Lasiseinä : Romaani

By Signe Stenbäck-Lönnberg

The Project Gutenberg eBook of Lasiseinä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lasiseinä
        Romaani

Author: Signe Stenbäck-Lönnberg

Release date: August 29, 2025 [eBook #76763]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1929

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LASISEINÄ ***

language: Finnish




LASISEINÄ

Romaani


Kirj.

SIGNE STENBÄCK





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.




I.


— _Anno Domini_ 1910. —

Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen
alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa
nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet
unohtuvat päivän koittaessa.

Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät,
kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi
ankara näkymätön aallokko.

Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.

Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat
tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä.
Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä
vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö
lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja
joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta.
Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla
ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.

He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja
nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan
pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen
mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä
eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he
häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.

Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen
silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on
päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka
liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa
keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina
pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat
luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.

Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan
roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy
pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä
tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen
lapsuuskotinsa lähettyvillä.

Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita
kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi
sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.

Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin
keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen
tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa
sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!

Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa
keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää
autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka
myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten
soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä,
nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille
ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä
he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa
melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.

Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta
pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä
hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut
saanut lohdutusta pitkään aikaan. —

Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja
laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua,
armahda minua kurjaa!»

Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian
ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien.
Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee
sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.

Sisar Felicia yrittää rukoilla.

Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista
sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee.
Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla
puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat
loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan
neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa,
sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä
painajaisunen tavoin.

»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin,
mistä hän kiittäisi?

Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.

Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget.
Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine
torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta
aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle,
kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä
kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on
tapahtunut.

Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko
sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän
silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien
liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen.
»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.

Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan
luostariin.

Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa,
jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen
päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin
armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli
toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes
hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto
leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen
lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —

Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja
muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä,
jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää
luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa
koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin
tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli
vakuutettu.

»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat
rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician
katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja
minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi
mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun.
Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat
käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren
rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren
ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien
väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan
sitten!

Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa
poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin
hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan
kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!

Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on
kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima
pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:

»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»

Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.

He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat.
Aamumessu on lopussa.

Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei
seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä
odottaa!

Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta
elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä
jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä
kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä
hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta
syntynyt kuuma, sanaton taistelu.

Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus,
lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy
voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka
aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät
levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei
iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo.
Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä
vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot
muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.

Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen,
olisi voinut uskoa isäkseen.

Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen.
Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien
laulaessa, pudisti hän päätään.

»Ei kiitoksia! On parempi näin.»

Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien
läpi.

Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä
uteliaasti.

»Eero!»

»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.

»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy
lähemmäs.

»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»

»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»

»Mistäs tiedät?»

»Tunnen sen.»

Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.

»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja
logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo
kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa
— Angelus-aikana.»

Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.

»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä —
yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?

Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.

»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi.
»Mitä lääkärit arvelevat?»

»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies,
mutta etevä. Häneen voit luottaa.»

»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää
niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut
sitä?»

Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein
jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo
hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan,
joka on hänen yöpöydällään.

»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.

»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin
toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»

Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi
parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.

»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.

Ymmärräthän — kouluni.»

»Ymmärrän.»

Kaikki on hiljaista.

Käytävästä kuuluu silloin tällöin askeleita.

Ritva ei jaksa sytyttää valoa. Hän ei sitä kaipaakaan, vaan makaa
selällään katsellen etelän ihmeelliseen, mustaan yöhön. Verhot
liikkuvat, jokin perhonen eksyy huoneeseen, lepattaa hänen kasvojensa
yllä ja häviää jälleen. Kaukaisia säveliä kuuluu boulevardilta,
sieltä, missä terveet vaeltavat. Kumma jännitys valtaa hänet. Mitä
orkesteri nyt esittää? Wagneria! Hän puree alahuulensa verille Siellä
ihmisvilinässä, värien ja tuoksujen sekasorrossa, siellä hänen täytyy
saada olla mukana kerran. Hän ei tahdo kuolla! Ei!

Ovi avautuu ja huoneeseen virtaa kirkas valo. Kynnyksellä seisoo mies,
iloinen hymy silmissä. Hän tervehtii, mutta Ritva jää tuijottamaan.

»Olen Franz Haller, alilääkäri muuten.»

Hänen takanaan seisoo sisar Felicia kristallinen hedelmämaljakko
kädessä. Kuulumattomasti hän liukuu lattian yli, asettaa oranssit
pöydälle, peittää sairaan olkapäät huolellisesti ja toivottaa hyvää
yötä. Silloin Ritva huomaa, että hän tuskin on vastannut tohtorin
tervehdykseen.

»Olen Ritva Orjatmaa — Suomesta», hän sanoo.

»Aion tulla terveeksi täällä.»

»Aikomuksenne on hyvä. Koetamme auttaa teitä.»

Iltatuuli tuo mukanaan muutamia säveliä kaupungilta päin.

»Voitteko sanoa minulle, tohtori Haller, Wagneriako he soittavat?»

»Kyllä. Tannhäuser, ellen erehdy.»

Huomaamattomasti hän tutkii valtimoa ja lähtee.

Ritva Orjatmaa jää kuuntelemaan hänelle outoja ääniä, jotka tulvivat
sisään suuresta pimeydestä. Kaikki on hänelle uutta, kaikki väsyttää.

Lopuksi hän sulkee silmänsä. Luomet polttavat, mutta hän on jo tottunut
siihen. Ajatukset siirtyvät raukeina kaukaiseen kotimaahan, sinne,
missä vielä talvi paukkuu nurkissa ja lumi narisee jalkojen alla.

»Lea ja Taru», hän kuiskaa. Heidän pienet kaksoisensa! Niin, nyt kai
hekin jo nukkuvat. Inkeri-täti on käynyt sanomassa hyvää yötä, he ovat
jutelleet kuiskutellen päivän tapahtumista — ja viimeksi — äidistä!
Lealta on päässyt pieni itkunpätkä, mutta Taru on viisas ja järkevä
kuten aina. Ja sitten Nukku-Matti on soudellut heitä unten saarille.

Ritva tietää, että Lea uinuu ylen kauniisti valkoiset sormet ristissä
posken alla, mutta Tarun vuoteesta kuuluu levotonta liikettä. Hän
kääntyy ja heittelehtii, kunnes vuodevaatteet, tummat kiharat ja
puoliavoin suu muistuttavat jonkun modernistin asetelmaa. Silloin hän
nukkuu.

He ovat jo viisitoistavuotiaat, Eeron ja Ritvan kaksoiset.




II.


Sisar Felician astunta on siro, pitkä puku aaltoilee pehmeästi hänen
vartalonsa ympärillä, mutta Ritva pelkää pitkien sormien kosketusta,
sillä kädet ovat kovat ja sydämettömät. Ne vetävät armottomasti
raskaat kiharat hänen kuumeisilta kasvoiltansa ja paljastavat otsan
niin, että sairaan silmät näyttävät eksyneiltä ja turvattomilta. Ritva
koettaa alistua, hän on liian väsynyt vastustamaan, mutta toivoo joka
aamu kiihkeästi, että sisar Anna, noviisi, tulisi auttamaan häntä
pukeutumisessa. Ja usein se tapahtuukin. Silloin koko päivä muuttuu
valoisaksi.

Sisar Annalla on lapsen kasvot ja neitseellisesti pyöristynyt
povi. Hänen hillitty naurunsa on vielä nuori ja terve, ja pienet
»ah»-huutonsa saavat Ritvan muistamaan omia villivarsojaan rupattavine
huulineen.

»Miksi rupesitte nunnaksi?» kysyi sairas eräänä hiljaisena iltahetkenä
ennen maatamenoa. »Kertokaa!»

Nunna punehtui vienosti. »Minä haluan pois maailmasta.»

Ritva hymyili. »Maailmaa ette tunne ettekä elämää, lapsi.»

Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta
vanhempi jatkoi:

»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan
tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»

»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle
kuuliainen.»

Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.

»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää
maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan
palvelemista.»

Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.

Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona —
mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa
hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.

Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi
lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen
horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin
siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen
yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin
tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori
Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja
soljui pois.

Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat
tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein
vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä,
lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.

»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.

»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri
sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin
syksy saapuu.»

Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä
suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä
auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin
oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti
tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui
kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin
ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku
tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar
tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana
sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä
tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat
karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä
olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei
pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään
piiloutunut kuistin suojaan.

Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.

»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi
suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi
tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui
jälleen uneen.

Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat
kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!

Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.

»Ritva, tulehan tänne!»

Ja lapsi tottelee.

Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä,
tummaa savea.

»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on.
Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä
huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon
haluat.»

Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän
kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita
täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut
liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää
jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet,
taikka viskaan sinut mereen!»

Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.

Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä
sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa
hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin
paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä
jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa
Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan
kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri
hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet
sanomattomalla riemulla.

Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan
suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän
valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa
kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta
raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä.
Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän
kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.

»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä
iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän
tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.

Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen
vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.

»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme
köyhiä.»

Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.

»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä
taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»

Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa
kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan,
kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili
oudon tuskaisesti.

»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat
vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut.
Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä!
Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja
äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät
likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias
sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli
aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä
hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan
mitään!

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen
koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan.
Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia
suorittaa tämä työ.

— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa
kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn
jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.

Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo
vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt
todella olivat köyhät.

Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat:
»Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä
raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»

Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva
Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen
jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä
hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla,
jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että
viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten
mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.

Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut
selvä myötätuulten mies.

Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän
ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies
hymähti.

»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi.
Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»

Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan
Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa
avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku
äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.

Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli
järkiinsä jälleen.

Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki
puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti
rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti
oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.

Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja
tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta
tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei
hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia.
Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi
monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen
kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?

»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»

Vanha neito nakkasi niskojaan.

»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon
vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»

»Ei.»

»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti
virheettömille ihmisille.»

Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee
pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.

»Oi, Herra Jumala!» hän huokailee, »auta, etten oppisi vihaamaan tätä
näkymätöntä olentoa, joka painaa, painaa — joka tekee vartaloni rumaksi
ja salpaa minulta hengen!»

Ritva oli pienestä pitäen pelännyt ruumiillisia tuskia.

Ja he syntyivät maailmaan, kaksoiset, Lea ja Taru. Kului päiviä,
ennenkuin nuori äiti jaksoi heitä katsella, mutta kun hän ensimmäisen
kerran tietoisesti näki pienet, punaiset lapsenhuulet rinnoillaan, itki
hän hiljaa ja kauan.

Ritva Orjatmaasta oli tullut äiti.

       *       *       *       *       *

Angelus-kellot soivat. Pfarr-kirkko aloittaa, sitten seuraavat Pyhän
Yrjänän syvä malmisoitto ja rinnekylien pyhäkköjen heleät vastaukset.
Viimeiseksi kumajavat ilmassa Caterina-kirkon kaukaiset soinnahdukset.

Ritva herää siihen, että kylmä kääre on asetettu hänen otsalleen
tohtori Hallerin antaessa morfiiniruiskeen. Hän on nyt selvänä.

»Miksi?» hän kysyy lääkäriltä.

»Siksi, että saisitte rauhaa. Tahdotteko, että sähkötämme miehellenne?»

Sairas miettii.

»En. — Tehkää se vasta sitten. — Sitten — ymmärrättekö?»




III.


Mutta tämä — sitten — muodostuikin vallan toisenlaiseksi kuin Ritva
Orjatmaa odotti.

Paraneminen alkoi vähitellen kevään edistyessä. Kuume pakeni, ja
helluntai-aamuna avattiin ovet suurelle parvekkeelle. Aurinko häikäisi.
Ilma oli kirkas kuin lasi, tuoksuja täynnä.

Ritva huomasi rakastavansa elämää kiihkeästi jälleen, koko olennollaan,
ja hän katseli ympärilleen kuin syvästä unesta vasta herännyt ihminen.

Pieni poika leikki puistossa hänen parvekkeensa lähettyvillä.
Hänen sinertävän mustat kiharansa hulmusivat villeinä ruskeitten
poskien kehyksenä, ja iloiset sanat tuntuivat Ritvan korvissa linnun
liverryksiltä. Varjossa lepäsi nuori äiti suuren akaasia-puun alla. Hän
seurasi lapsensa liikkeitä hiljaa hymyillen.

»Kuka hän on?» Ritva kysyi sisar Felicialta, joka istui hänen luonaan
ommellen hienon hienoa alttarivaatetta luostarin kirkkoa varten.
Puhuteltu ei katsahtanut ylös työstään.

»Itävaltalaisen upseerin vainio. Hän on ollut täällä hyvin kauan.»

»Ja hän paranee?» Ritva jatkoi melkein uhmaten.

Sisar Felicia pudisti päätään.

»Ei. Valitettavasti ei.»

»Mistä tiedätte sen niin varmasti? Voitte erehtyä. Hän on niin nuori.»

Nunna katsahti nopeasti Ritvaan.

»Juuri siksi! — Mutta hän ei millään tavoin ole säälittävä. Hän on
täydellisesti alistunut.»

»Mutta tuo suloinen lapsihan on hänen!» Hiljaisuus oli pitkä.

»Siksi äidin viimeiset hetket ovatkin noin kauniita.»

Sisar Felician silmät säteilivät, mutta Ritvan sydän kuohahti.

»Te ette käsitä elämää, te naimattomat!»

»Ehkä. — Olen vain syvästi vakuuttunut siitä, että nuoren äidin suuri
alistuvaisuus on Jumalalle otollisempi kuin ihmisten uppiniskainen
vastarinta.»

Ritva jäi kuuntelemaan sisar Felician ääntä. Hän piti siitä. Se oli
pehmeä ja kaunis, se oli jo useasti saanut hänet antamaan anteeksi
sanojen pohjattoman kylmyyden ja hänen olentonsa luotaan työntävän
sävyn. Näkymätön muuri oli heti alusta noussut heidän välilleen, eikä
kumpikaan heistä yrittänyt sitä poistaa. He väistyivät molemmat, eikä
Ritvan katse voinut olla seuraamatta sisar Feliciaa. Hänen kauneutensa
hämmästytti. Miten oivallinen malli hän olisikaan, kunhan vain nuo
moninkertaiset hunnut ja raskaat, kahisevat vaatteet saisi poistetuiksi!

Ritva muisti pientä välikohtausta samana aamuna.

Isä Jacobus oli juuri tutkinut hänen rintaansa, kun Ritvan katse sattui
sisar Feliciaan, joka — kasvot lumivalkoisina ja nöyrinä — nojasi
poskensa tohtori Hallerin olkaa vasten silmät suljettuina. Tuokio oli
lyhyt — mutta huomattuaan sairaan hämmästyksen oli nunna punastuen
kääntynyt oveen päin ja poistunut huoneesta vanhan lääkärin seurassa.
Tohtori Haller jäi istumaan hänen luokseen kuin ennen.

Äänettömyys kiusasi Ritvaa.

»Te olette ehkä vanhat tuttavat?» hän lopuksi sanoi.

»Kyllä.» Vastaus oli huoleton, mutta katse hieman hermostunut. »Sisar
Felician isä on viinitarhuri meillä — Ramezin tilalla. Tyttö on muuten
ollut kuvankaunis jo pienestä pitäen, vaalea kuin Michel Angelon
enkelit — mutta hän oli rampa lapsena. Jokin hysteerinen halvaus. Mutta
hän parani — ja tuli nunnaksi. Pyhimys hänessä on kaikesta päättäen
kasvamassa.»

»Älkää te, hyvä tohtori, estäkö kehityksen juoksua!» sanoi Ritva
hymähtäen.

Tohtori katseli häntä liikkumatta. »En, en tietenkään. Mutta hänessä
on jokin ihmeellinen hurma. Siitä en pääse. Ja elämänhurmio on ainoa,
joka pitää meidät pystyssä. En päästä käsistäni tippaakaan sen maljan
helmeilevästä nesteestä — olkoon antaja vaikka itse Pyhä Neitsyt!»

Sanat eivät tuntuneet pahoilta nuoren, terveen ihmisen huulilla, mutta
Ritva vaikeni. Hän tuli pakostakin ajatelleeksi omaa elämäänsä — omia
kuolleita vuosiaan, ja häntä värisytti sormiin asti.

»Teitä viluttaa, hyvä rouva,» huomautti nuori mies hätäisesti peittäen
sairaan purppuranpunaisella huovalla. »Kuumehan on poissa.»

»On, on. Minua ei vaivaa mikään. Muuan ajatus vain ahdisti.»

»Siitä teidän on päästävä, jos kerran haluatte elää! Antakaa kuolleiden
haudata kuolleensa! Menneet ajat eivät palaa. Eläkää eteenpäin!»

Ritva jäi katselemaan tohtori Hallerin käsiä. Ne olivat suuret ja
jäntevät, sormet pitkät ja ruskeat. Leuka, joka nojasi niihin, tuntui
kumman voimakkaalta, alahuuli oli hieman ulkoneva.

»Te olette siis Ramezin Franz! Ainoa poika?» kysyi Ritva. »Sisar
Felicia on joskus kertonut kodistanne — vanhasta linnasta vuoren
rinteellä.»

Tohtori nauroi hilpeästi. »Niin olen. Mutta pyhä nunnamme tietää hyvin
vähän. Ramezin historia on sangen vanha ja salaperäinen. Tämän maan
ylhäiset — herttuat ja muut — jättivät paljon jälkiä laaksoihimme.
Hurskaat rakennuttivat pyhäkköjä — elostelijat lahjoittivat
»luonnollisia» poikia ja tyttäriä joukoittain. Ja he kantavat kaikki
vanhojen sukujen tunnusmerkit — kuten minä alahuulessani.» He nauroivat
molemmat.

»Te ette ainakaan aio pystyttää kirkkoja, huomaan!»

»En. Olen ylen onnellinen siitä, että saan elää aikana, jolloin on
luvallista olla — vain ihminen!»

Hän käveli edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän jäi seisomaan Ritvan
vuoteen jalkopäähän, nojasi siihen ja sanoi:

»Ehkä tiedätte, että Ramezin vanha linna on rakennettu aivan vuoren
rinteelle? Sen ihanat viiniviljelykset ovat usein joutuneet sulamaveden
ja laviinien uhriksi. Aivan puistomme ulkopuolella on syvä, rosoinen
joenuoma, joka kesäisin ammottaa kuivana kuin kuolleen pedon kita,
mutta keväisin täyttyy myllertävillä kuohuilla. Joskus se nousee yli
äyräittensä. Ja voi meitä silloin!»

Hän tuijotti pitkään ulos ikkunasta etelään päin.

»Ei ole vuoristolaisen helppo elää ja uskoa — rajuilman aikana, tulvien
tuhokausina! Silloin kirkkojemme kellot soivat. Mutta taivas on musta
ja armoton. — Ja päivän valjetessa kiitämme viiniviljelyksiemme
rippeistä, kaikesta siitä, mikä on meille jäänyt jäljelle. Hurskaat
pystyttävät pyhäinkuvia kotiensa ulkopuolelle toivoen, että he ensi
kerralla säästyisivät.»

Surumielinen hymy oli levinnyt hänen nuorille kasvoilleen. Ritva
kuunteli henkeään pidättäen. Hän jatkoi:

»Meilläkin Ramezissa on kaksi tuollaista muistomerkkiä. Mutta ne ovat
aina minusta edustaneet kahta eri maailmaa. Molemmin puolin jokiuomaa
ne seisovat. Toinen esittää pyhää madonnaa Kristus-lapsi sylissään.
Se on kerrassaan kaunis, puhdas ja hieno — puuveistokseksi. Sen
alla luemme sanat: »Tämä pystytettiin erään pienen viattoman lapsen
pelastumisen muistoksi.» — Sisar Felician suku on sen lahjoittanut.
Sitä vastapäätä upeilee toinen — kallisarvoisempi ja ehdottomasti
rumempi. Purppuraan ja kultaan puettu pyhimys tuijottaa meihin kirkkain
silmin, joissa ei koskaan ole kuvastunut rakkauden häiventäkään.
Mutta ukolla on yllään muurattu katto ja jalkojensa juurella kukkivia
eternellejä. Jalustaan on kaiverrettu sanat: »Oo, pyhä Nicolas, varjele
meitä veden vaarasta!» — Katsokaa, asukkaat tahtovat suojelusta
viinitarhoilleen. Jokapäiväinen leipä on kyseessä! Mutta tulvat ja
laviinit riehuvat niinkuin ennenkin. Meiltä ihmisiltä kysytään vain
taitoa pelastautua — tai alistua, jos vaaditaan.»

Franz Hallerin otsa oli kostea. Hän pyyhki keveästi kiiltävät helmet
ohimoiltaan. Äkkiä hän sanoi:

»Kuulkaa, Ritva-rouva, teidän on kerran tultava kanssani Rameziin.
Pianhan te pääsette pystyyn. — Olette terve jälleen. Taiteilijalle
siellä kyllä on paljon mielenkiintoista — uskoisin.»

Ritva ojensi hänelle kätensä. »Kiitän. Tulen mielelläni.»

Tuntui niin oudon tyhjältä tohtori Hallerin poistuttua huoneesta.
Nyt Ritvaa todellakin palelsi. Palelsi niin rajusti, että hampaat
kalisivat, ja hän kaipasi tuon syvän äänen soinnahduksia tuskallisesti.
Jokin tuntematon voima ailahti hänen sisimmässänsä, ailahti ja koski.

»Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa!» nuori mies oli sanonut, ja
hän oli ollut oikeassa.

Ritva painoi poskensa pielukseen. Hänen kuolleet vuotensa, hänen
nuoruutensa, minne ne olivat hävinneet? Ja hänen ja Eeron ainoa, pieni
poika? Tummakiharainen, kaunis ja voimakasrakenteinen pikku mies, hän,
joka hengetönnä saapui maailmaan! Ei, hän ei tahdo, ei jaksa muistaa.
Paeten itseään Ritva loi katseensa huoneensa ainoaan taideteokseen.
Se oli Ristiinnaulittu, mutta kärsimys oli esitetty niin raa'alla
voimalla, että hän kauhistuneena kääntyi pois. Samalla koko suoja
täyttyi heikosti sinipunertavalla valolla. Ritva nousi istumaan.
Silloin hän näki lumihuippujen hohtavan, liekehtivän kuin polttavan
tulen vallassa. Tummanviolettina peittivät illan varjot laakson
pohjaa, rotkot ammottivat mustina vuorten kyljissä, mutta ylhäällä
paloivat kylmänvihreät glaciärit tuhansin värivivahduksin äänettömissä
korkeuksissaan.

Ilta hämärtyi nopeasti. Tuli yö. Sisar Felicia kävi ohimennen hänen
luonaan, mutta huomattuansa Ritvan silmien ilmeen, hän pysähtyi kysyen:

»Mitä nyt? Haluatteko jotakin?»

»En.» — Hoitaja meni lähemmäs.

Ritva nojautui samalla nunnan rintaan äänettömästi itkien. Sisar
Felicia hyväili hellästi hänen olkapäitään, mutta hänen suuret
sinisilmänsä pysyivät kylminä ja hiljaisina. Hän oli tottunut
vaikenemaan ja kielen synnit olivat hänelle tuntemattomat.

Sinä yönä Ritva valvoi.

Hän muisti, että yöpöydällä hänen vieressään oli kotoa kirje, joka oli
jäänyt aukaisematta. Kylmin sormin hän kosketti sitä kuin anteeksi
pyytäen — koettaen selittää itselleen, ettei hän voinut siihen mitään.
Eeron kirjeet olivat aina samanlaiset. Hän iloitsi vilpittömällä
tavallaan vaimonsa paranemisesta, mutta lausui samalla toivomuksensa,
että hän jäisi etelään kesän yli, ehkäpä jouluun saakka. Silloin
kaikki olisi varmempaa, kuumekohtaukset poissa j.n.e. Muuten heillä,
Kalliosaarella, oli kaikin puolin hyvä. Inkeri-sisko hoiti kotia ja
tyttäriä ensiluokkaisesti. Hengellinen vaikutus, joka hänestä lähti,
oli ollut nuorille sydämille erittäin terveellinen, Eeron mielestä. He
kun juuri kävivät rippikouluakin!

Ritva hätkähti. Kaikki tuo oli hänelle uutta ja vierasta. Kylmyys uhkui
joka sanasta. Hänen pienet villivarsansa, Lea, kauniine kasvoineen ja
Taru, rakas, tumma Taru, joka itse ei osannut vähääkään piirtää, mutta
aina oli ollut valmis tarjoutumaan malliksi äidille! Rippikoulua? Mitä
vielä?

Äidin sydäntä vihloi. Hän muisti menneitä aikoja. Valkoisessa huoneessa
hän näki kaksi vuodetta ja pieluksilla kaksi pientä päätä. Itse hän
istui matalalla jakkaralla niiden välissä kuunnellen Lea-tyttösen
lyyrillistä ääntä hänen lukiessaan:

»Hetkinä illan hiljaisen, tulen luoksesi, Isäni taivainen, ilot, huolet
tuoden sulle.»

Mutta kun Tarun vuoro tuli, kuuluivat sanat:

»Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani!»

Ritvan lasten jumalankaipuu oli välittömässä yhteydessä sen rakkauden
kanssa, joka yhdisti heidät suureen luontoon — ja heidän äitinsä
taiteeseen. Paljon sanoja he eivät kaivanneet eivätkä liioin virsien
veisuuta, mutta kun myrsky raivosi ja meri vaahtona ulisi heidän
kotinsa rantamilla, silloin Taru risti kätensä ja rukoili ääneen:
»Herra, varjele kaikkia niitä, jotka tänä iltana ovat vaarassa!»
Ja Lean silmistä putoili karpalonsuuruisia kyyneleitä. Rajuilma
oli hänestä sekä kaunis että peloittava. Ritva vääntelee sormiaan
muistellessaan, miten monta kertaa hän oli muovaillut tyttösten hentoja
vartaloita pehmeään saveen! — Eräs ilta johtuu hänen mieleensä.
Kaksoiset olivat silloin seitsemän vuoden ikäiset, äiti asui heidän
luonansa Kalliosaarella.

Pikku äiti, miten paljon — tahi miten vähän hän oli nähnyt ja
käsittänyt siitä sanattomasta yksinäisyydestä, johon hän oli saattanut
tyttärensä pakottamalla hänet menemään Eeron kanssa naimisiin — Eeron,
vanhan miehen! Ensimmäisen vastarinnan jälkeen Ritva oli vaiennut,
mutta hän oli kauan luullut vihaavansa äitiään. Ja hän oli paennut
työnsä helmaan. — Oi, hänen oman maailmansa hiljaisuutta! Hänen
ateljeensa! Ritva hyväilee ajatuksissaan joka esinettä hellin käsin —
nostelee peitteet puolivalmiitten töitten yltä. — »Äiti, äiti» — hän
kuiskaa. »Miten varovaisesti sinä silloin aukaisitkaan oveni — juuri
sinä iltana! Miten kaunis hymysi olikaan sanoessasi: »löysin aivan
sattumalta entisen plastiikkapukusi, Ritva. Siitä on vuosia, kun sitä
käytit. — Tyttöset nukkuvat, Eero on opettajainkokouksessa lyseolla.
Tule salonkiin, lapsi! Minä soitan hieman Gluckia — ja sinä — sinä
tanssit! Tule!»

Ja Ritva totteli hymähtäen.

Yksi ainoa kynttilä paloi flyygelin kannella. Ritvan sydän takoi.
Kuulumattomin askelin ja pehmein liikkein hän seurasi musiikin nousua
entisen rajattoman onnen vallassa. Rytmi muuttui linjoiksi, soinnut
väreiksi. Häipyneet olivat hänen kuolleet vuotensa, ja pieni, hento
äiti oli taas kaunis, laulava Aune Talas.

Ritva heräsi todellisuuteen siitä, että kaksi yöpukuista pikku olentoa
seisoi ihmetellen ovensuussa. »Äiti, äiti, sinä olet niin ohut kuin
ilma!» Taru värisi innostuksesta. Ritva suuteli heitä.

»Me tulemme mukaan, me osaamme kyllä. Isoäiti on usein soittanut meille
ja me olemme tanssineet.» Lea oli varma asiastaan.

»Tulkaa, tulkaa, lapsukaiset!» Ritva nauraa.

»Mutta heittäkää toki pois nuo pitkät yöpuvut! Te kompastutte niihin.»

Ja valkoiset paidat jäävät kynnykselle kuin kaksi pientä lumikinosta
vihreätä mattoa vastaan, kuin talven jätteet kevään tullen. — Isoäiti
soittaa.

He tanssivat kaikki kolme. Kynttilän liekki lepattaa.

Miten suloiset lapset ovatkaan tässä valaistuksessa!

Äidin silmät kyyneltyvät. Nuo valkoiset ihmisolennot notkeudessaan ovat
taideteoksia sormenpäitä myöten, eikä herkkä rytmillinen kauneuskaan
heidän liikkeissään ole opittua, ei, perittyä kaikki on, Luojan antimia!

Juuri ennenkuin kynttilä on palanut loppuun, kuuluu Eeron ääni hallista.

»Ritva!» hänen äänensä on käheä ja hänen huulensa verettömät. »Oletteko
kaikki hulluja? Vanha äitikin!» Ja hän ottaa molemmat lapsensa
syliinsä. Lea huudahtaa heikosti, mutta seuraavassa tuokiossa he ovat
vuoteissaan ja peitetyt leukaan saakka.

Ritva jää tuijottamaan heidän jälkeensä, sitten hän pakenee äitinsä
huoneeseen. Siellä hän kyyristyy kokoon sängyn jalkopäähän säikähtynyt
ilme silmissään. Lapsien suojasta kuuluu Eeron ääni. Hän lukee harvaan
Herran rukouksen, mutta Ritva peittää korvansa. »Hän on kauhea,
kauhea!» hän kuiskaa lakkaamatta.

Avuttomasti vanha äiti häntä hyväilee. »Tule toki järkiisi, lapsi,
eihän tämä mikään kuoleman synti ollut.»

Vähitellen Ritva tyyntyi. Kyyneltensä läpi hän katselee äitiään
ja kysyy arvaamatta: »Kuulehan, — sano minulle, oliko jokin
onnettomuus tapahtunut, kun sinä tulit — isäni vaimoksi? Sinähän olit
tulemaisillasi kuuluisuudeksi.»

Äiti kalpenee, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Onnettomuusko? — Niin, siksi ihmiset sitä kutsuvat. — Minä en. —
Muista — sinä olet rakkauden hedelmä!»

Ritva syöksyi pystyyn. Suorana hän seisoi äitinsä edessä. Kädet
puristautuivat nyrkkiin.

»Ja minulle sinä soit — Eeron!»

Äiti ei liikahtanut.

»Tiesin, ettet olisi voinut kestää köyhyyttä! Sinulla on lapsesi ja
taiteesi lohdutuksenasi!»

Tytär poistui sanaa sanomatta huoneesta.

Hallissa Eero odotti. Ritvan kädet riippuivat hervottomina sivuilla,
hän nojautui seinään, mutta Eero nosti hänet syliinsä ja kantoi
hänet pois. Miehen kuuma hengitys poltti hänen ohimoaan, mutta hän
oli kuin kuollut. Jostakin kaukaa hän kuuli sanat: »Muista, että
lapsemme kuuluvat myöskin minulle!» Eero puhui änkyttäen. »Minulle —
vaikka heissäkin ehkä liikkuu hiukan tuota kirottua verta, joka sinun
suonissasi palaa. — Sinä olet vielä kuin nuori, kaunis puu, Ritva!
Mutta hyvä niinkin. Taivut, taivut — säästyt ehkä siten taittumisesta.»

Muutamia viikkoja sen illan jälkeen vanha äiti sairastui ja kuoli.
Eeron vanhin sisar, Inkeri, muutti silloin heidän kotiinsa, sillä koko
suku oli yhtä mieltä siitä, että Ritva tarvitsi häntä, varsinkin nyt,
kun hän monen vuoden jälkeen odotti lasta.

Paras vierashuone pantiin kuntoon vanhaa neitiä varten, ja Ritva
iloitsi siitä, että se oli kylliksi kaukana hänen ateljeestään, josta
kalkutus olisi häirinnyt ja saanut aikaan ikävyyksiä. Sillä Inkeri
vihasi Ritvan marmoritöitä koko sydämestään, epäjumalien palvelukseksi
kutsui, mutta omalla puolellaan hän piti omia kokouksiaan lauluineen ja
puheineen, ja ketterät, vanhat sormet kutoivat lakkaamatta ihastuttavia
villasukkia pakanalähetyksen hyväksi.

»Voi, miten suloista», huudahti kerran Lea päivällispöydässä, »jos
kerran saisin nähdä sinun mustat pikku neekerisi taapertelevan noissa
harmaissa töppösissä Saharan kuumassa hiekassa!» Ritva oli yrittänyt
saada tytön vaikenemaan, mutta epäonnistui täydellisesti, ja koko
pöytäkunta — paitsi Eero ja Inkeri — purskahti suureen nauruun.
Heillä oli vieraita. Illalla Taru selitti pikkuviisaasti äidilleen:
»Inkeri-täti ei pidä sinusta ollenkaan! Katso, maailmassa on kaksi eri
lajia ihmisiä, hyviä ja huonoja. Hän sanoi, että hänestä tuntuu niin
ikävältä, ettet sinä kuulu hyviin.»

Ritva suuteli lavertelevat huulet mykiksi, mutta lapsen sanat olivat
koskeneet kipeästi. Sydän, jonka alla uusi elämä sykki, oli yksinäinen
ja surua täynnä, se kamppaili olemassaolonsa puolesta sellaisena kuin
oli, mutta taistelu tuli joskus ylivoimaiseksi.

Odottava äiti upottautui työhönsä ja unelmiensa siniaaltoihin.
Kaleviksi hän kutsui lapsensa siitä päivästä saakka, jolloin hän tunsi
sen ensimmäisiä, heikkoja liikehtimisiä povessaan, sillä hän oli
varmasti tietävinään, että hän saisi pojan. Siihen aikaan hän joskus
kaipasi Eeron hellyyttä kyyneliin asti. Hän olisi tahtonut olla pieni
ja onnellinen tuon suuren, vanhan miehen rinnalla, hän oli kuolemaan
asti väsynyt kaikkeen vastarintaan ja loppumattomaan puolustautumiseen,
mutta Eeron läheisyydessä sanat jäykistyivät ja kuolivat.

Tuli kevät. Jäät lähtivät ja meri aaltoili jälleen vapaana Kalliosaaren
ympärillä.

Ritva oli viimeistellyt erästä suurta korkokuvaa. Ateljeen ikkunoista
kuului kiurujen laulu, mutta hän ei jaksanut iloita siitä kuin ennen.
Hänen povessaan oli tullut niin oudon hiljaista. Uupuneena hän
heittäytyi Eeron syliin. Häntä peloitti ja värisytti.

»Ole minulle hyvä», hän pyyteli. »Ole hyvä ja lämmin, vaikka se olisi
sinulle vastenmielistäkin! En jaksa enää. — Luulen, että pojumme on
kuollut.»

Mies katsoi avuttomasti vaimoonsa. »Ei, ei — sinä olet vain liian
heikko — liian rasittunut. En ole pitänyt työstäsi tähän aikaan. Olisit
pysynyt levossa».

»En ole voinut, Eero!» —

Ritva oli ollut oikeassa. Pikku Kalevi tuli heidän luokseen kuolleena.

Eikä äiti sen jälkeen voimistunut. Oliko hän sittenkin katkennut
sydänjuuria myöten?




IV.


Oi, vuoriston soreata, tummaa kansaa! Te, jotka arvokkaina kannatte
kauniita, kirkasvärisiä pukujanne ja tervehditte vastaantulijaa
vakavilla sanoillanne »Grüss Gott!», teihin ei voi kyllästyä kuin
komean konserttisalin hienoon yleisöön. Varmoin, hitain askelin te
astelette jyrkkiä rinnepolkujanne pitkin ja murteenne on voimakas ja
sointuva.

Ritva Orjatmaa oli parannuttuaan helposti tutustunut alppikaupunkiin
ja sen tapoihin, mutta pitkillä kävelyillään hän ei enää suunnannut
askeleitaan suuria boulevardeja kohti eikä liioin tuntenut tuota
polttavaa halua upottautua ihmisvilinään kuin ensi aikoina pyhän
Johannan luostarin sairaalassa. Ei, hänen kaipuunsa veti hänet muuanne!
Vanhojen kirkkojen viileään hämärään ja maaseutukylien syvään rauhaan!
Tunkeutuivathan nytkin ulkoilmakonserttien sävelet aaltoilevina hänen
huoneeseensa, mutta ne eivät enää houkutelleet, eivät puhuneet hänelle
mitään. Ne kuuluivat vain ympäristöön. Kirkkaina aamuhetkinä he
kulkivat, sisar Anna ja hän, ihmeellisillä löytöretkillä. Ja he olivat
onnelliset kuin kaksi lasta.

Hieno puna nousi nuoren noviisin poskille Ritvan kertoessa hänelle
kaukaisesta kotimaastaan ja lapsistaan. »En käsitä», hän kerran mumisi.
»En voi käsittää, että teillä on suuria tyttäriä. Te olette itse vielä
niin nuori.» Ritva hämmästyi. »Olen vain niin kiitollinen siitä, että
vielä saan elää, kiitollinen elämän suuresta lahjasta. Ymmärrättekö?»

Sisar Anna katseli häntä kysyvästi. »Te olette ehkä yksi noita harvoja
onnellisia?» hän vastasi epävarmasti hymyillen.

»En tiedä.» Ritva käänsi puheen toisaanne. »Olen hyvin iloinen
siitäkin, että te taas saatte olla luonani, rakas sisar Anna. Riippuuko
tämä yksinomaan sisar Felician pahoinvoinnista? Siinä tapauksessa
soisin sen kestävän kauan.» Puhuja nauroi keveästi.

Nuori nainen katsahti häneen moittivasti ja surullisena.

»Me — kaikki muut — rukoilemme, että ylihoitajamme pian tulisi
entiselleen», hän vastasi lyhyesti.

»Mutta, mikä häntä vaivaa?»

»Sitä ei tiedä edes isä Jacobuskaan. Mutta jotakin vakavaa se on, sillä
äiti abbedissa on usein käynyt hänen luonansa ja vanha sisar Cordula
valvoo hänen kammiossansa öisin. Luulen, että hänellä on taisteluja, ja
luulen myöskin, että ne raatelevat pahimmin sellaisia, joista kerran
tulee pyhimyksiä.»

Ritva siveli hänen poskeaan surumielisesti. »Voi, lapsi, onko teidän
kaikkien mahdoton ymmärtää, että sisar Felicia on ihminen — ja nuori?»

He olivat tulleet pyhän Yrjänän kirkon edustalle. Tuuheissa
seetripuissa peipposet livertelivät. Sisältä kuului hiljainen soitto.
He pysähtyivät. Sisar Anna aukaisi suuren oven. Se oli mahtava ja
tumma — saranat ja kädensija taidokkaasti koristellut. Pyhäkön viileys
hyväili Ritvan polttavia ohimoita. Hän jäi seisomaan hiukan syrjään
sisar Annan polvistuessa vihkivesialtaan ääreen. Särmikäs, monivärinen
valojuova lankesi ikkunamaalauksien läpi yli kuorin, jossa valkoiset
liljat, narsissit ja siniset gentianat lemusivat. Alttarin edessä
seisoi kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen matkapuvuissa, mutta pappi
loisti täydessä ornaatissaan. Oli vihkimätilaisuus. — Voimakas tunnelma
valtasi Ritvan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta noviisi
astui tottuneesti hänen viereensä jääden kuuntelemaan hengen miehen
sanoja. Tuska pakotti Ritvan rintaa. — »Oi, mitä te lupaattekaan,
te ihmislapset!» hänen sielunsa voihki. »Mitä? Uskollisuutta koko
elämän ajaksi? Rakkautta? Mitä te tiedätte lemmestä, joka poroksi
polttaa, antautumisesta, joka armotta suistaa kadotukseen, tai
aukaisee ihmissydämille taivaan portit!» Häntä puistatti. Kaikki oli
jälleen hiljaista. Silloin parvekkeelta kuului Wagnerin iki-ihana
»Pyhiinvaeltajain kuoro» sovitettuna sellolle ja uruille. Ritva
hengähti syvään, vapautuneesti. Hänen katseensa oli sattunut erääseen
pikkutyttöön, joka polvistuneena rukousjakkarallaan opetteli tekemään
pyhää ristinmerkkiä. Kätönen oli hyvin ruskea ja sangen pieni,
mutta isä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, johti joka liikkeen
äänettömästi kuiskaten »Avensa» — ja lapsosen silmät säteilivät
onnesta. Hän oli mukana!

Ritva katseli heitä lakkaamatta loppuun asti.

Hänen itkunsa oli tauonnut. Ehkä, ehkä sittenkin oli olemassa onnea
maailmassa — hiljaisten hetkien syvää autuutta? »Lapsi», hän kuiskasi,
»lapsi, kenties olet sinäkin sovittanut paljon, paljon lyhyessä
elämässäsi!»

He kulkivat kotimatkan hiljaa, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Tohtori Haller seisoi Ritvan parvekkeen ovessa. Hän oli kärsimättömän
näköinen. »No, vihdoinkin! Kylläpä vaelluksenne kesti kauan tänään!
Missä olitte?»

»Pyhän Yrjänän kirkossa.»

Ritvan musta silkkivaippa käsivarrellaan tohtori huomautti lyhyesti:

»Kirkoissamme on usein kylmää. Olette kovin ohuesti puettu. Olkaa
varuillanne!» Hänen katseensa solui Ritvan vartaloa pitkin. Sisar
Anna jätti hyvästit, ja he astuivat huoneeseen. Ritva nojautui
silmänräpäykseksi ovenpieleen, häntä pyörrytti, sielläkin ihmeellinen
kukkaistuoksu tulvi odottamatta häntä vastaan. Pöydällä, säkenöivässä
kristallimaljakossa, oli tummanpunaisia ruusuja. »Oi!» Hän painoi
poskensa niihin.

»Ne ovat Ramezista. Isälläni on yksi ainoa intohimo — nyt enää. Ja se
on sangen miellyttävä. Hän viljelee viiniä — ja ruusuja.»

He hymyilivät toisilleen.

»Miten hyvä olittekaan ajatellessanne minua!» Ritva suuteli vasta
auennutta kukkaa. Tohtori pudisti päätään. »Oikeastaan ne ovat isältä»,
selitti hän harvaan. »Minulla olisi muuten pyyntö teille, Ritva-rouva.»

»Ja se kuuluu?»

»Tahdotteko tänään lähteä kanssani Rameziin noin puolen päivän aikaan?
Vanha Stefan on silloin täällä vaunuineen — ehditte hyvin levätä
parisen tuntia ennen matkaa. Isä odottaa päivälliselle.»

»Miten hauskaa! Kiitän! Te puhuitte vaunuista, tohtori Haller.
Kaksivaljakko, niinhän?»

»Niin.» Tohtori nyökkäsi.

Ovelle koputettiin. Sisar Felician silmät katselivat heitä molempia
kotvan aikaa. Ne näyttivät säikähtyneiltä, mutta muuttuivat pian
rauhallisiksi jälleen. Hän ojensi Ritvalle kirjeen.

»Kotoa kai?» hän hymähti kauniisti.

»Kyllä. — Mutta oletteko terve taas, sisar Felicia?»

Ritva laski kirjeen pöydälle.

»Olen — samoin kuin te, rouva Orjatmaa.»

»Ette kuitenkaan pääse minusta vielä moneen viikkoon. Omaiseni
toivovat, että vielä jäisin tänne».

»Olen heidän kanssaan samaa mieltä», tohtori Haller kuiskasi
poistuessansa. »Lukekaa rauhassa kotoiset uutisenne! Mutta — puolen
päivän aikana odotan teitä.»

Yksin jäätyänsä Ritva pujahti pehmeään aamuviittaansa ja heittäytyi
parvekevuoteelleen sydän jyskyttäen oudon ilon ja odotuksen vallassa.
Puku oli paksua, tiilenväristä silkkiä, väljä ja itämaalaisesti
koristeltu loistavin kukkakiehkuroin. Oi, miten syvästi hän oli
vihannut sen kauneutta sairaana ollessaan! Nyt se tuntui ihmeen
suloiselta. Hyväilyn tavoin se kosketti hänen olentoaan, sulki hänet
kuin pitkään syleilyyn.

Ritva huomasi vasta nyt, miten ruskeiksi hänen kätensä olivat tulleet.
— Ruusut tuoksuivat. Suuren, valkoisen kirjeen rauhalliset kirjaimet
katselivat häntä syyttävinä. Ei, ei, hän ei jaksanut lukea sitä
nyt! Kuumeisesti hän kätki sen pöytälaatikkoonsa. Hän tahtoi olla
onnellinen, omalla tavallaan, onnellinen — vaikkapa tämän ainoan kerran
eläessänsä!

       *       *       *       *       *

Ritva pukeutuu vitkaan. Hän hyräilee hiljaa katsellessansa
yksinkertaista tummanvihreätä pukuaan, jonka ainoana koristeena on
pieni ruusu kiinnitettynä rintaan miekanmuotoisella soljella.

Puiston puolelta kuuluu kavioitten kapsetta. Satuahan tämä on, vanhaa,
kaunista satua! Ohimennen Ritva muistaa vastasaapunutta kirjettä
mieheltään ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi. Tämä on jo toinen, joka
jää laatikkoon — aukaisemattomana. Hän syöksyy kirjoituspöytänsä luo
kuin pakeneva, mutta viime tingassa hän kääntyy oveen päin. Ei, hyvä
Jumala, ei! Hän ei jaksa nyt, juuri nyt!

Sillä kumma muutos on tapahtunut Ritvan sielussa. Kotoiset äänet ovat
siellä vaikenemassa, kaipuu entisiin oloihin jäätymässä. Lapsetkin!
Nehän olivat myös pyytäneet äitiään jäämään etelään, jäämään yli kesän,
yli syksyn — ehkä ensi kevääseen saakka! Olisi ollut helpompi alistua,
jos yksi heistä olisi kertonut, miten tyhjältä koti tuntui ilman häntä,
miten hiljaisiksi heidän iltansa olivat muuttuneet! Hän oli hakenut
joka kirjeestä tämän tapaista sanaa, mutta suotta.

Silloin hän oli huutanut tuskasta, rukoillut itsellensä kuolemaa. Nyt
hän eli kuin herpaantunut, väistyen entisten muistojensa teiltä kauas,
hyvin kauas pois. Hän vaipui nykyisten elämystensä helmaan kuin väsynyt
lapsi.

He kulkevat äänettömästi jutellen pitkän käytävän läpi. Nuori tohtori
sädehtii ilosta. Isä Jacobus huiskuttaa heille iloisesti portailta.

»Teet oikein, Franz! Vuoristoilma on ihana tähän aikaan vuodesta.
Terveisiä isällesi!»

Ajoneuvot ovat vanhanaikaisen komeat pehmeine, vaaleanruskeine
samettisisustuksineen, ja Stefan on pistänyt kaksi tuuheaa
villiruusukimppua hevosten länkiin. Hänellä on valkoinen parta ja
ilakoivat silmät ryppyisessä naamassaan.

Ennen lähtöä Ritva äkkiä katsahtaa luostariin päin. Hän näkee
arvaamatta sisar Felician kasvot eräässä ikkunassa. Ne ovat jäykät ja
ilmeettömät, mutta katseesta leimahtaa äkkiä häntä vastaan rajaton
viha. Ritva lyyhistyy kokoon vaunun nurkkaan.

»Mitä tuo merkitsee, tohtori? Sanokaa!»

Franz Haller ei liikahda. »Ei mitään, josta kannattaa puhua. Nyt on
olemassa vain te ja minä, Stefan ja kaksivaljakko, isä ja rakas,
vanha Ramezin linna! Niinhän? Ei mitään, ei mitään muuta! Kuuletteko,
Ritva-rouva?»

Vastaantulijat hymyilevät heille ja hevosten koristuksille.

»Voiko ilo olla niin suuri, että se tekee ihmisen sydämettömäksi?»
sanoo Ritva hetken kuluttua muistaen sisar Feliciaa. Hän silitteli
silkinhienoa pantterinpoikasennahkaa, jonka Franz oli levittänyt heidän
polviensa ylitse.

»En tiedä. Mutta sen tiedän varmasti, että onni voi joskus tuntua niin
pohjattomalta, että tulee sääli kaikkia, kaikkia ihmisiä.»

Tie kiemurteli hitaasti kohoten vuorille päin. Kadut ja laakso jäivät
vähitellen heidän taaksensa punakattoisine rakennusrykelmineen,
ja tumman muratin peittämät muurit sulautuivat ympäristön syvään
vehreyteen kuin pehmeät varjot. Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa.
Valkoisia, morsiushunnunkaltaisia läikkiä kaikkialla! Mutta vakavat,
vaiteliaat sypressit nostivat suippolatvansa melkein mustina taivasta
kohti. Ritva siirtyi istumaan tohtori Halleria vastapäätä.

»No, miksi niin?» Franz ihmetteli.

»Tahdon kerran nähdä kaikkea tuota ylhäältä päin. Vuorenrinteitä olen
jo kauan, kauan katsellut.»

»Niin, kuuluttehan te niihin, jotka eivät voi elää menneitä
muistelematta. Se voi joskus tappaa.» Ääni oli matala. Ritva ei kuullut
viimeisiä sanoja. Hän ojensi molemmat kätensä laaksoa kohti. Musta
viitta liukui alas hartioilta.

»Oi, miten rakastan tuota maailman kolkkaa!»

»Miksi?»

»Siksi, että kaikki siellä on minulle niin uutta ja kuitenkin niin
sanomattoman tuttua. Siksi, että siellä olen löytänyt niin paljon, jota
kutsun täydelliseksi kauneudeksi.»

»Minulle se on vanhaa ja kulunutta. Mutta voitte ehkä silti olla
oikeassa.» Franz Haller rypisti kulmiaan.

Ritva virkkoi kuin itsekseen:

»Olin niin väsynyt tullessani tänne — uupunut ja lohduton. Mutta
kaikki on sittenkin kääntynyt hyväksi. Opin jälleen hengittämään —
henkisestikin. Ja onneksi olin kadottanut luonteeni hyökkääväisyyden
kokonaan. Hiljaisuudessa näin uusia näkyjä, uusia linjoja ympärilläni,
yksinäisyydessäni opin käsittämään, että ne ihmiset, jotka kerran näitä
pyhäkköjä rakennuttivat, olivat hartaammassa yhteydessä Korkeimman
kanssa kuin me. Ääriviivojen nousu on puhunut minulle lakkaamatta,
ja värien hillitty sopusointu on muuttunut ikuisiksi akordeiksi
sielussani. Minusta on tullut palvoja, minusta — kapinoivasta
etsijästä!»

»Älkää toki antako vain ihmisille kunniaa esimerkiksi vanhojen
freskojemme ihanuudesta! Aika on ollut mukana uutterana avustajana. Se
patinoi hurmaavasti, mutta se jää samoin kuin moni muu suuri mestari —
kiitoksemme ulkopuolelle», tohtori selitti hymyillen.

He jäivät tuokioksi omiin ajatuksiinsa vaipuneina, uneksien, kunnes
Ritva istuutui jälleen entiselle paikalleen. Heidän eteensä avautuivat
Ramezin valtavat viinitarhat, ja linnan ruskehtavat muurit häämöittivät
akaasioitten lomitse. Kumeasti kaikui hevosten kavioitten kapse
hämärässä porttiholvissa, mahtava haukunta kuului pihalta. He olivat
perillä.

»Don José!» Franz kutsui. »Tuon kaukaisen vieraan taloon. Sanohan
tervetulleeksi!»

Suuri, musta koira katsoi Ritvaa tutkivasti häntää heilutellen. Hetken
mietittyään se vakavana sieppasi tulijan käsineet suuhunsa ja kantoi ne
portaita ylös.

»Kamaripalvelija, kuten huomaatte, hyvä rouva!» nauroi tohtori Haller
avatessaan oven eteishalliin. »Tervetuloa Rameziin!»

Hän suuteli Ritvan sormenpäitä. Raudanharmaat seinät oli värikkäillä
taideteoksilla koristettu ja kivilattian peittivät tummat matot.

»Täällä pohjakerroksessa on hiukan modernisoitua, jotta me, nykyajan
ihmiset, voisimme viihtyä ja elää. Entiset linnansalit löydätte tuolla
ylhäällä. — Mutta vien teidät ensin isäni luokse.»

Immanuel Haller, Ramezin linnan hallitsija, oli poikansa täydellinen
vastakohta. Hänen valtava otsansa oli hieman ulkoneva; ja suuret
silmät olivat syvät. Vanhan herran liikkeet tuntuivat väsähtäneiltä,
mutta selkä pysyi suorana. Ainoastaan äänen sointi oli sama kuin
Franzin. Herttainen hymy levisi säteinä yli otsan ja ohimoiden hänen
tervehtiessään Ritvaa salongin ovessa.

»Olette ensimmäinen suomalainen, joka astuu vanhan kotimme kynnyksen
yli minun aikanani. Tervetuloa!»

Ritva katsoi kysyvästi Franziin.

»Niin», tämä selitti. »Isäni on elänyt hyvin eristettynä näinä viime
vuosina. Äitini kuoli varhain, olin silloin aivan pieni.»

Muratin peittämä parveke oli vilpoisa keskipäivän helteessäkin ja
jääkylmä Ramezin viini tuntui suloisen virvoittavalta.

»Terveydeksenne!» isäntä lausui sydämellisesti. »Maljanne, hyvä rouva!
Ja kaukaisen, kauniin maanne malja!»

Ritvan katse sumeni hetkiseksi. Maa, kotimaa, oliko hänelläkin jossakin
etäisyydessä jotakin sellaista? Lehti tuulessa hän oli, lehti tuulessa!
Hän sulki silmänsä, mutta kaksi polttavaa pisaraa pusertui esille
vasten hänen tahtoaan.

Immanuel Haller luuli ymmärtävänsä vieraansa liikutuksen ja sanoi
hellävaroen:

»Koti-ikävä on vastustamaton. Minäkin kuulun niihin, jotka eivät ikinä
jaksaisi irtaantua.»

Ritvan sydän oli tulvillaan kiitollisuutta. Hän hymyili kuin lapsi,
joka oli päässyt ilmaisemasta suurta salaisuutta aikuisille, hän
tiesi, että vanha herra oli käsittänyt hänet väärin, mutta hän ei
tuntenut pienintäkään tarvetta esiintyä oikeassa valossa — sellaisena
kuin hän oli. Tämähän oli satua, unhotusta, lepoa helteisellä tiellä!
Kukkaistuoksua!

Yläkerrassa tunnelma muuttui synkemmäksi. Harmailla kiviseinillä
riippui teräsaseita ja suunnattomia haarniskoita, kypäriä ja
jättiläismiekkoja, mutta Immanuel Haller oli oivallinen esittäjä.
Kuin ohimennen hän mainitsi vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia,
mutta sitä runsaammin hän kertoeli pieniä tapahtumia eri aikakausilta,
episodeja kauan sitten sammuneitten ihmisten elämästä. Vanhat
muotokuvat saivat eloa, aseet kalahtivat ritarisalissa ja linnanrouvan
huoneesta kuului kätkyen hiljaista soudattelua.

»Miten pienet ja hennot olivatkaan jalat, jotka näillä
mosaiikkilattioilla kerran astelivat ohuissa silkkikengissään!»
huudahti Ritva.

»Ja miten raskaat askelet!» jatkoi vanha herra. »Miten suuren pelon
ahdistamina nuoret sydämet useasti jyskyttivät himmeästi valaistuissa
sivuhuoneissa miesten melutessa hurjissa juomingeissa ritarisalissa!»
Eräässä nurkkauksessa pieni liekki lepatteli miniatyyrimaalauksen alla.
Immanuel Haller kulki vitkain askelin sen ohi, mutta Franz kuiskasi
Ritvalle puoliääneen: »Äitini kuva.» Nuori nainen katseli heitä
merensinisine silmineen, joissa suuri suru majaili, mutta Ritva ei
uskaltanut pysähtyä. Outo tunne pakotti hänet eteenpäin.

Vanha herra oli aukaissut oven entiseen musiikkisaliin.
Puhallussoittimet olivat Ritvalle tuntemattomat, mutta vanha, siro
spinetti, jonka kannella tumma viola d'amour, neljätoistakielinen
viulu, lepäsi, tuntui niin suloisen lempeältä, että hän melkein
tietämättään painoi sen kellastuneita koskettimia ja sai vastaukseksi
heleän akordin, lasikirkkaan soinnun, joka väreilevänä täytti koko
huoneen. Ritva hätkähti, katseli ympärilleen anteeksi pyytäen, mutta
huudahti hiljaa:

»Sehän on vireessä — aivan puhdas! Miten se on mahdollista?»

Franz nauroi iloisesti:

»Täällä on tehty työtä jonkin aikaa. Eilen se valmistui. Toivoimme isän
kanssa — että te soittaisitte.»

Äskeinen kiitollisuus tulvi jälleen Ritvan sieluun, hän olisi tahtonut
polvistua, nyyhkyttää, mutta hän ei voinut. Kalpeana hän istuutui ja
selaili vapisevin sormin vanhoja nuotteja, jotka Franzin isä asetti
hänen eteensä. Ne olivat kaikki kivipainoa, paperi kovaa ja helposti
murtuvaa.

»Tartini!» innostui linnan herra. »Tämä on kaunis. Saatte nähdä,
selviydymme hyvin, te ja minä. Tunnen sen. Koettakaamme!»

Hän veti tuolinsa hyvin lähelle Ritvan instrumenttia, painoi
soittimensa rinnalle ja alkoi. Hiljainen adagio kaikui vienosti
hänen ympärillään, ja hän seurasi kuin unessa. Miten helposti ne
painuivatkaan nuo kellastuneet koskettimet! Soinnut syttyivät ja
sammuivat kuin virvatulet, syttyivät ja sammuivat lakkaamatta.

He ovat lopettaneet.

Vanha herra suutelee Ritvan kättä.

»Kiitän teitä!» hän toistaa moneen kertaan. »Ramezin muurit ovat
jälleen heränneet kuuntelemaan. Ne ovat uinailleet niin kauan, kauan.»

Franz seisoo holvi-ikkunassa. Hän on kalpea ja kiihtynyt.

»Nyt vien teidät puistoon ja jokirantaan. Tahdon näyttää teille entiset
leikkipaikkani.»

Käytävässä hän äkkiä sulkee Ritvalta tien. Suurena ja voimakkaana hän
puhuu:

»En tiedä, kiitinkö teitä? Nyt sen teen!» Ja hän hyväilee kuumin käsin
Ritvan suortuvia. »Meillä on ollut niin hiljaista Ramezin suojissa.
Aurinko on noussut ja painunut vuorten taa, mutta me, me olemme olleet
vangitut ja kuolleet siitä saakka, kun äiti meni pois.»

Ritva loittonee vitkaan.

»Oi, pelkäättekö minua, sanokaa, Ritva-rouva!»

»En.»

»Minulle ette saa valehdella! Sydämenne lepattaa kuin pikku linnun.»

»Minä en pelkää. Muuta en voi sanoa.»

Franzin kädet vaipuvat, hänen katseensa tyyntyy. He kulkevat
käsikädessä käytäviä pitkin, hedelmäpuitten valkoiset ja heikosti
punertavat lehdet leijailevat ilmassa. Viinin viljelyksillä
työskentelee miehiä ja naisia. He kääntävät maan kevyillä lapioilla,
ja Ritva muistaa oman maansa kivikkopeltoja, höyryäviä hevosia ja
puolialastomia kyntäjiä.

»Miten toisenlaista täällä kaikki on!» hän virkkaa.

»Kaipaatteko pois?» Franzin äänessä piilee tuskan huuto, ja Ritva
vastaa jälleen:

»En, en!»

He ovat saapuneet jokiuomaan. Pienoinen puro kiemurtelee sen pohjalla,
muuten rannat ovat kuivat ja jyrkät. Laakso näyttää niin kaukaiselta,
varjot tummenevat ja vuorten rotkot aukeavat iltavalaistuksessa.
Rinteet eivät enää muodosta yksinomaan pehmeitä viivoja ja vihannoivia
kukkuloita, ei, vaan siellä täällä ammottaa pohjaton kuilu
mustansinisenä.

Ritva puristaa kädessään kosteata maata. Äkkiä hän huudahtaa:

»Savea! Tohtori Haller, tämähän on savea!»

»Niin on. Ja muualla sitä ei olekaan koko Ramezin alueella.»

Ritva ei kuuntele, vaan on asettunut polvilleen litteän kiven ääreen,
jolle hän nostaa pehmeätä, tummaa savea paljain käsin. Hänen poskensa
punoittavat.

»Istukaa hetkinen aivan noin, tohtori, saan profiilinne valmiiksi
tuokiossa — kunhan vain maltatte istua.»

Franz Haller tarkastaa häntä hymyillen. Tässä tilanteessa Ritva on
hänelle uusi ja ihmeellinen. Silmät säteilevät, sormet tuntuvat
voimakkailta, kiharat putoilevat hänen ohimoittensa yli ja herkkä suu
on puoliavoin kuin ankaran juoksun jälkeen.

»Tohtori!» hän sanoo riemuiten. »Minä osaan jälleen muovailla,
ymmärrättekö, mitä tämä minulle merkitsee?»

»Ehkä.»

Ja kohokuva syntyy, mutta kun Franz työn loputtua lähestyy kiveä,
huudahtaa hän hämmästyksestä. Harmaasta savesta on kuin ihmeen kautta
noussut muinaisajan kilpajuoksua, alaston nuorukainen, joka kamppailee
näkymätöntä estettä vastaan, joka syöksyy eteenpäin, eteenpäin. Pään ja
kasvojen muoto on hänen, mutta liikunto on jostakin muualta.

Ritva pyyhkii hitaasti sormensa akaasianlehteen. Hän vapisee
väsymyksestä.

»En voi siihen mitään», hän vihdoin selittää. »Näin teidät tuollaisena.
— Olen nähnyt teidät ennen monta, monta kertaa luodessani jotakin
uutta, mutta tunsin teidät vasta nyt.»

Franz nojautuu vuorenseinää vasten. Epäröivästi hän virkkaa:

»En käsitä.»

Suuri suru väreilee Ritvan suun seutuvilla. »Ymmärrän teitä, tohtori.
Luovassa työssä on ihmissielu aina yksin, oi, niin pohjattomasti yksin.
Mutta — näyt ovat meille valkoisten voimien lahjoja. Minkä tänään olen
tehnyt, on heijastus näkyjeni maailmasta.»

       *       *       *       *       *

»Stefan», sanoo Franz paluumatkalla vanhalle palvelijalle. »Ajahan
tänä iltana ensin kaupungin ympäri! Tahdon näyttää vieraallemme pyhän
Johannan luostarin kuun valaistuksessa.»

Vanhus nyökkää.

Yö on pimeä. Kaukainen jyminä kuuluu pohjoisesta päin.

»Mitä se on?» Ritva kysyy.

»Rajuilma vuoristossa», Franz vastaa. »Mutta se loittonee.»

Yö on viileän kostea ja pimeä. Tohtori Haller peittää Ritvan melkein
kokonaan lämpöisiin turkiksiin ja Ritva kiittää pienin, pehmein sanoin.
Tie viettää hiljalleen laaksoa kohti, kaupungin valot syttyvät ja
kirkkojen kellot soivat.

Franz Haller vetää ohuen hansikkaan Ritvan kädestä ja painaa otsansa
siihen. Se on polttavan kuuma.

»Kertokaa minulle näyistänne», hän pyytelee.

»Paljon tahdotte minulta. En ole siitä puhunut kenenkään kanssa. Unten
tähtivyö on särkyvä ja hauras!»

He ovat kauan ääneti. Vihdoin Ritva jatkaa varovaisesti, hapuillen ja
peloissaan:

»Olen jo monta vuotta ennenkuin sairastuin tehnyt työtä erään suuren
korkokuvan aikaansaamiseksi. Lopullisesti tahtoisin nähdä sen
valkoisessa marmorissa — mutta tuskin se valmistuu koskaan.»

»Miksi?»

»Siksi, että näkemykseni muuttuvat, siksi, että itse sorrun, mutta
aiheeni elää.»

Ritvan rinta nousee ja laskee, sydän takoo haljetakseen.

»Itkettekö?»

»En.» Hänen äänensä on jälleen luja. »_Lasiseinäksi_ olen kutsunut
aiheeni. Se voisi yhtä hyvin olla elämän valhe, mutta minulle se on
ilmestynyt lasiseinänä, läpikuultavana, lävitsepääsemättömänä esteenä
elämän tiellä, näkymättömänä hirviönä, joka riistää meiltä todelliset
kasvamisen ja juurtumisen mahdollisuudet. Useasti se kohtaa meidät
moraalisena vakaumuksena, joskus köyhyytenä, mutta kamalimpana —
uskonnollisuutena. Ja silloin se varmasti kiduttaa kuolemaan saakka.»

»On pyrittävä läpi, Ritva-rouva, läpi, kuuletteko?»

»Kyllä! Mutta verta vuotavin sydämin — rampana ehkä.»

»Vaikka niinkin.»

Ritva vetää hiljalleen kätensä syliinsä, häntä paleltaa ja hänen
huulensa värisevät tuskasta.

»Ymmärrättekö nyt, etten koskaan voi saada työtäni valmiiksi, tohtori
Haller? Ainakaan en, ennenkuin itse olen vapautunut!»

»Mikä riemu, kun kerran kuulette sirpaleitten soittoa ympärillänne!
Mikä pohjaton autuus!» Franz kuiskaa.

»Pelkään, että se tapahtuu vasta elämäni Angelus-aikana.»

Kuu hopeoi pyhän Chaterinan kirkon torneja ja kimmeltää yli virran
kuohujen laakson pohjassa. Kaupunki on vilkkuvia valoja täynnään.

Tohtori Haller osoittaa vanhaa katedralia ja sanoo hyvin hiljaa nojaten
poskensa Ritvan poskeen:

»Tuolla — juuri tuolla on moni ihmis-parka vuodattanut kyyneliä
pyhän Neitsyen edessä, tehnyt lupauksia, nöyrtynyt, kamppaillut.
Mutta sanokaa minulle, mikä häntä jälleen odottaa, kun suuri ovi on
sulkeutunut hänen jälkeensä!»

»Elämä, ja elämän jano ja kaipuu.»

»Juuri niin.»

Ja Ritva odottaa, odottaa kauhistuneena, sillä hän tuntee, että hän on
suistumassa tuntemattomaan syvyyteen. Mutta Franz Haller sulkee hänet
pitkään syleilyyn.




V.


Ritva heräsi varhain hiljaiseen lauluun. Nunnat olivat palanneet
aamumessusta ja pitivät lyhyen hartaushetken sairaille käytävässä.
Ovi hänen huoneeseensa oli suljettu, mutta tietämättään hän herkisti
kuntoaan äärimmilleen. Tällä kertaa hän tahtoi olla mukana, tahtoi
sulautua noihin puoleksi tuntemattomiin sanoihin, joita lausuivat
viattomat huulet. Hän risti kätensä rinnoille, makasi liikkumatta,
kunnes kaikki hiljeni ja ihmisaskelet loittonivat hänen luotaan.

Silloin hän aukaisi silmänsä syöksyen istumaan vuoteessaan. Aurinkoa,
aurinkoa kaikkialla! Oliko hän todellakin illalla unohtanut peittää
ikkunansa tummilla verhoilla? Yöllä? — Yö oli ollut niin pimeä, niin
lyhyt. Hänen elämänsä kaunein ja ihmeellisin yö!

Ritva elää uudelleen menneen päivän satua. Hän vaipuu ihmetellen
Ramezin loistovaunujen helmaan, hän kuulee vanhan Immanuel-herran
puhdasta soittoa ja tuntee spinetin viileät koskettimet sormiensa
alla, mutta kaikkialla hän näkee Franzin silmät. Ja hän muistaa, miten
kiihkeästi hän oli toivonut voivansa soljua pois elämästä tuon nuoren,
voimakkaan ihmisolennon syleilyssä, tuossa polttavassa onnen hurmiossa.
Mutta pyhän Johannan luostarin jykevä portti erotti heidät jälleen. Sen
saranat kääntyivät äänettömästi.

Puutarhasta kuuluu pikkulintujen siipien suhinaa. Joku kutsuu niitä
hellin sanoin. Ritva menee parvekkeelle. Sisar Felicia seisoo keskellä
aurinkoista luostarinpihaa käsivarret ojennettuina kirjava peipposliuta
ympärillään. Ne visertävät herkeämättä iloisesti nokkien nunnan
tarjoamia leivänmurusia. Valkoinen päähine liikkuu hiljaa tuulessa,
hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. He tervehtivät hymyillen, mutta
katseitten väliin nousee heti harmaa harso. Ritva vetäytyy sanaa
sanomatta huoneeseensa. Ovesta hän katselee pyhää sisarta ja säälien
hän mumisee:

»Oi, me emme vihaa toisiamme, ei — me rakastamme vain häntä liian,
liian paljon!»

       *       *       *       *       *

Keron kirjeet ovat hänen sylissään. Toinen on saapunut jo viikko
sitten, toinen eilen. Ritva tuijottaa niihin kuin sokea ymmärtämättä,
että nämä rauhalliset, varmoin ottein präntätyt sanat ovat hänelle.
Hänen huulensa liikkuvat, hän lukee:

Rakas vaimoni!

Kirjeesi ovat muuttuneet sähkösanoman tapaisiksi, mutta kiitän
niistä sittenkin, sillä pidän nykyistä mielentilaasi tervehtymisen
merkkinä. Ja se on pääasia. Olemme myös iloinneet taipuvaisuudestasi.
Ethän enää koskaan puhu koti-ikävästä. Nähtävästi on järkesi päässyt
tunteittesi herraksi, ja sekin on hyvä enne. Isä Jacobus on sinuun
sangen tyytyväinen kirjeestänsä päättäen. Olen ajatellut, että voisit
ehkä kesäksi siirtyä jonnekin alppikylpylään, jos laakso käy liian
helteiseksi ja lääkärisi sallii. Mutta älä ollenkaan ajattele tulevia
päiviä, ennenkuin olet terve ja reipas jälleen. Muista se!

Elämä sujuu täällä kotona kuin ennen. Lyseon pojat kunnostautuivat
tänä keväänä. Ajattele, kaksi vain sai reput, ja heitä oli yli
kolmekymmentä! Saavutus!

Lea ja Taru pääsivät kuudennelle luokalle — viimeksi mainittu vallan
loistavasti. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon. Kuulen
usein heidän huoneestaan pientä, kiihkeätä kiistaa, mutta muita kohtaan
he aina esiintyvät yhtenä sieluna. Lea on kaunis ja selkärangaton,
Tarusta on vaikeata päästä selville. Hän on liian suljettu.

Inkeri-tädin kanssa sattuu silloin tällöin yhteentörmäyksiä, joissa
Taru aina on taipumaton, mutta Lea sovittava ja pehmeä, onneksi meille
kaikille.

Kalliosaarelta olisi paljonkin uutta kerrottavaa. Vasta tullut nuori
kirkkoherramme, Antero Aalto, on nykyjään huvilayhdyskuntamme keskeisin
piste. Eikä suotta. Hän on sivistynyt ja lahjakas sekä oivallinen
puhuja. Kuolleet sielut ovat saaneet eloa. Täytyy ihmetellä, miten
paljon tuollainen kaunis intoilija saa aikaan — vähässä ajassa.
Asetuin ensin, tapani mukaan, arvostelevalle kannalle, mutta minun
on myönnettävä, että minäkin, vanha mies, hiljalleen siirryn hänen
puolelleen, sillä hänellä _on_ todellakin jotakin sanomista ihmisille.
Ja minä kuuntelen. Mutta kotikokouksissa en ole ollut mukana, Inkerin
suureksi suruksi. Hän saa tyytyä Leaan ja Taruun, minä tyydyn kirkkoon.

Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti
työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta
sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua
suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä
neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme
(ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja
asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana.
Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki
olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän
puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta,
ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan
sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan
purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin
yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa.
Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi
kätensä yhteen kauhistuneena:

»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee
vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin
jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen.
Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä.
Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli,
ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.

Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen
päin. Jalkapatikassa.

Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä
vielä tulet terveeksi.

Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.

Sinun Eerosi.

Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin
vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi.
Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun
sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu
kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona.
Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä
toivoisi lapsestani taiteilijaa.

Sama.

Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.

»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»

Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä
pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?

Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin
kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru
oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä
väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin
pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat
varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!

Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän
aukaisee toisen kirjeen.

Pieni Ritva!

En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta.
Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.

Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi
minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin
siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin
varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli
meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana
teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko
kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli
täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että —
rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas.
Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi
täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten
ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään
kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän.
— Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen
ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri
se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi
näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö
täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.

»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin
tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi
odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa
kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et
ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut
minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»

»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin
kaikki muuttuu.»

Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle
hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni —
tuollaiset olennot!

Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa
Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki
Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä
iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan,
auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten
monimutkaista, eikö totta?

Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli
haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on
si-jaa-a!»

Tytöt nukkuivat jo silloin.

Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.

Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat
kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!

Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!

Eerosi.

Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat
lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa.
Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi
sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain
sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.

Ritvaa väsytti.

»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus
samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»

Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:

»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan
rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä
voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette
jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä
laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon,
paljon uutta.»

Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.

»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen —
mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»

Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne
voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään
Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään
luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»

Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.

»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»

Hän vilkutti iloisesti ovesta.

Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:

Rakas, oma vaimoni!

Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt
kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia!
Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt
huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton
ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa
olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä —
sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt
salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto
on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen
näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen.
Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä
pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa.
— En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla
muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin
hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon
poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta
se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo
olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri
oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni
onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin
kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut
siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille
tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän
kasvoistaan en voinut lukea mitään.

Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta
vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti,
joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin
sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa
sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.

Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa
kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan
pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen
valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä
annat sinä minulle?»

Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.

Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain,
että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat
Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.

Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä
vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.

Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän
oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle»,
hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas
taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»

Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja
vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.

Jää hyvästi, Ritva!

Eerosi.

Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa
oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.

Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva
tyynesti:

»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna
Fülgenhütteniin!»




VI.


Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu
hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin
aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen,
suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita
vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä
on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on
sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat
tuuheina kasvojen ympärillä.

Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman
ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim,
Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt
parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia
vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja
läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia
retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu
hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.

Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä,
jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi.
Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että
terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo
kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.

»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä.
Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»

Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä
pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut
polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei
riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan
kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo
mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten
sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä
kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet
kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei
tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän
oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat
heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran
oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun
taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan
tehtiin henkisesti rampa.

Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee,
nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat
virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa
lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.

»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte
ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»

Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää
hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»

Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä
erehdystään.

»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin,
että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee
pitkäksi.»

Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta,
valkoisia lumpeita täynnä.

Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen
sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen
pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.

»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä
yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat
ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin
taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»

Tuokion kuluttua hän jatkaa: »Mistä olette kotoisin?»

»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»

Joachim Zorzi tulee lähemmäs.

»Onko se lähellä Liettuaa?»

»Ei aivan.»

Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää
hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni
luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi
ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»

»Miksi?»

Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä
osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.

»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan.
Hän oli silloin kukkeimmillaan.»

Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen
kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä
rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle
helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet
etukäteen esittänyt.»

»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on
purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa
osaa toisen ihmisen suruun!

Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa
lammikon toista rantaa.

»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat
käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu,
että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»

Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin
syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät
heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä
ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus
palajaa.

»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa
yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää,
että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.

»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette
vanha ja viisas.»

Mies jatkaa kulkuaan.

»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»

»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.

»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»

Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri
yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.

Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen
kello soi.

Tie nousee, nousee.

Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä
esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä
alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.

Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.

Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.

Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä
asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.

»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän
rakastaa teitä suuresti.»

       *       *       *       *       *

Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset
risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa.
Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä.
Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset
helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä
päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä
kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he
omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva
ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen
kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee
samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että
jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.

Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa,
marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten
kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että
se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se
hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt
hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri
sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien
ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa
näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät,
tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat
eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon
todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet
uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli
hänet upottanut.

»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»

Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu!
Valoisat yöt!

»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä
varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan
Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»

»Yksinkö?» Rose ihmetteli.

»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään
huipulle.»

»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat
välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on
teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»

He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä,
sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan
tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa.
Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä,
huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä.
Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn
oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun
pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen
ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On
kevät.

Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa
suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat
hopeankarvaisina auringonpaisteessa.

»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa
seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin
keväinen aamu. »Grüss' Gott!»

Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti
Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa
ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin,
milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?

»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle
vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa
alhaalla kaupungissa.»

Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.

»Loma-aikoina hän kai on täällä?»

»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni
Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»

»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von
Liewen.»

Rosen katse suurenee.

»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain
maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan
aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni
tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»

Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.

»En, en! Minä en laske enää!»

Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.

»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana
huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta
sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon,
paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen
sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta
silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu
kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle
vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt
maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten
tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla
riemua, vailla unten utuista auerta.

Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena
kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä,
ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin
jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin
kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä
uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän
kirkastuessa. Kaikki eli.

Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää
liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa.
Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison
ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi
lumpeenkukkien suojaan.

Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli
kevät.

Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän
laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on
sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani,
hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin
kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö
näkymätön kannel joutsenlaulua varten?

Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi
näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin
vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä
selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä
huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi
levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin
hengittää.

»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet
suljettuina.

»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa,
että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja
juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa
kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä.
»Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa
vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.

»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen
uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä
tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen
kerran kaikuu vuoristossamme.»

Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa,
jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken
ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin
käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää,
on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko
ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa
vasten.

»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»

»Vain sitä, että tulitte!»

Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.

»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden
huoneen. Pyysin lomaa.»

Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän
rukoilee:

»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri
silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»

»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»

Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa
ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa
ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.

»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja.
Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»

»Onnea!»

»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa
ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»

»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»

»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»

Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat
käsi kädessä — vaieten.

Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal.
Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää
suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.

Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä
sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta
laatua.

»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»

Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi.
Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.

»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat
täällä hyvin läheisiltä.»

Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä!
Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia
vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet
sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat
jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen
jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet
suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet
ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja
vienosti kukkivia yrttejä.»

Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.

»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»

»Ehkä.»

»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän
kuiskaa.

He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa
he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi
satuolennoksi.

Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti
hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on
osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen
ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja,
pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi
lumisohjuksi.

»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan
korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»

Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat.
Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen
hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»

»Tahtoisin kuolla!»

Mies pudistaa päätään.

»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman
siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät
kokonaan valtoihinsa.»

Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen
käsitysten, hiljaa puhellen.

»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä —
kaipaan itse.»

»Te?»

»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt
sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi
suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en
tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez
— ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»

»Entä työnne?»

»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en
olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen
ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on
toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te
toitte elämääni.»

Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.

»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»

Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden
ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.

»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää,
tehän olette kuvanveistäjä.»

Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän
on ollut heistä levoton.

Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!




VII.


»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa
tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät
muurit ympäröivät hänet jälleen.

On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa
suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa
mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.

Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti.
On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin,
tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On
muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen
ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.

»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he
loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä
kutsuu.

»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
— Vaikenee.

»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»

»Minä!»

Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat
hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia
pisaroita.

»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei
voi.

»Omat voimasi ovat riittäneet.»

»Et ole tuskiani lievittänyt!»

»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»

Hän herää.

Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on
unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee
sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa
huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon
kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä
hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi
huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin
useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui
hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli
vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän
tunsi elämän!

»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»

Ritva hymyili surullisesti.

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi
pyytäen.

»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva
puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain.
Sehän on saavutus!»

Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä
päivältä. Näen sen sanomattannekin.»

Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on
käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet,
jotka eivät kysele!

Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.

Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa
Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan
vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit
olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava
joukko.

He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui
kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat
omaa kieltään.

»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.

»Huomenna olette vahvempi.»

Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.

»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti!
Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.»
Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan
luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»

Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista
lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen
valitusta.

Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut
hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui
ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän
ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.

»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan.
»Auta minua!»

Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen
hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän
polkunsa — ja haihtuu.

Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen
peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti
jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset
marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin
tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.

Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä
kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän
tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita
mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia
pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.

Kynttilät lepattavat.

Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin
hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen
vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan
helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.

Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti.
Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus
koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan
krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.

Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija
levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois.
Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.

»Franz!»

Portin luota kuuluu: »Ritva!»

       *       *       *       *       *

»Sisar Cordula, tekö?»

Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona
myrskyää. Tahdotteko valoa?»

»Kiitoksia!»

Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.

»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin
ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»

Nunna lukee matalalla äänellä:

»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja
katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»

Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän
yksin. Aamu valkenee.

       *       *       *       *       *

Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa,
paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän
pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori
sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään
kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä.
Virran viemänä, yksi miljoonista!

Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:

»Orvokki!

Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen
aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet
ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan.
Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi
minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä
tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi
kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.

»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi.
»Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»

»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni.
Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen,
musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka
värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää.
Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit
nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi
jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin
mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja
puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.

Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan,
kauan. — Kasvoin mieheksi.

Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne.
Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja
tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja
sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.

Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon
huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä,
sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa,
kasvaa.

Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren
kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina
kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että
jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot
rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä,
jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot
myrskyöin.

Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja
numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain
muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset
suureen lepoon.

Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän
odottaa.

Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen
jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja
ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito
maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta
vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni
jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme
läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä,
mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon
muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät
vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen
aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja
taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei
saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.

(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa.
Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri,
joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä
Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette
heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla
luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.

Jääkää hyvästi!

Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.

Ystävä.»




VIII.


Pakastaa. On kirkas aamu joulukuun alkupuolella. Itämeri aaltoilee
tummanvihertävänä. Lokit seuraavat pitkin siivenlyönnein laivaa, joka
pyrkii pohjoista kohti.

Ritva on melkein yksin kannella. Yö on ollut myrskyisä, siksipä
voimakas, tasainen aamutuuli tuntuukin niin suloiselta.

»Jospa saisin olla valkoinen lintu avaruudessa, jolla olisi oikeus
seurata teitä kaukaiseen kotimaahanne! Mutta nykyhetkenä en ole mitään.
Rohkeuteni on pettänyt. Olen kuin kuollut, joka makaa haudassaan
ahtaassa, mustassa kirstussa, kuollut, joka ei saa rauhaa vain siksi,
että maan yrtit itävät tuolla ylhäällä auringon paisteessa, siksi,
että ihmiset yhä vielä kulkevat hänen ylitsensä, tallaten hänen
leposijaansa jalkojensa alle, siksi, että nuori elämä yhä vielä nyyhkii
ja riemuitsee maailmassa, josta hän on poispyyhitty ainaiseksi.» Niin
oli Franz Haller kirjoittanut ennen hänen lähtöänsä, mutta sanat,
joilla Ritva oli koettanut lohduttaa, olivat olleet sangen tyhjät. Hän
vastasi niihin: »Minulle ei saa puhua alistumisesta, se merkitsisi
minunlaiselleni pelkkää sielullista laiskuutta. Ja siihen en tahdo
vajota, en ainakaan vielä tänään. Huomisesta en vastaa.»

Kotkanpoikanen, kotkanpoikanen. Ritva ajattelee nuorta ystäväänsä
vallan uudella tavalla heidän eronsa jälkeen. Äidinhellyydeksikö tuo
mullistava tunne olikin muuttumassa? Hän ei jaksanut eritellä.

Ihmisiä alkaa ilmestyä kannelle, mutta Ritva iloitsee
yksinäisyydestään. Hän ei tunne ketään, ei kuule yhtäkään tuttua
ääntä. Lokit kirkuvat. Aikovatkohan tulla Suomeen saakka? Ehkä
ovatkin kotimaan rantamien omia lintuja. Lämmin aalto täyttää rinnan.
Niin, onhan hänkin nyt matkalla kotiin monien kuukausien jälkeen,
jotka tuntuvat vuosilta. Ja muutamien viikkojen kuluttua on — joulu!
Ihmissydänten juhla, marttyyrilapsen suuri pyhä. Betlehemin tähden yö,
jonka loiste himmentyen oli kätkeytynyt vuosien epäilysten varjoon. Oi,
jospa olisi jäljellä pisara lapsuusajan vilpittömästä uskosta!

Liikehtiminen kannella vilkastuu, kuuluu kovaäänistä puhelua.
Heitä on iso joukko — naisia ja miehiä, kaikesta päättäen jokin
retkikunta palaamassa kotimaahan. Ritvasta tuntuu meluava keskustelu
vastenmieliseltä, hänen mennyt, hiljainen eristymisensä nousee kuin
muuri hänen ja touhuavien ihmisten välille. Ja hän toivoo kiihkeästi
voivansa vaipua omiin mietteihinsä jälleen.

Silloin häntä puhutellaan. Ääni on reipas ja ystävällinen.

»Ritva Orjatmaa! Mikä yllätys! Ja sinä olet nyt terve?»

Säikähtyneenä Ritva kääntyy ojentaen kätensä puhujalle. Hän
on lehahtanut punaiseksi. Margareta v. Wahren katselee häntä
arvostelevasti heidän tervehtiessänsä. Sitten hän jatkaa:

»Sinä kylläkään et ole vahvan näköinen, mutta toivotaan sittenkin
parasta.» Hän osoittaa varmalla kädenliikkellä joukkoaan.

»Olen ollut ohjaajana ja neuvonantajana parisen viikkoa ulkomailla.
Yhteiskunnallinen työ on saanut paljon uutta virikettä ja tässä näet
nuoria, terveitä voimia, joilta odotan paljon. Varsinkin siksi, että
teemme kaikki Jumalan nimessä, olemme Hänen työkentällään.»

Ritva vaikenee neuvottomana, hän ei keksi mitään sanomista.

Margareta v. Wahren selittelee suojaavasti:

»Lapsi on kansan tulevaisuus. Me tutkimme lasten terveydenhoitoa
todenteolla. Siitä riippuu niin paljon.»

»Tietenkin.» Ritva virkkaa ylimalkaisesti tuntien itsensä kovin
kömpelöksi. Retkikunnan katseet piinaavat häntä. Siihen keskustelu
hänen puolestaan olisi saanut tauota, mutta toinen ei hellitä.

»Kodissasi Kalliosaarella on tapahtunut paljon sinun poissaollessasi.
Tottakai sen tiedät?»

»Kyllä.» Ritva torjuu.

»Toivon, että iloitset siitä, hyvä ystävä! Ajattelehan suloisia
tyttäriäsi, niin nuoria ja kuitenkin selvillä elämän tiestä, Jumalan
tahdon suuruudesta!»

Ritvan katse polttaa äkkiä hänen huuliaan, ja hän mykistyy.

»Oih! Ei nyt puhuta siitä, en jaksa kajota tuohon näin vieraitten
ihmisten ympäröimänä.»

Margareta nousee, yrittää hymyillä, mutta hänen poskensa hehkuvat.
Tuokion kuluttua Ritva on jätetty rauhaan. Hän uskaltaa jälleen
hengittää, sulkeutua itseensä, mutta seuraten matkan päästä entisen
koulutoverinsa eleitä hänen puhuessaan joukolleen, hän ei voi olla
muistelematta kaukaista aikaa, jolloin Margareta v. Wahren niin
äkkiä ilmestyi hänen elämäänsä. Miten komealta oli näyttänytkään tuo
valkoinen kivihuvila, joka punaisine tiilikattoineen oli noussut
toiselle puolelle katua aivan hänen lapsuuskotiansa vastapäätä! Ylevänä
se katseli ympäristön vaatimattomia asuntoja ja pieniä puutarhoja,
joissa auringonkukat ja kirjavat begooniat loistivat. Ja siellä
suuressa rakennuksessa asui vain neljä ihmistä, äiti, isä, pieni tyttö
ja vanha, ankaran näköinen Sanna, joka hiukan ontui. Hän oli oikeastaan
ainoa liikkuva piste uudessa talossa, sillä hän se oli, joka kovisti
talonmiestä pitämään portit kerjäläisiltä suljettuna, hän otti vastaan
postinkantajat ja sen sellaiset. Talon hallitsijoista ei siihen aikaan
vielä näkynyt paljonkaan. Mutta eräänä aamuna eräs tyttönen seisoi
Ritvan kodin punaisen portin luona suuri laukku kädessä.

»Asutko sinä täällä?» hän kyseli hyvin kirkkaalla äänellä.

»Asun.» Pientä Ritvaa oikein puistatti, tämä oli suuri hetki hänen
elämässänsä.

»Tuo on minun kotini», toinen ilmoitti katsellen uutta taloa toisella
puolella katua.

»Tiedän sen. Olen nähnyt sinut joskus ikkunoissa.»

Vieras osoittaa pihamaan kukkasia valkoisella kädellään.

»Tehän asutte kuin maalla!»

Ritva ei käsitä, mitä toinen tarkoittaa, mutta vastaa nauraen:

»Samoin te. Katu vain meidät erottaa,»

Tyttönen pudistaa itsepintaisesti päätään:

»Ei, tämä on meidän kaupunkikotimme. Kesät vietämme maatilallamme.»

Ritva innostuu sanomattomasti.

»Oi, niin mekin! Meillä on mökki saaristossa.»

»Vai on.» Ääni on kylmä, keskustelu loppuu tuokioksi. Sitten hän kysyy:

»Mikä sinun niinesi on?»

»Ritva. — Ritva Talas!»

»Kumma nimi. Minä taas olen Margareta von Wahren.»

Hätääntyneenä Ritva utelee:

»Miksi minun nimeni on — kumma? Minä olen suomalainen.» Ääni pettää
arveluttavasti.

Vieras nyökkää hyväksyen:

»Niin, minäkin olen suomalaistunut.»

Sitä Ritva ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sanojen outous hänen
maailmassansa teki, että pieni toveri näytti satumaisen viisaalta.

»Joko nyt lähdetään kouluun?» hän kysyy ujosti. Ja he ottavat toisiaan
kädestä — alkaen juhlallisesti ensimmäistä, yhteistä matkaansa. He ovat
niin erilaisia kuin kaksi ihmistainta saattaa olla.

Pikku Margaretan kasvot ovat läpikuultavan valkoiset, hienolle iholle
eivät kesän teerenpisamat eksy, ja vaalea tukka riippuu paksuissa
palmikoissa selässä. Niiden siistit ruusukkeet eivät koskaan hellitä
otettaan kuten Ritvan heleän punainen nauha, joka niin helposti luisuu
pois — jättäen mustat hiukset valloilleen.

»Sinun poskesi ovat kuin kaksi punaista kesäomenaa», Margareta ilmoitti
eräänä päivänä kotimatkalla uudelle ystävälleen.

»Miten kiltisti sanottu!» Ritva riemastui, mutta toinen jäähdytti hänet
kokonaan sanomalla:

»Älä uskokaan, että tuo oli mikään komplimangi!»

»Mitä se on?»

Toveri nauroi katketakseen:

»Sinä olet metka tyttö. Aina sinä vain kyselet ja kyselet.»

»Saa kysyä — kun ei tiedä.»

»Minä en juuri koskaan sitä tee!»

»Vai niin. Sitten kai sinä tiedät kaikki.»

»Melkein.»

Ja hän oli oikeassa. Paljon hän tiesi ja oli kuullut, tuo pieni
ihmislapsi, mutta asiat, joista hän kertoi, olivat kokonaan Ritvalle
tuntemattomat, siksi kuuntelija jäikin ulkopuolelle ihmettelemään.
Kaikesta huolimatta Ritva ihaili häntä suuresti uskaltamatta kuitenkaan
sanallakaan koskettaa omia elämyksiään.

»Tiedätkö, minusta on useasti ollut kuvia maan lehdissä?» Margareta
yritti puhua suurten tavoin.

»Eihän? Miksi?» Ritva oli taas pelkkänä korvana.

»Siksi, että olen saanut mallikasvatuksen.»

»Mitä se on?»

»Jopa sinä jaksatkin kysyä! Se merkitsee vain sitä, että minun äitini
tietää paremmin kuin muut äidit, miten annetaan auringonkylpyjä
lapsille. Ja minä saan seistä ihka-alastomana rannalla, ja minut
kuvataan, ja äiti kirjoittaa tekstin, ja sitten muut saavat oppia
tekemään samoin. Ymmärrätkö?»

»Vähän.»

»Uh, vaivaista! Sinä olet väsyttävä.»

»Kuinka niin?»

»Ole vaiti!» Margareta suuttui.

Mutta ennen erkanemista hän tekee vielä valtavan yrityksen
valaistaksensa tuon typerän olennon mieltä.

»Äitini on myös hyvin usein lehdissä. Hän on malliäiti. Hän tietää,
miten sellaiset lapsenhousut leikataan, jotka eivät kiristä eivätkä
irriteeraa pintaa, siksi hän saa niitä kuvilla demonstreerata. — Ja
sitäpaitsi hän tuntee sormenpäillään, mikä on oikeata porsliinia,
mikä väärää. Se on tärkeätä juuri nyt, suuren matkimisen aikakautena.
Ymmärrätkö?»

»En.»

Silloin puhujan ääni väräjää mielenliikutuksesta.

»Äitini kahvipöytä on kulkenut läpi Euroopan. Sen kaltaista ei juuri
missään ole.»

»Oh-oo! Onko se nyt kotona teillä taas?»

Margareta räpäyttelee silmiään.

»Kotona se on ollutkin koko ajan. Hanhi, puhunhan minä kuvista!»

Nyt Ritva suoristautuu.

»Onpa minunkin äidistäni sellaisia otettu — ja monta.»

»Missä?»

»Oopperassa!»

He seisovat vastakkain tuijottaen toistensa silmiin kuin kaksi
kukonpoikaa.

»Oopperassa? Siinä komelianttipesässä!»

»Mitä se sitten on?»

»Se on — ooppera.»

He eroavat kiukuissaan, mutta aidan takaa kuuluu Margareta kysyvän:

»Mitä äitisi siellä tekee? Onko hän brimatonna edes?»

»Hän on — tähti!»

Sen jälkeen he olivat vihoissaan toisilleen pitkät ajat.

Mutta Ritva kaipasi toveriaan koko sydämestään. Siksipä hänen riemunsa
oli niin rajaton, kun he taas yhdessä lähtivät kouluun ja käsikädessä
palasivat kotiin. Margaretan suuri varmuus vaikutti rauhoittavasti
hänen levottomaan olentoonsa, ja hän tunsi sen. Äidilleen Ritva oli
luvannut olla suuttumatta ystäväänsä koskaan enää. Oli kulunut viikkoja
ilman yhteentörmäyksiä, he olivat eläneet sulassa sovussa. Mutta
ukkospilvi nousi pian uudelleen heidän taivaalleen, ja siitä tuli
kohtalokas hetki.

»Tiedätkö, että meillä on mallitalo maalla?» Margareta alkoi.

»Mitä se on?» — Sama kysymys.

»Selitän. Se on sellainen ylen kaunis ja ensiluokkainen paikka, jonne
ihmiset tulevat joukoittain katselemaan ja oppimaan pitkin vuotta. Kun
he sitten ovat syöneet ja juoneet ja sanoneet: »ihmeellistä» taikka
»saavuttamatonta» ja sen sellaista, silloin on retkeily onnellisesti
päättynyt. Ja meillä on rauhaa.»

»Vai niin.»

»Katso, meillä on monta sellaista joka kesä.»

»Vai niin!»

He olivat ehtineet koulun portille, kun Ritvan katse äkkiä kirkastui.

»Voi, nyt minäkin ymmärrän koko asian! Meilläkin saaristossa on joskus
tuollaisia retkeilyjä. Kurjet! Tiedäthän, kurjet! Ne eivät koskaan
tule lähemmäs kuin suurelle suoniitylle. Mutta sielläpä heillä vasta
onkin eri hauskaa. He astelevat edestakaisin pehmein, huojuvin askelin,
nokkivat lakkaamatta toisiaan ja kirkuvat: »kur-kii, kur-kii! — Ja
sitten ne matkustavat. Keväisin pohjoiseen päin, syksyllä etelään.»

Ritvan ääni oli noussut ja laskenut kertomuksen mukaan. Suurin elein
hän oli matkinut lintujen lentoa, mutta Margareta oli ollut häpeissään
ja onneton.

»Älä viitsi, kuule! He katselevat sinua, Ritva.»

»Ketkä?»

»Hyi, kaikki! Etkö näe?»

Toverit piirittivät heidät joka puolelta, mutta he eivät tehneet
pilkkaa, ei, he vaativat vain pikku Ritvaa kertomaan paljon enemmän
kesäkotinsa satulinnuista. Ja sitä ei tarvittu pyytää kahta kertaa.

Mutta siitä päivästä ilmestyi halkeama muuriin. Se laajeni armotta.

Vaieten he kulkivat yhdessä, Ritva sulki kotiporttinsa helpotuksesta
huoaten, ja onneksi suru jäi sen ulkopuolelle.

Kotona hän oli onnellinen.

Iltaisin isä luki heille, siellä elettiin loppumatonta satua, siellä
hän sai tanssia, äidin säestäessä, taikka kuunnella äidin laulua, joka
kantoi hänet pois unelmien saarelle hopeasiivin.

Vielä kerran he joutuivat taisteluun, Margareta v. Wahren ja hän,
ennenkuin heidän lapsuudenystävyytensä satulinna muuttui raunioiksi.

»Olet aina liian koreasti puettu.»

Ritva säpsähti ja kysyi kauhistuneena:

»Kenelle sinä puhut?»

»Sinulle. — Ja minun äitini ei voi kärsiä sinua.»

»Miksi?»

»En tiedä. Taikka tiedän kyllä. Vanhempani eivät jaksa sietää sinun
äitiäsi. Nyt sen tiedät.»

Ritva huudahti kuin olisi lyönti sattunut häneen, käänsi selkänsä
Margaretalle ja alkoi juosta. Eikä pysähtynyt ennen kuin kotinsa
kynnyksellä. Koski, koski! Mutta hän päätti olla puhumatta asiasta
sanaakaan omaisilleen. Ja hän pui nyrkkiä.

Illalla hän ei voinut nukkua. Sydän takoi. — Äiti oli vielä ylhäällä.
Hyvin hiljaa Ritva kuiskasi:

»Huuletko, että Margaretalla on aivan 'oikeat' vanhemmat?»

»Tietysti, lapsi. Miten sinä nyt sellaisia aprikoit?»

»Katso, kun hän saa hopeamarkkoja siitä, että hän kattaa pöydän.
Sellaista annetaan vain vieraille ihmisille.»

»No, unohda pois se asia! Ei äiti voi muuta sanoa. Hyvää yötä!»

Hän yritti nukkua, mutta sydän oli pakahtua, ja melkein kirkuen hän
huusi:

»Äiti, rakas, pikku äiti — miksi Margaretan vanhemmat eivät voi sietää
sinua? Miksi?»

Äiti lysähti kasaan matalalle tuolille Ritvan viereen, mutta hän
hymyili valoisasti:

»Rakkaani, se on kokonaan n.k. makuasia. Toiset pitävät mustasta,
toiset valkoisesta, on ihmisiä, joille punainen väri on kauhistus. Ja
Maija-Stiinamme esimerkiksi pitää paljon enemmän paksuista kanoistamme
kuin laululinnuista kesämökkimme puutarhassa. Kanat antavat munia,
ilman niitä on vaikeata tulla toimeen, mutta voi elää — ilman
lauluakin! — — Koeta nyt nukkua, rakas lapsi!»

Keskellä yötä Ritva herää. Äidin huoneessa tuli palaa, mutta, mitä hän
kuulee? Nyyhkytyksiä? Äitikö itki? Hän aukaisee hiljaa oven, siristää
silmänsä valoa kohti ja hiipii varpaillaan äidin luo. Ritvan omat,
pienet sukat ovat parsittuina hänen helmassaan, ja kaunis koulupuku
riippuu tuolin selkänojalla, uusi, valkoinen pitsi kaula-aukossa. Mutta
äiti itkee! Nyyhkyttää! Lapsi on jäykkänä kauhusta, kunnes hänen omat
kyynelensä rupeavat vuotamaan. Se helpottaa.

Äiti suutelee häntä hellästi: »Hiljaa, hiljaa, pikku Ritva! Emme saa
herättää isää!» Hän puhuu rauhoittaen. Mutta tyttönen on kuuro, hän
painautuu äitiinsä pohjattomassa surussa, sillä hän tietää, että
Margaretan sanoilla ja äidin kyynelillä on jokin salainen yhteys, josta
hän ei pääse selville.

       *       *       *       *       *

He kulkivat omia teitään monta, monta vuotta, Ritva Talas ja Margareta
von Wahren.

Miten kauas muistot olivat hänet vieneetkään! Kaukana häämöttää Suomen
ranta! Lokkiparvi tihenee.

Margareta seisoo varmana kannella — suuren retkikuntansa ympäröimänä.
Puhetta riittää yhä.

Ritva hymyilee itsekseen.




IX.


Könni-kello Ritvan ateljeessa oli ihmeissään mutta sangen iloinen.
Se oli kauan katsellut talvista aurinkoa, joka paistoi huoneeseen
heittäen kultasäteitään kimpuittain seinien pinnalle paljastaen
hienon lukinverkon siellä täällä, sytyttäen tanssivia liekkejä
purppuranpunaisiin verhoihin. Kello oli juttutuulella, sillä nuoret
askelet, jotka kiireisesti liikkuivat suojassa, olivat saaneet hänen
mielensä leppoisaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan. Joko nyt loppuisi
pyhä hiljaisuus? Enteet näyttivät ainakin myönteisiltä. Yhä punaisemmin
hohti taivaan kilo, ja vanha kello mumisi:

»Olet suuri mestari, sinä valonantaja — iästäsi huolimatta!»

Iloiset säteet säkenöivät vanhan kellon ylitse. Kiitokseksi se
kajahdutti muutamia hitaita lyöntejä niin mahtavasti, että rinta
rasahti. Tarun tumma katse kohtasi hänet, siinä oli odotusta ja pienen
pieni hymyn häivä väräytteli suupieltä. Tyttö oli aina rakastanut tuota
vakavaa vanhusta äidin työhuoneen nurkassa.

»Jopa keveästi heletät, piika hienohelma», kello kuiskasi.
»Maija-Stiinan kanssa olimme usein sotajalalla. Hänellä oli tapana
töytäistä minua ylenkatseellisesti. Olin hänen mielestänsä ruma, mutta
hän ymmärsi kuitenkin, että kuuluimme molemmat samaan perheeseen, siksi
vihamielisyydet eivät koskaan käyneet sietämättömiksi. Ja hän piti
minua kunnossa, veti oikealla ajalla — joskus oikein hellin käsin. —
Mutta sinun vertaistasi ei ole, tyttöseni! Kerron sinulle salaisuuden;
sinulla on sukusi silmät.»

Taru aukaisi kaapin oven. Sisäosa oli ajan tummentama, luodit heiluivat
hiljaa, vaikk'ei hän niihin ollut kajonnutkaan. Hän poisti hellävaroen
tomun rosoisista nurkista ja huomasi samassa puuhun kaiverrettuja
kirjoituksia, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Nimiä, nimiä vain,
vuosilukuja, tähtiä ja ristejä. Viimeiseksi isoisän ja vanhan-äidin! Ne
hän tunsi. Äidin käsialakin oli hänelle sangen tuttu, mutta syntymä- ja
kuolinmerkit olivat toisenlaiset kuin muut. Synkkää mustuutta ei niissä
ollut, ei, kullalla äiti oli ne koristanut. Taru istuutui lattialle
vanhan kellon eteen nojaten leukansa käsiin. »Puhu, sinä uskollinen
ystävä!» hän pyyteli silitellen kaapin kovia sivuja. Ja hiljainen
työhuone täyttyi kuiskeilla, joita vain hän kuuli:

»Vietre piikasein!» kello tikitti. »Säälin sinua ja koko kaunista
sukukuntaasi. Olette kuin maan yrtit, synnytte kukkiaksenne,
kukoistatte, kuihdutte ja joudutte kerran Tuonen virran aaltoihin.
Mutta aikanne on niin lyhyt, ehditte tuskin kasvaa täyteen mittaanne,
kun jo armoton sammuttaja astuu eteenne, sulkee teiltä tien ja osoittaa
minulle lähdön hetkeä. Silloin vanha sydämeni vavahtaa — ja vaikenee.

Olenpa nähnyt heitä monen monta — sukusi suuria ja pieniä — kaukana
täältä, Pohjanmaan tasangolla. Synnytyshetket on merkitty pintaani,
olen nähnyt keväisen onnen hipovan morsianten huntuja, olen kuullut
ihmisriemun ja surun aaltoilua ympärilläni, mutta kaikki on vain ollut
liian lyhyttä. Kerran minäkin olen toivonut osaavani itkeä. Se oli
silloin, kun äitisi isä vei minut pois sukutalonsa vieraspirtistä
ja toi minut tänne — suurkaupungin vilinään. Pirstoutuneena olisin
tahtonut saapua perille — mutta minä kestin vasten tahtoanikin. Kutsuin
ryöstäjäni herjaksi, vaikka häntä rakastin. Päätin pahasti kostaa,
löin vääriä lyöntejä pitkät ajat, mutta toinnuttuani ensi kauhustani
huomasin vanhan toverin samassa suojassa. Nurkkakaappi tuolla! Ja
vihani suli. Kun aurinko aamulla sattui kaapin kanteen, koin uuden
yllätyksen. Vieraspirtin komea tinakynttilänjalka seisoi siellä kuten
ennen. Meitä oli siis kolme, ja kolme on pyhä luku!»

Taru yhäti sormeili tähtiä ja ristejä.

»Kenen vuoro nyt seuraa?»

»Ei sitä tiedä muu kuin Yksi. Ei ole hyvä kysyä, täytyy odottaa ja
elää.»

»Mutta — ellei jaksa.»

»Ovathan muutkin jaksaneet, tarkoitan sukusi unennäkijät, soittajat ja
savenvalajat. Ethän ole heitä heikompi, tumma tiuku? Taikka pelkäätkö
elonillan terhentä — jo nyt?»

»En, en!»

Vanha kello tikitti rauhallisesti.

Taru nousi. Hän palasi työhönsä. Syvä, hidas katse solui lopuksi
jokaisen esineen ylitse, niin, hän oli nyt valmis, enempää hän ei
voinut tehdä, mutta onnelliseksi hän siitä huolimatta ei tuntenut
itseänsä. — Uusi järjestys vaivasi häntä. Äidin työhuone, äidin oma
valtakunta! Se uhkui kauneutta, mutta miksi kaikki taideteokset niin
armottomasti oli siirretty pois heidän salongistaan? Sitä lapsi ei
jaksanut käsittää. Eikä hän pitänyt isän katseesta, kun tämä selitti,
etteivät nämä alastomat olennot enää sopineet paikkaan, johon tästä
lähtien nuoria ja vanhoja kokoontui hengellisiin kokouksiin. Tarua
puistatti, eikä hänellä ollut mitään sanomista isän kysyessä, eikö noin
iso tyttö jo tietänyt olevansa — täysikasvuinen.

Täydessä valaistuksessa korkealla jalustalla oli Ritvan viimeinen
marmoriveistos: »Tyttö ja sammakko.»

Miten hyvin Taru muisti jokaista hetkeä, pikku seikkoja myöten, jolloin
se valmistui! Tuntikausia hän oli saanut olla polvillaan soittamassa
pajupilliä suurelle sammakolle, joka kuunteli koko rumalla olennollaan.
Eikä hän siihen koskaan väsynyt, sillä äidin sadut olivat mukana, äidin
hyräily soi hänen korvissaan. »Tein minä pillin pajupuusta — toki
vain pajupuusta», he lauloivat yhdessä, ja sitten seurasi kertomus
kuninkaanpojasta, joka niin useasti elämän taipaleella tulee meitä
vastaan halpaan viittaan puettuna, köyhyyden naamio kasvoillaan, mutta
kruunu kätkettynä pukunsa poimuihin. — Kaksi polttavaa kyyneltä vieri
Tarun poskea pitkin. Oi, hän muisti niin selvästi, että isäkin oli
pitänyt äidin ja hänen satutytöstään! Mutta nyt oli kaikki muuttunut —
kuin taikaiskulla.

Lean askelet kuuluivat käytävästä, ja Taru kuivasi kiireesti silmänsä,
otti punaiset tulppaanit ikkunalaudalta ja siirsi ne verhon taakse,
jossa äidillä oli makuusuojansa.

»No, vieläkö sinä tuolla hääräät? Minäkin tarvitsisin apua.»

Lean posket punoittavat, valkoinen liina on sirosti solmittuna korvan
juurelle. Hän on terve ja kukkea kuin kesäinen ruusu, mutta suuresta
vauhdikkuudestaan huolimatta hän tarvitsee aina apua, varsinkin
Tarun taholta. Ja sisar toimii hiljaa ja tuloksellisesti. Lea korjaa
kiitokset. Eikä kukaan sitä huomaa, kaikki ovat siihen tottuneet. Vanha
Maija-Stiina oli ollut ainoa, joka teki tenää, mutta nyt hänkin on
poissa, ja Toinille, joka nyt täyttää vanhuksen sijan, on Lea-tyttönen
täydellinen ilmestys. Palvominen on järkähtämätön. Taru jää varjoon.

Lea lyö kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä avattuansa oven. »Sinä
olet tehnyt ihmeitä! Ateljee on kuin taidenäyttely!»

Tarun suu on katkera hänen sanoessansa:

»Mutta, mitä sinä luulet äidin sanovan tästä?»

»En tiedä. En ole sitä ajatellut. Totta kai hänen on pakko myöntää,
että on parasta — juuri näin, uskovaisessa perheessä.»

Viimeiset sanat pyrkivät väkinäisesti huulien yli, mutta sointi on
sellainen, että vieras luulisi hänen puhuvan armaastaan.

Taru poistuu huoneesta, sulkee oven ja sanoo synkästi:

»Täällä on tehty rikos, usko minua, saamme tätä vielä katua.»

       *       *       *       *       *

Koko ilma on hienoja lumikristalleja täynnä, niitä kimmeltää
kaikkialla, ne laskeutuvat hunnun tavoin talvisen auringon eteen ja
peittävät maan hiljan-hiljaa.

»Rasahtaa jalkojen alla», sanoo Ritva Eerolle heidän lähestyessänsä
kotiaan.

»Niin, tulee pakkasia», Eero nyökkää. Kaksi suoraa, sinertävää
savupatsasta nousee ilmaan, joku raoittaa kuistin ovea.

»Koti!» Ritva puristaa miehensä käsivartta, mutta Eero ei vastaa. Hän
on niin kauan odottanut tätä hetkeä — ja nyt, kun se on tullut, on hän
väsynyt, väsynyt ja — vanha.

Vaimo katselee häntä sivulta.

»Olet kovin muuttunut, Eero!»

Mies suoristautuu, mutta painuu pian taas etukumaraan.

»Niin sinäkin», hän sanoo keveästi.

Portailla Ritva äkkiä pysähtyy, hän vapisee, sydän takoo. Eero tarjoaa
hänelle kätensä.

»Peloittaa», Ritva mumisee. Eero ei sitä kuule, vaan kysyy:

»Mitä sanoit?»

»Peloittaa!»

»Mikä? Olethan sinä nyt kotona!»

»Niin olen — mutta sittenkin!»

»Saamme ehkä aloittaa elämämme — uudestaan.»

Ritva riistäytyy irti ja juoksee sisään.

»Lapsukaiset, lapsukaiset!» hän riemuitsee lakkaamatta.

       *       *       *       *       *

Päivällispöytä on katettu neljälle. »Missä Inkeri on?» äiti kysyy
hymähtäen.

»Heillä on ompeluseura neiti Holmin luona tänään. On niin paljon
tehtävää näin joulun edellä», Eero selittää.

»Sepä hauskaa! Kiltisti tehty muuten, että jätti meitä varten nämä
ensimmäiset tunnit.» Ritva puhuu vallattomasti, mutta Toinin kasvot
häviävät samassa ovensuusta.

»Entä — Maija-Stiina?»

Eero rykäisee vaivautuneena:

»Hän elelee nykyjään kotipuolessaan.»

»Elelee? Eikö hän enää palaa? Tuliko hän sairaaksi?»

»Ei. Mutta sattui muita ikävyyksiä. Inkeri ei pitänyt hänestä, ja
olihan Maija-Stiina jo vanha.»

Ritva puree huuliaan.

»Hän oli ainoa perintö — jonka kotoani toin sinun taloosi, Eero», hän
lausuu äänettömästi.

Tuokion vaiettuaan Eero virkkaa:

»En tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Siksi en kirjoittanut. Nuori
Toini sopii meille erittäin hyvin. Hän on kääntynyt — hänkin.»

Keskustelu ei enää suju, Tarun kasvot ovat kalpeat. Hän ei syö juuri
mitään. Polttavin silmin hän katselee äitiään, jonka ruskea iho näyttää
niin ohuelta ja läpikuultavalta. Hän voisi langeta polvilleen hänen
eteensä pyytääksensä anteeksi, anteeksi.

Sanaa sanomatta he nousevat aterialta.

Tuli räiskyy iloisesti salin uunissa, kruunun kynttilät on sytytetty.
Iso huone kylpee valossa, mutta Ritva seisoo flyygelin luona kuin
sokaistuna — kuin unessakävijä.

»Mitä kaikki tämä merkitsee, lapset? Selittäkää, äiti ei ymmärrä yhtään
mitään!» Kaikki on hiljaa.

Keisariajantyylinen tumma kalusto on aiheettomasti siirretty nurkkaan,
ja sen takana seisoo kipsinen jäljennös Thorvaldsenin Kristuksesta
ojennetuin käsivarsin. Asetelma olisi voinut olla kaunis, mutta
juuri nuo käsivarret rikkovat kaikki linjat taustan värikkäissä
lintu-maalauksissa.

»Tuohan on räikeä rikos.» Ritva huohottaa suunniltansa hämmästyksestä.
»Että saatoitkin, Eero!»

Mutta mies ei kuule häntä, hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa.
Horjuvin askelin Ritva poistuu. Ateljeen ovi on auki. Hento tytönvarjo
liikkuu huoneessa.

»Taru!» äiti kutsuu. »Taru!»

Seitsemän kellertävää kynttilää palaa vanhassa tinajalustassa, niiden
valo on lempeä kuin äidin silmäin loiste. »Tyttö ja sammakko»,
suuren korkokuvan alkuvaiheet paljastettuina, »Vanha kellonsoittaja»
pronssissa, »Äidin ilo», koiratutkielma — kaikki ne kuiskaavat hänelle
oman tarinansa, seinien etsauksia myöten.

Ritva vetää Tarun luokseen, hyväilee hänen tukkaansa ja suutelee kylmiä
sormia, jotka väsyneinä lepäävät hänen polvillaan.

»Miten kauniisti olet äitiä, ajatellut, lapsukainen! Kiitos, kiitos!»

»Olen kaivannut sinua niin — paljon! Olen ollut yksin.» Hän puhuu
katkonaisesti ja hyvin hiljaa hiipien yhä lähemmäksi äitiään, kunnes
hän piiloittaa päänsä Ritvan helmaan.

»Olethan ajatellut minua — usein?»

»Olen, rakkaani!» — Mutta sanat kuolevat Ritvan huulilla pitkään
nyyhkytykseen. Taru nostaa päänsä, silmät kysyvinä, ja äiti sulkee ne
kädellään. »Pyhäköissä muistin sinua, lapsi.»

»Olisit muistanut silloin, kun etelän kevät puhkesi kukkaan, kun yrtit
tuoksuivat.»

»Miksi juuri silloin?»

»Siksi, että maan kasveilla on juuret, jotka elävät, mutta temppelien
ruusut on tuomittu kuolemaan.»

Ritva kuuntelee kummastuneena nuoren äänen uusia sointuja.

Niin he istuivat, tunnit vierivät, äiti on unohtanut kotiintulonsa
yllätykset kokonaan. Kynttilät ovat palaneet melkein loppuun, kun Lea
kutsuu heidät teelle.

Inkeri on kotona. Hiukan hermostuneesti hän toivottaa kälynsä
tervetulleeksi kotiin. Ritva kiittää.

»Näin aivan vilahdukselta Margareta v. Wahrenin. Sanoi olleensa
matkatoverinasi.»

»Niin, me tapasimme laivalla. Hänellä oli oma joukkonsa.»

Myöhemmin syntyi outo levottomuus Ritvan kertoessa Etelästä, suuresta
jäätiköstä ja Fülgenhüttenin asukkaista. Hän tunsi selvästi, että
jokainen sana arvosteltiin, että jokainen kuvaus joutui kultavaa'alle,
ja hän oli jo sanonut hyvää yötä, kun Eero, vilkaistuansa kelloon,
virkkoi:

»Meillä on ollut tapana laulaa yhdessä iltaisin. Tahdotko olla mukana?»

Ritva nyökkäsi, mutta salonkiin tultua tuska kouristi hänen kurkkuaan
kuin peto. Hän vaipui hervottomana nojatuoliin ja — odotti.
Kaunissointuinen ehtoovirsi tulvi suurena ja rauhoittavana häntä
vastaan. — Lea-tyttökö soitti? Ritva katsoi lapseensa ihmetellen. Saven
kaltainen olet, ihmislapsi, näkymättömän valajan kädessä, hän mumisi.
Tytöt lauloivat ensi nuoruusajan herkkyydellä, antaumuksella, josta
itse eivät olleet tietoisia, ja Ritva oli äkkiä näkevinään oman äitinsä
kasvot, Aune Talaan katse kohtasi hänet. »Kuule, äiti, miten pikku
tyttömme laulavat! Puhtaan puhtaasti! Kiitos, äiti, siitä!»

Hän on hyrskähtämäisillään itkuun, mutta kaukainen ääni puhutteli häntä
hellin, lohduttavin sanoin: »Heillä on säveliä veressään, säveliä ja
rytmiä, kuten meillä kaikilla. Ja heillä on nyt kevät herkeimmillään.»

Huone täyttyi heikolla valolla. Ritva ei tietänyt, mistä se tuli, mutta
hän näki sen tiivistyvän jokaisen henkilön ympärille sädekehän tapaan.
Voimakkaammin aaltoilivat värivivahdukset Tarun lähettyvillä. »Jos
olen sokea, aukaise silmäni näkemään!» Ritvan yksinäinen sydän rukoili
omalla tavallaan.




X.


Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan
luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi
sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet
johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin
malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi
tuijottamaan tyhjyyteen.

He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka
tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä
vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin.
Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä,
jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun,
taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä
tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja
koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon
homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan.
Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa
kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin
häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi»
heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen
aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa
tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.

Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen
parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen
kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.

Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset
kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi
syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan.
Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti
Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli
tulvillaan kiitollisuutta.

Joulu läheni.

Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui
kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta
ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli
nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina —
kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva
yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä
kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta
perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki
olivat Ritvaa voimakkaammat.

Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka
olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että
pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan
kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja
suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus,
harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin
»enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle.
Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa
riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen
karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»

»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin
näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»

»Kiitoksia, samaten.»

Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita.
Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon
loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha,
yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi
nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi
kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä
rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat
maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn,
ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka
joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet,
punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme
kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät
pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen
ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä
ihmeellinen satuolento kohosi.

»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!»
Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.

Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti
muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat
ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen
tunne ailahti sydämessä.

»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen
mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin
polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»

Ritva nyökkäsi. »Iki-laulaja, tiedättekö mitään hänestä?»

Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.

Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran
kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti
mustalta tummenevaa taivasta vasten.

Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.

       *       *       *       *       *

Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä.
Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.

Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen,
jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet
kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa,
jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet
vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä
kaukainen majakkavalo salamoi.

Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:

»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole
ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin
sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin
luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule
kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa
emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on
velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä
uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen,
jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme.
Ja sen jälkeen — uusia voimia!

»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka
ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki
häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa
minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen
kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien
inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, —
isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä?
Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni
muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi?
Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme
ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä
katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain
käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse
elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat
liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni
käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni
kerran — tuskan hetkenä.

»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen
tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»

Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.

»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän
vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin,
jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne

Immanuel Haller.»

Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi
lukemistaan.

»Orvokki!

Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä
muutaman sanan.

Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka
puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta
tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan
nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!

Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon
vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä,
muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa.
Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä,
mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut
itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin.
Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen
hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää
sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli
sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa
paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut
hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa
sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä
olekaan olemassa.»

En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:

»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita,
ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä
olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»

Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en
tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui
odottamattani vakavaksi.

»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä
mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä
taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen
hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi,
kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä
myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»

»Kenen tahdosta?»

»Kohtalon!»

»Eikö Jumalan?»

»Ei. Häntä en tunne.»

»Entä — alkujen alku?»

Igorin katse kirkastui:

»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle,
usko minua.»

»Entä — oma minämme?»

»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi
joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen
kätkettynä.»

»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»

»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»

Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.

Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.

»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.

Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen.
Nyt sinun täytyy kuulla se!»

Hän käveli edestakaisin huoneessani.

»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»

»Kyllä. Sen tiedät.»

»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa
lähipäivinä.»

»Mikä on potilaan nimi?»

»Igor Surgin.»

»Sinä?»

»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»

»Oletko tietänyt siitä, kauan?»

»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa
enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»

Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.

»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»

En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.

Tänään se tapahtui.

Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta
hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»

Igor Surginin sello on vielä huoneessani.

Hyvää yötä, Orvokki!

_Ystävä_.



Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi
piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.

Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven
ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.

Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva
makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni
sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa
aamiaispöytää.

»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan
ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden
tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»

»Kyllä.»

»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»

»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»

»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on
sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa
palvelet.»

»En ole huomannut sellaista.»

»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori,
on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta
kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut
veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan
parhaimmassa merkityksessä.»

»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»

»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»

»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.

»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»

»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»

»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan
rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»

Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.

Ritvaa kylmi.




XI.


»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.

He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva
menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori
Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. —
Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää
sielunpaimenelle:

»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on
vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa!
Oletteko huomannut sitä?»

»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»

»Ihme kyllä!»

Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia
ihmisiä päätä korkeampi.

»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»

»Samoin.»

Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero
Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta
sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä
— miehen kanssa.

Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen,
mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä,
että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on
valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.

Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin
lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään
keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän»,
kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.

»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen
mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta
sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä
sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä
kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.

Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö!
Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta
jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika
vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?

Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä
levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä
jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan
vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen
varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen
ohimojaan lakkaamatta.

Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on
avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä.
Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden
tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako
ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz
Hallerin sanoja:

»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa
ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan
intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati
pakenee.»

Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki
kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat
uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on
terävä kuin nuoli.

»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme.
Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka
kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat
kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä.
Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »

»Amen.»

Lastenkin äänet yhtyvät siihen.

»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra!
Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.

Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat,
sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on
takertunut Lean huuliin.

»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»

Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.

— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.

»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä
kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.

Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen
pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.

»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja
vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.

»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee
nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät
mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»

Kero seisoo hänen takanaan:

»Ritva!» Ääni katkesi.

Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui
esille hänen huuliensa välitse.

»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.




XII.


Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen
silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan
pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut
pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin
kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.

Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie
sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on
korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan,
sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja
vuorenhuippujen loistetta.

On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa
kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin.
Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt
elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen
uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli
ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti.
Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka
osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli
niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.

Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.

Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui.
Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen,
kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.

— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat
auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen
suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta
siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta
aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään.
Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut
hunnullaan.

»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini
linnut palaavat Pohjolaan.»

»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.

»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»

Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein
liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi
kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen,
joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa
marmoriveistos nykyjään.

»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti
kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva
kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri
krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.

Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita,
oransseja ja valkoviiniä.

»Ramezista?» Rose kysyy.

»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä
Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.

»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla
ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»

Vieraan otsa kirkastuu.

»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee
syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»

Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.

»Miten vanha hän on, poikanne?»

»Kuusitoista täyttänyt.»

»Entä — nimensä?»

»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet
tunnustanut omakseen!»

Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.

»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on
viedä minulta hengen.»

Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo.
Lopuksi hän virkkaa:

»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä
kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et,
kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»

Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän
vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen
omaa suruansa suurempi.

»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.

»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»

»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»

Ritva pudistaa päätään.

»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»

Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:

»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä
olette paennut, rakkaani.»

»Tiedän, että kuolen silloin.»

»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan
sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»

Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä
kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät
ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja
Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten,
silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta.
Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka
erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja
aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki
herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron
tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi
näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan
vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.

Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha
ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan
kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on
oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten
reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä
lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut
kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen,
sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki
vanhoja kieliä.

— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?

Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa
sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.

Ritva vääntelee käsiään.

»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»

»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa.
Tunnen Ramezin miehet.»

Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo
kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset
kasvonsa ovat vakavat.

»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.

Ukko ojentaa hänelle kirjeen.

»Immanuel-herra pyytää vastausta.»

Hän kirjoittaa:

»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin
pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni
huomenna.

Tarvitsen teitä.

Teidän Immanuel Haller.

       *       *       *       *       *

»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»

»Kyllä, Franz-herra!»

He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On
viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.

Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot
vilkkuvat.

»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin
tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme
rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»

Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:

»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin
menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain
kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli
siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»

He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha
munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita
kohti.

»Franz Haller? Eikö niin?»

»Kyllä, isä Jacobus.»

»Ja huomenna sinä siis lähdet?»

»Niin on määrä.»

Vanhus nostaa oikean kätensä.

»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»

He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun
nurkkaan.

»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»

»Muistot! Ymmärrätkö?»

»Tahtoisitko elää niitä vailla?»

»En!»

Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.

»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin
lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»

Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin
ryppyisiä poskia.

»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat
hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön
luona Ivignan huipun varjossa.

Portilla he pysähtyvät.

»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.

»Et!»

Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut
oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni.
»En tule sisään!»

Ritva katsoo häneen pitkään.

»Herra Jumala, en voi! Mutta tulen takaisin kerran, Orvokki. Oletko
sinä silloin — valmis?»

»Olen.»

Franz seisoo kalpeana kuun valossa. Ritva tekee kylmin sormin
ristinmerkin hänen rintansa ylitse.

Mies hätkähtää:

»Vihitkö minut kuolemaan, Orvokki?»

»En, vihin sinut kerran elämän suureen juhlaan.»

Riemuiten Franz nostaa hänet syliinsä ja kantaa hänet portaita ylös,
mutta kiiruhtaa jälleen paeten pois.

Ritva jää kuuntelemaan hänen askeltensa kaiuntaa, joka loittonee ja
lähenee sitä mukaa, kuin tie kiemurtelee laaksoon päin.




XIII.


Rintama oli siirretty lähemmä laaksoa. Sairaalat ja luostarit
olivat haavoittuneita täynnään, ja ihmisten mielet vapisivat pelon
kourissa. Vanhukset yksin pysyivät rauhallisina. He seisoskelivat
pienissä ryhmissä torilla, puhelivat kuiskaten temppelin käytävissä
ja tarinoivat menneitten aikojen elämyksistä. Nykypolvi oli saanut
kasvaa suojattuna, siksi he kammoksuivat sodan melskettä, mutta seudun
vanhimmat muistivat vallan toisia oloja, vuosia, jolloin vihollinen
tallasi heidän viiniviljelyksensä jalkojensa alle ja poltti kylät
poroksi. Siis, kiittäkööt vielä jokaisesta rauhan päivästä! Ja kauas
kaikukoon kellojen soitto!

Sisar Felicia, sisar Felicia, sinä, joka niin hiljaisena kuljet
joukkoinesi messuihin, kenen käskystä olet ypöyksin ulkona tänä kauhun
yönä? Sormesi eivät ole ristiinliitettyinä rinnoillasi, päähineesi
vuotaa vettä, ja sadepisarat pieksävät kalpeat kasvosi turvoksiin.
Etkö tunne, miten armottomasti myrsky riipoo vaippasi poimuja ja kylmä
yö ulvoo ympärilläsi? Etkö muista, miten eksyttävästi tie kiemurtelee
Ritva Orjatmaan kotiin saakka? Ja sinä ponnistelet pimeydessä, sillä
lyhtysi on sammunut, ja sinä olet viskannut sen luotasi vuorenrinnettä
alas. Mitä huulesi mumisevat? _Ave Maria — gratia plena, ora pro
nobis!_ Pitemmälle et ehdi, sillä kätesi kolkuttavat jo mustaa
rautaporttia ja pieni Angelica-tyttö seisoo edessäsi hätääntyneenä
kysyen:

»Pyhä sisar, tekö? Ja yksin?»

Mutta sinä työnnät hänet tieltäsi juostessasi rakennusta kohti. Sinä et
tunne sääliä, etkä liioin pelkää, sillä sanomasi on suuri ja tärkeä.
Ramezin Franz kuolee!

Vavisten Ritva katselee tulijaa.

»Viestintuojanako saavut, sisar Felicia?»

»Franz Haller on tullut kotiin — vihdoinkin, mutta hän ei ehtinyt tänne
asti. Hänen tiensä päättyy tuohon.» Nunna osoittaa luostaria. Ritva
tuijottaa mielettömästi eteensä.

»Mitä sanoittekaan?»

»Franz Haller kuolee tänä yönä. Hän on saanut sakramentit, mutta hän
kysyy teitä. Hän odottaa. Tulkaa!» — Pieni Angelica itkee ääneen, mutta
kumpikaan ei häntä näe, he häviävät kuin varjot mustaan yöhön.

Myrsky on yltynyt niin, että heidän on mahdoton tarkkaan kuulla
toistensa ääniä, mutta Ritva kuulee kylliksi, hän saa tietää koko
totuuden. Franz Haller oli tuotu luostariin edellisenä päivänä
käsivarret ammuttuina murskaksi. Nyt oli kaikki toivotonta, kuume teki
tehtävänsä.

»Kotkanpoikani, kotkanpoikani, ovatko siipesi katkenneet?» Ritva kuulee
kaukaa myrskyn läpi kellojen soivan. Hän laskee tarkkaan lyöntejä
ikäänkuin elämä ja kuolema riippuisivat siitä, jaksoiko hän laskea
oikein. Nunna puhuu hänen korvaansa:

»Luostarin kappelissa soitetaan — hänelle.»

Kynttilät palavat Franzin huoneessa, joka on pyhän voitelun tuoksua
täynnä. Isä Jacobus ja priori poistuvat Ritvan astuessa sisään, mutta
sisar Anna ja vanha isä polvistuvat vuoteen ääressä, he eivät liikahda.

Kuolevan katse on suuri ja musta kuin pohjaton lähde.

Tulijan lähestyessä silmät saavat eloa, hän kuiskaa: »Ritva, Orvokkini!
Vihdoinkin!»

Ritva painaa huulensa hänen huulilleen, ne ovat vielä lämpöiset,
ja hän tietää, että tämä hetki solmii heidät yhteen ajaksi ja
iankaikkisuudeksi. Hän nojaa päätään Franzin pielukseen ja kuulee
sanat: »Minä tulin kotiin, mutta en voi enää sinua kantaa. Minun on
lähdettävä, ja sinä jäät yksin vähäksi aikaa.» Hän hengittää syvään ja
rauhallisesti, ääni yhä heikkenee:

»Puhuin sinun kanssasi kerran helmestä — simpukasta — syvyydestä.
— Olen käynyt sen läpi — olen nähnyt lasiseinän katoavan, sulavan
kärsimysten liekeissä. Ritva — Orvokkini! — —»

Hän sammuu aamun koittaessa.

       *       *       *       *       *

Vuosi on kulunut.

Pyhän Yrjänän kalmistossa on hiljainen juhla päättynyt. Kansa poistuu
ryhmittäin kellojen soidessa, mutta moni kyyneltynyt katse kääntyy
portissa niihin, jotka ovat jääneet kahden jäljelle. Immanuel Haller,
Ramezin linnanherra ja Ritva Orjatmaa tervehtivät heitä kaikkia
silmillään.

Miten äänettömästi he puhuvatkaan toisilleen, nämä kaksi ihmistä! Se on
tullut heille tavaksi tänä kuluneena vuonna, jolloin vanhus tuntikausia
on istunut Ritvan työhuoneessa seuraten hänen marmorikorkokuvansa
valmistumista, joka tänään oli paljastettu Pyhän Yrjänän kappelin
seinällä. Franz Hallerin uurna on kätketty sen alle.

He ovat puhuneet hiljaa, ikäänkuin heidän rakkaansa olisi nukkunut
heidän lähettyvillään, mutta näissä kuiskeissa Ritva on saanut
paljastaa sielunsa sisimmän ensimmäisen kerran eläessänsä. Hän on
saanut kertoa unelmistaan, lasiseinästään, joka tuskassa syntyi
ja — hävitettiin. Ja Franzin korkokuva oli noussut kuin uusi
elämäntunnustus hänen sydämensä kätketyimmistä kammioista. Poissa
olivat nyt kamppailevat ihmisolennot, poissa kuolemaan asti uupuneet
ahertajat, poissa haavoitetut rinnat ja huulet, jotka uhmailivat. Sillä
heidän silmänsä olivat auenneet näkemään Hänet, jonka käsissä maat ja
taivaat lepäävät, kuoleman kukistajan! Hänet, joka yksin voi sulattaa
lasiseinän aukaistaksensa maan vaeltajille tien suureen elämään.

Vanha isä katselee korkokuvaa kaipuunsa silmillä. Hän näkee etualalla
ristin ja hänet, joka ruusuilla koristaa kylmää maata ja kärsimysten
symbolia, mutta kauempana kohoaa uusi olento, jonka kasvoista säteilee
ikuinen rauha, sillä hän on nähnyt kaivattunsa sielun liitelevän
Jumalan luo. Lapsensydämen suuri Isä häämöttää pilvien lomitse yhtä
todellisena kuin aikana, jolloin uskoimme hänen laskevan taivaan tähdet.

He tekevät lähtöä.

»Franz», sanoo vanha herra matalalla äänellä. »Franz.» Ja Ritva vaipuu
polvilleen hänen eteensä.

»Siunaatteko minua, Immanuel Haller?» hän kysyy harvaan.

Isä tekee pyhän ristinmerkin hänen päänsä ylitse.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LASISEINÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.