Rajaviiva : Yhteiskunnallinen maalaisromaani

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Rajaviiva
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rajaviiva
        Yhteiskunnallinen maalaisromaani


Author: Veikko Korhonen

Release date: January 6, 2024 [eBook #72616]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1919

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJAVIIVA ***




RAJAVIIVA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




I.


Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti
kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten
huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin
tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä
janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.

Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken
sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain
jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän
aikoi saada puoleen ennen päivällistä.

Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin
veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä
heilutteli kirvestään.

Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa,
mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen
päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan
naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli
äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja
huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona
ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten
kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika
kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla
talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut
Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin
kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään
suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi
paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti
jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle,
mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.

Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään
kuivuneelle hongan tyvelle.

Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken
alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.

Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan,
Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla
sanomatta:

— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.

Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut
hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.

Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän
takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin
olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset
olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.

Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua
kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen
viljelyksien ja säästömetsien läpi.

Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja
vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen
vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa
kaskea.

Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta
sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.

Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten
välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei
kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin
ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.

Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret
nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään.
Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.

Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin
puhumaan:

— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä
tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien
rengiksi.

— Mikäpä tietää... Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat
valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka
kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.

Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:

— Niistä ryssistäkö te taas...?

— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja
tavarat haltuunsa.

— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.

Mutta Jaakko kuohahti:

— Minkä saa...! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä
suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä
rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä
enkä torrakoita.

Ville naurahti:

— Elähän... pirunko niille saa.

— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta
naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?

Ville kävi totiseksi.

— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.

Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka
laiskottelu häntä etoi:

— Hyvä olisi... nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes
työhön...

Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin
alkuun päästyä.

Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän
alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan?
Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän
jalkoihinsa.

Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän
kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla
sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä
ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä,
mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien
kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka,
joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan
salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä
sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus
parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien
kanssa.

Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin,
että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän
ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa
puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.

Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat
omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?

Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut
harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.

Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta
miten? Siinäpä se taas oli.

Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.
Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.




II.


Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui
perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon pääsevänkään.
Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta ajatuksilta, nyt ne
karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.

Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se tulisi
suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt
puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät
saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että
ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi
viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä enemmän
kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin. Kiireisenä
heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.

Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli
jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti
tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.

Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet
nuotanvetoon ranta-apajalle.

— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen
kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.

Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.

— Laiska juhta... pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.

Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa
naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin
lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.

— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville
siskoltaan.

— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!

Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta
laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita,
upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän
ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin
tämä lähti jälkeen.

— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo
kepposelleen.

Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo
tiukasti:

— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset.
Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.

Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:

— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.

Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa
pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään
paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen
katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: —
»Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.

Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän
johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku
heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia
tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta
menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.

Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä
veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.

Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:

— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa
pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?

— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on
ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat
kiusamielisesti.

— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä
lopuksi tulee?

— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat
meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.

— Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.

— Mitäs ne siitä... kiusaahan ne tekevät.

— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On siellä
kaatunut kaunista metsää.

— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä ei
saa laskea lehmänhakuun.

— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa makeilevat
kuin mitkähän.

— Kieltäisit.

— Ei tule apua.

Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista
perheelle.

Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni Emmi
Jaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.

— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.

Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille
eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi
oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä
ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen
kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.

— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä
vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.

— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin... tulee huolet
talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.

— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä
sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä
painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.

— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juoden
Emmin tarjoamaa kahvia.

— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo
jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa
vaari höristä turhia.

— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan,
tulipa aikoja minkälaisia tahansa.

Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset
ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti
helähti joskus lehmänkello.

Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi
oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen.
Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin
tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.

— Mitä sinä katsot?

— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja
jäykistyn piloille.

— Elä joutavia haasta...

Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän
valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.

Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka
he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika,
Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla
Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä
vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli
vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.

Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia
parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta
muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan
hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille
olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.




III.


Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt
heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ
parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta
ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.

— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —
Entisenkin saisitte jo palauttaa.

Muutamat alustalaiset naurahtelivat.

— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu,
niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.

— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko
tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?

— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan
miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on
Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.

— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.

— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän
eikä työn antajata.

— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on
makeampaa, kivahti Jaakko.

— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi
edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:

— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.

— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei
näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.

Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin
tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.

— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän,
että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.

Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän
edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut
apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien
tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä
sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.

Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.
Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.

Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä
suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä
ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät
vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä
sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat
lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.

Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin
mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin
ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja
kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.

— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.

— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen
torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa
maksaa.

— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.

— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.

— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.

— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.

Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata
tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa
maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä
sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa
pajukkoa.

Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa,
mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen
velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen
ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.

Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä,
joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa
mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville
heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin
härnäten:

— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla
tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime
sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.

— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.

Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.

Suu kureessa virkkoi:

— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkin
Mikkolan Vilmaa.

Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä
pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin
omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto
käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella
häntä? Kuka sen tiesi?

Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka
oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi
lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä
vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla
onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin... mietti Pentti synkistyen.
Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä
tästä.

Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista.
Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä
maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet
kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin
matalalla!

Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti
kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.

Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa
hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut,
eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän
sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut
nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella
työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia
taloudesta.

Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei
ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi
työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia
vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.

Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena.
Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän
mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä
kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja
taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.

Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä
ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!




IV.


Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi
lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt
ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat
vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen
valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.

Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön.
Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen
omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja
mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei
mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia
vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen
pyrkimyksiä.

Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut
olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut
siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi.
Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa
uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin
edistysrientoihin.

Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä
omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet
menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen
ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti
huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.

Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily.
Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin
sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja
selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä
oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja
demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat
selviksi.

Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun
tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon
torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän
alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.

Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta
keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä
vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan,
jossa sellaista ei vielä ollut.

— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.

— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi
polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.

Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa.
Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli
tehtävä kuin hän oli esittänyt.

— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.

Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että
hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä
olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten
ja järkevästi.

Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin
siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.

Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli
torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha
Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa
näihin harrastuksiin.

Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa
työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään
kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.

Vähin erin saapui miehiä ja naisia kokoukseen. Sade esti etempää
saapumasta, ja osanoton niukkuus vaikutti hieman masentavasti. Ville,
ainainen virnistelijä, vielä pilaili. Hän oli päässyt hyvään alkuun
Kinkomaan tyttären kanssa, ja tämä ylpeä tyttö halveksi kaikkea
maalaista ja maalaisten harrastuksia. Villen täytyi soutaa samoja
vesiä. Kun Jaakko pääsi tästä selville, halveksi hän veljeään eikä
ryhtynyt hänen kanssaan puheisiin. Ville oli pöyhkeillyt veljilleen,
sanoen naivansa Kinkomaan tyttären, ja siihen oli Jaakko arvellut:

— Parasta on. Pääsetkin tästä sitten laiskottelemasta.

Pentti kulki askareissaan äänetönnä. Hän oli käynyt kerran Mikkolassa
ja tavannut Vilman tavanmukaisella iloisella, puheliaalla tuulellaan.
Mutta kun Pentti otti puheeksi vänrikin, punastui tyttö ja tuli
hämilleen. Se oli huono merkki Pentin mielestä ja lisäsi hänen
epäluuloaan. Mualtakin, kuin Nikin suusta heinäniityllä, hän oli
kuullut vihjauksia vänrikin liehittelystä ja Mikkolassa käynneistä.

Pentin tovereita oli muutama kuukausi sitten lähtenyt Saksaan, ja
värvääjä oli kehottanut häntäkin lähtemään. Asia jäi hänen mieleensä
ja kyti siellä hiljalleen. Ryssien väkivalta ja sotkeminen suututti ja
vaati lähtemään, toisaalta taas rauhallinen kotiahertelu ja iloinen,
rehevä Vilma piteli kiinni kotikamarassa.

Miten nyt, jos oli totta, että Vilma oli sellainen ja alentui ryssän
heilaksi hänestä välittämättä? Silloin ei häntä enää pidättäisi mikään.
Ja muutenkin. Poikien povessa, jotka lähtivät vieraalle maalle, kyti
maan vapautusunelma. Sekin osaltaan vaati ajattelemaan lähtöä.

Kun olisi ensin saanut jonkun selvyyden Vilmasta. Olisihan sittenkin
voinut lähteä, jos tiesi, että tyttö oli uskollinen ja lupaisi odottaa.
Vielä suuremmallakin syyllä.

Nyt oli kaikki sekavaa ja epämääräisiä.




V.


Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea
metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka
nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn
poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja
mäkitupia.

Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus
tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että
Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä
oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään
Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa
Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.

Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko
oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen
oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit,
joilla ei ollut vuokrasopimusta.

— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.

— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oli
Nevalainen arvellut.

— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.

— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.

Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti.
Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua.
Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista
vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän
aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja
lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin
pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta
miehiltä keimailullaan.

Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas
oli tuomittu jättämään kotinsa.

Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.
Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.
Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.

Nevalainen seisoi vieressä ja katseli naureksien. Vähän syrjemmässä
seisoi mökin asukas alakuloisena katsellen hävitystyötä. Talouskaluja
oli heitelty hajalleen pihamaalle.

Jaakon mieltä kirveli ja etoi ilkeä näky. Kuinkahan paljon Nevalainen
hyötyi rumasta teostaan? Peltoa ei ollut kuin muutaman kapan ala, ja
tupa oli melkein viheliäinen. Konna! ajatteli Jaakko. Tämä on samaa
kuin ajamalla ajaisi irtolaisia, maattomia maassa vehkeilevien ryssien
syliin.

Jaakko meni ensin syrjässä seisovan mökinmiehen, Pellonpään Heikin,
pakinoille.

— Näinkös ne Heikin kodin hävittävät, virkkoi hän koettaen lähestyä
miestä lämpimästi.

Mies katseli arastellen. Hän näytti kuin typertyneeltä näkemänsä kodin
hävityksen johdosta.

— Niinhän ne... Hautamäen isäntä ei taidakaan tällä tavoin
mökkiläisiään häätää?

Nevalainen oli huomannut vieraan ja tuli puheille. Jaakko tervehti
kylmästi.

— Tämä Heikki kun ei muuten tästä lähtenyt, niin piti tällaiseen...
mitä naapurille kuuluu?

— Vaikeatapa se lienee jokaiselle lähtö omasta kodista. Huonoon
tehtävään on naapuri ryhtynyt, sanoi Jaakko vain.

Nevalainen katseli neuvottomana, keksimättä mitä virkkaisi. Eikö tämä
hautamäkeläinen ollutkaan yhtä mieltä...?

— Oli tässä vähän niinkuin tiellä, eihän sitä muuten... Palaa paljon
puitakin näissä tönöissä.

— Vai ei ollut Nevalaisella liikkuma-alaa, naurahti Jaakko, mutta
Nevalainen kiivastui huomatessaan, että naapuri asettui kokonaan
häädettävän puolelle.

— Oliko sulla asiaa? En jouda tässä tyhjää tarinoimaan.

Jaakko hymähti. Ihmepä olisi ollutkin, ellei Nevalainen olisi nokkaansa
nostanut.

— Tulin vain sanomaan, että raja-aita Hautamäen ja Nevalan maitten
välillä on rikki ja sopimuksen mukaan on se nyt naapurin korjautettava.

Vai niin. Tehdään sitten rautalangasta, että kestää.

Se oli olevinaan komeutta, ja Nevala ilostui nauramaan, että oli
keksinyt jotain naapuria loukkaavaa.

— Saapahan sen laittaa vaikka piikkilangasta, ryssiltähän sitä saa.

Ukko lähti menemään. Jaakon sana oli sattunut. Vallitöitä johtava
upseeri majaili Nevalassa, ja isäntä oli liehakoinut häntä siksi
notkeaselkäisenä, ettei Nevalan maalta otettu yhtään turvetta
juoksuhautoihin, ja muutenkin näyttiin säästettävän Nevalan metsää.

Ukko oli mennyt vähän matkaa, mutta kääntyi takaisin. Kasvot hehkuivat
punaisina.

— Kyllä minä aidoistani huolen pidän, mutta kuinka on sen sinun velkasi
laita? Korkoineen se tekee vähän yli viisituhatta markkaa. Et ole sitä
kai muistanutkaan.

Kovinpa kipeästi olikin koskenut Nevalaiseen hänen äskeinen
huomautuksensa ryssän liehakoimisesta, koskapa velasta piti muistuttaa.

— Kyllä minä sen muistan. Onko naapurilla siis tarkoitus sanoa laina
maksettavaksi?

— Vaikkapa maksaisitkin. Se on jo isäukon aikuista asiaa, ja onhan
Hautamäki nyt hyvissä varoissa.

Nevala sanoi tämän hieman pisteliäästi. Vaikka Hautamäki oli
paikkakunnan elinvoimaisin ja mailtaan ja metsiltään paras talo, oli
ukko jättänyt poikiensa huollettavaksi hieman velkojakin. Näistä oli jo
osa makseltu Jaakon toimesta. Nevalainen ja pari muuta saamamiestä oli
vielä suorittamatta.

— Ainahan sitä sen verran löytyy, virkkoi Jaakko huolettomasti ja
kääntyi menemään.

Tuntui masentavalta ajatellessa Nevalaisen röyhkeää käytöstä. Mies oli
sangen alhaalla. Ajoi maantielle mökkiläisiään ja kantoi vallityöstä
ryssän avulla maksua kahdesta hevosesta, vaikka niitä ei työhön
käytettykään.

Vaati velkaansa, mutta vaatikoon. Tosin olis kaikki talon tulot
tarvittu suonkuivaukseen, mutta ei sopinut jättää enää odottamaan
lautamiestä. Pentti saa mennä huomenna maksamaan.

Miten käy yhteiskunnan tulevaisuudessa, kun siinä on tällaisia miehiä?
mietti Jaakko alakuloisena. Hän ei voinut ummistaa silmiään koko kansan
kohtaloilta. Terve yhteiskunta piti yllä tervettä valtiota, mutta
terve yhteiskunta muodostui vain terveistä yksilöistä. Nevalaisen
tapaiset miehet olivat mätäpaiseita. Ne eivät ennustaneet rauhallista
tulevaisuutta.

Jaakko oli joutunut omien viljelysten alueelle ja tapasi Pentin, joka
taluttaen pyöräänsä palasi kylästä.

— Missä olet ollut? kysyi Jaakko kävellen veljensä rinnalla.

— Kirkonkylässä.

Kumpainenkin käveli tämän jälkeen äänettömänä. Jaakko koetti arvailla,
millä asioilla Pentti oli siellä liikkunut. Pentti taas mietti, sanoako
veljelle Saksaan-lähdön aikeistaan.

Pentin oli ensiksi puhuttava. Jaakko ei tahtonut olla utelias.

— Olin kuulemassa keitä on Saksaan lähtenyt, sanoi Pentti.

Jaakon mielenkiinto heräsi. Hän arvasi heti veljensä myöskin
suunnittelevan lähtöä. Eihän se ihmekään ollut. Kaikki
jaloluonteisimmat nuorukaiset sitä suunnittelivat. Toiset pääsivät
lähtemään, mutta useimmilla oli esteensä, mikä milläkin.

— Ja aiotko sitten sinäkin lähteä? kysyi Jaakko.

— Olenhan sitä joskus ajatellut, vastasi Pentti hetken kuluttua. —
Ryssien isännöimisestä pitäisi tässä maassa tehdä kerrankin loppu.
Mutta kansa, joka kerran vielä nousee, tarvitsee kokeneita johtajia.

— Onhan se niinkin, ja minä en sinua tahdo kieltää enkä käskeä. Sinun
on noudatettava vakaumustasi.

Siitä ei puhuttu enää sen enempää. Veljekset olivat harvasanaisia, ja
varsinkin tällä kertaa tuntuivat monet mietteet vaativan vaitioloa.
Pellonveräjällä vain virkkoi Jaakko veljelleen.

— Pitäisi käydä Nevalaiselle velka maksamassa. Minä en joutaisi
huomenna.

— Vaatiko ukko saatavataan? kysyi Pentti vilkkaasti.

— Siltä tuntui. Siihen menee tosin kaikki käteisvarat.

— Heittiö... mistä sinä otat rahat suonkuivaukseen?

— Jostain kai sitä on saatava.

Lupaava viljapelto lainehti siinä tien kahden puolen. Se olisi kohta
leikattavana. Maa oli mainio lainan takaisin-maksaja. Jaakko oli
käyttänyt isänsä kuoleman jälkeen suuria summia viljelyksiin. Nyt ne
olivat jo melkein maksetut. Huomispäivänä lyhenisi taas velka, ja kun
vilja saataisiin puiduksi, ei olisi enää mitään huolta veloista.

Ville palaili myöskin kylästä. Oli ollut katsomassa Kinkomaan maita ja
metsiä ja viettänyt lopun iltapäivän Helenan seurassa.

Hänen asiansa oli nyt jo selvä. Hän ottaa tytön ja talon.

Joku viikko sitten oli Helena, hänen ollessaan käymässä Kinkomaassa,
uhannut myydä talon. »Myyn koko roskan ja muutan poikien kanssa
kaupunkiin. Mitä naisihminen talolla tekee», oli sanonut. Ville
oli lupautunut ostajaksi ja puolittain leikillä oli hän luvannut
tulla taloa katsomaan ja kauppoja hieromaan. Helena oli naureksien
kehoitellut julkeasti:

— Sopii vain tulla hieroksimaan!

Ja tämän jälkeen vielä merkitsevästi hymyillyt.

Ville oli ollut vain hyvillään tytön julkeudesta ja luvannut varmasti
tulla.

Ja nyt hän oli viettänyt poutaisen kauniin päivän Kinkomaassa.

Aamiaisen jälkeen oli hän kävellyt Kinkomaahan. Helena istui
piharakennuksen kuistilla näperrellen jotain käsityötä. Ville istui
häntä vastapäätä ja nauratteli tyttöä. Häntä miellytti erinomaisesti
tytön rehevä vartalo, joka näytti olevan kuin pehmeästä pumpulista,
iloiset, harmaat silmät ja tuore, punainen suu. Hiukset olivat vaaleat
ja huolellisesti kammatut.

Ville aivan sykähteli siinä häntä katsellessaan.

Tyttö näytti olevan tietoinen rehevyydestään ja koetti sitä vielä hyvin
näytellä pojalle. Hän tiesi sen vaikuttavan, ja siksipä hän ei liioin
peitellyt lyhyen hameen alta polveen asti paljastuvia pohkeitaan.

— Tulin nyt sitä talonkauppaa tekemään, sanoi Ville.

— Se sopii, mennäänkö maita katsomaan?

— Mennään vaan.

— Mutta ensin meidän on kahvia saatava.

Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli
Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja
kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt
hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon
ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa,
mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli
vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta
karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne
ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin
muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon
katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi
kaksikerroksinen.

Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo
paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa
siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille
tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä
riittävästi siihen hänen osastaan.

Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä
heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.

Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen
nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa
taloissa.

Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.

— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.

— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.

— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.

— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.

— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin...

Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla
sääriään.

— Taidat vain pilailla.

— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.

Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin
katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua
räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat
siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän
naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja
nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen
vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja
ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.

— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä
sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he
sammalmättäälle istumaan.

— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.

— Minä otankin sinut, läähätti Ville.

— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.

Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi
olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen
laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei
tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän
nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle
aina sänkyyn vehnäskahvit.

Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa,
että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli
varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.

Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan
suoritusta varten, kun Ville astui sisään.

— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.

Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän
kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville
käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan
näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?

— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.

— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja
työmiehillekin tarvittaisiin.

Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan
vastustusta hän sanoi vaatien:

— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.

Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.

— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan... rahat tarvitaan talouteen.

— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin
joutavat sitten rahasi puolestani.

— Kinkomaahan? Aiotko sinä sitten...

— naida tytön ja ottaa talon, se on selvää, jatkoi Ville, — ... minä
tässä rupea aina sinun kynittävänäsi olemaan. Ja siksi minä tarvitsen
rahaa huomenna.

Jaakko istui pöydän päähän ja jäi odottamaan.

— Niin, niin, huomenna minä lähden Helenan kanssa kihlautumaan, ja
ymmärtänet, että tarvitsen rahaa.

—- Oletko sinä sitä koskaan hankkinut?

— Kai minullakin osani on.

Veljesten sanat kalskahtelivat kylminä.

— Ja pitäisikö sinun naima-intosi vuoksi antaa Nevalaisen odottaa
velkaansa ja... hävittää taloa.

— Se ei kuulu sinuun. Minulla on oikeus. Koetappas kieltää! Minä eroan
heti Hautamäestä, saat maksaa kokonaan osani.

— Samantekevää. Se ei tapahdu kumminkaan vielä huomenna.

Jaakko poistui huoneesta. Ville jäi katselemaan ikkunasta ulos. Mistään
muualta ei hän saisi huomiseksi rahaa, ja lähtöä ei missään tapauksessa
voisi siirtää.

Villen muulloin niin pehmeä luonne kuohahteli Jaakon
välinpitämättömyydestä.

Mistä hän saisi rahaa huomiseksi?

Tuntui niinkuin Helena olisi ollut siinä ja ivaten naureksinut hänelle.
— Tyhjä mies, vaikka on talosta olevinaan!

Ville puraisi hammasta ja meni ulos, mutta huomattuaan Jaakon
tarkastelevan ulompana ruispeltoa astui jälleen sisään. Ottaen
kynäveitsen taskustaan hän avasi kaapin, luki seteleitä itselleen
pyytämänsä määrän ja sovitti sitten taas kaikki paikoilleen.

Mutta nyt oli parasta myöskin lähteä heti talosta. Mihin? Tietysti
Kinkomaahan. Samantekevää tänäänkö vai aamulla. Ja parasta oli pitää
tyttöä yhtämittaa kuumana.

Ville meni illallista odottamatta aittaan ja pukeutui kiireesti.

Annikki ilmestyi aitan kynnykselle.

— Kas poikaa... mihin nyt?

— Tulehan tänne.

Ville veti sisarensa aittaan ja sulki oven.

— Minä lähden nyt akan ottoon, mutta elä puhu kenellekään.

Tyttö nauroi ja sitoi veljensä kaulaliinaa.

— Kenet sinä sitten otat?

— Arvaappas.

— Kyllä minä tiedän, Kinkomaan Helenan. Ihanko sinä otat hänet heti?

— Niin tietysti. Mitäs minä Hautamäessäkään teen.

— Sinä menet Kinkomaahan?

— Tietysti. Pientä nypykkätä vain tulee ikävä.

— Minä käyn sinua katsomassa.

Ville teki lähtöä.

— Jos Jaakko kaipaa rahojaan, niin sano, että minä olen ottanut.

— Otitko sinä... voi sinä paha poika!

— No kun ei muuten antanut. Hyvästi nyt.

— Onnea vaan. Kyllä minä puoliasi pidän.

Ville oikaisi suoraan ruispellon piennarta kylätielle. Hän ei tahtonut
enää pihan kautta mennä ja mahdollisesti joutua Jaakon kanssa
vastakkain.




VI.


Elokuu oli menossa. Hautamäessä oli maalaisseuran iltamajuhlat.
Väkeä liikkui talon avaralla pihamaalla ja huoneissa, jotka oli
koivunlehvillä koristettu.

Muutamia valliryssiä istui syrjemmässä veljeilijäinsä kanssa
naureskellen ja iskien silmää ohikulkeville naisille. Juhlayleisö ei
voinut olla tuntematta pientä painostavaa tunnetta ryssien läsnäolosta.
Oli tosin heitä jo totuttu näkemään talojen pihoissa ja pirteissä,
mutta juhlansa olivat maalaiset saaneet vielä viettää ilman näitä
haisevia kuokkavieraita.

Nytkö he tulisivat tästäpuolin olemaan kaikessa mukana? Eikö Suomen
kansalla ollut enää mitään rauhoitettua aluetta, johon pääsy näiltä
rauhanhäiritsijöiltä olisi kielletty.

Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut
maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen
puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän
kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa
ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa.
Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on
valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.

Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan
torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa,
mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen
isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä
ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista
päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta
kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.

— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.

— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.

— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin
toista.

— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.

Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:

— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.

— Ei auta, vahvisti toinen.

— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo
sosialismin ajavan tehdasväen etuja.

— Valehtelee.

— Koettaa pimittää.

— Onhan mies porvarien asialla. Näetkö miten sille nyt isännät
makeilevat, voi hele...

Miehistä poistui yksi toisensa jälkeen, ja ryhmä harveni. Pari miestä
vain jäi. Kun Juurakko oli mennyt hieman kävelemään, kapaisivat nämä
miehet perästä.

— Mitenkä se on, tuota, kuulkaahan. Kuka tässä on oikeassa, tekö vai
sosialistit?

Juurakko hymyili miehille ja koetti selittää. Ja ennen pitkää näyttivät
miesten katseet kirkastuvan. Juurakko oli vetänyt maanomistajienkin
virheet esille, mutta ne olivat yksilöiden virheitä.

Annikki tuli hakemaan Juurakkoa kahville. Edellisenä iltana oli
peltojussi, niinkuin hän itseään nimitti, tullut taloon, ja hyvät
välit olivat ehtineet kehkeytyä hänen ja Annikin kanssa. Tyttö oli
suorasukainen, ja se miellytti Juurakkoa.

Nytkin he vetäytyivät puutarhanurmikolle kahviaan juomaan.

Ville oli tuonut morsiamensa juhlaan, ja yhdessä he tekivät pilaa illan
ohjelmasta ja sen suorituksesta. Varsinkin Helena pisteli yhtämittaa.

— Kyllä nämä tunkiojussit ovat kauhean yksinkertaisia ja tuhmia,
sanoi hän niin, että useimmat sen kuulivat. — Ja sitten vielä
ollaan olevinaan vaikka mitä. Siksipä minä en viitsi käydä edes
naapureissakaan.

Ville yhtyi tietysti kannattamaan Helenaa.

— Samaa mieltä olen minä. Maalaiskansan sivistys on vain tunkioissa,
navetoissa ja sikoläteissä. Sen sijaan että he jalostavat eläimiään,
pitäisi heidän jalostaa itseään.

Juurakko tarttui puheeseen.

— Vaikka tuo on tarkoitettu loukkaamaan, niin on siinä totta toinen
puoli. Milloinkapa maamiehelle on tarjottukaan sivistystä? Oppineet
ovat maamiestä halveksineet ja kääntäneet hänelle selkänsä, silloin
kun olisi pitänyt ojentaa kätensä. Ei ole maamiesten syy, että he ovat
itseensäsulkeutuneita ja yksinkertaisia. Pohjakoulut heille on annettu
ja maamieskoulut ja kurssit, ei muuta. Pohjakoulutkin pitäisi järjestää
uuteen malliin, ja kansanopistoja lisää kaksi joka lääniin.

— Menevätkö maalaiset sitten sinne? koetti Ville vastustaa. — He ovat
omahyväisiä.

— Lienee niitäkin, mutta suurin osa ottaa vastaan sivistystä, jos sitä
annetaan. Ja minä uskon, että tulee vielä aika, jolloin maaseudun
sivistys on kaupunkisivistyksen tasalla ja muutamissa suhteissa siitä
edelläkin.

— Semmoista aikaa ei tule milloinkaan, sinkosi Helena. — Eihän siihen
tule edes tarpeellisia välineitä koskaan maaseudulle.

— Me laitamme ne, sanoi Juurakko. — Kun maaseudun asutuskysymys
järjestetään uudelle kannalle, tulee kaikki muukin mukana.

— Teatterit ja konsertit ja muut sellaiset, pisti Ville väliin.

— Aivan niin. Maaseudun näyttämöt ja musiikkiyhdistykset. Tuleva
maaseutu tulee olemaan siksi elinvoimainen, että se jaksaa kyllä
tällaisia pystyttää ja kannattaa.

— Sitä minä en usko. Maanjussithan vihaavat teattereita, virnisteli
Helena.

— Se on vanhettunut luulo. Kuka istuu hartaammin katselemassa
huonostikin esitettyä näytelmää kuin juuri maanjussi. Ei mikään
taide ole niin herkästi vastaanotettua kansan keskuudessa kuin juuri
näytelmätaide. Ja sillä voidaan sivistää tulevaisuudessa kansaa enemmän
kuin millään muulla.

Ohjelman suoritus jatkui, ja Ville jäi morsiamensa kanssa kahden
puutarhaan.

— Uskohan pois, poika, me muutamme vielä kaupunkiin, sanoi Helena
tulevalle miehelleen.

— Voihan sitä muuttaakin... Hyvä meidän on Kinkomaassakin, kun sinä
kultaseni pidät niin hyvää huolta vatsan vaatimuksista. Teemme joskus
matkoja kaupunkiin. Pehtori saa hoitaa taloutta.

Nuoret suunnittelivat loistavaksi talouttaan. Palvelijoita tulisi
olemaan lukuisasti, ja kumpainenkin aikoi pysyä niin paljon kuin
mahdollista erillään ikävästä maataloudesta ja maaseudun tuhmista
asukkaista.

Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista
ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka
oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa,
mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen
yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.

Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului
poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä
pukimissaan ja avopäin.

Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin
kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa
yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja
omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.

Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.

— Elä nyt viitsi... enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti
pyysi.

— Pyh! Ryssän pyyntö!

— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.

— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat
kädelläänkään sinuun koskea.

— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.

Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.

Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan
lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin
menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin
Pentin paluuta vahtimaan.

— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi
Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?

— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin
aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä
varten.

Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli
vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin
vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.

Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia
puheitaan.

— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.

Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.

— Sinä et sano mitään, jöröjukka.

Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos
olisi kehdannut.

— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on
mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.

— Näinkö sinä menet?

Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä
väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.

Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet
yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa
tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa
kiinni.

Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.




VII.


Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain
erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen.
Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut
raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen
viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen
oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta
perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli
pieni puute yhtämittaa vieraana.

Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten
alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset
työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta
turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.

Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä,
jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan,
että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut
koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut,
saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen
ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.

Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo,
mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit
huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin
ei mitään olisi kuullut.

Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset
torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut
hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten.
Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan
kastaen.

Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta
näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri,
jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse
köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.

Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki
antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai
kärsiä puutetta alinomaa.

Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä
tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille
alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen
sanomalehdestä.

Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla
Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua
isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon
nenässä saarnailemassa.

— ... koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten
hiellä ja vaivalla... ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan
roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa
vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.

—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.

— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas
vähälläkin. Kunhan roletaari...

— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaa
Eenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.

Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän
syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.

— Eip' oo kiirettä.

Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea.
Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun
ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta.
Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun.
Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät
jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.

Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa
raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi
kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot
korjautua.

Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.

Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata... toiset
sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene
luottamista muidenkaan jakoon... kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon
niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.

Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa
maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja
sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin
sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja
valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä
tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on
vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.

Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu
vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin,
että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja
elottomana suota siinä jalkojen vieressä.




VIII.


Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit.
Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.

Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin.
Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet
vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia
aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset
yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin.
Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin
muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat
laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.

Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä.
Oli kuin painajainen työväessä.

— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.

— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja
muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken
työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla.
Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin
puolin huonot ajat tulossa.

— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole
hyväksi liika kumartelukaan.

— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että
juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka
painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen
taistelevat omaa itseään vastaan.

— Mikä tästä lopulta tulleekaan?

Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.

— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten
tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen
kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä
maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi
saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava.
Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.

Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?

Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi
lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus
riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.

Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen.
Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.

Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha
kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.

Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.

— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan
huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.

Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.

— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit
niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei
ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi.
Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä
kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää
ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista.
Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.

— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit
joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.

Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien
naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman
syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.

— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen
vaimonsa lähemmäksi.

— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.

Jaakko nauroi jo vapautuneesti.

— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille
kahvia.

— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua
ja lapsia.

— Johan sen lupasin.

Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä
tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he
leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on
tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa
hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä
pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin
syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?

Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen.
Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.

Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli
jäänyt jyviä.

— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului
joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.

Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle
maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän
verotehtäviinsä.

Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti.
Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.

Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja
oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli
varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti.
Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he
ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?




IX.


Oli vielä yksi myöhäsyksyn päiviä, jolloin aurinko lämmittää ja
kirjavat puut odottavat kuin hengähtämättä syysmyrskyä, joka karistaa
lehdet ja hajoittaa ne maahan. Metsät hehkuivat värikylläisinä,
kuolinjuhlaansa pitäen.

Pentti käveli oikopolkua metsien läpi Mikkolaan. Päivällisen jälkeen
ei hän voinut tarttua työhön. Vilma oli poltellut hänen mieltään koko
päivän. Juhlien jälkeen oli hän vain kerran käynyt eräänä sunnuntaina
Mikkolassa. Siellä oli vieraita silloin, ja kun osa heistä oli
poislähdössä ja hän aikoi jäädä odottamaan, kunnes Vilma kokonaan
vapautuisi vieraista, tuli vänrikki tapansa mukaan liehitellen ja
imelästi virnistellen. Pentti ei voinut enää hetkeksikään jäädä. Hän
kumarsi koko seuralle ja astui päättävästi ulos. Ohimennen hän oli
huomannut Vilman kummastuneen katseen, mutta ei voinut olla kiroamatta
itsekseen miksi Vilma jäi paikoilleen, eikä tullut hänen jälkeensä.

Miksi tyttö ei sitä tehnyt? Vänrikki oli kai siis mielivieras.

Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja
karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin
näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön
hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.

Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä,
jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.

Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään,
silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet
erämaanluonnon kokonaan toiseksi.

Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat
horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä
istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka
varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.

Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi
itsensä jääden paikoilleen tähystämään.

Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli
auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.

Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan.
Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut
jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin.
Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä
pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö
pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle
ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.

Ryssä ärisi kuin paholainen.

— Huudatko sinä perkele!

Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten.
Siin' on raiskaajalle!

— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin aivoissa.
Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi teosta
kotiväelle ja koko talolle?

Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla
matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle
lyhyesti asian.

— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?

— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun
lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt tänään
paitsi tyttö.

— Entä hän?

— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä
te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä
lujemmin.

— Onnea matkallesi!

Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään. Seuraavana
päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella puolella.

Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista. Pian hän
sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä tiedetty
mitään sen perästä.




X.


Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei
kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia
saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja
Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo
kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.

Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä
kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella,
ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja
vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.

— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko
kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.

— Penttihän on kumminkin syyllinen.

— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen
käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan
mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.

— Täytyyhän sitä viran puolesta.

— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä
sitävastoin...

— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos
pröystäilette.

— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä
heidän apuriensa jaloissa!

Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.

— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.

Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti
on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat
suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta.
Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on
lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».

Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.

— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?

— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.

— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.

— Kallion kangastako?

— Niin.

Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi
juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.

Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan
maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.

Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi
täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä,
Pentiltä morsian.

— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla
vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.

— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.

Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä
tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.

Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.

Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu
enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän
suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman
karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes
mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.

— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoi
Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan.
Sieltä kuuluu huonoja uutisia.

Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien
pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.

Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut
puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja
toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui
joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen
paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka
olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä
Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan
torppariensa kanssa.

Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät
välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan
kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.

— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.

— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko
tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.

— Möit?

— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla
maamieheksi.

— Paljonko oli velkoja?

— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat
päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.

Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen
veljeä silmillään.

Ville mainitsi talon hinnan.

— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet
häätänyt torppareitasi.

— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.

— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi.
Tiedätkö mitä teet?

— Sitä mitä niin monet tekevät.

— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat
kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi
jokaiselle.

Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki
muutkin.

— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.

— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.

— Minkä?

— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.

Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.

— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita... Turhaanpa
tulin sitten lähteneeksi.

— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?

— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin
myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.

Jaakko nousi lähteäkseen.

— Elähän mene, Helena tuo kahvia.

— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin...

... olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko
lisätä, mutta jätti sanomatta.

— Ne ryssät vain siellä mellastavat.

— Niinhän ne... sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.

— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä... olisivat saattaneet haaskata
vielä tämänkin talon.

— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.

Jaakko oli jo ovella.

— Kuulehan, miten se Pentin juttu... meniköhän poika tosiaankin
Saksaan? kysyi Ville.

— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?

— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain... onhan se minunkin
veljeni... ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.
Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki
Purolaa. Hän on aika piru.

Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin
toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.

— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään
ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme
pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu
Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja
katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä
Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai
saanut parempiakin kuin Villen.

Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.

— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit
antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen
omasta puolestasi talon myyntiin?

— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.

— Pidähän suusi... et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa.
Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.

Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:

— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.

'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti
hyvästeltyään.

— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko
ääneen mennessään talon pihamaalla.

Tiellä hän tapasi Nevalaisen.

— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.

Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt
puheisiin hänen kanssaan puuttua.

— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa
keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon
maalle kuin pari.

— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi
talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.

— Metsää ne vain haaskaavat... niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin
niitä ajeli.

— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!

Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.

— Vai pitää naapuri minua sellaisena.

— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon
vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.

Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.

— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuin
Villekin.

Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa
talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka
valitteli pihamaalla.

Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy
kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.




XI.


Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.

Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän
työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen
joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta
tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset
tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä.
Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli
niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten
oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui
nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli
omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi
jäädä odottamaan.

Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa
isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset
(ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput
liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi
kaulalla muutamilla.

— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.

— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!

Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa.
Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien
kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen
olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin
uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän
oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja
vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli
toisin.

Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä
tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin
heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman
karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin
tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen
venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se
antoi teille vapauden?

Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet
kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että
tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja
oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi
kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.

Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja
ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku
työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa
näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän
puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi.
Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten
veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja
muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.

Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki
paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä
murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin
arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.

Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion
(Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista
hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.

Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.

— ... sai temokraatit rehellisyyden puuskan... perhana!

Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta
Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta
palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa
kaulakkain.

Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana
valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja
toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja
särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.

— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.
Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.

— Minä en usko, tikaa eukko.

— Uskoppa kuinka tahansa... kyllä se suolavesileivän syönti loppuu
vielä... maltahan kun se kumous...

Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli
järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata... pääsee alkuun...
köyhälistö nousee... herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen...

Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön
keskellä.

       *       *       *       *       *

Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille
pääkaupungissa.

»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»

Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu
toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?...
Olivatko he maanpettureita?

Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja
sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.

Ovatko he?

Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.

Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan
itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä,
mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole
luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan
kuluttua uudelleen, ja silloin... Kyllä se on hyvä vain, että pojat
ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja
palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.

Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten
asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki
jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen
jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.

Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään
hyvää odotettavissa.




XII.


Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet
vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse
lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva
vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon
juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä
seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin
mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva
sointu.

Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa
jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai
työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä
päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan
entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon
jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta
kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.

— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et
käykään kokouksissa, pässinpää!

— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?

Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä
likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.

— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja,
jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi
rikkureiksi!

Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään
nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti
kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin
kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän
yksimielisyydestään ja toveruudestaan.

Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja
tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä
työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto
ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä
tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi
ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä
aina raa'asti ja uhitellen.

Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja
oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli
sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se
toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe,
kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt
asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.

Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan
turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat
ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen.
Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.

Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet
palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi
männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa
järvi ja asutusta sen ympärillä.

Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen,
ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin
paistoi niin kauniisti.

Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli
laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula
ja sanomalehtikääreinen leivänpala.

Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.

— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin
sahanterällä alas mennessään.

— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian
rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.

Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta
tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki
syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut,
niin että luut näkyy.

— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen
järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja
perunata nostetaan.

— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran
pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää
muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.

— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset
ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?

— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en
tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.

— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa
köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten
armoilla tässä menisi.

— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En
ymmärrä mitä sillä kaartilla...

— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan
järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan.
Sitä sillä, selitti Taave.

— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun
joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin
nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin
velkaisäntiä!... Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä
tämän käsität?

— En sitä ole ajatellut... puhuvat suunsa mauksi... kyllä kai
temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö
sinne eduskuntaan... tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.

— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.

Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan
kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana
olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä.
Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi
pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan.
Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat
talonvälityksien jo käyvän huonosti.

— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.

— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka
kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.

— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta
torpparia vähemmän alustalaisia.

Siihen Ale vain hymähti katkerasti.

Miehet nousivat kotiin mennäkseen.

Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen
ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli
lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei
ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.

— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut
itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi
ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä.
Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin
jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi
tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.

Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä
niille akoille... ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi
Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä
kuuntelemaan.

Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.

— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.

— Piruako niistä kokouksista... tule syömään, huusi Alen akka.

— Mitä syömään?

Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.
Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.

Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut
elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.

Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai
kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta
sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki
juurtumaan kurkkuun.




XIII.


Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin
osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave,
mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia
puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään
asuintoverilleen.

Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä
kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli
siihen vaadittu ensin liittymään.

Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen,
ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka
nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää
oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa.
Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli
mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta
pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi
ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on
kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut
päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa
kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole
sielläkään elon merkkejä.

Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain
omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä
soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria
moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.

— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.

Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää
pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.

— Mennään talolle saamaan lämmintä.

— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.

— Tottapahan tulevat. Mennään pois.

— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin... tämä on tärkeä tehtävä.

— Eipä täällä mitään näy.

— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on
sitä yhtä kansan pyhää asiaa.

— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.

— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.

Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän
yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä
oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän
oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli
kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan
vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat
pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi
sydänalassa.

Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla
yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut
käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin
toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli
kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa
valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää
mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa?
Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin.
Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty.
Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet
pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos
vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.

Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan
vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.

— Kai se niin on, myönsi Ale.

Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin
kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja
kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden
toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai
johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla
kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.

Jo kuului singahtelevia sanojakin.

— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen
katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä
vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.

Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.

— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän
Alelle.

Ale melkein hätkähti.

— Mitä heistä... ei me nyt ainakaan... kulkekoot rauhassa, kun eivät
rupea rähjäämään.

— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?

— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.

— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti,
niinkuin päällikkö sanoo.

— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja
sieltä eduskunnasta.

Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta
siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä
oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään
tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.

Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista
tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella
itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat
mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin
verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain.
Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet
ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui
sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.

Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä
Taaven mielipidettä.

Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:

— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä
pitää olla valta kans' kunnan asiois'.

Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän
nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman
pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta.
Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja
aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät
tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella
Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle:
»Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin
leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen
jälkeen oli Taave alkanut muuttua.

Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen,
miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu.
Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään
porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut
kehaista niinkuin toisetkin.

Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä
nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään.
Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut
vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten
saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.

Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina.
Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa
porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi
istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen
sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän
ja puristi lujemmin pyssyn piippua.

Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla.
Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä
siltä kohdalta.

Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen.
Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä
virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan
kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi,
ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja.
Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli
tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu
herroja.

Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se
luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.

— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!

— Ja mitä on saatu?

— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.

— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.

— Siitä ei puhuta mitään.

— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.

Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan
nousta.

Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.

— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi
pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen,
paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä
oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.

Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän
tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.

— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo,
mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?

Vai niin se olikin.

Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane,
kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju.
Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä
kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.

Ale herätti toverinsa.

— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.

Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.

— ... kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.

Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin
turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat
olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.

Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti
hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä
yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin
pitkälle... Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi
tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.

Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut
mitään iloa se lakko hänelle.




XIV.


Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä
pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet.
Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain
sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.

Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.

Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi
osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin
Hautamäkeen.

Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät
poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja
sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta
ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin
suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella
rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen
oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.

Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän
ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia
kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia
satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan
niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli
Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin
joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä
rauhoittelee, sanoivat jotkut.

Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain
jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki
katkeruuden kasvavan työväessä.

Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti
laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät
työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin
riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että
oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.

— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.

— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.

— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa,
niinkuin moni tekee.

Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei
olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.

Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja
se jatkui marraskuun lakkopäiville.

Silloin alkoi räjähdellä.

— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina
aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.

— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.

— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka
manttaalimiehiä ei miellytä.

Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli
vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.

— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku
miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.

— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.

— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.

— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.

Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja
leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.

— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen
vapaasti viljeltäväksi.

— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on
saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat
ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi
pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.

— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.

— Suomen kansa eduskuntansa kautta.

— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään
merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.

— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.

— Ei sellaisilla ehdoilla.

— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos
ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois
lahjaksi?

— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa
pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.

— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta
se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet
täältä.

— Ei ikipäivänä!

Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.

— Nähdäänpäs!

— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku
rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei
taida enää selvää tullakaan.

Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski
kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa... Eivät
kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän
olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat
alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan
varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.

Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä
rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä
rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka
tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet
omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden
kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei
ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa
ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan
sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien
tai vuokramaata viljellen.

Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia
oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty
maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä
katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa
kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät
elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen
oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?




XV.


Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa
naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi
kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia
renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa;
lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui
yksin tuvassa ja keittiössä.

Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen
liikkeeseen.

Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen
johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin
oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä
keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä
milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana
vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä
kustannuksella.

Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin
myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan
menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.

Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko
he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita
omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren
vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli
vain enää kysymys ajasta ja paikasta.

Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei
huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin
tämä laski kätensä hänen olalleen.

— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.

— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee
väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.

— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla...

— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes
muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen
tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille
palstoittamisesta.

— Mitä he sanovat siitä?

— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai
se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he
saisivat palstansa.

— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun
kannata surra sen itsepäisyyttä.

— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja
kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat
menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan
hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän
kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua,
niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin
Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan
he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen
oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet
heidän luottamuksensa.

Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha
kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.

Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään
peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan.
Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu
puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty
leikiksi ja naurettu yhteisesti.

Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat
kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko
on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi,
vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.

— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon
kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat
isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.

— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani.
Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt
suunsa kiinni.

Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:

— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun
pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu,
menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa
enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta
vanhan yhteiskuntamuodon.

— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.

— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä
olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta
naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut,
niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.

Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän
siihen sanoisi.

— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi
nostamatta katsettaan työstään.

— Ja mistä?

Jaakon ääni helähti teräkseltä.

— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa
heidän mieltään.

Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein
ensimmäistä kertaa heidän elämässään.

— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi
Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan,
ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.

— Eikä minuunkaan?... jos et itsestäsi välitä...

— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni
ulos.

Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma
vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen
kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän
toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden
välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna
vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.

Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka
yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että
uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan
ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä.
Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja
hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän
käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja...

Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä
oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa
ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja
valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan,
että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista
puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin
puolin.

Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi
työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin
olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.

Näinkö pitkällä jo oltiin.

— ... nämäkin maajussin perkeleet... kuuli Jaakko katkelman muutaman
miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.

Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen
henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt
karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.

Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui
hammasta purren heidän perässään pirttiin.

— ... jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä
koottu... perkele!

Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.

— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko
jyrkästi.

Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan
korvalliselle ja astui isännän eteen.

— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.

Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta
ulos.

— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.

— ... sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.

Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.

Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi
sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin
koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän
tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.




XVI.


Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.
Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.

Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen
luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita
katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua
myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.

Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien
lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.

— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.

Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.

— Mitä... joko olet kaikki hävittänyt?

— Sinä ne olet hävittänyt... juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin
puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. —
»Helvetti!... semmoisen akan kanssa jaksa...»

Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet
entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli
hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes
rippeitä jälellä.

Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He
olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön.
Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi
Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään
kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt
hänet tähän.

Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana.
Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki
yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi
kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.

Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa
ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset
tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.

Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut
huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua
siihen joukkoon.

Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen
sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.

Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen
sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli
saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista
mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja
sokeana kaikelle kurjuudelle?

Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo
lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet
puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti
työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat,
löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen
yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset
jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen
vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja
tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt
muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli
valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään,
että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen
ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan.
Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli
hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka
rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.

— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo
seuraavana päivänä vaimoltaan.

— Sinä ainakin.

— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen
saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia
tarvitaan nykyjään paljon.

Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä
saisi rahaa.

Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä
oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.

— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten
laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei
viitsinyt vielä nousta.

— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.

— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et
saa rahaa, niin kyllä minä...

— Miten?

— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.

Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.

Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui
melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet
seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina
miehen... Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.

Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli
täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo
siitä.

— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti
se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta
hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.

— Aina vähän, kiusoitteli Helena.

— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin
että hienot pitsit repeilivät.

— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä
pahoinpitele vaimoasi.

Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle
melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä
jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään
iltasilla poissa kotoaan.

Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei
ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan
suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista
asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen
taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt
muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta
rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön
hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.

— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava
olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.

— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos
sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku
muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin
menköön vastakin miten sattuu.

—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.

— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt
meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja
kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt
sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.

Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut
enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran
reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään
miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa
seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.

— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.

— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun
seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin
kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.

— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena
tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin
menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous
puhdistaa.

Hänen on jouduttava mukaan.




XVII.


Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä
komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat
ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän
tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina
kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.

Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei
juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan
temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei
kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen
väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli
ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet
sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.

Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta
hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut
kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan
puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä
johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto.
Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui
tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.

— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli
karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi
jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.

Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä
johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta
viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt
perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin
harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun
siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan
järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen.
Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla
minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.

Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina
valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti
haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja
katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua
ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan
hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.

Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja
politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon
saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa
puute ja valitus irvisti joka nurkasta.

Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun
huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.

— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.

— Niin näkyy... sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.

Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on
sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua
torppariensa häätämisestä.

Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.

Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi
Ale:

— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.

Ville hämmentyi hieman.

— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.

— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.

Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.

Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.

— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle
mökkiläisiään? sanoi toinen.

Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.

— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin
hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.

— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja
jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.

Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut
niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti.
Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden
yhteiskunnallistuttamista.

— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini
hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.

— Mitäs Ville sanoi?

— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan
se mies maansa menetti.

Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut
vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä
kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa
ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet
katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko
tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.




XVIII.


Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.

— Nyt se siis alkaa, veljessota.

Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin
helmikuun ensimmäinen päivä.

— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki
omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta
saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia
nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.

Miksi tämän piti mennä näin?

Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus
karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja,
ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta
on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat
sinkoilla.

Mutta mikä synnytti ukkosta?

Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.

Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet,
jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin
kiihoittaa?

Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin
sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten
kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet
harkita asioita.

Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä
tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo
punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.

Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee
saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli
lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.

Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän
johtajissaankin kuului olevan.

Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli
keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.

— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi
jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:

— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.

— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.

— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.

— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo
menneen.

— No hänet nyt tiesikin... toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät
pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.

— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.

— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse
pelätä.

— Usko vain, että sitä muka katsovat.

Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja
jatkoi kävelyään.

Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet
sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui
kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli
torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä
olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai
mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta.
Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon
työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?

Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen
poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.

Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa
samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla
innostuksen tuli.

— Nytkö sinä menet?

— Niin, isä!

Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein
täysi mies.

— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin
minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin.
Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.

Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä
murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.

— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli
Jaakko virkkanut:

— Sinne jää paljon... tämä on varmasti verinen leikki.

— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.

— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus
toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta,
aina se sekin jotain vaikuttaa.

Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen
käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta,
jotka lähtivät maata vapauttamaan.




XIX.


Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos,
eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo
lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan
lattialle.

Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.

— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä
taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.

— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään... silloin se tuli loppu
köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu
lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.

— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.

Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja
muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan
ja heittää se turha suunsoitto.

Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.

Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.

— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.

Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.

— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan... heh... nyt se alkaa.

Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.

— Vai sinne... en minä tällaista osannut odottaa... että ihan
pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä
semmoisesta hyvä seuraa.

Nikki kiroaa.

— Vai jo muutit mielesi.

— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun
kerran rupesivat tällaiseen... huonostipa meni asiat.

Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki
tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:

— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.

Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma,
Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.

Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja
miellyttävä.

— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.

Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän
ihmettelee.

— Nyt minä jo arvaan... onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää
jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko
kylässä silmiään näyttää.

Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun
valaisemalla penkillä.

Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.

— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi...
jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.

— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa
vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?

— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille
mitään...

— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.

— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin,
sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.

— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta
Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!

Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.

— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en
minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle
reissulleen.

— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen
ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei
tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.

Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän.
Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja
rauhoitella minkä taisi.

— No mitä sinä siitä... eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä
sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot
mennä?

— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.

— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä
vaikka puhuisin Jaakolle.

Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen
tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista,
joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo
näyttänyt sitä muistelevan.

Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta,
että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos
olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään
näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka
olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.

Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.

— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta
sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten
vanhempien kanssa... kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.

— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen
saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.

— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.

Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta
oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa
mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.




XX.


Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety
tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli
jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut
heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet
alustalaisista.

Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu
ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli
usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle,
syntyi äänettömyys.

Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut
lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.

Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä
vaikenivat kuin muuri.

— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä
vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne
vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja
tänne taisi jäädä punaisimmat.

— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.

— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin
villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu
kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan
ovat.

Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä
rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on
täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.

Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän
hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.

Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.

— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä
vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt
elämään ja valmista nauttimaan.

— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen
kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi
jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.

Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.

— Mutta et kielläkään?

— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.

Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon
mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että
toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat
menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.

— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta
itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava
taloutta, sanoi hän vaimolleen.

— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies,
niin lähtisin!

— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä
edes sairaanhoitajaksi.

— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se
on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.

— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin
reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt
pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.

— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.

— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.

Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa
lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.

Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.

— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja
peittelemättä.

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.

— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.

— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät
myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju
niinkuin ennenkin.

— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo
toinenkin.

— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne
mihin toisillakin niskureilla.

Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa
käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.




XXI.


Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä
kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa,
että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä
ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.

Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi
vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin
vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren
mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.

Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että
armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman
vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat
nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?

Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai
hetkiseksi säälin tunteet heräämään.

Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.

On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin
vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai
vainiolla joitakin vuosia sitten.

Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten
joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti
todellakin, vai joku toinen.

Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.

Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä
olalle.

— No vieläkö tunnet?

— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?

Miehet puristivat lämpimästi kättä.

— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä
kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.

— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasi
Hautamäen raiskaajille maksamaan.

— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa
se kallein lienee meille molemmille.

— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran
minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.

— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —

Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäen
alle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan.
Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, ja
Pentti paloi halusta päästä taisteluun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä
pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen
perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt
puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai
oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä
muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin
viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää
syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja
tihutyön moninkertaisesti.

Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen
avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan
jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat
mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään
joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.

Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille
ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä
komentosanaa.

Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden
taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä
sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että
valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.

Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin
järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.

Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä
ammuskeltiin harvakseen.

Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.

Pentin ääni kajahti kuin metalli:

— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!

Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta,
mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen
joukon keskelle.

Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei
tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä
oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan
kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli
ollut hänelle jo niin rakas.




XXII.


Ale ja Taave ovat istuneet vankilan lattiapahnoilla jo epämääräisen
ajan. Ei ole voinut laskea tunteja eikä päiviä. Tunnit ovat
olleet vuorokausia pitemmät, ja viikon mittainen aika on tuntunut
loppumattomilta vuosilta.

Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy
alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.

Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja
marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti,
on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin
tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut
ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan,
vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan
jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin.
Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole
enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin
valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa
tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä
tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja
risaisia ruumiita.

Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaile
enää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt.
Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsä
Kinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.

Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi
maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua
oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja
vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty
sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet
tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut:

— Tännehän se isäntäkin tuloo.

Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa
miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan
ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on
sällin leuka pahasti jännittynyt.

— Lahtarit perr...!

Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen
tilanne sadatuksia miedontanut.

Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin
vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo
mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena
jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää.
Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.

Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksi
Lappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, ja
Uolevista tulisi vielä mies.

Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina
ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä
tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen.
Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia
päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus.
— — —

Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:

— Nyt saatte mennä.

— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan
yllättävänä.

— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.

— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.

Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään
vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.

Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti
rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.

Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen
vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain
tietäisi.

— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?

Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, mutta
Taave ehättää sanomaan:

— Eihän täältä toki isäntämiehiä... ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.

Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto
oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.

— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli
niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.

— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen
tätä roletaarin elämätä.

Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä
heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien
kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle,
entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi
jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi
töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja
tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja
vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli
ollut vähällä viedä kaikki.

Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle,
että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä
loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.

Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä
pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.

— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle.
— Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja
kesällä pyytää kalaa.

— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?

— Ennen niitäkin kuin tehtaanherroja ja sosialistijohtajia.

Ale kiirehtii edellä, Taave perässä.

— Et taida sinä lähteä? kysyy Ale toveriltaan, vaikka tietää hyvin,
ettei Taave henno jättää tehdastyötä eikä sosialistijohtajia.

— En.

Se loppui siihen sanaan, ja toverukset erosivat. — — —

Taivaltaessaan eukkonsa kanssa ulos kaupungista näki Ale vielä
vilaukselta Villen. Kahden muun vangin ja vartijain saattamana meni
sisään hautausmaan portista. Sinne jäi, mietti Ale. Hän toki pelastui
ja meneekin nyt askartelemaan maan kanssa — sinne kauaksi saloille ja
korpiin. Siellä sitä tulee ruumiltaan ja mieleltään terveeksi tämän
kaupunkivaelluksen ja kitumisen jälkeen.




XXIII.


Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja
myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli
koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei
suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa
tutkittu toisten mukana.

Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa
kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan
tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.

Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:

— Oli se reisu... henkikulta tuo vielä säilyi.

Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden,
jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä.
Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen
olentonsa epävarmaksi.

Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen
mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku
seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa
on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat
silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.

Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat
vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt
sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.

Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan
kääkkänälle:

— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.

— Lahtaritko?

— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin... nepä ne voivat tulla
hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.

— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin
kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee... tuli
tästä ajat...

Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä
tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi
vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt...? Yöllä ahdistaa
painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman
turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi
suojeluskuntalaisia tulemaan.

Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia
hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo
erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.

Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki
huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja
kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja
kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo
kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta.
Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku
äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.

— Mihin se kompura on mennyt?

Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä.
Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin
ovelle:

— Joko ne menivät?

— Mitkä?

— Nepä suojeluskuntalaiset.

— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.

Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun
roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.

Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin.
Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen
saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.

Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois
olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin
tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa,
niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi.
Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja
arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.




XXIV.


Jaakko oli palannut rintamalta, ja Hautamäessä suoritettiin viimeisiä
kevättöitä. Ne kävivät hitaasti, kun miehistö oli huvennut. Jaakko oli
vieläkin koettanut vapauttaa alustalaisiaan, mutta vain muutama oli
heistä päässyt takaisin. Nikki Purola oli tavattu rintamalle pyrkimässä
ja saanut myöhemmin lyhyen tuomionsa. Eenokin oli onnistunut päästä
ennen muita, ja toisetkin ehkä palaavat, kun ehditään heidän asiansa
käsitellä valtiorikosoikeuksissa.

Jaakko liikkui töissä etumaisena eikä puuttunut puheisiin.
Ruokailuajatkin olivat hiljaisia. Mitään pistopuheita ei Jaakko
sallinut. Jos joku yritti entiseen tapaan veistelemään valkoisista,
lopetti Jaakko sen lyhyeen.

— On odotettava uutta aikaa. Olihan selvää, ettei kapinoitsijoista ja
ryssistä muuten selvinnyt kuin lyömällä...

Omia hiljaisia mietteitään jatkoi Jaakko työpaikoilla. Hän kuvitteli
uutta aikaa, ja se antoi vauhtia ajatuksille.

Kun kapina on kukistettu, aloitetaan kaikki kuin uudesta. Veljesvihaa
tasoitetaan molemmin puolin kaikilla keinoilla. Maattomat saavat
maata, kurjuus ja köyhyys loppuu vähitellen pienistäkin mökkitönöistä,
kun saavat oman palstansa ja pääsevät siihen käsiksi. Isketyt haavat
paranevat innokkaassa työssä oman kodin hyväksi. Niiden, jotka tätä
vastustavat, täytyy taipua.

Vastustajien joukossa oli ensi alussa ollut hänen vaimonsakin.
Kunniakysymys se kai olikin vain hänelle. Naapurit ihmettelivät ja
paheksuivat Jaakon kantaa maakysymyksessä, ja Emmi ei olisi sitä
sallinut. Mikä talo muka Hautamäkikin sitten olisi, jos sen maat
paloiteltaisiin yhdeksän torpparin ja mäkitupalaisen ja emätalon kesken.

— Kuka talon töitä sitten tekee, kun mökkiläisistä tulee isäntiä?

—- Kyllä työvoimaa aina on. Varmaan sinustakin olisi mieluista nähdä
ympärilläsi hyvinvoipia pikkuviljelijöitä, sanoi Jaakko — Maaseudun
sivistyselämä myöskin muuttuu kokonaan. Syntyy virkeä henkinen
toiminta, kukaan ei ikävöi kaupunkiin. Kuluneet vuodet ja tämä hirveä
veljessota ovat kuin rajaviivana vanhan ja uuden ajan välillä. Tämä
opettaa varmasti puolelta ja toiselta. Maatyömiesten ei luulisi enää
tämän jälkeen kulkevan tehdassosialistien mukana, ja parempiosaisetkin
ehkä tästäpuolin ymmärtävät paremmin maattomien ja irtolaisten aseman.

— Eivätpä ne vain näy ymmärtävän, sanoi Emmi.

— Sepä se on, kun ei ole tahtoakaan ymmärtää.

— Mutta jospa ne sosialistitkin tämän taistelun jälkeen ymmärtävät taas
kaikessa omalla tavallaan, epäili Emmi. — Sitä minä vain pahoin pelkään.

— Ja eikö sitten koskaan tulisi sovintoa? Aina vain olisi
kansanluokkien välillä viha ja vaino. Jos niin käy, silloin ei tule
elämästä mitään. Turhaan silloin on työtä tehty. — — —

Eräänä päivänä pistäytyi Hautamäkeen muuan etäisempi naapuri, Ahomaan
Mikko. Teki oikein hyvää silloin kun vieras joskus taloon poikkesi.
Jaakko riisui hevosen ja tuli vieraan kanssa tarinoimaan.

Miehet istuivat ystävinä vastakkain.

— Mitenkä ne ovat talossasi työt sujuneet? kyseli Mikko.

— Siinähän nuo... viimeisiä tässä on lopeteltu.

— Kyllä kai tästä koituu vielä suurempi nälkä, kunhan joutuu.
Mieskuntoiset ovat kaikki tappelemassa ja me vanhat rahjukset
työmiehinä. Mutta eihän muukaan enää auttanut. Punaisissa saattaa vielä
vastakin kyteä luokkaviha, mutta tulihan edes ryssä pois ajetuksi.

— On tästä muutakin hyötyä.

— Jos vain opiksi otetaan. Miten luulet olojen järjestyvän tämän
jälkeen? kyseli Mikko.

— Minulla on omat mielipiteeni. Maassa on minun mielestäni ainoa
pelastus. Sekä nälälle että luokkavihalle se on ainoa lääke. Pitäisi
viipymättä muodostaa torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja hankkia maata
muillekin maattomille. Ja rakkaudella parantamaan saatuja ja annettuja
haavoja.

— Sitä mieltä olen minäkin, arveli Mikko.

Jaakko ilostui.

— Vai olet sinäkin. Minä tässä olen sellaisessa ympyrässä, että
muutamat naapureistani vihaavat minua, kun en kannata kaikessa heidän
mielipiteitään.

— Mitäs siitä, kyllä kaikkien mieli vielä muuttuu. Johan ne vanhat
tavat tässäkin maa-asiassa saavat loppua vanhan ajan kanssa. En luule
tässä muuten aivan pian sopua syntyvän.

— Niin minustakin, saat nähdä että veljesviha jatkuu vielä kapinan
jälkeenkin. Ihmisten on nykyjään niin vaikea rakastaa toisiaan.

— Rakkaudesta ei toki puhuta mitään. Vasta sitten, kun maaseutujen olot
muuttuvat ja jokainen saa omasta maastaan leipää riittävästi, syntyy
naapurirakkautta.

Vielä saunan jälkeenkin jatkui miesten tarina ja mietiskely. Jaakko
tunsi pitkästä aikaa vapautumista painavista ajatuksistaan. Uusi,
onnellisempi aika oli kerran vielä varmasti tuleva.




XXV.


Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli
lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli
palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä
merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.

— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.

— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja...

— Mitäs ne muita... talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei
tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.

— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.

Miehet nauroivat.

— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.

— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän
noistakin veljeksistä retusteli.

Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa
asian yhteydessä olevissa seikoissa.

— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.

— Vai ei... no ei siinä ole sitten sitä henkeä.

— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden
loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.

— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä
ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.

— Jääkärejäpä jääkäreitä... tämä vaan on Saksassa käynyt.

— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.

— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.

— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä
hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.

— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku
punainen.

Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi
jatkamaan omia mietteitään.

       *       *       *       *       *

Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli
laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli
henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.

Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.

— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.

— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana.
Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin
mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.

Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli
ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin
puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa
kerran vielä vapautetaan heistä.

— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?

— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ
on tehty.

Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut.
Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken
äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.

Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä
miellyttänyt.

Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hän
Mikkolan tyttärestä.

— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.

— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen
tyttö talossa?

— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.

— Purolan?

— Niin.

— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.

— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan.
Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.

— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään
kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.

— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.

— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa...?

— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.

— Oho, vai semmoinen... Missä hänen veljensä lienee.

— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi
itsekin.

— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?

— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.

Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista
kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli
komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli
hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet.
Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan
kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin
kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä
hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?

Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä,
tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli
ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän
ajatteli.

Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen
hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli
kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan
ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi
näkemältä.

Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär,
mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa
sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla
majailleetkaan.

Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa
vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin
päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen
luonnon keskellä.




XXVI.


Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.

On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen
orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset
ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.

Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko
on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on
Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa
juhannusaatoksi.

Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli
naurahtaen sanonut:

— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten
lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.

— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.

— Noo, mitäs sinä kakara...

Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön
takiaispensaaseen.

Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt
se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen
mitään vaikuttanut.

Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta
palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi
yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut
sedälleen:

— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä
vain ottaa.

Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.

Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.

— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta
omista asioistasi.

       *       *       *       *       *

Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä
auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat
tuoksuivat.

Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen
takaa, mutta siellä oli Alma.

Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään.
Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan
ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.

Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti
loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään
eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.

Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili
häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla
lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.

Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun
lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen
kanssaan ja oli samalla työmaalla.

— Minkä vuoksi?

Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.

— No kun sinä olet jääkäri.

Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö
sanoi sen arkaillen.

Pentti naurahti iloisesti.

— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?

— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.

— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.

— Kai se oikein on.

— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä
kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja
olen samalla työmaalla.

Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne
kummallisesti säteilivät.

— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?

— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.

— Ei, mutta oikein yhteisessä.

— Nyt sinä puhut pötyä!

Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.

Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset
sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä
olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin»
tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se
niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.

Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan,
jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin
hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle
alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta.
Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään
merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.




XXVII.


Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut
tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä
työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.

Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille
asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa
perheelleen.

Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä
painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa?
Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin
toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä
oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä.
Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja
illat.

Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.

Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut
eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se
oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.

Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi
entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien
lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi.
Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.

Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.

— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on
perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.

— Kunhan edes työtäkin..., sanoo Ale nöyränä.

— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä
menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi,
jos miehessä on työntekijää.

— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä
toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.

Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä.
Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt,
sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.

Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina
sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.

— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää
lienekään... taisi ikä lyhetä sillä reisulla.

— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä
mökkiläisille, jos työtä tekevät.

— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse
muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän
perästä pääsee aloittamaan.

— Kyllä vain.

Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä
kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä
pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä
tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston
korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen
sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat
nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.

Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt
paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin
ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on
kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä
Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen
elämään.

Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi
on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt
hataraksi.

Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi
hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.

— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin
elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.

— Vielä häntä kysyy... kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken
sen perästä.

Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen
kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen
laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja
tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo
lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta
aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata
veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.

Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja
jossa nuortuu ja virkistyy.

— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla
silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu,
ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.




XXVIII.


Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki
talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin
keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin,
vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli
kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen
iloisena hypähteli ja laulahteli.

Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku
silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla
heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.

Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut,
että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.

— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.

— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja
kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.

— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska
poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron
saaneen. Yksi vain on paha asia.

— Mikä sitten?

— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole
mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.

— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle,
hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.

— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy
nälkään tappaminen.

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.

— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille,
joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn
puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä,
etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.

Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei
ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.

— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske
rantakivelle.

Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi
istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.

— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä
maininkina myrskyn jälkeen.

— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit
eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti
tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa
samaa mieltä.

— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.
Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?

— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti
on muka häväissyt koko jääkärien maineen.

— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset
ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin
saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja
pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.

— Sinun?

Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.

— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.

Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä
huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän
vierellään.

»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan
pojalle.

He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat
päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.




XXIX.


Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan
puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään
oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut
hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan,
menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai
ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.

Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön,
ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen
suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo
keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen
puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.

— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. —
Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.

Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:

Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain... tiedä sitten...
ja minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla
mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi
silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja
muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.

Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. — Jospa
uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja
tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen
mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.

— Mitä siitä... hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia
puoltamaan.

— Kukapa sen nyt hajottaa.

— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana, sanoo
muuan punainen katkerasti.

— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.

— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.

Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä ajatuksiaan.
Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se sattui saman
luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun talon ruokakuntaan.

— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta, kun
saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.

— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa. Tohtoriin
kuuluvat kulettaneen.

Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia
ajatuksia punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat
aseisiin ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä
kurjemmaksi. Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras
jättää vetämättä?

Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin
maalaistyöväen olot parantaa.

— Tiespä hänet... saattavat olla vain kauniita lupauksia.

— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä,
enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.

— Sille taidan minäkin...

— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää huulesta, se
on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille tuikkaan!

— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko
puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.

— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä, sanoo
joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista. — Jos
käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin raavaalle.
Vai semmoisille viiva!

Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä
auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?




XXX.


Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä
ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman
lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:

— Jopahan päiväkulta lämmittää... on nyt se Maarianpäivän aatto...
vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.

Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon
perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun
sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen
mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun
viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.

Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä.
Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi
juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.

Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee
niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä
ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen
eukko, särkee koko tunnelman:

— Pahustako sinä niitä mertoja tänne... johan sinä hassuna... nythän,
on vasta Maarian-aatto.

— ... joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.

— On sitä muutakin... ei ole juhlaksi leivänpalaa... on mentävä taas
pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.

— ... tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.

— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat,
että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen
paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että
mekin... Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin
viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.

— Mihkä?

— Mikkolaanpa tietysti.

Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä... kun
tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan.
Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman
puolueensa mieheen... pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se
viivakonsti keksityksi.

Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki
hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on
Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun
piimähinkki unohtui.

Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.

— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.

Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni
myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan
jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä
valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.

Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea
pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär
kirnuaa.

Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei
kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle
kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.

Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi
penkille.

— Sieltäkö se Ale?

— Sieltähän minä...

Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.

— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.

Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain
omistaan.

Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään
huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.

Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan
jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi,
ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.

Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.

Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään.
Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja
katselee karsinaikkunasta ulos.

Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin
hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu
juttuamaan.

Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa
isoja voimöhkäleitä kirnustaan.

Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin.
Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin
ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä
kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.

Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii
tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei
sovi ensiksi... Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.

— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?

Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei
isäntä sattuisi muistamaa.

— ... häntä osaa sanoa.

— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun
tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.

— Taisihan niitä tulla.

— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin
tähän asti painettu maamiestä ja nyletty... kyllä se nyt loppuu.

Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain
kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli
leipää saada.

Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä
ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?

— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut
alkuunkaan... aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.

— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.

— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.

Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan
kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla
tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se
menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.

Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman
leikintapaista tavoitellen:

— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä
ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.

Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin
ohimennen sanoo Alelle:

— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.

Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.

— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.

Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo
pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.

Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat
karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy
sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain
kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.

Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste
Alen toiveille.

Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.

— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon
kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman
puolueen miehelle...

Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:

— ... tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä.
Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.

— No johan nyt.

— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.

Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.

Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä,
isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni
muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on
muutettu.

Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin
härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja
tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!

Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää
suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin
usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.

Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa.
Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen
viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille
antaneeksi.

— Voi iankaikkinen piru!

Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen
on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes
pyytääkään.

Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin
kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee
vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton
tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille
tylsä kirous.

— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.

— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.

— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama
mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.

— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.

Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat
tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä
se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille
leipäpuolueelle.

— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole
täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen,
mitä tämä siihen sanoo.

— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää
lähtisi, en vaikka... Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua,
mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään
saunaan, Riikka!

Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten,
ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.

— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan
hiestävässä hämärässä.




XXXI.


Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä.
Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla tapahtuvaa
palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin uusia
karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.

— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja naapureille
se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi Juurakko.

Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.

— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla
tavoin? virkkoi poika.

Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua
isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen
aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä
ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin
puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui
työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti
mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.

Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi
kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin
vielä runsaasti.

— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset
sitä nauravat.

—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.

— Hävettää se ainakin minua.

Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja
pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.

— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan,
sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.

— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi
isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman
palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy
osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.

— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien kanssa.

— Häpeä, poika!

Jaakon nyrkki paukahti pöytään.

— Niin on.

— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?

— Naapurit sitä sanovat.

— No ei nyt heistäkään kaikki.

— Kyllä melkein.

Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan peltotörmästä
kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.

Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja
muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee, että
tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan ja
vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida mitään
tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.

Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo korvausta
vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain mukaan pakolla
annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi kuin pakko?

Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja
olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut rikkautta,
mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein hoidettava.
Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran heidänkin
pitäisi saada levätä.

Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua
menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina
ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi
lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei
ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli itsenäisyys ja
isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja suojelemaan sitä.
Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut monikaan ryhtyä rakentamaan
puolella eikä toisella.

Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei
masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä lepäilemään.

Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään mies,
joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella kauan,
ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.

Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä tuntui,
kun vanhuus oli hartioita painamassa.

Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja tunkiolla,
ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain Liisalle,
joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä nähtyä,
mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä. Ehkä
useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa naurettiin
ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä hän
Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei
äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät
tarkoituksensa.

Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko. Enkö
ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?

Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen ja
jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut keskustelun.

Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.
Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.

— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —
Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.

Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä,
mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista
ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa
kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui
nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.

— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.

— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain
ajatellut itseäni.

— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko.
— Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä
ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä
maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut
aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään.
Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät.
Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.

— Kai se niin on, myönsi Emmi.

Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä
siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän
omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein
kylmää ja pintapuolista.

Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.

— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.

Emmi hymähti.

— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».

Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan näön
vuoksi.

— Mitä se siellä?

— Ailia kai se siellä käy katselemassa.

Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai niillä
asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä. Ja
sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.

Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi kysäisi:

— Miten niin?

— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime aikoina
parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä nyt
riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi
koko puuhan.

— Etkö sinä voisi puhua?

— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.

— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut
jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut
ohjattavissa.

— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä
huomattava.

Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:

— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme
ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen
tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi
lempeä.

Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.

— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä
pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?

— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää
työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut
sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita
käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle.
Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti
sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni
muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa,
mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä
kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin
vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin
saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki
terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata
ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä,
vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan
seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia,
kapinoivat hengessä vielä edelleen.

— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä
onnelliseksi, arveli Emmikin.

— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli
Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa
yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja
sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.




XXXII.


Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen
takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen
päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.

Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin
tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä
metsässä.

Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili
känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:

— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen... akka leipoi tänä
aamuna... ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten
ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.

Toinen ärritti vastaan.

— Vai muuttuu... mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi
jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää... työtä pitää vielä
purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.

— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä
paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan
paratiisi aueta? ärähti Ale.

— Eikä, mutta mitäs kehut.

—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä
Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin... minä häntä
kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.

— ... niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia
siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta.
On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.

— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin
mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut
kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä
kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen
kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on
maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut
kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten
selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta
jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.

Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta
tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät
vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin
uskoa, että olot tästä muuttuvat.

       *       *       *       *       *

Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan.
Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja
vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin,
penkin vieressä, on kuun valoläikkä.

Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut,
että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.

Siihen joku miehistä jurahtaa:

— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti
viljellä. Mikä sitä velan alla... Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät,
ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät
vielä, yltyy hän paasaamaan.

— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja
siihen Ansu laukaisee:

— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.

Miehet lyövät asian leikiksi.

— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.

— Ansu on vain se polsevikki!

— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.

— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.

Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena.
Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä näkevät,
ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän on kuullut
monien muittenkin sanovan, jota hän äsken sanoi. Ja sitä kai se
tarkoittaa Sosialiraattikin, vaikk'ei uskalla ihan suoraan sanoa.

Ansu veti pimeässä makuukomerossaan muutaman vihaisen, rintaa kirpovan
savun piipustaan ja sanoi ääneen ja nyökäytti päätään vielä sanoessaan:

— Niin se on ja niin sen on mentävä!

Mutta ikkunan ääressä jatkui miesten jutustelu.

— Hautamäkeläinen se antoi omasta alotteestaan palstat mökkiläisilleen,
vieläpä kohtuhinnalla. Niin sitä pitäisi jokaisen isäntämiehen...

Ja puhuja vilkaisee isäntään, joka istuu penkin kulmalla ja raapia
kyhnyttelee pulleaa vatsaansa.

Isäntä hymähtää. Se suututtaa äskeistä sanojaa, joka on Mikkolan
mökkiläinen ja mielellään ottaisi palstan hänkin, mutta isäntä ei ole
sitä vielä suostunut antamaan.

— Niin se on, että annettava ne on sunkin palstat mökkiläisillesi!

Isäntä murahtaa ja poistuu kamariinsa, mutta miehistä on mieluista
vielä puhua Hautamäen asioista.

— Penttikin kuuluu ottaneen maata itselleen ja nyt rakentaa jo kartanoa.

— Niin kuuluu. Se se nai punikin tyttären, vaikka oli itse jääkäri.

— Mikäs siinä, niin on tekokin. Mitäs pahaa se tyttö on tehnyt?

—- Eipä suinkaan. Ja hönkä tyttö on.

Vilma oli istunut karsinaikkunan ääressä ulos katsellen. Joku huomasi,
että tyttö kääntyi katselemaan ulos, kun tuli Pentin puuhat puheeksi.

Tyttö nousikin ja poistui nopeasti.

— Eipä Vilma kärsinyt kuunnella, sanoi joku miehistä. — Taitaa vielä
vanha suola janottaa.

— Retusteli poloinen sen ryssän kanssa. Nyt ei taida enää kukaan
välittää.

— Kukapa sitä ryssän tähteestä... Olisi Pentistä saanut hyvän miehen.

— Niinhän sitä aikoinaan veljeiltiin ryssän kanssa, niin miehet kuin
naisetkin.

— Ei niistäkään ollut kuin vaivaista vastusta. Nyt on sekin saasta
maasta poissa.

Kuu kurkisti jo ylimmästä ikkunaruudusta sisään. Miehet vaikenivat.
Tuntui Vilman asia useimman mielessä kuin painajaiselta. Tuli vielä
siinä puhutuksi Pentin puuhista tytön kuullen.

Tarina ei enää lähtenyt luistamaan. Yksitellen painuivat miehet
makuulle.




XXXIII.


Kevät on tullut. Hautamäen alueilla on vilkasta liikettä ja ripeätä
toimintaa. Kevättouot on tehty ja nyt aukaistaan rajalinjoja, puretaan
hataroita, ränsistyneitä asumuksia ja rakennetaan tilalle uusia.

Sitä työntouhua ja intoa kelpaa katsella. Rakentajat häärivät
liinaisissaan kuumana kesäpäivänä. Hiljainen tuuli leyhyttelee
lehtisilmun tuoksuisena vihannoivan oraspellon yli, vetää juovia
tyveniin vesiin ja rientää edelleen, tahtoen nähdä ovatko kaikki työssä.

Ihme! Joka mökissä jotain rakennetaan. Jos tupa on välttävä, tehdään
uusi aittarivi entisen tilalle. Tästä puolinhan sitä tarvitaan, kun
peltoja lisätään. Joku torpanmies pudottelee alas lahoja navetanhirsiä.
Täytyy oikein hihkaista rintaa paisuttavasta riemusta, joka kerta kun
pölisevä hirsi kierii alas ja hajoaa pihamaalle.

Ja jos on kaksi asumusta niin lähekkäin, että ääni kuuluu, luikataan
välillä toisesta toiseen.

— Hauskaa tämä on!

— Niin käy kuin tanssi! On tämä toista, kun on kaikki omaa.

Ja päivä paistaa ja käki on lakkaamatta äänessä. Muuttaa paikasta
toiseen, niinkuin jokaiselle rakentajalle toivottelisi onnea.

       *       *       *       *       *

Hautamäestä on kuulunut metsien läpi iltakellon ääni. Pentin apumiehet
ovat jo lähteneet rakennukselta ja Penttikin hyppää alas telineiltä.
Alma on juuri laskenut kantamuksen sammalia salvoksen seinustalle.

Pentti kietaisee tytön syliinsä.

— Maksahan päiväpalkka.

— Sinullepa se kuuluukin palkanmaksu. Näin suuri kasa sammalia!

— Sinulle myöskin. Monesko hirsi lieneekään jo tarttunut tänään seinään.

Tyttö kurottaa huulensa suudeltaviksi ja sitten riennetään juoksujalkaa
rantaan. Vastaisella rannalla rakentelee Juurakko asuntoaan Annikin
kanssa.

— Hei, tulkaa jo pois!

— Tullaan, tullaan. Ja kyllä siellä jaksatte odottaa, huudetaan
toiselta rannalta.

— Vieläkö siellä on palkat maksamatta? luikkaa Pentti, ja
vastakkaiselta rannalta kuuluu iloista naurunhihitystä.

Kohta lähestyy venhe lahden poikki, siihen nousevat Pentti ja Alma ja
sitten se soluu ruohorantaisten salmien läpi talon rantaan. Talouttaan
suunnitellen nousevat nuoret pihaan.

Päivä on mennyt jo mailleen, käki vain kukahtelee rantalehdossa.

Rantatiellä pyrähti Liisa tulijoita vastaan, otti Alman erilleen
käsikynkkäänsä ja puhui tälle innoissaan:

— Minulla on uutisia. Paavo ottaa Nevalan Ailin, mokomakin kakara!
Äsken kehui käyneensä pyytämässä ja huomisiltana on kihlajaiset.

— No sehän on hyvä, että tulee aina lisää uusia, hymyili Alma.

— Minä en yhtään välitä Ailista. Semmoinen ylpeä likka kuin mikähän. Ja
sitten Paavo! Maitosuu nulikka tässä naimisiin! Minua ihan suututtaa,
kun Paavo uhkaa mennä vielä kaiken hyvän lisäksi Nevalaan.

— Kotivävyksi!

— Niin justiin!

Tytöt nauroivat. Jälempänä tulevatkin saivat jo tietää uutisen ja
yhtyivät ilonpitoon Paavon kustannuksella.

— Paavon nallikka on suuttunut isäänsä siitä, että palstat luovutettiin
ennen aikojaan mökkiläisille, sanoi Pentti.

— Selkäänsä sen pojan pitäisi saada eukon asemesta, kivahteli Liisa
vielä.

Oltiin jo talon veräjällä. Tytöt olivat jättäneet pojat hieman jälelle.
Liisalla oli vieläkin uutisia.

— Naimisiin tästä menen minäkin, koskapa kerran Paavokin. Taidan pitää
minäkin kihlajaiseni huomisiltana.

— Kallenko kanssa?

— Kallen tai Nallen, kunhan jonkun otan!

Taaskin helähti iloinen nauru. Kalle oli mökin poika naapuritalon
maalta, siisti ja reipas nuori mies. Hautamäessä oli hän ollut töissä
jo toista vuotta ja iskenyt silmänsä Liisaan ja, niinkuin nyt tuntui,
hyvällä menestyksellä.

— Kyllä joutaisit olla vielä äidin luona, sanoi Annikki.

— Äidin luokse minä jäänkin. Otan Kallen kotivävyksi. Totta kai minun
on taloon joku mies saatava, kun kaikki pois karkaavat.

Juurakko oli kävellyt tyttöjen lakana kuunnellen heidän jutteluaan.

— Se on oikein, sanoi hän ja löi kevyesti tyttöä olalle. — Kalle on
kunnon poika. Hyvän sinä siitä miehen saat.

Oltiin jo pihassa. Talon muu väki oli jo syönyt illallisensa ja miehet
laittausivat levolle ulkohuoneisiin, ylisille ja mikä minnekin. Tuvan
avonaisen ikkunan ääressä istui vielä Jaakko iltapiippuaan poltellen,
tyytyväisenä muhoillen nuorille, jotka eivät olleet häntä huomanneet ja
laskettelivat siinä naureskellen juttujaan.




XXXIV.


Seuraavana aamuna Liisa puuhaili lypsytarhassa, kun Kalle tuli
kynnökseltä ja nojasi tarhan aitaan.

— Yksinkö sinä täällä oletkin?

— Niinkuin näkyy. Toiset ovat jo menneet, virkkoi Liisa.

Leppälintu visersi tarhan viereisessä koivussa, jonka lehvien varjot
väreilivät nurmella. Varjopaikoissa oli vielä kastetta.

Poika mietti asiaansa, josta oli puhuttu vielä eilen illalla
puutarhassa, toisten jo nukkumaan mentyä. Sitä näytti tyttökin
miettivän, mutta odotti, että poika ensin siitä jotain puhuisi.

— Mitä sinä siinä, kun et kerran mitään virka!

Tyttö hotaisi märällä kädellään poikaa poskelle.

— Ethän sinäkään.

Poika tavoitti tyttöä kädestä, mutta ei saanut. Tyttö kuuristui
lypsämään viimeistä lehmää eikä ollut toista näkevinäänkään. Lyhyt hame
jätti pyöreät polvet paljaiksi. Poika naljaten siitä huomautti:

— Kinttusi näkyvät.

— Ann' näkyä! Niinkuin et niitä muka mielelläsi katselisi.

Leppälintu visersi nyt jo aivan heidän yläpuolellaan puussa.

— Mitähän tuokin toimittanee, sanoi Kalle.

— On sillä paljon enemmän puhumista ystävälleen kuin sinulla, pisteli
tyttö ja naurahti iloisesti.

Poika raapaisi korvallistaan.

— Niin no, eihän tässä minullakaan muuta, kuin siitä eilisestä. Miten
se oikein päätetään?

— Niinkuin sinä vaan päätät. Äidin kanssa minä olen jo puhunutkin.

— Mitäs sanoi?

— Eihän se mitään... kakaraksi tuo sanoi.

Molemmat naurahtivat.

— Sinun on puhuttava isälle. Toisin sanoen: pyydettävä oikein koreasti,
naljaili tyttö. — Sitten, jos isä antaa, niin...

— Sama se, minä menen ja puhun heti. Kyllähän se varma on, että potkut
minä saan tästä talosta, mutta mitäpä sen väliä.

Mies painoi lakin takaraivolleen ja lähti päättävästi astumaan
kartanoon.

Tyttö oli saanut työnsä tehdyksi, mutta jäi odottamaan, silmäten joskus
pihatielle.

Leppälintukin oli vaiennut, ja pilvi meni päivän eteen.

Nyt ei varmaankaan poikaa luonnista, mietti Liisa.

Pilvestä putoili muutamia sadepisaroita.

Poika palasi. Tyttö näki, että hyvin oli käynyt, ja laski kätensä pojan
olalle. Ja häntä kun jo oli niin peloittanut.

— No?

— Mikäs siinä.

— Mitä se sanoi?

— Ei muuta kuin ihmetteli, että kesken rupeaman piti tulla pätö asiasta
puhumaan.

Sade tuli nyt jo virtana maahan. Nuoret vain katselivat hymyillen
toisiaan. Kevätsade valui kuin suuri siunaus heidän ylitseen.

       *       *       *       *       *

Päivä oli mailleen menossa. Jaakko käveli Nevalaisen kanssa vainioilla
kasvullisuutta tarkastellen. Nyt he voivat jo sulassa sovussa haastaa
asioista, ja Jaakko ihmetteli muutosta, joka oli jäykässä Nevalaisessa
tapahtunut. Oliko hänkin ajatellut asioita syvemmälti ja tullut
käsittämään, että taloudellisesti ja henkisesti nouseva maaseutu se
ainoastaan voisi pelastaa maan tulevaisuuden vahvalle perustalle?
Nevalainen oli äsken jo puhunut torppariensa palstapuuhista ja kysellyt
naapuriltaan yhtä ja toista asiata koskevaa, jota ei näyttänyt
ymmärtävän.

Mutta olipa hänkin hieman muuttunut mielipiteiltään, niin että ei
käynyt toista ihmetteleminen. Hyvinä ystävinä jo voitiin Nevalaisen
kanssa asioista puhua.

Pihasta kuului kihlajaisväen remuaminen. Työväki palasi töistä
metsävainioilta yhtyäkseen ilonpitoon.

— On sinulla vielä työväkeä, sanoi Nevalainen huomatessaan työaseineen
palailevat miehet. — Luulisi vähiin menneen, kun torpparisikin vapautit.

— Näkyyhän noita olevan ja lisää olisi tulevia, kun olisi pitäjätä.
Maatyö lienee muuttanut arvoaan miesten mielissä.

— Niin on, myönteli naapurikin. — Se on hyvä merkki, joshan sitten
sellaisena pysynee.

— Toivotaan, että aika on antanut kylliksi tuntuvan opetuksen. Maatyö
se tulee kumminkin kaiken ylinnä olemaan.

— Sanoit ajan opettaneen, mutta ei se ole vielä kaikkia opettanut, ei
läheskään, puheli Nevalainen. — Kapinahankkeita paljastuu yhtäällä
ja toisaalla, ja eikö liene hyvin monella kapinamietteitä täälläkin
sydänmailla. Siltä se monenkin puheita kuulostaen tuntuu. Etkö sinäkin
ole samaa huomannut?

— Olen kyllä, mutta minä en nyt omasta mielestäni pelkää yhtään,
että yhteiskunnan rauhallinen kulku tulisi enää häiriytymään heidän
puuhistaan. Maan parasta ja yhteiskunnan rauhaa säilyttävä väki tulee
tekemään oloihin parannuksia, mutta ankaralla kädellä painamaan alas
kaikki kapinayritykset. Etkö sinäkin luota siihen aivan samoin?

— Varmasti. Kyllä vikuroitsijain täytyy oppia kulkemaan suoraan ja työn
kautta ponnistamaan tyydyttävään asemaan yhteiskunnassa.

— Ja nyt mennään taloon saamaan suunavausta, sanoi Jaakko. — Tuntuu
melkein kuin vanhat ajat olisi käsissä, kun vieraallekin saa tarjota
valkoista leipää. Muutenkin tuntuu valoisalta, tämä kaunis kevät ja
lupaavat orasvainiot. Työllä on sentään aina siunauksensa.

Laajassa pirtissä oli karkelo käynnissä. Naapurukset istuivat
peräpenkille muhoillen seuraamaan nuorten jalkain kiivasta nousua.

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat jo vähitellen poistuneet, ja Jaakko istui yksin
kamarinsa ikkunan ääressä hymyilevää maisemaa katsellen. Siinä oli
kartanon alla pelto kirkkaan vihannalla oraalla, takana vielä pihkalta
tuoksuva keväinen lehto ja alempana tyven järvi rantojaan kuvastellen.

Jaakko avasi ikkunan. Rastas viserteli vielä hakametsässä
onnenhuumeisena. Sama kevään huumaava onni se täytti varmaan nuoretkin,
jotka siellä vieraitaan saattelivat.

Hetkistä myöhemmin tuli Paavo sisään ja istui pöydän toiselle puolelle.
Hänellä näytti olevan jotain tärkeää sanottavaa isälleen, joka siinä
vielä ulos katseli.

— No miten sinä aiot tulevaisuudessa olosi järjestää? kysyi Jaakko
pojaltaan.

— Niin, kyllä minä aion kotiin jäädä, jos sinä isä — jos vain voit
antaa minulle anteeksi. Olen ollut välistä paha poika.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Jaakon täytyi pyyhkäistä poskeaan
kädenselällä. Tämä ilta olikin kovin ihana.

— Kyllä sinä siihen voit luottaa ja olla vain kotona, sanoi hän
värähtävin äänin. — Olisikin ollut kovin raskasta, jos olisit kotisi
jättänyt. Onhan tässä tilaa, jos vain muuten sovitte Kallen kanssa.

Se oli kuin kysymys, ja Jaakko jäi odottamaan pojaltaan vastausta.

— Kyllä me aina Kallen kanssa olemme hyvin sopineet.

— Niinpä ei siis muuta kuin Jumalan siunausta puuhillenne. Minä teen
myöskin työtä niin kauan kuin jaksan.

Paavo poistui, mutta Jaakko ei hennonut vielä mennä makuulle. Oli niin
paljon riemullista ajateltavaa.

Emmi kuului liikehtivän keittiössä. Kun hän tuli kamariin ja huomasi
Jaakon valoisan ilmeen, tuli hän miehensä viereen ja laski kätensä
tämän olalle.

— Taidatpa olla onnellinen.

— Kyllä. Minä olen saanut takaisin poikani.

— Minä kuulin sen. Tämä on nyt meille kaunis ilta. Menneistä vaikeista
ajoista ei tunnu jälkeäkään.

Jaakko hyväili työn kömpelöittämällä kädellään vaimonsa pientä pehmeää
kättä. Vanhat onnen ajat tulivat mieleen kuin kesäyön keveät perhoset.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJAVIIVA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.