Risti : Rakkaustarina

By Sigbjørn Obstfelder

The Project Gutenberg eBook of Risti
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Risti
        Rakkaustarina

Author: Sigbjörn Obstfelder

Translator: J. Siljo


        
Release date: March 28, 2026 [eBook #78312]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1911

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78312

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RISTI ***




RISTI

Rakkaustarina


Kirj.

SIGBJÖRN OBSTFELDER


Suomentanut

J. Siljo



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXVIII





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.





Sigbjørn Obstfelder (1866—1900) on Norjan kirjallisuuden
omintakeisimpia lyyrikkoja. Kaikkeen hänen tuotantoonsa, myöskin
suorasanaiseen, on painunut lyyrikon unelmoiva sävy, joka ilmenee
varsinkin erinomaisen herkässä, samalla sekä musikaalisessa että
kiinteän täsmällisessä poljennossa. Yksinkertaisuus on hänen runoutensa
silmiinpistävimpiä ominaisuuksia; mahdollisimman yksinkertaisella
sanontatavalla, jonka hän kuitenkin oman omituisen rytminsä ja omien
runokuviensa kautta kehitti yksilölliseksi, hän tulkitsee yksinäisen
ja elämää melkein lapsenomaisesti vierastavan sielun ahdistusta ja
ijäisyydenkaipuuta, öisiä mielialoja sekä rajatonta myötätuntoa kaikkea
orpoa ja särkyvää kohtaan. Yksinkertaiset ovat hänen aiheensakin:
elämän pimeydessä kohtaa kaksi orpoa sattumalta toisensa, jatkaakseen
hetken päästä taas yksinäistä vaellustaan sitä aavistuttavaa ijäisyyttä
kohti, jossa kaiken elämään ja valoon luodun oikea koti on. —
Rakkaus-elämässä O. näkee heijastuksen siitä suuresta valkeudesta,
johon hän, yön ja yksinäisyyden runoilija, nääntymykseen asti kaipasi.
Ihmiselämän ilossa ja kiihkeässä humussa hän näkee sairautta, häpeätä
ja kammoa, ja tämän näkemyksensä hän on useissa hiljaisissa, mutta
mieleenpainuvissa runoissa lausunut julki. — O:n tuotanto oli hyvin
rajotettu, mutta sitä keskitetympi ja omintakeisempi sävyltään.
Ensi teos "Digte" ilmestyi 1893, "To novelletter" 1895, "Korset"
1896, "En praests dagbog" 1900; j.n.e. Suomeksi on neiti Anna-Maria
Tallgren julkassut teoksessaan "Runoilijoita" 1910 luonnekuvauksen
Obstfelderistä.





Hän on hoikka ja notkea. Hänen käyntinsä ei ole tasaista, kevyesti
hypäten ottaa hän joka neljännen askeleen.

Äkkiä poimii hän kiven maasta, singahuttaa sen kauvas pitkin meren
pintaa siten, että se hypähtää jälleen ylös yksi, kaksi, kolme kertaa.

Sitten hymyilee hän kohti etäisyyden väräjäviä ääriviivoja. Sen jälkeen
ottaa hän kaksi tanssiaskelta.

Mutta kas! Mitäs se on? Hän istuutuu. Hän käy niin vanhan, vanhan
näköiseksi kasvoiltaan. Hänet valtaa surumielisyys. Mitähän surun syytä
mahtanee hänellä olla, hänellä, joka on niin nuori.

Sitä ei kestä kauvan. Korkealle ilmaan hypähtäen hiipii hän
puisto-aidan ympäri, poimii kukan ohijuostessaan, purasee poikki kaksi
kolme terälehteä, heittäen ne sitten luotaan, astuu varpaillaan sisään.

Hän lukee puoli sivua. Sitten hiipii hän jälleen ulos katkerasti
itkien. Kukaan ei ole jutellut hänen kanssaan. Hän ei ole kiistellyt
kenenkään kanssa.

Hän seisoo ulkona ja puhelee itsekseen jotain hampaittensa välistä,
sähisten kuin kissa. Hän seisoo nurmikolla. Aurinko laskeutuu. Vesi
loiskii. Rauha on kaikkialla.

Mutta hän puristaa nyrkkiään. Kätensä on hän kohottanut ylös. Nuori
povi aaltoilee uhmaavasti, hänen katsoessaan merelle päin. Ja äkkiä
kiljasee hän niin, että kottaraiset kauhuissaan pyrähtävät lentoon:
Minä tahdon! Minä tahdon!

Rinnan aaltoilu hiljenee. Myrsky on tauonnut. On niin rauhallista.
Silmät ovat suuret, silmäterät mustat.

Hän on paneutunut maata. Käsivartensa, nuo lihaksiset, hoikat kuin
käärme, on hän ojentanut ylöspäin. Silmät ovat sulkeutuneet. Nukkuuko
hän?

Ei. Äkkiä hypähtää hän ylös, liinavaatteet kietoutuvat hänen
ympärilleen, ja hän sähisee: Minä tahdon! Minä tahdon!

Mitä hän sitten tahtoo?

* * *

Tämä kuva on niin usein edessäni. Enkä minä kuitenkaan häntä silloin
nähnyt. En tuntenut häntä silloin. Kun kohtasin hänet, ei hän ollut
varreltaan hoikka, vaan rehevä ja täyteläinen, ei ollut silloin hänen
kasvoillaan tuota ikuista vaihtelua, eikä hänen rintansa uhmaa tuntenut.

Toisella tapaa hänen kasvonsa väreilivät. Ne saattoivat saada ilmeen,
joka niitä jo kauvan oli hallinnut, vaihtaakseen sitten toiseen,
pysyvään.

Minkätähden näen edessäni nyt, kun koetan vierottaa hänen kuvansa
mielestäni, juuri tämän, tämän, jota en tuntenut? Senkö tähden,
että niin hyvin muistan, kuinka hän eräänä aamuna kohotti paljaan
käsivartensa ylös kattoa kohti — hän nousi äkkiä ylös, hän kohotti
käsivartensa ja kaikki hänen kasvolihaksensa olivat jännittyneet —
merkiksikö sekin tätä:

Minä tahdon! Minä tahdon!

* * *

Kuinka hänen silmänsä saattoivatkaan välähdellä! Niinkuin hänellä olisi
ollut aurinko rinnassaan.

Mutta hän saattoi myös itkeä niin herkästi. Hän tuli silloin luokseni,
heittäytyi, syliini, ja itki niin, että koko hänen ruumiinsa, hartiat,
rinta, vartalo vapisivat.

Silloin en todellakaan voinut muuta kuin kevyesti ja hellävaroen vetää
hänen päänsä rinnalleni ja siten häntä luonani pitää.

Minulla olikin oma omituinen tapani kohdella häntä, ja hän piti siitä.
Sillä hänen oli tapana sanoa, että hän rakasti minua, sillä olin ainoa,
jonka luona hän uskalsi itkeä mielensä keveäksi. Hän sanoi rinnassaan
olevan suuren kyynellähteen, jonka täytyi joskus saada pulputa tyhjäksi.

Minä en tiedä, mistä se johtui, vaan tunsin usein rinnallani ikäänkuin
raskaan painon, ja pitäessäni häntä itkevänä luonani, tunsin samoja
tunteita kuin äiti, hänen synnyttäessään uuden olennon maailmaan.
Minusta tuntui, kuin tekisin jotakin hyvin syvää ja vakavaa, jotakin,
joka oli tuleva kirjotetuksi minun elämäni tilikirjaan.

Olin kerrankin, hänen poistuessaan luotani tuollaisen kohtauksen
jälkeen, tuntevinani kipua sydämeni kohdalla, niissä hänen päänsä
oli levännyt, ja ääneen sanoin silloin itselleni: Ei hän varmaankaan
koskaan voi minua hyljätä!

* * *

Hyljätä minut! Asuiko hän sitten luonani? Enhän edes tiennyt, mitä hän
itki! Hänen kyyneleinen surunsa oli aivan tuntematon minulle.

Se oli juuri se, joka oli niin harvinaisen pyhää: Minä en urkkinut.
Annoin hänen vaan itkeä luonani!

Minä sanoin ja ajattelin: Hän kärsii. Hänen olonsa ei tyydytä häntä.
Tuntuu hyvälle saada jonkun luona itkeä. Se helpottaa. Minä ymmärrän
kärsimyksen. Mielelläni sen vastaanotan, hänenkin tuskansa minä tahdon
sulattaa, jos vaan voin.

Hyljätä minut! Hän tuli luokseni silloin tällöin.

Muuten en hänestä mitään tietänyt.

Ehkäpä joku mieshenkilö oli tuottanut tuskaa hänelle. Minä en sitä
tiennyt, minä. Mahdollista oli myöskin, että hän itse oli tehnyt
jotain, joka oli syynä hänen loppumattomaan suruunsa.

Minä en sitä ajatellut. Ajattelin vaan näin: Hänellä ei ole rauhaa!
Hän ei tunne hyvän ja yksinkertaisen elämän iloa. Minä tahdoin niin
mielelläni rauhottaa häntä, nähdä hänen povensa iloisesti, hitaasti,
rauhallisesti aaltoilevan.

* * *

Hän kulki edestakaisin huoneessani. Hän istui viereeni, nojasi päänsä
olkaani vasten, suuteli minua.

Hänkin ilostui, kun minä häntä suutelin. Ja hän sanoi, että hän rakasti
minua.

Oliko se totta? Rakastiko hän minua jo silloin?

En tiennyt, missä hän väliaikansa vietti. En tiennyt mitään hänestä.
En kysellyt häneltä. Joka kerta kun nielemisen halu houkutteli minua,
tuntui, kuin joku olisi minua siitä pidättänyt.

* * *

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Kun hänellä oli päällään
vaaleansininen samettipukunsa, voin tuskin sanoa, mikä oli sinisempää,
puku vaiko silmät. En tiennyt, mikä pehmeämmin loisti.

Vaaleansininen samettipuku! Kuinka paljon voi liittyäkään elämässä
kuolleisiin esineisiin, pukuun, rannerenkaaseen. Ihmiset tekevät
kuolleet kappaleet eläviksi.

Minun ei tarvitse muuta kuin mainita nämä sanat: vaaleansininen
samettipuku — niin näen pitkän jonon hetkiä edessäni.

Mutta erittäinkin yhden. Se ei tosin ole mikään tapaus. Siihen ei liity
mitään myrskyistä. Kuin syvän veden rauha oli se ilta.

Puu, johon nojaten hän istui, joki joka tyynenä ohitse juoksi.

Minä sanoin näin:

Katsos kuinka joen juostessa aita pysyy paikoillaan. Vasta aitaan
katsoessa voi huomata, että joki juoksee.

Sanoja, joilla ei muuta merkitystä ole. Ja kuitenkin minusta tuntuu,
kuin kuulisin ne taas aikojen takaa, jotka ovat häipyneet jo, ja aivan
kuin taikakeinoin loihtivat ne esiin päiviä, jotka eivät koskaan palaja.

Hänen värähtävä "niin". Aivan kuin olisin puhunut hänelle jostain
kauheasta asiasta.

Ja sitä seurasi ilo.

Sillä kun olimme molemmat hyvän aikaa istuneet ääneti, katsellen samaan
paikkaan ja joen juoksu oli kietonut katseemme, sanoi hän vihdoin:

— Minä olen iloinen.

Minä — olen — iloinen, sanoi hän hiljaa ja hitaasti.

Sitä iloa, jonka nainen tuntee, kun hän on täysin kehittynyt, ja sitä
sävelten aaltoilua, joka hänen rintansa laajentaa. Se verhoo silmän
niin pehmeäksi. Se on kuin kuutamoisen valojuovan väreily lahdella.

Kuinka selvään näen sen edessäni. Lehtien peittämä samettipuku, aivan
kuin sulautuen yhdeksi hänen ruumiinsa kanssa, joka senkautta sai väriä.

Hän oli niin somannäköinen siinä. Sametin verhoamana kohosi ja
laskeutui korkea rinta, sulautuen yhteen tummansinisten, väräjävien
varjojen kanssa.

Alan kai tulla runolliseksi. Pyydän anteeksi. Mutta minusta on niin
mieluista viivähtää näissä yritelmissä tehdä kuvaukseni todellisuuden
mukaisiksi.

Mitä pitemmälle ilta pimeni, sitä epäselvemmiksi kävivät hänen
piirteensä, sulautuen viimein yhteen lehtien ja ääneti kuluvien hetkien
kanssa.

Sinä ainoana iltana hän tahtoi tupakoida. Hän sanoi:

— Minä näen hehkun sikaristasi, se on ainoa, mitä minä näen.

Minä sanoin:

— Minä näen sinun sikarisi hehkun ja sinun kätesi.

Hän sanoi:

— Nyt vain kuulen joen solinan. Ennen en sitä kuullut. Silloin sen
ainoastaan näin.

Joku muistaa sellaiset paljaat lauseet kauvan, kun hehkuvat sanatkin
ovat jo haihtuneet. Se ei ole kirjotettua, sillä se on sävel, joka
on syvälle korvaan kätkeytynyt, sävel, joka soi yhteen kokonaisuuden
kanssa.

Siitä on monta vuotta nyt. Mutta on öitä, jolloin nuo kaksi hehkuvaa
sikaria näkyvät edessäni pimeässä, ja nuo äänettömät sanat kaikuvat
hiljaisuudessa.

* * *

Olikohan se ehkä suloisin hetki, jolloin en vielä ollut elänyt sitä,
joka elettävä oli. Tämä suuri hiljaisuus, ennenkuin elämä ja surut
tulevat, onko se suloisin?

Hän istui silloin aivan vastapäätä minua. Hän sanoi, että hän oli
iloinen. _Hänen_ ilonsa teki _minutkin_ iloiseksi.

Mutta tunsinko minä hänen iloansa? Ymmärsinkö minä sitä?

Senjälkeen tuli paljon surua. Mutta ei! Kauneimmat hetket, ne tulivat
myöskin jälestäpäin. Niin ihmeellisesti yhteenliittyneinä tulivat nuo
rikassisältöiset ja raskaat hetket, jotka saivat rintani kuohuksiin, ja
kiihdyttivät mieltä, joka ennen oli ollut niin rauhallinen.

Ihmeelliset päivät, auringonpaistetta ja sadekuuroja kaiken sen lomassa!

* * *

Minulla ei ole aikaa taiteellisesti valmistaa kertomustani. Mieleni
kuohahtaa, kun johdan muistiin nuo ajat, ja kuitenkin pitäisi minun
saada kertoa kaikki, saadakseni rauhaa. Kohta loppuu myöskin yö. Olen
jo kuullut linnun heräävän. Minä tahtoisin kuvailla, kuinka hänen
vanhat, surullisennäköiset kasvonsa, hänet ensi kertaa kohdatessani,
muuttuivat, ne saivat toisen ilmeen, rypyt silenivät, silmät saivat
väriä, päivä päivältä kävi hän nuoremmaksi.

Tahtoisin kuvailla sitä onnea, jonka tunsin, tietäessäni syyn siihen
olevan minussa. Että minussa oli voimaa siihen.

Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Tyttösen sulava notkeus
lisäsi hentoutta hänen uhkeuteensa, neidon kaukaiset toiveet välkkyivät
noilla kasvoilla, joille elämän huolet olivat jo virittäneet
surunsuloiset sointunsa.

Se on ihme. Ja kuinka vaikeata minun onkaan selvittää, mitä oikeastaan
tapahtui ja kuinka näin kävi.

Ja kaikki tämä oli punoutunut yhteen raskaitten, surullisten seikkojen
kanssa.

Kun istun tässä, kirjottaakseni siitä, silloin ne sukeltautuvat eteeni,
juuri kun haluan kutsua takaisin kuvan noista nuorentuneista kasvoista.
Ja kun tahdon muistella sitä, miksi suru tuli ja levitti hohdettaan
onnenhetkien yli, silloin taas näen tuon riehakkaan nuoruuden hänen
silmissään, sen, joka on kaikista nuorin, joka on enemmän kuin nuoruus,
uusi nuoruus, ikuinen nuoruus, nuoruus onneen luotu, nuoruus, minun
luomani.

* * *

Niinkuin sinä iltana, jolloin hän oli saanut silkkihameen. Hän tahtoi
ehdottomasti tilata viiniä. Hän poistui luotani sanaa sanomatta.
Erääseen viinipuotiin.

— Madeiraa! huusi hän.

Hän jutteli ja nauroi, istui eräälle tuolille ja heilutteli jalkojaan
kuin pieni tytöntyllerö.

Siellä seisoi joukko ihmisiä puhellen keskenään. Minä näin heidän
seuraavan silmillään meitä, kun menimme ulos. Kuulimme yhden heistä
kuiskaavan:

— Onnea!

(Tämä tapahtui niiden kolmen kuukauden aikana meren rannalla, niiden
kolmen kuukauden, jotka olivat keskeytymätöntä riemua).

Hän heitti päänsä taaksepäin ja katsoi joukkoa silmissään iloisin
"kyllä", mitä koskaan olen nähnyt. Minä en sitä unhota. Muistan
myöskin, kuinka he jälkeemme katsoivat ilmeellä, ikäänkuin tahtoen
sanoa:

— Emme koskaan ole nähneet noin kaunista. Löytyyhän maailmassa vielä
onneakin.

* * *

Mutta minä huomaan, että tahdon mieluummin viivähtää noissa suloisissa
hetkissä. En ole kertonut mitä sillä välin tapahtui. — Minä muistan
niin hyvin, milloin ensi kerran näin Bredon. Me kohtasimme toisemme,
niinkuin nykyaikaan on tapana, ravintolassa. Hän oli kuvanveistäjä.

Minulla on tuskin koskaan ollut niin äkillistä halua oppia tuntemaan
ihminen. Vähitellen mekin jouduimme keskustelemaan kahden, me unohdimme
toiset saman pöydän ääressä istuvat.

(Tässä kertomuksessani on niin vähän järjestystä. Minun pitäisi sanoa,
että tämä oli jonkun aikaa ennen noita neljää kuukautta.)

En ole koskaan siten huomannut, kuinka toinen henkilö voi lausua julki
sen, johon itse vasta etsii sanoja. Siinä on jotain kiusallista, sillä
itsehän ehkä mieluimmin tahtoisi löytää oikeat sanat.

Me emme puhuneet taiteesta. Emme myöskään naisista. Muistan parhaiten
sen, minkä hän lausui silloin, kun sähkövalo äkkiä rupesi lehattamaan
ja ravintola kävi pimeäksi. Senjälkeen läksimme pois ja kävelimme
kauvan pitkin katuja.

— Meiltä puuttuu kunnioitusta, meiltä puuttuu kunnioitusta! Onko meillä
edes kunnioitusta aurinkoa kohtaan? — sanoi hän silloin sähkölampun
sammuessa, noustessamme ylös ja puhellen mennessämme läpi tyhjän
ravintolan.

— Aurinko, joka on aina uusi kaikessa siinä loistossa ja niissä
valovivahduksissa, joita ympärillämme näemme...

Onko meillä kunnioitusta, — olimme tulleet ulos kadulle ja ohitsemme
meni muutamia kuljeskelevia naisia, — onko meillä kunnioitusta naisen
hymyä kohtaan? Naisen onnenhymyä, naisen onnenhymyä... Oi ei, olemme
nyt koko ajan olleet puhumatta naisista, ja ehkä parhaiten puhummekin
heistä, kun emme puhu heistä... Tahtoisin vaan sanoa: Kuinka usein
haihtuu naisen onnenhymy?

Hän kuului niihin, jotka enemmän antavat äänessä ja lausunnassa,
kuin itse sanoissa, ja jotka lyhyen hiljaisen hetken kuluessa äkkiä
saavat sanotuksi asioita, saavat _sanotuksi_ sen, joka on sisintä
yksilöllistä, jonka palavin mielin tahtoo saada sanotuksi.

— Ja eikö meidän pitäisi kunnioittaa sitä hetkeä, jolloin meitä hymy
kohtaa — eikö meidän pitäisi polvistua suutelemaan naisen jalkaa, kun
hän hymyilee!

Me emme sitä tee. Meillä ei ole kunnioitusta.

Korkein valta maailmassa on sulous.

Tälle ajalle se on huono valtias... Ehkäpä onkin aina ollut
yksinvaltiuden laita hiukan huonosti.

Kunnioitus... mitä minä sillä tarkotan? Siinä tarkotan sillä
esimerkiksi sitä, että meillä pitäisi olla kunnioitusta itseämme
kohtaan. Emme saisi kiduttaa itseämme hakemalla kaikkea surkeutta ja
vikoja itsestämme. Meillä ei, Jumalan nimessä, ole mitään _oikeutta_
kiduttaa itseämme, meillä ei ole enemmän _oikeutta_ kiduttaa itseämme
kuin muitakaan. Jumala tiennee, onko meillä! Hän kiivastui, puristi
nyrkkiään, ja näytti unohtaneen minun läsnäoloni.

Kauvan senjälkeen sanoi hän:

— Ja me voimme itsekidutuksellamme kiduttaa toisetkin kuoliaiksi.

Hän sanoi sen niin hillitysti, ja sanan "kuoliaiksi" niin hitaasti ja
surullisesti.

Ja samassa tarttui hän käteeni, sanoi hyvästi ja meni.

* * *

Kun olin lähtenyt hänen luotaan, jouduin uuteen, ihmeelliseen
mielentilaan. Ja samassa oli Rebekan kuva (me emme koskaan maininneet
toisiamme nimeltä, minusta hänen nimensä ei sopinut hänelle, hän tuntui
samaa ajattelevan minun nimestäni) niin selvänä edessäni, ja omituista
kyllä: selvempänä kuin silloin, nähdessäni hänet todellisuudessa. Ja
kuitenkin olin pitänyt häntä käsivarsillani ja katsellut kauvan ja
tarkkaan häntä.

Hän oli ikäänkuin muuttunut toiseksi mielessäni. Ja kysymys nousi
minussa: Kuka hän on?

* * *

Kesti kauvan, ennenkuin nukuin ja maatessani ajattelin herkeämättä
häntä. Omituisia ajatuksia. Oli kuin en häntä vielä olisi nähnytkään.
Olinko koetellut hänen leninginrintamustaan? Olinko todella huomannut
hänen kätensä puristuksen?

Ja korvissani kävi ikäänkuin tuulen humina:

Kuka hän on, kuka hän on?

Tahdoinko tietää hänen menneisyydestään? En. Tahdoinko tietää kuinka
vanha hän oli? En. Tahdoinko tietää, oliko hän muita suudellut ja ketä?
En.

Ei, sitä minä en tahtonut tietää. Kuka hän on, tuo syvällä mielessäni
väikkyvä?

Ja — kenen oma hän on? Onko hän sitten minun?

— Niin, ja silloin hiipi minuun nousevan aamuruskon lailla ajatus: Jos
_hän_ olikin minun! Jos hän todella kuuluikin minulle! Eikö hän sitten
ollut sanonut, että hän oli minun?

Kyllä. Olihan hän.

Mutta voiko se olla mahdollista? Oliko hän sitä todella tarkottanut?
Enkö sitten koskaan ollut ajatellut, kuinka suloista olisi, jos hän
olisi omani? Kuinka kirkkaalta tuntuisikaan tähtien tuike, ja kuinka
aurinko mahtaisikaan loistaa!

* * *

Minä heräsin myöhemmin yöllä. Huomasin äkkiarvaamatta lausuvan! ääneen:
Hän on itkenyt. Minkätähden hän itkee?

Sytytin kynttilän ja nousin ylös. Hän oli tuonut minulle ruusuja, yhden
keltaisen ja kolme punaista. En ollut niitä ennen nähnyt, enkä siis
sitäkään, kuinka kauniita ne olivat!

_Hän_ oli ne tuonut minulle. Minun poissaollessani oli hän asettanut ne
vesilasiin. Otin ruusut, yhden kerrallaan, ja suutelin niitä. Sitten
otin lasin ja asetin sen sänkyni viereen.

Tuoksu ei tehnyt minulle pahaa. Mutta minä vaivuin väkeviin ja
kummallisiin unelmiin.

* * *

Pari päivää senjälkeen oli hän luonani. Puhuin hänelle uudesta
tuttavuudestani, jonka olin tehnyt. Minä kuulun niihin henkilöihin,
jotka, kun he pitävät jostakin naisesta, mielellään tahtoisivat, että
hänkin oppisi tuntemaan ja pitämään kaikesta, josta he pitävät. Ne muut
miehet, joitten kanssa siihen aikaan seurustelin, eivät minua niin
miellyttäneet, että olisin tuntenut erikoista halua siihen. Toisin
oli kuvanveistäjän laita. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen minuun,
enkä voinut ajatella muuta, kuin että hän, Rebekka, ilomielin tahtoi
tutustua häneen.

Minä ehdotin, että lyöttäytyisimme yhteen seuraavana iltana, söisimme
ja joisimme viiniä yhdessä. Minä kuvittelin jo mielessäni sitä suloista
tunnelmaa, joka syntyisi meidän kolmen yhdessäolosta, kuinka elämä
silloin kohoisi ihanimpaan muotoonsa luonamme. Näin jo mielessäni hänen
istuvan ja jännityksellä kuuntelevan kuvanveistäjää, ja kuinka itse
istuin nauttien hänen silmiensä väreilystä, hänen seuratessaan puhetta.

Minä havahduin äkkiä, kun hän suudelmallaan keskeytti minut, kieltäen
suostumuksensa.

Minä pyysin häneltä selitystä. En voinut uskoa, että se oli hänen
tarkoituksensa. Ehkä se oli vaan pientä, hienoa keikailemista, tai
ehkäpä myös jonkinlaista hitautta uuden tuttavuuden solmimiseen.

Mutta kaikkiin perusteluihin vastasi hän suutelemalla kieltäen.

Puhuin hänelle enemmän tuttavastani, aina suuremmalla lämmöllä ja
ihailulla. Hän istui vaan ja katseli minua, silmissään ilme, niin syvä,
etten niissä ennen ollut sellaista huomannut.

Viimein heittäytyi hän polvilleen eteeni, ojensi molemmat kätensä
puoleeni ja sanoi — melkein kuin tuskassa:

— Oi, älä minua enää pyydä, rakkaani.

En koskaan ennen ollut nähnyt häntä sellaisena, kuin tämän keskustelun
jälkeen. Tai mahtoiko se olla sitä, että itse olin alkanut katsoa häntä
toisilla silmillä?

Kasvot olivat niin soman lämpimät, silmät olivat käyneet niin hiljaisen
syviksi.

Kun hänen piti lähteä, järjesteli hän hiuksiaan peilin edessä. Minä
lähestyin häntä. Näimme kumpikin kasvomme peilissä. Hän näki minun.
Minä näin hänen.

Oliko se kyynel, joka hänen silmässään kiilsi? Vai oliko se onnenhymy?

* * *

Seurustelin tähän aikaan paljon Bredon, kuvanveistäjän kanssa.
Omituinen myötätuntoisuus lähensi meidät toisiimme. Ainakin tunsin
_minä_ sitä _häntä_ kohtaan. Hänessä oli jotain, jota en muissa ollut
huomannut, ja joka sai minut tekemään sen havainnon, että kaikki, mitä
voin tuntea, nähdä ja ajatella, eivät olleet erikoisuuksia, joita ei
olisi voinut olla muillakin kuin minulla, mutta että sama voisi myös
toisten ihmisten rinnoissa värähtää, ehkä jonkun niistä parhaista,
niistä, joihin elämän sävel voimakkaimmin vaikuttaa.

Minusta oli myös mieluista, ettei välillemme muodostunut mitään niin
sanottua "ystävyyttä". Emme koskaan puhuneet puhtaasti yksityisistä
asioistamme. Minä en edes tiennyt, missä hän asui, eikä hänkään
tiennyt sitä minusta. Kohtaamiset kahden henkilön välillä olivat
niin luonnolliset, vapaat, ja seurustelussamme oli niin paljon
kunnioitusta niitä toistemme ominaisuuksia kohtaan, joita kukin tahtoo
osalleen saada. Hän ei koskaan antanut minulle sitä erittäin lujaa
kädenpuristusta, joka velvottaa. Silloin tulee kysyneeksi itseltään:
Mitä se oikeastaan merkitsi? Hänen kädenpuristuksensa tuli ainoastaan
silloin, kun jokin oli häntä tai meitä molempia liikuttanut.

_Hän_ saattoi lausua sanoja, jotka johtivat ajatukseni jo kauvan
kaivatuille aloille. _Minä_ saatoin esittää asian, joka hänestä oli
kuin puuttuva rengas ketjussa, jonka kanssa hän oli askartanut.

Oli kuin olisi luonto suurentunut ja pyhittynyt ympärillämme yhdessä
olomme aikana, elämäämme kirkasti kuin hetkinen valonheijastus, joka
teki sen jännittäväksi, jollaiseksi kukin elämänsä tahtoisi. Ja kun
erosimme, tuntui kuin yhtäkkiä olisi jotain salaperäistä meidän
välillemme tullut — sitä salaperäisyyttä, joka kuitenkin on elämässä ja
joka sitä ympäröi.

Muistan niin hyvin, kun tulin asuntooni kävelyretkemme jälkeen ja etsin
tulitikkuja. Esineet saivat loistoa, aivankuin ikuisuuden heijastusta,
ja minä sanoin itselleni: Täällä sinä asut, täällä on asuntosi, missä
osan maallista elämääsi vietät, minkä ilmaa jonkun aikaa hengität.

Sillätavoin tulin hänen atelieriinsä. Tahtoisin sen mieluummin toisella
tapaa kuvata. Jos mahdollista, tekisin sen sävelin. Minua surettaa
tehdä se sanojen avulla, jotka ovat, välttämätön ilmasumuoto kaikkeen.
Eikö se ole samaa kuin tehdä kaksinkertaiseksi tuska? Ja eikö ole synti
toistaa sitä, joka jo on ollut. Joka oli, se oli, se loisti ja sammui!
— Hän näytti minulle ensin varhaisimmat maalauksensa. Ne eivät tehneet
minuun minkäänlaista vaikutusta. Ne näyttivät minusta ainoastaan
puoleksi yhteensulaneelta sekotukselta, vaikutuksia ja hentoja
yritelmiä löytää oma itsensä, joka ei vielä ollut täysin noussut
näkyviin elämän kylvystä.

Mutta sitten ilmeni jotakin erikoista hänen teoksistaan. Niissä oli
ensinnäkin eräs pää. Sen nähdessäni, johtui samassa mieleeni ilta,
jolloin ensi kertaa olimme olleet yhdessä, — ei juuri erikoisemmin
sen-iltainen keskustelumme, kuin sekään, mikä minussa itsessäni oli
tapahtunut kotiintultuani. Kuinka olin itselleni sanonut: Hän, Rebekka,
on mielessäni muuttunut uudeksi.

Kaikki hänen maalauksensa olivat erilaisia, aivan erilaisia. Niissä oli
sekä iloa, surua että mietiskelyä. Mutta minun silmissäni ne kaikki
sulivat yhdeksi.

Se esittää naista, joka tahtoo suudella. Niinkuin koko hänen olentonsa
tahtoisi vaipua suudelmaan, hän tahtoo suudella, kuten tiikeri hyökkää
saaliinsa kimppuun. Niinkuin hänen huulensa äänetönnä huutaisivat:
_Nyt_ minä _tahdon_ suudella, en tiedä, tulenko elämässäni useampia
kertoja suutelemaan, ja siksi minä _tahdon_ suudella, — minä _tahdon_,
minä _tahdon_!

Tunsin äkkiä piston sydämessäni. En koskaan ennen ollut tuntenut
samanlaista. Olikohan muitakin kuin hän, jotka samalla tapaa tahtoivat
suudella?

Oliko hän, Rebekka, seisonut tuolla ravintolassa, antanut vaatteiden
päältään pudota, niinkuin mallit tekevät? Ainoa nainen, jota
käsivarsillani olin pidellyt, — oliko joku toinenkin, joka tunsi
jokaisen hänen ilmeensä, tunsi paremmin kuin minä, — hänen liikuntonsa,
hänen liikuntonsa, kun hän työnsi hiuksensa noin taaksepäin — tai kun
hän pusersi rintansa minua vastaan! — Niin! Nyt ne kaikki näin samalla
kertaa edessäni!

Niin, hän se oli. Kaikki tässä hymyilee. Vaikea eroavaisuutta kasvoissa
ja jäsenissä olikin, oli niissä kuitenkin aina jotain hänen olemuksensa
sielukkaisuudesta, hänen jäsentensä sointuisuudesta.

Minä olisin tahtonut kiiruhtaa ulos, kätkeytyä johonkin, itkeä. Ja
kuitenkin tunsin jonkunlaista itseäni kiduttavaa nautintoa seisoa siinä
katsomassa, löytää jälleen piirteen täällä, jonka itse olin nähnyt, ja
toisen tuolla, jota en vielä ollut huomannut, mutta jonka minä tiesin
kuuluvan hänelle.

* * *

Kuljeskelin kauvan siellä täällä. Aivan kuin houreissa. En edes
kävellessäni tointunut.

Äkkiä heräsi minussa ajatus: Mielikuvitukseni se leikittelikin
kanssani. En ollut seurustellut muitten naisten, kuin Rebekan kanssa,
jo kauvan olivat ajatukseni kierrelleet ainoastaan hänen ympärillään.
Näin hänet kaikkialla.

Minä tunsin niin vähäosaisia. Ehkä löytyi joku, joka muistutti häntä
ja jolla oli samat liikunnot. Ja ehkä Bredossa ja minussa oli jotain
yhteistä, joka sai meidät näkemään samaa naisissa.

Olin, tullut lahden rantaan. Sillä oli yksi hiljaisista hetkistään.
Suloinen tunne valtasi minut: Näin hänet kaikkialla! Näin hänen
liikuntojaan kaikessa, mihin vaan katsoin. Kaikki naiset muuttuivat
häneksi. Hän muodosti koko maailman.

Tuo syvä katse, jolla hän oli minua katsellut! Luonnossa, taiteessa,
miehissä, kaikissa ilmeni ainoastaan yksi, josta kaikki säteili ulos ja
johon se virtasi takaisin — se oli tuo katse!

Istuin eräällä penkillä, tätä ajatellessani. Samassa johtui mieleeni:
Tällä penkillä me istuimme ensi kertaa toisiamme suudellen.

Miksi juuri tällä? Mistä se johtui, että itsekään huomaamattani olin
tullut juuri tänne?

Hän oli sanonut:

— Ei kukaan toinen suutele niinkuin sinä.

Tunsin jälleen piston sydämessäni. Hän oli ajatellut jotain toista.
Hän oli muistellut toisia suuteloja. Ehkä hän samalla penkillä oli
suudellut jotain toista. Ehkä samalla penkillä!

Olinko sitten koskaan ajatellut, ettei hän ennen ollut suudellut, ei
myöskään ennen rakastanut? Mitähän minusta oli tullutkaan? Minkätähden
kaikkea tätä mielessäni haudoin?

Hän oli tullut luokseni. Minä olin ottanut hänet syliini. Ja olin
juuri ajatellut: Hän on ehkä rakastanut ja tullut petetyksi, ja siitä
haavottunut. Minä olin ylpeillyt juuri siitä, että hän saattoi laskea
päänsä niin turvallisesti rinnalleni, ilman että tein ainoatakaan
kysymystä hänelle, ilman että minulla oli mitään menneisyyttä hänen
kanssaan.

Itsehän olin tahtonut, että minulle kuuluisi ainoastaan nykyisyys,
suuri, ihana nykyisyys, ihanampi ja ihanampi, aina sen mukaan kuinka
tämä tunne hänessä kasvoi ja tunkeutui hänen olentoonsa ja lämmitti
hänet kokonaan.

Ne eivät tosin olleet mitään selviä ajatuksia, ainoastaan vaistomaisia.
Nyt sen vasta huomasin, että olin sen sillä tavalla tahtonut.

Joka kerta, kun käteni siveli penkkiä, missä hän oli istunut, missä
hänen hameensa oli poimuillut, tunsin pistoksen:

Se oli hän, joka oli siinä kuvassa, ainoastaan _hänen_ jäsenistään
kuvastui sellainen sielukkaisuus.

Tiedustelin Bredolta, oliko hän käyttänyt samaa mallia useimpiin
maalauksiinsa.

Hän sanoi:

— Minä luulen, että hän tietämättäni on joutunut moneen maalaukseen.

Noissa sanoissa oli jotain, joka kiusasi minua. En ollut ajatellut,
mitä hän tarkotti noilla sanoillaan. Mutta äänensävy oli varma.

* * *

Nuo sanat seurasivat minua lakkaamatta.

Minkätähden tämä mies on heti ensi hetkestä vetänyt minua niin
vastustamattomasti puoleensa? Johtuiko se juuri siitä, että Rebekka
ehkä oli ollut hänen elämässään, muodostunut hänestä, antanut sielua
hänen maalauksilleen.

Ja se salaperäisyys, joka ajan kuluessa oli välillemme muodostunut — se
oli nainen.

Juuri häntä minä, itsekään sitä tietämättäni, olin Bredossa etsinyt
— kaikua hänen äänestään minä olin etsinyt Bredon äänen soinnussa, —
kuvastusta hänen sielustaan Bredon vaihtelevista mielialoista.

Jos niin oli, eikö minun silloin pitänyt vihata tuota miestä? Eikö
minun olisi pitänyt vihata tuota naista, joka ei ollut suora minulle?
Eikö minun myös olisi pitänyt vihata elämää, joka saattoi minut
osalliseksi arpapeliin?

Jotain siitä, joka tekee meistä miehiä elämässä, nousi vastaani
kaikista näistä painavista ajatuksista. Äkkiä voi huomata jotain
ulkopuolellaan olevaa, jotain korkeampaa, voimakkaampaa kuin itse on,
se liikuttaa, se voi tulla omaksi ja sen kautta itse tulee entistään
vahvemmaksi, ja rikkaammaksi, rikkaammaksi surusta, rikkaammaksi
ilosta, aina sen mukaan kuinka arpa lankeaa.

Tässä kaikessa on jotain voimakasta: ei tuon ratkaisun ottaminen, eikä
myöskään sen määrätyn tuomion lausuminen siitä, joka yksilöä kohtaa. On
kuin häviäisi äärettömyyden suuruuteen, — ja itse tulisi suuremmaksi,
antaessaan sielunsa täyttyä tuosta suuruudesta, sensijaan, että sulkisi
sillä tien.

Sitä on niin vaikea selittää. On asioita, joita voi toiset, käyttämällä
oikeita sanoja, saada ymmärtämään, — mutta on myös yksinkertaisia
asioita, joita, huolimatta sanoista, ei voi ymmärtää ilman, että jotain
samantapaista on itse kokenut.

(Minä filosofeeraan ehkä liian paljon. Mutta kun nyt istun ja koetan
nähdä kokonaisuuden edessäni, kuinka se oli yhteenkutoutunut, kuinka
näkymätön oli pannut kuteet näkyvään, ja kuinka se, joka oli kasvanut
ja tullut siksi suureksi loimuavaksi, oli juuri sitä, joka oli hämärää,
ja jota ei helposti voi selittää, ja minä tunnen kaihoisaa tyydytystä
saada nähdä, kuinka tuo kaikki syvemmällä tapahtui).

Minä tunsin, etten saattaisi vihata enkä syyttää. Sen sijaan täytti
minut ihmeellinen surunsekainen odotus. Mitä oli kohtalo tuova?

Minä tunsin olevani kuin laajakupuinen kirkko, joka hiljaa odottaa
virrenveisuuta. Siitä voi viritä häälaulu, mutta se voi myös muuttua
suruhymniksi.

* * *

Tämä odotus hallitsi minua kokonaan, kun hän seuraavalla kerralla oli
luonani. En koskaan ollut häntä kohtaan sellainen ollut. Hän tahtoi
suudella minua. Minä väistyin häntä. Hän pyysi minua puhumaan. Minä
vaikenin.

Istuin sitten huoneeni toiseen nurkkaan. Ja kuitenkin minusta tuntui,
kuin tämä välimatka olisi ollut suurempi kuin mikään muu maailmassa.

Kaikki minussa kaipasi hänen puoleensa. Enemmän kuin koskaan ennen.
Minä odotin jotain tulevaksi, jotain, joka kaiken lämpöni sytyttäisi.
Tahdoin syleillä häntä niinkuin en koskaan ennen ollut syleillyt, ja
salasin katseeni. Tahdoin sanoihini ja ääneeni vuodattaa jotain lempeän
hehkuvaa, niinkuin en ennen eläissäni, — ja minä vaikenin.

Tunsin, että hänessä tapahtui jotakin. Silläaikaa, kun kaikki minussa
ikäänkuin tahtoi sytyttää koko elämäni hehkuvaksi roihuksi, tunsin
aavistuksena, että hän tunsi virtaavan vastaansa vain jotain jäistä,
surmaavaa kylmyyttä.

Saatoin mielessäni tuntea, kuinka hänen kasvonsa surullisesti
värähtelivät. Minulla oli polttava halu saada nähdä hänen ilmeensä.
Mutta minä voitin haluni.

Jo paljon aikaisemmin kun hän oli ehtinyt lausua sanaakaan siitä, minkä
minä nyt esitän, tuntui kuin minussa olisi värissyt ja itkenyt: Nyt hän
tahtoo puhua, nyt käy taistelu hänen rinnassaan, hänen on vaikea saada
sanat lausutuiksi, hän pusertaa ne esiin:

— Tahdotko sinäkin kiduttaa minua?

Hän lausui sen hiljaa, hyvin hiljaa ja soinnuttomasti, aivankuin hän
itse olisi ollut noitten sanojen ulkopuolella, jotka hän lausui.
Senjälkeen nousi hän hitaasti ylös. Ymmärsin, että hän oli päättänyt
lähteä.

Mutta samassa kun erilaiset tunteet minussa myllersivät — se, mikä
viime aikoina oli minua ahdistellut, haihtui pois, kaikki se, mitä jo
alussa olin tuntenut, tuli takaisin, — juoksin hänen luokseen, pakotin
hänet sohvaani, polvistuin hänen eteensä, ja huusin, mitä ennen en
ollut edes kuiskannut.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua päivin ja öin, minä rakastan
sinua hulluuteen asti.

Hän kuunteli minua ääneti, hiljaisin silmin.

Hänen rintansa aaltoili tätä sanoessani ja vielä jälkeenkinpäin. Sitten
heittäytyi hän rajusti syliini ja itki, niinkuin ei koskaan ennen.
Mutta keskellä kyyneltulvaansa nousi hän ylös ja sanoi, ikäänkuin
tahtoakseen antaa merkitystä näille sanoilleen:

— Nyt minä itken itseni vapaaksi kaikesta siitä, mitä olen kokenut.
Hetken perästä sanoi hän:

— En enää koskaan aio itkeä.

Siihen taukosi hänen itkunsa. Ja — — hän nukahti rinnalleni, siinä
istuessamme. Minä istuin ja pitelin häntä, niinkuin pidellään pientä
lasta. Istuin ja katselin ympärilleni ja kuuntelin hänen hengitystään.

Näin kuuman posken ja siinä kostean suudelman jäljet. Hän oli
puolivalveillaan.

Hetken perästä:

— Oh, sinähän se kuitenkin olet. Olin jo niin peloissani siitä, etten
luonasi olisikaan.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänen itkevän.

* * *

Olin istunut vastapäätä häntä, kylmänä ja vieraana, niinkuin hän
ei minua lainkaan liikuttaisi. Ja juuri vähän jälkeenpäin oli se
tapahtunut.

Kuinka se kaikki oli käynyt? Minä en sitä ymmärtänyt. Tiesin
ainoastaan, että, hänen aikoessaan lähteä, ikäänkuin tulikirjaimin näin
edessäni sanat:

Hän ei saa, ei saa mennä. Ja niin olin sanonut sen. Tuulispäänä oli
rinnastani pulpahtanut rakkauteni tunnustus.

Hän oli lausunut ne sanat, jotka minuun niin koskivat. "Sinäkin, —
sinäkin niinkuin se toinen", tahi "ne toiset."

Ja juuri silloin oli se tapahtunut. Juuri silloin, hänen lausuessaan
tuon surua sisältävän, tunsin itsessäni huutavan: Minun täytyy — minä
tahdon — suudella hänen leninkinsä liepeitä.

Se oli yksi niitä harvoja kertoja elämässäni, jolloin olin toiminut,
tietämättä edeltäpäin tekoni seurauksista, aivankuin tuntemattomien
voimien pakottamana. Siinä tuntee jotain miellyttävän nöyryyttävää.
On kuin kevyt väräjävä lämpö virtaisi pitkin selkää ja hartioita,
ja on kuin ei sydänkään painaisi rinnassa, vaan lepäisi jollakin
ilmavuoteella.

Huone oli muuttunut temppeliksi, jossa nuo sanat olivat kaikuneet.
Kaikki vieri pois onnen huumeessa, onnen, joka kätkeytyi suureen
kyyneleeseen.

Ja ennenkuin nukuin, sain nähdä kauniin näyn, jolloin ajatukset
loppuivat ja unelmat alkoivat: Koko maailman avaruus oli suuri
väreilevä kyynel, jossa kaikki tähdet ja aurinko uivat.

* * *

Mutta minulla ei ollut lepoa. Heittelehdin edestakaisin.

Milloin sain halun atelieriin, ja kävelin edestakaisin sen ohi
menemättä kuitenkaan sisälle. Milloin tunsin suurta pulppuilevaa iloa
itsessäni, ylpeätä halua saada itse hallita nykyisyyttä ja tehdä se
rikkaaksi. Tahdoin suojella häntä, varottaa häntä kaikesta, joka oli
ollut ja joka oli tuleva. Oliko hän senvuoksi vähäisempi, jos hän
toisillekin oli jotain ollut. Eikö hän vaan ollut sitä rikkaampi,
salaperäisempi?

Mutta ah! silloin tuli jälleen se toinen! Ja itsekään tietämättäni olin
tullut ylös. Seisoin käytävässä, kuulin sydämeni lyövän. Se kolkutti
rinnassani: Tätä sinun ei pitäisi tehdä! Tämä ei ole kaunista. Tätä
sinun ei pitäisi tehdä.

Ja kuitenkin sen tein.

Muutaman askeleen päässä ovesta pysähdyin. Sillä sieltä kuului ääniä.
Bredo ei ollut yksin. Se toinen ääni oli Rebekan.

* * *

Se meni ohitse kuin salama, mutta minä en sitä koskaan unhoita: Minä
ulkopuolella — tuolla sisällä Bredo, jota kohtaan olin tuntenut enemmän
kuin ketään muuta miestä, — Rebekan ääni, se joka oli kuiskaten puhunut
ja itkenyt huoneessani.

Ehkä hän seisoi siellä alastomana. Se, jota minä uskalsin ainoastaan
aavistaa, jonka ajatteleminenkin tuntui minusta rikokselta, se oli
tuolla sisällä toisen silmien edessä, — ei minulle vieraan edessä,
ei sellaisen, jonka katse voisi kilpistyä takaisin ja tuntua
välinpitämättömältä. Ei, ytimiin se tahtoi tunkeutua, jokaisen säikeen
se tahtoi sitoa ja ymmärtää.

Kuin unelma oli minut sillävälin vallannut, ainoastaan yöllä, jolloin
meidät yllättää se, jota päivä ei ole uskaltanut julkituoda: Jos
_hänen_ ruumiinsa kerrankaan saisi levätä käsivarsillani. Hämärän
aikoihin se olisi mieluista minulle, salaperäistä kuin elämän synty.

Missä oli se salainen, kun hän oli seisonut tuolla sisällä täydessä
valossa, kaikki se, mikä oli poreillut unelmissani kuin kevyet,
valppaat saippuakuplat, se oli alastonta, jokainen piirre paljastettua,
toisen tuntemaa?

* * *

Suurimmatkin tuskat ovat harvoin sekottumattomia. Tuskin koskaan ovat
ihmisen tunteet yksinkertaisia, kokonaisia. Niihin liittyy toisia. Ja
ajatuksetkin ovat niihin sirotettuina. Ehkä juuri suurimmat tuskat
synnyttävätkin syvimmät ajatukset.

Onkohan tämä syynä siihen että ihmiset eivät sorru kärsimyksiensä?

Jokainen hermo minussa soi ja itki, tuntui kuin rintakehäni olisi
verellä täyttynyt.

Mutta samalla tuntui kuin kaikki aistimeni olisivat avautuneet, tuntui
kuin olisin voinut nähdä kaikessa, joka oli, joka syntyi, kuoli,
kärsi ja iloitsi, verkon, jumaluuden verkon. Minä näin, miksi elämä
oli yhteenkierretty silmuihin, joitten säkeiden juoksusta ei yksikään
ihmissilmä voi selkoa saada, mutta joista toisinaan kyllä vilahtavat
valtavat näyt.

Ei ollut vielä monta päivää kulunut siitä, jolloin kaikki vielä oli
niin rauhallista. En ollut ajatellut, että hän saisi minun mieleni
kuohuksiin. Eikä minulla ole ollut pienintäkään halua oppia tuntemaan
hänen elämäänsä ja sen vaiheita.

Minä olin ollut niin ylpeä ja voimakas. Ja nyt minä olin kuin
haavanlehti. Joka kerta kun näin edessäni jälleen sen hetken, jolloin
seisoin ulkopuolella ja kuulin hänen äänensä tuolta sisältä, poltti
rintaani siltä kohden, jossa hänen päänsä oli levännyt.

Silittäessäni hänen hiuksiaan, olin hänelle vuodattanut sydänvereni,
hän oli sen itseensä imenyt. Enkä minä ollut tiennyt sitä.

Tuntui kuin maanjäristys olisi tapahtunut. Saattoikohan elämä koskaan
enää tulla entiselleen?

Hän petti minua, valhetteli edessäni, teeskenteli!

Mutta kuinka saattoi hän sillätavoin katsoa minuun? Ja kuiskata
korviini, että minä olin ainoa, jolle jokainen hänen olemuksensa säije
saattoi tuntea kuuluvansa ilman epäluuloja?

* * *

Minä kaipasin surua, niinkuin kaipaa arvotusta. Etsin jälleen Bredoa.
Istuimme illalla kauvan yhdessä. Me tulimme silloin enemmän luottaviksi
kuin koskaan ennen. Ja me istuimme lähellä toisiamme, upottaen katseet
toistemme silmiin, ikäänkuin oppiaksemme kyselemättä tuntemaan
toistemme salaisia suruja tai iloja.

Äkkiä huomasin — istuessamme puhellen asioista, jotka eivät vähääkään
kosketelleet naisia — että hän katsoi pitkään minuun ja lausui yhden
ainoan sanan:

— Rebekka.

Minä kohtasin hänen katseensa. Minä kysyin:

— Mitä sinä tarkotat?

Hän katsoi jälleen minua. Sitten sanoi hän reippaasti:

— Oh. En mitään.

Istuimme erään pienen pöydän ääressä vastapäätä toisiamme. Se oli
kahvila, jossa kaupungin huomatuimnat henkilöt eivät käyneet. Siellä
ei ollut muita kuin me, ja lamput toisten pöytäin kohdalla olivat
sammutetut.

Minä näen sen pienen pöydän edessäni. Istumme vastapäätä toisiamme.
Hetken hiljaisuuden perästä kohottaa hän katseensa, ja sanoo tuon
ainoan sanan:

— Rebekka.

* * *

Kuka sen voi selittää? Olin kulkenut pelokkaassa jännityksessä. Ja kun
hän itse lausui tuon nimen, kävin aivan äänettömäksi. Olisinhan voinut
ottaa selkoa, saada kaikki tietää.

Ja ehkä kaikki olisi toisin käynyt.

* * *

Kun Rebekka seuraavan kerran tuli luokseni, olin äänetön ja kylmä. En
voinut saada sanaakaan suustani. En rientänyt, kuten viimein, häntä
estämään, kun hän tahtoi lähteä.

Hän ei sanonut mitään. Hänen huulensa olivat suljetut. Ne vapisivat
hiukan. Hänen silmänsä olivat laskeutuneet aivankuin vieraita seutuja
tai aikoja tähytäkseen.

Vasta tarttuessaan oven kahvaan, sanoi hän omituisella loukatulla
ylpeydellä:

— Minä menen. En enää tule takaisin.

Hän pysähtyi vielä hetkeksi, ikäänkuin odottaakseen minulta jotain.
Sitten sanoi hän surunvoittoisesti:

— Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä!

* * *

Mutta kun hän oli lähtenyt, oli kuin jää rinnassani olisi sulanut
tuhansiksi kyyneliksi, ja veri kuumana virrannut pitkin poskia.

Ja minä kuulin ainoastaan hänen viimeiset sanansa, ja äänensä soinnun.
Mitä se ääni oli lausunut? Minä olin odottanut selvityksiä, toivonut,
että tapahtuisi, tai tulisi sanotuksi jotain, joka tekisi kaiken
levottomuuden tuskaksi. Miksi odotin selvityksiä?

Hän oli ymmärtänyt kaikki. Hänen äänensä sointu oli kaikki ilmassut.

Olikohan maailmassa toisella tuota äänensointua, joka ikäänkuin
kääriytyi sydämeni ympärille, saaden sen aina kovemmin sykkimään,
ikäänkuin tahtoakseen kuolettaa kaikki aivojen kiusalliset ajatukset?

Minä olin nöyryyttänyt häntä. Olin antanut hänen seisoa oven suussa
kuin koiran. En ollut sanaakaan hänelle lausunut, olin kätkenyt
katseeni. Ja kuitenkin häntä rakastin!

Silittää hänen hiuksiansa! Saada yksi ainoakaan kerta silittää hänen
hiuksiansa! Voisin tehdä sen niin hiljaa ja hyvin. Silittää lempeästi
pois kaikki, joka hänestä oli ollut tympeää ja pahaa elämässä, silittää
lepoa ja rauhaa jokaiseen hänen hermoonsa!

* * *

Tämä se oli, joka sai minut jälleen unelmoimaan siitä, jota en ollut
uskaltanut ajatellakaan, mutta joka oli niin hento ja lempeä.

Ja siitä syntyi pelokas värjyvä toivo saada tietää. Oli kuin se tuleva
olisi joko kuolemaa tai elämää.

Ja minä kirjotin kirjeen, jossa kaikki minun sanani rukoilivat:

— Tule!

* * *

— Oi, kuinka hyvin muistan nämä päivät! Silloin ei tapahtunut mitään
uutta, ja kuitenkin ne muistan, vaikka suuret tuskat olen unohtanut.
Nyt — kun ei kukaan voi tulla kolkuttamaan pienellä hansikkaan
selkämyksellään — liekehtii minussa vielä usein sama hehku.

Minä istuin siinä, missä hänen niin usein oli tapana istua, ja
ikäänkuin odotin jotain uutta olentoa. Varhaisimmassa nuoruudessaan
uneksitaan ensi suutelosta. Minulla oli tuo sama unelma, mutta tuhat
kertaa tulisempana sitä naista kohtaan, joka niin usein oli suudellut
minua.

Jos hän niinkuin menneinä aikoina — niin, se oli muuttunut
menneisyydeksi — jos hän samoin kuin silloin koputtaisi hansikoidulla
kädellään keveästi ovelle, ja ennenkuin sen ehtisin avata, seisoisi
tuolla pienellä matolla, jossa hän niin usein oli seisonut, — oi, siitä
on kuin miljoonia vuosia, — ja katsoisi minuun, katsoisi siten — siten
— minuun.

Ei voisi koskaan enää käydä niin! Se tulisi olemaan toisenlaista, —
jotain, josta en itsekään tietäisi, mitä se olisi.

— Kuka voi kuvata miehen odotusta? Hänessä myrskyää ja riehuu, hänessä
taistelee kovuus ja lempeys, mies ja nainen. Yhdessä hetkessä rajuja
syytöksiä, seuraavassa lempeintä nöyryyttä. _Hän_ saa tuntea, että
on antanut miehen istua ja tehdä itsensä paikan ja ajan orjaksi,
mitättömän naisen takia, hän saa sen kerran tuntea! Oi ei, jos hän
tulisi juuri tänä hetkenä, — minä voisin tehdä vaikka nöyryyttävintä,
mitä keksiä voisin, voisin suudella hänen kenkänsä likaisinta kohtaa,
minä voisin — voisin.

Sitten jälleen hiljaisia hetkiä, ikäänkuin väliaikoja alkusoitossa,
jolloin äkkiä jokainen soittokone hiljenee. Seisomme elämän
ulkopuolella. Mutta hiljaa alkaa se jälleen ympäröidä meitä, uusina
muotoina, uusin huumaavin soinnuin. Huomaamme, ettemme koskaan ole
tunteneet maailmaa, emme koskaan nähneet itseämme.

Ja äkkiä välähtää meissä salamana: Emme tahdo kuolla, Jumalan tähden
emme tahdo kuolla vielä!

On niin paljon sellaista, jota meillä on ja jota olisi pitänyt antaa,
emmekä ole antaneet. Emme tahdo kuolla, — emmehän ole vielä nähneet,
miltä luodut kappaleet näyttävät, — emmehän ole kuulleet, millaista
lintujen laulu on, — emmehän tunne vielä kaikkia piirtoja omissa
käsissämme!

* * *

Tähän aikaan istuin eräänä päivänä puistossa. Olin juuri jättänyt
Bredon. Muutamat hänen lausumansa sanat kaikuivat lakkaamatta
korvissani. Hän oli sanonut:

Nainen on kuin köynnöskasvi. Hän on kaikkialla, hän on kuin vaarallinen
muratti. Hän kiertäytyy jokaisen miehen ja jokaisen asunnon ympäri. Hän
kiemurtelee yhden jaloissa ja tämä lankeaa, hän kietautuu kauniisti
toisen ympäri, ja tämä kuljeskelee tuoksussa. Hän turmelee yhden
asunnon, ja kohoaa kauniisti kattoa kohti toisessa.

Ja aina on vaan tuo sama nainen. Maailmassa on tuhansia, jopa
satojatuhansia miehiä. Mutta siellä on ainoastaan yksi nainen,
ainoastaan yksi ainoa. Se on tuo sama nainen, joka on yhteinen kaikissa
naisissa, sama hiipivä unikuva, — joka voi tekeytyä pieneksi kuin
hiiri, — ja valtavaksi ja ihmeelliseksi kuin fata morgana.

Niin, unikuva hän on. Sillä se mitä todellisuudessa ymmärretään
naisella, niinkuin opettajattaret, kasöörskat, baalinaiset ja
ruokarouvat, ei se ole _nainen_. Nainen on unikuva, joka näkymättömänä
vaeltelee keskellämme, aivoissa ja sydämissä, ja on siten vaeltanut
aina alkuajoista asti, tuo ikuinen Eeva. "Kas tämä on vaarallista:
Me teemme yksinkertaisen naisen naiseksi, — naiseksi, unikuvaksi
keskellämme. — — Oh, (jatkoi hän surumielisesti) ei tiedä koskaan
missä hänet tapaa! Juuri, kun luulee hänen parhaillaan uinailevan
käsivarsillaan, onkin hän tuhansien penikulmien takana!"

— Oli tullut pilkkosen pimeä. Kappaleen matkan päässä minusta istui
vielä eräs lapsenhoitaja. Hänen edessään leikki pieni tyttönen. Eräs
nainen lähestyi heitä. Hän puhui lapselle. Hän nosti sen ylös ja
suuteli sitä. Ja hän seisoi kauvan sitä katsellen. Sitten asetti hän
sen jälleen maahan ja otti esiin käsilaukkunsa. Minä näin hänen antavan
rahaa sekä lapselle että lapsenhoitajalle.

Senjälkeen hän lähti. Minä seurasta häntä, itsekään tietämättä, että
sen tein. Tuntui kuin olisin rauennut olemattomiin. Katseeni viipyi
hänen keinuvilla lanteillaan, ja hänen poiskiiruhtavissa jaloissaan.

* * *

Hän oli kadonnut Mutta minä näin vaan edessäni hänen lanteittensa
keinunnan ja jalkansa astunnan. En koskaan ennen ollut sitä sellaisena
nähnyt. Hän oli ainoastaan oleillut huoneessani ja istunut rinnallani.

Minussa läikehti ja keinuili.

* * *

Tällöin alkoi minussa herätä taikauskoa kukkia kohtaan.

Minulla oli suuri punainen tulpaaninnuppu, jonka hän oli minulle
tuonut. Itse olin ostanut valkean hyasintin.

Eräänä aamuna huomasin, että hyasintti oli taivuttautunut sille
taholle, jossa tulpaani ruukussaan seisoi. Minä laitoin puikon tueksi
sille.

Mutta seuraavana aamuna oli se jälleen taipunut, huolimatta tuesta, ja
kumartunut alas ruukkuun melkein tavoittaen nupun.

Seuraavana yönä nukuin huonosti. Ajattelin Rebekkaa ja kaipaus
oli polttava minussa. Tuoksukin, jota hengitin, oli tavallista
voimakkaampaa.

Ja seuraavana aamuna oli hyasinttini kohdannut tulpaaninsa ja nuppu oli
puhjennut auki.

Mutta samana päivänä tuli hän.

* * *

Hän tuli. Mutta hän oli muuttunut toiseksi. Hänen silmiinsä oli tullut
jotain uutta. Minusta ne eivät näyttäneet sinisiltä. Nyt ne olivat
tumman harmaat.

Hänen päänsä asentokin oli toisenlainen.

Hän oli käynyt hitaammaksi, aivankuin häntä vaivaisi lanteittensa
keinunta, hiljaisemmaksi, aivankuin saadakseen kuunnella oman
hengityksensä ääntä.

Olipa jotain myös hänen silmäripsissään — hymy — ehkäpä vaan tuikahdus.

* * *

Hän veti minua puoleensa, niinkuin meri vetää juhannusyötä. Tunsin
hänen rintansa lähelläni. Minä tunsin, että se oli minun, että saatoin
sen nähdä, suudella sitä. Enkä kuitenkaan uskaltanut.

Minä kosketin hänen rintaneulaansa. Hän laski alas katseensa.

Hetken perästä sanoi hän, — ja tuntui kuin sanat pusertuisivat esiin
joistakin vuosikausien salaisista ja syvistä kätköistä:

— Sinun täytyy.

Enkä minä uskaltanut.

Hänessä oli ihmeellistä tavatonta arkuutta, — ei neidon, —
harvinaisempaa, pelokkaampaa, syvempää.

Sitten saapui yö ja me vaivuimme toistemme syliin, enkä minä osaa
kuvailla, mitä se oli. Sillä minulle se oli elämää.

* * *

Sitten tulevat nuo neljä kuukautta. Varmaankaan ei kukaan ole
samanlaista kokenut. Kokonainen, täydellinen onni on niin harvinaista.
Se on aurinko-mimosa, jota tuskin kukaan on nähnyt.

Tuli sitten ilta ja aamu, ilta ja aamu yli hiljaisuuden, joka sai
kaikki meissä soimaan. Istuimme tuntikausia nojaten päät toistemme
rinnoille, kuunnellen toistemme sydänten sykintää. Ja tuntui niin
ihmeelliseltä ja suurelta talossa meren rannalla. Hän jäi usein
lepäämään polvistuvaan asentoon edessäni, enkä minä saanut puhua, sillä
hän tahtoi kuunnella sitä suurta ihanaa, sanoi hän.

Itse istuin ja annoin katseeni liukua pitkin vedenpintaa, jonka
lipattelevilla laineilla auringon kuvastus nousi ja laski — se oli
ainoa, joka liikkui.

Se oli hiljaisuus, jolloin kaksi voi nähdä ja kuulla sellaista, jota
yksinäinen ei voisi. Kerran meistä tuntui, kuin kuulisimme auringon
laulua huoneessamme.

Minä ilmasin hänelle ajatuksiani. Kuljimme ulkona koko illat, jolloin
minä herkeämättä puhuin — ihmisten maallisesta elämästä, tähtien
karkeloista, kuoleman salaperäisyydestä. Tunsin joskus puhuessani hänen
katseensa päälläni ja huomasin, kuinka pienet minun tietoni olivat.
Joskus tunsin hänen kätensä puristuksen, ilman että hän itse näytti
siitä tietävän.

Opetin häntä tuntemaan jokaisen kiven niemen rannalla, annoin hänen
katsoa suurennuslasiin.

Koetin saada hänet näkemään, kuinka elämän radat suuntautuvat alhaalta
ylös korkeuksiin, sisältäpäin ulos taivaanrannan taa.

Keskeytin joskus äkkiä puheeni. En tiennyt kuuliko hän minua. Näytti
kuin kulkisi hän valoisassa haavemaailmassa, ja antaisi minun puheeni
kaikua vaan kaukaisena, inhimillisenä huminana ympärillään.

* * *

Oi nyt, kun siitä on pitkä aika kulunut, nyt kun istun ja silmäilen
taaksepäin, muistan niin monta pikkuseikkaa, jotka silloin menivät
ohitseni. Usein ollaan elämässä niin itseensä syventyneinä, ettei ole
aikaa, eikä rauhaa tarkastaa, mitä toisissa, liikkuu, ei edes hänessä,
jonka kanssa olemme yhdessä päivin ja öin.

Juuri nyt johtui niin elävästi mieleeni se, miksi hän eräänä
aamupäivänä, järjestäessään hiuksiaan peilin edessä, niin kauhistuneena
vetäytyi taaksepäin.

Sitten hän rauhottui ja jäi seisomaan katsellen katselemistaan
tarkkaavasti.

Ja sen jälkeen tuli hän juosten luokseni. Syleili polviani, suuteli
vaatteitani, käsiäni, koko ruumistani, minne vain voi, repi auki
liivini, ja suuteli minua rinnalleni.

Hän käyttäytyi kuin koira, joka on kadoksissa ollut ja löytänyt
herransa.

* * *

Hän keksi joka päivä sellaista, joka teki hänet uudemmaksi ja
valoisammaksi. Hän pisti kokonaisia ruusukimppuja rinnalleen, vyöhön,
hiuksiin, kaikkialle, missä ne vaan tilaa voivat saada.

* * *

Hän alkoi kertoa lapsuutensa päivistä. Kuvat, jotka elämän
levottomuudessa olivat unhoon joutuneet, ilmestyivät hänen eteensä, ja
päänsä olkaani vasten nojaten istui hän ja vieritteli eteeni päivän
toisensa jälkeen, siitä ajasta, jolloin hänelle ei ollut vielä mitään
tapahtunut.

Hänen kasvoillaan oli uusi ilme, joka ikäänkuin oli ollut kätkettynä
hänen rintansa syvyyteen, mutta sitten enemmän ja enemmän alkanut
kohota valoa kohti ja nyt oli täydessä auringossa. Ääneen tuli pieniä
sointuja, joille hän itse nauroi, eikä tiennyt, mistä ne tulivat.

Ja oli kuin kaikki olisi sulautunut yhteen lämpimäksi sulosoinnuksi.

Yksi päivä saattoi näyttää hajanaiselta, mutta seuraavaan liittyi taas
jotakin yhdistävää.

Noissa esiinsukeltavissa muistoissa oli oma merkityksensä, — ne voivat
tulla esiin suuteloista, välkkeestä, jonka hän luuli silmissäni
huomaavansa, tai jostain väreestä omassa äänessään.

— Minä muistan, sanoi hän.

— Minä näen edessäni jotakin, sanoi hän.

— Minä muistan, kuinka kerran — luulen olleeni silloin neljäntoista
vuotias — kuljin rannalla. Minä kuljin ja kuljin ja löysin paikkoja,
joilla en ennen ollut käynyt. Minusta tuntui tämä retkeni seikkailulta
ja minä kuljin pelon valtaamana.

Minä pysähdyin usein ja pusersin molemmat käteni rintaani vasten. Minä
katsoin kauvas yli meren, joka samassa näytti käyneen loppumattoman
suureksi — se sama meri, joka vähän matkan päässä kodistamme lainehti,
— en ollut huomannut sen olevan niin suuren, enkä uskaltanut katsoa
sinne. Minä käänsin katseeni maalle päin, mutta se näytti niin
äärettömän jylhältä ja kallioitten takana oli ikuinen pimeys — enkä
uskaltanut katsella sinnekään.

Niin kuljin eteenpäin kädet laskettuina rinnan yli, ja katsellen
ainoastaan eteeni, ja silloin huomasin jotain loistavan sinistä
edessäni hiekalla.

Se oli eräs kasvi, jota en koskaan ollut nähnyt. Siinä oli muutamia,
suuria sinisiä, lihamaisia kukkia. Se oli sineä, niin kirkasta ja
silkkimäistä, että näytti kuin itse hiekka olisi sen luonut. Silloin
tuntui minusta se kasvi niin kummalliselta. Ja minä uneksin siitä koko
yön. Ja sitten — eikö se ollut ihmeellistä? — kuljin vuosikausia,
enkä koskaan enää löytänyt tuota kasvia, ja minusta se kävi aina
ihmeellisemmäksi, vaikken sitä koskaan enää löytänyt. Ja nyt, kun
silmäilen taaksepäin, muistuu siitä vielä jotain mieleeni, vaikka ne
suuret lapsensurut ovat unohtuneet.

— Sellaista saattoi hän istua ajattelemassa.

* * *

Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Hänen upeuteensa näytti
liittyvän tyttösen joustava notkeus, immen salaperäinen ihmettely
välkkyili hänen kasvoillaan, joille elämän suru oli piirtänyt nuo
tuskallisen ihanat kirjailunsa.

Se oli ihmeellistä — lapsuudenseikkailut äidin rinnassa. Se valtasi
mieleni kuin elämän oma runous, missä itku on naurua ja nauru itkua.

* * *

Mutta kun olimme siten eläneet kaksi kolme kuukautta, tuli minuun
jotain uutta.

Tähän aikaan olin huomaavinani, että hän liukui pois luotani.
Pitäessäni häntä vyötäisistä, saatoin äkkiä tuntea itseni niin
yksinäiseksi. Kun satuin silloin katsahtamaan häneen, näin hänen
katseensa vaipuneen maailmaan, jota minä en tuntenut.

Kun menin yksin ulos, tunsin käyväni rauhattomaksi, enkä voinut kulkea
kauvan. Minut valtasi pelko: Ehkä hän oli nyt, tänä hetkenä, lakannut
minua rakastamasta. Minun täytyi kotiin, minun täytyi nähdä hänet,
nähdä hänen katsovan minuun, tuntea, että koko hänen olentonsa huokui
minua ja ainoastaan minua kohti.

Alussa oli tämä minulle kylliksi. Mutta jonkun ajan kuluttua ei
tämäkään.

Minä tartuin rajusti ja täynnä levottomuutta hänen vyötäisiinsä, minä
kyselin: Rakastatko sinä minua? Ja uudelleen ja uudelleen kyselin:
Oletko varma siitä, että sinä rakastat minua, ainoastaan minua?

Hänen täytyi sanoa minulle monta, monta kertaa, että hän rakasti minua.
Minä pyysin häneltä rakkauden osotusta. Minä pyysin häntä kiertämään
kätensä ympärilleni, voidakseni tuntea, että hän oli luonani.

Minut saattoi vallata sellainen, epätoivoon asti nouseva pelko, että
hän voisi jättää minut, että minä jonakuna toisena iltana, kotiin
tullessani, löytäisin asunnon tyhjänä.

Eräänä iltana olin tavallista levottomampi. Poistuin hänen luotaan,
istuin ikkunan ääreen ja painoin pääni käsiini. Hänen täytyisi tulla
perässäni, osoittaa rakkauttaan minulle.

Silloin sanoi hän viimein — selvällä, yksitoikkoisella äänellä, joka
senjälkeen on joka päivä kaikunut korvissani:

— Se on ohi!

Minä tulin kuin hulluksi. Minä hypähdin ylös, laahustin hänen luokseen,
tartuin kiinni häneen, aivankuin tahtoakseni hänet tukehduttaa,
heittäysin maahan hänen eteensä ja huusin:

— Etkö enää rakasta minua?

— Enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta se on ohi. Se.

* * *

Oli eräs toinenkin asia. Joka neljästoista päivä matkusti hän
pääkaupunkiin. Hän sanoi, että se oli välttämätöntä, enkä minä kysellyt
syytä.

Mutta kun levottomuuteni alkoi kasvaa minussa, rupesi minua kiusaamaan
se, etten tiennyt, mitä hän teki, hän, jonka kanssa olin povi povea
vasten elänyt. Minä vaadin häneltä selitystä. Hän sanoi alakuloisesti:

— Tahdotko sitten viimeinkin tietää sen?

Minä matkustan kaupunkiin, suudellakseni lastani.

* * *

Ja kaikki vanhat tuskat alkoivat uudelleen ahdistaa minua.

Minut valtasi raskas surumielisyys. Hän oli ollut toisen oma. Tuo
versominen ja kukkaan puhkeaminen oli tapahtunut hänessä, ilman että
minä olin sitä nähnyt ja siinä mukana elänyt. Ehkä joku toinen oli
omistanut jotain siitä kauneimmasta, joka pakenee, tulematta koskaan
enää takaisin.

Ja aina enemmän alkoi minua painaa ajatus: _Hänen_ lapsensa ei ollut
_minun_ lapseni.

Kuka hän oikeastaan oli? Minkälaiset olivat hänen vaiheensa? Miksi
hänelle oli ero tullut?

* * *

Ei ollut enää entisen kaltaista. Ei tullut enää noita pitkiä hiljaisia
päiviä.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin minussa humisi ja lauloi, ja meren aallot
näyttivät minusta aurinkoisilta nietoksilta. Silloin oli kaikki jälleen
eheätä.

Mutta tuo ikuinen poltto ja kalvaminen ei lakannut, vaan aina uudelleen
palasi.

Useita kertoja tapahtui, että hän katsoi minuun syvä suru silmissään.

— Miten on? kysyin minä.

— Sinä katsot minuun niin omituisesti.

* * *

Eräänä päivänä — minua halutti suurkaupunkiin, ihmisjoukkoihin ja
meluun. Tuntui kuin en enää voisi ajatella tässä hiljaisuudessa, missä
hän vallitsi kaikkialla, niin että minun oma itseni haihtui pois.

Minä matkustin. Näin liikettä rautaverkolla varustetulla asemalla.
Suuret rakennukset katujen varsilla katsoivat minuun, kuin
monisilmäiset kummitukset.

Ympärilläni vilisi silmiä, kuului äänten ja askelten humua. Kaukana
etäisyydessä halkoivat iltaruskoa korkeat tornit huippuineen.

Minä kävelin ja katselin jokaista silmäparia. Tein sen aivan
tietämättäni. Viimein selvisi minulle, että _häntä_ minä etsin.

Mutta ei koko kaupungissa ollut yksiäkään kasvoja, joista ilmenisi
se, — se, jonka minun sieluni ikäänkuin tunsi jo jostakin edellisestä
olotilasta.

Ja minä huomasin, että _hän_ se oli minulta poissa.

Ja minä aloin kuvailla häntä mielessäni sellaiseksi, kuin hän
todellisuudessa oli, mutta jollaisena minulla ei ollut ollut rauhaa
nähdä häntä. Ja kaikista noista rautaverkoista, talojen ikkunoista,
torneista ja ihmisten jaloista kutoutuivat näkyviin hänen piirteensä,
suurempina ja syvempinä, kuin miksi minä olin ne huomannut, ja minä
näin syvällä hänen rinnassaan kätköjä, jotka minulle olivat pysyneet
suljettuina.

* * *

Mutta ennenkuin minä palasin takaisin kotiin, menin erääseen
ravintolaan, sen sisimpään huoneeseen. Se oli minusta kuin omituinen
vaskipiirros, vanhoilta, unohdetuilta ajoilta. Olutta ja paloviinaa
tuli ja katosi, palvelijat huusivat, voileivät tanssivat, ihmiset
puhelivat, nauroivat, haukottelivat, päällysvaatteisiinsa pukeuneina.

Silloin näin ovea kohti tulevan erään miehen, joka käveli eri tavalla
kuin toiset. Hänen katseensa liukui huoneessa paikasta toiseen, eikä
hän katsonut keneenkään. Hän kulki eteenpäin kumartuneena, ja näytti
kuin häntä olisi ympäröinyt osa sitä pimeyttä, josta hän tuli.

Hänkin näkyi pyrkivän siihen sisimpään huoneeseen. Minä nousin ylös. Me
tervehdimme. Sillä hän oli Bredo.

Hän ei katsonut minua silmiin. Hän ei voinut puhua. Vasta kun hän oli
paljon juonut, alkoi hän. Hän sopersi, hän puhui kuumeisesti, vähän
väliä täyttäen lasinsa paloviinalla ja joi sen yhdellä siemauksella,
sanoessaan:

— Minun täytyy juoda, minun täytyy juoda.

— _Hän_ on poissa, sanoi hän.

— Minä kuljen ja kuljen. Minä en löydä häntä... Hän on poissa. (Hän ei
ollut koskaan puhunut mitään "hänestä")... Atelieeri on suljettu... En
enää mene sinne... Minä kuljen ohi illoin... illoin... monta kertaa...
Minä en mene sisään... En uskalla mennä sisään.

Menin sinne eräänä yönä... En saanut rauhaa. Nousin ylös sängystä...
makuusijaltani... Menin ulos kaduille... Siellä näin erään nukkuvan
poliisin, ja juopuneen naisen... Minä tulin ylös atelieeriin... Siellä
kummitteli oma ruumiini... oman elämäni ruumis... ruumis... ruumis...

Minä olen lopettanut työni... Minä lyyhistyn kokoon... Ihmiset (hän
katsoi ympärilleen)... ihmiset, minä kuljen heidän joukossaan, sillä
minä vihaan (hänen äänensä oli kohonnut).

Minä vihaan (hän puristi yhteen hampaansa, ja katsoi jäykästi minua
silmiin ilmeellä, jossa oli jotain melkein mielipuolista) vihaan...
minä vihaan sitä näkymätöntä, joka ympärilläni hiiviskelee, jonka
kanssa en koskaan voi joutua julkiseen taisteluun... minä vihaan.

(Sitten jatkoi hän, muuttuen hyvin murheiseksi). Minä menen puistoon.
Minä katselen hänen lastaan. Ostan hänelle makeisia. Lapsi muistuttaa
häntä. Minä silitän sen hiuksia... Yhden ainoan kerran... kaukana...
näin hameen, — ainoastaan hän, kulkee noin — hän viivähti nurkassa, —
minä juoksin, hän oli poissa.

Tiedätkö mikä hänen nimensä on! Tiedätkö, mikä hänen nimensä on! (Hän
sanoi sen melkein uhkaavasti).

Oi, ei... sinä et saa sitä tietää. Ehkä minä vielä tapaan hänet,
ja silloin on maailmassa ainoastaan yksi ainoa, joka kuulee minun
mainitsevan sen nimen. Silloin minä olen hyvä häntä kohtaan. (Oli kuin
hän äänellään olisi tahtonut osottaa, kuinka äärettömän hyvä hän aikoi
häntä kohtaan olla). Minä tahdon olla niin lempeä, — oh, hänestä tulee
tuntumaan niin hyvältä. En aio koskaan olla synkkä, en koskaan synkkä.

Ajatella, että ne hiukset... ne pitkät hiukset, jotka valuvat alas kuin
suru, pitkin hartioita, rintaa ja selkää, että ne kiertäytyvät toisen
ympäri... toisen... en tiedä kenen... että hän imee itseensä niitten
kutreista, juopuu hänen suloisista piirteistään.

Oh, (hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi) tiedätkö sinä, mitä se
merkitsee: kantaa jonkun ihmisen kuvaa piirre piirteeltä sydämessään,
nukkua yönsä joku noista piirteistä mielessään, herätä sen muistoon...
ja sitten mennä ja... mennä ja...

(Hän tarttui kiinni päästään). Minä tulen hulluksi! (Sitten oli hän
kauan vaipuneena syviin ajatuksiin. Viimein sanoi hän hitaasti):

Mutta ehkä taide vaatii lunnaansa. Ehkä sen Prometheus-työn täytyy
täällä kuoleman valtakunnassa tunkeutua jumaluuden omaan pyhimpään, —
sopusoinnun kotiin — luomisen salaisuuteen, — ehkä se täytyy sovittaa
titaanin surulla... ja titaanin... kaipuulla.

* * *

Minä matkustin kotiin samana iltana. Mutta minä pelkäsin häntä nähdä
taas.

Me sytytimme kolme kynttilää salissa. Ikkunat olivat auki.

Me istuimme ääneti kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ilma oli täynnä
muistoja suuteloista. Mutta tuntui kuin ne olisivat haavoittaneet
minua. Ja ulkoa mereltä tuli kauhu, vallaten minut. Tuntui kuin olisin
sen edessäni nähnyt ja tunsin jalkojeni alla äärettömän syvyyden, jonka
pohjalla piileskeli oma omituinen maailmansa.

Minä nousin ylös ja suljin ikkunan.

Mutta silloin tuli pahempaa. Tuolla istui ainoastaan hän, mutta
välillämme näin eräät masentuneet kasvot, joilta minä varastin ja
joilta minä valhettelin.

Ja ensikerran välähti minussa ajatus, joka ei suurimpinakaan
levottomuuden ja epäilysten hetkinä ollut synkistänyt minua:

Hän on huono nainen.

Silloin tunsin hänen kätensä pääni päällä. Äänettömästi oli hän
lähestynyt.

Hän oli kuolonkalpea.

Minä en voinut puhua. Vilunväristyksenä lensi aivojeni läpi uusi
ajatus: Ei hän minua liikuta. Hän seisoi hetkisen. Sitten meni hän
hitaasti ulos. Minä kuulin oven hiljaa sulkeutuvan.

Kuulin hänen menevän ulos käytävälle. Kuulin hänen avaavan ovensa.
Sitten en enää kuullut mitään.

Mutta kun olin hetken aikaa istunut, olin kuulevinani itkua ikkunan
alta ja meren yli. Avasin ikkunan, mutta kaikki oli hiljaista. Otava ja
Linnunrata vaan välkkyilivät liikkumattomina veden pohjasta.

Minä istuin jälleen. Mutta kuulin taas jonkun itkevän.

Mieleeni johtui: Hän itkee. Ja suuri säälintunne — en tiedä ketä
kohtaan — valtasi minut.

Minä menin hänen luokseen. Hän istui siellä hiljaa. Mutta hän ei
itkenyt.

Minä asetin tuolin häntä vastapäätä. Tartuin hänen molempiin käsiinsä
ja katsoin kauan ääneti häntä silmiin.

Niinkuin voimakas kainoudentunne olisi hänet vallannut. Hän laski
katseensa edessäni eikä hän suudellut minua.

Ja se lisääntyi päivä päivältä. Hänellä ei enää ollut tuota tulista
katsetta ennen yön tuloa. Kun minä lähestyin häntä, alkoi hän vavista,
ikäänkuin pelkäisi minua. Jos hän sitten antautui, oli se niin
pelokasta ja värisevää.

* * *

Minä vaivuin raskaaseen surumielisyyteen. Minä mietiskelin, enkä voinut
päästä selville. Ja tuntui kuin joku minussa olisi tahtonut repiä minut
kappaleiksi.

Minä saatoin istua ja lukea, vaikka hän oli huoneessa, enkä minä sitä
huomannut.

Saatoimme kulkea koko päivän toisillemme puhumatta, — mutta sitten
saatoimme kohdata toisemme käytävässä, tarttua äkkiä toistemme käsiin
ja puristaa niitä katsomatta toisiimme.

Mutta kun me illan lähestyessä vaivuimme suuteloon, saatoin äkkiä
tuntea kiusallista vastenmielisyyttä: Välillemme kohosi eräs pää, jonka
hiukset olivat tuskasta pystyynnousseet.

Kun se tapahtui kävi hän kuolonkalpeaksi.

Näkikö hän saman näyn?

* * *

Minä aloin kulkea ulkona. Pelasin tuntikausia biljardia kaupungin
klubissa. Minusta tuli etevä biljardin pelaaja. Ehkä se, että pääni
oli niin täynnä muita ajatuksia, vaikutti, etten koskaan erehtynyt.
Niinkuin nukkuvana voi kulkea pitkin katonräystäitä, samoin minäkin,
itsekään sitä huomaamatta, pelasin uhkarohkeasti.

Ne miehet, jotka olivat ympärilläni, häipyivät kuin pilveen, he olivat
kuin päitä maalauksessa.

Sisältä kahvilasta kuulin lasin kilinää.

Mutta koko ajan tunsin polttavaa kaipuuta kotiin. Minä kuvittelin,
kuinka hän tulisi minua vastaan, heittäytyisi syliini, suipistaisi
suutaan, tyytymättömänä pitkästä poissaolostani.

Hän ei tehnyt sitä. Niinkuin kaikki olisi ollut lopussa. Hänen
silmiinsä oli tullut jotain ylpeää, vierasta.

Minä kärsin siitä kauheasti. Mutta samassa tunsin, että oma olentonikin
muuttui, että olin synkkä kasvoiltani ja ääneltäni tyly.

Hänen kasvonsa muuttuivat yhä enemmän sellaisiksi, jollaisina en niitä
senjälkeen ollut nähnyt, kun hänet ensikerran kohtasin. Niihin oli
ilmestynyt ryppy, joka oli ollut poissa, jotain sammunutta oli silmiin
ilmestynyt, ja usein levisi otsalle jotain raskasta, väsynyttä.

* * *

En koskaan unhoita näitä biljardihetkiä. On kuin sivelisin silloin
liidulla biljardipöytää, tukalien kysymysten myllertäessä aivoissani.
Ei mitään selviä ajatuksia. Ei mitään suoranaisia suruja. Tein joskus
syytöksiä itseäni vastaan. Hetkellisesti tunsin itseni syvälle
vajonneeksi, kurjaksi ja halveksittavaksi.

Eräänä iltana kävi tämä minulle niin voimakkaaksi, että keskeytin pelin
ja lähdin pois. Oli pimeä, ja pääni oli niin täynnä ajatuksia, etten
nähnyt minne menin. Tunsin ruohoa ja kiviä jalkojeni alla, ja pensaita
ympärilläni.

Kuulin äkkiä puron solinaa, ja muistin, että se oli se, josta hän oli
kerran pivollaan juonut. Silloin huomasin, kuinka kaunis se oli. Päivä
oli kuultanut sen läpi. Illalla olin suudellut jokaista hänen sormeaan.
Hän oli sanonut:

— Miksi tänä iltana suutelet jokaista sormeani?

Sellainen oli suhteeni häneen. Minä kuljin pilkkopimeässä, en nähnyt
mitään ja tunsin kaikki. Mutta äkkiä saatoin nähdä jotakin välkkyvää,
kuulla jotakin solisevan.

* * *

Kun tulin kotiin, heitin kiven hänen valaistuun ikkunaansa. Hän avasi
sen:

— Kuka siellä?

— Minä se olen.

— Oh, se olet sinä.

Kaiku vastasi läheisyydessä. Ja pimeästä kaikui: Minä — sinä.

Hän meni sisälle huoneeseen, palasi takasin ja huusi:

— Odota, minä tulen alas. Hän tuli alas. Hänen hiuksensa hulmusivat
hartioilla. Me istuimme eräälle kivelle. Hän sanoi:

— Nyt minä kiedon hiukseni ympärillesi.

Sitten heitti hän hiuksensa päälleni ja minä peityin niihin.

— Rakastatko sinä minua? sanoi hän.

— Minä rakastan sinua.

Sitten veti hän hiuksensa pois ja sanoi:

— Huuda yli meren: Minä rakastan sinua.

Minä huusin:

— Minä rakastan sinua.

Kaiku vastasi läheisyydessä:

— Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka siellä loiskii? kysyi hän.

— Kyllä.

— Kuuletko, mitä se loiskii? Se loiskii: Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka tuuli humisee? Se humisee: Minä rakastan sinua.
Sitten peitti hän minut taas hiuksiinsa, ja sillä tapaa me istuimme.
Näytti kuin tahtoisi hän peittää minut joltain pahalta.

* * *

Yöllä minä heräsin. Tuntui kuin joku olisi suudellut minua otsalle.
Minä kohotin pääni ja kuuntelin. Minusta tuntui kuin joku koira makaisi
matolla sänkyni edessä. Minä kuulin sen läähättävän. Minä katsoin
sinne. Se oli hän. Hän nukkui siellä, tyyny päänsä alla, yöpuvussaan.

En uskaltanut herättää häntä. Minä nostin hänet niin hitaasti ja
varovaisesti, kuin suinkin voin ja kannoin hänet sänkyynsä. Hänen
silmänsä olivat koko ajan suljetut. Mutta ehkä hän ei nukkunutkaan.

* * *

Minä katselin merelle. Näkyi vielä illan jälkeen tulipunainen
rusko. Minä ojensin ylös käteni. Minä omistin elämän ja kauneuden.
Minä värisin ylpeydestä. Niinkuin nyt, en ollut koskaan ikävöinyt
aamunkoittoa.

Oh, se minkä hän oli elänyt, minkä hän oli elänyt ulkopuolella minua
— eikö se myös kuulunut minulle? Kun aurinko nousee, menisin hänen
luokseen ja kysyisin, eikö kaikki ollut minun. Ja kaikki tulisi
hyväksi. Ja siitä tulisi jotakin, jollaista ei koskaan ennen.

* * *

Minä makasin pitkään aamulla. Elämän voitonhuume kävi minussa. Nyt
se oli alkava. Tuhansissa eri muodoissa tulisi minun olentoni häntä
ympäröimään. Ei koskaan enää voisi mitään tulla välillemme.

Minä otin kylvyn. Sitten pukeuduin juhlapukuuni. Menin hänen luokseen.

Hän oli poissa. Pöydällä oli lippunen:

— Minä olen matkustanut kaupunkiin.

* * *

Tuossahan ei ollut mitään niin ihmeellistä.

Mutta minä kävin levottomaksi ja se lisääntyi päivän kuluessa. Minä
kuljin ympäri, kuin jonkun näkymättömän seuraamana. Ja itsekään
tietämättä olin viimein tullut rautatieasemalle. Ostin lipun, puoleksi
tajutonna. Astuin vaunuun. Minä matkustin.

Harhailin ylös ja alas pitkin katuja. Minä en _tahtonut_, ei, minä en
_tahtonut_.

Minä en voinut ajatella selvästi, kaikki pyöri ympäri kaaoksessa.
Väristyksiä, joista en tiennyt mitä ne merkitsivät, muistoja, synkkiä,
tuskallisia aavistuksia, senjälkeen taas tunsin keveän suutelon
huulilleni, näin hymyn, jonka kerran näin hänen huulillaan.

Mutta aina vaan kalvoi mieltäni: Älä mene, älä mene.

Ja miksi minä sinne menisin? Miten olin tullut ajatelleeksi, että minun
sinne pitäisi mennä?

Siten kuljin tuntikausia. Minä pakenin kaupungin laitakaduille,
välttääkseni tulemasta siihen kaupunginosaan. Nousin eräälle korkealle
kukkulalle.

Tuolla lepäsi kaupunki, ihmeellinen, monipäiväinen, monisilmäinen,
ihmisten luoma olio, sumuvaippaan kääriytyneenä, savua tupruten. Se
sai ravintonsa laivoista, rautateistä. Puhelin- ja sähkölennätinlangat
olivat hermoja, joissa suhisten kulkivat tunteet ja ajatukset käskyn
mukaan. Silloin pysähtyi katse: Tuolla se oli, tuon kadun varrella.
Mikä noista katoista _oli_ se?

Nyt täytyi minun kiirehtiä eteenpäin. En nähnyt enää mitään. Minä vain
kuljin ja kuljin. Viimein huomasin tulleeni erääseen piharakennukseen,
minä näin että se oli piharakennus, huomasin kulkevani ylös rappuja, ja
pysähtyväni erääseen käytävään. Silloin minä havahduin. Kuulin ääniä
sisältä. Yksi niistä oli hänen.

* * *

Yksi niistä oli hänen. Se kuului läpi avaimenreijän ja ovenraon,
niinkuin ääni, joka pimeydessä kaikuen, ei ole mihinkään näkyväiseen
yhdistetty.

Minä näin hänen sielunsa sen takana. En ollut koskaan kuullut sitä
sellaisena, en koskaan ollut tiennyt, että sitä niin rakastin, sitä
samaa ääntä, joka oli niin usein korviini kaikunut pieninä tuikkivina
ääninä, jotka kultasäikeinä kietoutuivat hermojen ympäri, niitä
lämmittäen ja saaden ne tuntemaan ainoastaan lämpymän ja miellyttävän
olotilansa tuon äänen hyväilemänä.

Miksi minä alotinkaan tämän kertomukseni? Oi miksi minä alotin sen?
On kuin sydän taas tahtoisi haljeta. Minä luulin tulleeni niin
voimakkaaksi ja valtavan levolliseksi. Usein ennen halusin kyllä
kirjoittaa tästä, sillä minusta tuntuu niissä olevan jotain, joka
on hyvä ihmisten saada tietää, etteivät he tekisi elämäänsä kovin
vaikeaksi, eivätkä kyynelillä turmelisi sitä, mikä oli syntynyt
kirkkaan naurun ympäröiväksi, — mutta minä en uskaltanut, sillä joka
kerta kun tahdoin alkaa, ajattelin näin: _Sen_ voit sinä helposti
kirjoittaa — ja sen — ja sen — — mutta, kun sinä tulet siihen, —
siihen, jolloin kuulit äänen ovenraosta, viimeisen, jonka sait häneltä,
viimeisen, voitko sinä silloin?

Enkä minä uskaltanut.

— Taas näin kuin salaman huikaisevassa valossa verkon, elämän verkon,
ylläni, allani, kaikkien meidän välillämme.

* * *

Minä juoksin ulos. Muistan, kuinka sanoin itselleni: Ameriikkaan!
Ameriikkaan! Ameriikkaan! Ja tuskin tiesin itsekään, että niin sanoin.
Minä juoksin ja juoksin, silmieni edessä vilahteli ja korvissani humisi
kaikki se, mikä tapahtunut oli.

Minä näin jokaisen hetken edessäni, koetin tunkeutua syvyyksiin, löytää
jotakin niitten takaa.

Minä muistan, kuinka äkkiä näin kaksi silmää edessäni, kaksi
lapsellista ihmettelevää silmää, vaaleakiharaisten hiusten otsaa
ympäröiden. Se oli yksi, tuhansista naisista, ehkä paljaan sattuman
kautta hän oli herättänyt minut mietteistäni, ja kuitenkin näen hänet
taas niin usein äkkiarvaamatta edessäni, niinkuin silloin, ja hänen
lapsensilmänsä tunkeutuvat sieluni kätköihin, joita en itse tunne.
Silloin tunsin hetkeksi suloisen rauhan laskeutuvan ylitseni: oli
olemassa toinenkin maailma, oli jotakin muutakin kuin se vainen, jossa
koko minun olentoni eli.

Ja hetket kuluivat. Ihmiset, jotka olivat ulkona, palasivat koteihinsa.
Kaduilla kävi hiljaiseksi. Näkyi vain valaistuja ikkunoita. Kaikki
mitä näin, tuli kohtalonomaiseksi, ja tuon tuostakin saatoin kuiskata:
Tuolla kuolee joku, tuolla. — Siellä sisällä on surua — eräässä
rinnassa käy myrsky, eikä kukaan siitä tiedä.

* * *

Keskiyön aikana havahduin erääseen ääneen, joka vaikutti minuun
vastenmielisesti:

— Minne Te oikeastaan aijotte? Se oli eräs pitkä, leveäharteinen mies.

— Tehän kiertelette herkeämättä samaa kaupunginosaa.

— Kiertelenkö samaa kaupunginosaa?

— Niin, jumalan nimessä te kiertelette.

Olin huomaavinani ivaa hänen sanoissaan.

— Ettekö tahdo tulla sisään kanssani ja juoda lasin vhiskyä. Minä
tunnen Teidät. Te olette... (hän mainitsi nimeni). Minua on kauan
haluttanut puhua kanssanne.

Hänen olentonsa toukkasi minua, mutta minä seurasin häntä.

— Minulla on asunto täällä läheisyydessä.

Ne olivat ainoat sanat, jotka matkalla lausuttiin,

Vasta kun olimme haparoineet ylös portaita ja tulleet huoneeseen, sanoi
hän, lähentäen kasvonsa likelle omiani, merkitsevästi hymyillen:

— Minä olen hänen miehensä. Oikeammin sanoen, olin hänen miehensä. Me
olimme yhdessä papin ja alttarin edessä. Te voitte uskoa, että hän oli
viehättävä morsiuspuvussaan, — viehättävä.

Minä tiedän, että Te olette... niin, kuinka sen nyt sanoisin... hm...
hänen rakastajansa... nykyään. Voitte uskoa, että hän kiinnittää
mieltäni. Ja senvuoksi minua huvittaa seurata hänen toimiaan hiukan.

Lausuessaan viime sanat, ojensi hän minulle sikarilaatikon, ja tuli
niinmuodoin katsahtaneeksi minuun. Hänen kasvoillensa levisi varjo. Hän
sanoi hiukan ihmettelevällä äänellä:

— Teihin koskee, kun käytän tällaista puhetapaa? Minä luulin...

Pyydän anteeksi, jos olen loukannut Teidän... Teidän tunteitanne.
Niinkuin sanoin, hän kiinnittää mieltäni. Hän kuuluu siihen naislajiin,
jota minä saanen kutsua — monipuoliseksi. He ovat parhaita silloin,
kun he ovat meistä välimatkan päässä. Kun kylmästi voi heitä tutkia.
Minä olen pitänyt tämän asunnon, jonka kerran... erinäisestä syystä...
olin pakotettu ottamaan. Minua huvittaa näin toisinaan seurata hänen
vaiheitaan.

Mutta mikään kilpailija en Teille ole. Minä aion jonkun ajan kuluttua
mennä uudelleen naimisiin. Niin, että Te voitte olla varma, hm!

Minä olinkin liian raaka häntä kohtaan. Liian raaka. Hän sanoi minulle:
Minä olin liian raaka. Minä poljin hänen hienompia tunteitaan.

Sanokaa minulle: Onko Teillä hienoja tunteita? Niin, minunhan ei
tarvitse sitä urkkia. Mutta hm, oletteko Te koskaan tuntenut naisen
kantapään polkemassa hienompia tunteitanne.

Oh, se on niin huvittavaa... se on niin huvittavaa, tietäkää... se on
korkeinta nautintoa! Kaikkein, kaikkein korkeinta!

En tarkoita, että _minulla_ olisi niitä. Minä olen raaka, hyvin raaka.
Mutta eikö se ole ihmeellistä, että vasta sitten, kun kaikki oli jo
ohi, hän rupesi minua _niin_ viehättämään... psykologisesti — kun
hän, jos niin voin sanoa, oli polkenut minun... hm... toisenluokan
hienotunteisuuttani.

Hetken perästä jatkoi hän:

— _Minä_ se kuitenkin sain hänen ensimäisensä.

Te voitte uskoa, että hän oli silloin suloinen.

Niinkuin kärppä... niinkuin kärppä.

Hän väitti, että rakastin ainoastaan hänen ruumistaan. Se nyt onkin
minun mielipiteeni, että ainoastaan ruumiissa on tarkotusta. Se on
jotain kirotun sairaloista se toinen. Nuori, tuore rakkaus, se on
ruumis, se, ruumis se vetää ruumista puoleensa. Kaiken sen muun tulee
olla kuin suljettu kirja, antaa naisen pitää kaiken sielua koskevan
aivan omanaan.

Oletteko Te huomannut, kuinka hiiden vaikeata on unhottaa? — Tämä
kärppä, näettekös, tämä kärppä...

Tätä sanoessaan meni hän ikkunan luo ja kiersi ylös uutimen. Vasta nyt
huomasin, että huone oli vastapäätä atelieeria.

— Siellä on valoisaa.

Kysymys tahtoi pyrkiä esiin, mutta vastenmielisyys, antaa vieraan
ihmisen nähdä liikutustani, sai minut painamaan sen alas joka kerta.

Viimein sain henkeä pidättäen puserretuksi suustani:

— Luuletteko _hänen_ olevan siellä?

Hän katsoi minuun — en tiedä oliko siinä osanottoa tai vahingoniloa —
ja sanoi:

— Varmaan on hän siellä. Eihän se piru vieköön minusta muuten niin
hauskaa olisikaan.

Hän alkoi lähestyä minua. Hän sanoi:

— Sanokaa minulle... oletteko Te suudellut... oletteko Te suudellut...
ha, haa, se on tuollainen makuisa pieni viaton... oletteko Te
suudellut... se on vasemmalla puolen... oletteko Te suudellut... juuri
alle rinnan.

Oletteko Te suudellut.

Hän oli tullut aivan lähelle minua, hän tuijotti minuun, hän kumartui
aivan korvani juureen, kuiskasi sinne erään sanan, joka vieläkin siellä
suhisee.

* * *

Muistan erään yön. Ei näkynyt ketään muita ihmisiä, kuin kaksi, tähdet
vain loistivat.

Sinne on vielä ilmestynyt kahdet tahraiset huulet.

* * *

En enää voinut matkustaa takaisin. Inho oli vallannut minut.

Mutta kun pari päivää oli kulunut, oli kuin joku olisi yli otsani
sivellyt. Vihdoin tunsin jotakin hentoista eräässä kohden siinä. Mitä
se oli?

Silloin muistin erään suutelon, jonka kerran unissani olin tuntenut. Se
ei tahtonut hävitä pois. Minä matkustin.

* * *

Hän ei ollut kotona. Häntä ei löytynyt mistään. Minä kuljin pitkin
rantaa. Näin, että venhe oli poissa. Minä lainasin erään toisen ja
soudin ulos. Löysin oman venheemme. Se keinui tyhjänä. Minä riisuin
päältäni ja sukelsin. Viimein lepäsi hän käsivarsillani.

* * *

Vielä näkyi hänen päänsä jättämä syvennys tyynyssä, tyynyssä, jossa
toisinaan oli kaksikin syvennystä näkynyt. Minä tulin koskettaneeksi
sitä. Sieltä vierii esiin eräs käärö.

Siinä oli päällä minun etunimeni. En uskaltanut sitä avata.

Kuljin ympäri kaikissa huoneissa. Ei ketään ollut luonani.

Pysähdyin silloin tällöin jonkun pikkuesineen eteen, hiusneulan, —
nauhan.

Seisota pitkiä aikoja sitä katsellen. Mutta en uskaltanut koskettaa
sitä.

Kuljeskelin huoneissa yhtämittaa yötä, päivää.

* * *

Silloin soivat kellot ja hänet haudattiin.

* * *

Kun olin jäänyt yksin, otin esiin käärön.

Huomasin ensin sinetillä suljetun kirjeen:

— Tyttärelleni, hänen täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

Sitten erään päiväkirjan. Se oli vain alotettu. Sillä vasta ensi sivut
olivat kirjotettuja. Se oli päivätty, — aina kellonlyönnilleen — se oli
kaikki tuttavuutemme alkuajoista, juuri ennen noita neljää kuukautta.

Vielä oli eräs suuri käärö minulle.

Tässä seuraa, mitä hän, joka nyt on kuollut, on kirjottanut sille, joka
ehkä syöksi hänet kuolemaan.

Päiväkirja.

Minun on niin hyvä olla. On niin hiljaista. Minä istun ja katselen
pientä lamppua, enkä enempää tahdo. Ei, en tahdo enempää. Miksi en
koskaan voi saada rauhaa rinnalleni? Miksi meillä naisilla täytyy olla
sydän?

On eräs sana, jota en koskaan uskalla vapisematta kuiskata. Minä
vapisen niin, että minua palelee. O—n—n—i.

Niin, minua palelee. Tahdon paneutua maata. Tahdon levittää ylleni
hyvän, lämpimän peitteeni. Tahdon nukkua.

* * *

Hän. — Tuleeko se taas pettäen?

Enkö sitten jo ole tuota kaikkea kokenut?

Enkö ole kylliksi kärsinyt?

Miksi puristin hänen kättään? Tiesin sen vasta jälestäpäin.

Ei — en tahdo enempää. En tahdo.

— En voi kärsiä hänen nimeään.

Jospa se olisi mahdollista! Jospa sitä olisi maailmassa! Toisinaan
tuntuu, kuin hänen silmänsä olisivat seuranneet minua aina
iankaikkisuudesta.

— Ei. Ei. Minä en tahdo. On mieletöntä uskoa onneen.

* * *

Minä en voi ymmärtää, että olen elänyt, että niin monta päivää on
vierähtänyt. Kaikki on kuin sumua. Muistan ainoastaan yhden asian:

Että minä synnytin.

Kaikki muu on kuin sumua. Makuuhuone: kasvot, jotka ylitseni
kumartuivat. Uh, ei! En uskalla sitä ajatella!

Ja sitten tuli joukko miehiä ja kirjeitä, joukko kirjeitä ja kukkia.

Miksi nämä muistot eivät jätä rauhaan minua?

On kuin se suuri suippoparta minua taas koskettaisi.

Miksi tuon kaiken täytyy juuri nyt eteeni ilmestyä? Pois! Pois!

* * *

Minä kuulen oman huutoni siitä yöstä, synnytysyöstä.

Minähän rakastan sinua, lapseni. Minähän rakastan sinua kaikesta
sielustani. Petänkö minä sinua, olenko uskoton sinulle? Oi, mitä minun
pitää tehdä? Minunhan pitää elää, lapseni, minunhan pitää elää elämä.
Minullahan on nuoruus, minullahan on jotain ihanaa rinnassani, jonka
täytyy saada osansa! Oi, minulla on niin paljon, niin paljon!

Oh, elämä on niin paha, on niin turhaa, niin rajattoman turhaa koettaa
tehdä kaikki oikein, siten kuin olisi tehtävä.

* * *

Nyt on maailmassa ainoastaan yksi ainoa suuri suutelo.

* * *

Ei ole ketään sellaista, kuin _hän_. Ei kukaan voi sitä, mitä hän voi.
Hän tuutii minua kuin pientä lasta. Ja emmekö olekin kaikki pieniä
lapsia tässä suuressa, ikuisessa melskeessä.

* * *

Hänen sanansa ovat minulle samaa kuin sinivuokot ja orvokit lapsena
ollessani.

Tuntuu kuin eläisin. Poveni aaltoilee nousten ja laskien. Tuntuu niin
lämpimältä ja hyvältä.

Että voikin unhottaa!

* * *

Hän on minut luonut.

* * *

Oi, miten saattoi hän sen nyt tehdä? Nyt, kun kaikki näytti muuttuneen
maailmassa.

Mutta hänhän ei voi tietää.

Se oli niin pahasti. En voinut mitään sanoa.

"Tätä ei sinun olisi pitänyt tehdä."

Niinkuin olisin puhunut unissani silloin, kun sen sanoin.

Rakas Tulla! Ainoastaan sinun luonasi on rauhaa. Kun istun ja pidän
sinua rinnoillani, silloin ei muuta olekaan. Silloin minä en kaipaa.
Silloin en toivo mitään. Silloin en uneksi sitä, mikä on olematonta.

       *       *       *       *       *

Kirje.

Rakkaani! Näinä öinä, jotka ehkä tulevat olemaan viimeisiäni täällä
alhaalla, jossa sinä minulle elämän annoit, tahdon kirjottaa sinulle
ja koettaa selvittää sinulle kaikki. Sinä jätät minut joka päivä ja
minä olen ylpeä, enkä voi tulla sinun luoksesi. Mutta öisin sinun
nukkuessasi, tulen luoksesi ja suutelen sinua otsallesi, jota rakastan.

Olen jo kauan aavistanut, että jotain täytyy tapahtua. Ja kaupungissa
käynnistäsi tiedän, että minun on kuoltava.

Sinä et ole koskaan kysellyt minulta, mitä olen elänyt, enkä minä ole
sitä koskaan sinulle sanonut.

Minä tahdoin sen niin. En tiedä miksi, mutta kun nyt istun täällä, ja
kaikki on hiljaista, silloin ymmärrän niin olleen tarpeellista _siksi_,
että se tulisi kasvamaan niin äärettömän suureksi, (tuskin voin uskoa,
että se on tapahtunut), että niin pitäisi olla.

Minä tahdoin olla sinulle tuollainen kiehtova, josta et kaikkea
tiennyt. Jos olisin kertonut sinulle kaikki, silloin sinä olisit niin
paljon ajatellut sitä ja niin paljon merkitystä antanut sille. Minä
tahdoin olla sinulle olemassa vain sellaisena, kuin sinä näit minut.

Rakkaani! Ole varma siitä, että minulla, Rebekalla, ei ole toista tässä
elämässä ollut kuin sinä ja minkä sinä minulle annoit.

Sinä voit ottaa selvän siitä. Sinä voit saada tietää joukon asioita
minusta. Ihmisethän tietävät kaikki. Sinä voit saada tietää, että minä
erosin miehestäni, tietää, että se oli minun syyni, sinä voit saada
kuulla suhteestani Bredoon.

Oh, sinä et saa mitään tietää! Ihmiset eivät tiedä mitään. Sitä, minkä
joku ihminen on elänyt, sitä ei kukaan tiedä. Siitä, mitä tunteita
kahden välillä on, siitä ei kenelläkään ole selkoa.

Ja jos minä olenkin syntiä tehnyt ja ollut paha, — yhtä kohtaan tiedän
olleeni uskollinen ja puhdas ja siveä jokaiseen soluuni asti, joka
minussa on, siitä saakka, kuin tiesin hänestä jotakin.

Oi, miksi en sitä tiennyt aikaisemmin!

* * *

Oh, miksi menet luotani? Minä ikävöin niin äärettömästi sinua? Etkö
sinä aavista, kuinka minä kärsin päivisin, kun sinä olet poissa
luotani? Missä sinä olet? Mitä teet?

Etkö sinä voi huomata, kuinka on kauheaa, että vaikka niin kauan olen
jokaisen hetken luonasi viettänyt, sinä jätät minut yksinäisyyteen?
Etkö voi huomata, kuinka kaikki mennyt ryntää päälleni ja paljastaa
minut ja pistää ja ruoskii minua.

Etkö sinä voi huomata kuinka kaikki muuttui minussa, sinut
kohdatessani? Ja koko menneisyys asettuu rauhani ja iloni tielle, ja on
ainoastaan yksi, joka sen voi pois pyyhkiä, sinä.

Oh, miksi et tule minun huoneeseeni. Sinä menet ja paneudut yksin
maata, — enkä minä saa nähdä niitä kasvoja, jotka ovat minun kaikkeni
maailmassa.

Mutta minä en ole ollenkaan sinulle pahoillani, sillä sinähän annoit
minulle kaikki, — oman itseni annoit minulle, — mutta minä en _voi_
tulla luoksesi.

Tahtoisin niin mielelläni hyväillä sinua, jos sinä kärsit, — eikä
sinun varmaan olekaan hyvä olla, rakas, — mutta minä en voi. Minä
niin pelkään, että jotakin tapahtuu, eikä se saisi tapahtua. Pelkään
niin sitä, että sinä joskus kyselet. Ja pelkään niin sitäkin, että
pilkkaisit minua.

Se ei saa tapahtua!

* * *

Rakas, minusta tuntuu kuin sinä ruoskisit minua kaiken päivää. Ja
minä olen käynyt niin pieneksi ja halveksittavaksi, en voi ymmärtää,
että joskus olen uskaltanut pitää itseäni sinun omanasi, enkä nyt
uskalla luoksesi tulla. Sinä olet niin kaukana, sinä istut korkealla
ukkospilvessä ja katselet alas minuun. Ja jos minä tulin suutelemaan
sinua, tahdoit sinä työntää minut pois luotasi. Eikä se saa tapahtua.
Ei, se ei saa tapahtua!

Oi, miksi et tule kotiin ja ole luonani — sillä _sinullehan_ minä
kuulun.

Minä en voi saada sitä mielestäni. Ne ovat koko päivän edessäni, ne
katsovat minuun, nuo surumieliset silmät. Minä tunnen, että jotakin
on tuleva, niin, minä tunnen sen, jotakin tulee, tulee. Oh, jumala
suokoon, että voisin sen sanoa sinulle, ja kysellä sinulta, sinä joka
kaikki tiedät.

Mutta minä tunnen, etten saa.

Sinä et tiedä, kuinka kauhean hiljaista on päivisin tässä talossa.
Samalla minusta tuntuu, kuin koko meri virtaisi ikkunoita kohti. Minä
itse istun yksin ja hyljättynä keskellä maailmankaikkeutta peloittavan
tuskan valtaamana. Kaikki mitä olen tehnyt, kulkee ohitseni ja joku
kolea ääni kyselee minulta? Miksi sinä sen niin teit? Miksi et _sitä_
niin tehnyt?

Minä en koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Ei koskaan johtunut
mieleeni ajatella sitä. Minä noudatin ensimäistä mieleenjohtumaa.
Vasta kun _sinä_ tulit, setvisi minulle samalla tämä: _Noin_ sinun
olisi pitänyt tehdä! Ja minä näin, että voi saada aikaan satoja muita
asioita, kuin ne, joita tekee.

Se on kauhea ajatus!

Oh, minä en voi käsittää, että minun pitää kuolla, ennenkuin olet
jälleen tullut hyväksi minua kohtaan, oikein hyväksi, niinkuin
entisaikoina.

* * *

Tuntuu kuin jokin olisi alkanut ahdistaa minua, näetkös! Se on niin
ilkeätä. Minä en voi sitä karkottaa! Oh, mitä minun pitää tehdä? Miksi
et ole luonani? Olenko minä sitten turmeltunut? Kyllä, minä tunnen sen.
Minä olen turmeltunut. Minä en enää koskaan voi tulla puhtaaksi!

— Hänen silmänsä olivat kuin ikuinen suru. _Sinun_ silmäsi ovat
kirkkaat. Ne voivat olla raskaat. Mutta kun sinä hymyilet, silloin olet
kirkkain kaikista. Kun _hän_ hymyili, oh, se ei ollut hymyä, se oli
itkua, hän hymyili sensijaan, että olisi itkenyt.

— — Ei, en uskalla ajatella enempää tänä iltana. Pääni on niin väsynyt.
Aion mennä hetkeksi sisälle ja nukkua sänkysi vieressä. Siinä on niin
hyvä.

* * *

En jaksa enempää. Minä tunnen, että minun on mentävä hänen luokseen.
En näe mitään muuta kuin nuo tummat, raskaat silmät. Minä näen ne
kaikkialla. Ne vetävät minua puoleensa. Oi, mitä minun pitää tehdä,
mitä minun pitää tehdä?

Rinnassa tuntuu niin raskaalta, en voi hengittää. Uneksin joka yö
hänestä, minä uneksin, että hän surmaa itsensä ja kuolevan katseensa
hän kohdistaa minuun.

* * *

— — Oi jumalani, mitä minä olen tehnyt? Kuinka saattoi niin käydä?
Kaiken sen ihanan jälkeen! Minä en muista mitään.

Tahdoin vain mennä hänen luokseen, nähdäkseni hänet. Hän laski päänsä
helmaani ja itki, tuo voimakas mies itki, niin että värisi, hän
väänteli tuskissaan, — ja sitten tartuin minä hänen päähänsä, — ja
sitten, — ja sitten, minä en muista mitään, — se oli kuin ikuinen
pimeys, — kaikki oli surua, vain surua, — sillä minunhan ei ollut
mahdollista tulla omaksesi sellaisena, jollainen minun olisi pitänyt
olla, enkä enää koskaan tahtoisi tulla luoksesi, sillä kaikkihan on
tullut niin kurjaksi ja minä tahdon kuolla, minä tahdon kuolla.

Oh, anteeksi, että taas olen täällä, täällä, jossa on niin pyhää,
anteeksi, että jaloin kuljen täällä, ja katselen sohvaa silmilläni.
Mutta minne minä muualle kuuluisin, jos en tänne kuulu? Oh, en ymmärrä
mitään. Kun minä taas olin tointunut, tahdoin vain juosta luoksesi, ja
kertoa sinulle kaikki, mutta kuinka sinä voisit uskoa minua, eihän se
sinulle enää koskaan voisi olla mahdollista, ethän sinä voisi uskoa,
mitä minä sanon, kuinka sinä voisit uskoa minua, enkä minäkään enää voi
katsoa sinun silmiisi. Ja minähän tiesin myös, että minun on kuoltava,
tiesin senkin, että ikuisesti sinulle kuulun, — niinkuin en sitä ennen
olisi tiennyt.

Tahdoin vain kerran vielä saada suudella niitä paikkoja, missä sinä
olet istunut ja missä olet maannut, tahdoin yöllä nukkuessasi hiipiä
sisään, sillä en enää voi silmiisi katsoa, — nukkuessasi, et sinä sitä
olisi kuullut, mutta sinä et ollutkaan kotona, oi, missä sinä olet,
missä sinä olet?

Oh, minut valtaa tuo ilkeä ajatus, joka kerran rintaani hiipi, ja jota
haihduttaakseni vääntelin itseäni sängyssä: Tehdä rikos, tehdä rikos
_sinua_ vastaan, juuri sinua vastaan. Ja sinä löisit minua, _sinä,
sinä_ yksin, ja minä tahtoisin polvistua eteesi jok'ainoa päivä, kunnes
kuolisin, ja pyytää anteeksi, — sinulta — jumalani. Sillä en voi
ajatella mitään toista jumalaa. Mutta nyt en enää koskaan voi nähdä
sinua. Enkä minä voisi kärsiä, en nytkään voisi kärsiä, että sinä
pilkkaisit minua, sinä. Enkä minä voisi elää, näkemättä silmiäsi, minun
auringoltani.

* * *

Suuri rauha on vallannut minut. Minä näen nyt kaikki niin selvästi ja
tahdon selittää sinulle kaikki, että sinä ehkä paremmin ymmärtäisit,
millainen minä olen. Ja ehkä sinä sitten kerran tahdot minulle anteeksi
antaa. Niin, minä tiedän, että sinä annat anteeksi minulle. Sillä sinun
täytyy.

Minä olen ollut sellainen minä, rakkahani, että aina olen tahtonut
uskoa johonkin niin äärettömän suureen, jonka piti löytymän, johonkin
niin ihmeen ihanaan, ettei kukaan voinut sitä kuvitella. Jo lapsuudesta
asti minä olen aina ollut rauhaton, ja aina kun ajattelin: Nyt se _on_
siellä, nyt se ehkä on siellä! niin minä uppouduin siihen ajatukseeni
sieluineni ja ruumiineni. Mutta se muuttui aina suruksi. Kun minä sinut
kohtasin, olin niin peloissani. Sillä kuinka minä uskalsinkaan uskoa,
että se voisi tulla!

Minä en tahtonut sinua ajatella. Minä tein kaikki sitä estääkseni.
Mutta oli kuin joku olisi pakottanut minut luoksesi tulemaan, ja minä
tulin ja kolkutin ovellesi, ja jalkani astui vasten tahtoani.

Ja minut valtasi kammottava pelko, kun ymmärsin, että sinut Jumala oli
minua varten luonut. Sillä minähän en voinut uskoa, ettei kaikki jo
ollut liian myöhäistä, enkä sitäkään, että se kaikkein korkein voisi
vielä tulla.

Jok'ainoa kerta minä niin äärettömästi pelkäsin, että sinä minulta
jotain kyselisit. Ja vaikkapa et kysellytkään, niin täytyihän sinun
aavistaa.

Oh, sinä, joka sanot, ettet ennen vielä ollut mitään kokenut, et
koskaan, et koskaan ole tuntenut sitä, minkä minä itsessäni tunsin
silloin, kun se ainakin tuli, kirjeesi, kaikki. Ne olivat kuin
ihmetöitä. Minä uskon varmasti, että _minulla_ meistä kahdesta on
ihaninta ollut.

Sillä mikä taistelu sinulla onkaan mahtanut olla! Senvuoksi olen sinua
rakastanut niin äärettömästi, että on tuntunut kuin rinta ei jaksaisi
kestää.

— Mutta sitten sinä tulit taas levottomaksi. Vai minussako levottomuus
ensiksi ilmeni? Minustako se alkunsa sai? Minä muistan, että olin jo
unohtanut kaikki, kaikki. Mutta sitten vähitellen selvisi: Minulla ei
ollut kaikkea sitä, minkä sinulle tahdoin antaa. En voinut olla sitä,
mitä minun olisi pitänyt olla. Poveni ei ollut nuori. Minä tunsin
tahroja itsessäni ja pelkäsin siitä sekä sinun että omieni kärsivän.
Minä en ollut niin ylevä ja suloinen, kuin tahdoin olla. Voitko
ymmärtää, kuinka teki kipeätä?

Ja voitko käsittää, kuinka oli kauheata, kun menneisyyttäni en voinut
pois pyyhkiä? Se pyrki aina väliin.

Oh, en voi käsittää, kuinka sinä sait minut niin kaikki unohtamaan.
Kesti kokonaisia päiviä ja öitä, jopa viikkojakin, jolloin en
rahtuakaan tuntenut muuta kuin sitä. Oi kiitos, kiitos!

* * *

Minä olen niin rauhallinen. Minä iloitsen, että olen kohta kuoleva,
ja saat nähdä, että sinäkin tulet iloiseksi, sillä siten tulee kaikki
jälleen hyväksi. Minut on vallannut jokin, jota en voi sanoa, tuntuu
kuin en enää kuuluisi maalliseen kotiini.

Jossakin toisessa maailmassa kai kaikki voinee täyttyä. Eikö totta,
rakas? Toisessa maailmassa kai voinen tulla uudeksi; niin ettei mitään
ole välillämme. Minusta se on niin ihanaa, suurta ja kirkasta, rakas.
Ja kun yö on pitkälle kulunut, en enää tunne tuskaa siitä, mikä
päivillä on minua eniten masentanut, se käy niin pieneksi, ja juuri sen
vuoksihan se tulikin, kun me rakastimme niin äärettömästi toisiamme.

Minähän olen sinua varten syntynyt. Mutta jokin erotti meidät
toisistamme. Kuitenkin me sitten löysimme toisemme. Ja niin minä opin
tuntemaan sinut. Ja sinä minut.

Ja niin sinä tulet ja löydät minut silloin, kun olen valmis. Sinä olet
mies, ja sinulla on vielä niin paljon tehtävää elämässä. Mutta minä
odotan sinua. Minä olen nainen, ja nainen on luotu antamaan miehelle
rohkeutta ja voimaa tehdä kaikki se, mikä hänen tehtävänsä maan päällä
on.

Ja sitä minä tahdon antaa sinulle!

* * *

Minä luulen myös, että sinun kauniit puheesi ovat vaikuttaneet sen,
että olen saanut sellaisen käsityksen kuolemasta.

Sinä et varmaan uskonut, että minä käsitin kaiken, mitä sinä sanoit.
Mutta sinä et saa uskoa, ettemme me naisetkin näe ja ajattele,
millaista kaikki on, ja ihmettele taivasta ja maata ja tähtiä ja
kuolemaa ja kaikkea, mitä on olemassa. Emmekö _me_ sitä voisi, me,
jotka itsessämme olemme tunteneet luomisen ihmeen?

Korkeinta kaikesta olivat sinun puheesi. Silloin, minä luulen, sinä
annoit minulle suurinta, mitä antaa voit.

Minä en ainoastaan kuullut sanojasi, vaan myös tunsin, millä tapaa sinä
tunsit sen, mitä ajattelit.

— Oh, niin paljon muuta, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Mutta minä
ikävöin sitä suurta valkeutta, joka minut on toiseksi muuttava. Minä
palmikoin sinulle hiuksistani ristin, jonka löydät näitten papereitten
välistä.

Pyydän sinua kantamaan sitä aina lähinnä rintaasi.

Niin, minä tiedän, että sinä kerran tulet _omakseni_. Minä olen niin
paljon ajatellut. Tuskin koskaan uskon naisen voivan kohdata sen, jota
varten hän on syntynyt.

On kyllä monta, joita hän voi rakastaa, mutta sen jota varten hän on
syntynyt, hän tuskin koskaan tapaa. Mutta ehkä hän, vaikkei häntä
maanpäällä tapaakaan, kohtaa hänet sitten jossain toisessa maailmassa.

Me kaksi olimme syntyneet toisiamme varten. Ja juuri senvuoksi ei saisi
olla mitään, ei mitään välillämme, eikö niin, rakas?

* * *

Risti on nyt valmis. Ja minä itsekin olen valmis. Rakkauteni seuraa
sinua kaikkialla. Risti on kertova sinulle, että rakastan sinua päivin
ja öin puhtaimmalla, korkeimmalla rakkaudella.

— — Olen suudellut tyynyä. Hyvästi! Ole iloinen! _Minä_ olen iloinen!

       *       *       *       *       *

Oi miksen minä aina voinut olla samanlainen kuin silloin ensi aikoina,
jolloin en halunnut muuta kuin vetää hänet luokseni, tehdä hänen olonsa
yksinkertaiseksi ja hyväksi, saada hänen rintansa iloisesti, hitaasti,
rauhallisesti aaltoilemaan?

Kun hän siinä sitten lepäsi myrttikiehkura päässään, silloin ikäänkuin
äkkiä välähti silmissäni: Sinä olit ainoa, joka olisit voinut hänelle
rauhan antaa. _Ja sinä kidutit hänet kuoliaaksi._

* * *

Luin hänen kirjeitään yhä uudelleen, monien vuosien kuluessa. Tunsin
siitä lopulta huokuvan rauhaa mieleeni, kuin itse ikuisuuden rauhaa.

Ehkä sen kaiken täytyi käydä niin, sillä minä olin sellainen. Jos
olisin ollut toisenlainen, ei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt. Mutta
minä en tuntenut itseäni.

Ja ehkä elämän ja kaiken ihmiseen ulkoapäin tulevan tarkotus onkin
vain olla koverana peiliin, johon sisäinen olentomme kuvastuu
monikierroksisena, lukemattomia mutkia tekevänä kierrejousena, kunnes
olemme nähneet kaukaisemman, salaisimmankin sopen itsestämme.

* * *

Olen kirjottanut siitä, minkä hän minulle jälkeensä jätti. Olen siitä
kaikesta kirjottanut. Siinä on ehkä seikkoja, joita on kerrattu, tai
jotka ovat toisarvoisia, mutta minulle hän ilmenee joka rivissä,
enkä minä voi tarttua pikkuseikkoihin. Minulla ei ole enää mitään
kerrottavaa. Aurinko on noussut. Minusta tuntuu, kuin kävisi sen hehku
päivä päivältä voimakkaammaksi. Minä rakastan yötä, sillä se kätkee
itseensä kuin miljoonia päiviä. Rakastan päivää, sillä se on kuin itse
elämän uhkuva virta.

Ja kun minä aina enemmän lähestyn ikuisuutta, näyttää minusta aurinko
loistavammalta ja tähdet läheisemmiltä. Minä tunnen rintani laajentuvan
ottamaan vastaan sitä mikä oli, mikä on ja mikä ainiaan pysyy.
Tulevatko sitten ihmiset päivä päivältä nuoremmiksi sensijaan että
vanheneisivat?

— Nyt alkaa jo kuulua ihmisliikettä kadulta. Ne rientävät työhönsä.
Minä kuulen puukenkien kopsetta. Raskaat työvaunut rämisevät kiviä
vastaan.

Minunkin on mentävä työhöni. Olen läpi yön tuijottanut siihen, mikä
minun lävitseni värähti ja sai hehkumaan jokaisen minun hermoni. Olen
koettanut koota sen kaiken yhteen ja tarkastella sitä.

Minun täytyy ryhtyä työhön. Mutta toisinaan kohoaa papereista
ihmettely: Mitä on tapahtuva? Niin, mitä on tapahtuva, mitä on tuleva,
kun tämä solukudoksemme on tuhkana?

Siksikö se muuttuu tuhkaksi, että siitä luotaisiin jotain uutta,
suurempaa, ihanampaa, joksi kaikki hyvä ja valoisa maailmassa oli
aiottu, — tahi onko unelma, unelma, joka elämän suruista puhkeaa, onko
se päämäärä?

Minä luulen niin, minä. Hänestä tuli minun marttyyrini ja pyhimykseni.
Hän uhrasi elämänsä meidän rakkautemme takia.

Muillehan hänen kirjeensä eivät voi olla sitä; mitä ne minulle ovat.
Minulle on niissä jokainen sana kuin suuren valkoisen ijäisyyslinnun
siivenlyönti, ja kuin valonsäde, lähtenyt maailman keskuksesta,
sydämestä, jonka kuumat lyönnit eivät koskaan taukoa.

Hänen kirjeensä ovat minun raamattuni. Siihen sisältyy kaikki. Siinä on
viisautta, jota kai kukaan muu ei voi nähdä. Ehkä se johtuu siitä, että
ne ovat minulle enemmän kuin ainoastaan kirjotettuja sanoja. Hänen,
jonka kanssa olen viettänyt ne hetket, jotka valasevat elämääni kuin
kiertotähdet, hänen ruumiinsa ja verensä ovat nämä sanat.

Tämä ehkä tuntuu monesta Jumalan pilkkaamiselta. Mutta kuka on Jumala.
Eikö hän ole se, jota me lähestymme tähtien loppumattomilla portailla,
elämäin kirkastuksessa, sielujen ijäti uudistuvissa kohtaamisissa? Ehkä
hän vähimmin vihastuu siitä, että joka ilta rukoillen suutelen tuota
pientä hiusristiä.

Aamuisin, kun aurinko nousee purppuraisena yli meren, ikäänkuin maata
verin kostuttaakseen — silloin täyttyy rintani kaipuusta saada luoda,
saada sirotella ympärilleni ituja ja kipinöitä niin runsaasti, kuin
elinpäiviäni riittää.

Iltasin, kun aurinko vaipuu välimereen, jonka aamun kylvämä purppura
oli synnyttänyt, luoden yhdestä tuhansia, purppurasta miljoonia
värivivahduksia, joissa vallitsee loppumaton ilo saada kylvää ja
synnyttää, surmata ja synnyttää uudelleen, silloin, silloin nousee
minussa ihmettely: Mitä on se autuus, se maan kauneus, jonka tulemista
hänen ihana sielunsa ennustaa?

Minä koetan nähdä ja kuvailla sitä mielessäni. Mutta minun inhimillinen
tajuntani ei siihen riitä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RISTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.