Ikuinen kaupunki : Romaani

By Sir Hall Caine

The Project Gutenberg eBook of Ikuinen kaupunki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ikuinen kaupunki
        Romaani

Author: Sir Hall Caine

Translator: Jalo Lahja Kalima
        Aino Malmberg

Release date: March 28, 2024 [eBook #73276]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN KAUPUNKI ***





IKUINEN KAUPUNKI

Romaani


Kirj.

HALL CAINE



Ensi painoksen suomentanut

Aino Malmberg


Tämän painoksen tarkistanut

Jalo Kalima





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.






PROLOGI.




I.


Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa
näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen,
pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen
häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja
etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin
lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa
kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen
ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan
laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien
naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään
puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen
piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon
alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja
sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi
lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean
punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka
muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli
taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli
yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka
ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä
vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä
koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa
vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan.
Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa
ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää.
Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi
hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen
ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti
vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina.
Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat
kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas
heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei
kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri
sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin
kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria,
ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia
valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää
näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli
kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai
eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä.
Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely
oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt
karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja,
ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta
polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen
samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat
pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta
puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi
oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika
otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen
sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven
ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei
voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat
väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen
kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta
sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän,
ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen
jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari
kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri
silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin
oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen
toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine
soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla
oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta,
ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat
paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä
tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään,
ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai
olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa.
Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli
aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia
kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi
katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme,
on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie
kotiin.»

Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»

»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen
surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli
lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän
olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi
heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että
hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari
askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa
porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan-
ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat
ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua,
herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään.
Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.




II.


Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen
vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa
himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen
märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin
vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan
konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan
alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua
huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.

»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.

»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.

»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten
uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta!
Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät
vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan,
valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat
sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja
asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun
posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen
valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai
nälkään kuolemaan.»

»Pikku poikaraukka.»

»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän
vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani
lapsia.»

»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»

»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille _tässä_ elämässä, äiti, ja
se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain.
Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee
rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden
käsiin.»

Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät,
pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta,
lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä,
ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.

»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä
hetkinen.»

Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta
äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien
jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan
tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan
jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja
suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen
poskilleen.

»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka
hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.

»Italiano — si?»

»Si, Signore.»

»Mistä maakunnasta?»

»Campagna Romanasta, Signore.»

»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»

»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek
Streetillä, eikö niin?»

»Niin, herra!»

»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»

»Kaksi ja puoli vuotta.»

»Entä nimesi, poikaseni?»

»Davido Leone.»

»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen
kiharaa tukkaa.

»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»

»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö
mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä
olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»

»Ei minulla ole isää», sanoi poika.

»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»

»Ei minulla ole äitiä.»

»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään
armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili
kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.

»Kuule isä!»

Kaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.

»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan,
ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla
alas kohta.»

»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.

Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä
suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni
kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho
ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista
pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi
kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja
takajalat potkivat minkä ennättivät.

Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui
nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa
hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.

»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen
hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken
Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei
mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu
veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään
poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»

Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin
hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi
kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen.
Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin
takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja
sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika
hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan
tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän
jatkoi lähestymistään.

»Onto tuo poita?»

Poika hymyili myöntymykseksi.

»Onto tuo Roman veli?»

Pojan hymy heikkeni.

»Rakastaako poika Romaa?»

Pikku pojan katse kohosi nopeasti.

Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia
kiharoita sanoi:

»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö
niin?»

»Ei, herra.»

»Ehkäpä veli?»

»Minulla... minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana
loppui nyyhkytykseen.

»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan,
Davido», sanoi tohtori hiljaa.

»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa
oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.

»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»

Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa
ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä
luettava.

»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja
sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin,
mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla
silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja
alkoi:

»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — —
Iankaikkisesti, amen.»

Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin
työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen
ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen
pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin
kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen
äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli
pientä tyynyllä olevaa päätä.

Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne
olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat
esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat
ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta,
kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.

Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa
pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta
raatamista.

»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin
kohtalo... Mutta Jumala siitä varjelkoon!»

Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin
tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten
mietelmien jakson.

»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»

Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja
appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten
parissa hohtavan valkoisella tiellä!... Ehkä hänen äitinsä taivaassa
rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä
lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!

»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien,
viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa
kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota
sitä kuullakseen!»

Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien
muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa
isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut
koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena,
kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua
sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin
hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän
välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi
— uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto
hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin
hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon,
pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä
parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa
ihaili!

Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja
työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta
lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja
valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen
lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:

    Sai joukko halpojen paimenien,
    mi laumaansa kaitsien kulki,
    nyt kuulla äänen enkelien;
    se ilon suuren toi julki.

Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti
huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.






ENSIMMÄINEN OSA.

PYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.

(Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)




I.


Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa
koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he
olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet
tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko
maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi
väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin
aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen
meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata
vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta
virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää
Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin.
Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon
suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä
vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä
seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin
vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät,
pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua
ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä
oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien
hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin
suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua
molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä
seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja
vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli
kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se
kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja
sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä
ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat
punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli
paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli
ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi
jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän
muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen
holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue
tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna
kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun
yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka
joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota
ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana
joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia
olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä
napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja
hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä
miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia
ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki
pappismies, joskus maalainen _monsignor_, jolla oli leveä sinipunerva
nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi,
harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja
paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen
keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä
oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan
hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja
työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua
juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat
hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan-
ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja
vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset
kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi
pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin
viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos
jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi
oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin
joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset
karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden
tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien
ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä
joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta
kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos
tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka
hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden
vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli
lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat
taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät
hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja,
jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha
pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja
epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta
pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä
viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden
ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma»,
taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen,
taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko
kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa
penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen
tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja
armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia,
amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki
pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan
varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa
kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia,
sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin
lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan
amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä
ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman
sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat,
mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä
taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma,
yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas
loiste.




II.


Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs
iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella,
laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin
takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on
tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla.
Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa,
jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie
yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon
linnaan.»

»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin
käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen
Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut
pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen
paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä
hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän
valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta
pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään»,
sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa...»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla
koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten
italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin —
niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa,
mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi
ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot
näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi
on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion
virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari,
hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti
ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja
vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin
ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä
ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin
odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja
tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»

»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa
ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä
joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun
hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että
niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen,
rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi,
jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi
nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea
mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin
kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut
sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta?
Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön
itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki.
Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä
ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä
sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun
Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se
voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo
keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka
parvekkeella on väkeä...»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan
näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin
häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen-
ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja
kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain
ministeri.»

»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän
halusi paavinistuinta?»

»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»

»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet
kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä
turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili
hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne
astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen
toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee
kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä,
ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki,
ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin
köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian
pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei
ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan
polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi
köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko
kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän
sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin
huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat
saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä
istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut
ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä
huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta
tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta,
voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen
kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin
samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava
ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai
sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui
hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti
kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän
kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli
kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli
nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen
aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin
ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa,
mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa
täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun
päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi
alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa
minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli
oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette
ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän
pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin
paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa
hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan
vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa
Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana
päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on,
pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat
Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä
haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin
poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi,
sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi
Israelista'.»

»Ja mitä paavi vastasi?»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja
kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät,
mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen
alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»

»Davido Rossi, anarkistiko?»

»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan,
joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen '_Koitossa_' julkaisemistaan kirjoituksista
puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu
Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»

»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»

»Mahdotonta!»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat
hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille
kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi»,
»Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa
yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia
sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta
tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on
periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä
sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»

»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja
housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja
Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi
vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi
— sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko
Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt
ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän
Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Se on mahdotonta!»

»Miksi?»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan,
joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista
polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen
pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»

»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»

»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»




III.


Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta
istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa.
Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli
kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta
ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään
lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin
afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne
piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi
johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät
usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden
tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi
läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta
samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen
ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja
inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että
tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat
hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.

Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja
vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy
pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi.
Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen
huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi
kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo
sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat —
suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen
ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen
olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin
kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti,
kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä
hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon
karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta,
kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa
osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain
kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:

»Bruno!»

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja
syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn
leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma!
Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni.
Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää
miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan!
Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi
pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra,
unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan
olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia!
Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian
vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»

»Bruno!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat
huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla
parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan,
se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin
huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei
taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia.
Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä
vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun
perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen
hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet
vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa',
vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä
olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider
kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle
vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»

»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja
valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on
kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä
hänen on hyvä olla, siellä on _hänen_ isänmaansa! Älkää menkö vielä,
setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö
puuroa ja polentaa?»

Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun
häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin
puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on
vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista
sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa
Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle
pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä
täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki
sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa
kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista
pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa
kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»

»Bruno!»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen
lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen,
mutta ei virkkanut mitään.

»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät
olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta
estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen
tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua.
'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma
tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella
ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi
hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu
englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta
hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi
taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän
täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa
oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen
kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli
välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka
vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan.
Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi
rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt
olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa
kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos
joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä,
jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai
madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä
täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan
villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja
astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Silloin vasta väki rupesi puhumaan.

»Donna Roma!»

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena,
yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.




IV.


Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin
juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki
torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan.
Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra,
jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter,
lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs
Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo
omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä
pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä
portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli
jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä.
Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu
keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin
puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä
äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa
muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta.
Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»

»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi
Englannin lähettiläs.

»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän
hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet,
Lady Wise?»

Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä
oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta
heille.

»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä
hänestä kerrotaan.»

»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä
kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni
Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja
liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä,
jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy
totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja
äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun
tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman
voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse
kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle
diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään
hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli,
Sir Evelyn.»

»Entäs toinen puoli?»

Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta
tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:

»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen
hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin
kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on
syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua
Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri
on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän
Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön
mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen
lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja
kirkon julkinen vihollinen.»

»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»

»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi
amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina
suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että
se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat!
Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki
kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin
yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija,
armeija, armeija!»

»Onko ministeri militarismin puoltaja?»

»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia
vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi
aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan
diplomatian keskipiste.»

»Entä kansa?»

»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän
hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»

»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»

»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on
loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»

»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»

»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia
sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön
himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin
alistaminen valtansa alaiseksi.»

Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan
parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»

»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»

»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen
hautajaisääni ovelta.

Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni
hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen
kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja
jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna
toiseen silmään.

»_Tekö_ tulette kirkkoon, Don Camillo?»

»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran
vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este
seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.

»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin
juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»

»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista
lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa
lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi...»

»Oh! Oh!»

»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka
voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee
sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia,
kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä
loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»

He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat
sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden
aaltojen pauhun.

»Onko se _näyttämöllepanon_ Miserere, joka houkuttelee heitä tähän
näytelmään?»

»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»

»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.

»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi
kukkanainen tarkoittavasti nauraen.

»_Kuka_ on Donna Roma?» kysyi englantilainen.

»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»

Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin,
pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui
loggiaan.

»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen
perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan
ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät
ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»

»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.

»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne
hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin
kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän
liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja
moraalinsa.»

»Moraaliraukka!»

»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä
hetkellä?» kysyi englantilainen.

Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän
olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.

»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani
viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle
sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit,
kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia
politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita?
— Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää
varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»

»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»

»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on
vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain
silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —»
vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»

»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.

»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla
moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»

»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja
uhkaa ostaa automobiilin.»

»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan,
mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei
ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»

»Onko hän siis sitä kokenut?»

Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori
roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.

»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan
enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla.
Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin
hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa
sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen
lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin
hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli
sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa
vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi
läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin
hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän
katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella
nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa
kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia
kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi
takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että
hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin
kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle
aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»

»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan
lähettiläs.

»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen
tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»

»Donna Roma?»

»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin
voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa,
mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten
ihailtu mies hänet esitti.»

»Paroni Bonelli?»

»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli
maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli
saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon
maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi
lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava
juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli
verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»

»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen
ylös ja alas.

»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti
hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin
varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän
itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on
lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»

»Ja sitten?»

»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä
soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä!
Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo
pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat
hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»

»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi
pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar,
ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen
isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan
kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen,
joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»

»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät
häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan
imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen
maireeseen että kohtalon kovuuteen.»

»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia,
joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»

»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.

»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on
paroni Bonellin ystävä!»

»Mitä tarkoitatte sillä?»

»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.

»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä
tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»

»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen.
»Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara
olisi vältetty?»

»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»

»Vaimo elossa?»

»Elossa ja kuitenkin kuollut.»

Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka
tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka
oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.

»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo
naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin,
vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti
hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen
nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä
hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika,
paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat
hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja
silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan
sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me
ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin
vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on
ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun
elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli
parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja
maailmaan.»

»Kamalaa!»

»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat
vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.

»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan,
että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt
muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla
julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen
— uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on
vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on
kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon
kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan
alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun
hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»

Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.

»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»




V.


Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin.
Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen,
viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen
paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja
teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella.
Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen
olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.

Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot,
että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja
rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää,
aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat
osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.

Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja
esittelyitä.

»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali
Morra, sotaministerimme, _commendatore_ Angelelli, poliisipäällikkömme.
Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin
ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon
heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi _commendatorelle_, hyvät
herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»

Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin,
joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille,
astui hän ministerin kanssa ovelle.

»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat.
Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se,
joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia
tai munkkipäähinettä.»

»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.

»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain
tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin
käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten
toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden
ja uskonnon varjon alla.»

»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?»
sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.

»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun
poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän
lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:

»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän
osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää
rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen
viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»

»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta
anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.

»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti
tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma
hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki,
jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti
— kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa
hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää
virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu
mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta
isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on,
että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla,
että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna
jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan
edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»

»Mahdoton aate!»

»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton
olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on
epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina
salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina
olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi
mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen
absoluuttista valtaa.»

»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on
vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.

»_Minun_ kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän
ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen
— haluun olla kansan paavi.»

Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen
uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.

»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa
— ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin
ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään
ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen
isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon
palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi
nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan
pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän
kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän
erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä...»

»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni
prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.

»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa,
eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori
diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa
siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä
kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla
rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien
pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut
sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta
kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi
samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja
kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut
kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä
tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne
nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»

»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»

»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi
tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen
akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä
siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin
hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että
hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina
köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi,
ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja
pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»

Pikku prinsessa pyyhki silmiään.

»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja
jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli
hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä?
Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa.
Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä
laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija
— ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään
korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja
jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia —
maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»

»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.

Seurue nauroi ja paroni hymyili.

»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa
omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja
rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija.
Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin
ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa
maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä
uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin
istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja
miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri
kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin!
Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja
Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»

»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»

»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin!
Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu
silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä
syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen
torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja
pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan
mystillisyyteen.»

»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi
englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään
miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»

»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte
nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita
maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka
koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi
pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat
juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida
merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä
hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa
— olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä
sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»

»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.

»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.

Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen
vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»

»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se
kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle
päin.

Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo
puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»

Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa
parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin
raketin lento.

»Katsokaa ulos!»

Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja
sanoi:

»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»

Mutta paroni oli poistunut huoneesta.

»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don
Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin
äkillisestä tuskasta.




VI.


Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma
astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen
Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli
levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.

Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen
suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä
raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen
iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen
olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa
tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli
arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin
terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon
valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.

»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.

»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin
puettu», sanoi pieni prinsessa.

Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti
käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame,
joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä
loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat
noitten violetinväristen silmäin loistoa.

»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi
englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:

»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»

Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen.
Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla
on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka
kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki
miehet.

»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo
mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.)
»Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain
englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»

Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni
keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.

»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.

»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.

»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.

Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli
puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.

Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi
hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä.
Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.

»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain
vallan käsittämätöntä.»

»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi
englantilainen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen
keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja
viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että
hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan,
että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi
pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin
nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen
tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin.
Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä
kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.

»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään...» alkoi paroni.

»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus
täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään
juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä
vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»

»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.

»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»

»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen.
»Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten
nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.

»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.

»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»

»Bruno!» huudahti paroni.

»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin:
»Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani,
tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri,
pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee
tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän
vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä
kauheata.»

»No, entä sitten?»

»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani... Minä valmistan
suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan
uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä.
Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely,
ymmärrättehän.»

»Mutta — Bruno?»

»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni... maljan
ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja
keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»

»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»

Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki
nauramaan.

»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan
tullut hurjaksi — hurjaksi... eikö se ole englantilaista? Kerroinhan,
että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali!
Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»

»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne»,
sanoi prinsessa.

»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan
liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen,
vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en
uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno,
tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin
juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin
voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja
juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»

»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»

»Suuri Davido Rossi!»

»_Sekö_ mies?»

Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.

»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan
näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä
ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä
vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»

»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin
huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.

»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi
nuori roomalainen.

Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.

»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä
tehdessään?»

»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi
pieni prinsessa.

»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja
vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki
sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön
perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä?
Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan
Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies
on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan
antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin
vastustamaton ja kaunis!»

Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty
salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen
päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain
omituista.»

»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi
seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle
kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»

»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä,
ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille
sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin
roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi.
Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa
paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»

»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi
paroni kyynillisesti.

»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi
englantilainen.

»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.

»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»

»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka
ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella
tavalla» sanoi nuori roomalainen.

»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän
rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.

»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai
tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden
aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla
kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet
hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet
parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja
esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»

Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi,
»on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat
ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on
ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija,
tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on
erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen
unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei
ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä
pappeja.»

»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi
englantilainen.

»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään
roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän
maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei
kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan
tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä
oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat
väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä
sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä
huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän
palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä
platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan
täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta
pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli
Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti
jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi,
yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä
samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt
häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii;
uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»

»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»

»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen
ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota
hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten
viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan,
valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten,
maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin... kaiken
poistaminen!»

»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!»
sanoi englantilainen.

»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»

»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta
elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut
kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen
vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän
liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä
on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina
tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan
ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä
yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»

Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa
ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja
romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut
häneen!»

»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.

»Entä nainen?» sanoi Roma.

Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan
silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.




VII.


Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi
parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.

»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä
pari minuuttia.»

»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää.
Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta
epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin
miljoonani heinäsirkkain surina.»

Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki
kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.

»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo,
joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore
Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee?
Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän
tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa
on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä
aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä
olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa
vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä
nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja
hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on
tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on
sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies
kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli,
joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen
vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin
Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki
Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin
aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille
'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»

Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta
kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan,
ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman
pilapuheille.

»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä
ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien
sanomalehtiä. _La Vera Roma!_ (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien
huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä,
jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt
obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle
kivelle viereensä.»

»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»

»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä
muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia,
seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain
odotetaan!»

»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa
— se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.

»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.

Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli
sotaministerin varoituksia.

»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»

»Jos hän antaa siihen aihetta.»

»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»

»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän
on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan
siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»

»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka
omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»

»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä
häkissä?»

»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko
Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen
mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi,
miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»

»Roma!» huudahti pikku prinsessa.

»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa
huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»

»Lapseni!»

»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»

»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies
mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.

»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle
miehelle!»

»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka
minä heitän kukkia itselleni!»

»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että
soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat
yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»

»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi
leikillinen, puoleksi surullinen hymy.

»Voitteko _te_ ajatella niin?»

»Voin, voin, voin!»

Sotaministeri näytti totiselta.

»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen
puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»

»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan
murtaminen», sanoi paroni.

»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä...»

»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä
yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme.
Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot
ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä
Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta
valtakunnasta.»

Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista
päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului
kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.

»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»

»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.

Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja
alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle,
jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori
roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan
lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.

Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean
pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti
piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue
hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja
kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.

Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa
tarttui jokaiseen.

»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat —
nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»

»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi
kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle
sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»

»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa
puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»

»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»

»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin
tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin
tappelukukko?»

»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta
paavin kruunusta.»

»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»

»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi
ala-sakaristonhoitajista.»

»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»

»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»

»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.

»Niinkö teistä?»

»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»

»Mutta naisen vartalohan on... mutta se on salaisuus, joka on miehen
käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»

»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin
lakimiehiä.»

»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha
kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»

»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki
paavin synnit.»

»Oh!» sanoi Roma.

Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan,
joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille
kasvoille.

»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville
koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään...»

»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki
kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia,
kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia
soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.

»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset
— karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat,
joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat
trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle
ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»

»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.

»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä
naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka
tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla
muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon
tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»

»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin
kaikki jumaluusopin tohtorit!»

Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.

»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset
ja salaiset kamariherrat. Tuo on _Unditore Generale_ apostolisessa
Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa
pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»

»Nuoko pukevat hänet?»

»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille.
Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi
paaviksi.»

»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»

»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen,
kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja
gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle
pluviaalin.»

»Mikä on pluviaali?»

»Pluviaaliko?... Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla
takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän
antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta
silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on
kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»

»Kuulkaa!»

Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului
soinnukkaita ääniä.

»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»

»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi
mieli itkeä!»

Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja
kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan
puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.

»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka
tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi,
ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän
näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan
sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa
maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido
Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»

Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi
äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen
edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon
laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula
oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan
kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten
tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.

»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»

Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin
meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön
hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.

Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten
olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista,
ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli
kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo
hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut,
olisi voinut luulla häntä kuvaksi.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli
täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.

Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas.
»Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla
silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat
polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia
höyheniä kummallakin puolen!»

»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei
kuunnellut.

»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa
kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy
— tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka
juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko
maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa!
Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien
taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin
tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»

»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni
takana.

»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi
vastustaa!»

Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin
kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten
paavi!»

Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän
heilutti nenäliinaansa ja huusi: »_Viva il Papa Ré_!»

»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»

»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan,
nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut
mitään.

»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa
ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on
sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä
hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo
kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka
ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu
hänen eteensä.»

»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»

»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat!
Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran
marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on
noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys!
Enkeli!»

»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.

»_Viva il Papa Ré!_ Hän kulkee ohi! _Viva il Papa Ré!_ Hän on jo ohi...
Ah!»

Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan
ja innostustaan hymyllä.

»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan
kalliolla!» sanoi paroni.

»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta,
että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on
terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen
epäjumala saa.»

»Mitä tuo on?»

Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.

»Munkit alkavat laulaa _Tu es Petrus_», sanoi Don Camillo.

»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin
läpi.»

»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,

Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä... missä
minä olen... olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»

Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi
kuin vilusta.

»Mikä nyt on?»

»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein
paljon.»

»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.

»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä
helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.

Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän
aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt... nuo konnat! Ne vetävät hänet
pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»

»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten
kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he
kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.

»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.

»Davido Rossiko?»

»Niin, hän aikoo puhua.»

»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että
tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo
lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon
ja Davido Rossi aikoo puhua.»

»Hiljaa!»

Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.




VIII.


»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin,
ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen
luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa
nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»

Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa
teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus,
kun näyttelijä on liikuttanut heitä.

»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien
ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti
seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on
lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän
rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki
miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli
köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä
lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän
puolustautunut.»

Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.

»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja,
joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko
maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat
perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää
itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta
on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän
sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla
kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää
kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman
rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on!
kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta
siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet
eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi:
'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa
kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta
kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna
meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin
valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa
muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»

Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!»
»Hiljaa!»

»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän
on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää?
Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme
vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin
tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä
tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»

»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»

»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi
erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta
Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas
voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja
pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin
hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»

Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin
suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue
parvekkeella liikahteli paikoillaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies
tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».

»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa
asioissa», sanoi paroni.

Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli
muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi,
melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion
hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani
silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita
hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän
kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa
häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen
ääni... Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen,
kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin
viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään
tiedottomaksi.

»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri
kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi
sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka
meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka
meidän tulee elää!»

»Turmelusta! Turmelusta!»

»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea
vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on
käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu,
mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta
joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät
mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja
voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka
ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa,
joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa
ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin
ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»

Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.

»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»

Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:

»Parvekkeella on niin kylmä.»

Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän
keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti
sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän
taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.

»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän
palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta,
joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän
maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle,
nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten
himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja
sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa
saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen,
mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se
valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se
kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä
kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»

Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.
»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido
Rossi!» »Alas vampyyri!»

Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä
syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin
vaarassa!»

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti
kelloa.

Alhaalta kuului huutoja ja melua.

»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja
Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:

»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»

»Jumalan kiitos!»

Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se
vähitellen hiljeni.

»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja
meluten pitkin tietä.»

»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun
kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja
Felice tuli sisään.

»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat
naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole
tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan,
jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»

»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse
vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan
vankilaan.»

Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle
prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi
verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen
hyvästi Englannin lähettiläälle.

»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi,
nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»

Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti
kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta
ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»

»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!
Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»

Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka!
Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö
sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä
poliisin huostaan?»

»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen
tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»

»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa,
»varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»

»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden
vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.

»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.

Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja
sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta
sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.

Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi
paronille.

»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»

»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat
näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»

Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden
jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja
vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.

»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä
kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin
Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa
järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan
alla tapahtuu jotain.»

Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.




IX.


Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti
olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli
suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja
lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja
lasin alla valokuvia.

Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä,
Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli
vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa.
Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää
nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli
kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.

Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen
olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus
olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet,
ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa
olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi
astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.

»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen
auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset
hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi
ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä
teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset
ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet!
Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut
samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän
on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»

Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.

»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä
nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään
kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka
nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he
kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian
pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo!
Saatte uskoa minua, en tahdo!»

Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi,
ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa
pöytään.

Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli
palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.

»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti,
aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.

Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja
osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi
hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt
nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja
häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»

»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?»
vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein
vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei
vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.

»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli
häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.

Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä,
joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta,
missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine
ruohokenttineen.

»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.

»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo
mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja
korottaa sinut kaikkien silmissä.»

Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi
jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt
hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi
suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian
vuoristossa.

»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»

»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»

Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli
luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno
oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo
kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.

»Minä voisin tappaa hänet!»

»Bruno Roccon?»

»Ei, vaan Davido Rossin.»

Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut
häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen —
silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.

»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.

»Miten?»

»Hän joutuu oikeuteen.»

»Mistä?»

»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa
pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.
Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo
Stefanoon.»

»Mitä hyötyä siitä on?»

»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»

Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen
sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan
ylenkatseellisesti.

»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi
hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin
typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän
on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»

Paroni väänteli taas viiksiään.

»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet
tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta
vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että
hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan
totuuden julkilausumisesta.»

Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.

»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan
kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä
uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten
puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja
sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa
ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»

Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat
aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin
käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.

»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»

»No?»

»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä
asemasta päästään!»

»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.

»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä
molempia ettekä hyödytä kuningasta.»

»Se on totta.»

»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei
vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»

»Epäilemättä.»

»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää,
kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet,
jolloin hän ei ollut Roomassa.»

»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»

»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä
houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän
kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän
liitossa Vatikaanin kanssa.»

Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen
väriseviltä huuliltaan.

»No?»

»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»

»Rakas Roma!»

»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän
naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen
kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin
ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.

Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen —
vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa
tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä
tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista
hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»

Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä
hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa
kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä
myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.

»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet
vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»

Roma nauroi.

»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä,
ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen
sitä voikaan.»

»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.

»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»

Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.

Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota
kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»

»Entä Bruno?» kysyi paroni.

»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»

»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun
huostaasi?»

»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat
häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on
kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat
ylimmillään!»

Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman
kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»

Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen
Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.

»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista
kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei
parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»

»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa,
niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»

»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että
parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin
saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza
Navonalle.»

Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore
Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.




X.


Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä
tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto,
joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan
luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi
pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti
levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi
kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta
hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta,
rukousta ja rakkautta.

»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja
voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.

»Amen...

»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän
Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.

»Amen.»

       *       *       *       *       *

Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti
väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien
kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt
kilahtivat katukäytävään.

Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut,
ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten
pohjattomaan kuiluun.

Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja
ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan,
aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä.
Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin
iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten
yhdessä.

Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas
synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita
valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni
olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä
alkoi.

Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui
kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä.
Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli
nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen
Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui
tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean
vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun
paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään
niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.

Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he
astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut
tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion
siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi,
joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella
iloisella ystävyydellään palvelijoille.

»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.

»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu
Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»

»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi
paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha
nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä
lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta
paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.

Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat
ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli
kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia.
Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka
odottivat pihamaalla.

Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja
puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja
kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa,
näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan
hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.






TOINEN OSA.

IHMISTEN TASAVALTA.




I.


Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota
kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko
tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza
Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää
kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget
muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä
kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen
Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet
todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on
sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla
varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas,
jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta
maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin
vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin
verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja
sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä
Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista,
ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka
päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta
lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat
katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä
riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä
suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä,
vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit
murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin
sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat
peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä
obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta,
jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä
talossa on _trattoria_, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä.
Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka
kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee
trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on
ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten
pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa
kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista
hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului
kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas
pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo
kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin
seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien
läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä
olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku
jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä
kirjassa. »Ja sitten tapahtui...»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan
kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä,
joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka
nimi oli Delilah...' Äiti?»

»Mitä, poikaseni?»

»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»

»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»

»Oh!»

»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat
hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa
piilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä
vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan.
Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään
miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta
äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan
katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti
Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia
läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot
loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

»Davido-setä! Se on Davido-setä!»

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui
ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

»Kuka tuli, Giuseppe?»

»Vieras herra», sanoi poika.




II.


Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin
väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran
vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon
hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko
jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin
edellä. Saanko odottaa täällä?»

»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?
Niinkö? Hän on siis vapaa!»

Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi
huomaavan kaikki.

»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin
myöskin, kun hänet vapautettiin.»

»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin
vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan
voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»

»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa
pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän
itse olisi sitä estänyt».

»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»

»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja
päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti
kätensä joukon edessä.»

»Sen arvasin! Entä sitten?»

»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää
tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään
vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»

»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»

»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi
häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi
hän, ja vanki astui vankilaan.»

Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi:
»Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»

»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä
syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky
tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi
poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette
vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi
Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri.
'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi.
Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen
kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja
heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan
väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»

»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»

Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole
hänen vaimonsa — vai mitä?»

»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.

»Mutta te asutte täällä?»

»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»

»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»

»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»

»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»

»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin
epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole
mitään vikaa. Hän on —»

Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä
puhumasta.

»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»

»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette
suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he
tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa
vankilassa.»

»Vankilassa?»

»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu
sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan
kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen
ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten
ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa
eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä
kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni
kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.'
'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen
työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno,
'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin
oman työni.'»

»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»

»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten.
Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi
ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että
täytyi vapauttaa molemmat.»

»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»

»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen
jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat
asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut
sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme
hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan _padrone_
otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»

Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin
näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran
lirinää.

»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli
ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua
harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.

»Ovatko ne herra Rossin?»

»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja
oravia — varsinkin oravia.»

»Oravia?»

»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten
monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia.
Pikku Giuseppe esimerkiksi —»

»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»

»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille,
ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»

»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa
näköisiä, vai mitä?»

»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa
asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa,
puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen
gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen,
ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita
räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija
kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin
suinkin — mutta herra Rossi —»

»Mitä?»

»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta
vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei
loukkaa ketään muita kuin minua.'»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?»

»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne
kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»

»Kenelle?»

»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis
vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja
loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut
sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän
näkee sen maan tomujen läpi.

»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.

»Niin on, ikävä kyllä.»

»Miksi, ikävä kyllä?»

»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes
verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset
tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka
lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus
hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt
kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan,
joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»

»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta
poika juuri oli kulkenut.

»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa
toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja
kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»

Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin,
Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli
ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt
täynnä mitä erilaisimpia kapineita.

»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani
leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt
palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.»
Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän
saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta
koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat
Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on
tuo.»

»Fonografi?»

»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän
saarelta.»

»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»

»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy
hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta
seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»

»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»

»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä
huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä.
Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»

Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite,
sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso,
joka suojasi sitä kärpäsiltä.

»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.

»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen
huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä
avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri
verkosta pudonneet silakat.

»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä
tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää
kynteensä.

»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui
kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani
sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»

»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta
valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se
oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.

»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»

»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä
huolimatta roomalaisilta. Mutta _tämä_ on aivan englantilainen», sanoi
vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi
vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia
hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi
Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.

»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa
ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa
kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»

Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen
paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa
poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät
värähtelemään, kuului ovelta.

»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen
hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.

Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni
taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat
Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin
alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:

 »Mistä minut on kutsuttu pois?

 Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia,
 rakastamasta naista.

 Mihin minut on kutsuttu?

 Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen,
 ihmiskunnan palvelemiseen.

 Miksi minut on kutsuttu?

 Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi,
 kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi,
 ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen,
 että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän
 vähäarvoisen nimeni.

                                           D.L. — — Lontoo.»




III.


Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin
ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt
he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo
laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.

Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja
katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä
jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin
Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:

»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin
paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan
sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki
seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet
heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti
vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko
rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko
kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja
taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien
menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus
pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa
pää antaa katkaistavaksi.»

»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen
paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»

»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.

»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön
avulla kuin parlamentin avulla.»

»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy
ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.

»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista
paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin
marssiin', sanoo kirkko.»

»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.

»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia
pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa,
täytyy kansan liikkua ilman paavia.»

»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää
kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa
hänelle kertovat.»

»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.

»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki
nauroivat.

»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään,
että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt
pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän
on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»

»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut
vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä
muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita
minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain,
joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette
nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet
minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä
muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja
tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä
siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain
on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät
herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen
kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa
ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on
asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja
turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja
maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen
velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana
toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä,
astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä
päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria
on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan
käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön
ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me
paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme,
mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja
että vettä ei meiltä vietäisi.»

»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja
Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva
selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»

»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean
muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa
kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja
koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös
uskontunnustuksemme.»

»Hyvä!»

»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän
vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä
tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen
valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset
unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä
minä tämän kirjoitin.»

»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja
luki:

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on
isämeidän-rukous!»

»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta
me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään
etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat
riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat
kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet
voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno,
ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme
pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Isä meidän, joka olet taivaassa_.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja
siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on
väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat
vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten
tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain
olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan
patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Anna meille tänä päivänä meidän
jokapäiväinen leipämme._

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole
maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien
ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä.
Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Lähestyköön Sinun valtakuntasi;
tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa._

»Jos me rukoilemme: _lähestyköön Sinun valtakuntasi_, niin me odotamme
sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on
taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos,
julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»

»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on
kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia —
nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat»,
sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»

»Hiljaa! Vaiti!»

»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen
kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka
luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa
hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi
muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia,
ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta
muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:

»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»

»Oh!»

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita
ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan
on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai
hyväksyi.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat
kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Ah!»

»Me uskomme —»

»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää
isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa
kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan
valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.

»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa —
rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan —
vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien
muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme
Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen
nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Isä meidän, joka olet taivaassa —

»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin
maassa kuin taivaassa —

»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»

»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja
siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä,
tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset,
niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus
eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä
toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille,
kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on
itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan
päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella
puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa
hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä»,
sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen
ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna
Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului
yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos
huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen
porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan
pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa
hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen,
jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän
viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».

Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu
viimeiseksi.

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen
taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on
meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata
Teitä sen johdosta.»

»Te tulette Lontoosta?»

»Niin tulen.»

»Ja tahdotte puhutella minua?»

»Niin tahtoisin?»

»Puhukaa vapaasti.»

Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.

»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan
makuuhuoneeseensa.




IV.


Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi
vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen
ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään
työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen
kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen
tullut esittämään vaarallista hanketta.»

»Mikä se on?»

»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido
Rossi vastasi yhtä tyynesti:

»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että
puhun suoraan?»

»Tietysti.»

»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut
nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten
tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon
yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman
ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu
hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden
avulla. Se on kaunista.»

»No, ja entä sitten?»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen
johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma
rupeaa nykimään sitä.»

»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa
pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää
sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä
kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta
on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä
viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että
hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden
kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi,
arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat
tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on
voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä!
Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle
tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut
ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan
sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma?
— Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle
ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras
katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä
silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla
te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat
armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla
sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen
pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee
passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»

Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain
askelin.

»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia»,
sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido
Rossi.

»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset
ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä
— muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin
saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa
— heillä on _sirocco_ luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään.
Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te,
joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman
vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti —
semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja...»

»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.

Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:

»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»

»Pääministeri?»

»Niin.»

Oli hetken äänettömyys.

»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne... Miksikä en? Jos väkivalta on
väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:

»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen
ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan
minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.

»Miksi tulitte minun luokseni?»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette
parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te
voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja
sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni —
tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»

»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»

»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»

»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus
aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»

»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»

»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»

Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa
hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai
vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan
syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin
pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa
minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä,
teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku,
jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä,
olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka
noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi,
intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin
murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui
pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan
sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan
siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi,
»tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston
hankkeista.»

Tikari vapisi vieraan kädessä.

»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on
ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan
muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos
hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu
hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt
kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari
heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis
kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää
väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu
on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle —
että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä
hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot,
ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella
valolla.»

Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se
on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme...»

Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:

»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan
ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

»Te siis käskette minut pois?»

Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa
ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois
uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he
erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä
kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

Vieraan kasvot olivat peloittavat.

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman
edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän
ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken
maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te
puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset
mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista
kohtaan.»

Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista
vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna
puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te
tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä.
Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs
tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan
muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»

Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä
kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se
oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen
sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä,
kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä,
joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut
Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän
oli paennut pois.»

Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän
väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä,
vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli
taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.

»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»

Davido Rossi sanoi:

»Missä?»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne
puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi
koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi
sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin
kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka
hävisi Lontoon kaduilta.»

Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.

»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.

Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:

»Mitä... mitä...»

»Minä tunsin tuon tytön!»

»Te tunsitte...»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni
— hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on
jalkavaimona... Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä
sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani
heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti
poliisin huostaan salamurhaajana!»

Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.




V.


»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä
asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.

Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi
tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen
kalpeat kasvot katosivat oven taakse.

»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen
päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»

»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten
Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta
tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.

Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi
huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan
luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.

»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi
Bruno.

»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»

»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli
kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri,
jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin
virastaan.»

»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää
pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa
tyydyttämiseen.»

»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän
olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet
ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on
hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi
pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä
vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban
sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles
Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi
minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa
kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»

Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin
takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.

»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle
ja avasi sen.

Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään
päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen,
punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.

»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen
trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista
yhdessä.»

»Hyvä», sanoi Davido Rossi.

»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos,
Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat
ruokalajit esille.

»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu
— koko viime yön uneksin kananpojista! _Gnocchi_ (perunoita ja voissa
paistettua jauhoa)! _Agradolce_ (hapan-imelä ruokalaji)! _Fagitlola_
(keitettyjä papuja)! ja — _Chianti'n piasco!_ Kuka uskaltaa sanoa, että
minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule
takaisin Ave Marian aikaan!»

Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa
kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen
oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia
sekä vaihtoi lautasia.

»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi
Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.

»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.

»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit
pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi
sanaa rukoukseksi.

»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä
saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö?
Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»

Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin
leikillisenä, milloin totisena.

»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen
molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»

»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.

»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.

»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.

»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.

»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.

»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin,
ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa
'pyhä Maria'!»

»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti»,
arveli Bruno.

»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin
halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.

»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi
ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä
elämässäni.»

»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö
päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»

»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni»,
sanoi Bruno iskien silmää.

»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun
mieheni», vastasi Elena.

»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas
siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä
tässä maailmassa.»

»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei
menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi»,
sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen,
kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»

»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle,
että hän antaisi vanhuksen jatkaa.

»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika
tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.

Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että
lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain
ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos
huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»

»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.

»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi
Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja
lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle
ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan,
tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»

Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha
vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:

»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies
rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä
lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca',
sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on
juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat
vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat
houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»

»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.

»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla
heitä.»

»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua,
äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»

»Mitä?»

»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka
vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka
vanha olet, äiti?»

»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.

»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»

»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»

»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät
silmistä.

Samassa koputettiin taas ovelle.

»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.

»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John
taasen!»

Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido
Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat
häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia
ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn
valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.

»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea
saavasi», sanoi Bruno.

Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan
miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:

»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta
yhdestä olen pahoillani.»

»Mistä?» kysyi Bruno.

»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli
frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»

»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.

»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.

»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin
ihmisillä», sanoi Bruno.

»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.

»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta
hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»

»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa
kärsiä — — —»

»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin —
siinä kaikki.»

»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»

»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku
prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha
hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo
toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi
keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin
hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä,
olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin
omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»

Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:

»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa.
En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi
tottakin, niin emmehän tunne _hänen_ historiaansa, vai mitä?»

»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.

Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety
pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen
riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain
niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin
käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä
päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno
nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle
puvulle.

»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.

»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin,
joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.

Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.

»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.

»Mitä?»

»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»

»En vielä.»

»Miksikä ette?»

»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi
värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä
uskallanko kuulla sitä.»

»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se
oli läheinen ystävä.»

»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»

»Isänne?»

»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja
minä olin kuin hänen oma poikansa.»

»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»

»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —
Roma.»

»Roma?»

»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen
nimensä oli Roma.»

Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat,
ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli!
Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»

Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.

»Minne hän joutui?» sanoi Elena.

»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi
hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin
silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista
Amerikkaan.»

»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen
nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:

»Kun palasin Englantiin... oli hän kuollut.»

»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.

Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.

»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän
palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten
ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen
kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»

Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen
kurkkuunsa.

»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.

»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.

»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.

Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja
astui ulos lyijykatolle.




VI.


Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui
Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten
Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä
henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet
kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.

Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut
puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen
kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa
unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen
silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki
kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo
hiljaisina istuivat puulla.

Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen
muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän
oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen
kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui
kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen
lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi
ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa
puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli
kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin
kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja
ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!»
Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö _oli_
kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut
niin hirveätä tapahtua.

Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön
ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja
viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi,
aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin
luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui
myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen
morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä
kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka
luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla
äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä
kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.

»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa
askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei
olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»

Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät
varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan
viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi
pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.

Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä
lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten
leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia
helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan
holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes
koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja
koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin
siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa
valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella
kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli
laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti,
sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen
kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa
toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko
kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.

»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.

»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin
olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua
suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin,
ja pienten poikien pitää mennä levolle.»

»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno
Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi
nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän
puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan
voi estää iskemästä.»

»Bruno!»

»Mitä?»

»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»

»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä.
Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta
vanha vampyyri sai maat.»

»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»

»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu
julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he
muuttivat nimensä.»

»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.

»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa,
ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä
nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän
vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»

»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti,
kuinka kiihoittunut hän oli.

»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»

»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja,
ja ehkä hän estääkseen petosta — —»

»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on
omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut —
ei lopultakaan — — —»

»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»

Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja
alkoi taas kulkea edestakaisin.

Sanomalehtipoika piazzalla huusi »_Tri-bu-na_», ja Bruno virkkoi:

»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»

Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan
kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa
ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.

»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen
käsialaansa.»

Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan
saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki
kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa
suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja
höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle
miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle
ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua.
Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus.
Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne
avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.

Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen
vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon
teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin
käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja
hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä
hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa
oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle.
Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei
hän tiedä, missä D.L. on.»

Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana.
Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja
voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja
ääni hänen sisässään sanoi:

»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken
yllä!»

Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui
poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki
iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:

»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on
kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on
ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin
vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo
lahjoittanut meille Madame de Pompadourin...' Sitten on johtava
kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä
taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä
semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa...»

Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen,
ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.

»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.

»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.

Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka
valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut
häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen
pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon.
Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta
hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui
ovelle ja lukitsi sen.




VII.


»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän
tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»

Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean
luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:

»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma
raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta,
Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin
vanheta, eikö niin! ... Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä
ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan
sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan,
eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa
tuota janoa.

Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä,
kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle.
Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että
pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli,
että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja
voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli
sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla,
kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi
vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan,
päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta
sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa
Nukkumatti-jättiläistä vastaan.

»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi,
silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.

Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan
toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä,
käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän
kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.

Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta.
Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin
herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras?
Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli
ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta?
Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä
ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä
tuli uunista valaisi.

Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin,
mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon
yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä
ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan
edessä, että tahdon!»

Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan
sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin
huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi
ääntä.

Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan
toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta
kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut
ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän
kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli
levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten
seurasi taas tuo vieras puhe.

Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen
ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta
hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin
tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin
äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa.
Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän
vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita
fonografin surina yhä keskeytti.

»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi... suuressa
tuskassani... älä pidä pyyntöäni mitättömänä ... mutta mitä
päättänetkin tehdä... ole hellä lapselle... muista että... hyvästi
poikani... loppu on lähellä... ellei kuolema tee tyhjäksi... ne,
jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa... Hyvästi!»
Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja
tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon.
Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se
oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja
sitten suuttunut ääni sanoi:

»Kuka siellä?»

»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?
Ettekö ole terve?»

»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain
laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.

Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen
aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen
olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän
hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin
tyyni.

»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»

»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»

»Ei! Ei mitään! Mutta...»

»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»

»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette
saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa
tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita
tätä. Lupaattehan sen?»

»Minun ei tarvitse _luvata_ sitä, herra», sanoi Elena.

»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»

»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te
vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä
kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut
teille päällystakkianne.»

Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon
Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»

Sitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:

»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te
tulisitte kantamaan hänet.»

»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen
kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:

»Missä Donna Roma asuu?»

»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.

»Onko nyt myöhä?»

»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»

»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»

Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita
kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.

»Isä!» huusi Elena.

»Se on hän. Hän tulee ylös.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi
eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen
viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta
hengästyksestä.

»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi
Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti
häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.

Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin,
kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan
epävarmasti:

»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»

Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen,
kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki
ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan
kulkevan miehen tavoin.




VIII.


Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä
nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden
lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi
paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki
itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan
samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi
nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä —
ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.

Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään,
ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua.
Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli
taas tyyni.

Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä
silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat,
erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja
lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa
vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan
tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara
pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja
sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen
kauniin vartalonsa kanssa.

Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli
aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä
tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän
oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui
huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden
kesken.

Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä,
ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä
otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna
Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi
ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja
hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.

»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä
tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä
voi mitään muuta.»

Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan
eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain
antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.

»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen
laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta
tarkoittivat minua.»

Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla
hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:

»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun,
mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»

»Väärässä?»

»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»

»Sanotteko minulle, että...»

Hän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:

»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on
perätöntä.»

Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää,
sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.

»Jos... jos...» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te
sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille...»

»Te olette — julmaa vääryyttä.»

Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan,
peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.

»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä
luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle
väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat
teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät
naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet
ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut
sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te
itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»

»Jos... jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin —
mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut,
että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»

Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen
äänellä, joka ei värissyt:

»Sen vakuutan.»

»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani
uskon teitä.»

Hän oli ajatellut: »Se on _hän!_ Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut,
hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»

»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron
hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan
olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen
oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.

»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt
ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se
osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka
nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»

Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte
ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»

»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista
ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden
keskellä nääntyä nälkään.»

Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen.
Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen
houkutuksiinsa.

»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen
tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut
toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot
pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette
tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen,
seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»

Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.

»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.

»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He
kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia
mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli
särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat
minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla
salassa... samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»

Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä
silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan
onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa
surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.

»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa
mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme
rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein
on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon
anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»

Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän
ei voinut käsittää, valtasi hänet.

»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää»,
sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että _minä_ tiedän, mitä
se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin —
aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»

Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto
oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen
kiusallista vaitioloa.

»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi
hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»

Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän
näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka
vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.

Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen
ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»

»En koskaan», vastasi tyttö.

»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»

Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.

»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa
minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»

Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa
ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein
säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa
heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin.
Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä
ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.

Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin
pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan
toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja
pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan
tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.

»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on
vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja
vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän
rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei
ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan
täytyy olla yksin?»

Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei
Roma ollut huomannut ennen.

»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän
sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen
kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan
nähnyt äitiäni.»

Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa
toisen päältä.

»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi
lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän
nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja
heittäytyi itse Tiberiin.»

Roma veti viitan hartioilleen.

»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»

»_Teidän_ äitinne?»

»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi
erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta,
eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin
aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa
hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa
pesässä.»

»Oh!»

»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla
italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat
pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja
lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät
minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»

Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa
— viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat
lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin
käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin
teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin,
ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt
ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen
ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja
lumen keskellä.»

Roman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen
poskilleen.

»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi.
»Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen
maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa
köyhille.»

Roma näytti pidättävän hengitystään.

»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa,
kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat
vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he
tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä
illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja
sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän
on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän
teki eläviksi.»

Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa, kun hän kysyi:

»Mikä hän oli?»

»Tohtori.»

»Mikä hänen nimensä oli?»

Davido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:

»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»

Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin,
ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.

»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli
roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet
köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden
tähden.»

Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta,
mitä hän ei koettanutkaan salata.

»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat
miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja
syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään
konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin
verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»

Tuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.

»Entä sitten?»

»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen
ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle
ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet
jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»

Roma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.

»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»

»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»

Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla,
mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.

»Kuka oli se ystävä?»

»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa
hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja
yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen
jälkiään.»

»Mikä — oli hänen nimensä?»

»Davido Leone.»

Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle
kävi?»

»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi
karkoitti hänet Englannista.»

»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»

»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa
aivan kuin rikoksentekijä.»

»Minne hän joutui?»

»Hän läksi Amerikkaan.»

»Eikö hän koskaan palannut?»'

»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin
tunne. Hän palasi Italiaan.»

»Missä hän on — _nyt_?»

Davido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:

»Tässä huoneessa.»

Tyttö nousi —

»_Te_ olette Davido Leone?»

Davido Rossi kohotti toisen kätensä:

»_Davido Leone on kuollut_!»

Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten
hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:

»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»

Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen
silmänsä säikkyivät.

»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»

»En.»

Tytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.

»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja
kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»

»_Tiedän_ sen.»

Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein
liikkein hän ojensi kätensä.

»Saanko... saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.

Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli
täynnä tulta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden
huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa.
Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä.
Mutta _Davido Leone on kuollut_ kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän
muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.

Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa
lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan.
_Roma_ ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat
äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät
syöksymästä kuiluun.

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää
alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.




IX.


Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona
lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori
Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi
tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt,
ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan
niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän
oli Roma! _Hänen_ Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet
tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja
katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista
hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi
äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:

»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt
teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»

»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»

Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis
koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken
kuluttua:

»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»

»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.

»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut
teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne.
Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen
tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa.
Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin
se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe —
antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»

»Tarkoitatteko julkisesti?»

»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta
aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti
lausumaani loukkausta teitä kohtaan.

»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän,
ettette tee sitä...»

»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun
se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä
edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä.
Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»

Roman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon
ilme.

»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»

»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»

»Ajattelin tullessani tänne... mutta ei siitä tule mitään.»

»Sanokaa, minä pyydän!»

Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan
kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.

»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni
ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien
noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo
puhdistamaan kaiken. Mutta —»

Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei
ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:

»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi.
Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»

»Onko siinä _kaikki_?» sanoi Davido Rossi.

»Ettekö siis pelkää?»

»Pelkää!»

Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli
ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies,
joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.

»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.

»Sanokaa.»

»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa
kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»

»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»

»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»

»Koska saan alkaa?»

»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»

»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.

Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa
hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta
käänsi tyttö päänsä pois.

»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti
avata ovea.

»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi
Davido Rossi.

»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin
mielin.»

»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti
kadonnut.»

»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas
tekemään lähtöä.

Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta
silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido
Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido
Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa
omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.

»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön
silmät vastasivat avomielisesti:

»Tahdotteko?»

He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.

»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.

»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.

He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi
Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»

»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.

»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»

He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu _coupé_, olivat
odottamassa parin askeleen päässä ovelta.

He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma
kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä
turhaan oli hakenut valossa.

»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.

»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.

»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät
sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä
sanottavaa.»

Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein
poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen
oven.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen
poistuessa.

Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien
valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta.
Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan
sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori
mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi
sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli
tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.

Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa
huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan.
Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja
levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin
kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty
autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä
paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi
lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.

Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään
muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään,
ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä
tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt,
mutta kuitenkin oli läsnä.

Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa
huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen
ajatus pani hänet säpsähtämään.

Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on
jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku
koputti ovelle.

Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.

»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana»,
sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla
varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».






KOLMAS OSA.

ROMA.




I.


Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla
olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan
pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin
soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat
Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan
edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka,
jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan
vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja
ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla
Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat
ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa
laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia
säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella.
Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen
jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka
on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa
suihkulähteen ympärillä.

Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala
joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen,
kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne
soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa
talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja
jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista
kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa
kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu
sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun-
ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista
tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat
Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen,
vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla
koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat
Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten
nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä
veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä
huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota
hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär
Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat
asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja
kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä,
Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa
vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä
mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen
palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä
tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan
makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi
kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna,
leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi
hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti
taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen,
olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet
tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma
katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia
ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän
oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut
kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli
kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys,
lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti
vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä
taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen
ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä
tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön
häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat
olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin
silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa
olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta
herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului
piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta.
Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli
eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli
hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa,
ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan
samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään»,
sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna
Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään»,
kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos
sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs
sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija
sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän _Aurinko_-lehden
'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin
eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden
siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin
syytöksiin... Olgako? Hän on '_Fiori_', tiedättehän. Ettekö ole lukenut
hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan
nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö
astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari,
kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta!
Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki
sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan
viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut
tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole
kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen
vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei
mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne
kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan,
ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen
kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta
hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen
— ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles
Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin,
Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja
sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan
putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi
kuiskata sanasen hänen puolestaan... Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!...
Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan
Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen.
Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa
tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia
asiakkaitaan kohtaan.

»En suinkaan nyt mahtane tulla _de trop_? Tiesin ettette pahastuisi,
vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se
kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat,
että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö?
Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!... Ohimennen sanoen, älkää välittäkö
noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta... ensi viikolla
aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan... Te
mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta
te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti.
Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin
ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla
tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs
Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja
näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin
ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden.
Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen
yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa,
jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin
poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat
aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko
Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla
olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse
tänne asumaan... Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen... hm... olen
hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen,
että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan
puolestani... Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta
sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön
käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni
kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui
hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla,
jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni
pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin
valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli
vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen
luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha
riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien
kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet
luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana
tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele
minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä
vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»

»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut»,
vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä.
Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se
pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän
varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen
astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet
olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin
hoidokin mallina.»

»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»

»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi
kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli
murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu
ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta
isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina,
anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli
oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa
kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa
joutua koirille?»

»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»

»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat
paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi
enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä
toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Arvattavasti isänmaansa tähden.»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden.
Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun
hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui
palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet
meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi
hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta
hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään.
Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli
ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin
pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut
päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista
Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli
luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka
oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt
valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut
ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi
istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi,
että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido
Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi
Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska
Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli
mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti
Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä
kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei
kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui
hän kirjoittamaan kirjettä.

 »Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan
 suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor
 Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa.
 Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun
 suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi
 minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles
 Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de
 Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän
 vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.

 Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti
 kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin
 parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen
 kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt
 ottamaan selkoa kaikesta mikä koski _häntä_, en ollut kymmentä
 minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin _minusta_,
 ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän
 tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini.
 Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen
 jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut
 maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun
 muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut —
 ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli
 jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi
 joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

 Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi
 Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan
 antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.

 Teidän Romanne.

 P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen
 ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä
 koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima.
 Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä
 tähän suuntaan vaikuttivat.»

»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna
Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.




II.


Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja
puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin
ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan,
työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta.
Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti
häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra
Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä
oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän
sananparren.

Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota
Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä,
ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.

Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman
hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla
katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin
vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois
anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen
pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan
hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon
valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta,
sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.

»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset
ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja
taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla
onnellinen. Ja kumminkin...»

»Mitä?»

»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista
kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»

»Onko? Todellako?»

»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että
syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»

»Niin — tietysti verot...»

»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä
ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät
häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä
viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu
kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje
puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset
tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua
paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu
kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin
ovat tehneet.»

»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että
menee pois?»

»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja
sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia
suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen
tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät
siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta
paljastamalla oman maansa haavat.»

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä
paljoa, vai mitä?»

»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä
on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman
ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa,
yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin
avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla,
he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään
maailman valtaistuimia!»

»_Te_ olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»

»Olen.»

»Lontoossako.»

»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on
Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri,
mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset
pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja
köyhyydellä on monta seuralaista.»

»Asuitteko siellä?»

»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se
on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella
löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät
saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla.
Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen
vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu,
siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on
yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä.
Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies
kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten
tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi
matkaansa.»

Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.

»Teidän vanha ystävänne... tohtori Roselli... elikö hänkin niin?»

»Eli.»

»Sohossako hän asui?»

»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli
pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»

Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.

»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli
hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös,
ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen
oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone
oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä
kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi
kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»

Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti
työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän
mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa
olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä
murtui.»

»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi
häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»

»Kas niin!»

»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli
isäni — se riittää', sanoi hän.»

Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.

»Kuinka typerää!... Entä hänen äitinsä?»

»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti
rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi
poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen
kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi
toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen
heille leipää'.»

»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»

»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo
äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa,
'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei
ole äitiä!'»

Roman ääni värisi. »Hän... oli kai naimisissa?»

»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin
hänkin.»

»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! ... Tiesikö vaimo,
kuka hänen miehensä oli?»

»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille
kaikille Sohossa.»

»He... he kai... olivat onnellisia?»

»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja
kun köyhyys tuli...»

»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»

»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen,
ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään.
Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta,
ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle
päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä.
Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon
päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä
siunatkoon!»

Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.

Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.

»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu
— hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi,
ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme
tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli
elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli
kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»

Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme
peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt
— lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella
puolella.»

Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.

»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli
kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa.
Minä rakastan heitä!»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.

»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja
haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät
paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi
oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille
katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään
ajelemassa.»

Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta
puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.

»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella
äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta
jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan...»

»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.

Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.

»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se
sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka
itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin
menneiltä ajoilta.»

Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut
tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!

Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi
Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin
sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.

»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten
kirjeen:

 »Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin.
 Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan.
 Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon!
 Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti
 heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän
 tiesi edeltäpäin. _A propos_, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus
 on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'.
 Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan.
 Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi,
 armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua
 nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani
 yhtämittaa huutaa: 'Roma!'

                                               Ystäväsi
                                               _Bonelli_.»




III.


Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti.
Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa
pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan,
ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla
päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei
tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi
soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen
kurkkuunsa.

Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten
tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi
tyynyllä hänen vieressään.

»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten
milloinkaan enää tapaa sinua.»

»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin
Italiaan?»

»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin
mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä
turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen.
Ja paitsi sitä...»

»Mitä?»

»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut
määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli
langetettu.»

»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»

»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta
ystävästäsi!»

»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»

»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit.
Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt
maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit
perinnöllinen ruhtinatar.»

»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan,
täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena,
arvelen minä.»

Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:

»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista
todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan.
Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja
todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa
miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon
leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa
astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»

»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»

»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah,
kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»

»En puolusta isääni, mutta kumminkin...»

»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua
hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta
jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua
Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten
tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin
missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi
sinut jätti.»

Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren
aukkoon.

»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä,
ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut...»

»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!... Paroni ei myöskään ollut hullu,
ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon
englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää
haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani!
Miksi sinä panet kaikki tavarat... Mihin on joutunut... Etkö sinä
koskaan opi...?»

Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa
oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko
mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan _minullakin_ työtä. Joka päivä
jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja
entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa
Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä
häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»

Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.

»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää.
Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson,
tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos
sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin...»

Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.

»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha
kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen
luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman
puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»

»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui
huoneeseen musta villakoira edellään.

»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi
minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään...»

»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi
meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.

Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.

»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte
läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa...»

Davido Rossi vilkaisi Romaan.

»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte...»

»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»

»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand
Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut
täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan
terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä
niin paljon aina. Hyvästi!»

Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan
uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi
häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien
silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle.
Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa
taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko
ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.

»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle
eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos!
— Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies,
mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja
äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata
lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»

»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan
eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä
yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi,
täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»

»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin
samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää
kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan,
että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»

»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki
maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»

Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.

»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet
on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus
näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»

Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.

»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä
Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja
iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»

Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö
hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.

»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta
asiaansa?» sanoi Roma.

»Niin.»

»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»

»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan.
Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä
tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti.
Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää
itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä
saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä
rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä
olisi kauheata tytöllekin!»

Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin
tyynet ja vakavat.

»Hän siis antoi pois tyttönsä?»

»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä
vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä
murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei
voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä
— jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain
köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin
teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi
minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän
tiesi nyt tehtävänsä.»

Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen
mielensä.

»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi
sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä
tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi
ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun
hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset
äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin
ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään
isän vieressä.»

Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja
paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.

»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö
leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan,
laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin
lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään
loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän,
'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'

»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva
mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun
kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta
ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori
ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos
jotenkuten.»

Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.

»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme
saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta.
Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo
pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi
säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle.
Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»

Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.

»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle,
ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle.
Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta.
Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa
värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten
nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän
herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin
rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»

Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni.
Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — _Ora pro
nobis_!

»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni...»

»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.

»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»

Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»

Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja
tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan
kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja
kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa
tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. _Ora pro nobis! Ora
pro nobis!_

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän
oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen
haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen
tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli
saanut edellisenä päivänä.

 »Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen
 pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko
 tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän
 holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään
 vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin?
 Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on
 liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen
 sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät,
 sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.

 Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan
 minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän
 aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen
 tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. _Jättäkää hänet
 yksin minun huostaani_.

                                             Teidän Romanne.

 P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan
 huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun
 seurassani!

 Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan
 niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»




IV.


Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat
oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo
täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja
tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista.
Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli
vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille,
syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa
äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun
aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin
tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna
siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin
innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät
— parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»

Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä
ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen
kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin,
toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan
ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja
hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän,
että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun
välille. Ei, älkää istuko takana. _Te_ ette tietysti välitä huomiosta —
olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä
kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului
kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi
tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi
puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on
nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen
sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan.
Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa,
ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa
aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista
ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat
olevansa.»

»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.

»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Entä galleria?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan
jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet
illalliselle... Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana,
herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa
olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla
äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus ... Me sanomme häntä
Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut
kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta
vuotta vanha...»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja
orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu
nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli
lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten
hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan
yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti
vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat
houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat,
jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen
siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla
alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli
iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja
suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu,
tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.

Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.

»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.

»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy
paremmin», vastasi Davido Rossi.

Don Camillo puri huultaan ja sanoi:

»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan
hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta —
kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan
pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä
pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken
tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen
uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen
testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon
suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän
vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon
suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme
suuria naisia.»

Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma
veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon
ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva
katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.

Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin
ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra,
sotaministeri, prinsessan aitioon.

»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko
armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.

»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä —
aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä
olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»

»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte
Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät
kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne
syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme
Simson kohta tulee tekemään?»

»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä
ymmärrän», sanoi kenraali.

»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva
myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä —
mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he
eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja
lehmän.»

»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu
kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän
Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»

»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten.
Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän
kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»

Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä,
mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.

»Ettehän tarkoittane...»

Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.

Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen,
synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi
kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo
perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.

Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän
oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin
seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat
hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.

Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin
paljon.

»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä
ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa
sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja
jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi
naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila,
Raha-asiain ministeri — Donna...»

»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.

Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui
näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä,
ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän
kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan
kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään
vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.

»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit
hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa
puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»

»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.

»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan
poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka
onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas
keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys,
ystäväni!»

»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»

»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille...»

Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.

»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.

»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on
melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on
toivonut käsiinsä.»

Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri
silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.

»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin
Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»

»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»

»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun
aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki
sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on
toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien
käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»

Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan
sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa,
kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on
huomatuin tyttö Roomassa!»

Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli
lempeän äänen sanovan:

»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun
kanssani hetkeksi.»

Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:

»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen
vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen
loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten
Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei
Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.

Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui
niihin.

»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja
nauroi sekä hyräili:

»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään... Ja hän
hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»




V.


Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja
tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja
lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui
miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui
seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla
sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden
pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui
yhtämittaa.

Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden
käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes
koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa
kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät
kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.

Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja
tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat,
ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin
illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit
silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja
inhimillisiä intohimoja.

Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja
hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui
hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi,
joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä
sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen
ilme.

Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja
siitä johtui pieniä kohtauksia.

»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita
naisia», sanoi Don Camillo.

»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.

Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja
ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja
vuoroin maistellen kahviaan:

»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö
meidän päivinämme.»

»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois
hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä...»

»Virkojako?»

»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.

Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia,
häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.

Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut
paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista
ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään
ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka
aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen.
Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi
viikkoa joka toinen kuukausi.

Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille,
mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa
keskustelua.

»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.

»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta
orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan
hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on
todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella
pilviä tälläkin hetkellä.»

»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don
Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.

»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana
petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai
kasvatuksensa», sanoi prinsessa.

»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei
hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»

»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi
prinsessa. »Herra Rossi!»

»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.

Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.

»Eikö tämä ole kaunis huone?»

»Hyvin kaunis.»

»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»

Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:

»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan
vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»

Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja
molemmat herrat loivat katseensa alas.

Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää,
nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin
rohkeuden ja voiman tähden.

Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos
lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi
marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:

»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan,
etten ole syönyt mitään tänään... Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni,
ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»

Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä
korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella
sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä
täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit
mustassa koristeessa.

Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen
lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä
voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»

Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta
kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka
sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären
luo.

Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi
kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät
säikkyivät ja huulet vapisivat.

»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!»
huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna
minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»

Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:

»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut
noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen?
Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut
julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa
häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi
saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä
ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki!
Olen tukehtumaisillani! Nattalina...»

»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse
aitioon ja hyväksyi kaiken.»

»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun
hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän
ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko
ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän
oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri
samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän
ikinä näyttäisi sitä. Mutta _minä_ näen sen ja sanon, että sinä olet
kiittämätön ja typerä.»

Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi
keskeytymättä:

»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet
nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni
vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka
saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi
ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin
joudun?»

Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti,
ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen
mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.

»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi
hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman
häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»

»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!...»

»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin
ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain
ulkonainen kuori säilyy.»

»Sinä kiittämätön tyttö!»

»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja
pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on
kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku
vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin
koira tappelee luupalastaan.»

»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.
Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on...»

»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en
voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja
turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei
ollut ollenkaan sellainen.»

»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»

»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri
mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»

»Voi minun päätäni! Minun päätäni!... Marttyyri tosiaankin! Sosialisti
ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»

»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä
kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella _minulle_ mitään pahaa
hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»

Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea
vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.

»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki... Nattalina...» huusi
kreivitär, mutta Roma oli mennyt.

Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:

 »Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä
 Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule
 löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista.
 Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne
 pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!

 P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että
 D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»




VI.


Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.

»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen
vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»

Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka
lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas,
yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet
Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»

»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!... Pelkään, ettei
teillä ollut hauska eilen illalla?»

»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli
minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»

»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»

»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena
muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille,
Euroopan _cavaliere serventenä_, joka riippuu kiinni toisten valtioiden
liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret
armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa
ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa
kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen
käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan
päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten
huomaatte... Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»

»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua
siellä.»

»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»

»Niin.»

»Miksi tulitte Roomaan?»

»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin
Roma!»

»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»

»Todellako? Toisenko Roman?»

Hänen äänensä värisi hiukan.

»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»

»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»

Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt
mitään eroa.

»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»

»Siitä on siis pitkä aika?»

»Seitsemäntoista vuotta.»

»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin...»

»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja
silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»

Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys
hänessä oli teennäinen.

»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota
olet taivaatta'.»

Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat
yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat
kääntyivät totisina pois.

»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen
itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»

»Todellako?»

»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa,
joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina
kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati,
tapahtukoon tinun tahtoti'...»

»Hän siis...»

»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua
käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»

Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä
häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin
hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä
joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle
pohjattoman kuilun.

Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista
levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi
ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että
aamiainen oli valmis.

»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani
työtuulella», sanoi Roma.

»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.

Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat
häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi
ja torui palvelijaa.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana,
joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei
puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että
Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä
tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi
sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei
ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän
salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.

_Davido Leone on kuollut!_

Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa
kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen
salassa!

Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä.
Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen
täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli
vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa
veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä
kasvattipoikaa.

Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan
paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä
sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja
hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti
marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.

»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki
muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias...»

»Romako?»

»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät
katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille,
melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on
suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»

»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»

»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon
portailla.»

»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»

»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta...»

»Charing Crossilta, eikö niin?»

»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen
hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri
sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan
ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta
jonka henki nyt taas eli.»

»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.

»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko
se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään.
'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»

»Eikä hän unohtanutkaan... ei voinut unohtaa... tarkoitan... Ette
ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö
värähtelevällä äänellä.

Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase
putosi Roman kädestä.

»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon
Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen
puotiin.»

Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos
ikkunasta.

»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli
täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»

Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.

»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja
sitten... hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»

Roma oli kuin lamaantunut.

»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal
Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma
Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista
vuoden vanhana'.»

Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.

»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi
soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.

»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.

Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi
taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta.
Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä...

Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.
Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.
Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain
oman sydämensä sykinnän.

Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä
vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä —
kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.

Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono
vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja
lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa
tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:

 »Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta
 arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi
 ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä
 viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta.
 Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä.
 Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet
 utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin,
 mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa
 nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina
 valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas
 David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi.
 Kukahan lienee ollut _hänen_ isänsä? Sen saamme kohta nähdä.

 Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa
 nykyään, että tuskin voin lukea sitä.

                                                 Sinun
                                                  B.»




VII.


 »Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra
 Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee
 mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen
 leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma,
 ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on
 kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren
 tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte
 minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse
 nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan
 sekin lienee?

                                                    Teidän
                                                    R.V.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen
Brunolle postiin vietäväksi.

»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.

Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen
Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma
uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian
nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.

Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo
muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä
ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti
niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä,
mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.

Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido
Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella
kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen
lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat
joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin
joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi
hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär,
muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli
niin suloista. Se oli niin viehättävää.

Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli
oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä
salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä
ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän...

Mutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.

Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi
kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt?
Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi
tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.

Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti
kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on
hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»

»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä
mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»

»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.

Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla
ollut sen parempaa selitystä.

»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole
aikaa hukata.»

Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään
itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi
pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä
ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.

»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.

Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli
kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän
nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido
Rossille vastenmielistä.

»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään
muuttui synkäksi ja kolkoksi.

Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi
kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion
portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi
ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea
ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä
ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä
kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän
alhaalta päin.

Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut
Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi
mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän
kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus,
jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen
verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja
sitten hän seurasi häntä etäältä.

Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman
ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät
kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui
hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma
yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken
perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi
kaksitoista.

Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen
kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä,
sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet
lauloivat ylistyslaulua.

»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna
hän ahdisti Brunoa.

Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan
kuin härkä nähdessään kiviaidan.

»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä,
joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei
saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»

»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi
sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»

»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra
Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu
kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»

»Siitä syystä...»

»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»

»Ja te arvelette, että hän siksi...»

»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»

»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»

»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi
autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin
viisituhatta miestä toverikseen.»

Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi
vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:

»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista'
maailmassa, Bruno.»

»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että
kipinät lensivät.

»_Te_ sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»

»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti
viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»

»Niinkö _hän_ sanoo, Bruno?»

»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä
hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»

»Ja mitä herra Rossi vastasi?»

»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos
huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»

»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»

»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»

»Te siis otaksutte, että nyt...»

»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä
enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»

»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»

»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»

Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren
siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein
suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.

Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä.
Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo
selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti
varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona
saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti
mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.

Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua
eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa
luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla
on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette,
että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä.
Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille
jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan
suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy
minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten
jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme
olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta
ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen?
Kirjoittakaa!»

Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni
maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä
alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja
kuulen sen, ja sitten...»

Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa
hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.

Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä
tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan,
että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla
mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo
tulla myöskin...»

»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.

»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan
ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo,
että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman
joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen
selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta
ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin
suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla
toimeen...»

»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta»,
sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan
Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien
tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä
vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»

Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira
juoksi haukkuen hänen vieressään.

»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»

»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»

Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa
oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän
astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja
rupesi sitten lukemaan kirjettä.

Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli
Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.

»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan
häntä!»

»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»

»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte
oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi
karkuun!»

»Black! Black! Black!»

»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»

Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt
tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä _hän_ on
ollut.»

Sillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:

 »Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole
 voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään
 levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. _on_ kuollut,
 Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse.
 Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin
 kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori
 Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat
 kiitosta!

 Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että
 olemme oikeilla jäljillä.

 Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas,
 jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa
 Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin
 ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta
 mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää
 päivänpaistetta, kun Roma on poissa!

 Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat
 hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!

                                                 Bonelli.»

Kun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja
heitti sen ulos ikkunasta.




VIII.


Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan
garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi
läpi koko talon.

»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka
eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet,
Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi!
Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän
talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta
ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi,
kaksi, kolme, nyt se tulee!»

Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen
miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi
äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on
täällä taas!»

»Donna Roma?»

»Niin.»

»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen
kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen
riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.

Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja
suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti,
ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.

»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja
kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco?
Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin
tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän
oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»

Äidin sydän oli valloitettu heti. »Rakastatteko lapsia, Donna Roma?»

»Rakastan hyvin paljon!»

»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.

»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin
varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä
niitä.»

Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita,
koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut
vienyt perille erästä pyyntöä.

»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut
ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:

»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido
Rossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don
Camillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa...»

»Ratsastatteko _te_?»

»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria
koko ajan, ja ehkä kotiin tullessa...»

»Kyllä tulen mukaan.»

»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten...» Hän oli
lähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:

»Odottakaa! Koska olette täällä, tahtoisin näyttää teille jotain.»

»Minulleko?»

»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma
seurasi Rossia vierashuoneeseen.

»Odottakaa hetkinen», pyysi Davido Rossi ja meni makuuhuoneeseen.

Kun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty
käärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma
huomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat
toisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.

»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen,
kun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin...»

»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja
hänen verensä kiehui.

Davido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan,
joka oli ollut siihen käärittynä.

»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että
otaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»

»Hänen kuvansa? Onko teillä todellakin hänen kuvansa?»

»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen
englantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa
yläpuolella.

Roma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa
vapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän
virkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:

»Tämä siis oli pikku Roman isä?»

»Niin.»

»Onko se hänen näköisensä?»

»Kovasti.»

»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän
näköinen sinä päivänä... Kensal Greenissä?»

»Oli.»

»Ja sinä yönä, jona hän vei nuken Sohoon?»

»Oli.»

Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen
ja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin
kyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:

»Hän oli teidän ystävänne ja hän... hän rakasti minun pientä kaimaani.»

Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi,
virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:

»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli
varmaan isistä parhain, mutta tyttö...»

»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.

»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän...»

»Hän oli vain seitsenvuotias.»

»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento... Eikö hän
ollut hiukan itsekäs?»

»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»

Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa
värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei
uskaltanut enää.

»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian
parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä
hänellä oli ollut... jos nimittäin tyttö olisi elänyt...»

Heidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.

»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.

»Minulle?»

»Ettekö tahtoisi sitä?»

»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»

»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»

»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»

»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt
hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»

Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja
selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä
yhä uudelleen.

Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä
oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla,
pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:

»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»

Tuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän
käsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin
tahtoisin.»

»Tahtoisitteko?» sanoi Giuseppe astuen sisään kasvot loistaen ilosta.

»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen.
»Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»

Pojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma
oli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri
sitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.

Se oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden
säkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti
paikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä
pää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.

Mutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin
yläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi
nauramaan, ja laulu loppui.

Samassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä
tuli Elena, joka sanoi:

»Se raapi oven takana, ja minä arvelin, että se varmaan seurasi teitä.»

»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani
sydämen», sanoi Roma.

»Samaa minä sanon pojastani», »anoi Elena.

»Giuseppe taitaa aikoa sotamieheksi, vai mitä?»

»Ei, hän aikoo portinvartijaksi.»

»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni
kerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas
Elena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat
kertoneet — etteivät häpeä!»

Valkea sammui ja hämärä pimeni.

»Tuonko lampun, herra?» sanoi Elena.

»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka
äiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he
lähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä
hiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua
taisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei
voisi vaieta.

»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa —
Roman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt
sitä vääräksi?»

»En.»

»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon
jutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»

»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän
tohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen
tähden.»

»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli
suuri prinssi?»

»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»

»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»

»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle
asialle...»

»Mikä hänen nimensä oli?»

»Charles Minghelli.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut
— että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»

»Uskoitteko... uskoitteko tuota juttua?»

»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»

»Te siis uskotte... että... jos hän vielä elää...»

»Minun Romani on hyvä nainen.»

Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja
tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän
ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken
äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:

»Ettekö tahtoisi kutsua _minua_ Romaksi ja ajatella, että minä olen
teidän pikku ystävänne?»

Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä
makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja
kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja
neuvoillaan.

»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi,
Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää
kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m.
sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on
olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä
rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei
koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja
vastaan — ja se on oikeassa!»

Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:

 »Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä
 mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa
 neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin
 jätän sen. Teidän

                                                    Romanne.

 P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.
 — R. V.»




IX.


Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi
hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin
edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä
hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin,
valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin
saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle.
Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin
kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä
täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.

Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden
vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja
kultaan.

»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on
täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.

»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa
välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten
muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä
maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman
aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo
kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla
maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois
köyhille.»

»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»

»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä,
eikä valtio tunne heitä.»

»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he
palvelevat?»

»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset
arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille
rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on
aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on
joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin
päin.

»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole
vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman
kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä
yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»

»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»

»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa,
Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa
etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo
haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»

»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään
vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»

»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä
on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa
vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on
vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin
ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli
suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään
Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja
jakavat yhdessä valtaistuimen.»

»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»

Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi
ääntään ja sanoi: »Tuolla!»

»Donna Roma?»

»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan
puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»

»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»

Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo
vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on
jokaisessa heissä.»

»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna
Romaan kaikesta huolimatta.»

»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.

Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä
Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa
hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin
koskaan.

Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi
tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi
sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä
iloisesti.

»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin
teidät punaisessa takissa, kenraali.»

»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa
minun harmaille hapsilleni!»

Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka
varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen
jäännöksiä.

Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti
muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa.
Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän
ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa,
metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä
takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset
hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä
tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.

Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni,
kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän
antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.

»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen
prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta
tänään hän on hurmaava.»

»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.

Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät
herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.

»Ettehän tarkoita...»

»Vaiti!»

Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla
hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen,
jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen
tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko
kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.

Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi
kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman
vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset
kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.

Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes
tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään.
Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi
ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti
hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.

Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen
neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet
väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti
yhdellä ohjaksella.

»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.

»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.

Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle
paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen
niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle.
Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana
hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.

Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen
sanoen:

»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut
tehdä, Donna Roma.»

Roma nieli jotain kurkustaan ja sanoi: »Kuka se oli, kenraali Potter?»

»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»

»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.

»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi
oppia!» sanoi englantilainen.

Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn
lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut
semmoiseen.»

»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä
New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»

Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista
kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen
koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon
kohteena, makasi maassa kuolleena.

Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen
pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja
kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.

Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia
askeleita jälessä.

»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä
nelistää!»

»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.

»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi
prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin
poissa.

»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen.
»Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät
palaa enää.»




X.


Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen
korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien
välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä
ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja
ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli,
ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta.
Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he
noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien
posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he
toistensa silmiin ja nauroivat.

»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta
kotiin», sanoi Roma.

»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.

»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan,
»ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»

»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin
läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena
ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.

»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan
maisemaa.

»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion
lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja
Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan
hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten
he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi
peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.

Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka
savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi
ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha
mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen
vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille
hintaluettelon.

Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen,
että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli
hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.

Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he
tilasivat päivällisen yhdessä.

»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä
penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä!
Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin
lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.

Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään
eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka
ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.

»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»

Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.

»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja
täällä», sanoi Davido Rossi.

»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi
Mooseksen kaislikosta!»

»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa
hymyillen.

»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla
Eevaa?»

»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja
unohtanut palata takaisin aamulla.»

»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»

»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»

»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»

Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä
oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut
köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta
jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta
siinäkään asiassa.

»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!»
Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi
heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»

Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa»,
kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.

»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.

»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi»,
ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian
lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.

Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he
eivät siitä välittäneet.

»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido
Rossi.

»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»

Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»

»Mitä?»

»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»

»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»

»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»

»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»

»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä
elämän viini oli noussut hänen poskilleen.

Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden
seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika
oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava
takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi
oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta
valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.

He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja
silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies
nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.

»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.

»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.

»Te tulitte Ciociariasta?»

»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin,
ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»

»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa
viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja
saitte hänen viinitarhansa.»

»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme»,
sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa
hymyä:

»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä
tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»

Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä
köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»

Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia,
teidän armonne.»

»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen
saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»

»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas
samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme
ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet
mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»

»Te ette siis muista häntä?»

»Emme ollenkaan.»

»Ettekö tekään?»

Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.

»En, teidän armonne.»

Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.
Hyvästi!»

Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta
satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.

»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.

»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.

Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat
kuolleet.

»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää
häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.

He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet
sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni.
Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko
usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei
mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan
mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden
tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien
valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat
pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan.
Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia
ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli
likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.

Nyt alkoivat hevoset kävellä.

»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.

»Siinä.»

»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»

»He.»

»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta
ette sitä tehnyt!»

»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»

»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan
tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»

Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama
pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada
selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet
kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta
maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin
itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai
ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»

»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido
Rossi ei vastannut.

»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että
isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»

»Ehkä.»

He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon
suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa
tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat
ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja
näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat
hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut
muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen —
satakielet harmaissa puissa.

Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla
ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan
hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien
jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta
laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä
rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi
laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn
tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin
puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin
tavoin.

Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin
esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien
sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.

Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.

»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.

Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään
hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti
estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.

»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine
kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten
hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille
kaikki.

»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen
roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli
puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa
kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi
heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja
katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki
oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä
lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän
nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni
tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja
katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin... että ehkä hän
oli toinen... ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta...»

Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin
kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.

»Roma!» huudahti Davido Rossi.

»Davido!»

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo
kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi
sielua seisoi vastakkain.

»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.

»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»

»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja
nauroi hiukan.

Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan
ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet
ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.

Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja
kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi
Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli
vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja
taivas loisti kultaa.

Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus
molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät
puhuneet mitään.

Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria.
He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he
jatkoivat matkaansa.

Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen
harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.

Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois
ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille,
sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi
punastuen ja hymyillen:

»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»

Hän tahtoi olla yksin.




XI.


Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä
haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä
heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä
huoneeseen.

Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen
ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa
olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti
hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.

»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär
vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:

»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut
nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»

»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen
kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.

»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon... Anna hajusuolani, Nattalina!»

»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani,
ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta
alakerrassa.»

Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:

»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni —
sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut
luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on
totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»

»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.

»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»

»Myönnän kyllä.»

»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen
kanssaan, että menisit sinne?»

»Ei, en ollut sopinut mistään.»

»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että
voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen
kanssaan, hyvä neiti?»

»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.

Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen
pyhimysarkkuun hän sanoi:

»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes
palvelijaa kanssaan!»

Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.

»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On
olevinaan puhdas ja jalo!»

»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin
tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, —
kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua
taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen,
mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»

»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän
myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään,
jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!»
Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani
kätensä oven kahvalle.

»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär.
»Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice
kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua
tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se
tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.'
'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota
ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia...?»

Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:

»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla
ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»

»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa
rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua
noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele
prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa
vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa
ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on
yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa
tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä
sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja
tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»

Roma nyökäytti päätään ja vastasi:

»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen
enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut
kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»

Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui
takaisin tyynyilleen.

»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista
hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut
teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää
kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu
taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen
sinua...»

Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja
poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.

Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja
päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut
oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut
painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni
kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset,
mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi
olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.

Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas
työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo
vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei
vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.

Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua.
Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se
oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.

Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi
ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän
veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan
työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti
joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.

Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä
täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan,
kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli
niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut
laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne _hänenkin_? Kuinka
omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella.
Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli
kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän,
Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän
oli yksin _hänen_ kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua,
väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä,
lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen
entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti
kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?

Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen
kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat,
kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto,
ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi
hiljaisessa yössä.

Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut
ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään,
puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin
kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja
tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.

Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli
edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut
tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat,
myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten
Rooma, heräsi.

Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti
hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi
huoneeseen.

»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»

»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»

Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi:
»Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta
ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!

Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun
kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä
käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.

Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt
Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti
siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti
kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi
noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön,
pahentunut ilma.

Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta
uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen
avata se? Hänen täytyi, täytyi!

 »Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja
 mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin
 tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin
 aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle!
 Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut
 omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi
 vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!

 Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel,
 lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken
 oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi
 ei ole Davido Rossi, vaan _tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta
 elää Italiassa_. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista —
 _hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!_

 Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän
 solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan
 salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit
 poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet
 sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet
 mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle... pitäkäämme häntä
 kiinni... jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet...»

Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi
hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon
valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta.
Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.

»Minä en _tahdo_ jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en _häntä_ petä! Minä
_pelastan_ hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta...
minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»






NELJÄS OSA.

DAVIDO ROSSI.




I.


Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta
seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu
paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja
talossa oli aivan hiljaista.

Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä
kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena
lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »_Koiton_»
toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä
alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.

»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa...»

Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa
varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa
kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen
pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.

 »Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut
 Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille.
 Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on
 työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä
 eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka
 siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun
 tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä
 ei _voi_ sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä
 vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän
 täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin
 teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka
 innokkaasti odotan. — Kiireessä

                                                     Roma V.

 P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen
 sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin
 unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli
 ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme
 elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat
 murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä
 olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka
 minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta,
 niin olen hyvin tyytyväinen.

 P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan
 Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette
 kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri _minä_ työnsin
 Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen
 solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä
 häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat
 julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja
 armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja
 viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin
 hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni!
 Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista,
 täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.

 P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka
 vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä,
 jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia
 joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani —
 täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat
 kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli
 Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään
 kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon
 tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja
 raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te
 tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä,
 joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista
 on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette
 tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän
 suloisesta, jalosta köyhyydestään.

 Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista
 ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän _täytyy_ tulla! Minä
 käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen,
 joka pidättää Teitä.

 Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on
 varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on
 minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä
 ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta
 itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja
 on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos
 sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi
 syntynyt.»

 Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa
 heti.

                                                          R.V.»

Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta,
ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi
kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien
silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa,
ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.

Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies
seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne
ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi
Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain
sanottavaa.

»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»

»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen
sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»

»Juuri äsken.»

»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»

»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»

»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»

»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.

Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.

»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»

»Niin — olisihan minulla.»

»Mitä siis?»

Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen
silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.

»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»

»No — ja entä sitten?»

Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla
äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon
suusta:

»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»

»Mitä he sanovat, Bruno?»

»Sanovat?... Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen
siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja
jos se oli totta mitä hän sanoi, niin...»

»Jos mikä on totta?»

»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»

»Sanotaanko niin?»

»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää
siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon
teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»

Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.

»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä.
Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta
miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero
alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee
tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän
puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»

Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas
äskeiset sanansa:

»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä.
Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään... ja
kuukausi on kulunut ja...»

»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?

»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin,
taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te
ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla
ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt
lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen
kodissa.»

»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua
noin minulle?»

»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä
petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista,
että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla.
Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin
maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua:
mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne
yhteen.»

Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti
nauraa katkerasti.

»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla.
Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa
tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse
kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti..
Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi?
Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»

Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan
ja katkeraa nauruaan.

»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä
kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin
juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»

»Riittää jo, Bruno!»

»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»

»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»

»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa
keltään.»

»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni,
sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.

»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut
loukkaamaan tuota neitiä?»

»Minunko?»

»Niin, juuri sinun.»

»En kertonut mitään juoruja hänestä.»

»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista,
ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en
olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»

»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»

»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat
minut panettelemaan häntä.»

Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän
koetti nauraa.

»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö
liian pitkälle, Davido Rossi.»

»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»

»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt
teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi
kaikki pyhät! Epäluuloa!»

Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.

»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»

»Jos mikä soveltuu minulle?»

»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»

»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa
leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta
omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»

Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi
auringonpaisteessa.

»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»

Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.

»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi
ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta
suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen.
Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»

»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»

»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän
niitä.»

»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»

»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»

Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.

»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»

»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»

»Hänen.»

»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä,
kun olitte pieni poika Lontoossa?»

»Se oli Donna Roman isä.»

»Hän oli siis Volonnan prinssi?»

»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli
kuollut ja haudattu.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?
Antakaa anteeksi, herra!»

»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»

Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.

Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa
huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:

»Tuoko sen teille kertoi?»

Rossi nyökkäsi päätään.

»Sekö oli lieriön sanoma?»

Taas Rossi nyökkäsi päätään.

»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä
vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan
häntä.»

Bruno astui pari askelta takaisinpäin.

»Ehkä juuri tuo vei teidät... sinne?»

»Niin vei.»

»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata
teitä ja nauraa teille?

»Niin.»

Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.

»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui
kynään.

»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä _tahdo_. En mene sinne enää.»

»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»

»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki
nyt lopussa.»

»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»

Rossi ei vastannut.

»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»

»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän
ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni
jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»

»Mutta miksi... jos hän on hyvä nainen?»

»Muistatko Charles Minghellin käynnin?

»Muistan.»

»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa
kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»

»Entä sitten?»

»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua
yksinäistä polkua.»

Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.

»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.




II.


Yö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi
Romalle.

 »Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa,
 mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja
 jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan
 sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin
 syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin
 tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki
 on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun
 jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja
 oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani
 asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan
 vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.

 Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka
 hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen
 enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa
 syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää
 niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan
 ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä
 kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän
 tähtenne en uskalla selittää.

 Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä
 henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön
 ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle
 kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen
 käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää
 jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.

 Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme
 viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa
 peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme
 voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa
 minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua
 silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.

 Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun
 täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän
 luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole
 olemassa.

 Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että
 olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä.
 Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän
 huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun
 tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen
 hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt
 minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi!
 Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»




 III.


Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa
sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat
tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja
makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä
seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä
valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta
varten.

He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten
kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia.
Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät
sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin
jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.

Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien
jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja
koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee
kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt
lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän
pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista...
Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut
jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan
pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan.
Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään
liiaksi.»

Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein
alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia
valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he
seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun
joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.

Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari
oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat
kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi
tuli ulos.

Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen
varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi,
muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä.
Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja
toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän
ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.

Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen.
Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen
paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme
kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat
harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa
semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä
oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut
suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.

»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien
kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä
äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti
on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen
ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin
meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma.
Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa
viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille
ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty
mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»

Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan
kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.

»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee
välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että
uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja
kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi
rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa
tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä
syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden,
ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»

Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa
odottaessa alkoi lukea:

»Mitä uskomme ja tunnustuksemme _ei_ sisällä:

»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja
paha.

»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla
hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä
maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi,
ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei
yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja
johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.

»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja
valheellista kuusi tuhatta vuotta.

»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka
olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»

Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja
Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.

»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän,
»koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda
uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain
vihollisillemme.»

Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen
hiljaisuus.

»Mitä uskomme sisältää:

»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa
oikeudenmukaisesti.

»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua
ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.

»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen
lopulliseksi hyväksi.

»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta
pahasta tulee häviämään.

»Että kansallisrajat tulevat häviämään.

»Että sodat käyvät mahdottomiksi.

»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.

»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»

»Että vallan väärinkäyttö loppuu.

»Että kuninkuus poistetaan.

»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.

»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.

»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä
tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan
tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on
rakkaus.»

Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.

»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden,
hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä
revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana.
Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on
ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin
käytännöllinen puolensa.»

Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi
lukuaan.

»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?

»Rukoilemalla Herran rukousta.

»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja
sotapalvelusta vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää
uskollisuudenvalaa vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat
yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.

»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve
vaatii.»

Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi,
mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.

»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän
tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi,
että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme
demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette,
mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta
on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun
maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä,
ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat
kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka
maailmaa hallitsevat.»

Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi
jatkoi yhtä vakavasti.

»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla
määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on
salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty.
Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki.
Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi,
ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja
Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina
vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin
pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»

Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista
nousi seisoalleen.

»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua
kalpeana ja kasvot värähdellen:

»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena»,
sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole
mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut
tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään
käytännöllistä voimaa eikä arvoa. _Silloin_ meille sanottiin, että
kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen
velvollisuus hävittää se. _Nyt_ meille sanotaan, että luonnon laki
toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme
täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme
leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei
asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat
altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»

»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän
koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että
hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli
aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja
valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa,
uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa
hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja
koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat
ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja
murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä
Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet
tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan
puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta,
yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan
asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme
on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme
ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet,
ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme
vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»

»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät
kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä?
Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi,
että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on
rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa,
kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on
naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi
kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin
jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää
hyvänänne nyt, mitä saitte!»

Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi
sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven
vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin
vastalauseisiin.

»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää
sen.»

Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli
säilyttänyt kylmäverisyytensä.

»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön
ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä
loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»

»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen
ivallisesti.

»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia,
että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»

Taas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.

»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta
hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen
lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»

»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.

Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti
ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret
potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi
jymähtäen lattialle.

Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta
värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.

Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa,
aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi,
kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti
Luigin luo ja nosti hänet ylös.

»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän
on saava rangaistuksensa.»

»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa
veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni.
Pyydän teiltä anteeksi.»

Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin
luo ja tarjosivat ääneti kätensä.

»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun
olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia
uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me
aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»

Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi
makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.

»Kuka siellä?» kysyi Rossi.

Se oli Elena, hän toi kirjeen.

»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä
saa häntä sanomaan sanaakaan.»

»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»

»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne,
mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te
sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»

»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi
Rossi.

Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.

Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen
tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.

»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin
teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne
vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että
ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua.
Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten
parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät
ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni... Ettekö muka ole
nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla
hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin
itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin,
tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään... Se on oikein! _Buona sera_!»




 IV.


Kirje oli Romalta:

 »Rakas D.! — Teidän kirjeenne saattoi minut mitä hurjimpaan
 kiihtymykseen ja hämmästykseen. En ole tehnyt mitään työtä koko
 päivänä, ja kun Black hyppäsi syliini huutaen: 'Lähde toki kävelemään,
 tyttö-kulta!' tuskin ymmärsin haukkuiko se vai puhuiko se.

 Olen kovin pahoillani, että hauska seurustelumme on keskeytynyt, mutta
 ettehän tarkoittane, että se on kokonaan lopetettava? Te ette saa
 tarkoittaa mitään sellaista, muutoin itken silmäni punaisiksi, vaikka
 niiden pitäisi loistaa ilosta.

 Vaikka en minä ymmärrä, miksi niiden pitäisi loistaa ilostakaan,
 kun näen että te puhutte niin kovin epämääräisesti eikä minulla ole
 oikeutta ymmärtää mitään. Ellette voi kirjoittaa postitse ettekä
 lähettää kirjeitä palvelijain mukana, jos minun palvelijani F. on
 Teidän vihoiksenne ja Teidän asuintoverinne B. on minun viholliseni,
 niin siinä on aivan kyllin syytä Teille itsellenne tulla tänne
 keskustelemaan suullisesti asioista. Tulkaa heti. Minä käsken! Näin
 tärkeässä asiassa sisarella on varmaan oikeus käskeä.

 Sisarena minun tietysti pitäisi iloita siitä uutisesta, jonka
 kerroitte minulle. Minä olenkin iloinen! Mutta koska olen Eevan tytär,
 on minulla oikeus olla utelias. Minä teen nyt muutamia kysymyksiä.

 Te sanoitte, että minä tunnen tuon tytön ja että hän, onnetonta kyllä,
 on hyvin läheisessä suhteessa minuun — kuka hän on? Tietääkö hän,
 että Te rakastatte häntä? Onko hän kaunis? Onko hän suloinen? Sanokaa
 minulle yksi alkukirjain hänen nimestään, yksi ainoa vain, niin olen
 kiltti. Minä tiedän niin vähän, etten voi tyytyä ennenkuin saan tietää
 hiukan enemmän.

 Te puhutte esteistä ja sanotte, että ne ovat vakavia ja
 voittamattomia. Se on hirveätä, mutta ehkä se on vain sitä, mitä
 runoilijat nimittävät »rakkauden julmaksi hulluudeksi», aivan kuin
 julmuus ja hulluus olisi mikään syy, jonka vuoksi pitäisi paeta
 rakkautta. Tai ehkä nuo esteet ovat olosuhteissa, mutta siinä
 tapauksessa, jos tyttö on oikea, hän varmaankin suostuu odottamaan,
 kunnes nuo vaikeudet ovat voitetut, tai on onnellinen saadessaan
 jakaa ne rakastettunsa kanssa. Tai ehkä — se on kamala ajatus —
 ehkä on olemassa kaksi naista, ja kun rakkaus vetää toiseen, vetää
 velvollisuus toiseen. Siinä tapauksessa pyydän Teitä tarkasti
 punnitsemaan mitä teette. Velvollisuus on ankara tyranni, joka on
 murtanut useamman elämän kuin itse rakkaus.

 Katsokaa, kuinka minä puhun tuntemattoman sisareni puolesta! Se on
 hyvin kaunista minun puoleltani, vaikka ette edes ole sanonut kuka hän
 on, vaan annatte minun itse koettaa saada selville, miellyttääkö hän
 minua. Mutta miksi ette anna minun auttaa Teitä? Tulkaa heti puhumaan
 siitä asiasta minulle!

 Kuinka turhamielinen minä olenkaan! Silloinkin kun tarjoan apuani
 kaikuvalla äänellä, jähmetyn pelosta erään asian tähden, jonka Te
 ymmärrätte paremmin kuin minä. Ehkä tuo nainen, josta puhutte, ei
 ansaitse Teidän ystävyyttänne eikä rakkauttanne. Voin ymmärtää, että
 se olisi voittamaton este. Te olette niin korkealla ja Teillä on
 työnne, pyrintönne kansanne hyväksi ajateltavana. Ja ehkä se on vain
 turha unelma ja pettävä mielikuva, että lempi nostaa naisen sen miehen
 tasalle, joka rakastaa häntä.

 Ja siinä voi olla jokin erehdys — vakava erehdys. Me emme rakasta
 siksi, että meidän tulee rakastaa, vaan siksi, ettemme _voi_ sitä
 vastustaa, eikä ole mitään niin hirveätä kuin miehen ja naisen
 erilaisuus siinä, kuinka maailma tuomitsee heidän käytöstään. Mutta
 minä hapuilen aivan pimeässä enkä löydä mitään valonsädettä. Ettekö
 tahdo luottaa minuun? Luottakaa nyt kumminkin!

 Paitsi sitä minun pitäisi puhua muistakin asioista. Muistatteko, kun
 kerroitte minulle ajaneenne ulos sen M:n? Seuraus oli, että hänestä
 tuli vakooja, joka lähetettiin Englantiin. Hän on urkkinut Teidän
 elämäänne ja näyttää saaneen selville yhtä ja toista. Joka päivä
 odotetaan lisää uutisia häneltä, ja ellette Te tahdo tulla minun
 luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne huolimatta kaikista
 kielloista.

 Huomenna on parlamentin avauspäivä, ja minulla on lippu
 hovilehterille, joten Te saatte nähdä minun leijailevan jossakin
 Teidän yläpuolellanne pitsien ja hajuvedelle tuoksuvan ilman seassa.
 Hyvää yötä! Teidän pimeässä vaeltava sisarparkanne

                                                     Roma.»




V.


Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten
käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan
avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:

 »Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka
 suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen
 Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota
 rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen
 sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja
 jalot.

 Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan
 uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin
 voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta
 tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä.
 Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän
 ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin
 olla.

 Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin
 vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en
 kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että
 olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä
 inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa
 menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman
 tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi,
 ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi
 tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin
 minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska
 minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme
 yhdessä.»

 Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen,
 eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär,
 tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen
 tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa
 ja siinä tilassa, missä olen.

 Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä
 erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja
 voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa
 tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka
 tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni
 ainoasta ilosta ja onnesta.

 Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni,
 sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää.
 Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin
 minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä,
 ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni
 orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.

 Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta,
 joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko
 sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä
 en saa enempää _hänen_ tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata
 häntä enää.

 Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään
 huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä
 nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte.
 Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei
sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.




VI.


Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi.
Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja
koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä.
Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla
tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat
olivat täynnä kasvoja.

Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä
kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät
päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista
astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen
kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden
saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan
parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.

Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut
tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin
taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan
jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin
mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa
kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin
jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli
paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.

Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla
päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle
puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu
suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin
hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille
ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan
ympäri, ja katto oli lasista.

Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli
parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla
puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille
määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään,
mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen
olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan
hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät
tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.

Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset
silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan
peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan
ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin
teatterissa tai tanssisalissa.

Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän
minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan
laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi.
Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan
soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi
aivan äänetönnä seisomaan.

Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa,
eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies
kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka
sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen
kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko
ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli
sitten useiden naisten ympäröimänä.

Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit
asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen
oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön
suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät
tuskalliseen hymyyn.

Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan
vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas
henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat
lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan.
Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.

Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen
hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan.
Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein
kaunokielisiä.

Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.

»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se
aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka
antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas,
ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli
vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme
ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan
voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa
tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä
menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen,
joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»

Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja
heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.

Kolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.

»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on
minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa.
Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan
Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä
pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen
järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet
rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia
henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä.
Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden,
ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän
uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja
hallitsemisen korkean velvollisuuden.»

Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen,
ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili
tuskallista hymyään.

»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt
seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden
kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin
kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy
kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.

»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti
hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien
kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen
järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa.
Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat
uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa,
joka on valtiollisesti hävittävää laatua.

»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä
ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän
säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten
yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja
kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee
tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen
kimppuun.»

Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen
sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli
alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen
anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.

Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan
mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin
ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!»
ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes
kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt
kaksitoista minuuttia.

Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa.
Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden
kevyt nauru kuului ympäri salia.

Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut,
että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt
häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja
välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi
pääsevänsä pian pois.

Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän
koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja
sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä
hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.

»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa
värähtelemään.

Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli
loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan
katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että
seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä
kyynelillä.

Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet
odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt
sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä
ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta
arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille
numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka
monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.

Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan
sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat
Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella
ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien
Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana,
joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta
ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat
tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa
puvuissa.

Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään
tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä
se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on
kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen
valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan
miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua
elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti,
vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori
kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala,
vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.

»_Koiton_» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella.
Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla,
latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli
siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja
päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.

Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni,
epäluotettavan näköinen mies.

Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin
päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen.
Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja
kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan
alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki,
olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.

Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin
kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä,
kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän
oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja
hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä
turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen
hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa
ministereitä ja valtaistuinta.

»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki
kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän
asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se,
joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset
rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken,
mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on
välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.

»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat
ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on
erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä
oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien
Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne
voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.

»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja
valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se
kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää
taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.
Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta —
osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon
ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan
ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä
ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä
ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.

»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten
kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa
tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa
pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta
tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut
kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä
tänäkin päivänä pakanallinen.»

Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen
syrjään, nosti katseensa sanoen:

»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»

»Aion.»

Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.

Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät
kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat
olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja
lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta.
Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai
valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.

Davido Rossi sanoi itselleen, että hän _oli_ valmis. Tästälähin hän
antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään,
miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen
ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään
— ei edes... mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!

Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies
astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen
pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»

»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»

»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain
yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen
asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse
tavata teitä.»

»Ketä minun siis tulisi tavata?»

»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»

»Koska?»

»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»

»Hyvä on.»

»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan
salainen.»

»Hyvä on.»




VII.


Kaksi kirjettä oli odottamassa Davido Rossia hänen huoneessaan.

Toinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti
kutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan
kuninkaan puheeseen.

Toinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla,
hätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen
hermostuneesti.

 »Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se
 este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla,
 kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut.
 Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen
 toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies
 on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua
 kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin
 pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat
 nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän
 sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin
 valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.

 Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta
 kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on
 kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että
 hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te
 sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä
 sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että
 ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen
 auttaa miestä eikä estä.

 Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere
 servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät?
 Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja
 toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä
 on _mies_, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana
 ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja
 vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.

 Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani
 kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne
 häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista
 jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa.
 Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne
 tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska
 se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.

 Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa
 minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte,
 ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te
 ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka
 voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla
 niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää,
 rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja
 minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja
 rakasti häntä.

 Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin
 olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut
 sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä
 ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti
 odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne
 merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää
 hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin
 tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden
 ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä),
 niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.

 Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen
 ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja
 valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi
 on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on
 kovassa työssä siinä.

 Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan
 Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy,
 koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu
 todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että
 täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka
 hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne

                                                            R.»




VIII.


Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista
odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja
ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa,
vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka
Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.

Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki
porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon
vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet
pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä
portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja
poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät
uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone,
jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.

Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa,
toinen aivan mustapukuista.

»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori
upseeri.

Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon
päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin
ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän
vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja
vartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin
kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin
hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta
hymisi taas hänen korvissaan.

Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies,
puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen
patalakki, astui huoneeseen.

Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja
poistui.

»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin
hänelle vastapäätä ikkunaa.

Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt
pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen
käytöksensä kohtelias ja sulava.

Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla
toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.

»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain»,
sanoi Rossi.

Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia
Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat
kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin
koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin
salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus
tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies,
joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit
tarvitsevat sellaista miestä.

»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman
puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen
ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään
tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»

»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies,
joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät
pois?»

»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin
lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi,
eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen
aineellinen menestys.

»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän
puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja
vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»

Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä
kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri
hänen sormuksessaan kimalteli valossa.

»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi.
Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin
tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja
me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»

Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista
seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja
kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.

»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki
nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet
kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta
tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana.
Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja
me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin
sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden
ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka
tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat
edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»

»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»

»Kardinaali yskähti vähän.

»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta
osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin
oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»

Rossi kumarsi myöntäen.

»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian
yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle
kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään
kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja
uskonnon kanssa.»

»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»

»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi
alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se
ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi
teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»

»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa
käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»

»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat.
Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta
te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko
Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä
meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan
sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte
helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata,
ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko
hallituksen.»

»Ja sitten?»

»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista
kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»

»Ja sitten?»

»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui
hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan,
ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista
palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja
poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen
pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa
vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»

»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne
parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen
herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»

Kardinaali kumarsi vastaamatta mitään.

»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»

»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea
muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne
Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että
ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala
on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän
vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton
syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma
hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman
alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain
hyväntekijäin joukossa.»

Davido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:

»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä —
vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus
kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin
turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista
tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä
valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon
alainen.»

Nyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:

»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan
mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en
olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»

»Miksi?» kysyi kardinaali.

»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita
vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä
ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen
juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi
että puvut olivat erilaiset.»

Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä
punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.

»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.

»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa
erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.

»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.

»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin
uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin
läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat
arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi,
kun hän hoitaisi valtion asioita.»

»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista
keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan
jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa.
Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy
hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää.
Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on
taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa,
joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon.
Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan
paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden
epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan
takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi
sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»

Kardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:

»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen
on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä
parempi?»

»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi.
»Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut
seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto
on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta
epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii
itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen
maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon,
että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä
kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»

»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi
oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla
ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»

»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta
hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on
ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten
etuja.»

»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä
isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?»
sanoi kardinaali.

»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon
myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan
pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton
ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin
kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää
sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan
ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole
huonompi siksi, että hän ei ole.»

Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti,
joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.

»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa
paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se
on tuleva.»

»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.

Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen
kohteliaisuutensa voinut peittää.

»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin
ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta,
kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»

»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset
purkaukset?» sanoi kardinaali.

»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin
että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat
johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta
on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota
samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen
ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin
vetoamisiin.»

»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta
enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty
jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla
keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin
hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan,
että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian
oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»

»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta
ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä
juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen,
kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla
kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko
sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien
opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi
ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän
kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»

Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.

»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi
Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää
itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma
on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että
Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso
hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän
katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän
tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa
on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä
suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa
pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»

Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen
mies hän ei koettanut peittää sitä.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan,
kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on
luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»

»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla
äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies
katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa
hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka
hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä
hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan
tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»

»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän
uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja
Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»

Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten
kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja
meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.




IX.


Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa
huolestuneen näköisenä.

Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton
aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli
kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä
iltana lähetetty _Procuratore del Re'lle_, mutta tänä aamuna kello 11
kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden
omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.

»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista»,
sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.

Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään
kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista
naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle.
Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.

 »Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita
 tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän
 kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei
 ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän
 suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa
 eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä.
 Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa
 miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka
 itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.

 Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä
 suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat
 uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä
 millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on
 jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen
 köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä,
 ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota
 uskaltaisin omakseni sanoa.

 En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka
 se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja,
 Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista
 siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä
 työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus?
 Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä
 vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen —
 ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.

 Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista
 omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen,
 mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!

 Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset
 voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun
 pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat
 rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys
 ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua?
 Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat
 yksinomaan miehen kannettavia!

 Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on
 minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä,
 maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen,
 ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen
 tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista
 pyynnöistänne.

 Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten
 sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se
 lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy
 kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä
 luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin
 niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja
 lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.

 Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.

                                                     D.

 P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku
 paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi
 todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa
 sydänverenikin.»




X.


Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä
väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden
sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana
oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä.
Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka,
jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.

Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet
vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli
kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen
selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita,
valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.

Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä,
hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä,
tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten
lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja
vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi
astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja
supatusta.

Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi
istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan
juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän
kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja
ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi,
ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon
alkaneen.

Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen
kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle
tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija,
astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki
painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.

Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein.
Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus
aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä,
että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten
toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä
häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi
siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät
kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin,
että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan
muutettaisiin.

Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää
vastausta erityiskohtiin.

Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei
tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita.
Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen
veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo
kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat
kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän
vastustajiensa kanssa.

»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään
vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me
tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia
voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden,
uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin
voimiin.

»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen
kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen
uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä
vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat
ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon
ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei
koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä.
Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole
aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan
hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»

Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden
aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka
vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:

»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta,
jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää,
että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan
hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä
suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»

Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi
huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja
käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti
kelloaan, ja puhuja lopetti:

»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon,
jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden
voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»

Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen
puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.

Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän
istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa
äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän
sitten nousi ja sanoi:

»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan
puheeseen.»

»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.

Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi
esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia
taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei
jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet
ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.

Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!»
»hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja
vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä,
päättävällä äänellä.

»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on
liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun
puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon,
että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että
paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi
olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa
kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa
paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta
paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken
taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.

»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan
perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias
ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että
paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian
tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden _ignis fatuus_
sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten
vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on
katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja
paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan
johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»

Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa
muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas
kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:

»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla,
mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus
voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi
olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon
palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä
hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja
verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»

Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä
nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle
paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat.
Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti
soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja
puhuja jatkoi:

»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka
saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen
itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa
maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä
rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa
ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista,
omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään
tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon.
Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen
lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»

Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus.
Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati
lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös,
teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.

Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon
äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja
värähtelevä.

»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys.
Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan
astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä
vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan
pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa
elämää kuin mitkään raakalaiset.

»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai
melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja,
tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien
tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa
hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa —
sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan
julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»

Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti
hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran
menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja
ääni vavisten hän huusi:

»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista
nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte
saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta _minä_ tiedän nuo asiat
— katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette
asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole
ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin
mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini
heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä
olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen
hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja
ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus,
joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta
sitten: _Paucis vivit humanum genus_ — ihmissuku on olemassa muutamien
harvojen hyödyksi.»

Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun
hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista,
joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian
hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.

Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui
välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja
painettu vastaus hyväksyttiin.

Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen
edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin
kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.

Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti
lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista
muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.

Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut,
vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.

»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja
sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei
parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä
ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen
periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän
perästä.»

Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:

»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten
jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän
parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»

Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten
nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan
hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja
istunto oli lopussa.

Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.

»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.

»Tulkaa _Koiton_ toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi
hän ja läksi sitten kotiin.

Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla
oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää
kumarassa eteenpäin.




XI.


Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.

 »Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää!
 En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka
 on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei
 pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että
 hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette
 minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja
 että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä
 ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi
 hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka
 on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on
 sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on
 kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi
 hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää
 ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.

 Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos
 hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä,
 niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa
 heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus
 leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun
 miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen:
 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että
 vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän
 nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman
 rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'

 Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle.
 Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun
 kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen
 unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin
 puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä
 koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani
 kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä
 erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin
 pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki
 minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra
 minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä
 erottaa!'»

 Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka
 rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta,
 pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena,
 mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te
 olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että
 välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa
 yltään heti.

 Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei
 koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne
 hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista,
 että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen
 raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän
 tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten
 hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole
 ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu!
 Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä.
 Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta.
 Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja
 ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän
 väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee
 sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.

 Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä
 pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän.
 Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan
 tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja
 voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä
 hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.

 Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä,
 kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää
 pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä,
 jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta
 saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se
 olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä,
 koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan
 ovat elämääni myrkyttäneet.

 Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi
 viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut,
 mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.

 Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta.
 Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä

                                                          R.»




XII.


_Koiton_ toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut
viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä.
Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä
sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.

Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi
ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan
ystävistään kuin vihollisistaan.

»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen
ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa,
Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden
kansallisen hallinnon aatteen kanssa.

»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata _on_ tehnyt maailman
edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se
mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti
pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen
yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa
vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja
joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa
ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen
täytyy joutua tappiolle nytkin.»

Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi
parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se
oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun
tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli
samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin
valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava
hallitus olisi pelkkä ilveily vain.

»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän
olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän
kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen
kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi
kaikki heidän työnsä.»

Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi
kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä
kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa
tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä,
mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien
merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti
kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»

»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin
neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella
oikeuksien puolesta.»

Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva.
Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies,
presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa
presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman
keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan
huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto
toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä
sama vastustus.

Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy
mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä,
että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.

»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä.
Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee
meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat
meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen
mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja
ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»

Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien
kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.

»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän.
»Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on
sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka
panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja
hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»

Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi
punoittavana ja kiihkeänä:

»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen
loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla
itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin
ulkopuolelle, kansan luo.»

Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja
korotti ääntään huutaen:

»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja,
hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja,
talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan
vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä.
Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään
ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä
nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän
jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät
jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta?
Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat?
Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden
pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö
täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy
sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja
sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»

Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä
seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.

»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin
puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi
yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä
on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee
toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada
aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä
saamme kiittää asevelvollisuutta.»

Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.

»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka
järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te
ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että
te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat
annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te
ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen
asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin _ei saa_
tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»

Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:

»Te uhkaatte vastustaa meitä.»

»Minä vastustan teitä.»

Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne
ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:

»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen
velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen
valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä
säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän
sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin... silloin, kautta taivaan,
_minä ammun_!»

»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»...

Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.

Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.

»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te
sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen
esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa
vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on
seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja
te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet
tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon
viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»

»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme
seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»

Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan
yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat
sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan.
Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan
ruumiillistakin uskallusta.

»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka
vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka
sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä
katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni
ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun
teidän riveistänne ikipäiviksi.»

»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma
nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi
hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan
jotain?»

»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.

Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.

»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue
murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»

Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.

»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.

»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.

»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.
Huomennako?»

»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.

»Ja missä?»

»Täällä.»

»Ja koska?»

»Nyt heti.»

Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.

Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!

Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä
mahdotonkin käy mahdolliseksi.

»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.

»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.

»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»

Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli
huomattavasti peloissaan.

Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun
säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat
ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen
ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle
vastustajaansa kuin hän itse halusi.

Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti
otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten
veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät
syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja
astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.

Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri
ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana
revolveri kädessään.

Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi
kiireestä kantapäähän.

»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.

Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.

»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.

Silloin tapahtui omituista.

Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen
kätensä ampui kattoon.

Miehet huudahtivat hämmästyksissään.

»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin
kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»

Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi»,
huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»

»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että
tästä lähtien elämäsi on minun.»




XIII.


Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän
oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä
demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi
itseltään.

Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.

Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt
hänet maanpakoon ja kuolemaan.

»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.

Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti
taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi
voittaa sen.

Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän
tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.

»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä
ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen
taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.

»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»

»Kuka se on?»

»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne.
Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti
vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»

Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin
vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön
lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia.
He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin
virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät
kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on
uskomatonta.

Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän
viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa.
Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:

»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää
salaisuuden?»

Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin
palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä.
Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse
pääministerille.

»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha
mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»

Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus
hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain
opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän
oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia
keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään
taas.

Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu.
Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman
ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.

»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä
katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani
ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän
ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi
kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi
sinut näin.»

Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui
kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen
isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas
tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.

»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä
uudelleen.

Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso,
jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.

»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja
hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole
syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua:
kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne,
sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä
mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta
pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme
aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan
niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa,
ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?...
Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»

Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat
saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta
hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä,
jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat
ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut
itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet
taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!

Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä
menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan
kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut
Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta
vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden.
»Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja
sanoi ääneen:

»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni
parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»

Aputoimittaja tuli _Koiton_ toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden
omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin
muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että
painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan
harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että
Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen
vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana,
ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.

»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti
kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis
luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti
hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä
mukanaan.

Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua
työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta
ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa
mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin
käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi
koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija
ajoi hänet pois sauvallaan.

»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri
sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että
kyyneleet tippuivat.

Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi
Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa
kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä
ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä
viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei
löytänyt mitään vastausta.

Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin
kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli
omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.

Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa,
että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä
maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä,
tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.

»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä
syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan,
jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen
tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut
yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.

»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen
ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota
he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi,
ettei hän enää voinut johtaa heitä?»

Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana
aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana,
murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan.
Sieltä hän tahtoi hakea apua.

Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän
ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä
kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin
paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.

Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui
suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen
ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun
auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti
kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla
Vatikaanin pronssiportin edustalla.

Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei
johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta
kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon
kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja
kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.

Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu
katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta
kimmeltäen auringonpaisteessa.

Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit
lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se
oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin
työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat
iloisesti mennessään sakaristoon.

Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven
edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin.
Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat
toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden
anteeksiantoja.

Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko
viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen
patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa
vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä
himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.

Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset,
miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui
apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä
maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka
vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo,
jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti
kaikkia.

Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän
oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään
astui eräs _monsignor_. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan,
kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja
suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti
muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.

»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»

Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin
sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli
kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!

Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman
pelko!

Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka
tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä
hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka
ikävöi rohkeutta ja voimaa.

Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat
ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin,
lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät
siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat
varisseet heidän päälleen.

Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen
levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi
sama epävarmuus taas.

Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka
oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?

Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita
etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo.
Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten
eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa.
Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen
kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja
sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja
silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin
kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on
sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.

Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet
kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien
toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja,
ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset
peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.

Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!
Ainoastaan kuolema!

Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole
muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?

Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet
tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä
voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki
— mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!

Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja
ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema —
ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli
tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli
Kristuksen sanoma!

Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin
heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä
parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä
tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.




XIV.


Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:

 »Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän
 lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette
 lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.

 Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen
 teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä
 piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.

 Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä
 ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne
 voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että
 se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä
 voittamattomia nyt kuin ennenkin.

 Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on
 vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja
 yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän
 välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan
 luoma — se on kuolema.

 Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama
 kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri
 kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän
 vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja
 onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty,
 sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee
 kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston
 henkäyksen.

 Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on
 lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti.
 Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki
 asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun.
 Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.

 Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi
 kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä
 kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan
 joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman
 tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja
 olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin
 kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.

 Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini
 nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan
 armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat
 nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio
 on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli
 sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa,
 ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai
 viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.

 Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua.
 Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut
 liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa
 itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se
 olisi väärin ja pahoin.

 Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa
 on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa
 elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle
 kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte,
 että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun
 Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta,
 hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa,
 että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan
 tavata toisiamme enää.

 Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En
 pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia
 vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen,
 kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi
 ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus
 ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin
 sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun
 kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani
 enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa
 rakkaampi kuin omani.

 Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen,
 enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on
 Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän
 kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä
 toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja
 kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?

 Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä
 kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni
 on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, _se
 voi tulla huomenna_ tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee
 varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan,
 kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän
 on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa
 meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät
 erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus
 armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle
 voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.

 En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se
 muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.

 Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten
 tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä,
 oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni
 — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä
 kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon
 suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia
 siitä!

 Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan
 siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin
 käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia.
 Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet,
 joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt.
 _Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin_.

 En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en
 soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.

 Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat
 olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen
 valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen
 vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon
 Teitä, armaani! Hyvästi!

                                              Davido Leone.»




XV.


Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin
talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät
piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä
parlamentinjäsenille pääkaduilla.

Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen
aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni
viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston,
käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä.
Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin
kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia
vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat
katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.

»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja
sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.

Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut
yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että
pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä
syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut
kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt
hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa
käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen
jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt
parlamenttitalossa.

Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken
perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.

Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten
päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä
oli kukka kuten tavallista. _Questore_ (parlamentin järjestyksen
valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan
paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha
käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain
kirjoitettu.

»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.

Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.

»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne
tänään, lapseni?»

»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.

»Siksi että... totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta.
Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada
aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan
ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»

»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä
mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.

»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja
puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö
hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on
todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät
olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?

»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän
suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.

»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.

Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen
saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti
istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja
puhutteli häntä.

»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos
suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään.
Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette
väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää
parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»

Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen
vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.

Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän
punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari
avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don
Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat
täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko
paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.

Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut
naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä
lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen
sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä
kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu
jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille.
Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain
ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden
lisäämiseksi.»

Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.

»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten
penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin,
he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri,
ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla
hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat
kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää
kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»

»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.

Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen
kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.

»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi
värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi
hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen
huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari
melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.

Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa
seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.

»Istunto on alkanut», sanoi hän.

Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan
kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen
ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden
lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen
joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat
vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja
hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.

Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän
puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään
heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.

»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta
samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»

»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.

»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.

»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.

»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.

»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»

»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten
syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi
protestejaan puhemiestä vastaan.

»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»

Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.

»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»

Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien
käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi
vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit
ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö
kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?

Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja
samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui
suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.

Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä
himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä
mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.

Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin
ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla
ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa
tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa —
että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan
ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.

Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja
nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa
oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen
puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä
ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he
otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä
miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.

Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja
vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä
olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.

»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.

»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.

Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan
puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.

»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.

»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.

Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa
ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata
puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja
katkerasti:

»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja
valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»




XVI.


Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä
eteenpäin.

»Mikä on hätänä?» kysyi joku.

»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin
presidentin vastaanottohuoneeseen.»

»Kuka se on?»

»Donna Roma.»

Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä,
kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan
vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.

Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi
kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.

»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.

Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui
syrjään ja ministeri meni sisään.

Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa,
jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän
olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin
vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.

Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta,
kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.

»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän
sairas? Onko hän parempi?»

»On kyllä.»

»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna
kätensä tohtorin käsivarrelle.

Tohtori katsoi häneen ja hymyili.

»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja
melu ja...»

»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos
olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»

»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!...»

»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin...»

Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä
värähti oudosta tunteesta.

»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi
minuuttia sitten, ja nyt... Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta.
Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»

Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui
tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois
ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.

Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle.
Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi
nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli
hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan
vaunuihinsa.

Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin
murtunein mielin.

»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä,
toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus?
Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja _minä olen
ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan_.»

Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä
ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä,
suurin, epävarmoin kirjaimin.

 »Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja
 poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja
 satutin myöskin sydämeni.

 Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin
 minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri
 siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon
 puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte
 kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole
 yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.

 Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen
 tyyni.

 Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla
 Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja
 asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.

                                                  Roma V.

 P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta
 otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne
 tähden.»




XVII.


Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas
oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja
hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin
hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta
kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.

Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin
kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret
tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää
tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili
Romaan.

»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.

»Saittehan kirjeeni?»

Rossi kumarsi.

»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»

»Minkä lupauksen?»

»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä.
Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet
kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä
toivoisin teidän tulevan myös.»

»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.

»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»

Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi
huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet,
posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei
koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?»
ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:

»Hyvä. Minä tulen.»

»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että
kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»

Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään,
ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.

»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.

Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa
kuumenevan.

»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin
minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»

»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»

»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat,
että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti —
»epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa
itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan
kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»

»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan
poispäin.

»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma.
'_Tapahtukoon sinun tahtosi_.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin
voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa...»

»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma
kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa,
ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi,
että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.

»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän
kirjoittaa.»

Roman kasvot synkistyivät.

»Itsenne tähden, ymmärrättehän...»

»Oh, se ei merkitse mitään enää.»

»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni...»

»Entä teitä?»

Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin
selkämystä.

»Minä ilmoitan heille, että...»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas.
Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette
suuttunut tulostani tänne.»

»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä
sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.

Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.

»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää
koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»

Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.

Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.

»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se
seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette
sen heti.»

Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä
ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen
ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.

Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi
hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni
hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»

Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.

»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.

»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»

»Se on tässä lieriössä.»

Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.

»Puhukaa», sanoi hän.

»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia.
Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli
ankaran poliisivalvonnan alaisena. _Domicilio coatto'lla_ on oikeus
ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä,
joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän
näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja
ulkomaailmasta.»

»Kuuliko hän koskaan minusta?»

»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido
Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi
Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi
lähettää minulle sanoman.»

»Koskiko se minua...»

»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin
kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin
keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle
vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon
kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne
puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän
lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»

Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon,
johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli
kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi
hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»

Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa
Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.

»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.

»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»

»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin...»

»Voitteko kestää sitä?»

»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.

Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja
kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi
surista.

Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä
käsivarrellaan.

Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:

»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle
kuolevana viimeisen tervehdyksensä...»

Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma
kuiskasi.

»Odottakaa! Hetkinen vain!»

Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä
hengen.

Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.

»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.

Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:

»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin
uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut
käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se
on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä
olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi
viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua
nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi
ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»

Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi
huimata.

»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on
tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka
kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman
miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»

»Paroniko?»

Rossi oli seisahduttanut fonografin.

»Voitteko kestää?» kysyi hän.

Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.

»Jatkakaa!» sanoi hän.

Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi
kuin äsken.

»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka
tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti
niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet
kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla
heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman
ruumiin tyttäreni nimellä.»

Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.
Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.

»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee
vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet
siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet
pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»

Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti
rajusti.

»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun
tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä... Suuressa tuskassani
kiusaa minua moni pelko... Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä
päättänetkin tehdä... ole hellä lapselleni... Uneksin hänestä joka yö
ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä... Hyvästi,
poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi
ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin
tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan
päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija
taivaassa.»

Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui
katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa.
Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen
kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä
nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.

»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana,
jolloin ensi kerran olitte täällä.»

»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle... tuolle tyhjälle
asialle, te ajattelitte... isäni pyyntöä myöskin?»

»Niin.»

»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä
ole puhunut mitään. _Miksi_ ette ole puhunut?»

»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»

»Mutta sitten?»

»Sitten minulla oli toinen syy.»

»Koskeeko se minua?»

»Koskee.»

»Entä nyt?»

»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille,
millainen mies hän on.»

»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut
käyttää erästä henkilöä teitä vastaan...»

»Se ei olisi muuttanut asiaa.»

Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi
vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:

»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette
tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette!
Onhan se varma.»

Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja
kiiruhti pois.

»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido
Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo
oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.




XVIII.


Seuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti
hänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta
ja hän puhui hätäisesti.

»Ettehän aio mennä Donna Roman luo tänään, herra?»

»Miksi en menisi, Bruno?»

»Oletteko itse nähnyt veistokuvan?»

»En ole.»

»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta
siitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan
hakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun
hän oli alkanut tehdä sitä.»

»Mitä siinä on siis, Bruno.»

»Te suututte taas, herra.»

»Sano nyt.»

»Se on Juudas — se se on. Juudaksen luonnos suihkukaivoa varten.»

»Siinäkö kaikki?»

»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte
mallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa,
herra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan
kaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon
kuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä
olisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää
menkö!»

»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta
kaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan —
täytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua
vaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin
ennenkin.»

»Luotatteko?»

»Luotan. Ja mene nyt kuin kiltti poika ainakin pois ja jätä minut
yksin.»

Kadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä
ryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka
vielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin
allekirjoittama julistus, joka kuului:

»_Roomalaiset!_ — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko
harhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia,
jotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien
ja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman
valitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten
koettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle
ja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien
silmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja
loukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä
julkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä
mahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»




XIX.


Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet
olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies,
joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein
silmäänpistävän ystävällisesti.

»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien
kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä
älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»

Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia
jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket,
yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista
kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.

Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului
Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa,
sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään
seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään.
Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa
ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia.
Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä
muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja
Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.

Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi
tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina
mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu
ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta
ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.

»Oletteko kuullut?»... »Onko se totta, että»... »Eikö?» »Voiko se
olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä
ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia
silmäyksiä.

Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui
alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.

»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa
sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon
epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»

»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä»,
sanoi rouva Sella.

»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia.
Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja
kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»

»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä
kummeksin vain, että pääministeri...»

»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana...
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että...»

»Todellako? Siinä on selitys... Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua
ja viuhkojen suhinaa.

»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»

»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri
äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten
ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään
vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».

»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa
äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta
kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä
silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä,
kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen
omaisuutta.

»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia,
eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä
mitään kokkia!»

»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi
Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs
minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä,
ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»

»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.

Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja
sanoen:

»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»

»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun
suihkukaivoani...»

Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen
äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.

»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo
velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut
huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»

Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä
makuuhuoneeseen.

»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun
ministeri hymyillen katosi huoneesta.

Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten
se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.

»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta
tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne
tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»

»Ihmismeren?»

»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen
mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»

»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»

»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään»,
sanoi Roma.

»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on
antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten
koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»

»Entä nyt?»

»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut
varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi
Colosseumilla.»

»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi
vapaamielisyyttä viime aikoina.»

»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi
rouva Sella.

»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari,
muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia
katseita.

»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti
seisoi hänen vieressään.

»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko
komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka
istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen
luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»

»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä
ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme
juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen
mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä.
Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja
ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme
toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole
kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten
puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»

»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.

»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta
me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse
paavikin...»

»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon
meidän varsinaisista yllyttäjistämme...»

»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä
prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa,
suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»

»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa...»

»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras
osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa
loppumatta.»

»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.

»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he
kuiskailivat keskenään.

»Odottakaa!» sanoi Roma.

»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki
erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet
voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän
on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä
vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? ... Mitä pidätte
puvustani?»

»Se on mainio.»

»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin?
Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä
näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen
mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin
tulee!»

»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin
ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli
loukannut ja halveksinut Davido Rossia.

»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.

Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki
ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.

Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.

»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»
»Mainio!»

Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja
ojentaen molemmat kätensä hän huusi:

»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman
suurimpien mestariteosten kanssa!»

»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat
suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan,
mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»

Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.

»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi
Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»

»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja
niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja
pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»

»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat
todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.

»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko
rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»

»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä
elämän kanssa — se on, tosi elämän...»

»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää
maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä
hän näkee ympärillään?»

»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla
on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset
mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt
solvauksetkin.»

»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein
menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset
seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.

»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska
hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on
tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas
nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen
selkänsä takana.

Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty
märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun
luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:

»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin
yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan
miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on
köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja
sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka
kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele
itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»

Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen
kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain
ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.

Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»
»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»
»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka
häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»

Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.

»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt
malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää
teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.

»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa
sitä ennenkuin eilisiltana.»

Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja
ojentaen sen paronille, sanoi:

»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä
miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli,
joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja
kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen
valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli
petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»

Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta
muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea
ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.

Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain
peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!»
»Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»

Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä
Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»

Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi
saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.

Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja
paroni vastasi jäisesti hymyillen:

»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön
paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta
puolesta.»

Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan
rypistäen otsaansa:

»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»

Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman
mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he.
»Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat
seurata häntä.

Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen
melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi,
ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti
astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin
heidät olisi ajettu pois talosta...

Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen
Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja
heittäytyi hänen jalkoihinsa.




XX.


»Davido!» huusi hän.

»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi

Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä
ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä
takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman
kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.

»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että
olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain
paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista
tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän
hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut
velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että
olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki
tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»

»Roma...», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.

»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä
minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa
mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset
valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»

»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi
kestää sitä.»

Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen
nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka
tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen
leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar?
Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se
millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»

»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet
taas.

»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää,
aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja
vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen?
Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä
rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»

»Roma!...»

»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin
sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua.
Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän
rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?... Niin. Nyt se on sanottu.
Minun täytyi se sanoa.»

Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja
Roma jatkoi yhä vielä itkien:

»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä
uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se,
enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»

»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.

Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään
kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:

»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»

»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta.
Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi,
vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan
kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen
tehnyt... mitä _nyt_ sanot?»

»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko
ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä
maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen... toinen on tahtonut
halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa... Jos vaan tietäisin,
että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka
suostuisitte jakamaan... mutta ei, se on mahdotonta!»

»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi,
tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin
sinä...»

»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»

»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta
omaisuudestani ja ystävistäni... olen ollut epäkohtelias entisiä
tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen
asemaan... minä naisena olen uskaltanut... mutta sinä miehenä... sinä
pelkäät.... niin juuri, pelkäät... sinä olet pelkuri — juuri niin,
pelkuri!... Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?... Davido Leone!»

Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.

Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta
vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät
voineet enää vastustaa.

»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä,
jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa
vastaan.

»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.

»Rakastan! Entä sinä?»

»Sinua rakastan, rakastan!»

Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty
rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois
tieltään.

Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta,
kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai
hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.

»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.

»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»

»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»

»Oma armaani, en.»

Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen
silmistään.

»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan
varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»

»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»

Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.

»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne
voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»

»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä
suudellen häntä yhä uudelleen.

He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi
oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja
rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.

Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse
istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se
oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli
niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen
ja puoleksi peläten.

Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti
päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen
valkoista kaulaansa.

Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun
Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein
surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen
sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä
suutelemistaan.

He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa.
Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei
puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan
uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa,
sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.

He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido
Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti
vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.

He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus
on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet
eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo
yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on
vain synnytystuskia.

Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä
kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken
lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä
ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia
seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii
aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan
sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin
tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho
tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla.
Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista
olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman
kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.

He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin
käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he
seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi
valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville
vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui
jättiläispallona.

»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.

»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä
lähemmäksi itseään.

Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen
käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.




XXI.


Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa
katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä
kiilsi kyynel.

Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä,
mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille
ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja
kirjoitti kirjeen: —

 »Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä
 nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita
 sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella
 niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat
 minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen,
 ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein
 pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja,
 kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui!
 Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä
 olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa,
 saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.

 Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä!
 Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata
 teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!

 Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että
 sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani
 estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää
 miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen
 seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä
 pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä
 tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että
 ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä
 olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa
 kapteeninsa käskyä.

    »Ollos opas, lempi,
    Sinun tietäs kuljen!
    Rinnastani, lempi,
    Kaiken muun nyt suljen!»

 Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi
 pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta
 minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan
 teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee
 aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi
 houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en
 voi. Olen iloinen vain.

 Minä _tietysti_ rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun
 sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että
 tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön,
 tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta,
 kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi
 ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.

 Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla
 tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat
 uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria
 ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä
 pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja
 uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.

 Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja
 vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen,
 kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että
 he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää
 minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara.
 Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa
 sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen
 ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.

 Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä,
 että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja
 luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa
 sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta
 onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi,
 ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.

 Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa _aviovaimoa_
 todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta
 olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas!
 Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin
 äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja
 sitten vasta alan elää!

 Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla.
 Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen
 jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja
 kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi
 olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan
 peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen
 iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.

 Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka
 hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas!
 Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun
 joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen
 kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.

                                                  Roma.

 P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»

Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella.
Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui
hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.

Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän
makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo
oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta,
ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren
kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää
yötä' ja nukkui aamuun asti.

Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat
kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja
hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja
tunsi olleensa liian paha.

Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja
hän hypähti nopeasti vuoteesta.

Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu
edellisenä päivänä: —

»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua
huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että
saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»

Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko
maailman.






VIIDES OSA.

PÄÄMINISTERI.




I.


Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli
ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan
esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.

Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi
puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.

»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen»,
sanoi Felice osoittaen kammiota.

»Kiitos!... Kuuluuko mitään uutta, Felice?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti
kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja
jatkoi matalalla äänellä: »_Hän_ viipyi täällä eilisiltana muitten
jälkeen ja...»

Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti
Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:

»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin
lähden pois.»

Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka
tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli
poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta
paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien
silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti
Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle
kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan,
asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois
moitteettomat hansikkaansa.

Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari
tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun
kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi
on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen
ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata —
ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta.
Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi
alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»

»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.

»Eikö yhtään mitään?»

»Ei kerrassaan mitään.»

Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja
katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.

»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko
minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja
asioita?»

Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin
vieressä vastapäätä häntä.

»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva
politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä,
piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä
puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se —
lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja
minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan
tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit
soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli
viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni
hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta
kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä.
Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen
loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri
salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin
vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen
hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini
ja minun piti saada tietää _hänen sielunsa syvimmät salaisuudet_.»

Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain
kiharan otsaltaan ja istui ääneti.

»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla
ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi.
Oletko saanut selville mitään hänestä?»

Roma vastasi rohkeasti: »En.»

»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»

»Täydellisesti.»

»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä
syystä, että hän solvasi sinua?»

»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»

»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä
hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa
tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä
voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla
kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka _sinun_ ponnistuksesi ovat
olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille
johtolangan, joka on saattanut _meidän_ ponnistuksemme onnistumaan, ja
sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua
niin pahasti.»

»Kuinka minä voin häntä rangaista?»

»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin
majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»

»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en
ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»

Paroni kumartui hiukan ja sanoi:

»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»

Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.

»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan
ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.

»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»

»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.

»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville
rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys
tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit
ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on
sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden
käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»

Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.

»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen
vihollisensa?»...

»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.
»Istu ja kuuntele mitä sanon.»

Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.

»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa.
Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa.
Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma
Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina
Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin
selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä
New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että
hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on
saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»

Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat
sormillaan.

»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta
sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille
saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan
Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä
Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli
Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan,
mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido
Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»

»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»

»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana
hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja
hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon
köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli
laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty
paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi
ilmoitettiin Davido Leone.»

Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:

»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen
Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen
kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka
nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo
ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido
Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville
salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon
salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava
maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään
sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon
tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa
tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta
tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin
suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa,
tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana
toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»

Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä
tavallaan.

»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi
valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi
läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin
raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin
italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja
tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota
uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on
sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava
isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin
sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien
uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja
isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa
kapinaan.»

Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi
New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.
Hän oli lakannut olemasta. _Davido Leone oli kuollut_.»

Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja
hermostunein sormin.

»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa.
»Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen
Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä
Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon
kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt
Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin,
että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»

Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat
nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.

»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina
Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja
julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone
New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»

»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido
Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»

Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan
kiihkeämmin:

»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon
virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä,
saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta
sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta
viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän
kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen
sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli
yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»

Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.

»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli
ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa,
oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on
Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on
selvä.»

»Oh! Oh! Oh!»

Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat
kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin,
jotka tulvivat hänen huuliltaan.

»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte!
Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on
itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei
inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa
ihmistä tämän äidin haudalle asti — _äidin haudalle_ — hän voi syödä
päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä!
Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»

Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta
hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:

»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden
periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden
sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus
käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen
vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt
oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»

Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi
kävelyään.

»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on
toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä.
Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa
asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle
ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on
jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja
on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja
sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin
avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät
merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa
tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa,
että nuo kaksi ovat sama henkilö.»

»Entä sitten?»

Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni,
täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita,
tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön,
joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä
itse.»

Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti
naurulla peittää pelkoaan.

»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli
tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä
minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan
teille!»

»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä
asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka
tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli _ei_ ole kuollut, ja
minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»

»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen
yrityksestä.»

»Englannissa, mutta ei Italiassa.»

Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:

»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista
saattaa sinut vaikenemaan... On ehkä luonnollista, että tunnet
myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten
suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse
pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen
täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa
muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»

»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»

»Niin.»

»En tahdo!»

»Siis voisit, jos tahtoisit?»

»En voi!»

»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»

»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta
sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä,
ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka
tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi
hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti?
Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?... Ah, kyllä minä tunnen sen
jutun! Hävetkää!»

Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:

»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian
kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle,
että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun
vihollisesi.»

»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä _annan_ hänelle
anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi!
Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»

»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu
sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni... Tuo
seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit...
kuinka sanoisin... pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet —
se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla .... että sinä... että
sinä...»

»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta
punastuen samassa ja vavisten pelosta.

Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön
veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät
huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:

»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun
täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei
tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään
aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido
Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun
parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava
julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja
vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten
todistaa julkisesti.»

»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän
olisi keksinyt keinon.

»Miksikä en?»

»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.

Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti
ja sanoi sitten:

»Se saadaan nähdä.»

Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia
viereiseen huoneeseen.




II.


Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä
myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta
ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin
vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen
niin välittömästi.

Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli
heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän
saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.

Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut.
Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt
olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.

Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne
saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli
Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli
mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta
he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä,
ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin
kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan
miestään vastaan.

Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän
avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa
Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt
häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi
selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa,
että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti
hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena,
jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä
syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin
Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en
voi sinua pelastaa!»

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta
lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä
kuului koputus ovelle.

»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.

Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli
enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.

»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.

Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni
makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen
kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus
palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti
vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.

»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä
kohta... tai ei pidä sanoa sitä... sanokaa, että koska hänellä on
niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä...
Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja
säteilevät silmät hymyilivät.

Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja
pörröistä päätänsä, sanoi:

»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on
keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä
kuin Santa Scala.»

»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.

»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun
lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»

»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,
Giuseppe?»

Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti
esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.

»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan
yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä»,
jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa
ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.

»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä
kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja
munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja
lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata!
Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka _tuo_ on — tuo herra tuossa
veistokuvassa?»

»Setä Davido», sanoi poika.

»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»

»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta.
»Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta...
anteeksi, neiti, anteeksi.»

»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»

»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa
kuninkaankaan virkaan.»

»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle
tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua
vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»

Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin
mustat helmet.

»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas
nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai
kultatupsuisesta sauvasta?»

Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja
kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän
katsoi Brunoon apua hakien.

»Valitse nyt — mistä?»

Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut
kuulla.

»Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.

»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt
alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.

Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea
hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle.
Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe
marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen
jälessään.

»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka
istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.

Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot
näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan
juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.

»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.

Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:

»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen —
siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne,
on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä
tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»

»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»

»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka
saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja
kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te
aiotte kostaa hänelle nyt.»

»Niinkö sanoit, Bruno?»

»Niin juuri.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi?»

»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen',
sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani
takaisin ja häpeän'.»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen
pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin
nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli
irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»

»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa
itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te
keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä
kestää.»

Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on
päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra
Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan
olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa
kiitos seisoo, Bruno.»

»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita
minua enää palveluksessanne.»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»

»Tarkoitan.»

»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta
minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja
viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin
pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja
jos nyt jätät minut...»

»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä
vihollisiinne tulee, niin...»

Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe
koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja
sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen
komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe
tekivät lähtöä.

»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.

»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»

»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita
pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia
viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun
ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista,
mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin
Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»

»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»

»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi
varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»

»Entä herra Rossi?»

»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku
apina syntyi.»

»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena
äitinä hänelle... Mitä hän sanoo nyt?»

»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»

»Pelkäätkö _häntä_? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle,
että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut
sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»

Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut
tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.

 »Lauantai-iltana.

 Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi
 ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun
 vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme
 esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset
 ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen
 kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää
 onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen
 kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen!
 Kuka _mies_ voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa
 sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.

 Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme,
 tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka
 rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten,
 sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita.
 Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun
 armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä.
 Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan
 otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.

 Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja
 kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen
 nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on
 kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus,
 köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi,
 koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi
 ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan
 kiinnittää sen häneen.

 Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha
 nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu
 kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon
 pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat
 isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät
 rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani
 avulla, jonka sydän on kultaa.

 Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi,
 ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En
 tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita
 ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on
 keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen
 kutsunut kansan tulemaan sinne.

 Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle
 on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea
 silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain
 itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin
 sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli
 täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä
 säveliä! Hyvää yötä taas!

                                                    D.R.


 Sunnuntai-aamuna.

 Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie
 pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää,
 jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle
 viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa
 saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka
 nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä
 kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin
 heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran
 kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun,
 minun, ja koko maailma saa sen tietää!»

Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka
toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman
vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja
kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen
ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan.
Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti
turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen
tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.

Seuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:

 »Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello
 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko
 elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.

                                                Bonelli.»




III.


Palazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza
Navonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat
portaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä
ja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha,
likainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa
palvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa.
Tätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri
tavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.

Roma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin
huoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui
odottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän
pöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla
puolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän
nousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.

»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni!
Tällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen
ministeriraukankin virastoon. Istu.»

Romaa ei pettänyt tuo tervehdyksen kohtelias sointu.

»Te tahdoitte tavata minua?» sanoi hän.

Paroni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten,
katsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:

»Kuulin, että sinua saa onnitella, lapseni.»

Roma punastui hiukan.

»Hämmästytkö, että tiedän tuon?» kysyi paroni.

»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki.
Tämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»

Paronin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.

»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia
todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja
onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»

Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin
tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.

»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet
avioliittoa?»

»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa
laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.

»_Miksikä_ rohkeata?» toisti paroni?

Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos
ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut...»

Roman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.

»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle...»

»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle,
että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»

»Olen täysi-ikäinen — ei ole olemassa mitään esteitä.»

»On ehkä olemassa suurin kaikista esteistä, rakkaani.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan... Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat
herrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun
soittaa kirjuriani... Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He
eivät kummeksi _sinun_ läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein
perheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»

»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen
apulaisiaan», vastasi kirjuri.

»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen,
sotilasryhtinen mies astui huoneeseen.

»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on
kiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla
kuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»

Prefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä
julistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille
maakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa
yhdistykset ja estää kokoukset.

»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän
ylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien
vallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava
henki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»

Prefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »_Roomalaiset!_
— Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme
vallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän
velvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää
kokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu.
Ainoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä
maailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee... Kokoontukaa
Piazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson
kautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala
varjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»

»Onko tuo _Koitosta_?»

»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa
tulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»

»Kuinka monta valtiollista toivioretkeläistä täällä on jo?»

»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa
jatkua, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on todellakin _levée-en-masse_. Mitä neuvotte?»

»Ensiksikin, että _Koitto_ lakkautetaan.»

»Siitä puhumme kohta. Entä sitten?»

»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä
ilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava
rajan yli.»

»Ja sitten?»

»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys
vapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi
jätettävä poliisin huostaan.»

Paroni katsahti Romaan, jonka kasvot punastuivat ja silmät säkenöivät.

»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin
monta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»

»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa
viisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta
karabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»

»Siis yhteensä noin kaksitoistatuhatta viisisataa aseellista miestä?»

»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä
sataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»

»Te tahtoisitte, että armeija olisi saapuvilla?»

»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa
hallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he
parlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»

Paroni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus
ottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää
tänne virkatoverini, sotaministeri.»

Kun prefekti läksi, nousi Roma mennäkseen pois.

»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän
kiihtyneesti.

»Odota! Tämä ei kestä kauan... Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan
kenraalin? Istukaa molemmat... No, kenraali, te tiedätte, että tuo
_levée-en-masse_ on tulossa?»

»Tiedän.»

»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat
kiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte
antaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»

Kenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo
kuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut
tänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin
viisikymmentätuhatta miestä.

»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä
mieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten
turvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi
muuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain
edellyttämillä ehdoilla.»

»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme
täytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan
joukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy
häiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa
varmaa käskyä poliisin edustajalta.»

»Hyvä on!»

»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli
siitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»

»Se on hyvä.»

»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä
kohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä
— en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka
johtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»

»Ah!»

Kenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen
hellän, kiitollisen katseen.

»Teettehän niin, kenraali Morra?»

»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain
kiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus...»

»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että
jos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee
pakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä
kohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä
kenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä
tänne.»

Sotaministeri läksi, ja taas Roma nousi mennäkseen pois.

»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu ...» aloitti hän,
mutta paroni keskeytti hänet taas.

»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin
hetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»

Poliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti,
mistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.

»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa,
Commendatore?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne.»

»Siis me voimme pitää sitä luvattomana.»

»Tietysti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa
viisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa
edustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen
vastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte
sotilaskunnan huostaan.»

»Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»

»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On
mahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja
siinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa
poliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä,
että Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä.
Ilmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki
kadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku
estettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan
alaisiksi, ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä
mitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen
olkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa
merkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen
kansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon...»

Paroni vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten hitaasti ja hyvin painokkaasti:

»Jos joku pääsee pakoon, Commendatore...»?

»Ei kukaan ole pääsevä pakoon, teidän ylhäisyytenne.»

Oli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi
tuskin pidättää huudahdusta.

»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen
ovesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.

»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja
sitten Charles Minghelli astui huoneeseen.

Miehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman,
mutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa
rintamusta.

»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän
on kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän
tietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»

»Olen, teidän ylhäisyytenne.»

»Ja mitä hän on päättänyt?»

»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen
jäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja,
joka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»

»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino
saadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat...
Tiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»

Minghelli kumarsi.

»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät
saa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi
asettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun
kansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman
silmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni
asia, herra Minghelli.»

Taas Minghelli kumarsi.

»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja
poliisi voi ryhtyä toimintaan.»

Kolmannen kerran Minghelli kumarsi.

»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan
poliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»

Minghelli pyyhkäisi pois tomuhiukkasen kalvosimestaan ja sanoi:

»Se on varma, teidän ylhäisyytenne.»

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä
tykyttävän rajusti.

»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella
kirjeen.»

Kirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:

 »Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta,
 jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että
 nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla,
 jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista
 koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten
 kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin
 tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että
 Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan
 ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa,
 sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat
 uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten
 alle.»

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli
juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu
tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa
Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät
häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.

Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua,
mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä
seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!

Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni
silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.

»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo
kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.

Hän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.

»Rakas lapsi, et voi hyvin. Juo tämä lasi vettä.»

»Ei ole vaarallista. Antakaa minun mennä.»

Paroni saattoi häntä portaille.

»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta
yhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte
täydellisesti.»

Ja ponnistaen voimansa hän astui ylpeästi pää pystyssä alas portaita.

Heti kotiin tultuaan hän kirjoitti Davido Rossille:

 »Minun _täytyy_ tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa,
 tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.

                                                      Roma.»

Bruno vei kirjeen ja toi heti vastauksen:

 »Armahin! — Tule toimistoon kello yhdeksän. Ikävä, etten voi tulla
 sinun luoksesi. Se on mahdotonta.

                                                      D.R.»

 P.S. — Sinä olet kääntänyt Brunon, niin että hän nyt on valmis
 kuolemaan puolestasi. Ja »pikku roomalainen poika» on seitsemännessä
 taivaassa lahjojesi tähden ja sanoo menevänsä heti Trinità dei
 Montille aloittamaan työtään.




IV.


Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on
menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla
juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä
ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla,
mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos
jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin,
eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.

_Koiton_ toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä.
Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä.
Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa,
ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran
säännöttömät iskut.

Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita,
sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden
paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.

Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän
oli nyt viimeistä iltaa _Koiton_ toimittajana, ja koko toimituskunta
osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut
koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.

Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä
käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta
näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli
hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja
hän näytti hyvin hajamieliseltä.

_Koiton_ toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona
syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen
tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan
illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä
Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta
oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua.
He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta
koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet
meressä.

Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät
synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton
johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja
unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta
ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.

»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat
sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä
voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta
kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata,
viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin
on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan
vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»

Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan
kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.

»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi
aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä,
ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain
hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä
syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja
lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan,
jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan
henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien,
jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»

Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki
olisi menetetty.

Yksi ainoa mies _Koiton_ toimistossa oli aivan ulkopuolella
sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat
määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä
tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki
oli muuttuva. Silloin _Koiton_ vastustava politiikka oli muuttuva
nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää
suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli
ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.

»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden
kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi,
ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven,
kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli
hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken
kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on
tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti
päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin
tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus
itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido
Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on
hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota
kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja
siksi tulin varoittamaan sinua.»

Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido
Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti,
suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa,
jota vaara uhkaa...»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja
sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan
eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana.
Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli
hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi
mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja
jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän,
kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän
erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä
Rossin kaulaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se
on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän
perästä.»

»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»

»Ilman vihkimistä?»

»Miksikä ei?»

»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten
puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian
puhdas...»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme
varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä...»

»Armas, puhdas tyttöni!»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois
kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:

»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan.
»Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — —
ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin
minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata
minun on... mutta ennen kuolisin...»

»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät,
ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki...»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän
löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi
pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä...
Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä,
ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja
uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi
rauhassa nukkua haudassaan...»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli
kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen
menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi... Ja ajattele
kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta
paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat.
He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin
huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran
hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo
sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! _Minun_ Romani!»

Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän,
»sinun täytyy jäädä tänne.»

»Se on hyvä!»

»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee
olla miehensä ystävä, ja nyt...»

»Oma suloinen tyttöni!»

»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran
uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»

»Rakastan sinua aina senkin tähden.»

»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»

»Rakastan sinua senkin tähden.»

»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka
hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen
täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on
miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus
täytettävänä.»

»Oma uljas tyttöni!»

»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi
käskee sinua tekemään niin, niin sinun _täytyy_ totella sitä, ja minun
täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»

»Sinä uljas tyttöni!»

»En ole turhaan isäni tytär. _Hän_ pani alttiiksi kaikki, ja minä
tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä...
että sinä... että olet...»

»Älä puhu, armas!»

Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta
hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.

»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö,
Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko
elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»

Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.

»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua
ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»

»Minun oma uljas tyttöni!»

»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»

»No mitä?»

»Älä kysy.»

»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.

»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata
itseäni. Anna minun mennä nyt.»

Roma avasi oven.

»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja
huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.

Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän
palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja
suuttuneen näköisenä.

»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin
sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka
nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen,
jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on
kaikkialla...»

»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te
otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin
haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman
mieleni mukaan.»

»Jos kumminkin sallitte minun sanoa...»

»En sanaakaan!»

»Sallikaa minun olla itsepäinen...»

»Paikalla ulos tästä huoneesta!»

Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen
kansalle:

»_Roomalaiset!_ — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien
säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt
— sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö
vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen
kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko
käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa,
pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen
enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin
voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman.
Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»

Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle,
jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko
maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä.
Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä
seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku
juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään.
Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat
poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.

»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido
Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene
yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»

»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.

»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin
kädestä ja alkaen lukea sitä.

Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.

»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä»,
huusi hän.

»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.

»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»

»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»

»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen
Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko
ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»

Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä
säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi
kotiinsa.

Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin
kiihoittuneena.

»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain
kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet
sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno
on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet
luoksenne.»

Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen
kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna
kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.

»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha
John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka
on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna...»

»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»

»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli
niin, että vanha John — vanha John...»

»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»

Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone
sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»

»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»

Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään... mitä piruja... te ette
mene... sen minä sanon, että...»

»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»

Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö
nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»

Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.

       *       *       *       *       *

Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi
yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi
hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:

 »Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen
 huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet
 ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»

Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat
hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.

»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen
tähtensä loppuun asti.»

Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja
pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.




V.


Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja
etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut
Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan
kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza
Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen
luona katsellen hänen ikkunoihinsa.

Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido
Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä
tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin
Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä
oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä
pelännyt.

Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit
olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa
joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti
ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista
marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja
liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat
Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.

Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton
ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava
käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen
voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että
saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut _rauhaa_,
mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita
kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli
sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja
kaikki oli sattuman varassa.

Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut
huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja
kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa,
hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä
päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin
oli avannut onnen ovet hänelle.

Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni
oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti
salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän
näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä
kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu
ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.

Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen
silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan
kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan
menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät
kestäisi.

Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla
silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski
se vain jokapäiväisiä asioita.

Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt
työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut
antaa hänelle vitsaa.

Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset
kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.

»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja
sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.

Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi
uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja
hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa,
mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden
sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.

Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa
yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten
paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja
pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle.
Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä
todistamaan sen.

Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi
sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen
säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli
kertonut eukolle kaikki.

»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»

Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen
pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku
huulet alkoivat hymyillä.

»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo
välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että
hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»

»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.

Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan
katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.

»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»

Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli
olevinaan myöntävä vastaus.

Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.

»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?»
huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne
tänne.

Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.

»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana
ammutaan, aion olla siellä läsnä.»

Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.

»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni
tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta
pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen
kerran! Hyvästi!»

»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha
vaimo.

»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja
pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan
alas portaita.

Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti
kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään
tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren
ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka
kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle
ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan
sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta
varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä
Corsolle.

Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi
»Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän
jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia
lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön
sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen
tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut
astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien
puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli
Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa
ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.

Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli
kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan
kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen
ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja.
Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä
ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin
pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden
pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza
Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta
innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria
ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.

Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson
lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet
Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi
joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät
siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.

Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa
näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli
marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja
missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan
ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä
verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja
terveiden ja punoittavien rinnalla.

Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä
kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota
ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita
kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin
aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa
Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.

Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri.
Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän
tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä
ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen
Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin
rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen
kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken
tunnon, ja hän kulki kuin unessa.

Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja
toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille».
Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava
mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen
pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se
tuli, joka paloi hänen sisässään.

»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä
kuuntele».




VI.


Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen
päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä
lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja
suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua
joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin _hänen_
väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.

Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin
kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta
pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville
paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen
soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta
saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen
työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa _Te Deum'ia_ ja koko
joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun
hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.

Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se
tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa
tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.

Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen
täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten
päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.

Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että
joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen
lähellään koetti aloittaa puhetta.

Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus,
jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä
ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi
tervehdykseen.

Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien
näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain
päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän
oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen
vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla
puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet
joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä,
parin kolmen askelen päässä.

Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin
hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.

»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte
rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken.
Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan
me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on
oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa.
Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he
kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita.
Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»

Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja
katsoi sotilaihin.

»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten
kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen
mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä
ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta
minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun
vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos
te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.

»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani
olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi,
ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan,
ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»

Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä.
Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt
vieressään.

»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme
vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä
elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista
miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään
vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin
mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen
mielipiteen voimaan koko maailmassa.»

Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.

»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä
osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja
äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua
etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään
apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta,
olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti
järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka
verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat
maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin,
suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien
työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»

»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti
järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä
taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta
olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien
luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät
kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä,
ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on
taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien
sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»

Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului
vastauksena väkijoukosta.

»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko
on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen
Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa.
Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka
kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä
tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja
hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne,
jonka Jumala itse on siihen painanut.

»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee
harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa
maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme
rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä,
tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita
tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä.
Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle
hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun
pyysitte leipää!»

Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.

»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan
ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet
ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä
piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on
yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen
rikos?»

Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein
huudoksi.

»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama
kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä.
Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden,
vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin
maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen
toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä
ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden.
Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten
välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja
vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on
kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»

Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään
odottanut, vaan jatkoi:

»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista
luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa,
että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään
toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?

»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen
käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran
irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva
mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä
amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä,
vaan ainoastaan _ihmisiä_.»

Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus,
ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.

»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan,
jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee
kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi
kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie
maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo
liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme
olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»

Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti
kättään, ja joukko hiljeni heti.

»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän
velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden
ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää —
siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka
eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä
ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet
käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet
kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä,
niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja
kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella.
Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa
vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»

Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa
liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken
äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea
ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja
oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan
huokaus yksinäisen meren povesta.

Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli
pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän
ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua
taas.

»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän.
»Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle,
joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja
rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä
paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa.
Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri,
sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa
ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän
hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme
alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan
Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli
kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»

Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin
syvää hyväksymistä.

»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin
muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa
näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä
profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat
ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman
marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun.
Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan
korkeudessa.»

Kansanjoukossa moni itki.

»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin
sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä,
että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos
tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien
vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle
pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän
mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat
johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan.
Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että
käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»

Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.
Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»

Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.

Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti
voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei
voinut hallita tunteitaan.

Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat
kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet
puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman
kaulaan ja suuteli häntä.

Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät
olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi
itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki
oli hyvin!

Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen
viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:

»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»

Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna
Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?

»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut
mitään vastenmielisyyttä.

Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja
hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi
ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa
menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi
hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot —
suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien
suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet
takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut
sataa.

       *       *       *       *       *

Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat
vihdoin kotiin.

»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen
kohottaen lakkiaan.

»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme
hänet ihka elävänä kotiin.»

»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha
vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan
sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.

Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.

»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet
Giuseppea?» kysyi Elena.

»Giuseppea?»

»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa
silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään
olla kadulla.»

»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.

»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy
saada vitsaa.»

Miehet katsoivat toisiinsa.

»Donna Roma?» sanoi Rossi.

»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.

»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.

»Välttämättä.»




VII.


Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen
luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä
tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen
Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi.
Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat
olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän
säännöistä.

Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen
likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon
loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään
päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat _hänen_ väkeään»,
mutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet,
joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.

Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä
iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut
piilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.

Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido
Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin
vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui
koko sielullaan sille.

Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä
iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen
kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti
päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen
rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta
silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo
tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.

Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset
tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin,
jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä
suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli
täynnä väkeä.

Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi
tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina
syleilyyn hän riensi häntä vastaan.

Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli
iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa.
Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.

»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.

»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.

Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe,
tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen
pois.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta
asiasta».

»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja
nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.

»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit.
Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja
peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja
annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi.
Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että
olet tyytyväinen.»

Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi
vihamielisyyttä.

»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi
paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta
hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani
säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»

Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja
Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.

»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen
viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua
huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo
ihme on tapahtunut?» —

Roma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.

»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»

»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä
syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi
että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä
pahan kokonaan.»

»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua»,
vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä
tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua
puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä
pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään,
ja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin
haudasta.

»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että
tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.

»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.

»Totuutta.»

Roma hengitti syvään ja vaikeni.

»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo
salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille
rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»

Roman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin katsein.

»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät
tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»

»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.

Roma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.

»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet
väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä,
jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä... ei ole
mitään salaisuuksia.»

Roma katsoi häneen kauhuissaan.

»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos
hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi
seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä
se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että
hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi... muuta mies ei
kysy.»

Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin
hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.

»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen
koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen
elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta... Mutta mitäpä siitä!»
lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi
melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»

Paroni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa sisimpään.

»Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi hän.

Roma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.

»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle
totuuden.»

»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on
kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»

»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka
ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»

Roma katsoi häneen pelokkaasti.

»Te ette tarkoita, että te...»

»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa
kuin että minä kertoisin hänelle?»

Kauhun ilme levisi Roman kasvoille.

»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on
mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»

Paronin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen käsivarteensa.

»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te
voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne
ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi,
mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te
järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja
häpeästä.»

Hän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.

»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan häntä!»

Roma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:

»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä
sanot _minua_ kovaksi ja tunteettomaksi, mutta _sinä_ olet itsekäs ja
julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että
ehkä haavoitat minun tunteitani.»

»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen.
»Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että
asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä.
Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse
olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille... Mutta
minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen
ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin
sieluni heräsi. Ja sitten...»

Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.

»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa
kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta —
on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea
lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin
saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa.
Antakaa minun tehdä niin!... Älkää ottako häntä minulta! Älkää...»

Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili
rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.

»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te
voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»

»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet
minun omani», sanoi paroni.

»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»

»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä
olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi
olla muuta kuin sinun rakastajasi».

»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten
kasvojanne».

Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut
muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten
hän sanoi:

»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»

»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä?
Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja
että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»

Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän
ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät
hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen
ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun... sinun pitäisi tietää, että
olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen
kaikkea mies.»

Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.

»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet
kaksintaisteluun», sanoi paroni.

»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi
Roma.

»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa.
Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se
nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo
sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi.
Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa
puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»

Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja
tuijotti tuleen.

»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu
kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.
Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä.
Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden!
Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen
tähden!»

Roma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.

»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy
paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän
kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia.
Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän
välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla
on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen
nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka
sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»

Roma kuunteli masentuneena.

»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi
kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido
Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi —
langennut nainen.»

Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni
lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta
kauhua hänessä.

»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy?
Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole
kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja
sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua
toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»

»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa,
ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan
hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän
taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:

»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua
noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä
voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista
itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja
minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin
nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen
ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin
kaunis — niin himoava...»

»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja
suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.

»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo
avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on
parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure
sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa
sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua
tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan.
Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»

Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma
meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja
etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta
kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma
melkein toivoi, ettei hän tulisi.




VIII.


Roman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin
yht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli
poliisipäällikön kanssa.

»Olitteko siellä itse?»

»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin
kaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»

»Kuinka paljon väkeä siellä oli?»

»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia,
ehkä yhteensä satatuhatta.»

»Entä Rossin puhe?»

»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa
on oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä
hinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin
vehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri
kansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän
ylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien
lomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut
sanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne
käskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»

»Oletteko seisahduttaneet sähkösanomani lähetyksen?»

»Olemme.»

»Entä muukalaiset sanomalehtimiehet?»

»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky
olla poliisin saatavissa milloin tahansa.»

»Menikö Rossi kotiinsa sieltä?»

»Meni, teidän ylhäisyytenne.»

»Entä nuo satatuhatta?»

»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat
sitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua
Piazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»

»Ainoastaanko miehiä?»

»Miehiä, naisia ja lapsia.»

»Arveletteko, että heidän käytöksensä on uhkaava?»

»Selvästi uhkaava, teidän ylhäisyytenne.»

»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan,
että joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä
kapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten
ja lasten tähden, ja sitten... tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»

»Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitten voitte panna täytäntöön ne käskyt, jotka annoin teille eilen.»

»Kyllä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»

»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan
terveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat
paeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»

Roma kuuli kanan kaakatuksen tapaista ja tiesi siitä, että Angelelli
nauroi.

»Itse kokous oli laiton, eikä meidän lupaamme kysytty.»

»Ylenkatsottiin röyhkeästi, teidän ylhäisyytenne.»

»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun
pitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä
lähettää teidät kuninkaan luo.»

Angelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta
kauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän
poistui kumarrellen huoneesta.

Roma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt
kynää ja paperia, puhui hänelle takaa.

»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa
eilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun
tietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa
varoittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole
tehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»

Felice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen.
Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin
ministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen
seinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.

Roma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi
selvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta
portaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen
lumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka
näyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä
kentällä.

Hän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä
kuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti,
ja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä.
Ennenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja
Davido Rossin kuvapatsaan välissä.

»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!...
Ja tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään
sivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa
hallituksen monimutkainen koneisto.»

Hän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä
liikkeellä.

»Kansanvaltaisuutta! _Kristillistä_ kansanvaltaisuutta! _Vox Populi,
vox Dei!_ Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa
paavin erehtymättömyyteen!»

Joukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä
paisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten
ja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.

»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he
oikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät
tuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»

Roma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven
toitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:

»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»

Se oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten
alimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran
kuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:

»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»

Samassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten
seurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni
kolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»

Seuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen
savupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla
huusivat hädissään:

»Oh! Oh! Oh!»

»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli
käsky ampua kansan yli.»

Peloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja
silmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.

»Mitä olette tehneet?» kysyi Roma käskevästi.

»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni
samassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja
alkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat
piazzalla ja ampuivat portaille päin.»

»Entä sitten?»

»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri
silloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»

Roma huudahti ja vaipui tuolille.

»Kenen lapsi se oli?»

»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli.
Ellei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy
myrskyinen meteli.»

Paroni otti pöydältään kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut.

»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa
teidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää
heti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen
käsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»

Angelelli poistui nopeasti.

»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa
varovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla,
koska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen
sitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja
muuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»

»Hyvä!»

Angelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää
kuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa
ja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä
hyväillen.

»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä
valtiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän
aikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa,
ovat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia,
joka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa
aatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole
ihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset
lumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet
vangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja
tuskia.»

Silloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja
seinät väräjämään.

»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja
kaupunki on piiritystilassa.»




IX.


Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa
väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi
itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota,
joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää
nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina
seisoivat ovella.

Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun
hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista
valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa
olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut
vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän
siis voinut olla Giuseppe, ei toki!

Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi
eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan
tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen
kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän
kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui
Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos
pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet
olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta
monta minuuttia vielä sen jälkeen.

Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan
himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että
portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti
hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna
Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien
muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan
viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä
kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen
jotain erään trattorian ovella.

Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja
revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat
haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi
suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.

Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon
edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli
pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi
häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi
varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.

Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän
pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja
Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt
kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen
lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän
katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet
hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin
seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö
kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää,
minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä,
ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.

»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.

Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.

»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että
ehkä häntä väsytti hiukan.

Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe
kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun
he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä
lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja
tahtoi maahan.

Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe
puristautui lähemmäksi tyttöä.

»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.

Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään
levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen
päänsä, ja se oli niin hauskaa.

Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat
tallustelivat eteenpäin.

Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan
hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan
sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.

Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi
miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija
koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen
poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten
hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata
ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.

Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän
kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi
kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin
oli isä sanonut.

Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän
hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään
hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän
sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.

Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta
nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä
ylös lumisia portaita.

Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt
toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan
ja kääntämään päänsä.

Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He
lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä
melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa
jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä —
sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon
linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan... sitten syvä, tuttu ääni,
joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän
kasvot.

»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»

Ja sitten ei mitään enää.

       *       *       *       *       *

Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen
Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti
masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe
oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa
ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen _verduransa_ jo
valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy
olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.

Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista
Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena
seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen
astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen
kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää
että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin
surullisena.

»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan
päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»

Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan
tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki
on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna
Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku
roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen
päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä...

»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin...»

»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai
ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu
ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan...»

»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on
leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»

Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä
vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka
arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita
kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen
vaimoineen sekä joukko vieraita.

Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä.
Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut
alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni
tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja
sauvaa.

Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.

»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä
lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.

He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei
voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.

»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.

Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.

»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!... Mitä he ovat tehneet
lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin
hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!... Giuseppe! Sano yksi ainoa
sana!... Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä
sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi... mitä tuo on? Verta hänen
paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he
ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe!
Puhu minulle... Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa
pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori?
Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»

He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo
nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen
ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään
sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät
kuin mielipuolen.

»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani
on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!
Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata
hänet?»

Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi
hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän
murhaajahallituksen aikana.»

Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut
nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan.
He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja
huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut.
Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi
ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui
lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.

»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia
ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista.
Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»

Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.

Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui
Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo
puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja
lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo
karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»

Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu
kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen
ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut
Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten
lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen
oli tapana sanoa, 'kuule mummo'...» Mutta hän ei voinut jatkaa sen
enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu
hymyillen täältä», vastasivat vaimot.

Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön
vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti
lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri
kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon.
Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.

Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä.
Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen
Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui
hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan
kadulla:

    »Haudat jo halkee
    Kuolleitten.
    Nousevat haamut
    Marttyyrien.»

Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan
torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.

»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.

Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää
kättä.

Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni
makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet,
silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen
miehen raivo oli kamala.

»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia
keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla... _ja minun täytyy surmata
hänet_!»

Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja
heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain
sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki.
Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi.
»Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.

Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin
vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.

»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli
kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa
— siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.

Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän
kääntyi ovelle.

»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai
Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan
toinen ihminen.

»Herra Rossi... Veljeni!... Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta
Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.




X.


Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman
kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein.
Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten
päätään pehmeään tuoliin.

Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi
kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului
ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista
rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu
raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi
hiljensi.

Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki
kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä
iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat
hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa
syntinen ja rikoksellinen.

Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat,
jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne,
musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui
hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen
yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen
vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi
kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.

Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä,
silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen
vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa
hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli
hänen käsivarsiaan ja olkapäitään... »Oh, rakas! Te olette mieletön!
En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi
paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva
vaimoni!»... »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»...
Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän
vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti
ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka
paljastaa sukupuolien salaisuuden.

Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän
taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin
kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:

»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat
kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni
on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»

Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen
jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen
suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä
huoneesta.

Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät
kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä
uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia,
ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta
onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea
delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut.
Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut
sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.

»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.

Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus
seinän takaa:

»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos
minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava
kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien
käsistä, Jumalan äiti!»

Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka
saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja
masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta
ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen
täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa
tunnustaa.

Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen
tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi
tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina
ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut
asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän
odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen,
sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän
itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla
ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.

Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär
olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei
tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani...» niin hän
sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui
ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova
häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit
kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa
enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet.
Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä
vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma
oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.

»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen
kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.

»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan
voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel,
jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit
silmät ja ole tyyni!»

»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on
järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»

»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet
levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja
silloin kaikki näyttää toiselta.»

»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää
ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin
itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella
sitä enää.»

»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime
aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»

Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella
kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:

»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa
rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin;
Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin
ankaraa... minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon... mutta
eihän sitä voi auttaa.»

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.

»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni.
Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun.
Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä
alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on
vankilassa tällä hetkellä.»

Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen
lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin
luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se
saattaa parantaa kaikki.

»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan
ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki
taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta.
Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja... kaikille. Ehkä te
minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota
mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet,
hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte
tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata,
muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse
maksaa mitään isäni tiluksien tuloista... Ikävä minun on jättää
täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen
on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua
ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna
ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja
puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»

Hänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.

»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen
toisemme...»

»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»

Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?»
kysyi hän.

Roma kumarsi päätään.

»Aiot hautautua luostariin?»

»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani
nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä
miestä suoraan silmiin, jota hän... kun hän on tuottanut surua ja
tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä...»

»Roma», sanoi paroni, »_minä_ rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen?
Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»

Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi
hänet pois.

»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän.
»Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»

»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun
sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi
loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on
antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei
hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella
sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että
ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele
lapsuuttasi... enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni
mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut
sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi
kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»

Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta
heikommin kuin äsken.

»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua,
mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä
teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet
ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden...»

»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla
hyväksi vain. Jättäkää minut!»

»Sinä _olet_ hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli
minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun
kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin
sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä
saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut
iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni,
kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni
kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme...»

Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi
alas päänsä.

»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole
mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»

Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen
saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.

»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on
jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei
ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei
kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin
masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan
muitten asiain unohtua.»

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä:
»Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido
Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»

Samassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.

»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän
ylhäisyytenne.»

Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat
lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja
samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät
äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja
ilma oli tyhjä ja kolkko.

Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma
olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti
lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.

»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»

»Toivotan onnea.»

»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»

»Hyvä!»

»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna
sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»

»Mainiota!»

»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on
ainoa surmattu.»

»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»

»Olemme. Onnetonta kyllä...»

Romaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.

»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi...»

Tukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse
huutanut.

»Jatkakaa, commendatore.»

»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi
tulossa tähän taloon.»

Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui
kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.

Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän
oli työskennellyt.

Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät
kirkkaiksi.

»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette
vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»

»Onnetonta kyllä... teidän ylhäisyytenne...»

»Eikö ole?»

»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta
tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka
haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»

»Paennut?»

»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»

Roma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.

»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille
asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin
kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että
ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille
hallituksille.»

»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen
vaikeuden keksin Englannissa.»

»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»

Roma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.

»_Tuossa_ on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme
lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»

»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin
että se hajosi sirpaleiksi lattialle.

Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni
turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.

»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän,
»ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään
ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva
sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee
meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua
hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut
pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että
sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä
miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa
masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»

»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut
maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan
Davido Rossia.»

»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja —
kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo
sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Tahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.

»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas
kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»

Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja
sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului
vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.




XI.


Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa
vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki
raivoa ja vihaa.

Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja
noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä,
hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.

»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi,
Jumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme!
Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole
mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen,
olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita
koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin
käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän
yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»

Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois
hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen
kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen,
kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti
epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.

Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.

Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä
Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua
pimeässä kuin sammakko kiven alle.

Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin
sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon,
joka melusi aika paljon.

Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä
ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja
koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja
kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on
meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.

Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa,
ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää»,
ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»

Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza
hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa,
ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen
valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.

Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui
yläkertaan.

»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli
meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli
erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina
ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle,
mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»

Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että
se oli siellä.

Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja
joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei,
paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen
jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.

»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain
sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.

Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin
maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla
kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan,
ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.

Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän
ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä
hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä,
jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa
sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.

Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla,
ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin
paavin tori oli ollut.

Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja
karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja
puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä
hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan
kuin kimmeltävä kuu.

Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin
kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat.
Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili
lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.

Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta.
Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta
kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti
ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei
olisi siellä.

Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet
sieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt
ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.

Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle
puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin
näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä.
Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin
päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.

Kello löi kaksitoista.

Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa
ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen
kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja
lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat
vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen
sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän
veljiänne, poikani», huusi hän.

Kello löi yksi.

Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli
kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää
kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori
tyttö puhutteli häntä.

»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika
on kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin
hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan...
Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»

Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön
mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja
pikku Giuseppe on nyt taivaassa.

»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti
pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta
viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä.
Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.

Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla
Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli
lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi
katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään,
ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen
kasvonsa osoittivat suurta surua.

Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon
lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa
ikkunaan.

»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»

Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään
kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
avasi oven.

»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin
kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.




XII.


Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan
sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli
menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut
totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli
aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa,
olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut
päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä
antautumista?

Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön
kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei
jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen
etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat
keskiyömessuaan.

Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki.
Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset
olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän
valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia
muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa
— rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret
tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt
hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.

Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla,
mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen
eteen rukoilemaan ja kuulisi _hänen_ äänensä, niinkuin hän itse nyt
kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten
hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma
oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista,
salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.

Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä
valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen
edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo
kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös.
Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.

Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa
toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten
levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen
unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa
suudeltavaksi.

»Sinäkö siinä olet?»

»Roma!»

Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka
kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui
ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten
hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti
syliinsä.

He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia
sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi
näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä
silmissään olisi sammunut.

»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.

»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on
tapahtunut?»

»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»

»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat
määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»

»Ei puhuta siitä... Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet
päässyt näin pitkälle ja nyt...»

»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»

»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»

»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa
käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni
verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»

»Jumala _tietää_ sen.»

»Ota tämä.»

Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli
revolveri.

»En voi luottaa itseeni enää.»

»Ethän ole käyttänyt sitä?»

»En.»

»Jumalan kiitos!»

»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»

»Paroninko?»

»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois
minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»

Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä
Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman
kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.

»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»

Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.

»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»

»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.

»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan
laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!... Mutta ei!»
huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan
kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on
katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»

He olivat molemmat ääneti hetken.

»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa
nyyhkytyksensä.

»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»

»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma
epävarmasti.

»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta.
En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden
kurjuutta, mutta...»

»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis...»

»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä
palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä
kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me
tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»

»Niin, niin», vastasi Roma.

»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»

»Olen, olen.»

Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.

»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat...»

Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.

»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»

Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.

»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»

»Oh, en ajatellut sitä.»

»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»

»En ajatellut sitäkään.»

»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»

»Minä olen jo vannonut — _omalle_ kuninkaalleni.»

»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»

»Ei, tahdon että menet, armas.»

»Mitä sinä siis pelkäät?»

»Oh — en mitään — mutta...»

»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»

»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»

Rossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»

»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»

»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me,
jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen...
Itketkö, Romani?»

»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman
sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien
luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee
turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin
voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä
rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän
koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen...
Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista...»

»Älä masenna mieltäni, Roma.»

»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta,
tapahtuipa mitä tahansa.»

»Roma!»

»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että
minä olen aina rakastanut sinua.»

»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»

»Jos me eroamme iäksi... jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset
maallisille tunteille, lupaa minulle...»

»Jumalan tähden, Roma!»

»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.

»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»

»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä
minulle kuinka tahansa... niin, en voi muuta... rakastan sinua
viimeiseen hengenvetoon asti.»

Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli
häntä.

»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa,
käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja
sielussamme.»

Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin
tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi
Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.

Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen
Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä
nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.

Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi
hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan
kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin
painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.

»Hyvästi!»

»Ei vielä.»

»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja
vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»

»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet
satoja kertoja sen tehdä.»

»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.
Hyvästi!»

»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä
syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»

Roma rupesi vapisemaan.

»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni
kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin
kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän
aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan.
Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi
ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja...»

»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja
itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»

He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma
alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.

»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin
siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen
avioliittomme saa kirkon siunauksen?»

Roma katsoi häneen vavisten.

»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua
vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa.
Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että
Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea
ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»

»Mutta se on mahdotonta.»

»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun
vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään
arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»

»Ei ole aikaa. Et voi odottaa...»

»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea
delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen
apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»

»Jos arvelet... se on... jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle
voimaa...»

»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on
tehty.»

»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää
mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»

»En koskaan!»

»Mutta... on jotain... jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle —
jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»

»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»

»Etkö tahdo kuulla sitä?»

»En, jos se on kiusallista sinulle.»

»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»

»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»

Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin
kaulaan.

»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»




XIII.


Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin
katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin
keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot
loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa
polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija,
vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen
soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita
ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.

Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut
messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle.
Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään
rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän
nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.

»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»

»Kirjoitan.»

»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»

»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma...»

»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»

Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen
silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.

Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran
syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja
palautetaan takaisin kahleissa...»

»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.

»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi...»

»Minä voin seurata sinua.»

»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa...»

»Voin seurata sinua kuolemaankin.»

»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»

»Niin», sanoi Roma epävarmasti.

»Ellei — — hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli
hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.

Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma
seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava
seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi
katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa
päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.

Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa
vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä
kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan
ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja
kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua
miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä
Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden
avaamista.

Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli
miehiä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.
Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos
Roomasta?»

»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.

»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.
»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»

»Autammeko? Kysymys on _voimmeko_ auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka
mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.

Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden.
Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli
kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin.
Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin
penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.

»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori
Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja
hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa
herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte
Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»

»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.

Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.

Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat
punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa,
korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä
pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.

Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten
Davido Rossi.

Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu
tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.

Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla,
toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä
oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa
valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat
kaupungista.

Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin
arvanneet.

Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.

»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.

Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti,
herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti
korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa
yli.

»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.

Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan
pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt.
Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis
kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät
ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki
olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi
soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon
kellon kaiku.

Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja
pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä
häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä,
ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt
olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi
itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.

Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi
katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit
auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt
aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi
muisteli menneisyyttä.

Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki
oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli
lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja
köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli
kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se
oli yksi ainoa.

Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto
meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat
erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja
— kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät
alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki,
kaikki on häviävä!

Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen
lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt
viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle.
Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot
kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.

Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki,
mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä
enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!

Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.

Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja
Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman
päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja
punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon.
Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää
kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja
muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista.
Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa
ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.

»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla
vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä
panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän
siellä taistella keskenään.»

»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.

»Mikäs hän on?»

»Uneksija.»

»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat
nauramaan.






KUUDES OSA.

ROMAN ROOMALAINEN.




I.


Roma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat
ohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä?
Hän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli
kulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.

Mutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän
muisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva
sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut
meidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän
tunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.

Mitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin
koskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka
kumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido
Rossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle.
Mutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie,
Mutta milloin? Ja kuinka?

Nattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin
kuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista.
Roma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt.
Viranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.

Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia.
Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote
virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä
kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen
ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella
määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt
kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.

Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä.
Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden
tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka
kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet
tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat
puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut
sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi
oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta,
että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen
vähällä verenvuodolla.

Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun
hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä
yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.

Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli
kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita
tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi
jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien
silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla
oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet
kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä
sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.

Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän
osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi
talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha
garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi
portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten
kyyneliin.

Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen
tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka
kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten
surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.

Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet,
kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen
nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat
alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä
kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa.
Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä
kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli
asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu
sileäksi.

»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen
kynttilöiden väliin.

Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle
rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat
itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.

»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän
tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen.
Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli
tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle...»

»Älkää, äiti, älkää!» huusi Elena.

Ja sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku
tavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen
puheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille
suureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.

»Ja nyt... tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja
kyyneleet alkoivat taas vuotaa.

»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut
mitään... Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos
minulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli
hänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla
saadakseen uuden pukunsa. Ja nyt... tuossa hän on.»

Vanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido
Rossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta
kuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli
pitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen
paperinsa ja lukinnut ovet.

»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He
eivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina
Cœlin vankilaan.

»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä
tapahtuu», sanoi Elena.

»Minä menen häntä katsomaan», sanoi Roma.

Oli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo
ihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään.
Roma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria,
joka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan
siitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s.
kolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta
sekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan
lasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita
veljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta
Roma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta,
suuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä
siunaamistaan.




II.


Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar»,
on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana
kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä
on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan
eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta.
Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä
ja kukkula on myöskin vartioitu.

Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon
vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein
sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he
katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi
lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin.
Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli
piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien
asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden
uhalla.

Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä
oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri
maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä.
Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten
punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien
käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.

»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset
eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy
vielä kova mellakka.»

»Vaiti!»

»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi
eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet
mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan,
odotahan!»

»Vaiti!»

»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä
he avaa ovea.»

»Vaiti!»

Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat
ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä
vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä
herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja
kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän,
minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan
käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä...»

»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta
sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.

Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma
oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman
vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma,
joka oli tullut Brunoa katsomaan.

Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen
ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin
auttaa häntä.

»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.

»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet
kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin
virastohuoneisiin.

Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies,
mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.

»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin
vallassa», sanoi hän.

»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»

»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta
ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa...»

»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»

»Kyllä.»

»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja
valoa, jos tarvitaan?»

»Tietysti.»

Roma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:

 »Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota
 rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa!
 Nämäkin päivät loppuvat kerran.

                                                           R.V.»

Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten
käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian
aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli
tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn
oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli
helmikuun 1 p:nä.»

Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli
yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen
takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi
ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut
huoneeseen.

Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi
laulaa virttä:

    »Syvyydestä Sulle huudan.
    Kuule mua Luojani!»

Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään
pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin
takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.

Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat
niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.

Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin
ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.

Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi
syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän
tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä
he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki
kirkkoon.

Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä
kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina
kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat
ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko
naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo
loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.

Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet
taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen,
joka oli pöydällä vuoteen vieressä.

»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän
sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet
pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on
mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria,
täynnä armoa, Herra kuulee sinua... Amen!»

Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa
huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido
Rossille: —

 »Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua
 armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä
 ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua
 kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en
 ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen
 päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista
 tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta
 tuntuu kuin siitä olisi vuosia.

 En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon
 ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin
 liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin
 surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut
 kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien
 huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää
 hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä
 haaksirikkoiseen laivaan.

 Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka
 on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki
 lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki
 meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun
 voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»

Tässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei
voinut.

 »En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet
 huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain
 voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi
 on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara
 meressä.

 Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä,
 joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri,
 Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan
 mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee
 hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja
 metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot
 ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja
 heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.

 Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä
 julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja
 kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon,
 ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto
 luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan
 johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät
 ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna,
 ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja
 suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.

 Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs
 olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut
 omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa,
 jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä
 ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna
 kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä
 taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme
 yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma
 armaani!»

Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut.
»Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon
pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa
hulluuttaan ja meni levolle.




III.


Sotaoikeuden istunto alkoi kello kahdeksan seuraavana aamuna.
Aurinko oli noussut, lumi oli sulanut ja St. Angelon linnan piha
oli aurinkoinen ja täynnä liikettä. Eri rykmentteihin kuuluvia
univormupukuisia upseereja kantaen salkkuja ja papereita kulki
edestakaisin nopein askelin. Joukko höyhenillä koristettuihin hattuihin
puettuja poliiseja piti tietä avoinna linnaan, ja ainoastaan pileteillä
varustetut henkilöt saivat kulkea sinne. Kun linnan kello löi,
kulkivat Regina Cœlin mustat vaunut rämisten kivetyn pihan yli tuoden
ensimmäisen kuormallisen vankeja. Heitä oli kymmenisen henkeä, melkein
kaikki huonosti puettuja, ja kun he astuivat alas ovella, kuului
kahleitten kalina kirkkaassa aamu-ilmassa.

Sotaoikeus istui suuressa, synkässä, holvikattoisessa salissa, jonka
seinät olivat hiekkakiveä. Se oli jaettu kahteen erisuureen osaan,
suurempi osa tuomareita ja syytettyjä varten, pienempi osa yleisöä
varten. Suurta hevosenkengän muotoista pöytää peitti vihreä verka
ja sen yläpuolella riippui kuninkaan kuva, jota liput ympäröivät ja
jonka alle kiinnitetyssä nauhassa oli sanat: »Laki on sama kaikille!»
Keskellä hevosenkenkää istui presidentti suuressa, punaisessa
nojatuolissa, ja molemmin puolin häntä istui apulaistuomareita.
Kukin oli sotilaspuvussa, joko jalkaväen, ratsuväen, tykistön tai
insinöörikunnan univormussa, ja melkein kaikilla oli kunniamerkkejä
rinnassa. Puuaitauksen takana seisoi yleisö sullottuna soikean alaan,
missä ei ollut istuimia.

Kuninkaallinen komisario istui virastossaan yläkerrassa kahden
ministerin kanssa. Toinen oli paroni Bonelli, toinen sotaministeri.
Paroni oli reippaan ja tyynen näköinen, sillä edellisen päivän
levottomuudet eivät olleet turmelleet hänen pukuaan eikä tuultaan.
Kenraali Morra näytti huolestuneelta, ja hänen karkeat kasvonsa
näyttivät enemmän kuin koskaan kirveellä veistetyiltä. Kuninkaallinen
komissaari, jolla oli kenraalin univormu, oli pieni, omituisen näköinen
mies. Hänen vasen silmäteränsä oli liikkumaton, joten melkein näytti
kuin hän olisi katsonut kieroon.

»Kenraali», sanoi paroni istuen pöydän ääreen, »hallitus luottaa
täydellisesti teidän järkevyyteenne ja arvostelukykyynne, muutoin ei
kuningas olisi suvainnut asettaa teitä nykyiseen asemaanne, mutta
se ehkä tyydyttää meidän virkaveljeämme» — hän osoitti kädellään
kepeästi sotaministeriin päin, joka levottomasti käveli edestakaisin
— »ja keventää teidän vastuunalaisuuttanne, jos pyydän teitä lyhyesti
kertomaan, mitä olette tehnyt ja mitä ohjelmaa nyt aiotte seurata».

»Ilomielin, teidän ylhäisyytenne», sanoi kuninkaallinen komissaari, »ja
ehkä on yksinkertaisinta lukea selonteko tähänastisista toimistamme».

»Tehkää niin», sanoi paroni, ja kuninkaallinen komissaari nousi, avasi
salkun ja alkoi lukea:

»Hänen Majesteettinsa nimessä, Jumalan armosta ja kansan tahdosta
kuningas...»

»Hypätkää tuon yli», sanoi paroni.

Kuninkaallinen komissaari käänsi lehden ja alkoi taas:

»Koska on toteen näytetty asiapaperien avulla ja kuulustelemalla
todistajia...»

»Hypätkää senkin yli...»

Kuninkaallinen komissari käänsi taas lehden.

»Koska meteli yöllä helmikuun 1 p:nä oli ylempänä esitetyn kiihoituksen
tulos, julistettiin Rooma kuninkaan käskystä piiritystilaan,
kuninkaallinen hallinto määrättiin ja kaupunki jaettiin neljään
vyöhykkeeseen, joista kukin on kenraalin hallinnon alainen, kadut
ja torit miehitettiin ja sotaoikeus asetettiin tuomitsemaan
metelöitsijöitä sotalain mukaan.»

»Lukekaa määräykset.»

»Kuninkaallinen komissaari on määrännyt, että teatterit, viinipuodit ja
kahvilat suljettakoon kello 8 illalla, useampia henkilöitä kuin neljä
ei saa kokoontua yhteen kaduilla, vallankumouksellisten kirjoitusten ja
julistusten levittämistä pidetään kapinallisuutena ja...»

Sotaministeri lakkasi kävelemästä ja kuninkaallinen komissaari lopetti
lukunsa.

»Jatkakaa», sanoi paroni.

»Ja kaikkia toimia hallitsijaa vastaan, joiden tarkoituksena on
muuttaa hallitusmuotoa tai tuottaa vaaraa valtiolle, pidetään
majesteettirikoksena ja ne rangaistaan sen mukaan.»

»Hyvä! Entä lakkautetut sanomalehdet?»

Kuninkaallinen komissaari luki listan. Niitä oli kymmenen, ja
viimeisenä oli »Koitto».

»Entä lakkautetut seurat?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden nimet. Viimeisenä oli »_Ihmisten
tasavalta_».

»Entä kotitarkastukset?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden talojen ja asuntojen osoitteet,
missä oli löydetty rikoksellisia papereita, jotka oli otettu
takavarikkoon, sekä mitä rikoksen avustajia oli saatu selville.

»Entä vangitut metelöitsijät?»

»Niitä on lähes viisisataa, teidän ylhäisyytenne. Tässä on luettelo
heistä.»

Viimeisenä oli nimi »Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, 14 Piazza
Navona, syytetty raivoisasta viranomaisten vastustamisesta yöllä
helmikuun 1 p:nä sekä useiden sotilaitten haavoittamisesta.»

»Hyvä», sanoi paroni taas. »Te olette enemmän kuin armollinen
pienemmille syyllisille, jotka heittäytyivät oikeuden käsiin. Mutta
entä nuo suuremmat rikokselliset, jotka johtivat tietämättömiä ja
pettivät joukkiot? Oletteko kirjoittanut syytöksen Davido Rossia
vastaan?»

»Se on tässä, teidän ylhäisyytenne.»

»Lukekaa se.»

Sotaministeri jatkoi taas levotonta kulkuaan, ja kuninkaallinen
komissaari alkoi lukea:

»Davido Rossi, asuva Piazza Navonalla n:o 14, on huomattu syylliseksi
rikoslain 134 ja 252 pykälissä mainittuihin rikoksiin, ja poistuneena
oikeusviranomaisten ulottuvilta syytetään häntä siitä, että hän
on käyttämällä taitoaan ja tarmoaan sekä suurta vaikutusvaltaansa
kansaan, kirjoittamalla julkisiin sanomalehtiin, pitämällä puheita
julkisissa paikoissa ja perustamalla seuroja toimeenpannut hallitusta
vastaan tähdätyn liikkeen, levittänyt vallankumouksellisia aatteita,
kiihoittanut joukkioita vastustamaan viranomaisia ja väkivaltaisesti
muuttamaan valtion perustuslakeja, sekä erittäinkin toimeenpannut
metelin helmikuun 1 p:nä, ja täten haastetaan yllämainittu Davido Rossi
sotaoikeuden tuomittavaksi St. Angelon linnaan, Roomaan ennen... sen
ja sen ajan kuluttua, sillä uhalla, että hänet muutoin poissaolevana
tuomitaan äsken mainituista rikoksista.»

Sotaministeri löi nyrkkinsä pöytään. »Te ette voi julaista tuommoista
haastetta», huudahti hän.

»Miksi ei?» kysyi paroni.

»Sillä Rossi on parlamentin jäsen, ja semmoisena on hänet tavattava
rikoksellisessa teossa. Säädös sanoo aivan selvään, että ainoastaan
silminnähtävä rikos voi muuttaa parlamentin jäsenen erikoisaseman.
Rossi on mennyt, ettekä te voi seurata häntä.»

»Hyvä virkaveljeni», sanoi paroni hymyillen, »te puhutte roskaa. Mistä
rikoksesta miestä syytetään? Kapinallisuudesta! Mitä on kapinallisuus?
Onko se samaa kuin murha, hetken rikos? Ei! Se on rikos, joka tapahtuu
joka hetki pitkän ajan kuluessa. Siksi kapinallisuus on silminnähtävä
teko, josta jokainen todistettu kapinallinen voidaan vangita milloin
tahansa.»

»Millä lailla voitte todistaa Rossin kapinalliseksi ilman tutkintoa,
johon teillä ei ole mitään oikeutta kutsua häntä?»

»Samalla tavalla kuin todistamme mitä muita rikoksia tahansa.»

»Salaurkkimisella?»

»Miksikä ei?»

»Siinä tapauksessa, teidän ylhäisyytenne, saatte tulla toimeen ilman
minun apuani. Minä en tunne mitään myötätuntoisuutta Rossin pyrintöjä
kohtaan. Ministerinä ja teidän virkaveljenänne olen koettanut auttaa
teitä järjestyksen ylläpitämisessä ja voimassa olevan järjestelmän
suojaamisessa. Mutta ihmisenä ja roomalaisena minun täytyy vastustaa
teitä, kun te rikotte säädöksiä ja koetatte riistää kansan vapauden.
Hyvästi, teidän ylhäisyytenne.»

Sotaministeri tervehti jäykästi paronia ja astui nopeasti ulos
huoneesta.

Paroni otti kukan napinlävestään ja kohotti sen nenäänsä.

»Tuo mies on hullu», sanoi hän hetken kuluttua. »Mutta hän on sen
verran oikeassa, että me voimme julaista teidän syytöksenne ainoastaan
siinä tapauksessa, että meillä on mitä selvimmät todistukset
kapinallisuudesta. Mitä todistuksia teillä on?»

»Ei kovin paljon, teidän ylhäisyytenne.»

»Ei ole mitään syyttäviä asiakirjoja?»

»Ei mitään.»

»Ettekö löytänyt mitään kotitarkastuksessa?»

»Ei mitään tärkeätä.»

»Kutka ovat todistajanne?»

»Tommaso ja Francesca Mariotti Piazza Navonalla n:o 14, portinvartija
ja hänen vaimonsa, Elena Rocco ja Bruno Rocco, Charles Minghelli,
poliisivirkamies ja Donna Roma Volonna...»

»Pyyhkikää pois se nimi.»

»Teidän ylhäisyytenne.»

»Pyyhkikää pois tuo viimeinen nimi vastaiseksi. Mitä Minghelli
toimittaa nyt?»

»Minä lähetin hänet vankina Regina Cœliin.»

»Vankina?»

»Tapaamaan muita vankeja ja houkuttelemaan heiltä tietoja.»

»Entä tirehtööri?»

»Hän ei tahtonut ensin suostua, mutta minä puhuttelin häntä
eilisiltana, ja kaikki on hyvin nyt. 'Minä en tahdo tehdä mitään
vääryyttä, cavaliere', sanoin minä. 'Te olette suuren vankilan
tirehtööri ja teidän velvollisuutenne on palvella kuningasta ja
maata. Meillä on syytä uskoa, että meteli helmikuun 1 p:nä oli
vallankumouksellisen joukkueen toimeenpanema ja että ainakin yksi
teidän vangeistanne tuntee kaikki yksityiskohdat koko liikkeessä. Hänen
nimensä on Bruno Rocco. Hän on hyväsydäminen ja on tehnyt rikoksensa
jonkun toisen henkilön vaikutuksesta. Auttakaa meitä saamaan selville,
kuka tai ketä nuo henkilöt ovat, niin teette suuren palveluksen
valtakunnalle.»

»Ja mikä oli seuraus?»

»Minghelli on asetettu viereiseen koppiin, ja hän on jo varsin hyvä
ystävä Brunon kanssa. He ovat jo alkaneet keskustella toistensa kanssa
koputtamalla seinään vankien tapaan.»

Kuninkaallisen komissaarin vasen liikkumaton silmäterä välähti pahasti,
kun hänen kasvonsa vetäytyivät hymyyn.

»Kenraali», sanoi paroni nousten, »olen tyytyväinen, että olette
oikeilla jäljillä, ja minulla on oleva ilo ilmoittaa kuninkaalle, että
teidän nimittämisenne tähän vaikeaan virkaan on osoittautunut täysin
onnelliseksi ratkaisuksi ja todistaa oikeaksi sen luottamuksen, jota
tunsin teitä kohtaan esittäessäni teidät tähän korkeaan asemaan.»

Tuon lyhyen puolen tunnin kuluessa sotaoikeus oli jatkanut tointaan
keskeymättä. Kymmenen vankia oli tuomittu vankilaan kymmenestä päivästä
kymmeneen vuoteen saakka, ja Regina Cœlin mustat vaunut rämisivät taas
kivikadulla.




IV.


Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän
oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta
todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen
voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa
luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle
paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän
saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä
Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?

Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää
viivytellä eikä epäröidä.

Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi
sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli
Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»

Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo
sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.

Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut
täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset
ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi
ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa,
jotain piti tehdä.

Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti
maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä
he tahtoneet poistua saamatta rahaa.

Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui
laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.

Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa
olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin
taivaan.

Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien
kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää,
kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen
ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain,
jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren
miehen hymyistä.

Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen,
kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä
ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen
päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä
uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma
siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat
ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään
hänen jaloissaan.

Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle,
sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän
menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut.
Hän kirjoitti:

 »Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en
 ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että
 sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon
 tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä
 johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se
 silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin
 iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan
 minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin
 hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos
 pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»

Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä
pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen,
ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki
hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.

Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi
kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä.
Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja
silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui
kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui
näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.

»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte
hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»

»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen
valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»

»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me
teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta
yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi... se on... omalla vastuullaan...
ymmärrättehän...»

Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut
suihkukaivoa?»

»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään
määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää...»

»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut
päätetty.»

»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»

»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä —
kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan...»

Pikku mies hymyili säälivästi.

»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että
ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus...»

Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi
kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.

»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.

»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä
suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»

»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos
olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään
valtaa... jos se tuottaa asialle hyvän lopun... voisin ehkä luvata
hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».

»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»

»Armolahjojako?»

»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä
teidän rahoistanne. Voitte mennä.»

Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi
pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta
ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin
tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli
rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan
olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän
peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan
toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.

Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu
laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.

 »Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin
 olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui
 kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta
 minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.

 Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat
 ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi
 soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen
 edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on
 jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet
 uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra,
 sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma
 alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu,
 monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta
 maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on
 lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on
 kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi,
 ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa
 julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi
 kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan
 julistamista.

 Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja.
 Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista
 komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan
 paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti
 sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun
 tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin,
 kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan,
 sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen
 henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten
 kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän
 vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin
 suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle
 viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään
 toimiin.

 Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista.
 »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli
 senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on
 kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin
 kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin
 kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme
 ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja
 nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään
 minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa
 korvaukseksi ajanhukasta...

 En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka
 olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin
 antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin
 taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.

 Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni
 päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa
 parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta,
 jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin
 hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö,
 jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin
 mikään muu maailmassa. ₍

 En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen
 tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine
 housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on
 juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä
 minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa.
 En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla
 on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine
 ajatuksineen...»

Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa.
Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen»,
ajatteli hän ja laski pois kynänsä.




V.


Aikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä
tapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja
jyrkkäliikkeinen.

»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista,
että hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että
hänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille,
että hän itse kerran aikoo asettua tänne...»

»Milloin hän tahtoo tulla?» kysyi Roma.

»Pääsiäisenä.»

»Hyvä. Tätini on sairas, mutta ehkä voimme muuttaa hänet...»

»Kiitos! Ja ehkä saan kunnian antaa teille...»

Laskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen
ja vastasi katsomatta siihen:

»Te saatte vuokran kahden päivän kuluttua.»

»Kiitos. Luotan siihen siis. Ja toistaiseksi...»

»Mitä?»

»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle
tulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta
täältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»

»Lupaan, että saatte saatavanne kahden päivän kuluttua. Eikö se riitä?»

Happamen näköinen herra kumarsi nöyrästi Roman säihkyvien silmien
edessä.

»Hyvästi.»

»Hyvästi, armollinen neiti.»

Tuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva
Sella, tunnettu muotiompelija.

»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan
tähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos
jonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti
ei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo
rakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo
kääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut
niin kauan heidän...»

»Voitteko odottaa yhden päivän vielä minun velkaani?»

»Donna Roma! Mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä!»

»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?»
sanoi Roma nousten.

»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte
vastaan minut! Toivon, etten ole ollut _de trop_. Ellei minun olisi
täytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden...»

Roma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle _strozzinille_
(koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.

»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua
ostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello
neljä.»

»Roma!» huusi ärtyisä ääni.

Hän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta.
Vanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui
hajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan
peilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen
jalkapuolessa.

»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen
nenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet
myynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot
sen minulle.»

»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun
muassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.

»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla
ne ovat korttipöydällä vieressäsi... Se on siis totta! Vallan totta!
Sinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä... Laupias
taivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!... Luultavasti sinä
kohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»

»Juuri niin aion tehdä, täti Betsy.»

»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken
häpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet!
Sinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei
mieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle
tulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»

»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta
muutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen,
koska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun
myyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»

»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on
amerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin
minut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät...
Mene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä... Nattalina!
_Nat-ta-li-na_!»

Myöhään samana iltana Roma kirjoitti Davido Rossille: —

 »Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin
 menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä
 nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni
 tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä
 läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä
 millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.

 Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta
 käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat
 aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi
 kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta,
 kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai
 vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että
 vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka
 sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.

 Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän
 on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut
 este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut.
 Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että
 häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet
 sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja
 vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään
 perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun
 aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten
 tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun
 tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien
 mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli
 inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan
 muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa
 sitten minulle.

 Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi
 vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa
 olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä
 tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin
 alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen
 esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa
 kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada
 laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta
 he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja
 kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa
 olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.

 Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan?
 Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen
 maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!

 Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen
 sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten
 kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä
 tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin
 huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen
 kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän
 välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa
 hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä.
 Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on
 rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle
 ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä
 olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri
 oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta
 joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään
 maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä
 ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan
 ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se
 miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt,
 mikä olisi hänen velvollisuutensa.

 Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen,
 mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata
 rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän
 tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja
 aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei
 oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa
 yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää
 kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä
 kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen.
 Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin
 epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma,
 eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli
 häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»

Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa
edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala
minua auttakoon!»

 »Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat
 vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet
 herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki,
 mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin.
 Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen,
 että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun
 sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen,
 että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut
 iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin
 saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta
 ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»




VI.


Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi
ikkunaluukut ja sanoi:

»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne,
'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja
portinvartija toi sen tänne.»

»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä
tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle
henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»

Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se
oli kirjoitettu Sohossa.

 »Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt
 ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat
 tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää
 ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat
 kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan
 uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista
 sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä
 sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta
 minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän
 vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat,
 tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka
 kaunis!

 Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen
 Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa
 kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun,
 mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa
 olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi:
 Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä
 lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta
 ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma
 oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia
 voiton toive eikä Jumalan käsi?

 Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että
 monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja
 ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he
 olivat jatkaneet.

 Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua
 nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi
 heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat
 kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma
 nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja
 lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut.
 Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön
 halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä
 makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.

 Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha
 kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin
 sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta
 hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi
 Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen
 astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä
 minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä
 se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he
 järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle
 aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.

 Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä,
 kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä
 kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat
 katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa
 oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti
 sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin
 Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti,
 olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni
 tytär.

 Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto
 on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten
 Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla.
 Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se
 oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko
 kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen
 sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen
 väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi
 minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin
 yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki,
 että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö,
 joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen
 liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.

 Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät.
 Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan
 naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon
 luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän
 maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka!
 Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!

 Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä,
 kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa
 omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin
 velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin
 hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma
 Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä
 koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»

Myötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:

 _Roomalaiset!_ — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla,
 mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä,
 että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja
 että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen
 vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois.
 Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa,
 että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua
 ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne
 kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut
 teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen,
 ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja
 mahtavin valtakunta maan päällä.

 Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on
 vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin
 vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu,
 ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa,
 uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti
 sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty
 ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka
 ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen
 mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on
 _Yhteys!_

 Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he
 kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa
 Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del
 Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden
 henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran
 voisivat tuntea sen.

 Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt
 ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli
 sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin
 olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken,
 ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä
 päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani
 on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain
 valtaistuimet vapisemaan.

                                           _Davido Rossi_.»




VII.


Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina
kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien
edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen
päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja
suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui
painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies
sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja
kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi.......

»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin
lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan
silmälasiensa yli ja vaikeni.

»No?»

»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan
seuraukset», sanoi vanha mies.

»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.

»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla
kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»

»Onko tämä teistä kapinallinen?»

»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan
julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».

»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.

»Koska painaja on vaarassa...»

»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu...»

Vanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.

»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se
on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi,
joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»

»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti»,
sanoi Roma aikoen poistua.

»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä
luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja...»

»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin
kukkaronsa.

Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta.
Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan,
kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui
kadulle.

Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza
Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja
ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut
aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia
ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di
Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko
väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia,
jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä
kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli
osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on
surullinen, painava ilma.

Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan
kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään
Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan
oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he
pitivät kädessään.

»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello
kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän
messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»

Roma luki kirjeen. Se oli Elenalta.

 »Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.
 Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua
 seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.
 Kaikki on hyvin, älkää surko.

 Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta.
 Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä
 vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä
 syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En
 tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.

 Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.

                                                    Elena.»

»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen
hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.

»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo
esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on
Tiber hänet ottanut.»

»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on
mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne,
koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»

»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen
kätensä korvansa taakse.

»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme...»

»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi
vanha vaimo.

»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma.
»Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen
kaikkea, älkää puhuko poliisille.»

»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita,
että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi,
että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja
lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne,
kun tarvitsette äitiä.»

Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli
levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha
kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka,
vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen
kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja
rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta
riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka
paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun
hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia
koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja
timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu
kaulakoristus ja helmivyö.

Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi,
kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen
silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten
ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja
pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.

Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden
kirjeen paronilta.

 »Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä
 esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä,
 mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon,
 elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista
 välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis
 sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä
 kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran
 luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista
 unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja
 aina.

                                               _Bonellisi_.»

Felice seisoi vielä ovella: »_Riposta Eccellenza_?»

»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.

Tuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.

 »Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän
 ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.'
 Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän
 aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat
 meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen
 päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti
 pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin
 uuden Jerusalemin portit.

 Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä
 niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua.
 Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin
 teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin
 jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani,
 ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua
 aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja
 alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.

 Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella
 tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää
 raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua
 päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin
 kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa
 raporttini tähän päivään saakka.

 Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on
 kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä
 ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä.
 Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin
 hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan
 ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma
 työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia
 polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa.
 Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni
 sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.

 Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita
 myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille
 ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan,
 ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei
 olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka
 aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä
 teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva.
 Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua
 siveelliseen erämaahan?

 Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on
 toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille
 paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin
 siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä
 epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan
 ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä.
 Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään
 tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta
 epäilemään entistä enemmän.

 Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä
 kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu
 »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että
 camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian
 vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja
 sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin
 hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat
 rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä
 Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.

 Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä
 olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille,
 ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti.
 Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja
 palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali?
 Jos _sinä_ tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta
 sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin
 onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.

 Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta
 kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten
 minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan
 ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen,
 että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella
 itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei
 hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät
 tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä
 peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle,
 että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin
 suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta—
 ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei
 ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut,
 niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista
 eikä sielusta.

 Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui
 minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan
 varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan
 tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on
 tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.

 Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on
 ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti
 hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin
 luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin
 kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana
 lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat
 pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan
 maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen
 kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento
 koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen
 turhuudesta.

 Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen
 kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen
 paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään
 kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet,
 täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei
 ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on
 suloista.

 Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman
 paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin
 hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin
 ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat
 ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin.
 Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä
 sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin
 täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.

 Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata.
 Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä
 en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut
 sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön
 rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin
 eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin
 minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran
 hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä
 päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka
 kauniit ne ovat!

                                                   Roma.»




VIII.


Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen
luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti
tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.

»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen
ole haettu tohtoria.»

»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi
tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»

»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.
Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»

Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko
Roomassa.

Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä
instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon
alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi
sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle
sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen
sairaanhoitaja.

»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia
sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä
tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada
hämmennystä.»

Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään
sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä»,
joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista
vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas
huonompi.

»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen
ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»

»Kuuletko, Roma?»

»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»

»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän
vuoden aikaan.»

Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja
ne olivat siitä syystä kalliita.

»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on
sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut
mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»

Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta
ne syötiin keittiössä.

Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja
hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.

»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden,
kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina
parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»

»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento
vuoteellaan.

»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt
lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»

Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.

»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä
kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se
tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan,
että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut
aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa
kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on
kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja...»

»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi...»

»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»

»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»

Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin
pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan
sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.

Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle
huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti.
Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta
ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.

»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.

»Kaikkiko?»

»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja
paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa
makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä
nykyisessä asemassani.»

»Hyvä on. — Koska?»

»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»

Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa
kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna
messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi
ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.

Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu
lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä
asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.

»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?
Viekää pois se!»

Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin
kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.

Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava
kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.

»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja
kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.

»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin
kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin
tähän asti.»

Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui
siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin
koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää
raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.

Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän
oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle
yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki
muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja
kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu
istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan
kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa.
Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat
posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat
terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.

Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten
Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo
huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.

Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen
kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla
äänellä:

»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He
ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa
saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni
hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen,
ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset
tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat,
muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä
hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»

Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla
tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti
nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen
olisi ollut huoneessa.

»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa
hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten
pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»

Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen
väristyksen.

»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että
hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin...'»

Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat
elottomiksi ja lasimaisiksi.

Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota
irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja
turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista,
ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen
omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet
hänen sielussaan.

Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli
irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet
tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.

»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se
koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni
poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»

Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen
korvansa kumisivat.

»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan... Luulin, ettei kukaan tiennyt...
Mutta paroni tietää kaikki... Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen
käskyjään.»

Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus.
Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä,
halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.

Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin
hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän
nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka
alensi hänet kuin syvään kuiluun.

Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli
muuttunut.

»Roma! Sinäkö siinä olet?»

»Minä, täti.»

»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät
vallan hyvin.»

Roma väänsi sähkönappulaa.

»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»

Roma koetti vastata kierrellen.

»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia
saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä
kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut... Se
oli valetta, kuuletko...»

Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa
mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän
polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen
vuoteensa vieressä.

Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista
sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut
äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.

Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti
rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei
koskaan itse ollut rukoillut.

»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja
kuoleman hetkellä — amen!»

Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut
lohdutusta.




IX.


Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä,
päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili
irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit
niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin
ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja
uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand
Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.

Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu-
ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet
viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku
koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja
silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä
hetkellä ylpeyden ilmeen.

»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että...»

»Astukaa sisään.»

Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi
ilmaista salaperäistä asiaansa.

»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut
sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton
näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen
nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä
puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa
sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»

Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt.
Joku koputti taas ovea.

»Sisään», huusi commendatore komeasti.

Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina.
Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin
ymmärtävin ilmein.

»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi
Angelelli.

»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.

Huutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.

»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»

»Ei mitään.»

»_Bene_», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.

Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano,
istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän
ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin
tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat,
aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.

Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata
Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut
istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli
luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään
hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä
oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin
huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.

Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta
oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen
ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.

»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä
avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan —
aivan huoneeni ovella.»

»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti
hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos,
viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä
viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te
ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan
viisikymmentä viisi!...»

»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä
sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin.
Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on
onnistunut, ja minä kuolen häpeästä....»

»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä
salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli!
Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.»
»Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen
kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja
ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!...»

»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto
ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja
tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen
ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä
nyt...»

Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen.
Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen
mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.

Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan
kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas
ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.

»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta
taideteoksesta?»

Nyt seurasi pilkallista naurua.

»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman
mestariteosten kanssa.»

Yhä kovempaa pilkallista naurua.

»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko
yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei
penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»

Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita.
Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin —
»Madonna mia! Kuinka huono se on!»

Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin
jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin
solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»

Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että
kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä
päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»

Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää
mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa
hänet.

Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi
sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun
loppuun, mikset käyttäisi sitä?»

Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet
salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin
huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat
kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.

Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan
soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä
hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi
huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla,
konemaisella äänellään:

»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»

Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja
istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan
tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.

 »Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat
 tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin
 tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä
 olen kumminkin aivan vasta-alkaja!

 Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän
 huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis,
 että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus
 minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun
 sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi
 tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on
 saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko
 auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun
 pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan
 posetiivi.

 Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska
 myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä
 kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan.
 Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri
 pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta
 — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi
 Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin
 ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen
 ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja
 sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle
 maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat
 kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset
 imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen
 sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään.
 Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne
 minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.

 Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja
 heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä
 olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen.
 Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en
 vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin
 heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei
 tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden,
 niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat
 takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.

 Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt
 ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja
 soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka
 meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi!
 Jospa olisit ollut siellä!

 Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen.
 Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa
 hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin
 vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä
 sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka
 toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä
 samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin
 hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana
 lähetän sinulle lämpimän suudelman!

 Roma.

 P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole
 uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa»
 mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä
 (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee
 itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin
 olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on
 poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin?
 Koskisihan sinuun kovasti, jos _minä_ kuolisin ennen takaisintuloasi,
 eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä.
 Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»




X.


Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti
kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi
välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja
voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.

Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän
nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi,
mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla
hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin
leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan
kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa,
pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset
kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa
ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen
korvaansa.

Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan,
sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain
persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli
silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset
ja nyyhkytykset.

Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta.
»Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen
tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»

Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli
tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän,
mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.

Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan
kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen
vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice
vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.

»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.

Ja apulainen sanoi: »Ja kaikille sen asukkaille.»

Sitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa
ja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät
edellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja
muutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet,
hajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty
sikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi
päivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone
kävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.

Pappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten
hän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär
rukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni
vuodevaatteisiin.

Avaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä
ja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia
kasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.

Kun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas
peite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat:
»Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä
peset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»

Valkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille
asetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista
kuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän
pumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin
ja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna
perkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»

Sitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää
öljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan
vaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän
voitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra
sinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»

Kastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää,
suuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin,
makuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo
seitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä
pyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin
sanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät
pahasta, amen.»

Koko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä
katumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.

»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle,
Elisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun
synneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»

Tuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen
läksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan
hajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.

Rcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen
sisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.

»On suorastaan ihme», sanoi sisar, »hän on aivan kuin toinen ihminen.»

»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että
hän oli saanut.

Roma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri
ilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.

»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni
ovat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja
kohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»

Hän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan.
Päinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys
syntiselle.

»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä,
mutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen
pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun
täytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä
sydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut
puhtaaksi kaikesta synnistä.»

Mutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa
hänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan
hautajaisistaan.

»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa
kyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja.
Ja anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he
aseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus
tulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut
haudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle
herttua Massimon haudan yläpuolelle.»

Roma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen
sydäntään pakotti.

Kahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä
ruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja
lisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät
kasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.

Pappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan,
mutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän
juhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet
sekaantuivat rukouksiin.

Kaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen
sydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.

Pappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä
kiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»

Kirkon kello kajahti hitaasti, ja pappi rukoili lujalla äänellä:

»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon
enkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»

Samassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen
timanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät
peitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen
päänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen
rinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.

»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en
tappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.

Pappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi
seisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi
Herra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa
ja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit,
jotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän
Herramme kautta, amen.»

Papin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan.
Hetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan
auringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja
sammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.

Englantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki
sammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi
asiamies-äänellä:

»Luultavasti vainaja oli järjestänyt maalliset asiansa?»

Roma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama
sielunsa alkoi tuntea väsymystä.

Soittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon
taakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen.  »Hän on kuollut!
Elämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet
vihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt
hän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun
näin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.

»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi
olevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon
tuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima
tunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli
avannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka
suloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!...

»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat
kuulla uutisia, vakavia uutisia.»




XI.


Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot,
jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen
turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan
matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli
pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs
maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista
murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli
maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin
maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi
seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja
apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut
ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine
lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus
maksoi noin tuhat frangia.

Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella
pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla
vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa.
Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle.
Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja
pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla
vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.

Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen
lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat
tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja
De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja
lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen
ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.

Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät
sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana
ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja
lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota
pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja
lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.

Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä
koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä.
Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi
apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja
suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin
mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja
sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan
äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano
lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.

Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen
yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti
vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää
savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta
meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten
laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.

Tuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.

Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin
huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria
hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous
kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään,
nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä
tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli
joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli
leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora
tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.

»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain
murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.

»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat
nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon,
erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen
vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään
sitä.»

Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi
häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä
kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»

Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku
matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat
tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa
kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät
hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki
aamurukouksensa huomisen varalle.

Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen
kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun
vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita
lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät
enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.

Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos
jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu
huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin
sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan
sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas
vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.

»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen
nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä
juoksua.

Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla
tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan
kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»

Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa
paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä
jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva.
Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni
enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä.
Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa
vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka
paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei
ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.

Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan
ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki
kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty
sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua
poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan
köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli
perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen
mitä teki Roma seurasi heitä.

Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan
munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä _Stabat Mater'ia._

»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että
surisimme sinun kanssasi.»

Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen
tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä
vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia,
joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta
uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.

Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he
saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan.
Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja
hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän
köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään,
tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli
rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen
kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt
heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy
tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät,
silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.

Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja
kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään,
nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa
perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui
toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.

Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää
sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden
kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin
siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne
jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.

Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien
polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma
vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut
hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi
kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa
huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle
paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja
vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:

»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»

Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat
noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.

»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»

Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:

»Minä tunnustan... tunnustan... en voi, isä.»

Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.

»Etkö ole kristitty?»

»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja...»

»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman
sitä...»

»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»

Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi
hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:

»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et
ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa
sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon
työntämästä sinua pois.»

Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä
mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä,
nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet
kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen
ääni ristikon takaa:

»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole
mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että
sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen
ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on
luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se
on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain
harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi
rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»

»Rakas isä... sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut...»

»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei.
Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen
omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi,
että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis
perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi
on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun
et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita
erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa
luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa
neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle.
Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi
korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle,
vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos
tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle,
olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala
ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»

Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on
potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli
omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi
sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.

Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt
itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken
tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea
kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin
äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan
päälle.




XII.


Ensimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen Davido
Rossilta.

 »Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta
 iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen
 ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani
 jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun
 rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun
 luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi,
 armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin tuona
 suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme nuoria vielä,
 ja elämä on edessämme.

 Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi.
 Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa
 lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat
 kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi
 siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.

 Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet yhdistyksemme.
 Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että yhteistoiminta on
 välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt täydelliseen muutokseen,
 mutta ensimmäinen suuri työ on toimitettava Roomassa. Minä saan
 kehoituksia kaikkialta. Kansojen veljellinen yhdistyminen jatkuu
 jatkumistaan. Voima, joka on suurempi raakuuden voimaa, leviää yli
 maailman.

 Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat
 tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa
 ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa.
 Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin.
 Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa,
 olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä
 puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille.
 Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi,
 kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!

 Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä
 kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani
 ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen
 mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa
 vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli
 luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen
 paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen
 tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä
 varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on
 hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme
 tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden
 pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos
 jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat
 valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä,
 jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen
 petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista,
 ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana
 toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.

 Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole
 sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi
 peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään
 enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa
 meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa
 taudin uhalta.

 Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on
 minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se
 tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse
 teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen
 tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen
 anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja
 kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.

 Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut
 ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä
 on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön,
 hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen.
 Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto
 ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi
 todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen
 molempien onnen. _Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä
 häntä silloin enää?_

 Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon
 hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea
 mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut
 hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä
 tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että
 hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on
 voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa
 minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä
 kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»

 Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen
 nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit
 myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea
 kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia
 kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on
 myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua
 toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä
 kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin
 rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka
 oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta
 sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.

                                         Sinun D. R.»

Myötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:

 »Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä,
 Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit
 nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan
 taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa
 sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?

 Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on
 olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön,
 muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen,
 rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin
 juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien
 ääressä.

 Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat
 Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto
 on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan
 Kristuksen päivistä alkaen.

 Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa
 ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän
 velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää
 antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut
 ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä.
 Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki
 uskonnottomat ja jumalattomat.

 Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa?
 Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat
 helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja
 ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat
 sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on
 yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni,
 joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole
 Jeesuksen ääni.

 Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus
 opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa
 paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?

 Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko
 hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa
 epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa
 sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan
 »_Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa_?»

 Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton
 tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää
 Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka
 ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan
 ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan,
 ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka
 tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki
 vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan
 siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se
 korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo,
 olen ne myöskin kerran näkevä.

                                               Davido Rossi.»




XIII.


 »Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin
 pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa
 tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut
 kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia
 esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta.
 Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi
 ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.

 Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.

 Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja
 minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata
 häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno
 on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole
 koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N.
 sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen
 paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka
 estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään
 väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma,
 että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla
 hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen
 kuolisin.

 Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää
 sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja
 jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja
 kumminkin...

 Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin
 sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä
 tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on?
 Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit
 rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä,
 ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi
 ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet
 ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin
 laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.

 Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut
 asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi,
 siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut
 häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin
 täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi.
 Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi
 sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava
 nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi
 ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut,
 eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.

 Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden
 olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri
 avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain?
 Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä»,
 sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt,
 mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan.
 Mutta _minä_ tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta
 kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen
 saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit
 toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään
 suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta
 valittaa.

 Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani
 »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa
 piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle.
 Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt,
 että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään
 maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi
 kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois
 luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan
 tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.

 On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos
 minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle
 kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan,
 että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen
 sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan,
 elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat
 tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana
 miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni
 vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.

 Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta
 häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni
 ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella,
 että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut
 ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä
 vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin
 hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi
 häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun,
 ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei
 voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.

 Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi
 kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli
 jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin
 rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se
 puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi
 sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata
 sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä
 aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki
 loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä
 tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus,
 että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.

 Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole
 ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni.
 Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna
 minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi
 ainoa sana vain. Siinä kyllin.

 Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana
 en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi
 lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu
 kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa
 ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten,
 että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka
 tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.

 Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun
 läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi
 nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä.
 Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko
 sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi?
 Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon
 kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi

                                                    Roma.»




XIV.


Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan
vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he
onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena
ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt
luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää
Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat
vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele
ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.

Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä
tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja
kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän
käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän
tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena
oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli
luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.

Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut
mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät
tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna.
Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja
maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin
ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään
kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa
kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja
marmorilohkare Kristuksen päätä varten.

Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle.
Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan
eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä
ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin
vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.

Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin
henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja
fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen
värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut
käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se
muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän
outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän
huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat
toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri
pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman
ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset
naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista
uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet
olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään.
Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan
mustasukkaiseksi.

Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että
tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä
oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja
pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä
ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja
huutavia, leikkiviä lapsia.

Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa
ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi
likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se
oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.

Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä
eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat
vuoteen kymmenestä pennistä, ja _locande_, jossa he viidestä pennistä
saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte
di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto,
valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja
kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä
vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra,
joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat
Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa
kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.

Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta
katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä
samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut
siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen,
hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa
tyytyväinen.

Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni
levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden
sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja
lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän
minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat
ihmiset mitä tahansa.

Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua.
Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka
olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan
viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi
vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti
hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen.
Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta
tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».

»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli
hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön
nähtävinä. Sveitsissä _oli_ todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli
otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei
saapunut silloinkaan.

»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina
Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat
järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä,
niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.

Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut.
Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä
taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne
saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.

Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan
näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu
todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän
perästä.

»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata»,
sanoi vanha vaimo.

Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli
pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.

»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies
vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa
jatkaa. Mies on tunnustanut.»

»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.

»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»

»Liittolaisensa?»

»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen
salaliittoon.»

»Mihin salaliittoon?»

»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»

»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä
tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa
miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»

»Mikä on oleva seuraus?»

»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi
vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte
tietää siitä ensimmäisenä.»

»Kuinka niin?»

»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja
jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»

»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»

»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan
mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»

»Entä sitten?»

»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista
julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»

»Entä Bruno?»

»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»

Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä.
Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan
sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei
johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä
tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan
huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.

Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.




XV.


Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka
akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se
on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki
vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia.
Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion
suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin
virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja
hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä
vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki
miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat
ovat kahleilla.

Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli
sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein
puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen
savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen
kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet
Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan
kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan.
Se oli heidän yökäyntinsä.

Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä
oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään
vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli
seitsentoistavuotinen poika.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui
ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan
ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden
hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.

»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:

»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14,
vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»

»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»

»Sama mies.»

»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas
minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»

»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.

»Vaiti!» huusi vartija.

»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi
apulainen.

»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan
sokeripaloilla», sanoi Bruno.

»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä
ja leivällä», sanoi tuomari.

Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan
annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku.
Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.

Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla
varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit
astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö
oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä
oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia
ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta
poltti hänen sieluaan.

Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet
vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta,
missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää
oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun
kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».

»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla
on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»

Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka!
Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä
hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta.
Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon
heitä molempia!

Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti,
ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta
vasemmanpuoliseen seinään.

»Kuka siellä?» huusi Bruno.

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.

»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä
oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno
muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat
tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun.
Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.

»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:
»Kauan eläköön vallankumous.»

»Oletteko Bruno Rocco?»

»Olen. Tunnenko teidät?»

»Ette.»

»Kuka olette?»

»Olen... numero 333, rangaistusvanki.»

»Vankiko?»

»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne
numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa
nähdä poikanne hautaustakaan.»

»Joku toinen pitää huolta siitä.»

»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»

»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»

»Otan. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen.
Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.

»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos
sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä.
Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä
mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan
armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli
pääsyynä meteliin?»

»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.

»Hyvä! Kuka se oli?»

»Herra Nälkä!... Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän
naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»

Bruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.

»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien
parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut
piiskattavaksi.»

»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi
puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun
suutani.»

»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos
piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.

»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi
ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.




XVI.


Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet
ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti
koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:

»Oletteko siellä?»

»Olen.»

»Piiskasivat, niinkö?»

»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»

»Oletteko kuullut uutista?»

»Mitä?»

»Rossi on paennut.»

»Paennut?»

»Paennut Englantiin... Tosi... Tämän päivän lehdissä. Koko vankila
tietää sen.»

»Mutta juuri siihen mieheen luotin...»

»Sitä arvelin.»

»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»

»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»

Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu
lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen
mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n
naapuri koputti taas.

»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»

»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»

»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu
syy siihen lienee ollut.»

»Mikä muu syy?»

»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»

»Eikö mitä.»

»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä
mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»

»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten
hautajaiset suoritettiin?»

»Otan selkoa siitä... Nyt kuuluu Jumalan ääni.»

»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä
veden jakamishetken.

Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta
alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan,
että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon
Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli
ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija
kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.

»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»

»Kuka on pyytänyt?»

»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»

Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä
epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon,
vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville
hänestä.

»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno
vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli
syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli
lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen
ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen
hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei
rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.

»Nukutteko?»

»En.»

»Kuulin uutisia ulkoa.»

»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»

»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»

»Mikä?»

»Vaimo on kadonnut.»

Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.

»Elena!»

»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»

»Mitä sanoitte?»

»Vaimonne... on... lähtenyt.»

»Minne?»

»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»

»Se on vale... Mies oli kuin oma veljeni.»

»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»

»_Per Christo!_... Mennyt!... Englantiin!»

Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa
ja pyysi saada tavata tirehtööriä.

»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?»
kysyi hän.

»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.

»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan
tule hulluiksi odottaessaan?»

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä
pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän
tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»

»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»

»Vaiti!» huusi vartija.

»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.

»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen
tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.




XVII.


Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa,
vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja,
missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin
kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa
takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi.
Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan
operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun,
kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.

Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.»
Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana
iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa.
Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön
pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.

»Halloo, te siellä!»

»Kuka siellä?»

»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»

»Missä te olette?»

»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja
me voimme puhella.»

»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.

»Minunko ääneni?... Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen
333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt
olen. Minulla on uutisia.»

»Mitä?»

»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa
verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit...»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin — ikävä kyllä.»

Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.

»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä
aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa
Englannissa.»

»Taivaan nimessä...»

»Mutta se kai on valetta.»

»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»

Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä
koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan,
mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui
ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen
saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena
todellakin mennyt.

Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja
puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä.
Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina
näyttää tehdessään pahan työn.

»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä
luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten
henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä
vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun
puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka
on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos
sinut tuomitaan...»

»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te
tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä
huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu
mies!»

»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia
vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.

»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin
koppiinsa.

Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva
säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat
lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno
vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun
hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt
oli aamu.

Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen
henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään
seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa,
ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen
saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu
koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska
Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla
ollut muuta jälellä kuin kuolema.

Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon
saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli
täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa
millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa
hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat
helpommilta kestää.

»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä
mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten
kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava
lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin
kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon
kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden
rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.

Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita
ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa
oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen
silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä.
Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen
nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.

»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle
monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»

Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi
hänelle.

»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.

»Mikä on?»

»Mitä te nauratte?»

»En mitään.»

»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että
teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt!
Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit
eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa
siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St.
Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle
ja kanuunain suojaama.»

Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.

»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on
pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään
vankilan pidättää minua kostamasta.»

»Hyvää yötä!»

»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»

»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen
pettäjäkseen.»

»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan
pidättää häntä tulemasta takaisin.»

»Mistä minä häntä syyttäisin?»

»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja
sanokaa se sitten... Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»

Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin
Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli
yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.

»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.

Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli
liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen
huoneeseensa.

Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli
täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja
ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku
häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis
ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.

Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli
sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa.
Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli
kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen
virkkoi tirehtööri:

»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette
oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä
syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja
jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»

Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain
välissä, kun tirehtööri saneli:

»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o
14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta
helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu
meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena
oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen
valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli
'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli
parlamentinjäsen Davido Rossi.»

Bruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»

»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te
ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan
vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon,
ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon
anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle,
ja asia on selvä.»

Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa
maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin
sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.




XVIII.


Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana
aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello
yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia.
Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle
pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa
pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi
tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat
nähdä papin.

Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota
katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja,
päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä,
jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat
katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja
katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka
kohosivat ylöspäin.

Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle
mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa
päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä
tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.

Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä
seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin
etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua
jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut
niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä
hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa
anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.

»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun
edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle
vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa... Oi armollinen, oi rakastava,
oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»

Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.

Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja
munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä.
Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se
päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin
tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että
eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan
Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.

Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on
soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät
ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu
päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto
on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki,
ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin
yksi vieras.

Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta
melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti
puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin.
Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja
kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.

Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden
rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa.
Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna
Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain
vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.

Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun
hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota
helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli
viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.

»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa
oloissa?» kysyi Donna Roma.

»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi
tirehtööri.

»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan
toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä
sisäasiainministerin puoleen.»

Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone,
jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen
vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli
hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.

Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa
kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa
kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen
olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt
harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja
iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä
viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka
sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.

»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi
häneen ääneti.

Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän
käänsi päänsä pois.

»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»

»Milloin? Minkä kirjeen?»

»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja
rakkaistasi pidetään huolta.»

»Ja pidettiinkö heistä huolta?»

»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»

»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»

»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö
ole saanut niitäkään?»

»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»

Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi
suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:

»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos
jotakin.»

Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua»,
sanoi hän.

»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»

»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»

»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»

Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään»,
ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa
asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä
minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»

»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen
mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa...»

»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.

»Englannissa.»

»Entä Elena?»

Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä
tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä
viisaudestaan.

»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra
Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»

»Te uskotte niin?»

»Tietysti uskon.»

Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä
pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi
luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä
hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna
Roma. Mutta _minä_ tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka
täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki
— hän kertoi minulle kaikki.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»

»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»

»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen
kuullut jossakin ennen.»

»Oliko se Charles Minghellin ääni?»

»Charles Mingh...»

»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.

»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli,
joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa
vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet
erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua
surmatakseen pääministerin.»

Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja
alhaista käytöstään.

»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään.
Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään,
ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi
Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja
kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:

»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»

»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».

Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana,
joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana
päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:

»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä
tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja
hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on
velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa
ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni
vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»

Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti
kutsutti poliisipäällikön luokseen.

»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli
erotettiin Lontoon lähetystöstä?»

»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»

»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»

»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme...»

»Commendatore!»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa
parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat
uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen.
Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon
vaimolle — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän.»

»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille
lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän
tulee lukea se ääneen vangille.»

»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»




XIX.


Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan
pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri
seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.

»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.

»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»

»Niin — se ei merkitse mitään.»

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin
noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi,
että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta
minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa
kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan
tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»

»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle
tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa
tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Hän ansaitsee sen!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut
uskoton sinulle.

»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama
todistus?»

»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä
miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi
avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois,
mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella,
antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat
istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli
hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit
nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen
pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen
takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko
ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan
sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden
karabinieerin välissä.

Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta
helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän
kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen
kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti
eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset
äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien
läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta,
kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat.
Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli
jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput,
toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset,
siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään
syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos
oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat
silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui
tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä
hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja
liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti
kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit
puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten
lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja
pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen
siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan.
Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli
aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali.
Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille
periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat,
kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta!
Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki
valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot
ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset
upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä
suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla
ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia
rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä
joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka,
joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi
oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä
meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi.
Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle
harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään
tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia
noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia)
henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan
kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen
kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat
ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa
sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä
sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen,
eikö niin?»

»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan,
että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen
karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun
kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti,
oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi
Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen,
kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli
kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa,
vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista
»Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä
vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi
hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.

»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen
tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa,
hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon
vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava
huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli
vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.

»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen
presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta,
käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen
astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen,
»te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko
poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty
ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia.
Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.

»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi
vanha mies.

»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö
tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin.
»Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää
paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen
joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin
vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut.
Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi
tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan
tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen,
paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten
apulaisineen:

»Jatkakaa.»

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että
vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä
tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli
varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä
mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:

»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen
edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään
illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä
lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin
vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi
pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu,
ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja
minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat
kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että
tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään
syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli
niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin
velvollisuudentunnosta».

»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki
minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes
kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli
heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen
rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen
alle».

»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen
kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni
tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa
mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun
tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että
syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen
luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta
siihen».

»Se ei ole totta», sanoi todistaja.

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta,
ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen
hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki
otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin
kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli
jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.

Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä
asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi
presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja,
jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa
henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus
kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa
valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt
vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on valetta!» huusi Bruno.

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja
kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut
vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä
suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli
mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies
oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta
ja kuninkaan surmaamista.

»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»

»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa.
Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»




XX.


»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä
todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan
ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen
kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä
hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan
pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun
hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän
myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin
kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että
vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu
ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo
mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita
tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua
totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään
muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän
salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun
hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti
hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos
huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»

»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on
valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti
häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka
Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin
julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet
saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa
olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä
lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen
raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista
vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta
herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut
tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa
— »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä
velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä
vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut
Rossin kanssa?»

»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»

»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»

Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.

»Tunnetko herra Rossin käsialan?»

»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren
järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»On», sanoi Bruno.

»Oletko varma siitä?»

»Olen.»

»Hyvä.»

»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä
ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että
hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun
vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka
ajattelee pahaa siitä, on konna.»

Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.

»Etkö tahdo lukea sitä?»

»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»

»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen
kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Rakkain Elena...»

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja
sisar, senhän jo sanoin».

Yleinen syyttäjä jatkoi:

»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin
omaansa. Jatkakaa!»

»... Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä
vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat
estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun
tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule
siis luokseni armaani, lemmittyni...»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta,
sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.

Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen
piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin
saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman
taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli
tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja
puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen
hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa .... ehkä
vuosikausia... esteiden täytyy väistyä...»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen
kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas
kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni... armaani... lemmittyni...» Tähän saakka paha
henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan:
»Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet
kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?»
Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän
surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää
aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista...»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua.
Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut
hiiskaustakaan huoneessa.

»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me
olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että
oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi,
mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa
ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on
tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja
luottamaan majesteetin armoon.»

»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain,
mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen
ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja
seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin
pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla,
jotta selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään
olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.

»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä
yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä
sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien
syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää
huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

    »Haudat jo aukee
    kuolleitten.
    Nousevat haamut
    marttyyrien!

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro
vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen:
»Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä
sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi
kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin
käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun
liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste»,
sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan
saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä
tahansa».




XXI.


 »Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä
 kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta
 sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei
 raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha
 roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun
 he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä
 kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh,
 se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua
 kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole
 ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.

 Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä
 kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin
 samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä
 sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen,
 pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi.
 Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa,
 yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken
 petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.

 Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä
 luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit
 hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen
 juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli
 jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä.
 Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen
 mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena
 ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja
 mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli
 kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti.
 Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi
 sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon
 häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

 Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni.
 Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista.
 Tänä iltana seisoo _Tribune'ssa_, että Minghelli on vangittu. Se
 on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä
 tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun.
 Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat
 vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun
 julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello
 kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä
 julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään.
 Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui
 ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus
 revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta,
 vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille
 piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki
 katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.

 Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä
 yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään
 kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun
 vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata
 hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin,
 olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.

 On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle,
 mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut
 näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka
 kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu
 taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt
 on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa
 minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut
 äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina
 rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra
 sitä, mitä on tapahtunut.

 Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla
 on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri
 sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?

 'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja
 ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä
 olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?... Minä vihaan tuota hirveätä
 oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei
 koskaan... Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt
 kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä,
 olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»

 Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo
 rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin
 vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi,
 etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö
 ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen
 neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua
 kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää
 sanan minulle.

 Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä
 asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut
 minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle
 mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä,
 köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin
 kuolema. _Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti_.
 Hyvästi!

                                                Tyttö-raukkasi
                                                   _Roma_.»

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin
upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän
pyytää tavata teitä».






SEITSEMÄS OSA.

PAAVI.




I.


Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui
mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee
paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon
niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta
espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa
ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin
koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.
Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä
hämmästyttävin luonnos.»

Roma hymyili ja kumarsi.

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin
niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä
Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin
näköinen.»

»Todellako?»

»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»

Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa
henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat
poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on
pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi
ulos ikkunasta.

»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla
paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on
hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää
isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä
vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka
on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös
Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja
synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa
leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia
astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä
olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät
katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat
ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun
kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä
syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään
hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle
päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi...»

»Isä Pifferi?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen
paaston aikana.»

»Onko hän kapusiinilainen?»

»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen
mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä
pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan,
huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa.
Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat
vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen
omaksi.»

»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta
jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on
tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen
olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken
tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat
olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän
aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi
kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät
ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja
kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on
kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä
temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin
näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin
kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta-
ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten
Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha.
Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien
aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas
porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten
valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin
puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää
sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin
sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja
miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin
huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa
kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä.
Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa
viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä
taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti
kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen
pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista
otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä,
ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia
onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli
paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi
Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen
kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla
koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja
salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin
valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään
viivy kauan.»

Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään
kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän
oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja
hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein
aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin
kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi
olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa
väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään
kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»

Roma hymyili myöntäen.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä
tietysti saan kuulla kaikesta.»

Roma hymyili taas ja kumarsi.

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen
lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Suuttuuko hän siitä?»

»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»

»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen
huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne
koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta
amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen
kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs
vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen
luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän
hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että
joku...»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui
valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä
Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman
hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa.
Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen
partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven
kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun
minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne
henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän
kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Mutta isä...»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen
aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on
Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja
ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa
häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle
kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin
salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka
tietää kaikki salaisuutemme.»

»Mutta isä...»

»Mitä?»

»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen
lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen
kiusauksia...»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän
on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan
myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on...
Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan
huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut,
menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»




II.


»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä
uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen
pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa.
Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan
korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies
kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan,
vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan
keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon
jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa,
on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto,
vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset
käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa.
Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli
hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies
oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen
mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»

Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen
avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton.
Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli
juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin
upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä.
Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja
lähetettiin matkaan kiireellisesti.»

Roma saattoi tuskin hillitä itseään.

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän
toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto
oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina
valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö
oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen
ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi
tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä
miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti
poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen,
joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi
kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa
saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti
kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin
lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa.
Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt
tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei
ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja
hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton.
Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka
seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta
Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli
järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja
kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili.
Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San
Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi
munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja
hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton
löytölasten kotia.»

Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui
sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia.
Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai
kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa
sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta
myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon.
Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä
menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen
omaa elämäänsä.»

»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen
vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä
itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta
nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli
vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen
hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin
peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli
kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän
nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle
asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori
munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella
uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin
täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Eikö hän löytänyt lasta?»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty
hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet
toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki
peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin
papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan
orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä
omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti,
mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki
pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla
oli hänen nimensä.»

Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai
selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa
Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti
suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä
turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten
poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten
hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja
hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän
nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat
täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa
tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä
kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa
pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies...»

»Davido Leone?»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt
syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän
ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on.
Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen
äänensä.

Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui
salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä
sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana
hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän
pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.




III.


Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa
valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla,
hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle
oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen,
runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine,
kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän
vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit,
kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet
kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana
ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa
oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan
ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet
olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai
hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin
ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni
kulunut.

»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan
onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä
on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan
pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä
nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin
maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme
Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä
paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta
ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien
kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan
vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme
teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen
velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja.
Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta
lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä!
Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää
paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti
sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi
rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti,
että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky,
jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan
päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan
sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen
siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte
nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan
pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen
siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti
kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut,
nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä
äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen
liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme
rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin
huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä.
On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen
oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla
minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta
on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista
tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty
vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen
kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous
uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien
päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä
tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi,
sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat
paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti
todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto,
joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää
itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet,
joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen,
rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne
pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan
paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee
tuon haavemaailman keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian
unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen
Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan,
keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden
jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon
jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle
jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä
valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa
teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka
tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa
kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat
kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden
tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat
ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin:
vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana
ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja
taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla
hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät
unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo
hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa
yhteiskunnallisen järjestyksen.

»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin
suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon
anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa
kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla
on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on
ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä,
saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja
havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa
vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että
ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä
parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia
yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia,
poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan
pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon
ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten
puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään
Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin
on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä,
pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle
anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen
tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän
seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan
roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja
vaikutusta ihmiskunnassa.»

Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat,
papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja
jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki
apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran
käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella
Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen
kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään
monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä
paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua
kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän
isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

»Olen», sanoi Roma epävarmasti.

Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:

»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni,
jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja
astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.

Hän oli yksin paavin kanssa.




IV.


Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella
tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien
ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä
talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja
lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman
lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui
ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa
viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski
kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen
häneen.

Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun
mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan
ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen
hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen
hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka
tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu
naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.

»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän
luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte
hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette
kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha
mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»

Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.

»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein
samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle
tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista
olisi voinut tulla suurten miesten äitejä... Mutta hän on kuollut ja
hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»

Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken
äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä
kerran.

»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää
teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä
vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on
kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee
julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi.
Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman
silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt
nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin
syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole
niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan:
'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi
pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu
kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän
sanojaan.»

Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.

»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla
matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne.
Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte
epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä
vastaan.»

»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo
ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien
varjon alla.»

»Ja mitä miehenne vastasi?»

»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»

»Ja mitä hän siihen vastasi?»

Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut
mitään.»

»Eikö mitään?»

»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»

»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»

»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei
kuulu.»

»Ja mitä päätätte siitä?»

»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää,
että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi
antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen
jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»

»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»

Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon
enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä...»

»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle
kaikki.»

»Kyllä, kyllä!»

»Kuka on isänne, lapseni?»

»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän
pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero
Volonna.»

»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella
joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»

»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut,
että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri
ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»

»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja...
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»

»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»

»Ah!»

»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää
mitä olisin ilman häntä!»

»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»

»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on
vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen
turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin
rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja... ja
minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»

»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»

»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen
ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata
häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli
sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme
rakastimme toisiamme.»

»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne
salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut
niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»

»Ja mitä teitte silloin?»

»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei
ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä
komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka
koetin.»

Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.

»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja
rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte
ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä,
vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan
rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän
päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne,
teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»

»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää
itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin
paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.

»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme
uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»

»Vapaamielinen, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»

»Niin, aluksi se vain, mutta nyt...»

»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte...»

»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita
tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»

»Miehenne on siis vanhempi teitä?»

Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.

»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt
kolmekymmentä neljä vuotta.»

»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»

»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»

»Minkä näköinen hän on?»

»Hän on... en ole koskaan nähnyt ketään niin... antaako teidän
pyhyytenne anteeksi?»

»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»

»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi
Roma vienosti.

Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan
hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.

»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»

»Hänen nimensä on Davido Rossi.»

Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän
ja huolestuneen näköisiksi.

»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.

Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.

»Davido Rossi, kapinallinen?»

»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»

»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen,
jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»

Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.

»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»

»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän
hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»

»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään
muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa.
Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten
maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän
kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus
ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen
salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty
Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena
on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»

Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen
kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa
muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka
saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.

»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat
avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän
sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja
silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole
uskonnottomia miehiä, vaan...»

Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.
Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»

Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja
kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.

»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on
kapinallinen ja kuninkaansurmaaja...»

»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen
te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun
täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui:
»Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian
paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut,
sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas
ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»

Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt
kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla,
rukoilevalla äänellä:

»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen
ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa,
ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta...»

»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä
pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan
kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa
pitäisi tehdä.»

Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken
olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön
vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän
taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi
samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:

»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on
ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän
pyhyytenne... jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala
varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne
rakastaisi ja säälisi häntä.»

»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä.
Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä
voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä.
Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä
isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»

Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys
hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa
ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli
tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.

Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor
astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.

»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan
teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään
puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon
koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin
Kristuksen lasten joukkoon.»

Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua.
Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna
voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän
kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.




V.


Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista,
oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat
paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla
puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän
läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä
molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa
viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu,
ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa
sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä
puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.

Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden
suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia.
Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui
hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt,
että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla
tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon
häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna
vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat
Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin
rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen
tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.

Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa
kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta
ripitettävästäni?

»_Bene, bene_!» vastasi paavi.

Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi
puhumaan.

»Isä!»

»Teidän pyhyytenne!»

»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut
meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»

Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne
ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»

»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja
tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»

»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»

»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta,
teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa
selvitettävänä?»

»Hyvin monta.»

»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille
salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»

»Se on monesti tapahtunut.»

»Ja mitä olette tehnyt?»

»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomais