Patruuna Jönssonin muistelmat

By Sigurd

The Project Gutenberg eBook of Patruuna Jönssonin muistelmat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Patruuna Jönssonin muistelmat


Author: Sigurd Ibsen

Translator: Arvo Haveri

Release date: January 6, 2024 [eBook #72617]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1910

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT ***




PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT

Kirj.

Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]


Suomentanut

Arvo Haveri





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.






SISÄLLYS:

    I. Esittely.
   II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin
       myydyksi huutokaupalla.
  III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."
   IV. Kauppa-Lassi ja minä.
    V. Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka
       taas menetin itsenäisyyteni.
   VI. Eteenpäin ja ylöspäin.
  VII. Koettelemuksen päivinä.
 VIII. Lapset.
   IX. Suuri päivä.




I.

Esittely.


Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja
ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.

Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana
marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua.
Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin
arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan
matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.

Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että
luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut
ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi
kruunua.

Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.

Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä
hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle,
muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin
tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine
kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen;
vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat,
elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo
nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.

Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla
aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu
oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien
katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi
häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan
Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä
mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven
kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.

Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien
kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin
kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha,
kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut
tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan
vartalosi ympäri...

Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat
kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta
rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin,
viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen
hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet
kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin,
sittenkin... Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni
Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa
hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet
nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte
polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.

Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja
karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat
kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden
toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset
perunat.

Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen
öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet
täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki,
jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.

Ja ne muut kasvot?

Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia
puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun
minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien
ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin
väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä
rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä
ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että
sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.

Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?

Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt
perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi
sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan
tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi
hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta
hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä
hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita
sanoja, ilman personallista tapaamista.

En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät
komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu
siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän
on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon
juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin
viikon päästä.

Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen
penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen
lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa
eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.

Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren,
valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on
tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea,
ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna
vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman
rouvansa — kamarin seinältä.

Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja
liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas
olekaan konttorissa.

Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa...?

Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo
edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja
vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti
välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa
oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan,
ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä,
joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen
ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi
Jumalan hyvyyteen.

Jumalaan, niin... Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi,
ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä
olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen
usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä
johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen
kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.

Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen
enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen
muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.

Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan
sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan
värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa,
mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa
elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy
välttämättömästi huomauttaa, että

    On huokeata Jumalalle
    Tomusta köyhä korottaa,
    Ja rikas panna vaivan alle
    Sen mieli ynsiä masentaa.
    Jumala, ihmeen tekijä
    Voi alentaa ja ylentää.




II.

Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi
huutokaupalla.


Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä
palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden
vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli
kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas
mahdollisesti liian aikasin.

Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti
lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi
kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi
kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin
hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin
pikku sieluni mitä suurin kauhistus.

Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset
pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat
yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin
taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja.
Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä
metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu,
päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen
välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa
vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä
perunamaahan sotkemaan.

Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi,
edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla
oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa
ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä
paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja
kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä
Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset
saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan
kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.

Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa,
suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi
minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus
siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin
tuli hän hylätyksi.

Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan,
ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain
minä paikan.

Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että
valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja
kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole
sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin
kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:

"Oletko sinä kiltti eläimille?"

"Olen", sanoin minä.

"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"

"En, Jumala minua siitä varjelkoon."

"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"

"En, en suinkaan."

"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä
pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa
aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin
neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut,
jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren
vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan
maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku
raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.

Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa
pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä
maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja
paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.

Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava,
pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.

”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä,
päästäessään sonnin ulos.

”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat
suussa kalisivat.

Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet
metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin
herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen
lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan
kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat
ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa
kauranhelpeitä.

Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni,
ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani.
Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän
hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran
siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa,
olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka
jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää
pienten ääntä...", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.

Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen
korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma
ja ääneen itkien aloin huutaa:

    "Herra kaikki ravitset,
    Tarpehemme taritset — —"

Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.

— Hoi... Niin, niin sinä! Ulos!

Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää
ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois
pellosta.

Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua
yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni
marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni
mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:

"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."

Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:

"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."

Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin
nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.

Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta
keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin,
silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin
että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein
vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.

"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen
velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.

Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin
jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi
auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno
neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin,
puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle
kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta
vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi:
"Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta,
ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli
joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa
vispilöilläni.

Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin
oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni,
mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku
vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä.
Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin
ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin
eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä
äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä.
Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän,
sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta
vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin
että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten
ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan
kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen
väen keskuudessa.

Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian
ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana,
vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut
puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot
hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella
kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä
ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:

"Hyvä Jumala, missä on äiti?"

Silloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:

"Äiti on kuollut."

Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut
pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi
ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?

En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin
välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet
viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat,
silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun
Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!",
sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun
on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin
kaksi yhteen valjastettua työkonia.

Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti
suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli
vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen.
Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi
suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.

Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias,
olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes
seitsemän ja Emma kolmen.

Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana
päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä,
patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte
tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."

"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde", arveli
naapurinvaimo.

"Tarkoitin tietysti _lapsia myöskin_."

Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon
niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.

Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana,
sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät
tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan
keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat
itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä,
eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin
vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo
yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa
pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku
sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja
niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:

"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"

Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi
nauraa hohottaen:

"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä
tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."

Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn
sisarieni viereen ja itkin.

"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä,
hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.

Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.

"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä
huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen
huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran,
niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään
paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies
antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava
kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä
ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan
padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."

Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot
kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa
viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet
tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin
virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime
aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä
lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille
voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen
ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna
sisareni luokse ja kuiskasi:

"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä
seisoimme alttarin edessä."

Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka
kyyristyneinä istuimme sängyssä.

"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin
hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei,
ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua
pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen
kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."

"Minä otan sen viidestäkymmenestä", kuului ääni joukosta.

"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta,
sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa
ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei
valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."

Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä
minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä
neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli
tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan
niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta
lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte.
"Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus
yleisiin asioihin", silloin sanottiin.

Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi
minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta
kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.

Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin
tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi.
Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi
läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa
syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.

"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka
tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita
paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa
viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka
tapauksessa tulee kuin poika."

"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.

"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi
olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit
nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta.
Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme
enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät
vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"

"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.

"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit
pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes,
ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona
kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein
pelata naisväen kanssa."

Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa
ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä
ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään
ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan.
Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi,
mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa
"majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo
puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa
pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei
tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan
vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin
tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet
paljoakaan paremmassa asemassa.

Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli
kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö
vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.

Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään
näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään
mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun
naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun
vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.

Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi.
Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken
köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi,
ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina,
jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.

Jussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:

"Koreapa on, pikku raukka."

Ja esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli
käyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:

"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi
kruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset
vielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku
mennä vielä alemmas?"

Sitä ei kukaan tahtonut.

Pikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut
"esimiehen" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi
ja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit
iloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä.
Seuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan
hienon takin alla sykki huonompi sydän kuin "esimiehen" karkean
sarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa,
täyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa
kurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa
sinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit
pehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin
kuudestakymmenestä kruunusta...

Oli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen
sydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:

"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli
tanssiessaan polkkaa navetan lattialla."

"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä", sanoi Pohjosen
Jaska.

"Kas perhanaa! Missä se on sitte?"

Ruvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana
vedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa
ja hänen ilmeinen "ällipäisyytensä" teki hänet kylläkin muutaman
kruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt
tyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan
tuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen
omistajaksensa.

"Sanokaa nyt hyvästi toisillenne!" kehotti esimies.

Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni
ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat
kyynelet taas esiin.

Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista
tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi
Länsikylän Lassi:

"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan
tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."

Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa
Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella,
kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:

"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!"

Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja
ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi
sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"

Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat
ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja
pani par'aikaa esilukkoa oveen.

Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja
pieneltä!

Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja
kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet
eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen
ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja
köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.

Oliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?

Ehkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa
muuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen
lapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.

Kun Pohjosen Jaska tuli kotiin, piti hän seuraavan puheen:

"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja
pannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte
sain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa
likavesisaavin vieressä."

Niin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka
varapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä
kesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen
likavesisaaveja.




III.

Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."


Kykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa
ja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin
maanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta
viimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona;
mutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen,
haravaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.

Kuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi
käydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita
ylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot
jäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja
kun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli
siinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta
en koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut
peruuttamattoman käskynsä:

"Pystyyn, poika!"

Tämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti
iltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja
jälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita
talonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti
oli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi
ennen joulua, mikä oli kunnian-asia.

Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja
päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle
mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet
kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani
siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä
huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua
virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä
olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" —
— "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku,
poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä,
josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan
kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä
toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla
lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli
kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.

Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne.
Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä,
missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat
-leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja
ravinto mahdollisimman huono.

Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä
tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin
alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa
mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain
osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä
vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa
minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain
viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita
elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.

Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle
ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä.
Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero.
Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka
rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät
tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.

Minulla ei ollut ketään.

Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista
kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja
kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni
katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:

"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän
antoi minulle nämä tuliaisiksi."

"Tule, pikku Nisse!"

Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti
pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja
sangen kovan vesirinkelin.

Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä
oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt
pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä
tänä tärkeänä päivänä.

Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun
herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin
mielessä. Lopulta se tuli esiin:

"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?"

Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana
harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli,
mihin köyhät haudattiin.

"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin", arveli Hanna.

Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti
kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin
haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään
puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.

"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja
pidätti minua takin liepeestä.

Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas
kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa
käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.

En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan
työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat
minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin
viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli
ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin
minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa
"laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän
suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja
ilmoitin:

"Pläsi on jo pihalla, ja..."

Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki
lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien
vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan
osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja
pelästyen omaa rohkeuttani sanoin:

"Herra Jumala, onko jo illallisaika?"

Emäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.

"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi,
poika!"

Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi
Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon
vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta
koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista
penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien
vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella
jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla
saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa
kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen
vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha
hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä
Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin
isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa
juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin
huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan
pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä
äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.

Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa
kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan,
meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki,
mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä,
supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä.
Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli
saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla
minun vaivani viisikymmenäyrisellä.

Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä
ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä
yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja
parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen.
Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta
vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa
häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai
emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita,
sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean
päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon
niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin
hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen
aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.

Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken
ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli
varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän
kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa;
nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein
suuremmoinen.

Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä
itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja
harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin
sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli
vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä
jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan,
joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään
korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle
niin suurta iloa kuin tämä huivi.

Mutta vielä suurempi palkinto odotti minua.

Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin
auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait
osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.

Kesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille
heinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.

"No, mitäs kuuluu?" kysyi Jaska.

"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan
rasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä
aukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä."

Tuli hiljaisuus hetkeksi, ja sitte jatkoi Lassi:

"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi,
missä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein
alituisen apulaisen."

Sinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit... mutta
enhän minä uskaltanut...

Seuraavana aamuna kysyi Lassi äkkiä:

"Ettekö te tahdo antaa minulle tuota huutopoikaanne apulaiseksi, Jaska?"

Pistin neljä sormea suuhuni, jotten kirkasisi ilosta.

"Hm....minulla on.. .meneppäs ulos, poika!"

Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle
tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä
joka haluaa.

Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä
olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni
itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.

Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin
tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta
kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.

"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?" kysyi Lassi.

"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan."

Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei
hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo
kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä
valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.

"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi
seurata minua jo tänään?"

"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa,
mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle
viidestäkymmenestä kruunusta."

"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille
annan, enkä mitään muuta."

"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden", arveli Jaska.

Kauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan
valmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:

"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia
rotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää;
on niitä poikia maailmassa, muuallakin."

Jollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä
pelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska
hellitti purjeitaan ja sanoi:

"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä
kuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän
pojasta kuin olisi hän omia lapsiani."

Niin olin minä siis "myyty" toisen kerran elämässäni! Mutta olin
kuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.

Tunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla
kauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja
minun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää
itseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme
kävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos
maailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä,
hoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin
hyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella
riihtä puimaan!




IV.

Kauppa-Lassi ja minä.


Minun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini,
kauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä
heidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat
kolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli
nyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa
lyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa
ruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty
päällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin
karkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa
polvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa,
ennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja
kevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä
sudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat
pyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää,
jonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla
tasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti
olkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita
karvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset
silmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa
yli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua
maisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut
hänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä.
Hän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella,
kaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä,
joka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi
hänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä
hän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän
väliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen
piippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja
ja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.

Paljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen
parikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin
oli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä "Hyvää päivää!"
kuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin
navetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään
porstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen
tukan alta kauppa-Lassia noiden "karamöllien" suloisessa esimaussa,
joilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä
itse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja
sanoa: "Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän
taloon!" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.

Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua
kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja
oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan
kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet.
Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:

"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"

"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun
noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.

"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan
tietysti olette jo hänelle hankkineet."

"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita,
jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja
pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut:
'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön
kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni
naimisiin'."

Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut
kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi
lujasti emännän kättä ja sanoi:

"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule
pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin
saamme nähdä!"

Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme
lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin
kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin
ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei
Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä,
joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka
valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson
ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien
reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin
liike-periaatteille.

Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin
lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas,
tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt,
tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki
samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta,
vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin
seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan
ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja
lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina
kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.

Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari
penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä
tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu
kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista,
joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen
mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit
tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.

"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!"

Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella
osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen
aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun
ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.

Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin
paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni
ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja
läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään
kuinka ruoka minulle maistui.

"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!"
kehotti hän minua.

Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja
nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli
erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin
ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle
pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen
kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan;
nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen,
mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.

Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan
astuttava kuormalle.

Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon,
seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat
valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen
muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin
tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi-
ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan
pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin
kahvia leivän kanssa.

Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin
kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta,
luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet
ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin
saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt
ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku
käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa
vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja
kuorman köysiä.

Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa
täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet
perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.

Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat
kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos
härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.

Kaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka
olivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli
säännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin
kohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle
ja kutsuivat häntä "patruuna Anderssoniksi" ja "rakkaaksi ystäväksi".
Ja puotiapulaiset, "puukhollarit", kumarsivat syvään isännälleni,
ja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun
selvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua
kuin omaa poikaansa.

Eräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin
autioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja
riippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä
makasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani...
Äkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.

Minä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan
ylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja
tahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti
kelkkaa nuorasta.

Mikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen
tuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi
nopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään
ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme.
Lähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että
pelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä,
rämisevällä äänellä:

"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit.
Se on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä
toisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja
leukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa
suuhuni panna, kuuletko!"

Lassi kyyristyi kokoon, painoi päänsä alemmaksi ja sanoi melkein
kuiskaten:

"Kenen tahdosta tämä näin on, Leena?"

"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa,
vaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan
voinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa
sen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!"

"Mitä hyötyä on puhua olleesta ja menneestä?"

"Tarvitsetko sinä jotakin?" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi
hän ollut itkuun purskahtamaisillaan.

"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"

Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin
lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi
hänelle, kuiskaten:

"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon,
naisparka!"

"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua
tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse
jäädä."

Ja niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.

Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka
uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä
kruunua?

Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä
kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä
sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä
kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän.
Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:

"Syö sinä, Nisse!"

Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija
porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi
syvään ja sanoi:

"Nils!"

"Mitä, isäntä? Polle on saanut vettä ja loimi on myöskin selässä."

"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli
kerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja
hän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä
tuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa."

Minä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi
pitänyt jotakin sanoa.

"Herra Jumala! Onko se mahdollista!"

"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut
jotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna."

Siitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt
mitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä
kumminkaan näkemättä mitään.

Yhä enemmän ja enemmän minä "tulin liikkeeseen sisälle", ja parin
vuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä
tarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa
eikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse
kaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin
kauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli
loppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme
karhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä
saatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin.
Hiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo
kuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin.
Talonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat
pois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan
rästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi
näyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista
reskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me
kirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä
se maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten
kirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen
tavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne
laskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen
aikaan kun oli vielä "riikintalareita", "killinkejä" ja "runstykkejä"
liikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva "konton" alle, ja seuraava
ostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien
satojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut;
sama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri
paikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti,
mutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.

Kassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku
ostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada
selkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä
tilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä
vähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun
jäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset.
Tunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi
minä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.

Niin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin
kuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun
takanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut
varsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet,
niin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun
taas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.

Lassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat
aivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin
kun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut
harmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja
kauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli
nyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin
jauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.

Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää
vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea,
mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!

Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko
talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä
päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä
päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen
parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi
ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä
herätin hänet kello seitsemän.

"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla
niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.

Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän
puolinukuksissa:

"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt."

Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi
minut luoksensa.

"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä
pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas,
kun palaat", määräsi Lassi.

Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut
mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen
taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.

"Kuinka Lassi jaksaa?"

"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut", sanoi lautamies.

Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska
ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät
lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva
käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.

"Hyvä että tulit, Nisse... odotan kirkkoherraa ja nimismiestä...
kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä... tahdon tehdä testamentin,
Nils... ", kuiskasi hänen käheä äänensä.

Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän
oli ainoa ystäväni maailmassa.

Kirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.

Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi
omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti
saada kaikki... Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat
ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle
apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on
palvellut minua useita vuosia."

Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat
nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.

Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin
kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki
varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa,
kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni
rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti
minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin
pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:

"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja
pitäkää se itse vielä monta vuotta!"

Hän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.

"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä,
ja minä toivon... että sinun käy hyvin... nyt kun tulet itsenäiseksi
mieheksi. Älä itke, Nils! Minä... tunnen hyvin... että nyt kauppa-Lassi
lähtee... viimeiselle matkalleen..."

Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen
vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän
ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle
Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan
avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut
tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden
ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli
liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota
hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään,
mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.

Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas,
lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä,
suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan
sydämeen.

Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi
minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.

"Nils!"

"Mitä, isäntä?"

"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista,
jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."

       *       *       *       *       *

"Oletko valveilla, poikaseni?"

"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?"

"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta,
ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"

Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme,
tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen
kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.

       *       *       *       *       *

"Vielä yksi asia, Nils!"

"Mitä sitte, isäntä?"

"Jos tapaat... tai kohtaat... tai saat kuulla... että hän on suuressa
hädässä... nainen, jonka kohtasimme kankaalla... niin tee hänelle...
niinkuin minä olisin tehnyt..."

"Sen lupaan."

Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja
kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään
ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä
tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla
Pollellaan.

Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan
pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle
ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja
tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi
voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.

Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen
nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta
ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle
polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka
minä olen kyyneleilläni kostuttanut.

Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana
ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa
kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä
silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi
kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja
pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.

Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä
saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun
se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan
ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina
tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.




V.

Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin
itsenäisyyteni.


Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.

Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies,
emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias
Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.

"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat
tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.

"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.

"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin
kanssa... (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut,
niin luonnistaa kyllä hyvin."

"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt.
Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa
holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."

Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista
muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi,
kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että
holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa,
sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.

Pian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli
Lassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan
ei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää
jälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja
kääriydyin tuohon lämpimään verhoon.

Nuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni
haihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa
kauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän
kiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua
muistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.

Minun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin
hyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun
voin hiukan auttaa siskojanikin.

Sanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani
ajoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut
parhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä
tilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas
ja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton
sellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa.
Ah, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos
minusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa
puukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli
uteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!

"Tulehan tänne, pojuseni!"

Hän tuli ja sai kaksikymmentäviisi äyriä. Paljo muistoja juolahti
mieleeni.

"Pelkäätkö sinä kyläsonnia, poika?"

Hän tuli lähemmäksi kuormaa ja kuiskasi tuskan ilme katseessaan:

"Niin hirveästi, mutta älkää sanoko kellekään."

Hopp, Polle!

Joka tuvassa kävin minä tervehtimässä. Kaupasta ei paljoakaan tullut,
mutta sitä enemmän hyväilivät minun nuorukaisen turhamielisyyttäni
kuiskaukset. "Ei, katsohan vaan, millainen mies tuostakin on tullut!"
ja "onko mahdollista, että tuo on Hakalan Juhon poika!"

Siskot minä myöskin hain käsiini ympäri pitäjää. Hanna oli
seitsemäntoista vuotias ja sai jo palkkaa, Johannes oli viidentoista
ja oli juuri keväällä päässyt viimeisestä paikasta, missä hän oli
"myytynä". Enempää kuin ruuan ja muutamia vaaterääsyjä ei hän nytkään
saanut palkakseen, mutta hän oli vapaa ja määräsi itse kohtalonsa.
Molemmat saivat vaatteita ja rahoja minulta. Mutta pikku Emma, hän
oli vasta yhdentoista ja hänen oli vielä monta vuotta pysyminen
orjuudessa. Kuitenkin teki suuri pala rintasokeria hänet iloisemmaksi,
kuin kumpikaan muista oli tullut, ja myöhemmin sain kuulla, että suuri
silkkihuivi, jonka lahjoitin talon emännälle ja lupaus pitää huolta
pikku siskoni vaatteista, paljon olivat parantaneet hänen asemaansa.

Haudat? Ah, niitä tietysti ei kukaan ollut hoitanut. Kummut olivat
tasotetut maan tasalle, ja siihen paikkaan, missä muistin niiden
olleen, oli lukkari pannut lehmänsä liekaan...

Luottamus ja kauppa kasvoivat, elämänvaatimukseni niiden mukana, ja kun
tulin kauppalaan tai johonkin muuhun suurempaan paikkaan, söin minä
ateriani herrasväen ruokasalissa.

Eräänä päivänä, heti sen jälkeen kun olin ottanut tämän ylpeän tavan,
istuin yksinäni suuren pöydän ääressä, jonka toisessa päässä iloinen
seurue nuoria miehiä söi päivällistänsä. He olivat hyvin "liikutettuja"
ja lopulta tuli yksi heistä minun luokseni ja sanoi:

"Pyydän anteeksi, mutta herra istuu niin yksinään kuin huuhkaja
hävitetyssä kaupungissa. Emmekö voi asettua yhteen istumaan? Nimeni on
Strömberg, kersantti."

"Kiitoksia, minä olen kauppias Nils Jönsson."

Ja niin tulin minä tutuksi postikirjurin ja nimismiehen kirjurin ja
erään toisen kersantin ja vielä parin muun herran kanssa ja monen
punssipullon kanssa, jonka tavaran kanssa minun tuttavuuteni tähän
asti oli ollut hyvin pintapuolinen. Ja sitte juotiin ensimäiset
veljenmaljat, millä minua on kunnioitettu koko elämäni aikana.

Aluksi olimme vaan puoliveljiä tai velipuolia, niin ymmärtäen että he
sanoivat minua sinuksi ja minä sydämeni kainoudessa heitä herroiksi,
mutta lopulta minä perehdyin uuteen korkeaan asemaani.

Ja sitte tulivat kortit esille ja enemmän punssia, ja sitte alkoi sali
kutistua kokoon ja tuli hirmuisen pieneksi... uudet veljet alkoivat
silmissäni keinua ylös ja alas... ja sitte katosi kaikki.

Yöllä minä heräsin hienossa sängyssä pitsilakanain välissä, ja päässäni
tuntui kuin olisi siellä ollut tekeillä joku suurehko rakennustyö.
Onnistuin lopulta saamaan käsiini takkini, jonka taskussa minulla
oli tulitikkulaatikko. Ja sitte lompakon, jossa minulla oli 400
riikintalaria erään laskun maksamista varten. Niistä oli poissa
250! "Kalliiksi tulee moukan seurustella herrojen kanssa", ajattelin
itsekseni, kun tämän pelihäviöni huomasin.

Mutta paljo surullisemmaksi tulin hoiperreltuani talliin ystäväni
Pollen luo. Ovi oli auki yön terävässä pakkasessa, vällyt ja valjaat
varastettu, eikä Polle ollut saanut ei märkää eikä kuivaa sitte
edellisen päivän päivällisajan. Hän käänsi vanhan, harmaantuneen
päänsä minuun päin ja katseli minua syvillä viisailla silmillään
aamun kalpeassa hämärässä. Sain kyyneleitä silmiini kun ajattelin
kauppa-Lassin suullista testamenttia vanhaan uskopalvelijaansa nähden.

Kaksi tuntia sen jälkeen ajoin minä ulos kauppalasta itse varsin
viheliäisenä, mutta Polle sentään jotenkin hyvässä kunnossa. Kadulla
kohtasin erään uusista veljistäni.

"Terve, Jönsson! Kiitos eilisestä! Ikävää, että sinulla oli niin
riivatun huono onni. Tänä iltana me tarjoomme revanssia!" huusi hän.

"Kiitoksia vaan, mutta sitä minä en uskalla juoda, minulla on vielä
kylliksi punssista", vastasin minä kohteliaasti.

Tapaus harmitti minua kovasti, enkä saanut tavallista hyvää tuultani
takasin ennenkuin pääsiäisen aikaan saavuin Peltoniemeen ja vietin
juhlapäivät vanhojen ystävieni luona, joita en ollut nähnyt kahteen
vuoteen eli siitä asti kuin Lassi kuoli.

Lautamies ja minä istuimme heti sohvalle tupakamariin ja aloimme
haastella niinkuin vanhat ymmärtäväiset miehet ainakin ja Leena emäntä
tarjosi kahvia.

Kun katsahdin ylös, seisoi nuori tyttö kynnyksellä tuvan ja kamarin
välissä. Hän oli pitkä ja solakka, ja vaaleita, suoria, tavattoman
kauniita kasvoja ympäröi kullankeltainen tukka.

Minä nousin ylös ja aloin hämilläni pyöritellä lakkia peukaloitteni
välissä.

"No mitä nyt?" sanoi lautamies.

"Neiti...?", änkytin minä.

"Ha ha haa! Istu, pöllöpää! Etkö tunne tyttöä, Hannahan se on, tiemmä!"

Oliko se mahdollista? Oliko kahdessa lyhyessä vuodessa pienestä,
kalpeasta Hannasta voinut tulla noin suuri kaunis tyttö!

Siitä tuli iloinen pääsiäinen. Me ajoimme kirkolle. Me koristimme
Lassin haudan niin hyvin kuin taisimme. Me kuljeskelimme metsissä ja
mailla ja iloitsimme heräävän luonnon ensimäisistä elonilmauksista, ja
kun minä viimein lähdin tieheni, tuntui kuin olisi jotakin ollut särkyä
sisässäni.

Mutta Peltoniemeen en minä kuitenkaan palannut moneen vuoteen.

Onnea oli minulla enemmän kuin koskaan olin uskaltanut toivoa.
Että minä kiertelin maanteitä niin kauan, riippui enimmäkseen
taikauskoisesta pelosta, että onni kääntyisi, jos vakinaiseksi
kauppiaaksi asettuisin. Mutta kun Gustafsson tuolla Rantakadun varrella
teki konkurssin ja pesänhoitajat lupasivat myydä koko kauppavaraston 30
prosentin alennuksella, silloin tein päätöksen, enkä sitä ole katunut.

Kyllä on sentään hyvin helppoa päästä herraksi, kun vakavasti yrittää.
Vuoden päästä ei minun ja kaupungin muiden herrojen välillä ollut
mitään erotusta, kun minä vain — olin vaiti. Mutta kun minä sanoin
jotakin, tuli siitä helposti jotakin moukkamaista. En nyt tarkoita
itse murretta, mutta minulla oli sanoja, joita jotkut herrasväet eivät
aina oikein ymmärtäneet, ja heillä taas oli mutkikkaita lauseparsia,
joita minä en käsittänyt. Mutta parempain ihmisten joukossa voi olla
kauankin sanomatta sanaakaan. Äskettäin oli täällä varatuomari, joka
osasi olla vaiti niin kauan ja niin hyvin, että hänestä viimein tuli
lääninkamreeri ja valtiopäivämies.

Vaatteet myöskin paljon edistivät herraksi tulemista. Heti kun
tulin tänne, aloin arkipäivinäkin käyttää pitkäraitaisia housuja ja
avorintaista liiviä. Tulin veljeksi hyvin monen kunnon miehen kanssa
ilman että se maksoi minulle äyriäkään, ja kun minä istuin ravintolassa
totilasi edessäni, ei pian yksikään ihminen voinut huomata, että minä
olin ollut paimenpoikana ja ruodilla ja kulkenut rihkamakaupustelijana
pitkin maata.

Liike meni auttavasti kylläkin. Alussa se kyllä ei tuottanut
niinkään paljoa kuin vankkurit ennen muinoin, mutta se parani
pian, ja kun Göteborgin ja Malmön tukkukauppiaat kirjottivat
täkäläiselle yksityispankille ja kysyivät, minkälainen Nils Jönssonin
varallisuudentila oli vastattiin heti: "Hyvä".

Hyvässä asemassa olevat nuoret miehet ovat siksi harvinaisia otuksia
tässä maailmassa, ettei ole varaa antaa heidän käydä irtaimina ja
vapaina, vaikkakin he olisivat mäkituvassa syntyneet, eivätkä ikänä
mitään koulua tai akatemiaa nähneetkään.

Ja niin huomattiin, että vanhemmilla tuttavillani, joilla oli lentoon
valmiita tyttäriä, myöskin oli milloin hirvenpaistia, milloin pyitä,
milloin muutamia aivan erinomaisia rapuja, joita pyysivät minun
kaikessa yksinkertaisuudessa jakamaan kanssansa. Itserakas en luule
koskaan olleeni, mutta kun isä äkkiä muisti täytyvänsä heti kirjottaa
muutamia välttämättömiä liikekirjeitä ja äiti myöskin sai asiata ulos
ja minä sain istua tuntikausia kahdenkesken heidän rakastetun lapsensa
kanssa, niin suodaan minulle ehkä anteeksi arveluni, etteivät he olisi
epätoivoon joutuneet, vaikka olisinkin tahtonut päästä sukulaisuuteen
heidän kanssaan.

Älkää luulko, että minä olin tunteeton mamsellien suloille (neitisanan
yleinen käytäntö keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin). Silloin
tekisitte minulle suuresti vääryyttä. Mutta kaikesta ystävällisyydestä
ja kohteliaisuudesta huolimatta tunsin itseni vieraaksi ja noloksi.
Meidän erilainen nuoruutemme ja kasvatuksemme tekivät meistä mielestäni
vallan eri rodun. Ihastuksella kyllä katselin valkeiden, kauniiden
sormien leikkimistä pianon koskettimilla, mutta en uskaltanut
käydä lähemmäksi, koska pelkäsin että minut pantaisiin kääntämään
nuottilehteä, ja nuottilehteä taas en uskaltanut kääntää senvuoksi,
ett'en koskaan voinut oppia käsittämään, milloin sivu oli soitettu
loppuun.

Kun olin kotona konttorissa ja puodissa, tai kun öisin maatessani
tuumailin, kun minun muuten kyllä erinomainen uneni ei tahtonut
riittää, olin toisinaan puoleksi päättänyt heittää kaiken
talonpoikais-ujouden pois ja lähestyä jotakin noista hienoista
tytöistä, joilla oli kapeat, valkoset sormet, miellyttävät liikkeet,
kaikuva nauru ja vilkas puhelu. Olinhan minä jo päässyt kappaleen
matkaa eteenpäin sivistymisen tiellä, olin luopunut monesta
lausetavasta ja sananparresta, jotka olivat herättäneet huomiota, mikä
mielestäni ei ollut pelkästään imartelevaa laatua, ja minä tunsin jo
kortit ja osasin "lyödä ulos" melkein kuin muutkin. Ja ehkäpä "hän"
sitte voisi auttaa minua muussa mikä vielä oli tarpeellista.

Ja niin kuvailin minä, mäkitupalaispoika, myyty ruotulainen, itselleni
elämää hienossa herrasperheessä, missä minä itse olin herra, ja minne
minä päivän vaivojen jälkeen pakenin levätäkseni, pari pyöreitä,
pehmosia, valkeita käsivarsia saman kaulan ympärillä, joka niin usein
oli niskassaan tuntenut Pohjosen Jaskan ruskean nyrkin puristuksen.

Mutta en ollut vielä uuteen asemaani kasvanut; aina kun satuin silmä
vasten silmää jonkun tuollaisen haaveksimani olennon kanssa, niin
tuntui, ei niin paljon enää kainoutta ja saamattomuutta, vaan kuin
olisi hän ollut jotakin aivan toista sukua kuin minä, ja kuin olisin
aikonut pyytää jotakin luonnotonta.

Kuitenkin — minunkin hetkeni piti kerran tulla. Suurempien ostajieni
joukossa oli eräs patruuna Bramberg, joka asui penikulman päässä
kaupungista. Mitä lajia "patruunaa" hän oli, sen tietäköön Jumala,
sillä nyt ei hänellä ollut tehtaita eikä taloja, vaan oli vuokrannut
erään everstin puustellin päärakennuksen ja puutarhan ja eli — niin,
linnut tietäkööt mistä; sanottiin sukulaisten häntä auttavan sittekun
hänen omat hommansa olivat menneet hiukan vinoon. Joka tapauksessa hän
eli, vieläpä varsin hyvästikin, ainakin niistä ostoksista päättäen,
mitä hän teki minun puodissani.

Alussa olin minä ihastunut tavaroitteni hyvästä menekistä
Koivusaaressa, se oli kartanon nimi, mutta iloni hiukan väheni, kun
kului pitkä aika uutta vuotta ilman että mitään suoritusta tapahtui.
Muutamien päivien perästä senjälkeen kun patruuna oli saanut
vastakirjan loppusummineen, tuli hän kaupunkiin loistavan hyvällä
tuulella, tarjosi päivällisen kaupungintalolla, pyysi sanomaan sedäksi
ja huudahti hyvästiä heitettäissä:

"Se oli totta! Niin, asiamme, poikaseni! Ne me tässä jonakin päivänä
kyllä selvitämme!"

Toukokuussa, kun velka uusien tilausten kautta melkoisesti oli
karttunut, uskalsin minä lähettää erinomaisen kohteliaan ja anteeksi
pyytävän karhumakirjeen.

Seuraavana päivänä tuli setä Bramberg luokseni, seurassaan kolme
tytärtään, hänen "ainoa ilonsa elämässä, sittekun vaimovainajani
minulta otettiin".

Brambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa
jokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan
toisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme
kaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria
kaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot,
kädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet,
mustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että
piti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa
ilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli
heidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta
se ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.

Heidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena
silmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias.
Toisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki
valtakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa,
olivat he yksinkertaisia kuin lapset.

Tulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien
kolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun
he sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se
illallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain
luvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä
ja päätä oikeille tolilleen.

Tämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon
kaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee,
niin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin
paukkumaan.

Vaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta
kaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin
suurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka
he osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan
sen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi,
paljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä
yöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä
tervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin
närkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen
jotakin kaupungin tyttöä.

Kuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme
viikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani
samalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä
kesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin
minä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa
kesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei
tehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että
siihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.

Ihmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset
puvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että
niitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti,
tämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen
puvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman
vähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman
vieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki
tämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi,
hänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat
ja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka
on kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden
ensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan
voi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on
rähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä,
joka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki
suomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.

Ja siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä
sisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein
mielin.

Mutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan
äänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme
puutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla,
kauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut
lehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä
riemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin
portviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja
ihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota
katselin puodin ikkunasta kaupungissa.

Iltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin
toinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli
ainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä,
mihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan,
Emmin vaiko Julian.

Tunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut
kauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla
heijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta.
Sain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia
korkojani maahan ja huutanut: "Huhhei!" Ja taivaallinen isä yksinään
tietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin
ja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia,
jotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja
portviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako?
Olinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.

Seuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui
tuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:

"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa
olisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!"

Minä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta,
mitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä
nousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.

"Ah, setä on hyvä ja antaa anteeksi..."

"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi hän vallan myöntyväisesti,
ja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita
luokseen päivällisille.

"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä
ei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty."

En ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään
tietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria
vastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin
samanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas
Koivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen
oven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja
kumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti
kauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:

"Onhan pappa jo puhunut kanssasi ja tytöt tietävät jo..."

Ja niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin
minä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia
näitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia
poskiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui
suonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria,
solakoita vartaloita.

Aamupäivä kului, mutta kummallista kyllä, ei ollenkaan niin hauskasti
kuin edellinen päivä. Ja niin tuli päivällisaika ja sen mukana tehtaan
patruuna Tolling rouvineen ja tyttärineen ja poikineen, joista toinen
oli tuomari, toinen lääketieteen kandidaatti, ja kirkkoherra Lundin
rouvineen tyttönsä ja luutnanttipoikansa seuraamana ja asessori Karell
rouvineen ja tyttärineen ja yksi varatuomari ja kaksi notariota.

Kenenkään ei pitänyt aavistaa eilispäivän suurta tapausta, mutta
kenenkään päähän ei tietysti pistänyt suuresti kummastella, mitä herran
nimessä minulla täällä talossa oli tekemistä. Emmin vieressä minä
toki sain istua; mutta kuinka tyhmältä minä näytinkään, kuinka vähän
minulla olikaan hänelle sanottavaa sill'aikaa kuin kaikki muut nuoret
miehet pöydän ääressä lasejaan kohotellen heittelivät hänelle leikkeviä
sukkeluuksia, pieniä kohteliaisuuksia ja säihkyviä katseita.

Päivällisten loppupuolella tapahtui onnettomuus. Ei niin että kukaan
olisi pyörtynyt tai saanut palaa kurkkuunsa, mutta melkeinpä vielä
pahempaa.

Kaupunkimme oli, kuten jo olen maininnut, yksinkertainen tavoiltaan ja
vakava, eikä siellä koskaan oltu nähty huuhtelukuppeja päivällisillä,
ainakaan ei missä minä olin ollut mukana. Kyllä niin, seisovan pöydän
ääressä, suuria, lasien huuhtelemista varten, muttei pieniä kullekin
erikseen, sitroonan pala sisällä, kuten tiedätte.

Kun nyt palvelustyttö tuli ja asetti tuollaisen pienen sinisen esineen
meidän kunkin eteemme, otin minä, joka en juuri milloinkaan ollut
varsin perso väkijuomille, ja — tyhjensin kuppini pohjaan asti, jonka
jälkeen minä käännyin Emmin puoleen rakkaasti hymyillen ja kuiskasin
hellästi:

"Hyvältä maistui! sanoi Kustaava, kun pusun sai!"

Morsiameni tuli vallan kalpeaksi ja puri huultansa vastaamatta, mutta
sitä hilpeämmäksi kävi pari nuorta herraa vastapäätä.

Kahvit juotua juostiin leskistä puutarhassa. Kun minä kerran olin
saanut Emmin parikseni, oli tietysti aivan mahdotonta muille herroille
meitä erottaa; siksi paljon minä aikoinani olin juossut kyläsonnin
perässä ja avannut siksi monta veräjää kauppa-Lassille Pollen
juostessa tasaista hiljentymätöntä ravia. Mutta enemmän nopeasti ja
tarkoituksenmukaisesti kuin juuri sievästi luulen kyllä juosseeni,
koska näin kaikkien muiden paitsi Brambergin tyttöjen kasvojen
ikäänkuin kirkastuvan juostessani.

Kun hämärä tuli, ruvettiin tanssimaan salissa. Tahdissa minä kyllä
pysyin, sen tiedän, ja voimakkaampaa käsivartta kuin mitä minun silloin
oli, on harvoin kierretty tytön vyötäisten ympäri. Mutta vallan
kehuttavaa ei tanssini kuitenkaan mahtanut olla, sillä tanssittuamme
pari kierrosta, katsahti Emmi minuun katse kosteana ja kuiskasi:

"Ehkä me kernaammin menemme hiukan puutarhaan kävelemään!"

Mutta kaikki muut näyttivät varsin tyytyväisiltä ja iloisilta.

Kuinka erilainen olikaan Emmi puhuessaan muiden nuorten herrojen kanssa
kuin minun seurassani! Tuo tyyni, puoleksi suojeleva ystävällisyys oli
poissa, ruusuja kohosi poskille, tummat silmät säihkyivät ja naurussa
oli salaisen ymmärtämisen kaiku!

Sinä yönä minä en nukkunut paljoa, mutta sinä yönä minä kuitenkin näin
asiat selvemmin kuin kirkkaammalla päivällä. Näin hienon ja kauniin
tyttöraukan, joka oli myynyt itsensä talonpoikaispojalle hinnasta,
joka hänelle oli vähäinen, mutta joka ajan pitkään kuitenkin voi tulla
liian kalliiksi minulle. Rakastinko minä edes häntä toden teolla?
En, minä olin hullaantunut kauniisiin silmiin ja mustiin kiharoihin,
mutta oikeastaan oli paljas sattuma, että morsiamekseni oli tullut
Emmi; yhtä hyvin olisi se voinut olla Anna tai Julia. Minkälaiseksi
muodostuisikaan yhdyselämämme.

Ei, ei, tämä oli, kuten kauppa-Lassin oli tapana sanoa, "huono kauppa";
minun täytyi päästä järkiini ja puhua vakava sana Bramberg-ukon kanssa.

Kello kahdeksan minä pukeuduin ja lähdin ulos. Rullaverhot ukon huoneen
ikkunoissa olivat ylhäällä. Hän oli siis jo noussut, vaikka olikin
menty myöhään levolle. Menin avoimen ikkunan luo tervehtiäkseni hyvää
huomenta. Huone oli tyhjä. Lähdin astelemaan eteenpäin kauniissa
puistossa, ja äkkiä sukelsi Brambergin valkonen kesätakki esiin
käänteessä.

"Huomenta poikaseni!

    "Oi kuinka ihanaa
    on täällä luonnon helmassa."

hyräili kunnon patruuna.

"On... on... kyllä... mutta tahtoisin kernaasti puhua sedän kanssa..."

"Anna tulla vaan, poikani!"

"Tiedän tuskin, mistä alottaisin..."

"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle
hyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin
sanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää
hämillään olosta."

"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi
toisillemme ja..."

"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan
mustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi
on tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä
seisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin)
paljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta
ukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa
on ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin
sellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi
sille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?"

Tuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija,
joka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja
rakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan.
Mutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä
puhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä
koskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella,
sanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme
ja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä
sopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.

Niin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä
luonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg,
joka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen
myöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja
mumisi:

"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin,
ettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut
suusi puhtaaksi eikä... ollakseni täysin vilpitön... se Ermminkään
sydäntä särje, vaikka... vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta
ei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä
kuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että
kaikki olisi mennyt hyvin."

Olimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja
äänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot
vielä alhaalla liikkumattomina.

Minä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja
lopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin
nololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen,
veitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi
kysymykseen:

"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja
selitän asian niin hyvin kuin voin."

Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni,
tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta
jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.

Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin
onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.

Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa
olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä
pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.

Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta
myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman
ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse
oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja
elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja
katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään
epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista
omaisuuttaan.

Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut
olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin
varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja
kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:

"Suo anteeksi!"

Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen
mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:

"Kiitos!"

Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin
voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei
kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme
pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.

Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani
Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja
hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän
lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä
ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot
tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat
minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en
minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen
koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin
yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut
yhtään elävää olentoa.

Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta.
Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni
liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten,
ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä
lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta
portista sisään.

Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden
lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka
lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.

"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään... patruuna!"

"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?"

Sen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.

Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki
tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja
yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.

"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,
Elin!" sanoi lautamies.

Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä
istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä
kysyin:

"Ja Hanna, missä hän on?"

"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä
nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet
tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."

"Olisi synti häiritä hänen huviaan", arvelin minä. "Emmekö me sen
sijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?"

Siihen ei ollut mitään estettä.

Menimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo
viulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein
laudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan
salongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa.
Kauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin
huomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta
voimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan
peittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen,
mutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli,
huolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä
ilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.

Kun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä
kielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä,
kuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa,
tietämättä meidän läsnäolostamme.

Minkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina
meni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti
jotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen
rannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:

"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla
itsekseen!"

Sitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin
tunsin noista reippaista sävelistä.

Tanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin
tuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö,
jolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli
"vapaa".

Senvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja
kuiskasin:

"Saanko luvan, Hanna?"

Hän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja
niin me lähdimme tanssiin.

Siellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen
kirjuri ennastaan, niin että "kaupunkiherran" osanotto tanssiin ei
herättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni
täällä oli täydellisesti paikallaan.

Me tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta
tuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää
oli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään
säihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut
ja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan
kuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut
vaalennut niin paljon kuin minussa.

Lautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden
kesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi
joki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me
kävelimme aivan lähekkäin.

"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle
maitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?"

"Muistan, Nils."

"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja
talutin aina myllylle asti?"

Hän muisti kaikki.

"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä
viimeksi täällä käydessäni?"

"Muistan, Nils,... mutta siitä on jo niin hirmusen pitkä aika..."

Ääni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin
häneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen
pikkuleukansa alla.

Riemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla
ollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa,
jonka taakse se oli kätketty.

"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku
tyttöni!" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran
oli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle
pikkusuulleen ja suljin hänet syliini.

Sitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme
vastaan painautuneina.

"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi
ja rakas lapsuudenkotisi?"

"Sitä en minä tiedä, Nils."

"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja
rakastaa minua?"

"Kyllä, Jumala sinua siunatkoon, Nils, _sen_ minä tahdon tehdä."

Ja sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä
itsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti
kuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan
antautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt
koko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen,
että jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo,
että samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.




VI.

Eteenpäin ja ylöspäin.


Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut
valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan
kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan.
"Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi
vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos
sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä
olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä
näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.

Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen,
paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli
häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että
hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.

Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä
Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.

Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille,
Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut
kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen
aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo
enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan
uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini
häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen
yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme
Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin
laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää
kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi
Kanervapellon kestikievarista.

Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin
olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt
rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa
kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla
tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin
minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni
ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä
ohjakset että tien.

Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena
hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti
loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha
levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"

Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi,
että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän
oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan
häneltä kysynyt.

Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja
soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut
lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt
eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan
on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen
auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi
kauniimpaa.

Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten
selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan
pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin
eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat
toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me
suutelimme.

Kaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että "hevonen jo aikoja sitte oli
syönyt viimeisenkin kaurajyvän", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.

Mutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin
oli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua
eikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja
komeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja
sanoi:

"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä
niin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani".

Komeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas
Rantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä
huonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen
päivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana
ja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta
vedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria
maksavan peilin — siinä kaikki.

Minä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni,
joka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista
hakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin
vielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin
minä vaan: "Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!"

       *       *       *       *       *

Nyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin
voinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että
hän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.

Valtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla
meni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren,
rautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli
Lundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän
oli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä
tänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.

Minä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä
reumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata
valveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita
hoitamaan.

"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?" arveli Hanna, joka heräsi minun
kääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.

"En suinkaan! Minä nukun, minä nukun, rakkaani", vastasin minä.

Nyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan,
sillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen
vapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä
ollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän
harkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä
kuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin
tullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja
vasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli
suuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat.
Ja minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan
teurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään
hinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja
kansa seurasi hänen neuvojaan.

Ei, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa
täytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.

Tähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin
uudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia
tuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:

"Herra puheenjohtaja, hyvät herrat!

"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja
tarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja
yleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin,
minä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa
sanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista,
jotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan
ympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo,
toripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin
kaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla
öljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali
olisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')

"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat
valistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun
omien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa
kansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden
pienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää
muminaa ovensuusta, työväen joukosta.)

"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta,
koreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää
lasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen
tarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin
nuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset
ehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita
köyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille
elämän antaneet?

"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut
rikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se
vieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet", sanotaan. Minä
vastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia,
joita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat
hentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin
ylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa
opettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')

"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni
hyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä
kahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla
kustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen
siistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella:
'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'

"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä
kadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi
kerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.

"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies", sanoivat
eteläkaupunkilaiset.

"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua",
kuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.

Oo, kuinka minä nautin!

"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi
ja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle
tuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat
rakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse
kastella varpaitaan?" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.

Minä suoristin vartaloni ja kuljin reippain askelin.

"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en
ole elämässäni kuullut!"

Se oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta
se ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta
tietysti!

Heti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865.
Jo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund &
Poika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen
sähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt.
Ettäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti
kirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin
paljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.

Sähkösanoma tuli, ehdotus oli voittanut. Hurraa!

"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan
takia!" sanoi raatimies Ström. "Hyväkin aihe kai teille porvareille
juhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan,
vai mitä?"

Silloin rupesi Pettersson ja Kumpp. arvelemaan, raapi tukkaansa ja
kuiskasi:

"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan _sisälsi_ tuo ehdotus, joka
nyt on voittanut."

"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät
palamaan sekä asunnossasi että puodissa", vastasin minä.

Kun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani
ja sanoi:

"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä
ei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä
pulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla."

Suutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät
ikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä.
Pian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa.
Päättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille
miehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin
ne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.

Pienessä vierashuoneessamme seisoi Hanna miettiväisenä.

"Tämä tulee maksamaan yli kolme riikintalaria, Nils!"

"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on
pelastettu, näetkös."

"Mistä niin?" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle
selittää; kiirehdin kadulle.

Siellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut
kaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta
että vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin
mielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu
kansanjoukko lyönyt rikki.

Mutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma
tehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi
kaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän
palasen:

_Mikä on tarkotus?_

Kaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin
rahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä
tarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan
rahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa
sellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen
käsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien
sukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.

"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu
artikkeli", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme
kaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.

"Mikä artikkeli?" sanoin minä, vallan hämmästyneenä.

"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin
sinä!" sanoivat he kaikki.

Sehän oli oikea arvoitus, kuinka he olivat sen saaneet selville!

Kaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä
sentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias
Westergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin
kultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella,
ja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet "Auringon
ystävissä", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias
Westergrenin vaalissa.

Vaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä
ole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan,
irvistävät ja sanovat:

"Saan luvan onnitella!"

"Minkä hiton tähden?"

"Sinä olet valtuusmies 2,514 äänellä. Westergren hävisi 2,312:lla."

"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla
rauhassa!" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.

On suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen
ulkona visusti pitää peitellä.

Hanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani
ystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.

"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja
kuin luulit?" sanoi hän.

Minä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi
liikutuksesta:

"Paljon parempaa, Hanna. Minusta on tullut valtuusmies!"

Hän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian
täyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli
hänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:

"Kuinka suuri palkka on valtuusmiehellä, Nils?"

"Hm... ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus
siitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että
kuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon
raatihuoneella."

Nyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi
hyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen
toisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät
luonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa
Peltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori
erosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat
toisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka
meillä niitä on seitsemän.

Kaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun
kokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä
aivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista
kehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain
aikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.

Hän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja
Pettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun
me sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin
äkkiä minulle:

"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan
enää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta."

"Tsjaa", sanoin minä, "mitäpä sille tekee?"

"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä
kaupungissa", sanoi Landelin.

Minä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni
koko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi
patruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti
oli sydäntäni riemastuttanut.

Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys,
halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin
ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos
koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi
mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa
tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin
oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken
edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että
veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle
luokseni.

Sauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:

"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli
kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"

Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi
minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:

"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos
haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."

"Onko se... onko se hyvinkin kallista?"

"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa
hallitus myisi arvonimiä!"

"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä."

"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p--een perulaisen
laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin
hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle
jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi
syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."

No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän
kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä
Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi
en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä
hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja
seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman
konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan
ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.

Varsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan
olleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet
ylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja
mongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen
tarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä
kaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen
enkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten
koetin selittää.

Hän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme
saaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa
liikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen
häntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:

"Maledetto, poveretto! Kas tässä viis krunetto."




VII.

Koettelemuksen päivinä.


Kullakin säädyllä on omat etunsa enkä minä ketään kadehdi.
Liikemiehen, jolle käy hyvin, ei tarvitse, kuten virkamiehen
määrätyllä, niukalla palkalla, heti uransa alussakaan pitää kovin
suurena tuhlauksena hankkia silkkihame pikku eukolleen tai uusi
päällys salin huonekaluihin. Mutta minä tahdon verrata virkamiestä
ja ammatinharjottajaa talonomistajaan hiljaisella satamakadulla,
jonka tilikirjoissa ei varsin suuria numeroita esiinny, ei
voitto- eikä tappiopuolella, kun sitävastoin liikemies on verrattava
purjehtijaan, jonka laiva toisena hetkenä voi kylläkin komeasti
keikkua auringonpaisteisella aallolla, mutta pian senjälkeen ajautua
haaksirikkoisena hylkynä asumattomalle rannalle.

Ei niin ymmärtäen että Nålköping olisi mikään liikekeskusta tai rajun
keinottelun tyyssija, tai että minä tahtoisin loistaa jonkunlaisena
suurena, uudenaikaisena liikenerona, mutta tosiasia on, että minä
keväällä v. 1881 olin niin suuressa pulassa, kuin todella olisin
ollut tuollainen nero. En ollut tyytynyt puotiliikkeeseeni, vaan olin
ostanut metsiä ja puutavaran arvo laski, olin ostanut kauroja ja niitä
ei kysytty ollenkaan. Sitte vielä pari ystävää käytti tilaisuutta
lyödäkseen kintaansa pöytään, ja kun Nils Jönsson suoriutui heidän
konkurssipesistään oli hän, niinkuin minä sitä tahtoisin nimittää,
jotensakin puhtaaksi kynitty.

Kotona oli aurinkoa ja iloa ja rauhaa kuten tavallisesti; lapset ja
Hanna tulivat minua vastaan päivällisaikaan ja tervehtivät minua kukin
tavallaan, Hannasta alkaen, joka ulottui suuhuni asti, pikku Jennyyn,
joka vaan voi ottaa minua polvista kiinni ja jokeltaa: "Pa-pa-pa".
Kukkia aina ikkunoissa ja joka nurkka siistittynä. Päivälliseksi aina
joku hyvä makupala minulle, ja illalla kiiltävä poriseva teekeittiö ja
paras tuoli paraalla paikalla.

Konttorissa surua ja levottomuutta, kaikki harmaata, kolme uutta
huolta jokaisen vanhan sijaan, joka vaivoin saatiin selvitetyksi.
Aloin jo uskoa, että voisi käydä vallan hullusti, ja kun minä
iltasin istuin ja katselin meidän kaunista salinlamppuamme, huomasin
hämmästyksekseni ajattelevani, mihin hintaan se mahdollisesti
menisi konkurssihuutokaupassa. Annoin katseeni kiitää koko
silloisen huoneustomme, kuuden kauniin huoneen läpi, ja kiusasin
itseäni näkemällä hengessä ne täynnä kaupunkilaisia kaikista
yhteiskuntaluokista, hatut päässä ja naureskellen huutokaupan pitäjän
laskettamille sukkeluuksille kaikista näistä rakkaista, kauniista
esineistä, jotka yhdessä muodostivat rakkaan kotini.

Uskokaa minua tai ei, mutta minä en oikein tunne Hannaani, vaikka
olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Luulen, että hän koko ajan
on näyttänyt minulle niin sanoakseni aurinkopuolen kasvoja, ja että
hänellä on toisetkin, joita minä en saa nähdä. Väliin kun olen tullut
rappusia ylös, olen kuullut hänen äänensä vierassointuisena, terävänä
ja moittivana, varsin kylmänä ja kovana, ja pari kertaa kun äkkiä ja
odottamatta olen tullut kotiin, olen nähnyt hänen kasvonsa synkkinä,
outoina minulle, mutta ne ovat tulleet valoisiksi ja iloisiksi,
niinpiankuin hän on nähnyt minut. Sydänkäpyseni, minä aavistan kuinka
asia on! Kaiken valon ja ilon, minkä puhdas, rakastettu olentosi
itseensä kätkee, kevättunteet vielä syksynkin päivinä, ne sinä säästät
vanhalle Nissellesi, ja kaiken alakuloisuuden ja huonon tuulen, mitä
sinulla kuten muilla voi olla, sen peität sinä minun näkyvistäni yhtä
huolellisesti kuin minkä tahansa muun huonon, joka voisi loukata
silmääni ja tehdä mieleni levottomaksi. Minä aavistan, että juuri näin
hienot, jalot naiset menettelevät, mutta missä olet sinä sen oppinut,
pikku lautamiehentytär?

No, nyt tahdoin minäkin osoittautua lujaksi ja yksin kestää sen
myrskyn, mihin olin joutunut; Hannan ei pitänyt saada tietää mitään,
ennenkuin kaikki jo oli ohi tahi mahdollisesti — onnettomuus käynyt
mahdottomaksi salata.

Näytti käyvän tähän jälkimäiseen suuntaan, ja minä aloin jo kääntää
ajatukseni pelastuksen mahdollisuuksista itsetutkimukseen liikkeen
tilasta, jos nimittäin tulisi kysymykseen vakava tarkastus, millä
tavalla Nils Jönsson on liikettään hoitanut. Kuinka tulisi uskottujen
miesten kertomus mahdollisessa konkurssissa kuulumaan? Olinko minä
kadottanut jotakin enemmän kuin kaiken aineellisen omaisuuteni, jos
kuperkeikka tulisi? Oliko myöskin kauppamieskunniani silloin mennyttä
kalua?

Ei, kuinka ankara olinkaan itseäni kohtaan, en voinut sitä huomata;
Nils Jönsson oli ojentanut koipensa hiukan kauemmaksi kuin peitto
riitti, mutta kunnia oli tallella. Ei mitään epärehellisyyttä! Ei
mitään keinottelua!

No, jos olisin ollut yksin, olisi kai Jumalan nimessä saanut tulla
konkurssi; mutta rakastetun puolison käsivarret kaulalla, pikku Jennyn
pienet kätöset polven ympäri ja kaikki muut pikkaraiset takin liepeissä
tulisi uutten urien alottaminen vähän vaikeaksi.

Ja eräänä iltana, kun viivyin hyvin kauan illallispöydässä, ja
lapset toinen toisensa jälkeen sanoivat hyvää yötä ja viimeinen
pieni, punainen suu oli ojennettu papalle, ja Hanna ja minä olimme
kahdenkesken, silloin raukesivat kaikki ylpeät aikomukset, minä vedin
hänet lähelleni ja nyyhkytin:

"Minulla on huolia, Hanna. Onnettomuus, ehkäpä puute, seisoo ovemme
edessä."

Silloin hän vaan lujemmin pusertautui minuun ja kuiskasi:

"Olen ymmärtänyt sen, Nils. Enkö minä missään kelpaisi sinua auttamaan?"

Kyllä, totta tosiaan, siihen hän kyllä kelpasi. Vain sen kautta että
on kirkumatta ja itkemättä ja heittäytymättä sohvalle ja potkimatta
jaloillaan hermokohtauksissa, voi vaimo auttaa miestään koko paljon.

Ja sitten oli meillä aina iltasin pieni luottamushetki, kun lapset
olivat menneet levolle, Hannalla ja minulla. Hän lohdutti minua ja
pysyi lujana ja teki ehdotuksiaan hänkin. Tietysti ei yksikään niistä
kelvannut, mutta minä tulin lujemmaksi ja toivorikkaammaksi vain niiden
kuulemisestakin.

Niin kiipee eräänä päivänä luokseni konttoriin Lindnäsin vanha, saita,
kopea hovimarsalkka, joka osti siirtomaatavaransa minulta, ja joka aina
tavatessamme, huolimatta minun konsuliudestani ja kaikesta, kohteli
minua niin ylhäisesti ja ylimielisesti kuin jos olisin ollut oma
puotipoikani. "Hyvä herra... mutta kauheastipa te olette laihtunut!
Oletteko sairas?" kysyi hovimarsalkka.

"Ei kannata puhua. Miten voin olla palvelukseksenne?"

"Voisinko saada puhua häiritsemättä pari sanaa kanssanne?"

Pyysin häntä astumaan ylös saliin ja siellä istui hän paraaseen
nojatuoliini, sen näköisenä kuin olisi hän armossa suvainnut mennä
jonkun torpparinsa luo käymään, tuo kopea lurjus.

"Niin nähkääs, asia on sellainen, herraseni", alotti hän, "että minä
erään sukulaiseni kuoleman kautta aivan aavistamatta sain niskoilleni
viisikymmentätuhatta kruunua, aivan valmistumatta.

"Saakelin epämiellyttävää, sillä en tiedä mihin ne panisin, sillä
nähkääs, pankkien talletuskorko ei minua tyydytä."

Sen minä kyllä voin uskoa. Sinä kyllä kernaimmin tahdoit hieman
harjottaa koronkiskomista noilla rahoillasi, senkin vanha saituri!

"Nyt olisi aikomukseni kysyä herralta, joka seurustelee... niin, se
tahtoo sanoa, ainakin tuntee väkeä maalla ja muualla, mihin minä
paraiten voisin sijoittaa rahani. Ei alle kuuden prosentin, ei alle
kuuden prosentin; ei tule koskaan kysymykseenkään."

Minä hypähdin ylös tuoliltani. Viisikymmentätuhatta kruunua! Niillä
olisin minä pelastettu! Mutta Herra Jumala, mitä vakuutta oli minulla
tarjottavana! Minun kiinnitykseni olivat jo aikoja sitte käytetyt. Ja
niin luettelin minä useita talonpoikia Nålköpingin lähiseudulla, joiden
tiesin tarvitsevan pieniä, yhden- tai parintuhannen kruunun lainoja,
kiinnitystä vastaan taloon. Hovimarsalkka otti hienon lyijykynän ja
merkitsi ylös taskukirjansa lehdelle laihalla, hienolla, Valkosella,
kapealla kädellään.

"Herraseni, tämä tekee 27,000 kruunua yhteensä ja sittenkin joutuisin
tekemisiin neljäntoista henkilön kanssa... Ette tiedä ketään
liikemiestä, joka hyvää vakuutta vastaan, hyvää vakuutta tietysti, ja
kuudella prosentilla, alle ei tule kysymykseenkään, tahtoisi ottaa koko
summan?"

Minä punastuin ja kurkkuni tuntui ahtaalta kun sanoin:

"Kyllä, minä tunnen erään, joka tarvitsee nämä rahat varsin hyvin,
erään, joka ilman niitä ehkä piankin on paljaan taivaan alla vaimoineen
ja lapsineen, erään, jolla ei enää ole mitään vakuutta tarjottavana,
mutta joka, jos nämä rahat saisi, olisi pelastettu, ja varmasti
maksaisi ne takaisin."

"Ta ta ta! Sellaiseen kauppaan ei nähkääs kukaan ihminen rupea,
ystäväiseni. Pyydän anteeksi että olen häirinnyt. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Ovessa käänsi hän taas vanhan petolinnunnaamansa minuun päin ja kysyi
rumasti hymyillen:

"Kuulkaapas, sanokaa minulle, kuka nyt taas on liisterissä tässä
viheliäisessä luolassa?"

Minä olin kiihtynyt ja epätoivoissani, ja mistään väliä pitämättä minä
melkein huusin:

"Minä itse, herra hovimarsalkka! Olkaa hyvä ja katselkaa nyt oikein
tarpeeksenne pulaan joutunutta lähimmäisraukkaa, jos se teitä huvittaa,
niinkuin näyttää!"

Ukko ojensi vartaloaan.

"Mitä lajia! Mitä sanotte? Te itsekö? Ja sen sanotte te noin suoraan!
Ajatelkaas, jos puhuisin siitä jollekin!"

"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta
sen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka",
huudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat
kasvonsa nähdessäni.

Ukko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken
oli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista
nuuskarasiaansa.

"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja
sydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa
hovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!"

Minä häpesin ja pyysin anteeksi.

"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra
tahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?"

"Saa... saadako ne? Herra hovimarsalkka ei varmaankaan kuullut..."

"... että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala
paratkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän
perästä? Saan rahat silloin."

Olin kuin pilvistä pudonnut ja tulin tuskin kiittäneeksi.

Neljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla
kädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja
aioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.

"Mihin nyt, herraseni?"

"Todistajat, herra hovim..."

"Kas vaan, onhan siinä sinetti, tiemmä."

Sitte otti hän velkakirjansa, katseli sinettiä ja ivaili:

"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja
aistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi
väärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!"

En tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia
käsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle
ja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.

Ilo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan
ennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa
takasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja
kuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin
puhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei
äyriäkään alle.

Maksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu,
tunkeutui korviimme heikko lapsenääni.

"Pientä herrasväkeä vai?" arveli hovimarsalkka.

"Niin, pieni tyttö, vasta viikon vanha."

"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm... hm... Kuulkaapas herraseni, teidän
piirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?"

"Ky...y...llä. Olimme ajatelleet tuorstaina, mutta..."

"Jaha. Tuorstaina! Silloin minulla juuri on asiaa kaupunkiin. Suokaa
anteeksi, ukolla on omituiset päähänpistonsa. En ole sellaisessa
tilaisuudessa ollut pitkiin aikoihin. Vanhoja tuttaviahan nyt ollaan.
Tokkohan olisi mahdollista saada olla mukana?"

"Herra hovimarsalkka... en löydä sanoja... liian suuri kunnia... hm..."

En ole muuten juuri mikään kumartelija, mutta vaikka luulen silloin
pokkuroineeni ja kumarrelleeni varsin runsaasti, en voi sitä katua
vielä tänäkään päivänä. Nähkääs, yhdestä hovimarsalkasta minä viis
välitän, mutta tuo vanha vääräsäärihän oli nostanut minut jaloilleni ja
pelastanut onnellisen kotini!

Hänelle annettiin tieto, että toimituksen piti tapahtua kello neljä ja
lyönnilleen olivat hänen vaununsa portilla. Hanna kyllä arveli, että se
oli hauskaa muiden rouvien vuoksi, mutta oli hirmuisen hämillään, ja
sitte ei hän oikein tietänyt millä tavoin puettuna piti luulla hänen
tulevan. Mies, joka kutsui konsulia ja tukkukauppiasta "herra" ja
"herraseni", voi epäilemättä tulla ristiäisiin metsästyssaappaissa.

Mutta ei, hänellä oli täysi hovipuku, hän tervehti kohteliaasti kaikkia
ja kutsui Hannaa "rouva konsulinnaksi", niin että hän kyllä tavat tunsi
kun vaan tahtoi.

Pappi oli pudottaa käsikirjansa kun sai nähdä tuon vanhan kopean
hovimarsalkan, joka ei koko kaupungissa seurustellut kenenkään muun
kanssa kuin maaherran, kummina minun luonani, ja Nålköpingin rouvat
olivat niellä ukon katseillaan.

Tyttö kastettiin Katriksi ja hänen pitäisi nyt keväällä päästä edes.

Hovimarsalkka kilisti lasia vaimoni kanssa ja pyysi saada lähemmin
katsella pienokaista. Kun Hanna toi hänet, katseli hän lasta pitkän
aikaa ja hänen vanhat silmänsä näyttivät sumenevan.

"Minä olen vanha, lapseton leskimies, enkä tuollaisista pikkaraisista
juuri paljoakaan ymmärrä; mutta saanko minä, rouva konsulinna?"

Ei Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli
meille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän
ei saisi.

Silloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo
tulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi
suurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.

"Merkillistä, hän maistuu aivan tuoreelta voilta", sanoi hän.

Muut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni
kanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut
"taivaalliselta". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että
hovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.

Sitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan
siniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:

"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä
maailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei,
Jumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan
tule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden
joukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni
elinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus.
Tohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle
vanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu,
sillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri?
Mutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen.
Ei, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt
täytyy minun lähteä."

Nils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin
alas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani
ja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.

"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa
suoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra
tietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut?
— Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan.
Katsohan vaan! Katsohan vaan!"

Ajatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja.
Niiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä
avautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.

Mutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan
kolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt
on enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti
tilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.




VIII.

Lapset.


Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien
rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on,
kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota
ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle.
Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä
hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.

Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät
eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen,
liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo
useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään
katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun
töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on
oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.

Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin
omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla
makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia,
ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä
merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja
sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin
kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät
sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta
itsestäsi.

Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta,
joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen
ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen
hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa
heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.

Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule
haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että
rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin
esikoistani sylissäni.

Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun
käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita
siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse
Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein
meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian
yksinkertaista painettavaksi!

Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun
sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole
Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi
voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä
vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun
kuulin että se oli poika.

Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin
niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin
hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä
molemmat.

"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet
kastamme?"

Minä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.

"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla
ensin mitä sinä arvelet."

"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä
kirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut
Albert."

"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta.
Mutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut
nimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan", sanoin minä.

Silloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti
käsivartensa varaan ja sanoi:

"Se oli kauh... kaunis nimi... tarkotan, lyhyt... ja helppo... sanoa..."

Rakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen
kyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla
oli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli
mahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.

Siitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti
meille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta
koulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti
valita elämän ura.

Virkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse;
siellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että
joku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.

Mutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa
omalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä
liikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.

Saada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä
mahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan.
Lääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja
rukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan
sanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän
kärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin
tai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin
että se viilsi sydäntäni.

Minä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani,
ja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt
koulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.

Sydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos
huoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin
keskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa
Bengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: "Pysy lujana,
Jönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!"

Mutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään
valkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi
minuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi
ja hän sanoi:

"Kiitos, rakas isä, siitä kasvatuksesta, minkä tähän asti olen saanut!"

— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin
kuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja
nyyhkytin:

"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina,
aina isästäsi!"

Ja sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori
hän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu
kansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon
kastiketta edes. Ja minä, joka vihaan "kyvykkäitä" naisia, olen vallan
ihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut
häntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.

Kun toinen poika oli syntynyt, sanoi Hanna, hiukan tultuaan voimiinsa:

"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada
määrätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin
pojan aivan niinkuin itse tahdon!"

Minun mielestäni se oli hiukan kovaa, mutta minä sanoin sentään:

"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä
tuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?"

"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö
tahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta
kuulet nimen!"

Tämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa
asioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea
käsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni:
Jos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei
siitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: "Minä kastan sinut
Jöns Lars Andreas Isän Jumalan..." j.n.e.

"Jöns Lars Andreas!" Isä, kauppa-Lassi ja isoisä Peltoniemessä!

"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!" sanoi rouva
Johansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti
toimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka
hän oli pojallemme antanut.

Häntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin "Jöns
Jönsson". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan
kahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.

Nyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi
liikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin
myöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli
poika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni
konttoriin ja sanoi:

"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä
tahdon totella."

"Kuule nyt, Jöns", sanoin minä, "mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi
noihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?"

"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä
erillämme", arveli Jöns.

"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla
komennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön
luontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?"

"Oh, ei suinkaan, mitä itsenäisyyteen tulee niin..."

"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun
mielesi vaan tekee?"

"Niin, sitäkin, ja sitte... ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa
kuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä
rakastan hevosia nähkääs, isä... mutta älkäämme enää puhuko siitä."

"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani
elämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut
kauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa
Lyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota
ei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä."

"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi
kaulaani.

Mutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut
mitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia
konttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat
suurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella
tavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta
Levy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä,
missä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä
oikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon
Jumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä
ihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne
tervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että
meidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären
kanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet.
Hänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle,
meidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut
hänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet
tanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta
sillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.

Nyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse
uuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää
kauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon
mukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa
toisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina
enemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi
tuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat,
jotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi
side, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side
liikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla
alhaalla.

Ainoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on
kiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo.
Ei liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja
kuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy
vähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin
ymmärrätte, mitä tarkotan.

Niin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä
olin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön
johtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa
takonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä
päivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman
markkinoille.

Vihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu
lokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra
virkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä
koko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen
kelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi
meidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan;
mutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut
tuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät
Nålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja
o vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli
näet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin
rintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun
likavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon
jalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi
kolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli
tehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä
lautasuojuksessa ratapihalla.

No, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja
pormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni
Sviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini
aivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin
voivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä
hänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.

Mutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi
pormestari minulle:

"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät
paremmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta."

"Kyllä tiedän, Trybom", sanoin minä, "vedetään köysi seinästä toiseen
ja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan
katselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu."

Niin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti.
Ja maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari
radalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille,
mutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa
kamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä
kädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle
Vaasan tähden.

Minä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi
Hanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja
nähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi,
mutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen
viisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja
asettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:

"Maljasi Nisse! Lykkyä tykö!"

Ja kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä
väkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka
hän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.

Minulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes
otti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri
tavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut.
Mutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen
siihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan
tilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.

Silloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen
Jönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta
niskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken
perästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:

"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin
ensin häntä kauniisti, isä!"

Mutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän
olisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.

Siihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle
vuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä
hän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.

Ja sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat
tavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen —
jollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä
päivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia
ja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori
kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän
asuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen
erästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat
vielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että
Anna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat
he kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa
Greta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät
saliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa
laulaa "Mä neljäntoist' olin vuotias", hajaantuvat vieraat kernaasti
sivuhuoneisiin, sen olen huomannut.

Voidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista
tyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme.
Sydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina "kuin
kevätvirran juoksu", menivät he vihkituoliin suutelemattomina,
"hakkailemattomina" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt
polttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan
ympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi
esiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas
tai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti
Blom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään
muistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta
ja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole,
koska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka
on hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä
arkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei
mitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja
rahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen
sellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra
Jumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.

Tytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä
karvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät
naimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies
on sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa
tapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa
yhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas
tyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin
miehet ovat!

Sitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi
ensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi
elinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista
rotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni,
"ajan suuria kysymyksiä" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin
että tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa "saadakseen
vaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi", vaikka hän
sellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään
täällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä
mittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja
käveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä
kuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja
härnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä.
Jumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin
koskaan naimisiin.

Mutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset
voivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä
painostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen
ikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän
piiriimme.

Huoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme
vilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun
sattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin
hiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja
rakkaita katseita luodaan kamarin oveen.

Jos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta
tai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja
tutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko
rullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin,
mistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.

Siellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot
kuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen
kokoinen.

Se on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat
kärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän,
joka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan
muu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!

Lääkärit sanovat... niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa
häntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen
iloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä,
luonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää
tuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla
ivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja
loistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.

Tunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä
odottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet,
että ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen
leposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta
tai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden
tuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet
sydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä
ovat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on
koettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei
ole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti
sulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.

Minä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat
maasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä
ylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä
jälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen
siipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa
ja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme
muuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman
tyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja
nostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä
melkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja
voiman päivinään.

Eeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:

"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos
se vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan
siinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?"

Minä painoin pääni alas, ja vanhat poskeni punastuivat häpeästä.

"Sen pahempi, ei paljoa, lapsukaiseni..."

Lempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken
hiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:

"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä
kukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut,
kirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!"

Ja näin lausuu hän, jota on lyöty niin kovasti!

Kas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä
tulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää
huomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä.
Jumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan
keltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä
koskaan hyvää seuraa.

Äiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut
kuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on
sydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada
sen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja
syystuuli hivelee ryppyisiä poskia!




IX.

Suuri päivä.


Kaikki nukkuvat; oli hyvä että oli lauantai eilen, minun
kuusikymmenvuotispäivänäni, tuona suurena juhlapäivänä, niin että
liikkeenkin väki saa hieman levätä. Mutta itselläni ei minulla ole
mitään lepoa, ennenkuin olen saanut sanoa sinulle hyvästi, rakas
lukija, ja sen vuoksi olen minä hiipinyt ylös tuntia ennen Hannaa.

Että meillä eilen piti olla päivälliset lapsille ja ystäville, se
nyt oli selvää, ja niin pitkälle olin minäkin mukana. Mutta muuten
minä tietysti en ollut tietävinäni, että odotin jotain erityistä
juhlallisuutta. Koetin olla näkemättä suuria, jo valmiita kukkakoreja,
köynnöksiä nurkissa ja kahta mankelikorillista värillisiä lyhtyjä
puutarhaan ripustettaviksi. Meillä on nyt syyskuu, ja ensimäiseksi kun
tirkistin ulos sänkykamarin ikkunasta, katseli aurinko minua, kauniina
ja kirkkaana. Jöns oli vetänyt ylös liput, sekä kotimaiset että
perulaisen, ja miniäni, maalari, oli jo ulkona ruusupensaiden luona
sakset kädessä.

"Jumala siunatkoon sinua!", sanoi Hanna, mutta hänen silmissään oli
kokonainen pitkä juhlapuhe.

"Tarram, tarram, tarram tam ta!" kajahti alhaalla Rantakadulla,
ja salin ikkunoiden alle asettui Nålköpingin työväenyhdistys
soittokuntineen ja lippuineen. Minä olen istunut johtokunnassa
kuusitoista vuotta ja annoin heille kerran tuhannen kruunua, ja sitte
ovat he saaneet joukon kirjoja lapsilta.

Kaksi soittokappaletta ja korea puhe, niin korea, että jos vieras olisi
sen kuullut, olisi hän vähintäin luullut minua Nålköpingin kuninkaaksi.
Mutta se minä en ole, sillä se kunnia kuuluu tehtailija Grönbergille.
Puheen piti kaupungin parturi, ja se oli hirmuisen ystävällinen ja
vapaamielinen ja sisälsi myöskin koko joukon yleistä äänioikeutta,
sillä työväenyhdistykset ovat aina valtiollisia luonteeltaan, ja
valtiomiehen vikaa tavallisesti on partureissakin.

Minä kiipesin ulos parvekkeelle ja vastasin ylimalkaan seuraavaan
tapaan, jonka ohessa on huomattavaa, että kaikki ihmiset torilla
pysähtyivät ja Isontalon maitopiika ajoi aivan soittokunnan viereen,
pani kädet kupeilleen ja katseli minua kuin olisin ollut jokin
ihme-elävä:

"Ystävät!

"Tiedoin tahdoin te ette minun kanssani kujeile, sen tiedän, mutta
tiedän myöskin etten minä missään suhteessa kestä vertailua sen kuvan
kanssa, joka tässä on esitetty muka minun kuvanani. Kuvan virheellisyys
riippuu varmaankin siitä, että teidän lämpimistä sydämistänne noussut
sumu on saanut peittää kaikki vähemmän kauniit piirteet. Mutta tätä
virhettä en minä mistään hinnasta tahdo korjata vaan pyydän teitä
sydämestäni edelleenkin antamaan tuollaisen sumun nousta.

"Yksi on totta: että minä pidän teistä ja kunnioitan teitä kaikkia,
kaikkia, ja että kukaan ei osaa suuremmassa arvossa pitää kunniallista
työtä kaikilla aloilla. Toisellaiset mielipiteet olisivatkin
kummalliset miehellä, joka on alkanut köyhempänä kuin köyhin teistä.

"Mitä yleiseen äänioikeuteen tulee, niin en minä itse asiassa sitä
voi edistää enkä pidättää. Sen asian hoitavat Jumala, kuningas ja
valtiopäivät, jossa Nålköpingin edustajana on pormestari Trybom. Mutta
nykyisen perustuslain rajojen sisällä olen minä tehnyt kaikki mitä
olen voinut äänioikeusasian hyväksi: kaikilla kirjanpitäjilläni on
äänioikeus ja puotimiehenikin olisivat viime vaalissa kahdeksansadan
kruunun taksotuksen perusteella voineet äänestää, mutta nähkääs, he
eivät tahtoneet.

"Kiitos! Jumala teitä siunatkoon!"

Jo oli yhdistys kääntynyt lähteäkseen, liike torilla saanut tavallisen
kulkunsa ja Isontalon maitopiika, joka nähtävästi suureksi huvikseen
oli ollut tapauksessa mukana lähtenyt pois, kun Albertini, tohtori,
kiipee ulos parvekkeelle, päättäväinen piirre rakkailla kasvoillaan.

Minä oikein huolestuin. Ajatteles jos häneen, joka asuu Tukholmassa,
ovat tarttuneet nuo uudet aatteet ja tuon kauhean "Tukholman penkin"
hirmuinen radikalismi, ja jos hän nyt pitää oikein tuollaisen
vapaamielisen puheen. Ja me, jotka olemme niin hyviä ystäviä Trybomin
kanssa, joka on niin kauhean vanhoillinen!

Jumalan kiitos! Pojan esitys oli sekä isänmaallinen että vanhoillinen.

"Eivätkö parturi Lind ja soittokunta tahdo tehdä hyvin ja tulla ylös
juomaan lasin viiniä kanssamme!" sanoi hän lujalla, kaunissointuisella,
lämpimällä, vakaumusta hehkuvalla äänellä.

Kun minä käännyin ympäri seisoo Jenny siinä joukko laseja
tarjottimella, ja kaikki muutkin ovat tulleet sisään ja Eeva istuu
rullatuolissaan ja katsoo minuun suurilla lempeillä, lämpimillä
silmillään.

Minä menen hänen luokseen, ja kärsivän rakastettumme ja minun
ympärilleni kiertyy seppele ojennettuja käsivarsia, ja raikkaat suut
kuiskaavat korviini siunausta ja kiitollisuutta.

Samassa tulee Johanna palvelijatar, ja sanoo, että etehisessä
on lähetystö "Seitsemän tähden" veljesliitosta, jossa minä olen
rahastonhoitajana.

Niitä oli kuusi kappaletta, tavallisissa oloissa minun tuttavallisia
ystäviäni ja veljiäni, jotka eivät juuri ujostelleet paukuttaa minua
selkään ja sanoa: "Nyt sinä olet tyhmä, vanha Nikke." Mutta nyt
he olivat aivan hirmuisen jäykkiä ja hienoja, kommendöörinnauhat
päällystakkien alla, ja katselivat minua kuin olisin ollut intialainen
epäjumalankuva, tahi kuin olisivat tahtoneet pyytää: "Älä koske meihin
äläkä Jumalan nimessä sano mitään jokapäiväistä, niin että kaikki
juhlallisuutemme menee rikki!"

He heittivät päällystakit pois, asettivat kaulahuivit järjestykseen
ja asettuivat asentoon. Yliseremoniamestari lausui tunnussanan
ja aliseremoniamestari löi sauvallaan lattiaan, jonka jälkeen
puheenjohtaja-mestari, veli Lundström, piti suuren puheen ja
pyysi liiton puolesta saada jättää minulle hopeamaljan, oikean
kilpa-ajopokaalin. Ja kyllä se totta onkin, että minä usein olen ollut
juoksemaisillani hengen kurkustani tuon siunatun "Seitsemän tähden"
takia ja että minä omasta mielestäni juhlatilaisuuksissa istun siellä
narrina miekka vyöllä ja ritaripuvussa, mutta kun minä katselen
minun kilpa-ajopokaaliani on sentään lohduttavaa tietää, ettei sen
saamiseksi ole hevosraukkoja kiusattu. Jos ihminen tahtoo tehdä itsensä
naurettavaksi omalla ruumiillaan on se hänen yksityisasiansa.

Minun vastauksessani puheenjohtaja-mestarin puheeseen ei ollut
ollenkaan mitään valtiollista sisällystä, jonka vuoksi jätän sen
mainitsematta.

Samppanjaa.

Koko aamupäivän oli talo täynnä väkeä, jotka tahtoivat onnitella,
niiden joukossa maaherra ja hänen vapaaherrattarensa, piispa ja
tuomiorovasti; ja sitte tuli päivällinen monine kauniine puheineen.
Kauneimman kaikista piti Albertini papalleen. Se ansaitsisi tulla
painetuksi, mutta sitä ei Albert millään ehdolla tahdo. Minä näin,
kuinka piispa, joka oli nähnyt varsin paljon vaivaa suuresta
ensimäisestä juhlapuheesta, kulki ympäri ja ikäänkuin häpesi vähän,
että Albert oli hänet niin "distanseerannut", kuten polkupyöräilijät
sanovat. Tuleva miniäni, maalari, oli tehnyt pieniä, oikein somia
värssyjä. On hyvin onnellista kun molemmat puolisot noin sopivat
yhteen luonnonlahjojen ja ajatuskannan puolesta. Minä en koskaan ole
kirjottanut yhtään värssyä eikä Hanna hioin.

Jöns luki kaikki sähkösanomat ja niitä oli koko joukko:

 "Konsuli Jönsson,

 Nålköping.

 Onnea kuuskymmenvuotiaalle! Edelleenkin menestystä, onnea ja iloa!
 Roslund."


 "Tukkukauppias Jönsson,

 Nålköping.

    Onnea ja iloa,
    Rauhaa, tyyntä lepoa
    Asunnossa armahassa!

            Mimmi ja Joonas!"


 "Veli-Aarremestari,

 Seitsemän tähteä, Nålköping.

 Kirkkaana kuin seitsemän tähden loisto ylevänä kuin sen kulku taivaan
 kannella saapuu Skulleby-veljien tervehdys kuusikymmenvuotiaalle
 veljelle. Terve!

                                           Puheenjohtaja-mestari!"


 "Jönsson,

 Nålköping.

 Viimeksi tulleet rapsikakut kelvottomia. Emme välitä..."

"Ai h—i!" sanoi Jöns. "Vie tuo alas konttoriin, Viklund!" Ja sitte luki
hän taas edelleen.

Niin, se oli oikein liikuttavaa ja juhlallista.

Mutta päivällistä syödessä tulivat tilanomistajat Östberg ja Brädström
ja sanoivat:

"Suo anteeksi, pikku Nikke! Mutta mitäs siinä seisoikaan niistä
kelvottomista rapsikakuista. Kai samaa lajia, mitä olet myynyt meille?"

Mutta silloin minä suutuin ja sanoin:

"Ettekö te sitte ollenkaan ymmärrä tietää huutia, hyvät ystävät!
Tuletteko te ja panette minut hämilleni omassa talossani ja omana
syntymäpäivänäni! Maljanne joka tapauksessa!"

Sitten oli siellä juhlavalaistus puutarhassa ja viinibooli
huvihuoneessa ja imartelua puheessa ja hyvä tarkotus imartelussa, ja
sitte sytytti kirjanpitäjä Viklund ilotulituksen, mutta sekä äiti että
minä olisimme kernaasti suoneet, että hän olisi jättänyt sen tekemättä,
sillä kun ensimäinen raketti kihisten lensi ylös, seisoi tohtori Person
lyseosta kauempana syreenien luona käsivarsi meidän Jennymme vartalon
ympärillä, ja minä luulen, että useimmat vieraat, ikävä kyllä, näkivät
sen.

Noilla tytöillä on kiire. Pian on kai tarkotus että äiti ja minä
seisomme täällä aivan yksinämme, kuten pari vanhaa, sammaltunutta,
lehdetöntä puuta.

Huvimajassa laulettiin ja ilo kohosi korkealle ja vieraat hoitivat
erinomaisen hyvin itseään. Minä vetäydyin senvuoksi hetkiseksi pois
melusta ja menin ylös Eevan luo.

Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli avatusta ruudusta ylös
valoisaa tähtitaivasta kohti.

"Ne loistavat niin kirkkaina, lapseni! En luule koskaan nähneeni niitä
niin lähellä kuin tänä iltana."

Hän nojasi päänsä poskeani vastaan ja kuiskasi:

"Niin se kai onkin, isä! Me tulemme niitä hiukan lähemmäksi päivä
päivältä, ja kun on kuudenkymmenen vuotias tai... tai murtunut kuten
minä, silloin on syytä katseellaan yhä useammin mitata sitä välimatkaa,
joka erottaa, yhä useammin lähettää ajatuksensa rukouksen siivillä
sinne ylös!"







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.