,
kaupungeistaan, kaivoksistaan, rautateistään ja vilkkaasta kaupastaan?
Ja kuka muuten vainoaa Venäjällä puolalaisia, kuka tekee heille
vääryyttä? Kuka ei pidä heistä? Minä itse...

Kenraalin ääni aleni.

— Minä omasta puolestani rakastan heitä sydämen pohjasta. He ovat
viehättävää ja kaunista kansaa. He ovat kaikessa aivan omaa itseään,
heillä on kaikki siroa, vienoa, hempeätä ja käsittämätöntä. Se on
totta. Mutta meidän valtiotaitomme ei voi ruveta heidän kanssaan
tunnehymistyksiin. Pitäkää varanne, Piotr Ivanytš, muistakaa se.
Pelastakaa sielunne!

— Sieluni? — vastasi Rozlucki hymyillen.

— Niin, sielusi! Venäjä tarvitsee uskollisia poikia. Kuka on Venäjän
puolella, hänen tulee olla sitä kokonaan eikä puolinaisesti. Sinusta
voi tulla kapinallinen... kuten... isästäsi.

Piotr katsoi häntä tuimasti ja pelottomasti silmiin:

— Jokaisella ihmisellä on ainakin eräs oikeus, jota häneltä ei voida
riistää: oikeus omaan sieluunsa.

Kenraali nousi raskaasti tuoliltaan. Hän oli synkkä, masentunut. Hän
mumisi hädissään, miltei häpeissään:

— Piotr Ivanytš... ajatelkaa Tatjanaa...

— Tatjanaa... — toisti Rozlucki ja tunsi kalpenevansa.

— En olisi puhunut näin sinun kanssasi, mutta hänen takiansa ... —
mutisi kenraali hampaittensa välistä.




KUUDESTOISTA LUKU.


Piotrin loma päättyi pikemmin kuin kenraalin. Kun Tatjana ei tahtonut
enää jäädä Pariisiin, sai hän isänsä suostumaan siihen, että he
matkustaisivat loppuajaksi meren rannalle ja sitten Sveitsiin ja
Tyroliin. Viimeiset päivät kuluivat kuin lentäen. Heidän oli erottava.
Se oli niin luonnollista ja kuitenkin uskomatonta...

Viime aikoina oli Tatjana pelkästä oikusta ja naisellisesta
mairittelunhimosta joutunut likeisempään ystävyyteen taidemaalarin
kanssa, joka aina vaan »viimeisteli» hänen muotokuvaansa,
sanomalehtimiehen ja vielä eräiden muiden kanssa. Piotr sai sattumalta
lukea kirjeen, jonka maalari oli kirjoittanut Tatjanalle ja joka oli
tyhjänpäiväinen ja sävyltään nuhteeton, mutta alkoi sanoilla »Chère
Amie». Millaista tuskaa tuottivat nämä sanat Piotrille! Tatjana
vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut antanut maalarille minkäänlaista
aihetta tällaiseen puhutteluun. Hän itki niin vilpittömästi ja
katkerasti, että sai Piotrin viimein vakuutetuksi. Piotr uskoi nyt,
että ranskalainen tapa salli kutsua hyviä ystäviä kirjeissä niin
tuttavallisesti. Mutta pian sai Piotr käsiinsä toisen kirjeen,
jossa Tatjanaa pyydettiin saapumaan muotokuvan maalaukseen ja
jossa allekirjoituksena olleen nimen edessä oli sana »Votre». Uusi
mustasukkaisuuden puuska ja uusi viattomien kyynelten vuo.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Tatjana kiihtyneenä kaupungilta ja
kertoi Piotrille itse, että hän oli sattumalta tavannut maalarin
kadulla ja kulkenut vähän matkaa hänen kanssaan ja että »se aasi» oli
ehdottanut hänelle, että he söisivät yhdessä päivällistä, vieläpä
lisäksi Saint-Cloud'ssa. Hän vannoi tästä rikoksesta antaneensa
matkapassin »sille aasille liiankin äkäisesti».

Piotr ei enää uskonut. Hän raivosi ja oli vimmoissaan. Samana päivänä
saapui maalarilta kirje, jossa tämä pyysi tahdittomuuttaan anteeksi,
mutta sanoi lopuksi, ettei hän kaikesta tahdittomuudestaan huolimatta
»voi tottua siihen ajatukseen, ettei Tatjana pitäisi hänestä edes
hiukkasen». Rozlucki vaati Tatjanaa kirjoittamaan tuolle maalarille
kirjeen, jossa miehelle selitettäisiin, että Tatjana oli kihloissa
ja rakasti ainoastaan ja yksinomaan sulhastaan ja että hän äkillisen
poislähtönsä vuoksi sanoi jäähyväiset muotokuvamaalarilleen ja samalla,
koska ei enää saisi nähdä häntä, kiitti häntä kauniista kuvasta.
Tatjana kirjoitti tämän kirjeen ilomielin ja empimättä. He veivät sen
nauraen yhdessä postiin, ja asia oli selvä.

Mutta kun he viimeisenä päivänä vähää ennen lähtöään Pariisista menivät
lempikahvilaansa viettääkseen kenties viimeisen kerran iloisen hetken
ja nauttiakseen siitä, tuli vanhanpuoleinen tarjoilija Tatjanan luo ja
ilmoitti hänelle moneen kertaan kumartaen ja anteeksi pyytäen, että hän
on tullut Monsieur de l'Aiglen pyynnöstä sanomaan, että hän on täällä
kahvilassa.

Piotr tiesi, että se oli sanomalehtimiehen nimi, mutta personallisesti
hän ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi herpautuvansa epätoivosta ja
aikoi lähteä pois. Mutta Tatjana tarttui kenenkään huomaamatta hänen
käteensä ja vastasi vahtimestarille, ettei hän tästä hetkestä lähtien
enää tunne Monsieur de l'Aiglea.

Synkät aavistukset riehuivat Piotrin sielussa. Hän kärsi tuskia ja
alentui suorastaan seuraamaan rakastettunsa askeleita ja penkomaan
hänen kirjelippaansa. Tällöin löysi hän maalarin viimeisen kirjeen,
vastauksen Tatjanan selitykseen, että hänellä oli sulhanen,
jota hän rakasti. Maalari kirjoitti hassunkurisen juhlallisesti
latinalaisesta sielustaan, joka oli muka niin toisenlainen kuin
slaavilainen, ei myöntänyt ansainneensa niin ankaraa arvostelua ja
ravisti »latinalaisena» varastostaan Tatjanalle kokonaisen korillisen
tyhjänpäiväisiä kohteliaisuussanoja.

Kesken näitä mustasukkaisuuden tuottamia tuskia ja rakkauden
uhritodisteita, jotka hävittivät jäljettömiin kaiken mustasukkaisuuden
palaakseen hetken kuluttua itse olemattomiin uuden epäluulon liekeissä,
tuli äkkiä ja odottamatta lähtöpäivä.

Piotr oli Gare du Nord-asemalla, ja Tatjana ja Mathilde olivat
saattamassa häntä. Suuri halli oli täynnä savua. Se näytti silmissä
kaamealta sadulta siitä, mitä oli tuleva. Tatjana nyyhkytti ääneen.
Mistään välittämättä syleili hän Piotria ja puristautui kiinni häneen
kuin kuolettavassa, pelokkaassa aavistelussa. Suuren kellon viisarit
liikkuivat säälimättöminä, armottomina eteenpäin... Tatjana tarttui
vielä kerran Piotrin käsiin, painoi tuskaisia suudelmia niille ja pyysi
anteeksi kaikkea, mitä Piotr oli hänen tähtensä kärsinyt.

Juna vavahti, läksi liikkeelle ja Tatjana katosi näkyvistä.

Rozlucki sulki silmänsä. Sietämätön kipu kouristi hänen sydäntään.
Hän kuristi kädellä kaulaansa tukahuttaakseen äänekkään nyyhkytyksen.
Hetken kuluttua sai hän hillityksi itsensä.

Matkan Pariisista Varsovaan suoritti hän mieli rautaiseen tyyneyteen
pakotettuna. Äärimmäisin tahdon ponnistuksin oli hän hävittänyt kaikki
muistot ja sysännyt luotaan kaiken, mikä saattoi kertoa Tatjanasta.
Hän astui vapaaehtoisesti maailmaan, missä ei ollut mitään aineksia
hänen omasta sielustaan, ja saarsi itsensä kuolleilla esineillä ja
mielikuvilla.

Heti perille tultuaan ryhtyi hän työhön. Kuinka paljon lujuutta häneltä
vaadittiin itsensä voittamisessa, kun hänen täytyi astua kenraalin
asuntoon ja työskennellä tyhjissä huoneissa! Tahto surmasi kaiken, mikä
suinkin saattoi merkitä heikkoutta, mutta itse rakkautta se ei kyennyt
surmaamaan. Vieraiden henkilöiden keskustelusta kaikui hänen korviinsa
äkkiä Tatjanan nauru tai hänen äänensä helähti ja katosi heti jälleen.
Turhaan herkisti Piotr kuuloaan kuullakseen tuon äänen vielä kerran...
Se oli kadonnut eikä tullut enää mitenkään kuuluviin, se oli kuin
syvyyteen uponnut. Joskus saattoivat jonkun vieraan naisen kasvot tuoda
mieleen Tatjanan ulkonäön; mutta se kaikki oli kuin pilantekoa, sillä
ei mikään maailmassa voinut kuvata hänen kasvojensa muotoa tai väriä.
Useinkaan ei Piotr voinut tuntikausiin palauttaa selvästi muistiinsa
viehättävän otsan muotoa tai väriä tahi edes ääriviivojakaan, niin
lukemattomat kerrat kuin hän olikin painanut sille huulensa. Tuntui
siltä kuin silmät olisivat kadottaneet kaiken näkövoimansa, kuin ne
eivät olisi enää voineet maan päällä nähdä mitään siitä, mitä sydän
vaali ja rakasti.

Herätessään öisin Piotr tuijotti pimeään, sillä sieltä katselivat häntä
Tatjanan ihmeelliset silmät. Lyhyt harhanäön hetki häipyi kuitenkin
pian ja vain pimeys jäi jäljelle. Sydämestä kohosi tuskanhuuto, jota
tahto ei voinut hillitä. Väliin kuului hänen takaansa kuiskaus, joka
lausui hyväilevästi hänen nimensä, hellyyttä uhkuva huudahdus, joka
saattoi kuulua vain yhdestä ainoasta suusta. Usein näki hän silmäinsä
edessä aivan arkipäiväisessä seurustelussa toveripiirissä Tatjanan
ruusuisen pikku suun. Ollessaan kerran Tatjanan kanssa yhdessä oli hän
nähnyt tämän suun äkkiä uutena kuin ilmestys, joka paljasti Tatjanan
erikoisen kauneuden. Nyt kaikkosi tuo suu katseilta pimeyteen ikäänkuin
rangaistukseksi jostain, pakeni ajatusta ja jätti auttamattomasti
jälkeensä pohjattoman tyhjyyden.

Jokainen erossaolon päivä lisäsi Piotrin kaipuuta. Tuska tuli
yhä äänettömämmäksi, sulkeutuneemmaksi ja syvemmäksi. Kaikki
vastakohtaisuudet ja koko heidän kohtalonsa ristiaallokko tuli taas
Tatjanan kuvan rinnalla esiin. Ei elämää eikä kuolemaa! Piotr tiesi,
että hänen oli ratkaistava, oikealleko vai vasemmalle, kun Tatjana
tulee. Hänen oli joko luovuttava Tatjanasta tai omasta itsestään. Hän
tuijotti onnettomuuteensa ja kuilunsyvään rakkauteensa. Hän ei voinut
valita toista eikä toista. Tällaisina hetkinä, hänen seistessään
huojuvalla partaalla, hiipivät lumoavimmat muistot...




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Oli kulunut suunnilleen viikon päivät Piotrin paluusta, kun hän lähti
varhain aamulla Ciernieen. Saavuttuaan kartanolle jätti hän hevosensa
talliin ja lähti keittäjättären osoitusten mukaan etsimään setää, joka
oli pellolla. Hän tapasi tämän heinänteossa. Joen varrella olevilta
alavilta niityiltä menivät he molemmat kahden jyrkkärinteisen harjun
väliin ahtautuneen laakson kautta suorinta tietä kotiin.

Rotkoon vei kivikkoinen, kapea ja jyrkkä tie, jota voitiin ajaa
vain talonpoikaisrattailla ja joka rehoitti tiheässä kasvavia
sanajalkoja, sinivatukkapensaita ja tuulessa huiskivia vihvilöitä.
Kaukaa välkkyi ruohon välissä pulpahteleva puro. Sillä oli uomansa
syvällä saviperässä, missä se kiemurteli korkealle kohoavien tummain
kaislain reunustamana. Kirjavia perhosia ja sinerviä korentoja
välkkyili liihoittavien kukkien tavoin orapihlajapensaikossa,
pajukossa ja sankassa, läpipääsemättömässä nuoressa tammi-, koivu-
ja saksanheisiviidakossa. Tie muuttui poluksi, joka oli paikoittain
kova ja valkea ja kimmoisa kuin tiukka nahkahihna; sitten tuli taas
vetisiä paikkoja, joihin oli kylvetty litteitä kiviä. Lopuksi tämä
polku häipyi korkeassa heinikossa epämääräiseksi jäljeksi ja tarjosi
tilaa yhdelle ainoalle kulkijalle. Niittämätön niitty nuokkui tuulen
hivellessä ja näytti kumaraan taipuessaan milloin vaaleankellervältä,
milloin taas äkkiä punervanruskealta kaunokeista ja puna-apilaista tai
vaalealta meriruohosta. Siellä täällä olivat valtavat heinärykelmät
menneet lakoon aivan kuin aikansa eläneet, riutuvat kansat, jotka
haluttomina uusiin tekoihin kääntävät selkänsä elämän vaatimuksille. Ja
niiden keskessä oli solakkana ja ihanana sininen kukka, jalon tietäjän
tavoin miettien ja katsellen tätä vieressä olevaa maailmaa ja seisten
yksin kaikkien puolesta. Usein kävi koko tämä niittylakeus aivan
äänettömäksi. Kaikki huojunta lakkasi, kaikki äänet sammuivat, ja vain
sininen kukka katsoi valppaan hengen tavoin maasta ylös taivaaseen.
Mutta pian kahisi pensaikossa tuuli kuiskaavaa ja heläjävää soittoaan.
Taaskin virittivät heinäsirkat soittimiaan, laajat alat, kokonaiset
kukkaisvaltakunnat aaltoilivat paljastaen salaisia syvyyksiä, taaskin
ihastutti silmää lemmikin kaino sini tai apilaan ruskea puna. Virkeät
pääskyset halkoivat riemukkain huudoin ilmaa, metsän pikku linnut
visersivät oksilla, ampiaiset ja mehiläiset surisivat vaipuneina
hiljaiseen, tutkimatonta viisautta osoittavaan työhönsä.

Piotr oli matkasta väsynyt. Hän istuutui ojan reunalle
auringonpaisteeseen ja kukkien tuoksuun. Hän katseli ruohikkoa ja
kuunteli tarkkaavasti. Tähän niittyyn kätkeytyi koko inhimillinen
tunnemaailma, se näytti olevan ihmissydämen verraton tuntija. Ei
ainoakaan korsi tuntunut kohoavan maasta, savesta, vaan sielusta,
jokaisella kukalla oli juurensa sydämen onnen syvyydessä.

— Tämä heinä kuivuu seisoalleen... sanoi Michal huoaten.

— Miksi et sitten niitä sitä, setä?

— Hohhoo! Niittämiseen tarvitaan niittäjiä, ja niiden hankkimiseen
tarvitaan rahaa, millä maksaa.

— Oletko ihan ilman?

— Minä olen veloissa korvia myöten. Isän ja Hippolitin luo en uskalla
enää mennä, — juutalaisia... sanoi setä, jonka posket punehtuivat
häpeästä.

— Ota nyt sitten ainakin mitä minulla on! — huusi Piotr avaten
lompakkonsa ja painaen hänen käteensä useampia kymmenenruplan setelejä.

— Sinä pelastat minut... sammalsi Michal-setä. — Näetkös, tämä
heinä alkaa kuivua pilalle. Mutta kylläpä minä, hitto vie, olen
vierasvarainen. En ole antanut pojalle edes lusikallista syötävää, vaan
ryöstän heti ensi työksi viimeiset rahat.

— Mitäs tuosta. Saanhan minä joskus takaisin... sanoi Piotr syleillen
häntä.

— Heti kun vilja on korjattu. Saat olla varma, sen velan maksan pois
ensimäisenä. Niin varmasti kuin seison tässä sinun edessäsi.

— Eihän sillä ole kiirettä.

Setä kohotti sormensa lupauksen merkiksi. Lämmin tuuli leyhyi viljan
ja kuivuvan heinän tuoksua alavilla niityillä. Oli kuin samalla olisi
tuulahtanut uusia tunteita Piotrin sieluun.

Rinta tuntui olevan hänen sydämelleen liian ahdas paikka, tunteet
eivät voineet asettua määrättyyn muotoon, Tatjanan kuva heräsi
hänen sydämessään eloon, hänen nimensä saapui ja laskeutui hänen
huulilleen kaukaisen sielun hiljaisena, hyvätuoksuisena suudelmana. Ja
yhtäkkiä herätti epämääräinen, mutta tuskaisa liikutus syvällä hänen
sisimmässään selittämättömän huokailun ja kuiskailun. Säälimätön,
kirpeä, vaimenematon valitus kulki läpi koko hänen olemuksensa.
Tietämättä miksi ja miten tunsi Piotr, ei mielikuvituksen voimalla,
vaan sokean vaiston tietä, että isävainaja makasi tuollaisessa maassa
yksin, aivan yksin. Maa ja hän! Niin oli hän itse tahtonut. Kaikki ovat
unhottaneet hänet, koko suku, isä, veli ja poika. Ainiaaksi on hänen
muistonsa kuollut. Vain sirkat niityillä sirisevät hänestä, linnut
laulavat orapihlaja pensaikossa ja tuuli vaikeroi ruohikossa.

Piotr ei olisi osannut sanoa, kuinka ja minkä vuoksi näin oli, mutta
juuri näin hän nyt tunsi.

— Setä, — kysyi hän, — olethan sinä tuntenut minun isäni?

— Olen, — vastasi toinen vastahakoisesti ja kylmästi.

— Muistutanko minä häntä?

— Tarkoitatko ulkonäköä?

— Minä tarkoitan ryhtiä, liikkeitä ja ääntä. Muistutanko häntä?

— Muistutat. Sinä olet hänen näköisensä. Usein hyvinkin paljon. Etenkin
nauraessasi muistutat sinä niin häntä, että tulee kaamea olla.

— Milloin sinä näit hänet viimeksi?

— Viimeksi, poikani — kapinan aikana, — sanoi setä kasvot väärässä
huoaten.

— Asuitko täällä?

— Asuin, — vastasi hän hiljaa, — minä asuin jo silloin täällä.

— Kuinka te sitten tapasitte?

— Hän tuli minun luokseni yöllä toveriensa luota. Oli syksy. Loppu oli
jo käsissä. Repaleisena ja rääsyisenä, kengät hihnoilla kiinni, paita
riekaleina, samoin alushousut. Täitä täynnä kuin kurjin renki. Hän
nukkui yön minun luonani sohvalla.

— Silläkö vihreällä sohvalla, joka on sinun huoneessasi?

— Niin. Hän muutti puhtaan paidan yllensä, otti mitä minulla oli
liinavaatteita, söi ja joi...

— Entä sitten?

— Viikkoa myöhemmin oli sitten taistelu, ja... ja...

— Ja viikkoa myöhemmin sedän isä ammutti hänet?

— No... niin!

— Entä sinä, setä, etkö itse kuulunut kapinallisiin?

— En.

— Miksikä et?

— Hm — miksikö?

— Niin, tunnusta!

— Ei siinä ole mitään tunnustamista. En kuulunut ja sillä hyvä.

— Etkö uskonut heidän kapinansa onnistumiseen?

— Oli hyvin helppoa olla uskomatta »heidän kapinansa» onnistumiseen.
Siihen ei vaadittu mitään taitoa, istui vain rauhallisena kotona. Mutta
se ei ollut syynä.

— Mikä sitten?

— Jätä tuo kysely!

— En, sitä en voi!

— En ollut mukana, kun olen itse samanlainen kuin koko tuo kapina:
puolittain täällä, puolittain tuolla, viisaita ajatuksia ja kalvava
sydän, toisella jalalla vapaudessa, toisella vapaaehtoisesti kahleissa
— tyypillinen puolalainen. Mutta mitä sinä »moskovalainen» ymmärrät
kaikesta tästä...

— Olet oikeassa, setä. En ymmärrä sinua, sanoi Piotr.

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Oliko hän luonteeltaan iloinen vai surumielinen, rakastettava vai
epämiellyttävä? Millainen hän oli?

— Mitenkä sinulle sanoisin... Urhoollinen mies, vakava, mutta iloinen.

— Siis millainen hän oli, millainen?

— Näetkös... hän ei ollut mikään tyypillinen puolalainen. Hän oli
Venäjän palveluksessa kasvatettu sotilas, joka rakasti Puolaa henkeen
ja vereen asti, eikä vain sanoin, vaan sotilaan tavoin, hampain ja
kynsin.

— Vai niin... mumisi Piotr.

Hetken kuluttua hän taas ahdisti setäänsä:

— Entä kasvot, millaiset ne olivat?

— Hänellä oli kapeat kasvot samoin kuin sinullakin ja kauniit viikset.
Leuka oli sileäksi ajettu.

— Hänellä oli siniset silmät — muistan ne. Tai niin minusta ainakin
tuntuu, sillä muistoni ovat niin himmeät, että häämötys aina heti
sammuu. Näen vain jotain sinervän viirun tapaista. Puolaksi sen voi
sanoa niin kauniisti — _modra smuga_... Kun äsken katselin ruohikkoa —
näetkö tuolla — silloin näin sellaisen sinervän viirun. Hänen silmänsä
katsoivat sieltä minuun.

— Oikea romantikko! — sanoi Michal hymyillen.

Piotr ei juuri kuunnellut mitä hänen setänsä puhui. Hän katseli
kaukaista ruohikkoa. Tuulen henkäys leyhytteli sitä taaskin ja näytti
kohottavan pyhää verhoa ja paljastavan viirun sinisiä lemmikkejä.
Piotrin kasvot muuttuivat vähitellen koviksi, ankariksi, rautaisiksi.
Silmät painautuivat kulmien alle ja suuntautuivat katsomaan jotain
kaukaista, nenä näytti pidentyvän, pahaenteinen hymy panssaroi hänen
huulensa. Kasvot kävivät kalpeiksi.

— No, älä nyt viitsi... sanoi Michal-setä. — Tulepas, nuori soturi,
maistamaan uusia perunoitamme ja punajuurilientämme. Muuta ei ole
tarjota kuin mitä vanha Jagna on meille keittänyt. Pyydän jo edeltäpäin
anteeksi, sillä päivällinen tulee olemaan hyvin vaatimaton.

He nousivat ja alkoivat astua ylämäkeä. Heidän vastassaan oli nuorten
tammien välkkyvä vehreys, joka toi mieleen voiman tunteen, taikka
korkeat ja sirot lautaheinät, jotka herättivät kauneuden mielteen.
Polku vei heidät rinnettä myöten korkean viljan läpi, sitten piennarta
pitkin ohi vehnäpeltojen. Solakkavartinen tuleentumaton vehnä suhisi
ja kahisi, iloitsi ja riemuitsi vielä keskenkasvuisin tähkäpäin ja
soi kuin viulujen äänin. Piotr kuuli tämän kaiken kuin unessa. Hänen
sielunsa oli liitänyt omaan maailmaansa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin pani hän täytäntöön suunnitelmansa, joka oli
häntä askarruttanut. Kaikki, mihin hän ryhtyi sen toteuttamiseksi,
tapahtui voimakkaan tunnepalon vaikutuksesta taikka pikemmin
puserruksesta.

Jo monta päivää aikaisemmin oli hän hankkinut kaikki tarpeelliset
varusteet: lyhytvartisen kuokan, kokoonpantavan lapion, viitan. Hän
lähti matkalleen yksin ratsain ikäpuolella päivää. Aluksi hän ratsasti
maantietä, sitten hän kääntyi peltoteille, jotka hän oli kartalla
tarkoin tutkinut, ja lopulta metsäpolulle. Hän oli saapunut salolle ja
mieli kiihkeän palon vallassa antoi hevosen kiitää täyttä laukkaa.

Hän ehti määräpaikkaan ennen auringonlaskua. Hän riisui hevosensa
ja sitoi sen suitsilla kiinni tiheään pensaikkoon. Maaten
rikkaruohoja kasvavilla poroksi palaneen kapakan raunioilla odotti
hän auringonlaskua. Ketään ihmistä ei näkynyt, silmänkantamiin
saakka vallitsi tyhjyys. Paimenhuutojen viimeinen kaiku häipyi
etäälle ihmisasuntojen suunnalla. Yksinäinen lintu vain viserteli
jäähyväislaulua laskevalle auringolle. Tulipunainen iltarusko levisi
yli rehevän kankaan.

Ennenkuin päivä kokonaan sammui nousi Piotr esiin paikaltaan, astui
hautakummulle ja alkoi kaivaa. Ensin loi hän lapiollaan kevyttä
hiekkaa, jota lapioi kuin viljaa. Kun kuoppa syveni ja kovempi maa
tuli vastaan, käytti hän vuorotellen kuokkaa ja lapiota. Tunteet
liekehtivät hänen sielussaan aivan kuin iltarusko yli maan. Hän
muuttui koneelliseksi voimaksi, hän tuli kuumeisesta työstään kuuroksi
ja sokeaksi. Intohimoisesti tutkien hän tarkkasi maata, kun lapio
tunkeutui pehmeään maaperään taikka kuokka irroitti kuivia, kovia
maakokkareita. Oli hetkiä, jolloin hän epäili koko tarua viheliäiseksi
valheeksi, hänen sieluaan häpäiseväksi ja pilkkaavaksi sepustukseksi,
ilkeiden herjaajien konnanjuoruksi. Niin ihmeellistä, niin uskomatonta
oli, että hän omin silmin voisi nähdä isänsä — nähdä legendan! Mutta
nyt lapionkärki vingahti oudosti. Kuullessaan tämän äänen Piotr tunsi
sydämensä kouristuvan — ja jokin siinä särkyi.

Kiinteä savi hiekan alla oli muuttunut tummaksi, tahmeaksi
murajuovaksi. Piotr alkoi varovasti irroittaa multaa luoden sitä pois
vähän kerrallaan. Hän kuljetti asettaan luita pitkin, tunsi varpaat ja
sääriluun, lantion, selkärangan. Hän näki kaarevat kylkiluut, jotka
törröttivät mustasta savesta maahan jähmettyneen huudon kaltaisina.
Käsivarsien luut olivat ruumiista sivulla pystyssä, haudan seinämillä,
kohoten ruumista ylemmäksi. Piotr alkoi käsillään mättää pois multaa
molemmin puolin, ikäänkuin työntäen syrjään jonkin verhon mustia
poimuja. Hänen sormensa nostivat hellävaroen, ikäänkuin loihtien,
maasta esiin murskaantuneen pääkallon ammottavan leuan. Tajuttomana,
nyyhkyttäen painoi hän huulensa luita vasten. Ja hän kosketti
huulillaan suuta, joka oli muuttunut maaksi. Lukemattomia kertoja
hyväili hän kädellään rikkoutumia, kohtia, joihin sotilaitten kuulat
olivat tehneet kuolettavia aukkoja. Tuhansin hellin nimityksin hän
sitoi jokaisen haavan, kyynelin huuhteli hän jokaisen vamman. Isän
kuolintuskan hän puki helliin sanoihin, vienoimpiin sointuihin, mitä
hän tiesi, tehden sen nyt niin rakkaaksi käyneellä puolankielellä.

Hän löysi pari ruostunutta saappaan kantanaulaa ja vyösoljen ja kätki
nämä esineet povitaskuunsa.

Oli jo myöhäinen ilta kun hän nousi pois haudasta.

Kuu oli äsken noussut taivaanrannalle. Piotr loi umpeen haudan ja
peitti kummun hiekalla. Hän nousi hevosen selkään, heitti ohjakset
hevosen harjalle ja ratsasti kädet voimattomina, riipuksissa. Hän
katseli pilvettömällä taivaalla loistavaa kuun kiekkoa. Hän tunsi
pelkkää iloa. Hänelle oli avautunut ylevä maailma, uusi sielun
valtakunta. Hänen sydämensä riemuitsi siitä, että tällä maan kamaralla
oli elänyt ja niin yksinäisenä kuollut puolalainen ritari Jan Rozlucki
ja että tämä ritari oli hänen isänsä.

Omin päin kulkeva hevonen asteli varovasti leveällä, syväraiteisella,
rattaiden ja karjan jälkien uurtamalla tiellä.

Aivan odottamatta lähestyi mies ratsastajaa ja alkoi nopein askelin
kulkea hänen rinnallaan. Se oli paljasjalkainen renkipoika, olkihattu
päässä ja karkea takki hartioille viskattuna. Hän tarkasti Piotrin
upseerinunivormua, kyyristyi äkkiä ja katosi kuin aave tien varrella
oleviin pensaikkoihin.

— Pakene minua, pakene!... huusi ratsastaja nauraen tälle miehelle,
sielu riemusta väräjöiden.

Hän ratsasti suureen, tiheästi asuttuun kylään, jossa tuoksusi vasta
niitetyltä heinältä. Täyteen kuormatut heinärattaat olivat pihalla,
heinää ei ollut vielä ehditty purkaa latoihin. Koiranhaukunta
seurasi häntä ja salamyhkäinen kuiskailu tuvissa ja puutarhoissa,
paljasten jalkojen kopse kujilla, takiaispensaikon kahina... Hän
hoputti hevosensa vinhaan raviin, ratsasti pois kylästä ja joutui
tuntemattomille poluille nähden kaukaa kuunvalossa loistavan puron.
Hän oli joutunut kukkulain väliseen laaksoon. Pajut kumartuivat
siellä veden pinnan yli ja loivat varjoja niitetyille niityille.
Nuoret tammilehdot kohosivat rinteillä mustina ja liikkumattomina
tässä hiljaisessa yössä. Jossain, aivan kaukana, lirisi joki kiviä
huuhdellen kuutamon ja valkean usvan verhoamissa alhoissa. Rajaton
äänettömyys täytti tämän siunatun laakson. Kuu loisti pistäytyen tuon
tuostakin hohtavien hattarain taa. Tuo yhtäjaksoinen, tasainen valo
vuoti lähteestään kuin salainen ja käsittämätön totuus, joka vetää
sielua puoleensa aina samaan suuntaan. Töyräiden tummien kuusten
painavien oksien lomitse valautui välinpitämätön, ikuisen kaunis valo
maahan. Jokainen säde lisäsi yksinäisyyden tunnetta, oikealta tieltä
harhaantuneiden kaihoisaa surumielisyyttä. Pilkallisena, jäykistyneenä
hymynä, autuuden hymynä avaruuden erämaassa, väikkyi kuutamo häipyen
etäisiin pilviin. Minne silmä kääntyikin loi kuutamo valheellista
eloa kuolleeseen avaruuteen, loihti sen täyteen outoa, tajuamatonta
autuutta. Kultareunaisina, hiljaa ja huomaamatta hajautuivat öiset
sumut. Paikasta toiseen siirtyi kevyt auer, joka ikuisen vahdin tavoin
vartioi ihmissuvun pyhiä unelmia, tuntee sen huokaukset ja kahlehditut
voimat ihmisen sielussa ja hymyilee niille taivaan pyhätöistä. Yösirkat
sirisivät pimeydessä. Puron ääreltä loisti himmeästi kukkia kosteassa
yössä. Näkymättömät yrtit levittivät tuoksujaan.

Hevonen, joka taas sai kulkea omin päin, alkoi hiljaa tömistäen juosta
kivikossa, kasteessa ja pehmeässä tienpölyssä.

Ratsastaja tunsi sielussaan voimaa, joka olisi kyennyt taivuttamaan
taivaan ja maan. Hän ojensi taivasta kohti kätensä, jotka, hän tunsi
omikseen, mutta joissa samalla elivät hänen isänsä luut, ja levitti ne
aivan kuin käydäkseen käsiksi rajattomaan työhön. Hän riistäytyi irti
kaikista kahleistaan, kohosi oman itsensä yläpuolelle, yläpuolelle
elämän ja kuoleman, ja upotti henkensä voiman hymyn iäisyyden
taivaalliseen hymyyn.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Ravintola, johon upseerien oli tapana kokoontua, oli pienen kaupungin
suurimman hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Tämä hotelli koetti
kaikin tavoin olla suurkaupungin hotellien tasalla. Ravintolan
omistaja ansaitsi sievoisen omaisuuden. Puhdas tulo, joka vuoti hänen
taskuihinsa, ei kertynyt ainoastaan ravintolassa tarjoilluista paisti-
ja vihannesvadeista, vaan myöskin salin päässä olevasta hyllystä,
missä tyhjät, aikoinaan kalliilla likööreillä ja valtamerentakaisilla
viineillä täytetyt pullot komeilivat. Iloiselle päälle tulleet soturit
heittivät säännöllisesti hyvän tuulensa merkiksi hyllyn kumoon,
survoivat saappaankoroillaan kirjavan lasin murskaksi ja maksoivat
kirveleviä laskuja niiden sisältämästä viinimäärästä, joka, kuten he
luulivat, oli vuotanut hukkaan.

Sali oli tyypillinen slaavilainen ravintola, öljypainosten, kuivien,
värjättyjen kukkien, saksalaisten mineraalivesi-ilmoitusten ja muun
semmoisen koristama.

Piotr Rozlucki oli Pariisista palattuaan alkanut syödä täällä. Viime
aikoina oli hän alkanut vähitellen ja järjestelmällisesti välttää
patteritovereitaan, pujahtaa salaa pois kasinoilloista ja kieltäytyä
kohteliaasti, kun pyydettiin eristetyissä ravintolahuoneissa
pidettäviin iloisiin illanviettoihin. Oletettiin sen johtuvan
ylpeydestä, Rozluckin läheisestä suhteesta kenraaliin. Kuiskailtiin
hänen kihlauksestaan Tatjanan kanssa. Useat toverit olivat sen johdosta
kylmiä ja tylyjä, toiset taas liian mielisteleviä ja nöyriä.

Ravintolassa oli tykistöupseerin tapana istua pienen nurkkapöydän
ääressä ikkunan luona. Tarjoilijat pitivät hänestä hänen rauhallisen
ja kohteliaan käytöksensä vuoksi, kenties jonkun verran myöskin siksi,
että hän puhui heidän kanssaan puolaa.

Eräänä päivänä kesällä, kun koko jalkaväkirykmentti oli manöövereiltä
palannut kaupunkiin ja ravintolassa vilisi sapeleja ja olkalappuja,
huomasi Rozlucki heti saliin tultuaan tutut kasvot erään pöydän
ääressä. Ensi hetkenä hän ei voinut muistaa, missä hän oli ne nähnyt.
Mutta heti kun se juolahti hänen mieleensä, hymyili hän ystävällisesti.
Se oli sama tummatukkainen nuori tyttö, jonka hän oli tavannut
junaosastossa matkustaessaan ensi kertaa Pietarista Varsovaan. Piotr
asettui paikalleen, irroitti tapansa mukaan sapelinsa ja ripusti
sen tuolin selkänojaan kuten aina. Hän tarkasteli syrjästä entistä
»tuttavaansa». Tämä oli eräiden henkilöiden, naisten ja herrojen,
seurassa, jotka luultavasti olivat tulleet maalta; sillä herrat olivat
kulmakarvoja myöten ruskeiksi päivettyneitä, naiset tottumattomia
ravintoloihin yleensä ja tähän erikoisesti. Naiset olivat nuoria,
verrattain sieviä ja hyvin puettuja; miehistä saattoi nähdä, että he
olivat varakkaista piireistä. He istuivat oman erikoisen pöytänsä
ääressä, esiintyivät hillitysti, vieläpä keskustelivatkin puoliääneen.
Nuoren tytön eleissä, hänen katseessaan ja puheessaan oli kuten
aikaisemminkin miltei jotain lapsellista. Kaunis hän myöskin oli, kuten
ennenkin. Hänen kauneutensa ei ollut häikäisevää, kuten Tatjanan, vaan
suloa, joka loisti lakkaamatta — ja sitä voimakkaammin, mitä kauemmin
häntä katsoi — verhottua, vienoa, mutta taukoamatta säteilevää suloa.
Nuorella tytöllä oli aivan yksinkertainen kesäpuku ja tavallinen
olkihattu, mutta kuitenkin oli hän tässä puvussaan äärimmäisen hieno.
Hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta sisäisen esteettisen maun
hillitsemät. Hän puhui vähän ja nauroi hyvin hillitysti, mutta hänen
kasvoillaan loisti hymy. Piotr tarkasti häntä huomaamatta ja ajatteli:

— Kun minulla olisi tuollainen sisar! Jos hän olisi minun sisareni!

Kerran tuo tummatukkainen tyttö huomasi Rozluckin tarkkaavan häntä.
Vaistomaisesti kiinnitti hän tutkivan katseensa Piotriin. Hänen
kasvonsa jäykistyivät vähitellen ja peittyivät hitaasti aivan kuin
naamioon. Rozlucki tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan juuri tämän
halveksinnan, tuon kylmän katseen vuoksi, joka torjui luotaan hänet,
upseerin. »Juuri niin, niin pitää ollakin, sisko», kuiskasi hän
mielessään tytölle.

Tällä välin virtasi yhä lisää päivällisvieraita saliin. Siviilihenkilöt
asettuivat mieluummin nurkissa olevien pöytien ääreen, kun taas
manöövereillä ruskettuneet sotilashenkilöt ujostelematta vetäen ylös
housujaan istuutuivat meluisasti keskellä salia olevan pääpöydän
ääreen. He olivat jalkaväenupseereja, erinäköisiä ja kokoisia, mutta
enimmäkseen pörröisiä, partaisia ja takkuisia. Kunniapaikalla pöydän
päässä istui kapteeni Sorokin, möhömaha, jonka kasvot olivat kuin
kuparikattila ja viikset törröttivät pystyssä. Pöydän pitkillä sivuilla
istui suunnilleen viisitoista upseeria. Kaikki puhuivat äänekkäästi
siitä, mikä heistä oli mielenkiintoista, syytivät haukkumasanoja
tarjoilijoille, aloittivat tavallisella ryypyllä, siirtyivät sitten
paloviinaan ja kurkkuvälipalaan, palasivat konjakkiin j.n.e. Tuo
kapteeni Sorokin toitotti bassoäänellään saliin halki mitä hänen
päähänsä pälkähti. Niinpä hän kertoi vuoropuhelustaan parturin kanssa,
joka oli juuri ajanut hänen partansa, ja sekoitti tähän kertomukseen
puolalaisia sanoja, joita hän väänteli, vääristeli ja saattoi
naurunalaiseksi.

— Minä kysyn häneltä, — kertoi hän leveästi, — 'uskotko sinä sitten
Jumalaan, sinä pan'? — 'Tietysti minä uskon', sanoo hän, 'meillä
uskotaan Jumalaan'. — Jos sinä uskot Jumalaan, miksi et ole ripustanut
nurkkaan pyhänkuvaa? — 'Tästä', sanoo hän, 'ei ole olemassa mitään
käskyä, eikä se ole meillä myöskään tullut tavaksi. Jokainen', sanoo
hän, 'ripustaa mitä kuvia haluaa'. — 'Nurkassa pitää sinulla olla
pyhänkuva, jos kerran olet kristitty, siitä et pääse. Seinälle voit
minun puolestani ripustaa häntäisen pirun tai alastoman tytön, mutta
nurkkaan toimita pyhänkuva. Minä, venäläinen, tulen luoksesi ajattamaan
partaani, ja sinun on siksi lafkaasi ripustettava minua varten kuva.
Kuulitko?' — 'Kuulen, herra kapteeni', sanoo hän. — 'Mutta kuulekin
tarkoin, kuule molemmilla korvilla', sanon minä, 'sillä minun kanssani
ei lasketa leikkiä. Jos minä tulen tänne toisen kerran ja näen, ettei
täällä ole mitään kuvaa, niin käy sinun huonosti!' — 'Minä tiedän,
ettei herra kapteenin kanssa ole laskeminen leikkiä', sanoo hän,
'ja tottelen tarkoin'. — 'Miksi sinä sitten tottelet?' — 'Kun herra
kapteeni on ensiksikin korkea henkilö ja toiseksi korpulentti...'

Koko upseeriseura purskahti raikuvaan nauruun.

— Kuulepas, Sorokin, oletko sinä todellakin korpulentti? kysyi joku
joukosta.

— Mitä se korpulentti merkitsee? — uteli eräs pörröinen sotilas,
siniset silmälasit nenällä ja housut huolimattomasti riipuksissa.

— Oletko käynyt kimnaasia? — keskeytti hänet Sorokin.

— Totta kai.

— Ja lukenut latinaa?

— Tietysti.

— Kysyttiinkö sinulta, mitä merkitsee sana 'corpus'?

— Totta kai.

— Siinähän on koko 'korpulentti'. Johda itse.

— Sitä latinalaista kansaa!

— Ei latinalaista, vaan ranskalaista.

— Pohjolan ranskalaisia...

— Kysyn tuolta poskikarvarilta, mylvi Sorokin edelleen, 'mitä sinä,
pan, oikeastaan olet, sanopas, juutalainen vai mikä?' — 'En', herra
kapteeni, sanoo hän, 'en ole mikään juutalainen, vaan kristitty'. —
'Kristitty — katsokaapas vaan! Mitä lajia kristittyjä sitten olet?' —
'Roomalaiskatolilainen', hän sanoo. — 'Ja kun olet »pannasi» kanssa
kahden, mitä kieltä te puhutte keskenänne?' — 'Puolaa', hän sanoo. —
'No, mikä sinä siis olet?' — 'Olen varsovalainen', sanoo hän, 'sillä
olen Varsovasta, ja myöskin isäni oli Varsovasta...' — Ota siitä sitten
selvä!

— Semmoisia he ovat kaikki. Ensin kierrellään ja kaarrellaan ja sitten
paiskataan valhe vasten kasvoja.

— Ranskalaisia... hyh! Koeta puhua heille suoraan, selvästi,
slaavilaiseen tapaan, välittömästi, sielusta, niin he mutkittelevat ja
luikertelevat ja sitten pamauttavat oikein latinalaisen valheen.

— Senpätähden on heitä pidettävä lujilla.

— Silittää heitä kyllä voi sekä myöten että vasten karvaa, mutta
päästää vapauteen — sitä älä tee!

— Sinä kai tahtoisit silittää sekä myöten että vasten karvaa tuota
kainoa tyttöstä, joka istuu takanasi olkihattu päässä — katsopas
taaksesi, Koletskin!

— Olen jo kauan katsonut taakseni, hyvä veli! Koko upseeriseurue
kääntyi nyt katsomaan kaunista, ruskeatukkaista tyttöä, tehden sen
niin häikäilemättömästi, ettei ainoastaan hän, vaan muutkin naiset
punastuivat korviaan myöten. Soturit puhelivat ilmaisten toisilleen
ajatuksensa huudahduksin, rykäyksin, puoliääneen lausutuin kehoituksin
ja viittauksin. Yli koko salin vallitsi kiusallinen äänettömyys.

— No, entäs sinä, Ivanenko, kummastako sinä pitäisit, tuosta tummastako
vai tuosta toisesta? — kysyi joku äänekkäämmin.

— Toinen ei ole mitään! Typerä ja pyöreä kuin typerä kuu typerällä
taivaalla, — lausui edellinen Puškinin säkein.

— Siis tummasta?

— Luonnollisesti.

— No, hyvä. Jos tahdot, niin minä teen tuttavuutta.

— Antakaa olla, hyvät herrat, — yritti joku pöydän päästä varoittaa.

— Mitä? Luuletteko minun kainostelevan noita, jotka istuvat hänen
seurassaan? Saatte nähdä heti paikalla. Olen minä ennenkin, Varsovassa
ollessani... Näin sanoessaan otti univormupukuinen naissankari pöydällä
olevasta kukkamaljakosta ruusun ja heitti sen kaikkien toverien
nauraessa sydämensä pohjasta viereiselle pöydälle kauniin tytön
lautasen eteen.

Kun nuoren naisen seurassa olevat herrat huomasivat tämän, säpsähtivät
he, vetäisivät tuolejaan lähemmäksi naisia ja katsoivat uhkaavasti
julkeaan häiritsijään, mutta saattoi huomata, että he jo yksistään
upseerien lukumäärästä joutuivat ymmälle, nämä kun ilkamoiden
osoittivat ihastustaan toverinsa tekoon.

Eräs heistä sanoi:

— Ivanenko! Ole varuillasi, nämä puolalaisherrat nyhtävät sinulta
viikset.

— Eivät nyhdä —, vastasi Ivanenko rauhallisena. — He pelkäävät.
Katsopas, miten he pelkäävät. Siihen aikaan, jolloin he kiertelivät
metsissä, eivät he pitäneet »ryssistä», mutta nyt he pitävät. Kun heitä
taputtaa, suutelevat he kättä. Nyt eivät he enää mistään hinnasta
ryhtyisi metsäsisseiksi. He ovat tulleet viisaammiksi ja nöyremmiksi...
Odota, minä heitän heti toisen ruusun, punaisen...

— Äskeinen oli valkea, nyt on punaisen vuoro.

— Valkean ja punaisen ruusun sota. Kumpiko voittaa?

Nuori nainen söi yhä edelleen rauhallisesti jälkiruokaansa ja työnsi
välinpitämättömällä, täysin halveksivalla liikkeellä upseerin ruusun
lautasliinaltaan hiljaa maahan kuin olisi karistanut muruja.

— Vai niin! Tuo on epäkohteliasta! — huusi liehittelijä Ivanenko
suoraan tuntemattomalle nuorelle tytölle.

— Tuo on raakaa! — sanoi toinen.

— Tosiaankin, se ei sovellu...

— Upseerin ruusua ei saa heittää maahan.

— Sellaisesta loukkauksesta...

— No, näetkös, Ivanenko, siinäpä sait, — hihitti kapteeni Sorokin.

— Siinä on palkka sinun liehittelystäsi!

— Katsotaanpas, — huusi Ivanenko.

Nuoren tytön seurue neuvotteli levottomasti kuiskaten. Varmaankin
pohdittiin kysymystä, miten päästä pois tästä salista. Eräs
herroista kilisytti kiivaasti lasia kutsuen luokseen tarjoilijaa.
Mutta tarjoilijat aavistivat, että asia saisi huonon lopun, eivätkä
välittäneet hälyytysmerkeistä. Heidän isäntänsäkin, jonka kalju pää,
sormukset, helyt ja kalliit timanttinapit aina muulloin kimmelsivät,
pysyi nyt näkymättömänä ravintolahuoneen tarjoilupöydän takana.
Upseerien suuri pöytä sulki tien sekä pää- että sivuovelle. Molemmat
siviilipukuiset herrat pälyilivät asestetun voiman edustajia ja
varustautuivat neuvottomina tuohon nyt jo varmaankin torjumattomaan
skandaliin.

Piotr Rozlucki istui pöytänsä ääressä pää käden varassa ja seurasi
tapahtumaa välinpitämättömänä. Kun oli tullut hetkeksi täydellinen
hiljaisuus ja nuori kopeilija Ivanenko oli aikeissa heittää mainitun
punaisen ruusun vieraalle, sanoi Rozlucki, muuttamatta asentoaan ja
vetämättä kättään pois päänsä alta, tyynesti, mutta pontevasti, niin
että koko sali saattoi sen kuulla:

— Hyvät herrat, tuo on alhaista.

— Kuka puhuu? — huusi kapteeni Sorokin samalla kuin hän pani binokkelin
silmilleen.

— Upseeri, joka häpeää tovereitaan.

— Suu kiinni! — huusi riidanhaluinen Ivanenko hyökäten tuoliltaan.

Istuen yhä samassa asennossa pää käden varassa Rozlucki singahutti
ikäänkuin heille kaikille korvapuustiksi sanan, joka on venäläisestä
upseerista suunnaton loukkaus:

— Svolotš! [Roskaväkeä!]

Kuin räjähdys sai tämä sana kaikki ponnahtamaan paikoiltaan. Kaatuvien
tuohen jyrinä, lasien helinä, murskaantuvien maljakkojen kilinä,
kiroukset, naisten kimeät huudot ja huotrasta vedettyjen sapelien
metallinen suihke... Rozlucki tuskin ehti vetää esiin oman sapelinsa.
Kaikki hyökkäsivät paljastetuin miekoin hänen kimppuunsa. Hän sysäsi
katetun pöydän jalallaan heidän ja itsensä väliin, syöksähti salin
nurkkaan ja asettui siellä salamannopeasti taisteluasentoon. Hän iski
koko voimallaan sapeleihin, jotka olivat häntä lähinnä. Eräs sapeleista
lensi hänen lyönnistään päiden yli ja murskasi vastakkaisella seinällä
olevan peilin. Kiristäen hampaitaan tappeli tykistöupseeri koko
joukkion kanssa. Hänen iskunsa satelivat päihin, niskoihin, käsiin,
suoraan sapelien väliin tai sapeleihin. Verta räiskähti. Hän huusi:

— Tulkaa koko joukko, yksi kerrassaan.

Silmittömässä raivossaan he eivät totelleet. He hyökkäsivät hänen
kimppuunsa sankkana joukkona. Eturivissä seisovat iskivät hurjasti,
toiset huitoivat toverien olkapäiden yli koettaen lyödä hänet
palasiksi. Taistellessaan heitä kaikkia vastaan singahutti hän vielä
kerran saman haukkumasanan vihollisilleen vasten kasvoja. Erinomainen
miekkailija kun oli, toimitti hän yhden vastustajistaan maahan,
sivautti toista rintaan, niin että tämä vaipui selin pöydälle,
kolmannelta hän halkaisi käden. Nurkka suojasi hänen selkänsä.
Häntä saatettiin ahdistaa vain edestäpäin. Hän pysyi paikallaan
torjuen iskuja salamannopeasti ja hyökäten minkä ehti etumaisten
kimppuun. Mutta pian hänen sapelinsa häilähti vastaiskusta, sotkeutui
sapelisateessa ja horjahtaen iski tyhjää ilmaa.

Äkkiä näki Piotr käsittämättömän sinipunervan värin silmissään.
Särisevää kellonsoittoa kuului hänen päässään, ylhäällä avaruuksissa
tärisevää jyminää... Veri virtasi yli hänen silmiensä, nenänsä ja
suunsa. Hän alkoi niellä sitä vetäessään henkeä sisäänsä. Seinät
näyttivät irtautuneen saumoistaan. Hän vaipui kädet levällään suoraan
kasvoilleen maahan. Hän näki vahatun parkettilattian, jalkoja,
kiiltonahkasaappaita, jotka jättivät astuessaan punaisia läiskiä
lattialle — verta, joka pitkinä viiruina juoksi nopeasti lattian
rakoihin.

Vaistomaisesti koetti hän nousta ja kohotti epätoivoisena päänsä.
Kuin sumuverhon läpi näki hän salin nurkassa pienen siviiliseurueen.
Molemmat herrat olivat levittäneet kätensä ja suojelivat naisia rinta
saliin päin kääntyneinä. Ruskeatukkainen nuori tyttö katseli Piotria
kädet rinnalle koukistuneina, suu puoleksi avoinna, kauhun huuto
huulille kangistuneena.

Suullaan silvottuna maaten ja pahasti veren tahraamana hymyili Rozlucki
hänelle iloisesti ja koetti saada sanotuksi puolaksi, että hän
pyysi häneltä anteeksi, mitä oli tapahtunut. Rozlucki katsoi naisen
sinisiä huulia, hänen liikkumattomia silmiään. Hänen puheensa muuttui
sammaltavaksi. Synkkä, musta kansi, jossa oli kyhmyisiä uurteita,
painoi häntä, sen reuna pusersi häntä ja tyrkkäsi hänet pohjattoman
pimeän aaltoihin.




KAHDESKYMMENES LUKU.


Piotr ei kuollut sapeliniskuihin, hän ei menehtynyt omaan vereensä.
Sotilassairaalassa, niissä hänen haavojaan hoidettiin, hän oli ankaran
valvonnan alaisena. Häntä odotti oikeudenkäynti siitä, että hän oli
aiheuttanut julkisella paikalla verisen kahakan. Sitäpaitsi vihasivat
häntä kaikki jalkaväen upseerit, joita tovereihin kohdistettu häväistys
oli loukannut. Tykistöläiset sitävastoin, jotka olivat hienostuneempia
ja joilla oli korkeampi sivistys, myönsivät hänen tehneen oikein ja
asettuivat solidarisiksi hänen kanssaan. He kävivät häntä katsomassa,
valvoivat hänen luonaan öisin ja pitivät huolta siitä, ettei häneltä
puuttunut mitään. He toivat hänelle kirjoja ja koettivat kaikin tavoin
tehdä hänen elämänsä hupaisammaksi.

Heti ensimmäisinä päivinä ja öinä, ollessaan vielä puoleksi
tajuttomana, kysyi hän lakkaamatta kirjeitä.

Mitään ei ollut tullut. Kasvot seinään päin kääntyneinä tuijotti hän
tuntikausia samaan seinäpaperin täplään ja sai lopulta sanotuksi
omituisen, käsittämättömiä sanoja sisältävän lauseen.

Hän ei voinut nostaa siteiden puristamaa päätään, joka oli raskas kuin
hartioille asetettu alasin. Kipu ei hellittänyt hetkeksikään, haavoja
kirveli ja poltti kuin ne olisivat olleet tulessa. Toisissa paikoin
pakotti ärtyisä, pistävä turvotus, ja koko ruumis hehkui kuumeessa.

Tylsässä horrostilassa, korvien humistessa ja käsien tuntuessa
jättiläismäisiltä ja raskailta kuin myllynkivet, vaivasi häntä alati
uudistuva, ahdistava painajainen. Hän kulki aina oudoilla kentillä
jonkun kanssa, jonka kasvoja hän ei mitenkään voinut nähdä. Tämä
seuralainen lyöttäytyi häneen, he riensivät yhdessä eteenpäin, mutta
toinen oli aina puolisen askelta edellä ja vältti vastata hänen
uteleviin sanoihinsa.

Piotr tahtoi päästä selville seuralaisestaan, nähdä totuuden, tietää,
mikä sisäinen voima toisessa asusti, mikä ajatus hallitsi hänen
järkeään, millainen hänen tahtonsa oli, mistä tunneyhteydestä nousi
hänen päätöksensä. Hän pyysi ja rukoili seuralaistaan, lankesi hänen
jalkoihinsa — turhaan. Mustan varjon tavoin tämä kiiti eteenpäin, yhä
eteenpäin... Niin menivät päivät ja yöt ahdistavassa tuskassa.

Näihin aikoihin tuli vanha kenraali Rozlucki sairasta
katsomaan. Hän tahtoi epäilemättä sotilaspukunsa avulla pelastaa
seikkailijasukulaisensa ja oli senvuoksi täydessä kenraalin
univormussa. Piotr sattui juuri nukkumaan, kun hän tuli sairaalaan.
Vanha herra odotti kärsivällisesti hänen heräämistään. Mutta kun sairas
äkkiä heräsi unesta, syntyi omituinen ja kiusallinen kohtaus. Piotr
katsoi näkevällä, sitomattomalla silmällään kauan isänsä setää ja veti
peitteen terveellä kädellään ylemmäs kasvoilleen. Sitten hän kaikkien
hämmästykseksi kohosi omin voimin istumaan, viittasi vanhusta luokseen
ja sai ilmaistuksi, että tämä panisi korvansa lähelle hänen suutaan.
Tässä asennossa hän supisi kauan jotain puolaksi vanhuksen korvaan.
Kuuntelevan vanhan kenraalin kasvot tulivat ensin kalpeiksi, sitten
tulipunaisiksi, sinisiksi ja lopuksi miltei mustiksi. Äkkiä vanhus
sysäsi sairaan selälleen vuoteeseen, nousi paikaltaan, kohensi pukuaan,
suoristi olkalaput ja lähti huoneesta katsomatta enää taakseen. Koko
hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pani päällystakin ylleen, ja astuessaan
alas portaita hän mutisi jotain epäselvää. Arveltiin sairaan kuumeessa
sanoneen sukulaiselleen jotain hyvin epämiellyttävää ja närkästyttäneen
häntä syvästi.

Vasta monen viikon kuluttua annettiin Piotrille pakka Tatjanan
kirjeitä, jotka olivat viipyneet kauan matkalla ja sitten, kun Piotr
oli seikkailunsa vuoksi joutunut sairaalaan, olleet monenlaisten
vaiheiden alaisina ennenkuin saapuivat sairaalaan Piotrin käsiin. Ne
oli palautettu Tatjanalle Atlantin rannikolle ja sieltä ne oli taas
osoitettu määräpaikkaansa. Tatjana, joka matkusteli isänsä kanssa, ei
näin ollen saanut pitkään aikaan Piotrilta mitään tietoja.

Kun Piotr luki näitä kirjeitä, jotka kävivät yhä alakuloisemmiksi ja
levottomammiksi ja joista huokui loukattu ylpeys, pelko ja turtunut
tuska, itki hän katkerasti. Hän ei tiennyt missä Tatjana oli, ei
voinut itse hänelle kirjoittaa — ja mitäpä hän olisikaan hänelle
sanonut? Hän kätki pieluksensa alle kirjeet, jotka oli kirjoitettu mitä
ristiriitaisimmissa mielialoissa, painoi niitä öisin huulilleen — ja
oli vaiti.

Kun hän vähitellen alkoi toipua ja pahin haava, joka kulki yli
otsan, silmäkulman ja posken, alkoi parantua, kun takaraivon saamien
vammojen aiheuttama päänsärky helpotti eikä käsi enää ollut niin
jäykkä, kävi hänen luonaan usein eräs Andrei Jevgenjevitš Rošov (eli
»André Rochoff», kuten seisoi käyntikorteissa, joita tappelun jälkeen
kuluneena aikana oli kertynyt sairaalaan suuri määrä). Se oli nuori
tuomarikandidaatti, Pietarista äskettäin tullut komea, elegantti
juristi, jolla oli suosituskirjeitä korkeissa asemissa olevilta
henkilöiltä.

Rošov kävi usein kenraali Polenovin kodissa ja liehitteli ilmeisesti
Tatjanaa, johon hän oli rakastunut. Kenraali piti hänestä hyvin paljon.
Rošov oli saman hengen miehiä kuin hänkin, tarmokas ja eteenpäin
pyrkivä. Hän oli toistaiseksi vain asianajajana täällä _in partibus
infidelium_, mutta hän odotti hetkeään. Sitä paitsi oli Rošov aika
komea mies, kaupungin parhaiten pukeutuvia nuoria miehiä, joka tiesi
kaikki asiat, muisti kaikki, antoi aina tarvittaessa parhaan neuvon
tahtomatta siitä mitään korvausta. Piotrin onni oli niin ilmeinen,
ettei se voinut jäädä Rošovilta huomaamatta. Kaikki tiesivät kauniin
juristin kärsivän helvetintuskia. Hän, muuten tasapainoinen, järkevä,
rauhallinen, määrätietoinen luonne, osoitti peittelemätöntä epätoivoa
nähdessään Tatjanan ja Piotrin yhdessä, kalpeni ja vaikeni, tuli
alakuloiseksi ja menetti henkisen tasapainonsa, vieläpä itkikin muiden
nähden. Kuitenkaan ei häntä ollut syrjäytetty niin ratkaisevasti
kuin hän itse kuvitteli. Tatjana oli ennen Piotrin tuloa ollut koko
lailla ihastunut kauniiseen juristiin. Pariisissa oli Tatjana kerran
tunnustanut, että tuo »André» oli miellyttänyt häntä paljonkin, mutta
hänen luontainen vastustushalunsa oli estänyt häntä sitä Rošoville
näyttämästä. Hän oli päinvastoin tehnyt kaikkensa riistääkseen
Rošovilta pienimmätkin kuvitelmat. Jollei Piotr olisi ilmestynyt
näköpiiriin, olisi hän ehkä toden teolla rakastunut Rošoviin.

Piotr suorastaan hämmästyi, kun tuo hieno juristi tuli ensi kertaa
häntä katsomaan sairaalaan. Hän ei ollut odottanut Rošovia eikä voinut
edellyttää mitään osanottoa siltä taholta. Kylmin katsein tuijotti
potilas vieraansa huolellisesti jakaukselle kammattuun mustaan tukkaan,
joka oli sileä ja silkinkiiltävä, hänen kaunismuotoiseen otsaansa,
suoraan nenäänsä, lyhyiden viiksien varjostamiin huuliin, valkeaan
ihoon ja hänen solakkaan vartaloonsa. Rošov oli kuten aina aistikkaasti
puettu. Kädessä hänellä oli kukkia, jotka hän huomaamatta laski
peitteelle. Piotr oli synkän vaitelias ja katseli kukkia kipein sydämin.

Kun Rošov alkoi puhua miellyttävällä, tasaisella, luottamusta
herättävällä äänellään, kuunteli Piotr häntä vaiti ja antoi
ruumiillisen tilansa käydä vaitiolon syystä. Monin perinpohjaisin
lausein kertoi Rošov upseerille, että kaupungin koko venäläinen
hienosto oli Piotrin puolella ja tuomitsi jalkaväen upseerien
häpeällisen — juuri niin, »häpeällisen» — käytöksen ravintolassa, että
koko tämä venäläinen hienosto ei saattanut löytää kyllin voimakkaita
sanoja ilmaisemaan osanottoa kaunista nuorta naista kohtaan, jonka
kimppuun oli niin röyhkeällä tavalla käyty ja joka oli onneksi tavannut
puolustajan ja kostajan. Rošov vihjaili hienosti siihen, että hän
tietää tapahtuman sankarittaren nimen ja missä hän asuu, hän puhui
hänestä yhä uudestaan ja uudestaan, palasi aina tähän aiheeseen, ylisti
nuoren puolattaren kauneutta, kirosi vielä kerran jalkaväen upseerien
raakuutta, ei ainoastaan gentlemannina, ei ainoastaan venäläisenä tässä
maassa, jossa lippua oli kannettava korkealla j.n.e., vaan myöskin
juristina, joka tämän surun laakson viheliäisyydessä aina vain piti
silmällä oikeutta ja ennen kaikkea vain oikeutta.

Piotr pysyi välinpitämättömänä ja oli vaiti.

Kun juristi tahtoi jälleen aloittaa laajasanaiset selittelynsä
ikäänkuin huomaamatta kuljettaakseen valmista päämäärää kohti,
keskeytti sairas hänen esitelmänsä äkkiä yksinkertaisella kysymyksellä:

— Oletteko jo kirjoittanut Tatjana Ivanovnalle kaikesta tästä?

Rošov joutui hämilleen.

— Mistä sitten?

— Että minä olen tapellut puolustaakseni nuorta naista.

— Kun tiedän kenraali Polenovin kiintymyksen teihin, — puhui Rošov
harvakseen ja juhlallisesti, — ja kun sitä paitsi tunnen teidän
ystävyytenne Tatjana Ivanovnaan ja kun otin huomioon, ettette te
voinut itse hetipaikalla kirjoittaa, olen minä tosiaankin kiiruhtanut
rauhoittamaan kenraalia ja hänen tytärtään, jotka olisivat voineet
muulta taholta saada kuulla tapahtumasta, sekä selittämään heille, että
koko asia on oikeastaan joutavanpäiväinen.

— Missä on sitten kenraali Polenov nyt?

— Rapallossa, lähellä Genovaa.

— Tyttärensä kanssa?

— Niin.

— Minä kiitän teitä, sanoi Piotr jäykästi.

— Olen katsonut sen velvollisuudekseni talon ystävänä.

— Te olette toiminut tosi ystävän tavoin.

— Tahdoin myös rauhoittaa Tatjana Ivanovnaa.

— Yksityiskohtaisella kuvauksella kauniista puolattaresta?

— Mitä? Onko Tatjana Ivanovna kirjoittanut teille jotain sellaista?

— Ei.

— Niinkö? Olen siitä hyvin iloinen.

— Miksi niin?

— Kirjeisiin saattaa helposti pujahtaa epätarkkuutta,
epätäsmällisyyttä, kun taas personallinen selvittely aina takaa
paremmin asian oikean laidan säilymisen.

— Te tiedätte sen juristina paremmin ja tarkemmin kuin minä.

— Sallisitteko, että matkustan Varsovaan kenraalia ja hänen tytärtään
vastaan rauhoittamaan heitä ja estämään heitä kuulemasta ikäviä
juoruja, jotka eivät ole vältettävissä?

— Luonnollisesti. Jos suostumukseni voi millään tavoin vaikuttaa teidän
päätökseenne.

— Piotr Ivanovitš, uskokaa minua, teen tämän yksinomaan ystävyydestä
teihin ja Tatjana Ivanovnaan.

— En epäile sitä hetkeäkään.

Keskustelu pysähtyi. Sen johtolanka katkesi, kun Rošov alkoi puhua
matkastaan Varsovaan. Vieras jäi vielä hetkeksi, tiedusteli perinpohjin
Piotrin terveydentilaa voidakseen antaa siitä tarkan kuvan Varsovassa
ja puheltuaan vielä hetken rakastettavasti jos jostakin sanoi
potilaalle jäähyväiset.

Piotr oli koko ajan seurannut hänen mielenkiintoisia kasvojaan ja hänen
vilkkaita, miellyttäviä eleitään, jotka todistivat sisäistä terveyttä.
Kun Rošov oli mennyt, veti hän peitteen kasvoilleen kuin olisi tahtonut
nukkua ja alkoi epätoivosta hiljaa nyyhkyttää.




KAHDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.


Eräänä päivänä noin pari viikkoa Rošovin käynnin jälkeen ilmoitti
päivystäjäupseeri Piotrille parin naisen pyytävän päästä hänen
luokseen. Potilas istui vuoteellaan eikä aluksi antanut myöntämisen
eikä epäämisenkään merkkiä. Hän tuijotti oveen. Samalla se työntyi
auki ja Tatjana hiipi sisään varpaisillaan, hame kahisten. Hänen
jälessään tuli Mathilde ja jonkun askeleen päässä Rošov. Piotr
kohotti Tatjanaan silmänsä, oikeastaan vain toisen. Tatjana oli
harvinaisen kaunis, hänellä oli päässään muodikas hattu ja yllään
pariisilainen päällysviitta, joka oli uusinta kuosia, sininen ja
tuoksuva. Hänen kotkansilmänsä iskeytyivät Piotriin rajusti kuin
petolinnun katse. Hänen suunsa oli puoleksi avoin, kuin olisi hän ollut
huudahtamaisillaan. Hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen. Piotrin tukka
oli ajettu, samoin viikset, ja hänen poskensa olivat laastarilappujen
peitossa. Hän muistutti siteissään ilveilijää, joka silmäpuolena
katselee synkästi kääreistään.

Tatjana istuutui tuolille ojentamatta Piotrille edes kättä. Hän
lyyhistyi voimattomasti kokoon ja katseli voimattomana Piotria
saattamatta irroittaa hänestä katsettaan. Kukkavihko oli pudonnut
hänen käsistään lattialle. Rošov nosti sen maasta ja laski huomaamatta
sairaan peitteelle. Äkkiä Tatjana puhkesi hillittömään, miltei
mielipuoliseen nauruun. Hän koetti pidättää sopimatonta nauruaan ja
puri kaikin voimin huuliaan. Hän koetti peittää kasvonsa käsillään,
mutta äänekäs nauru sai hänet uudestaan valtaansa. Mathilde seurasi
hänen esimerkkiänsä. Rošov koetti pysyä nauramatta. Hän pyöritti
silmiään ja hieroi otsaansa, mutta ei hänkään voinut pysyä vakavana.

— Millaiseksi olette itsenne tehnyt! — huudahti Tatjana tirskuen. —
Katso, Mathilde, tässä on Piotr Ivanytš!

— Niin todellakin, monsieur Pierre-raukka.

— Ja te sanoitte, — virkkoi Tatjana suuttuneena Rošoville, — että
ne olivat vain vähäpätöisiä naarmuja. Hänethän on silvottu, hakattu
palasiksi.

— Olin ja olen yhä vieläkin vakuutettu, — sanoi Rošov, — ettei tule
jäämään mitään jälkiä. Tällaiset terävien sapelien tekemät haavat
paranevat ihmeellisesti. Muutaman viikon kuluttua ovat arvet Piotr
Ivanytšin kasvoissa miltei näkymättömiä ja ne vain kaunistavat häntä
meidän silmissämme.

— Se ei voi olla totta! — huudahti Tatjana. Hänen naurunsa väräjöi
äkkiä nyyhkytystä.

— Saatte olla vakuutettu... — sanoi Rošov.

— Näyttäkää toista silmäänne! — huusi Tatjana Piotrille. — Se on
varmaankin puhki!

— Ei se ole puhki, mutta toistaiseksi on epätietoista ... — virkkoi
sairas rauhallisesti.

— Sapelilla lyöty vai pistetty? Millä lailla?

— Sain terävän sapeliniskun, joka ulottuu keskeltä otsaa toisen
silmäkulman, poskipään ja koko posken yli alaleukaan asti. Luut
murskaantuivat. Säilyykö silmä, en tiedä. Parhaimmassa tapauksessa
tulen katsomaan sillä kieroon. Milloin palasitte?

— Eilen — vastasi Tatjana ja katseli Piotria leppymättömästi. Hän
istuutui syvemmälle tuoliinsa ja pureskeli kärsimättömästi huuliaan.
Piotr tiesi, että tämä merkitsi yltyvää intohimoa. Tatjanan silmiin
kihosi kyyneleitä, joita hän koetti pidättää. Hän veti hansikkaat
käsistään eikä huomannut, että ne putosivat maahan. Piotr näki, miten
hänen ihastuttavat, valkeat kätensä vapisivat ja miten ne olisivat
mielellään kietoutuneet hänen kaulaansa. Piotr tunsi, miten Tatjanan
polvet puristuivat yhteen haluten polvistua vuoteen ääreen. Hänen
huuliaan vääristi yhä enemmän vavahteleva sisäinen tuska, joka puhkesi
esiin nauruna. Piotr tunsi sydämellään Tanian sydämen läheisyyden.
Kuinka kuvaamaton rakkaus sykkikään hänessä!

Tatjana virkkoi kiihkeästi:

— Onko se nuori »panna» jo käynyt teitä tervehtimässä, jonka vuoksi te
ryhdyitte ritarilliseen taisteluun?

— Ei, — vastasi Piotr.

— Miten epäkiitollista!

— En tunne häntä ollenkaan.

— Minusta on yhdentekevää, tunnetteko toisenne vai ette.

— En tunne häntä. Se on varma.

— Sen sijaan minä tunnen hänet. Rošov on kertonut minulle, kuka hän on.
Olen nähnyt hänet kerran tanssiaisissa täällä klubissa, missä oli sekä
puolalaisia että venäläisiä. Puku oli aivan tavallinen, täkäläisen maun
mukainen.

— Mutta jotain viehättävää hänessä on, sitä ette voi kieltää, —
sekaantui Rošov keskusteluun.

— Oh, tässä henkilössä ei ole ainoastaan suloa, vaan myös paljon muita
hyveitä, — sanoi Tatjana myrkyllisen ivallisesti.

— Eihän kukaan häntä tunne, minkätähden puhumme hänestä niin paljon? —
huokasi Piotr.

— Ette suinkaan usko, että alennun olemaan mustasukkainen tuolle
tuntemattomalle kaunottarelle? Pyydän, ettette loukkaa minua
sellaisilla arveluilla... — huudahti Tatjana.

— Tunnetteko hänet? — kysyi Rošov vilkkaasti.

— Noissa tanssiaisissa meidät esitettiin. Tanssittiin. Eräässä vuorossa
pyysin häneltä viuhkaa, kun en muistanut minne edellisen valssin
aikana olin pannut omani. Hän katsoi minua sellaisin silmin kuin hän
olisi vähintäänkin ollut kuningatar Maria Leszczyńska ja antoi minulle
viuhkan hetken kuluttua, mutta sellaisella tavalla, ettei mieleni
tehnyt siihen koskeakaan.

Viisaana ja neuvokkaana kuten aina mademoiselle Mathilde ryhtyi Rošovin
kanssa vilkkaaseen keskusteluun. Kertoakseen kauniille juristille
jotain erittäin mielenkiintoista, joka oli juolahtanut hänen mieleensä,
vei hän hänet salin toiseen päähän. Sitten hänessä heräsi odottamatta
mielenkiinto sairaalan sisustukseen ja hän viittasi Rošovia tulemaan
viereiseen käytävään.

Tatjana katsoi ympärilleen. Hän näytti odottavan, että Piotr tekisi
jotain, liikuttaisi kättään, voidakseen peittää sen suudelmilla. Mutta
sairaan molemmat kädet pysyivät raskaina ja liikkumattomina peitteellä.
Hän ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, mihin se oli jäänyt.
Kyyneleitä virtasi hänen silmistään kuin verta haavasta. Tuskaisa hymy
väikkyi hänen huulillaan. Tatjana vavahti huomatessaan tämän hymyn. Hän
tunsi sen. Koko hänen ruumiinsa värisi epätoivosta.

Mutta sitten kuohahti hänessä taas suuttumus. Hän olisi ollut valmis
heittäytymään Piotrin syliin ja repimään siteet hänen kasvoiltaan,
mutta seuraavana hetkenä alkoikin katseellaan voimattomasti rukoilla,
että Piotr ensin ojentaisi hänelle kätensä. Kun Piotr ei ojentanut
kättään, nöyrtyi hän ja laski viehättävän, rakastavan kätensä Piotrin
kylmille sormille. Ne vavahtivat ja Piotrin kasvoilla, joista toinen
puoli oli vapaana siteestä, kävi hymy vielä kärsivämmäksi.

Tatjana tarrautui kiinni Piotrin käteen ja pudisti sitä kaikin voimin:

— Sinä! — kuiskasi hän Piotrille raivoisasti.

Piotr nosti verkalleen päänsä, joka oli raskas kuin alasin, ja sanoi
kuvaamattoman tuskan vallassa:

— Rošov on sinun kanssasi.

— Ja sinä olet tapellut hänen puolestaan.

— Rošov on sinun kanssasi.

— Piotruš... — kuiskasi Tatjana kuolonkalpeana, koko ruumis vavisten.
Sanat tulivat hyväillen suoraan sydämestä, katseessa loisti vilpitön
hellyys.

— Rošov... — sanoi Piotr säälimättömäsi pudistaen päätään.

— Mitä sinä olet tehnyt minulle! Mitä olet täällä tehnyt! Miksi sinä
ryhdyit sellaiseen? Miksi sekaannuit siihen? Sinä olet surmannut meidät
molemmat.

— Vain itseni.

— Isä ei tahdo enää nähdä sinua.

— Minä ihmettelen, että sinä tahdoit vielä nähdä minua.

Tatjana purskahti loukkaantuneen lapsen avuttomaan, äänekkääseen
itkuun. Mathilde kiiruhti hänen luokseen, hänen perästään Rošov, joka
juoksi sinne tänne levottomana, syvää osanottoa tuntien.

Tatjana poistui huoneesta edes katsomatta enää Piotriin. Häntä
seurasivat Mathilde ja Rošov.




KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.


Suunnilleen viikkoa myöhemmin ilmoitti päivystävä upseeri potilaalle,
että kohta tulisi olemaan sairaalan tarkastus ja että komentava
kenraali saapuisi personallisesti tilaisuuteen. Ja tosiaankin astui
kenraali Polenov-Tšernovratski pian sairaalan saliin. Hän kulki
suorana, tuimana ja niin jäykkänä kuin olisi niellyt sapelin, jota
hän kuolevien peloitukseksi kantoi sivullaan. Hän oli pukeutunut
paradiunivormuun, jossa kimmelsivät kunniamerkit, nauhat ja olkavyöt.
Tuima ilme ei väistynyt hänen otsaltaan, kun hän oli astunut huoneen
kynnyksen yli. Piotrista tuntui, ettei kenraali halunnut nähdä häntä
eikä tervehtisi häntä, mutta hän tyytyi tähän kohtaloonsa. Hän istui
vuoteessaan pää sidottuna ja odotti asiain kulkua.

Kenraali loi julmia katseita kaikkiin nurkkiin tähystellen sitä
ja tätä, kuten tarkastajan onkin tehtävä, mutta hetken kuluttua
kääntyivät hänen vihaiset, uhkaavat kasvonsa suoraan Piotriin. Hän
antoi seurueelleen merkin, että hän tahtoi jäädä yksin. Kun lääkärit,
hoitajattaret, välskärit, päivystävät upseerit ja kaikki muutkin
olivat poistuneet salista, istuutui kenraali tuolille ja katsahti
pari kertaa Piotriin kiukkuisesti — kenties karkoittaakseen siten
hämilläänolonsa siitä, miten päästä keskustelun alkuun. Vihdoin hän
sanoi häikäilemättömästi ja masentavan ylhäisesti:

— Tiedättekö, että te olette joutunut syytteeseen?

— Minä tiedän, herra kenraali.

— Tiedättekö, että teitä voi odottaa arvoalennus sen inhottavan jutun
vuoksi, joka nyt kuuluu ansioluetteloonne.

— Minä tiedän sen, herra kenraali.

— Olisivatko... niin... olisiko teidän alempi ja ylempi esimiehistönne,
minä, teidän päällikkönne, teidän toverinne, koko venäläinen yleisö
tässä maassa, koko armeija, Venäjän lippu... voineet odottaa teiltä
sellaista tekoa!... Mitä?

— Minä en ymmärrä, mistä on kysymys, herra kenraali.

— Mitä? Te ette ymmärrä? Minä neuvon teitä mieluummin olemaan vaiti,
kun teidän päällikkönne puhuu ystävällisesti teidän kanssanne. Mitä?
Mitä tämä taas on? Olkaa vaiti! Minun suopeuteni on tehnyt teidät
julkeaksi. Mutta minun suopeuteni on lopussa! Kenties te olette
luullut, että minä painan tämän jutun villasella, ja pitänyt sen vuoksi
sopivana hurjistella, panna täällä toimeen skandaleja ja tehdä mitä
päähänne pälkähtää. Te laskitte kenties selviävänne siitä rankaisutta.
Kuulkaa siis...

Piotr hymyili ivallisesti.

— Te nauratte, kun kenraali puhuu!

— Minä en naura, herra kenraali.

— Te nauratte! Hitto vieköön!...

— Minä olen sairas, herra kenraali.

— Te olette sairas, mutta te olette samalla syytetty!

— Oikeus ratkaisee minun syyllisyyteni.

— Oikeus!...

Kenraali kadotti oikean langan eikä nyt enää ollenkaan tiennyt, millä
todistuskappaleilla hän saisi tuon itsepäisen uhmailijan murskatuksi.
Viittaus oikeudenkäyntiin oli katkaissut keskustelun. Kenraali tunsi
kiivastuneensa tarpeettomasti, ja, mikä oli pahempi, loukanneensa hyvää
sävyä. Hän puhkui kauan, oikaisi sapelia ja vääntelehti tuolillaan.
Viimein hän sanoi raivoissaan:

— No hyvä — oikeus! Siis sotaoikeus, ja sillä hyvä. Se saattaa kyllä
teidät järkiinne.

— Minä odotan tyynesti tuomiota.

— »Tyynesti». Sankari!

— Sankari tahi ei, joka tapauksessa säädyllinen ja hyvinkasvatettu mies.

— Senkin sankari! Pää silvottu, ajetaan rykmentistä, arvoalennus!

— Herra kenraali, jos te olisitte ollut minun sijassani, alemman
upseerin asemassa, jossa ei ole mitään muuta valittavana, olisitte te
toiminut aivan niinkuin minä.

— Mitä ihmettä! Mitä minä kuulen! Mitä te sanotte?

— Mitä minä sanon? Etten voi olettaa mitään muuta. Olisitteko te
suvainnut, herra kenraali, että teidän läsnäollessanne julkisella
paikalla joukko puoleksi juopuneita upseereja rupeaa mitä raaimmalla
tavalla ahdistamaan rauhallisia, säädyllisiä siviilihenkilöitä?

— Kauniita neitosia...

— Aivan niin, kauniita neitosia, jotka söivät rauhallisten henkilöiden
seurassa.

— Kaiken lisäksi puolalaisia!

— Kaiken lisäksi puolalaisia! — toisti Piotr painokkaasti.

— Sehän juuri on merkillisintä koko asiassa!

— Juuri niin, se on merkillisintä. Venäläisten upseerien on siis
lupa käyttäytyä niinkuin nämä käyttäytyivät, koska asianomaiset ovat
puolalaisia?

— Te unohdatte kenen kanssa puhutte!

— En, herra kenraali. Minä kysyn teidän mielipidettänne.

— Mielipidettä! Te tunnette minun mielipiteeni. Te tiedätte, että
puolalaisia minä... hm... Kuinka julkeatte olettaa sellaista minusta!
Te tiedätte aivan hyvin! Mutta te olette herjannut tovereitanne, te
olette häväissyt heitä uskomattomalla tavalla. Te lausuitte vasten
kasvoja sanan...

— Saman sanan toistan vielä oikeudessa. En peruuta sitä oikeudessa
enkä missään muuallakaan. En missään enkä koskaan. Ovatko nuo toiset
mitenkään tahtoneet hyvittää käytöstään asianomaisia naisia ja miehiä
kohtaan? Eivät. Jokaisen upseerin velvollisuus olisi ollut tehdä samoin
kuin minä tein. He syöksyivät laumana kimppuuni ja hakkasivat minut
tällaiseksi. Siksi en milloinkaan peruuta tätä sanaani!

Kenraali ei tietänyt, mitä hänen tulisi sanoa. Hän oli ankaran
näköinen, siveli viiksiään ja korjaili sapelia paikoilleen.

— Piotr Ivanytš, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Rauhoittukaa.
Ymmärrän... kunnian vaatimus — ja niin edespäin ... Nyt on kysymyksessä
asian hiljainen hautaaminen. Käsitättekö, Piotr Ivanytš?

— En, sitä en käsitä. Jos tulen terveeksi, joudun oikeuteen. Jos kuolen
haavoihini, en joudu oikeuteen. Siinä kaikki.

— Lopeta, kuule, lopeta! On käynyt niin, että yleinen mielipide
kallistuu puolellesi. Jalkaväen upseeritkin jakautuvat jo kahteen
puolueeseen. Pienempi on sinun puolellasi, toinen, joka on luvultaan
hyvin suuri, tuomitsee sinut. On siis tärkeätä, että suurempi puolue
pienenee ja pienempi kasvaa. Sinun täytyy tehdä jonkinlainen myönnytys,
pyytää anteeksi, peruuttaa sanasi. Silloin asia siirtyy toiselle
tasolle, siitä tehdään kunnia-asia. Ymmärrätkö? Kunnia-asia...

— En peruuta sitä sanaa milloinkaan, herra kenraali. Olen valmis
taistelemaan jokaisen kanssa, jos sikseen tulee. Tulkoon vaikka koko
jalkaväkirykmentti!

— No, no, no, no! Sankari!

Piotrin pää vaipui, ja hän oli kauan vaiti. Sitten hän nosti katseensa
ja sanoi lyhyesti:

— Herra kenraali, te heitätte jo kolmannen kerran halveksivasti minulle
vasten kasvoja tuon sanan. Olkoon siis niin, olen sankari!

— Byronilainenko vai jokin muu?

— Jokin muu... — sanoi Piotr katsoen kenraalia syvälle silmiin.

Kenraali teki päättäväisenä käskevän kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut syöstä Piotrin mamertiniseen luolaan, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä. Saattoi huomata, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän
kulki huoneessa edestakaisin ja kysyi harkitsevasti:

— Mitenkä on haavojen laita?

— Ne paranevat.

— Mutta lääkäri on sanonut minulle, ettet voi vielä piankaan nousta. Et
vielä kohtakaan.

— Jos täytyy maata, niin mitäs muuta...

— Niinpä niin, mutta... tahtoisitko... hm...

— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

— Etkö... tahtoisi... hm, Piotr Ivanytš, mieluummin maata minun
kodissani? kysyi kenraali ankaran näköisenä, ikäänkuin ohimennen. Mutta
Piotr arvasi, että Tatjana oli lähettäneet isänsä tässä asiassa.

— Kiitän...

— Ei mitään kiittämistä... Tiedäthän, hyvä mies, että... niin että...

— En sitä epäile. Tiedän varsin hyvin, herra kenraali, miten hyvä
te olette minulle, mutta minun täytyy jäädä tänne sairaalaan. Jos
käyttäisin hyväkseni ystävällistä kutsuanne, silloin olisi koko
jalkaväkirykmentin upseereilla oikeus sanoa minulle, että olen
suosiossa.

— Mitä minä jalkaväkirykmentin upseereista!

— Jos tästä tulee oikeusjuttu, epäiltäisiin tuomiota. Ihmiset olisivat
oikeutettuja väittämään, että teidän suosionne, herra kenraali, on
lieventänyt tuomiotani.

— Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään?

— Pyydän saada jäädä tänne, — sanoi Piotr vilpittömästi.

— Tiedät varsin hyvin, — jatkoi kenraali, — kuinka ankara, kuinka
kauhistuttava isku tämä on ollut Tatjanalle. Lapsi itkee yöt päivät.
Mademoiselle Mathilde kertoi minulle, ettei hän syö eikä juo mitään,
makaa vain sohvalla ja itkee. Hän antaa ylen jotain sapensekaista, —
jatkoi hän aivan avuttomana.

— Niin, tunnen olevani syyllinen, — sanoi Piotr heltymättä.

— Hän ei voi edes käydä täällä sinua katsomassa, sillä miltä se
näyttäisi? Kotona hän voisi hoitaa sinua mademoiselle Mathilden kanssa
ja sinä paranisit pian.

Kenraali oli aivan sulanut. Koko sotilaallinen ankaruus oli haihtunut
ja piileskeli korkeintaan jäykkien housujen punaisissa nauhoissa,
korkeassa kauluksessa ja arvovaltaisessa sapelissa. Hän istui siinä
kumarana, miltei kuin anomuksentekijä, hyväntahtoisesti hymyillen ja
Piotriin melkein yhtä rakastuneena kuin tytärkin.

— Kaupunki olisi pelkkänä juorupesänä, jos minä muuttaisin täältä
teidän kotiinne, herra kenraali.

— Juuri niin, juuri niin... Ja nyt kaikki ihmiset puhuvat, että sinä
olet rakastunut tuohon puolattareen ja tapellut hänen takiansa. Ota
huomioon Tatjana! Sinä olet toisen takia antanut silpoa itsesi. Jos nyt
siirtyisit meille, tekisit Tanian onnelliseksi, sillä se todistaisi,
että tämä toinen oli pelkkä kunnia-asia, jolla ei ole mitään muuta
merkitystä. Minä puhun aivan suoraan. Sinä tiedät itse, miten Tania...
Sinä tiedät, mitä Pariisissa... Tania, miten herttainen tyttö, Piotr
Ivanytš...

Vanhan upseerin äänessä värisi harras, nöyrä pyyntö.

Piotr tunsi, että hänen sielunsa punnitsi tänä hetkenä jotain ikäänkuin
vaa'alla. Suurella tahdon voimalla hän pääsi sisäiseen tasapainoon. Hän
sanoi:

— Tania ymmärtää minut. Minun täytyy jäädä tänne.

— Täytyy... — huokasi kenraali.

— Täytyy!

Ja Piotr nosti samalla sisäistä loistetta säteilevän katseensa
vanhukseen ja siveli hyväillen hänen kättään.




KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.


Kolmen päivän kuluttua Piotr muutti suunnitelmansa ja päätti siirtyä
kenraali Polenovin taloon. Hänen sisäinen kamppailunsa sai hänet
siihen. Sieluntilaansa vähitellen syventyessään hän tunsi, että jos
hän kieltäytyisi siitä, mitä kenraali ehdotti hänelle, saisivat
mustasukkaisuus ja kaipaus hänessä vallan. Hän päätti tarkoin
harkita, mikä häntä saattoi odottaa, tutkia sisintään ja asettaa sen
koetukselle. Hän oli kyllä selvillä siitä, että hän näin peräytyi
siveellisesti, alentui ja väistyi ihanteen alttarin luota; mutta hänen
täytyi tehdä näin karaistakseen tulessa sieluansa ja voidakseen muokata
sen siihen muotoon, jonka se itse tahtoisi omaksua.

Hän kirjoitti kenraalille kirjeen ja pyysi siinä lupaa saada siirtyä
hänen kotiinsa. Samana päivänä iltapuoleen vietiin hänet sinne
suljetuissa vaunuissa. Hän sai pienen huoneen toisessa kerroksessa,
yhden niistä, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Tämä huone oli
talon toisessa siivessä, kaukana Piotrille niin kotoisaksi käyneestä
Tatjanan huoneesta.

Vuoteestaan hän näki puutarhaa reunustavien korkeiden puiden
latvat, kaukaiset metsät ja kunnaat. Kun hänen haavansa jo olivat
paranemaisillaan, saattoi hän nousta ja katsella tuntikausia
etäisyyteen. Oli elokuun loppupuoli. Puutarhassa kypsyivät hedelmät.
Kuumien säteiden paahtaessa kiemurtelevia lehtokujia alkoivat valtavan
suuret, siihen saakka näkymättömissä olleet omenat ja keltaisten,
riippuvien päärynöiden raskaat rykelmät paistaa lehväin alta. Ylhäältä
ikkunasta näytti tämä puutarha hiljaiselta eristetyltä Herran
pyhätöltä, ja sen hedelmien salaperäinen kypsyntä tuntui Piotrista
päivä päivältä yhä voimakkaammalta henkiseltä elämykseltä. Kesän
helle tuntui tarkoittavan yksinomaan tätä hedelmätarhaa. Se synnytti
ja herätti eloon hedelmien määrittelemättömän tuoksun ja siroitteli
värejä yksitoikkoiseen vehreyteen. Öisin hiipi kuu näihin kapeihin,
salamyhkäisiin käytäviin. Muutamiin se loi tummimman varjon, mitä
sydänyö saattaa synnyttää, toisiin se taas levitti lumoavaa loistetta,
aivan kuin öisen rakkausunelman vertauskuvana. Viileä ilma ja raskaiden
oksien alla väijyvä pimeys sulautuivat äänettömyyteen. Pyhäisen
hiljaisina kuluivat tunnit mysterion täyttyessä pimeydessä.

Huoneen katto oli matalalla, huonekalut hyvin yksinkertaisia, ikkuna
pieni. Piotrille tuli tuontuostakin vankila mieleen. Hän istui usein
myöhään yöhön ikkunan ääressä ja uneksi valveilla, ettei hän ollut
ainoastaan ruumiillisesti ihmisten, tapausten ja kohtalon vankina,
vaan myöskin oman itsensä kahleissa. Hän silmäili puutarhaan kuin
mykän oraakkelin kasvoihin ja olisi mielellään tahtonut saada
vastauksen, koittaisiko milloinkaan vapauden päivä. Hän tunsi,
että hänen rinnassaan oli säikkymätön, peloton sydän, joka sykki
hitaasti, tasaisesti ja terveesti, mutta oli vielä ääneti ja totteli
vaitiolokäskyä.

Englannin kuningas Rikhard, Leijonanmieleksi kutsuttu, tuli nyt
kouluajan muistona alinomaa hänen mieleensä. Voittamaton ritari
Leijonanmieli istuu ylivoiman kahleisiin kytkemänä synkässä Dürnsteinin
linnassa. Hänen kansansa suuri myöhempi historia, jälkipolvien
valtavat, uskomattomat teot maalla ja merellä uinuvat hänen
rinnassaan, hänen tahdossaan, joka pakottaa häntä raivoisaan työhön ja
leijonamaista voimaa käyttämään. Mutta ritari on yksin. Kaikki ovat
hänet jättäneet, kaikki ovat pettäneet hänet. Kaukana odottavat häntä
kuningaskunta, hänen luomansa, sotaratsu vuorien ja merien takana ja
kultainen valtaistuin. Mutta hän ei ole kuitenkaan epätoivoinen eikä
tuskaisa. Hänen sydämensä osaa olla kärsivällinen. Hän tietää, että
vuorien ja laaksojen takaa lähestyy uskollinen ystävä, että muurien
juurella hiipii kaukaisista maista tullut uskollinen trubaduuri Blondel
de Nesle. Eräänä päivänä tulee Blondel laulamaan heidän yhdessä
sepittämänsä provensalilaisen romanssin. Ja kun trubaduuri laulaa
ensimmäisen säkeen, vastaa kahleissa oleva ritari hänelle toisella.
Niin tuntevat he toisensa.

Piotr tiesi, ettei hänellä ole maan päällä mitään Blondel de Nesleä.
Hänen vankeutensa oli pahempi kuin vankeus Dürnsteinin linnassa,
hänen kuningaskuntansa sata kertaa kauempana, hänen yksinäisyytensä
tuhat kertaa kolkompi. Kuningaskunta oli hänellä yksinomaan
sielussaan äärettömänä, rajattomana, monin verroin kauniimpana kuin
Plantagenet-suvun maat.

Katsoessaan joka päivä hiljaiseen puutarhaan ja kärsivällisesti
seuratessaan hedelmien kypsyntää ja punaisten omenain ja keltaisten
päärynäin värivivahdusten vaihtelua uneksi Piotr salaista untaan.
Ehtymätön kärsivällisyys, hedelmän kärsivällisyys, joka ei pidä
kypsyessään kiirettä, leijonanvoimainen kärsivällisyys kiteytyi hänen
sieluunsa.




KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.


Siirtymisellään kenraalin kotiin upseeriskandaalin jälkeen ja siinä
terveydentilassa, jossa hän oli, Piotr osoitti suurta miehekkyyttä. Hän
aavisti, miten loukkaantunut Tatjana olisi. Kun tämä saapui Piotrin
luo, mikä tapahtui vain kenraalin tai mademoiselle Mathilden seurassa,
tervehti hän Piotria ja erosi hänestä ääneti tai hiljainen, nyrpeä hymy
huulilla. Hän katseli Piotria uhmaten tai tunkeilevan tarkkaavasti.
Hän tunsi Piotrin mielettömän ihastuksen hänen fyysillistä kauneuttaan
kohtaan ja osasi nyt asettaa sen koetukselle. Isänsä tai ranskattaren
läsnäollessa hän aina istui niin, että hänen siro jalkansa ohuine
sukkineen ja kiiltonahkakenkineen tuli näkyviin. Hän osasi salaa
hivellä huulillaan potilaan kättä, kammata tukkansa tavalla, josta
Piotr piti, tai kuulumattomasti, vain huulten liikkeellä sanoa sanoja,
jotka muistuttivat kummallekin heidän rajuinta aistihuumaansa. Piotr
kamppaili viettelystä vastaan. Hän asettui dialektiseen väittelyyn
intohimonsa kanssa, koetti sitä vaimentaa, kesyttää, kukistaa, ottaa
hengiltä. Hän analysoi Tatjanan kauneutta ja hänen sieluaan, paisutti
mielikuvansa hänestä äärimmäisimpään selvyyteen, tutki ja mittasi hänen
valtaansa hänen ylitseen ja vertasi tätä kauneutta ja sen herättämiä
tunteita Tatjanan ajatusten sisäiseen tyhjyyteen, hänen ympäristön
kehittämään turmeltuneisuuteensa, Tatjanan vihamielisyyteen hänen
henkistä olemustaan kohtaan ja sen vierontaan. Alkoi raivoisa taistelu.
Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä kaikkia niitä keinoja, joita
hänen täytyi käyttää. Milloin rehelliset aseet eivät auttaneet, tarttui
hän salakavalaan, julmaan aseeseen, jota hän ei tahtonut nähdä eikä
mainita nimeltä. Hän ei koettanut saada itseensä ainoastaan jalopeuran
sielua, vaan myöskin tiikerin luonnon. Hän vakuutti itselleen, että hän
oli omistanut tämän tytön ruumiin ja sielun, saanut hänestä kylläkseen
ja että hänen tenhonsa oikeastaan oli kadonnut. Mutta nämä keinot eivät
sittenkään antaneet voitosta takeita. Tatjanan hiljaisten kyynelten
jäljet tuhosivat hänen parhaimmat aseensa. Kun Tatjana pää pystyssä,
kylmänä ja äänetönnä lähti huoneesta katsomatta häneen jäähyväisiksi,
ikäänkuin alistuen hänen tahtoonsa, ja nyyhkytti lohduttomana ja
epätoivoisena laskeutuessaan portaita allapäin — Piotr oli siitä varma,
hän tunsi Tatjanan siksi hyvin — heittäytyi Piotr kiroten vuoteelleen
ja sadatteli leijonanmieltään.

Hän alkoi uudelleen etsiä syytökseensä yksityiskohtia, kuten noitaa
vastaan todisteita keräävä keskiajan tuomari, ja koota ajatuksissaan
Tatjanan siveellisen rappeutuneisuuden tunnusmerkkejä. Kaiken pahan
juurena hän piti ylellisyyttä. Ylellisyyden hän katsoi johtuvan sen
omaisuuden ryöstämisestä, jonka onnettomat olivat otsansa hiessä
työllään hankkineet. Leppymättömän kiihkeästi hän mietti, miten
kyyneleet ja hiki luovat hopeamaljakkoja, niitä täyttävät ja tarjoavat,
miten ne ompelevat hulmuavaa silkkiä ja pehmoista samettia. Hän
punnitsi mielessään kaikkea tyranniaa, alhaisuutta, rikollisuutta,
kaikkea petosta, mielistelyä ja matelevaisuutta, jota sotilasarvo,
salonki, puutarha, hyvät huonekalut, korulippaat ja hajuvesipullot
edellyttivät.

Yhtä katkeraa taistelua kävi Tatjana häntä vastaan. Piotrin vuoteen
viereen jätti hän eräänä päivänä huomaamatta, viattomalla ja naivilla
tavalla pakan kirjeitä, joita useat hänen liehittelijänsä olivat
viime aikoina kirjoittaneet hänelle. Eräät näistä ihailijoista olivat
Piotrille ennestään tuttuja, toiset tuntemattomia. Eräitä lauseita
näissä kirjeissä oli Tatjana huolellisesti pyyhkinyt varmaankin
siinä tarkoituksessa, että se saattaisi Piotrin epätoivoon. Hän
oli lisäksi alinomaa Rošovin seurassa. Kaunis juristi oli hänen
ainainen henkivartiansa. Hän oleskeli niin paljon kenraalin talossa,
että näytti kuin hän olisi siellä asunut. Hän keksi aina jotain
suoritettavaa; erikoisen mielellään otti hän toimekseen kaikenlaisia
ostoksia, varsinkin naisille. Hänen äänensä kuului salista,
puutarhasta, kansliasta, vieläpä toisesta siivestäkin, missä Tatjana
ja Mathilde asuivat ja jonne aikaisemmin oli tullut vain yksi mies,
hänkin salaa. Piotrin huoneeseen ei Rošov tullut. Vain joskus, kun
hän puutarhasta näki potilaan ikkunan ääressä, tervehti hän häntä
vilpittömän sydämellisyyden ilmein, aivan kuin rakasta vierasta, joka
kaupanpäällisiksi oli sairaana ja joka oli erikoisen kohteliaisuuden
arvoinen. Rošovin ääni oli aina iloinen, naurava — ja sitä seurasi
kaikuna toisen nauru. Hänen suurkaupunkilaistarinansa, hänen
pietarilainen ääntämisensä, hänen valikoitu loisteliaisuutensa, runsaat
tietonsa mitä erilaisimmilla inhimillisen tietämisen aloilla, nopea
käsityskykynsä ja erinomainen muistinsa lumosivat kuulijan ja katsojan.

Yhä enemmän väkeä kävi nyt kenraalin vieraanvaraisessa kodissa, viipyen
tuuheassa puutarhassa ja villinviinin reunustamalla parvekkeella. Piotr
saattoi havaita kaiken tämän korkealla olevasta ikkunastaan...

Eräänä päivänä katsoessaan ikkunasta puutarhaan hän huomasi mutkaisella
käytävällä Tatjanan sinihohteisen puvun. Hohde välkähteli rehoittavan
vihreän välissä ja pujahti sinne kokonaan näkymättömiin. Mutta Piotrin
silmät kiinnittyivät niin tiukasti tiheikköön ja tunsivat sen niin
hyvin, että ne havaitsivat tämän sakean, näennäisesti läpitunkemattoman
verhon takana toisen värin, Rošovin valkean flanellipuvun. Piotrin pää
vaipui raskaasti käsien varaan. Kaikki ajatukset pysähtyivät, musta
yö valtasi hänen sielunsa. Keskellä tuskaansa Piotr kuuli odottamatta
Tatjanan askeleita ja hänen pukunsa kahinaa oven takaa. Tuo kahina oli
aivan hiljaista, hiljaisempaa ja kauniimpaa kuin kuusten humina ikkunan
takana, kuin lehmusten huohunta.

Tatjana avasi koputtamatta oven ja hiipi huoneeseen. Kärsivä hymy
väikkyi hänen suunsa ympärillä, avuton ikävä hänen silmissään. Piotr
ei ainoastaan nähnyt, vaan myöskin aivan kuin uudelleen tunsi hänen
kauneutensa. Tatjanan silmissä ei ollut ainoastaan rakkautta, vaan
janoavaa intohimoa, joka odotti ahneesti Piotrilta hellää katsetta.
Tatjanalla oli yllään heleänsininen puku, jonka he olivat Pariisissa
yhdessä valinneet. Tämä läpikuultavan ohut kangas töin tuskin verhosi
hänen ruumiinsa. Hänellä oli nyt sellainen tukkalaite, josta Piotr
eniten piti. Tatjana istuutui Piotria vastapäätä, mutta hetken kuluttua
hän nousi paikaltaan katsoen Piotrin silmiin kuvaamaton pyyntö
ilmeessään, meni hiljaa ovelle ja sulki sen.

— Missä on herra Rošov? — kysyi Piotr säälimättömästi ja näennäisen
välinpitämättömästi.

Tämä kysymys sai Tatjanan jäämään oven luo ja näytti tekevän hänen
kätensä hervottomiksi.

— Sinä kysyt aina tuota Rošovia.

— Hän on aina sinun seurassasi. Kun minä siis en näe häntä sinun
kanssasi, niin se ihmetyttää minua. Siksi minä kysyn.

— Ei, sinä et kysy siksi, vaan sinä tahtoisit työntää hänet minulle.

— Minä tahdon työntää hänet sinulle, Rošovin?

— Sinä juuri!

— Sinä et ymmärrä kerrassaan mitään, eikä sinulla ole harrastusta
mihinkään muuhun kuin rahaan, huvituksiin ja nautintoon. Siksi sinä et
myöskään ymmärrä, mitä sanot.

— Minä sanon sinulle totuuden, vaikkakaan minä en mitään ymmärrä.
Sinä olisit kenties onneton, jos näkisit minut tuon toisen kanssa,
mutta nyt sinä toivoisit, että niin kävisi. Sinä toivoisit ja samalla
et toivoisi. Tahi oikeastaan sinä toivoisit, että minä tekisin sinut
onnettomaksi, jotta voisit tuntea itsesi marttyyriksi ja halveksia
minua.

— Sinä olet tarkkanäköinen ja viisas.

— Niin, minä olen kauhean, tavattoman tarkkanäköinen juuri nyt. Koeta
väittää, että se, mitä olen sanonut, ei ole totta.

— Minä sanon sinulle totuuden, mutta sinun täytyy myös sanoa minulle.

— No?

— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?

— Ei, hän ei ole vielä suudellut minua, mutta hän puhuu minulle
yhtämittaa rakkaudestaan, makaa jaloissani kuin koira ja rukoilee
minulta edes hymyä.

— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?

— Hän on kerran isän ja Mathilden läsnäollessa suudellut kättäni. Sano
siis, mitä minun on tehtävä.

— Tee mitä tahdot! Aiotko uskoa minulle hänen sydämensä asioita? On
sekin päähänpisto!

— Kuule nyt minua!

— Minä en tahdo kuulla!

— Piotruš... Sääli minua! Jos tällaista jatkuu, surmaat sinä minut,
surmaat minun sieluni.

— Minä en tahdo sinun takiasi surmata omaa sieluani. Ymmärrätkö,
mitä minä sanon? Minä rukoilin Jumalaa Notre-Dame'issa, että sinä
muuttuisit. Rukoilin Jeanne d'Arcia, että hän anoisi sinun puolestasi.
Mutta sinussa ei ole mikään muuttunut. Minä olen antanut sinulle
kirjoja, olen koettanut vaikuttaa sinuun keskusteluilla. Yökausia olen
täällä kamppaillut. Mikä sinä olet? Muotinukke, kaunis kenraalin tytär.
Me olemme aina olleet vieraita toisillemme. Minä olen kulkenut jyrkkää
vuortani ylös ja sinä alas. Sinulla ei ole ollenkaan sielua.

— Piotruš, mikä sinun on? Miten sinä puhut nyt minulle? Niin suloisia,
tuoksuavia, lumoavia sanoja olet sinä puhunut minulle. Tukkaani sinä
olet silittänyt, huuliani suudellut, huuliani — muistatko meidän
suudelmiamme, Piotruš, muistatko vielä? Sinä olit minun ja minä olin
sinun. Minä olen uhrannut sinulle kaiken. Mitä vielä tahdot? Minä olen
valmis tekemään kaiken, mitä sinä vain käsket, olen valmis uhraamaan
kaiken, mitä haluat! Minä olen valmis rupeamaan palvelijattareksi
kodissasi, hoitamaan lastasi... Kunhan vain saan olla lähellä sinua,
viereisessä huoneessa tai keittiössä... kun vain kuulen, että sinä olet
siellä, että sinä tulet, oma rakas herrani, elämäni, aurinkoiseni...
Piotruš, minä en voi ymmärtää...

— Sinä et ymmärrä...

— Minä tulen tekemään kaikkeni, ponnistan kaikki voimani ymmärtääkseni.
Minä en ole lahjakas, mutta minä voin olla uuttera. Minä olen
toisenlainen, se on totta, minä en tiedä mitään, mutta minä voin
pakottaa itseni. Jos täytyy oppia, niin minä opin. Jos se on
välttämätöntä...

Piotrin pää vaipui, ja hän oli vaiti.

— Miksi sinä et sano mitään, Piotruš, miksi? — kuiskasi Tatjana
epätoivoissaan vaipuen polvilleen Piotrin jalkain juureen.

— Minä olen vaiti, sillä mitä minä osaan sanoa? Minä olen kurja houkkio.

— Ei! Sinä olet viisas, ylevä ja jalomielinen. Sinä olet uljas ritari,
jota ei kukaan ymmärrä eikä tahdo ymmärtää. Sinä olet minun opettajani,
ja vain minä tulen sinua ymmärtämään. Sano vain mitä sinä tahdot. Sano!

Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sen polttaville huulilleen.

— Kun en tiedä, mitä minun on sanottava... — kuiskasi Piotr. — Jos minä
nyt kumarrun suutelemaan sinun ihania huuliasi, niin surmaan ainaiseksi
sieluni ja poljen jalkoihini isäni pyhän tomun.

— Isäsi?... — huudahti Tatjana pelästyneenä.

— Sinä saattaisit olla vain minun rakastajattareni. Sieluani en voi
antaa sinulle.

Piotr painoi päänsä alemmas ja sanoi katsoen Tatjanaa suoraan silmiin:

— Minä en voi edes näyttää sinulle sieluani.

— Miksi et? — kysyi Tatjana syleillen häntä sormet koukussa kuin pedon
kynnet.

— Siksi että niin on. Sinä olet syntynyt venäläisen kenraalin
tyttäreksi ja tiedät vain sen, mitä olet tässä kenraalimaailmassa
saanut nähdä. Minä taas olen syntynyt puolalaisten hautojen partaalla.

— Nuo ovat vain kauniita sanoja, joilla sinä aina kiusaat itseäsi.

— Sinä olet syytön, sillä sinä olet lapsi. Mutta vaikka oletkin
lapsi, olet sinä pienoiskuva siitä maailmasta, jota edustat. Kansat
ovat surmanneet toisiaan, rikoksia on haudattu rikoksiin, ihmiset
ovat nääntyneet kahleisiin ja heidän kuolemansa on mennyt hukkaan —
ajattele! He ovat kuolleet hautaan, yksinäisen tien varrella olevaan
ojaan, eikä heidän kuolemaansa ole vielä mitenkään hyvitetty. He ovat
heittäneet henkensä, jotta sinä voisit olla niin iloinen kuin sinä
olet, kuin juuri vastikään olit Rošovin kanssa puutarhassa. Minä en
voi nauraa sinun kanssasi milloinkaan niinkuin sinä ja Rošov nauratte
yhdessä. En milloinkaan! Sinä olet ylellisyyden lapsi, minulla sen
sijaan ei ole ollenkaan rahaa.

— Sinä voit saada sitä, jos vain haluat.

— Niin, siinä on sinun ainoa vastauksesi siihen, mitä minä juuri
sanoin. Kuule siis, minä voin, mutta minä en tahdo. Minä en koskaan
tahdo!

— Sitten minä elän rahatta sinun kanssasi, — vastasi Tatjana
puhuen vilpittömän rakkauden kieltä. — Vaikka et milloinkaan saisi
arvoylennystä, niin olen minä sinun kanssasi onnellinen ja tyydyn
kahteen pieneen huoneeseenkin. Vain kauniin lampun ostamme me
itsellemme... Vaikka jäisit ikipäiviksi alimmaksi upseeriksi!

— Mutta minä en ehkä kohta ole enää ollenkaan upseeri.

— Mitä sitten?

— En mitään.

— Minä en ymmärrä sinua, mutta olen valmis sittenkin seuraamaan sinua.

— Sinä et olisi minun kanssani onnellinen. Ylellisyyden puutteessa sinä
kuolisit niinkuin kala, joka on ilman vettä. Sinä ja raha olette yhtä.
Ilman rahaa...

— Pane minut koetukselle. Anna minulle tilaisuus näyttää.

— Se ei ole tarpeellista, minä tunnen sinut.

— Entä lapsemme?

Piotr syöksähti pystyyn, puristi kätensä nyrkkiin ja vaikeroi:

— Hyvä Jumala!

— Mitä minä nyt teen?

— Rošov... — tämä myrkyllinen sana pääsi Piotrin huulilta.

Tatjana katsoi häntä himmein silmin. Hän oli kalpea ja väsynyt. Hän
istuutui nurkkaan. Pitkään aikaan ei hän saattanut liikuttaa itseään,
viimein siirsi hän tuolinsa pöydän ääreen. Hän veti vaistomaisesti
laatikon auki, huomaamatta mitä teki. Siellä oli puolalaisia
kirjoja, jotka Piotr oli piilottanut uteliailta silmiltä. Siellä oli
runokokoelmia, filosofisia ja teknillisiä teoksia. Tatjana lehteili
hajamielisenä niitä. Hänen käteensä sattui erään nuoremman kirjailijan
runokokoelma, mustiin nahkakansiin sidottu kirja, jonka väliin oli
liitetty tyhjiä valkeita paperilehtiä; niille oli Piotr liimannut
kaikenlaisia runoja ja mietelmiä, jotka kiinnittivät erikoisesti hänen
mieltään. Tatjana lehteili koneellisesti kirjaa ja luki vaivaloisesti
milloin sieltä, milloin täältä. Eräälle puhtaalle lehdelle oli liimattu
Mickiewiczin runo:

    »Kun mua tyyneks maiset lapset luulee,
    Mä myrskyt sielun kätken näkyvistä,
    Vain oma sydän ukkosäänet kuulee
    Ja tietää salamoiden välkkehistä;
    Mut yöllä helmaasi kun painan pääni
    Niin kyyneliksi sulaa ukkossääni.»

Tatjanan katse kiiti lehdillä ja hänen kätensä alkoivat vapista.
Huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hänen poskensa punehtuivat ja
kalpenivat vuorotellen. Sitten hänen katseensa harhaili Piotrin
kasvoilla ja tutki niitä kauan ja leppymättömästi. Hän hymyili julmaa
hymyä.

Hetken kuluttua hän heitti kirjan pöydälle ja tuijotti siihen
peloittavin katsein, pää käsien varassa. Hänen kauniit, tukkaan
vajonneet sormensa tarrautuivat lujasti kiehkuroihin. Äkkiä
syttyi mieletön viha hänen silmiinsä. Mustat silmäterät tulivat
tuhkanharmaiksi. Hän tarttui runoteokseen ja alkoi sitä repiä ja
vääntää, nyhtää lehtiä irti, sylkeä niille, kolme, neljä, viisi kertaa
samaan paikkaan, samaan runoon. Hän heitti kirjan maahan ja polki sitä
herkeämättä jaloillaan. Viimein potkaisi hän sen kiiltonahkakenkänsä
kärjellä, kunnes se joutui Piotrin eteen maahan. Näin tehtyään hän
ymmärsi polkeneensa ja potkineensa Piotrin sydäntä. Hän näki sen
Piotrin silmistä. Mutta se näytti herättävän hänessä vain naarassuden
halun repiä ja raadella. Hän katsoi Piotrin silmiin ivallisesti,
kostonhimoisesti, surmanhaluisesti. Kun Piotr yhä vain oli vaiti,
puhkesi hän sanomaan:

— Narri! Viheliäinen, järjetön, naurettava narri! Jos sinulla olisi
hiukankaan ymmärrystä, tulisi sinusta pian patterin komentaja ja tie
korkeaan asemaan olisi sinulle avoinna. Voisit päästä mihin tahdot ja
tehdä mitä tahdot... sinä hölmö!

Piotr tunsi hyvinkin selvästi, että hän puhui totta, että syvä kuilu
ammotti hänen jalkainsa juuressa, niissä pieni kirja oli. Hän hymyili
kirjalle. Huomatessaan tämän hymyn joutui Tatjana suunniltaan. Hän
nousi kalmankalpeana ja astui ovelle. Mennessään hän huusi Piotrille:

— Se, mitä olet uneksinut, toteutuu tänään. Minä menen Rošovin luo. Ja
jo tänään...

— Tania! — voihki Piotr väristen kylmästä.

— Jo tänään, jotta sinä voit pelastaa puolalaisen sieluraukkasi, pestä
kätesi minun veressäni ja kulkea omaa tietäsi puolalainen roskakirja
puhtaissa profeetan-käsissäsi.

— Tania! — vaikeroi Piotr ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

Tatjana seisoi puolitiessä Piotrin ja oven välillä ja kääntyi Piotriin
päin. Hän katsoi eteensä pieneen runneltuun puolalaiseen kirjaan. Syvä
vako uurtautui hänen otsaansa, hän rypisti kulmiaan, huulet pusertuivat
lujasti yhteen. Oltuaan kauan vaiti hän nosti katseensa. Silmät olivat
syvät, miettiväiset, kyyneleettömät.

— Minä kerron sinulle jotakin, — alkoi Tatjana muuttuneella äänellä. —
Minä kerron sinulle, mitä aioin kertoa sinulle Colonne'in konsertissa,
muistatko? Siitä, joka öisin tuli luokseni Pariisissa... Muistatko
vielä?

— Muistan, — sanoi Piotr ja nyökäytti päätään.

— Silloin ymmärrät, mitä olet minulle tehnyt.

Piotr vaikeni. Tatjana palasi nopeasti, otti jakkaran, siirsi sen
lähelle Piotria, istuutui häntä vastapäätä ja tuijotti häneen
hievahtamatta, pää käsien varassa. Kauan mietittyään alkoi hän tyynesti
kertoa:

— Täällä oli yhteen aikaan eräs herra, puolalainen. En sano nimeä,
sehän on turhaa. Eihän se vaikuta asiaan. Hän oli puolalainen — se
riittää. Joku »icz» tai »ski». Tämä herra oli korkeassa asemassa
oleva oikeuden virkamies, sanokaamme kihlakunnan oikeuden jäsen.
Samalla hän oli oikea sika. Taikka ei! Ei sika. Mieluummin ilkeä,
inhoittava myrkkykäärme. Hän seurusteli kaikissa puolalaisissa
perheissä kaupungissa ja kaupungin ympäristössä, otti osaa kaikkiin
metsästysretkiin ja huvituksiin, pani toimeen huviretkiä, amatööri
näytäntöjä ja konsertteja ja hankki huomatuita esitelmänpitäjiä
hyväntekeväisyysiltamiin, uhrasi aikaansa kaikenlaisten laitosten
toimintaan, maallisten ja uskonnollisten. Kunhan se vain tarkoitti
puolalaisia, aina puolalaisia. Isä sanoo puolalaisista, ettei kukaan
heistä mitään tee, mutta joku aina juoksee ympäri kuin riivattu ja
pyörittää kaikkia muita. Sellainen juuri oli se puolalainen. Hän
pani koko kaupungin ylösalaisin; hän juoksi väsymättä ympäri, teki
kaiken, seurusteli kaikkialla, kaikki pitivät hänestä ja jumaloivat
häntä. Täkäläiset puolalaiset pitivät häntä oikein kaitselmuksen
lähettämänä, sillä hän oli suhteissa hallituspiireihin ja samalla
hänellä oli syvälle kätketty puolalainen sydän. Kun tuli levottomat
ajat — ennen sinun saapumistasi —, määrättiin isä koko kuvernementin
sotilaspäälliköksi. Siihen aikaan kävivät kaikki luonamme. Kuvernööri
ja varakuvernööri, kaikkien virastojen neuvokset ja korkeammat
upseerit, sanalla sanoen kaikki kävivät isän luona neuvottelemassa
hänen kanssaan. Tuo herrasmies, tuo puolalaisten kaitselmus, oli
aina salaa läsnä näissä neuvotteluissa. Neuvottelut pidettiin isän
työhuoneessa, tiedäthän. Siitä on ovi kapeaan käytävään, joka vie
äitivainajani huoneeseen. Minun tapanani oli olla siellä ja — usko
minua — kuulin vasten tahtoani kaiken mitä puhuttiin ja mitä tuo
herrasmies puhui. Se huvitti minua erikoisesti. Jos nyt ottaisin
tuon puolalaisen romantiikan aarteen ja vertaisin sitä tämän miehen
sanoihin! Hahaa! Miten hyvä kuva se olisikaan!... Hän oli niin ovela,
että minussa vielä nytkin kääntyy kaikki hämmästyksestä nurin, kun
muistelen, mitä hän puhui. Puolalainen! — kuiskasi hän vihamielisesti,
raivostuneesti naurahtaen.

— Ovatko sinusta kaikki samanlaisia?

— Eivät. Hän kertoi kaikista. Silloin opin heidät tuntemaan. Hän kertoi
juurtajaksain kustakin erikseen, heidän unelmistaan ja aikeistaan,
mihin päämäärään he pyrkivät, mitä tuttavuus ja sukulaisuussuhteita
heillä on, mistä he saavat rahansa ja miten he sitä käyttävät. Hän
tiesi mitä kukin oli milloinkin sanonut, ketä täytyi pitää tarkasti
silmällä, miten kauan vielä voi olla häntä hätyyttämättä ja minä
hetkenä hänet oli pidätettävä.

— Mitä tuo minuun kuuluu?

— Odota vähän, sinä myönnät sen vielä mielenkiintoiseksi. Sinä
opit siitä sitäpaitsi arvostelemaan oikeammin täkäläistä elämää.
Kokouksien jälkeen jäivät tavallisesti kaikki illalliselle, jolloin
luonnollisesti puhuttiin vain taiteesta, ilmasta, kukista...
Suljettujen ikkunaluukkujen takana oli meidän tapana istua myöhään
yöhön, usein aamupuoleen saakka. Minä soitin. Tuo herra, tuo molempien
leirien apuri, alkoi luoda minuun ihastuneita katseita, kuiskailla
korvaani puolinaisia viittauksia ja lopulta selviä sanoja, vaikka hän
oli viidenkymmenen paikkeilla. Seurasin hänen esimerkkiään ja herätin
hänessä tahallani toiveita. Pieniä huomaamatta annettuja kirjelappuja,
kukkia, orvokkikimppuja. Näin kului aikaa. Hän alkoi pyytää minulta
saada olla hetkisen tai muutamia minuutteja kahden kanssani, lopulta
hän ehdotti oikeata kohtausta...

— Ehkä voisit säästää minulta romaanin lopun.

— En! Kohta olen kertonut kaiken. Se ei tule sinua kiduttamaan. En
suonut ainoatakaan kertaa hänelle noita minuutteja, vaan suostuin sen
sijaan pitempään kohtaukseen. Ilmoitin hänelle suullisesti, että hän
tulisi määrättynä päivänä, sovittuun aikaan...

— Ja sittenkin sinä aina valehtelit minulle, että minä olin ensimmäinen
rakastajasi, että minä olin ensimmäinen, joka on suudellut huuliasi, ja
ettei kukaan muu kuin minä...

— No niin — katsos, — nyt minä sanon sinulle selvän totuuden... —
vastasi Tatjana hymyillen.

— Minä en tahdo sitä kuulla!

— Käskin hänen tulla eräälle täällä päin olevalle vuorelle. Sen vuoren
huipulla... Siinä oli, kuten kaikilla tämän seudun vuorilla, ollut
aikoinaan, kauan sitten, keskiajalla, tarunomaisten puolalaisten
kuninkaiden aikana lyijy-, kupari- tai rautakaivos. Nyt on näille
paikoille kasvanut tiheä metsä ja kukkuloilla on enää vain pohjattomia
rotkoja, aavistamattomia kuiluja ja petollisia syvyyksiä, joita vanha
metsä peittää joka puolelta. Entisissä kaivoskäytävissä rehoittavat
katajapensaat, sinivatukat ja orapihlajat. Ruosteen väristä tai
tummansinistä soraa vierii synkkiin aukkoihin. Pukeuduin mustaan
ratsastuspukuun ja pitkävartisiin saappaisiin. Jalkojen ympäri käärin
paksuja kangassiteitä, sillä oli syksy. Ratsastin yksin, ensin kauas
aivan toiseen suuntaan ketojen ja metsien halki. Mieleni oli iloisia
ajatuksia täynnä. Tuntemattomia polkuja myöten pääsin tuolle vuorelle.
Noustuani puoliväliin vuoren rinnettä panin hevosen kiinni tiheään
pensaikkoon. Menin huipulle. Tuo herra, tuo sydänkäpyseni, odotti minua
jo siellä kärsimättömänä. Hyvin kärsimättömänä... Oletko utelias?

— Siksikö et voi sietää puolalaisia? kysyi Piotr katkerasti,
halveksivin katsein. — No, antauduitko hänelle?

— Oh, miten kärsimätön sinä olet! Ensin tietysti romaani... Hän oli
onnesta aivan kalpea. Hän ei saanut ääntä suustaan, kuiskasi vain
hiljaa, vaikka metsässä ei ollut ketään. Oli niin hiljaista. Syksy.
Keltainen, kullanvärinen syksy. Pihlajia mäntyjen keskellä, nuoria
vaahteria kultaisine kämmenineen. Aurinko paistoi. Ei ainoatakaan
lintua eikä ääntä. Minä käskin hänen kulkea koko huipun ympäri ja mennä
alemmas rinteen puolitiehen tähystämään, olisiko ketään lähettyvillä.

— Samaa rendez-vous-menetelmää sinä olet harrastanut aina, niinhän?

— Aivan niin... Hän totteli nöyrästi. Hän kiersi ympäri koko paikan,
tutkisteli, kuunteli ja miltei nuuski siksi kunnes oli tullut
vakuutetuksi, ettei ketään ollut lähellä. Ja hänhän oli mestari
kuuntelemisessa ja tähystämisessä. Saattoi pitää varmana, ettei ketään
ollut lähellä, koska hän oli tutkinut ja tullut siihen tulokseen. Ei
ketään.

Kun hän kalpeana onnesta palasi takaisin, lähestyi hän minua, tarttui
molempiin käsiini ja alkoi, oi, sammaltaa kauniita kirjallisia sanoja
ja hyvin pyöristeltyjä lauseita. Hän pyöritti silmiään ja painoi
silmäluomensa onnesta kiinni. Minussakin heräsi uudelleen naurun ilo.
Minä olin todella onnellinen. Minä katsoin häntä silmiin, katsoin
julkeasti kasvoihin. Minä keimailin, ja saattaakseni hänet aivan
hurjasti rakastumaan itseeni en antanut hänen edes suudella kättäni.
Sellainen on minun metodini. Minä saatoin hänet todellakin aivan
rakkauden vimmaan. Kun hän oli jo aivan sulanut tunteisiinsa ja tullut
liian tungettelevaksi, käskin minä häntä kääntymään ympäri, koska
minun muka piti korjata jotain ratsastuspuvun alla olevaa — sukkaa tai
muuta. Niin, selin minuun päin kääntyneenä tuli hänen odottaa, kunnes
minä antaisin hänelle sovitun merkin. Hänen täytyi vannoa minulle,
ettei hän käänny. Hän vannoi todellakin ja odotti kärsivällisenä,
kuten hienotunteisen kehittelijän tuleekin. Minä saatoin rauhassa
valmistautua tuon merkin antoon ja valita varmaksi maalitaulukseni
hänen kaljun päänsä tai pikemmin punervan, sormenpaksuisen,
lyhyeksi leikattujen hiusten peittämän poimun, joka oli kauluksen
ja englantilaisen lakin reunan välillä. Tämän poimun minä otin
tukikohdaksi. Sitten kohotin tähtäyspistettä noin kolme millimetriä. Se
oli kummallinen kuolema, eikö ollutkin? Hän kuoli voihkaisematta, onnen
hymy huulilla, sydän riemua sykkien, odottaen juuri saavansa suudella
sellaisia huulia kuin minun huuleni ovat.

Piotr tuijotti häntä kasvoihin; hänen hengityksensä oli äkkiä
salpautunut ja hänen kurkkunsa kuristui. Kauhu vei häneltä kyvyn puhua
tai liikkua. Tatjanan ilmeistä hän huomasi, että kuvaus oli tosi. Kesti
jonkun aikaa ennenkuin hän sai änkytetyksi:

— Mitä sinä olet tehnyt!

— Kun hän oli laukauksesta vaipunut kasvoilleen eikä enää liikkunut,
kuuntelin minä, tulisiko kukaan, eikö mitään ääntä kuulunut. Vuoren
huipulta minä näin kauas metsän yli. Minä katsoin ympärilleni. Minä
tutkin silmilläni miltei jokaista puuta. Sama äänettömyys kuin
ennenkin. Mitä kolkoin autius. Minä odotin vielä. Veri tahrautui
hänen kaulalleen, hänen kaulukseensa ja virtasi pulppuavan lähteen
tavoin lakkaamatta muodikkaan englantilaisen lakin alta. Minä
tartuin hengettömän miehen jalkoihin ja työnsin ruumista edelläni
erään kuilun reunalle saakka, joka oli siinä aivan vieressä. Siitä
minä tyrkkäsin sen menemään nurinniskoin alas... Se lensi itsestään
johonkin syvänteeseen, romahti koko painollaan vanhan kaivoskäytävän
pohjattomaan onkaloon vieden vieriessään mukanaan kiviä, turvetta
ja kokkareita. Kyykistyen reunalle minä kuuntelin ja odotin. Hänet
nieli tuo iänikuinen puolalainen kaivos. Kun ei enää ollut mitään
pelättävissä, kiskoin minä huolellisesti ne pienet puolukka- ja
variksenmarjavesat maasta, jotka olivat tahriutuneet hänen vereensä,
ja heitin ne menemään jäljestä. Kukkia armaani haudalle... Minä
pyyhin käsiäni sammaleeseen, laskeuduin alemma hevoseni luo, hyppäsin
satulaan ja ratsastin metsän läpi varmalle tielle. Minä pesin vielä
käteni joessa. Sitten riisuin viilekkeet jalkojeni ympäriltä, käärin ne
sykkyrälle ja heitin jokeen, kivi painona. Minun jalkojeni jäljet eivät
olleet löydettävissä.

— Eikö kukaan ole saanut tietää sitä?

— Ei kukaan.

— Eikö kukaan sitä tiedä?

— Ei kukaan, paitsi sinä ja minä.

— Eikö ole etsitty?

— Oh, on etsitty vaikka miten paljon. Mutta hän osasi peittää
tapaamisemme ja kaikki sinne johtavat jäljet. Kun hän kiiruhti
kohtaamispaikalle, kuului hän kotona kertoneen menevänsä junalla
metsästysretkelle. Hän oli todellakin matkustanut junalla yhden
asemavälin kaupungista päinvastaiseen suuntaan. Hän kyllä osasi peittää
jäljet. Minä samoin. Meidän rakkautemme jäi salaisuudeksi. Minä
vihaan... noita puolalaisia. Mitä sinä sanot nyt minusta?

— En mitään.

— Sinä voit ilmiantaa minut ja päästä siten eroon minusta,
puolalainen...

— Ole vaiti!

— Mitä arvelet, teinkö hyvin vai huonosti? Oliko tuo mies pyhä aarre,
olivatko hänen tekonsa ja tunteensa kunnioitettavia, vai oliko hänen
elämänsä madon elämää, konnan kurjaa elämää, joka oli hävitettävä,
jotta viheliäinen kataluus ei tarttuisi muihin ja leviäisi? Mitä minuun
tulee... Katso, Piotruš... mitä minuun tulee... niin kauan kuin hän
pysyi loitolla, tunsin minä häntä kohtaan vain halveksuntaa. Mutta kun
hän lähestyi minua, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen minuun, kun hän
tahtoi painaa suudelmansa minun huulilleni — tapoin minä tuon madon.
Sano minulle nyt, ainokaiseni...

— Minä en tiedä. Minä en ole mikään juristi. Vastatkoon sinulle Rošov
siihen.

— Rošov!

Piotr purskahti katkeraan itkuun.

— Minä olen haavoittanut sinun sieluasi... — sihisi Tatjana vihlovan
ivallisesti.

Hänen pukunsa oli niin läpinäkyvä, että saattoi aavistaa koko hänen
ruumiinsa. Hän nousi, kumarsi syvään, avasi nopeasti oven ja meni pää
korkealla pystyssä pois.




KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.


Piotr ei jäänyt pitkäksi aikaa kenraalin kotiin. Oleskelu siellä
kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen haavansa olivat menneet umpeen,
halkaistu silmäkulma oli rykmentinlääkärin tarmokkaasta hoidosta
kasvanut kiinni, side otettiin pois; vain poskella piti hän yhä vielä
laastarilappua, jonka alla ommeltu haava parani. Heti kun potilas
saattoi liikkua ulkoilmassa, palasi hän Kozdroj'n oppilaskodin
yläpuolella olevaan entiseen asuntoonsa.

Ensi aikoina oli hänellä aina ladattu revolveri mukanaan, kun hän
käveli kaduilla, ja hän oli teroituttanut sapelinsa, kun kaikki
jalkaväenupseerit väijyivät häntä kostaakseen silvottujen tovereittensa
puolesta. Niin kauan kuin hän tunsi heikkoutta ruumiissaan,
näyttäytyi hän harvoin kaupungilla. Sen sijaan hän teki aina pitempiä
kävelymatkoja ympäristöön. Päivällisen tuotatti hän ravintolasta
kotiinsa. Paikan kirjakaupan välityksellä hankki hän tieteellisiä
teoksia muutaman kymmenen kilon painoisen määrän sekä erikoisalaltaan
että eräältä uudelta alalta, joka yhä enemmän veti häntä puoleensa,
ilmapurjehduksen alalta.

Hän alkoi opiskella perusteellisesti tätä ainetta, teoreettisesti
ja historiallisesti, Leonardo da Vincistä alkaen. Hän syventyi
tutkimaan erilaisia lentoteknillisiä teoksia. Systemaattisesti, kohta
kohdalta hän tutki Langleyn ja Maximin taulukkoja aerodynamiikan
alaan kuuluvista huomioista ja kokeista, ilman vastustuksesta, tuulen
voimasta ja suunnasta, ilmavirroista ja ilman rakenteesta, tutki
lintujen lentoa koskevia ilmiöitä, kaikkia erilaatuisia aerodynamisia
siipiä, koko nykyisen lentotaidon statiikkaa ja dynamiikkaa.
Hänen asuntonsa täyttyi albatrossien, pelikaanien, lepakkojen,
kondorikotkain, kotkain ja haikarain luurangoilla. Työskentely ja
syventyminen näihin kysymyksiin toi hänen sielulleen vähitellen rauhan.
Hän opiskeli alusta alkaen, kuten aapista opitaan, ja tutustui niihin
lakeihin, jotka hallitsevat tulevien ihmistekojen rajatonta alaa, alaa,
joka on yhtä ääretön kuin avaruus, missä nämä teot suoritetaan. Hänen
kipuaan vaimensi matemaattisen tiedon tuottama ylväs, kaunis nautinto,
selkeiden ja kuulakkaiden totuuksien yksinkertaisuus, joita ihmisparat
eivät huomaa, he kun juopuneiden lailla retkottavat elämän tien
syrjänteellä eivätkä sameilla silmillään ollenkaan näe taivasta.

Eräät lentotekniikan probleemit tuottivat hänelle miltei voittamattomia
vaikeuksia, ne kun kuuluivat matematiikan alaan, jota oli vain vähän
hosaistu tykistökorkeakoulussa ja jonka hän oli jo unohtanut. Hänen
oli pakko ottaa uudelleen esille romukoppaan heitetyt oppikirjat ja
ruveta vaivaamaan päätään korkeammalla matematiikalla. Sen probleemit
painoivat jossain määrin syrjään kaikista probleemeista suurimman,
elämää itseään koskevan.

Kipein sydämin oli Piotr saanut sielunsa pakotetuksi päätökseen, ettei
hän enää tulisi näkemään Tatjanaa. Hän oli niin päättänyt ja hän piti
päätöksensä. Hän tukahutti säälin, joka häntä vaivasi, kun hän oli
saanut kuulla Tatjanan kertomuksen metsäisellä vuorella tapahtuneesta
draamasta. Hän tiesi vallan hyvin, että tuo sääli vielä eli hänessä,
hän tiesi, että hänessä oli vielä tutkimaton, salakavala ja petollinen
intohimo. Mutta hän ei voinut tehdä sovintoa Tatjanan kanssa, hän ei
voinut antaa anteeksi Rošovia. Hänen sisällään kirvelivät syvemmät ja
sata kertaa tuskallisemmat haavat kuin poskissa.

Hän aloitti todellisen skyyttalaissodan intohimoaan vastaan. Hän ei
sallinut itsensä muistella eikä haaveilla Tatjanasta hetkeäkään. Vain
syvimmässä sisimmässään, vasten tahtoaan ja tietämättään hän rakasti
Tatjanaa. Hävittääkseen Tatjanan viehätyksen tehon hän söi vain harvoin
lihaa, joi vain maitoa, paastosi usein ja koetti väsyttävällä työllä,
harjoituksilla, voimistelulla ja pitkillä kävelymatkoilla karkoittaa
kaikki muistot. Usein yöllä, kun näyt häntä ahdistivat, riistäytyi
hän irti kaihon syleilyistä, haki hevosensa tallista, satuloi ja ajaa
karautti vapaaseen luontoon. Viertotie luikerteli kalkinvalkeana
vyönä yöhön, upposi siihen ja häipyi mustaan, näkymättömään autiuteen
Piotrin ratsastaessa synkissä mietteissä eteenpäin. Tietämättään
ja tahtomattaan oli hän yhä edelleen saman pakkomielteen vallassa.
Pimeyteen häipyvä tie oli maallisen olemassaolon vertauskuva, askeleen
päässä se oli jo hämärä ja parin askeleen päässä läpinäkymättömän
aavistamaton.

Tatjanan salaperäinen teko leijaili kuin korppi hänen päänsä yllä, ja
Tatjanan hämmentynyt sielu seurasi häntä ja keskusteli hänen kanssaan
laajasti ja perinpohjaisesti. Tatjana heittäytyi Piotrin kaulaan,
valkeat kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, tummat silmät upposivat
hänen silmiinsä ja suu virkkoi:

— Sinä olet siis jo unhottanut minut...

Silloin kohottautui Piotr suoraksi satulassaan kuin tyranni ja muutti
voimakkaalla tahdonponnistuksella Tatjanan, ihanan armaansa, pelkäksi
vertauskuvaksi, karkoitti hänet muististaan ja poisti ulottuviltaan.
Hän ratsasti yksin, katse kiinnitettynä tien hämärään juovaan.

Neljään viikkoon ei hän enää ollut tietänyt mitään Tatjanasta, hän
kun ei enää käynyt kenraalin kodissa. Kaiken, mitä sieltä kuuli, hän
ilman muuta pyyhki olemattomiin ennenkuin se ehti tunkeutua hänen
tietoisuuteensa. Hän iloitsi tahtonsa kristallinkirkkaasta ilmakehästä,
jota, kuten hän uskoi, ei mikään voinut hämmentää. Mutta miten hän
pettyikään! Oli hetkiä, jolloin hänen despoottisesti hallitussa
valtakunnassaan sattui purkauksia, jotka olivat ikäänkuin hänen
tahdostaan riippumattomia ja tuntuivat pahanhengen toimeenpanemilta.

Eräänä päivänä, kun hän taas oli penikulmia pitkällä
ratsastusretkellään läpi metsien ja vainioiden kulkevalla viertotiellä
ja oli ehtinyt noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista, kuuli hän
äkkiä takanaan auton törähdyksen. Heti senjälkeen suhahti näkyviin
valkean tienkäänteen takaa komea, välkkyvä auto, joka kiiti ohi
pölypilvessä suristen. Piotr nosti silmänsä ja näki lasiruudun läpi
Tatjanan. Hänen vieressään istuivat Rošov ja mademoiselle Mathilde.

Tatjanalla ei ollut hattua päässä. Hänen hiuksiaan peitti sininen
harsoliina, jonka hän oli ostanut yhdessä Piotrin kanssa Pariisissa,
Galeries Lafayette'issa. Hänen kalpeat kasvonsa kääntyivät Piotriin
päin. Piotr kuuli sydäntäsärkevän, tuskaisan huudahduksen. Mutta
auto kiiti kimein valitushuudoin kuin myrskyn kiidättämänä eteenpäin
valkeata viertotietä pitkin. Jälelle jäi vain bensiininhajua ja kauan
kaarteleva pölypilvi. Jossain kaukana kajahti vielä auton mää'ähdys
muistuttaen paholaisen kaameata naurua, paholaisen, joka on laskeutunut
maan päälle, lävistänyt pyhän totuuden sydämen ja kuljettaa saalistaan
voittokulussa yli vihreiden vainioiden.

Piotr horjahti tasaiselta tieltään, hänen taidokkaasti ja viisaasti
taottu tahtonsa suojus petti. Auton etäinen surina kietoi hänet
kahleisiinsa ja heitti maahan. Järkevä matemaatikko istuutui kuin
juopunut kivelle, tarttui käsillään päähänsä ja huohotti ilmaa
keuhkoihinsa ja eloa sydämeensä. Hän tuijotti tunteittensa pimeään
kuiluun, joka äkkiä ammotti hänen edessään. Tatjanan kalpeat kasvot ja
hänen silmänsä, hänen silmänsä... Vanhat muistot leijailivat Piotrin
ympärillä, Pariisin unelma. Merenrannikko, bretagnelainen rapattu
pikku maja, Tatjana ikkunassa, jossa tungeskeli joukko miehiä... Hänen
lyhyt huudahduksensa! Miten paljon tuskaa, mikä kauhu, mikä suru, mikä
kärsimyksen kuilu olikaan siinä unen huudahduksessa! Tuntui siltä kuin
tämä huuto olisi saanut Piotrin rinnassa verisuonen katkeamaan. Hän
vierähti puoleksi tajuttomana kiveltä alla olevaan ojaan. Hän ei voinut
liikahtaa paikaltaan, ei nousta. Hän haparoi käsillään ilmaa, tarttui
kivenhakkaajan moukarin lohkaisemaan möhkäleeseen ja syleili sitä kuin
mielipuoli. Hänen silmistään, ah, ei hänen silmistään, vaan sydämeen
sattuneesta haavasta alkoi vuotaa yksinäisiä kyyneleitä.

Silloin hän tunsi miehekästä häpeää. Hän kääntyi kasvoilleen ja
nyyhkytti maata vasten tukkien siten suunsa ollakseen huutamatta. Huuto
Jumalalle, jonka hän oli huutanut unessaan, muuttui todellisuudeksi —
kaiuton huuto. Raskaana kuin kivi jysähti uni hänen mieleensä. Rošov
pitää Tatjanan käsiä molemmissa käsissään. Vieras mies pitää Tatjanaa
käsistä. Hänen silmänsä ovat vaipuneet toisen silmiin, hänen huulensa
painuvat toisen huulia vastaan. Mielipuolisuus liekehti Piotrin
aivoissa. Ajatukset pirstoutuivat. Hän ei enää kuullut eikä nähnyt.

Silloin kuului taaskin auton pirullinen törähdys. Oliko se kaiku vai
kuulohäiriö? Kirottu ääni tuli yhä lähemmäksi, yhä tungettelevammaksi.
Piotr kirosi sille tervehdykseksi, sillä hän ymmärsi Rošovin
lähestyvän. Hetken kuluttua kuului surina aivan läheltä. Piotr nousi
istualleen. Kun hän huomasi, että auto kiiti häntä kohti, nousi hän
ja kulki tien reunaa myöten. Hänen ympärillään pölähti tomu. Auto
suhisi kulkijaa kohti, hänen ohitseen. Se pysähtyi. Piotr ei kääntänyt
päätään. Hän kulki eteenpäin. Mutta hänen nimeään huudettiin. Hän
pysähtyi.

Tatjana astui autosta ja tuli häntä kohti. Piotr näki hänet omin
silmin, hänet, ihanan, rakkaan unelmansa. Tatjana oli kalpea, solakka,
puku oli ohut. Hän oli niin suuren liikutuksen vallassa, ettei Piotr
ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena. Hänestä tuntui, ettei
se ollut Tatjana, vaan epätoivo ihmishahmossa, ja että tuo näky oli
heti häipyvä kuin maantien pöly.

Tatjana tuli hänen luokseen. Hän kompastui heidän välissään oleviin
kiviin ja polvistui voimattomana maahan. Hän katsoi Piotria kasvoihin,
silmiin, ja myöskin Piotr tuijotti häneen ihmetellen tätä kohtausta,
joka näytti olevan riuhtaistu esiin hänen omasta sielustaan, hänen
raskaasta kärsimyksestään.

— Näin sinun kävelevän täällä... — sanoi Tatjana hiljaa.

— Niin, kävelin tätä tietä pitkin.

— Kuljetko näin yksinäsi?

— Kuljen.

— Pukusi on tahraantunut.

— Niin, se tahraantui.

— Sinä olet kovin kalpea... Olet kai väsynyt?

— En. En ole väsynyt.

— Piotruš, Piotruš, oma lapseni...

— Tania ...

— Rošov ei ole enää autossa ... — sanoi Tatjana nöyrästi rukoillen
hänen jalkainsa juuressa ja tuntien rajatonta häpeää.

— Missä hän sitten on?

— Annoin hänen nousta pois kaupungin ulkopuolella.

— Miksi?

— Koska et luultavasti olisi mielelläsi ajanut hänen kanssaan.

Miltei eläimellinen tuskan parahdus, tulinen ylpeyden purkaus nousi
uudelleen Piotrin rinnasta ja raukeni hänen huulilleen. Hän kiristeli
hampaissaan hirvittävää sanaa ja katsoi Tatjanaan. Tatjana luki hänen
silmistään tämän sanan.

Vaikeroiden Tatjana nousi pystyyn. Hän horjahteli, kääntyi
voimattomana, Piotrin katseen pakottamana, ja poistui notkuvin polvin,
ikäänkuin kahleita laahaten. Hetken kuluttua puhisi auto uudelleen ja
hävisi suristen tomupilveen.

Upseeri kulki taaskin, kuten äsken, maantien reunaa myöten. Hän
kulki varmoin askelin tiheässä ruohikossa, jota peitti paksu kerros
kalkkipölyä. Kuihtuneet valkoapilaat ja karheat ruohonkorret painuivat
hänen jalkojensa alla kuin joustavat vieterit. Lämmin tuuli puhalteli
sänkipelloilta, tunkeutui Piotrin avoimen takin alle ja pani rinnan
puristumaan kouristuksentapaisesti kokoon, mikä tuntui kuvaamattoman
ilkeältä. Hänen puoleksi suljetut, valkeaan maantiehen tuijottavat
silmänsä näkivät vielä Tatjanan kalpeat posket ja mustat silmät arkoina
ja masentuneina. Hän näki tummansiniset renkaat Tatjanan silmien alla.
Piotrin huulille nousi kysymys:

— Minkätähden minä en noussut autoon ja lähtenyt mukaan? Eihän Rošov
kuitenkaan siinä istunut, vain Tatjana ja hänen hyvä ystävänsä
Mathilde...

Piotr tunsi Tatjanan olan nojaavan hänen omaa olkaansa vasten,
tunsi sen hekumallisen puserruksen, jonka hän olemuksensa koko
aistillisuudella saattoi tuntea, tunsi pehmeän hiussuortuvan
poskellaan. Niin moneen päivään, niin moneen yöhön ei hän ollut tätä
tukkaa hivellyt! Mitä? Tatjana palasi! Hänen uskollinen sydämensä
oli värissyt ja hänen lempeässä katseessaan oli ollut rajattoman
rakkauden huuto. Miten suuri nöyryys, miten rehellinen häpeä oli
ollut hänen kasvoissaan! Syntiselle naiselle oli Vapahtaja antanut
anteeksi. Entä hän? Hän ei ollut tänä ratkaisevana hetkenä käyttäytynyt
Tatjanaa kohtaan ainoastaan pyövelin, vaan myöskin raa'an, röyhkeän
lurjuksen tavoin! Tämän teon jälkeen — ei koskaan, ei milloinkaan enää!
Tatjanan itsetunto ei salli hänen unohtaa tätä herjausta koskaan.
Autonkuljettaja ja Mathilde olivat olleet kuulijoina. Piotr tunsi,
että aivan uusi turma oli haudannut hänet alleen, uusi, entistä paljon
pahempi. Hänen hiuksensa nousivat epätoivosta pystyyn. Hiki valui
pitkin hänen ruumistaan. Mutta kuten jousen jänne kiristyi koko hänen
tahtonsa. Hän laahusti kaupunkiin onnettomuus taakkanaan.

Tästä lähtien alkoi Piotrille vaikea aika. Tuo niin viisaasti ja
oivallisesti rakennettu tahdon rakennus luhistui äkkiä kuin korttitalo.
Tahdonmuuriin ilmaantui aukkoja ja rikkoutumia, edessä oli soita ja
syväyksiä, joiden yli ei voinut kahlata eikä uida ja joihin ei edes
voinut hukkua. Kahden raivoisan pedon tavoin syöksyi hänen sielussaan
kaksi elementtiä vastakkain: vietin lietsoma matalamielisyys ja
ylpeys. Ne raatelivat toisiaan rajuin puraisuin ja kamppailivat
levähtämättä hetkeäkään. Hän menetti ruokahalun, unen, kyvyn tehdä
mitään. Tympeytyminen kirjoihin, karttoihin ja piirustuksiin seurasi
hänen entistä innostustaan. Hän rupesi päivä päivältä yhä enemmän
vihaamaan ihmisiä ja heidän harrastuksiaan, touhuaan, lintuja ja niiden
laulua, puita ja niiden huminaa, taivasta ja pilvien vaihteluja, kunnes
tuo viha oli kasvanut voimaksi, joka oli elämän mahdin veroinen ja
jättiläismäinen kuin maailma.

Piotr ei voinut nukkua hetkeäkään tänä yönä, ei myöskään seuraavana
eikä kolmantena. Hänestä tuntui kuin olisi rautainen oka tunkeutunut
hänen kylkeensä, miekankärjen tapainen, ja kuin olisi hänen täytynyt
maata kipeällä puolella. Hän nousi vuoteeltaan ja kulki paljain jaloin
yöpuvussaan ympäri huonetta. Hän kävi sisäistä kamppailua. Hän etsi —
se oli kauheata — hän etsi voimaa, joka olisi voinut korvata Tatjanan
rakkauden. Äärimmäisin hengen ponnistuksin mietti hän, mikä voisi
antaa hänelle rohkeutta elää ilman Tatjanaa, mikä voisi tehdä hänet
niin vahvaksi, että hän unohtaisi Tatjanan; mutta hän ei löytänyt
mitään. Hän tutki ja koetteli vuorotellen suuria tekoja, taistelua
vaikeuksia vastaan, työtä, uhrautuvaa alttiutta, turruttavaa ahdinkoa,
hän koetteli irstailua — ja hän huomasi, ettei mikään auttanut.
Pienin, vähäpätöisinkin muisto särki kaiken. Eräät sanat, paikat,
määrätty sointi tai hohde muistuivat mieleen saaden peloittavan
voiman. Hänen vuoteensa pääpuolessa näytti niinä harvoina hetkinä,
jolloin hän saattoi uinahtaa kevyeen uneen, istuvan uneton paholainen
hänen ajatustensa valvovana suojelushenkenä. Kun sitten uni oli
tulemaisillaan tuskien valmentajaksi, lausui se lyhyen, mutta ikuisen
turmanloitsun. Yhden ainoan sanan. Piotr näki heti sateen liottaman
lehtokujan Charentonissa, rauhaisan huoneen Pariisissa, synkän yön
kaukaisella, autiolla kadulla...

Väliin miespoloisen onnistui nousta upottavasta hetteestä kovemmalle
pohjalle ja päästä varmuuteen, että hän nyt sittenkin oli järjen ja
voittamattoman logiikan avulla voittanut tunteiden aaveen. Hän pani
pitkäkseen ja uinaili. Yön kulutti hän puoleksi valveilla, puoleksi
unessa. Mutta unessakin hän tiesi tarkoin mitä hänen sielussaan
liikkui. Äkkiä ja odottamatta kuin kellon vieteri ponnahti pystyyn
järjen viimeinen päätelmä olemassaolon välttämättömyydestä, hänen
tahtonsa viimeinen ase, logiikan siunatusta lähteestä hankittu lääke
häviötä vastaan. Ahdistus karkoitti hänet vuoteesta. Taas hitaita
askeleita pitkin huonetta. Öinen pimeys, öinen hiljaisuus olivat
vielä siedettäviä; mutta nyt sarasti aamu, kukot kiekuivat, kevyt
tuulonen liikutti vehmaiden puiden lehviä pihalla. Elämän heräämistä ja
ihmisaskeleita alkoi kuulua. Vaivainen puuseppä pihalla nousi työhönsä.
Hän mittasi jotain, pani kappaleita yhteen ja liimasi. Pian sen jälkeen
heräsi hänen tanakka vaimonsa ja sipsutteli kuluneissa tohveleissa.
Miten valtavasti Piotr vihasi tätä avioparia! Hän linkosi tuiman
kirouksen heidän syyttömiä päitään kohti.

Ankara ja alituinen kipu oli jäytää hänestä kaiken elinvoiman ja
uskon olemassaolon järkevyyteen. Piotr haparoi käsillään tyhjyyttä
tarttuakseen johonkin, ikäänkuin tuohon lahoon puuristiin, joka riippui
koivussa. Kun hän unettoman yön jälkeen aamun sarastaessa kulki ympäri
huonetta, huusi hän useita kertoja sydämen pohjasta äänettömästi:

— Isä Isä!

Päivällä hän ei syönyt mitään. Maitotilkalla kostutti hän kuivia
huuliaan. Katkeran kauhun vallassa ajatteli hän seuraavaa yötä. Kun
se saapui hirvittävämpänä kuin kaikki, mitä ihmiskieli olisi voinut
siitä sanoa, pitkänä, pimeänä ja äänettömänä, alkoi hän ajatella
ainoata pakokeinoa tästä vaivan kuilusta. Hän toivoi kuoleman rauhaa
niin vilpittömästi ja luonnollisesti, eläytyi niin loogillisesti
ja liikutuksetta kuoleman olemukseen, että lohdutus vihdoin palasi
hänen huoneeseensa. Ikään kuin erkaantuneena itsestään, vieraana
itselleen, olentona, joka ei kestä elämää ja sen riemuja, astui hän
sielussaan jyrkkää kalliopolkua ylöspäin ja tuli sillalle. Sieltä näki
hän rauhan. Hymyillen hän totesi, ettei voisi milloinkaan voittaa
rakkauttaan Taniaan, että jokainen kuviteltu voitto oli vain haave,
jonka tuskat petollisina loihtivat hänen sieluunsa, ettei hän voinut
alentua palaamaan Tatjanan luokse, sillä hän olisi lakannut silloin
olemasta oma itsensä — jokin muu ratkaisu oli siis löydettävä. Vain se
ratkaisu saattoi vapauttaa alennuksesta ja vain siten saattoi kietoa
hartioille ylpeyden viitan. Ja hän otti ylleen ylpeyden viitan ja
tunsi olevansa kuningas, joka nousee valtaistuimelleen. Otsaa puristi
sentnerinpainoinen lyijykruunu, ja polvien välissä oli säälimätön
miekka. Hän sulki silmänsä, ja hänen sielunsa täytti ylevä tunne; hän
tunsi olevansa sisäisen maailmansa valtias, vaikkakin poskille vieri
verisiä kyyneleitä.

Seuraavana päivänä hän harhaili ilman revolveria ja sapelia pitkin
kaupunkia. Hän meni vähäksi aikaa klubiin ja kahvilaan, joka oli
täynnä jalkaväenupseereja — juuri nämä suhtautuivat häneen kaikkein
vihamielisimmin. Hän istuutui heidän viereensä ja katsoi heitä
halveksivasti silmiin tahi hän vältteli heitä ylpeästi ja tunkeutui
heidän välistään. Mutta he joko väistyivät hänen tieltään tahi
vaikenivat hänet nähdessään tahi vilkuilivat häneen syrjästä. Hän
palasi kotiin välinpitämättömänä ja heidän pelkuruudestaan vielä
entistäkin väsyneempänä.

Neljäntenä yönä mentyään levolle ilman minkäänlaista unen toivoakaan
nukkui hän vähäksi aikaa sikeästi. Hän näki unta, että hän meni
huoneestaan alas portaita, hiipi talosta ja lähti Tatjanan luo. Nyt
hän oli ovella ja veti ovikellon vanhanaikaista jalustimen muotoista
pronssikahvaa, jonka hän aina tulisi muistamaan. Hän soitti kerran,
toisen, kolmannen. Oven takaa kuului askeleita. Juostiin edestakaisin,
tiedettiin varsin hyvin, että juuri hän soitti. Mutta ovea ei avattu.
Sitten se avattiin hiljaa. Mathilde oli siinä. Piotr astui kapeaan
käytävään, jossa hän kerran hämärässä oli suudellut Tatjanaa. Tatjana
oli silloin tuntenut syvää, yliluonnollista hurmaa, kuten hän itse
myöhemmin tunnusti. Musta verho, jota todellisuudessa ei ollut, riippui
hänen edessään. Esiripun takana oli iso sali, samanlainen kuin Pariisin
bulevardihotellissa. Kolme nuorukaista kulki salin läpi. Piotr näki
heidän kasvonsa erikoisen elävästi, vaikkei hän ollut heitä milloinkaan
nähnyt. Heidän jälkeensä kulki kolme vanhempaa herraa, jotka puhuivat
Tatjanan kanssa. Eräs heistä ehdotti Tatjanalle matkaa Liettuaan.
Vihdoinkin — mikä sanomaton unen onni — näki hän itse Tatjanan. Hän
istui vuoteellaan sinipunervassa aamupuvussa, johon he kumpikin olivat
olleet niin ihastuneita, ja suori pitkää, mustaa tukkaansa. Piotrin
sydäntä kouristi, hän vavahti ja odotti. Hän näki Tatjanan kasvot,
hänen suunsa, hänen silmäkulmansa, hänen poskensa. Uni oli poistanut
Piotrin tietoisuudesta onnettoman kohtalon, eron ja tuskan. Se toi
mukanaan hänelle entisen onnen. Mutta silloin tulikin joku vieras tai
tuttu nainen ja sanoi hänelle, ettei Tatjana enää hänestä välittänyt.
Oudot, vieraat silmät katsoivat häneen, niissä ei ollut enää edes
vihaa, vaan halveksimisen kylmää, hedelmätöntä tuhkaa.

Piotr heräsi märkänä hiestä, rajusti sykkivin sydämin. Hän nousi heti
vuoteesta, heitti hartioilleen kevyen sotilasviittansa, veti pitkät
saappaat paljaisiin jalkoihinsa ja lähti hiljaa asunnostaan. Samoin
kuin äsken unessa hän kulki pikkukaupungin pimeitä, tyhjiä katuja,
välttäen pääkatuja ja kahlaten kujien paksussa loassa. Hän saapui pian
kenraalin puutarhan vieressä olevalle niitylle. Hän hyppäsi ojien yli,
kiipesi erään pensasaidan yli, harppasi syvien kuoppien yli, kunnes
tuli aidan luo, josta saattoi nähdä linnan molemmat siipirakennukset.
Kylmä, eloton kuutamo loisti Tatjanan huoneen ikkunaruutuihin. Ikkuna
oli suljettu. Kuun välke, joka kerran oli ollut niin ihana, oli nyt
kelmeä, muuttumaton ja kaamea ja valaisi ikkunoita kalkkijauheen
värisenä. Rajaton tuska riehui Piotrin olemuksessa, ruumiissa ja
sielussa. Kivinen muuri erotti hänet kadotetusta paratiisista, se
kukisti hänet, voitti hänet, niin että hän voimattomana ja masentuneena
vaikeroi Jumalalta apua.

Niin kului vaikein yö...

Kamppailemalla omaa minäänsä vastaan ja kärsimällä taistelussaan
ylivoimaisia tuskia saavutti hän seuraavien päivien kuluessa kuitenkin
sen, että tuskista erittyi ylevä, pyhä ylpeys. Hän ei mennyt Tatjanan
luokse, ja ylpeyttään oli hänen kiittäminen siitä, että hän saattoi
olla sitä tekemättä. Hän saattoi nukkua, vaikka olikin päivällä saanut
mystillisen varmuuden siitä, että Tatjana oli hänet pettänyt. Hän
kykeni tekemään työtä siksi, että oli karaissut sieluaan tulessa ja
että halveksimisen tikari aina oli teroitettuna. Hän tiesi, että uni
häipyisi ja että hän heti menettäisi valtansa sielunsa raivottariin,
jos hän antautuisi muistoille, säälin hemmoittelevalle viisaudelle.
Nämä raivottaret hän oli kukistanut suurilla ponnistuksilla ja vain
hitaasti hän oli saanut ne poljetuksi maahan. Hän tiesi ylpeyden — niin
jalo ja hyveellinen kuin se olikin — olevan vain huumausainetta, hänen
elävän henkensä koneellista painostamista. Hän tiesi, että yksikin
ainoa Tanian silmien katse...

Kun Piotr muutamia viikkoja myöhemmin saapui määräaikaan tykistön
harjoituspaikalle, tapasi hän siellä vain yhden upseerin, Ježkovin.
Tämä lahjakas, iloinen nuori mies oli saanut hienon kasvatuksen, mutta
oli kevytmielinen irstailija ja tuhlasi lahjansa kapakoissa ja hukutti
tietonsa toimettomuuteen. Ježkov oli osoittanut Piotria kohtaan hänen
sairautensa aikana suurta sydämellisyyttä ja oli aina ollut hänelle
hyvä toveri. Kahakan jälkeen oli hän näyttänyt jonkun verran kadehtivan
Piotrin saamia haavoja. Hän valitti usein, että oli ollut muualla,
missä hemmetissä lieneekään ollut sillä kertaa, kun ei sattunut
olemaan saapuvilla tuon tappelun aikana, ja ettei ollut aavistanut
mitään semmoista. Hän olisi kyllä näyttänyt niille lurjuksille! Hän
olisi näyttänyt mitä merkitsee toveruus, ja kun päälle päätteeksi on
kysymyksessä Rozlucki, »Piotruš», ja ennen kaikkea sellaisessa asiassa.
— Mutta juttu ei ole vielä lopussa, — lisäsi hän, — ja silloin saa
Piotruš nähdä, mikä mies Ježkov on...

Oli kylmä päivä. He kääriytyivät kiinteästi viittoihinsa ja
keskustelivat polttaen tuulessa savukkeitaan. Ježkov sanoi haukotellen:

— Anteeksi, Piotr Ivanytš, että kysyn sinulta, mutta luullakseni se nyt
jo käy päinsä, mikäli voi päättää. Mitenkä on? Tatjana Ivanovna menee
naimisiin Rošovin kanssa?

— Mistä sen tiedät? — kysyi Rozlucki.

— Olin eilen illalla kenraalin luona. Siellä oli koko joukko ihmisiä,
koko kaupunki oli siellä. Suuret kemut. Ja Rošov esiintyi jo kaikkien
nähden onnellisena sulhasena.

— Jos niin on, niin tiedäthän itse...

— Pyydän anteeksi... Anna anteeksi, että kosketan tätä asiaa. Onko hän
sinut pettänyt?

— Ei ole.

— Sillä jos tarvitsisit apuani, — sanoi Ježkov pureskellen savukkeensa
imuketta ja siristäen viisaita, rehellisiä silmiään, — voit aina
luottaa minuun. Kun eilen kuulin kihlauksesta ja näin heidät molemmat
yhdessä, teki mieleni, usko minua, heti ruveta härnäämään tuota
opetettua ja dresseerattua villakoiraa, Rošovia. Mutta en tiennyt, mitä
minun oli ajateltava asiasta, mikä sinun kantasi siinä oli. Anteeksi,
että olen tähän kajonnut...

— Oh, ei mitään! Olen sinulle kiitollinen tästä uutisesta.

— Todellako? Piotr Ivanytš!

— Miksikä niin, hyvä veli?

— Jos hän on pettänyt sinut ja tahdot sille toiselle näyttää, ettei
meikäläisiä niinkään työnnetä syrjään, niin luota minuun...

— Kiitos, — mutta minua ei ole petetty. Kunniasana!

— Eikö hän ole sinua pettänyt?

— Ei ole.

— No, no!

— Annan vielä kerran kunniasanani.

— Merkillinen otus! — mumisi Ježkov. — Sellainen tyttö, semmoiset
suhteet, sellainen tulevaisuus. Eikä tyttö ole häntä pettänyt, hän
antaa siitä kunniasanansa. No, sitten minä olen vaiti.

Piotr hymyili ja meni työhönsä. Hän puhui sotamiehille, sitten hän
astui hevosen selkään ja antoi käskyjä... Hän näki peltoja, metsiä,
kukkuloita, etäisyydessä kaupungin. Mutta nämä kuvat muuttuivat yhä
epäselvemmiksi, epätodellisiksi. Hän vältti Ježkovia ja keskustelua
hänen kanssaan, hämärästi peläten, että hänelle äkkiä voisi tulla halu
vetää esiin revolverinsa ja pamauttaa kuula toverinsa otsaan.

Seuraavan kuun, joulukuun, loppupuolella toi kenraalin vanha palvelija,
kauan sitten palveluksesta päässyt sotamies ja isännälleen uskollinen
kuin koira, Piotrille kirjeen neiti Mathildelta. Ranskatar kirjoitti
lyhyesti, eikä hänen oikeinkirjoituksensa ollut aivan nuhteetonta.
Hän pyysi Piotria tulemaan seuraavana päivänä sille puutarhan ja
sotilasmakasiinien välillä olevalle aukealle, johon Tatjana oli
kutsunut hänet ensi tapaamiseen. Kun Piotr oli saanut tämän kirjeen,
tuli hän miettiväiseksi. Hän oletti, ettei ainoastaan Mathilde saapuisi
sinne, vaan myöskin Tatjana. Koko hänen kiusallinen tilansa oli vain
epämääräistä haavetta Tatjanan tapaamisesta ja tukahdutettua unelmaa
saada nähdä häntä. Mutta nyt, kun Tatjana viimein nöyrtyi ja halusi
tulla, heräsi Piotrissa entinen viha. Hän tiesi, että kihlaus Rošovin
kanssa saattoi olla vain veruke, ja siinäkin tapauksessa, että niin
tosiaankin olisi laita, voitaisiin se milloin tahansa purkaa. Mutta
yksistään se, että Rošov oli saanut olla Tatjanan rinnalla, oli jo
kauan sitten ratkaissut kaiken.

Kun Piotr harkitsi asiaa, odotti vanha palvelija ovella, yllään musta
takki, joukko kunniamerkkejä käänteen alla.

Kun Piotr kohotti päätään vastatakseen, alkoi vanha palvelija puhua,
välittämättä arvojärjestyksen säännöistä, jotka käskivät hänen olla
vaiti:

— Piotr Ivanytš...

— Mitä sinä tahdot? — keskeytti hänet Piotr kopeasti.

— Piotr Ivanytš, pyydän nöyrimmästi anteeksi, että uskallan puhua...

— No, hyvä, hyvä. Mistä on kysymys?

— Piotr Ivanytš, minulla on alamaisin, nöyrä pyyntö...

— Minä sanoin jo, että saat sanoa, mitä haluat.

— Antakaa toki anteeksi Tatjana Ivanovnalle, antakaa hänelle anteeksi!

— Mitä tämä merkitsee! Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä!

— Antakaa hänelle anteeksi Herramme Vapahtajan tähden. Antakaa anteeksi
myöskin minulle, vanhalle miehelle!

— Tällä kertaa minä annan anteeksi. Mutta muista, ettet toista kertaa
sekaannu tähän asiaan! Kuulitko?

— Kyllä, kyllä. Se ei kuulu minuun ollenkaan. Minä tiedän paljon, Piotr
Ivanytš, minä ymmärrän myös teidän vihanne, vaikka olenkin palvelija.
Armahtakaa Tatjana Ivanovnaa Vapahtajan Kristuksen tähden! Te tiedätte
itse, miksi.

— Miksi sitten minun pitää häntä armahtaa? — tiuskaisi Piotr hänelle.

— Minä näin, kuinka te tulitte keväällä hänen luokseen, kun te olitte
karttatöissä hänen ylhäisyytensä kenraalin luona. Ja nyt hän on toisen
kanssa. Ajatelkaa!

— Mitä sitten? Kun hän tahtoo olla toisen kanssa, en minä tietenkään
voi olla hänen kanssaan. Etkö sitä vielä ymmärrä, niin vanha kuin
oletkin?

— Piotr Ivanytš! Minä olen kantanut häntä käsilläni. Hän on minun
silmäini edessä oppinut kävelemään ja puhumaan. Minä tunnen hänet.
Asiat eivät ole...

— Sano mademoiselle Mathildelle, että minä tulen, — huusi Rozlucki
keskeyttäen sydäntään keventävän vanhan palvelijan puheen.

— Tottelen... — mutisi palvelija ja meni syvään kumartaen ulos.

Määräajaksi pukeutui Piotr huolellisesti ja meni kaupunginpuiston
takana olevalle aukealle. Kun hän lähestyi paikkaa, huomasi hän
Mathilden olevan yksin. Hän tunsi pettymystä. Hänen olisi pitänyt
iloita, ettei Tatjana ollut siellä, mutta mitään oikeata iloa hän ei
tuntenut. Kolkosti ja raskaasti löi hänen sydämensä. Hämäriä tunteita
kieri hänessä, ja niiden pyörteestä ikäänkuin erkani aavistus siitä,
miten kaameata olisi elää ilman Tatjanaa — vaikka tämä asiain käänne
tyydyttikin hänen järkensä logiikkaa.

Ranskatar oli kiihoittunut, kalpea, levoton. Piotrin kysymykseen, oliko
Tatjana lähettänyt hänet, hän vastasi epäselvästi. Hän sammalsi jotain
aikaisemmista suhteista.

— Olen kuullut, että Tatjana Ivanovna on jo mennyt kihloihin herra
Rošovin kanssa... — keskeytti Piotr.

— Niin... — mumisi mademoiselle Mathilde vältellen, — Tania on mennyt
kihloihin. Mitä sanotte siitä?

— Minä lausun onnitteluni toistaiseksi teidän välityksellänne.
Myöhemmin, myöhemmin teen sen henkilökohtaisesti. Kun en ole tähän
saakka sitä tehnyt, niin on se johtunut vain siitä, etten ollut saanut
kuulla sitä varmasta lähteestä enkä tahtonut jättäytyä huhujen varaan.
Nyt, kun te vahvistatte huhun...

Ranskatar katsoi häneen tutkivasti ja tuli alakuloisemmaksi.

Molemmat olivat vaiti ja kulkivat puistoon päin. Piotr huomasi,
samalla kuin hän nauroi sisässään kyynillisesti, että Tatjanan
seuralainen naisten tapaan ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta koettaa
viehätysvoimaansa Piotriin. Piotr tiesi kuitenkin, ettei siinä ollut
tämän kohtaamisen ainoa aihe. Hän kysyi:

— Milloin vietetään häät?

— Mistä minä tiedän... Kaikesta päättäen niiden pitäisi olla hyvin pian.

— Vai niin.

— Luonnollisesti...

— Onko heillä niin kiire?

— Hyvin kiire, sillä...

— Sillä mitä?

— Sillä Tania on...

— Mitä?

— Tania on... Ymmärrätte kai!

— En ymmärrä ollenkaan.

— Hyvä Jumala! Hän on, — no...

— Mitä on?

— Hän on, — voi kauheata, millainen mies!...

— Mitä?

— Hän on, — no — te kai ymmärrätte, — siunatussa tilassa.

Piotr tunsi jyminää päässään, kuten silloin, kun monet sapelit iskivät
hänen päähänsä. Musta pilvi sumensi hänen silmänsä.

— Lapsi, meidän pikku tyttösemme... — remahti jossain paholaisen
pilkkanauru. Pikainen teennäinen hymy lumivalkeilla huulilla.

— Minä toivotan herra Rošoville onnea menestyksen johdosta, — liitti
Piotr ivalliseen hymyynsä.

Ranskatar jätti kaikki personalliset tarkoitukset ja temput syrjään ja
uskoi Piotrille epätoivoissaan kuiskaten:

— Tania on epätoivoinen!

— Tania? Epätoivoinen? Onhan hän aina toivonut itselleen lasta... —
Nauraen ääneen purki Piotr häikäilemättömiä ja raivokkaita sanoja aivan
kuin olisi sylkenyt itseään kasvoihin.

— Mutta teidän kanssanne...

— On käynyt toisin. Ikävä kyllä! Siitä ei ole pitkä aika, seitsemän
kuukautta sentään... seitsemän kuukautta on kulunut Pariisin ajoista,
jolloin minä saatoin tavata Tatjana Ivanovnaa. Herra Rošov on ehtinyt
pitemmälle. Te tiedätte sen muuten parhaiten, — sanoi Piotr tylsästi
naurahtaen.

— Minä tiedän, minä tiedän... — sihisi ranskatar hampaittensa lomitse.

— Mitä sitten?

— Herra Rozlucki! Säälikää häntä! Hän rakastaa teitä hulluuteen,
mielettömyyteen asti!

— Vaikkakin odottaa Rošovin kanssa lasta?...

— Hän tahtoi sillä lailla kostaa teille mitä olitte hänelle tehnyt.

— Verinen kosto vanhaan homehtuneeseen operettityyliin.

— Mitä on sitten tehtävä?

— Ennen kaikkea ei ole uskottava vieraille, kuten minulle, onnellisten
kihlautuneiden salaisuuksia. Voisinhan minä olla juoruilija, joka
kertoo jutun kaikissa kaupungin kahviloissa. Toiseksi kiireimmiten
kapiota ompelemaan, pappi, vaunut sulhaspoikia ja morsiustyttöjä, niin,
ja kehtoa tilaamaan.

— Hän ei nuku yökausiin, kulkee ympäri huonetta, vaeltaa rauhattomana
ympäri taloa, menee puutarhaan, juoksee pois, kirjoittaa jotain,
kirjoittaa suurille arkeille kirjeitä teille — tai kenelle, en tiedä —
polttaa jotain kamiinissa, tulee minun luokseni ja puhuu omituisesti,
hajanaisesti. Hän keskustelee ääneen teidän kanssanne, rukoilee ja
makaa tuntikausia lattialla kapeassa käytävässä, joka vie hänen
huoneeseensa. Useimmiten hän seisoo ikkunan ääressä ja itkee niin
peloittavalla, omituisella äänellä kuin ulvoisi. Tatjana-raukka! Hän
on sotkeutunut verkkoon, jonka hän tahtoi heittää teille, kun te niin
sydämettömästi ja kylmäverisesti petitte hänet.

— Petin! Minä olen pettänyt hänet?! Enhän minä mene kenenkään kanssa
naimisiin enkä ole kehenkään rakastunut.

— Hän on siis antanut minun tehtäväkseni kertoa teille kaiken tämän
ja kysyä teiltä vain yhtä, mitä hänen on tehtävä. Vain mitä hänen on
nyt tehtävä. Sitä hän käski minun kysyä. Vain sitä, mitä hänen on nyt
tehtävä. Hän tekee mitä te käskette.

— Mitä minä voin sanoa... — alkoi Piotr entisellä, miehekkäällä
äänellään; mutta hän keskeytti äkkiä. Hänen ajatuksensa luhistuivat
ja murskaantuivat kuin huolimattomasti rakennettu talo. Mukavat
kyynilliset sanat tuntuivat hänestä hyödyttömiltä. Viheliäistä oli
tämä näytelty ylpeys kyynelten polttaessa. Hän kulki samaa puiston
tietä, jota hän oli ensi kerran kulkenut neitseellisen kauniin Tanian
kanssa, kun tämä kutsui hänet onnekkaaseen tapaamistilaisuuteen. Samat
paljaat puut, lumi ohuena vitinä kuten silloinkin, tuuli kohisi samoin
lehdettömissä oksissa, sama kreikkalaisen jumalattaren kuvapatsas,
ränstynyt ja haalistunut vertauskuva, oli siinä muuttumattomana... Entä
Tania?

Epätoivo ravisti häntä kuin heikkomielinen pakkopaitaansa. Sama ohuen
lumikerroksen peittämä kivipenkki tuossa...

Käsittämättömän kaikkitietävä, peloittava tuska ahdisti hänen
sydäntään. Miten salaperäisesti ja kuitenkin miten johdonmukaisesti
olivat kaikki asiat liittyneet toisiinsa!

Oli kuin joku, joka oli rajattoman viisas ja ovela, olisi punninnut
kaikkea näkymättömällä hienolla vaa'alla, unohtamatta pienintäkään,
kevyintäkään tuulensuhahdusta, pienintäkään lumihiutaletta, hennointa
lehvää.

Piotr tahtoi sanoa ystävällisen ja säälivän sanan ja lähettää sen
Tanialle. Silloin välähti hänen sielussaan kuin miekan kohtalokas
leimahdus hirmuinen totuus, että Tatjana oli maannut Rošovin
syleilyssä, siittänyt lapsen toisen kanssa, pettänyt vannomansa
rakkauden valan. Hän sanoi ankarasti, jäykästi ja kylmästi:

— Sanokaa hänelle, että minä puolestani tiedän, mitä on tehtävä.
Minun on täytynyt kaikessa menetellä niinkuin olen menetellyt. Hän
ei tahtonut tulla minun omakseni... Hän on häpäissyt meidän pyhän
rakkautemme.

Ranskatar alkoi nyyhkyttää ääneen. Hän rauhoittui kuitenkin pian.
Hän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Jonkun aikaa kulki hän tyynesti
lehtokujaa pitkin. Äkkiä hän kohotti Piotriin vihaa ja raivoisaa
katkeruutta säkenöivät silmänsä. Hän puhui yhteen hengenvetoon:

— Se, joka elää pelkästä rakkaudesta teihin ja jolle rakkaus on mennyt
niin vereen, hän ei voi tyytyä sellaisiin sanoihin. Raakalainen! Vasta
tänään minä ymmärrän Tatjanan rakkauden suuren voiman. Onneton on
passiivisen naisen elämä. Teitä on pidettävä kahleissa kuin koiria.
Kahleista vapaina te olette pahempia kuin ne. Jaloissa teitä on
poljettava ja teidän on saatava kunnollisesti maksaa siitä, mitä teidän
pohjaton himonne ja häikäilemättömyytenne on tuhonnut! Pyövelit!

Synkän välinpitämättömänä kuunteli Piotr tätä sanatulvaa. Hän kumarsi
halveksivasti, kääntyi ja poistui.




KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.


Seuraavana aamuna tuli sama kenraalin vanha palvelija Piotrin asuntoon
tuoden kirjelipun Tatjanalta. Rozlucki makasi vielä vuoteessaan. Silmät
unenpopperössä luki hän lyhyen kirjeen:

  »Minäkin tiedän, mitä on tehtävä. Minäkään en voi tehdä toisin. Voi
  hyvin, Piotruš! Minä kiitän sinua kaikesta.

  Sinun Taniasi.»

Piotr vavahti, kun hän oli lukenut tämän. Näissä sanoissa oli voimaa ja
pontta. Hän kysyi palvelijalta:

— Milloin neiti antoi sinulle kirjeen?

— Myöhään eilen-illalla. Hän herätti minut ja käski toimittamaan
kirjeen varhain aamulla. Hän määräsi hyvin ankarasti: »varhain aamulla,
heti kun tulee valoisa». No, nyt tulee myöhään valoisa. Kello on kohta
kahdeksan. Minä olen tullut käskyn mukaan varhain aamulla.

— Hyvä, saat mennä.

Vanhus kumarsi, mutta ovella kääntyi hän vielä kerran Piotriin päin ja
sanoi vakavana, sisäisestä surusta parahtaen:

— Armollinen herra... pitäkää hyvää huolta, ettei mitään onnettomuutta
satu!

— Mene tiehesi, koulumestari!

Palvelija lähti.

Piotr pukeutui henkeään pidättäen ja kiiruhti kenraalin asuntoon. Kauhu
pieksi häntä kuin ruoskan iskut alastonta selkää.

Hänen polvensa vapisivat, kun hän astui eteiseen, riisui
päällystakkinsa ja kysyi neiti Tatjanaa ensimmäiseltä tapaamaltaan
palvelijalta. Mutta talossa kulki elämä tavallista, rauhallista
kulkuaan. Kenraali nukkui vielä, ja aamiaispöytää kattavat palvelijat
kulkivat varpaisillaan. Kun Piotria oli totuttu pitämään perheen
jäsenenä, ei kukaan ihmetellyt, että hän tuli taloon näin aikaisin
aamulla, mutta hänestä itsestään tuntui hyvin kiusalliselta kuljeskella
siinä palvelusväen parissa. Hän aikoi jo lähteä pois syyttäen sitä,
että oli tullut liian aikaisin. Silloin palasi palvelija, jonka oli
ilmoitettava Tatjanalle varhaisen vieraan tulosta, ja kertoi, ettei
armollinen neiti ole huoneessaan.

— Eikö hän ole huoneessaan? Tiedätkö varmaan? — kysyi Piotr tuntien
taaskin ikäänkuin ruoskan iskujen viiltävän selkää.

— Aivan varmaan. Hän ei ole siellä. Armollinen neiti on suvainnut
lähteä jonnekin.

— Mutta minne?

— Sitä en mitenkään voi tietää...

— Eikö kukaan ole huomannut, mitä tietä neiti on mennyt?

Todettiin, ettei kukaan ollut sitä huomannut, eikä kukaan näyttänyt
erikoisesti välittävän siitä. Käyttäen hyväkseen entisiä oikeuksiaan
tässä kodissa meni Piotr keskisalonkiin katsomaan, olisiko Tatjana
siellä. Tultuaan tähän isoon saliin hän huomasi kohta, ettei puutarhan
ovi ollut lukittu ja että sen oli täytynyt jo kauan olla auki;
lattialla oli näet lumikiila, jonka tuuli oli yön kuluessa sinne
tupruttanut. Piotr avasi oven ja näki portailla ja tiellä epäselviä
Tatjanan askelten jälkiä pehmeässä lumessa.

Nämä jäljet kiidättivät häntä hätähuudon tavoin puutarhamajaan.
Tultuaan ovelle horjahti hän ja huusi kauhusta. Tatjana makasi penkillä
hyytyneessä verilätäkössä. Koko ruumis vavisten huomasi Piotr, että
Tatjana oli suunnannut revolverin vatsaansa kohti. Hän ymmärsi
pettämättömän varmasti, että Tatjana oli päättänyt surmata itsensä ja
Rošovin lapsen. Hän ymmärsi, että Tatjana oli tarkoittanut juuri tätä
sanoillaan: »Minäkin tiedän mitä on tehtävä» — samoin kuin myöskin
allekirjoituksellaan: »Sinun Taniasi».

Hän vaipui jähmettyneenä istumaan vastapäätä olevalle penkille ja
katseli Tatjanan hymyä, hänen valkeita hampaitaan, joita lumihahtuvat
jo peittivät, ja hopeanharmaiden sukkien verhoamia jalkoja, joissa
näkyi mustia hyytyneen veren juovia. Piotr meni tainnoksiin.

Joku lähestyi...




KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.


Tatjanan hautajaisista tuli suurenmoinen mielenosoitustilaisuus. Siitä
ei jäänyt pois ainoakaan kaupungissa asuva venäläinen. Tykistöpatteri,
koko upseerikunta etunenässä, oli saapuvilla, ei julkisesti, vaan ilman
aseita, riveihin järjestyneinä ja paradipuvussa.

Useampia jalkaväkikomppanioja marssi myös saattueessa ja kaikki
rykmentin upseerit, aivan kuin yhtenä miehenä. Kaupungin porvareita
liittyi uteliaisuudesta saattueeseen sankanpuoleinen parvi.
Toisluokkainen pienehkö venäläinen pappi kulki ruumissaattueen edellä,
risti kädessä, ilman kirkkolaulajia, ilman lippua ja apupappeja.

Taulun korvasi jalkaväkirykmentin iso torvisoittokunta, joka
soitti melkein lakkaamatta. Arkun jäljessä kulkivat kenraali
Polenov-Tšernovratski, Rošov, mademoiselle Mathilde ja joukko kenraalin
kaukaisempia pitkämatkaisia sukulaisia.

Poliisi ja lääkärintutkinto olivat osoittaneet, että kenraali Polenovin
tytär oli surmannut itsensä revolverilla, jonka hän oli ottanut isänsä
asekokoelmasta ja joka jo kauemmin aikaa oli ollut hänen huostassaan.
Laukaus oli lävistänyt alkuasteellaan olleen sikiön. Itsemurha oli
tehty — kuten tutkimus osoitti — heti keskiyön jälkeen. Sen lisäksi
oli vielä käynyt ilmi, että kenraalin palvelija vainajan pyynnöstä oli
vienyt hänen viimeisen ja ainoan kirjeensä upseeri Rozluckille ja että
Rozlucki oli ensimmäisenä aikaisin aamulla tullut paikalle ja löytänyt
puutarhamajasta vainajan jo kylmänä.

Koko venäläinen seurapiiri tiesi kenraalin tyttären ja juristi Rošovin
kihlauksesta. Mikä tarkoitus oli tuolla viimeisellä kirjeellä?
Mitä siinä seisoi? Viranomaisten kysymyksiin Rozlucki kieltäytyi
vastaamasta. Hän ei tehnyt sisällyksestä selkoa ja kirjeen hän oli
hävittänyt.

Kuka siis oli syypäänä nuoren morsiamen kuolemaan? Ketä hän rakasti?
Minkätähden hän oli surmannut itsensä? Vielä tuoreessa muistissa ollut
Rozluckin seikkailu jalkaväenupseerien kanssa tuli uudelleen pohdinnan
alaiseksi. Yleisössä kierteli tuhansittain juorujuttuja kuin salamoita
ukkospilvessä. Jalkaväenupseerien kasvot olivat ankarat ja synkät.
Heidän katseensa etsi syyllistä, jonka uhri makasi paareilla. Pitkissä
laskoksissa hulmuava valkea arkun peite ärsytti silmiä ja kuohutti
mieliä. Beethovenin jylhä surumarssi, joka tuntui soivan manalan
kuiluista, kiihoitti ihmisten mielikuvitusta ja huusi kostoa.

Rajattoman tuskan huuto kohosi torvista, huiluista ja rummuista
talvituulen kantamana ylös avaruuteen, vaipuakseen vähitellen
kuolleille pelloille, jonnekin laidunten lumeen.

Musta saattue liikkui hitaasti eteenpäin leveätä tietä pitkin,
autioiden, hämärtyvien kenttien läpi syrjässä olevaa kalmistoa kohti.
Soitto oli kuin kaikkien näiden ihmisten ääni, heidän ikuiselle
elämälle suunnattu valituksensa kuoleman kirouksesta, heidän raivokas
vastalauseensa vienon, viehättävyyttä uhkuvan kauneuden häviöstä.
Yhdelle ainoalle ihmiselle merkitsi tämä kuolematon kuolemanhymni
toista. Se oli hänestä ääni, joka kertoi taivaalle ja maalle rakkauden
riemusta ja voitosta itse kuolemankin yli.

Piotr Rozlucki kulki tykistöupseerien rivissä... Hänen takanaan kulki
kaksi plutoonaa tykkimiehiä, kookkaita, voimakkaita talonpoikia. Heidän
kannuksensa kilisivät tasaisesti ja yhtaikaa, kun he marssivat soiton
mukaan hitaassa tahdissa ja iskivät kovaan maahan pitkävartisten
saappaittensa raudoitetut kannat. Kartionmuotoisten lakkien töyhdöt
huojuivat yhtaikaa ja kasvot olivat toistensa kaltaiset. He liikkuivat
eteenpäin muistuttaen peltoa, jonka sarat ovat samanlaiset ja tarkoin
yhtä suuriksi mitatut. Heidän ankara katseensa oli suuntautunut
upseeri Rozluckin päähän. Huhu nuoren ja viehättävän kenraalintyttären
traagillisesta kuolemasta oli tullut näiden avaran Venäjän eri
haaroilta tuotujen jättien korviin ja herättänyt rajatonta vihaa
syyllistä kohtaan.

— Tuossa hän on! — osoitti heidän jäykistynyt katseensa.

Piotr astui sotilaallisin askelin, tunsi tykistöplutoonain katseet
ja kantoi tyynesti niiden vihan. Hänen jäykän katseensa pohjalla oli
koston salama. Mutta tuo salama sai jäädä välähtämättä. Ympärillä
olevan väkijoukon tuomio herätti hänessä vain välinpitämätöntä
ylenkatsetta. Sotilaitten sokea raivo oli hänen onnettomuuden
lävistämästä sielustaan jonkinmoista luonnon vihaa — peltojen,
niittyjen, metsien. Hän tiesi, mikä miehistön katseessa piili,
mutta asetti halveksien upseerin olkalappujen mahdin pitämään sitä
aisoissa. Soiton kajahutellessa jättiläisvoimaansa avaruuteen palasi
hänen mieleensä eräs mennyt päivä, ja hän muisti nämä samat sävelet.
Hän ymmärsi nyt viimeinkin, mitä Tania oli tarkoittanut sanoillaan,
että tuo soitto loihti esiin Iivana julman istumassa kultaisella
valtaistuimellaan rautaisten ovien takana. Soitto leijaili tsaarin
valtiuden saavuttamattomilla huipuilla. Rozluckin huulilla väikkyi
Tatjanan nimi. Nämä sävelet olivat sanoneet Tanialle punaisen pyövelin
kerran tarttuvan hänen tukkaansa ja tempaavan hänet korkealle
mestauslavalle. Kuka oli pyöveli? Mikä oli hänen tarkoituksensa?

Päällysviittansa taskussa Piotr puristi revolverin kahvaa ja jatkoi
varmoin, rauhallisin askelin, ainoankaan lihaksen vavahtamatta,
tasaista, tahdikasta marssia. Miksi hän puristi kädessään revolveria,
ei hän itsekään tiennyt. Epämääräinen välttämättömyys ohjasi hänen
kättään ja pani kouristuksen tapaisesti pusertamaan asetta. Ikäänkuin
todellisuuden ulkopuolella, tietoisuuden takana oudossa unessa
sukelsi tästä teosta esiin tietoinen päätös. Tuon tuostakin näki hän
niistä aukoista, joita siviili- ja sotilasarvohenkilöiden väliin jäi,
kenraali Polenovin pään, ja silloin ruoski taas kauhunväristys hänen
hartioitaan. Vanhuksen ulkomuoto ilmaisi, mitä oli tapahtunut, ja
kertoi yhä uudestaan ja uudestaan, mitä paraikaa oli tekeillä.

Viimein saapui ruumissaatto kapeasta kirkkomaan portista hautausmaalle
ja siirtyi kaukaiseen kolkkaan, minne lähelle muuria oli kaivettu
yksinäinen hauta. Sen vieressä oli keltaista multaa, jota peitti
vastasatanut lumi.

Vähitellen kokoontuivat ihmiset puoliympyrään. He tunkeutuivat yhä
lähemmä toisiaan, kunnes olivat olka olassa kiinni. Väkijoukko
kasvoi kasvamistaan ja pakkautui kokoon kuin se olisi ollut
yhtä ainoata yhtenäistä ainetta. Siitä oikealla oli jähmettynyt
hiekkaläjä, toisenlaista ainesta. Suorassa linjassa siitä kirkkomaan
aitaukseen saakka ulottui sotilaitten muuri. Heidän edessään oli rivi
upseereja. Toisella puolen hautaa kirkkomaahan päin oli harmaissa
viitoissaan seisova jalkaväki. Piotr astui esiin ja pysähtyi
haudan luo keltaisen multakummun ääreen. Vastakkaiselle puolelle
vyöryi suunnaton väkijoukko. Aivan edessä, ihan arkun vieressä,
seisoi kenraali. Vanhuksen silmät olivat kuin painuneet kahdeksi
onteloksi, leuka oli ajamaton, tuuli liekutti miltei kaljun pään
hiusrippeitä. Hänen polvensa lekottivat toisiaan vasten ilmeisesti
koettaen maailman silmien edessä pitää sotilaallisessa ryhdissä hänen
riepumaisen avutonta ruumistaan, jonka kohtalon isku oli murtanut.
Ääneti, pää riipuksissa seisoi vanha pappi haudan reunalla puristaen
kädessään hopeista ristiä. Hän kumartui ja teki arkun yli kolme
kertaa ristinmerkin. Hän kumartui uudelleen ja teki väkijoukon yli
ristinmerkin.

Äkkiä alkoi vanha kenraali viittoilla kädellään, viittoilla
kärsimättömästi ja rajusti. Läsnäolijat ymmärsivät hänet ja alkoivat
kuiskaten toisilleen ja mumisten nostaa raskaan metallisen kirstun
kantta. Piotr näki Tanian, rakastettunsa armaat kasvot. Pienen suun,
tukan, kasvojen kuvaamattoman kauneuden. Musertavaa tuskaa tuntien
käsitti hän uudelleen, että Tatjana makasi siinä eikä enää elänyt.
Valkea silkkipuku oli veren tahraama. Mustia täpliä oli tullut povelle.
Hervottomasti vaipuneet kädet ojentuivat avuttomina pitkin ruumista.
Tuoksuvan tukan kiehkura oli valahtanut arkun reunan ulkopuolelle...

Järkyttävä huuto pusertui kenraalin rinnasta. Vanhus heittäytyi
ojennetuin käsin arkulle ja painoi huulensa kuolleen huulille.
Väkijoukko nyyhkytti vaikeroiden ja vaikeni sitten jäykkään,
uteliaaseen odotukseen. Onneton isä autettiin pystyyn.

Päästyään seisoalleen vanhus nosti kammottavat, haaleat, tuskan
sokaisemat silmänsä ja alkoi etsiä jotain väkijoukosta. Hän etsi
kauan. Ja hän löysi. Piotr Rozluckiin pysähtyi hänen katseensa kuin
raskaan mestauskirveen terä ennenkuin sitä heilautetaan. Kenraalin
katsetta seurasivat suuren, liikkumattoman ihmisjoukon silmät. Polenov
suoristautui ja terästi mieltään. Hän antoi katseensa liukua yli
jykevien tykistösotilaiden, sitten pitkin upseerien rivejä. Haudalla
vallitsi täydellinen äänettömyys. Haudankaivajat odottivat kaamean
välinpitämättöminä. Piotr katsoi Tanian kasvoihin.

Viimein pantiin arkun kansi kiinni. Kasvot katosivat näkyvistä. Silloin
tunsi Piotr, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.
Huomaamatta työnsi hän kätensä viittansa taskuun, viritti revolverin
hanan ja odotti. Sinä hetkenä hän päätti salamannopeasti: jos ainoakaan
ääni suuntautuu häntä vastaan, jos ainoallakaan käden liikkeellä
uskalletaan osoittaa häntä, tempaa hän aseen taskustaan, tähtää suutaan
vasten ja laukaisee. Tanian luo hän tahtoi mennä, seurata häntä
pimeyteen. Siellä pyytäisi hän Tanialta anteeksi, sopisi hänen kanssaan
ja heidät yhdistäisi jälleen ikuinen rakkaus.

Näin odotti Piotr, tosiaankin jo elämän tuolla puolen. Hän katsoi
himmein, jäisin katsein kenraalin silmiin, Rošovin silmiin ja
vähitellen kaikkien silmiin. Hän odotti. Sillaikaa laskettiin raskas
kirstu hihnoilla hautaan. Ensimmäiset multakokkareet heitettiin
lapiolla hautaan ja ne kolahtelivat metallikautta vasten, läsnäolijat
kumartuivat ja heittivät kourallisen multaa arkulle. Tuskan vihlomana
kumartui Rozlucki heittämään multaa kuten muutkin. Hän näki, miten
pohjattoman vihamielisenä kansanjoukko seurasi hänen liikettään. Tuon
mykän raivon voima, jota vain katseet ilmaisivat, oli peloittava.

Mutta kun Piotr oli pistänyt kylmään multaan kätensä, joka juuri
oli puristanut kuolettavaa surma asetta, valtasi hänet äkkiä
ylimaailmallinen tunne, suuren lohdutuksen ja suuren armon tunne.
Hän luuli tuntevansa kylmän maan lujan kädenpuristuksen. Hän tunsi
erehtymättömästi, että isä maahan yhtyneenä, sen kanssa yhdeksi
tulleena, ojensi hänelle kätensä tueksi.




KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.


Linnake, johon Piotr oli parisen vuotta sitten siirtynyt, kuului
linnoitusvyöhykkeeseen, jolla oli yhteisenä nimenä Zasiek; se oli
kuitenkin myös semmoisenaan itsenäinen kokonaisuus. Se ulottui kaikista
linnoituslaitteista kauimmas tasangolle. Linnoitus itse oli Veikselin
ja erään sen suurehkon lisäjoen kulmauksessa. Muutamien virstojen
päässä siitä oli tämän lisäjoen varrella yli koko seudun ulottuvasta
rämeiköstä hiukan kohoavalla kuivalla paikalla synkkä vallitus, jonka
muoto muistutti papin päähinettä. Sen nimenä oli »Musta kotka».

Linnake oli vanha, suuria summia maksanut varustus, koko lailla
ränsistynyt, mutta sittenkin asemansa ja kokonsa puolesta valtava.
Sen vihreät maavallit ja vallinsarvet, jotka olivat jonkun matkan
päässä joen uomasta ja sulkivat varustuksen joka puolelta, vallitsivat
oikealla kokonaan joen ja sen uoman kauas näkyvää laaksoa,
vasemmalla rautatiesiltaa ja ratalinjaa, joka kulki linnoituksesta
linnakkeeseen, sekä avaraa, alastonta lakeutta toiseen, sumussa
häämöttävään linnakkeeseen saakka. Rintasuojuksen alla upposivat sen
seinämän juuresta lähtevät alastomat, kuolonsynkät tiilimuurit syviin
hautoihin. Nämä aukottomat, punaisenruskeat muurit, joiden hartioille
oli sälytetty säännöllinen maakerros, piirsivät kenttiin jyrkkiä
murtoviivoja.

Linnakkeen sisälle oli jotakuinkin äskettäin rakennettu tukeva,
korkea muuri, joka jakoi sen kahteen osaan. Toisessa, joen ja
peltojen puolella olevassa, olivat holvikomerot, jonne oli sijoitettu
linnoituksen ampuma-aseet, sotamiesten huoneet ja upseerien asunnot;
toista, Zasiekiin päin olevaa, käytettiin vankilana. Tämän linnakkeen
tykistö oli vankka ja uusinta mallia, mutta se pysytteli kuten
ennenkin piilossa muuratuissa komeroissa, kidat ampuma-aukkoon päin
käännettyinä. Sotamiesten asumukset olivat samoissa holvikomeroiden
jylhissä huoneissa. Upseereille oli rakennettu kevyitä puutalosia,
jotka nojasivat takaseinällään linnakkeen poikki kulkevaan jakomuuriin.
Ne olivat todellisia hökkeleitä kapeine, kylmine, viheliäisine
huoneineen. Ikkunat olivat kivillä lasketulle sisäpihalle päin,
vastapäätä valliholvin puoliympyräisiä, aivan kuin raskaana taakkana
painavan maakerroksen litistämiä ikkunoita.

Linnakkeessa asui vain muutamia naimattomia upseereja, ja nämäkin vain
nimellisesti. Nämä upseerit olivat yksinomaan jonkin hairahduksen
tehnyttä väkeä, ja he saivat nyt täällä sovittaa virheitään, mikä
mitäkin. Kukin heistä piti tointaan ja oleskeluaan linnakkeessa
ohimenevänä karkotuksena. Vain Piotr Rozlucki oli poikkeus. Hän oli
asettunut tänne pysyväisesti. Tähän pysyvään maanpaossa olemiseen oli
hänellä useita syitä. Virkaan liittyvä syy oli, että hänelle uskottu
maanalaisten käytävien ja tiehyeiden rakennustöiden valvonta vaati
hänen alituista läsnäoloaan ja erikoisen huolellista tarkastamista
eikä sallinut mitään ajanhukkaa, mikä olisi ollut seurauksena ajelusta
edestakaisin.

Jos tahtoi päästä linnoituksesta ja sitä ympäröivästä puisesta
kaupungintapaisesta »Mustaan kotkaan», tuli kävellä useita virstoja
jalkaisin, sitten ajaa vähän matkaa junalla asemalle, joka sekin oli
linnakkeesta verrattain kaukana. Yhtä epämukavaa oli ratsastaa joka
päivä työhön tahi ajaa kärryillä. Tämä oli Piotrille tärkein ulkonainen
aihe asua »Kotkassa». Varsinaiset syyt tähän päätökseen olivat
kuitenkin syvemmällä ja niitä oli runsaasti.

Tultuaan tähän linnakkeeseen huomasi hän, että paikka sointui hyvin
hänen mielialaansa. Kun hänen asuntonsa oli linnakkeen pihalla,
sulkivat valliholvien seinät, — jotka oli keksinyt itse inhimillisen
paholaismahdin arkkitehti, oikea Macchiavelli, eikä suinkaan mikään
huono maallisten asiain tuntija —, hänet eroon maailmasta ja sen
vienoista viehätyksistä. Multa, joka paksuna kerroksena peitti
muuria, oli omiaan tukahuttamaan muistin. Elämä tämän joka puolelta
umpinaiseksi muuratun kuilun pohjalla ja sotamiesten puuhailun
tarkkaaminen teki helpommaksi kaiken tunneherkkyyden perinpohjaisen
hävittämisen. Kaikki miehet, joita Piotr näki, olivat sotamiehiä,
kookkaanpuoleisia poikia. He kaivoivat maata, puhdistivat aseita ja
kävivät harjoituksissa. Vapaahetkinään, velvollisuuksien kahleista
irtauduttuaan, he huvittelivat mittelemällä keskenään voimia jos
jollakin tavoin tai lauloivat renkutuksia. Määräaikoina he söivät
ryynilientä, limppua, kaalia ja laihoja lihapaloja ja joivat viinaa.
Määräaikoina he nukkuivat ja kuorsasivat, niin että koko linnake
raikui. Heidän ruokahalunsa, heidän unensa ja heidän työnsä oli vahvaa
kuin nämä muurit ja vallitukset. Ainoat naiset, joita siellä näki,
olivat sotamiesten yhteiset heilat. Milloin sotamiesten keskuuteen
levisi tauteja, olivat ne ankaria ja ilmeisiä, kuten syfilis ja
lavantauti.

Piotr ryhtyi innokkaasti uuteen työhönsä. Hänen oli määrä täydentää
vastamiinoituskäytävien rakentamista, joiden suunnitelmassa oli otettu
kaikki mahdollisuudet huomioon. Näillä töillä, jotka hän suoritti hyvin
huolellisesti, teki hän »Mustan kotkan» linnakkeen jylhän kuuluisaksi
upseerimaailmassa.

Maatessaan aivan yksin talviöinä luki hän taaskin paljon puolankielistä
kirjallisuutta. Mutta kirjoista hän ei löytänyt sitä hyisen kylmyyden
ja voiman henkeä, jota hän etsi. Kirjat tuntuivat hänestä nyt tyhjiltä
ja turhanpäiväisiltä, ne eivät voineet tarjota hänelle mitään paitsi
sieluttomia ohjeita. Niinpä hän siis jaettuaan väelle työt talviaamuina
tunsi olevansa maailmassa niin ypöyksin kuin yksin voi olla. Hänen oli
tapana mennä silloin kanuunakomeroihin, kammioihin, joissa äänettömät
tykit olivat, ja jäädä yksin niiden ääreen. Kylmin katsein tuijotti
hän niihin. Saattoipa hän myöskin tuntikausia silmäillä kapeista
ampumarei'istä kentille, avaroille taipaleille, jotka eivät olleet
kenenkään omia, matalille alangoille, joiden yli vihollinen olisi
joskus marssiva. Hyinen tuuli vihelteli komeroissa ja pieksi lunta
Piotrin kasvoihin.

Hänellä oli ollut äskettäin lyhyt loma. Kun hän palasi takaisin, oli
hänen pakko tukahuttaa sisällään ulkomaailmasta tarttuneet muistot,
hempeät soinnut ja tuoksut. Hän pysytteli taas herkeämättä linnakkeen
sisäpuolella. Sotamiehiä kohtaan hän oli tyly ja vaati heiltä ankarasti
työtä. He katselivat häntä syrjäkatsein, silmissä salattu uhka.

Kun hän lähti kävelylle, ei hän poistunut ylimmältä maapengermältä;
tätä ylintä reunustaa pitkin kulki hän koko linnakkeen ympäri. Sieltä
näkyi molempien jokien uoma kauas ulottuvalla lakeudella. Päävirran
avarat haarat avautuivat hänen katseelleen. Kaksivuotisen oleskelunsa
aikana Rozlucki oli perinpohjin perehtynyt ja eläytynyt päävirran
näköalaan. Sen näky muodostui vaikuttavaksi tekijäksi hänen sielussaan.
Hän tunsi joen sen talvisessa, jäisessä panssariasussa, tunsi sen, kun
se keväällä loi jääpeittonsa ja muuttui mahtavaksi luonnonvoimaksi,
tunsi sen kesäkuivan aikana, kun se laakana raskasmielisen puron
tavoin herui haarautumasta toiseeen. Hän seisoi kauan keväällä sen
tulvivien rantojen varsilla, kun se vei mukanaan hedelmällisimmät
ja rehevimmat mutakerrostumat, jotka se oli aikoinaan vuosisatojen
kuluessa tänne tuonut. Hän nousi veneeseen katsoakseen, miten
vastapäätä olevalle rannalle syntyi hietakumpu, jota vaivainen pajukko
verhosi. Päivät pitkät hän tarkasteli uneliaana näitä itsevaltaisia,
isännättömiä vesiä, jotka mielensä mukaan virtasivat vanhaa uomaansa.
Hän katseli katsomistaan tuon valtavan voiman kuvaa, joka vyöryi
tuntemattomiin etäisyyksiin, hävitti talonpoikien uutterasti muokkaamat
rannat ja kautta vuosisatojen katosi olemattomiin. Hän ei enää
vavahtanut nähdessään orjan, joka oli säilyttänyt ikivanhan hurjan
ajattelemattomuutensa, vallattomuutensa, mielettömän tapansa tuhlata
jättiläisvoimansa huonoon ja typerään. Jo ammoin katsoessaan rantojen
hiekkasärkkiä ja vetten kaunista, kirkasta päilyntää oli hän nähnyt
sielussaan unen, mielikuvitukseen oli kiteytynyt houkkamainen näky
ihmiskunnan ja Puolan lasinkirkkaasta tulevaisuudesta.

Seisoessaan linnakkeen huipulla mykkänä ja liikkumattomana, silmät
kiintyneinä kaukaiseen vesivyöhön, uneksi hän usein silmät auki. Hän
oli työntekijä-sankari, joka loi tämän joen suulle kasaantuneesta
baltilaisesta hiekasta meren aaltojen voiman avulla lasipölkkyjä,
laattoja, seinämiä, kannattimia, tappeja, joka rakensi niistä seinät
reunustamaan Veikselin uomaa, työnsi sen aallot kulkemaan Tatralta
mereen saakka yhtä ainoaa ränniä myöten ja pani sen vesien suunnattoman
voiman pyörittämään miljoonia turbiineja avaran maan hyödyksi.
Hänen ajatuksissaan työskentelivät virran vyöryt koko Puolan kansan
hyväksi. Jättiläisvivut, joita liikuttavat vuorten korkeuksista,
laajoilta ylängöiltä ja alanteilta koottujen vesien paine,
kohottavat ruoppauskoneita, jotka siroittavat lähiseutujen pelloille
viljavaa liejua. Hiekasta on tullut arvokkain aarre, siitä saadaan
rakennusainetta kaikkeen: maanviljelijäin kauniisiin lasitaloihin,
joissa huonekalustoja esineet ovat lasista ja jotka ovat uuden, lasille
pohjautuvan taiteen värikkäitä tyyssijoja sekä samalla terveyden
tyyssijoja, niistä kun on hävitetty taudit, tulirokko, lavantauti,
pilkkukuume, isorokko. Suuret sähkökeskukset, joita Veiksel-joki
käyttää voimallaan, antavat valoaan kokonaisille maakunnille. Tuhannet
maanviljelyskoneet kyntävät ja muokkaavat maata, puivat, viskaavat
ja puhdistavat viljan. Lasilaatoilla katetut tiet ovat muuttaneet
kaukaisia valtateitä lehmuskujiksi. Viljan keskeltä hymyilevät somat
talot aurinkoa kohti. Eräät ovat taivaansinisiä, toiset punervia,
valkeita tai monivärisiä. Kaikki, mitä vain innoittuneen taiteilijan
mielikuvitus on luonut, kaikki, mitä neron salasopukoissa on syntynyt,
missä unelma on pukeutunut muotoon ja väriin, on kiteytynyt väreinä ja
kuvioina koristamaan lasisia hirsiä, taitekattoja, torneja, seinämiä,
ovia ja ikkunoita. Ihmisen toverit — hevonen, lehmä, lammas, sika,
koira ja siipikarja — oleskelevat lasirakennuksissa.

Yksinäinen upseeri näki loppumattomiin tällaisia harhanäkyjä.

Lomalta palattuaan sai Rozlucki kuulla, että siihen linnakkeen
puoliskoon, jonka muuri erotti puhtaasti sotilaallisesta osasta, oli
äskettäin tuotu siviilivankeja. Tähän saakka oli näissä komeroissa
pidetty vain sotilasvankeja. Koko tämä seikka oli salaperäisyyteen
verhoutunut. Sotilasosastossa ei kukaan tiennyt mitä rikoksellisia nämä
olivat, miksi heitä rangaistiin ja missä heidän vankikomeronsa oikein
olivat. Nämä vangit kuuluivat linnakkeen komentajan välittömään hoitoon
ja tykistövarusväen valvontaan. Tämä merkitsi sitä, että komendantin
määräämät vuorottelevat miehistöt vartioivat ikkunoita ja vallinsarvia
paljon ankarammin ja häikäilemättömämmin. Olennaisesti olivat nämä
vangit poliisi- ja santarmiviranomaisten huostassa.

Kävelyretkillään valleilla näki Piotr »toisessa osassa», aukottomien
muurien reunustamassa, kivillä lasketussa alanteessa siviilihenkilöitä,
joita kävellytettiin ahtaalla pihalla. He tungeskelivat tuossa
kivionkalossa ajatuksiinsa vaipuneina, hiljaa ja rauhallisina,
ovella seisovien tykistösotilaiden ankarasti vartioimina. Rozlucki,
joka näki heidän liikkeensä, eleensä ja pakon synnyttämät tapansa,
tuli vakuutetuksi, että he eivät saaneet puhua keskenään enempää
kuin vartioivien sotamiestenkään kanssa. Heidän lukumäärästään ei
voinut päästä selville, kun uusia aina ilmestyi kävelylle. Piotr ei
tahtonut sitä keneltäkään kysyä, etenkään kun hän ei ollut hyvissä
väleissä komendantin kanssa. Tämä seikka ei kuulunut sitäpaitsi hänen
tehtäviensä piiriin ja herätti hänessä sen vuoksi semmoisenaan vähän
mielenkiintoa.

Aluksi toi vankien näkeminen jonkinmoista vaihtelua hänen elämäänsä
linnakkeen yksitoikkoisuudessa. Kävelylle tuodut vangit olivat
uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin talonpojat univormuissaan.
Oli omituinen ristiriita heidän olemuksensa, heidän hermostuneiden
eleittensä ja mykän muurin välillä, joka oli suunniteltu iäti kestämään
ja torjumaan hyökkäykset. Kun Piotr Rozlucki kulki linnakkeen ympäri ja
näki kaukaa nämä ihmiset, tuntui hänestä aina ilkeältä, häntä ikäänkuin
puistatti. He herättivät hänessä aina saman tunteen kuin sairausilmiön
näkeminen terveessä ja vahvassa ihmisessä. He tuntuivat hänestä
oudoilta ja ihmeellisiltä kuten lavantauti tai isorokko, mutta samalla
myös sietämättömiltä kuten nuo taudit. Heillä oli omat vaikuttimensa
ja vaiheensa, he olivat omien lakiensa ja sääntöjensä alaisia ja
ilmestyivät aavistamatta linnakkeen todellisuuteen voimakkaan sairauden
tavoin. Rozlucki teki kauan huomioitaan, mutta kyllästyi niihin
viimein. Hän tottui vastahakoisesti vankeihin, kuten oli tottunut
muureihin, multavalleihin, tykkeihin, kaivantoihin ja maanalaisiin
käytäviin. Siihen oli etupäässä syynä se, että vangit tavallaan
häiritsivät hänen mietteitään ihmiskunnan tulevaisuuden kirkkaudesta.
Heidän vankeutensa osoitti ilmielävästi ja mitä vakuuttavimmin, että
Veikselin lasista uomaa koskevat haaveet olivat tyhjä ja hedelmätön
houre.

Eräänä päivänä talvella ilmoitti linnakepatterin aliupseeri, jonka
välitön esimies Rozlucki oli, parrakas jättiläinen, ikämies, raaka
kuin pyöveli sotilaille ja erikoisen innokas palveluksessaan, että
hänellä oli hyvin tärkeätä kerrottavaa. Hän tuli sitä varten Rozluckin
yksityisasuntoon ja odotti kauan eteisessä, kunnes Piotr otti hänet
vastaan. Hämärsi jo, ja huoneissa oli pimeä. Piotr oli torkkunut ja
kuunteli kertomusta vuoteellaan maaten. Aliupseeri pyysi hiljaa, että
sotamiespalvelija lähetettäisiin jollekin asialle. Piotr suostui siihen
uskoen varmasti saavansa kuulla ilmiantoja sotamiehistä.

Aliupseeri lähestyi pöytää ja pani sille paperipakan. Kysymykseen, mitä
siinä oli, hän vastasi alkaen salaperäisesti, hiljaa kuiskaten kertoa
ja työntäen samalla oikean käden keskisormella paperirahaläjää pöydän
keskelle. Rozlucki nousi vuoteeltaan, heitti takkinsa hartioilleen
ja katsahti seteleihin. Siinä oli useampia satoja ruplia seteleissä,
pari huolellisesti silitettyä sadanruplan seteliä ja noin tusina
pienempiä seteleitä huolellisesti pakkoihin sidottuina. Sotamies kertoi
laajasti ja epäselvästi eräästä poliisimiehestä, ystävyydestään häneen,
juomarahoista, juomingeista ja mellastuksesta ja lopuksi vangeista.

Hänen sekavasta puheestaan kävi ilmi, että kysymyksessä oleva
poliisimies, Murlyk nimeltään, oli jo jonkun aikaa koettanut lahjoa
ilmiantajaa, aliupseeri Berezkovia, juottanut hänet juovuksiin
kalliilla viinaryypyillä ja uskomattoman makeilla likööreillä,
tuhlannut rahaa ostamalla hänelle kallisarvoisia lahjoja ja viimein
hankkinut hänelle mitä kauneimmat ilotytöt. Berezkov ei ollut pitkään
aikaan voinut ymmärtää, miksi Murlyk näin teki, mistä hän sai niin
suuria summia ja miten tämä kaikki kävi päinsä. Vähääkään aavistamatta
mitään hän lankesi ja vyörytti kauhean synnin sielulleen. Hän ei
voinut vastustaa kiusausta. Nyt hän tunnusti aivan kuin Jumalan
kasvojen edessä, että hän oli remunnut yökaudet Murlykin kanssa. Hän
oli tuontuostakin pujahtanut varkain linnakkeesta kaupunkiin, kun
juuri hänellä oli hallussaan portin avain, tavannut siellä Murlykin
Süssmannin hotellissa ja ottanut kauhean syntitaakan omalletunnolleen.
Murlyk hankki aina Varsovasta saakka tyttöjä ja jätti heidät yksin
hänen kanssaan. Mitä kaikkea siellä olikaan — mitä ruokia, mitä juomia!

Piotr katkaisi yhä uudistuvan kertomuksen kysymällä: »Mitä tekemistä
on rahoilla, jotka ovat pöydällä?» Kävi ilmi, että rahat olivat
Murlykin. Hän antoi rahaa niin paljon kuin halusi häneltä ottaa. Jos
tahtoi viisikymmentä ruplaa, niin hän antoi viisikymmentä. Jos teki
mieli saada sata ruplaa, niin hän antoi sata. Hän meni ulos, etsi,
puheli juutalaisten kanssa, huusi, melusi — ja toi lopuksi niin paljon
kuin oli pyydetty. Neideille oli maksettava runsaasti... He olivat
äärettömän kauniita, tavattoman hienosti puettuja, puku silkkiä ja
hienot alusvaatteet. Kun jo kerran oli vajonnut syntiin, niin oli
siinä pysyttävä... Murlyk alkoi ehdottaa ikuisen ystävyyssiteen
solmimista, suuteli, joi joka ilta veljenmaljat ja vannoi uskollisuutta
hautaan asti. Hän saattoi vuodattaa kaihoisia kyyneleitä puhuessaan
ystävyydestään. Kukapa ei olisi häntä uskonut, jos näki silloin sen
miehen! Berezkov uskoi häneen, sillä Murlyk on viisas, ovela mies, joka
tietää kaikki. Jokaiseen asiaan on tällä miehellä vastaus. Iskariot,
kirottu Juudas!

Piotr kysyi taaskin missä yhteydessä rahat olivat asian kanssa.
Aliupseeri huokasi syvään, nousi pystyyn ja teki kunniaa. Kovalla
äänellä ilmiantoi hän itsensä Rozluckille ja sanoi saaneensa nämä rahat
Murlykilta — petoksesta.

— Millaisesta petoksesta?

— Valanrikkomisesta.

— Mitä sinun oli kavallettava?

— Linnakkeen toisessa osassa on vankeja...

— Mitä vankeja?

— Rikoksellisia, jotka ovat nousseet Jumalaa ja hallitsijaa vastaan,
kaikenlaisia juutalaisia ja kapinallisia koiria, kaikki hirteen tai
pakkotyöhön tuomittuja.

— Mistä sen tiedät?

— Murlykiltä. Tämä kamala Juudas on ottanut rahat noiden kapinallisten
perheiltä juutalaisten kautta ja heittelee rahoja menemään. Vasta eilen
tuli asia ilmi.

— Miten se tuli ilmi?

Joimme taas hirveästi Süssmannilla, ja neitosia oli taaskin läsnä,
mutta toisenlaisia — oikeita, hienoja naisia. Myöhään yöllä oli eräs
heistä minun kanssani. Hän alkoi rukoilla minua vangittujen puolesta.

— Mitenkä? Mitä rukoilla?

— Tavattoman ystävällisesti hän kohteli minua, ihmeen hellästi.
Antakoon armollinen Jumala anteeksi! Hän pyysi vain yhtä: ei muuta kuin
että tänä yönä jättäisin sulkematta portin, joka erottaa linnakkeen
toisen puolen meidän tykistöosastamme, Vain sitä!

— Mitä hyötyä siitä olisi kapinallisille?

— Ensiksi tuli minunkin mieleeni sama asia: Typerä tyttö, ajattelin.
Mitä ne lurjukset siitä kostuisivat, että pääsisivät toisesta
osasta tänne! Täällä niinkuin sielläkin olisi vain komerot, muurit
ympärillä, joka portilla vahti, vallihautojen takana vahdit. Vallilta,
ajattelin, ette juutalaispakanat hyppää alas, koska murskaatte
pääkallonne ennenkuin lennätte vallihautaan, vaikkakin pääsisitte
kiipeämään vallille hiljaa kuin hiiret. Silloin ilmoitti Murlyk minulle
aamupuoleen salaisuuden. Hän alkoi rupattaa korvaani, että se muka on
kapinallisten asia, miten he meidän puoleltamme pääsevät ulos. Minun
asiani olisi vain jättää portti yöksi sulkematta, sulkea se vasta
aamulla varhain ja ripustaa avain kuten muulloinkin kansliaan. Hänen,
Murlykin, asia olisi antaa kapinallisille silkkiset tikapuut. Ne hän
antaisi jo päivällä. Samalla hän antoi minulle viimeisen läjän rahaa.

— Miksi tulet minun luokseni? — kysyi Rozlucki.

— Tulen esimieheni luokse, päällystöni luo. Tunnustan, että
olen osallinen petokseen, että eilen ollessani juovuksissa ja
huikentelevalla päällä otin vastaan ison rahasumman auttaakseni
rikolliset pakoon. Tunnustan kaiken kuin Jumalan edessä. Rahat annan
takaisin. Ilmiannan itseni ja jään odottamaan rangaistusta.

Oli tullut aivan pimeä aliupseerin ripityksen aikana. Piotr Rozlucki
seisoi Berezkovia vastapäätä ja katseli hänen tummaa hahmoansa. Hän
vaikeni. Toinen odotti seisten. Seuraavat hetket tuntuivat pitkiltä.
Piotr kysyi:

— Rikos oli siis suunniteltu tänään toimeenpantavaksi?

— Niin.

— Mihin aikaan?

— Kello yksitoista illalla.

— Onko Murlykin tapana olla öisin linnakkeen toisessa osassa?

— Ei. Hän ei ole siellä milloinkaan öisin.

— Missä ovat vankilaosaston portin avaimet?

— Ne ovat minulla.

— Etkö ole vielä sulkenut sitä porttia?

— En.

— Mihin aikaan tavallisesti viet avaimet kansliaan, kun olet sulkenut
portin?

— Kello yhdeksän.

— Anna tänne avaimet!

Berezkov otti avaimet taskustaan ja antoi ne upseerille. Rozlucki
heitti avaimet rahaläjälle. Hän kysyi yhä jylhemmällä äänellä:

— Onko Murlyk sanonut sinulle, aikovatko vain kapinalliset paeta, vaiko
myös muut?

— Vain kapinalliset, sillä muita ei olekaan holvikomeroissa.

— Tietääkö salaliitosta kukaan muu kuin Murlyk, sinä ja tuo neiti,
jonka kanssa olit yöllä?

— Ei.

— Tiedätkö vielä jotain tästä asiasta? Salaatko jotain?

— Olen ilmaissut kaiken.

— Pysy totuudessa, sillä leikki on kaukana.

— Minä pysyn totuudessa.

— Minä vangitsen sinut.

— Olen valmis.

— Sinun on tästä hetkestä lähtien oltava vaiti. Minä kiellän sinua
päästämästä ääntäkään suustasi ankaran rangaistuksen uhalla. Vasta
oikeudessa saat puhua.

— Tottelen.

— Jos ennen aikoja päästät sanankaan suustasi, puikahtaa käsistäni
pettäjä Murlyk ja tuo neiti. Nyt — mars minun perästäni!

He menivät pihalle. Piotr edellä, Berezkov hänen jälessään. He kulkivat
tykistön holvikomeroiden ohi.

Vallinsarven kohdalla, missä linnakkeen paksuimmat muurit yhtyivät
ja missä oli rangaistavien sotamiesten vankilakoppi, niinkutsuttu
»pimeä», joka tällä kertaa oli tyhjä, avasi Piotr Rozlucki oven, käski
Berezkovin mennä sisään ja sulki oven hänen jälestään. Avaimen hän
pisti taskuunsa.

Hän palasi huoneeseensa takaisin. Hän laski pöydällä olevat rahat.
Niitä oli viisisataa kuusikymmentä ruplaa. Sotamiespalvelija oli pannut
uuniin mäntyhalkoja. Iloinen valkea valaisi pimeää huonetta. Kauniita
kipunoita putoili räiskyen. Piotr istuutui tuolille tulen ääreen ja
lämmitteli kodikkaassa valossa. Kun ensimmäiset halot olivat palaneet,
toi sotamies uusia puita, mutta upseeri ei antanut panna niitä uuniin.
Hän käski palvelijan mennä nukkumaan, jota käskyä mies viivyttelemättä
kiireesti noudatti. Pian kuului lautaseinän takaa väkevää kuorsaamista.

Tavanmukainen öinen hiljaisuus vallitsi linnakkeessa. Ikkunaruuduille
satoi hiljaa rapisten hyistä lunta. Tuuli vinkui ja näytti
väijyskelevän talon nurkissa. Aika kului. Piotr otti vihdoin esiin
kellonsa ja katseli kimmeltävän hiilloksen valossa, paljonko kello
oli. Hän ihmetteli, että se jo oli paljon yli kymmenen. Hän oikaisihe
ja nousi paikaltaan. Sitten hän pisti taskuunsa ladatun revolverin
ja lähti hiljaa asunnostaan. Hän meni sotilaitten komeroiden luo ja
kuuli lujasti lukittujen ovien ohi kulkiessaan äänekästä kuorsaamista.
Linnake oli kuin kuolleiden valtakunta. Ketään ei näkynyt. Tuuli
oli pihalle tuiskuttanut valkeita kinoksia. Taivas oli synkkä, yö
myrskyinen.

Rozlucki lähestyi porttia, joka johti vankilan puolelle, piilottautui
muurinkomeroon, työnsi kädet hihoihin ja odotti. Hänen väsynyttä
ruumistaan vavahutteli tuontuostakin väristys. Kaukaa kuului veturin
vihellys ja junan tärinä jäisellä maankamaralla autiossa yössä.
Sitten oli taas hiljaista. Tuuli tuntui ryömivän linnakkeen rinteitä
ja vakoilevana väijyvän rintasuojuksen palteilla. Kuivat, ylhäältä
riippuvat rikkaruohot saivat aikaan hiljaisen kahinan, joka oli kuin
säikähtyneen salaliittolaisjoukon kuiskailua.

Äkkiä kahina muuttui kovemmaksi ja kasvoi. Upseeri kuulosti taas.
Mutta ääni haihtui yöhön, hävisi haikean huokauksen tavoin. Piotrin
päätä askarrutti ajatus, millä tavoin valtiorikoksesta tuomitut
voisivat päästä pois kammioistaan... Kuka päästäisi heidät?... Olisiko
tuolla Murlykilla toisessakin osassa keinoja ja teitä?... Taas kuului
huokauksen tapainen pimeydestä, tuulenpuuska, rikkaruohojen kahinaa —
ja kaikki vaikeni.

Hetken hiljaisuus. Sitten pimeään tottuneet silmät havaitsivat
pääportin hitaasti liikahtavan ja liukuvan esiripun tavoin siirtyvän
oikealle. Toinen tuulenpuuska hulmahti. Huokuvien rintojen lämmin
henkäys lämmitti pimeää aukeata. Tulijat kulkivat hiljaa, niin
äärettömän hiljaa kuin he olisivat haamuja, joita myrskytuuli
liehutteli. Kun he olivat astuneet porttikynnyksen yli, jäivät he
liikkumattomina seisomaan. Rozlucki astui esiin muurinsyvennyksestä
ja katkaisi heiltä tien. Hän sulki kevyesti portin, kiinnitti salvan
hakaan, pani siihen jättiläislukon ja kiersi avaimella kiinni. Sitten
hän työnsi toisen vielä suuremman salvan eteen.

Tummat olennot, kuumeiset varjot kokoontuivat hänen ympärilleen
sykkivien sydämien piiriksi. He tuijottivat häneen puolisokeina, he
tuijottivat kuin pimeän yön katse. He olivat vaiti. Hän laski heidän
lukumääränsä koskettamalla kädellään heidän päitään, hartioitaan ja
vartalojaan.

Kun hän oli saanut heidät lasketuksi, työnsi hän kaikki takaisin
molemmilla käsillään, vetäytyi taakse päin ja komensi lyhyesti:

— Seuratkaa!

He astuivat kuuliaisina pehmeiden, löyhien lumikinosten poikki.
Upseeri kulki lyhyitä ulkorappuja eteisen kautta asuntoonsa ja
jätti pakolaisjoukon ulos. Tuokion hän kuunteli sotamiespalvelijan
kuorsaamista. Sitten hän otti rahat pöydältä ja tärkeimmät paperit
kirjoituspöydältään ja piilotti salalyhdyn viittansa alle.

Berezkovilta saamansa portin ja vankilan avaimet hän heitti pöydälle
ja otti sijaan avaimen, jolla päästiin erääseen valliholveissa olevaan
saliin. Sitten hän meni pihalle ja kulki sanaakaan sanomatta mustan
joukon etunenässä. Hän pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, joka
oli tehty keskiseinän pimeään muuriin. Hän avasi oven avaimella, joka
hänellä oli mukanaan, ja antoi karkureille ankaran käskyn mennä sisään.

Kun kaikki olivat astuneet kynnyksen yli, sulki hän oven sisäpuolelta.
Hän otti nopeasti esiin salalyhdyn, sytytti sen ja katseli
seuralaisiaan kasvoihin, jotka nyt vasta kauhukseen huomasivat hänen
upseerinunivormunsa. Ne olivat katkeroituneita, laihoja, parroittuneita
kasvoja. Kiiluvissa silmissä loisti hehkuvan tuhan tavoin epätoivo
ja vapauden jano. Seisoessaan yksinäisen upseerin ympärillä he
neuvottelivat katseillaan, olisiko heidän hyökättävä hänen kimppuunsa
ja kuristettava kourillaan, ryöstettävä häneltä avain ja paettava
avoimesta ovesta vai mitä olisi tehtävä. Tällä välin Rozlucki avasi
rauhallisena eräänlaisen puukaapin, johon oli pantu riviin lapioita,
kihveleitä, kuokkia ja rautakankia. Hän käski heidän ottaa nämä
mukaansa, kukin eri aseen. Kun kullakin karkurilla oli kädessään lapio
tai kuokka, siirsi Piotr pois raskaan kannen tiilipermannon keskeltä.
Valaisten lyhdyllä hän alkoi laskeutua aukon seinään kiinnitettyjä
rautatikapuiden astuimia alas. Tämä aukko oli muurien ympäröimä kuin
kaivo. Päästyään alas hän huusi:

— Seuratkaa!

Vangit, joilla ei ollut mitään menettämisen tai voittamisen
mahdollisuutta, kuiskailivat jotain toisilleen ja seurasivat perätysten
upseerin esimerkkiä. Kuin mustat kissat pujahtivat he lepattavassa
lyhdyn valossa maanalaisen käytävän tiilivaipan alle. He eivät
tienneet, mikä heitä odotti ja minne oli matka, mutta he kulkivat
mielellään heittäytyäkseen toivon varaan.

Kun Rozlucki oli laskeutunut kuusikymmentä jalkaa miinakaivantoon,
pysähtyi hän rakennuttamansa miinoitustiehyeen alemman kerroksen
pääkäytävän aukon eteen. Aukon holvi oli muurattu tiilestä. Seuraavassa
tuokiossa katosi Piotrin lyhty maanalaiseen käytävään. Tämä
käytävä, jolla oli ranskalainen nimi »Poterne», vei holvikomeroista
ulkomiinoille ja kulki vallituksen muuratun perustan, koko
linnanpalteen ja uloimman vallihaudan alla suunnilleen viidenkymmenen
jalan syvyydessä.

Pakolaiset menivät pelkäämättä sisälle ja kulkivat miinakäytävän
alemman kerroksen poikkikäytävään saakka, joka kulki yhdensuuntaisesti
linnakkeen muurien kanssa. Sieltä, missä »Poterne» yhtyi
vastapalteenkäytävään, kulkivat portaat miinatiehyeen ylempään
kerrokseen, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkeammalla kuin edellinen.
Rozlucki vei vangit tähän yläkerrokseen, valaisten tietä lyhdyllään.
Erään pääkäytävän kautta, jotka kaikki olivat kokonaan tiilestä
muurattuja, kulkivat he eteenpäin. Käytävä oli kuiva ja verrattain
ilmava, vaikkakin paikoittain sietämätön ummehtuneisuus tukahdutti
hengityksen. Niin etenivät he noin kolmekymmentä syltä linnakkeen
palteilta. Eräässä kohdassa, missä käytävät tekivät jyrkkiä käänteitä,
oli aukko, jossa ei ollut muurivaippaa. Se vei kokonaiseen sikermään
toisluokkaisia käytäviä, jotka tuskin olivat viisi jalkaa korkeat
ja kolme jalkaa leveät. Nämä käytävät olivat laudoitetut puulla,
n.s. hollantilaisilla kehyksillä, jotka oli tehty seitsentuumaisista
laudoista. Ilma oli täällä kylmää ja omituisen kirpeän hajun
kyllästyttämää. Kuljettiin kuin pitkässä laatikossa. Molemmin puolin
puuseiniä oli pienoja, jotka pitivät kehystä koossa. Syvään kumarassa,
perätysten ryömien antoivat vangit käsien viiltää pitkin näitä pienoja,
jotka olivat kuin rappusten kaidepuut.

Täälläkin oli useita lahdekkeita seinissä. Ne olivat komeroita, jotka
nekin oli laudoitettu ja joiden sisään oli tehty pieniä kaivoja, joihin
käytävän permannon alla olevia kanaaleja ja rännejä myöten kulki
käytävistä pohjavettä. Toisissa oli puusepän ja porausvälineitä. Vesi
tippui säännöllisessä tahdissa maanalaisen holvin hiljaisuudessa, mikä
kuului kaukaisilta säännöllisiltä askeleilta.

Miinan toisella puolen sattuivat vankien jalat lakkaamatta
kolmikulmaiseen kouruun, joka oli tehty sinne, jotta sytytin voitaisiin
suojella kosteudelta.

Mitä syvemmälle tunkeuduttiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, joka samalla
oli yhä enemmän pohjakaasujen ja hengityksen pilaamaa. Kun he kulkivat
tuuletusputkien ohi, kävi heikko tuulenhenki; mutta mitä syvemmälle
tultiin, sitä vähemmin tuntui ilman liikahtelu. Hengitys salpautui yhä
useammin. Oli vaikea kuulla ja tuli pahoinvointiseksi.

Kun tätä maanalaista käytävää oli kulettu suunnilleen viisikymmentä
syltä, huomasi Rozlucki olevansa paikalla, josta lähti haarautumia
vastakkaisiin suuntiin. Savessa juokseva kouru ulottui vielä jonkun
matkaa kauemmas; aivan sen päässä oli vielä leveähkö komero, joka
muodosti päälinjan kanssa ikäänkuin ristin haarat. Nämä komerot olivat
vähän syvemmällä kuin koko käytävä ja nekin olivat hollantilaisilla
kehyksillä laudoitetut. Tämä oli se paikka, jonne tarpeen vaatiessa
pantiin neljänkymmenen puudan ruutipanoksia sisältäviä arkkuja tahi
n.s. räjähdyssarvia. Nyt komerot olivat tyhjinä, sillä niiden tehtävä
alkoi vasta sitten, kun vihollisen miinalaitteet räjähtivät.

Piotr Rozlucki astui yhteen näistä kamareista, heilutti lyhtyä
ja näytti tätä paikkaa kahdelle vangille, jotka seurasivat hänen
kintereillään. Sitten hän poistui sivukomeroon, johon oli varastoitu
työkaluja, ja käski näiden kahden pakolaisen mennä käytävän haaraan.
Ilmaa siellä tuskin oli enää, sillä käytävä päättyi aukottomaan
seinään. Haisi mädäntyneille munille.

Upseeri käski toisen ottaa käteensä rautakangen, toisen taas lapion.
Näillä työkaluilla tuli heidän purkaa laudoitus, joka kannatti maata
sivulta.

Molemmat kohottivat lautoja, kiskoivat irti uurteista ja riuhdottuaan
niitä kauan saivat ne irtautumaan. Savea varisi heidän päällensä, ja
he seisoivat polvia myöten savessa. Toisen tuli iskeä kankensa saveen,
toisen taas luoda se lapiollaan pois. Kolmannen, joka seisoi lähinnä,
tuli lapioida irtautunut multa niin kauas kuin mahdollista käytävään.
Siitä tuli pakolaisten, jotka olivat asettuneet melkoisten välimatkojen
päähän, lakaista irtautunut multa yhä kauemmas pitkin käytävän lattiaa.

Työ sujui hyvin nopeaan, siinä oli raivokasta vauhtia, taitavuutta ja
suurta asiantuntemusta. Kuului irtautuvien möhkäleiden kovaa kolinaa,
niiden luontia lapioilla ja kuokilla ja läähättävää hengitystä.
Helpottaakseen työtään ryömivät ne polvillaan, joiden tuli viedä
multa käytävään. He olivat vetäneet paitansa ulos housuista ja
kantoivat siinä savea, rientäen kuumeisen kiireisesti edestakaisin.
Heidän työnsä oli järjestynyt ilman komentoa jauhanut olosuhteisiin
parhaiten soveltuvan muodon. Muutamat juoksivat polvillaan täyttä
laukkaa eteenpäin kuin hurjistuneet eläimet, toiset nelinkontan pitäen
hampaissaan paitaa, joka kuljetti multaa, toiset taas lapioivat pois
maata ollen luokiksi kumartuneina. Ne kaksi, jotka kalvoivat edessä,
näyttivät mielipuolilta. Heidän liikkeensä olivat nopeat ja hillittömät
ja muistuttivat ankaran taudin nykäyksiä. Salamannopeasti iskivät
työkalut saviseen maahan, ja jokainen isku näytti tunkeutuvan kirotun
kamaran perustukseen asti. He ähkivät ja valittivat, ulvoivat ja
kirosivat kaameasti nyyhkyttäen. Tässä yön hämärässä näytti siltä kuin
he takoutuisivat päineen maan pimeyteen ja pureutuisivat siihen kiinni
hampaittensa koko voimalla.

Vastapäätä olevaan komeroon ryöminyt mies heitti polvillaan ollen
savikimpaleita taakseen. Piotr katseli häntä lyhdyn valossa, joka
huonon ilman vuoksi tuskin paloi. Mies oli juutalainen, nuori,
vaikkakin tavattoman laihtunut ja huonon näköinen, kasvot pitkän parran
peittämät. Upseeri kysyi häneltä puolaksi:

— Mikä sinä olet miehiäsi?

Keskeyttämättä työtään hetkeksikään nosti mies katseensa ja vastasi
raskaasti hengittäen, outo tuska väristen hymyssä:

— Olen juutalainen.

— Mistä syystä olet ollut täällä?

— Kapinasta.

— Ketä vastaan?

— Väkivaltaa vastaan.

— Mitä sitten olet tehnyt?

— Olen taistellut...

— Miten?

— Miten olen voinut.

— Minkä puolesta?

— Juutalaisten kärsimän kaksikymmenvuosisataisen sorron poistamiseksi.

— Eikö sinun heimosi sitten sorra ketään?

— Sortaa.

— Siis tahtoisit suurempaa sortamisvapautta?

— Ei, minä olen taistellut sorrettujen puolesta.

— Taistelusi on siis tämä pako?

— Niin, taisteluni on tämä pako.

Nuori juutalainen väänteli käsiään. Näytti siltä kuin nämä sanat
olisivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Viskoen multaa lakkaamatta,
yhä nopeammin ja samalla yhä hullunkurisemmin, hän horjahti äkkiä.
Lapio putosi hänen kädestään, ruumis retkahti seinälaudoitusta vasten,
sitten hän vaipui pyörtyneenä maahan. Seuraava mies, joka teki työtä
hänen vieressään, tarttui häneen Piotrin viittauksesta ja laahasi
hänet, työntäen muut tieltä, käytävän päähän, venttiilin luokse.
Pyörtyneen päähän ja rinnalle valettiin vettä pienestä kaivosta,
saappaat vedettiin hänen jaloistaan ja ne kostutettiin märällä
rievulla. Piotr löysi komerostaan etikkapulloja, joita pidettiin siinä
miinakäytävissä sattunen sairaustapauksien varalta. Hän käski viedä
pullon pyörtyneen juutalaisen luokse, hieroa hänen ohimoitaan etikalla
ja kostuttaa hänen kieltään.

Juutalaisen paikan täytti heti toinen työntekijä. Hän oli hiukan
kolmannellakymmenennellä oleva punervapartainen ja piirteiltään
harvinaisen kaunis mies, komeaa puolalaista tyyppiä. Nuorukaisen parta
ja tukka olivat kasvaneet vankeudessa pitkiksi. Hänen kasvonsa olivat
vankilakomerossa tulleet kalpeiksi, mutta myös entistään henkevämmiksi.
Rozlucki katseli häntä iloisen uteliaasti, kyllästymättä ja
hurmaantuneena. Tämän sankarin jokainen liike, hänen tapansa heiluttaa
lapiota oli jalon kaunista. Nuori pakolainen teki työtään vimmatusti
ja heitti mullan tavattoman kauas lapiollaan. Hänen pitkät hiuksensa
lakaisivat savikokkareita, joita toverit salakäytävän päässä heittivät
yhä kauemmas. Upseeri valaisi leikillään lyhdyllä tämän vangin kasvoja.

— Te kiiruhdatte, herra, hyvin intohimoisesti vapauteen. Tästä
voimainponnistuksesta te vielä näännytte.

— Vapauteen on riennettävä intohimoisesti.

— Aivan päinvastoin. Tunneli siihen on rakennettava hyvin hitaasti,
askel askeleelta, tuuma tuumalta, matemaattisen tarkasti ja loogillisen
järkevästi.

Nuori vanki katsahti Piotriin, ja hänen syvässä katseessaan kuvastui
halveksunta ja inho. Jalo ylpeys loisti hänen otsaltaan kuin kypärän
töyhtö. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja kysyi ivaa uhkuen:

— Kuka te olette?

— Olen päällikkönne, pakolaiset.

— Koska te olette meidän mukanamme, niin tekin olette pakolainen,
päällikkö.

— Olen teidän upseerinne, sotilaat, jotka taistelette pakenemalla.

Nuori vanki työnsi lapion maahan. Hän kumarsi, kääntyi ja läksi
kulkemaan takaisin muurattuihin käytäviin päin, mistä oli tullut.

Rozlucki huusi hänelle:

— Paikallenne! Tapio käteen! Työhön!

Punatukkainen kääntyi, epäröi ja palasi taas paikalleen. Hän tarttui
jälleen lapioon. Ennenkuin hän kuitenkaan jatkoi työtään, katsoi hän
Piotriin sanomattoman uhmaavasti. Hänen alistuvassa ja katkerassa
työssään oli enemmän ylpeyttä kuin päällikön miekanliikahteluissa.

Molemmat kaivajat, jotka lakkaamatta heittivät käytävän yläpäähän
kovertamastaan luolasta savimöhkäleitä, liikkuivat tässä onkalossa
raivokkaasti näyttäen kahdelta järjettömältä, mustalta mäyräkoiralta.
Heidän takanaan sarvikammioissa kasvoi savivuori yhä korkeammaksi
punatukkaisen nuorukaisen uupumattomasta ponnistuksesta huolimatta.
Keltainen maa näytti pimeässä kuohuvan ja porisevan kuin vesi
lähteessä. Käytävästä linnalleen suunnalta kuului kauas heitettyjen
möhkäleiden tömähtely. Ilma oli käynyt jo niin huonoksi että lyhdyn
valo alkoi sammua.

Rozluckin koko ruumis tuntui kuumalta, valtimo tykytti kiivaasti,
ja särky hänen päässään yltyi yhä raivoisammaksi. Hänen konissaan
humisi ikäänkuin olisi kuulunut sähkökellojen soitto ja tärisevän
junan kumina. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä näytti siltä kuin
olisivat nuo ihmiset, jotka hän näki lyhdyn himmeässä tuikkeessa,
siirtyneet yhä kauemmas. Yhä epäselvempänä kumahteli hänen korviinsa
työn tömähtely. Maaseinämastä käytävälle lohkaistu multa, joka luotiin
käytäviä pitkin pois tieltä, putosi yhä hiljemmin ja aivan kuin paksun
seinän takana tyhjään. Piotria oksennutti ja hän huomasi jalkojensa
horjahtelevan.

— Kiiruhtakaa! — huusi hän kohottaen lyhtyä korkeammalle.

Hänen oma äänensä hämmästytti häntä. Oli kuin se olisi pudonnut hyvin
korkealta jonnekin kallion halkeamaan.

— Kestääkö vielä kauan? — vaikeroi ääni hänen edessään tai hänen
takanaan.

— Kiiruhtakaa! — huusi hän kaikin voimin.

— Kestääkö vielä kauan? — kysyi sama ääni.

— Kuka puhuu?

— Minä puhun, minä, kaivaja.

— Työhön!

— Koko viheliäisen elämäni minä olen tehnyt työtä! Aina seisoo joku
takanani ja huutaa minulle kuin koiralle: "Työhön! Nopeammin!"

— Tapio käteen!

— Kaivakaa itse! Minä olen näännyksissä.

— Samoin minä, — sanoi toinen.

— Kun on näännyttävä, niin näännytään...

— Nääntyköön maailma!

Lyhty sammui. Piotr nojasi hartioillaan seinään ja uinaili. Hänestä
tuntui kuin olisi hänen olkapäänsä nojannut Tatjanan olkapäätä vasten.
He kulkivat Pariisin pimeällä kadulla jonnekin hyvin kauas. Pariisin
kevätsade tihkui, katu kimmelsi. Tatjana painoi lumoavan poskensa hänen
olkapäälleen eikä tahtonut enää irtautua hänestä. Punaiset huulet
avautuivat, ja valkeat hampaat hymyilivät lemmenhymyään...

Joku voihki, joku pyysi apua. Mistä se tuli? Piotr kumartui ja vaipui
polvilleen heräten kauhukseen todellisuuteen: Tania oli jo kauan ollut
olemattomissa. Hän oli jo ammoin lahonnut tuohon läpitunkemattomaan,
pahanhajuiseen saveen.

Piotrin kädet sattuivat kosteaan saveen, sitten jonkun päähän. Hän
kohotti käsillään päätä ja muisti, että kaivosmyrkytyksessä potilas on
pidettävä istuvassa asennossa, että hänen päänsä on nostettava pystyyn.
Hän alkoi kiskoa ylös tätä päätä, mutta kaatui itse saviläjään, joka
tuntui untuvanpehmeältä. Saviläjän takaa kuului röhinää ja läähättävää
puuhailua. Piotr ryömi nelinkontan kaivettuun onkaloon. Hän kiipesi
maassa makaavien kaivajien ruumiitten yli ja hapuili käsillään
rautakankea. Polvillaan ollen alkoi hän iskeä saveen ja porata ympyrää.
Hänen aivojensa viimeinen ajatus saneli hänelle tämän. Sen ainoan
seikan hän vielä tiesi, että tasangon pinta tuli tällä kohdalla pian
vastaan ja maankamara puhkeaisi.

Aukosta, jonka hän sai kangella tehdyksi, virtasi sisään yöilman
siunattu, virkistävä tuulahdus. Hän iski vielä kerran kangella kaikin
voimin, ja kanki upposi tyhjään. Silloin hän kumartui kohottamaan
lähinnä olevaa kaivajaa kainalon alta pystyyn, laahasi hänet seinän
viereen ja pisti hänen päänsä aukkoon. Mies veti sisäänsä ilmaa täysin
rinnoin, näytti juovan sitä koko ruumiillaan, imi sitä kyllästymättä.
Hän kääntyi pian omin voimin ja alkoi kourillaan, kyynäspäillään,
koko ruumiillaan työntää maata syrjään aukon ympäriltä. Kun aukko oli
valmis, huomasi hän takanaan tainnoksissa olevan toverinsa pään. Hän
laahasi hänet hengittämään ulkoilmaa ja sai hänet taas pian tointumaan.
Molemmat tarttuivat lapioihin. Piotr, joka oli vetäytynyt takaisin
käytävään, kuuli heidän raivokkaasti huutavan:

— Vielä! Wicek, vielä! Iske, iske! Vielä hyvä isku. Sillä lailla! Ilmaa!

Aukko oli tehty. Yksi kaivajista ryömi siitä ulos vapauteen.

Rozlucki, joka makasi saviläjässä, painoi sitä ruumiillaan tasaiseksi
päästääkseen niin paljon ilmaa kuin mahdollista sisään käytävään.
Syvyydestä alhaalta kuului vaikeroimista ja voihketta. Hän tarttui
lähinnä olevaa miestä olkapäihin ja kiskoi hänet ulos kuopasta. He
vierivät yhdessä okaiseen pensaikkoon. Hän oli selvillä paikasta, mihin
oli tultu, oikoi jäseniään ja pudisti maanalaisen saastan itsestään
pois.

— Pakolaiset! huusi hän hiljaa

Kaksi vastasi.

— Montako teitä on täällä?

— Me olemme ne kaksi, jotka kalvoivat edessä.

— Mars onkaloon, tuokaa sieltä toiset!

— Taaskin! Aina vain me!

— Kiskokaa heidät perätysten ulos, elävänä tai kuolleena.

Mustat haamut katosivat kuoppaan. Aukon luona makaava alkoi huokailla,
vavahdella ja änkyttää. Kaivajat kierittivät reiästä mustan möhkäleen,
joka näytti mytyltä. Se vieri pensaikkoon, ähki, ravisteli itseään,
liikahteli, haukotteli ja alkoi lopuksi kuiskailla. Pian sen jälkeen
vedettiin toinen, kolmas ja neljäs esiin, aina joukon viimeiseen
mieheen asti. Molemmat ensimmäiset laskivat pimeässä. He mainitsivat
hiljaa oikeita tai pilkkanimiä. Toiset syleksivät, ravistivat
ruumistaan ja pudistivat päältään mutaa ja savea. Näytti kuin olisi
pimeässä vilissyt multa matoja, jotka olivat ryömineet esiin aukosta.

— Ovatko kaikki hengissä? kysyi Rozlucki.

Joku sanoi:

— Kaikki ovat tässä.

— Te olette joen rannalla. Tässä on Murlykilta saadut rahat. Nyt toiset
oikeaan, toiset vasempaan! Juoskaa niin kovasti kuin jaloista lähtee!
Voikaa hyvin!

— Jumala palkitkoon teille! — sanoi ääni pimeästä.

— Jääkää hyvästi, upseeri! — sanoi toinen ääni.

Piotrille se oli tuttu. Hän painoi rahat lähinnä olevan käteen. Pensaat
alkoivat kahista molemmilla tahoilla. Kuului kiireessä tallattujen
ja katkottujen risujen ja vesojen risahtelua. Maa kumisi. Tuuli toi
mukanaan kaukaa jonkin huudahduksen, pian sen jälkeen kuiskauksen
tapaisen. Sitten tuli öinen hiljaisuus.

Piotr kuunteli. Hän kuulosti aluksi ulkonaista kieltä, jota yö puhuu,
joki huokuu, tuuli viheltää. Sitten hän kuunteli olemuksensa syvyyteen
kätkettyä salaista, sisäistä ääntä. Hän mietiskeli omaa elämäänsä,
maailmaa, kaikkea — ja tunkeutui syvemmälle omaan itseensä kuin tähän
synkkään, synkkään yöhön. Hän tunsi koko olemuksellaan ihmisten
suunnattoman kurjuuden ja täydellisen yksinäisyyden. Se, mikä yksin oli
yhdistänyt hänet Jumalaan, maailmaan ja maahan, rakkaus, muuttui nyt
hänessä Jumalasta ja maailmasta erottavaksi tekijäksi ja hukkui maahan
ja yöhön.

Miten se oli mahdollista? Miten hän saattaisi saavuttaa sisäisen
sopusoinnun ja löytää levon? Miten hän voisi voittaa sisäisen
taistelunsa, kun jokainen hetki oli muistoa, kun jokainen hetki oli
kapinaa? Seisoessaan siinä jyrkällä äyräällä, pimeässä kohisevan joen
partaalla, alkoi hän itkeä todella verisiä kyyneleitä synkkään yöhön,
— vaikeroida menettämäänsä rakkautta, joka oli ollut hänen kaikkensa,
mutta kadonnut ja tullut olemattomuudeksi. Hän ojensi inhimillisen
tietämättömyyden sumussa kätensä ja rukoili nyyhkyttäen siltä vallalta,
joka maailmaa hallitsee, siltä käsittämättömältä jättiläiseltä, joka
on yhtaikaa päivän valo ja yön pimeys, taivaat ja maa, elämä ja
mädäntyminen, — rukoili siltä armoa ja huojennusta tukahduttavassa
tietämättömyydessä, rukoili siltä yhtä ainoata tietoa, jota hänen
hehkuva sydämensä oli vuosikausia janonnut...

Onnettomuutensa syvyydestä hän kysyi kysymistään yhtä ja samaa:

— Missä sinä olet, Tania?

Synkkä yö oli vaiti. Kumeana kohisi pimeyteen verhoutunut joki.
Kaukaiseen etäisyyteen kiiti eloton tuuli. Vihdoin huomaamatta, mikä
aika yötä oli, Piotr ravisti itseään ja silmäili ympärilleen. Hän oli
siis paennut!

Hän kokosi voimansa ja ojentautui. Hän katseli linnakkeen hahmoa ja
viivoja, jotka häämöttivät uhkaavina pimeästä yöstä.

Hän nosti oikean käden otsalleen ja teki kunniaa viimeisen kerran.

Sitten hän kääntyi ja tervehti isänsä ja maallisen oppaansa kaukaista
hautaa. Hymy valahti hänen huulilleen, rohkeutta hänen sieluunsa.

Tasaisin askelin kulki hän suoraan poispäin linnakkeesta,
rautatieaseman suuntaan.

Jäätyneellä maankamaralla jyskyi kaukaa metsäin takaa puhkuen saapuva
juna.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN HURMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.