Erakko : Ynnä muita kertomuksia

By Ebba Pauli

The Project Gutenberg eBook of Erakko
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erakko
        Ynnä muita kertomuksia

Author: Ebba Pauli

Translator: Helmi Pekkola

Release date: May 21, 2025 [eBook #76133]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1925

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERAKKO ***

language: Finnish




ERAKKO

Ynnä muita kertomuksia


Kirj.

EBBA PAULI


Tekijän luvalla suomentanut

Helmi Pekkola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

I. Onni
II. Rukouksenkuuleminen
III. Vain muruja
IV. Herramme erehdys
V. Kuinka tulla hyväksi
VI. Äiti
VII. Ristiretkeilijä
VIII. Kuningas
IX. Kääntyminen
X. Ennen aikojaan syntynyt
XI. Sairaus
XII. Uskoa
Kertomus Nunnasta
Vaeltaja
Paratiisin portilla





I. ONNI


Kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset olivat hurskaampia kuin nyt,
tapahtui se, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Kallioluolassa, autiossa metsässä asui erakko. Hän oli vanha, tuskin
kukaan tiesi kuinka vanha; ja hän oli asunut siellä kauan; tuskin
kukaan tiesi kuinka kauan. Talvet ja kesät hän eli siellä, ja
näytti siltä, kuin hän ei olisi tuntenutkaan muunlaisia elintapoja.
Kallioluolassa oli kuusenhavuista ja sammaleista tehty vuode, karkeasti
veistetty pöytä ja istuimena pölkky. Siellä oli pata litteällä kivellä,
joka teki lieden virkaa. Vesiruukku ja muutamia saviastioita näkyi
nurkassa. Muutapa siellä ei ollutkaan.

Luola sijaitsi korkealla vuorella, ja erakon oli kuljettava pitkä
matka, osaksi aivan raivaamatonta tietä, kun hän jonkun kerran meni
kylään noutaakseen sieltä niukan ravintonsa. Vielä vaivalloisempaa oli
kiivetä luolalle laaksosta, missä ihmisten asunnot olivat hajanaisina
kylinä. Mutta seudun asukkaat olivat kuitenkin ottaneet tavakseen
lähteä erakon luo, kun he joutuivat sielunhätään, kun surut ja
epäilykset kohtasivat heitä, ja kun heidän sydämensä kalpasi sitä, mitä
elämä ei heille antanut.

       *       *       *       *       *

Kerran tuli nuori nainen kallioluolalle. Hänen hipiänsä oli kukoistava,
ja tumma tukka ympäröi runsaina kiharoina hänen kasvojaan.

»Isä», sanoi hän, »sieluani kalvaa onnen ikävä. Minä olen nuori ja
voimakas ja tiedän, että minua varten on olemassa suuri onni. Mutta
se pakenee minua alituisesti, ja elämä on kurjaa ja köyhää. Minä
ikäänkuin näen onneni kaukana ja tiedän, että jos vain saavuttaisin
sen, muuttuisi kaikki toisenlaiseksi. Köyhä elämä vaihtuisi suureksi,
rikkaaksi ja ihanaksi. Isä, olen rukoillut Pyhää Neitsyttä, häntä,
joka kuitenkin on nainen, kuuntelemaan minun sydämeni kaipausta, mutta
hän ei sitä tee. Ja nyt on kaipaukseni niin suuri, että se kuluttaa
voimani. Isä, mitä pitää minun tekemän saavuttaakseni onneni?»

Erakko vastasi: »Se, mikä sinusta näyttää onnelta, voidaan saavuttaa
ainoastaan siten, että joko sinä tai joku muu tekee vääryyttä. Mutta
se, mikä voitetaan vääryydellä, ei voi koitua onneksi. Sentähden sinun
täytyy luopua siitä, mitä pidät onnenasi.»

Nainen vastasi: »Minä en voi luopua; onneni on minulle enemmän kuin
elämä.»

Ja hän kääntyi nopeasti ja kiirehti takaisin kylään.

Kun vuosi oli kulunut, seisoi hän uudestaan erakon luolalla.

»Isä», hän sanoi, »sinä olit oikeassa. Minun onneni voitiin saavuttaa
ainoastaan siten, että tehtiin vääryyttä. Ja nyt on vääryys tehty, ja
nyt minä omistan sen, minkä piti olla onneni. Mutta ihmeellistä kyllä,
sinä olit oikeassa myöskin siinä, että nyt se ei olekaan enää onnea.»

Erakko nyökäytti päätään hiljaa ja surullisesti, mutta ei sanonut
mitään.

»Isä», jatkoi nainen, »eikö siis olekaan minun osalleni todellista
onnea?»

Ei nytkään erakko vastannut. Hän pudisti vain harmaata päätänsä ja
katsoi kauas etäisyyteen, ikäänkuin sieltä etsiäkseen vastausta naisen
kysymykseen.

Sitten hän taas pudisti päätään, ja nainen ymmärsi häntä.

»Sittenhän ei kannata elää», hän sanoi, ja hänen nuorekkaan äänensä
sointu oli särkynyt. Yhdessä hetkessä hän oli muuttunut vanhaksi
naiseksi.

Hän aikoi mennä, mutta erakko viittasi häntä jäämään.

»On olemassa jokin, mikä on onnea suurempi», hän sanoi hitaasti,
»jokin, jota saavuttaakseni minä olen paennut maailmaa ja ihmisiä.
Jokin, joka ei koskaan häviä. Rauha.»

»Rauha», toisti nainen, ja hänestä näytti ensin, kuin tämä kehnosti
korvaisi sen onnen, jota kohti hänen sielunsa hillittömästi ikävöiden
oli kurkottautunut. Mutta kun hän kohtasi syvän katseen, joka loisti
uurteisista kasvoista, niin hän ymmärsi, että tässä oli kysymys
jostakin, jonka suuruus vielä oli häneltä salassa.

»Rauha», hän toisti vielä kerran koneellisesti ja lisäsi: »Sano, isä,
kuinka se saavutetaan!»

»Jonkun täytyy tehdä suuri uhraus», vastasi erakko, »toisen täytyy
taistella vaikea taistelu, ja kolmannen täytyy kantaa raskasta taakkaa.
Kaikkien meidän täytyy alistua kuuliaisiksi Korkeimman äänelle
sisimmässämme.»

Nainen katsoi häneen, nyökäytti vaieten päätään ja lähti takaisin
kylään.

       *       *       *       *       *

Kun jälleen vuosi oli kulunut, seisoi hän taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Minä olen antanut uhrini ja
minä olen ollut kuuliainen Korkeimman äänelle sisimmässäni. Onnea en
enää etsi, mutta olen löytänyt rauhan.




II. RUKOUKSENKUULEMINEN


Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan
ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä
tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan
aukolle, virkkoi hän:

»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee
ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»

»Nainen, tiedätkö, että pilkkaat Jumalaa?» kuului erakon vastaus.

»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon.
Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa.
Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean
penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut
lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä
lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen.
Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun,
sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»

»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan
mielen mukainen rukous.»

Hän pudisti päätään.

»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?»
kysyi hän.

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin
miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta,
ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä
hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa,
oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät
yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut
mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.

»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta
toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja
kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen
sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen
rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen.
Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen
rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta
hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt,
puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli
epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät
ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala
koskaan voi suuttua rakkauteen.

»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden
Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren
erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta
sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä,
minkä jo olet saanut.»

»En ymmärrä sinua», sanoi nainen.

»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin
osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile
enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»

Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt
toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas
kylään, niin kiire hänellä oli.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän seisoi taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen
nyt!»

Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi,
varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä
tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään.
Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.

»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi,
kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut
tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli
minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»

»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen
luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.

»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa
loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä,
jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa
koko tämän pitkän ajan?»

»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi
sitä», erakko vastasi.

»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina
aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata
unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on
mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki
tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan
kaksikymmentä pitkää vuotta!»

»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet
rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi
sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä
tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos
meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan
avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»

Kauan seisoi nainen miettivänä paikallaan.

Näytti siltä kuin hän olisi ajatuksissaan uudestaan elänyt menneet
vuodet.

»Minä hullu!» hän vihdoin sanoi.

Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava
takaisin kadotettu aika.




III. VAIN MURUJA


Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa
olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen
luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina
ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut
yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa
piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka
elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko
kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi
vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia
niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.

Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea
ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa
metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan
kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo
oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta
tarkastellessaan huomannut metsää.

Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut
täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui
kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes
erakko kysyi:

»Mitä sinä etsit?»

»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi:
»Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä,
niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.

»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki
kysyä ensin.»

»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee
Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»

»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla
täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä,
että saat vain muruja?»

»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu
mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä
suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on
toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria
syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle.
He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen
tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»

»Nyt puhut mielettömästi», sanoi erakko.

»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit
ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään.
Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi,
kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että
voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä
ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin
kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon!
Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta
minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»

»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi
erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki
sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule
mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»

Mutta nyt nuori pappi suuttui.

»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit
antaa minulle kunnollisen vastauksen.»

Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin.
Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko
osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan
ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne
olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat
auringonpaisteessa.

»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta
toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä
koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän
yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät
voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien
perästä.»

Hän vaikeni, ja pappi vaikeni myöskin odottaen, että vanhus jatkaisi.

»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi
toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä
taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina
elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin
kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia
eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi
elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen,
niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai
myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja
päämääränsä.»

Hän vaikeni taas ja jatkoi vasta hetken kuluttua:

»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki
voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt,
surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea
katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin
voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin
havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»

»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä
kai olen sellainen?»

»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään
sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme
voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken
voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on
elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä
omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä
aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei
ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja
voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu
heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se
heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä
kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt
seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä
mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja
ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa
perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko
tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa?
Muistatko?»

Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli
painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.

»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko
lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana
kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi
takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän
ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat
liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»

Pappi nyökkäsi. Niin, hän muisti kyllä.

»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole
tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan
seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet
joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa
tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten.
Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että
tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin
varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi
seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun
kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden
valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»

Papin pää vaipui alemmaksi. Hän tiesi sen kyllä. Niin, hän tiesi sen.

»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti,
kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot
minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua
varten!»

Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut
käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen
jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan
jokea, joka luikerteli laaksossa.

»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa,
joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja
hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän
läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein
aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»

»Sellainen tulee minun elämäni olemaan», mumisi pappi.

»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä
suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta
suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle
itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»




IV. HERRAMME EREHDYS


Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi
vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen
itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis
luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen
liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt
kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun
ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.

Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui
äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli
laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä
joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen.
Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä
kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen.
Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan
osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.

Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli
nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi
silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän
ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin
tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt
vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun
taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt
liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin
uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä
tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta.
Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen
sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa
jälkeen kului.

Vihdoin erakko käänsi hitaasti katseensa mieheen ja kysyi:

»Ketä sinä etsit?»

»Sinua», kuului vastaus.

»Ja mitä tahdot minusta?» kysyi erakko edelleen.

Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan.
Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä
ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli
luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne
monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että
sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas,
ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä
yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille.
Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä,
joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin
sinulta?»

»Ajatteletko siis, että on vaikeata elää?» kysyi erakko.

»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen
vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani
suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut
paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen
mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti
voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista
ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se
tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu,
syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään
ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena.
Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja
rikasta?»

Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat
tänne hänen luokseen kysymyksineen.

»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja
rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui
kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa
ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu,
kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on
olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi
olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa
päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»

Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä
jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta,
kärsimyksestä, katumuksesta?»

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies
reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin
pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota
rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan
sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin
jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki
äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa,
se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän
itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana
itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy
surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono
ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa
ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää
kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä,
etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos
näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan
vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui
hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan
aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se,
mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada
sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan
täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän
näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän
juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä
surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä
kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he
tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko
elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt.
Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja
jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla
huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä
olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan.
Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten
pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat
Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten
ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän
suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he
laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan
heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi
ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä
tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy
jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole,
mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän
aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon,
että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen
muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis
kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole
olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin
sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä
päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä
ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole
vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

Varjo kulki miehen kasvojen yli.

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät
ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja
myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut
ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen
välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi
hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että
olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai
joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä,
tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se
on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei
voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin
muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero
onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen,
joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta
ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta
jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen
lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen
tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt
puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena,
kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut
toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä
siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen.
Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan
näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää.
Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka
matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä
sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys,
katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä,
etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi
seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi
nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin
jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin
totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa,
että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle
ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi
rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja
hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se,
mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin
kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä
ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi
voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt
johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista
kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän
ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän
on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman
näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on
käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi;
siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo
on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen
tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä
tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On
olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä
ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien
kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii
ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen,
tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet
pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään,
vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan
uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin
määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan
pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä
puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi
laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri
sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti
myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään
sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta
jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja
itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea
ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää,
että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea
kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa
minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys
ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä
vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja
uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta
toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut
vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen
sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät
hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä
ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien
ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me
tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme
tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa,
ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken
sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme
ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan
seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen
suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele
sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen
vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä,
voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä
ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä
silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa
ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin
hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää,
millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu
päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin
olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän
silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun
täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi
hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit
valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan
täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta
ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy
palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka
odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Ja kun se tulee...?»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä
vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi
siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen
laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma,
jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta,
taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti
otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me
kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»




V. KUINKA TULLA HYVÄKSI


Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon
luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli
aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta
hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona,
joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien
välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten
tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai
»Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä
kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän,
niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan
helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili
kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän
oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt
sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea
tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli
rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle,
hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle
kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän
hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt
silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan
luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa
oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti
puhua.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen
työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä.
Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää.
Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka
päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa
minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan
messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä
huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha
ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan
sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten
kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä
teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa
tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun
istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä
hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua,
oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon
ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme
vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin
mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä.
Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi
edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Mitä sitten pitää tehdä?»

He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:

»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi,
ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi.
Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso
ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole
levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee
nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee
Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja
käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun
panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka
sanot sellaista ihmiselle?»

»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein
harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät
niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä,
millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole
hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan.
»Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä
niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta
saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli
surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko
vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän
oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

       *       *       *       *       *

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan
erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä,
mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä,
mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit.
En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni
ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu
toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää
raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en
voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin... niin, kuin virkoaisin
elämään.»

Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin
hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne
tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on... » — sanat tulivat hiljaa
ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä
ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille,
lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa
meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi
tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se
on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen... kun sieluni
avautuu, ja minä hengitän sisääni...?»

»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.

Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan
ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta
aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»

Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua
peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua
samanlaiseksi kuin ennen!»

»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä
oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa
enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä
nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko.
»Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin
sinä osaat.»

Taas nainen punnitsi vastausta.

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä...» jatkoi hän, »jos
epäilen...?»

»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan
vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä
mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

Erakko hymyili.

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja
kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä
minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan
tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon...», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja
ihmetellen.

»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli
valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»

Ja niin hän lähti.




VI. ÄITI


Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja
tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja
hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä.
Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi
sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa,
matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt
työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.

»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.

»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista.
Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän.
»Sinulla on surua.»

»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä
sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois
erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt
huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään.
Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot
hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet.
Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea.
Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He
hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta.
Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja
hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia.
Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä
olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän
palaisi kerran... ja tulisi... toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi.
— »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet
onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen
koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se
on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet
etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä,
mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli
valittavaksi, kun hän jatkoi:

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi
ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan
edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän
oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja
vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä... perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden
ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen.
Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä... pahalla... on monta nimeä. Poikani
käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja
parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi
pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä
huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen
minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat
valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen
myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne
Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan
ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli
kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle
sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut
messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin,
ikäänkuin uhmaten:

»Perkele ottaa omansa.»

Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:

»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet
vastaan?»

»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko
antanut anteeksi?»

Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein.
»Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei
vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?»
hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

Tuli hiljaisuus.

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja
tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen
tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat... » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä
luulet, että Jumala voi antaa anteeksi... tuolla... toisella puolen?»

Erakko nyökäytti äänettömänä.

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet
helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen
muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan
askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän
on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa
olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun,
ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin
viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä.
Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset,
joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai
huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella
puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä
muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu
koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet,
sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä
käsivarsillani... ja sitten... hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa
perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä
varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman,
kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen
työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin,
ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt
se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi
hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli
matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois
kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli
kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä
ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä.
Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes
sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi
ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei
tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon
tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin... » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan
iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.

»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa
»enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin,
perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa,
ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen
täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli... ja pimeyden ruhtinas?
Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän
olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä
ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi.
»Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman
toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos
hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se
on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme
tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla,
kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää
vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti,
risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää
onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä
uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja
joka yö.»




VII. RISTIRETKEILIJÄ


Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen,
ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta
saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan
viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi
sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle.
Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään,
paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut
häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi
kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän
oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt,
ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi
huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden
huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli
saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt
häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin
sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen
tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään,
mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten
uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää
maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi
kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei
mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis.
Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän
oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet
oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään
— niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen
ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan,
merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja
surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi,
ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana.
Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä
kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta.
Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti
sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja
seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut
syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon,
tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää
minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi
on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse
taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu
tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella
vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen,
eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään
estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista,
jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä
palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut
olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian
ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään
ollut asian laita.

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja
tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä
käskevästi viitaten ja sanoi:

»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen
ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä... »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin
kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli
tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa.
Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan
ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän
kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania
ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja
minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä
ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani
loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista,
mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja
pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en
saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin
uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän
pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten
mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei
synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi
Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät
vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko
sielustaan etsii totuutta.»

»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi
Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset
totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä
niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään.
Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti... »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi
siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko
voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi
lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan
Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut
hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan
ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa
valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle
kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi
Enricon käsivarrelle.

Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.

»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»

       *       *       *       *       *

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä
olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun,
liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja
köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja
yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien
hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin.
Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat
tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli
katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli
kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin
jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan
siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman
valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja
levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna
kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari
ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan
hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei
ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan
käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan
murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota
julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä,
pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän?
Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin
ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen
liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut
valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla
kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti
loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset
nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta.
Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli
ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa,
joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin
kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen
nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa
luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä
et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän
arvoista. Lähde rauhassa!»

Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä,
kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas
avaraan maailmaan.




VIII. KUNINGAS


Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein
valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen
seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta
siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut
elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää.
Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa.
Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän
tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden
palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja
oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat
vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja
kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet
mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan
majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli
järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

Illan tultua hän meni erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän
yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä.
Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan
rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten
joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se
asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja
rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa.
Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin
risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen
levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa
mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja.
Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä
hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka
etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja
metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä
surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta
uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.

»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi
katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita
syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman
kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli
unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän
sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän
katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei
päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi
valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle
synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.

Mutta erakko vaikeni.

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi
tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa,
uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua
vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi
ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan,
mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan
vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan
hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.»
Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä
minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni
väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas
Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi,
minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole
myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin
kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä
minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni
takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle
metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa
ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet
kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina
lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme
me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä
kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja
uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni
anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko,
»olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan
unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta
hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

       *       *       *       *       *

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo.
Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut
polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet
kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui,
meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan
tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä
on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja
ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun
kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan
saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa,
enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä
täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja
nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä,
niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa,
niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa
kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin
rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»

»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit,
ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait
viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»

»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä
sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»

»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme,
niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen
kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme
uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin,
vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella
samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime
kerralla.»

Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä
siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»

»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen
itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä.
Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen
Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos
hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden
olevan kanssaan.»

Kuningas ei kysynyt enää, vaan vetäytyi miettiväisenä majaansa.

Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja
kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen
vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta
paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen
puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli
tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse
kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja
kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.

Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä
aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.

»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot
odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän,
joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen
joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja
hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan
takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan
kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja
olkapääni tulevat kestämään kuorman.»

»Niin ne kestävätkin», vahvisti erakko.

»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen,
idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa
miekkaa.»

»Niin se jaksaakin», vahvisti erakko.

»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää,
ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on
rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää
rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»

Erakko pudisti päätään.

»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole
yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun
syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen
perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi
päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»

»Se on kylliksi», vastasi kuningas.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen
askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies.
Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian,
että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon
luo ja pyysi häntä tulemaan.

Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne
hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja
surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa.
Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin
kuninkaan elämän puolesta.

Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti
siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui,
sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä
kädenliikkeellä.

»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut
hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun
täytyy kuolla.»

»Niin sinun täytyy, herra kuningas», vastasi erakko rauhallisesti.

»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on
myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea,
että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin
kuolla.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu
jätti sinut?»

Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se
oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»

»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen
sielussasi?» kysyi erakko taas.

»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja
kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa,
ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää
Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.

»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä
muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»

»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä
tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»

»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat
olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan
kanssasi?» jatkoi erakko.

»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan
olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki
silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan
eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.

Silloin erakko koroitti äänensä ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti:

»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä
voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»

»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut
katseensa sai uuden loisteen.

»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä
ei ole enää.»

Hän makasi hetken hiljaa ja kysyi sitten:

»Ukko, kuinka päästään siihen, että nähdään Jumalan kasvot?»

»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi
erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme,
tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai
ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin
näemme me hänet.»

»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa
sen?»

»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme,
täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin
ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta
kuolemassa.»

»Silloin tahdon kuolla», sanoi kuningas.

Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää
saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi
kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä
saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.

Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri
hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi
kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut
kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.




IX. KÄÄNTYMINEN


Eräänä päivänä tuli erakon luo muuan keski-ikäinen mies. Hän oli
terve ja voimakas, ja hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, joihin eivät
suuret surut ja kuluttavat ajatukset olleet kaivaneet vakoja. Häntä
rasitti kiipeäminen luolalle, aivan kuin hän koko ikänsä olisi tottunut
kävelemään tasaisella maalla. Ja hänen tultuaan luolalle näytti siltä,
kuin hän oikeastaan olisi ollut hämillään huomatessaan olevansa siellä.
Hän kulki tänään outoja teitä, sen voi nähdä.

Erakko tervehti häntä kädenliikkeellä ja antoi himmeän katseensa
silmänräpäyksen viipyä miehen kasvoissa. Mutta hän ei löytänyt niissä
mitään, mikä olisi kertonut hänelle jotakin miehestä, ja niin hän
käänsi taas katseensa avaruuteen. Mies tuli vielä enemmän hämilleen.
Hän ei tiennyt, kuinka alkaisi.

»Sinäkö se olet, jolta voidaan kysyä kaikkea?» kysyi hän lopulta
vähän kiivaasti. Eihän käynyt laatuun, että hän vain seisoi täällä
ja vaikeni, kun hän nyt kerran oli kulkenut tämän pitkän matkan. »Ne
sanovat kylässä, että sinulta saa kysyä, ja että sinä vastaat. Minä
olin oikeastaan aikonut mennä papin luo, mutta tulinkin sensijaan
tänne.»

Hän ajatteli varmaankin, että erakon pitäisi olla tyytyväinen siihen,
että hän oli kävellyt tänne saakka, sensijaan että olisi mennyt
kirkkoon, joka sijaitsi itse kylässä. Mutta ukko ei siltä näyttänyt.
»Voithan kysyä», hän vastasi vain. »Ja voi myöskin sattua, että minä
osaan vastata.»

»Niin, se on hyvin ihmeellistä», aloitti mies. Hän puhui nopeasti ja
katsoi koko ajan maahan, kuin olisi hän yhäkin hämillään liikkuessaan
oudolla alalla. »En oikeastaan ole ajatellut sitä, sittenkuin joskus
nuorena. Minulla on kotini ja taloni hoidettavana ja aina paljon
tekemistä, eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Käynhän minä aina välistä
messussa ja ripittäydyn jouluna ja pääsiäisenä ja teen muuta sellaista,
mutta sehän on vallan eri asia, ja sellainenhan kuuluu sitäpaitsi
enemmän naisille. Ja vaimoni huolehtii siitä enemmänkin kuin tarpeeksi.
Mutta minä en luule olevani huonompi kuin muutkaan. Olen koettanut olla
kunniallinen ja oikeudentuntoinen ihminen koko elämäni, niin, olen
ainakin tahtonut olla sellainen. En ole tehnyt kenellekään ihmiselle
vääryyttä, mikäli tiedän. Olen sellainen kuin ihmiset yleensä ovat.»

Erakko ei näyttänyt epäilevänsäkään tätä. Mutta hän ei vastannut,
eikä mies siten saanut apua kertoakseen, mitä hänellä oikeastaan oli
sydämellä. Hän sai aloittaa uudestaan itse, jos tahtoi päästä johonkin.

»Mutta eilen tapahtui jotakin. Veljeni palasi kotiin vierailta mailta.
Emme ole nähneet toisiamme kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kun olimme
lapsia ja nuoria, emme olleet toisistamme erillään päivääkään. Leikimme
ja opimme yhdessä. Meillä oli vain vuosi välillämme, niin että
olimme aivankuin yhdenikäiset. Ja toisiamme me seurasimme kaikessa.
Puhuimme kaikesta toisillemme, tahdoimme aina samaa ja, luulen, että
ajattelimmekin samoin. Niin, tietäähän sen, minkälaista on nuoruudessa.
Tahdoimme uskaltaa henkemme palvellaksemme Korkeinta ja tahdoimme
palvella ihmisiäkin hänen tähtensä. Ja yhdessä me rukoilimme Jumalan
Äidiltä voimaa siihen. Äiti oli opettanut meitä tekemään niin. Äiti ei
ollut kuin muut, näetkös, hän tarkoitti totta joka sanalla, minkä hän
opetti meille.»

Hän katsoi erakon kasvoihin, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli
tullut tarkkaavaiseksi. Mies jatkoi rohkaistuneena:

»Niin, me tarkoitimme myöskin totta joka sanalla, jos nyt sellaiset
lapset, kuin me silloin olimme, voivat tarkoittaa jotakin. Niin kului
aika. Minun täytyi jäädä kylään ja ottaa talo, kun isä kuoli, ja sitten
menin naimisiin; mutta veljeni lähti ulos avaraan maailmaan ilman
mitään omaisuutta. Niin pitikin olla, sanoi hän. Ja siellä kaukana
liittyi hän johonkin veljeskuntaan ja tuli Roomaan ja on ollut mukana
jos jossakin. Emme ole kuulleet toisistamme sanaakaan. Ja nyt eilen hän
tuli takaisin.»

»No», sanoi erakko, kun mies vaikeni. »Oliko hänellä paljon sanottavaa
sinulle?»

»Oli», sanoi mies ajatuksissaan, »kyllä oli. Mutta minä en oikein
ymmärtänyt. Se oli niin ihmeellistä. Hän puhui niinkuin kaksikymmentä
vuotta sitten, kaikesta, mitä me silloin ajattelimme ja tahdoimme.
Mutta hän ei puhunut pojan tavoin, ymmärrätkö, hän on nyt mies, paljon
miehekkäämpi kuin minä. Ja sitten on vielä se ero, että nyt hän ei vain
ajattele ja tahdo kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jota mietimme siihen
aikaan ja jonka ikäänkuin saimme äidiltä, vaan hän on jollakin tavoin
päässyt pitemmälle. Hän on tehnyt sen, mitä ajattelimme tehdä, ja hän
on sellainen, millaisia tahdoimme olla. Hän ei koskaan ole omistanut
mitään eikä tahdo omistaa; hän kulkee vain ympäri ja opettaa ihmisiä
olemaan hyviä. Hän kerjää rikkailta ja antaa köyhille. Ja hän ei
varmaankaan ajattele mitään muuta kuin Jumalan palvelemista.»

»Pidätkö sitä hyvin ihmeellisenä?» kysyi erakko. »Sinähän itse tahdoit
aivan samaa kaksikymmentä vuotta sitten.»

»Niin, sehän juuri onkin ihmeellistä», huudahti mies, ja nyt oli kaikki
ujous poissa. »Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin ja tahdoin samaa.
Me olimme samanlaisia, Jumala minua auttakoon! Ja nyt, nyt on hän se,
mitä me olimme silloin, ja jotakin paljon enemmän. Hän on Jumalan
palvelija, pyhimys! Ja minä, minä en edes voi häntä oikein ymmärtää.
On kuin hän puhuisi kieltä, jota minä en ole kuullut kahteenkymmeneen
vuoteen. Ja kuitenkin olen minä puhunut samaa kieltä. Minä olen puhunut
sitä, kuuletko! Mutta nyt, nyt minä olen...»

Hän vaikeni ja etsi sanaa, joka ilmaisisi hänen ajatuksensa, mutta ei
löytänyt. Silloin heilautti hän kättänsä ja lopetti lauseen umpimähkään:

»Nyt olen minä varmaankin sellainen kuin ihmiset enimmäkseen ovat.»

Erakko hymyili melkein huomaamatta. Sitten osoitti hän tummaa pilveä
heidän päittensä yläpuolella ja sanoi:

»Taivas oli eilenkin pilvessä. Luuletko, että tuo on sama pilvi, jonka
me näemme tänään?»

Mies pudisti tyytymättömänä päätään. Hänestä ei ollut oikea hetki
ruveta puhumaan ilmasta ja tuulesta.

»Tiedäthän, ettei pilvi pysy muuttumattomana eilisestä tähän päivään»,
jatkoi erakko. »Tiedät senkin, että siitä häviää jotakin sateena ja
sumuna, ja että se vetää itseensä uutta kosteutta. Muuten se haihtuisi
olemattomiin. Tiedät myös, että kaikki luonnossa tekee samoin. Puut
pudottavat hedelmänsä ja lehtensä, ne mätänevät ja muuttuvat uudestaan
maaksi, mutta samaan aikaan imee puu uusia nesteitä maasta ja uutta
ravintoa ilmasta, ja runkoon muodostuu uusia vuosirenkaita ja uusia
oksia ja haaroja. Kaksikymmenvuotias puu ei ole yksivuotisen taimen
kaltainen. Ja kuitenkin on se sama puu.»

»Tiedän sen», sanoi mies viivytellen.

»Ihminen on tässä muun luonnon kaltainen», jatkoi erakko, »eikä vain
meidän ruumiimme uudistu ja muutu. Sen tekee myöskin sielumme. Ei kulu
vuotta, tuskin päivääkään, ettemme jätä jotakin, joka ennen oli meidän,
ja omista itsellemme, mitä emme ennen omistaneet. On vain kysymys
siitä, mitä jätämme ja mitä omistamme.»

»Sinä tarkoitat», mies sanoi vielä viivytellen, »että emme voi pysyä
aivan sellaisina, kuin olimme kaksikymmentä vuotta sitten.»

Erakko nyökkäsi. »Minä tarkoitan», sanoi hän, »että sen, mitä sinä
vähitellen olet antanut luisua käsistäsi, kaikki ne ajatukset ja
tunteet, jotka te jaoitte keskenänne nuorukaisina, ne on veljesi
sulkenut sieluunsa parhaimpana aarteenaan. Ja minkä hän on sulkenut
pois sielustaan, huolehtimisen omasta itsestään ja osastaan tässä
maailmassa, sille olet sinä avannut sisimpäsi oven. Ja se on kasvanut
yhteen olentosi kanssa. Kuinka voisitte siis olla toistenne kaltaiset?»

Mies mietti hetken, mutta ei löytänyt tähän mitään vastaväitteitä. Se
oli yksinkertaista ja selvää ja kuitenkin peloittavan vakavaa.

»Ukko», sanoi hän vihdoin hiljaa, »ellen olisi hankkinut itselleni
taloa ja kotia ja ottanut vaimoa ja elänyt levossa ja rauhassa, jos
olisin lähtenyt köyhänä ja yksinäisenä vieraisiin maihin, olisinko minä
nyt... sellainen kuin hän?»

Erakko pudisti päätään. »Sitä en tiedä», hän sanoi, »toinen ihminen ei
koskaan tiedä, mitä toisen täytyy tehdä ja jättää tekemättä, jottei
paras, mitä hän omistaa, luisuisi hänen käsistään, ja jotta hän voisi
saada jotakin uutta. Sen tietää vain hän itse.»

Taas mietti mies, ja hiljaa ja epäröiden tuli myöskin hänen seuraava
kysymyksensä:

»Ukko, luuletko, että minä voisin tulla sellaiseksi kuin hän?»

»Voisit kyllä», vastasi erakko. »Vielä tänä päivänä kärsii
taivaanvaltakunta väkivaltaa, ja voimalliset repivät sen itselleen.
Mutta sinä panit voimasi muuhun.»

»Niin tein», mumisi mies. »Olen puuhannut ja tehnyt työtä ja
huolehtinut. Mutta en tämän hyväksi.»

Hän vaikeni taas ja kysyi sitten:

»Kuinka tulee menetellä, jotta kadottaisi jotakin, mitä ennen on
omistanut?»

»Sitä varten ei tarvitse tehdä mitään erikoista», vastasi erakko
surumielisesti. »Tulee vain välittää siitä niin vähän, etteivät
ajatukset viivy siinä ilolla. Silloin ikäänkuin siirtää sen
ulkopuolelle itseään. Silloin sitä ei enää kauan omista.»

»Ja jos on jotakin pahaa, mistä tahtoisin päästä, käykö se yhtä
helposti?»

»Ei aina», vastasi erakko, »mutta siitäkin vapautuu helpoimmin, jos
sen ikäänkuin siirtää ulkopuolelle itseään. Ihmiset luulevat, että he
pääsevät vapaiksi omasta pahuudestaan alinomaa suremalla ja pelkäämällä
sitä. Kun olemme oppineet näkemään, mitä Jumalan voima voi saada aikaan
heikossa ihmisessä, opimme myöskin pahan halveksimisen pyhän taidon
emmekä anna sen ajattelemisen enää täyttää sieluamme. Siten voimme
vähitellen kadottaa pahan, joka todella kuului meihin. Me voimme päästä
aina siihen, että Herramme antaa meille oikeuden unohtaa sen tuntematta
sitä omaksemme.»

»Ja hyvä, minkä haluaisin saada...?» kysyi mies.

»Sitä sinun tulee pitää suuressa arvossa», vastasi erakko, »niin
suuressa, että sinulla aina on aikaa pysähtyä iloitsemaan, kohdatessasi
sen tielläsi. Niin suuressa, ettei mikään uhraus tunnu liian vaikealta
niinä hetkinä, jolloin tunnet, että on kysymyksessä joko voittaminen
tai kadottaminen. Niin suuressa, että sinä uskoen, ikävöiden ja
rukoillen teet sen omaksesi jokaisena elämäsi päivänä.»

Mies ei kysynyt enää. Hänen hyväntahtoiset, arkipäiväiset kasvonsa
olivat saaneet miettivän ilmeen, ja hänen katseensa seurasi polkua,
joka vei luolalta alas laaksoon.

»Sinä olet oikeassa, luullakseni», sanoi hän viimein, »ei voi korjata
toista viljaa, jos on kylvänyt toista, se on selvää. Jos on kadottanut
jotakin, saa koettaa hankkia sen takaisin, jos mahdollista. Ja jos on
kulkenut väärää tietä, saa kääntyä ja kulkea eteenpäin siihen, missä
_hän_ nyt on. En näe mitään loppua sille.»

Hän katsoi ylös ja odotti vastausta, mutta erakko vain tarkasteli häntä
tutkivasti. Oli kuin hän punnitsisi miestä vaa'alla, nähdäkseen, kuinka
paljon tämä ymmärsi, niistä oli kysymys.

»Ja se, mitä tahtoisin omistaa, on kaukana minusta», jatkoi hän.
»Minulla ei varmaankaan ole pienintä osaa siitä.»

»Jos omistaisit sen, ei sinun tarvitsisi hankkia sitä», sanoi erakko.

»Ei, sitä minun ei tarvitsisi», myönsi mies, »mutta nyt minä _olen_
hankkiva sen. Olen saanut nähdä ikäänkuin kuvastimessa sekä sen, mitä
olen, että sen, mitä voisin olla. Ja minä en tahdo... minä en voi jäädä
sellaiseksi kuin nyt olen, vielä vähemmin jatkaa tällä tiellä. Täytyy
löytää toinen. Mutta, Jumala minua auttakoon, en tiedä, kuinka se käy
ja kuinka aloittaa.»

»Sinä olet jo aloittanut», sanoi erakko.

»Olenko minä?» huudahti mies, ja hänen äänessään kuului vilpitöntä
hämmästystä.

»Se, että tänään tulit tänne kysymään ja saamaan vastauksen, oli alku.
Se, että sanot: Minä tahdon, minun tulee, minun täytyy, on alku,
melkein enemmän kuin alku. Uskotko, että olisit tehnyt sen muutama
päivä sitten? Uskotko, että olisit tullut siihen itsestäsi?»

»Sitä en olisi», vastasi mies, ja silminnähtävä ilo valaisi hänen
kasvojaan. »Etten ymmärtänyt sitä itsestäni! Mutta, jos niin on,
silloinhan ei Herramme ole minua vastaan, kaikesta huolimatta! Minähän
olen pettänyt kaikki kerran antamani lupaukset ja aikomukset. Ja on
kuin Herramme täytyisi olla minua vastaan. Mutta hän ei ole vastaan,
hän ei ole!»

Hän syventyi tähän ajatukseen ja toisti vielä kerran viimeiset sanansa.
Sitten hän riuhtaisihe äkkiä irti mietteistään ja sanoi ukolle hyvästi.

»Se tulee onnistumaan», hän sanoi. »Jos Herramme ei ole minua vastaan,
vaan minun kanssani, mitä muuta tarvitaan! Sen täytyy olla kylliksi.»

»Se on kylliksi», erakko sanoi hiljaa.

Kylän pappi ei tosin olisi sanonut kääntymykseksi sitä, mitä tälle
miehelle tänään tapahtui. Hän ei puhunut kuin kääntyneet eikä ollut
kulkenut heidän polkujaan. Paljon siitä, mitä he tiesivät, oli hänelle
vielä salaisuutta. Mutta tämä ei huolettanut erakkoa. Hän tiesi, että
mies oli tehnyt täyden kääntymyksen elämänsä tiellä.




X. ENNEN AIKOJAAN SYNTYNYT


Hämärissä eräänä iltana tuli muuan mies erakon luolalle.

Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet
terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset,
hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi,
että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan
tehneet raskasta työtä.

Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja
erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.

»Ukko», sanoi hän silloin, »onko aina synti lopettaa oma elämänsä?»

Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä
kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin
ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna,
yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.

»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut
tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun
kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun
ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden
sitten elää?»

Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia
männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:

»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa,
ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän
voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi.
Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä
kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä
totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on
kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata
etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta
elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon _jos_, sillä se ei ole juuri
todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen
onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja
painaa päätäni lopulliseen lepoon?»

Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän
istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa
silmissään paloi synkkä tuli.

»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä.
»Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän
tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään
rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon,
että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin
elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»

Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi
välittömästi:

»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos
tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»

»Oletko nähnyt lasta, joka on ennen aikojaan syntynyt?» kysyi erakko.

Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes
kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen
välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.

»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni,
kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»

»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa
äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi
lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen
aikojaan.»

Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä
tarkoitat... », sanoi hän.

»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko.
»Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin
ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta
sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos
väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan
syntynyt.»

Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella
oksaa, jota hän piti kädessään.

»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa
laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se
on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä.
Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken,
mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja
kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan
ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka
siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti
uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää
lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan
ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän
Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät
aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja
katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen
omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»

Mies katsoi erakkoon. Hän istui hiljaa, ja kädet lepäsivät.

»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen
aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi,
kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan
että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt
tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»

Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien:
»Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni
ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan.
Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt
on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan.
Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin
väsynyt, melkein kuollut... ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin
tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla
toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin
leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta
sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»

»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi
kasvaa ja kypsyy.»

»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se
on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani
enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»

»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten
nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse
todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja
rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle
ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja
kypsyvä.»

»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä,
mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja
tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»

»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se
kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se
antoi?»

Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut
tehnyt.

»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko
edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä
ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi
niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä,
liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin
omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan
tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»

Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko
vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa
piirteitä. Vihdoin nousi mies.

»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi,
»että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan,
että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta
sitä sinä et ole sanonut.»

»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää
alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi
synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee
tahtoneeksi tehdä sellaista.»

Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet
saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen
edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun
vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen
raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko
siitä tulla mitään enää?»

»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei
enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin
sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin
liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»

Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä
sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.




XI. SAIRAUS


Kuumana kesäpäivänä, juuri puolenpäivän aikaan, kun erakko oli
vetäytynyt luolaansa vilvoitellakseen, ilmestyi lapsi sen aukolle.
Hän oli paljain jaloin ja paljain päin. Vaaleat hiukset riippuivat
kauniisti järjestämättöminä kiharoina aina vyötäisille saakka. Hänen
pukunsa oli yksinkertainen ja haalistunut. Ihmetellen hän seisoi ja
katseli vanhusta ja astui vihdoin luolaan erakon luo.

»Isoisä», sanoi hän, »sinun pitää tulla isän luo. Hän on sairas.» Ja
hän lisäsi ikäänkuin selitykseksi: »Hän on aina sairas, näetkö.»

Erakko hymyili lapsen käyttämälle puhuttelusanalle. Mistä hän sen
sai? Mutta täysi-ikäisethän kutsuivat häntä usein isäksi, ilman että
hän tiesi sanoa, minkätähden. Se vain lankesi luonnostaan niin. Ehkä
lapselle oli yhtä luonnollista sanoa häntä isoisäksi.

Pienokainen oli ojentanut hänelle kätensä. Vastaansanomatta hän otti
sen, ja lapsen lämmin, pyöreä kätönen katosi hänen suureen ja suoniseen
kouraansa. Toisella kädellään hän tarttui sauvaansa, ja niin alkoivat
he laskeutua alas laaksoon.

Lapsi kertoi seuralaiselleen tulostaan vuorelle. Eilen oli isä sanonut,
että hänellä oli yksi toivomus jäljellä elämässään, se, että saisi
tavata erakon. Äiti ei voinut lähteä kotoa lehmien ja muitten eläinten
tähden, eikä myöskään isän takia. Hänhän ei voinut maata yksin koko
päivää, kun hän oli niin sairas. Silloin oli hän pyytänyt saada lähteä.
Hän kyllä löytäisi tien ja tulisi takaisin ennen iltaa, sen hän oli
luvannut. Ja äiti oli antanut suostumuksensa, ja aamulla hänet oli
herätetty aikaisin, aikaisemmin kuin koskaan ennen elämässään. Hän
oli saanut juustoa ja leipää pussiin ja lähtenyt matkaan. Ja hän oli
löytänyt tien ja nyt saanut isoisän mukaansa. Nyt he kohta olisivat
kotona, ja isä tulisi iloiseksi. Hän, joka oli hyvin sairas. Hän, joka
aina oli sairas.

Erakko kuunteli lapsen puhetta niinkuin se, joka kuulee joukon asioita
sanojen takaa. Vastaamalla parilla sanalla silloin ja tällöin hän sai
lapsen jatkamaan.

— Kyllä, hän oli kyllä väsynyt. Mutta hän oli tottunut olemaan yksin
metsässä, enimmäkseen eläinten kanssa, mutta myöskin marjoja ja
risuja poimimassa. Äiti ei tahtonut paljon lähteä isän luota. Mutta
toisinaan hänen täytyi. Silloin hän itse oli isän luona, ja se oli
vaikeinta. Heidän tuvassaan täytyi aina olla hyvin hiljaista, eikä
oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isä oli myöskin aina surullinen.
Monet ihmiset olivat tulleet heidän luokseen auttaakseen isää ja he
olivat iskeneet suonta ja sulattaneet lyijyä ja lukeneet rukouksia
ja polttaneet vahakynttilöitä. Ja sitten he olivat sanoneet, että
isä tulisi paremmaksi. Mutta hän ei tullut. Ei edes pappi, hän, joka
tuli Pyhän Jumalan Äidin kuva mukanaan ja kaikki pienet kuoripojat ja
suitsutusastiat ja muut voineet auttaa. Oli ollut niin paljon väkeä
kulkueessa, etteivät kaikki olleet saaneet sijaa tuvassa, vaan osa
oli seisonut ulkopuolella ja laulanut. Ja koko päivän oli tuoksunut
suitsutukselta. Ja isä ja äiti olivat paastonneet ja rukoilleet. Mutta
Jumalan Äiti ei tahtonut auttaa isää.

Hän oli puhunut pikkuvanhan vakavalla ja selvittelevällä äänellä.
Viimeisen lauseen hän kuiskasi. Tässä oli selvästi salaisuus, jossa
hänen lapsellinen ajatuksensa pysähtyi kuin muurin edessä. Hänen
äänensä muuttui valittavaksi, kun hän toisti: »Hän on kuitenkin sairas;
hän on aina sairas.»

Erakko puristi hänen kättään ja antoi hänen kertoa edelleen.

— Ei, hän ei usein leikkinyt kylän lasten kanssa. He melusivat niin, ja
oli melkein aina jotakin tekemistä kotona. Hänestä oli hauskinta olla
ulkona eläinten kanssa. Puutarhassa asusti vanha siili. Kaikki olisi
kyllä hyvin, ellei isä vain olisi sairas.

Hän kertoi edelleen, mutta askeleet tulivat yhä raskaammiksi. He
lepäsivät tien vieressä ja söivät hänen juustoaan ja leipäänsä, jonka
hän hyvin huolellisesti ja tarkasti jakoi kahteen yhtä suureen osaan.
Sitten hän nukahti pää vanhuksen polvella, ja pari tuntia kului,
jolloin tämä tuskin uskalsi liikahtaa, ainoastaan hiljaa tarkasteli
edessään olevia lapsellisia, mutta pikkuvanhoja kasvoja.

Kun hän heräsi, jatkoivat he vaellustaan, ja oli jo myöhäinen ilta,
ennenkuin he rinnakkain kulkien ehtivät kylään. Pari naista tuli ulos
tuvista ja seisahtui seuraamaan heitä katseillaan, ja yksi ja toinen
vastaantulija pysähtyi ja pyysi vanhukselta siunausta. Mutta useimmissa
kylän tuvissa nukuttiin jo.

Vihdoin he seisoivat lapsen kodin ulkopuolella. Kiirehtien, melkein
riemuiten oli tyttö vienyt ukon portaitten eteen. Mutta kun äiti tuli
siinä heitä vastaan, sanoi hän vain:

»Minä osasin», äiti. »Tässä on isoisä!»

Nainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän katsoi vain erakkoon.

»Isä», sanoi hän hiljaa, »olkoon tulosi tähän surun huoneeseen
siunattu.»

Hän vei erakon sisälle, tarjosi hänelle tuolin sekä vettä käsien ja
jalkojen pesemiseen ja järjesti sitten melkein äänettömin liikkein
matalalle pöydälle leipää, maitoa ja hunajaa illalliseksi. Vasta kun
vieras oli ravinnut itsensä, alkoi vaimo puhua.

Aivan samaa, mitä lapsi oli kertonut tiellä, kertoi nyt äiti. Toisinaan
olivat sanat melkein samat, nyt vain lausuttuina täysi-ikäisen ihmisen
hillitymmällä, mutta samalla kertaa syvemmällä äänellä. Ja niinkuin
lapsi, lopetti äitikin kertomuksensa toivottomaan:

»Mutta se ei auttanut. Ei mikään auta. Hän on aina sairas.»

Erakko katsoi ympärilleen. Lapsi oli oikaissut vuoteelle huoneen
nurkkaan ja nukkunut, mutta hän huokasi raskaasti unissaan. Pari
kekälettä savusi liedessä, ja tuvassa vallitsi puolihämärä. Ulkona oli
päivän hellettä seurannut virkistävä viileys, mutta täällä sisällä
tuntui ilma raskaalta ja painostavalta. Oli kuin kaikki, nokisista
kattohirsistä kuluneisiin huonekaluihin saakka olisi kaikuna toistanut
naisen sanat: »Se ei auttanut. Ei mikään auta.»

Erakko nousi ja astui kohti ovea, joka vei sisempään huoneeseen. Nainen
avasi sen, ja hän astui sairaan luo.

Huone oli pieni ja vaatimaton. Nurkassa paloi himmeävaloinen lamppu
madonnankuvan edessä. Keskellä lattiaa oli sairaan vuode ja sen
toisella puolen matala penkki.

Sairas makasi siinä pakottavin jäsenin, toiset ajettuneina, toiset
luonnottomasti laihtuneina. Hänen kasvonsa olivat keltaisenkalpeat ja
kuihtuneet, silmänsä palavat. Katse oli suunnattuna oveen, ja niin pian
kuin erakko oli astunut kynnyksen yli, pysähtyi se tämän kasvoihin,
pysähtyi eikä enää kääntynyt pois niistä. Erakon silmät kohtasivat
sairaan, ja he katsoivat toisiansa pitkään.

Sitten vanhus nyökkäsi, ikäänkuin ajatellen; niin, tuollaiselta täytyi
sen miehen näyttää, josta hän oli koko päivän kuullut kerrottavan.

Hän istuutui matalalle rahille vuoteen toiselle puolen, ja sairas
alkoi puhua. Yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä ja kuitenkin
harvinaisella sisäisellä voimalla kertoi hän, mitä lapsi ja nainen
jo olivat kertoneet. Hän aloitti vain kaukaisemmasta ajankohdasta ja
viipyi nuoruudessaan, jolloin hän ei koskaan saanut olla samanlainen
kuin toiset, vaan oli aina kantanut tätä sairautta kaikkine vaivoineen.
Hän kertoi nuoresta onnestaan kolmena lyhyenä vuotena, jolloin hän
luuli, että terveys palaisi, ja kaikki näytti valkenevan hänelle, ja
hän voitti hyvän naisen rakkauden, vaikkei hän ollut samanlainen kuin
muut, meni naimisiin ja sai kodin ja lapsen. Mutta sitten oli sairaus
palannut takaisin ankarampana kuin ennen, ja nyt hän oli sen vallassa
ainiaaksi. Hän oli toivonut viimeiseen saakka ja koettanut kaikkea.
Mutta mikään ei auttanut. Hän jäisi ainiaaksi yhtä onnettomaksi kuin
nyt.

Hän puhui keskeyttämättä, ikäänkuin ennen ajatelluin sanoin. Erakko
arvasi, että tämän saman hän oli toistanut melkein joka päivä jollekin
toiselle ja melkein joka yö itselleen.

Nyt alkoi erakko puhua hitaasti ja hiljaa.

Hänellä, sairaalla, oli kyllä hyvin vaikeaa. Eipä ollut juuri muuta,
mikä olisi niin vaikeaa kantaa kuin tämä. Sillä kaikki muut vaikeudet
kohdistuivat elämän eri puoliin, mutta tällainen sairaus turmeli elämän
kokonaisuudessaan ja ikäänkuin siirsi ihmisen elämän ulkopuolelle,
ei kukaan muu voinut seurata sinne. Sillä toistenhan täytyi pysyä
elämässä. Joskin he rakastivat, niin että olisivat tahtoneet seurata
sinne, ei voinut antaa heidän tehdä sitä. Se olisi ollut samaa kuin
siirtää heidätkin elämän ulkopuolelle. Ei, täytyi olla ja pysyä
jossakin merkityksessä yksin.

Sairas makasi äänettä ja kuunteli. Ajattele, tässä oli mies, joka
ymmärsi, kuinka vaikeaa hänen oli, mies, joka ei tullut tavallisin
lohdutuksen sanoin, sellainen, joka ei ensimmäiseksi ja viimeiseksi
sanonut, että hänen pitäisi olla kiitollinen, ettei ollut pahemmin, ja
että hänellä kesken onnettomuuttaan oli onni omistaa vaimo, joka häntä
rakasti ja vain eli hänelle. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi,
että mitä tahansa he tekivät hänelle kaikessa hyvyydessään, yksin,
äärettömän yksin hän oli ja pysyi.

Erakon sanoissa oli kuitenkin eräs kohta, josta hän ei oikein pitänyt.
Se oli se, ettei saanut antaa kenenkään seurata itseään elämän
ulkopuolelle. Olikohan hänen vaimonsa ehkä kuitenkin jollakin lailla
tehnyt sen? Ja lapsi? Hän ei voinut selvittää tätä itselleen.

Mutta erakko jatkoi puhumistaan:

»Oikeastaan on ihmeellistä, että Herramme voi panna niin raskaan
kuorman kuin elinkautisen sairauden, ihmisen kannettavaksi. Voi
ymmärtää, että niin tehdessään uskoi hän sangen paljon siitä ihmisestä.
Sillä ei koskaan voi olla Herramme tarkoitus, että sairaudesta tulisi
ihmisen sielun herra ja valtias, sentähden että se sai valtaansa hänen
ruumiinsa. Vielä vähemmin voi olla Herramme tarkoitus, että sairaus
saisi vallita koko sen ihmisen kotia. Mutta eikö juuri tähän sairaus
pyri. Jos se saisi häiritsemättä jatkaa työtään, niin se valtaisi
kaikki, ihmisen ajatukset ja toiveet ja mielikuvituksen ja kyvyt. Siitä
tulisi hänelle ensimmäinen ja todellisin kaikista tosiasioista, ja se
aiheuttaisi, ettei mikään muu olisi oikein todellista. Niin, sillä,
josta ei tule sairautensa orjaa, täytyy olla jotakin, millä vastustaa
sitä. Sitenhän voidaan ymmärtää, että Herramme, antaessaan ihmiselle
sairauden, jota vastaan taistella, tiesi, että tuo ihminen oli tai
hänestä voi tulla voimakas sielu.»

Sairas kuunteli hiljaa. Se, mitä erakko sanoi, sopi kyllä hänen
ajatusmaailmaansa. Sairaushan oli kuin kauhea hirviö, joka piti häntä
vankinaan. Se otti kaikki ja muutti kaiken hyvän pahaksi. Ja ehkei se
omistanutkaan vain ruumista, vaan myöskin sielun. Vaikkei hän ollutkaan
sitä koskaan ennen ajatellut. Sairaus oli varmaankin ottanut haltuunsa
koko hänen elämänsä. Hän oli jotakin aivan toista nyt kuin lyhyinä
terveytensä päivinä. Jos hän oli rehellinen, hän tuskin tunsi itseään.
Siitä tuli kuin raskas paino rinnalle. Ja hänen uskonsa? Nuorena oli
hänellä ollut usko, oma uskonsa. Missä se oli nyt? Kun usko ei ollut
voinut vapauttaa häntä sairaudesta, oli hän antanut sen arvottomana
mennä menojaan. Se oli siis sairaus, joka vaikutti ratkaisevasti hänen
uskoonsakin.

Nämä olivat uusia ajatuksia, ja hän makasi ja hautoi niitä mielessään,
kääntämättä katsettaan erakosta. Vihdoin sanoi hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko, »jos se saa vallan. Se tahtoo saada meidät
pitämään itseämme, vieläpä yksin ruumistammekin ainoana tärkeänä
ja huomiomme ansainneena ilmiönä. Ja se onnistuu sikäli, mitä
itsekkäämmiksi, se on, mitä pahemmiksi me tulemme.»

Sairas makasi ja ajatteli taas. Niin, tämä oli toden totta. Ei ollut
paljoa jäljellä nuoruuden ajatuksista, toiveista ja aikomuksista. Nyt
hänellä oli vain yksi ainoa köyhä toive, se, että tulisi terveeksi. Ja
hänen tiedonjanonsa ja totuuden etsimisensä? Löytyi vain yksi tieto
ja yksi totuus, joka nykyjään merkitsi hänelle jotakin, se, kuinka
hän voisi tulla terveeksi. Pikkumaiseksi ja itsekkääksi oli sairaus
tehnyt hänet. Hänen avioliittonsa ja kotinsa oli se hävittänyt. Hänen
sisimpänsä oli se täyttänyt katkeruuden ja epätoivon ajatuksella,
tyhjennettyään sen kaikesta muusta. Kun hänen kuolinhetkensä kerran
tulisi, kuolisi hän köyhänä ja tyhjänä, kiroten tai ivaten sitä voimaa,
joka oli antanut hänen syntyä. Hän ei tiennyt, kumpaistako tekisi.

Hammasta purren toisti hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko uudestaan, »jos se saa vallan.»

Jos se saa vallan, niin. Ei hän ollut ajatellutkaan taistella vallasta
sairauden kanssa. Tahdottomana oli hän jättänyt sille kaikki, kaikki.
Ja nyt hänestä tuntui, kuin sairaus-hirviö näyttäisi hampaitaan ja
sanoisi hänelle: »Sinä olet antanut minulle vallan, ja minä pidän sen.»

Taas makasi sairas hiljaa. Sitten hän kysyi:

»Kuinka otetaan valta sairaudelta?»

»Antamalla sille vähemmän sijaa sielussa», vastasi erakko, »yhä
vähemmän ja vähemmän. Ja sille toiselle, jolla pitäisi olla valta,
sille annetaan suurempi sija, yhä suurempi ja suurempi. Niin siirtyy
valta.»

Sille toiselle? Sille, jolla pitäisi olla valta? Niin, mikä se oli?

»Se on meidän sisin minämme», vastasi erakko hitaasti, »se, minkä
Herramme pani sieluumme silloin, kun me saimme elämän lahjan. Se,
mikä tekee meidät erilaisiksi kuin muut ihmiset; mikä kätkee itseensä
mahdollisuuden parhaimpaan, miksi me voimme tulla; jonka Herramme näki
edessään täydellisenä ihmisenä silloin, kun me synnyimme. Juuri sillä
pitää olla valta. Silloin me omistamme itsemme samalla kertaa kuin
Jumala omistaa meidät, ja me Jumalan.»

Miksi hän olisi voinut tulla? Kuva toisensa perästä kulki hänen
sielunsa silmien ohitse. Mitä hänestä olisi voinut tulla ihmisenä,
puolisona, isänä, Jumalan ihmisenä, ellei...

Erakko nousi ja avasi ikkunaluukut. Kesäyön viileys virtasi huoneeseen,
ja sairas hengitti sitä syvin siemauksin. Linnut eivät vielä olleet
heränneet, niin että ulkona vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta idässä
näytti keltainen viiru ennustavan päivää.

Kun erakko tuli ulos sairaan luota, nousi tämän vaimo rukous
jakkaralta, joka oli madonnankuvan edessä huoneen nurkassa. Hän oli
nähtävästi viettänyt ajan rukouksessa.

Rukousnauhaa kantaen hän tuli erakkoa vastaan. Hän näytti väsyneeltä ja
valvoneelta, eikä rukous ollut tuottanut hänelle sielun rauhaa.

»Isä», sanoi hän eikä huomannut sanojensa ja äskeisen
hartaudenharjoituksensa ristiriitaisuutta. »Voitko sinä enemmän kuin
Pyhä Jumalan Äiti on voinut?»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Näytti siltä, kuin hän ei enää
jaksaisi pysyä pystyssä.

Lapsi oli herännyt, lähtenyt vuoteestaan ja kulkenut avojaloin huoneen
poikki. Nyt hän seisoi ja piteli äitiä hameesta. Uni painoi vielä hänen
silmäluomiaan, mutta eiliset tapaukset olivat selvinä hänen muistissaan.

»Isoisä», sanoi hän ja katsoi erakkoon. »Tuleeko isä nyt terveeksi?»

Erakko katsoi vuoroin äitiä, vuoroin lasta. He olivat tehneet saman
kysymyksen, molemmat omalla tavallaan.

»Oli kerran mies, jonka kimppuun hyökkäsi peloittava vihollinen»,
sanoi erakko hitaasti. »Ja tämä vihollinen otti haltuunsa miehen maat
ja pellot ja koko hänen talonsa, hävitti hänen aseensa ja pani hänet
itsensä vankeuteen. Ja sitten hän asettui vartioimaan miehen omaisuutta
sotasaaliinaan ja häntä itseään sotavankina.»

Nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi erakon.

»Mies ei koskaan ajatellut puolustautua tuota voimakasta vihollista
vastaan», jatkoi erakko, »kaiken tämä sai. Talonsa ja kotinsa, vaimonsa
ja lapsensa ja itsensäkin mies jätti ilman vastarintaa vihollisen
orjaksi.»

Nainen nyökkäsi taas ja katsoi nyt jännittyneenä vanhusta.

»Mutta sitten eräänä päivänä», jatkoi erakko, »annettiin miehen
ymmärtää, että niin ilman muuta ei toinen saanut olla hänen herransa.
Jotenkin pitäisi hänen toki puolustautua. Ja hän tarkasteli siteitä,
joilla hänet oli sidottu, ja Jumalan voimalla katkoi hän ne, toisen
toisensa perästä. Hän alkoi taistella saadakseen viholliseltaan
takaisin kaiken, mitä tämä oli häneltä ryöstänyt. Ja hän alkoi voittaa.»

Erakko oli puhunut sekä äidille että lapselle. Nyt hän katsoi ikkunasta
keltaista juovaa, joka ennusti päivää, ja lisäsi hiljaa:

»Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa.»

Nainen liikutti huuliaan, ikäänkuin hän toistaisi erakon sanoja. Ne
löysivät vastakaikua hänen sielussaan. Oliko todella mahdollista, että
uusi suunta alkaisi tänään? Eikö kaikki hänen kaipuunsa ja toiveensa
olisikaan ollut turhaa? Vieläkö onnen rahtunen löytäisi tiensä
heidänkin kotiinsa?

Vaistomaisesti hän veti lapsen luokseen.

Mutta erakon sanat kuuluivat sittenkin oudoilta. Hän ei ollut ajatellut
avun tulevan sillä tavalla. Hän oli odottanut ihmeen tapahtuvan ja
mieluimmin kirkon siunattujen välikappaleitten kautta. Tämä oli jotakin
aivan toista. Taistelu, joka alkoi... Se viittasi kauas tulevaisuuteen,
ja oli tietymätöntä, voitettaisiinko siinä.

»Ei siis ole totta», mumisi hän, »se, mitä ihmiset sanovat... mitä
papit sanovat, että paastot ja rukoukset... että Jumalan Äiti tekee
ihmeitä...?»

Hän vaikeni hämmentyneenä ja katsoi arasti erakkoon. Hänenhän olisi
pitänyt iloita siitä, mitä erakko oli sanonut, mutta hän ei voinut.
Kaikki oli aivan toisin, kuin hän oli odottanut.

»Jumala kuulee rukouksemme», vastasi erakko, »Jumala antaa lahjoja
ja voimia, rikkaita lahjoja, ihmeellisiä voimia. Mutta sille, jolla
sielunsa pohjalla on lahja kätkettynä ja joka kuitenkin elää niinkuin
ei hänellä sitä olisi; joka on saanut Jumalalta salattua voimaa, mutta
ei käytä sitä, hänelle ei edes Herramme itse voi antaa enää enempää.
Ei kukaan ole tullut hengellisesti rikkaaksi, ellei hän ole oppinut
uskossa sanomaan: Minulla on. Ei kukaan ole tullut hengellisesti
voimakkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minä voin.»

Nainen nyökkäsi. Tämän hän ymmärsi. Se ikäänkuin liitti tämän uuden
ajatustavan hänen vanhaansa. Mutta oli vielä jotakin, joka puuttui.
Kuinka kävisi sen, mikä vielä hänen noustessaan rukousjakkaraltaan oli
hänen ainoa ajatuksensa? Jokin ääni hänen sydämessään sanoi, ettei
hänen pitäisi kysyä tätä nyt, mutta hän ei voinut olla kysymättä. Ja
niin hän työnsi sen esille:

»Mutta tuleeko hän sitten terveeksi?»

Erakko ei vastannut, mutta lapsi teki sen hänen puolestaan. Ääneti oli
tyttö kuunnellut aikuisten keskustelua. Ainoastaan osan siitä hän oli
ymmärtänyt, sen että erakon sanat: »Tänään nousee mies ja aloittaa
taistelunsa», koskivat isää, sen hän ymmärsi. Ja paremmin kuin sanat
hän ymmärsi äänenpainon. Siinä oli ollut iloa ja voitonvarmuutta. Hän
ei löytäisi sanoja tälle, mutta hän tunsi sen kuitenkin.

Nyt hän nykäisi äitiä hameesta, ja hänen äänensä oli ihmettelevä ja
nuhteleva:

»Mutta, äiti, isoisähän sanoi, että isä alkaa tänään tulla
samanlaiseksi kuin ennen.»

Äiti katsoi erakkoon. Saiko hän selittää hänen sanansa, niinkuin lapsi
oli tehnyt?

Erakko laski kätensä lapsen pään päälle.

»Sinä sen sanoit», hän virkkoi lempeästi. »Hän, jonka sielu tänään
nousee taisteluun, alkaa tänään myös tulla entiseksi itsekseen. Mitä
voimakkaammaksi hänen sielunsa tulee, sitä suuremman vallan saa se
ruumiista. Se päivä on ehkä tuleva, jolloin hän riemuiten ottaa
vastaan Herramme kädestä täyden terveyden lahjan. Mutta on myöskin
mahdollista, että sen sijasta tuleekin päivä, jolloin hän on valmis
antamaan Herramme käsiin ruumiillisen terveytensä, koska hän on
tullut kyllin voimakkaaksi olemaan sitä vailla. Sen tietää Jumala
yksin. Mutta tulkoon hän sanomaan Herrallemme joko rohkeasti uskoen:
'Minä voin olla terve, sillä uskon, että Sinä tahdot niin', tai yhtä
rohkeasti alistuen: 'Minä voin olla sairas, sillä uskon, että se on
Sinun tahtosi', niin kummassakin tapauksessa hän on oleva kyllin
voimakas toteuttamaan sanansa. Hän on tuleva taas omaksi itsekseen.
Ei vain sellaiseksi, jonka tunsit ja jota rakastit, lupautuessasi
hänen omakseen, vaan sellaiseksi, miksi tiesit hänen voivan tulla,
uneksiessasi kauneimmin ja tuntiessasi lämpimimmin. Eikö siinä ole
kylliksi?»

»On totisesti», vastasi nainen kiireesti. »Millaiseksi niinä päivinä
tiesin hänen voivan tulla... On, siinä on kylliksi.»




XII. USKOA


Muuan nainen tuli erakon luo. Hän ei ollut nuori eikä vanha. Hänen
kasvonsa olivat kauniit, mutta hyvin vakavat, ja hänen liikkeensä
olivat hiljaiset ja pehmeät. Näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan
olisi ollut kiirettä.

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet onnellinen, kun voit uskoa. Kaikki, jotka
voivat uskoa, ovat onnellisia. Mitä merkitsee kärsimys, kun uskoo, että
sen on lähettänyt rakastava Isä? Mitä merkitsee rakkaansa kadottaminen,
kun tietää, että tavataan taas haudan tuolla puolen? En ymmärrä,
että ne, jotka sanovat uskovansa, voivat valitella elämäänsä. Minun
mielestäni kaiken pitäisi olla helppoa heille.»

Ukko nyökkäsi. »Se on helppoa», sanoi hän, »jos me todella uskomme.»

Nainen oli hetken vaiti. »Minä en voi uskoa», sanoi hän sitten
yksinkertaisesti ja hiljaa.

Erakko antoi katseensa viipyä kauan hänen kasvoillaan, ikäänkuin
odottaen, että hän sanoisi jotakin lisää. Mutta hän oli vaiti.

»Etkö sinä koskaan ole voinut uskoa?» kysyi hän viimein.

Nainen epäröi. »Toisinaan liikkuu sielussani aavistus, että parhain
ja kaunein siitä, mitä ihmiset uskovat, on totta», sanoi hän. »Se
tuntuu melkein varmuudelta. Minun mielestäni niin täytyy olla. Elämä
olisi muuten liian vaikeaa ja liian tarkoituksetonta. Mutta se on vain
kuin jotakin kaukaista, eikä siitä koskaan tule pysyväistä. Minä en
kuitenkaan omista sitä, mitä aavistan, enkä tätä varmuuttakaan. Jos se
olisi omani, niin ei se niin pian katoaisi.»

»Tietämisemme hengellisistä asioista», virkkoi erakko, »on toisinaan
kuin peilikuva, jonka rannat ja kalliot heijastavat tunturijärveen.
Ainoastaan oikein hiljaisina hetkinä on kuva syvyydessä kirkas ja
selvä; silloin se voi näyttää melkein käsin kosketettavalta. Mutta
tarvitaan vain tuulenpuuska tekemään kuvan epäselväksi ja vain myrsky
hävittämään sen kokonaan. Mutta peilikuvaa ei olisi voinut syntyä,
ellei olisi ollut todellisuutta, joka sen synnytti.»

Nainen kuunteli ja näkyi punnitsevan ukon sanoja, mutta ei vastannut.

»Jos sanoisin sinulle, että voisit voittaa uskon vuosikausia kestävillä
kieltäymyksillä ja parannusharjoituksilla, paastoilla ja valvomisilla,
alistuisitko silloin sellaisiin?» kysyi erakko viimein.

»Kyllä», hän vastasi epäröimättä, »jos uskoisin siten
saavuttavani uskon, paastoisin ja valvoisin ja alistuisin, mihin
parannusharjoituksiin sinä vain tahtoisit.» Ja hänen sanoistaan kuului,
että hän oli jo kauan käynyt tätä tietä.

»Ja jos sanoisin, että sinun täytyy kärsiä paljon», jatkoi erakko, »ja
sinä voisit itse valita. Minkä valitsisit?»

»Kärsimyksen», vastasi nainen, »jos uskoisin sen auttavan.»

Erakko hymyili surullisesti hänen »jos uskoisin» sanoilleen. Hän
ikäänkuin seisoi vartioimassa epäilystään.

»Ja jos sinun täytyisi uhrata, uhrata se, mitä suuresti rakastat?»

Hän epäröi hetken, ja hänen ennestään vakavat kasvonsa tulivat vielä
vakavammiksi.

»Myöskin sen», virkkoi hän vihdoin, »myöskin sen tekisin.»

»Silloinhan sinä uskot», sanoi erakko.

»Uskonko?» kysyi hän ihmeissään, »minähän sanon ainoastaan, että
tekisin kaiken tuon, _jos_ uskoisin, että se auttaisi.»

»Sinä uskot siihen, mitä olet valmis odottamaan vuosia kestävin
kieltäymyksin, minkä hyväksi olet valmis kärsimään ja uhraamaan», sanoi
erakko. »Sinä uskot, että se on olemassa ja on uhrien ja kärsimyksen
arvoinen. Muuten sinä et olisi valmis niihin. Sinä et tunne uskovasi,
et omista uskon iloa ja voimaa, mutta itse uskon sinä omistat.»

»Omistanko», sanoi nainen yhä enemmän ihmetellen, »onko minulla usko?»

»On», vastasi erakko, »sinun huomaamattasi sitä ja tietämättäsi kuinka,
on Jumala antanut sen itää ja kasvaa sielussasi. Nyt sinulla on se.
Mutta sinä olet epäillyt niin kauan, että nyt epäilet omaa uskoasi.»

»Epäilen omaa uskoani», toisti nainen, »niin, totisesti, niin teen.»

»Sinun ei pidä tehdä sitä», sanoi erakko. »Usko on arka kasvi, ja sinun
uskosi on hento taimi. Epäilyn jääkylmässä ilmassa voi se kuolla.»

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

»Sinä tahdoit paastota ja valvoa, kärsiä ja uhrata saadaksesi uskon.
Sitä sinun ei tarvitse, sillä sinulla on se jo. Sinulla on se Jumalan
ihana lahja. Nyt sinä et saa sitä tukahduttaa.»

Nainen seisoi hiljaa, ja hänen kasvoillensa levisi valoisa ja
kaunis ilme. Mitä kauemmin hän siinä seisoi, sitä kauniimmaksi ja
lämpimämmäksi muuttui hänen ilmeensä. Oli kuin erakko olisi sanonut
hänelle, että hän oli äidiksi tulemassa.

Vihdoin hän katsoi erakon kasvoihin. Hänen silmissään oli kyyneleitä,
mutta ne olivat ilonkyyneieitä.

»Minä en tahdo tukahduttaa», sanoi hän hiljaa, »mutta kuinka minä...?»

»Sinun pitää uskoa omaan uskoosi», vastasi erakko. »Jos sinä kiellät
sen, ei se voi elää. Sinun pitää uskoa siihen.»

Nainen painoi päänsä alas. Tällä hetkellä hänestä tuntui, kuin olisi
hän ollut kieltämäisillään lapsen, jota hän kantoi sydämensä alla.

Sitten hän katsoi erakkoon, kuiskasi kiitoksen ja kääntyi hiljaa pois.
Erakko näki hänen kävelevän polkua alas hitaasti ja uneksien.




KERTOMUS NUNNASTA


Kukkulalla, suuren kylän ulkopuolella, sijaitsi nunnaluostari. Sen
paksuissa, harmaissa muureissa oli pieniä, pitkänomaisia ikkunoita,
jotka vain säästävästi päästivät valoa sisään. Muutamat muistuttivat
enemmän muurinhalkeamaa kuin oikeaa ikkunaa. Sisäpuolella sijaitsivat
nunnien pienet kammiot.

Luostarin eri rakennusten välissä ja korkean muurin suojassa oli
puutarha. Tänne tunkeutuivat auringon säteet aikaisesta aamusta
myöhään iltaan. Ja täällä vallitsi suorastaan häikäisevä väriloisto.
Ensi sijassahan piti täällä viljeltämän lääkitseviä yrttejä, mutta
abbedissa tahtoi myös mielellään, että luostarin puutarha tulisi
kuuluisaksi kauniista kukistaan ja harvinaisista pensaistaan ja
lehtikasveistaan. Sentähden tuskin voi kyllikseen kävellä keskikesällä
vastapuhdistetuilla käytävillä ja perattujen kukkasarkojen välissä.
Toinen kukka koetti voittaa toisen kauneudellaan ja tuoksullaan. Ja
eräässä puutarhan kulmassa tarjosivat tiheät leikatut puut vilvoittavaa
varjoa yksin kuumimpana kesäpäivänäkin.

Pitkää holvikäytävää myöten voivat nunnat tulla luostarista suoraan
luostarikirkon lehterille ja sieltä he kuuntelivat jokapäiväisiä
juhlallisia messuja sekä pyhäpäivän vielä juhlallisempaa
jumalanpalvelusta, sillä aikaa kuin ihmiset kylästä ja lähiseudusta
kokoontuivat alas kirkkoon.

Eräänä päivänä tuli nuori, iloinen tyttö kirkkoon ripittäytymään. Hän
oli poiminut kukkia matkansa varrelta ja laski ne eräälle penkille,
samalla kuin hän meni ripitettävien paikalle papin rippituolin viereen
ja antoi esiripun pudota takanaan.

Mitäpä voi tuolla viattomalla lapsella olla tunnustettavaa? Tuli
ihmetelleeksi sitä, kun näki hänen lapsellisen pyöreät ja avomieliset
kasvonsa.

Hänen tunnustuksensa oli myöskin pian tehty, mutta hän viipyi kuitenkin
polvistuneessa asennossaan. Oli nähtävästi jotakin, jota hän tahtoi
kysyä papilta.

»Kuinka voi todella palvella Jumalaa», kysyi hän viimein. »Kuulen hänen
äänensä sisimmässäni ja tahtoisin antaa hänelle koko elämäni. Mutta en
tiedä, kuinka sen tekisin.»

»Rupea nunnaksi», vastasi pappi. »Jätä maailma kaikkine pahoine
houkutuksineen ja turhine nautintoineen. Tule ja rupea Kristuksen
morsiameksi, valitse Hänet maallisen yljän sijasta. Silloin sinä
todella palvelet Jumalaa.»

Pilvi kulki yli nuorten kasvojen. Hänen mielestään ei maailma suinkaan
ollut paha; hän ei ollut nähnyt juuri muuta kuin hyvää ja kaunista. Ja
hänellä oli paljon sukulaisia ja ystäviä, joita hän rakasti.

Mutta pappi osoitti hänelle niin vakuuttavasti kuin suinkin, että
maailma oli kokonaan pahan vallassa, ja että se, joka ei vihannut
isää ja äitiä ja sisaria ja veljiä, vieläpä omaa henkeäänkin, ei
voinut olla Kristuksen opetuslapsi. Hän kuvasi hänelle luostarielämän
ainoana turvallisena pakopaikkana pahaa vastaan ja ainoana täydellisenä
Jumalanpalveluksena. Niin hyvin hän puhui, että tyttö lopulta lupasi
ruveta noviisiksi.

Ja pappi iloitsi, sillä hän ymmärsi, että tämä viaton ja ehjäsydäminen
neito tulisi olemaan koristuksena sille järjestölle, jonka rippi-isä
hengellinen johtaja hän oli.

Jo samalla viikolla hän tuli, puettuna tavanmukaiseen valkeaan pukuun
ja tukka vapaana riippuen, valmiina abbedissan saksien katkaistavaksi.
Hänen äitinsä, isoäitinsä ja monet muut sukulaisensa seurasivat häntä
sanoakseen hänelle viimeiset jäähyväiset, ennenkuin ristikko-ovi, joka
jakoi vastaanottohuoneen kahteen osaan, sulkeutuisi ainiaaksi. Tästä
lähtien näkisivät he hänet ainoastaan ristikon toiselta puolen. Ääneen
itkien sulkivat he hänet syliinsä. Mutta itse hän ei itkenyt. Hänhän
oli tullut tänne oppiakseen todella palvelemaan Jumalaa.

Abbedissa, joka sai mennä minne halusi, astui ristikko-ovesta nuorta
tyttöä vastaan. Hänen ankarat kasvonsa muuttuivat melkein lempeiksi,
kun hän näki tytön, ja hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän rupesi
leikkaamaan tytön pitkiä, kauniita hiuksia. Useimmat noviiseista
vuodattivat kyyneleitä, kun tämä tapahtui, mutta nuori tyttö vain
hymyili. Tämä hymyily ihmetytti abbedissaa, ja kun hän kiinnitti
nunnanhunnun tytön päähän, sanoi hän:

»Sinun pitää saada uusi nimi meidän keskuudessamme. Sisar Ilo on sinun
nimesi oleva.»

Ja ristikko-ovi sulkeutui, ja sisar Ilo häipyi luostarin satojen
nunnien joukkoon.

Hänen päivänsä, kului, niinkuin muittenkin nunnien. Se jakautui
hartausharjoituksiin ja työhön. Valmistettiin lääkkeitä puutarhan
yrteistä ja riivittiin liinanukkaa haavasiteiksi. Ne lähetettiin
sellaisiin luostareihin, joissa hoidettiin sairaita. Enimmin
ommeltiin: hienoja, kallisarvoisia messupaitoja, käsiliinoja ja muita
samanlaisia esineitä eri kaupunkien ja kylien kirkkoihin, ja myöskin
ylellisyystavaroita, joita varakkaat naiset ostivat, ja jotka tuottivat
luostarille paljon rahoja. Ei mistään voinut saada niin hyvin tehtyjä
ja hienoja liinatavaroita kuin luostarista. Siellä ei säästetty vaivaa
eikä työtä valmistettaessa esineitä, jotta saataisiin niistä oikein
kauniita. Nunniahan oli paljon, ja heillä oli hyvää aikaa.

Mutta kun huomattiin, että sisar Ilolla oli väriaistia enemmän kuin
toisilla ja että hän osasi käsitellä sivellintä, sai hän piirtää ja
maalata isot alkukirjaimet erääseen käsinkirjoitettuun kirjaan. Se
huvitti häntä, ja hän piirsi siihen pienoiskokoisena toisen kukan
toisensa jälkeen kotiniityiltä. Oli melkein kuin hän olisi kulkenut
niityllä ja poiminut kukkia.

Hän ikävöi päästä työhön puutarhaan, mutta sitä ei sallittu nunnille,
niin hartaasti kuin he sitä halusivatkin. He saivat ainoastaan kävellä
siellä iltaisin, kun päivän työt olivat, lopussa, ja toiset lähteneet
sieltä. Koko päivän heidän piti pysyä luostarin muurien sisällä
työssä. Ainoastaan ateriat ruokasalissa, jolloin abbedissa luki ääneen
pyhimystaruja, sekä päivittäiset aamu- ja iltamessut kappelissa
katkaisivat yksitoikkoisuuden.

Kaikki luostarissa pitivät sisar Ilosta, ja hän piti kaikista.
Tosin olivat vanhat nunnat hyvin vakavia ja ankaria, ja nuoret
usein surullisia ja ikäänkuin kärsimättömiä kaikesta ulkonaisesta
hiljaisuudesta ja lempeydestä huolimatta. Mutta oli kuin sisar
Ilon valoisa katse olisi voinut pehmittää ankaruuden ja muuttaa
kärsimättömyyden surumielisyydeksi. Kun heidän piti kävellä
juhlakulkueessa, koettivat useat nunnat päästä kulkemaan hänen
rinnallaan, samoinkuin he pyrkivät istumaan hänen viereensä pöydässä ja
kirkonlehterillä.

Mutta abbedissa ei ollut aina tyytyväinen sisar Iloon. Kesken työn tai
aterian, niin, joskus kesken messunkin saattoi hän vajota unelmiin
ja kokonaan unohtaa, missä hän oli ja mitä hänen piti tehdä. Hänen
katseensa sai silloin poissaolevan ja kaukaisen ilmeen, ja kokonaisia
tunteja saattoi kulua, ilman että hän ompeli pistostakaan tai maalasi
ainoatakaan kirjainta. Oli tapahtunut, että hän unohti laulaa kuoron
mukana tai tehdä ristinmerkin ja polvistua tavallisuuden mukaan
kirkkorukousten aikana.

Kun abbedissa nuhteli häntä tästä, vastasi hän ainoastaan: »Kuuntelin
Jumalan ääntä sydämessäni. En voinut ajatella mitään muuta silloin.»

Eikä abbedissa tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata.

Mutta tämä tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Ajatuksissaan ja
hajamielisenä kulki sisar Ilo toisten joukossa. Ystävällinen hän oli
sisarille ja nöyrä ja kuuliainen abbedissalle, mutta oli kuin hänen
sielunsa olisi ollut kaukana.

Eräänä päivänä hän pyysi saada keskustella abbedissan kanssa.

»Äiti», sanoi hän, »en voi jäädä luostariin.»

Abbedissa ihan pelästyi. Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen
tapahtunut. Sisar Ilo oli jo päättänyt noviisiajan ja tehnyt
luostarilupauksen. Abbedissa muistutti häntä nyt siitä.

»En ymmärtänyt, mitä lupasin», sanoi sisar Ilo. »Minä tahdoin palvella
Jumalaa. Mutta nyt sanoo Jumalan ääni sydämessäni, että Jumalaa voi
palvella ainoastaan palvelemalla ihmisiä. Minä tahdon mennä ulos
maailmaan palvelemaan ihmisiä.»

Abbedissa pelästyi yhä enemmän. Hän koetti selittää sisar Ilolle, että
tämä oli vain ylpeyttä. Ymmärtäisikö hän tämän asian paremmin kuin
pyhät miehet ja naiset, jotka olivat perustaneet luostarit ja koko
elämänsä eläneet luostarielämää?

Ei, ei hän sitä tarkoittanut. Mutta Jumala ei varmaankaan ollut sanonut
tätä heille. Hän tiesi vain, että hän oli sanonut sen hänelle.

Silloin abbedissa määräsi sisar Ilon pysymään kammiossaan kolme päivää
rukoillen ja paastoten. Aivan varmaan täytyi tämän olla perkeleen tuoma
harhakuva, ja tämä voitiin karkoittaa vain rukouksella ja paastolla.

Ihmeissään sisar Ilo katseli abbedissan ankaria kasvoja. Nyt ne eivät
olleet ensinkään lempeät. Ja hänen äänensä kaikui kuin tuomarin ääni.
Mutta hän alistui nöyrästi abbedissan tahtoon ja meni kuuliaisena
puolipimeään kammioonsa.

Kolmantena päivänä kutsuttiin hänet priorin luo. Abbedissa oli
keskustellut tämän kanssa, ja hänen piti nyt koettaa saada nunna
luopumaan aikeestaan. Ensin puhui hän lempeästi tälle, esittäen,
kuinka väärin oli edes ajatella luostarilupauksensa rikkomista.
Kun se ei auttanut, alkoi hän uhata nunnaa. Hänet lähetettäisiin
rankaisuluostariin, jonne vastahakoiset nunnat aina lähetettiin, ja
josta ei vielä kukaan ollut palannut. Häneltä kiellettäisiin oikeus
messuun ja armonvälikappaleihin. Kirkko julistaisi hänet kiroukseen.

Hän vastasi hiljaisesti, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä. Hän kuuli Jumalan äänen sydämessään, ja se käski hänen lähteä
palvelemaan ihmisiä. Hänen täytyi tehdä se.

Priori ei tiennyt, mitä tekisi hänelle. Oli helppoa uhata, mutta ei
ollut helppoa panna uhkausta täytäntöön. Eihän toki voinut lähettää
rangaistusluostariin sitä, joka ainoastaan pyysi saada palvella Jumalaa
sillä tavoin, kuin hänen omatuntonsa käski. Ei ainakaan priori sitä
tahtonut. Hän tiesi liiankin hyvin, millaisen kohtelun alaisiksi nunnat
joutuivat rankaisuluostarissa, eikä hän voinut auttaa, että tunsi
pientä väristystä ajatellessaan tuon rakastettavan ja viattoman lapsen
joutuvan kokemaan sellaista. Ei, hänen täytyi löytää toinen keino.

Sitten hän sanoi, että sisar Ilo saisi valvoa sen yön yksin
luostarikirkossa. Jos hän sitten vielä pysyisi toivomuksessaan, saisi
hän lähteä luostarista joksikin aikaa. Hän, priori, ottaa päälleen
suuren vastuun myöntymällä tähän. Mutta hän tekisi sen, jotta sisar
Ilo tulisi huomaamaan suuren erehdyksensä. Sisar kyllä pian _ikävöisi_
takaisin luostariin. Mutta hän saisi lähteä kuin tottelematon, joka oli
sekä abbedissan että priorin epäsuosiossa. Hänen ei sallittaisi sanoa
hyvästi kenellekään nunnalle, vaan heidän annettaisiin uskoa, että
hänet oli karkoitettu luostarista. Ja kun hän katuen palaisi takaisin,
saisi hän alistua vaikeihin parannusharjoituksiin, voidakseen tulla
otetuksi uudelleen luostariin.

Sisar Ilo kiitti prioria. Mutta hän näytti pitävän aivan luonnollisena,
että priori antoi hänen lähteä. Hän meni yksinäiseen yövalvontaansa
rohkeana ja iloisena, koska oli saavuttanut päämääränsä. Ja seuraavana
aamuna aikaisin, ennenkuin luostarin kello vielä oli kutsunut nunnia
aamuhartauteen, päästettiin hänet ulos luostarin portista, ilman että
hän oli saanut sanoa kenellekään hyvästi. Mutta hän ei näyttänyt
surevan sitä. Hän kiirehti alas pitkää mäkeä kylää kohti, katsomatta
kertaakaan taaksensa.

Kylätielle ennätettyään hiljensi hän askeleitaan ja viimein pysähtyi.
Minne hän nyt menisi ja mitä tekisi?

Samassa kuului aivan tien vierestä matalasta talosta lapsen hiljaista
itkua. Sisar Ilo meni porttikäytävään, työnsi auki erään oven ja seisoi
pienessä ja pimeässä huoneessa. Siellä makasi sängyssä nainen ja hänen
vieressään pieni lapsi.

Nunna meni sängyn luo ja nosti lapsen syliinsä. Se oli vasta päivän tai
parin vanha. Joku oli ollut siellä eilen ja hoitanut äitiä ja lasta,
mutta yön olivat he saaneet viettää yksin. Nyt itki lapsi nälkäänsä.
Äidillä ei ollut maitoa antaa sille.

»Kuka olet», kysyi nainen, »voitko auttaa minua?» Ja odottamatta
vastausta alkoi hän valittaa hätäänsä. Hänen itsensä oli nälkä, ja
sentähden hänen rintansa olivat tyhjät. Häntä paleli, ja lapsellakaan
oli tuskin mitään riepuja verhonaan.

Sisar Ilo tarkasti huonetta. Hän huomasi puukasan nurkassa, ja kohta
paloi tuli takassa. Ruokaa ei ollut. Mutta hän otti korin ja ruukun,
meni niityn toisella puolella olevaan taloon ja pyysi Jumalan laupeuden
nimessä maitoa naiselle. Ja kun emäntä antoi sitä hänelle, kiitti hän
niin valoisasti hymyillen, että emäntä tunsi sydämensä ilostuvan.

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi emäntä. »Sisar Ilo», vastasi nunna. »Sen
voi nähdä», sanoi vaimo hymyillen, »jos tarvitset vielä apua, niin
tule minun luokseni.» Ja koko päivän hänestä tuntui, kuin näkisi hän
edessään sisar Ilon valoisan ja iloisen hymyn.

Mutta sairas nainen nukkui heti kun hän oli saanut ruokaa ja lapsi
maitoa. Ja hänen vieressään istui sisar Ilo ja ompeli pikkulapsen
vaatteita omasta paidastaan, jonka hän oli riisunut päältään.

Toisinaan huokasi nainen unissaan tai säpsähti ja heräsi. »Jääthän
tänne?» kuiskasi hän silloin. »Ethän lähde sillä aikaa, kun minä nukun?»

»En lähde», vastasi nunna. Hän siveli kädellään naisen hiuksia, ja tämä
nukahti uudelleen.

Kun nainen voimistui, niin että jaksoi olla jalkeilla ja itse hoitaa
lapsensa, oli kylässä toinen äiti, joka tarvitsi sisar Iloa. Hänen
lapsensa oli sairastunut kuumeeseen, ja hänen täytyi istua sen vieressä
yöt ja päivät. Sitten siellä oli vanha ukko, joka oli menossa ikuiseen
lepoon. Sisar Ilo hoiti häntä ja rauhoitti häntä, kun tuska iski
kyntensä hänen sieluunsa. Ja sisar sai lopuksi painaa kiinni hänen
silmänsä.

Kylä oli suuri, ja monet tarvitsivat sisar Ilon apua. Mutta hän ei
koskaan ollut epätietoinen, minne hänen piti mennä tai mitä hänen tuli
tehdä. Hän ei etsinyt työtä, mutta työ tuli hänen luokseen.

Kerran hän oli vanhan vaimon luona, joka ei ollut erikoisen
ystävällinen eikä kiitollinen saamastaan avusta. Nunna ei voinut
ymmärtää, mikä teki vanhuksen alituisesti tyytymättömäksi. Vihdoin hän
huomasi, että mummoa paleli kapeassa puusängyssään. Heti häh lähti ulos
hankkiakseen hänelle peitteen.

Kylätiellä seisoi hän silmänräpäyksen epäröiden. Sitten meni hän
rikkaan kauppiaan luo. Oli kuin, joku olisi vetänyt häntä juuri sinne.
Muutenhan ei olisi voinut esittää sellaista pyyntöä kauppiaalle. Hän
oli tunnettu kitsaudestaan köyhiä kohtaan, niin, oikein saituudestaan,
ja tänä iltana hänellä sitäpaitsi oli tavallinen juominkinsa, jolloin
jokainen tiesi, ettei ollut hyvä lähestyä häntä. Mutta sisar Ilo meni,
niinkuin sanottu, kauppiaan luo.

Taloon tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta, melua ja vatien ja
pikarien kalinaa. Mutta hän ei epäröinyt, vaan avasi oven pitosaliin,
josta hän tiesi löytävänsä kauppiaan itsensä. Tämä istui pöydän
ääressä täysinäinen pikari edessään. Hän oli jo ottanut liian paljon
ja joutunut sananvaihtoon pöytänaapurinsa, punakan, rotevan talonpojan
kanssa. Sananvaihto oli juuri kääntymäisillään tappeluksi.

Huoneen nurkassa seisoi kauppiaan vaimo valmistamassa lisää
tarjoiltavaa vieraille. Nähdessään sisar Ilon vaimo meni kiireesti
häntä vastaan estääkseen häntä tulemasta sisään. Hän häpesi miehensä
puolesta ja pelkäsi, että tämä olisi raaka ja karkea nunnalle. Mutta
nunna työnsi hänet hiljaa sivulle, meni kauppiaan luo ja sanoi hänelle,
minkätähden hän oli tullut.

Ensin tuli kauppias niin ihmeisiinsä siitä, että tämä nuori nainen
uskalsi tulla hänen luokseen tällaisena iltana, jolloin kaikki tiesivät
hänen haluavan olla rauhassa, ettei hän osannut sanoa mitään. Mutta
sitten hän suuttui. Hän kirosi ja työnsi nunnan luotaan. Uskaltaisipa
tämä vain kerjätä häneltä! Elleivät ihmiset olisi laiskoja, eivät he
olisi köyhiäkään. Hän ei jaellut omaisuuttaan laiskureille.

Sisar Ilo seisoi rauhallisena paikallaan ja katsoi miestä. »Se ei ole
totta», sanoi hän kirkkaalla äänellään, ja huoneeseen tuli hiljaisuus.
»Köyhät ovat onnettomia. Ja sinun täytyy olla laupias. Kuinka luulet
Jumalan muuten voivan olla laupiaan sinua kohtaan? Sinähän tahdot, että
Jumala olisi laupias sinulle?»

Kauppias seisoi äänettä. Milloin oli joku sanonut hänelle: _sinun
täytyy_? Tahtoisiko hän, että Jumala olisi laupias hänelle? Kyllä, sitä
hän tahtoi. — Hän siveli kädellään otsaansa ja hoitamatonta tukkaansa,
ikäänkuin selvitelläkseen juopumuksen sumentamia ajatuksiaan. — Niin,
eihän hän ollut sellainen kuin hänen tuli olla. Jumala häntä auttakoon!

Taas siveli hän otsaansa ja kohotti hitaasti katseensa sisar Ilon
kasvoihin. Noissa rauhallisissa kasvoissa oli jotakin, mikä vielä
enemmän kuin sisaren sanat vaikutti häneen.

»Äiti», sanoi hän vaimolleen, ja oli kuin hän olisi hävennyt sitä, mitä
nyt teki, mutta ei kuitenkaan voinut olla tekemättä. »Anna hänelle
peite, sellainen lämmin, puotikamarista.»

Sisar Ilo kiitti häntä ja meni hiljaa ovelle. Mutta sulkiessaan sen
hän näki, että kauppias oli vaipunut tuolille ja nojasi päätään
käteensä, ikäänkuin miettien. Juoma-astian hän oli työntänyt luotaan.
Ja toisetkin istuivat hiljaa.

Sinä iltana oikaisi vanhus mielihyvin itsensä uuden, lämpöisen
peitteensä alle. Hän kiitteli sisar Iloa kerran toisensa perästä.
Ajattele, ettei tarvitse palella! Se oli enemmän kuin kaikki muu.

Kerran kulki sisar Ilo kylätietä ihmetellen, minne Jumala nyt
lähettäisi hänet. Kylänvoudin talon luona hän pysähtyi ja laski
kätensä veräjän salvalle. Mutta samalla kertaa tuntui hänestä hyvin
ihmeelliseltä se, että hänen pitäisi mennä sinne. Kylänvoutihan vietti
suurellista elämää ja hänellä oli monta palvelijaa. Ei suinkaan häntä
tarvittaisi täällä. Mutta samassa hän kuuli lapsen katkeraa itkua ja
väsyneen naisäänen, joka turhaan koetti rauhoittaa lasta. Silloin
hän nyökkäsi, ikäänkuin hän nyt tietäisi menevänsä oikeaan paikkaan.
Hän avasi veräjän ja tuli pihalle. Nainen seisoi ikkunassa, lapsi
käsivarrellaan.

»Älä tule tänne», huusi hän, »meillä on rutto talossa. Minä ja lapseni
olemme sairaat. Kaikki palvelijamme ovat paenneet. Et saa tulla tänne.»

»Kyllä minä tulen», vastasi sisar Ilo ja tänä silmänräpäyksenä oli hän
oikein nimensä veroinen, sillä niin loistivat hänen kasvonsa ilosta,
huomatessaan tulleensa oikeaan aikaan.

»Mistä sinä aina tiedät, minne sinun pitää mennä?» kysyi sairas nainen
myöhemmin päivällä, kun hän oli saanut laskeutua vuoteelleen, ja sisar
Ilo istui lapsi polvellaan. »Kuinka sinä tiedät?»

»Minä kuuntelen Jumalan ääntä sisimmässäni», vastasi sisar Ilo, »ja
siitä tiedän.»

»Ja etkö koskaan erehdy?»

Sisar Ilo ei vastannut. Hän vain pudisti päätään.

       *       *       *       *       *

Muutamia viikkoja myöhemmin kulki sisar Ilo eräänä iltana pesuvaatekori
olkapäällä joen rantaan. Hän oli viime aikoina kulkenut talosta
taloon. Rutto oli levinnyt, ja monet tarvitsivat häntä. Hän oli tehnyt
paljon työtä ja tuskin ollenkaan nukkunut. Nyt hänen piti mennä joelle
pesemään erään köyhän kodin vaatteita, kodin, jossa kaikki makasivat
sairaina.

Ilta oli kaunis eikä kovin pimeä. Hän teki tulen suuren padan alle,
joka oli rannalla pesijöitten käytettävänä. Odottaessaan, että pata
kiehuisi, istuutui hän kivelle ja katseli joelle. Hän ajatteli
luostaria ja nunnia siellä. He menivät nyt parhaillaan levolle jokainen
kammioonsa.

Hän ikävöi kammiotaan tänä iltana. Hän oli niin kuolettavan
väsynyt, että itse tuo häiritsemätön lepokin tuntui hänestä mitä
tavoiteltavimmalta. Hänen rintaansa koski ja hänen oli vaikea
hengittää. Jos hän nyt sairastuisi, niin tulisivatkohan he luostarista
hakemaan häntä sinne ja hoitaisivatkohan he häntä? Ehkäpä hän saisi
maata ja katsella ihanaan luostaripuutarhaan.

Ei, sitä hän ei saisi. Kuinka hän voikaan ajatella niin tyhmästi!
Hänhän oli priorin ja abbedissan epäsuosiossa. Hän ei saisi koskaan
enää tulla luostariin, ellei hän vakuuttaisi syvästi katuvansa lähtöään
sieltä ja alistuisi vaikeihin parannusharjoituksiin. Ja hänhän ei
voinut katua, että oli seurannut Jumalan ääntä sydämessään.

Hän huokasi raskaasti, nousi vaivalloisesti ja alkoi työnsä. Mutta se
kävi hitaasti, ja tuli yö, ennenkuin hän märkä vaatekori olkapäällään
pyrki ylös polkua, joka vei joelta kylään.

Päästyään ylös äyräälle hän horjahti. Hänen silmissään musteni, kori
luisui alas olkapäältä, ja hän vaipui maahan. Verivirta syöksyi hänen
huuliltaan ja värjäsi hänen pukunsa punaiseksi.

Silmänräpäykseksi vilahti tuskan ilme noilla kuolemankalpeilla
kasvoilla. Mutta se väistyi sisar Ilolle ominaisen kuuntelevan ilmeen
tieltä. Myöskin tänä hetkenä hän kuuli Jumalan äänen sydämessään.

Hän kuuli varmaan ihmeellisiä sanoja, sillä hänen piirteensä
tasoittuivat onnelliseen hymyyn. Ilmeeseen tuli jotakin ihmettelevää.
Silmät avautuivat suuriksi ja kauaskatsoviksi. Hengitys kulki
huokauksina yli verisien huulien, kunnes viimeinen huokaus hiljaa nousi
— ja nousi — ylöspäin.

Siinä hän makasi, pieni, laiha olento, puoleksi nojautuneena märkiin
vaatteisiin. Kasvot olivat marmorinvalkeat, huntu oli liukunut sivulle,
ja lyhyet hiukset, joita muuten ei koskaan näkynyt, kihartuivat
kevyesti ohimoilla.

Sellaisena löysivät hänet muutamat kylän asukkaista, kulkiessaan
seuraavana aamuna kylätietä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja
itkivät ääneensä, sillä kaikki he olivat nähneet hänen tulevan ja
menevän, hiljaa, lempeänä ja iloisena, ja kaikki he tiesivät, kuinka
paljon hyvää hän oli tehnyt kylässä. Heistä tuntui nyt, kuin he kaikki
rakastaisivat häntä.

Muutamat miehet nostivat kuolleen paareille. Naiset riistivät
kukkamaistaan köyhät kukkaset, ja niin kulki surusaatto luostariin.
Siellä käärittiin sisar Ilo liinoihin ja pantiin yksinkertaiseen,
mustaan arkkuun. Nunnanhuntua ja rukousnauhaa hän ei saanut pitää,
mutta abbedissa laski, kun ei kukaan sitä nähnyt, muutamia puutarhan
kauneimpia kukkia hänen päänsä ja käsiensä päälle.

Kaikki nunnat saivat nähdä hänet siinä, kun hän makasi arkussaan, ja
priori puhui heille, ennenkuin kuolinmessu luettiin. Hän sanoi, että
sisar Ilo oli saanut jättää luostarin joksikin aikaa, jotta hän itse
tulisi vakuutetuksi siitä suuresta synnistä, jonka hän teki aikoessaan
rikkoa luostarilupauksensa. Hän, priori, oli tarkoittanut tämän ajan
miettimisajaksi eksyneelle. Mutta Jumala oli ankarampi kuin ihmiset.
Hänen tuomionsa oli kohdannut sisar Ilon, ennenkuin hän oli ennättänyt
katuen palata takaisin. Hän oli kuollut yksin pimeänä yönä maailman
epäpyhän kulkutien varrella, ilman rippiä ja synninpäästöä ja ilman
viimeistä voitelua. Nyt nähtiin, kuinka vanhurskas Jumala on kuluttava
tuli, jonka edessä kaikkien tulee pelätä ja vapista.

Mutta useat nunnista eivät uskoneet prioria, kun hän sanoi tämän.
Ensimmäisen kerran heidän elämässään tapahtui jotakin sellaista, ja
he suorastaan kauhistuivat itseään. Mutta he eivät voineet uskoa
häntä. Nuo kauniit, valkoiset kasvot arkussa, kasvot, jotka vielä
kuolemassakin näyttivät hymyilevän heille, eivät puhuneet tuomiosta ja
rangaistuksesta. Ne kertoivat vain sanomattomasta rauhasta.




VAELTAJA.


Pienen, meren rannalla sijaitsevan kylän laidassa asui mies vaimonsa ja
lapsiensa kanssa. He istuivat eräänä iltana tuvassaan ja kuuntelivat,
kuinka tuuli ravisteli puita tuvan ympärillä, ja sade valui virtanaan.
Kauan oli tätä huonoa säätä kestänyt eikä se näyttänyt tahtovan lakata.
Lamppu, joka riippui katosta, levitti heikkoa valoa huoneeseen, ja
liedellä paloi iloinen tuli. Perheenäiti oli juuri pannut vadillisen
keittoa pöydälle illalliseksi ja aikoi leikata tumman leivän yhtä
moneen palaseen, kuin heitä oli, jotka ottaisivat osaa tähän ateriaan.
Kolme lasta seisoi pöydän vieressä katsellen äitiä innokkaasti ja
nälkäisinä.

Silloin kolkutettiin ovelle.

'Mies nousi ja avasi sen ja näki ulkopuolella kulkijan, joka pyysi
kattoa yöksi päänsä päälle. Heti vaati mies häntä astumaan sisään,
riisumaan märät vaatteet yltään ja pukeutumaan kuiviin sekä sitten
istuutumaan heidän yksinkertaiseen illallispöytäänsä. Mutta näin
tehdessään hän luuli miestä pyhiinvaeltajaksi, ja että hänen talonsa
saisi osakseen erikoisen siunauksen sen vierasvaraisuuden tähden, jota
vaeltajalle osoitettaisiin. Mutta hän huomasi pian, ettei miehellä
ollut pyhiinvaeltajan pukua. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyvänsä
siitä, vaan vei vieraansa pöytään.

»Ole tervetullut talooni», sanoi hän; »ja'a leipäni tänä iltana.»

Mies kiitti häntä ja tervehti perheenäitiä. Hän otti vapaan tuolin ja
istuutui lasten joukkoon. Ja hän hymyili heille niin iloisesti, että
he unohtivat seurata katseillaan äitiä, jonka nyt täytyi leikata musta
leipänsä useampaan osaan, kuin oli aikonut. Saatuaan leipäpalasensa
käsiinsä he eivät huomanneet, että ne olivat pienemmät kuin
tavallisesti, sillä mies vangitsi heidän katseensa.

»Olet vaeltanut pitkän matkan», sanoi perheenisä, samalla kuin hän
tarjosi vieraalle kehnoa keittoa.

»Niin», vastasi mies, »olen vaeltanut pitkän matkan.» Mutta hän sanoi
ne sanat, ikäänkuin olisi sanonut: 'Olen levännyt koko päivän.' Hän söi
hiljaa, sanomatta enää mitään, kiitti ja nousi pöydästä toisten kanssa.

Sitten vaimo valmisti vuoteen miehelle huoneeseen, jossa he olivat
aterioineet, ja itse hän meni lapsineen ja miehineen levolle sisempänä
olevaan suojaan. Mutta ennenkuin he nukkuivat, kertoi vaimo miehelleen
levottomuudestaan, jota hän ei voinut olla tuntematta. Mies ei
varmaankaan ollut pyhiinvaeltaja. Ei hän ollut puettu eikä hän puhunut
niinkuin sellainen. Hän ei ollut ottanut osaa pöytärukoukseen eikä
tehnyt ristinmerkkiä. Kuka tietää, mikä hän oikein oli miehiään.

Mies rauhoitti häntä sanoen, että vieras epäilemättä oli rauhallinen
kulkija. He eivät voineet kieltää häneltä yösijaa tällaisella ilmalla.
Sitäpaitsi hän kyllä lähtisi aamulla.

He eivät puhuneet enempää, mutta myöskin miehen oli vaikea nukkua,
siksi että hän ajatteli vierasta. Hän oli ehkä jumalaton mies, eikä
ollut hyvä pitää sellaista talossaan.

Seuraavana aamuna huomattiin, että mies oli liian sairas voidakseen
jatkaa matkaansa. Eilisen huonon ilman ja matkan ponnistusten
johdosta hän oli selvästi sairastunut ankaraan tautiin. Hän makasi
hiljaa polttavassa kuumeessa ja katseli ylöspäin, toisinaan sopertaen
huulillaan sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hän kiitti jokaisesta
saamastaan palveluksesta, mutta ei pyytänyt mitään.

Vaimo kulki huoneessa valmistaen ruokaa ja toimitellen muita
talousaskareita ja hoitaen sairasta, minkä osasi. Ei kukaan voinut
huomata hänestä, että hän itse asiassa olisi toivonut pääsevänsä
miehestä. Hänen oli vaikea voittaa pettymystään siitä, ettei tämä
ollut pyhiinvaeltaja. Mutta hän oli hyvä nainen, ja sentähden hänelle
oli kylliksi, että mies oli sairas, hoitaakseen häntä hyvin. Mitä
pitemmälle aika kului, sitä mieluummin hän myöskin sen teki. Hänen
hymyilynsä oli valoisa ja kaunis, hänen kärsivällisyytensä täydellinen.
Oli ilo auttaa häntä.

Ensimmäiset vaikeat päivät, jolloin pelättiin miehen henkeä, olivat
ohi, ja hän tuli paremmaksi. Hän ei nytkään sanonut paljoa, vaan antoi
muitten puhua. Lapset viipyivät mielellään hänen vuoteensa vieressä,
kun hän sai takaisin sen verran voimiaan, että jaksoi puuhata heidän
kanssaan. Kun hän jaksoi istua vuoteessaan, kantoivat he hänelle
lastuja ja katajan juuria, ja hän palmikoi heille koreja niistä.
Sitten he toivat olkia, ja hän teki tohveleita ja maton. Puunpalasesta
hän veisti maljan kauniine kädensijoineen, ja lusikoita ja muita
hyödyllisiä esineitä muodostui niistä puunpalasista, joita he veivät
hänen vuoteelleen. Mutta vielä hän oli liian väsynyt noustakseen
vuoteeltaan ja useita tunteja hän makasi hiljaa, suljetuin silmin. Aika
kului.

Totuttiin näkemään hänet tuvassa. Työ tuntui kevyeltä, ja toisinaan
oli, kuin huolet eivät painaisi niin raskaina kuin tavallisesti. Oltiin
iloisia huomaamatta, että ilo ikäänkuin säteili juuri vieraasta.

Iltaisin hän saattoi jutella kertomuksia vieraista maista, mutta ne
eivät koskaan koskeneet häntä itseään. Hänestä he eivät tienneet
oikeastaan mitään muuta, kuin että hänellä ei ollut vanhempia elossa,
ei myöskään vaimoa eikä lapsia. Hänellä ei ollut liioin ollut taloa
eikä kotia.

Melkein joka aamu aikaisin meni vaimo kylään messuun, ja sunnuntaisin
mies seurasi häntä, sillä he olivat tottuneet luottamaan vieraaseen ja
jättivät levollisina lapset hänen huostaansa. Kerran tuli kylän pappi
tupaan, ja kaikki osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Ainoastaan
vieras kohteli häntä samoin kuin kaikkia muita. Pappi koetti siitä
huolimatta lähennellä vierasta ajatellen, että sairas voisi tarvita
kirkon lohdutusta. Mutta sairas vastasi hänelle yksinkertaisesti ja
suoraan, ettei hän tarvinnut mitään. Silloin pappi pettyneenä vetäytyi
takaisin ja myöhemmin kysyi perheenisältä, mikä mies se oikein oli, se,
jolle he olivat avanneet kotinsa. Tämä ei osannut vastata juuri mitään
siihen kysymykseen, ja pappi sanoi, että ehkä olisi parasta, jos mies
lähtisi pian tiehensä. He olivat tehneet hänelle, mitä heiltä voitiin
pyytää, ja enemmänkin.

Seuraavana iltana vieras sanoi, että huomispäivänä hän lähtisi. Hän
oli nyt noussut sairasvuoteelta ja ollut ylhäällä pari päivää. Ja
hän kiitti sekä miestä että vaimoa kaikesta, mitä he olivat hänelle
tehneet. Hänellä oli ollut rauhallinen ja onnellinen aika heidän
kodissaan.

Kun hän sanoi sen, ei heistä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä, että
hän sanoi sitä aikaa onnelliseksi, vaikka hän oli ollut sairaana ja
yksinäisenä vieraitten luona. Heistäkin oli se aika ollut onnellinen,
ja nyt, kun hän lähtisi, tulisi ihmeellisen tyhjää tuvassa.

Sitten vieras sanoi, että hän hyvin mielellään tahtoisi palkita heille
jollakin tavalla kaiken heidän hyvyytensä. Mutta hän ei voinut. Hän oli
köyhä vaeltaja, ilman omaisuutta. Hänellä oli ollut vain satunsa ja
kertomuksensa antaa heille.

He vastasivat, ettei hänen pitäisi ajatella sitä. Joka antaa köyhälle,
lainaa Jumalalle. Jumala kyllä palkitsisi heidät.

Mutta he tahtoisivat mielellään tietää, minne hän nyt aikoi suunnata
kulkunsa. Ehkä hän kuitenkin menisi pyhään maahan? Ja kun he nyt
kumminkin eroaisivat, voisi hän toki kertoa heille jotakin itsestään.
Niin, heidän täytyi sanoa, että oli joukko asioita, jotka olivat
tuntuneet heistä ihmeellisiltä. Hän oli ollut vaikeasti sairaana, eikä
kuitenkaan ollut tahtonut ottaa vastaan kirkon lohdutusta. Hän ei ollut
ottanut osaa rukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä, kun pyhiä sanoja
lausuttiin. Se kaikki oli hyvin ihmeellistä, sillä hänhän ei voinut
olla jumalaton mies. Sen he olivat ymmärtäneet.

Vaimo koetti vaientaa miestänsä, mutta ei onnistunut. Papin vieraasta
lausumat sanat kalvoivat häntä. Ja hän tahtoi myöskin mielellään
tietää, mikä se oli, joka teki vieraan erilaiseksi kuin kaikki muut
ihmiset.

Vieras oli istunut hiljaa ja kuunnellut. Nyt hän katsoi mieheen ja
kysyi:

»Minkätähden te teette kaikkea sitä, mitä minä en tee, mutta mitä
teidän mielestänne minun tulisi tehdä?»

Kysymys tuli yllättävänä. Hänen, joka ei koskaan kysellyt, ei koskaan
voitu odottaa tulevan tungettelevaksi! Mutta perheenisän kysymyksethän
olivat aiheuttaneet sen.

Niin, minkätähden täytettiin velvollisuudet kirkkoa kohtaan? Olipa
sekin kysymys! Tahdottiin tietysti saavuttaa rauha Jumalan kanssa.
Eihän kukaan ollut sellainen kuin piti olla. Kukapa sitä olisi. Ja kun
tuomion päivä kerran olisi käsissä, voisi olla tyytyväinen, että oli
saanut asiansa kuntoon niin paljon kuin mahdollista. Kirkkohan antoi
synninpäästön uskovaisilleen. Silloinhan sai pitää huolta, että kuului
niihin.

Ja minkätähden hän lähtisi pyhään maahan? Minkätähden?

Niin, sekin oli ihmeellinen kysymys. Sehän oli aivan kuin saisi asiansa
kuntoon yhdellä kertaa. Hänelläkin oli kai jotakin sovitettavaa. Ja
kun hän nyt kerran oli sellainen, joka vaelteli ympäri maata, niin
voisihan hän suunnata kulkunsa sinne. Tai suuren kaupungin kirkkoon
Pyhän Neitsyen kuvan luo, jonne oli vain kymmenen penikulmaa sieltä.
Tai Roomaan. Kun kerran siten voitiin ansaita jotakin iankaikkisuutta
varten. Niin, he olivat ajatelleet niin.

Vieras pudisti päätään. »Minä en usko niin», virkkoi hän
yksinkertaisesti. »Minä uskon, että Jumala rakastaa meitä ihmisiä.» Ja
hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, kun hän sanoi nuo muutamat sanat.

Niin, sitä kai hekin uskoivat. Vaikka olihan Jumala myöskin kostaja ja
tuomari syntisille. Uskottomille kuluttava tuli.

Ei, hän ei uskonut niin. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Mutta perheenisä ei voinut lopettaa tähän.
Pienin lapsista oli leikkinyt lattialla aikuisten keskustellessa.
Nyt hän tuli isänsä luo, ja tämä nosti hänet syliinsä ja kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen. Tyytyväisyydestä huokaisten lapsi
nojautui isäänsä. Mies jatkoi puhettaan.

Varmasti oli Jumala kuluttava tuli. Varmasti joutui hänen tuomionsa
alaiseksi se, joka kuoli synneissään. Ajattele, että kaikki luetaan! —
Hän teki vaistomaisesti ristinmerkin tätä ajatellessaan. — Jos Jumala
rakasti jokaista, huolimatta siitä, millainen kukin oli, mitä teki ja
jätti tekemättä, niin silloinhan ei tarvinnut mitään tuosta kaikesta.
Mutta niinhän ei voinut olla.

»Kyllä», kuului vieraan vastaus, »niin oli. Jumala rakasti kaikkia
— aina. Hän ei voinut muuta, sillä hän oli rakkaus.» — Taas hänen
kasvonsa kirkastuivat tätä sanoessa.

Mies oli vaiti, mutta pudisti päätään. Ei, hän ei voinut sitä uskoa.
Olihan Jumala pyhä. Ja kaikki Jumalan rankaisutuomiot, mitä niistä
tulisi ajatella?

»Niitä ei ole», kuului vastaus. »Jumala rakastaa meitä kaikkia — aina.
Niinkuin sinä rakastat lastasi. Mutta kaikella rakkaudellasi et sinä
voi estää, että lapsi polttaa itsensä, jos se tarttuu kädellään tuolla
liedessä olevaan hiileen.»

Perheenisä puristi lapsen lähemmä itseään, osoittaen itsetiedottoman
kauniilla liikkeellä suojelevaa hellyyttä. Vieras näki sen ja hymyili.
»Niinkuin sinä rakastat lastasi», toisti hän.

He istuivat kaikki äänettöminä. Silloin kuului epävarma kysymys naisen
huulilta. Hän oli tähän asti kuunnellut sanomatta mitään.

»Mutta etkö sinä sitten koskaan rukoile?» — »Tietysti. Niinkuin lapsi
tuolla puhuu sinulle.» — »Mutta mitä? Anteeksiantoako?» — Hän ravisti
päätään. Kyllä, ennen. Mutta ei nyt. Hän tiesi, että Jumala antaa
anteeksi. — No, apuako sitten? Sitä» mitä hän tarvitsi vaeltaessaan?
— Ei, ei juuri sitäkään. Hänhän tiesi, että Jumala huolehti hänestä —
»niinkuin sinä lapsestasi» — lisäsi hän ja hymyili uudelleen. — Mutta
olihan muuta rukoiltavaa. Aivan yksinkertaisesti se, että voisi tulla
hyväksi. Tulla siksi, miksi Jumala tahtoi ihmisen tulevan. Ja sitten
oli rukoiltava toisten puolesta, niitten, jotka olivat: onnettomia,
koska eivät ymmärtäneet...

Ja sairaana ollessaan, eikö hän pelännyt? Kuolemaa? — Se tuli epäröiden.

»Pelännyt? En, minähän uskon, että Jumala rakastaa ihmisiä. Silloin en
voi pelätä. Hän antoi meille elämän, ja se oli jotakin hyvää. Hän antaa
meille kuoleman. Sen täytyy myös olla hyvää.»

Se kuului yksinkertaiselta, mutta tuntui kuitenkin arvoitukselliselta.

»Ja kirkko? Sinä uskalsit työntää luotasi... lohdutuksen?»

»Niin», sanoi mies. »Minä en tarvinnut sitä. Sehän ei voinut antaa
minulle enempää kuin minä jo omistin.»

Ei, sitä se ei kai voinut. Mutta kuitenkin... Ja pyhiinvaellusmatka?
Oliko sekin turhaa? Eikö hänellä todellakaan ollut mitään sovitettavaa?

Ei, ei ollut mitään, mikä erotti hänet Jumalasta. Ei edes paha, mitä
hän oli tehnyt. Ei edes se paha, mikä asui hänessä. Jumala rakasti
häntä. Jumala rakasti kaikkia. Hän oli rakkaus.

Taas kirkasti hänen kasvojaan valoisa ilo.

He ymmärsivät äkkiä, minkätähden tämä mies oli erilainen kuin muut
ihmiset. Ja heidän oma uskonsa, niin puhdasoppinen kuin se olikin,
tuntui heistä ensimmäisen kerran köyhältä. Oli kuin he alituisesti
pitäisivät tilikirjaa Meidän Herramme kanssa. He näkivät vaivaa,
saadakseen niin paljon kuin mahdollista viedyksi sille puolelle,
missä heidän saatavansa olivat merkityt. Mutta he tiesivät kuitenkin
sisimmässään, ettei loppusumma koskaan menisi tasan. Se oli toivotonta
työtä. Mutta tämä mies, hän ei laskenut. Hän oli vapaa, voimakas ja
iloinen. Ja varma, niin varma, että hän voi kuolla ilman pelkoa. Ja
rikas, niin rikas, että hän voi työntää luotaan kirkon aarteet.

Ja samalla he ymmärsivät, minkätähden lapset olivat viihtyneet
hänen vuoteensa vieressä, ja naapurit tulleet kuuntelemaan hänen
kertomuksiaan. Minkätähden heistä itsestään olivat huolet tuntuneet
pienemmiltä kuin tavallista ja työ kevyemmältä, minkätähden tupa
huomenna tuntuisi ihmeellisen tyhjältä.




PARATIISIN PORTILLA


Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa
ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia,
katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt
elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»

Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä
en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän
ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät
jälkeeni maan päällä.»

Ja sielu seisoi siinä hiljaa ja arkana ja painunein katsein.

Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin
olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen
sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan
päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina
jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs
heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.

»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului
meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»

Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa
ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet
nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on
ollut? Eikö ole ketään?»

Ja vastaukseksi kantoi kaiku hiljaisen ja selvän: »Ei ketään.»

Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän
kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi.
Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen
itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja
puhuivat keskenään poismenneestä.

»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon
äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt
aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on
antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme
kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen
kuin hän ei enää ole keskellämme.»

He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki
hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä
olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun
lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun
sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä
en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun
parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»

Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä
sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»

Ja taas kantoi kaiku vastaukseksi selvän ja kirkkaan: »Ei ketään.»

Silloin kääntyi enkeli sieluun, joka vielä seisoi siinä hiljaa ja
arkana. Ja enkelin kasvoja kaunisti valoisa hymy:

»Ei kukaan ole tuominnut sinua», sanoi hän, »ei myöskään Jumala
tuomitse sinua. Mene rauhaan!»

Ja hän astui syrjään, ja sielut, jotka olivat tulleet noutamaan
vastasaapunutta, menivät hänen kanssaan paratiisin vihreitten puitten
keskelle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERAKKO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.