Aunuksen helmi : Romaani

By Simo Eronen

The Project Gutenberg eBook of Aunuksen helmi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aunuksen helmi
        Romaani

Author: Simo Eronen

Release date: October 1, 2024 [eBook #74503]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AUNUKSEN HELMI ***





AUNUKSEN HELMI

Romaani


Kirj.

SIMO ERONEN






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




I.


Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.

Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen
petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta
honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan
sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia
tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa
määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta
kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja
niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta,
vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.

Sellainen oli sopimus.

Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta
siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan
sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että
Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä
uittojokia, toiset aivan kelvottomia.

Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen
puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli
saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta
eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin
kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen
uskoa, kun hän vakuutti.

Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa
eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla
riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä
silti kelpaa uittojokina mihinkään.

Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle
hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen
uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että
sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.

Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan
sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän
tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein
Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti
vahvistettu.

Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti
Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti
ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä
oli sen verran että suolaksi.

Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen
jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla
suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin
sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.

Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki
muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut
oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty
vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.

Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa
oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän
välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja
sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se
vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille
osannut keksiä.

Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla
jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista
odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti
niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä
tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään.
Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat
töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen
mukanaan.

Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi
pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti
nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne
eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä
turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.

Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla
ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset
hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten
vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista,
eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi
saatavissakaan.

Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne
suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä
taipalilla.

Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan
ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.

Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman,
että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin.
Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä
siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.

Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta
toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei
Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina
pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta
eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.

Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa
»vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan
tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan
silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan.
Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen
köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti
ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on
jatkettava.

Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko
sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen
karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan
hajunsa opastamana.

Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella
painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä.
Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan
saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja
aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on
pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.

Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani
vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven
kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset
sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti
päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti
ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista
vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän
mielestä suorastaan hävytöntä.

Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen
ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka
Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston
yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken
varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan
seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan
vahvasti lukittu ja rikkomaton.

— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto
koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä
juttu!

Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden
kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti
keskustelun.

Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä,
mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet
liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä,
että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa
kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.

Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin,
villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali
Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin
ruokaa niin paljon kuin tahtovat.

Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä
silmillään halveksivasti.

— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen
silmänsä välähtivät uhkaavasti.

Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki
Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen,
ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten
liikkumattomina makaamaan.

— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari
askelta eteenpäin.

Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina
kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.

— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei
oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.

Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään
kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi
sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle
seisomaan.

Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali
Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana.
He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti,
kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää
tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa
heidät sinne kuin torakat.

Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he
ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.

Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle,
minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa
tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!

Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen
koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä
tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua
perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.

Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen
avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea
tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti
kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies
muuten hyvärakenteinen ja terve.

Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi
hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän
miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen
miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta
tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää
häntä pettää.

— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen
olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut
kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta
tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän
pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään
toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa,
ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan,
kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan
jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän
miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!

Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia,
puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen
numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä
Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.

Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen
miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja
kuormaston purkamisessa.

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa
hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen
matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen
hiiteen koko tuvan lähettyviltä.

Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä
itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin
alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän
viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee
matkapassi ja liukkaasti.

Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi
tulee.

Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman
tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.

Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui
säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.




II.


Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät
työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että
hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli
aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa
hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet
noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa
pian joen rannalle.

Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä
avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan
mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että
sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään.
Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet
pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä
auennutta lakeutta.

Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän
aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.

Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain
suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti
kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen
kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.

— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli
Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.

Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään
hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan
kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.

Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka
Penttinenkin.

Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän
kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta
välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti
siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään
järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.

Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut
edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat
painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja
kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet
kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan
upotettuina.

Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan
koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti.
Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja
kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.

Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen
ikäänkuin koetteeksi:

— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.

— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.

— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.

— Eipä näytä muistaneen.

Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä
kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut
kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja
lausui epämääräisesti suolle viitaten:

— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan
veden alle?

Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli
luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:

— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se
sanonut, että vettä kyllä riittää?

Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain
aprikoiden:

— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne
kulkisivat?

— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne
mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka
kalikka.

— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah
Martikainen.

— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.

— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai
rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä
arvelet, Iikka?

— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit
pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.

— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi
Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.

— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat.
Tarvitaan tuhansia!

— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän?
kysyi Ali Martikainen äkkiä.

— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen,
ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja
itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos
asiaa.

— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin
valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä
emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.

Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali
Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä
kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut
peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.

— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.

Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.

Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka
Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.

Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:

Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.
Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.
Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?

Hän viittasi työmiehiin päin.

Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin
hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.

Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain
poistuessaan:

— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!

Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin
lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti
ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa
lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle
aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten
honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan
asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan.
Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin
hievahtamaan.

Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa
vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin
pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se
oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät
jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta
kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi
irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.

Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla
maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti
vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä
sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne
tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä,
joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.

Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset
heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka
käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi
lumen lähdettyä.

Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti
miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli
jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän
asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.

Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali
Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.

Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti
työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.

Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa
taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen
lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.

Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti
lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä
noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.

Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen
miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt
heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin
alusta pitäen ja lähtemättömästi.

Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun
kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen
juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli
näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet
osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet
noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä
oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti
jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait
saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa
maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista
vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden
kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen
mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin
kallio.

Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan.
Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat
kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä
ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän
päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava,
kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan
oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla
tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta
noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.

Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä
väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja
kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin
kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen
puolella työtä tehdään.

Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle
lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan
tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen
voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen
kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja
vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.

Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.

Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän
raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi,
kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.




III.


Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää,
se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea
hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja
mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka
kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten.

Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen,
ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä
rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään
vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen
jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä,
joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa,
ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta
metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan.

Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä
lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen
elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan
suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat
erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat
häähetken lähestymistä.

Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten,
ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat
karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä
kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden
lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat
morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä
laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää.

Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan
kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa
yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja
silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa
tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta.
Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten,
jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa
maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen
yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa.

Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä,
kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta
mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla
kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia
esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä
yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan.

Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän
nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu,
joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten
jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä
huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi
valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi
kuin pahaenteinen ukkospilvi.

Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja
korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän
kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli
ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.

Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta
sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:

— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.

— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.

— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en
luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee
tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin...

— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan
ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.

Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski
poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.

Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus,
että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.

       *       *       *       *       *

Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän
seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän
säikähdyksestä lentää istualleen.

Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista
tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.

— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja
silmiänsä ristien minkä ennätti.

Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja
Iikka ensimäisten joukossa.

— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva
jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!

Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat
vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja
ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.

Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä
jokaisen mieleen.

— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen
tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella
suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.

— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa,
täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!

Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua,
jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.

Jouduttiin sohoille.

Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen
rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella
vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme
tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää
kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä
suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin
yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa
välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen.

Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta
nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan
jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja
muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen
ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen.

Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta
varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista
siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää
tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet
ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen.

Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten
kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä
kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää.

Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka
sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin.

Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi
koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista
suonselälle.

Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky.

Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi
rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku
korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti
kadonneesta maaperästä.

Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin
vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen
puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka
suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne
tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti.

Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka
oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia,
heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli,
saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa
karkulaisista takaisin haalituksi.

Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa.
Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti
yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.

Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt
todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi
tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä
olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä
Petroskoin kaupungissa.

— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen
priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei
saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse
maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei
ilmaiseksi.

Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli,
yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot
löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen,
mutta hän ei sitä huomannut.

— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset
liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja
nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa
oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni
ensimäisessä urakassani.

Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies.
Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin.
Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi
eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän
luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman
järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän
oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä
olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille
paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän
epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat
ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään
varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät.
Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!

Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä
hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut.
Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana
ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja
senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä
alkoivat suoltua sen alitse.

Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin,
hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten
puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi
keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen
ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että
suoltuminen lakkasi.

Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä.
Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.

Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta
puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni
ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin,
jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin.
Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin
käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.

Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä
saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä
suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois
pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat
kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.

Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion
mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä
oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.

Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä
yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen
päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät
valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen
päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas
liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi
vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien
aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli
säilyttää tasapainonsa.

Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä
kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla
tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se
rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet
likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin
läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.

Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan,
hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää
mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja
sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta
vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.

No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden
nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä
suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin
päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen
hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja
korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus
levosta kokonaan unohtaa.

Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen
aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat
alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he
vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti
päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.

Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli
muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen
valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä
patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä
vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä
hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita
jäseniään.

Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä
keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen
huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne
epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla
kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei
puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä
mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua
asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.

Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi
olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka
tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja
siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi,
sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain
ruokaa hakemaan.

Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon
harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia
tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.

Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa
miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu
Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä
kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei
niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti
tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut
runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.

Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan
päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää
ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka,
jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.

Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista
männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli
ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.

Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä
vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua
kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta
venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät
pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.

Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin
ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja
annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.

Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi
sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi
kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus
entiseen verraten.

Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi
ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä
kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että
kasvattajalleen.

Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti
pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen
vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi
vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että
hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin
hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan
sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka
minkä turmion tullessaan.

Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä
silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja
keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut
olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti
olla aivan huoletonna.

Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja
loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli
lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen
ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi
puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.

Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin
päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset
tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille
varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun
jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä
keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa
mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken
nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.

       *       *       *       *       *

Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä
eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi
virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.

Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin
mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa
voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään
muustakaan välittämättä.

Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta
sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma,
aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja
mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin
sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että
näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja
juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja
lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä
oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes
ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta
tai toisesta kiinni tarrautunut.

Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen
paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat
uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten
tukit puomien väliseen väylään.

Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla
eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia
härkämullikoita.

Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee
kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien
peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä
pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin.
Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin
kappalein lykkiä.

Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää.
Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo
pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä
täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat
seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa
metsikössä.

Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa.
Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden
käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta
ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja
päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu
koiranpenikka mihinkään pystymättä.

Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun
se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän
tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.

Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo
matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä
oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja
se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta.
Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan,
se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli
perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan;
hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu
kala.

Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei
Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin
sen tiesivät.

He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali
Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä,
niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli
ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen
puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin
satakuntatuhatta puuta mukanaan.

Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen
ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin
tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan
vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen
urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen
puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa
sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden
sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se
oli ankarasti kielletty.

Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että
niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä
oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita
päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen
tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein
olemattomilta.

He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat
keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä
toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä
aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään
pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan
edessä.

Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt,
mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä
Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä
ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda
nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin
kaksi kerrallaan.

No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat
ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella
he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat
osanneet etukäteen kuvitella.

He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika
hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi
tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet
edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta
painajaiselta.

Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat
silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon
saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä
sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta,
jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes
yhden hetkisen.

Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne
olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle
sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja
niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.

Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka
Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista,
valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen
välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan
vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.

Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän
silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes
peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen
puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän
ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri
silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä
täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti
itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen.
Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi,
keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää
kyytiä eteenpäin.

Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta,
hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut
näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski
leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta,
joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville
vesille, Soimijokeen.

Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi
hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut
maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti
Ääniseen. Sellainen oli sopimus.

Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos
uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli
vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se
suorastaan pirullinen sopimus.

Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi
ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja
hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta,
ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin
pakahduttavan hauska hänellä oli.

Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa
silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä
hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin
asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.

Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen,
millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui
suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden
toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.

Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja
tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja
sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen
housuihin pantu.

Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten
sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa
ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia
ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta
nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien
varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään
enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko
tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän
mielestään sentään jo liikaa.

Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa
koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa
miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän
varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean
suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki
uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä
huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan
sietämättömän vaikea työskennellä.

Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka
Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen,
hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:

— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä
Soimijoelle.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi
häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:

— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän
täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies
joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko
miehistön lamaan.

Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli
mahdotonta sanoa mitä se oli.

Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan:

— Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen
kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut,
mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään
tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on?

Iikka Penttinen nyökkäsi.

— No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi
laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne
särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu
Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa
ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen
särkymättä?»

Ei ollut ketään.

Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen
keksilläni keskelle ränniä ja huusin:

»Minä vien!»

Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet
keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin
ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista
saadakseni hyvän alkuvauhdin.

Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä
välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä,
jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä
huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin
siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin,
iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan
olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten
se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja
sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut.

Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa
tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä
lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan,
mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista
sanaansa — _minä en koskaan epäonnistu!_ Olen varma, että ne tekevät
jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme
ensimäisinä alas.

Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin
horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli
jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten
kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin
kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan
kuin lumotuksi.

— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies
tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon,
jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja
se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.

Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan
nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen
lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka
yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein
putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.

Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää
itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi
heidän kaikkien puolesta.

Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen
puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat,
että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin
muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja
jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.

Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä
paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli
kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta
pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli
laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä,
ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut
ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.

Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja
ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo
suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat
parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin
nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille
puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden
kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat
kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka
kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa
yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.

Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista.
Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen
kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi
taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä
jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä
lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.

Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen
luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien
vastuksien läpi.




IV.


Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.

Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään
näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä
panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan
valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi
aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä
olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä
nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja
tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.

Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan
uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle
Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi
virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä
kannalla asiat siellä perillä olivat.

Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin.
Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat
ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä.
Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla
rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni
uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.

Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli
jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen
olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se
suorastaan harmitti Iikka Penttistä.

Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali
Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen
varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä
Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä
epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli
monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen,
että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli,
päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän
kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään
yötä päivää muka sinne ennättääkseen.

Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita
omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta
epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta
kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta
tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän
puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin
kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy,
ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla
perusteilla puolustaa.

Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä
tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja
aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat
kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus
teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.

Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi
viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen,
kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen
silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.

Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata
miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan
eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti
raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä
tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat
ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta
lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään
kuulumattomiin.

Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään
Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti
naurahdellen:

— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi
ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton
pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.

Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut,
oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi,
ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei
olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen
lopputaivalta puhdistamaan.

— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali
Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene
puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit
Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän
valtaamiseen?

Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali
Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin
ollut laillinen.

Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo
aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä
lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä
viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.

Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan
uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän
kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.

Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään
käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali
Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään
merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse
rannoissa mitään erikoista voinut huomata.

Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti
tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.

Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka
rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä
varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.

— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän
ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli
keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä
Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata.
Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.

Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli
niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään
kajahti hurja riemuhuuto:

— Siis lopultakin!

Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin
jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen
valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se
tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä
toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.

Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä
iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies
oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien
läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut
sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse
levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin
kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta,
antoi voitonvarmana.

Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään
epäröidä.

Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja
hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta
ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin
pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin,
raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein
lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.

Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa
oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen.
Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa
kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi
ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa
pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.

Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla
piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun
luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä
vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja
laulullansa ilahuttaa.

Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja
alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa
vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.

Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien
jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä
katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.

Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui
puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi
jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi
veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat
airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin,
niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas
liikkeelle päästiin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan
länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi
toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää.
Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin
ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää.
Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt,
mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean
rehellisen tukinlaskun alottaa.

Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi.
Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana
vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan
sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.

Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi
pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä
oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla
autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.

Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka
Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä
merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo
joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun
lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt...

Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan.
Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä
siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa
häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut
huomata.

Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin
saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli
kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat
olivat Soimijoella.

Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta
melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella
rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista
iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.

Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin
lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat.
Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan
kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin
rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi
sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut,
kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä,
juhlallinen vesiväylä.

Soimijoki!

Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.

Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen
ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä
rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla
hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei
ainutta tukkia näkynyt.

Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan
käsittämätöntä, satua.

Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi.
Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa
tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen
kantoja.

Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.

— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti
tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka
oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.

— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista?
tiedusteli Iikka veneensä perästä.

— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.

Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He
olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset
eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!

Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa.
Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia
uittokuntoon.

Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä.
Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli
kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen
iskuja.

Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo
jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet
mielikuvituksen luomiksi.

Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden
nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella
oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin
pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut,
mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.

— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen
miehen metkuihin osasi tottua.

— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.

— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä
on onni puolellaan, on ihan kokonaan.

— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.

— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein
hartaiksi.

Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen
ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.

Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi
kertoen ihmeitä:

Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi
ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli
Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen,
että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla.
Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan
toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja
Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos
yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle
päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi
palkka juoksisi koko ajan.

Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin,
toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja
virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli
yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.

Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.

Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja
hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen
etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni
rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät
oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa
kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.

Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu,
pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti
kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen
oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän
sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.

Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen
panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta
kalikkaa!

Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla
tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa,
ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun
ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen
kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä
määräyksiään.

Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:

— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?

Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä
oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa
pilaamaan koko hyvän pelin.

— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään
huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman
yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!

Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen
mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.

Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit
valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne
kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon,
jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin
lautoilla alas huristamaan.

Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä
tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko
Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita,
että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.

Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat
he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla
asettelevan puomia Soimijoen poikki.

— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen
närkästyneenä.

— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan.
— Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille
markkinoille asiaa.

— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.

— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa
ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.

Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa
puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana
pitkin rantoja.

— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se
sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.

— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista
miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä
ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.

— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.

— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.

— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen
taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.

Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:

— Väylä auki! Tulee!

Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle
siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä
yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:

— Tu-lee!

Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut
tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa
soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.

Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä
ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä
se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin
päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.

Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava
suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun
aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.

Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen
määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan
yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista,
niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.

Soimijoki oli sitä myöten sulettu.

Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali
Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli
Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista
rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin
uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »

Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä
tukkeja.

Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet
niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:

— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!

Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten
ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.

— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.

—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja
käänsivät laiskasti kylkeään.

Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta,
ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä
sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.

Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen
totesi:

7°

71

— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka
paikassa semmoista isoäänistä väkeä.

Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla
sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen
alapuolella täynnä tukkeja.

Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain
ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta
puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin
joutuneet.

— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän
oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin,
että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti
ajallansa paikalla olleet.

Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen
kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä
miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.

Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu.
Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö
siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!

Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät
kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen
sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt.
He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.

Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin
ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää
aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.

— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän
nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi
niiden päällikkö.

Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin
etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa,
ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä
lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella
itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti
Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin
rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin
alaspäin lähtemään.

Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että
alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja
lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.

Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät
vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.

Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän
nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran
viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä,
tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka
valahtanut ahavoituneelle otsalle.




V.


Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä
matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa,
mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi
suurissa jokilautoissa alas laskea.

On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki
päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja
tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista
Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.

Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin
vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa
jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.

Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan
vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat
vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja
putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen
rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu.
Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain
muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki
päättyy.

Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella
puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun
laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi
sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain
harvoin pohjakiviin kolahdellen.

Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata
lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti
Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi
rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi
kerran koitua.

Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään
Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi
irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko
luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa
myötävirtaa.

Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle
jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen
lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee
jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet
puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein
mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään
laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen
äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo
malttamattomina alastulijoita odottamassa.

Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran
oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet
Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se
oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut
tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.

Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä,
jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua
monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä
tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta
koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.

Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon
hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.

Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja
suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut.
Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden
vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa
kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi
unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui
hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi
haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja
toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen
mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista,
niinkuin oli luvannut.

Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas
elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan
pitkin sumaa puulta puulle hyppien.

Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös
pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin
yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään
tukkilaisen valan.

Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset,
joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja
raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun
sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita
yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali
Martikainen ei ollut niitä miehiä.

Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten
kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku
se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn
keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen
kajoamatta.

Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen
pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli
se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa
kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja
taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen
olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati
kantapäillään.

Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin
kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan
tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään
määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen
kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.

Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni
ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun
viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan.
Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se
tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden
jouduttua.

Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä
niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi
olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi
hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos
kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa.
Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään
istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa
hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista
temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti.
Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa
uusimiseen.

Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja
sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi
hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana
tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.

Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan
hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen
pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus
vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi
olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.

Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen
sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.

Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen
tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti
Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi
isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka
kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta
jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan,
niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa
näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja
Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.

Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän
uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan
kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla
ei voinut enää jatkua.

Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että
Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he
molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi
pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä
kantapäillä ollut.

Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi
elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja
totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen
silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien
pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma
vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien
voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä
Soimijoen rämeillä lyönyt.

Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella
vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin
jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä
levähtämättä, hengähtämättä.

Miehet kuiskailivat keskenään:

— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen
kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!

Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin
Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen,
että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina
pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä
kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea,
että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä
pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut
on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla
närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava
asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden
saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa
vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.

Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein
varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää
vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei
heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon
omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla
paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja
pitkäaikainen työ edessä.

Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen
päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin,
että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen
laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti
sitten Porokosken.

Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja
siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.

Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle
laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen
pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen
asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien
rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen
loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi
lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin
jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle.
Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi
takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä
korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.

Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä
jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä
näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna
ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen
hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat
kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja
soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin
maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on
yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne
lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle
ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen
kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa
savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina
vivahtelevaksi sateenkaareksi.

Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin
puomilta katselee.

Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia
nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa
olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri
parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita
kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven
silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat
aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia
kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat
alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että
lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän
käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu —
pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen
kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia
tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on
silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että
suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.

Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän
siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä
oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden
kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se
kerran oli siihen joutunut.

Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä
suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista
rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen
kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja
ruuhkan perustukseksi.

Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin
perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi,
jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin
mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten
puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden
tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne
myös kiinnitettiin rantakallioihin.

Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi
erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein
luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja
hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä
tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa,
ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai
sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin
mitään.

Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin
riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin
tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä.

Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin
alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta.

Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja
uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien
alasmenoa seurasivat.

Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen
pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet
höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään,
kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen
härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa
poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni
toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen
puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä
juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen
voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma.
Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen,
jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen
kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti
heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi
jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen
kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin
koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan.

Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä.
Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita
toista vertaa rutommin.

— Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen
miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä!

Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja
keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin
pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota
keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin
huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt
sisäänsä kesken keittämisen.

Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä
kanssa.

Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan
kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli
toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se
menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä.

Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs,
jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota
vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan
vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja
puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea
päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi
valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen
matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää
vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle
paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta
välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta
kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea
kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten
suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se
kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti.

Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat
vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta
säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei
pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin,
toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti
ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan.
Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa
perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka
hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin
hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä
rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti
henkeänsä haukkoen.

Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä
ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat
sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään.
Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat
sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa
pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla;
joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen
taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden
tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi,
silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset
suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä.
Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä
kurimuksessa ruhjonut.

Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen
siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä
joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin
sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä
poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan.

Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät
sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä
pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi
ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin
liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja
varmuutta.

Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea
vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi
alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä.
He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja
tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut;
siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja
se teki ilman viileäksi.

Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut
kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen
antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista.

Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään
riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä
vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas
karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki
sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita
tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä.

Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät
kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne
silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina
rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen,
mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään
harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta.

Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä
työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä
voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen
tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien
koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen
jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen
silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se
olisi kosken pauhinan voittanut.

Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan
koetella!

Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin
puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta
silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi
taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.

Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti
säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen
poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat
pyörteen toimintaa.

— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella
äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti
sotkee.

— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. —
Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla.
Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä
raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.

— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.

— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas
tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.

Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken
kuluttua:

— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri
puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin
näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka
sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne
tarkastamaan!

— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.

— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli
Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun
laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut
sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee
taatto nähkääs ajan mukana!

Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia
huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on
pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti
tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä
uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.

Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja
sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan
auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta
kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen
hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.

Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella.
Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia,
liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat
silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän
auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut,
miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.

Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen
vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.

Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi
rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan
hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui
sen niskavilloja kyhnyttelemään.

Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen
karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa.
Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali
Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.

Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän
kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi
koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada
ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä,
tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».

Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut
konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista
naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni
lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla
hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa
oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat
rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät,
suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen
kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen
meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden
katseen.

Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen
tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä
lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä
silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit
kätöset.

Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle
nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja
taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja
raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.

Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti
mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus
kuvastui hänen katseessaan.

‒ Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. —
Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.

— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen
suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.

— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita
hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa
tällaiset koirat ovat tavallisia?

Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen
häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon
katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:

— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon
yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin
se menee, kun ei muuta koiraa ole.

Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli
haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja
viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.

Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali
Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa
Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut
hänelle vanhastaan tuttu.

Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen:

— Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti?

— Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä
käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja.

— Kuka? kysyi nainen nopeasti.

— Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän
ihmetellä naisen tiedonhalua.

Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja
luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti
rantakiville.

Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan
vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin
näkyviin.

Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu
Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan
kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat.

Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri
silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät
ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli
huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä
ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle.

Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut
nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua
Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä
itselleen.

Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä,
ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli
hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä.

Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt,
ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti
heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista
jäljitellen.

Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera
naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon
kokonaan.

Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta,
ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja
horjahti kuohuihin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali
Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta
vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista
pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät
pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi
puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen
hameita mennessään.

Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen
mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan
kurimuksen kitaan.

Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet
rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet.

Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa
taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä
seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään
tupertuneita naikkosiaan.

Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi
ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä
ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan,
kenties murskata ne kokonaan.

Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan
peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti
velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan
vahingoittumattomat.

Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi
siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille.
Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat
ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet.

Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän
vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja
matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein,
päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä
vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä.

Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi
sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan.

Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja
naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua
kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen
kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen
isäntänsä puuhia.

Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä
kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä.

Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja
voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki
yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein
raivostuneena.

Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui
lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi
avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä
aivan tavattoman tarmonpuuskan.

Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri
työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta
mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita
laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi.

Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset
elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista
vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi.

— Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja
ylistellä Ali Martikaista.

— Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se
kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos!

Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali
Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen
silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän
lopusta yksinäänkin.

Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä,
vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta.

— Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä
viedä ihmishengen aivan käsien välistä.

Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta
koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet.
Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun
oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä
tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen
kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin
tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen
— nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle
läheinen.

Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi
olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli
valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä
tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti
hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei
tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan
uutta ja outoa.

Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä
kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää
tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä
lujana.

Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti
keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen
sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen
meneminen hengenvaaralliselle puomille.

— Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa.

— Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti.

Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa
rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi
kertaa tapahtuma mielestä.

Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen
jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta
muuten hän oli täydellisesti tointunut.

Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli
päättynyt.

Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten
puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.

Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali
Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo
pitkän matkan päässä, arvelivat he.

Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.

Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:

— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali
Martikaista.

Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen
kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä
Ali Martikainen oli ajatellut.




VI.


Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä
Petroskoin kaupunkiin.

Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä
elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan
Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.

Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi
urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin
Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne
vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään
ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä.
Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa,
kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on
uittourakoitsijana oleminen.

Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja
kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi
puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.

Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään
Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:

— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?

— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.

— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;

— Niin, minä tulin ensimäisenä.

Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen
vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti,
vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä
kantapäähän asti.

Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta
ääneen hän lausui:

— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on
ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne
pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.

Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen
jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että
tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:

— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.

Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen
huoneeseen vievälle ovelle.

— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka,
täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh
Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen
anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.

Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan
ovelle.

Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt
urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin
Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen
kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli
kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua
suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen
priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.

Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa
kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja
kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu
viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina
valmiina liiketuttavien varalta.

Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:

— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää
ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se
on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei
ontumaan panisi.

Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail
Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja
silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse
sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä
varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.

Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli
puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia
jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:

— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille
puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista
olalle ja puheli:

— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia
niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.

Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään
kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät
voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin
maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.

Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla
kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten
seuraavana kesänä olisikaan.

Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi
juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa
Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.

-- Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta
minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta
tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?

Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.

— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi
urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti
kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa
shekkiä, puhellen sitä tehdessään:

— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette.
Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne
vähän lepäilemään?

— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.

— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä
rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja
iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.

Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail
Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan
olevan lähtövalmiina.

Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä
sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili
jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.

Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:

— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta
maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli
ilmainen työmies.

Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:

— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha
ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!

Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta
kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja
julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt
uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen
mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät
muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt
tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko
siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut
tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot
kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän
kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt
irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä
silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle
panna!

Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän
veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se
merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla
Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.

Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas
miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä
vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä
vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen
valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi
muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.

Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä
lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä
pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä
olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan
edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet
ne hevillä sitä nolausta unohtaa.

Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät,
että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla
sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella
oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista
eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!

Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin
ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät,
sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä
lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat
harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä
alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä
toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat
puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella
ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla
itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä
luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.

Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien
päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine
tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään
niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.

Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille.
Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli
velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut
halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu
missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun
tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat.
Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa
tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas
lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa,
kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan
siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut,
ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi
siinä virrannut mihinkään.

Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta
urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat
viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli
Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.

Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli
vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin
oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen
suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka
olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.

Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi.
Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä
salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut
synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä
miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin
vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen
urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä.
Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt,
suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella
alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet
itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi.
Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä
kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa
lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.

Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin
todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli
harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen.
Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan-
ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli
häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta
harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta
nostivat.

Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä
sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän
erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä
tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa
suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna
päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan,
milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.

Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita
Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi
sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa
kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja
tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.

Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa.
Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä
tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä
hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi
ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat
kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa,
eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen
vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin
näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot
ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse,
että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.

Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se
koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan
sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä
puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.

Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso.
Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista
urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä
ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan.
Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen
käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle
väistyen.

— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään
muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja
panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada
sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!

Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä
säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.

No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen
seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina
hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi
ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista
sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa
tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin
ahtaimmalla jalkakäytävällä.

Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja
toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen
samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut,
niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos,
aivan tarpeeksi asti.

Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti
laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle
oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että
Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti
nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.

Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella.
Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin
seikkailuhaluisista naikkosista.

Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen
millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat
hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei
myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja
kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa,
sitä ei sovi kieltää.

Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten
kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat
ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin
sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle.
Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan
ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli
vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen
soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja
pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden
leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta
sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan
linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.

Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin
tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän
suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu-
ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he
kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi
hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle
ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.

Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat
ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet
harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä
uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus
entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten.
Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen
tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen
nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja
tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen
verraten.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä
parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat
pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä
toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota
sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi
siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella
arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden
olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä
saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi
eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.

Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta
kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi
viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat
saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen
talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa
juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli
sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.

Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit
ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko
kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan
ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan.
Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat
myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita,
joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.

Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan
pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin
villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti
saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen
määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat
lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon.
Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti
vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin,
sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä
urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia.
Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä
tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun,
luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta,
useasti kadehdittua kuuluisuutta.

Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä
päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä
jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa
viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän
poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää
saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta
kasvikunta näivettyi.

Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali
Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi
ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun
kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja
tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin
hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon
muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään
syleilyynsä.

AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien
herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille.
Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali
Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima
ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin
ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon
rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen
uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka
maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä
ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat
sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani
voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen
suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin
illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.

Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös
perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle
tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.

Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän
tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja
kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli
hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain
leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja
säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa
ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja
tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä
oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain
yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen
ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen
voimakkaille.

Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut
tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon
korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä,
vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien
ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla
olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet,
joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita,
joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin
ovelasti.

Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei
pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin
monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.

Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli
ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä,
jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä
miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta
miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia,
poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei
tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän
menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten
vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin
hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä
kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin
liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien
taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman
kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.

Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut
niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen
piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia.
Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet
tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän
puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.

Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja
puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei
ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi
tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan
oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun
perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa
pitävältä.

Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa
tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle
vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.

Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle
Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi
velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.

Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit
Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi
kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan
neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi
täysikasvuista tytärtä.

Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen
sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän.
Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain
hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata
marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis,
ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden
olevan hänen kättensä jälkiä.

Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän
äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät,
miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen
eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja
harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.

Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan
pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen
verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti
illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa,
puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin
asioihinsa.

Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja
asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin
isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali
Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta
käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.

Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa
kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman
ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat
alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti
suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin
olleet venäläisiä.

Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta,
samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön
varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan
kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti
keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi
taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun
uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.

Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän
sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä
käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi
kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan
valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi
voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä,
lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin
tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää
tahdonlujuutta.

Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko
Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki
selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa
tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti
puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa
tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä
lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen
saloille eksyä.

Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan
kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan
ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:

— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun.
Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen
täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.

Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili
väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.

Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.

Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein
hätiköiden:

— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani
ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte
minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen
ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä
ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy
niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen
merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää
laputtaa muille markkinoille!... No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä
erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja
pyydän anteeksi.

Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja
puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet.
Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.

— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän
menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii
varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te
selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä
tiedän sen, mutta te selvisitte!

Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.

— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut
hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte
puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!

Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:

— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules
ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian
ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!

Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa
Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi
siihen suurella melulla.

Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti.
Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa
ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä
harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian
tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä,
mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut.
Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui
selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi
naurahtaen huomautti.

Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon
ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja
alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta
taipui lopulta.

Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän
lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen
sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.

Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli
henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle
vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta
Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin
hyvin laulettavan.

Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän
äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi
millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.

Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa.
Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa,
näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla
ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä
huijareista ja paatuneista keinottelijoista.

Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin
ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän
vakuutti.

— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän
pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he
odottavat hartaasti.

Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan
sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta
mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.

Baronin ehätti selittämään:

— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan
asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi.
Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat
siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin
selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä
valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.

— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia
ilkamoiden väliin.

— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan
ymmälle.

— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä.
— Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga
Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.

— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta
on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan
puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis,
yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta
vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa
ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.

— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta,
sanoi Sofia vallattomasti.

Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:

— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.

— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on
meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!

Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään,
muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.

Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka
silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:

— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!

Ali Martikainen ajatteli mennessään:

— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!

Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi.
Hän päätti mennä.




VII.


Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne
johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen
mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä
paikattuine ja likaisine ikkunoineen.

Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja
niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko
huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja
törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi
kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista
kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen
revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin
sattui miellyttämään.

Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien
tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen
aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan
mielikseen.

Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen,
oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän
reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän
reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä
jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen
olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti
hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.

Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun
puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti
tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso
raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan
läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.

Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen
käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli
Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin
huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin
niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä
kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.

Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen
ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti
suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla
koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut
saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit,
georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.

Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui
sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä
itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä
ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa
metsäherran virka-asemalle.

Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt
ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu
ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa
ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.

Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen
puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä
oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli
anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin
luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista
alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.

Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui
avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi
vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän
portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se
odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.

Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta
Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin.
Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja
kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet
sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin
siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä
ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä
vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän
paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.

Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu
matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä
oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain
välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä
nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano,
toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia.
Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja
kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat
olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi
silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.

Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa
ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen
ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo
kauan ikävällä vuotettu.

— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten
iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan
epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin
kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.

Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi
kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.

— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin
sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita
toivomisiamme.

— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen.
— Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta
eilisiltana kävin siellä.

— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle
anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa
paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut
ihan valmis teitä vastaanottamaan.

— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen
kumartaen.

— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä
juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali
Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä
näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.

Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut
hymy, ja hän huudahti:

— Näettekös, siinä hän jo tulee!

Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen,
käännähti nopeasti.

Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa
puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.

Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.

Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen
riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran
raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi
molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:

— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella
ihan tahallanne karkasitte.

Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen
silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän
olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen
kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.

Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena
käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:

— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta
päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja
niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?

Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen
naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut
mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.

— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että
saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.

Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet
lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen
viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden
tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.

Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:

— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin
lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin
ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan
lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun
en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin
on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte
minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.

Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä,
ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen
kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.

Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai
ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.

— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti
hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt,
saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko
tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä
kiinni.

— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla,
värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen
päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki,
mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen
uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!

Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti
Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen
ne suudelmilla ja kyynelillä.

Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat
rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen
sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena,
huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän
sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet
rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.

Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän
tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät
kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:

— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja
sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!

Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä
touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.

Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen,
mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua
liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan
mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni
onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa
maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein
ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei
juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa
minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.

Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:

— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole
ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä
välinpitämätön. Te ette ole sellainen!

— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa
välinpitämätön, sen vakuutan.

— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.

Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas
päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa
vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen
olkapäätä.

Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin
säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien
toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen
pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.

— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te
olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi
sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.

Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov,
joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen
ihastuttava vaimonsa teki.

Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan,
että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.

— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai
tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee
niitä sieltä saloilta.

Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa
hänelle lyhyesti:

— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.

— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten
teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.

Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui
soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.

Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan
aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä
kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen
vielä tekemättä.

Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut
ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen
luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja
kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta
pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:

— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko
aamupäivän päänsärky.

— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli
päänsärky. Kidutan lisää teitä.

— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin
terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.

Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.

Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä
virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan
aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan
lujemmin Olgan käsivartta.

Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan,
ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut
Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä
kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se
ei ottanut onnistuakseen.

Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan
mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein
palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta,
mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut
hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena
kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla.
Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo
nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli
vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan
nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen
sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily:
mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä
syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä
Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua
näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia
yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi
jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.

Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi
vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa
onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja
sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.

Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali
Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja
hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran,
että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan
mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi
muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon!
Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan
Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi
vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut
leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen
kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima.
Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi
vapisuttavaa odotusta.

Hän kysyi hiljaa:

— Mitä te ajattelette?

Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi
suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:

— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.

Olga vilkastui.

— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti
hymyillen.

— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.

— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas
teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!

— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.

— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti
Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.

— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä
paljon vahvempia miehiä kuin minä.

— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen
samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen
käsivartta.

Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:

— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en
mitään!

Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.

Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja
näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä
ja sanoi:

— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton,
kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli
irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen
ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.

— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.

— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja
arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen
ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.

Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme
silmissään.

— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät
tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat
siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut
ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.

— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen.
— Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne,
olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.

— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani,
hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että
olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan
tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.

Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:

— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne
tällaiset?

Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa
eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.

Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän
kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja
vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:

— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan
vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.

— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja
muut aistit vireessä.

— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.

— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te
osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny,
te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!

Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen
huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi
vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.

Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä
lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa
silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni
seuralaiseensa.

Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän
rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa
menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo
humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja
tapasi kovan perustan jalkojensa alle.

Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä
hiukan värähtävällä äänellä sanoi:

— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole
nähnyt teitä siellä.

— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti.
— Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat
teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän
viheliäiseen pesään.

— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.

— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn
silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla
missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta
pitäkööt, en välitä heistä.

— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja
päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja
samalla myös kaupungissa.

— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.

Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän
katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin
painajaisen ahdistamalla äänellä:

— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin
metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä
on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.

Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.

Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov,
iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies
pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan,
joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli
viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen
myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä,
kuolettava ikävä.

Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä
hellittänyt, yritti taas:

— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät
kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja
suosiota.

Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin,
melkein tuimasti.

— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa,
useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä
inhoan, kun ne täällä juoksevat!

— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman
punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin
sanoitte.

— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä
värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne
sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos
tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.

— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta
Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan
urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.

Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.

— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät
jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka
syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin
tuulettautumaan.

Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä
löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu
kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä,
kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis,
häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano.
Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei
voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista,
että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot
eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat
sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt
Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti
intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös
Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja
piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes
vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen,
ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään
siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet
maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta
painajaisesta.

Ali Martikainen alotti varovasti:

— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai
käynyt kouluakin siellä?

— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on
niin paljon tuntemista.

-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi
Ali Martikainen.

— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?

— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla
siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.

— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja
ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.

— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös
ollut parissa oopperassa.

— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.

— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän
omalla tavallani.

Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun
kaupunkeihin.

— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi
Olga päättävästi.

— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja
ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.

Olga katsahti häneen epäluuloisesti.

— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun
pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa
pois kiertelemättä!

— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta
sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:

— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on
paljon ylhäisiä tuttavuuksia.

— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen.
— Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen
oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä
Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja
niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin
lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään
Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä
liikkumiseni.

Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli
katkera sointu, kun hän jatkoi:

— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä
minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen
ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus
on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja
ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella
imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja
itsesi pitää mukana juosta, ei auta.

— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali
Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja
konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.

— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta
niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja
oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei
viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin
saavuttamatonta.

Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti
Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:

— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla
kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla.
Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä
koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien
kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.

Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti
selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja
itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.

Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne
ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen
silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi
niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja
myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei
Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi
antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se
kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se
vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi.
Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi
polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä.
Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja
pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.

Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin
kosteihin silmiin:

— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus
itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut,
vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä.
Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää,
tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla,
silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.

— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa!
kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut,
mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää
niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat
auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.

Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti
uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä,
hyväilevällä äänellä:

— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata
on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua.
Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki
muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin,
että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä
katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä
kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena
kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.

Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin
kuuluvalla äänellä:

— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin
unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.

— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —
Olkaamme ystäviä, eikö niin?

Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti
hänen kysyvistä silmistään.

Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella.
Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä
pettävän, jos puhuisi.

He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa
suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani
haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet
leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa.
Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi
aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen
tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin.
Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan
elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden
säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin
selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan
vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi
aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki
erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston
ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa
päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa
ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään
värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme,
olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei
tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä
huomaamattaan.

Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.

— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä
vavahtavalla äänellä.

— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä
alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon
kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.

— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.
Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.

— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.

Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja
sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.

— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!

— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.

Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.

Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle
huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan,
mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan
siitä huolimatta.

Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta
Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen
mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi
häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan.
Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan
yliluonnolliselta.

Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään
huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin
naama ihan säteili riemusta.

Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja
likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti
vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä
silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän
hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen
kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.

Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän
antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi
hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä
seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään.
Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei
hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.

Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan
poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä
ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.

Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin
hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru
helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien
välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan
herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui
katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla
hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi
Ali Martikaisen ruumiin.

Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta,
mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä
tahtovansa tavata sitä.

Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan
ansaitsemassa.

— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän
naurahtaen.

— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan,
sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?

Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta
onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi
vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle
seuraa sirkuksessa käydessä.

Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen
majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.

Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan,
mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen
ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea
harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla
temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen
mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina
ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka
suunnalle.

Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan
viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen
korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!

       *       *       *       *       *

Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka
suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen
ilmottamaan Olgan saapumisesta.

— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat
odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.

Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo
häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki
keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä.
Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton,
mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali
Martikaisen huoneessa.

Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen
kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä
raikkaalla tuoksulla.

— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden
nopean silmäyksen ympärilleen.

— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle
istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli
täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.

Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua
pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali
Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen
ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa
voimakasta vartaloa.

— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä
saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä
kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko
te näitä kaikkia ammatissanne?

Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain
niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista
tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.

Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja
ihastusta.

— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.

— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä,
petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen.
— Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin
kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään
ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on
taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.

— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.

— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja
se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.

— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.

— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus
matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi
nähdä ja oppia.

Olga katseli häntä henkeään pidättäen.

— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä
pitkälle.

Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:

— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille
opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te
ette tarvitse.

— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali
Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.

Olga kalpeni.

— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin
häntä olisi vaivannut hengenahdistus.

— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali
Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat
syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.

-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä
luulin —

— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen
siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä
lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.

Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä
painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän
koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin
kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.

Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi
alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti
Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan
olevan piirien tuttavan.

Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely
oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei
siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja
metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.

Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä
vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi
runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen
ja pulskistuen päivä päivältä.

Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän
telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi
Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään,
nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös
osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin,
jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi
kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään
tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti
kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli
sen kovantauksia.

Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään
Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen
tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama
säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja
nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.

— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti
Olga.

— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä
vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen
eläinten kesyttäjä.

— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.

Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen
hieman punehtui.

Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret
rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään.
Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja
vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös
arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!

Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.

— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli
Sofia.

— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä,
nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali
Martikaiselle:

— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä
hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?

— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.

Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava.
Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön
puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu
päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan.
Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista
levisi äitelä hajuveden tuoksu.

Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi.
Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen
kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän
katseen.

— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan
päässä.

— Sen verran, että hattua pitää nostaa.

— Ovatko kutsuneet käymään?

— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali
Martikainen halveksivasti.

— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.

Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.

No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi
nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.

Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä
vähääkään Rybinskajan hampaista.

— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti
hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.

No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen
saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.

Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi
lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika
ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat,
keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin
nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga
teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä
ja nosti kevyesti kärryihin.

Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali
Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen
oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen
polviensa suojaksi.

Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli
tahallaan lähtöä.

— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee
päällepäätteeksi suorastaan teitä.

Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.

— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.

— Niin, juuri teitä!

— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.

— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette
meille, sitten kerron.

Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan:
miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.

— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.

— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.

— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.

— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.

— No sitten saatte kuulla, näkemiin!

Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun,
Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja
katosi portista.

Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla
saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että
koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti
häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän
saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella
hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen
verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi
vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi
sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa
ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta.
Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet
tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja
aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.

Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen
ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.

Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin
auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen
leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti
nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi
epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se
kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu
elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule,
minä odotan!

Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa
hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi
käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi.
Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka
veti Olgan luo!

Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti,
kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään
kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa,
että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.

Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään
aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös
häntä kohtaan oli muuttunut.

Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi
uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen
puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.

Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin
syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi
vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat
vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen
saatuaan.

Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi
kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin
että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli
puhalsi. Hän ajatteli:

-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.
Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!




VIII.


Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.

Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina
itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.

Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi
niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä,
hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.

Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti
kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut
olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän
suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän
ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan.
Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja
palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo
oli minulle hyvä.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja
pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui
vapisuttavaa onnea ja aavistusta.

Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä
korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia,
voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan
tulijaa vastaan.

Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa
luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat
aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.

Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään
hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni
nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi
Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.

— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi
Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.

— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään
sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan
karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan
hengästynyt.

Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen
poskilleen kiireisestä kävelemisestä.

Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten
olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo
valmistelin sitä hiukan siltä varalta.

Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te
osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.

He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut
ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua,
missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen
kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi
menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan
seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.

Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä
äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:

— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole
kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.

Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän
tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä
huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai
käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.

Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli
askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään:

— Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua.
Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko?

Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti.

Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä
miestä.

— Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko,
hän on niitä kaikkein kuuluisimpia.

Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa:

— Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella
sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on
sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla
eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein?

Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely
tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi:

— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.

Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.

Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan
isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin
vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.

— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.

— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella
— Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin
kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin
ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.

Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin
hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja
ruveta tanssimaan hänen kanssaan.

— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.

Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga
selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä
tuntui liian väljältä ja autiolta.

— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä
minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.

He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas
kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen
ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta
Olga oli koko ajan äänessä.

— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja
satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.

Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta
riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.

Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen,
sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja
asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että
Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen
tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.

— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin
hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja
sotkenut.

Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun
hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi
äänessään riemukas sointu:

— No miltä näyttää?

— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä
äänellä, melkein hartaasti.

Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä
punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta
riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa
osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain
keskilattian kirkkaasti valaistuksi.

Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen
vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.

— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne
saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.

Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen
savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen
myhäillen savukelaatikon syrjään.

— Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee
koko huoneen ja autuus on tipotiessään.

— Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan.

— Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali
Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä
teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin
koskea.

Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä
alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli
aikansa kuluttanut.

— Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin
sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko.

— Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella
sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa
leukaansa.

— En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei
olisi niin kohteliaasti pyydetty.

Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin
jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi.

— Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään
minulta armon- ja suosionosotuksia!

Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.

Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän
alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.

— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.

— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa
pyrkivät puijaamaan.

— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen
hänen silmiinsä viettelevästi.

— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain
Petri tule vastaanottamaan.

Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi
ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni
se kädessään ylen tärkeän näköisenä.

— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä.
Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä,
pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.

— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali
Martikainen. — Näyttäkääs!

Hän tarttui Olgan ranteeseen.

Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa,
kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä
sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella
siitä kädestä, jossa kirje oli.

Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja
muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen
notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta
suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena
Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.

— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen
samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.

Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi
irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen
puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli
liian kovasti puristanut.

— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen
hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga
puheli katsellen häntä hyväilevästi:

— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi —
lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat
ja niin pehmeät.

Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen,
tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten
hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.

— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja
silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä,
synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu,
kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa
kunnioitusta ja alistumista.

— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen
tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat
vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani
totellaan, vaikka se on ankara.

— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.

— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —
Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!

— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. —
Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi
teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät
niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.

Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli
masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:

— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain
samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.

Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä
pyrkivän kyyneltymään.

Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä,
jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.

Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen
käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta
esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse
vilkaisten.

— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi
hän ilvehtien.

— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.

— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin
siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.

— Kas vain, vai oikein terveiset.

— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu
hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.

— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.

— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan.
— Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne
sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.

Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi
harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään.
Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:

— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.

— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen.
— Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat
suorastaan ruplia lähettäneet.

— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa.
— Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta
päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.

— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä.
Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia
tarvitaan ja tavotellaan.

Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi:

— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata,
mutta väkisin pääsi kieleltäni.

— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne
piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja
kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä,
juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:

— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä
miehelleni. Tahdotteko nähdä?

Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen
kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä
nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.

— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin
harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta
kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!

Ali Martikainen naurahti:

— Olettepas tekin puuhassa ollut!

— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun
hän jatkoi:

— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä.
Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan
ja pidetään onnen suosikkina.

Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin
laatikkoon ja paiskasi sen kiinni.

Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen
silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä
äänellä:

— Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä!

Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä
esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita.

Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti
rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja.

— Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. —
Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän.

Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä
vasten tulta hänen edessään.

— Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi
maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin
paikalleen.

— Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja
väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä!

Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät.

Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen
häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät.
Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!

— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella
äänellä.

— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te
olette itse kaunis!

Olga katseli häntä läpitunkevasti.

— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette
toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!

— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi,
yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät
tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin
luotu niitä kantamaan.

— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten.
— Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan.
Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja
nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin
sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän
aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin
näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?

Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.

Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja
pudisti päätään.

— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga,
niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole,
ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat
koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi
näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua
sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää
aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi
monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka
ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti
häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei
ketään.

Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen
rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten
käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:

— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!

Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi
Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän
ei sanoja löytänyt.

Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen
irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa
kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan,
mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne
näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne
katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen
tunsi hänen kätensä vapisevan.

Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen
paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä
pitkään, tulisesti.

Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.
Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.
Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa
vavahtelivat.

— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.

Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä
hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää
niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän
antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.

Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:

— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin
kanssa?

Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.

— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.

— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian
tuskallista.

— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti,
ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli
järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en
ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli
pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli
paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin
näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset.
Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta,
ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi
työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.

Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää
painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän
seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se
voi muuta kuin alistua.

Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen
sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan
naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita
liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja
jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle
lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä
näkevinään.

Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä
ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen
kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli
valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja
katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän
naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis
taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki
maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä
lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään
epäröinyt.

Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen
kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:

— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin
sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen
niin katkeraksi.

— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen.
— Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja
sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä
olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata
sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.

— Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. —
En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut
on uhrattu.

— Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen
tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti
kovasydäminen, säälimätön.

— Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen
viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran
mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt
kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole
olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet
kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi,
hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen
intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä
säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua
vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine
himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa
tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja
sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään
kahleittesi painosta.

Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen
kyyneltyneillä silmillään.

— Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle
anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä
naisena? Etkö?

Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen
sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen.

— En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras
nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani!

Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella
hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa.
Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin:

— Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi
ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne
tahdomme unohtaa.

Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon.

Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti
käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen
rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti.

— Suutele minua, Ali! Suutele!

Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi
huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle.

Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin.
Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa
vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi
heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia
säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia.
Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa
Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei
kahleista eikä rajoista tiedä.




IX.


Aunuksen helmeksi nimitettiin tukkiurakoitsijain kesken Olgaa.
On löydetty monta muuta kallista helmeä Aunuksen kaukaisista
salopuroista.. Ovat niistä monet joutuneet ruhtinaitten linnoihin, ja
miespolvia niistä kummat tarinat helmenetsijäin nuotioilla kulkevat.

Kuuluisin kaikista oli kuitenkin Olga, suuren Sunujoen koskilla
syntynyt, siellä lapsuusaikansa ylennyt helmi.

Oli vielä joukossa joku vanhempi urakoitsija, joka muisti Olgan
lapsuusajan, ylvästeli sillä, että oli häntä pienenä paitaressuna
sylissään kanniskellut, hänelle Sunujoen kohisevien koskien
haltiataruja kertonut. Näiden mielestä oli Olga kuin tukkilaisen
unelma, könkään kumisevan autereesta väikkyvä onnenkaari, joka iäti
kutsun ja iäti houkuttaa.

Eipä kumma siis, jos urakoitsijat syksyllä Petroskoin kaupunkiin
saavuttuaan ensimäiseksi työkseen tekivät toivioretken Olgan korkeaan
kotiin. Kirkot ja monasterit tulivat toisessa sijassa, ennen niitä oli
Aunuksen helmi.

Liittyi näihin toivioretkiin myös käytännöllisiä vaikuttimia, niitä
ei Aunuksen tukkiurakoitsija konsanaan unohda. Olga oli naimisissa
Aunuksen läänin metsäherran kanssa, siksi kumarrusmatka Olgan kotiin
oli aina paikallaan. Ja kun Olgan lisäksi tiedettiin Pietarin piireissä
liikkuvan, oli kumarrusmatka kaksin kerroin paikallaan. Piirejä kohtaan
asui urakoitsijoissa pelonsekainen kunnioitus; parasta oli koettaa
pysytellä niiden mielisuosiossa.

Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit
suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina
lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta
synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta
kertoa.

Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä
olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan
Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja
käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa
luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen
helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella
oli oma osuutensa.

Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi
vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti
vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden
hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen
Loginovin kera kahden.

Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä
urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli
saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana
kangastaa.

Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen
kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä
joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan
tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain
kesken.

Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja
tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi.

Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että
sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa
Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan
uskonut.

Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa,
kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin.

Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli
vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan.

Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan
liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan,
etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä
rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan,
minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät
enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita.

Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun
häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän
mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain:

— Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville
otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa.

Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin
konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa
omana tietonaan.

Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne
tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja
naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi.
Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi
olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja
päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan,
tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen
ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat
tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa
kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota.

Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui
kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin
kaupungilla.

Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan
hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat
alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää
jälkeä.

Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä
oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi
vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen.
Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia
todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa
häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin
palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain
pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja
kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että
sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita
kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten.
Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen
teoksi!

Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut
tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen
urakoitsijan suhteesta.

Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin
ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä,
missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan
lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo.

Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä
pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä
tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä.

Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat
sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali
Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että
he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon,
vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä
hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.

Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja
uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.

Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he
olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien
kotiin.

— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.

— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.

Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta
nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan
ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli
aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan
pimetessä ollut palannut.

Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se
yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei
tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut,
suomalaisen käynti ollut toistunut.

— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.

— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan
alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka
ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta
tuloksetta.

Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous,
jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi
edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin
Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä
kaupungille hievahtanut.

Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen
kysymys.

— Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään
rietas välähdys.

— Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan
viettää joka yön.

— Entäs päivät?

— Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa
tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa.

Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta
saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista.

Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko
suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä
asiaa urakoitsijalle.

— Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä.

Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät Ali
Pavlovitsh suvainneet olla kotona.

— Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen.

Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa.

— Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleen
Rybinskaja.

Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä.

Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan:

— Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään
häntä tavata?

Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy
naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan
tavalliseen aikaan.

— Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja.

— Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat.
Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin.

Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen
tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin
lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin
säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli
suvainnut asua.

Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija
vilkutti silmiään ja irvisti pahasti.

Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti
varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen
aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein
viimeisenä.

Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän
tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden
lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista
muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta
hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut
päänsä pantiksi panna.

Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus
piirejä kohtaan.

Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija
joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan
pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa
tukossa pyytämättä.

       *       *       *       *       *

Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat
urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin
tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka
molempia oli kutsuttu.

Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin
aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja
säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa
alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen
nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka
Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä
suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian
pitkälle.

Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat.

Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan
Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään
seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle
konsanaan on eksynyt.

— Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi.
Toiset alkoivat nauraa hihittää.

Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei
sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta
temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin.

Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset
nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista
asioista puhua varovammin.

Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.
Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensa
Maria teki hänelle seuraa.

Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He
ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja
läksivät Baroninin tyttärien matkaan.

Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä
petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä
vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen,
allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen
urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan.

Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se
ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi
ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan
jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin.

Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja Ali
Martikaiselle.

Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman
puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen
katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti
kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi
kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi
poissa.

Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali
Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt,
että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut
mitenkään tulemaan.

Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa
akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät
aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa
keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti.

Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä,
vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään
lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle
saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku
tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi
hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla
ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se,
että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja
pelitoverinsa.

— Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin
Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan
viettelevästä otteesta.

Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen
metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän
perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon
kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan.

Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti
tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä
Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta.
Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut
sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti.

Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä
hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja
ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen
huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja
sanoi:

— Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran
jonkun huomaavaisuuden sattua.

Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa
tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että
Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi.

Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin
oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä
suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän
kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan.

Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla
hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien
välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä
päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa.

Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota
rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi
metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen,
hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone
ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa.

Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi
hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä
suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti
näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi
heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi.

Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä
odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän
kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden
varjostamille rantakiville.

Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä
huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta
ja alkoi nopeasti lähestyä nientä.

Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain
vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka
vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus
näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle.

Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen
silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen
kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon
huudahduksen.

Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi
tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt,
käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu
toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti
iloisesti:

— Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs!

Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka
tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta.

Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi
sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat
kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja
koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän.

Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia
piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun
Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi
aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta
tuli mitään.

Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin.
Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden
yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma,
poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.

Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään
ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta
seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria.
Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta
vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.

— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga
värähtävällä äänellä.

Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:

— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin
tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana
ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne
kaukaisuuteen, näkymättömiin.

— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on
monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo
häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja
epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina
palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi
silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!

— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan,
kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä
tavotit elämän.

— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle.
Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä
Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.

Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat
sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten
kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.

Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä
hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan.
Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin
ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov
taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin
taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää
pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan
ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten
vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli
pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin
Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän
häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.

Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga
pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja
kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä
luonto poissa.

Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä
selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä
hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen
oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta
voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat
vaativat.

Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen
täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan,
ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi
Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan.
Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt
heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali
Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen
ajatukseen.

Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa
kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja
uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain
työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen,
ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona,
jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi
syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja
pantu, jäisivät keskeneräisiksi.

Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui
olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja
laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti
sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan
mahdotonta päästä irti.

Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle
välistä kiusallista ajattelemisen aihetta.

Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä
ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa
suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän
huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut
yhteen hänen lakinsa kanssa.

Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella
loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen
sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli
sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia
muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov
oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali
Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan.

Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleen
Loginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta.
Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suora
menettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisi
Olgalle muualta turvapaikan.

Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään
mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa
verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot.
Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan
kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän
kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän
samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes
avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma
matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli
liian arkaluontoinen.

Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä otti
Olgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariin
sikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanut
Olgan kodin kuntoon.

Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä
hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui:

— Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä?
En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka
askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä
kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana.

— Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän
ystäväsi luona, huomaamatta.

— Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä
teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan.
Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä
imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua,
sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole
koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä
tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala
palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani.

Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen
huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi:

— Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin
hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin
sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Ali Martikainen heltyi.

— Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. —
En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se
tuntuukin minusta hyvin vaikealta.

— Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta.
Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla
rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä
Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua,
muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa
tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme.

Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti
Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat
olleet. Se oli tyhjä.

Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:

— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään
minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat,
ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua
elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän,
jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.

Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä
tulisesti, intohimoisesti.

— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin
olen elämässäni toimia koettanut.

— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu
tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa.
Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun
rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua,
etten ole vain taakaksi.

— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani
tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni
yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä.
En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo
palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en
pelkää enää väsymystä.

Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja
Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma,
tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen,
he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain
kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä
mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä.
Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.

Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin
kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että
hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.

— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en
minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi
ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin
menemään.

Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.

Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen
pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon
jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli
tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut
hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen
edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut
menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen,
mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten
mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot
tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä
käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet
täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.

Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle
auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin
hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se
virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti
hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat
ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä
pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista.
Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä.
Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.

Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen
elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli
hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään
ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi
täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä
väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös
selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen
totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen
ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut
hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät
häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla
oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon
rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.

Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.

Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen
olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava
katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen
elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen
kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan
olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen
hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon
läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja
ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily
oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen
elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän
kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana
ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja
Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.

He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin
häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi
emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla
liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä
ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät
omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli
tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä
korkea raja-aita.

He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja
palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat
he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin
suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he
unohtivat sen.

Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta
pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna.
Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella
tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi,
nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen
sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia,
ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin
ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen
kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.

Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle:

— Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun
menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon
sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini
ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta
tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän
ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat
ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta
varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla
kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni.

— Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen
hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut
minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta
polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin
monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan
sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä.

Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi:

— Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden
tunnustuksen?

— Mikä se tunnustus on?

— Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä
Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen
olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui
mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut
jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä
ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin
sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen
kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat
riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit,
sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti
sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään
muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman
sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi,
jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus.

— Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen
vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan.

— Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen
jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää
puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä.

Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin.

— Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään
sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme
erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa!

Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä
kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.

Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä.
Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton
säikähdys.

Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti;
hän kysyi hillityllä äänellä:

— Loginov tulee kotiin, niinkö?

— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.

Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän
sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi
syliinsä ja koetti häntä rohkaista.

— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla
rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se
tule pitkälliseksi, minä lupaan.

— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että
rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen
olkapäätä vasten.

Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa
vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken
viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille
molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella.
Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti
vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu
löytäjänsä syliin.

Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään
ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään
molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen
Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran
yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten
kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.

Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta
vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun
Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista
pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla.

Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai
niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta
he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali
Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden
kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen.
Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän
harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen
sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen
viihdytetyksi.

Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui
kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi
on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta
aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele
suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään
odottaessaan sinun kutsuasi.

Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli
miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä
Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut
edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen
ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa
hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka
häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet
loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja
tuottaa hänelle mielipahaa.

Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota
herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan
kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen,
kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt
mitään koko hankkeesta.

Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten
jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut
sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin
kiusalliselta huomiolta?

Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta
hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski
leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin
seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon.
Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga
vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui.

Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se
oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa.
Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta
Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa
muistuttamassa ikävästä menneisyydestä.

Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan
kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut
kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet
hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä.

Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti
Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron
yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan.
Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli
palvelusväkeään kohdellut.

Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan
huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä,
ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen
olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä
yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti.
He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän
henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.

Silloin Olga rupesi laulamaan.

Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi
Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei
hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa
vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä
hänen soittoonsa.

Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:

— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä
meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.

Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut
milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä
samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.

Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot
menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren
rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.

Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi
kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi
mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon,
kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän
kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren
mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä
ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia.
Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin
syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu,
Olgan laulu.

Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä
kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan
hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka
soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.

Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö
valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee.
Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa
hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen
katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.

Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan
tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita
karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen
lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen
hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin
aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa
kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä
olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.

Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan
silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä
rukous.

Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi
Olgan mielettömästi rintaansa vasten.

Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.




X.


Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa
täyttämistä.

Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä
oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin
katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne
olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt
hievahtamatta huoneestansa mihinkään.

Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut
Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai
oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen
vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen
sydäntään viilsi ajatus:

— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?

Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen
poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen
täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin,
hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.

— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti
hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.

Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja
autioksi käyneessä huoneessaan.

Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä.
Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä
hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla
vilahti ajatus:

— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.

Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin
nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken
särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn
haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja
itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana
onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.

Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin
ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi
ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän
koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.

Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä
elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja
muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa,
jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän
tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän
näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen
suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden
edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä
hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman
Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen
iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua.
Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä
aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen
katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.

Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen
mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö,
jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?

Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille.
Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa
Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä
Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä
kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi
häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:

— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi
ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!

Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.

— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen
mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.

Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen
hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla
merkitsevän hymynvilahduksen.

Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan
lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja
oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:

 »Rakas Ali!

 Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani
 juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä.
 Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin
 aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En
 yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on
 onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin
 hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän
 vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti,
 yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme
 huomisesta.

                                                 Olgasi.»

Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen
tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä.
Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen
huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.

Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja
suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen
mielestään niin paljon.

Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei
hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään
tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä
kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa
iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!

Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin
jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta
Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga
pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.

Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet
ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta,
se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys
hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta
ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut
entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja
pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän
kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!

Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat.
Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?

— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen.
— Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla
katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi
välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.

Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen,
saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.

— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.

Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen
naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja
peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän
mutisi:

— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka
tuoja oli outo.

Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan
matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen
kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen
muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut
sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti
uhkamielisesti:

— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!

Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä
siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli
kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt
Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen
varalleen, mutta sai olla.

— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan
silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.

       *       *       *       *       *

Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin
kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei
kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa.
He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa
piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea
juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen
viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.

Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut
runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat
hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas
toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.

Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä
tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon
juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui
yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta
varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka
päivä tarjota Aunuksen mailla.

Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli
ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä
oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen
lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen
voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat
koettavat ruokahaluansa ärsyttää.

Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa
palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu
valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne
saakka ennättäisivät.

Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman
parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali
Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.

Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä
joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin
univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan
arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin
kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen
rinnassaan.

Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja,
hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan
päälle kihonneen.

Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen
kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa
salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä.
Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen
kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman
kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien
tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että
ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.

Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai
puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen
paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina.
Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan
vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja
merkityksensä illan rajattomina valtiaina.

Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari,
tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen
piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä
vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.

Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas
ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan
olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto,
joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.

Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat
Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja,
naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin
villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta
enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi
venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli
keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen,
ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse
yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.

Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta,
osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti
heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli
tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin
pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä
vilkkuva ilme.

Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti
kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä
suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa.
Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä
nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista
naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.

Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.

Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen
naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa
saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.

Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla
säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa,
hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset
kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt,
kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt
hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain
sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi
kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti
saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat
askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.

Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi
paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän
uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.

Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin
ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:

— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä
kauniimpi kuin ennen.

Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti
Harpunovan korvaan:

— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin
pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.

— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti
Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle
ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.

— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä
terävästä keksinnöstä.

Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti
kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset
Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin
huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.

Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen.
Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan
Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen
päin katseessaan oudoksuva odotus.

Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.

Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan
viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä
aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat
katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui
täydellisesti.

Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä
juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi
haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja
häntä kannatti katsella.

Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle,
sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka
liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen
alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja
elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja
teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat,
päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton,
melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä
ja uhmaileva.

Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä
seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä
ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen
hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen
klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.

Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä
käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti
kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.

Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että
joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä.
Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti,
rohkaisevasti silmiin.

Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli
huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt
hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan
käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan
vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.

Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen
haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa
ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet
heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt
toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.

Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä
merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi
ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan
ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä
pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa
kutsuaan noudattaa.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan
hyväksyvän katseen.

— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. —
Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme
teitä haikeasti kaipaamaan.

Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen
kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.

Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan
esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten
kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen
seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin
juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.

Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat
prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa
sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille
kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin
esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.

Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari
julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat
mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.

Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien
ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin
auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken
kurimukseen.

Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja
täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan
lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei
mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti
jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:

— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!

Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty
niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme
kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin.
Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat
aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään
torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:

— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!

Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi
pontevan puheen.

Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta
moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän
ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.

Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta
vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen
pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät
ruoka- ja juomapöydän antimia.

Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi
ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen
Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin
tällöin.

Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla,
ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä
pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali
Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa.
Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt
millä kannalla asiat oikeastaan olivat.

— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko
hassumpaa kuultu!

— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan
sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.

— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli
sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.

Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär
Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa
ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden
ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen
huudahti Natalia:

— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo
suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen
rintaan, niin luulisi vaikka miksi!

Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta
yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä
syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt
ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo
näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja
pyörryttävänä.

Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus
kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.

Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan
tukalalta olo.

Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän
ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja
suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta
sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan
oleva Shirnikov hänelle:

— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna
olla!

— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen
ympärillään.

Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran
vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:

— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana,
ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa
maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi
pidä kiinni, ymmärrätkös.

Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla
nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät
häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta
luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.

Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä
kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä
heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi
oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.

Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat
kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan
lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää
ajattelematta.

Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:

— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?

— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se
Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei
milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun
soitto alkaa.

Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui
jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää
peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.

Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi
ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:

— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!

Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän
loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin
olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.

Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he
olivat toistensa veriviholliset.

Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja
Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin
istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.

Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta
vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa.
Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua
suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin
poltinraudalla.

Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt
ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana
keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta
hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi
sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui,
kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.

— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli
hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat
mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun
tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.

Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja
suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa
tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo
lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset
säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja
likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.

Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa
kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla
piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen
jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli
vastassaan liian suuri ylivoima.

Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat
kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi,
peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi
huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat
olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.

Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa
juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet
pitää sulettuina.

Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet,
kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä
monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli
teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi
juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman
vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.

Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja
tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti
perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä
käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien
niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla
rauhassa.

Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman
herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat
naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa
ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan
tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän
karkaisi luontonsa ja kesti.

Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä
painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo
leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:

— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja
pyörrytätte.

Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin
iilimato häneen kiinni ja läähätti:

— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!

Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti
silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa
valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi
autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja
rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten
vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti
tuolille istumaan.

Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain
juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului
urakoitsijain vanhimmalle.

Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin
raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko
juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen
kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.

Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän
kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna
olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin
tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka
tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.

— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen
sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.

Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli
tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys
vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle,
hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut
ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän
päätti yrittää taasen samaa lääkettä.

Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän
oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja
hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti
ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin
keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.

Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He
eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä,
miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse.
Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten
kiertonsa lopetettuaan odottamaan.

Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.
Olga kuiskasi:

— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?

Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat,
ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se
kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan
valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi
tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut.
Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he
erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti
tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa.
Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka
nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten.
Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen
suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.

Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:

— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet
hyvin!

Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä
vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.

He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän
ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat
kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita
kuiskutuksia:

— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska
petra karkelevat!

He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut
sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken.
Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa
tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:

— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.

Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan
kättä ja sanoi:

— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.

— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona
on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.

— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.

Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.

Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset
päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta,
heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat
julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi,
kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.

Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita
urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan
venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti
soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan
sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä
kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä,
hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä
sattui.

Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka
likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään
jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä
sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla
tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui
häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan
heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.

Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat
Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi
hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:

— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen
venäläisen rinnalle.

Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:

— Soittakaa!

Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen
sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle,
kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi
ylimielisesti:

— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!

He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa
viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.

Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi
puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali
Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin
huudahdellen:

— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole
meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!

Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:

— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi
vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!

Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja
kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:

— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!

— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!

— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!

Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen
pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella.
Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi
hän viskasi sen tykkänään kädestään.

Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä
epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän
läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen
pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi
nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa
jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin
ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä
kasvojaan.

Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan
horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän
ärjäisi:

— Nopeampi tahti!

Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää
vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui
Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin
tällöin tahtia tavotellen.

— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen
puolelta.

— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.

Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he
epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän
pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.

Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat
kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten
lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen
vapisten kuin horkassa.

Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun
perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.

Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja
päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten
jyristessä.

Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut
täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.

Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat
vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.

Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali
Martikaiselle:

— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.

— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät
leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti
ruokasaliin.

Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen
juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan,
huusi hän:

— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos
juomisessa!

Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja.
Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:

— Koko- vai puoliarssinoittainko?

— Niin paljon kuin uppoaa!

He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä
jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa.

Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli
huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli
tipalleen saman verran.

Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun
sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita
lattialta.

Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin
tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi
irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi
silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.

Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen
naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan
kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy
ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:

— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä
taikoa!

Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.

Ali Martikainen kalpeni.

— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.

— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän
ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut
juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —

Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan
vasten kasvojaan.

Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla.
Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali
Martikaisen kimppuun.

Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali
Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti
Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren
kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden
puitteet mennessään.

Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain
puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:

— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja
liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä
ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.

Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen
Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on
meille pyhä, sitä ei saa loukata!

Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.

Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat
tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja
kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari
huusi maanmiehilleen:

— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä
kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän
samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai
katseellakaan häntä loukata.

Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali
Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja
lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.

Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen
kunniakseen.

Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka
kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.

Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.




XI.


Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden
viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali
Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän
tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan
viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali
sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.

Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä,
jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen
luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin
mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen
elämänsä.

Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle
elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät
oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo
edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin
paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin
tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.

Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti.
Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin
lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.

— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan
syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.

Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan,
vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt,
miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.

Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt,
että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui
niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä.
Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne
unohtaisi.

Hän ajatteli:

— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali
milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa,
siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin.
Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.

Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa
siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan,
huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä
niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä
yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta
hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.

Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä
käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään
oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se
oli siellä kaukana.

Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli
Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin
äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli.
Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin
hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen
ystävikseen siellä.

Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se
maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä
elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa
ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli
alusta pitäen ollut.

Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä
tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi
aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä
sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen
täytyi odottaa.

Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi
arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut
hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän
sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli
myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli
palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän
oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain
ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa
painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.

Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä
vastaan rappusissa.

Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut
olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi
Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä
melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen
Loginovin katsetta.

Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin
vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen
verran itsensä hillityksi, että ilmotti:

— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja
vähän muuallakin.

Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:

— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee
ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla
sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei
mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.

Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.
Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.

Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen,
ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee
lämpimät peitteet kärryihin.

Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle
jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen
sisässään huusi raju ääni:

— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton
enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!

Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien
Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä
ovat häneltä suletut.

Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin
jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä
niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi
tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät
vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:

— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän
päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on,
miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi
hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana
rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.

Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen
mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa
turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella
loppuun asti ja kestää.

Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen,
kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:

— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että
minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä
hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!

Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta
soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden
sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi
valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä.
Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:

— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!

Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä
huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana,
häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen
sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi
valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja
putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan
kuin tuskallisen voihkaisun.

Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti
pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön
ajatellen:

— Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse.

Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli
peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana
lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat
hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat
vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta.

       *       *       *       *       *

Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi
suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni
sisään.

Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja
läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei
enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi
mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä.

Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä
ja hymyilisi rohkeasti Alille.

Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta
väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki
ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin
ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin
syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa
vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen.

Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien,
hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin
pienen avuttoman lapsen sohvalle.

Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä,
puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä
välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja
polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski,
ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti
tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä
kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina
muistella.

Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska
lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin
virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat
vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin
raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin
kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen
tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä
huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti
toisilleen.

He elivät kauniin, onnellisen sadun.

Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen
lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän
otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa.

He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat
ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo
aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki
hänen tavaransa olivat jo laivassa.

Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen
syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat
heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät
laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa
piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat
liukkaat kosteudesta.

Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti
jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat
koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn
onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet.

Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo
aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki
hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä
rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan
lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi
ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi
vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa.

Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot
sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu,
aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä
onnellisia uusille, luvatuille maille.

Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla.
He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan
silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta.

Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti
ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.

Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen
vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä
vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli
ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen
sieluunsa syöpynyt.

Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:

— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu
silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!

Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.

Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä,
katkonaisella äänellä:

— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä
minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein,
niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken,
mitä yksinäisyydessä kaipaan.

Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali
Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä
teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi.
Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa
menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin
nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan
kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.

Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.

— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä
voimakkaasti, melkein rajusti.

Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla
äänellä:

— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!

Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään
laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin
muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.

Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli.
Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja
hänen hartiansa alkoivat vavahdella.

Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle
elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan
paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla
tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet
jaloissaan.

Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton
korvissaan kumajavan:

— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa
lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä!
Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure,
muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja
oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi
hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan
silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata.
Se puhui samaa.

Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä,
vavahtelevalla äänellä:

— Olga, rakas Olga, tule!

Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju
toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle
tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.

Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään,
pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta
varmalla äänellä:

— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän
yhteisen kotimme!

Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki,
koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki
yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli
kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi
oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.

Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali
Martikainen auttoi hänet kannelle.

Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui
laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin
iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.

Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He
astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen.
Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:

— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!

Toiset nyökkäsivät äänettöminä.

Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen
ja Olga.

Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea
lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa
nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.

Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua,
joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.

Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.

— Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten
yöhön häviäviin valoihin.

— En, Ali, minä en kaipaa mitään!

Olgan äänessä värähti suuri onni.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AUNUKSEN HELMI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.