Soidinsaari : Tarina Koitereen Malmilautoilta

By Simo Eronen

The Project Gutenberg eBook of Soidinsaari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Soidinsaari
        Tarina Koitereen Malmilautoilta

Author: Simo Eronen

Release date: November 9, 2024 [eBook #74712]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOIDINSAARI ***

language: Finnish




SOIDINSAARI

Tarina Koitereen malmilautoilta


Kirj.

SIMO ERONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




I.


Kun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä
harharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.

Syvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon
sulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti
sulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä
se oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen
otollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana
joikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä,
kun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen
kerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin
suoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden
keväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili
kaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät
näyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.

Mutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä
lensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia
lintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden
kintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät
ja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma
taivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi
alemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen
urahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs
siinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä,
mutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat
esilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija,
parvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta.
Rajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen
rannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole
ainoatakaan pyssymiestä.

Yöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta,
mutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa,
raskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin
sulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen
menoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi,
kapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä
lirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset
virran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta
jäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi
sohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.

Mutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi
todenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen.
Se tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen
puoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri
laskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa,
Hiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita
ja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää
kauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa
paksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä
tarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja
kunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen
kyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa
rakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita
lenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat.
Kaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta,
jonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä
maantieliikennettä.

Tämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita
kevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana
Aunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta
matkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan
seitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa
reslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän
matkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti
peloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen
oksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas
äkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä
mennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta
sitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.

Ja kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta,
alkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee
sieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita
kuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä
tehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat
alas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei
lautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen
hengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä
huristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin
kevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.

Iloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja
minä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden
Huurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja,
ennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä
kauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää
ja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän
onkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta
pilkistää iloluontoinen Karjalan priha.

Niin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme
ahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia
siikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys,
rantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja
saarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä
kilpaa hiirenkorvaa työnsivät.

Huurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen
nähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi
kuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut,
mutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan
päällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli
Huurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein
jokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria
sekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän
muistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri
kylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on
nimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria,
joilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin
lepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet,
mutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen
pirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville
luotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät
kulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me
istuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen
pieniä oraspeltoja ja puhuimme "tieteellisistä" asioista. Huurinaisella
oli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua
tieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.

Ja minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä
aioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen
majan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen
rauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja
aioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.

Huurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä
löytyisi sellainen suotuisa tyyssija.

— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle,
sillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa
etsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen
kauneuteen.

Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat
vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet
kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa
uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien
ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen
ilmestymistä.

Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen.
Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen
tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä
päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan
hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt
ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven
aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään
kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän
ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä
kuvasi.

Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että
heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako
oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut
kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.

Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat
silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan
häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen
kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten
tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja
silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla
heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui,
että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä
joutavia ujostellut.

Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja
alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.




II


Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja
minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.

Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden
aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen
soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan
tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen
koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska
nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta
parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan
reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka
meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina
aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.

Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat
kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta
joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu
kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien
kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella
selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella
on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se
on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun
houkutusta.

Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein
kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita,
jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden
raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita
ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti
kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu
ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka
sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan
höyryämään.

Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin
rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin
lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan
pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki
mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein
rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä.
Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain
sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan
hiukan kuivatella.

Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme
jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella
puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan
katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha
Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän
lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle
yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota
jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista
ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei
sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla,
joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se
vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee
pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros
tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen
papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia,
rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan
kiteytynyttä.

Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia
ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa
ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain
aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana,
sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa,
ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas
sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee
se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin
etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin
pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran
sillä tavoin valinnut.

Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja
senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla
olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli
olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä
yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen
ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen
kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi
jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.

Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä
sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli
hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää
sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva
tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa.
Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan
siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan
soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään
yllättävää elämänkosketusta.

Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten
kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt
maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi
kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua.
Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja
kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja
hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan
yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen
ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka
seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat
Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä.
Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään
kiirettä.

Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava
on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten
selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on,
kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja
siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän
oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin
pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät
sitä sellaista tuntemista pelkäävät.

Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan
keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa
pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä
siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin
poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut
jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta
kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu,
kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa,
kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään
jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa
polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne
vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni,
sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.

Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista
malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan,
joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi
tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä,
ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton
bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset
pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin
kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin
siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut
ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja
malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota
on nautinto katsella.

Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä
siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä,
suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat,
laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää
kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa,
ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan
muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli
kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä
vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn
pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että
kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä
hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä
malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla
sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella,
sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan
kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen,
multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa
taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne
kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa
leukaraudalla.

Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa
Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään
malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan,
nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä
sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli.
Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan
ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima.
Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti
kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa,
oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat
yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan
perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen
yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin
apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.

Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa
tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan
tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän
jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi
väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko
soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun
takin kauluksen sisästä.

En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota
minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan,
että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä
kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.

Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan
kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan
avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.

Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja
silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli
kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät
olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita,
jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä
vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja
resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.

Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat
Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä.
Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se
kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt,
ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein
sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo
hänestäkin kuullut.

Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun.
Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta
vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä
nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi.
Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.

Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät
vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan
ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti
hullunkuriselta.

— Mikäs siinä on vikana?

— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten
leikkimaja ikään.

Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne
sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta
nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.

Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin,
että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän
olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti
meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se
näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään
kurkisti.

Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle
nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän
meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.

Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä
noutamaan?

Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.

Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein
merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä
hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta
saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli
parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata
hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista
aavistaakaan.

Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän
sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä
lienen ollut muualta.

Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä
tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä
olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä
tottuneempaakin.

Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten
olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin
pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty
ja äijä komensi tytön soutamaan.

Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin.
Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä
ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut
mahtua sen takkiresun kauluksen alle.

Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän
jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa
vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului
hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle
mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.

Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä
alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta
niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että
niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.

Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä
mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan
tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta
näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni.
Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun
nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt,
ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden
kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis
Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa
aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa
tietänyt.




III


Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!

Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua,
ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi,
sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä
eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.

Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista.
Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan
näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee
paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee
aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo
pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee
itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se
hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat
lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!

Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille.
Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät
niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa
liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan,
tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.

Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan,
aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus
käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi,
rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat
kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä,
niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.

Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu
väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas
ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät
kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan
yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne
hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä
on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo
pakoon saparot lipattaen.

Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi!
Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät
kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne
puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä,
heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään,
pitävät lentoharjoituksia.

Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut
maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin
luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan
tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä
vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä
kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä
ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen
luomia.

Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja
seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta-
ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa,
viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut
ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen
on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen
loimeen kudottu.

Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen,
päärmeineen päivineen.

Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä
matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan,
Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan.
Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla
laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden
rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta
se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään
halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin,
päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä
siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden
rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot
melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran
irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja
kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.

Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin
korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde,
tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle.
Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon
paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku
suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan
jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin
esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle
uhrejakin kantaneet.

Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne
kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat
siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä
niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä,
valtaistuimen juurella liikoja levennellä.

Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla.
Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee
hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä
tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla
hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta.
Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä
kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret
telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee
työnsä äärestä.

Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta
hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.




IV


Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä
taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät
siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme
auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja
me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen
ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet
raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja
sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran
väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia
vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne
avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme
hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista
työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet
malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet
tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne,
ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille
avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne
kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä
naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te
olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän
viisaita neuvojanne.

Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä
puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva
minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan
asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.

Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän
takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven
raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa
sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan
vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti
kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me
tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja
vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä,
jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me
olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.

Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren
rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä
siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On
hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä
uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin
käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat
synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen,
mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.

Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan.
Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin
näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot.
Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka
kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha
Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta
pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä
tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan
nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas
illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin
viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen
peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen
sormiensa kosketuksista.

Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet,
jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.

Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan
mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun
matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti
repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne
unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani
eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen
aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme
seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli
koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti
tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta
Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi
naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.

Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita.
Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta
talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana
iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita
kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa
Annikin.

Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin
tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten
paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli
heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo
hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli
houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.

Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä
kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava
olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan
ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme
merkillisyyksistä.

Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen
tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan
jotakin oikein juhlallista.

Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä,
minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain
oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia
malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että
lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin
jumalan kämmeneltä.

Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset
tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä
pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja
koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös
Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä
kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli
oikein sellaisia romaanikirjojakin.

Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan
ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi
arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä
kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.

Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin
loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin
hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu
minua epäilikään.

Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan
olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään
selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia
minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä,
minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan
uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja
minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi
katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun
olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin
sen tietää.

— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja
punastuu hiusmartoa myöten.

— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa
ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään
muuna sen ihmeellisempänä.

Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella
malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla,
aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä
aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi
uskoakaan.

Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi
vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti
mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että
osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä
sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei
mitään muuta.

Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli,
totta hän sen oli jo kuullut!

— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi... sukunimi tietysti!
nauroi Kaisu.

Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen
minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä
kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän
Kaisun.

— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis
kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.

Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta
toiseen asiaan.

— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?

Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa
kohoavaa kaunista metsäsaarta.

— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota
arvata!

— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin
kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata,
mikä sen nimi on.

Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:

— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?

Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä
vielä oli.

— Siellä on meillä pieni karjamökki.

Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari.
Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.

Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet
peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla
Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä
pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi
lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja
lampaat myöskin siellä.

Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan
heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka
oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä
vuoronsa mukaan.

— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?

— Sitäpäs et arvaa!

— Sanohan, joko ensi viikolla?

— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.

Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan,
milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän
tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä.
Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon
ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.

Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan
Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki
sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta
Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä
huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä
varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän
Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat
häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain
ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!

Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset
huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan
auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi
Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.

No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten
matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös
harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret
nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen
edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava
Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa,
tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia
paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden
reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan
kiireisessä kävelyssä.

Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle,
näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä
se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten
säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta
nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän
ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona,
äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön,
pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari
pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla
pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä
lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset
vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen
väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti
viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti
mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.

Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä
minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin
polvilla olevan viulun kieliä.

Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin,
että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen
saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin
sen tuoma tunnelma painuu mieleen.

Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on
satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen
sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä
järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat
mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas,
kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee
melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten
taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on
toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä
sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka
suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot,
menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille
rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä
kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat
kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta
minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä
iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden
ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät
sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien
takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja
rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä
malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme.
Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on
keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa
kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne
kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat
satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.

Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas
unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa
katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa
näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja
elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla
on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana
maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa.
Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin,
niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit
kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne
aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret
vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.

Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan
hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen
kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen
houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja
sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.




V


Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.

Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä.
Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin
pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien
malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.

Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka
miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää
hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta
tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne
olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus
siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen
siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.

Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen
saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän
lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri
ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut
Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen
hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen
kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se
jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin
Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli
Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein
pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli
monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.

Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä
oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan
jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli
vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan
pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän
muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.

Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen
varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies
tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi
tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi
ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen
osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua
närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.

Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo
iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy
olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja
Annikille Hilpas lahjansa osti.

Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma
olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille
vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella
pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.

Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun
kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle
ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi
ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja
sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan
kuin toisetkin.

En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua
kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän
kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt
avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta,
kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä
vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.

Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä
tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat
kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi
ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut.
Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se
lahjahuivi oli solunut alas hartioille.

Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain
olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle,
että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen
hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta
sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.

— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.

Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä
sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä
minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin
menevä poika, mutta...

Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen
kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies
olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen
miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti
kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä
kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka
Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan
erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon
Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki
pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään
ei oltu ensinkään kysytty.

— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi
sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka
silmänurkassa.

— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos
hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!

Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti,
jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta
oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin
saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin
suurta vahinkoa tulisi!

— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?

Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan,
kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis,
ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä
sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.

— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!

Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi
tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin... no, en minä sanonut sen
enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.

— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka...

Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle.
Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin
lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta.
Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että
kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti
Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän
ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten...

Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma
ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin
tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä
juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan
soma.

Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana
maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin
mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin
hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä
sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle
Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin
terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa
ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi.
Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen
nauroi:

— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun
ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin
ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut
muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.

Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä.
Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla
vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa,
siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen
sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi
huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.

Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.




VI


On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin
hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja
palasin sitten yksinäni lautalle.

Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo
eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee
omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä
saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla,
vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti.
Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan
kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle,
keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus
vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni,
tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään
vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja
paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella
taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän
pyhäisestä rauhasta.

Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä
Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja
moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien
salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta
vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös
kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä
konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen
pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään
kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku
taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa
istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle,
ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.

Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne
mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy
joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä
pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.

Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten?
Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein
pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle
aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä:
Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut
kuljettivatkin!

No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran
tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden
alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona
luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi
tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka
perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren
luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan
kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti.
Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa
solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit
ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä?
Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia... karjamökki!

Löytyipäs!

Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En
ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan
se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään.
Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten
vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut
aivan kulumattomat.

Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on
tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku
jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä
kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on
peseytynyt.

Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas
täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa
näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta,
tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä
autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt
näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt
uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja
minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren
joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä
tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan
itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat
ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä
tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä
tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen
salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on
luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen
ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen,
se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja
asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät
ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu
veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin
eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa
veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.

Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren.
Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa
rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja
nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se
ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen
paikkoja tarkastella.

Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu
polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa
käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä
täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa
kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee
miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka
mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni
niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan
pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä
siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja
kesäisten päivien iloksi.

Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut
ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään
raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä
märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla
torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin
köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli
avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi.
Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja
maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä
kärpäsiltä.

Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä
emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty
kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs
niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä
kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä
onnellinen löytöretkeilijä.

Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen
varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella
ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin
mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin
ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu
neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä
jalkaansa astunut.

Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti
henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan
näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä
hiukkasen... ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en
tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan.
Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo.
Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani
lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta
lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda
milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana
maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen
luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää
hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.

Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies,
ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven
hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.

Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea
tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan
savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se
helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen,
loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja
hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan
sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän
tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy
kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain
hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren
omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka
tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan
pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani.
Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee
kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen
avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon
pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa... hänelle iloksi. Siinä on jo nyt
pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta
tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme.
Ja tämän oven me silloin... hääyöksemme... kaunistamme koivunlehvillä.
Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta
katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren
onnemme.

Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia
kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa
kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin
elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan
päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt
hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt
ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden
tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea,
niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden
onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni
ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä
yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä
lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän,
ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan
kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.

En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt.
Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen
marjatuokkonen oli hänellä kädessään.

Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle
kätensä tervehdykseksi.

Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.

Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän
tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin
onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea
tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen
saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään
venevalkamaan.

Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin
aina sellaisia hullutuksia!

Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista
elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin
ennättänyt löytöretkelläni... melkein jo hääyöhömme asti.

Olipas se... vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun
kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että
pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta.
Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!

Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta
näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon
korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko
saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin
että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.

Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua
tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!

Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin
hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle
oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti
kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä
hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa
heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen
posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä
perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo
Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja
ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.

— Etpähän tavoittanut!

— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?

— Saat!

Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt
katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun
jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni
hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta
silloin... huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä
hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti,
etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä
keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.

Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin
hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni
ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket
hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain
vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa
odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä,
antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain
huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:

— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!

Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia,
ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me
seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan
kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään
reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden
välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi
siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut
metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne
näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan
runsaasti heinää.

Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä
minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli
löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin
puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin
paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät
peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon
ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä
ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt
jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä,
mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.

— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?

Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä
aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin
matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?

— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!

Sepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat
piti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla
piti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän
unelmoima saari.

Kaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas,
sillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..




VII


Ah, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut
sydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt
sieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.

Ei minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko
jo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja
hienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä
minä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen
kerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua
yötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden
silmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.

Mitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät
kilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä
kertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei
ole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä
yrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta
keisaria, se tyttösankari.

Mutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki
herran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan
häiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne
näkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.

Kaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä
virkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me
valvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä
tuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.

Ei, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää
ne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä
saavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla
taivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt
jo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan,
pitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat
samaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me
kumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään
siihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati
häiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään
marjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat
silmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan
kuin marjojen poimimisesta.

Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä
notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia.
Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja
teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan
löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot
olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä
hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne
angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut
liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka
nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli
hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin
säikytellä.

Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee
niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen
isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli
kerran sen nimen saanut.

Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne
korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa
kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää
marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa.
Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään
sellaisia joutavia vallattomuuksia.

Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan
viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen
saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän
iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut
meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista
se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne
olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien
metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita
avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan
niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta
paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille
suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken,
ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän
kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille
suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.

Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi
siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä
piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon
väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi,
tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo
unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli
vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi
juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten
oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme
itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko!
Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin
esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!

Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai
luvan kysyä?

— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien
joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan
mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä.
Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin
juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä
suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!

Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan
erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen
säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin
aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren
suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut
sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua,
esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis
kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi
paastojen ja katumusten kiirastulessa.

Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi
sitten marjan mielistellen minulle.

— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja
toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi,
katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!

Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin
maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää
voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties
mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä
minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä
jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos
erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi
kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan
aloittamaan!

Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti
yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja
estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha,
lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä
hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs
se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen
takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin
hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla
notkelmissa hiiviskeli.

Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen
pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me
maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa
käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset
keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä
valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet
käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen
verran!

Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa
kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat
tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee
minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on
pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin
lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.

Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän
syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän
painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua
kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin
sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun
poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken
myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen
siinä Kaisulle hänen käsityöstään... tai jostakin muusta...kuiskailen
hänen korvaansa.

Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen
suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman
hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen
riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain
ensimäisellä kerralla!

Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt,
aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee
kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja
taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa
katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee
tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin
ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän
säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti
nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä
mieluummin rangaistusta kuin sääliä.

Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään,
päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään
itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.

Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat
puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä
jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta
kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani,
seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja
rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa
kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee
häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen
kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein
harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio,
jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana
katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.

Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee
somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien
lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja
alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä.
Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst,
hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan
kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä
raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään,
väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen
orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa
somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee
valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt
hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta
kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla
se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.

Joko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste
heinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa
mehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin
tuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me
valvoimme niin kauan!

Lautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin
valmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta
tultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja
pärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan
alas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle
hyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian
pitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa
jäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se
raukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin
jälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin
ensimäisiä aaltojaan.

Vesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun
ylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!




VIII


Minä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen
saanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa
ja sen nimi on "Aallotar". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio
aallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin
käsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.

Hiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi "Aallottaren". Minä olin
nimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle
tämä riemullinen yllätys.

Oikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on
nimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin
tekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt
voisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita
venelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin
toinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.

Siitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti
vieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet
sen kokkalaitaan "Aallotar"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin
vaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se
nimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.

Tyttöjen oman veneen nimi on "Sulotar", ja nämä molemmat veneet ovat
kuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna
kuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.

Minun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla
voittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut
tätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen
kaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että
voitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi.
Mutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:

— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on
toisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka
mitä.

Ihastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet,
ja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.

Me olimme kaikki kolme monta kertaa "Aallottarella" soutelemassa. Sitä
ei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se
osoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui
"Aallottareen" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti
Ailinkin siihen ihastuneen.

Silloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet
kuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen
nuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt
selvä kuin päivä.

Lotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen.
Hänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät,
mutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä
erehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden
ympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa
vastausta.

No olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin
rakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän
hiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän,
kun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin
villiintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin,
Lotta oli sentään jo niin suuri tyttö.

Minä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät
siellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain
nauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine
kujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale
väärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja
pulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja
ihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen
tuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos
hänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.

Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin
kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat
kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille
kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä,
metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina
kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja
villiintyneenä.

Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa
hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen
alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana
muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri
tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle
itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan
paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän
kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan
liian ahkerasti.

Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän
sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi
ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä
satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan
tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole
käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä
lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan
näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.

Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi
liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa
kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään
kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:

— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei
Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että
ihan itkettää.

Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio
rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas
Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä
päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu
varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni.
Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin
viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä
ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä
villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle
tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.

Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki
kokenut, lausahti:

— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä
malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta
kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin
hipaisee niin kummasti sydänalasta.

Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja
siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi
viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee
siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia
tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää
saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:

— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!

Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle
tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät
tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät
matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi
levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun,
olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille,
oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua
tieteistäkin, jos niin vaadittiin.

Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan
tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana
oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli,
mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten
selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa
Huurinaiselta terveisiä.

Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas
kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha
yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin
synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska
hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta
vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää
käydä mokomaa soutamaan.

Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen
nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin,
sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana.
Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä
malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.

Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta"
lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän
lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi
tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja,
tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat
kylkilaudat notkahtelivat.

— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene
niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin
olisi sillä elävä henki ruumiissaan.

Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas
keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän
pieneksi minun rinnallani.

Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla
on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa
taasen Kaisun vuoroviikko.




IX


Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle
rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia
paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten
ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten
syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon.
Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin
etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet
löytöpaikat.

Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan
toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen
suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat
saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on
tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se
on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin
turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma.
Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä
sääpitoa pitää.

Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa,
Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan.
Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä
vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän
kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat
täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.

Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat
rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen
alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin
loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset
jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä
varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes
jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.

Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän
aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren
Hilman koti on ainoa.

Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut
meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä
täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.

Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan
myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni
juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan
alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta
nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman
näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia,
ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen
routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo
siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista
hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.

Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että
hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus
Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista.
Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu
emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se
tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin
iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.

Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun
veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen
mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi
näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.

Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno
hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen,
joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella
"Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli
hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus
vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.

Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".
Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.

— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä
on hyvä vene.

Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja,
kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa.
Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan
vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja
syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle
pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni
lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret
lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle
katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten
juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän
pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta
pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat
vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven
ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle
niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua
päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty
paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari
aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa
lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla,
jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset
ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.

Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja
nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja
putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että
oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen
heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja
polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa
tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen
äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus
muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama.
Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja
me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän
reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät
muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa,
osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja
hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan
niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä,
melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian
on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me
lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä
niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania
kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin
täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle
korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee
kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä
pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä,
oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin
näissä Soidinsaaren lähteissä.

Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään
kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan
kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä
kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä
Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin
ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia
olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin
niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin
varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja
hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea
jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden
partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet
etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä
puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me
painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:

— Katsohan, miten ne ovat somia!

Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse
haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän
lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä
hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa
ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen
on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin
minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini
puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain
hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin
pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko
voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa
ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta
ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.

Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä
Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja
sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy
sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä
kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja
keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet
yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille
ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä
alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo
yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä
aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on
silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.

Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella
yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin
raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien
syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin
ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti
hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä
ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet.
Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat
kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi
kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat
nähdä ja hyvät syödä.

Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu.
Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli
selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti
tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli
siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen
nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman
luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan
naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä
onnellisiksi.

Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä
naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta
kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien
keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti
vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se
vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme
ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa
maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita
näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella
löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on
tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran
näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä
on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen
kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää
olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me
onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä
naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä
löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen
sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin
saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.

Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me
"Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren
kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä
naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin
minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen
käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti
minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä
saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran
menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle
kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen
ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän
sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä
tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen
vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän,
ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren»
valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti
ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden
keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.

— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen
sanansa mitään merkitse!

Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän
hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää
saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin
ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus
nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti
silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon
mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki.
Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili
vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää
minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut
se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua
ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin
olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän
vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä
meidän lautallamme.

Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en
huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä
"Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi.
Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun
olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja
minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman
olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän
tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli
minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän
jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi
tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.

Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä
yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me
makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä
lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti
kiitävinä iltapäivän hetkinä.

Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle
taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen
näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma
vielä nuori, meidän uusi maailmamme.

Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri
oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja,
kuljettivat sitä eteenpäin.

Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin
vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille
löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.




X


Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren
pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää
yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon
muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki
paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen
suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua,
ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä
aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi
minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä.
Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat
sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun
loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla,
jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista
savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se
kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se
käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan
harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi,
ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää
pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa
kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.

Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina
närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä
hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien
pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt,
vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista
nuivaa varjoelämää.

Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään
puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta
kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut?
Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä
niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä.
Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.

Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä
mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka
vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä
vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen
kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja
hyvinvointia.

Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun
Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan.
Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja
sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen
öisille retkille ole paljon haittaa.

Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian
oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa
hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan
liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun
palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein
isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä
taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat
saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö
ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi
naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä.
Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä
matkalla Annikin lämpimät toivotukset.

Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään
lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta
vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko
minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä
hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin,
josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään
välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä
omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle
siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen
pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä
on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista,
niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun
ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan,
suostuisiko!

Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin
muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen,
itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun
toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä
mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä
antaa sille pitkät lähtöpassit!

Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu
minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän
kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa
sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille
vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.

Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla
kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat
vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien
nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni"
kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen
ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs,
mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.

Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä
laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana
kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella,
mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja
muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei
niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta
itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa
nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän
ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi,
mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta
heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.

Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle
kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja,
niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan.
Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin
lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista
tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua
auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää,
sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen
kyvetykseen siroitetusta siemenestä.

Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se
voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta
todella siihen... Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?

Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.
Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?

Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään.
Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu
suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.

Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.
Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,
niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.
Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.
Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.

Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma,
että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän
muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan,
kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina
siellä kotosalla.

Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen
tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä
orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin
mielelläni hänen mukaansa.

Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä
ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin
käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat
vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.

Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime
aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi
takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär
alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu
kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä
aikaan.

Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla
ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön
kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä
viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.

Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin
Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä
se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän
Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä
jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän
aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin
menetettäviksi.

Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani
kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa.
Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani
jouduin Hilman aitan ovelle... talossa nukuttiin jo... huomaamatta
painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan
hajamielinen... vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa
minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä... aamun
sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.

Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren
pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta
tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja
arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.

Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren
Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu
oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren
pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään
istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren
vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli
minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä
otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän
tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä
tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.

Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin
tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua
varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on,
kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.

Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja
entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty,
ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan
pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku
rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun
silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään
tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta
typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon
keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin
autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut... jos Kaisun
sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.

Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä
unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa
tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt
tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut
kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana
kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään
asti unohtanut.

Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko
keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen
sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta
muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja
väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein
vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot
ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden
silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä
tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies
tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun,
minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas
luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.

Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi
minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti
hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän
tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta
ruokaa laittamaan.

— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat
nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!

Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen
ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin
kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä,
ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana
ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään
tärkeitä papereja polttanut.

— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee
vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu
ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja,
moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään
pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein
sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä.
Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika
minun henkeni tuotteisiin.

Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne
säikähtyneenä pois.

— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi
kirjoitettua kirjaa!

— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman
kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein
säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:

— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä
romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että
se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.

— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.

— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku,
elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei
hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa
olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti
kiehumaan.

Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät
täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein
pelokkaasti.

Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme
rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni
rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään,
vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.

— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni.
Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin
toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!

Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä
hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei
vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan
ystävällisesti lohdutella:

— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on
siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on
tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren
heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.

Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin
ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:

— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!

— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen
vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään
sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois
ja kuiskaa nopeasti:

— Kiitos saattamisesta!

Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä
näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut
minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni
liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle,
sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta
avautuu, sanonkin vain:

— Joko sinä menet Hilma?

Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät
täynnä kyyneliä.

— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.

— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää
yötä!

— Hyvää yötä!

Ovi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun
aivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä
ratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin
siinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän
ääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa
hämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä
olevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat
pimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.

— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun
nopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.




XI


Seuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.

Parina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat
puhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä
palosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien
vehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot
jo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis
jumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin
on keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa
ennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi
kädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä
nuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin
huonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä,
raskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan
muokatut peltotilkut.

Tänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen
takaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka
Ilomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä,
viisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän
aikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä
huonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin
peninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata
ajopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä.
Niin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu
sielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään.
Silloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus
kaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.

Se on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja
suuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin
pidetään.

Tällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle
ja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo
jo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita
korkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin
että hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä
tien osasi.

Jo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä
veneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten
avuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden
lehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten
täynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja
pienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan
autioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen
lukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä
rauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.

Mutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään
varkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii
metsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin
voi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon
täyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin
ajatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja
tupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä
alku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin
punaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän
kerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä
raaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas
jostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä.
Ja silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran
hämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin
voi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen
jumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.

Mekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään.
Hilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä
varakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän
saattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen
pyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä,
jota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä
huolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se
veteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt
ei ollut vahinko eikä mikään.

Kiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen
kansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin.
Koko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä
oli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja
pihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa
varjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja
siellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan
perheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan
kuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki
hellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä
rinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta
pienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet
nurmikolle aivan papin eteen.

On paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla
tapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti
miellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja
askeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena
tunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten
piti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla
niin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin
juurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja
lempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.

Näistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa
käydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla
ei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että
kauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle
otollinen.

Hyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä
sinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä
istui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja
kukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä
penkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut
ruveta etsimäänkin.

Mutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin
ruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin
tällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen
alas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean
palmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa
ollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.

Kaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti.
Minä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin,
koska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee
muukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin
pannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään
siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä
huminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni
alas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä
papin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä
menoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain
ruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä
ja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan
liikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä
jumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta
rakkaudesta.

Minä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:

— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.

Ja siihen toinen supisi päätään nyökytellen:

— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta
pohjalta.

Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan
huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se
pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.

Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan
kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista,
että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö
ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren
arvoinen.

Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja
tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä
kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja
se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän
harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille
kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen,
koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.

Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden
siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken
tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja
alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan
hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se
Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja
huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen
varakkaan naissukulaisensa sydämen.

Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien
yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani,
sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen
Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen
näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se
serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli
Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin
hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun
siellä hänen aittansa ovella erosimme.

Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin
tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies,
sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän
alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli
kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa
"kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella
hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein
erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.

Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus,
Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun,
hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.

Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen
kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli
sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en
ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin
tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.

Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin
kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana
sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin
tuttavuus uudistaa.

Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan
kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus,
vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.

Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään,
miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut
hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat
joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä
pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän
harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että
Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin
ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista
tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.

Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin
vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella
olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja
Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän
käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin,
olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa
piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa
lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.

Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet.
Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis
hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä
olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta
tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin
houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin
asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä
vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja
siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.

Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen
päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin
mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös
tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen,
mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista.
Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä
harmittelemaan!

Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin
kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä
hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja
Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen
huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli
jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.

— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.

Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa.
Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen
sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo
välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin
tuskalliselta.

Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun
vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi
päänsä alas.

Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin
olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.




XII


Kun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan
Koitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen
ihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman
airomiesten apua. "Aallotar", jonka minä olin ottanut mukaan
paluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren
viislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet
rallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli
tottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät
iloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen
lakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä
mukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka
oli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin
katselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut
ensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin,
joka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.

Aili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä,
joita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt
metsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin,
joista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo
pari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään
useampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin
heidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin
siihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten
minä olin ottanutkin "Aallottaren" mukaan, että sillä tehtäisiin
pitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten
oivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun
"Aallottareni" rinnalla.

Me sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme
heille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia
tapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella
harvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut
venematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja
varsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien
takaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä
ilakoivaa nuorisoa.

Näimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä
harvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista
poikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät
vehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä
niin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille
löytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta
saareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.

Aili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin
se näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia
aaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin
siinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa
perässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet
komeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle,
puisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti
katosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.

Huurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui
vielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun
ensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä
ja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus.
Minä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan
Aapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään
ikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden
ympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja
Liuskavaaran seuduillakin.

Huurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen
koskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti
tieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein
niinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen
puhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään
osaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi
murista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä
juomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei
sitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.

— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin
terveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet
niin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja
se rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.

— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt
rauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy
enää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.

Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana
päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli
muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt
lähteä.

Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella
siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita.
Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen,
että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan
uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja
tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin
Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän
uljaaseen taloonsa.

Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen
pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei
Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela
veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta
pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.

Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä,
koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla
malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku
saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa
melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona
ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia
kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän
kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.

Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin
sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa
ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen
nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi
olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän
satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden
malmimiesten nuotiotuli.

— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui
Aili melkein kuiskaten.

— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.

Ah, sepä olisi!

Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen
yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu.
Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli
tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo
malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.

— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.

— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä
tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten
tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut
sellaisia ryövärin tapoja.

Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen
äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi
jännittävän seikkailun odotuksesta.

Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi
nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion
suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät
illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan
nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili
vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.

— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.

Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille
terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta.
Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?

Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai
niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.

— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu
malmirahtia opiskelevan?

— Sama mies.

— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö,
mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!

— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen
tunnustella.

— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan
lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.

Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä.
Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen
mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille
joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös
oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi,
kun sai syödä sellaista kalaa.

Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja
siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain
kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan
hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä
mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta
juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä
Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan,
että sen sammumista on ikävä odottaa.

Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman
jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä.
Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion
heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta.
Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat,
menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa
äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä.
Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli
toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että
tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei
ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan
näille viljaville vesille.

Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi
noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja
siellä... siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa
minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla
kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena
elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen,
kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle
ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua
hän... ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt.
Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle
hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me
syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään
majaan... siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä
otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren
metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme
löytäneet.

— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole
kuvitellut tällaista!

Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.

— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan
tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle.
Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä
jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin
ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä
ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima.
Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä,
sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin
arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.

Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen
tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä
luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt
se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen
yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi
malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani
siellä... Soidinsaaren nuotiolla.

Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin
omille vesilleni.




XIII


Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme
palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.

Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan
soutu-urheilua.

Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet
viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä
peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän
kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta
ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät
kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.

Ja minä soutu-urheilua harrastan.

Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla
vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin
terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu
joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla
yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.

Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko
paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja
äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa,
niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti
semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen
saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja
kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti
eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista,
niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa
monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi
kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet
varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla
silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada
ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on
aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.

Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien
kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän
hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari
puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä
riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se
kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni.
Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki
sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden.
Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven
murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät
ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina
kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän
alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää!
Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla
nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä
ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni
heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran
riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä
nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa,
elävä henki on minun "Aallottarellani"!

Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta
minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan
naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en
ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä
muita harrastuksia.

Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista
asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies
on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään
Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun
tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.

Muutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma
lautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:

— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin "Aallottarella",
kierrätän Hopeasaaren ympäri.

Hilma kalpeni.

— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.

— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja "Aallottareen"! Sanohan,
mitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?

Hilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni
juureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen
parempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut
mitään hätää.

Ja niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä
luotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja
vaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo...
seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa.
Minä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun
jalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani
ponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä
nauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean
pojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä
hänen elämänsä onnelliseksi.

Minä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin
kauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme
vastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli
vähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän
ikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.

— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä
hiukkasen pelkäsit!

— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan "Aallottareen" ja
sinuun!

Myöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin
Hilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan
souturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.

Seuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha
Aapeli silloin lähtiessäni varoitti:

— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!

Mutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään
minä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin
Hopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä
tulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin
teräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen
puhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi,
joiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin
paholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani,
mutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin
joutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.

Siinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara
vasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli
jouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli
jouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa
vasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä
ja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, "Aallotar" vettä
puolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin
valkamaan.

Olipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi
kasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta
perillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se
Aapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen
miestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä
nuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä
omistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän
voisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren
ulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän
hittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!

Minä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille.
Se olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle,
että rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa.
Potkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta
sain sen vedestä tyhjentymään.

Minä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku
tupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin
hämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja
vielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin
minun olevan vielä Hiislahdella... jos lie muutenkaan enää minua
odottanut Soidinsaaren karjamökille.

Mutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena
touhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen
kuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että
Kaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään
peitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin
vaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen
kastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista
virkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin
ikäviä ajatuksia.

Näin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan
arkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä
ääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten
siihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi,
sellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli
siinä katsella Kaisun emännöimistä.

Hyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei
nähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan
täällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja
siinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen
seinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.

Siinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä,
hyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä
näen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme
koskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin
houkuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun
hartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä,
edes tukkansa hyväilevää kosketusta.

Mutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan
ystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä
kyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä
niittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet
täällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä
kypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että
teiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä
alkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä
tuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli
hiukkasen valoisampaa.

Niin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista.
Ja kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden
merkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja
ikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella
äänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä
hyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun
huuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut,
on niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja
tukalaa.

Kahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin
vielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun
estelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään
ja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli
oli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä
huojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka
kuului järveltä ankara kohina.

Silloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin
iltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän
ollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.

Olipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta
minä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea
ilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.

— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän
asti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten
ihana vene minun "Aallottareni" oikeastaan on!

Kaisu kalpeni huomattavasti.

— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt
sinäkään, sitten hiukan myöhemmin...

— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan... tulisitko?

— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.

Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla
hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma
oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin
nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.

Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä
sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt
menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:

— Martti, etkö nyt voisi jäädä... vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä
tapahtuu jotakin, niin... Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka
houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta
kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia.
Ei minulle mitään tapahtunut!

Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani
sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä
kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin
paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli
todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan
hempeämielisyyden.

Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!




XIV


Minä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen
postilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa
olinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se
sitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.

Minä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan
moneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa
kirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja
huolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin
leima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.

Sieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje.
Postipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että
kun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin
siitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.

Aililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun
tulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan
vesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan
syksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet
etsimässä ja ovat löytäneetkin.

Niin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan
lörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea
siitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä
Aili niin... Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta
valittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin
ettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut.
Mutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat
minua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille.
Ja sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet
niin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä
tulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin.
Minä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä
kirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä
he kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei
sitten vain Aili... No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä
sallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo
tästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon
terveisiä molemmilta.

Niin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä
kädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä
kirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa
ja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt
tukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi,
mitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa
liotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä
yrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla
hehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen
värin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin...

Mutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on
vielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä
kaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa,
tällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.

Yhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi.
Ahaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!

Kirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta
käsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se
romaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen
mukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin
hyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta
saataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia
kohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä
kohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni
hyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena
takaisin rivakkaan yhteistyöhön.

Nauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun,
niin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen
korjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.

Olipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe
mielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja
tietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus,
jotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin
tuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista
nautintoa!

Osasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen
oivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään
multaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu
oli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä
odottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista
henkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani
toimittaisin sille hiukkasen ravintoa.

Ah, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit
koko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä
tehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että
minusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies
ja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden
tienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien
erämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset
asuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti
noissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan
ihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista
palaamistani.

Mutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti
minua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin
täällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia
polkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli
minulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa
minä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan
aarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli
minun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään
minä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä,
uusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän
huomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen
löytöretkeilijä, alkuaikojen mies!

Lukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan
matkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle
näköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani
siellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani
ihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana
oleville vieras ja tuntematon.

Tuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan
kuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin
tuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen
metsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen
uuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen
aiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy
joukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.

Ja kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä
näenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää
sitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon
hyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä;
Kiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja
riihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen
kiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa,
syksyn sateiden aika.

Minulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi.
Niin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo
paljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään... olisi
ollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.

Ei, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi
mieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn
tuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin.
Korkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut
vielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan
unohtaa kaikki muu.

Mutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.

Pelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen
vuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla
matkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni
rimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina
rauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä,
pelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että
nyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa
sormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun
kieliltä.

Ilta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä
jos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän
nyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin
viritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.

Mikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla
oli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti
meillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja
pehmeitä lehviä vuodealustoiksi.

Mutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän
valkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa
vesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen
tuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla
hyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä
yönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea
aavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.

Tietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi!
Levottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä
enemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia
valoja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne
ovat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin
täällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin?
Silloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat
toisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin
että kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin
äänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat
tulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne
noin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia
kesän haudalla.

Ja on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä,
kuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.

Minun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee
kekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut
hohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea
mies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas
tukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai
elänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut.
Ryhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.

— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?

— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.

— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja
entäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.

Pelimanni katselee tuleen.

— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen
enää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.

— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?

— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten,
meikäläisellä ne kesän ilotkin... mitäs niistä enää.

Pelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta
hänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan
kuin kirkastunut, kun hän sanoo:

— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos
sitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta
ensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.

— Niin, se tuntuu pahalta.

Pelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli
hänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen
ei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin,
hänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan
itselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi,
vaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että
oikein sydämelle pahaa teki.

— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille,
joita ikävöidään ja itketään.

— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!

Pelimanni kohotti päätään ja naurahti.

— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni
menettänyt... kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän
seuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua
napisematta.

Pelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita
havunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun
säkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan
pelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli
jo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

Ja yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului
varjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.




XV


Minä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon
tovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi
Hiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä
kirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka
en paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen
kodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen
alkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen
asteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani
jonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.

Niin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi
lauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen
ystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut "Aallottareni" huomenlahjaksi,
mutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.

Ja kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää
muuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin
niihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle
rakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin
rantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät
minulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.

Ja sitten minä sousin "Aallottarellani" myös sinne kaukaiselle selän
luodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta.
Sinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni
kauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot
ja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien
seppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani,
onnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.

Näin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki
tehtävä... Soidinsaaren karjamökille.

Minä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn
suorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi
maitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan
puolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren
karjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti
kuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa
hiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.

Siihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin
hänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta
ja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja
kaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.

Kaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä
olin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä
viedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa
maitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko
iltana saavan työtään lopetetuksi.

Yläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla
ja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat
rohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle,
mutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua
ja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin
kiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen.
Sitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin
lentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä
oli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä,
joiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa
pahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei
sielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä
selvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat
pelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain
uskaltaneet lähteä.

Välillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä
vaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein
minun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin
kertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta.
Tärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten
minä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut
lupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä
nyt jo piti lähteä.

Kaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty
tuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes
kuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:

— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.

Sanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan
kuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:

— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa... muistoksi tästä kesästä?

Kaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun,
mutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:

— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?

Niin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta
ollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun
kirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen
hänelle lähettäisin.

— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs
toinen... mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo
muutenkin...

— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.

— Mitä sinä sanot, Kaisu... ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo
luulin...

— Mitä sinä luulit?

— Että hän... että te jo olisitte sopineet kaikesta.

— Hänen kanssansa... että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin...
toisten kauppaamana!

Kaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi
suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä
kyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.

Silloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu
ollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin
hänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista
mitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan,
kunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä.
Lypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä
tyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut
uskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.

Ja Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän
oli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova,
niin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen
käsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut
siellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut
heti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut
minun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää
milloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen.
Ja hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä
niin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan
ylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.

Ah, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani
ja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä
puristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt
minnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini
viipyisivät.

Ja vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä
riisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki
vaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli
sellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin
kukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö
ollut mitään hänen rinnallaan.

Ja pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta
muuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki
liikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin
koivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä
rappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.

Ja kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas
rantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun
veneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä
oli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että
kiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä
laulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö
se ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä
oli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen
valvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan
yön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.

Mutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren
takaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain
vedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren
kainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää.
Sen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina,
joiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin
juhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki
liikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään,
salaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat
sipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun
näkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa
alastoman kauneuden.

Ja minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja
korvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä
hengähdys.




XVI


Kauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja
kypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä
olen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen
poiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.

Minä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän
kauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn
kuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että
kuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan
sen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli
kellastunut ja näivettynyt.

Kaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se
ruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään
muuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani
ilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.

Ja me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla.
Sieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme
lämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme
vielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta
saa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan
siemenen.

Mutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren
rantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo
viety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on
saatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken
olla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän
rahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.

Pelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi
sunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän
pelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna
tiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa
Annikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen
talonostoa järjestelee.

Onnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia
jäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja
Möhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän
on nyt lähdettävä.

Hilpas saa minun "Aallottareni" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä
palaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni.
Sellainen on välipuhe.

Eilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille
ja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua
saattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni,
häntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini
hänen hartioilleen.

Ja kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin
elävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene,
joka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme
viereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty
tyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat
silmät sen takkiresun kauluksen sisästä.

Minä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän
päivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella
hamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta.
Kaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen
päivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka
hän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin
vielä niin lapsellinen.

Siellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi
ainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli
syvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.

Aallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta,
kehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä
"Aallottareeni". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän
matkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:

— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!

Samassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti
pelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli "Aallotar"
minun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun
säikähdykselle ja huusin toistamiseen:

— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja
sinut ikuisesti omakseni!

Minä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla
rantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen
emäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.

Möhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo
siirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen
siellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan
erillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen
kättään:

— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!

Sinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä
luulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.

— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun
naimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin
raudan siemen Koitereen pohjavesissä!

Mukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne
puhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran
Liuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren,
jonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.

— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!

Laivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä
tuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia
rantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen
sieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria
eränkävijöitä, malminnostajia.

Kuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän
tullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka
rannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta,
tuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset
päädyt.

Me pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat
malmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja
he tulevat myös mukaan.

Minä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin,
pieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja
Ailin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?

Minä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi
kaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen
opettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä
Enon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut
siihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa
Huurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen
on vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja
voimallinen!

— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!

Me kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara
ja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät
kaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen
Koitere katsella tällaisena päivänä.

Ah, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta
rannalta, tuttavia rantavaaroja?

Soidinsaari!

Sieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan
kohonneena, minun luvattu maani.

Olihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien
lomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin
eroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika
vai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy
valkoista.

— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu
suurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet
laulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan,
otan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut
väkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun.
Ja sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan
pienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä
sisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme,
siellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa
voisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain
aamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren
ja katon välisestä raosta sisään.

— Odota minua!

Ympärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat,
kaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja
voimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOIDINSAARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.