The Project Gutenberg eBook of Raudun taistelu
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Raudun taistelu
Author: Simo Eronen
Release date: May 21, 2025 [eBook #76134]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1920
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUDUN TAISTELU ***
language: Finnish
RAUDUN TAISTELU
Kirj.
Simo Eronen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.
Alkulause.
Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan
Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän
vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä
täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja
syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen
laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista
ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon
aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen.
Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.
Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon
laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni.
Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa
yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen
alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun
aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden
aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön
sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine
seurauksineen.
Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos
kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin,
olisin hyvin kiitollinen.
Viipurissa, marraskuulla 1919.
Simo Eronen.
Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina.
Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin
valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta
sotilaallista yleistilannetta.
Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka
Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina
alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät
Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri
nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän
vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi
vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan
vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.
Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa
asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon
luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen
hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun... oli tammik.
26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean
asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot —
yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta
osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä
—, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin
punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista
tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi
sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä
Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä
Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi
monesta syystä.
Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti,
ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä
mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin
tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä
vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat
taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa
harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.
Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille;
Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta.
Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit
lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista
tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu,
mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä
tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat
Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut
korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut
laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat
suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen,
joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli
tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen
olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia
vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis
lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.
Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle,
ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan
huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä
kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta
armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi
muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut
kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera
tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti
sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla
monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään
tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita
ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.
Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat
vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset
kiukkuisemmiksi.
Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa
pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus
pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan
hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää
kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle.
Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan
rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen
sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.
Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan
tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin
pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että
rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti
elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä
joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan
hyökkäyksen varalta.
Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin
se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten
hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona.
Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli
hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä
huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen
komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen
miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta
huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja
Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen
alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten
Antrean rintamalle.
Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen
väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten
tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta.
Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi
puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.
Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että
rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää
vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.
Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot
tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla
olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka,
muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla
valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen.
Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin
asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna
täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä,
varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä,
joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin
taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja
täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.
Vihollinen hyökkää rajan yli. — Raudun rautatieasema menetetään.
Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää
rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli
sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan
edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin
piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla
ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin
suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku
yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan
konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa
tykistöä vastaan.
Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt.
Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan
rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan
valmiiden miesten tuleekin tehdä.
Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli
arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja
konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin
laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat
saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua,
ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen
vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin
tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen
siitä suuriakaan hyötynyt.
Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun
rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti
häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään
Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi
sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.
Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä,
ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä
Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja
miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen
hyökkäystä.
Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun
aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt
aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä
sieltä käsin.
Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain
helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna
40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään
vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun
vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko
lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä.
Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen
päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja
anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen
rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi
mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä
rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella
oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi
taistelussa käyttää.
Mutta jo sinänsäkin meikäläisten tungettelevaisuus nostatti ryssien
sisun kiehumaan, ja niinpä ne ryhtyivät oitis, meikäläisten patrullin
miten kuten silmiltään hätistettyään, uuteen rynnäkköön Raudun asemaa
vastaan.
Taistelusta tuli tällä kertaa ankara tosi. Vihollinen läheni
Maanselästä sakean metsän suojassa, joka tällä puolen ulottuu aivan
asema-alueelle asti. Tähän metsään asettui Läheniemikin miehineen
ketjuun. Kaikkiaan oli hänellä käytettävissä noin 250 miestä, siihen
luettuna sekin patrullijoukkue, joka oli käynyt Maanselässä vihollista
härnäämässä. Vihollisen hyökkäys 16 ketju oli runsaasti 5 kilometriä
pitkä ulottuen, sekä pohjoisen että etelän puolella hyvän matkaa
asema-alueen ohi. Niinpä ei meikäläisten vähäinen joukko riittänytkään
mihinkään sitä vastaan, ja tästä oli seurauksena, että molemmat
sivustat joutuivat heti alussa saartouhan alaisiksi. Ensi kertoja
tulessa olevat miehet tästä tietenkin pahasti hermostuivat, ja täytyi
muiden tottuneiden johtajien puutteessa Läheniemen itsensä ehtimiseen
kulkea pitkin ketjua edestakaisin miehiä rohkaisemassa.
Vihdoin onnistui vihollisen murtautua keskustassa läpi, ja alkoivat
sen tiheät joukot tunkeutua meikäläisten ketjurippeiden väliin. Syntyi
ankara, käsikähmää lähentelevä taistelu, joka kesti lähes 3 tuntia.
Nuoret, parrattomat vapaaehtoisemme taistelivat, ensi hermostuksen
mentyä ohi, kuin vanhat kokeneet sankarit. Jouduttuaan silmä silmää
vasten päälletunkevan vihollisen kanssa, joka teki rynnäkköjään kovaa
meteliä pitäen, kiihtyivät poikasemme aivan raivoon, eikä heitä enää
tarvinnut kehotella vastaan iskemään.
Mutta mikään sankarius ei ajan pitkään auttanut.
Kun oikea sivustamme oli joutunut jo miltei täydellisesti saarroksiin,
antoi Läheniemi sille määräyksen peräytyä metsästä asema-alueen
reunaan. Peräytyminen suoritetuinkin täysin järjestyksessä, mutta
kun Läheniemi tämän jälkeen läksi vasemmalle sivustalle, jossa
tilanne taikoi muodostua yhtä uhkaavaksi, joutui hän keskustassa
läpitunkeutuneiden vihollisten sekaan, ja nämä tietenkin kohdistivat
häneen ryöppyävän kuulatuiskun. Lopulta pääsi hän sentään ehjin nahoin
leikistä, mutta vain joutuakseen sivustalle pyrkiessään omien miesten
tulen alaiseksi. Vihollisella oli näet myös käytännössä valkoisia
lumipukuja, joten oli näin käsikähmässä otellessa enää vaikea erottaa
ystävää ja vihollista toisistaan. Hyvän matkaa kaarrettuaan taaksepäin
ja raivattuaan vielä kerran itselleen tien vihollisjoukkojen läpi
onnistui kylmäverisen päällikön vihdoin päästä omiensa luo vasemmalle
sivustalle.
Täällä saatiinkin rajusti päällekäyvä vihollinen kerran toisensa
perästä lyödyksi takaisin, ja kaikki sen saartoyritykset raukesivat
tyhjiin. Mutta kun keskustassa vihollinen alkoi vähitellen päästä aivan
asema-alueelle, täytyi tämänkin sivustan alottaa peräytyminen, muuten
olisi se jäänyt muista joukoista kokonaan eristetyksi. Asema-alueelle
peräydyttyä saatiin kuitenkin vihollinen vielä kerran karkotetuksi
sieltä ja korjattiin talteen kaikki puhelinaparaatit y.m. tarpeet,
ennenkuin lähdettiin lopullisesti peräytymismatkalle pitkin radan
vartta pohjoiseen päin. Ensin vetäydyttiin vihollisen kiivaan tulen
alaisena aivan lähellä asemaa olevaan Haapakylään, mutta kun siinä
aukean, tasaisen maanlaadun vuoksi ei ollut saatavissa kunnollisia
puolustusasemia, jatkettiin peräytymismatkaa vielä seuraavaan, Mäkrän
kylään asti.
Taistelu oli kestänyt koko päivän ja oli se maksanut meikäläisillekin
useita uhreja, mutta monin kerroin suuremmat olivat vihollisen tappiot,
kun se koko ajan oli hyökännyt sakeina joukkoina, niinkuin venäläisten
tapa yleensä on. Taistelun jälkeen olivat meikäläiset joukot aivan
näännyksissä, ja ampumatarpeetkin olivat ihan lopussa. Mutta tarpeensa
näytti vihollinenkin saaneen siksi kertaa. Se ei jatkanut takaa-ajoa
Mäkrälle asti, vaan jäi valtaamalleen asema-alueelle.
Tällä tavoin tuli Raudun rautatieaseman kohtalo ensi kerran
ratkaistuksi, vihollinen sai sen oivalliseksi tukikohdakseen ja
järjesti viipymättä junayhteyden tämän aseman ja Pietarin välille.
Vihollinen linnoittautuu Raudun asemalle.
Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain
on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi
aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista
edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen
hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden,
eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.
Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on
aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla
Pietarin—Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha
lähes kahta kilometriä pitkä. Samanmukaisesti on tullilaitosta sekä
aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko
tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut
ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle.
Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo
valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti
ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin vartavasten tehdyt
asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja
varastorakennuksiksi.
Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin
tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi
puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän
tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua
ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli
täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis
alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen
alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi
veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin
voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki
sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.
Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä
pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt,
joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella,
Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on
melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän
oli vaikea päästä asemalle.
Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan
asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta,
eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä
puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä,
että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle, ja
tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä
voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa
vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät
rynnistykset.
Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon
suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen
käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa
olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden
suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine
teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja
polttopuita, kasottain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja
teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä.
Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet
käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti,
varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle, lujat juoksuhaudat, jotka
olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi
aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä.
Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät
vuorattiin niinikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin
tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin
lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa
suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen
heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen
toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä
laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että
jouduttaisiin asema-alueelle täysin saarroksiin.
Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain
toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään
kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään,
ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme
olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voikin se Raudun asemalle
pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman
lujana.
Vanhustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden
virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä
virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä
tai edes seuraavana päivänä tullut perästä. Silloin olivat meidän
vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten
viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden
miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä.
Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen
asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena
tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan
murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.
Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se
innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme
vanhustöihin niin perinpohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi
päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä
aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.
Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen
Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti,
nykyisin kapteeni Strömberg. Niinikään oli sieltä ja täältä saatu
haalituksi jonkun verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin
Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia
joukkoja tukemaan.
Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi
miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän
kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten
meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta
kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty
Mäkrältä vähäinen valiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren
kyläänkin, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten
asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle
linnoittautuneen vihollisen eteen.
Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta
kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja
varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut
horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme,
että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja
voimien siirtely paikasta toiseen siis verrattain helppoa.
Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut.
Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli
jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissäänkään
maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia
kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka
päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan
tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.
Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta
kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa
meikäläisten puolustuslinjat Leinikkälän järven seudulla. Hyökkäystensä
tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta
siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan
käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta
pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään
lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei
saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa'alla ylivoimallaan ja
suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn
kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla
kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä.
Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina
vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään
puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.
Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien
kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan
edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina
sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi.
Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat
jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne
vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä.
Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi ettei se
Pietarin—Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten
Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä
kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.
Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle
tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden
lähtökohtana oli Pietarin— Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla
taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa
ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja
enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan
muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven
rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan.
Venäläiset kammoivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä
hevosteillä liikkumista.
Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista
huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset
oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan
tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli
kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven
taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa
molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.
Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia
sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin,
mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta
palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.
Vihollisen suuret hyökkäykset Raudun asemalta käsin.
Ensimäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen
tekivät venäläiset helmik. 27 päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun
kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada
valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja
kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme
vastaan.
Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä
tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman, ja kirkonkylän
välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi
lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta
lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua
lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti
toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat kepertyivät hangelle meidän
poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään
täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla
laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusten suojaan.
Eivät venäläiset ensimäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet,
vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin
Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi
pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten
joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan.
Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kulettaa takaisin,
ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä
hyväkseen.
Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola
Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi
sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia
vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kulettavan tältä puolen
apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan
aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin
sen kintuille.
Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille
suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi
tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän
läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin
päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi
hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut
malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen
ja Maanselän kylän välisen metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli
ensimäinen tarkotus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän
puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.
Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2
yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualote
temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa
niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä
yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi
oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle
asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä
epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen
näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat
ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien
turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta
oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille
ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä
asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän
puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän
turvin ja ensimäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä
takaisin.
Ettei kuitenkaan venäläisten saama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai
Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän
kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään.
Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että
kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin
onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Läheniemi sakeassa metsässä
kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä
ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta
tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien
raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.
Taistelu taukosi vasta aamun valetessa. Ryssät olivat sen alottaneet,
mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä
idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia
varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin.
Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta
vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan
liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien
oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin
kohtalainen määrä konekiväärejä, niin puhdasta olisi tullut jälkeä.
Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale, sillekin niukanpuoleisesti
panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan
sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja
tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä
kuulonsa menettää.
Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä
jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia
tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin
kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin
4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa
koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka
kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.
Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös
kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta.
Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin
parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän
vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.
Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä
oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää
noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen
joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireimmän kaupalla Valkjärveltä
yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi, johtajanaan sortavalalainen
Nissinen, oikoteitä Orjan saareen ja sieltä suoraa päätä ryssien
niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla.
Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen
pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava
osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo
pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu
itsestään heikkeni.
Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä,
ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa
se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset
hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun
kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten
parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko
saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi
kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse
asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei
siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta
meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti
temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras
koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.
Seuraavana päivänä vihollinen lepäsi ja vaihtoi taisteluissa
rusikoituja joukkojaan uusiin. Sille saapui päivän pitkään Pietarista
useampia pitkiä junia tuoden vereksiä joukkoja, uusia tykkejä,
ampumatarpeita ja muonaa. Osa entisistä joukoista palasi junissa
takaisin Pietariin, ja uudet vielä tulessa käymättömät ja tietenkin
taisteluhalusta hehkuvat joukot astuivat niiden tilalle.
Meikäläisillä puolestaan ei ollut uusia joukkoja väsyneiden tilalle.
Saatiin kiittää onnea, kun vihollinen antoi edes yhden päivän
hengähdysajan, jonka kestäessä saatiin hiukan nuoleskella haavoja.
Hyvin käytetyinkin tämä päivä. Järjestettiin yleinen saunassa käynti
ja täydennettiin riveistä poistuneiden päälliköiden paikat uusilla,
tavallisista rivimiehistä tekaistuilla seuraajilla. Niinikään
koetettiin Leinikkälän kohdalla lujittaa asemia, kun oli edellisten
taistelujen aikana huomattu tämä paikka kaikkein arimmaksi kohdaksi.
Kaiken varoiksi rakennettiin puolustusasemia myös Leinikkälän järven
pohjoisrannalle. Saattoihan näet käydä niin, että vihollinen juuri
järven kohdalle kohdistaisi ankarimman iskunsa, kun sen pääsyä järven
rantaan helpotti järven eteläpäästä kauas asemaa kohti ulottuva
metsikkö, jonka riittävän vahvaan miehittämiseen meikäläisten voimat
eivät vielä mitenkään riittäneet.
Varokeinot osottautuivatkin aivan tarpeen vaatimiksi. Se saatiin kokea
jo seuraavana eli maalisk. 2 päivänä.
Silloin nimittäin ryhtyivät vihollisen verekset voimat hurjaan
voimainponnistukseen. Jo klo 7 aamulla huomattiin asemalla ankaraa
vihollisvoimain liikehtimistä, ja samaan aikaan alotti vihollisen
tykistö pelottavan ammunnan syytäen tuiskunaan kranaatteja ja
shrapnelleja joka suunnalle.
Pian läksivät tiheät hyökkäyskolonnatkin liikkeelle suunnaten
yhtaikaa rynnäkkönsä sekä kirkonkylää että Leinikkälää vastaan.
Niinikään ryhtyi vihollinen, edellisestä epäonnistumisesta huolimatta,
myös kiertoliikkeeseen Vakkilan kylän kautta, ja oli tällä kertaa
kiertoliikettä suorittamassa voimakas osasto oikein suksimiehiä
kaksi konekivääriä mukanaan. Meidän heikko sivustavartiomme oli jo
pakotettu peräytymään, ja kiertoliike alkoi käydä uhkaavaksi. Viime
tingassa saatiin sentään muutamia ryhmiä uhatun sivustan avuksi ja
ryssät lyötiin takaisin. Olivatpa vielä vähällä menettää toisen
konekiväärinsäkin pakomatkallaan.
Myös Leinikkälän kohdalla alkoi meikäläisten ketju horjua. Sen avuksi
lennätettiin silloin tuota pikaa kirkonkylästä toinen siellä olevista
konekivääreistä, sama minkä avulla ryssien saartoyritys oli hädintuskin
saatu juuri torjutuksi. Konekiväärin apuun joutuminen pelastikin
itsensä Leinikkälän kohdalla tilanteen, mutta vielä hullummin kävi
Leinikkälän ja Mäkrän välillä, jo edellä mainitsemamme Leinikkälän
järven eteläpäästä asemaa kohti pistävän metsän kohdalla.
Sinne oli ryssien onnistunut saada jalansija. Taistelun aikana olivat
he näet saaneet miehitetyksi muutamia Haapakylän taloja. Näiden
ullakoille hinasivat he oitis konekiväärejä ja alkoivat pyyhkiä
niillä laajalle joka suunnalle. Juuri tuon tulen turvin he pääsivät
matamaan metsäniemekkeeseen ja miehittivät pian koko Leinikkälän järven
eteläpään, vieläpä tunkeutuivat sen keskellä oleviin saariinkin.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Vihollinen oli leveänä kiilana saanut
eristetyksi meikäläisten Leinikkälässä ja Mäkrällä taistelevat joukot
toisistaan, ja ainoastaan vähäiset, edellisenä päivänä Leinikkälän
järven pohjoisrannalle asetetut vartiostot estivät enää rintaman
täydellistä katkeamista. Mahdoton olisi näiden vartiostojen kuitenkin
ollut asemiansa puolustaa ilman konekivääriä vihollisen suurta
ylivoimaa vastaan, jos se olisi vain älynnyt yhtä kyytiä jatkaa
hyökkäystään. Mutta se jäi saariin viivyttelemään, ja sillä aikaa
ennätettiin järven pohjoisrannalle saada Mäkrän puolelta apuväkeä.
Mäkrällä ja Orjansaaressa olevat joukkomme hakkasivat koko ajan
voimiensa takaa vihollisen luoteista ja läntistä sivustaa, mutta sillä
näytti tällä kertaa olevan riittävä ylivoima joka suunnalla, niin
ettei sen tarvinnut missään kohti rynnistysvoimiansa heikentää. Myös
vaikeuttivat nuo samaiset Haapakylän talojen ullakoilla soittelevat
vihollisen konekiväärit suuresti Mäkrän puolellakin meikäläisten
toimintaa, joten sivustahyökkäyksemme eivät päässeet aivan niin
tehoisiksi kuin edellisissä taisteluissa. Jopa mäkräläisten joukkojemme
toinen sivusta, jossa oli aivan tottumatonta väkeä, yritti kokonaan
hajaantua, ja Läheniemellä oli täysi työ pitääkseen hätääntyneet
miehensä ketjussa taistelun loppuun asti.
Kaikkialla muualla tappelivat meikäläisten harvalukuiset voimat
sankarillisesti ryssien moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja yön
jouduttua alkoi näiden hyökkäystarmo lannistua. Silloin kokosi
Läheniemi viimeiset, päivän näännyttävän kamppailun jälkeen vielä
jotenkuten liikkeelle pystyvät voimansa ja teki vanhaa, koeteltua
keinoansa käyttäen raivokkaan rynnistyksen, viimeisen ponnistuksen.
Tämä viimeinen ponnistus pelasti aseman. Se sotki vihollisen kortit
niin pahasti, että se yön aikana veti joukkonsa takaisin Leinikkälän
järven saarista, vieläpä järven eteläpäästäkin, joten meikäläisten
Mäkrällä ja Leinikkälässä olevat joukko-osastot pääsivät taasen
toistensa kera kosketuksiin. Uhkaava rintamanmurto oli tehty tyhjäksi.
Tämä taistelu oli hyvin verinen, verisin Raudun tähänastisista.
Meidänkin puolella kohosi mieshukka useihin kymmeniin kaatuneita
ja haavottuneita, ja taistelun jälkeen olivat joukkomme aivan
näännyksissä. Ne olivat saaneet panna kaikkensa, ponnistaa aivan
epätoivon vimmalla, ja sittenkin oli tilanne häilynyt iltapäivällä ja
yön ennättäessä jo aivan veitsenterällä.
Mutta tarpeensa oli vihollinenkin saanut. Sen vasta Pietarista
saapuneet uudet joukot olivat nähneet, että niillä oli vastassaan
sisukasta väkeä, kehnosti aseistettua tosin, mutta niin sisukasta,
että se sisu korvasi aseistuksen ala-arvoisuudenkin. Vieläpä uudet
tulokkaat olivat saaneet oppia senkin, että meikäläiset osasivat
käyttää vähäisiä aseitaan oivallisesti. He olivat edeltäjiensä tavoille
uskollisina käyneet joka paikassa päälle tiheinä laumoina murtaakseen
siten painollaan meikäläisten harvat ketjut. Mutta se tiheinä laumoina
liikkuminen tuli viholliselle hyvin kalliiksi, siitä oli taistelun
jälkeen runsaita todistuksia ympäri laajan taistelualueen meikäläisten
ketjujen edustoilla.
Yön aikana sai vihollinen kyllä korjatuksi suurimman osan kaatuneitaan
talteen. Meidän väsyneet joukkomme eivät jaksaneet sitä käydä estämään.
Kiväärejä, ampumatarpeita ja muuta sotasaalista jäi viholliselta siihen
sijaan kosolta meikäläisten käsiin. Epäjärjestyksessä peräytyessään
olivat vihollisjoukot yön pimeydessä kylväneet sitä kaikkialle, ja
meikäläisille oli kaikki tämä ryssien ilmaiseksi jättämä hyvyys
erittäin tervetullutta.
Tämän taistelun antamista kokemuksista lausuu insinööri Kehvola Antrean
päämajaan lähetetyssä, sangen eloisasti laaditussa raportissaan m.m.
seuraavaa:
»Tämä taistelu on vakuuttanut minulle, että asemamme Raudun
rautatieaseman ympärillä on hyvin vahva, heti kun saamme sen verran
lisää apuväkeä, että Leinikkälän järven seutu voidaan miehittää ja
siten estää vihollinen tunkeutumasta Mäkrän ja Leinikkälän väliin.
Samoin on sinne ja Leinikkälään saatava vakituinen konekivääri, ettei
kirkolta tarvitse sitä lainata.»
Suuren suuret eivät siis olleet tämän kenraalin vaatimukset. Hiukan
vain miehiä lisää ja yksi konekivääri, ettei samaa rakkinetta
tarvitseisi kylästä kylään vedellä vihollisen nenän edessä ja käydessä
päälle yhtaikaa joka taholla. Sen verran vain parannusta, ja silloin
piti hän asemaansa voittamattoman lujana, oli valmis tappelemaan
vaikka tuomiopäivään asti ryssäläislaumoja vastaan, jotka joka päivä
saivat junalastittain Pietarista vereksiä voimia ja joilla sen lisäksi
oli koko Putilovin tehtaan suunnaton ase- ja ammusvarasto vapaasti
käytettävissään.
Suotta eivät ryssät pitäneetkään meidän kaikkia vapaaehtoisnuorukaisia
ja näiden päälliköitä saksalaisen sotakoulun käyneinä. Pian meillä
niin hyvin johtajat kuin miehistökin keksivät omien asemien kaikki
edut ja vihollisen asemien heikot puolet, ja niin alkoi meillä aivan
itsestään syntyä pikku Hindenburgeja, jotka osasivat laittaa rintamansa
elastiseksi ja liikkuvaksi, osasivat juuri oikealla hetkellä antaa
takaapäin ryssän kintuille sellaisen letkauksen, että siltä meni
aina kerrakseen rynnistystarmo sekasortoon joutunutta sivustaansa ja
selkäpuoltaan järjestellessä.
Vieläpä sai insinööri Kehvola nähdä raportissaan esittämänsä unelman
toteutumisenkin. Jo parina seuraavana päivänä saatiin hiukkasen
lisävoimia, joiden avulla Leinikkälän rintamaosa voitiin tanakammin
miehittää. Niinikään saatiin Leinikkälään »oma» konekivääri, ja kaiken
huipuksi saapui yksi tykkikin, niitä samaisia Sortavalan konepajalla
kuntoon pantuja, joista jo alussa oli puhe. Tosin sillä ei ollut
mukanaan ampumatarpeita kuin muutamia laatikoita, mutta se oli tykki
joka tapauksessa, murha-ase, jollaisen useimmat Raudun rintamalla
olevat poikasemme ensi kerran elämässään näkivät omin silmin.
Suuria toiveita siihen rakennelminkin, miehestä mieheen kävi kerskuva
puhelu: »Antaapas nyt ryssien yrittää, niin kyllä ällistyvät, kun
näkevät, että on se meilläkin puheenvuoro.»
Jo heti saavuttuaan saikin tykkimme tulikasteensa suorittaa. Maalisk. 5
päivänä, vaihdettuaan taas välillä Pietarista uusia joukkoja, tekivät
näet venäläiset uuden rintaman murtoyrityksen Leinikkälän kohdalla.
Tappelu päättyi kuitenkin hyvin lyhyeen, jo muutaman tunnin kestäneen
nujakan jälkeen peräytyivät ryssät kiireenkaupalla lähtöasemilleen.
Raportin mukaan lankesi ansio tästä suureksi osaksi juuri tykillemme,
»joka ampui tarkasti oman ketjun yli asemiemme eteen heitellen metsän
reunassa kaikki sikin sokin, puut, punikit, ja ryssät, niin että sitä
oli oikein ilo katsella».
Muuten antoikin vihollinen näinä päivinä meidän olla rauhassa, ja
tämä lepoaika käytettiin tyystin hyödylliseen työhön. Miehistöä
harjoitettiin ahkerasti varsinkin konekiväärien käyttöön ja
harjoitusten väliajoilla kaivettiin juoksuhautoja. Kiitos näiden
varustelujen, saatiin irtonaista väkeä sen verran kokoon, että voitiin
miehittää kirkonkylästä lounaaseen oleva Vakkilan kylä, jonka kautta
vihollinen oli ottanut tavakseen uhkailla kiertoliikkeellä kirkolla
olevia joukkojamme.
Aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän miehittämiseen eivät
vähäiset voimamme kuitenkaan riittäneet. Se olisi kyllä ollut
oivallinen asemapaikka sivusta- ja selkäpuolelle suunnattujen
hyökkäysten tukikohdaksi, vaan siihen olisi tarvittu luja varusväki,
kun se oli niin erillään ja sen lisäksi alttiina sekä asemalta
että etelästä pitkin Raasulin maantietä tapahtuville vihollisen
hyökkäyksille. Niinpä täytyi Maanselkä, vaikka kirvelevin sydämin,
vielä jättää puolittain ryssien haltuun, puolittain puolueettomaksi
alueeksi.
Maalisk. 6 päivänä oli ankara tykkitaistelu, jonka kestäessä vihollinen
kohdisti taasen tulensa erikoisen kiukkuisena kirkkoa ja sen vieressä
olevaa vanhaa kellotapulia vastaan saadakseen ne lopultakin tuhoituksi.
Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut, vain muutaman talon
kirkonkylän ja aseman väliltä sai vihollinen poltetuksi. Niinikään
pommitti vihollinen kiivaasti Leinikkälän hovin rakennuksia, joissa se
läpimurtautumisensa aikana oli muutamia tunteja majaillut ja joiden
se arvasi nyt olevan meikäläisten majoituspaikkana. Muutamia panoksia
osuikin aivan hovin pihalle, mutta rakennukset jäivät eheiksi, eikä
ainutkaan hovissa majailevista miehistä haavoittunut.
Valkjärvellä suoritettiin näinä päivinä verisiä taisteluja.
Siellä olivat meikäläisten vähälukuiset vartiojoukot miltei aivan
harjaantumatonta väkeä, ja tämän keksittyään koetti vihollinen raivata
sieltä kautta itselleen tien Kiviniemeen. Siinä se olikin jo vähällä
onnistua. Maaliskuun 6 päivänä valtasi vihollinen lähellä Valkjärven
kirkonkylää olevan Valkeamatkan kylän, ja joutuivat tässä taistelussa
meidän joukkomme täydelliseen hajaannuskaan. Kaikkiaan nousi niiden
miesluku pariinsataan, ja niistä kaatui tai haavoittui taistelussa yli
40 miestä, toisin sanoen likipitäin joka neljäs mies.
Ei ollutkaan yhtään kumma, jos tällaisen hirvittävän löylyn jälkeen
ensikertalaiset ja tottumattomien johtajien komennossa olevat
poikasemme joutuivat niin ankaran pakokauhun valtaan, että jättivät
seuraavan yön aikana Valkjärven kirkonkylän ja peräytyivät Kiviniemeen.
Onneksi oli vihollinenkin taistelun jälkeen niin väsyksissä, ettei se
seuraavana päivänä liikahtanut mihinkään Valkeamatkasta. Näin pelastui
silloin tyhjänä ollut Valkjärven kirkonkylä aivan kuin ihmeen kautta.
Samana iltana saapui Savonlinnasta Kiviniemeen kokonaisen komppanian
suuruinen apujoukko. Se lähetettiin heti yötä myöten Valkjärvelle, ja
sen mukaan koottiin lisäksi kaikki edellisenä päivänä peräytyneetkin
joukko-osastot. Ja niinpä tapasi vihollinen, kun se maalisk. 8
päivänä yritti edetä Valkeamatkasta, Valkjärven kirkonkylässä lujan
vastarinnan. Uhkaava tilanne oli pelastettu.
Samana päivänä jätti insinööri Kehvola Raudun ja Valkjärven rintamien
ylijohdon toisiin käsiin siirtyen itse Antreaan eversti Sihvon
esikuntaan.
Vaikea viikko. — Vihollinen painaa päälle hellittämättä.
Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien
ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi,
entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli
vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla
yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä,
se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien
Kiviniemeen.
Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun
kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat
viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet
huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa
toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla
olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei
päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää
voimaa tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi,
että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta
Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla.
Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia
joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen
suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina
väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun
niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä
oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin.
Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin
taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen
Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.
Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että
Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä
kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen
Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa,
sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään
senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä
rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitäpaitsi
käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti
mielialaan itsessään Venäjälläkin, kun siihen sijaan siellä kärsitty
epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle
bolshevismin aatteelle.
Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun
taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdituinkin.
Ensimäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä
levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki
epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osottautuneet ainekset
korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta,
vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat
päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui
Raudun asemalle suunnattomat varastot.
Näin valmistautuneena alotti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa
toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä
hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki
teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen
pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä
vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin
myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai
vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän
käytettävissään tottuneita suksimiehiä.
Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain
yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset
puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen
oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikkeivät
ne voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilellä
vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin
laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä
täydellisesti turvassa, niinkauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa
tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.
Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa, väsyttävässä
kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli
kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. M.m.
tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle.
Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennenkuin
vihollisen panssarijuna ennätti hätään.
Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi,
ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan
siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi
ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla
erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen
miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja
Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.
Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa
kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan
voitu suoda edes lyhempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä,
että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun
rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa
juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä
minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit
pelissä viimeistä myöten.
Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin
kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten
kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä
sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää
minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot
lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei
ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä
luokittelemaan. Sitäpaitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen
alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla
siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta
varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen
saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa
päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään,
sillä mieshukka oli lakkaamattomien taistelujen riehuessa hyvin suuri,
ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla, vihollisen kuulat
niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.
Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön
vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen
se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä
maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt
sillä lohdullisella lupauksella, että ensimäiselle lomalle päästään
viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta
alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat
rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein,
useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten
lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendenttuurikaan pitkiin
aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää,
muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet
nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien,
ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä
merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni
tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella
veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei
ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.
Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä
lamaan, jos joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo
saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle
tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen
aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä
enää olisi jaksettu pitää.
Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja
miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan,
että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä
onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman
elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu
terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin,
kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli
korvaamaton tappio.
Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla
kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli
sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa
vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä
sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina
komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan.
Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti
vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen
synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä
hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä näillä
samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot
maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei
joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä
taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.
Se teki vähitellen aremmistakin sankareja. Nekin rajaseudun
nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen
alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa
kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista.
Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa
pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli
kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittävien venäläislaumojen
tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua,
muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankarius ajan pitkään voi
meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä
miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät että meidän puolella
olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat,
että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä,
vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat
kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen
rajoilla.
Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä,
jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman
ylijohdon.
Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen. — Joukkojen uudestaan
järjestely. — Vakoilu.
Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kiviniemeen tapahtui yleisen,
koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyn yhteydessä.
Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka
jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan,
ensimäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren,
Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen
näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän
väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan,
päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.
Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan
armeijakunnan ensimäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä
myöskin Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot.
Samalla määrättiin ensimäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi
Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi
toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven
taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen
joukkojensa huostaan myös n.s. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan
rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä
vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.
Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maalisk.
14 päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimäisen
pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin
kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme
Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan
alotti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintama-osalle
jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin
kapteeni Urho Sihvonen.
Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan
pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun
asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja
Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia
pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä
kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.
Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen
kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimäisestä
raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta
toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka
suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa.
Se kuuluu:
»Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että
on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa.
Ei ole järjestettyjä komppanioja, eipä edes joukkueitakaan, vaan
satunnaiset joukko-osastot taistelevat niinkuin paraiten voivat.
On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä
ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka
taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä
tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä
Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut
melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä
ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on
sattunut käsiinsä saamaan.
Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri
paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven
rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja
samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja
rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea
käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että
yhtaikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.
Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi
töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin
hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne
vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen
alotteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua.
Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli
12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania
meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua
sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti
Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi.
Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden
ensimäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt
matkalla sinne.
On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä
kokoontuvat rajantakaiset, punikit, ja on niitä siellä aika paljon
harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut
hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti
hätääntynyt.
Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien
johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin
näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että
mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä
konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani
nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes
ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua
niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa
heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset
hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini
toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne
lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin
toistaiseksi tulla toimeen.»
Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun
nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään,
kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja
kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimäinen huomattavampi
apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin
hyötyä.
Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri
vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä.
Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan
valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon
eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun
piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista
toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan — Joensuussa tai Nurmeksessa
— kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön
luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli
»P», toisia nimiä, joiden edessä oli »PP», ja vielä kolmansia nimiä,
joiden edessä oli »PPP». Luettelon alla oli selitys: »P» — punikki;
»PP» — paha punikki; »PPP» — pirun paha punikki!
Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin
matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että
johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti.
Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna
vartioituna rintaman takaisiin töihin.
Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla
parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen
niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta
saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen
lokaan.
Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei
Kiviniemessä siltä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain
kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan
kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen
rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun
taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui
sanomattomasti, kun kaikki kuletus täytyi Kiviniemestä rintamalle
toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään
tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien
joukkojensa majapaikoille asti.
Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli
everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia
kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin
jääkärejä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan
ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian
alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.
Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi,
ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat
joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään
rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan
päällikkyys luutnantti Lindbergille.
Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain päälliköt työhönsä, ja kun vielä
komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia
miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä
järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä
heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti
heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä
ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen
edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli
suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.
Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja
tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myöskin joukkojen asemia
piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin
näitä ehdittiin saada. Sotkuisaa puhelinverkkoa paranneltiin niinikään,
vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen
sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa
kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä
mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada
tyydyttävästi toimimaan.
Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin
uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut
Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin
joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin
vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville.
Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja
täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa
miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta,
kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.
Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä
näihin saakka oltu voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä
silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä
avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit
tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina.
Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on
vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti,
parasta, jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen
hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia
henkensä uhallakin.
Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että
itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä
voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken
muodostettiin erityinen n.s. »Pietarin komppania», jonka päälliköksi
tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin
everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa
sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta
sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama
työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta
alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten
toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimäisiä
suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.
Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden
lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista,
voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista,
sotatarvelähetyksistä j.n.e. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia
vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein
ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.
Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen
olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos
sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden, vaikeista, usein
hengenvaarillisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin
Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä »posti», joka sisälsi aina
tukuttain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti
rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista
tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri
rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä
yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän
sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin.
Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja
voitiin toimia sen mukaan.
Tämän ohessa kulettivat komppanian lähetit mukanaan myöskin sellaisia
kevyempiä sotatarpeita, joista meidän puolella vallitsi suurin puute.
Näin saatiin tätä tietä hankituksi Kiviniemeen 25 kenttäpuhelinta,
suuri määrä kiikareja, kompasseja, satuloita, sapeleja, side- ja
lääkeaineita y.m.
Pietarin vakoilun lisäksi järjestettiin vakoilu myöskin Raudun
asemalle. Erään meikäläisten asiamiehen onnistui siellä päästä siksi
hyviin kirjoihin, että miekkonen ylennettiin komppanian päälliköksi.
Näin korkealle kohottuaan hän tietenkin voi pistää nokkansa miltei joka
paikkaan, ja kun hän sitten aikansa palveltuaan livahti takaisin omalle
puolelle, oli hänellä kosolta hyödyllisiä tietoja mukanaan meikäläisten
tulevan toiminnan helpottamiseksi.
Koko vakoilujärjestön ylimpänä johtajana oli rykmentin päällikön
apulainen Seitola, joka palvelee nykyisin sotaministeriössä.
Pian alettiinkin vakoilijain lähettämissä posteissa saada hyvin
mielenkiintoisia tietoja. Kaikkialta saapuvat viestit kertoivat
yhtäpitävästi vihollisen varustautuvan entistä suuremmalla touhulla
ratkaisevaan hyökkäykseen Raudun ja Valkjärven rintamilla. Hyökkäystä
varten värvättiin jo Pietarissa uusia, suuria joukko-osastoja sekä
koottiin lähetysvalmiiksi muona- ja ammusvarastoja. Esikunnat olivat
ankarassa touhussa, lähettejä kulki Pietarin ja Raudun välillä;
kaikesta näki, että oli suuria tekeillä.
Valmisteilla olevan hyökkäyksen lähimpinä päämaaleina olivat Kiviniemen
valloitus ja meikäläisten heittäminen Ala-Vuoksen ja Suvannon taa vielä
ennen kevätkelirikon alkamista. Kaukaisempana unelmana kangasteli
tietenkin yhä edelleen koko meikäläisten Vuoksen rintaman horjuttaminen
ja tuho, jonka uskottiin itsestään seuraavan senjälkeen, kun tärkeä
Kiviniemen asema olisi saatu etappipaikaksi ja päästy sieltä käsin
uhkaamaan meikäläisten rintaman selkäpuolen teitä.
Mutta näiden suurten suunnitelmien ohella aiottiin hyökkäyksellä hyötyä
vielä muutakin. Vihollinen oli saanut tietoonsa, että meikäläisillä
oli suuret, Konevitsan luostarista tuodut jauho- ja elintarvevarastot
Taipaleen kylässä Suvannon ja Laatokan välisellä kannaksella. Ne aikoi
vihollinen anastaa itselleen. Pietarissakin alkoi näet olla kapelu
viljasta, ja kun sen lisäksi koko punainen Suomi mankui yhtenään
leivänapua, niin arveli bolshevikien ylijohto tällä äkkikaappauksella
pelastuvansa pahimmasta pulasta ja saavansa edes suomalaisten punikkien
tarpeen tyydytetyksi.
Ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista kävi Pietarista käsin Raudussa
suuria herroja tilanteeseen perehtymässä. Niinpä kävi siellä Pietarin
piirin ja rintaman ylipäällikkö Jeremejev esikuntineen sekä samoin
bolshevikien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Patapov. Käynnillään
lienevät nämä bolshevikien palvelukseen antautuneet tsaarikauden
kenraalit tulleet vakuutetuiksi, että valkoisten vastarinta Raudussa
oli helposti murrettavissa, kun vain tuodaan tarpeeksi suuret voimat.
Samaa tietenkin vakuuttivat heille myöskin suomalaiset punikkipäälliköt
Kaljunen ja Haapalainen, joista edellinen oli johtavinaan Valkjärven
taisteluja ja jälkimäinen toimi venäläisten lakeijana Raudussa.
Niin määrättiin jo hyökkäyksen alkamispäiväkin. Nopean joukkojen
siirron oli määrä alkaa maalisk. 26 päivänä, ja kun rautatiematka
Pietarista Rautuun oli niin lyhyt, voi hyökkäyksen tietenkin alottaa jo
samana päivänä. Sen piti tulla meikäläisille täydellisenä yllätyksenä,
niin että meidän vähäiset voimamme tulisivat ensi iskulla murskatuiksi.
Everstiluutnantti Elfvengren päättää yllättää vihollisen. —
Hyökkäyssuunnitelma ja suuren taistelun ensi vaihe.
Everstiluutnantti Elfvengren on sekä vaaran että menestyksen hetkellä
nopsa ja toimintavalmis sotilas. Hetkisenkään epäröinti ei kuulu
hänen luonteenominaisuuksiinsa, siitä on koko hänen monivaiheinen
sotilasuransa tarpeeksi pätevänä todistuksena. Niinpä hän tälläkin
kertaa, saatuaan täyden varmuuden vihollisen hyökkäysvarusteluista,
päätti toimia nopeasti ja sotkea vihollisen kortit ryhtymällä itse
ennen sitä hyökkäykseen. Tämän hän katsoi meikäläisten ainoaksi
pelastukseksi uhkaavasta tilanteesta.
Tosin olivat hänen käytettävissään olevat voimat vähäiset, eikä ollut
edes sanottavia toiveita pikaisesta apujoukkojen saamisesta. Mutta
hyökkäyksen lähimmäksi päämääräksi hän asettikin vain vihollisen
liikeyhteyden katkaisemisen Pietarin kanssa. Kevätkelirikko oli
tulossa, ja jos rautatie saataisiin riittävän pitkältä matkalta
tuhotuksi, niin olisi suuria suunnitelmia hautovan vihollisen raskaine
varustuksineen mahdoton tulla Rautuun. Sen hyökkäys raukeaisi ennen
alkamistaan, ja jo Raudussa olevat vihollisvoimat jäisivät saarroksiin.
Hyvä, jos nekin jo ensi iskulla saataisiin niin hämmennyksiin, että
Raudun aseman nopea valloitus kävisi mahdolliseksi. Mutta jollei
niin onnellisesti kävisikään, niin ainapahan ehdittäisiin Rautuun
saarretuista vihollisista selvitä, kun apujoukkojen tulo Pietarista
kerran olisi saatu katkaistuksi.
Sitäpaitsi everstiluutnantti Elfvengren luotti siihen, että
hyökkäykseen käyminen sinänsä nostattaisi jo suuresti meikäläisten
joukkojen mielialaa, kun siihen sijaan vihollisen hyökkäyksen alettua
voisi vähälukuisten joukkojen mieliala kerrassaan painua entiseen
masennukseen, josta se jo hiukkasen oli saatu kohoamaan. Niinikään
oli hyvä syy uskoa, että meidän puolelta tapahtuva äkillinen hyökkäys
hämmästyttäisi kerrassaan vihollisen ylijohdon ja panisi sen luulemaan,
että Raudussa oli sitä vastassa suuremmatkin voimat, joten oli
kerrassaan mieletöntä sitä tietä enää yrittääkään lähteä tukemaan
suomalaisten punikkien pitkälliseksi venyvää taistelua.
Meikäläisten hyökkäysvalmistelut suoritettiin kiireesti ja mitä
suurimmassa salaisuudessa. Kiviniemessä pidettiin sotaneuvottelu,
johon everstiluutnantti Elfvengren oli kutsunut molemmat
pataljoonanpäällikkönsä, nimittäin luutnantit Aschanin ja Lindbergin.
Näille hän esitti suunnitelmansa, jonka mukaan hyökkäyksen piti
alkaa mahdollisimman kauas vihollisen selkäpuolelle suuntautuvalla
kiertoliikkeellä. Tämän kiertoliikkeen tarkotuksena oli katkaista
Raudun ja Pietarin välinen rautatieyhteys Inkerinmaalla, jossa aivan
kuin sitä varten olivat Sahajoen ja Viisjoen rautatiesillat, kumpikin
siksi suuria, että jos ne kerran saataisiin tuhotuiksi, niin olisi
pitkältä matkalta rautatieliikenne tehty viholliselle mahdottomaksi
monien viikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajaksi.
Molemmat pataljoonanpäälliköt hyväksyivät suunnitelman täydellisesti,
ja niin valittiin suunnitellun kiertoliikkeen lähtökohdaksi ja sitä
suorittavien joukkojen etappiasemaksi Raudun kirkolta kymmenisen
kilometriä kaakkoon oleva, suuri Palkealan kylä. Tämä kylä oli näihin
saakka pysynyt melkein kokonaan syrjässä sotatoimien piiristä siitä
syystä, että sieltä vei rajalle Raasuliin päin vain huono metsätie,
jommoisille vihollinen ei liikkuessaan juuri ensinkään uskaltautunut.
Meidän kevyesti varustetuille, kiertoliikettä suorittaville joukoille
katsottiin kuitenkin senkin tien riittävän, ja niin tulisikin
kiertoliike sieltä päin viholliselle täydellisenä yllätyksenä.
Hyökkäysliikkeen alkamispäiväksi määrättiin maalisk. 25 päivä.
Edellisenä, eli maalisk. 24 päivänä siirrettiin suuri osa
kiertoliikettä suorittamaan määrätyistä joukoista kaikessa
hiljaisuudessa Kiviniemeen. Näin siirrettiin sinne Muolaan Mälkölästä
yksi ensimäisen pataljoonan komppania sekä Valkjärveltä yksi joukkue
jalkaväkeä ja vahva tiedustelujoukko. Näiden lisäksi muodostettiin
Kiviniemessä vartiopalvelusta suorittavista tai muuten siellä
sattumoisin olevista sotilaista yksi komppania jalkaväkeä.
Samaan aikaan koottiin Kiviniemeen tarpeellinen määrä hevosia, joiden
avulla joukot myöhään saman päivän iltana voitiin nopeasti viedä
Suvannon jäätä pitkin ja edelleen metsätietä myöten Palkealaan. Loput
kiertoliikkeeseen osaaottavista joukoista saisivat viime hetkellä
siirtyä suoraan Raudusta Palkealaan.
Kiertoliikettä suorittamaan määrättyjen joukkojen johto jaettiin
jääkäriluutnanttien Lindbergin ja Aschanin sekä jääkärivänrikki Sainion
ja rakuuna Kaivolan kesken. Itse everstiluutnantti Elfvengren otti
mieskohtaisesti Raudun joukkojen johdon ja läksi maalisk. 24 päivän
iltana junalla Mäkrälle. Lähtiessään hän antoi päiväkäskyn, josta
lähemmin näkyy koko taistelu, suunnitelma. Se päiväkäsky kuuluu:
»_Taistelumääräys_
Karjalan armeijakunnan I:lle rykmentille maalisk. 24 päivänä,
Kiviniemessä.
Raudun asemalle ovat kokoontuneet suuremmat vihollisvoimat, paljon
käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita. Vihollisen selkäpuolella
ovat kaikki tiet, sillat ja kylät melkein tyhjät ja suojelemattomat.
Koska vihollisella on nälkä, on se päättänyt näinä päivinä hyökätä
saadakseen meidät toiselle puolen Suvantoa sekä anastaakseen meidän
elintarpeemme. Pietarin—Raasulin rautatie on heille tässä avuksi.
Jottei tämä tapahtuisi, olen päättänyt polttaa kaikki sillat
vihollisen selkäpuolelta ja samalla kiertoliikkeen avulla samalta
suunnalta hyökätä vihollisen kimppuun, niin että kaikki tykit ja muut
sotatarpeet jäisivät meidän käsiin. Tätä varten käsken:
1) I:sen pataljoonan ensimäinen komppania siirtyy tänään klo 4
iltapäivällä hevosilla Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että se on
siellä klo 8 illalla.
2) Rykmentin eri komppania Valkjärven Vaalimoin kylästä siirtyy klo 11
aamupäivällä junalla Mäkrän kylään luutnantti Lindbergin käytettäväksi.
3) Yksi II:sen pataljoonan joukkue ja tiedustelijat siirtyvät
luutnantti Aschanin johdolla hevosilla klo 4 i.p. Kiviniemestä
Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.
4) Kaksi III:nnen pataljoonan joukkuetta siirtyy luutnantti Lindbergin
johdolla suoraan Raudusta Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo
8 illalla.
5) Palkealasta alkaa yleinen liike seuraavasti:
a) Kaksi tiedustelijajoukkoa, toinen 30 miestä, toinen 20 miestä,
saapuu Pietarin—Raasulin radalla oleville silloille huomenna maalisk.
25 päivänä klo 5 aamulla — edellinen luutnantti Aschanin johdolla
Viisjoen sillalle, jälkimäinen rakuuna Kaivolan johdolla Sahajoen
sillalle, sytyttävät sillat palamaan ja leikkaavat sekä hävittävät
puhelin- ja lennätinjohdot. Senjälkeen liittyvät nämä joukot Raasulin
aseman kautta päävoimiin.
b) Yksi komppania vänrikki Sainion johdolla kulkee Raasulin aseman
suuntaan ja valloittaa sen äkkihyökkäyksellä klo 5 aamulla. Sen
jälkeen liittyy tämä joukko luutnantti Lindbergin joukkoon ja hyökkää
sen kanssa yhdessä vihollista vastaan.
c) Kaksi joukkuetta luutnantti Lindbergin johdolla kulkee Raasulin
kylän suuntaan ja valloittaa sen aamulla klo 5. Sen jälkeen luutnantti
Lindberg, saatuaan avukseen vänrikki Sainion komppanian, hyökkää
Raasulista päin Raudun asemalla.
6) III:nnen pataljoonan kaikki komppaniat ja joukkueet alkavat minun
johdollani maalisk. 25 päivänä klo 5 aamulla ankaran tulen häiriten
vihollista pidättääkseen sen paikoillaan sekä auttavat luutnantti
Lindbergin hyökkäystä ottaen siihen osaa.
7) Toiset rykmentin pataljoonat ja joukot Valkjärvellä ja Muolaassa
valvovat tarkasti vihollisen liikkeitä sekä, jos tarpeellista, ottavat
osaa taisteluun.
8) Rautatielle saavuttua ovat kaikki puhelin- ja lennätinjohdot
hävitettävät. Liikkuessaan on koko ajan pidettävä täysi yhteys eri
osastojen välillä ja tarkka vartiosto sivuilla sekä selkäpuolella.
Kaikki tiedot ovat annettavat minulle Mäkrän kylään Palkealan
puhelimen kautta.
9) Lääkärinapu on Palkealan kylässä.
10) Ammusvarastot ja muonat ovat Palkealan kylässä.
11) Minun sijaani jää Kiviniemeen kapteeni Nordman.
12) Muistakaa, että vihollinen pelästyy, kun pääsette sen
selkäpuolelle. Tämä tekee jo yksistään sen aseman niin huonoksi, ettei
meillä ole mitään syytä pelkoon. Täytyy liikkua vain urhoollisesti
ja varmasti sekä täyttää tarkoin päälliköiden käskyt, niin voitto on
meidän.
Tähdätkää, ennenkuin ammutte, katsokaa tarkoin, ettei omat miehet
joudu tulenne alaisiksi. Tätä varten täytyy pysyä järjestyksessä
ja jokaisen tietää, missä meikäläiset ovat. Tunnusmerkkinä tässä
kiertoliikkeessä on kaikilla meikäläisillä valkoinen nauha tai pieni
lippu kivääriin kiinnitettynä.
Uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä ponnistuksilla
pakotamme ryssät ja maanpetturit kiireesti lähtemään pois maastamme.»
Näemme siis, että kiertoliikettä suorittavien joukkojen piti hyökätä
vihollisen selkäpuolella radalle neljänä ryhmänä, joista pienimmät,
kokonaan suksimiehistä kokoonpannut ryhmät kauimmas Sahajoen ja
Viisjoen silloille sekä suuremmat rajan eteläpuolella olevalle Raasulin
rautatieasemalle ja rajan pohjoispuolella olevaan Raasulin kylään.
Aikalailla ällistyivät Palkealan kylän asukkaat, kun myöhään maalisk.
24 päivän iltana heidän kyläänsä alkoi suoltua teiden täydeltä
valkoisiin lumipukuihin puettuja suojeluskuntalaisia sekä Suvannolta
että Raudusta päin. Mutta tulijoilla ei ollut paljon aikaa kyläläisten
uteliaisuuden tyydyttämiseen, tulisella kiireellä majoittauduttiin
muutamaksi tunniksi nukahtamaan, ennenkuin lähdettäisiin uskaliaalle
retkelle melkein tiettömiä metsämaita myöten vihollisen miehittämälle
alueelle.
Kiireessäänkin luutnantti Aschan sentään jo illalla tarkasti joukkojen
perästä Kiviniemestä saapuneen kuormaston ja huomasi silloin,
että hänen joukkueensa tärkeinmät »matkaeväät» — 100 pullollista
petroleumia rajantakaisten siltojen polttamista varten — olivat
jääneetkin saapumatta. Ne oli jo aamupäivällä pantu Kiviniemessä
erityiseen kuormaan, mutta anteeksiantamattomasti hätiköiden oli
rykmentin intendenttuuri, joka näihin saakka oli toiminut kiitettävällä
täsmällisyydellä, unohtanut juuri tuon tärkeimmän kuorman lähettämättä.
Koko Palkealan kylästä ei löytynyt petroleumia juuri nimeksikään, ja
niinpä soitti luutnantti Aschan yöllä Mäkrälle pyytäen sitä tulisen
kiireellä hänelle toimittamaan, muuten olisi koko matkalle lähtö
tarkotuksetonta. Mäkrältä lähetetyinkin klo 2 aamulla maalisk. 25
päivänä pyydetty petroleumimäärä, mutta myöhästytti tämä harmillinen
viivykki kokonaista kaksi tuntia joukkojen lähtöä, jonka piti tapahtua
heti puoliyön jälkeen.
Niinikään muutettiin aiempaa suunnitelmaa siten, että luutnantti
Aschanin ja rakuuna Kaivolan joukkueet päättivät toimia yhdessä ja
samota ensin kauempana, noin 9 km matkan päässä rajalta olevalle
Viisjoen sillalle.
Matka Palkealasta rajalle suoritettiin alkutaipaleesta hevosilla ja
hevosteiden loputtua lopputaival suksilla. Siitä suoriuduttiinkin
nopeasti, ja kaikki kolme ryhmää erosi toisistaan reippain mielin
kukin omaa, kieltämättä hiukan uhkarohkealta näyttävää urakkaansa
suorittamaan.
Kiertoliikettä suorittavien joukkojen hyökkäys tuli viholliselle
täydellisenä yllätyksenä. Yksin ajoin joutuivat radalle luutnantti
Lindbergin ja vänrikki Sainion joukot. Ensinmainittu kiersi rajan
Suomen puolella olevan Raasulin kylän pohjoispuolitse ja hyökkäsi
aamuhämärissä kylään, jossa oli vihollisen paikallisesikunta ja
vahva vartiosto. Syntyi lyhyt, tulinen tappelu, jossa vihollinen
tuli perinpohjin nujerretuksi. Meikäläiset miehittivät esikunnan
majapaikkana käytetyn kauppias Myöhäsen talon saaden haltuunsa kaikki
vihollisen asiakirjat ja varastot, m.m. kokonaisen hevoskuorman
kiväärejä, suuren määrän ammuksia, 18 vankia y.m. Kaksi vihollisen
pääjohtajaa ampui itsensä suostumatta antautumaan elävänä meikäläisten
vangiksi.
Pian kuitenkin tilanne muuttui. Meikäläiset eivät olleet radalle
tultuaan ehtineet katkaista puhelin- ja lennätinlankoja, ennenkuin
vihollinen ehti lähettää ensimäisen hätäviestin Raudun asemalle.
Tästä oli seurauksena, että sieltä kiiruhti pian täydellä höyryllä
Raasuliin panssarijuna ryhtyen oitis taisteluun luutnantti Lindbergin
joukkojen kanssa. Aukeassa kylässä oli meikäläisten aseina kerrassaan
epäedullinen, ja niinpä vetäytyi luutnantti Lindberg joukkoineen metsän
laitaan jatkaen siellä kuitenkin vastarintaa iltahämärään asti.
Tällä välin oli panssarijunan lisäksi tullut Raasuliin viholliselle
muutakin apuväkeä, ja kun panssarijunan johtaja oli huomannut
heikäläisten päässeen täydellisesti tilanteen herroiksi, jatkoi se
junineen matkaa rajan yli Raasulin asemalle, josta myöskin kuului
ankara konekiväärien rätinä.
Siellä otteli vänrikki Sainio komppaniansa kera suuren Raasulin aseman
herruudesta. Hän oli hyökännyt asemalle suoraan idästä ja saanut sen
jo kiivaasti tapellen melkein kokonaan miehitetyksi, kun hätään joutui
vihollisen panssarijuna. Nähtyään tämän tulla jyristävän vetäytyivät
meikäläiset hiukan taaksepäin, ja tätä peräytymistä johtaessaan sai
vänrikki Sainio vaikean haavan rintaansa tullen kykenemättömäksi
taistelua johtamaan. Päälliköttä jäänyt komppania näki taistelun
jatkamisen kerrassaan ylivoimaista vihollista vastaan hyödyttömäksi ja
jätti asema-alueen klo 4 tienoilla iltapäivällä vetäytyen koko ajan
vihollisen rynnäkköjä torjuen vähitellen metsään ja sitä tietä takaisin
joukkojen yhtymäkohtaan Palkealan tielle.
Kaikkein paraiten suosi onni luutnantti Aschanin johtamaa lentävää
osastoa. Se pääsi Viisjoen sillalle aivan kuin varas yöllä; sillan
6-miehinen vartiosto oli meikäläisten äkillisestä ilmestymisestä niin
pökertynyt, ettei se ennättänyt edes apua mistään päin hälyttää,
ennenkuin se oli tehty vaarattomaksi.
Meikäläiset tekivät sillalla puhdasta jälkeä. Ensin se räjäytettiin,
sen jälkeen valeltiin sillan jäännökset huolellisesti öljyllä ja
sytytettiin palamaan. Eikä luutnantti Aschan tyytynyt vielä tähänkään,
vaan samosi rataa pitkin kauemmas etelään Lempaalan asemalle asti,
valtasi sen, särki aseman suuren vesitornin sekä sytytti osan
asemarakennusta tuleen. Vasta tämän jälkeen hän läksi pitkin rataa
paluumatkalle joutuakseen vielä ennen yön tuloa lähempänä Suomen
rajaa olevalle Sahajoen sillalle ja täydentääkseen sen tuhoamisella
hävitystyönsä.
Vänrikki Sainion komppanian peräydyttyä Raasulin asemalta oli sieltä
kuitenkin kiiruhtanut vihollisosastoja Sahajoelle, ja kun vihollisen
panssarijunakin hääräsi edestakaisin radalla, täytyi luutnantti
Aschanin sinä iltana jättää silta rauhaan. Hän voi kuitenkin olla
sangen tyytyväinen jo siihenastisiinkin ennätyksiinsä palatessaan
iltamyöhällä Palkealaan, jonne toiset joukot olivat jo ennen häntä
saapuneet.
Yön aikana saatiin Palkealaan hiukan lisäväkeä, ja varhain
seuraavana aamuna uudistettiin hyökkäys radalle tällä kertaa kahtena
joukko-osastona. Pienempää, eli lentävää osastoa johti edelleen
luutnantti Aschan, ja oli tämän joukon tehtävänä edellisen päivän
hävitystyön täydentäminen. Suurempaan osastoon olivat yhdistetyt kaikki
muut joukot, ja tuli tämän osaston luutnantti Lindbergin johdolla
saartaa Raasulin asema ja kylä sekä koettaa vallata ne.
Tälläkin kertaa suosi onni aluksi luutnantti Aschania. Hän sai
äkkirynnäköllä vallatuksi edellisenä päivänä hävittämättä jääneen
Sahajoen sillan ja tuhosi sen perinpohjin. Näin oli rata lähes 10 km.
matkalta tehty kokonaan käyttökelvottomaksi. Pietarista päin pääsivät
vihollisen junat ainoastaan Lempäälään asti ja Raudun puolelta Sahajoen
sillalle. Tämä aukko oli tarpeeksi suuri tehdäkseen raskasvarusteiselle
viholliselle miltei voittamattomia vaikeuksia juuri alkavan
kevätkelirikon aikana.
Raasulin aseman ja kylän valtausyritys ei siihen sijaan tänäkään
päivänä onnistunut. Tosin sai luutnantti Lindberg joukkoineen ne
jo saarretuksi johtaen itse hyökkäystä Raasulin kylän ja aseman
länsipuolelta, toisten ahdistaessa asemaa koillisen ja idän puolelta.
Urhokas päällikkö tunkeutui kuitenkin, vihollisen sitkeästä
vastarinnasta kiukustuneena, liian rajusti eteenpäin. Hänen miehensä
jäivät jälkeen, ja silloin kohdistivat miltei nenän edessä olevat
vihollisen konekiväärit tulensa tuohon hurjan rohkeaan mieheen, jonka
he kaikesta näkivät johtajaksi ja joka näytti tykkänään halveksivan
heidän kuuliaan.
Noiduttu ei kuitenkaan ollut pelottoman sankarin rinta. Pian osui
yksi turmanluoti maaliinsa, ja luutnantti Lindberg vaipui verissään
hangelle. Silloin unohtivat lähinnä takana olevat miehet vaaran ja
riensivät tuiskuna tulevasta kuularyöpystä huolimatta ihailemaansa
päällikköä pelastamaan. Luutnantti Lindberg selitti kuitenkin
miehille, että hän oli saanut tarpeensa ja vaati näitä jyrkästi
palaamaan ketjuun, ettei järjestys häiriytyisi. Samalla hän veti esiin
revolverinsa ja selitti miehilleen, että siinä on vielä muutamia
marjoja vihollisen varalta ja viimeinen häntä itseään varten.
Näin jäi tyynenä loppuaan odottamaan sankaripäällikkö. Kerrotaan, että
hän tosiaan henkitoreissa hangella maaten vielä taisteli viimeisen
taistelun päälle tunkevien vihollisten keskeen jouduttuaan. Malttoiko
hän säästää edes viimeistä luotia itselleen, siitä ei ole varmaa
tietoa. Hänen ruumiinsa saatiin pelastetuksi vasta jälkeenpäin. Se oli
alastomaksi ryöstetty ja runneltu.
Mutta päällikön sorruttua alkoivat meikäläisten rivit horjua
ja vetäytyä taaksepäin. Vihollinen oli ollut jo aika kireällä,
meikäläisten ketju jo paikotellen noin 50 metrin päässä vihollisen
asemista ja radasta, ja vaikka se vielä puolustautui epätoivon
vimmalla, olisi taistelu lopultakin saattanut ratketa meidän eduksemme.
Nyt täytyi kuitenkin antaa yleinen peräytymiskäsky, ensin aseman
länsipuolella taisteleville joukoille, ja kun niiden paluutie oli saatu
turvatuksi, myös itä- ja koillispuolella taisteleville.
Eivätkä päivän vastoinkäymiset päättyneet vielä tähänkään. Kun
luutnantti Aschan miestensä etunenässä palasi pitkin rataa
hävittämältään Sahajoen sillalta, tuli heitä vastaan kaksi
vihollissotilasta, jotka eivät Aschanin joukkoa huomanneet, ennenkuin
olivat joutuneet aivan luutnantti Aschanin eteen. Luutnantti Aschan,
rinnallaan rakuuna Kaivola, oli joutunut hyvän matkan joukkonsa edelle,
ja niinpä luulivat ehkä punikit olevansa tekemisissä ainoastaan kahden
miehen kanssa. Luutnantti Aschanin komennosta kohottivat miehet kyllä
kätensä ylös, mutta samassa laukaisi toinen revolverinsa, ja panos osui
suoraan luutn. Aschanin otsaan.
Se oli meno toisen sankarin ja sotilaiden ihaileman päällikön samana
päivänä, ja tämä isku oli sitä katkerampi, kun se tuli melkein
tapaturman tavoin. Masentunein mielin palasivat miehet loistavasti
suorittamaltaan retkeltä rakkaan päällikkövainajansa ruumis mukanaan.
Sodan kohtalottaret ovat oikukkaita...
Mutta siirtykäämme jo tapahtumiin Raudun aseman ympärillä. Kuten
muistamme, käskettiin taistelumääräyksessä Raudun asemaa puoliympyrässä
saartavien joukkojemme pitää yllä kiivasta tulta sitoakseen siten
vihollisen voimat ja helpottaakseen vihollisen selkäpuolella liikkuvien
joukkojen toimintaa.
Kun joukoille varhain maalisk. 25 päivän aamuna ilmoitettiin, että
meidän pojat sillä hetkellä taistelivat jo kaukana Raasulissa ja
siitä etelään pitkin rataa tuhoten sen minkä ennättivät vihollisen
liikeyhteyksiä Pietarin kanssa, nostatti tämä tieto kaikkialla suuren
innostuksen. Ei muistettu enää, että vihollisella oli niin hyvin
aseistukseen kuin miehistöön nähden ratkaiseva ylivoima, tai jos
muistettiin, ei siitä välitetty, vaan käytiin joka taholla kilvan
hyökkäykseen. Pitihän näet niitä rajalla ja sen takanakin tappelevia
poikia auttaa, kun kerran oli niin suuret asiat kyseessä.
Ikävä kyllä ei nytkään edes ainoa tykkimme ammuksien puutteessa voinut
olla juuri miksikään avuksi jalkaväelle. Niinikään oli saatu vain
muutama konekivääri entisten neljän lisäksi. Vihollinen puolestaan pani
heti meikäläisten hyökkäyksen alettua kymmenkunnan tykkiä paukkumaan,
ja sen konekiväärit vetelivät joka taholla pitkiä säveliä meikäläisiä
hyökkäysjoukkoja vastaan.
Siitä huolimatta mentiin eteenpäin. Kirkonkyläläiset, joita johtivat
jääkärivänrikki Siira ja komppanian päällikkö Männikkö, sivuuttivat
pian kirkonkylän ja aseman välillä olevan pienen joen. Sen yli päästyä
jatkettiin taivalta ankarassa kuulasateessa ja jouduttiin pieneen
Keripadan kylään, joka on noin 500 metrin päässä asemalta. Mutta ei
siihenkään pysähdytty vaan painettiin yhä eteenpäin, kunnes klo 3
tienoilla oltiin aivan vihollisen varustusten edessä.
Yhtä sisukkaasti ponnistelivat kirkonkyläläisten rinnalla Leinikkälän
joukot, johtajinaan luutnantti Pekkala sekä komppanian päälliköt
Pesonen ja Nissinen. Tosin näillä joukoilla oli vielä vaikeampi taival
— osaksi aukeita peltoja ja niittyjä — mutta eteenpäin piti mennä ja
niin mentiin mistään välittämättä, taakseen katsomatta.
Mäkrän ja Orjansaaren joukkoja johti tällä kertaa jääkärivänrikki
Skogström, tämän sivustan vanhan, treenatun johtajan Läheniemen
potiessa haavoittunutta koipeaan. Mutta eipä uusi johtaja tänä kuumana
päivänä pilannut edeltäjänsä mainehikkaita traditsioneja. Vaikka
vihollinen tälle sivustalle oli keskittänyt konekiväärejä melkein
ketjun tapaan ja lähetti niistä ihan sakeanaan kuulia hyökkääjäin
silmille, niin kuutisen tunnin tappelun jälkeen voi Skogström klo 3
tienoilla iltapäivällä raporteerata lyhyesti ja ytimekkäästi: »Olemme
vallanneet maantien aivan Raudun asemaa myöten.»
Oli siis tällä siivellä päästy aivan vihollisen tiilivarustuksille
asti, ja pian niille tunkeuduttiin muuallakin. Niillä puolustausivat
venäläiset kuitenkin epätoivon vimmalla, ja vaikka siellä ja täällä
puolustautujat saatiin jo asemistaan karkotetuiksi, niin ajautui niiden
tilalle uusia, eikä pysyväistä aukkoa saatu millään kohdalla sen
vahvaan varustusvyöhön repäistyksi.
Koko taistelun ajan piti vihollinen yllä hurjaa tykkitulta saaden
useita hyviä sattumia kirkonkylään sekä myöskin Mäkrälle, m.m.
aivan meidän esikuntatalomme ulkosuojiin. Vihollisen tykkitulesta
syttyi päivän pitkään useampia tulipaloja, jotka lisäsivät laajalla
taistelualueella riehuvan näytelmän suuremmoisuutta. Lopuksi alkoivat
ryssät syytää meikäläisten hyökkäysjoukkojen silmille tuiskunaan
kartesseja pelottavan ankaran konekivääritulensa lisäksi.
Mutta kyllä niillä ryssillä oli kuumat paikat itselläänkin. Meikäläiset
olivat jo joka puolella siksi lähellä, että tulemme pyyhki ristiin
asema-alueen yli. Se tuli teki tuhoisaa jälkeä vihollisen riveissä,
ja useammissa sadoissa sai vihollinen varmaan laskea sinä päivänä
kärsimänsä mieshukan.
Mutta taistelu ei päättynyt edes päivän loputtua, vaan sitä jatkettiin
hellittämättä puoliyöhön asti. Silloin otettiin vasta ensimäinen lyhyt
lomahetki, osa miehiä päästettiin syömään, toiset jäivät ketjuun
vihollisen varustusten edustalle. Hetkisen perästä vaihdettiin vuoroja,
ja kun sillä tavoin kaikki olivat saaneet hiukan einettä haukatuksi,
alotettiin leikki viipymättä uudestaan. Vihollinen oli ehkä luullut,
että se pääsisi levähtämään, mutta siinä se pahasti erehtyi. Koko
seuraavan päivänkin se sai puolustautua yhtä vimmatusti aina hamaan
puoliyöhön asti.
Se päivä pani kovalle koetukselle miesten voimat. Yöllä oli pakkanen
ollut ankara eikä se sanottavasti päivälläkään lauhtunut. Sen kynsissä
pyrkivät väsyneet miehet loputtomasti ketjussa maatessaan kokonaan
vilusta puutumaan. Ainoa keino, jolla voi pitää itseään sulana, oli
hellittämätön ampuminen, ja kyllä sitä ammattiinkin, niin että pyssyjen
piiput tämän tästä kuumenivat hyppysiä polttavaksi ja täytyi niitä
hangessa jäähdytellä. Huumaava rätinä ja pauke, kuulien viheltäminen ja
kartessien räiske tahtoivat viedä herpautuneet aistit aivan sekaisin.
Siellä ja täällä näki uupuneen miehen painavan päänsä lumeen sillä
tavoin sekavia ajatuksiaan selvitelläkseen. Sakeassa metsässä ruskui
ja paukkui kuin maailmanlopun hävitys olisi siellä kulkuaan kulkenut.
Tuhkatiheään kaatelivat räjähtelevät kartessipanokset kokonaisia
puitakin ja tuiskuna ryöppyävät kuulat karistelivat, yhtenäisenä
sateena havunoksia ketjussa makaavien miesten päälle. Moni jäi niiden
alle ainaiseksi nukkumaan, ja yhä paksummaksi karttui havupeite elonsa
kukkeudessa uupuneen nuorukaisen päälle. Metsä-äiti sillä tavoin
peitteli pehmoisella, vihertävällä vaipallaan kotimaansa puolesta
kaatuneita. Mutta kaatuneiden ympärillä riehui yhä taistelu, kaikuivat
komentosanat, ja eteenpäin paloi vielä elossa olevien kiihkeä halu. Ja
vielä mentiinkin eteenpäin, vaikka väsymys tahtoi jo kaikki jäsenet
herpaista. Ryömittiin upottavassa lumessa ammunnasta kuumentunut
kivääri toiseen käteen puristettuna, toisella vapisevalla kädellä
haroen oksista ja lumesta pistävistä vesoista matkan jouduttamiseksi.
Ja kun sillä tavoin, aina välillä ampuen, oli hivuttu kuolettavan
pitkä rupeama, kohottiin yhtäkkiä rynnäkköön, ja kaikkosi silloin
taas herpaiseva väsymys, horjuvat polvet terästyivät, rajuna kaikui
eläköönhuuto. Mutta vielä taisteli vihollinenkin sitkeästi lujien
varustustensa turvin, ei voitu sen vastarintaa lopullisesti murtaa.
Tehtiin vielä väsymyksestä huolimatta yllätyksiäkin viholliselle.
Kolmessa eri kohdassa Raudun aseman eteläpuolella pääsivät meikäläiset
äkkihyökkäyksellä tunkeutumaan radalle, mutta vihollinen ennätti
hätään, ennenkuin rataa ehdittiin pahemmin rikkoa.
Tänä päivänä sai vihollinen lopulta Raudun vanhan, kovia kokeneen
kirkon poltetuksi. Se olikin jo ammuttu niin remaksi, että oli aivan
käsittämätöntä, miten se niin kauan oli kestänyt kasaan luhistumatta.
Pelottavan määrän tuhlasikin vihollisen tykistö ammuksia tämän
kaksipäiväisen taistelun aikana, ja vaikka sen tykkitulen aiheuttamat
sotilaalliset vauriot olivat verrattain vähäiset, teki se siihen
sijaan paljon tarpeetonta, aineellista vahinkoa. Raudun pieni, mutta
sievä kirkonkylä oli taistelun jälkeen aivan raunioina, siitä oli
jälellä vain savuavia kekälekasoja sekä sen lisäksi muutamia repaleiksi
ammuttuja talorähjiä, nekin jo osaksi luhistuneita. Ja muissakin aseman
ympäristökylissä näkyi hävityksen jälkiä, vaikka tosin vähemmässä
määrässä.
Se oli sitä vanhastaan tunnettua venäläistä sodankäyntitapaa. Aikanaan
olivat tsaarikauden armeijat siitä kuuluisat, eivätkä bolshevikit
näyttäneet jäävän oppi-isistään hitoistakaan jälelle.
Taistelu lopetettiin vasta klo 11,30 maalisk. 26 päivän illalla. Vahva
vahtiketju jätettiin aseman ympärille, muut joukot saivat palata
lepäämään. Taistelu oli kestänyt yhteen menoon 44 tuntia, ja sen
päätyttyä olivat joukkomme niin uuvuksissa, että tuskin jaksoivat enää
ketjusta majapaikkoihinsa hoippua. Myös oli joukkojemme mieshukka ollut
suuri, puhumattakaan kaatuneista pataljoonan päälliköistä Aschanista ja
Lindbergistä, joiden kaatuminen niissä oloissa oli aivan korvaamaton.
Jos sitten käännymme tarkastelemaan taistelun tuloksia, niin eivät
ne ehkä ensi katseella näytä uhrausten arvoisilta. Näkyväisenä,
kouraantuntuvana tuloksena oli vain Raudun ja Pietarin välisen
rautatieyhteyden katkaiseminen. Sen merkitys oli kyllä arvaamattoman
suuri, kuten jo tuonnempana olemme painostaneet, mutta senhän olisi
ehkä onnen suosiessa voinut saavuttaa vähemmälläkin.
Oli kuitenkin yksi, jota ei vähemmillä uhreilla olisi voitu saavuttaa:
se oli taistelualotteen ratkaiseva siirtyminen meikäläisten käsiin.
Vihollinen oli yhdellä iskulla viskattu hyökkääjästä puolustautujaksi.
Se piti kyllä edelleen hallussaan Raudun rautatieasemaa, vieläpä
rajalla olevaa Raasuliakin, mutta siitä huolimatta se tunsi olevansa
jo melkein kuin saarroksissa ja kykenemätön mihinkään aktiiviseen
toimintaan. Siltä oli otettu luonto pois ja se alkoi tajuta päivänsä
luetuiksi tällä maankolkalla.
Myös Pietarissa meikäläisten odottamaton hyökkäykseen ryhtyminen
vaikutti mieliin kerrassaan yllättävästi. Kaikki Kiviniemeen
suuntautuvat venäläisten hyökkäysaikeet raukesivat, ja Pietarin
punaisissa lehdissä alkoi näkyä hälyttäviä tietoja Rautuun
kokoontuvista suurista valkoisten voimista. Sotapoluille noussut
Karjala alkoi herättää kunnioitusta, vieläpä tuohon kunnioitukseen
sekoittui pelkoakin, kun tuo nousuaalto kohosi jo aivan rajalla,
melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella.
Sellaiset olivat Raudussa annetun ensi iskun tulokset. Mutta sen iskun
täytyi olla voimakas, kun mieli nuo tulokset saavuttaa, siihen täytyi
meidän vähälukuisten, ilman tykistön tukea taistelevien joukkojemme
panna kaikkensa ja kantaa raskaat uhrit. Ne uhrit kannettiinkin
nurisematta, miehekkäästi. Kaikki joukko-osastot olivat nälästä,
väsymyksestä ja paleltumisesta huolimatta taistelleet loppuun asti
sankarien tavoin. Niin toteaa everstiluutnantti Elfvengren Antrean
päämajaan lähettämässään taisteluraportissa.
Tuossa samaisessa raportissa tehdään muutamin sanoin selkoa taistelun
mukanaan tuomasta edullisesta käänteestä sekä painostetaan sitä, että
alotettu taistelu on saatettava voitokkaaseen loppuun niin pian kuin
mahdollista. Muuten voisi vihollinen päästä ensi iskun huumauksesta
tointumaan, ja silloin sen vastarinta olisi varmaan paljon ankarampi.
Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä. — Saartorengas suletaan
täydellisesti. — Vihollinen menettää panssarijunansa.
Maaliskuun 27 ja 28 päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun
aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja
konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti
sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana
kärsittyjä vaurioita.
Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen
lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin alotetun
taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti
Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi
jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua,
että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin
muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli
saatavissa.
Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta
siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun.
Palkealaan jätettiin vain vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi
tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito
rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.
Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien
muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi
Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja
komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan
päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli
saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla
näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä
ja mikäli mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen
apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet
saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi
tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat
Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja
Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä
sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan
hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.
Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen
liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset
tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään
äkkihyökkäyksiä radalle. Maalisk. 29 päivänä onnistuikin meikäläisten
tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta
etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten
ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella.
Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia
metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten
jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita
sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä
panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.
Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin
toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun.
Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä
saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haubitsipatteri.
Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman
vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon
(nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui
Rautuun maalisk. 28 päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen
samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.
Maalisk. 29 päivänä, joka oli Pitkäperjantai, kuletettiin tykit
Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa ne
sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin
asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät
tähystysasemat, voi puolipatteri jo maalisk. 30 päivän iltana alottaa
järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän
näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen
varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka
tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa
nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin
vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat
ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.
Vielä se kuitenkin teki jäykkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30 ja
vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen
taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita
uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa
edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta
ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin
verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia
kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden
omissa, varustetuissa pesissä.
Koetti viholliselle maalisk. 31 päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin
Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen,
ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien
vihollisjoukkojen kanssa.
Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä,
meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät
alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman
voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä
ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla
vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä
enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään
vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla
vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja
tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin
uusiin.
Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä
tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen
huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten
arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja
pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen
riveissä.
Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten
torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo
toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan
vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin
meikäläisten käsiin.
Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maalisk. 31 päivänä
joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä
raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä
tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja
sijoitettiin ne vuoritykkien rinnalle asemiin sekä alotettiin
viipymättä vihollisen varustusten pommitus.
Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi
Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman
VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä
lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja
tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan
voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen
jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri
Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä
saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi
tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun
rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista
saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin
apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi
ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime
tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin
olisi jouduttu taistelemaan kahden tulen välissä.
Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän
väliselle Petäjärven asemalle myöhään maalisk. 31 päivän iltana. Sieltä
marssivat pataljoonan ensimäinen ja toinen komppania varhain seuraavana
aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun
aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista
ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien
joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen
rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.
Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä
päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan
avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna
lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä
odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia
kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin- ja lennätinjohdot, joten
vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi.
Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja
vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten
jäädessä reserviin.
Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin
hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa
huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan
välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan,
vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön
pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa
täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.
Htihtik. 2 päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja
olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista
hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä
junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua
saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin
lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimäiset
uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6
haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40
kaatunutta.
Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti
rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten
siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui
erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin
saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä
yhteyttä koettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä
elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut,
vihollinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se
vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei
vihollisen käytettävissä ollut.
Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5
konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1,000
kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja,
30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita
elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun
asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin,
vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.
Kun vielä huhtik. 2 päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri
Schleutkerin johtama haubitsipatteri ja sekin saatu kuletetuksi
asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit
ratkaisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta.
Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtik. 3 päivän vastainen yö,
huhtik. 3 päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen
asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia
vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni
viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan,
saatiin useampia täyssattumia ja asema-alueella syttyi parisen
pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti,
nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi
pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka
olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis
pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.
Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa
vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,200 metrin
matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö
useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen
puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.
Jalkaväen toiminta huhtik. 3 päivänä supistui parin vihollisen
heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua
meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian
keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta
seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada
kunnollisesti levätä.
Raudun viimeinen taistelu. — Vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän
rinteellä.
Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtik.
4 päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän
tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä
ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin
rautatievaunuista ja kuletettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin
ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen
kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen
jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa
kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli
siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä
tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta
arveltiin, etteivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin
perin tarkkaa työtä tehdä.
Huhtik. 4 päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti
Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:
»Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa
yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken:
Haubitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja
pommittavat asemarakennuksia yhtämittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki
alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä
— 5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin,
että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen
hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo
5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella,
jonka jälkeen tykkituli lakkaa.
Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava.
Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla
hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin
kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen
konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset,
joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain
vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi
oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin,
niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä
käsipommeja.
Terottakaa miehistön mieleen, että tänään on Raudun asema vihdoinkin
ehdottomasti valloitettava, muuten voisi käydä niin, että vihollinen
saapi suurempia apujoukkoja Venäjältä, ja silloin koko meidän
pitkäaikainen, raskas ja verinen työ sekä paraimpien toveriemme
sankarikuolema menevät hukkaan. Toivon, että me voimakkaalla
yhteisellä ponnistuksella teemme tänään voitokkaan lopun Raudun
taistelusta.
Ilmoittakaa tämä minun käskyni kaikille joukoille.»
Viime tingassa muutettiin taistelumääräystä vielä sikäli, että
vuoritykin tuli määrättiin alkavaksi vasta klo 4,30 iltapäivällä.
Odotettuja lisäammuksia ei näet aamupäivällä saapunut, ja kun tykin
käytettävissä oli vain noin 60 panosta, katsottiin tarpeettomaksi
paljastaa tykin verrattain vaaranalaista asemaa ennen aikojaan.
Haubitsipatteri alotti ammuntansa jo aamusta päivin ja puolipäivän
jälkeen kiihtyi sen tuli melko ankaraksi. Siihen sijaan pysyi raskaan
patterin tuli koko päivän verrattain laimeana, sitäkin taisi vaivata
jo ammuksien puute, tuo meikäläisen tykistön ainainen vitsaus Karjalan
rintamalla.
Vuoritykin tuli oli lyhyen aikansa kiivasta, ja oli se, kun jälellä
olevat ammukset olivat pääasiallisesti shrapnelleja, kohdistettu
Mäkrän puoleisella aseman sivulla olevia vihollisen juoksuhautoja
vastaan. Vihollisen asemien lähettyvillä rynnäkkömääräystä
odottelevan jalkaväkemme vakuutuksen mukaan olikin tykkitulemme viime
hetkinä sangen tehoisaa, aiheuttaen sekasortoa ja pakokauhua sekä
vihollisen juoksuhaudoissa että myöskin veturitallin seutuvilla,
johon haubitsipatterimme tuli sai taas muutamia täyssattumia, niin
että rakennuksen ikkunat helisten karisivat alas ja pian alkoi
ikkuna-aukoista ja ovista suoltua myös kauhun valtaan joutuneita
vihollisen konekiväärimiehiä, joiden olo rakennuksen seinien sisällä
rupesi käymään liian kuumaksi.
Valitettavasti ei jalkaväen hyökkäys alkanut minuutilleen klo 5,
jolloin tykkituli lakkasi, vaan viivästyi joka taholla syystä tai
toisesta melkein 15 minuuttia. Tämä viivykki koitui arvaamattoman
kalliiksi ajanhukaksi meikäläisille. Vihollinen ehti näet sen aikana
enimmäkseen tointua tykkitulemme aiheuttamasta hämmingistä, ja niin
ottikin sen hyökkääjät joka puolella vastaan raivokkaalla kivääri-,
konekivääri- ja kartessitulella.
Se taistelu, joka sinä iltana suoritettiin Raudun aseman ympärillä,
oli rajumpi ja verisempi kuin yksikään tähänastisista. Vihollinen
puolustausi epätoivon vimmalla. Nähtävästi ryssät arvelivat, ettei
kaikkien niiden tuhojen jälkeen, joita ne olivat tarkoituksettomalla
tykkitulellaan ympäristökylille aiheuttaneet, ollut mitään armoa
odotettavissa, vaikka antauduttaisiinkin. Siksi eivät ne tahtoneet
antautua, vaan mieluummin kaatua ase kädessä. Hyökkääjät taas olivat
tällä kertaa päättäneet musertaa lopullisesti vihollisen vastarinnan.
Se oli jo kestänyt tarpeeksi kauan ja vaatinut meikäläisiltä monta
raskasta uhria.
Mäkrän puolella vei joukkoja rynnäkköön uusi pataljoonan päällikkö
Veikko Läheniemi, joka jalkahaavastaan huolimatta tahtoi tänä ratkaisun
päivänä ehdottomasti olla itse miestensä etunenässä. Sisukkaasti
tappelivatkin pojat ihaillun päällikkönsä läsnäolon innostamina. Jo
tunkeuduttiin vihollisen varustuksille, ja niille kerran päästyä
ei väistytty, vaikka vihollinen olisi mitä tehnyt. Siinä oteltiin
käsirysyssä, viholliset ja ystävät pyrkivät jo menemään aivan sekaisin,
ja raivo oli kuvaamaton molemmin puolin.
Yhtä kuuma oli leikki etelän puolellakin. Siellä tunkeutuivat jääkärit
ja niihin liittyvät vapaajoukot aivan veturitallin luo asti, onnistuipa
jo muutamien miesten päästä sen sisäänkin. Tällä puolella oli kuitenkin
aukean maanlaadun vuoksi vihollisen konekiväärituli niin tuhoisa, että
oli mahdoton päästä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Mieshukka alkoi
tulla liian suureksi, sekä jääkärijoukkoja että vapaaehtoisia kaatui
rivittäin, ja niin loppujen lopuksi täytyi eteneminen pysähdyttää.
Kaikkein paraiten onnistui hyökkäys kirkonkylän ja Leinikkälän
puolella. Meikäläisten onnistui Leinikkälän kohdalla murtaa leveä
aukko vihollisen varustettuihin asemiin. Tämän aukon kautta tunkeutui
pienempi joukko meikäläisiä sankarillisesti taistellen asema-alueelle
ja miehitti sen koilliskulmassa olevan suuren varastosuojan. Täältä
käsin alkoivat miehemme kiivaasti ampua asema-alueella sekaisin
kihiseviä, silminnähtävästi jo pahasti epäjärjestykseen joutuneita
vihollislaumoja odotellen vain apuväkeä hyvin alkaneen rynnäkkönsä
jatkamiseen.
Mutta silloin saapui kiihkeästi odotettujen apujoukkojen sijasta, ties
mistä väärinkäsityksestä johtunut määräys, jossa käskettiin vetäytyä
takaisin varastorakennuksesta. Hyvin vastahakoisesti toteltiin tätä
määräystä, joka sitten jälkeenpäin osottautuikin vääräksi. Ennen
peräytymistään pistivät pojat kuitenkin kaikiksi varoiksi varastosuojan
tuleen, ettei vihollinenkaan enää voisi sitä hyväkseen käyttää.
Tämän rehua y.m. tulenarkaa tavaraa sisältävän rakennuksen sakeaa
savua tunkeva, suuri paloroihu valaisi pian kaamealla hohteellaan koko
öisen taistelutantereen. Ilma oli raskas, pilvinen, ja sataa iskosti
märkää suojalunta. Niinpä ei palavasta rakennuksesta kohoava savu
päässyt ylöspäin, vaan levisi se ympäri asema-alueen kätkien pian sekä
hyökkääjät että puolustautujat kitkerään vaippaansa. Siellä savun ja
tulen keskellä rätisivät kiväärit, paukkuivat hyökkääjien käsipommit ja
vihollisen kartessit. Siellä taistelivat Karjalan valkoiset sankarit
kuolemaa halveksien ja vihollisen vimmatusta vastarinnasta yhä vain
kiihtyen. Joka hetki kylmeni ainaiseksi nuoria elämiä, mutta siitä
ei tällä kertaa enää välitetty, oli päätetty nujertaa vihollisen
vastustus maksoi mitä maksoi. Mutta ystävät ja viholliset alkoivat
tulen ja savun keskellä mennä kokonaan sekaisin. Mahdotonta oli enää
sanoa, missä oli meidän mies missä ryssä. Omat kuulat voivat toisella
puolen asema-aluetta tavata yhtä hyvin sieltä päin asemalle pyrkivän
meikäläisen kuin vihollisenkin.
Siksi keskeytettiin klo 2 aamulla rynnäkkö päivän valkenemiseen saakka
turhan mieshukan välttämiseksi. Joukoille annettiin määräys vetäytyä
hiukan lepäämään, vaiti vahva vahtiketju jätettiin tiukasti aseman
ympärille.
Vihollinen oli kuitenkin jo saanut tarpeensa eikä jäänyt enää
odottamaan päivän valkenemista, vaan päätti tehdä viimeisen epätoivon
kokeensa. Se kokosi taistelun päätyttyä kiireesti vielä taisteluun
pystyvät voimansa, sekä kuormastoa sen, mikä eloon jääneillä
hevosilla voitiin kulettaa. Asemalle jäävän tykistönsä se teki
käyttökelvottomaksi piilottaen tai särkien tykkien lukko-osat. Samaa
koetettiin tehdä myös konekivääreille, mikäli niitä ei voitu mukaan
ottaa. Asemaraiteilla olevat junat, joissa oli vielä suuret määrät
m.m. ammuksia sekä muita sotatarpeita, sytytettiin palamaan. Tämän
jälkeen ryhtyi vihollinen klo 7 tienoissa huhtik. 5 päivän aamuna
kaikkine voimineen uloshyökkäykseen Maanselän kylän puoleiselta aseman
länsisivustalta.
Meikäläisten pariinsataan mieheen nouseva saartoketju ei kestänyt
tiheinä massoina päälle tunkevan, kymmenkertaisen vihollisen painoa.
Hetkisen vastarintaa tehtyään se murtui, ja ryssät luulivat jo
itselleen auenneen ikävöidyn pelastuksen tien. Ne järjestäytyivät
tiheiksi marssikolonniksi ja läksivät näin, kuormasto keskessä,
samoamaan Maanselän kylää kohti.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, jos mieli saada vihollisen karkumatka
estetyksi. Murtuneesta ketjusta lennätettiin hätäviesti Maanselän
kylään ja siellä olevat vähäiset voimat hälytettiin oitis vihollista
vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan saatiin kokoon muutama kymmeninen
vapaajoukkoihin kuuluvia sotilaita sekä kaksi kylässä lepäämässä
olevaa jääkärien konekivääriä. Mutta ei ollut aikaa voimasuhteiden
laskemiseen, jääkärivääpeli Kovero ja ratsuväen vahtimestari Trantman,
jotka tällä kriitillisellä hetkellä osottivat erikoista kylmäverisyyttä
ja neuvokkuutta, haalivat miehet ketjuun ja konekiväärit lennätettiin
paikalle.
Etumaiset vihollisjoukot olivat ennättäneet jo lähelle Maanselän
hovia, mutta siinä otettiin ne tuimalla tulella vastaan, aivan kuin
tien sulkijoilla olisi ollut suurempikin voima takanaan. Kieltämättä
olikin kylän puolustajille eduksi se, että vihollisen täytyi koko
ajan nousta vastamäkeä, osittain vielä aukeita peltoja pitkin. Siinä
niiden tiheät ketjut joutuivat oivalliseksi maaliksi meikäläisten
tulelle. Ja kun eteenpäin meno alkoi seisattua, häiritsivät takaapäin
tunkevat vihollislaumat ja tien täyttävä kuormasto pahasti järjestystä
vihollisen riveissä.
Tiukalle kyllä sittenkin alussa otti, harvaan puolustusketjuun alkoi
syntyä aukkoja, ja näytti olevan vain hetken kysymys sen lopullinen
murtuminen. Hammasta purren pidettiin kuitenkin puolia, sillä pianhan
voitiin odottaa muualta apuvoimia. Oli näet vihollisen läpimurrosta
jo kiidätetty viesti Orjansaareen, ja muuallakin kai siitä vähitellen
tieto leviäisi.
Mutta Maanselän alla olevassa notkossa tuli tungos yhä ankarammaksi,
ja kun jälkipäässä tulevat viholliskolonnat näkivät tämän pakotien
uhkaavan nousta pystyyn, alkoivat ne levitä tien eteläpuolella olevaan
metsään pyrkiäkseen sen kautta Maanselän ja siitä etelään olevan
Pöllänmäen rinteitä pitkin Raasulin maantielle ja sitä myöten rajalle.
Pian kuhisi koko metsä täynnä syvässä lumessa urrivia vihollisjoukkoja;
ja ensimäiset näistä alkoivat jo ennättää Raasulin tielle.
Hiukan etelämpänä tämän tien ja radan varrella oli, kuten aiemmin on
mainittu, jääkärien kenttävahdit rintama etelään torjuakseen rajalta
päin Raudun asemalle yrittävien vihollisjoukkojen hyökkäyksiä. Kun
nämä kenttävahdit huomasivat vihollisen pyrkivän pakoon Raasulin
tietä pitkin, käänsivät he oitis rintamansa takaapäin metsän
täydeltä tulvivia vihollislaumoja vastaan. Siinä tuokiossa alkoivat
täälläkin rätistä pakolaisten nenän edessä konekiväärit, ainoastaan
etumaiset, arviolta noin 160 miestä, olivat ennättäneet livahtaa
kenttävahtien ohitse käpälämäkeen; Yrittivät kyllä jälessä tulevistakin
kylmäverisimmät vielä murtautua jääkärien ketjun läpi Raasulin tielle,
mutta pian näkivät he tämän yrityksensä turhaksi, ja silloin syntyi
tällä taholla täydellinen sekasorto. Toiset alkoivat pyrkiä metsää
myöten takaisin Maanselän tielle, toiset tarpoivat sakeana ryöppyävässä
kuulasateessa tietämättä enää itsekään, minne päin heidän pitäisi
yrittää.
Tällä välin olivat aseman etelä- ja itäpuolella olevat meikäläisten
ketjut alkaneet tunkeutua asemalle, jonka ne pian miehittivät ryhtyen
ensi töikseen sammuttamaan ratapihalla palavia junia. Pitkistä, tulessa
olevista vaunuriveistä saatiinkin suuri osa pelastetuiksi siten, että
junat katkottiin ja vielä syttymättömät vaunut lykättiin kauemmas
palopaikalta. Ainoastaan kovalla rätinällä palavat ampumatarvevaunut
sekä joukko muita pahimmin palaneita täytyi jättää oman onnensa nojaan.
Toisten sammutellessa paloa kiiruhtivat toiset asema-alueen läpi
karkuun lähteneen vihollisen jälkeen ryhtyäkseen takaa-ajoon. Ei
heidän huolinutkaan pitkää matkaa samota, kun jo tapasivat lähellä
asemaa olevasta tienristeyksestä Maanselkään päin epäjärjestyksessä
kuhisevat vihollisen jälkijoukot. Neuvottomina koettivat nämä pyrkiä
vielä eteenpäin, vaikka kuulivat jo sekä edestään Maanselän rinteiltä
että myöskin etelästä päin sivultaan ankaran konekiväärien rätinän.
Mutta nyt alkoi heidän takanaankin sama laulu, ja pian joutuivat
leikkiin myös Mäkrän joukot rynnistäen kilvan asemalta tulevien kanssa
pakenevien selkään. Vihollinen oli joka puolelta saarrettu.
Kuvaamaton syntyi nyt sekasorto Maanselän alla olevassa notkossa. Joka
suunnalta meikäläisten tulen ahdistamina sulloutuivat vihollisjoukot
siinä yhä ahtaammalle alalle. Ajajiensa hoputtamina pillastuivat
kuormahevoset, kun ei päästy eteen- eikä taaksepäin. Ne heittäytyivät
ahtaalta tieltä syvään upottavaan hankeen, tai sortuivat tielle kuulien
tapaamana vetäen kukkuraiset kuormansa mukanaan kumoon. Miehiä kaatui
rivittäin, lopulta kolonnittain hirvittävässä ristitulessa. Tiellä,
tien varsilla, metsässä, joka paikassa makasi jo melkein toinen
toisessaan kiinni kuolleita tai henkitoreissaan vaikeroivia, ja elossa
olevat tarpoivat siinä päällä tallaten kuolevia ja haavoittuneita;
kompastellen ruumiskasoihin. Toiset yrittelivät vielä vastarintaa,
ampuivat umpimähkään minne päin sattui, toiset kirosivat tai huusivat
itkien ja vaikeroiden avukseen Jumalaa ja kaikkia avaran Venäjänmaan
pyhimyksiä. Mutta apua ei mistään päin tullut, jumalat ja pyhimykset
näyttivät tämän joukon hyljänneen, antoivat sen vastata raskaista
teoistaan, poltetuista kylistä, raiskatuista kodeista ja tuhaksi
pannusta temppelistä. Pelastuksensa tieksi olivat ryssät tämän tien
kuvitelleet, mutta se muuttui »kuoleman tieksi».
Ja vihdoin uskoi vihollinen leikin loppuneen. Se armeija oli ollut
punainen, mutta nyt ilmestyi valkoista. Puiden oksille, aidan
seipäisiin kohotettiin valkoisia rääsyjä antautumisen merkiksi, ja
kaikkialla kohosi ylöspäin ojennettuja käsiä.
Silloin lopetettiin tuli ja alkoi henkiin jääneiden aseista riisuminen.
Se vei hyvän aikaa, sillä vielä oli vihollisjoukkojen jätteitä
tuhatkunta asekuntoista miestä sekä siihen lisäksi vielä joku määrä
siviiliväkeä, enimmäkseen naisia, jotka olivat olleet vihollisarmeijan
mukana kaikenlaisissa hommissa ja saivat nyt pakomatkalla jakaa aseissa
olleiden kohtalon.
Viimeisessä, onnettomassa taistelussa kaatuneiden tai loppurytäkässä
hengettömiksi tallattujen luku arvioitiin jälkeenpäin 1,000 — 1,200
mieheksi. Kesti näet monta päivää, ennenkuin kaikki taistelussa
tuhoutuneet oli saatu metsistä kerätyiksi.
Vangit marssitettiin tiheissä kolonnissa Mäkrän kylään, jossa muun
suojan puutteessa, kun koko kylä oli majoitettu täyteen meidän omia
miehiä, täytyi muodostaa tilapäinen vankileiri avaralle pellolle.
Siihen sytytettiin roviot ja pantiin vahtiketju ympärille. Ja pian
nukkuivat nuo loppuun nääntyneet joukot rovioiden ympärillä taivasalla,
nukkuivat hämärän laskiessa ja hiljaisen, märän lumisateen tulla
tuhertaessa, nukkuivat nähtävästi ensi kerran viikkokauden valvomisen
perästä.
Raudun taistelu oli taisteltu loppuun.
Raudun asemalta saatu sotasaalis. — Raudun voiton merkitys.
Kun meikäläiset joukot tunkeutuivat Raudun asemalle, vallitsi
siellä vihollisen kiireisen paon jälkeen kuvaamaton sekasorto.
Useat rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän rikki ammuttuja,
vielä kytivät yöllisen taistelun aikana meikäläisten sytyttämän
varastorakennuksen rauniot, ja ratapihalla paloivat parhaillaan suurta
rätinää pitäen vihollisen lähtiessään tuleen panemat sotatarvevaunut.
Kaikkialla ympäri koko asema-alueen virui maassa viime päivien
taisteluissa kaatuneita. Oli niitä myös koetettu talteen korjata,
vajoissa oli suuria ruumiskasoja, samoin useissa muissa suojissa. Koko
asema-alue näytti yhdeltä ainoalta avonaiselta kalmistolta.
Mutta miltei vielä runsaammin oli hajalleen kylvettyjä ampumatarpeita.
Niitä oli ryssien ampuma-asemilla, niitä oli teiden varsilla, niitä
oli halkopinojen vierillä, pihamailla, joka paikassa. Niitä oli
laatikoissa, irrallaan ja suurina röykkiöinä, niin ettei toisin paikoin
niiltä liikkumaan tahtonut päästä. Melkein sadulta tuntui meidän
pojista tuo loputon yltäkylläisyys. Meidän puolella oli pitkin talvea
saatu käytellä ampumatarpeita äärimmäisen säästeliäästi. Taisteluun
lähtiessä ja taistelun kestäessä oli aina kuulunut varotus: käytä
säästäen ampumavaroja! — Ja niitä oli säästetty, mutta monasti ne
sittenkin olivat pyrkineet kesken loppumaan juuri tulisimmassa menossa.
Täällä, täällä ei niitä siihen sijaan oltu säästetty. Suoranaiselta
synniltä tuntui mokoma kalliin tavaran tuhlaileminen. Näki hyvin, että
ryssä oli täällä ollut sekä tappelemassa että johtamassa. Eihän kukaan
muu viitsisi moista siivoa ympärillään nähdä.
Aikansa ihmeteltyään ryhdyttiin kuitenkin sotasaalista talteen
korjaamaan ja luetteloimaan. Mainitsen tässä niistä luetteloista vain
huomattavimmat erät:
Tykkejä 15 kpl, niistä useimmat aivan uusia, konekiväärejä 43 kpl,
kiväärejä useita tuhansia, 4 miinanheittäjää, muutamia satoja
tykinammuksia, paljon täysinäisiä konekiväärivöitä, noin 3 milj.
kiväärinpanosta, 4,000 käsipommia, suuri määrä tykistövaljaita ja
kärryjä, kuormastorattaita, sairasvaunuja, satuloita, sidetarpeita
ja lääkkeitä y.m. Ratapihalla oli useiden veturien lisäksi satoihin
nouseva määrä rautatievaunuja, suuret joukot niistä vielä täynnä
mitä erilaatuisinta tavaraa, enimmäkseen muonavaroja ja sotilaiden
vaatetustarpeita.
Tyhjiä tykinammushylssyjä oli talojen korkuiset vuoret kaikkien
tykkiasemien vieressä, samoin oli tunkioittain kiväärinpanoshylssyjä
juoksuhaudoissa ja konekivääripesien ympärillä. Kaikkiaan lienee Raudun
taistelualueelta korjattu tuota tavaraa talteen likipitäin 100,000
kiloa, puhumattakaan niistä tavattomista määristä,-mitä sotilaat
ja muut taistelualueelle joukottain virtailevat katselijat niitä
kulettivat mukanaan.
Vihollisen mieshukasta viimeisten suurten taistelujen aikana on
vaikea sanoa aivan varmoja numeroita. Asema-alueelta korjattiin
kyllä useita satoja ruumiita, mutta suurimman osan niistä olivat
kai ryssät koettaneet pois, kun junayhteys Raasuliin pysyi avoinna
melkein viimeisiin päiviin asti. Niinikään vakuutettiin venäläisten
pakomatkalle lähtiessään sytyttäneen useita täysinäisiä ruumisvaunuja
tuleen. Miten tuon jutun laita lieneekin, kalliiksi joka tapauksessa
voi Raudun retken sanoa ryssille tulleen. Piirityksen alkaessa
laskettiin heidän voimansa Raudussa ja Raasulissa yhteensä noin 4,000
mieheen. Näistä jäi Raudun asemalle saarroksiin vähintäin 3,000 miestä,
joista viime taistelun aikana pääsi pakenemaan noin 160 miestä.
Nämä karkuun päässeet viimeiset mohikaanit veivät Raudun katastrofista
ensimäisen viestin Raasuliin ja edelleen Pietariin asti, ja joka
paikassa pitkin matkan vartta oli sen viestin vaikutus kerrassaan
lamauttava. Niinpä Raasulista läksivät ryssät käpälämäkeen sen tiensä
meikäläisten tuloa odottamatta ja unohtaen lähtökiireessään kaikki
varastonsakin hävittämättä. Kun meidän joukot kaksi päivää Raudun
valloituksen jälkeen marssivat Raasuliin, korjattiin sieltä runsas
sotasaalis, josta mainittakoon 1,000 tykinpanosta, 8 kenttäkeittiötä,
kaksi veturia, rautatievaunuja y.m. Kaksi kilometriä Raasulista etelään
poltetun Sahajoen rautatiesillan luota saatiin vielä näiden lisäksi
yksi veturi ja parisenkymmentä rautatievaunua.
Yhtä suurta hämmästystä herätti Raudussa kärsitty tappio Pietarissakin.
Kaikki hyökkäysaikeet Rautuun päin kerrassaan raukesivat. Pietarin
punaisiin lehtiin alkoi ilmestyä kirjoituksia, joissa Raudun pakolaiset
kuvasivat kokemuksiaan vakuutellen, että Raudun rajalla oli valkoisilla
vähintäin 15,000 miestä valmiina rynnistämään rajan yli punaista
Pietaria kohti.
Se oli masentava tieto ja antoi tarpeeksi ajattelemisen aihetta.
Äkkiä huomattiin, että aivan punaisen Pietarin nurkkajuurella
kohotti uhkaavana päätään uusi mahti, vapaa Valkoinen Suomi, jonka
olemassaolosta tähän saakka ei oltu tahdottu tietää mitään. Oli kyllä
kuultu, että jossakin kaukana Keski- ja Pohjois-Suomessa oli valkoisia
alueita, mutta kaikki olivat olleet vakuutettuja, että ennen pitkää
nekin läikät hukkuisivat yli Suomenniemen leviävään punaiseen mereen.
Nyt näyttivät kuitenkin odotukset rupeavan pahasti pettämään, punaisten
päivät Suomessa ja sen mukana myöskin venäläisyyden päivät näyttivät
olevan luetut.
Siinä Raudun voiton poliittinen ja moraalinen merkitys. Se oli
ensimäinen kouraantuntuva opetus venäläisille, että Suomi lähtee
kulkemaan omia teitään, on saanut tarpeensa itämaisesta komennosta ja
rakentaa rajapyykkinsä selviksi. Maata hakemaan oli venäläiset sotilaat
Rautuun viekoteltu. Taisteluun lähtiessä oli heille kuuleman mukaan
luvattu, että Suomen vihattujen porvarien maat jaetaan punasotilaiden
kesken sitä mukaa kuin maata ehditään vain vallata. — No, olivathan
kyllä Rautuun jääneet saaneetkin maata — sen verran kuin ikuista untaan
nukkuakseen tarvitsivat. — Mutta muun maansa pitivät suomalaiset itse,
pahasti poltti näppinsä, jos meni heiltä sitä kärkkymään.
Epäilemättä tämä Raudussa annettu opetus oli omiaan jäähdyttämään
ryssien taisteluhalua myöskin muilla Suomen rintamilla. Tähän
saakka oli niille rintamille saatu aina lupauksin ja voitontoivein
vapaaehtoisia houkutelluksi. Nyt ei niihin lupauksiin ja
voitontoiveisiin enää kukaan uskonut, ja niinpä saivatkin Suomen
kapinalliset nähdä apulähteidensä rupeavan vähitellen ehtymään.
Raudun voitto saatiin samana päivänä kuin Tampereen suuri voitto. Se
oli ensimäinen kaunis ja suuri päivä Suomen vapaussodan historiassa.
Juhlamielin sitä päivää vietetyinkin koko Valkoisessa Suomessa, vieläpä
punaisten vallan alla huokailevassakin, sillä se päivä lupasi pian
vapauden aamun valkenemisen koko maalle.
Tampereen voiton rinnalla jää Raudun voitto ehkä vaatimattomaan varjoon
vapaussodan muistoja juhlittaessa. Mutta sillä on aina oma, aivan
erikoinen merkityksensä, juuri tuo merkitys, jota edellä painostin.
Mutta puhtaasti sotilaallisena saavutuksenakin se oli sangen
huomattava. Ensiksi se lopullisesti turvasi Karjalan rintaman aseman,
poisti näihin saakka uhkaavana häilyneen sivustaiskun vaaran. Toiseksi
se tasoitti tien valmiiksi Kiviniemestä Viipurin—Pietarin rataa kohti
suuntautuvaa hyökkäystä varten, kun Viipurin kohtalon hetki oli
joutunut. Ilman edelläkäyvää Raudun valloitusta ei hyökkäysmarssi
Viipurin—Pietarin liikeyhteyden katkaisemiseksi olisi voinut tulla niin
nopeana ja täydellisenä yllätyksenä kuin se sittemmin tuli. Toisin
sanoen, Raudun voitto edisti osaltaan yleisen strategisen suunnitelman
onnellista toteuttamista.
* * * * *
Raudun voittoa ei saatu ilmaiseksi. Se vaati raskaat uhrit kaikilta
siinä mukana olleilta joukko-osastoilta, ehkä suhteellisesti raskaammat
kuin yksikään toinen vapaussotamme mainehikkaista voitoista.
Aivan tarkkoja numeroita mieshukasta on kyllä vaikea esittää,
kun viimeisiinkin taisteluihin otti Karjalan I:sen rykmentin ja
jääkärijoukkojen lisäksi osaa erinäisiä pienempiä joukko-osastoja,
jotka oli vasta viime hetkessä tuotu rintamalle eivätkä oikeastaan
kuuluneet vielä minkään joukko-osaston rulliin. Jommoisellakin
varmuudella voi kuitenkin sanoa, että viimeisten suurten taistelujen
aikana kaatuneina kärsitty mieshukka nousi noin 400 mieheen.
Tästä tuli VIII:nnen jääkäripataljoonan osalle 106 miestä, loput
muiden, enimmäkseen Karjalan I:sen rykmentin joukkojen osalle.
Mieshukan suhteellinen suuruus käy täysin selville vasta sitten, kun
mainitsemme, että taistelussa mukana olleiden joukkojen lukumäärä
korkeimmillaan ollessa, sittenkun jääkärit olivat saapuneet, nousi
tuskin 2,000 mieheen.
Päällystöstään menettivät useat joukko-osastot parhaat miehensä.
Ennemmin on jo mainittu pataljoonan päälliköiden Lindbergin ja Aschanin
kaatuminen. Mutta näiden lisäksi meni monta muuta, joiden nimet
liittyvät häviämättömästi Raudun sankarimuistoihin.
Kaatui lopuksi myös Raudun taistelujen uupumattomin ja ihailtu
sankari, alusta alkaen mukana ollut Veikko Läheniemi. Kohtalo oli
kuitenkin hänelle suopea. Hän sai elävin silmin nähdä Raudun loistavan
voitonpäivän ja kaatui vasta noin viikkoa myöhemmin Kivennavan
Kauksamolla, jonne saakka hän Karjalan I:sen rykmentin joukkojen
etunenässä jo ennätti pataljoonilleen samota, ennenkuin yleinen
hyökkäys Viipurin—Pietarin rautatietä vastaan alkoi.
Jääkärijoukoistakin kaatui sinä lyhyenä aikana, jonka ne ennättivät
olla mukana, useita kyvykkäitä upseereja. Näistä mainittakoon kapteeni
Koskenalho ja luutnantit Hakkila sekä Hakkarainen. Upseerien lisäksi
kaatui vielä kymmenkunta kantajääkäriä.
Runsas oli siis tuonen sato. Mutta kaikki mukana olleet tajusivat,
että Raudun taistelu oli taisteltava voittoon, ja niin annettiin sen
vaatimat uhrit tinkimättä.
Ja kun ympäri laajan Karjalan maakunnan pitkillä veljeshaudoilla
kohoavista muistomerkeistä luetaan usean nimen alta Raudun nimi, niin
silloin muistetaan myös aina, että nuo sankarit kaatuivat kotimaansa
kynnyksellä. Heidät oli lähetetty rajaa puolustamaan, ja he puolustivat
sen pelastaen maakuntansa hävittävän vainolaisen jalkoihin joutumasta.
Se on nouseville polville velvoittava esimerkki uhraamaan kaikkensa
kauniin Karjalan hyväksi.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUDUN TAISTELU ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
