Man-saaren tuomari

By Sir Hall Caine and Ville Hynynen

The Project Gutenberg eBook of Man-saaren tuomari
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Man-saaren tuomari

Author: Sir Hall Caine
        Ville Hynynen


        
Release date: March 28, 2026 [eBook #78311]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78311

Credits: Juhani Kärkkäinen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAN-SAAREN TUOMARI ***





MAN-SAAREN TUOMARI

Kirj.

Hall Caine


Englanninkielestä suomentanut

Ville Hynynen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.






      »Mitä se ihmistä auttaisi, vaikka hän voittaisi
       koko maailman ja saisi sielullensa vahingon.»



SISÄLLYS:

  I. Kaksi poikaa.
 II. Poika ja tyttö.
III. Mies ja nainen.
 IV. Mies ja vaimo.
  V. Mies ja mies.
 VI. Mies ja Jumala.






Ensimmäinen osa.

KAKSI POIKAA.




I.


Vanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin
ulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin
ja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran
kynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden
leima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen
sulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä
hän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä
jäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli
kuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä
hänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli
paljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän
ikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju,
noita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä
pidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas
Wilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut
saaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut
perinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen
Christianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven
aikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen
seuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä
otettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus
määräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten
käytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut
täysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän
oli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä
mielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet
ajatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla
sanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla
vesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus
ollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi
vahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli
jonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat
melkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen
mielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa
puhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea
olivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja
merten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja
tuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet
hänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.

»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että
oppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»

»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon
viisaampi.»

Rauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi
hän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika
saattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia
vastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään,
mutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan
kaunaa poikaansa kohtaan.

Tuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa,
ja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson,
perinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli
osakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli
pienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan
sisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä
hänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon
suopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin
ei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain
veljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista.
Hänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi,
eikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa
pidellyt häntä kovakouraisesti.

Paitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen
mielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin
ainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian
Charlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la
Trémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille
ihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit
silmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä
ilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen
värähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten
lailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli
kasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.

Eräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken.
Häpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään
hän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli
Mona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin
penikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen
merikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras
kestitoveri.

Seurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa
luokseen.

»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen?
Siihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika,
ole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos
talosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»

Tuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.

»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos
suvaitset sanoa?»

»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti
piipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti
menettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko
nyt puhuin kyllin selvästi?»

»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En
ainakaan minä.»

»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri,
hullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä
juoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia.
Mutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin?
Hävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö
on köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»

»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä
häpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää.
Ja rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida
tytön.»

»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean
korvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.

Isä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään
tyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.

Vanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän
tuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä
pojallensa.

»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja
lisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen
kerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa
hirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun
pitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»

Nuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat
isän räyhääviin huutoihin.

»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta
kattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»

»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»

»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön
minua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»

Vanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos
huoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä
omaa lihaansa ja vertansa vastaan.

»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut
loppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun,
mitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule
takaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»

Vanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa
huudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut.
Silloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen.
Ulkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.

Sinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki
vanhemman poikansa perinnöttömäksi.




II.


Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei
ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.

Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt
naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän
tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen
periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän
oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset
olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa.
Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä
hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista
alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia
siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet
hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.

»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea
sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.

Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä,
sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen
mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt
ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa
niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä
vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.

Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen,
mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen.
Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen
nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään
kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää
hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän
valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän
olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.

Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia
vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt
siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan
aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti
saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei
ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian
oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen
miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän
olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys
oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden
halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.

Vanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa
seurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen
kuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen
suhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän
oli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä,
kun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän
koetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen,
että hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä,
mitä hän tässä maailmassa nautti.

Mutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan
mikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä,
ja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja
vikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen
pois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin
talossa onnellisiakin hetkiä.

Heille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä
tuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia
samalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli
vastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä
toiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen,
mutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut
mitään.

Philipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä
ja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan
suurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa
ruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen
vaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan
pari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle,
sekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren
kaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat
pistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja
pieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen
suupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin,
käänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti:
»Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»

Isän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi:
»Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei
meidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet?
Naurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on
kuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»

Mutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian,
murtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut
alus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen
kaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli
tuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia
taipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella
kauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä
olennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren
tuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi?
Ehkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi!
Herra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava
niistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon
sallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta —
ei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni.
Kadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.

Näissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista
hyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon
sivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen
ylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä
tuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt
saada alentaa poikaa.

Vaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän
ei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin
pukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei
olisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun
kunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle.
Häntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta
kuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä!
Oikeinhan tässä täytyy itkeä!

Tällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen
köyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä,
että poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken
ollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin
läsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi
häntä skorpioneilla ruoskittu.

»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois
huoneesta.

»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies
isäsi on.»

Ja isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä
on.»

Mutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko
kuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan
voihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi
hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan
oli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti
vaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen
onnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän
tietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja
itsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas
vaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja
lopulta he tulivat iloisiksikin.

Philip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset
suhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti
enemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina
hellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin
ärtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo
usein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät
hänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain
makuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä
ikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.

Ihminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen
pääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen
isänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut
juoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin
että hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä
voisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen
unelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut
saavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa
vastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden
lähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin.
Jos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan,
niin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas
oli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen
maatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja
häpeä muuttua kammoksi.

Öisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi
hänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.

»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat
toiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet
poikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»

Vihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan
luo, ja hänen mielensä keventyi.

»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani
salaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin,
— maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta
oikeamielinen.»

Pian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen.
Vaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä
viattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen
hetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että
hänen olisi jo oltava vuoteessa.

»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.

Isä huokasi vastaukseksi.

»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus
muuttui voihkinaksi.

»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»

Ja poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän
ilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään
hän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä
sisältävää kannua.

»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»

»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»

»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin
unikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»

Pieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet
luokseen.

»Tule tänne, poikaseni.»

Lapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen
pitkiin kultasuortuviinsa.

»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen
vuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko,
että silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»

»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä
muistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»

Isä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä
lähden pois — —.»

»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»

»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä
toivoisin.»

»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja
poika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa
pitkin laattiaa.

Isä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä
auttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut
mitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten
saattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen
sydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.

»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä —
kuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin
mielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa
kuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin
jo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen
muuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun
on taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä
mieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip,
mikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei
puhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista
sanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin
äiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se
nappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet
kiltti poika.»

Mahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen
saattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt
ja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle
selviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka
usein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden
vastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista
katkeraa lievitystä.

Sillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului
tukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän
kavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:

»Hyvää yötä.»

Kolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija
juoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään
väännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia
nyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei
sitä ole ennen minulle sanottu.»

Kuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi
hän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän
viereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki
vielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui
äitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten
heittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.

Tällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton,
sillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti
puhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan
mutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa
ja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten
menettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa
sylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan
isänsä puristuksesta.

Yön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta.
Katonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli
matalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip
muisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut;
kun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan
alakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään
akuttimien takaa.

Äidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle
juoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui
vain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön
juominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä
aaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä
kuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä
aamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa
vieressä.

Silloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan
Nan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä
oli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka
pysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut.
Syvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin
tietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin
lakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen
toinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman
onnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit,
joiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan.
Philipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä,
hänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.




III.


Pieni takkutukka, mustapäinen, paljasjalka Pete, jonka nuttu oli
selästä halki muistuttaen hihallisia liivejä ja jonka housuissa oli
reikä siinä kohdassa takapuolta, mistä pikku paidan olisi pitänyt
pilkistää näkyviin, oli oikeastaan Peter Quilliam nimeltään ja Peter
Christianin äpäräpoika. Niihin aikoihin, jolloin tämä tunnontarkka
nuorukainen ryhtyi vaanimaan Balluressa olevan vanhemman veljensä
toimia, hän huomasi soveliaaksi tehdä havaintojaan läheisen
olkikattoisen mökin ulkopuolella kasvavan pensasaidan aukosta. Mökissä
asui kaksi henkeä, isä ja tytär — Tom Quilliam, joka tavallisesti kulki
Mustan Tomin nimellä sekä Bridget Quilliam, jolle annettiin nimeksi
Bridget Musta Tom.

Mies oli lyhytrakenteinen ja karkeatekoinen, hänellä oli tavattoman
suuri, alati auki ammottava suu viallisine, tupakan mustuttamine
hampaineen. Tyttöä pidettiin yleisesti hupsuna, hän oli suurikasvuinen,
isosilmäinen, muuten aika sievän näköinen, typeräjärkinen hupsu. Musta
Tom oli ammatiltaan katonpaikkuri ja olkihattunsa reiästä törröttävine
hiuksineen vaelteli hän ympäri saarta työtä etsimässä. Siinä toimessa
hän joutui oleskelemaan poissa kotoa päiväkausia ja tällöin Peter
Christian moittiessaan veljensä siveyskäsitteiden puutetta sai
tilaisuuden tyydyttää omia halujaan.

Lapsen synnyttyä eivät isä eikä tytär esittäneet minkäänlaisia
vaatimuksia isälle. Man-saaren punnan seteleissä maksoi Peter Christian
edelliselle kaksikymmentä puntaa ja jälkimmäiselle kahdeksankymmentä
puntaa. Paikkakunnan pojat töhrivät oven merkiksi, että talo oli
häväisty, ja siihen se juttu päättyi.

Tyttö suoritti hiljaisesti »kirkkorangaistuksensa». Yhden huomautuksen
hän yhtäkaikki teki. Ballawhainen Christian neidiltä hän oli saanut
lainaksi lakanan, johon oli verhoutunut kirkossa, ja kun hän palautti
sen, arveli tämä hyvä, lempeämielinen lady, että hänen täytyi lausua
hänelle parisen vakavaa sanaa.

»Mitähän sinä oikein mietit, Bridget», virkkoi hän juhlallisesti, »kun
viime sunnuntaina koko seurakunnan edessä seisoit siinä Bellan ja Lizan
kanssa?» — sinä päivänä oli nimittäin kaksi muuta Magdalenaa Bridgetin
ohella kärsinyt rangaistuksensa.

»Nähkääs, neiti», tuumi tyttö, »minä ajattelin, ettei heillä
kummallakaan ollut niin hienoa ja vahvoista lakanaa kuin minulla.
Oikein minua olisi hävettänyt näyttäytyä mokomissa rievuissa kuin
heillä oli.»

Typerä Bridget tosin oli, mutta yhtäkaikki todisti kaksi seikkaa
muutakin. Hän ompeli kahdeksankymmentä rasvaista seteliänsä vanhaan
sukan varteen, ompeli sukan sänkynsä patjaan ja kastatti poikansa
Peteriksi. Rahojen piti säästyä hänen lapselleen siinä tapauksessa,
ettei hän jaksaisi elää ja itse kasvattaa sitä, ja nimi annettiin
lapselle hänen arvelunsa mukaan ilmoittamaan, kenen lapsi oli, sanokoot
sitten laki ja perkele siitä, mitä sanovat.

Sen jälkeen hän elätti itseänsä ja lastansa käymällä päivätöissä, hän
kitki ja istutti perunoita ja teki muita peltotöitä kuivalla säällä
kuuden pencen ja joka säällä neljän pencen päiväpalkasta. Hän olisi
kylläkin voinut olla vastuksena Ballawhainen perilliselle, mutta häntä
ei haluttanut. Mainittu herrasmies peri maatilan, valittiin Ramseyn
kaupungin edustajaksi Man-saaren eduskuntaan, nai Nessy Tauhmanin,
rikkaan oluenpanijan tyttären ja tuli toisenkin pojan isäksi. Tällä
kannalla olivat asiat laaksossa olevassa hovissa Bridgetin ja hänen
pienen Petensä syödessä silliä ja perunoita sekä kauraryynipuuroa
olkikattoisessa majassaan.

Peten varhaisimmat muistot liittyivät poikaan, joka asui kauniissa
valkoisessa talossa, niissä oli suuri fuksia siinä, missä tie
kaartui rotkoon johtavalle sillalle. Poika oli Philip Christian,
puolta vuotta häntä vanhempi, vaikka muutamaa tuumaa lyhempi.
Hänellä oli liehuvat keltaiset hiukset ja rusottavat posket ja musta
samettipuku polvihousuilleen. Peter jumaloi häntä, pysytteli aina
hänen lähettyvillään, totteli häntä kuin pieni koira ja ihaili häntä
viisauden, hyvyyden ja uljuuden perikuvana..

Hänen varhaisin muistonsa Philipistä oli, että hän oli pimeässä
nukkunut hänen vieressään hiljaa ja kokoonkyyristyneenä pienessä,
kapeassa rautaristikkoisessa sängyssä ja että hän aamulla herätessään
oli nauraen hypännyt laattialle vuoteesta. Philipin isä — pitkä,
kalpea herrasmies, joka ei koskaan nauranut, joskus vain hymähti — oli
edellisenä iltana tavannut hänet maantiellä odottamassa äitiänsä, joka
ei vielä ollut palannut ulkotöistään. Takkatulta tuvassa ei saanut
sytyttää ennen äidin tuloa ja sillä välin Peter koetti juoksemalla ja
hyppimällä pysytellä lämpimänä ja unohtaa nälkänsä.

Toinen muisto Philipistä oli, että he yhdessä olivat astuskelleet
ympäri vierashuonetta — jonka paksuilla matoilla hänen paljaat jalkansa
olivat liikkuneet kuulumattomin askelin — Philipin näyttäessä hänelle
seinillä riippuvia tauluja ja selittäessä niiden merkitystä. Erästä
kuvaa pääkalloa ja ristiä pitelevästä evankelista Johanneksesta
esitti tämä tuikea ja totuudessa pysyvä opas ryöväriksi, joka murhasi
uhrinsa ja nylki heidän pääkallonsa tikarilla, jonka kahva oli ristin
muotoinen. Sen jälkeen olivat muistot Philipistä ja hänestä itsestään,
kuten kaksi yhteen sulautuvaa auringonsädettä.

Philip oli ihastunut hurjien seikkailukirjojen lukemiseen. Tällaisia
vaillinaisia ja töhrittyjä kirjoja hän löysi vanhan, metallisiloisen
ja kahdella etulukolla suljetun kirstun pohjalta. Kirstu oli sataman
puoleisessa huoneessa, jota hänen isoisänsä, vanha merikarhu, oli
käyttänyt makuuhuoneenaan. Toisinaan oli Philipin tapana lukea ääneen
Petelle eräästä kirjasta, johon hän oli erikoisesti mieltynyt.
Siinä puhuttiin Carrasdhoon miesten toimista. He olivat hurjaa
mellastelijajoukkoa ja koko saaren kauhu. Toisinaan he kyllä tekivät
työtä pelloilla, kyntivät, korjasivat eloa ja tekivät heinäaumoja,
kuten työväki ainakin, toisinaan he asuivat taloissa sellaisissa, kuin
on juottopaikan luona oleva talo. Mutta kun luoteistuuli alkoi puhaltaa
ja huulilla alkoi tuntua suolan maku, silloin he läksivät liikkeelle
sanoen: »Meri kutsuu meitä — meidän täytyy lähteä.» Silloin he asuivat
vuorenrotkoissa merenrannikolla missä ei kukaan päässyt heihin
käsiksi ja siellä he öisin sytyttivät nuotiotulia tervatynnyreistä,
siellä he hoilasivat ja lauloivat pitäen hurjia juominkeja; tämän
jälkeen nousuvesi tavallisesti kuljetti rannoille laivanperäsimiä,
kokkakoristeita ja mastoja, joskus ajelehti maihin myöskin heidän
toimestaan karille joutuneiden merimiesten ruumiita, jopa toisinaan
kasoittain satojakin ruumiita — muukalaisia toki kaikki. Mutta siitä
oli jo pitkä aika kulunut. Carrasdhoon miehet olivat kuolleet ja heidän
maineensa loiste oli himmennyt.

Eräänä hiljaisena iltapuolena poikien hartaina luettua näitä urotekoja,
he istuivat juttelemassa, Philip ikkunalaudalla kyyristyneenä ja Pete
hänen vieressään kuin mikäkin valkea sammakko. Äkkiä Philip huudahti:
»Kuule, mitä se oli?»

»Mitähän se mahtoi olla?» virkkoi Pete.

Ei kuulunut hiiskahdusta, ei lehden kahahdustakaan, eikä Peten
mielikuvituskaan voinut keksiä mitään!

»Pete», sanoi Philip kaamean juhlallisesti, »meri kutsuu minua.»

»Ja minua myös», vakuutti Pete totisena.

Illan alkaessa hämärtää pojat olivat Port Mooarin sataman
yksinäisimmällä paikalla, mereen pistäytyvän mustan, rosoisen kallion
alaisessa luolassa. Vanhaan, risaiseen tynnyriin he olivat sulloneet
turvetta ja kaarnaa ja sytyttivät nyt tulta siihen.

»Näethän tuon hirmuisen terävän karin tuolla veden alla?» virkkoi
Philip.

»Totta maar sen näen?» sanoi Pete.

Ei näkynyt kiveä, ei nyrkinkään kokoista, heidän ja taivaanrannan
välillä.

»Sitä sanotaan riutaksi», sanoi Philip. »Odotahan hetken aikaa, niin
saat nähdä, miten laivat törmäävät siihen ja murskaantuvat ihan —...
ihan kuin...

»Kuin mikäkin teekannu», sanoi Pete.

»Naiset me kumminkin pelastamme», sanoi Philip. »Vai kuinka, Pete, eikö
pelasteta? Sehän aina tehdään.»

»Totta kai, naiset pelastetaan — ja pojat», lisäsi Pete miettivästä.

Philip ei ollut niinkään varma, mitä poikiin tuli, mutta ei tahtonut
kiistellä. Pimeä oli jo tulossa ja ilta oli kylmä. Pojat istuivat
loimuavan tulen ääressä kyyryllään ja koettivat unohtaa, että tee-aika
oli heiltä mennyt hukkaan.

»Vähät siitä, jos onkin vähän nälkä», virkkoi Philip urheasti.

»Mitäs siitä, ei se haittaa», vastasi Pete.

»Mutta annas kun haaksirikosta päästään, niin silloin saadaan kinkkua
ja suolalihaa ja kaikkea muutakin iltaruo'aksi.»

»Niin juuri, silloin syödään ja juodaan vaikka kuinka paljon.»

»Rommia, Pete, rommia me aina juomme.»

»Tottakai», myönsi Pete.

»Teelle me annamme palttua», sanoi Philip.

»Niin juuri, vanhat akat teetä juokoot», lausui Pete.

Nyt oli jo aivan pimeä ja nousuvesi kohosi nopeasti. Taivaankannella
ei välkkynyt yhtäkään tähteä ja ainoa näkyvä valotuike oli etäisen
loistolaivan alati pyörivä valo. Pojat hiipivät lähemmäksi toisiansa
ja alkoivat muistella kotiansa. Philip ajatteli Nan-tätiä. Hän oli
nelinkontin ryöminyt sen huoneen ikkunan sivu, missä täti oli ommellut
hänelle uutta ruudullista yöpaitaa.

Silloin oli hänestä tuntunut naurettavalta, että Carrasdhoomies
käyttäisi yöpaitaa; mutta missähän Nannie-täti nyt mahtoi olla? Pete
muisteli äitiänsä — varmaankin hän nyt itkien ja etsien juoksi talon
kaikki nurkat. Mustan Tominkin oli hän näkevinhän — kai hänkin juoksi
häntä etsimässä ja kirosi.

»Emmeköhän pistäisi lauluksi Phil?» kysäisi Pete itku kurkussa.

»Vai laulamaan tässä!» sanoi Philip niin purevan ylenkatseellisesti
kuin suinkin pystyi, »jotta he saisivat ajoissa varoituksen siitä,
että istumme täällä väijymässä. Voi sinua, Pete-rukka, kylläpä olet
viisas! Odotahan vaan, jahka laivat törmäävät kallioita vastaan —
tuota, riuttoja — ja kuolleita miehiä kohoaa pinnalle kuin korkkeja —
oikein sadottain ja läjittäin, silloin totta tosiaan saat kuulla minun
laulavan.»

Pimeys kävi yhä sakeammaksi ja meren pauhu kuului luolan takaa, juuret
ja kanervat eivät enää räiskyneet ja turve hehkui himmeänpunaisena.
Kaamea yö oli tullut, ja pojat olivat eristetyt kaikesta.

»He eivät näykään tulevan — ei ainakaan vielä», kuiskasi Philip
käheästi.

»Ehkäpä tässä on laita sama kuin kalastamisessa, väliin tulee kaloja,
väliin ei», tuumi Pete.

»Niin juuri», myönsi Philip innokkaasti, »tavallisesti ei tule mitään —
ja silloin ei auta muu kuin mennä kotiin ja palata uudelleen», lisäsi
hän hermostuneesti.

Mutta ei kumpikaan liikahtanut. Hehkuvan tulen takana ammottava pimeys
oli kauhistava. Pete painautui lähemmäksi Philipiä ja alkoi käydä
uniseksi, sillä häntä ei vaivannut mielikuvituksen tuottama pelko.
Kuullessaan hänen raskaan, tasaisen hengityksensä, Philip säpsähti ja
hänet valtasi hirvittävä yksinäisyyden tunne.

»Pete, kuulehan», änkytti hän tuuppien armottomasti Peten päätä,
joka lepäsi hänen olkapäällään ja koettaen turhaan estää ääntänsä
vapisemasta, »sinä sanoit olevasi toinen perämies, mutta yhtäkaikki
jätät kaikki työt minulle!»

Toinen perämies oli katuvainen, mutta ennenkuin puoli minuuttia oli
kulunut, hän oli jälleen langennut samaan syntiin. »En voi sille
mitään», virkkoi hän, »minä olen niin uninen, etten jaksa mitään.»

»Silloin on parasta, että kumpikin olemme vahdissa kannen alla», sanoi
Philip ja he päättivät yhdessä laskeutua pitkäkseen tulen ääreen.

»Luota sinä vain minuun», sanoi Pete; »kyllä minä kuulen, jos he
tulevat yöllä. Minä aina kuulen, mitä yöllä tapahtuu. On ihan kauheata,
kuinka helposti minä herään. Väliin kuulen senkin, kun Musta Tom tulee
kotiin juopuneena. Ihan totta, väliin olen kuullut.»

»Huomenna emme makaakaan kivillä, vaan matoilla», sanoi Philip
kiemurrellen rosoisella paadellaan; »pakoittain mattoja — oikeita
brysselin mattoja.»

He laskeutuivat toistensa viereen niin lähetysten kuin mahdollista ja
koettivat olla kuuntelematta meren vaikerrusta ja pauhua. Sitten kuului
väräjävä kuiskaus:

»Pete!»

»Mikäs nyt?»

»Eikö sinun ole koskaan tapana lukea iltarukoustasi, kun olet vahdissa?»

»On kyllä toisinaan, kun ei äiti ole ylen väsynyt ja vanhus ei ole
pahasti pöhnässä eikä räyhää.»

»Mutta eikö sinusta sitten ole hauska lukea iltarukousta?»

»On kyllä, se on oikein hirveän hauskaa.»

Merirosvot päättivät lukea rukouksensa, nousivat pystyyn ja
laskeutuivat polvilleen vieretysten pienet kasvot tulta kohti
käännettyinä. Sitten he uudelleen asettuivat lepäämään.

»Pete, missä on kätesi?»

»Tässä ollaan, Phil.»

Yön kolkkoa pimeyttä valaisi vain hehkuvan tulen himmeä heijastus,
mutta huolimatta luolan seinää pieksävien aaltojen ärjynnästä,
vaipuivat Carrasdhoon miehet uneen.

Pimeässä vähän ennen aamunsarastusta Pete äkkiä säpsähtäen kohosi
pystyyn. »Mitä se oli?» huusi hän pelästyneenä.

Mutta Philip oli yhä unen sumumaassa, häntä paleli ja hän valitti:
»Peitä minua, Pete.»

»Phil!» kuiskasi Pete kauhistuneena.

»Peitä minua», mutisi Philip.

»Luulin, että Musta Tom oli siellä», sanoi Pete.

Luolan ulkopuolelta kuului epäselvää liikettä.

»Lempo vieköön!» kuulivat he kammottavan äänen sanovan. »Täällähän ne
kakarat ovatkin! Vai mahdotonta! Eikä olekaan! Siinä ne totta tosiaan
ovat, neiti. Piru heidät periköön! Onkos se ihminen sitten ihan
järjiltänsä, kun tuollaista ääntä alkaa pitää. Tallella ovat, ovat
niinkin, mutta kyllä heille tästä, kyyti annetaan, senkin penikat! No
niin, kiittäkää te Jumalaa; että teidän on pelastunut, jos tykkäätte,
mutta kyllä minä tälle pojalle muuta annan. Mokomatkin lurjukset!
Kauankos siitä on, kun teidät vierotettiin ja kumminkin pakotatte
kunnon ihmiset jättämään sänkynsä ja lähtemään yön selkään teitä
etsimään. Ja tulikin teillä muka vielä piti oleman, häh? Sehän se
sentään teidät ilmaisi. Vetäkää vene maihin pojat!»

Philip oli nyt puolittain hereillä. »Siinä he ovat», kuiskasi hän.
»Laiva on tullut, he ovat riutalla. Voi sentään! Parasta on mennä heitä
vastaan. Ehkä he eivät meitä tapakaan jos — jos vaan — voi sentään!»

Sitten merirosvot käsi kädessä vapisevina ja huohottavina lähestyivät
luolan suuta. Seuraavassa tuokiossa Philip tunsi jonkun tempaisevan
hänet syliinsä, ja Nan-täti suuteli häntä ja vuodatti viljavia
kyyneleitä työntäen samassa suurta sokurikakkua hänen poskeensa.
Toisenlaiseksi muodostui Peten kohtalo. Mustan Tomin nahkahihnan
iskuista, joita hänelle sateli Philipinkin osalta, hän ulvoi kuin
myrskyn ruoskima meri.

Ja niin palasivat Carrasdhoon miehet kotiin aamusarastuksen kalpeassa
valossa — Pete hihnan takaa-ajamana hyppien ja ulvoen, Philip
sokerikakkua syödä ahmien lohdutuksekseen.




IV.


Philip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin
kouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä
hellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti,
jotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä
vaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä
on usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se,
jolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä
kohtaan.

Pete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan
ja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän
kirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John
Tuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski,
nenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti
kerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden
koulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin
kankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat,
pojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen
edessään.

Pete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan
pikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka
myöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä
haukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä
laiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen,
mutta mikään ei pysty sinuun.»

Tällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli
mielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään,
ennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili
pojille saaren murrekielellä.

»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut
ulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»

»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä
mistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä
sen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.

Koulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä,
pieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa
oli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan
tehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia
onnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse
luovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua
ikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan
sekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.

Monesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään
liikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta
naureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse
ja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden
paisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon
kiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen
pieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port
Mooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi
hänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut,
hän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.

Kun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen
pitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta
myöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta
hän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona,
syyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla
rottingin iskuilla.

»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan
ja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!»
(läiskis! läiskis! läiskis).

Pete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää
selkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä
housun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.

Mutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento,
ponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo
tämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo
läjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin
nyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli
Caesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli
mahtava mies metodistien joukossa.

Katherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän.
Hänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua
hän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui
muutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun
eivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.

Sillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä,
jonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta
tunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot
maantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys
alkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui
jurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli
perääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui,
huudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan
alkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien
häväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti
äitiään sen vähemmän.

Bridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä
eikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin
hänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä
päivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle,
missä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä
palloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat
sauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka!
Noita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget
Mustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota
kiinni, koira, ota kiinni!»

»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat
juosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta
hänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi
kaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia
hutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi
hänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää
sivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä,
juokse!»

Jänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa
näkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli
kuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi
takinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan
kotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja
rauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili
kädellään hänen poskeansa.

»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan!
Et maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»

»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.

Mutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja
huudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa,
ja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä
_osasitkin_ harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»

Kun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin,
istui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen
haikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden
ja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan.
Rouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen,
lempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa,
kun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään
lohtua yksinkertaiselle sydämelleen.

Katherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete
vilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia
säveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.

»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke,
Pete.»

Pete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti
ulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui
polvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja
itki molempain puolesta.

Joku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn,
silitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan
sanomatta.

Mullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget
oli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori
Mylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja
liinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä
kuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän,
mutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.

Caesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota
sanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin
varas-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti
puhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän,
tullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta,
Kelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille
ilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen
rintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon
kustannuksella.

»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle»,
lausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen
raskasta hengenvetoa.

»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi
katonpaikkuri.

»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta
tehtyjä», vastasi kuoleva.

»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar
otti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran
kanssa.»

Se tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti
hän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin
hirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia
hämähäkinverkkoja.

Sitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle
annettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne
kahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten
isä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut.
Pete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan
seinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti
kädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin
suuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti
kaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.

Meriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi
Bridgetinkin sielu taivasta kohti.

»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä —
kolkko oli, kolkko!»

»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa
haudata, kun hänellä oli rahoja.»

»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta
järki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»

Ja Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että
minulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»

Kun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät,
kuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin
kirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan
tupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään.
»Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa
kasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin
opittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista
vanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?»
kysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi
hänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin»,
sanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John
Cowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole
ihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter
Quilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että
John jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»

»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi
lopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat
ensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on
lakia maassa.»

Sillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu
arkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut.
Lehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen,
punertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi
häneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli
Ross Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja
perillinen.

Suureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen
palvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen
eteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin
kylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta
oli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla
seinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta,
korkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka.
Toinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään.
Tämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän
hautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen
lukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin
rakastetulle vaim...»

Nyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi
hänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat
silmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt
hänen ratsastavan maantiellä.

»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli
kärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.

Pete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän
neuvottomana.

Ballawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista
kertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin
kuoltua.

»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi
hän.

Peten kasvot jäykistyivät.

»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.

Ballawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.

»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»

»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.

Silloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa.
Hän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä,
ja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin
syrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään.
Etusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.

»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa
tämän teiltä.»

Hän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla
varustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne
oikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki
etusormen keskellä.

Ballawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen
selkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä
enempää tarvitsekaan?»

»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa
takaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.

Ballawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa
takataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa.
»Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.

»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat
ihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne —
sentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»

Hän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta
sitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on
kuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy
kieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te
olette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»

Sitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään:
»Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut
ovesta ulos.»

Englantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut
portaitten alla kuuntelemassa.

Tämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen.
Peter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen
kauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.




V.


Katherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen
leikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä
oli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä.
Kesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman
kaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa
kun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin
hänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat
alati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut.
Vallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja
vilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu
korkealla turvassa kaikelta vaaralta.

Koulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti
herättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain
sankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut
Katherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään,
huitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään,
kulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli
häntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean
intiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan
juuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät
tykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista
osoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan
ollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli
salaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät
lapset toisiinsa.

Philipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut
hartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä
odottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea
Ballajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se
oli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se
pilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä
syrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja
Caesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.

Miten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän
kahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta
kumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän
liukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin
vedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen
huutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan
takana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä
koskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten
Katherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen
maahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä
hänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson
villisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.

Mutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John
Tuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman
hirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete
erotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.

Kun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn,
Sulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja
hän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut
juoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli
jättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen»,
sekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin
Sulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar
otti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli
kasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin
asioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta
parjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:

        »Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä,
    vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa
    ihmisen.»

Yhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi
katsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista.
Ihminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos
kohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen.
Ken oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen
todistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän
luotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen,
armotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä.
Tuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli
tullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan
Mateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli
kuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti
kahdennenkolmatta ikävuotensa.

Cornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut
raamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn
muutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman
seurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla
kertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät
jumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa.
Ihmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset.
Herännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa,
ei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä
markkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten
pystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea
kirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä
likeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi
syyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä
vanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.

»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar.
»Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme
Rooman oppi.»

Kun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi
ajatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että
hänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon
että rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen
asuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja
hartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain
parisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa.
Niinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin
ja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa
ylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.

Merkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi.
Siihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli
jätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen,
värjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli
tavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja
varjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka
täydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen
kuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen
suustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta
ja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa
rakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina
näytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi
tok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu,
palvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär,
hiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan,
kaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen,
rumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli
kasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti
mustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.

Pete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä
vähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja
puhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen
avaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden
mukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti
kelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita
leipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai
Douglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.

Tämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan
talollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän
merkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan
kymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin
sadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran
päivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan
laskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen
hämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun
suoritetut.

Yön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli
tavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen
nimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne
lausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin
virsiä ja säveliä ja runoutta.

Caesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään
hautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista
vihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut
Sionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen
Katherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta
huusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa.
Nuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä
ja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän
sielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean
hedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin
lyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta
satoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!

Caesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin,
vavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.

»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri
tässä, kellotaskun kohdalla.»

Keskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi
Caesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta
nyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö
tunne Hengen vaikutusta?»

Kellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli
tuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen»
naiskuorossa.

Pete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin
aina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät
naiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän
tuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti,
että Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin
uskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan
Katherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti.
Mutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin
nimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi
itsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään
ylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä
katseensa maahan luotuna.

Peten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan
lohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä
säästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa
talvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun
tämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies
oli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä
valaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille
tietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne
olivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit»,
sanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat
helvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.

Mummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain
soitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse
kuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja
mikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he
kaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä
meidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään
läksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän,
»jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja
kadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa —
no niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa
kokouksiimme.»

Mikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän
ei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa
virsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset
harjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä
kuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.

Caesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien
joukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää
oluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly,
konstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti
mieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti
rasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen
kierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat
kumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine
harjoittelivat herätysvirttä.

»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.

»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.

»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»

Niplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän
siemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti
hymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.

Tämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan
joku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»

»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä!
Johan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»

»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän
kerran tehdä minulle mieliksi... voithan?»

»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja
viekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon
kun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»

Pete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa
liepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.

Hilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia
epäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat
ravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä
oleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti
tyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö
keikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.

Silloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita
hän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine
alkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin
nähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä
hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.

»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa!
Sepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän
korkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»

»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli
koettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!»
päivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän
se tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö!
Voi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän
se tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»

Pete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja.
Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen
sielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.

»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se
kultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»

»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»

Punainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta
tukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän
piteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä.
Pyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä
elämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa
pidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt
sisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin
oli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.

Sillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen
sillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta
kirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan
papin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän
seisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin
peittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan
häntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle,
läimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien
lyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä
keikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.

Nyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut
käyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa
Caesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista
ja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli
hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu
ja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka
hän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että
kaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi
»Turhuuksien Turhuus».

Kääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi
kuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.

»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa
sieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?

»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori
vilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.

Se oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni
tykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä
kutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin,
että olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»

He lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».

»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla
sisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori —
mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten
he harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»

»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori
kääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.

Puolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja
kynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi
hetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui
hiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn
maiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului
pastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä
kynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.

Caesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati
repäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien
edessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn
ja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän
kunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä,
miehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin,
»suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli
Katen, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt
ainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja
lauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä
johtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä
joukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti
paraillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.

»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.

Siitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut
pakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi:
»Minä.»

»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen
silmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni.
Komeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi
tuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun
täytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten
patikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet
hankkinut itsellesi asunnon.»

Pete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita
hilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.

»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi
pystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta
vielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse
pitelee meille kynttilää.»

Maantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen
olkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.

»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.

»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut
itselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni
— pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako
sinua?»

»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»

Ja reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.

»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi
Philip.

»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete
innokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi,
»tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten
surunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»

Samassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja
itkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»

Kate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin
käsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa
virkkamatta sanaakaan.




VI.


Philipin luvut eivät olleet luistaneet koulussa; olipa hänen vähällä
käydä aivan hullusti. Ensimmäisinä vuosina pidettiin häntä ahkerana,
mutta lahjattomana, myöhemmin lahjakkaana, mutta laiskana. Puolittain
tosissaan, puolittain leikillä hänen oli tapana vieläkin usein
hymyssäsuin ja salaperäisen mielihyvän väreet selässään kulkien toistaa
lapsuutensa vanhaa lauselmaa: »Meri kutsuu minua, minun täytyy lähteä.»
Vanhan merikarhun, hänen äitinsä isän, veri virtasi vahvana hänen
suonissaan. Laiskuus johti tottelemattomuuteen ja tottelemattomuus
aiheutti rangaistuksia. Koulussa ollessaan hän oli välinpitämätön
kummankin suhteen, mutta kotona heräsi hänessä häpeäntunne.

»Keväällä täytät kuusitoista vuotta», sanoi Nan-täti, »ja mitähän
isä-raukkasi sanoisi, jos hän olisi elossa? Hän uneksi suuria
pojastansa ja jutteli aina, mikä mainio mies sinusta oli tuleva.»

Se nuoli osui Philipiin. Kunnioitus isä-vainajan nimeä ja tahtoa
kohtaan oli pojassa kehittynyt intohimoiseksi tunteeksi, joka tulena
poltti hänen sydäntänsä. Murtuneen miehen suuret toiveet olivat
toisinaan kiduttaneet poikaa, kun vanhan merimiehen veri kuohui
hänessä. Mutta nyt se kannusti häntä eteenpäin.

Philip palasi kouluun ja työskenteli kuin orja. Hänellä oli
jäljellä enää vain kolme lukukautta ja myöhäistä oli enää hankkia
kiitoslausetta tutkinnossa, mutta poika teki ihmeitä. Hän suoritti
tutkintonsa erinomaisella menestyksellä ja opettajat olivat ihmeissään.
»Sittenkin», sanoivat he, »sillä pojalla on neroa. Hän pystyy kaikkeen
mitä tahtoo.»

Jos Philipissä oli paljon kapteeni Billyn verta, niin virtasi Petenkin
suonissa paljon mustan Tomin verta. Lähdettyänsä Sulbyn myllystä Pete
oli asettunut asumaan veneen kajuuttaan. Mistä hänelle tulisi ruoka,
mistä vaatteet ja missä hän saisi asua öiden tultua kylmiksi, ei häntä
hetkeäkään huolettanut. He pitivät tavattoman hauskaa retkillään.
Toverusten tehtävät olivat hyvin yksinkertaiset. Phil piti huolen
hauskuudesta ja Peten toimeksi jäi kalastus. He olivat lystikkäitä
velikultia, joilla ei ollut vähintäkään huolta huomispäivästä.

Vain yksi varjo tummensi heidän tyytyväisyyttänsä ja sekin oli
auringonsäteen aiheuttama. Tämä säde lämmitti kumpaakin heidän
yhdessä ollessaan. He olivat kuin kaksi kilpakosijaa, ja palkinto oli
Katherine Cregeen. Pete jutteli hänestä, kunnes Philin sydän heräsi ja
vapisi, mutta Phil oli tuskin itse siitä selvillä, eikä Pete koskaan
sitä aavistanut. Ei kumpikaan uskonut toiselle salaisuuttaan, vaan
poikamaisesti ja liikuttavasti he koettivat sen kätkeä.

Sulbyn laaksossa on Ramseyn satamaan laskeva joki, joka on kuuluisa
taimenistaan. Koettaessaan pettää toisiansa pojat muun muassa
uskottelivat toisilleen, ettei tässä joessa käynyt kalastaminen
muuten kuin onkimalla, ja niin he vapoineen vaeltelivat pitkin
virran rantoja, kunnes olivat »Man-saaren Keijukaisen» edustalla,
jolloin luonnollisesti oli mentävä sisään sammuttamaan pitkällisestä
onkimisesta aiheutunutta janoa. Tapahtui toisinaan, että Philip korkea
silkkihattu päässä yllä polvihousut ja takki, tapasi Sulbyn sillalla
Peten pestynä, kammattuna ja puhtain paidankauluksin upeilevana.
Ihmettelyä molemmin puolin! »Kas Phil! sinäkin täällä? Minun piti vain
koettaa, ovatko taimenet syömätuulella tänään. Hyvänen aika, johan mc
olemme Sulbyssä ja tuossahan on 'Keijukainenkin'!»

»No niin, ei haittaisi lasi olutta. Pistäymmekö kuulemassa, miten
siellä jaksetaan?» Ja tämän alkunäytöksen jälkeen he katosivat
ravintolaan.

Viikkokausia tämä pieni komedia uudistui joka ilta. Pyhäin miesten
aattona, kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Caesar oli karkoittanut
Peten kodistaan, se niinikään uudistui. Mummi istui lasiseinän luona
milloin neuloen, milloin vieraita palvellen ja merkitsi liidulla
mustalle taululle hieroglyfin tapaisia koukerolta. Jykevät silmälasit
nenällään ja suuri kirja käsissään Caesar itse istui keittiössä
selin lasiseinään, joten hän ravintolahuoneen lampun valossa saattoi
lueskella. Penkillä ravintolahuoneessa istui Musta Tom tupakoiden,
syljeskellen, kaapien sannoitettua lattiaa ja kaljuine, muodottoman
suurine paineen suunnatonta hämähäkkiä muistuttaen. Hänen vieressään
istui laiha, rokonarpinen, kyhmyotsainen mies: Jonaique Jelly,
ammatiltaan parturi, kelloseppä ja päälle päätteeksi harras Man-saaren
patriootti. Posteljooni, varas-Kelly, oli myös liittynyt seuraan. Hän
oli vähäläntä mies, jolla oli vilkkuvat näädänsilmät, ja vanhannäköiset
kasvot, joiden rypyt olivat kulmikkaita kuin vierinkiviseinän saumat.

Peten nähdessään Mummi pyysi häntä käymään perälle, ja hän astui
keittiöön käyden istumaan takkatulen vieressä olevalle rahille
vastapäätä turvepönttöä, savustettavaksi ripustetun kalan alle.
Philipin nähdessään Mummi lakkasi kutomasta, silitti hiuksiansa
ja, vastaväitöksistä huolimatta siirsi hänelle tuolin takkatulen
ääreen. Caesar vilkaisi Peteen silmälasiensa ja pystyssä olevan
kirjansa välistä, mutta Philipin tullessa sisään, laski hän kirjansa
polvelleen ja lausui hänet tervetulleeksi. Nancy Joe kulki puukenkineen
edestakaisin maitokamarin ja koukussa tulella riippuvan perunapadan
välillä. Hetken kuluttua suhahti Kate puolihämärän keittiön läpi;
mustat silmät säteilevinä ja hymyssä suin. Hän niiasi Philipille,
virnisteli Petelle ja katosi.

Lasisen väliseinän takaa kuului nyt posteljoonin korahtava ääni
sanovan: »No niin, lähteä tässä taas täytyy. Saarelta on väkeä lähdössä
Kimberleyhin aamulaivassa huomenna varhain.»

Parturin käheä falsettiääni kuului tokaisevan: »Kimberleyhin. Kas
siellä kelpaa kykeneväin miesten olla, sen olen aina sanonut. Palasihan
puna-Billy kotiin rikkaana miehenä. Entäs vanha Corlett — ajatelkaapas
vanhaa Ballabegin Corlettia! Viisi vuotta hän muokkasi siellä maata ja
häneltä jäi perintöä talo, joka tuottaa vuodessa kaksikymmentä puntaa,
kaikesta muusta tavarasta puhumattakaan!»

Nyt aukaisi Musta Tomkin leveän suunsa ja mörähti ivallisesti
ja ylenkatseellisesti: »Kyllä kai, rahaa siellä saadaan vaikka
niittämällä, sitä kaikki hokevat. Mutta eipä luulisi, Jelly, että
teidän kaltaisellenne miehelle kelpaa mikään muu kuin tämä saari.»

»Älkää te siitä pauhatko», sanoi parturi. »Man-maa Manin miehille
— se on minun kantani ja siinä pysyn. Mutta elämässä on luovittava
asianhaarojen mukaan, jos mieli menestyä. Ja senjälkeen kuin täällä on
ruvennut kuhisemaan englantilaisia, ei meidän vanhasta saarestamme ole
paljoa muuta jäljellä kuin nimi. Kunnollisimmat Manin pojat lähtevät
muille maille, kuten nämäkin.»

»Niinpä niin, mutta lähdettävä tässä nyt kumminkin on heille kirjeitä
viemään», virkkoi posteljooni.

»Kelle te sitten viette, herra Kelly», huusi Philip avoimesta ovesta.

»Quarkin pojille, Glen Rushenin ja Gillsin pojille Castletownin taakse.
Hyvää yötä sitten, hyvää yötä.»

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Musta Tom murahti: »Mokomatkin
poikanulikat — kyllä minä heidät tunnen.»

»Mutta sukkelia poikia, tavattoman sukkelia», sanoi parturi, »juuri
sellaista väkeä siellä tarvitaan.»

Kuului ylenkatseellinen mörähdys. »Vai niin? Eiköhän olisi parasta,
että itsekin läksisitte Kimberleyhin.»

»Siirtäkää kello hiukan taaksepäin, niin minä olen matkalla, ennenkuin
kerkiätte kampaa päähänne viemään», naurahti parturi.

Musta Tom nosti oluthaarikkaa. »Kas, siinä onkin seikka», sanoi hän,
»jota ei itse Kaikkivaltiaskaan» — olutta latkien — »voi tehdä.»

Caesar käännähti äkkiä lasiseinään päin. »Sellainen te olette kuin
kaikki muutkin uskottomat», sanoi hän. »Niin pian kuin avaatte suunne,
puhutte itseänne vastaan — Kaikkivaltiaaksi sanotte Jumalaa ja
yhtäkaikki väitätte samassa henkäyksessä olevan jotain, jota hän ei voi
tehdä.»

Sillä välin oltiin takkatulen ääressä aivan toisissa puuhissa. Kate
oli palannut keittiöön ja tunnusteli kiehuvia perunoita vähän väliä
kädessään olevalla haarukalla. Tulta lähestyessään oli hänen aina
sivuutettava Peten rahi, mutta hän ei koskaan kohottanut katsettansa
Philin saappaita ylemmäs. Kumartuessaan padan yli hän oli niin lähellä
Peteä, ettei tämä voinut kiusausta vastustaa, vaan kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen. Tästä kiusottelemisesta muka suuttuneena Kate
polki somasti jalkaansa ja koetti näyttää ankaralta, mutta purskahti
samassa pidätettyyn nauruun. Mutta yhtäkaikki hän pysytteli mieluummin
lähellä Peteä kuin Philiä, kunnes lyönnit ja sysäykset päättyivät
pieneen nipistykseen ja huudahdukseen, jota seurasi Caesarin tuima »No,
mitäs siellä?» Kate katosi kuin salama, himmeästi valaistu huone kävi
jälleen ikäväksi; Phil alkoi hengittää raskaasti, mutta samassa tyttö
palasi yhtä äkkiä kädessään omena ja nuoranpätkä. Hän nousi tuolille
seisomaan ja kiinnitti nuoran toisen pään kattohirteen leipävartaan
viereen ja toisen pään hän sitoi omenan kantaan.

»Mitäs nyt?» kysäisi Pete.

»Voi ihmettä! Sitä sinä et tiedä. Etkö tiedä, mikä Hop-tu-naa on?
Nythän on pyhäinmiesten aatto, poikaseni», sanoi Kate.

Sitten hän työnsi omenan heiluri-liikkeeseen, peräytyi kädet selän
takana pari askelta ja alkoi hampain näykkiä heiluvaa omenaa. Toisinaan
hänen onnistui saavuttaa se, toisinaan ei, toisinaan hampaat painoivat
omenankuoren loville, toisinaan hän puraisi siitä ja hänen ruumiinsa
kohosi ja laskeutui omenan liikehtimisen ja nytkähdysten tahdissa;
hänen suunsa aukeni ja sulkeutui, valkoiset hampaat kimaltelivat
ja kasvot säteilivät ihastuksesta. Joka kosketus antoi omenalle
lujempaa vauhtia ja katsojain nauru yltyi sen mukana. Kaikki, mylläriä
lukuunottamatta, seurasivat omenan heilumista. Phil kehoitti tyttöä
varomaan hampaitaan, mutta Pete yllytti häntä koettelemaan niiden
kestävyyttä.

»Iske kiinni siihen, Kitty!» huusi Pete. »Sivu meni! ja nytkin! Ohoh!
Poskeen koski! Vähät siitä! Kas niin, jo meni!»

Ja Musta Tom ja Jelly nousivat paikoiltaan ja lähestyivät keittiön
ovea paremmin nähdäkseen. »Kas vaan sitä riiviötä!» huusi edellinen.
»Siinäpä suupala, Kitty tyttö!» huusi jälkimmäinen. »Siitä saat jakaa
muillekin. Ja'a se tasan meille, kuuletkos!»

Mutta nyt jyrähti Caesarin ääni: »Herjetkää jo, herjetkää jo! Moiset
tavat ovat pelkkää paavillista taikauskoa.»

»Paavillista taikauskoa!» huusi Musta Tom myymäpöydän takaa. »Loruja
puhutte mies! Sellaisia lystiä harjoitettiin jo ennenkuin pyhä Patrick
oli syntynytkään.»

Kate ähki ja puhki koettaessaan irroittaa nuoraa katosta.

»Mikä taika siinä sitten on, Tom?» kysäisi hän. »Tehän tiedätte
kaikenlaista.»

»Taikako? Keijukaisista tässä on puhe!»

»Keijukaisista!»

Musta Tom kävi istumaan itseensätyytyväisen näköisenä ja hänen järeä
äänensä kuului lasiseinän takaa. »Ammoisina aikoina kauan sitten,
tyttö, kun Man-saarelaiset eivät vielä olleet kerjenneet heittää
vanhoja tapojansa, heidän oli tapana pyhäin miesten iltana mennä
levolle kymmeneltä, jotta kedoilla asuskeleva pikku väki saisi
askaroida kodeissa. Talonemäntä itse täytti kaikki ruukut, että
keijukaisilla olisi juotavaa ja isä-ukko itse kohenteli tuhkaa,
jotta voisivat kakkunsa paistaa, ja tytöt, teidän ikäisenne menivät
vuoteeseen takaperin...»

»Tiedän, tiedän!» huudahti Kate yhä katossa häärien ja käsiänsä
taputtaen. »Piti syödä paistettu omena ja mennä levolle janoisena.
Sitten nähtiin unta, että joku ojensi vettä juotavaksi ja se, joka sen
teki, oli tuleva aviomies.»

»Juuri niin oli asia, tyttö.»

Caesar oli kuunnellut puhetta katse kirjasta syrjään luotuna ja nyt
hän huudahti: »Herkeä jo, sanon minä. Tuo ei ole muuta kuin saatanan
keksintöjä, ja vain harhatielle joutuneet ja taikauskoisuuteen
taipuvaiset juttelevat sellaista. Se puhe ei sovi kristillisessä
ravintolassa, enkä salli enää siitä puhuttavan.»

Mummi lakkasi kutomasta ja kohenteli sukkapuikolla myssyänsä sanoen:
»Hyvänen aika, isä, eihän Tom pahassa mielessä tuota kertonut.» Sitten
katsahti hän kelloa ja nousi seisaalleen. »Nyt on sentään jo aika
sulkea. Hyvää yötä Tom. Hyvää yötä kaikki. Hyvää yötä.»

Phil ja Pete tekivät myös lähtöä. Pete astui ovelle ja oli katsovinaan
ulos, sitten hän palasi Katen luo ja kuiskasi : »Kuulehan, pujahda ulos
hetkeksi, joku odottaa sinua siellä.»

»Odottakoon vain», vastasi tyttö nauraen, mutta Pete tiesi, että hän
tulisi. Sitten hän kääntyi Philipin puoleen: »Sananen kahdenkesken,
Phil», sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet mukanaan
ulos huoneesta pihan poikki tallin nurkalle.

»No niin, hyvää yötä, Mummi», sanoi herra Jelly, poistuen hänkin. »Jos
minä olisin tyttärenne poika, herra Quilliam, niin varmaan läksisin
onneani koettamaan jonnekin.»

»Tyttärenpoika!» ärähti Tom. »Ei minulla ole tyttärenpoikaa, jos olisi,
ei kai minun tarvitsisi tyhjää piippua imeskellä. Mutta Phil Christian
on nykyisin hänen jumalansa — on niinkin.»

Heidän lähdettyään alkoi Mummi laskea kassaa jutellen sen ohessa: »Mitä
keijukaisiin tulee — yksi, kaksi, kolme» — saattaa Caesar kylläkin olla
oikeassa — neljä — viisi — eikä niitä ehkä ensinkään ole olemassa,
mutta oli miten oli, parasta on aina olla kohtelias.»

»Tottakai», vastasi Nancy Joe, »ruukullinen raitista vettä ja pari
ystävällistä sanaa, ennenkuin maata pannaan pyhäinmiesten aattona, ei
kai ole kellekään vahingoksi.»

Ulkona tallipihalla Pete huohotti ja ähki, kuin olisi hän ollut
kilpajuoksussa. Kummun takaa kaakosta kohosi kuu punaisena kuin
ilta-aurinko. »Joudu, Phil, joudu», kuiskasi hän. Kate tulee heti.
Mutta minun täytyy ensin häthätää suihkuista sinulle pari sanaa.
Tahdotko suoda minulle apuasi, Phil?»

»Missä sitten?»

»Puhuisit puolestani isä-ukolle sillä välin kuin minä puhuttelen
tyttöä.»

»Mistä minun pitää puhua?»

Mutta Pete ei voinut kuulla muuta kuin omaa puhettansa. Ȁiti-muori on
enkeli, häntä en pelkää, mutta ukko on kova. Puhu puolestani, Phil,
sinä osaat puhua niin hienosti ja kauniisti.»

»Mutta mistä sitten puhun?» toisti Philip jälleen.

»Sano, että minä tosin olen hiukan lurjusmainen, mutta en sentään niin
perin huonokaan. Pane omiasi hiukan, Phil, ja kehu minua. Sano, että
minusta tulee vallan merkillisen hyvä mies, ja kyllä tuleekin. Sano
hänelle, että jos hän vain suostuu, niin minusta tulee kunnollinen,
niin toimelias ja työtä tekevä ja väsymätön, ettei moista ole nähty.»

»Mutta Pete, Pete, Pete, minkä vuoksi sitten tämä kaikki on hänelle
sanottava?»

Peten huohottaminen ja ähkiminen taukosi. »Minkä vuoksi? No, tytöstähän
nyt on puhe.»

»Tytöstä!» sanoi Philip.

»No mistä sitten?» sanoi Pete.

»Katesta? Pitääkö minun puhua sinun puolestasi Katen isälle?»

Philipin ääni tuntui tarttuvan kurkkuun.

»Tuntuuko se sinusta vaikealta, Phil?»

Seurasi hetkisen äänettömyys. Veri syöksähti Philipin kasvoihin, joissa
kuvastuivat monenlaiset tunteet, mutta pimeä peitti ne.

»Sitä en tarkoita», sammalsi hän.

Pete käsitti väärin Philipin epäröimisen ja arveli, hänen mielessään
harkitsevan hänen, Peten, arvottomuutta. »Tiedän kyllä, että olen
aika jörri», sanoi hän, »mutta Phil, minä sitä tyttöä rakastan aivan
vimmatusti. Hän on mielessäni alinomaa, öisin on minun mahdotonta saada
unta silmiini ja päivällä olen kykenemätön kunnon työhön. Kaikki puhuu
hänestä, kaikki huutaa hänen nimeänsä. 'Kate', huutaa meri, ja joki
ja puut ja kanervat. 'Kate, Kate, Kate', kaikkialla Kate, menin minne
tahansa, en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen hurjasti rakastunut
tyttöön, siinä sen kuulet, Phil.»

Pete vaikeni, mutta Philip ei virkkanut mitään.

»Vaikeata saattaa olla kehua minua, sen myönnän», jatkoi Pete, »mutta
minä olen tuntenut hänet aina siitä päivin kun hän, pikku raasu, kulki
isossa esiliinassa, kun minä olin olevinani suuri, saatuani housut
jalkaani ja me leikimme nuorantanssijaa notkossa.»

Philip oli yhä vaiti. Hän kouristi tallin seinää vapisevin käsin
ja taisteli lujasti sisässään pysyäkseen tyynenä. Pete raaputteli
saappaallaan pihakivitystä ja mutisi uudelleen itkunsekaisella äänellä:
»Puhuthan puolestani, Phil. Sinä vain voit sen tehdä. Sinä kykenet
sanomaan sanottavasi niin, että se joltain kuuluu. Jos minä rupeaisin
omaksi puhemiehekseni, niin menisivät asiat siinä tuokiossa päin
hongikkoa. Puhu puolestani, poika, puhu, etkö suostu?»

Philip oli sittenkin ääneti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja hän koetti
niellä itkuansa. Hänen omakin sydämensä alkoi jo herätä. Peten
tunnustuksen valossa hän oli lukenut oman salaisuutensa. Jos hän
saattoikin luopua tytöstä, niin ei sittenkään ollut helppoa auttaa
Peteä voittamaan hänet. Mutta Peten murhe liikutti häntä. Kurkun
kouristus herkesi ja hän irroitti kätensä seinästä. »Kyllä minä sen
teen», lausui hän, mutta hänen äänensä kuului nyyhkytykseltä.

Ja sitten hän yritti paikalla poistua salatakseen mielenliikutustaan,
joka sulkunsa murtaneen virran tavalla vyörähti häneen. Mutta Pete
kouristi häntä hartioista ja koetti tutkiskella hänen kasvojansa
pimeässä. »Sinä siis suostut», kuului Peten huulilta ilohuudahdus;
»silloinhan asia on selvä. Jumala siunatkoon sinua, vanha veikko.»

Philip tempautui irti. »Vait, sellaisesta ei kannata puhua», sanoi hän
uljaasti ja sitten hän nauroi, mutta naurun takana piili itku. Hän ei
voinut puhua enempää, sillä hänen tunteensa uhkasivat voittaa hänet.
Juuri samassa lankesi heihin talosta tuleva valojuova, ja hillitty ääni
huusi: »Pete!»

»Siinä hän on itse», kuiskasi Pete. »Hän tulee! Hän on täällä!»

Philip kääntyi ja näki Katen seisovan maitokamarin ovella ja hänen
viehkeä nuori vartalonsa kuvastui takaapäin tulevaa valoa vasten.

»Nyt menen», ja hän hapuroi pimeässä rakennuksen ovelle samassa kuin
tyttö astui pihalle.

Pete seurasi häntä parisen askelta astuessaan Katea vastaan. »Kuulehan
vielä», kuiskasi hän. »Sano sille vanhalle höperölle, että minä rupean
käymään kappelissa vaikka aamuin ja illoin ja että minusta tulee
uuttera pyhäkouluoppilas. Ja kuulehan! sano hänelle vielä sekin, että
minä harjoittelen harmooniota soittamaan.»

Philip pujahti hiljaa maitokamarin ovesta sisään ja sulki sen jättäen
Peten ja Katen kahdenkesken.




VII.


»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka
hauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.

»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä
sisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»

»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren
kirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä
ja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain
tyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra
Christian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta,
Nancy.»

»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi
Caesar.

»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen.
»Kuka sitten, ellen minä.»

»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää
tällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa
sillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei
ainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»

»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.

»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo
raukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»

»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen
läjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun
on perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri
kannata kerskata.»

»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää
istumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi
ja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan
silliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät
mielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin
jäikään ystävänne?»

»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja
alkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.

Caesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään.
»Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.

»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen.
»Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa
illallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä
sanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.

Caesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla
suuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain,
herra Christian?»

Nyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.

Tuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.

»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..

»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.

»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä
varten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta
puhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän
suosiollista lupaanne naida hänet.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.

»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.

»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»

»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip
uljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies
ja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas
niin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»

Hän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin
tutkisteleva katse piti häntä pystyssä.

»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.

»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt
arvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän
Caesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»

Taas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä
kaiketi, enhän minä sitä kiellä.»

Caesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja
talostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»

»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi
sanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»

»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi
Caesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä
palkakseni siitä pojasta.»

»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee
teistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»

Caesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin
lainannut.»

»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän
oli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen
vertaistaan.»

Caesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä
hanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.»
Sitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi
tekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on
tavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»

Philip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole
todellakaan ajatellut, että te...»

»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin
lasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä.
Ja vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti
päivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»

Vaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta
huojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle
määrätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti
ja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut
Peten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle;
hänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet
ja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa
nujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.

»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta
päivästä'...»

»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän
sytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran
ennen aamun tuloa.»

»Mutta katsokaa kedon liljoja...»

»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä
tekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»

»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä
parempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja
hän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»

»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.

Philip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain
auttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»

»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon,
vai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse
Englantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla
keppikerjäläisen kanssa naimisiin.»

»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet
niinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa,
niin ei haittaisi...»

»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi
Caesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada
rikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata
ja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua
kaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»

»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa
tyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete...»

»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin»,
sanoi Caesar.

»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka
hyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»

»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa
multaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta
harhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on
synnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä
pysyn erossa.»

Vastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän
ei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä
miekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle
korvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki
hänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän
nousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty
ja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön!
Suokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa
tunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun
nimi.»

Tätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä,
mutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:

»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän
silmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän
olette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä
Philipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut
loukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta
uskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole
vapaa siitä.»

Philip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen
astuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti
hämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten
tapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta
nyt aivan toisesta syystä.

»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On
mahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa
pakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista.
»Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»

Silloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut
— kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta
paljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän
ollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi
pitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä
hän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.

Iloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä
ja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen
köyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin,
enhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa
hänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi
hän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja
Philin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja
hänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa
sisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa
katua, saa kuin saakin.»

»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista
sinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn
yhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.

Pete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil»,
virkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä
köyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan,
niin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»

Kotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan
puutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä
virkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»

»Mitä sitten?» kysäisi Philip.

»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»

»Älä hulluttele!»

»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana
puhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden
mukaan.»

»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta
kaiken, mitä omistat.»

»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan
rahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva
ei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»

Eräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä
sille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille
maille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva
palvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»

Kaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi,
joka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille,
kouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä
hänet menemään, lainaa hänelle rahat.»

»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»

Mutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin
tallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta
ikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi
hän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt
hän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli
sitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui
polvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»

Kuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus
vallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.




VIII.


Caesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei
sanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos
mielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»

Samassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin
kiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi
hän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne
ryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan
takaisin.»

Caesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai
keijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa
kelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien
ratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello
löi kymmenen.

Mummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen,
toisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua
kaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta
ja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain
puoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi
kuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja
paistaa.

»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää
painuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin
ja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa,
kunnes saisi isän kynttilän.

Sammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos
hehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen
silmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja
meni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan
ja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi
omenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun
hän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja
tunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin
hän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.

Vanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja
sai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan
olevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla
puhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi
sitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.

Se oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä
maidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean
karttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen
oli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään
puutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten
Katen pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.

Kate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli
mielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen
selkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta
ei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili
pilttuurenkaansa köyttä.

»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.

Hän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen
pudotessa lattialle.

»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.

Kuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä,
ruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.

Hän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina
ne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi
ylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti
peitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin
nukkumaan.




IX.


Päivän sarastaessa ollessaan tuossa varjojen maassa, joka on unen ja
heräämisen välitila, Kate hätkähti luullen jonkun heittävän kourallisen
riisiryynejä häävaunuihin, kun hän palasi omista vihkiäisistään.
Sama ratina kuului uudelleen ja silloin hän oivalsi, että ikkunaan
oli heitetty hiekkaa. Samassa huusi ääni alhaalta hänen nimensä:
»Kate!» Nyt hän oli täysin valveilla. »Pete se siis on oleva», mietti
hän. »Sehän on aivan selvä, että Pete se on oleva», vakuutteli hän
itselleen. »Hän ainakin on nyt ulkona.»

Pete siellä todella oli. Hän seisoi aikaisen aamun hämärässä ikkunan
alla toistaen tytön nimeä kumealla kurkkuäänellä ja hiljaa vihellellen
hänelle. Äkkiä hän kuuli liikettä huoneessa ja huudahti olkansa yli:
»Nyt hän tulee.»

Ikkunan säppi irroitettiin, lasiruutu vedettiin ylös ja pienten,
mustain puitteitten sisässä näyttäytyi kaunis, naurusuinen tytön pää,
vallattomain, liehuvain mustain kutrien välistä. Pyöreällä kaulalla
näkyi vilahdus yöpaidan valkeasta röyhelöstä.

»Kate!» sanoi Pete uudelleen.

Tyttö oli tulevinaan ikkunan luo vain katsoakseen ulos Ja kuin ainakin
todellinen nainen, hän säpsähti Peten äänen kuullessaan ja huudahti
hämmästyksestä, kun muka ei ollut huomannut Peten läsnäoloa. Sitten
hän tirkisteli alas puolipimeään ja sanoi kummastellen: »Pete siellä
varmaankin on.»

»On kuin onkin, Kate», sanoi Pete, »eikä hän saa rauhaa, ennenkuin on
vielä kerran saanut sinua puhutella.»

»Ah!» sanoi Kate laskien kätensä silmilleen ja ajatellen Mustaa Tomia
ja keijukaisia. Mutta äkkiä vanha kujeiluhenki virkosi ja hän ei voinut
olla nuorukaista kiusoitelematta. »Oletko eksynyt, Pete?» kysäisi hän
hyvin viattomana. »Vai oletko kadottanut jotain?»

»Oman itseni olen kadottanut, tyttö», sanoi Pete.

»Oletko itsesi kadottanut? Luulenpa että poika on vähän päästänsä
sekaisin? Olet ehkä noiduttu, Pete?» kysyi Kate hyvin totisena.

»Noiduttu juuri olen. Kate — —»

»Poika-parka!» huokasi Kate. »Aivan äkkiarvaamattako? Etkö ensinkään
aavistanut?»

»Mitään en aavistanut ja äkkiarvaamatta minä tähän tilaan jouduin.
Kuuntele Kirry — —»

»Voi, voi sentään! Coroleyn mummon työtäkö tämä on? Jäniksen
haahmossako hän sinua ahdisti? Vai onko sinua purtu?»

»On purtukin tavallaan. Mutta Kate — —»

»Koira sinua sitten varmaankin puri. Onko sinussa vesikauhu, Pete?»

»Eikä ole, vaan juuri vesille minä pakenen, Kate, kuulehan toki — —»

»Eikö raudalla polttaminen ole paras lääke sille?»

»Kyllä minulle tässä annetaan sekä kuumaa että kylmää. Mutta etkö
malta kuunnella mitä sanon? Minä lähden tieheni — satojen ja tuhansien
peninkulmien päähän.»

Kate silmäili taivasta ja puhkesi kauhistuneena sanomaan: »Poika-parka!
Poika-parka! Koiran purema hän on, sen huomaa.»

»Sinä itse minua purrut olet. Kirry — —»

Kuului hilpeä huudahdus. »Minäkö? Vai olen minä noita? Eilisiltana
tiellä jutellessamme sanoit minua keijukaiseksi.»

»Keijukainen oletkin tyttö, mutta yhtäkaikki noita.

»Mutta kuuntele nyt kerrankin — —»

»Navetan kohdalla seisoessamme sanoit minua enkeliksi. Enkelit eivät
pure.»

Ja hän haukahteli kuin koira ja nauroi sitten kimakasti kuten noita ja
sitten taas haukkui.

Mutta Pete ei kestänyt enempää. »Jatka sinä vaan, jatka
hulluttelemistasi, koska se sinua huvittaa!» huudahti hän soimaavasti.
»Kivi sinun rinnassasi mahtaa ollakin eikä sydän. Vaikka kuulet minun
matkustavan tieheni saarelta — — »

»Saarelta?» huudahti Kate ällistyneenä.

»Ja näet miten suruissani olen, ja puolikuoliaaksi kiusaantunut sinun
juoniesi tähden, niin et ole siitä milläsikään», jatkoi Pete. »Mutta
antakoon Jumala sinulle anteeksi, ethän sille mitään voi.»

»Puhuitko totta, Pete? Aiotko lähteä pois saarelta?»

»Aion tottakin; mutta vähät siitä. Matkustan Afrikaan, Kimberleyhin,
Herra tiesi minne — —»

»Kimberleyhin? Ethän toki, Pete?»

»Kimberleyhin tahi Timbuktuun, yhdentekevähän se sinulle, on? Olen
tullut näin aikaisin tänne sinulle hyvästi heittämään, ennenkuin laiva
lähtee, etkä sinä ajattele muuta kuin hulluttelemista ja kujeilemista.»

»Vai olet sinä niin tarkoin perillä siitä, mitä tämä tyttö ajattelee,
herra Pete? Miksi sinä niin kiukustut joka sanastani?»

»Kiukustun? Enhän loki. Minun on pakko matkustaa.»

»Pakko, Pete? Kuka pakottaa?»

»Ne jotka arvelevat, etten ole kyllin hyvä sinulle. No niin, onhan
siinä perääkin, mutta kahdesti ei sitä tulla minulle sanomaan.»

»Ketkä ne, Pete?»

»Yhdentekevää. Ja vielä äitiänikin solvaistaan — poloinen äitikulta! Ja
parjataan äpäräksi. Arvossapidetyn miehen tytär ei muka ole niin halpa,
että hänen tarvitsee mennä naimisiin nimeä vailla olevan pojan kanssa.»

Ylhäältä ikkunalta kuului suuttunut huudahdus: »Kuka sellaista on
uskaltanut sanoa?»

»Vähät siitä.»

»Olkoon kuka on, voit sanoa hänelle tai heille, että jos minua
tarkoittavat, niin menen naimisiin kenen kanssa tahdon, olkoonpa
hänellä nimi tai ei.»

»Jos voisin siihen oikein luottaa, Kitty — —»

»Mitä sinuun tulee, Pete herra, niin matkusta vain Kimberleyhin, koska
olet niin kärkäs suuttumaan. Minä en ainakaan pane vastaan ja sitä
paitsi — sitä paitsi — —»

Mutta suuttunut ääni katkesi äkkiä puolipimeässä ja kuului epäselvää
ääntelyä.

»Mitä, mitä nyt?» huudahti Pete hätääntyneenä. »Ethän vain itke, Kate?
Mitä minä sinulle sanoinkaan.

Kitty tyttö? Odotahan, niin saat löylyttää minua, kun olen sellainen
mörökölli.»

Ja Pete asetti jalkansa maitokamarin ikkunalaudalle ja alkoi kiivetä
seinää pitkin.

»Menehän alas toki», kuiskasi Kate.

Hänen suuttumuksensa oli samassa hävinnyt, ja Pete, joka nyt oli
lähempänä häntä, saattoi nähdä veitikkamaisuuden pilkistävän kyynelten
lomitse.

»Mene alas, Pete, tai suljen ikkunan, sen teen — ihan varmasti.» Ja
näyttääkseen, että hän aikoi pysyä päätöksessään, hän sulki yläikkunan
ja avasi alemman.

»Armas!» huudahti Pete.

»Hiljaa! Mikä se oli?» kuiskasi Kate vetäytyen polvillaan pois
ikkunasta.

»Onko sikolätin ovi taas päässyt auki?» kysyi Pete.

Kate veti helpoituksen huokauksen. »Ei, joku vain kuorsaa», sanoi hän.

»Ukko kai», sanoi Pete. »Hauskaltahan tuo kuuluu. Hän on kuin vanha,
hyvä paimenkoira, enemmän näyttelee hampaitaan kuin puree, mutta paras
hän on sentään nukkuessaan — silloin ei ainakaan tarvitse pelätä.»

»Mitä hyödyttää matkustaa pois, Pete?» virkkoi Kate. »Jos mielit isää
tyydyttää, täytyisi sinun tulla rikkaaksi.»

»Ovathan muutkin rikastuneet, — niiksi en minäkin? Monesta Manin
pojastakin on tullut hopeakuninkaita ja timanttikuninkaita ja Herra
tiesi mitä kaikkea. Älä ole huolissasi minusta! Kun palaan, olet tuleva
kuningattareksi, tyttö — ainakin minun kuningattarekseni, ja porsaita
sinulla pitää oleman ja lehmiä ja palvelustyttö, joka pesee, siistii ja
laittaa ruoan.»

»Vai niin, semmoisilla sinä aiot houkutella köyhää tyttöparkaa? Mutta
ellet tule jumaliseksi, et saa koskaan isän suostumusta.»

»Kun minä palaan kotiin, Kitty, niin tulen vaikka kuinka jumaliseksi,
sen takaan. Saat kuulla miten puhun Mooseksesta ja Abrahamista ja
hänen pojistaan ja serkuistaan. Ja kun iltaisin tulen navetan ovelle
juttelemaan kanssasi rakkaudesta, niin olen niin siivo kuin itse
apostolit.»

»No niin, tuo kaikki kuulostaa varsin lupaavalta. Mutta kuka on
sanonut, että minä sitä toivon? Kuka sanoo minun suostuvan siihen, että
sinä matkustat tiehesi siinä luulossa, että minä sitoudun menemään
naimisiin kanssasi sinun palattuasi?»

»Minä sen sanon», sanoi Pete mahtavasti.

»Vai niin, vai sinä!»

»Kuuntele! Minä teen työtä siellä kuin orja, raadan ja kokoon, kunnes
kukkaro paisuu, enkä välitä sen taivaallista muusta kuin kullasta ja
tytöistä — —»

»Hyvänen aika! Mitä sinä puhutkaan?»

»O-oh, älähän hätäile. Minä olen mies, jolle yksi tyttö riittää,
Kate, mutta silmäni on avoin kaikille tytöille sen yhden takia,
jota rakastan. Ja sillä välin sinä odotat minua uskollisesti etkä
edes erehdyksestä vilkaise noihin Ramseyn puotipalvelijoihin ja
apteekkiherroihin — —»

»Eikö kehenkään? Enkö edes Jamesie Corriniin, joka on niin komea poika?»

»Tarkoitatko tuota korkeakauluksista keikarihölmöä? Varo kieltäsi,
tyttö?»

»Enkö saa vilkaista edes nuoreen Ballawhaineen — Ross Christianiin?»

»Ross Christianin vieköön — no niin — ei, ei häneenkään. Mutta leikki
sikseen. Näin on sinun sanottava: »Pete palaa kotiin; minun täytyy olla
hänelle uskollinen!»

»Vai niin, siinä sinun käskysi, hyvä herra. Kaikki on siis jo sovittu.
Eiköhän olisi parasta, että määräisit hääpäivänkin ja ottaisit
kuulutuksen nyt, kun kerran olet vauhdissa? Minulla ei nähtävästi ole
mitään sananvaltaa tässä. Ei kukaan kysy minun mieltäni.»

»Vait, tyttö!» huudahti Pete. »Etkö kuule?»

Käki oli lentänyt katon yli ja asettunut läheiseen puuhun kukkumaan.

»Siinä se istuu, Kate. Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kolme kertaa! Mainiota!
Kolme kukuntaa tietää onnea, rakkaani.»

Tähdet olivat jo sammuneet ja aamusarastus leveni kuin meren harmaa
usva.

»Huh! Tuntuu että aamu on tulossa. Minun täytyy sulkea ikkuna.»

»Vielä mitä, vuorilta vain hiukan puhaltelee — ei aamu vielä tule»,
sanoi Pete.

Kaukana sumussa kuului lintusen kutsuva ääni.

»Tuleepa. Etkö kuule rastasta laaksossa?» virkkoi Kate.

Toinen lintu vastasi katonräystäältä.

»Mitä se oli?» sanoi Pete. »Sinäkö Kitty? Äänesi muistuttaa
ihmeellisesti rastaan ääntä?»

Kate loi silmänsä alas kiitoksen kuullessaan, mutta sanoi sitten hiukan
nyreästi: »Nyt saavat ihmiset puheenainetta.»

Kylmä, kalvakka valo kohosi talon etusivulle ja liikkumattomat puut
ja pensaat alkoivat väristä. Katea puistatti ja hän veti yöpaitansa
kauluksen kiinteämmälle. »Nyt menen, Pete», kuiskasi hän.

»Älähän vielä. Se on vain suolan hajua mereltä. Äskenhän kuukin vasta
meni piiloon.»

»Voi sinua veitikkaa. Johan se on ollut kaksi tuntia kuteessa. Ei nyt
olla Jupiterissa, missä on ainainen kuunvalo.»

»Vai on Jupiterissa ainainen kuunvalo?» sanoi Pete. »No ihme ja kumma,
kyllä siellä kelpaa rakastavaisten olla!»

Kukko kiekui kanahuoneessa, koira haukahti talon sisällä ja tamma
tömisteli pilttuussaan.

»Milloin matkustat, Pete?»

»Laiva lähtee seitsemältä.»

»Silloin on sinun jouduttava. Hyvästi.»

»Odota hiukan! Vielä sananen!»

»Ei mitään sanoja enää. Nyt panen maata. Kas, siinä jo aurinko nousee
vuorten takaa.»

»Vain pieni punainen täplä vanhan Cronkyn nenänvarrella. Kuun tele!
Jotteivät nuo keikariherrat pääsisi sinua vaivaamaan, niin aion pyytää
Philiä pitämään sinua silmällä minun poissaollessani.»

»Herra Christianiako?»

»Sano häntä Philipiksi, Kale. Hän on niin vapaa eikä piittaa
arvonimistä. Ylpeyttä ei hänessä ole nimeksikään. Salli hänen pitää
huolta sinusta, kunnes minä palaan.»

»Nyt suljen ikkunan, Pete.»

»Odota! Vielä yksi asia. Kumarru alaspäin, ettei ukko voi kuulla.»

»En pääse kumartumaan. Mitä sitten?»

»Kätesi sitten. Kerron sen kädellesi.»

Kate epäröi tuokion, sitten hän ojensi kätensä ikkunalaudan yli. Pete
kävi siihen käsiksi ja suuteli sitä, työnsi ylös valkean hihan ja
kuletti huulensa pitkin käsivartta niin korkealle kuin hän saattoi
ylettyä.

»Vielä yksi, tyttöseni; älä pidä niin kovaa kiirettä, vielä yksi —
puolikas vain.»

Kate veti käsivartensa pois, kunnes hänen kätensä jäi Peten käteen,
ja sanoi sitten: »Mitä ihmettä! Syntymämerkkihän on vielä sormessasi,
Pete? Äsken sanoit minua noidaksi — nyt saat nähdä noidan taikovan sen
pois. Olehan hiljaa ja kuuntele! —

    »Ping, ping prask,
    Cur yn cadley — jiargan ass my chass!»

Yksitoikkoisesti ja juhlallisen hitaasti hän lausui nuo Man-saaren
vanhat loitsusanat. Samassa rasahti puu hedelmäpuutarhassa ja hän
huudahti: »Mikä se oli?»

»Philip vain. Hän odottaa minua omenapuun alla», sanoi Pete.

»Voi kauheata!» sanoi Kate ja samassa suljettiin ikkuna.

Seuraavassa silmänräpäyksessä se aukeni jälleen ja kehyksessä
näyttäytyivät tytön kauniit, nuoret kasvot kuten ennenkin, mutta nyt
aamun ruusuhohteen valossa.

»Onko hän kaiken aikaa ollut siellä?» kuiskasi hän.

»Mitä sinä siitä välität? Philhän se vain on.»

»Hyvästi! Onnea matkalle!» Ja nyt paiskattiin ikkuna kiinni täydellä
todella.

»Jo on aika lähteä», sanoi Philip, joka yhä oli puettuna polvihousuihin
ja korkeaan silkkihattuun. Tuon tuostakin hän oli suonenvedontapaisesti
kouristanut omenapuuta ja taistellut itkua vastaan, mutta pakottanut
itsensä katsomaan Peten onnea, joka oli hänen oma onnettomuutensa.
Sydäntä viilsi tuska ja hän saattoi tuskin kestää sitä.

Nyt alkoivat linnut jo visertää; Pete lauloi ja vihelteli kulkiessaan
eteenpäin iloisista iloisimpana.




X.


Aamun hämärtäessä Mummi heräsi vuoteessaan viettävän turvekattonsa alla
ja ikkunaverhon raosta heijastuvasta valosta saattoi huomata päivän
sarastavan. Hän kohenteli yömyssyänsä, huokasi ja sanoi: »Niin pian
kuin vähänkin ummistan silmääni, näen unta että poikaraukan on käynyt
onnettomasti.»

Caesar haukotteli kysyessään: »Kenen pojan?»

»Pete pojan tietenkin», vastasi Mummi.

Caesar mörähti.

»Olimmehan me itsekin köyhiä kun alotimme, isä.»

Mummi tunsi pimeässä vanhuksen tuikeasti häntä katselevan. »Olimme
niinkin, mutta ihmiset unohtavat helposti menneet asiat. Lainata täytyi
kun ostimme suuren ylävesirattaan, muistathan sen? Ja kun vanha pastori
Harrison lähetti meille myllyyn ensimmäisen kuormallisen kauroja, emme
voineet sitä jauhaa, kun ei ollut — —»

Caesar nykäisi peitettä sanoen: »Etkö voi olla puhumatta, vaimo, että
saan nukkua raskaan työni jälkeen?»

»Sitähän minä vain, että älä sinä saata sitä poikaraukkaa turmioon.»

Caesar ärähti ylenkatseellisesti ja veti peitteen päänsä yli.

»Niin kyllä, isä, huonomman miehen voisi tyttö saada. Muhkea, kelpo
poika hän on. Oikein tekee hyvää sydämelle nähdä hänen iloiset
kasvonsa — tuntuu ihan siltä kuin joisi kaivosta raitista vettä. Entä
hänen naurunsa — sitä on yhtä hauska kuulla aamuisin kuin porsaiden
röhkimistä kaukalon — —»

»Mene sitten itse naimisiin pojan kanssa, vaimo, äläkä siinä jaarittele
tyhjiä», huudahti Caesar, potkaisi säärellään, kääntyi selin Mummiin ja
alkoi äänekkäästi kuorsata.




XI.


Nousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin,
suolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi
laiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen
nariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat
toisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua
oli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset,
Quarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia
Castletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain
ystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli
käsissä.

Peten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä
satamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin
lähdössä, herra Philip?»

»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.

Petellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset
saappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt
takin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut
punaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi
itsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta.
Philipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat
perin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja
sanoi naurahtaen:

»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»

Pete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime
hetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet
kiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua,
paljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.

Eikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen
kuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi
hänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut
olla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä
lähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä
ajatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti
vääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete
aavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi
Philin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.

He seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen
äänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.

»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei
kukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin
sopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi
seurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin
pitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta
kuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi
vuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren
mahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan.
Loruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»

Philipin kylmä katse alkoi heltyä.

»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli
sivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani
pettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun
tarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni
kuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua
unohda.»

Enempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen
kalinalta.

»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»

Kello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi:
»Maihin kaikki sivulliset!»

»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»

»Mikä se on?»

»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy
siellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan
piittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta
nuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön
hengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa.
Mutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla
uitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»

»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»

»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle
kätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»

Philip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi
kasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.

»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei
meitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»

»Senhän tiedät ilmankin.»

»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon
aikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä
tahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»

Philipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi
pystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen
kerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin
laivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle
ja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.

»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle
— niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi
nähdä vanhasta kodista erotessani.»

Philipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli
masennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa
olivat kosteat.

Savupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin
nousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa
kohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen
vallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla
kohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja
savu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.

»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan
sinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja
Jumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi
aikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen
yhtäkaikki.»

Pete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja
pyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan
ei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon
köysipinkan päällä laivan peräkeulassa.






Toinen osa.

POIKA JA TYTTÖ.




I.


Nan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä
laatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä
tavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten
kanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja
nauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui
vanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin
vetoamalla hänen isänsä muistoon.

Eräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein
Man-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen
oli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa
ja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään
turskia.

»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata
kotiin tee-ajaksi.»

Philip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan,
hän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota
täti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta,
mutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin
tavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti
ja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö
porisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä
ruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes
takaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.

»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.

Ja puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus
vastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö
todellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»

»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin
aivan unohtanut, täti kulta.»

»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua
palaamaan kotiin.»

Hän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa
uuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja
hermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.

»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä
aikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun
sinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua
tulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä
ja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan
täti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut
ensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla,
kun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan
meluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»

»Äitinikö?»

»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä
tänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei
näyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää
harsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin
ihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä
nukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä
pystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi
isoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä
olkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen
näkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään
hän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen
lakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin
äitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa,
tuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä
nytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä,
kääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»

»Isä-raukka!» huudahti Philip.

Nan-tädin silmät välähtivät.

»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi,
poikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä
olin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella
nauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä,
kapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen
päähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!'
Ja merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen
ajatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli
sinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä
piipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee
kuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut
yläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin,
missä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä.
Tom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään
hän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi:
'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut
ketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja
otaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä
ollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja
syöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten
uuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa
itkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta
siinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä
äänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana:
»Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala
suo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun
hänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon
nurmen alle?»

Nan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti
venheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen
aikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle
antautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä
tähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen
ainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli
lähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja
harjoittamaan.

Maikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni
kuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista
Philipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään
torninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat
hellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen
kotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi.
Täällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava
isäntänä.

Punaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu
englantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin
muodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen
he tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta
varietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen,
pudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.

Nuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa.
Hän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja
kaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja
kasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi
hän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä
esiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli
Man-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja
joka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.

Nan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja
valkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.

»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä.
Isä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»

»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua
vaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen
ensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö
edullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa.
Ehkei asuntosikaan ole oikein hauska?»

»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien
läheisyydessä — —»

Nan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään
viihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.

»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»

Nan-täti näytti tyytyväisemmältä.

»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista,
mutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa
harjoittaa.»

»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven
suussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää
serkkuansa korvalle.

Pete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin.
Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät
sisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti
muutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja
näytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.

»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä
piano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian,
mitä kuuluu?» £

»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.

»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi
kuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»

Parin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa
neitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»

»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan»,
sammalsi Nan-täti.

»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»

»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»

Ballawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina
korkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on
kaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»

»Niin on», vastasi Philip.

»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin
virkaa?»

»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.

Ballawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti
Christian?»

Nan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme,
Peter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen
isänsä olisi elänyt — —»

Ballawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot
nähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle
lakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»

Hermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.

»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon
voitte uhrata siihen?»

»Pelkään, Pete — —»

»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»

»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»

Ballawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän
kuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»

»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta
— —»

»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut
että hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan
minulle toista tuhatta puntaa.»

Nan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.

»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena
lakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»

»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.

»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin
saaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään
Manin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle
maksamaan puoliakaan tästä summasta.»

»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä
Philipille», sanoi Nan-täti.

Ballawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä
minua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta
lakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen
avonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta
jotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain
suosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»

»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin
suhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat
käsittää minua?»

»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.

Ballawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä
vaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan,
valmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»

Nyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.

»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi
poika.»

Ballawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi
»Lähempänä nahkani on kuin paita.»

Nan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen
sisässään kuohuvasta harmista.

»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.

»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen
tulevaisuutensa hyvälle alulle.»

»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»

»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä,
jonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi
tehty.»

Ballawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu
lopettamaan tämän keskustelun?»

Hän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.

»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä
talosta?»

»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.

Ballawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori
mies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä
mitään.»

»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.

Ballawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri
sinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on
halpa ja — —»

»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä
kipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat
nyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille,
ja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja
veljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he
olisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita
ja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet
putoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa
kasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he
katsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät,
mikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»

Aivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen
puhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä
uhkaavat haamut.

»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha
suunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla
kielellään.

»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet
tehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin
on Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun
rangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin
olet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta
tavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen
murskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli
vihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä
kokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on
tapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua
se oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa
pitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi
tehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja
säälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»

»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan
neidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi
Ballawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:

»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut
talosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä,
kunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta
karvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen,
enkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin
nainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton
läheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa,
Peter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä
yhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni.
Tahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea
koti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen
sydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun
sydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva,
on aina oleva.»

»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha
olento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen
puoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.

»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi
enemmän!»

Ja tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita
ja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen
askeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan
topatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven
yläpuolella.

Nan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi
kyyneltulvaan.

»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän
sittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on
tehtävä?»

Philip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa
avannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.

»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi.
»Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»

Hän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan
hänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on
äidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja
tädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni
päästä teidän oppilaaksenne?»

Lakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei
riitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.

»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian»,
lisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena
vuonna palkkaakin.»




II.


Philip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut.
Tällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä
harjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney
Molla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana
tehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä
ja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt
morsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on,
miten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän
niin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on
hänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta
kuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen
edustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä,
ja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta
sill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai
jossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.

Sitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut
ensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään
toista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti,
kuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä
Philipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman
juhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä
suojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden
yläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin
huomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen
helposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän
siellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän
alle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin
läsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan
lähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa
oli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas
pää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen
äänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään
kohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä
unta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos
hänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.

»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.

»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.

»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»

»Ei.»

»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti
Clucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.

»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki
tekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»

»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo
koiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»

Kun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä.
»Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi
niin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää
Peteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin
asioihin Pete-parka kykeni.

Eräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki
koolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille
ne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot,
lemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja
seuraten he iltaansa viettivät.

»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?»
tirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen
rinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja
katseli hänen kenkiinsä.

»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»

»Mitä niin?»

»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»

»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»

Silmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä
niin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä
siksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»

»Mitä sitten?»

»Hän sanoo minua Kateksi.»

»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»

»Siitä olen aivan varma.»

»Sanotaanko sitten niin?»

»En oikein tiedä.»

»No, Peten tähden.»

»Juuri niin.»

»Kate!»

»Philip!»

He eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa,
niin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla
nauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.

»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme
aivan kahden», sanoi Kate.

»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi
Philip.

Näin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi
kädessä pitkin jyrkänteen reunaa.

Kun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli
lähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua
tehtävää.

»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi
Kate eteisen ovelta.

»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun
läsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.

»Miksi ei?»

»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»

»Ah!»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:

»Minäpä tiedän keinon.»

»Minkä keinon?»

»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi
tumma.»

Philip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi
vakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän
poika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»

»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.

»Tulenko minä siis?»

»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»

Philip oli lähdössä. »Ja, Philip.»

»Mitä niin.»

Sitten kuului vieno, suloinen, iloinen ääni ovelta niin viehättävästi
pimeälle pihalle: »Minä asetun maitohuoneen ovelle.»

Philip tunsi joutuvansa hämillensä ja päätti tulevaisuudessa ottaa
velvollisuutensa vähemmän omantunnon tarkasti. Hän päätti käydä
»Keijukaisessa» harvemmin. Heti joulujuhlien jälkeen hän päätti
kokonansa antautua opiskeluihinsa ja olla tulematta takaisin Sulbyyn
ainakaan puoleen vuoteen. Mutta Man-saaren joulu on pitkä. Se alkaa 24.
päivänä joulukuuta ja loppuu vasta tammikuun 6. päivänä. Maaseuduilla,
joissa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja, juhlat ovat ylimmillään vasta
loppiaisena. Vasta silloin »katkaistaan soittajan pää» ja silloin
leikitään »Goggansiä», ennustusleikkiä. Tytöt asettavat lieden reunalle
rivin juomakuppeja tulen palaessa takassa, panevat jokaiseen jotakin,
joka kuvaa jotakin ammattia ja rientävät ulos. Pojat vaihtavat kuppien
järjestyksen ja tytöt palaavat sokkoina yksitellen ja valitsevat
arpansa. Tulevan aviomiehen ammatti on se, mikä kuppiin on kätkettynä.

Tätä leikkiä leikittiin »Keijukaisessa» Philipin loman viimeisenä
päivänä, jolloin Caesar oli jossain ulkona sananjulistusmatkoillansa,
ja Katen luultiin valitsevan veden, mutta hän valitsikin sulkakynän.

»Kynä! Kynä!» huusivat pojat. »Kuka väittää, että tyttö menee naimisiin
merimiehen kanssa? Sitä laivaa ei ole rakennettu, jossa hänen miehensä
meren pohjaan sukeltaa.»

»Hyvää yötä nyt», sanoi Philip.

»Hyvää yötä, herra Christian. Hyvää yötä, herra», sanoivat pojat.

Kate pujahti hänen jäljessänsä ovelle.

»Menettekö näin aikaisin?»

»Minun täytyy olla Douglasissa varhain huomenaamuna», sanoi Philip.

»Pelkään, ettemme saa nähdä teitä aivan heti?»

»Ei, minun täytyy nyt ryhtyä todenteolla työhön.»

»Ei kahteen viikkoon — ehk'ei kokonaiseen kuukauteen?»

»Ei, ei kuuteen kuukauteen — minä aion opiskella herkeämättä puoli
vuotta.»

»Se on hirveän pitkä aika, eikös ole, Philip?»

»Ei niinkään pitkä, kuin olen tuhlannut.»

»Tuhlannut? Sanotteko te sen tuhlanneenne? Tietysti teidän ei tarvitse
minua ajatella — mutta teillähän on tätinne — —»

»Miehellä kai lienee muutakin tehtävää, kuin lakkaamatta kieppua
naisten seurassa», sanoi Philip.

Kate purskahti nauramaan.

»Mikä teitä naurattaa?»

»Minä olen niin iloinen, että minä olen vain tyttö», sanoi Kate.

»Niin minäkin olen», sanoi Philip.

»Oletteko?»

Niinkuin salama olisi välähtänyt hänen kasvojensa yli, oli veri
kohonnut Philipin päähän ja hän änkytti: »Minä tarkoitan — se on —
tiedättehän — mitäs Petestä kuuluu?»

»Niinkö, sitäkö vain? No, hyvää yötä sitten, jos teidän täytyy mennä.
Pitääkö minun tuoda teille lyhty? Eikö tarvitse? Onko tähdessä? Te siis
osaatte helposti portille? Hyvä on, ellette tahdo että minä näytän
teille tietä. Hyvää yötä.»

Viimeiset sanat lausuttiin loukkaantuneella äänellä, mutta ne hävisivät
sulkeutuvan oven kolaukseen.

Mutta tytön sydän on kuin synkeä metsä, ja niin oli Kate päättänyt,
että käyköön työn kuinka tahansa, kuutta kuukautta ei Philip olisi
matkallansa.




III.


Eräänä aamuna myöhemmin keväällä saapui Douglasiin hämmästyttävä
ja epäilyttävä uutinen — Ross Christian oli alittunen vieras
»Keijukaisessa». Saman päivän iltana Philip ilmestyi Sulbyyn. Vihan
vimmoissaan hän tulomatkallansa oli valmistanut parannussaarnaa
unohdetuista velvollisuuksista ja rikotuista lupauksista. Ross oli
taaskin siellä kiiltonahkasaappaineen, vaaleine säämiskä-käsineineen,
raidallisine housuineen ja pitkine takkeineen, nojaten kyynärpäällänsä
myymäpöytään ja puhutellen innokkaasti Katea, joka tarjoili. Philip ei
ollut tyttöä nähnyt ennen tässä toimessa ja hänen raivonsa kuohui yli
äyräittensä. Enemmän kuin koskaan ennen hän oli vakuutettu, että Mummi
oli aika tomppeli ja Caesar paatunut ulkokullattu.

Kate nyökkäsi iloisesti hänelle, kun hän astui sisään ja jatkoi sitten
keskusteluansa Rossin kanssa. Tytön katseessa Philip huomasi jotakin
uutta ja tuo uusi sai hänet muuttamaan menettelytapaansa. Hän päätti
kiukkuansa hillitä ja osoittaa sen sijaan halveksumista, hän pistelisi
ja odottaisi tilaisuutta saada lausua purevia huomautuksia. Niinpä
hän Caesarin pyynnöstä ja Mummin ystävällisestä viittauksesta työntyi
kapakkahuoneen läpi keittiöön, ja kun tervehdykset oli lausuttu,
istahti katselemaan ja kuuntelemaan.

Keskustelu lasiseinän toisella puolen oli vilkasta ja näytti
mielenkiintoiselta. Ross oli hyvällä puhetuulella ja Kate kuunteli
innokkaasti.

»Minun ystäväni Monty.»

»Entä kuka on tuo Monty?»

»Hän on Fancyn isäntä.»

»Minkä Fancyn?»

»Urheiluklubin. Totta kai te tiedätte mikä urheiluklubi on, ystäväni.
Se on St. James kadun varrella ja se on tulvillaan väkeä iltaisin.
Siellä on kaiken karvaisia — kevyen sarjan miehiä ja raskaan sarjan
miehiä ja pikajuoksijoita. Ja niitä kasvoja! Voi taivas — jospa te
näkisitte! Monet ovat kuin vanhoja apinoita. Siellä on nyrkkeilijöitä,
joitten suu on väärässä, nenä hakattu mäsäksi ja huulissa hirvittävät
arvet. Mutta hyviä miehiä kaikki tyyni, voivat kestää vaikka mitä,
ymmärrättehän. Muunlaisia Monty ei huolikaan lähettyvilleen. Se oli
juuri Monty, joka löi Tom Springistä vetoa. Ettekö ole koskaan kuullut
puhuttavan Tom Springistä? Tom Bedfordilainen, voittamaton! Sinä
päivänä hän vain sai selkäänsä.

Monty menetti tuhatmarkkasen ja voittaja pitää Holbornissa kapakkaa,
jossa on kaikenlaisia hulluja kuvia seinillä.»

Kate naurahti ja sanoi jotakin, jota Philip ei voinut kuulla, koska
Caesar käänsi juuri silloin lukemaansa sanomalehteä.

»Tuleeko sinne naisiakin?» sanoi Ross. »Onko tyttöjä Montyn
illallisilla? Totta kai! vai mitä luulette? Cleopatra — mutta teidän
itsenne pitäisi saada ne kaikki nähdä. Minunkin täytyy matkustaa sangen
pian. Ensiviikolla on komeat illalliset Handsome Honeyssä. Kukako Honey
on? Hän pitää yöravintolaa Haymarketin vieressä. Mitäkö yöravintola on?
Tulkaa katsomaan, ystäväiseni.»

Caesar antoi sanomalehtensä pudota ja katsahti Philipiin. Katse oli
pitkä ja tutkiva ja kun se kiusasi Philipiä, kysäisi poika paremman
keskusteluaiheen puutteessa, ajatteliko Caesar jotakin.

»Ohhoh, minä ajattelen, ajattelen ja ajattelen lakkaamatta, herra»,
sanoi Caesar. Sitten hän vetäen tuolinsa likemmäksi Philipiä lisäsi
puoliääneen kuiskaten: »Nyt minä alan saada selville jotakin.
Näettekö te tuota? Hänen isäänsä sanotaan saituriksi. Mies kiskoo
vuokralaistansa ja laihduttaa maansa. Minä luulen, että tuo rikkaruoho
— ohdake nisujen seassa — tukahduttaa viimeisetkin oraat.»

Puhuessaan Caesar viittoi peukalollansa olkansa yli siihen suuntaan,
missä Ross istui ja nähdessään tämän Ross keskeytti keskustelunsa Katen
kanssa ja kääntyi puhuttelemaan hänen isäänsä.

»Joko olette lopettaneet sanomalehdenlukunne, Cregeen?»

»Olen ja en», murahti Caesar vihoissansa. Sitten hän virkkoi toisella
äänellä. »Te olette palannut takaisin Lontoosta, herra? Siellä tapahtuu
suuria asioita, on minulle sanottu. Siellä taistellaan, herra, käydään
suuria taisteluita.»

Ross kohotti silmäkulmiansa. »Oletteko te kuullut niistä?» hän kysyi.

»Olen kyllä, aivan tarpeeksi», sanoi Caesar. »Kokouksia ja yhdistyksiä
ja keskusteluja ja vaikka mitä.»

»Niin todellakin, kyllä ymmärrän», sanoi Ross Kateen katsahtaen.

»Ne aikovat tulla Englannissa toimeen ilman helvettiä nykyaikoina —
se on surullinen asia, herra. Siitä on seurauksena hirvittävä tapojen
turmelus, jonka laista ei ole koskaan kuultu. Ottaa helvetti pois
uskonnosta on samaa kuin kiskaista perälauta pois hiekkakuormasta, eikö
totta?»

Tuli sulkemisaika ja Philip oli odottanut turhaan. Hän ei keksinyt kuin
yhden pistosanan ja sekin oli muilta kuultu. Kun hän nousi, sanoi Kate:
»Emme odottaneet teitä takaisin, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut,
herra Christian.»

»Siltä näyttää», sanoi Philip ja Kate naurahti hieman ja siihen
päättyikin sen illan työ ja siinä oli ainoa tulos hänen puuhastansa.

Caesar seisoi ja odotti häntä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat
valkeat ja nytkähtelivät omituisesti. Oli ilmeistä että tällä
hetkellä luonnollinen ihminen taisteli hänen sisässänsä. »Tekö, herra
Christian», hän sanoi, »tulitte puhumaan minulle Peter Quilliamin
puolesta?»

»Minä juuri», sanoi Philip.

»No, silloin te ehkä muistatte vanhan manilaisen sananlaskun: 'Usein
sattuu että viimeinen koira saa jäniksen'.»

»Jättäkää se asia minulle, herra Cregeen», sanoi Philip hampaittensa
välitse.

Puolta minuuttia myöhemmin hän asteli kotiinsa päin pimeätä tietä,
rinnallansa Ross, joka keskusteli hänen kanssaan kylmällä venyttävällä
äänellänsä.

»No, sinä olet siis antautunut todenteolla opintoihisi, Philip.
Muistathan, miten isä oli inhoittava silloin kerran samasta asiasta.
Hän näyttää ajattelevan, että minä palaisin tänne takaisin jonakin
päivänä ja ottaisin suorittaakseni viskaalin tai yleisen syyttäjän tai
asianajajan toimen ja taivas tietää mitä kaikkea. Sinä saat kernaasti
pitää minun puolestani ne ammatit, Philip. Huomasitko tuota tyttöä. Hän
on kerrassaan merkillinen. On aivan ihmeellistä, miten hän muistuttaa
muuatta Montaguen tyttöä. Silmät, tukka, suun hermostuneet liikkeet
— jokainen piirre. Vanha ukko näytti sangen pahatuuliselta. Pikku
tyttö-parka. Siinä ei suinkaan armo auta. Vanha fariseus pitää häntä
kynsissään, kuten haukka kyyhkystä, kunnes tyttö-parka heittäytyy
jonkun manilaisen moukan syliin. Niin käy ainakin puolelle noista
suloisista pikku olennoista — he joutuvat aivan hukkaan.»

Philipin veri alkoi kiehua. »Onko sinusta hukkaan joutumista, kun kelpo
tyttö menee naimisiin rehellisen miehen kanssa?» hän kysyi.

»On niinkin, sillä tuollainen tyttö ei mene milloinkaan naimisiin
oikean miehen kanssa. Se mies, joka on hänen arvoisensa, ei voi mennä
naimisiin hänen kanssaan, ja se mies, jonka hän ottaa, on hänelle liian
mitätön. Niin se on, Philip. Hän on nuori, sievä, voimme sanoa kaunis.
Hänellä on tapoja ja makua ja jonkun verran hienostuneisuuttakin. Hänen
luokkaansa kuuluvat miehet ovat kömpelöitä ja tyhmiä, tietämättömiä ja
köyhiä. Tyttö ei voi sellaista ottaa ja se mies, jonka hän ottaisi —
mies, joka olisi hänelle sovelias — ei uskalla mennä naimisiin hänen
kanssaan. Se olisi yhteiskunnallinen itsemurha.»

»Siksipä», sanoi Philip katkerasti, »estääkseen ylempään luokkaan
kuuluvaa tekemästä yhteiskunnallista itsemurhaa täytyisi alaluokkaan
kuuluvan tyttöraukan tehdä henkinen itsemurha — niinkö?»

Ross naurahti. »Kuulepas, mies, luulenpa, että vanha Jeremias lauloi
sinulle valitusvirsiänsä, kuten ajattelinkin, kun näin sinun istuvan
nurkassasi. Mutta katsele asiaa sellaisena, kuin se on. Ajattele nyt
tuota tyttöä. Hän voi menetellä kahdella tavalla — vain kahdella.
Sanokaamme, että hän menee naimisiin sinun manilaisen tarjokkaasi
kanssa. Mitä siitä seuraa? Hän saa olkikattoisen hökkelin kolmen
pellon takana vuoritiestä. Siinä on kaksi huonetta, navetta,
seinähylly, astiakaappi, joku pata, penkki, kolmijalkainen puutuoli,
yksi nojatuoli ja kello, jonka taulu on likainen, riippuu naulassa
seinällä. Lypsämistä, kitkemistä, ojankaivua, josta hän saa palkakseen
yhdeksän penceä ja kannullisen kirnupiimää, jossa kelluu voikokkare
pinnalla. Perunoita, silliä ja kaurapuuroa. Ensimmäisenä vuonna lapsi,
poika; toisena tyttö; kolmantena kaksoiset; neljäntenä paljasjalkaisia
pirpanoita kiertämässä ympäri likaista taloa, mies huonotuulinen, vaimo
epätoivoissaan, rokkoa, hinkuyskää, vihdoin vieterittömissä kärryissä
matka laakson pohjaan, jossa lausutaan kauheat sanat: »minä olen ylös —
—»

»Vaiti, mies!» sanoi Philip. He kulkivat juuri Lezayren kirkkotarhan
ohi. Kun he olivat jättäneet sen taaksensa, hän lisäsi merkillinen hymy
huulillaan, mutta toinen ei sitä pimeyden vuoksi nähnyt: »No, mikäs oli
toinen puoli. Mitä muuta hän voi tehdä?»

»Toisella puolella on elämä», sanoi Ross, »ehkä lyhyt, mutta ihana.
Kaikki mitä hän toivoo, kaikki mitä hän tahtoo — viitenä vuonna,
neljänä vuonna, kolmena vuonna — mitä sen on väliä?»

»Entäs sitten?»

»Kukin itseänsä, Jumala meitä kaikkia, poikaseni. Hän on onnellinen
päivät päästänsä, kohottaa päänsä niinkuin ruusun nuppunen aurinkoa
kohden — —

»Ja pudottaa sen sitten alas, arvattavasti, kuten ruusu pudottaa
lehtensä lokaan.»

Ross naurahti taaskin. »Toden totta, vanha Jeremias on veisannut
sinulle valitusvirsiänsä. Pikku Kitty-parka — —»

»Jos suvaitset niin ole sekoittamatta tytön nimeä tähän.»

Ross päästi pitkän vihellyksen. »Minä tahdoin vain sanoa, että se pikku
tyttö-parka — —»

»Se on kirottua — minä en tahdo sitä enää kuulla.»

»Ei suinkaan puheella liene tullia, luullakseni, täällä teidän
verrattomalla Man-saarellanne.»

»On kuin onkin», sanoi Philip. »Säädyllisyys ja kunnia vaativat,
ettet sekoita tyttöä, niin ajattelematon kuin hän lieneekin, omiin
naikkosiisi. — Mutta kuule nyt minua. Parasta on sanoa sinulle nyt,
ettei jää tilaa erehdyksille eikä sinun tarvitse keksiä tekosyitä.
Neiti Cregeen aikoo mennä naimisiin erään minun ystäväni kanssa.
Minun ei tarvitse sanoa kuka hän on. — Hän on kaikissa tapauksissa
sinulle sangen läheinen. Kun hän tulee kotiin, hän kyllä kykenee itse
pitämään huolen asioistansa, mutta hänen poissaollessansa olen minä
luvannut suojella hänen tulevaa vaimoansa. Minä aion myöskin tehdä sen.
Ymmärrätkö sinä minua, Ross? Minä aion tehdä sen. Hyvää yötä!»

He olivat nyt Ballawhainen portilla ja Ross kääntyi sisään nauraa
kikattaen.




IV.


Seuraavana iltana Philip saapui taaskin »Keijukaiseen». Ross oli siellä
kuten tavallisesti ja nauroi ja jutteli puoliääneen Katen kanssa. Tämä
sai Philipin kiemurtelemaan tuolillansa, sillä Katen käytös kidutti
häntä. Tytön ilo, kuullessaan tuon miehen puolirivoja sukkeluuksia, oli
kerrassaan hämmästyttävä. Hän teki hänelle merkkejä ja iski hänelle
salaisesti silmää. Philipistä se oli kerrassaan inhoittavaa. Hänen
raivonsa kohosi yli äyräittensä huomatessaan, että tyttö joka kerta
kun hän katsahti Rossiin, silmäili myöskin häntä, ilkamoivasti ja
vallattomasti. Tämä ilmeinen annetun lupauksen halveksiminen, tämä
hävytön välinpitämättömyys, jolla tyttö kohteli miestä, joka oli hänen
suojelijansa, oli kerrassaan säädytöntä. Sellaisia ne naiset ovat!
Petos on heidän lihassaan ja luissaan.

Philipin vihaa lisäsi vielä Caesar, joka paitahihasillaan teki
myllylaskujansa kivitaululla, johon oli piirretty ristejä, kolmioita,
ympyröitä ja puoliympyröitä, ja silloin tällöin kohotti silmänsä ja
katsahti ensin noihin kahteen tuolla ja sitten Philipiin, osoittaen
ääretöntä halveksumista.

Uusi naurun purskahdus ja silmien ainainen vilke sai Philipin
ponnahtamaan jaloillensa, hyökkäämään Rossin ja Katen väliin, selkä
poikaan, kasvot tyttöön päin, ja hän sanoi hyvin arvokkaalla äänellä:
»Tulkaa heti keittiökamariin — minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Vai niin!» sanoi Kate.

Mutta hän tuli, näyttäen samalla sekä vallattomalta että nöyrältä, pää
kumarassa mutta vilkuillen silloin tällöin salaa pitkien silmäripsiensä
alta.

»Miksi te ette lähetä tuota miestä tiehensä täältä?» sanoi Philip.

Kate katsahti häneen perin hämmästyneenä. »Mitä miestä?» hän kysyi.

»Mitä miestä?» matki Philip. »Tuota, joka ilta illan perästä lavertelee
lirunlarujansa teille.»

»Ette suinkaan te voi tarkoittaa omaa serkkuanne, Philip», ihmetteli
Kate.

»Sen pahempi, että hän on serkkuni. Mutta hän ei ole sopiva teidän
seuraanne.»

»Mutta hyvänen aika, tuo herrasmies on sangen kohtelias.»

»Niin on itse paholainenkin.»

»Hän osaa käyttäytyä ja voi ainakin hillitä itsensä.»

»Se kai onkin ainoa, mihin hän kykenee. Hän ei voi hallita luonnettansa
eikä hänen arvonsa eikä kunniansa ole tahraton ja sen vuoksi teidän ei
pitäisi kiihoittaa häntä.

Katen alahuuli alkoi painua lerpulleen. »Kuka sanoo, että minä
kiihoitan häntä?»

»Minä sanon.»

»Millä oikeudella?»

»Enkö minä ole nähnyt sitä omin silmin?»

Kate muuttui kopeaksi. »Entäs sitten, vaikka olisitte nähnytkin?»

»Silloin te olette keimaileva heilakka.»

Sanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen
tulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä
purskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.

Philipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate,
vaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te
kuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset
hänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»

»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.

»Minulla ei ole oikeutta — —»

Tietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen
syrjäsilmäyksen.

»Ainoastaan — —»

Philip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.

»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla,
ensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä
maatilojansa — —»

Kädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua
liikuttavat?»

»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»

»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»

Philip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä
tuota miestä, niin minä — —»

»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»

Philip heitti sen kauaksi sanoen: »Mitä minä välitän?»

»Miksi te sanoitte minua keikailevaksi?»

»Tehkää kuten haluatte.»

»Niin teenkin. Philip! Philip! Phil! Hän on mennyt.» Matka Douglasista
Sulbyyn oli kaksikymmentä englannin penikulmaa, mutta Philip oli
»Keijukaisessa» taas seuraavanakin iltana. Hän näki satuloidun hevosen
sidottuna portin pieleen ja Ross oli huoneessa ratsupiiska kädessänsä
läimäytellen sillä kiiltäviä säärystimiänsä.

Kun Philip ilmestyi, Kate alkoi näyttää levottomalta ja Ross sai häijyn
näköisen ilmeen. Caesarilla, joka istui takan ääressä juoden teetänsä,
oli epämieluisa sanaharkka vaimonsa kanssa joka puuhaili lieden
vieressä.

»Pahasti, pahasti on asiat. Hänen elämänsä on kelvotonta ja likaiset
sanat valuvat hänen kieleltänsä», sanoi Caesar.

»Sinä liiottelet, isä!» sanoi Mummi. »Nuorukainenhan on hyvin
sivistynyt ja tytöt ovat tyttöjä. Mitä vahingoittaa joku sana, katse
tai nauru, kun ollaan nuoria ja kauniita.»

»Parempi, jos hänen kasvonsa olisivat rokonarpiset, kuin että hän
joutuu helvettiin», sanoi Caesar. »Kaikki liha on ruoho: ruoho kuivuu,
kukkanen kuihtuu.»

Nancy Joe tuli sinä hetkenä maitokamarista. »Herra hyvästi siunatkoon!
Oletteko te tuollaista nähneet?» hän voivotteli. »Minä oikein
ihmettelen Kittyä, mutta tuollaisiahan miehet ovat, he hymyilevät ja
naureskelevat, eivätkä sentään tarkoita mitään.»

»Hm. Kyllä ne tarkoittavat paljonkin», mörisi Caesar.

Ross oli vapautunut siitä epämieluisasta tunteesta, joka hänet oli
vallannut Philipin saapuessa ja kertoi nyt jotakin juttua, josta ainoat
sanat, jotka saapuivat keittiöön, olivat »minä tiedän, minä tiedän» ja
ne kertautuivat lakkaamatta.

»Te tunnutte tietävän hyvin paljon, herra», huudahti Caesar. »Mutta
tiedättekö, mitä on tulla pelastetuksi?»

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kuluessa Ross kiilloitti suurta
sinettisormustansa raidallisiin samettiliiveihinsä, sitten hän sanoi:
»Onkohan isäntä vähän päästänsä sekaisin?»

»Minun mieheni on maallikkosaarnaaja ja hän aina koettaa käyttää
tilaisuutta hyväkseen käännyttääksensä syntisiä», sanoi emäntä rauhaa
rakentaen.

»Sitäkö se vain olikin?» hymähti Ross. »Minä ajattelin, että hän oli
ottanut muutakin viiniä kuin sakramentin.»

»Vaimo, sinä olet minun ristini», mutisi Caesar, »mutta ei kruunua
ilman ristiä.»

»Jätä naisten asiat rauhaan, isä, niin on parasta», sanoi Mummi.

»Naura, kuinka paljon haluat, vaimo. Yksi on kuitenkin ylhäällä, yksi
on ylhäällä, joka näkee.»

Ross jatkoi keskusteluansa Katen kanssa, mutta tyttö näytti hyvin
pelästyneeltä. Philip kuunteli kaikin voimin korviansa höristellen ja
kuuli kaiken, mitä sanottiin.

»Minun pitäisi nyt jo olla poissa täältä. Siellä on hienot illalliset
Handsome Honeyssa, vaikkapa en nyt puhuisikaan iankaikkisista
opiskeluista ja tutkinnoista, mutta jostakin syystä minä en voi itseäni
kiskoa irti täältä. Miksikä en? Ettekö voi arvata? Ette? Eikö, ole
aavistustakaan siitä? Minä menisin jo huomenna — Kitty. Saanko kuiskata
sanan teidän korvaanne — —»

»Mutta toden totta, ei suinkaan hän aikone suudella tyttöä», sanoi
Caesar. »Jos hän sen tekee, silloin niin totta — nyt hän sen teki.
Varokaa, herra.»

Caesar oli hyökännyt jaloillensa ja sinä hetkenä koko talo oli
liikkeessä. Ross kohotti päätänsä, kuten kukko. »Puhuitteko minulle
jotakin, herra?» hän kysyi.

»Puhuin, enkä minä pyydä teitä tekemään tuolla tavalla toista kertaa»,
sanoi Caesar.

»Millä tavalla», hymähti Ross.

»En kehotta teitä hakkailemaan tyttöä, joka ei ole teille sovelias.»

Ross kohotti hattuansa. »Tarkoitatteko te tätä nuorta neitiä?»

»Täällä ei ole mitään nuorta neitiä, herra, täällä on vain
yksinkertaisen, kunniallisen miehen tytär, eikä tuo mies salli häväistä
tytärtänsä. Hattu päähän, herra. Te tarvitsette sitä tiellä.»

»Isä», huudahti Kate pelästyneellä äänellä.

Caesar otti ankaran ilmeen ja sanoi: »Mene paikalla huoneeseesi äläkä
liiku sieltä viikkoon.»

»Menkää», sanoi Ross. »Minä armahdan tuota vanhaa tyhmyriä teidän
tähtenne, Kate.»

»Te armahdatte minua?» huudahti Caesar. »Minä olen nähnyt ajan — mutta
Herra olkoon ylistetty armostansa! Armahtaa minua! Olisittepa tuon
sanonut viisikolmatta vuotta sitten, herra, niin olisi päänne lentänyt
suoraan seinään.»

»Minä en huoli armahtaa teitä enää», sanoi Ross. »Tuosta saatte — ja
tuosta.»

Naisten kirkuessa kuului kaksi voimakasta iskua, jotka sattuivat
Caesarin kasvoihin. Sinä hetkenä Philip oli miesten välissä.

»Ulos täältä», hän huusi Rossille.

»Jos lähden», vastasi Ross.

»Ulos täältä, tule minun kanssani», sanoi Philip.

Ross löi näppiään. »Kuten suvaitset», hän sanoi ja seurasi Philipiä
ulos talosta.

Kate oli kauhuissaan juossut yläkertaan, mutta viittä minuuttia
myöhemmin hän kiiti tietä pitkin, kasvoillansa epätoivo ja huivi päässä
ja hartioilla. Sillalla hän tapasi Kellyn, postinkantajan.

»Mitä tietä he ovat menneet», hän huohotti, »nuori Ballawhaine ja
Philip Christian?»

»Minä näin niitten rientävän rannikolle», sanoi Kelly ja huivinsa
hulmutessa Kate lensi kuin lintu osoitettuun suuntaan.




V.


Nuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin
harppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana
ja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina
sivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä
hevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän
oli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa
ympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat
syvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut
minkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin.
Siellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa
vettä.

Päivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi
vielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli,
luoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa
palaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja
saapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli
kostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.

»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip
riensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa
kanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli
täältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä
oli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi
kuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.

»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.

»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri
vihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä
ystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»

Philip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.

»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?»
sanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa
säärystimeensä.

»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.

»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.

»Riisutko takkisi?» huusi Philip.

Ross nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen
keskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä
hevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen
lurjuksen, joka on ulkomailla —»

Philip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja
sanoi: »Tahdotko tapella?»

Ross naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja
hän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin
luvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen
— —»

»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»

Ross heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy»,
hän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.

Minuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.

»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on
oikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut
yhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät
johonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan
jotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn
alkeitakaan.»

»Oletko valmis?» huusi Philip.

»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et
tarvitse.»

Nämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä
taistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine,
punaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat
kuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli
paitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine
huulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja
toisella puolen vain luja sisu.

Kuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien
oikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla
vasemman käden iskulla.

»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.

»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»

Philip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt
oli jo toinen huuli haljennut.

»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»

Philip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran
Rossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti
osoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko
iltaa seistä ja hakata sinua.»

»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip
ja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty,
hänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää
viimeiseen asti.

»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa,
että sinulla on merkillisiä mielitekoja.»

Philip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin
ankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin
voimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.

»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää
kuin vanha isoäiti», sanoi Ross.

Hänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä
levottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan
ennen.

»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.

»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.

»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»

»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»

»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»

»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»

Philip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa
kimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki
valehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat
toisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.

»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.

»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.

»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin
nälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta
vain naurahti.

»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.

Mitä sen on väliä?» päätti Philip.

»Sinä saat kuoleman iskun.»

»Siihen minä olen valmis.»

Ross koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen
kurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä
isketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa
hurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät
kuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri
juoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.

»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»

»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.

»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.

»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.

»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»

»Mutta minä en halua.»

»Sano, että olet antanut minua selkään.»

»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.

Ross alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto
suussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja
antoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara
ruumisarkkuun.

»Joko nyt riittää?» hän huohotti.

»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä,
kierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri
oli huuhtonut toisen näköisiksi.

»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti
ympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»

»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.

Häijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä
taisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan.
Aurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa
ja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää
kuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi
hänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui
häneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen
rintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella
minun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»

Philip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi
peto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku
takaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi
tarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni
huusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»

Ross heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta
hyökkäystä.

Hyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.

Tyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän
huusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.

Nuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja
unohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset
paitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa
huutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»

Ross vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän
sammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi
häneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen,
niin minä kuristan teidät.»

Ross näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän
juoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden
kahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun
valella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa
ja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä —
saadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.

»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi
Jumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin
elein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.

»Onko hän parempi nyt?»

»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin
ilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi
herää jo.»

Philip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän
kohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin
ja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen
moraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.

Mutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä
ja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.

»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.

»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.

Kuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet
alkoivat virtana vuotaa.

»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt
kuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa
hihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.

»Nojaa minuun, Philip.»

»Ei, ei, minä voin kävellä.»

»Ota minun käteni.»

»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»

»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»

»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»

Ross katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa
pelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut
ohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se
juoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset
niin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten
ja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.

Sillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa
ja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»

Ross, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen
polttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä.
Jos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei
teillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö?
Tai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele
häntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne,
joka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan
toisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen
kirous seuratkoon teitä molempia.»

Näin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten
hevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja
sitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.

Philip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta
maasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli
lakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän
kätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle.
Hetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen
katseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme
kotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.

He eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut
toista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui
muuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää
toisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät
jäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja
ilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi
lasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.

Sillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn
asukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.

»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä.
Te iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen
aivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut
olivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin
armo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa,
sinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle,
ellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen
lyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»

»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.

»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet»,
sanoi Nancy Joe.

»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän
alempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat
johtopäätöksemme.»

»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä»,
sanoi Mummi.

»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa?
Ja voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»

»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu
Aatamista?» sanoi Muniini.

»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.




VI.


Kului kauan aikaa, ennenkuin Philip ilmestyi uudestaan Sulbyyn. Siihen
hänellä oli tärkeät esteensä. Hänen opintonsa veivät nyt kaiken hänen
aikansa. Kun hän ei ollut työssä Douglasissa, hänen täytyi seurustella
tätinsä kanssa Balluressa. Mutta ei poissaolo eikä vuosien hiljainen
vierintä voinut vapauttaa häntä kiusauksesta. Eräs tärkeä tehtävä
loi tytön lakkaamatta hänen mieleensä. — Se oli velvollisuus, joka
kielsi häntä unohtamasta Katea — hänen lupauksensa Petelle olla hänen
»Dooiney-Mollansa». Eikö hän ollut vannonut pitävänsä huolta tytöstä?
Hänen täytyi pitää lupauksensa. Sehän oli pyhä luottamustehtävä.

Philip keksi keinon pelastua pulasta. Posti oli puolueeton ja
lahjomaton sanansaattaja ja siksi hän kirjoitti hyvin usein. Joskus
hänellä oli uutisia ilmoitettavana, sillä pettääksensä Caesarin
vakoilevaa silmää Pete lähetti tervehdyksensä hänen kauttansa. Joskus
hänellä oli rakkauskirje lähetettävänä, toisinaan taas lahjoja.
Kun sellaisia välttämättömiä syitä ei ollut, katsoi hän kuitenkin
velvollisuudekseen pitää yllä kirjevaihtoa. Jouluna hän lähetti
joulukortin, juhannuksena kimpun sammalruusuja, yksinpä pyhän
Valentinen päivänäkin juhlatervehdyksen. Kaikki tämä kuului hänen
velvollisuuteensa ja kaikki mitä hän teki, sen hän teki Peten nimessä.
Hän vakuutti itsellensä, että hän täydelleen unohti itsensä. Sitten kun
hän oli kieltänyt silmiltänsä ilon katsella tytön kasvoja, hän kohotti
uljaana päänsä ja uskoi olevansa tosi ja uskollinen ystävä.

Kate pelkäsi vähemmän ja ujosteli myöskin vähemmän. Hän otti vastaan
Peten lahjat ja käytti niitä Philipin tähden. Salaisesti hän
sydämessään ei ollenkaan sitä hävennyt. Vuosien kuluessa elämä kutsui
häntä yhä voimakkaammin ja viehättävästä tytöstä kehittyi komea nainen,
jonka neitseellinen kauneus lumosi ja hurmasi. Tämä ulkonainen muutos,
joka aikojen kuluessa hänessä tapahtui, sai hänet melkein kokonaan
unohtamaan entisyyden. Oli tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt hänet
kerrassaan toiseksi. Hän oli kuin sen tytön vanhempi sisar, joka kerran
oli tuntenut Peten. Että tämä pikku sisar voisi pakottaa häntä johonkin
tuntui aivan mahdottomalta, Kate ei koskaan ajatellut sitä.

Yleensä hän ei uskonut salaisuuksiansa kenellekään. Hänen sukulaisensa
olivat Ross Christianin jutun vuoksi joutuneet kokonaan harhaan. Heidän
luulonsa mukaan Kate edelleenkin oli ihastunut häneen ja odotti häntä,
siksi ei hän koskaan puhunut Petestä. Philipin he luulivat joutuneen
epäsopuun hänen kanssaan sen tähden, että hän oli ollut uskoton hänen
ystävälleen, ja siksi he luulivat hänen pysyttelevän poissa. Tyttö ei
koskaan puhunut myöskään Philipistä, mutta kotiväki sen sijaan puhui
lakkaamatta hänestä ja heidän ylistyspuheensa kiihoittivat lakkaamatta
hänen salaista rakkauttansa. Kolmen vuoden ajan nämä kaksi olivat kuin
kaksi vankia, jotka ovat viereisissä kopeissa, aivan lähellä toisiansa,
saattavat kuulla toistensa äänen eivätkä kuitenkaan voi nähdä toistensa
kasvoja, palavat halusta saada tulla toistensa luokse ja koskea
toisiinsa, mutta eivät kuitenkaan voi sitä, koska seinä on välillä.

Taistelun jälkeen Caesar oli vapauttanut hänet kaikista tehtävistä
ravintolassa ja eräänä kevätpäivänä hän oli vajan luona kuorimassa
kaisloja kynttilän valamista varten, kun Kelly, postinkantaja, kulki
eteisen ohi, jossa Nancy Joe puhdisteli rautaisia kynttiläjalkoja.

»Olettekos kuullut uutista, Nancy?» sanoi Kelly. »Herra Philip
Christian on vapautettu kahden vuoden kokeiluajasta ja nyt hän pääsee
istumaan käräjiä.»

Nancy näytti miettiväiseltä. »Minä olen aivan varma, että se nuori
herra on kaikin puolin kelvollinen ja oikea tuomari», hän sanoi. »Mitä
hänestä nyt tulee?»

»Hänestä tulee täysivaltainen tuomari ja asianajaja, tyttöseni», sanoi
Kelly.

»Älähän mitään, niinkö?» sanoi Nancy.

»Eilen hän suoritti tutkintonsa kuvernöörin edustajan läsnäollessa.»

»Kuulepas, siinä on mies!»

»Tänä iltana minä toin siitä kirjeen Ballureen.»

»Tietysti minä uskon sen, herra Kelly. Hän on sentään kelpo poika,
sitähän minä olen aina sanonut. Siinäkin olen aina ollut oikeassa,
mutta täällä on ollut eräs, joka ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan
siitä, ei ollenkaan.»

»Neiti Kate, häntäkö tarkoitatte? Siihen hänellä on omat syynsä,
eukkoseni, ne me kyllä tiedämme. Jääkää hyvästi, Nancy.»

»Hyvästi, hyvästi. Hauskoja uutisia te toittekin», sanoi Nancy ja
postinkantaja asteli edelleen.

Kate tuli hänen luoksensa harja kädessä. »Mitä postinkantaja sanoi?»

»Että — herra — Philip — Christian — on suorittanut tutkintonsa ja
hänestä on tullut tuomari», sanoi Nancy merkitsevästi.

Katen silmät leimusivat ja huulet hieman värisivät ihastuksesta, mutta
hän sanoi hyvin välinpitämättömästi: »Sellaisia uutisiako hänellä vain
olikin?»

»Vain? Sanotko sinä vain?» sanoi Nancy hangaten kynttiläjalkojansa.
»Kuule nyt minua, tyttö! Hän se kuitenkin on pitänyt huolta sinusta
sillaikaa, kun sulhanen, heittiö, on teissään.»

Kate kuori kaislaansa ja huokasi katsahtaen salaisella
syrjäsilmäyksellä toiseen ja sanoi: »Taidat sinä luulla liian suuria
hänestä, Nancy.»

»Silloinhan on asia niin kuin pitääkin», sanoi Nancy, »on täällä sekin,
joka ajattelee hänestä liian pieniä.»

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, mitä merkillistä hänessä sinun
mielestäsi on», sanoi Kate. ₍

»Vai et, vai et», sähähti Nancy purevan ivallisesti. Hangaten sitten
rautaa kaikin voimin hän lisäsi: »Minä en ole sellainen, joka toivoisin
itselleni miestä. Miehet ovat mokomia merkillisiä, avuttomia raukkoja,
enkä minä tule heidän kanssaan toimeen. Mutta jos minä ajattelisin
jotakin heistä, niin sillä ei saisi olla jalat ja kädet kuin nukella
eikä naama harmaa ja hapan kuin piimän hera, eikä sen housuissa ja
takissa saisi olla kaikenlaisia helyjä, niin että kuuluu tänne asti kun
hän suvaitsee astella katua.»

Tämän Ross Christiania tarkoittavan loppulaukauksensa singautettuaan
Nancy pyörähti ympäri ja meni sisään ajatellen, että nyt oli antanut
Katelle sellaisen opetuksen, ettei hän sitä unohtaisi. Kate säteili
onnesta. Tällaiset lauseet olivat hunajaa hänen huulillensa ja
tällaiset torat soivat kuin ilokellot hänen korvissansa. Hänelle
tuotti salaista iloa yllyttää toisia hyökkäämään tällä tavoin Philipin
kimppuun. Niistä oli hyötyä kahdella tavalla, ne soivat hänelle ilon
kuulla lakkaamatta ylistettävän Philipiä ja niiden kautta hän saattoi
säilyttää oman salaisuutensa.




VII.


Myöhemmin samana päivänä Caesar palasi myllyltä tuoden sen
hämmästyttävän tiedon, että Philip ratsasti taloa kohden suurta tietä
myöten.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Nancy lentäen kuin siivillä pesemään
kasvojansa. Mummin kädet näpelöivät ahkeraan asetellen myssyä suoraan,
ensin suorittuaan harmaita hiuksia sen alla. Kate itse oli kadonnut
kuin valon häivähdys, mutta kun Philip laskeutui portilla hevosensa
selästä, näyttäen pitemmältä, vanhemmalta, kalpeammalta ja vakavammalta
kuin ennen, kohottaen hattuansa ja paljastaen vaalean päänsä, hymyillen
kuin auringonsäde, Kate näytti sattumalta tulevan portaita alas
ihastuttava hattu mustalla, aaltoilevalla tukallansa ja pieni kori
käsivarrellansa.

Kuului lyhyt hämmästyksen huudahdus, seurasi jälleentunteminen,
lausuttiin hämillään tervehdykset ja sydämet sykkivät rajusti.

»Minä olen menossa kanojen pesille», sanoi Kate. »Kai te aiotte mennä
tervehtimään äitiä.»

»Ehdin kyllä vielä sinnekin», sanoi Philip. »Enkö saa tulla auttamaan
teitä ensin? Sitäpaitsi minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Sitäkö että te olette 'läpäissyt'» sanoi Kate.

»Se nyt ei ole sanomisen arvoista», sanoi Philip. »Olen oppinut vasta
aakkoset, ymmärrättehän. Nyt minä vasta olen valmis oikein alkamaan.»

He astelivat takapihalle, jonne Philip sitoi hevosensa ja heitti sille
heiniä. Sitten heidän etsiessään munia olkikasoista tai pensaikoista,
sanoi Kate, että hän toivoi hänen hyvin menestyvän ja Philip vastasi,
että menestymisen mahdollisuudet olivat nyt hänellä varmemmat kuin
pelkkä toivo. Hänellä itselläänkin oli jonkinlainen aavistuksentapainen
varmuus siitä. Kate ei oikein häntä ymmärtänyt, mutta katseli häneen
loistavin silmin ryömiessään nelinkontin olkikasan vieressä ja sanoi:
»Miten ihanaa varmaan onkaan olla mies!»

»Niinkö luulette?» sanoi Philip. »Minä kuitenkin muistan erään, joka
sanoi, ettei ollut kovinkaan pahoillaan siitä, että oli tyttö.»

»Sanoinko minä niin?» sanoi Kate. »Mutta siitä on hyvin kauan aikaa. Ja
minä muistan erään, joka oli olevinaan iloinen siitä, että olen tyttö.»

»Siitäkin on hyvin kauan aikaa», sanoi Philip ja he molemmat nauroivat
vallattomasti.

»Tytöt — ja pojat ovat varsin merkillisiä olioita!» sanoi Kate
äidillisesti huoaten ja painaen kasvonsa lähelle pesää, jossa kanaemo
kotkotti ja kaksi untuvaista poikaa kurkisti emon siiven alta.

He kulkivat hedelmätarhan läpi, ja siellä puut heiluttelivat puhkeavia
nuppujansa vienossa tuulessa.

»Minulla on teille taas kirje Peteltä», sanoi Philip.

»Onko?» kysäsi Kate.

»Tässä se on», sanoi Philip.

»Ettekö te tahtoisi lukea sitä?» kysyi Kate.

»Sehän on teille. Varmaankaan eivät tytöt halua että joku muu — —»

»Ah! Mutta sehän ei kuitenkaan koske teitä; tehän tiedätte kaikki — ja
sitä paitsi — lukekaa se ääneen, Philip.»

Kori käsivarrellansa ja pitäen toisella omenapuun haarasta kiinni Kate
seisoi sill'aikaa kun toinen luki:

»Rakkahin Kitty!

Kuinka sinä voit ja kuinka voi Philip ja kuinka Mummi? Minä voin
kerrassaan verrattomasti. Minua sanotaan kapteeniksi nyt — kapteeni
Pete. Minä olen jonkinlainen päällysmies timanttikaivoksella Kimberleyn
lähellä. Minä vietän nyt täydellistä herrasmiehen elämää. Minä kuten
muutkin herrat. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua
paperit käsissä suuren päivänvarjon alla, kuten joku neuvosmies,
sill'aikaa kuin kaksikymmentä kafferia tekee työtä. He pitävät pientä
helinää ja kolinaa juuri siksi, ettei torkahda. Kun kafferit löytävät
timantin, on se otettava heiltä ja pantava merkki miehen nimen
kohdalle päivätyölistaan. Heillä on omat merkilliset nimensä, mutta me
ristimme heidät omalla tavallamme — Kuusipencenen, Seitsenliivinen,
Lampaankäpälä, Kilpajuoksija — tai mitä tahansa. Kun kafferi löytää
timantin, hän saa siitä osapalkkion, samoin saa myöskin päällysmies.
Minä pelkään, että minä tulen pian hirvittävän rikkaaksi. Sano sille
äijälle, että minä pian voin ostaa harmonin hänelle. Nämä miehet ovat
kuitenkin viekkaita lurjuksia ja jos he voivat viedä jotakin pölyä
kourassansa ja saavat sinne kähvelletyksi jonkun jalokiven, jos sattuu
katsomaan toisaalle, tekevät he sen kyllä mielellänsä. Sitten he myövät
ne buuri-lurjuksille ja silloin saa käyttää kaiken lakimiestaitonsa,
saaduksensa ne takaisin. Mutta buurit eivät voi tehdä kenellekään
mitään vahinkoa, sillä niillä ei ole muita aseita, kuin nyrkit —
sehän on vain lasten leikkiä. Se on merkillisen likaista joukkoa,
ihmeteltävän suuressa määrässä samanlaista, kuin muutamat laiskat
mansaarelaiset, erittäinkin Musta Tom. Kun he näkevät meidän virrassa
uivan ja peseytyvän, sanovat he: »Miten likaisia nuo englantilaiset
ovatkaan, kun heidän täytyy peseytyä kolme kertaa päivässä. Me
peseydymme vain kerran viikossa.» Kun kafferi varastaa jalokiven,
me asetamme hänet kenttäoikeuden tuomittavaksi, mutta siitä minä en
oikein pidä, sillä nuo oikeuden palvelijat eivät ole aivan luotettavia;
tavallisesti minä sen vuoksi itse kuritan neekereitäni, ollen lempeämpi
heille ja jos joku tahtoo tehdä minulle jotakin pahaa, ne miehissä
repivät hänet kappaleiksi.»

Kateita pääsi huokaus ja kärsimättömästi hän käänsi päänsä toisaalle,
kun Philip jatkoi epävarmalla äänellä:

»Rakastettu Kitty. Kuollakseni minä ikävöin saada nähdä vilahdukselta
sinun suloiset kasvosi. Kun yö saapuu ja minä makailen teltassani,
jonka seinät ovat erinomaista telttakangasta ja lattia on laudoista ja
kaikki on niin kodikasta ja mukavaa, minä sanon pojille: »Suut kiinni
nyt, miehet, ja antakaa ihmisten nukkua.» Mutta he eivät koskaan tajua
minun tarkoitustani. Minä toivon vain hiljaisuutta saadakseni rauhassa
ajatella... kun tähdet tuikkivat teltan raoista... lemmikkini katselee
tuota... loista suloisesti minun enkeli!...

»Todellakin, Kate», sammalsi Philip. »Minä en voi — —»

»Antakaa se sitten tänne», sanoi Kate.

Vapisevin käsin hän heilautti omenapuun oksaa ja valkeat kukat lensivät
hänen ylitsensä aivan kuin lumihiutaleet, sillä ne olivat löyhässä
hennoissa kannoissansa. Ottaen kirjeen hän silmäili sen läpi:

»Rakas Kirry, onko makrillia saatu tänä pyyntikautena ja onko mylly
käynnis ovatko kannat hyvin muninnee ja onko patti menny pois tamman
jalaasta ja miten äijjä itte jaksaa vieläkö se tekstiä sellittää täällä
on aivan samallainen eräs mies joka oli niellyt koko kirjan ja koitti
saada sen takaisin mutta Kirry ei mitään enempää tällä kertaa toivon
päseväni pian kottin ja saavani nählä teilät kaikki enkä tielä koska
rakaulel sinun rakkastava sulhases pet.»

Kun hän oli lopettanut kirjeen, hän käänteli sitä sormissansa ja päästi
toisen kärsimättömyyden huokauksen. »Te ette lukenut kirjettä, niinkuin
se oli kirjoitettu», hän sanoi.

»Mitä siitä vaikka kirjoitustapa onkin epävarma, kunhan rakkaus on niin
varma kuin tässä», sanoi Philip.

»Lieneekö hän itse sen kirjoittanut, mitä luulette?» epäili Kate.

»Kaikissa tapauksissa hän on itse sen allekirjoittanut ja epäilemättä
myöskin sen itse sanellut, mutta luultavasti on joku Gillsin pojista
pitänyt kynää.»

Tyttö punastui hieman, solahdutti kirjeen mekkonsa taskuun ja näytti
häpeävän.




VIII.


Philipiä kiusasi kauheasti, että tyttö häpesi Peten kirjettä ja siksi
hän ei pitkään aikaan palannut Sulbyyn.

Hänen poissaolonsa kiihoitti Katea ja sai Philipin itsensä häpeämään.
Kate oli vihoissaan hänelle, kun hän ei käsittänyt, että koko suhde
Peteen oli pelkkää hulluutta. Olihan järjetöntä, että tyttö aikoisi
mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli poikasena tuntenut. Philip
koetti kuitenkin pitää heidän suhteensa pyhänä ja tytön täytyi taipua
siihen. Kate käyttikin Peteä jonkinlaisena renkaana itsensä ja Philipin
välillä.

Kun oli kulunut monta kuukautta, eikä Philipiä ollut Sulbyssä näkynyt,
tyttö kirjoitti hänelle kirjeen. Siinä hän sanoi, miten levoton hän
oli, kun ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään Petestä ja kysyi, eikö
Philip tiennyt mitään uutisia, jotka voisivat poistaa hänen pelkonsa.
Tämä pieni valhe kirjoitettiin vapisevin käsin ja todellinen tunne
kylläkin sai käden vapisemaan, vaikk'ei se ollut se tunne, mistä
kirjeessä puhuttiin.

Philip saapui vastaamaan kirjeeseen suullisesti. Yötä päivää oli jokin,
aivan kuin mehiläinen laulanut hänen korvissaan, että hänen pitäisi
mennä, ja keksinyt vaikka millaisia tekosyitä matkaan. Mutta nyt kun
hän saapui, hän pyysi anteeksi pitkää poissaoloansa. Oli ilta. Kate oli
lypsyllä ja Philip meni hänen luokseen navettaan.

»Luulimme jo, ettemme saisi enää koskaan teitä nähdä», sanoi Kate niin
kovasti, että se kuului yli maidon porinan.

»Minä olen — minä olen ollut kipeänä», puolusti Philip.

Maidon porina lakkasi melkein kokonansa. »Hyvin kipeänä?» kysyi Kate.

»No, ei — ei sen vakavammin», vastasi Philip.

»Sitä minä en koskaan tullut ajatelleeksi», sanoi Kate. »Olisipa minun
pitänyt älytä, että asia oli niin. Minä olen vielä teitä moittinutkin.»

Philip häpesi tällaista tekosyytänsä, mutta vielä enemmän hän häpesi
itse totuutta; nolona hän seisoi, nojaten ovea vasten ja katseli
äänettömänä. Heinien tuoksu levisi ylisiltä ja lehmän kuuma hengitys
sattui häneen, kun se käänsi päänsä häntä kohden. Kate istui huivi
päässä lypsyjakkaralla ja nojasi päätänsä lehmän kylkeen.

»Eikö mitään uutisia Peteltä? Eikö mitään?» hän uteli.

»Ei», sanoi Philip.

Kate painoi päänsä yhä lujemmin lehmän sivuun ja mutisi: »Pete-parka.
Hän on niin yksinkertainen, mutta niin verrattoman hyvä.»

»Niin on», myönsi Philip.

»Ja niin hyväsydäminenkin.»

»On.»

»Ja niin miehekäs nuorukainen — kuka tyttö tahansa voisi pitää
hänestä», ihaili Kate.

»Niin voikin, siitä ei ole epäilystä», myönsi Philip.

Taas seurasi äänettömyys ja kaksi possua, jotka olivat tonkineet
tunkiolla, lähti röhkien lättiinsä. Kate käänsi päänsä niin, että
Philip näki vain huivin, ja sanoi: »Oi, voi! Voiko olla mikään niin
kauheata kuin se, että menee naimisiin ihmisen kanssa, josta ei pidä?»

»Ei ole mitään sen kauheampaa», sanoi Philip.

Huivi kääntyi nyt toiseen asentoon. »On, eräs asia on vieläkin pahempi,
Philip.»

»Ja mikä se on?»

»Ettei ole mennyt naimisiin sen kanssa, josta olisi pitänyt», sanoi
Kate ja maito porisi kuin raesade.

Oljilla Katen takana oli hännätön manilainen kissa kolmen hännällisen
poikasensa kanssa ja Philip alkoi leikkiä niiden kanssa. Koska he
molemmat olivat selin, hän saattoi salata ilmeensä Katelta.

»Tämä vanha Horney potkii niin kauheasti», sanoi Kate olkansa yli.
»Ettekö tahtoisi pitää sitä hännästä?»

Tämän vuoksi he joutuivat taas kasvot vasten kasvoja. »On niin ihanaa,
kun on joku, jonka kanssa voi puhella Petestä», sanoi Kate.

»Onko?»

»En voi ymmärtää, kuinka voisin kestää hänen pitkää poissaoloansa ilman
sitä.»

»Kaipaatteko häntä kovin, Kate.»

»No tuota, en nyt oikeastaan — en voi sanoa, että kaipaan. Te suinkaan
ette voi ajatella, millaista on olla... ettekö te koskaan ole ollut,
Philip?»

»Mitä niin?»

»Pitäkää lujasti hännästä... rakastunut? Ettekö?»

»Tuota», sanoi Philip, katsellen toisaalle. »Ha, ha, ha, tuota, ehkä
minä en oikein — en tiedä — minä tuskin voin sanoa, Kate.»

»Kas niin, te ette kuitenkaan pitänyt sitä kunnollisesti, nyt se
on valellut minut maidolla! Mutta nyt minä olen kuitenkin kaikessa
tapauksessa jo valmis.»

Kate tuli äkkiä verrattomalle tuulelle. Hän suuteli Horneytä ja hyväili
vasikkaa viereisessä karsinassa; ja kun he kulkivat kujan läpi,
Philipin kantaessa maitokiulua, hän heitti kourallisia kauroja kukolle
ja sen kahdelle kanalle, jotka laahustivat yöpuullensa.

»Tulettehan varmasti pian takaisin, Philip? Eikö, niin? On niin
äärettömän ihanaa, että on joku joka muistuttaa minulle — —» mutta
Peten nimi salpautui hänen kurkkuunsa. »Eipä silti, että unohtaisin
hänet, ette suinkaan luule, että siksi —? Mutta on niin hirveän ikävä
olla ihan yksin ja tytöt ovat niin ikävöiviä. Enkös minä sitä sanonut?
Antakaa minulle maitokiulu. Enkös minä sanonut, että minä ikävöin? No
ette suinkaan te vaatine, että tyttö on aina niin kovin järkevä.»

»Hyvästi, Kate!»

»Niin, kyllä kai teidän nyt on parasta mennä, hyvästi vain.»

Philip meni matkaansa, tuntien tuskaa sydämessänsä, mutta samalla pelon
sekainen ihastus vallitsi hänen mielessänsä, vaikka hän ajatteli, että
hän on kerskuri ja tekopyhä. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu. Kate oli
varmasti pitänyt häntä aivan pähkähulluna. Mutta parempi kuitenkin,
että hän pitää häntä hulluna kuin kavaltajana. Kaikki oli hänen syynsä.
Hän on tunkeutunut väliin. Ilman häntä olisi tyttöä suojellut hänen
rakkautensa Peteen. Mutta nyt hän ei koskaan enää aikonut palata sinne.




IX.


Philip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja
kalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä
ja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla
olevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin
valheellista naamaa. Hän vei sen itse.

Koko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen
ja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja
leimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja
hiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa.
Kirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat
summat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut
kuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin
tehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne
olivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä
ja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi
kauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa
hänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä
paholaista eikä herroja.

»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas
poika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta
olisi ollut — —», valitti Nancy.

Philip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä
iltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta
tuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime
kirjeeseen? Ei, ei ollut.

»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen
kasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh —
»että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä»,
»Minusta, Kate?»

»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.

Hän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan
varma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»

Philip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä
tina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»

»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.

»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän
tapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa
Petelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti.
Minkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä
koskee, ymmärrättehän.»

»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa,
Kate», päätti Philip.

»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja
vaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi
surullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon
te minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka
sydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät
tekisi.»

»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»

Kate nauroi iloisesti. »No mitä te siitä luulette?»

»Tuo kunnon Pete — kuinka onnelliseksi hän tuleekaan», sanoi Philip.

Kate alkoi vihata yksin Peten nimeäkin. Hän suuttui myöskin Philipille.
Miksi hän ei voinut arvata? Tämä salaileminen jäyti hänen sydäntänsä.
Kun hän seuraavalla kerralla näki Philipin, hän oli torilla
myymässä voita kärryjänsä ääressä, ja hevonen oli riisuttu pois.
Tytöt hihittivät ja supattivat, kun hän meni ohi ja nosti hattuaan
tervehdykseksi. Tämä raivostutti häntä. Hän möi voinsa yhtä pennyä
huokeammasta naulan ja panetti hevosensa aisoihin ja ajoi aikaisin
kotiin.

Tiellä Sulbyyn hän kohtasi taaskin Philipin ja pysäytti hevosensa. Hän
oli matkalla Kirk Michaeliin tervehtimään vanhaa tuomaria, joka oli
sairaana. Eikö hän tahtoisi nousta rattaille? Philip epäröi, hänen teki
mielensä ja sitten hän nousikin kärryihin. Kun Kate sitten korjasi
asentoansa, oli Philipin jalka hänen hameensa liepeellä. Tämän huomaten
Philip hätkähti kuin olisi polkenut hänen varpaitaan.

Kate naurahti, mutta häntä suututti kauheasti ja kun Philip sitten
»Keijukaisen» luona laskeutui alas ja lupasi iltasella paluumatkallansa
poiketa taloon, sanoi Kate, että Mummi varmaankin ilostuu hänet
nähdessään.

Tytöt olivat palanneet markkinoilta työnsä tehtyänsä ja seisoivat
myllyn padolla, kädet ristissä esiliinansa alla, puhellen ja
lirputtaen, kuten linnut rannan puissa, kun Philip palasi Sulbyn kautta
kotiin. Hän näki Katen tulevan vuoritietä alas, ajaen edessään kahta
hiehoa, kädessään pitkä vesa, joka välkkyi ilta-auringon valossa. Tyttö
oli taas saanut hyvän tuulensa takaisin ja asteli reippaasti eteenpäin,
laulaen iloisesti erästä rallatusta — täynnä eloa, nuorekasta iloa ja
kauneutta.

Hän ei ollut huomaavinansa Philipiä, ennenkuin oli aivan hänen luonansa
ja silloin hiehot kääntyivät karjapihaan. Sitten hän sanoi: »Minä olen
kirjoittanut ja kertonut hänelle.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Että te olette vannonut tulevanne vanhaksi pojaksi.»

»Minäkö muka olen sanonut niin?»

»Niin. Ja minä sanoin, että te olette niin kaukana tytöistä ja
pelkäätte kaikkia nuoria naisia, ettei teillä varmaankaan ole sydäntä
ollenkaan.»

»Sitä te ette ole tehnyt?»

»Olen niinkin, ja ettei hän voinut jättää ketään paremmin kuin teidät
pitämään huolta minusta näinä vuosina, koska teillä ei ole silmää, eikä
korvaa eikä ajatuksia ketään muuta elävää olentoa kuin häntä varten.»

»Te ette ole ikinä kirjoittanut, tuollaista hulluutta Petelle.»

»Minäkö en olisi?» ihmetteli Kate ja sipsutti varpaillaan tiehensä.

Philip seurasi jäljessä. Hän juoksi pihan läpi, Philip juoksi myöskin.
Hän avasi hedelmätarhan portin ja livahti sen läpi maitokamarin ovelle,
jossa Philip sai hänet kiinni, kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen.

»Ette ikinä, te vallaton! Sanokaa ei, sanokaa ei!» hän huohotti.

»Ei.» Kate kuiskasi kääntäen huulensa hänen suudeltavakseen.




X.


Mummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten
ilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi
itsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti,
ettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin
mieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään
rauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti
mahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi
kiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat
häntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen,
ihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta
västäräkin pesässä.

Monen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut,
Kate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:

»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän
tärkeätä sanottavana teille.»

Iltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen
parhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia
hedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa
ja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli
vieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki
oli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli
omenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi
huomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan.
Salatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi
auttamaan häntä.

»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi.
Tekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun
esiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa
on rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai?
Nancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona,
saadaksemme nämä säilöön?»

»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti
leveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.

»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»

»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi
samalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse
voisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»

»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä
loukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne.
putoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»

»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi
hyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa
köllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja
helposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että
me kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä
mailma on katoavainen.»

Philip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas
ja hellä ilme.

»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut
kipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»

»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.

Kate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä
sain kirjeenne.»

»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.

»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.

»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.

»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»

»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»

Heidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.

»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen
kättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»

»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.

»Onko se — Pete?»

»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.

Katen kurkkua kuristi. »Mennyt.»

»Hän on kuollut», sanoi Philip. Kate horjahti ja oli kaatua, mutta
hillitsi itsensä. »Odottakaa, odottakaa!» hän sanoi. »Onko se aivan
totta? Eikö siinä ole mitään erehdystä? Oletteko siitä varma?»

»Se on liiankin totta.»

»Minä voin kestää nyt tämän totuuden — mutta jälkeenpäin — yöllä,
huomenna, se ehkä tappaa minut, jos — —

»Pete on kuollut, Kate. Hän kuoli Kimberleyssä.»

»Philip!»

Kate purskahti villiin, hermostuneeseen itkuun ja kätki kasvonsa hänen
rintaansa vasten.

Philip kiersi kätensä hänen ympärilleen, ajatellen lohduttaa häntä.
»Kas niin, olkaa urhea. Koettakaa rauhoittua. Se on kauhea isku. Minä
olin varomaton. Tyttö parkani. Urhea tyttö parkani!»

Kate painui hänen turviinsa, niinkuin pelästynyt lapsi. Kyyneleet
vuosivat suljettujen silmäluomien välitse. Ne sulut, joita neljä vuotta
oli väkivaltaisesti rakennettu ja pidetty pystyssä, murtuivat tänä
hetkenä ja hän suuteli Philipiä huulille iloisena ja onnellisena, että
oli päässyt näyttelemästä valehtelijan ja petturin osaa, Philip vastasi
hänen suudelmiinsa ja he molemmat hymyilivät kyyneltänsä läpi.

Pete-parka! Pete-parka! Pete-parka!




XI.


Kuullessaan Katen itkevän Caesar heitti kädestänsä köysikelan ja asteli
lähemmä kuuntelemaan, mikä oli hätänä ja Musta Tom myöskin laskeutui
alas katolta. Nancy juoksi takaisin koreinensa ja Mummikin riensi ulos.

Caesar kohotti juhlallisesti molemmat kätensä korkeutta kohti: »Te
vaimot, hillitkää nyt itsenne», hän sanoi, »ja kuunnelkaa, mitä minä
teille sanon. Peter Quilliam on kuollut Kimberleyssä.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Mummi.

»Elävä Jumala!» huusi Nancy.

Ja molemmat naiset menivät sisään, vetivät esiliinansa päänsä yli ja
keinuttivat itseänsä edestakaisin istuimillansa.

»Voi poika-parka! Poika, poika-parka!»

Kate tuli horjuen sisään kalpeana kuin aave, ja molemmat naiset
alkoivat lohduttaa häntä, voivotellen niin, että siitä syntyi ääntä
paljon enemmän kuin Katen itkusta.

»Turhuutta! Olkaa hyvällä mielellä, vaimot», sanoi Musta Tom.
»Tuollainen tytönheikale saa pian toisen ja laulaa »Maa suuri ja avara»
iloisempana kuin koskaan ennen.»

»Hävetkää, mies. Oletteko te taas juovuksissa kuin käki?» huusi Nancy.
»Olihan hän kuitenkin teidän oma tyttärenne poika.»

»Koskaan ei Kate saa toista hänenlaistansa», itki Mummi. »Oi,
poika-parka, poika, poika-parka!»

»Ehkä hänellä oli itselläänkin toinen, kuka sen tietää»,
viisasteli Musta Tom. »Poissa silmistä ja poissa mielestä. Niillä
merimiehillä-saattaa olla heila jokaisen pensaan takana.»

He auttoivat Katen yläkertaan omaan huoneeseensa, Philip istui
keittiössä, ja uutinen levisi viidessä minuutissa ympäri kylän ja pian
oli koko kapakkahuone täynnä väkeä. Joukon keskellä seisoi Caesar
juhlallisena ja arvokkaana.

»Hän käänsi sillin sinä iltana, jolloin hän sanoi meille neljälle
hyvästi», hän sanoi. »Minun isäni teki samalla tavalla sinä iltana kuin
hän lähti Whitchavenista. Enkä minä ole kenenkään nähnyt tekevän niin
ja elävän.»

»Nyt sinä muistat väärin, isä», itki Mummi. »Sehän oli herra Philip,
joka käänsi sen. Oi, poika-parka! poikaparka!»

»Kuinka hän olisi voinut sen tehdä, äiti?» sanoi Caesar. »Eihän herra
Philip ole kuollut.»

Mutta Mummi ei sitä kuullut. Hän kuunteli nyt niitä lohdutuksen sanoja,
joita puolikymmentä hänen ympärilleen kokoontunutta eukkoa hänelle
lausui. »Minä näin unta sinä yönä, kun hän purjehti pois. Minä kuulin
huudon, hirvittävän huudon. 'Isä' sanoin minä, 'mitä tuo on?' Oli
aivan kuin minä olisin sen poikaparan nähnyt menevän ennenaikaiseen
kuolemaan. Enkä minä sinä yönä saanut unen rahtuakaan silmiini.»

»Niin, nyt on hän mennyt ikuiseen lepoon», sanoi Caesar. »Ruoho
kuihtuu, ruumis jää matojen ruojaksi ja me kaikki olemme pian taivaassa
hänen luonansa.»

»Jumala sen estäköön, isä! Älä puhu noin kauheita asioita», kiivastui
Mummi heittäen esiliinan silmiltänsä. »Mitä te sanoitte hänen
äidistänsä? Eikö hän elä? Ei, hän on maannut mullan alla, en muista
kuinka monta vuotta. Keuhkokuumeeseen kuoli raukka.»

»Minä olen tuntenut pojan pikku vekarasta asti», sanoi muuan. »Minä
muistan, kun hän juoksutti vannettansa. Ei, kun hän lennätti hyrräänsä
— —»

»Minä näin hänet sinä aamuna, jona hän matkusti», sanoi toinen. »Minä
seisoin näin—»

»Herra Christian näki hänet viimeksi», valitti Mummi ja ihmiset
kapakkahuoneessa kokoontuivat vavisten Philipin ympärille.

»Minä itse olin pojalle aivan kuin isä», sanoi Caesar. »Hän oli aina
minun valkotukkainen poikani ja minä pidin hänestä niin, ihan kuin
omasta hengestäni. Hän ansaitsi sen myöskin. Hänen syntyperänsä saattoi
kyllä olla hieman hämärä, mutta tunnemmehan vanhan sananlaskun: 'Älkää
ajatelko, mikä minä olen ollut, vaan katsokaa, mitä minä nyt olen'.
Ja Pete oli niin sivistynyt ja hänen puheensa oli niin siistiä —
siistimpää nuorta miestä ei ole koskaan ollut.»

»Ätsih», pani Musta Tom ja sylki lattialle. »Mitä varten te sitten
lakkaamatta haukuitte häntä ja riitelitte hänen kanssaan ja hakkasitte
häntä kuin villitty? Juuri siksi, että te ette voinut häntä kärsiä,
hänen täytyi matkustaa tiehensä.»

»Tepä unohdatte helposti, Tuomas — sen olen aina sanonut», sanoi Caesar.

»Te annatte kai soittaa kelloja ja pidätte ruumissaarnan, vai mitä,
Caesar» virkahti joku.

»Tietysti, totta kai, jo ensi pyhänä», sanoi Caesar.

»Se on aivan mahdotonta, isä», huudahti Mummi. »Miten me voimme siihen
mennessä saada tytölle mustan puvun?»

»No, sitten pidämme sen viikon päästä, tai sunnuntaista kahden viikon
päästä, tai elojuhlan jälkeisenä sunnuntaina», sanoi Caesar. »Vainiot
odottavat elonkorjaajaa, mutta se joka on jo kuollut, on päässyt
siitä. Oi, kuinka minä silloin todistan! Minä tulen sanomaan suorat.
sanat, sillä silloin on tilaisuus puhua kuolleesta miehestä kuoleville
ihmisille. Minä valitsen tekstin, joka antaa opetuksen ja varoituksen:
»Te, jotka janootte —»

Musta Tom aivasti ja sylki taas lattialle. »Älkää valitko sitä, Caesar,
silloinhan he luulevat, että te aiotte kestitä niitä», mutisi hän.

Philipiltä kysyttiin yksityiskohtia ja hän kaivo! esiin kirjeen.
Jonaique Jelly, lukkari John ja konstaapeli Johnny tulivat sillä
hetkellä sisään. »Lue tuo kirje, Jonaique», pyysi Caesar.

»Sytyttäkää ensin tupakka», ehdotti Musta Tom. »Ettekö te voi tupakoida
sill'aikaa? Ja eikö ole missään edes tippaa rommia? Ei! Ei edes sen
vertaa, että tuotaisiin lautasellinen korppuja ja hieman teetä? Näistä
tulee siis aivan raittiit hautajaiset?»

»Tämä tilaisuus ei sovellu siihen, että nyt käytäisiin herkuilla
virkistämään meidän lihallista ruumistamme», sanoi Caesar ankarasti.
»Hetki sen sijaan kehoittaa meitä kiittämään ja rukoilemaan.»

»Mielelläni minä lausun pari sanaa», sanoi konstaapeli nöyrästi.

»Herra Niplightly», sanoi Caesar. »Älkää olko liian valmis tuomaan
esille lahjojanne. Se on turhamaisuutta. Minä aion itse rukoilla.» Ja
Caesar rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka ovat uskossa nukkuneet.

»Caesar ei suinkaan ole erittäin vapaamielinen, mutta hänellä on hengen
lahja, kun hän rukoilee», kuiskasi konstaapeli.

»Hän ei myöskään ole mikään tuhlaajapoika, joka juotti tavaransa
kaikelle maailmalle», sanoi Musta Tom. »Minä en ikänä ole nähnyt hänen
kenellekään tippaakaan tarjoavan ilmaiseksi».

»Luepas nyt meille kirje, Jonaique», ehdotti Caesar.

Se oli eräältä Gillsin pojalta, joka oli mennyt merille Peten kanssa
yhtäaikaa ja tähän asti toiminut hänen kirjeittensä kirjoittajana.

»'Kunnioitettava herra'», luki Jonaique, »'Surulla ja murheella minä
kirjoitan nämä rivit teille, ilmoittaakseni, että onneton Peter
Quilliam —'»

Oi poika-parka, poika-parka!» purskahti Mummi.

»'Tietäen, että te olitte hänen ystävänsä siellä vanhalla saarella,
sillä teistä hän lakkaamatta puhui, lukuunottamatta tyttöä —'»

»Poika-par —»

»Vaiti, vaimo.»

»'Hän kokosi täällä suunnattomasti rahaa, täällä timanttikaivoksella —'»

»Ei hän kuitenkaan milloinkaan lähettänyt minulle yhtä ainoatakaan
kultarahaa», sanoi Musta Tom, »ei edes niin paljon, että olisi
toimittanut kourallisen kuparikolikoita. Mitä sitten hyödyttää saada
lastenlapsia?»

Caesar heilautti kättänsä. »Jatka, Jonaique. On surullista, kun
rikkauden himo tukahduttaa ihmisessä kaiken muun ja paremman.»

»Missä minä nyt olinkaan? Ai, Paljon rahaa —, mutta koskaan ei hän
siitä saanut iloa, vaan — — —»

»Kuta enemmän rahaa, sitä enemmän huolta», mutisi Caesar.

»'Vaan hän puhui ja puhui lakkaamatta kotiatulostansa.'»

»Oi, niin se on! Oma koti kullan kallis», voivotteli Mummi. »Ihanaa
oli nähdä, kuinka poika oli kotiinsa kiintynyt. 'Antakaa minulle
lihakimpale, joka lekottaa lautasella kaalien keskellä ja mitä
minä silloin välitän herkuista ja jälkiruoista'», hän sanoi. »Oi,
poika-parka, se kelpo poika.»

»Ei kaipaa satakieli kultaista häkkiä, silloin kun se laulaa
oksallansa», sanoi Caesar.

»Onko pojan arkku jo tullut kotiin?» kysyi lukkari John.

»Tässä on siitä jotakin», sanoi Jonaique, »jos ihmiset sen verran
voisivat hillitä kieltänsä, että saisi lukea.»

»Se arkku on minun», päätti Musta Tom.

»Siitä asiasta me puhumme sitten myöhemmin», sanoi Caesar heilauttaen
merkitsevästi kättänsä Jonaiquelle.

»Hän oli pakannut arkkunsa kotimatkaa varten, kun neljä mustaihoista
lurjusta, jotka olivat kierrelleet majapaikkamme ympärillä, olivat
vietelleet ja lahjoneet kafferit ja varastaneet säkillisen jalokiviä.
Ne olivat vaarallisia roistoja, eikä kukaan halunnut lähteä heitä
takaa ajamaan. Mutta Peter-parka, joka aina oli sellainen härkäpää,
meni toimistoon ja kysyi, saisiko hän lähteä. Ja vielä samana iltana
hän lähti kahdenkymmenen kafferin kanssa, jotka olivat olleet hänen
seuranansa, eivätkä olleet itsekään niin syyttömiä, sillä varmasti
hekin joskus ovat varastaneet ja myyneet jalokiviä. Mutta Pete
aina vannoi, että he rakastavat häntä ja että se rakkaus tulee yhä
lujemmaksi päivä päivältä. 'Kapteeniansa he rakastavat kuolemaansa
asti', sanoi Pete.»

»Hän himoitsi sanaa, niinkuin kuiva maa himoitsee sadetta», sanoi
Caesar. »Peter Quilliam ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin kaksi
kuolevaista ikinä voi rakastaa. 'Hyvästi, isä', hän sanoi ja puristi ja
ravisti niin kauheasti minun kättäni, mutta jatka, Jonaique.»

»'Tämä tapahtui neljä kuukautta sitten, ja kaksi viikkoa sitten tuli
kahdeksan kafferia takaisin'.»

»Oi, poika-parka.» »Niin, niin se käy.» »Herra varjelkoon!» »Vaiti!»

»He kertoivat, että he ajoivat mustia roistoja jäljestä kauaksi
sisämaahan. Mutta niillä oli pyssyt, eivätkä Peterin pojat tienneet
erottaa pyssyn piippua pullon suusta. Niinpä roistojoukon johtaja
osoitti asettansa Peteriä kohti ja huusi hänelle ylpeästi: 'Teidän
on parasta mennä takaisin samaa tietä, kuin olette tulleetkin'. 'Ei
askeltakaan', sanoi Peter ja tarttui hänen kurkkuunsa. Silloin siellä
syntyi savua, niinkuin pajassa silloin, kun kärryjä raudoitetaan, ja
Peter huusi: 'Juoskaa pojat', ja kun pojat eivät voineet suojella
Peteriä käsillänsä, he käyttivät jalkojansa ja viimeinen, mitä he
hänestä kuulivat, oli, että hän huusi kuolemaisillansa heille: 'Oih,
oih, kaikki on lopussa! Minä olen mennyttä miestä! Rientäkää kotiin,
pojat ja kertokaa! Oih oih!'»

»Älä iloitse vihamieheni, että minä lankesin. Vaikka minä lankesin,
minä nousen jälleen, sela», sanoi Caesar.

Kirjeen lukua seurasi itku ja valitus. Sill'aikaa Philip istui lieden
ääressä, tukien otsaansa toisella kädellänsä ja kylmät ja kuumat väreet
kulkivat hänen ruumiinsa lävitse, sillä hän ajatteli, että mitään
varsinaista todistusta Peterin kuolemasta ei ollut. Kukaan ei ollut
nähnyt hänen kuolevan, kukaan ei ollut haudannut häntä. Palanneiden
teatterien kertomus saattoi olla valhe, jolla he peittivät sitä, että
olivat jättäneet Peten yksin. He olivat ehkä olleet rosvojen kanssa
liitossa ja näin salasivat omat jälkensä. Philip vietti kauhean hetken,
kysellen itseltänsä, oliko hän koskaan uskonut tuota kirjettä. Ehkä hän
oli _tahtonut_ uskoa sitä.

Nancy Joe kosketti häntä olkapäähän. »Kate odottaa teitä saadaksensa
puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, herra», hän sanoi
ja Philip asteli keittiön läpi pieneen alakerran saliin, joka oli
täynnä kaikenlaista rojua, lautasia ja maljoja, täytettyjä vesilintuja
ja vesilintujen munia.

»Häneen koskee se syvästi», sanoi Nancy.

»Ei hän koskaan ole ollut entisensä lainen, senjälkeen, kun Pete meni
merille», sanoi Caesar.

»Totisesti minä en ymmärrä, mitä hyvää pojille on siitä, että heidän
täytyy matkustaa Afrikkaan», valitti Mummi. »Ja sitä sanotaan vielä
Hyväntoivonniemeksi. Kuolla sillä tavalla, että saa kuulan päänsä läpi,
rakas, rakas poika, ja sellaiset murhamiehet vielä. Alastomia kuin
tuo minun käteni. Kuinka minä vihaan niitä likaisia roistoja! Caesar
saa puhua yhdestä lihasta, ja että kaikki ovat veljiä, mutta omasta
puolestani minä en voi sietää mustia veljiä ja kun puhutaan, että
taivaassa olisi mustiakin enkeleitä, se on kerrassaan naurettavaa.»

»Kun te kaikki olette puhuneet tarpeeksenne, minä lopetan kirjeen»,
sanoi Jonaique.

»He eivät voi sille mitään, herra Jelly. Naiset eivät voi hillitä
kieltänsä», sanoi Caesar.

»'Kunnioitettava herra. Minun täytyy nyt lopettaa, mutta me nuoritamme
hänen arkkunsa juuri sellaisena, kuin hän sen jätti, ja lähetämme
sen höyrylaivalla Johannesburg ja laiva lähtee Kap-kaupungista
keskiviikosta kahden viikon päästä — —'»

»Hm. Vai Johannesburg. Minä olen sitä laivaa vastassa rannalla. — Minun
velvollisuuteni on mennä sitä vastaan», sanoi Caesar.

»Mutta minä nousen siihen laivaan jo lahdella», huudahti Musta Tom.

»Tuomas Quilliam», sanoi Caesar, »minä tunnen hengessäni, että ahneuden
perkele on iskenyt kyntensä lujasti sinuun.»

»Caesar Gregeen. Älä koetakaan pettää minua», huusi Tom, »äläkä
luulekaan, että vaikka oletkin ovela saarnamies, uskonto kuolee sinun
mukanasi. Sinä käyt niin pöyhkeäksi, ettet pian voi nukkuakaan, ellei
joku kutita jalkapohjiasi. Pian te alatte antaa syntejä anteeksi ja
kierrätte siitä rahaa ja kai ne tekevät teistä pian paavinkin ja
saadaan pian maksaa teille henkirahaa. Paavi Caesar, kapakanpitäjä,
kirkkohattu päässä ja valkea kaulaliina leuan alla! Mutta arkku on
minun, ja jos kerran lakia on maassa, minä sen myöskin saan.»

Tämän sanottuaan Musta Tom hyökkäsi ulos talosta ja Caesar pyyhki
silmiänsä.

»Ei hyödytä koettaa silitellä kuivia ohdakkeita, herra Gregeen», sanoi
Jonaique hyvitellen.

»Minun omatuntoni on puhdas», sanoi Caesar. »Minä voin vain seurata
hengen johtoa. Mutta kun Belial — —»

Hänet keskeytti mitä surkein huuto: »Katsokaa tänne! Voi katsokaa,
tässä ne ovat!»

Nancy tuli keittiön eteisestä kantaen varovasti sormiensa päillä
jotakin. Ne olivat pari vanhoja kenkiä, hirvittävän lian, pölyn ja
hämähäkin verkkojen peittämät.

»Nämä olivat hänen jokapäiväiset kenkänsä», hän sanoi ja asetti ne
myymäpöydälle.

»Niin totisesti, ne ovat hänen kenkänsä», todisti Mummi. »Poika parka.
Nuo saavat kivisenkin sydämen itkemään. Onhan meillä nyt edes jokin
muisto hänestä. Nuo kengät jalassaan hän on kulkenut monta penikulmaa,
mutta nyt ne jalat lepäävät Abrahamin helmassa.»

Silloin kuului Caesarin ääni yli myymäpöydän ympäriltä kuuluvan
valituksen. »'Hohde armon aamuruskon' — alkakaa se, herra Niplightly.
Vahinko, ettei meillä ole täällä Pete viuluinensa — hänen soitossaan
oli elämää.»

»Minä en voi laulaa tänään, sillä minä olen vilustunut, mutta sen
sijaan minä vihellän», sanoi konstaapeli.

»Veisatkaa kuitenkin alttoa», sanoi Caesar. »Minä itse vedän passoa,
vaikka minä en pääsekään niin alas kuin Pete.»

Täll'aikaa näyteltiin yläkerrassa sangen merkillinen näytelmä. Siellä
istui Kate peilin edessä punaisin poskin ja vapisevin huulin. Monien
äänien melu kuului alakerrasta sinne. Sitten se hiljeni ja kuului vain
yksi ääni, jonka aikana Nancy Joe juoksi portaita edestakaisin.

»Mitä ne nyt tekevät, Nancy?» kysyi Kate.

»Ensin rukoilee yksi, ja sitten rukoilee toinen», selitti Nancy. »Herra
hyvästi siunatkoon, minä luulen, että seuraavalla kerralla on minun
vuoroni, ja mitä ihmettä minä silloin sanon?»

»Missä on herra Christian?»

»Hän on mennyt saliin. Minä kuiskasin hänelle, että sinä tahdoit puhua
hänen kanssaan kahden kesken.»

»Sitä sinä et ikinä voinut tehdä, Nancy», sanoi Kate katsellen Nancyn
kuvaa peilistä.

»En ymmärrä, mitenkä se luiskahti huuliltani», puolusteli Nancy.

Kate meni alas ja surun ilme alkoi lientyä, ja katsahtamatta ylös
Philip kävi valittamaan Peten kohtaloa. Hänenlaistansa he eivät ikinä
tapaisi — niin vaatimaton — niin rehellinen — niin urhea hän oli — ei
milloinkaan hänenlaistansa.

Hän taisteli itsensä kanssa, sillä häntä hirveästi hävetti katsoa
tyttöön suudelmansa jälkeen; se tuntui hänestä aivan kuin hän olisi
kavaltanut ystävänsä hänen hautansa ollessa vielä auki.

Mutta naisten verrattomalla taidolla Kate lohdutti häntä. Oli kuitenkin
eräs verraton seikka, jonka tuli tuottaa hänelle lohtua — hän oli ollut
uskollinen ystävä. Hän oli aina osoittanut uskollisuutta, varmuutta
ja hellyyttä, välittämättä siitä, että he kuuluivat niin kokonaan eri
luokkiin.

Philip katsahti vihdoin ylös ja hänen edessään oli rakastettavat,
säteilevät kasvot. Hän nousi lähteäksensä ja Kate sanoi hiljaa: »Miten
suuresti me kaipaammekaan teitä tämän jälkeen!»

»Kuinka niin?» ihmetteli Philip.

»Me emme suinkaan saa toivoa näkevämme teitä yhtä usein nyt — nyt kun
teillä ei enää ole samaa syytä tulla tänne.»

»Minä tulen tänne ensi sunnuntaina», sanoi Philip.

»No silloinhan te ette tahdo hylätä meitä juuri vielä — ette aivan
heti, Philip?»

»En koskaan!» huudahti Philip.

»Kiitos! Hyvää yötä sitten. Ei sitä tietä — ei porstuan kautta. Hyvää
yötä!»

Kun Philip asteli pimeää tietä, hän erotti sanat virrestä, jota sisällä
laulettiin:

    »Jok'astuit alas taivaasta
    Meit päästämähän vaivasta.»




XII.


Sinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.

Sitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes
erämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua
ollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä
kaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet
uudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt,
pienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä
peläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.

Tämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita
neljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla
istui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen
iloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa
kylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen
vierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.

»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»

»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti
ulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.

»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit
kiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa.
Anna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»

Koska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut
mitään nähdäkään.

»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»

»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla
tyynyissä?»

Veren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:

»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja
anna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa
sormillansa.

»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako
hän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»

»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»

Ja erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä
tasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään
erotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta
kuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki
oli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse
Jumalakaan saattoi olla täällä.




XIII.


»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä
sanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli
ehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja
tien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan
epätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla
surullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt
koettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse
oli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä
näytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään
Nan-tädin siniseen kamariin.

Vanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui
takan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä
hänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen
mennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti,
joka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin
onneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin
hänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.

Hän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen
mieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä.
Se koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta
tulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla
kuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin
hän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti:
»Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut.
Pete-parka! Kunnon Pete-parka!»

»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli
uhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä
saarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen
lupaansa.»

»Eikö todellakaan?»

»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa
myöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei,
herraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma
liemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta
Peter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi
huusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että
on, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen
jumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi
Peteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä.
'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä
voisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän
uskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi:
'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi
ja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut
olla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja
minun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»

»Vanha isoisä-parka!»

»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen
elämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti,
koska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa
tai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»

»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli:
'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän
itse tahtoi mennä ensin.»

»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja
pieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa.
'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko
se totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko
heidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi.
'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»

»Sehän toki oli lyhin keino.»

»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa
nytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi.
'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta
avainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin
voimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen,
että hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu
kädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen
eteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen
edessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin
saarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui
tyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui
katsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi
aivan epäselväksi.»

»'_Sinä_ voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta
minä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui
uudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun
jälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi
siellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas
Wilson Christian... ja Mona Crellin... todistajina Wm. Crellin ja
jotakin epäselvää Kissack.'»

Philipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.

»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen
ja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö
te, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman
poikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi
pappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä
suostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko
minä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi
isoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta
ja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin,
että kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla,
tahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni
ojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa,
missä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette
katumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä,
niinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä
kaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen
minun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella
kädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»

Philip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua
merkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli
nyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä
sen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen
kohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli
ollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?

Se oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan
tyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta
sittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän
taisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen
sydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.

Mutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli
onni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä
elämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen
elämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty.
Hän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.




XIV.


Tämä mieliala vallitsi häntä puolille päivin, jolloin rakkauden
salaperäiset sanansaattajat valepuvussa alkoivat hiipiä hänen
sydämeensä. Häh muisti, että hän oli luvannut tulla sunnuntaina ja
näyttäisi sangen omituiselta, jos hän lopettaisi tuttavuuden niin
äkkiä. Nyt ne yksinkertaiset ihmiset ajattelisivat, että hän vain Peten
tähden on seurustellut heidän kanssansa nämä neljä vuotta. Sunnuntain
jälkeen hän kyllä muuttaisi menettelytapojansa.

Hän tapasi Katen puettuna aivan toisin kuin koskaan ennen. Löyhän
punaisen puseron ja hilkan, esiliinan ja poimutetun hameen asemesta
hänellä nyt oli ruumiinmukainen vihreä puku jossa oli pitsikaulus.
Muutos oli yksinkertainen, mutta vaikutus oli kuitenkin suurenmoinen.
Ei hän sen vuoksi ollut entistään kauniimpi, mutta nyt hän näytti
paremmin sivistyneeltä naiselta.

Oli sunnuntai-ilta ja »Keijukainen» oli suljettu. Caesar ja Mummi
olivat rukoushuoneella, Nancy Joe keitti puuroa illalliseksi ja Kate
ja Philip keskustelivat. Tyttö oli hiljaisempi kuin Philip oli koskaan
häntä nähnyt — pidättyvämpi ja punastui helposti. Rohkeus oli kadonnut
sanoista ja katseesta. He puhelivat menestymisestä elämässä ja hän
sanoi:

»Miten mielelläni tahtoisinkaan minäkin taistella elämässä eteenpäin,
kuten te olette tehnyt! Mutta nainen ei voi tehdä mitään kohotaksensa.
Eikö se ole kovaa? Siihen asemaan, johon hän on syntynyt, hänen täytyy
jäädä koko eliniäkseen. Eikö se ole kovin säälittävää? Ei se ole sitä,
että hän tahtoisi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, Ei se ole sitä, mutta
hän ei tahtoisi jäädä jälkeen niistä, joista hän pitää. Hänen kuitenkin
täytyy jäädä juuri siihen, missä on, vain sen tähden, että on nainen.
Niin on ainakin asianlaita täällä Man-saarella. Eikö se ole julmaa?»

»Mutta ettekö nyt unohda jotakin?» kysäsi Philip.

»Mitä sitten?»

»Sen, että ellei nainen voi omin voimin kohota elämässä ylös sen
tähden, että kaikkialla ovet ovat häneltä suljetut, on kuitenkin
miehellä mahdollisuus kohottaa hänet.»

»Te tarkoitatte sitä, että joku rakastaa häntä ja kohottaa hänet
rinnallensa samalle tasolle ja vie hänet mukanansa, kun itse kohoaa?»

»Eikö sellainen ole mahdollista?» vastasi Philip.

Katen silmät säteilivät. »Se on ihanaa», sanoi hän hiljaa. »Tiedättekö,
en koskaan ole tullut sitä ajatelleeksi. Jos tämä koskisi minua, se
miellyttäisi minua kaikista enimmän. Rinnan hänen kanssaan ja hän
tekisi kaiken? Oi, kuinka se olisi ihanaa!»

Ja hän katseli kainolla ihastuksella sitä älykästä lentoa, jonka
mieleen oli saattanut johtua tällainen yliluonnollinen ihana ajatus.

Caesar ja Mummi palasivat kirkosta kankeimmassa juhla-asussaan. Siitä
huolimatta Caesarin silmät kääntyivät terävästi tutkimaan Katen
sopimatonta pukua heti, kun oli tervehtinyt Philipiä.

»Tuollaista maailmallista turhuutta!» hän mutisi, silmillään
seuratessaan tyttöä keittiön ympäri ja kiskoen auki mustia
käsineitänsä. »Mitä hyödyttää pitää niin suurta huolta viheliäisestä
ruumiista, kun se kuitenkin kerran peitetään haudan poveen?
Mitä sanotaan sanassa? — pane minun korkea hattuni pölyttömälle
hyllylle, Nancy. 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, vaan
kaunistuksenanne olkoon salassa oleva sydämen ihminen'.»

»Mutta isäkulta», sanoi Mummi irroittaen päähineensä, joka oli kuin
sukeltajan kypärä, »jos me puhumme raamatunlausein, niin eikö Jeremias
kirjoita: 'Voiko neitsy koristeensa unohtaa?'»

»Tietysti hän ne voi unohtaa, ellei hänellä ole niitä, mitä muistella»,
väitti Caesar. »Ehkäpä profeetta Jeremias ei tuntenut meidän päiviemme
äitejä.»

»Oi, voi, isäkulta! Tytöt ovat kuin linnut ja lajin tuntee
höyhenistänsä», selitti Mummi.

»Mistä hän niitä saa? Ei minulta ainakaan», kovisti Caesar.

»Eipä tietenkään», nauroi Mummi, »jos ottaa huomioon, että hän on sekä,
hento että joustava ja että hänellä on kasvot, joita kelpaa katsella.»

»Hillitse kieltäsi, vaimo, se on sinulle soveliainta», neuvoi Caesar.

Philip nousi lähteäkseen. »Teillä on vielä aikaa», huudahti Caesar.
»Minä ajattelin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta.»

Muutamia kalastajia oli tullut sinne lauantaina Ramseysta. Pyyntikauden
kalastus oli ollut sangen vähän tuottava ja he äänekkäästi moittivat
niitä, jotka pyydystävät kutuaikana hiekkasärkillä. Caesar oli
ehdottanut Ramseyn ja Peelin miehille, että he pitäisivät seuraavana
lauantaina kokouksen hänen talossansa ja suositellut Philipiä
lakimiehenä heidän neuvonantajakseen, että voitaisiin keksiä parhain
keino, miten pitää sillin vihollisia kurissa. Philip lupasi saapua ja
meni sitten kotiin Nan-tädin luokse.

Kotimatkallaan hän selitti itsellensä, että Kate oli hyvin paljon
ympäristöänsä ylempänä ja että hänestä saattaisi tulla hienoin
ja sivistynein rouva, mitä milloinkaan on tällä saarella elänyt,
eikä hänellä jonkun ajan kuluttua olisi käytöksessä eikä puheessa
merkkiäkään, joka voisi muistuttaa hänen alkuperästänsä. Hän voisi
kuitenkin säilyttää tuon merkillisen manilaisten naisten äänenpainon,
joka on suloisinta kuulla koko maailmassa.

Nan-täti istui lampun ääressä lukien raamattuansa, kuten aina ennen
maata menoa.

»Täti», sanoi Philip, »etkö sinä luule, että minun isäni
elämänonnettomuus johtui sattumasta? Minä tarkoitan, että siihen olivat
syynä isoisäni ja äitiparkani omituiset luonteet. Jos nyt toinen olisi
ollut vähemmän ylpeä, ennakkoluulottomampi, ja toinen taas joustavampi
voidakseen kohota miehensä — —»

»Onnettomuuden syy oli syvemmällä, lemmikkini. Salli minun kertoa
sinulle eräs tarina», sanoi täti asettaen kirjansa hyllylle. »Kolme
päivää sen jälkeen, kun sinun isäsi oli jättänyt. Ballawhainen, vanha
Maggie, sisäkkömme, tuli ja kuiskasi minun korvaani, kun me istuimme
illallisella, että puutarhassa oli joku, joka halusi puhua minun
kanssani. Se oli Tuomas. Oi, rakkahin, kuinka kauheata oli nähdä hänet,
jonka olisi pitänyt olla kaiken tämän laillinen perijä, seisomassa kuin
vento vieras, pimeässä keittiön oven vieressä!»

»Isäparka!» huokasi Philip.

»'Hiljaa, tyttö, tule ulommaksi siitä valoisalta paikalta', hän
kuiskasi. 'Yläkerrassa minun laatikossani on kukkaro, jossa on
kaksikymmentä puntaa. Tuo se minulle, Nan, tässä on avain.' Minä
tiesin, mihin hän sitä rahaa tarvitsi, mutta minä en voinut sitä
auttaa. Minä toin hänelle kukkaron ja sinne panin omistani kymmenen
puntaa lisää. 'Täytyykö sinun tehdä se?' minä kysyin. 'Minun täytyy',
hän vastasi. 'Sinun isäsi sanoo, että joudut kaikkien halveksimaksi
tuon avioliiton vuoksi', sanoin minä. 'Parempi, että toiset halveksivat
minua kuin se, että itse halveksisin itseäni', hän päätti. 'Mutta
hän sanoo, että se on siveellinen itsemurha', sanoin minä. 'Se ei
kuitenkaan ole niin suuri synti kuin tulla siveelliseksi murhaajaksi',
vastasi hän. 'Hän tuntee saaren', väitin minä, 'samoin teet sinä, Tom,
ja minäkin tunnen sen, eikä kukaan voi tällaisessa pienessä paikassa
mentyään sellaiseen avioliittoon käydä pystyssä päin!' 'Sitä pahempi,
jos paikka on sellainen', vastasi hän, 'että se riistää mieheltä
kunnian sen vuoksi, että mies menettelee kunniallisesti!'»

»Isä oli oikeudenmukainen mies», keskeytti Philip. »Kuuluipa hän mihin
luokkaan tahansa, hän joka tapauksessa oli herrasmies.»

»'Hän on varmasti suloinen, hyvä tyttö, ja sinun arvoisesi, muuten sinä
et tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin', sanoin minä isällesi.
'Mutta oletko varma, että voit tulla onnelliseksi ja tehdä hänet
onnelliseksi?' 'Meidän täytyy saada toisemme ja se on meidän oma
asiamme', sanoi sinun isäsi.»

»Niin juuri», myönsi Philip.

»'Mutta teidän välillänne on nyt jo suuri ero', väitin minä, 'Tuleeko
se ero pienemmäksi, kun sinusta tulee suuri mies, jollaista sinusta
toivomme?' 'Mies ei aina ajattele menestystänsä', vastasi isäsi.»

»Minun isäni oli jo silloin suuri mies, täti», kuohahti Philip.

»Hän oli liikutettu ja minua hävetti, mutta minä en voinut olla
jatkamatta. 'Joko teidän välillänne on menty liian pitkälle ja
päätetty avioliitto?' kysyin minä. 'Siitä asiasta me emme ole
sanaakaan puhuneet', hän vastasi. 'Sinun isäsi on vanha eikä voi elää
enää kauan', huomautin minä. 'Hän vaatisi minun menettelemään kuin
roisto', hän kuohahti. 'Kuinka sinä voit sanoa niin, ellei tytöllä
vielä ole oikeutta sinuun?' väitin minä ja hän vaikeni. Minä hiivin
silloin ja kurkistin akkunasta sisään. 'Katso', kuiskasin minä, 'hän
on kirjastossa. Tule, me valmistamme hänelle yllätyksen!' Se ei
kuitenkaan saanut tapahtua. Tuntui tupakan hajua ilmassa ja joku kulki
ruohokentän yli. 'Kuka siellä?' kysyin minä. 'Kuka siellä muu voisi
olla?' vastasi isäsi, 'kuin se sama kirottu vakoilija? Minä lyön hänet
kuoliaaksi, ettei hän enää konnantöitään harjoita. Ei hyödytä, tyttö',
hän huusi käheästi tuijotellen pimeään, 'he ajavat minut väkisinkin
turmioon.' 'Vaiti', pyysin minä ja peitin kädelläni hänen suunsa ja
hänen hengityksensä oli kuuma kuin tuli. Mutta se oli hyödytöntä. Hänet
vihittiin kolme päivää sen jälkeen.»

Philip päätti, ettei kertaakaan tämän jälkeen tapaisi Katoa. Hänen
täytyisi mennä lauantaina Sulbyyn kalastajain kokoukseen, mutta sehän
oli ammattiasia. Hänen ei tarvitsisi viipyä käynnillänsä ja muuttaa
sitä ystävälliseksi vierailuksi. Koko viikon hän tunsi kuin sydämensä
halkeaisi, mutta hän päätti voittaa tunteensa. Hän jollakin tavalla
sääli itseänsä ja se auttoi häntä kohoamaan erehdyksensä yläpuolelle.




XV.


Aikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli
tungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin,
merisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki
liikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden
vähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen
kaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No,
olen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle,
ja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» —
»Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra
hyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä
ulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi
noiden kutukalastajain hommia.»

Philip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella
ja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt
liikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja
huusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion
tarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on
kuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.»
— »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut
herne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului
Philipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin
linnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla
kaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat
koko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille
miehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja
jos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen
sen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»

Siihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla
juttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja
wesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan
niitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että
hänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja
Mummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä
mitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä
sivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita.
Voittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti
häntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.

»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.

»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä,
Nancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin
ollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut,
mutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja,
joita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta
muutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja
alas päin.

»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä
mahtaa olla?»

»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee
jok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»

»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja
sitten hän taas kuunteli kaikin voimin.

Philipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän
kauan harrastanut sitä, Mummi?»

»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi
heti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi,
lukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»

Caesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä
saada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En
yhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita
kieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä
manin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti
Noan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun
he alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»

»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka
voisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»

Kyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät
välttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen
salaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä
siunatkoon!

Kate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita
hän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan
pois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti
sen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja
hän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli
myymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja
Kate ja Philip jäivät kahden.

»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen
ajatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»

»Missä asiassa?»

»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän
alentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä
hänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin
tappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»

»Niinkö?» sanoi Philip.

»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla?
_Naisen_ tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen,
joka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä,
kohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»

Hän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt,
Kate?»

»Niinkö teistä tuntuu, herra?»

Kate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti
huuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus»,
selitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää,
se on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa.
Siinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten
pikkumaisuutta.»

»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te
tarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos
joku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään
muu merkitse mitään. Niinkö?»

»Miksi en?» sanoi Philip.

Se soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti
päätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä.
Totisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei
ainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»

Rakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi,
ettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima
käsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.

»Mitä se oli?» kysyi Philip.

»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.

Sinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.




XVI.


Philip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan.
Koko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista
vain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu,
jolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo
nainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän.
Kirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi
pelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.

Sinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei
matkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian
korkeina häntä vastaan?»

»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä
tehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää
telttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin
kuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne
olisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei
ollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä
lähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä
oli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja
kuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla
itsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin
kallioon.»

»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli
Philip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut
hänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat
kirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.

»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut
vain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän
kuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan
minua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen
lyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi
voimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta
vuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua,
joka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan
sinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen
viereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä
hänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit
nyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä,
'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää',
sanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»

»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa
minulle jotakin.»

»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä
sinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa
suudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin
että hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten
sinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt.
Sitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät,
kun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie',
hän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin
niin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli
sammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»

Koko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä
henki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja
hellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti
ja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»

Hänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan
menneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen
ja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon
miehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin
hän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja
rakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän
moitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea
vastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.




XVII.


Lauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi,
ja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta
oli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja
riippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston
huippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen
ruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla,
kirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla
parhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.

Linnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi
tuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia,
irlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa
siepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet
kokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus
sillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat
raivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne
Port le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.»
— »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa
tänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin
mieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää
Englannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»

Kuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla
oli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip
esitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät
turmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen
hunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja
kolmen penikulman päässä rannikosta.

»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi
kuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen
Ylhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin
tyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että
täällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta
eikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?»
— »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän
sijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi
pulahtaa ahventen valtakuntaan.»

Philip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä,
kun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille
velkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.

»Ette mitään», vastasi Philip.

»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä.
Nyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»

»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.

Kun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra,
ja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi
kykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän
isoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»

Näin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten
ääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan
sitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli
riisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä
keneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.

Hän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan
hevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi
piiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta.
Ajettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port
Ladyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.

»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar.
»Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on
kelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies,
joka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä
merille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä
käyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin
minulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä
olisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän
näki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos
liittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan.
'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää
rommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi
ja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»

Philip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi
ilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä,
vanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä
isään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen
hienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään
Katen isään.

Caesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden
tytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi
tyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.

»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.

Aurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa
tielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi
taivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten
kavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan
vasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää.
Syys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti
jutella.

»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko
kuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte.
Tahdotteko kokeilla?»

Hän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin
hiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä
sitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on
vehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»

Hän avasi silmänsä: »Enkö teidänkin mielestänne ole kovin taitava?»

Philip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön
kaulaan.

»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»

Philip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten
iloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja
pani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.

Tytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi
iloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen?
Teidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti
menestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee
seurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»

Tytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun
naurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa
tapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä
meidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin
kiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä,
kunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on
yhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä.
Jos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie:
heittäytyä päistikkaa kivikkoon.»

Tyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat
revähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk
Michaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja
molemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat
vetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana
seisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten
mustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.

»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»

»Minusta tuntuu...»

»Miltä teistä tuntuu?»

»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate,
Kate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»

Tyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko,
ystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne.
Teidän ei tarvitse olla yksin.»




XVIII.


Tällä hetkellä oli keskipäivä kuuman vyöhykkeen valtameriltä, ja
taivaan rannalle kiertyi veripunaisia pilviä ja kuumuuden tukahduttavat
höyryt täyttivät ilman. Keinuen ankarassa aallokossa höyrylaiva
puhkutti hitaasti eteenpäin, ja tuuli oli kuuma, kuin se olisi
puhaltanut suoraan hehkuvan sulattamon suusta. Kannen alla makasi eräs
mies, ja häntä ympäröivä ilma oli kuumeen ja siteitten saastuttama ja
tuntui ellottavalta sitä hengittää. Koneen jyskytyksen ja peräsinketjun
raminan seasta hän kuuli askeleita, jotka kulkivat hänen ovensa ohi,
ja hän huudahti heikolla äänellä, joka kaikui kuitenkin iloiselta,
melkeinpä vallattomalta, vaikka puhuja olikin sairas koti-ikävästä:

»Kuinka monta päivää vielä kestää, ennenkuin pääsemme kotiin,
koneenkäyttäjä?»

»Tuskinpa enää enempää kuin kaksikymmentä.»

»Lisätkää höyryä, veikkoset, lisätkää höyryä. Jos minä voisin auttaa
teitä siellä alhaalla, niin laskisimme kuin hullut.»

Laivan keinuessa veden vehreä väri ja taivaan punainen hohto
välähtelivät vuorottain sisään pienestä akkunasta valaisten kuin
takkatuli ruumishuonetta.

»Pyytäkääpä poikia, eivätkö ne tahtoisi nostaa minua kannelle, hyvä
herra — tekisi mieli saada hieman raitista ilmaa.»

Merimiehet tulivat ja kantoivat hänet ylös. »Sellaisen pojan hyväksi
tekee vaikka mitä», sanoivat he.

Päivän hohtava terä paistoi kohtisuoraan heidän päänsä päältä
raukaisten heidän jäseniänsä, eikä missään ollut suojaa sen säteiltä,
sillä varjot olivat heidän jalkainsa alla.

»Levittäkää purjeet, pojat, ja antakaa laivan kiitää. Minä tahtoisin
itse kiivetä mastoon ja tähystellä sieltä kuin kalalokki, mutta minä
olen vain kuin vanha papukaija, joka on kahlehdittu keppiin.»

He jättivät hänet ja hän tuijotteli yli veden pinnan, jossa auder
väreili kuin hienoinen huntu. Värisevä auder näytti pienentävän ympyrän
joka hetki, mutta siitä huolimatta maailma tuntui mahdottoman suurelta.
Hän katseli yli kaiken näkyväisen; hän kuunteli jotakin aivan muuta
kuin veden kohinaa ja loiskintaa; hän uneksi, uneksi lakkaamatta.
Merkillisiä näkyjä ilmestyi hänelle keveissä poutapilvissä, jotka
leijailivat hänen päänsä päällä. Kotiin! Sen ihanat äänet kuiskailivat
hänen korvissansa, sen tutut kasvot ilmestyivät hänen silmiinsä. Mutta
kuumat tuulet yltyivät ja tanssien viheltelivät hänen ympärillänsä;
ilma, meri, taivas, koko maailma, ääretön avaruus tuntui leimuavan
tulenliekeissä. Hänen silmänsä vääntyivät niin että mustuaiset
katosivat luomien alle. Hän oli tukehtua ja menetti tajuntansa.

»Kantakaa hänet alas, poikaparka! Hän on saanut sydämeensä toivon, että
hän saa nähdä kotinsa vielä kerran. Sitä hän ei kuitenkaan enää saa.»

Kun he olivat kantaneet häntä portaita puoliväliin, hän avasi silmänsä
epätoivoissaan. Oliko Jumalan tarkoitus sittenkin, että hänen tuli
kuolla?




XIX.


Katesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä.
Philip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä
erilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli
nyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea
itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se
oli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei
voinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä
eteenpäin.

Sama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois
hänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen
ollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki
Philipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli
tottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka
olivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella
monista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän
tarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat
kovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita
ja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti
kapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.

Oli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi
ajatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli
luullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa
kuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota,
hän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi
mielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain
voisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei
voinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin
totutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden
okaisista viidakoista.

Elonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu,
kolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken
työn pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa
penkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi
ja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät
yläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen
kelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa
olivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.

»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi
Kelly, postinkantaja.

»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.

»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.

»Älkäähän mitään!» huudahti joku.

»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli
kuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.

»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.

»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.

»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.

»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia,
herra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»

»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen»,
päätti Caesar.

»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.

»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi
postinkantaja.

»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.

»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja
seurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä
— ja Ross on tätä — —»

»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar

»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on
myönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »

»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia
ostamatta.»

»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit
ovat olleet tuomareita ammoisista — —»

»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate,
anna pyöriä.»

»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan
minulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.

»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä
talossa», neuvoi Caesar.

»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui
postinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin,
eikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan.
Ei. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös
ole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»

»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.

»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli
Kelly.

»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun,
työnnä olkea», puheli Caesar.

»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John
lukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt
itseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt
kuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»

Nuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä
nuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi,
niinkö?»

»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti
lukkari.

»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että
hänen äitinsä on kuollut!»

»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.

»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi
lukkari. »Niin käy aina — —»

»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.

»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»

»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu,
ja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»

»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi,
vaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»

Kate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä
kerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip
Christian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte
pötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip
Christianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen
siitä varma, ettei hän ikinä pääse.»

Näin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä
hillittömästi itkien.

Tohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa»,
tiesi Jonaique.

»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.

»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.

»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen
kanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen
kitaan.»

Että hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti
alentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja
oli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä
ei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät,
eikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja
ihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä.
Tämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen
ilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat
tänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se
alkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa
yhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.

Hänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus
hallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa.
Hänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki
Philipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään
pidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua
ensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!»
Hän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan
olla nainen! Kuinka julmaa!

Mutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen
sydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa
olikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja
rakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla
hallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli
naisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli
ollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan
hänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla
heikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa
ja kuitenkin voittaa maailma!

Kate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan
jättäisi häntä.




XX.


Sinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren
maanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille
naapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset
talkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan
monia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä
Melliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä
on joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään
hänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä
myllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös
saadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.

»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen
aivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi
juhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip
tänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan
hänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja
voittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi
toisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys,
että Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä
käsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä
tyttöparka.

Hän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki
pois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli?
_Tahtoihan_ Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen _täytyisi_.

Päivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut
kaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli
järjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan
portilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta
oli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli
uinahtanut ruokalevolle.

Katen akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan.
Hän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta
kulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa
hevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä
kuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän
näki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten
heitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.

Kun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen
käsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki
vilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien
kuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi.
Hän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä
päivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän
heitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi
kävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten,
viettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja
kauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.

Muutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset
mustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko
ottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä
oli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet
kiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä,
taivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi
yksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.

Tukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei
koskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa
niitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja
nuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi
korvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse
luonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina
kiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat
ja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.

Seinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho,
hän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin
että muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla.
Väljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen
päällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin
ilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

Hame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia,
pumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista
tärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja
sulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi,
mutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille
helminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän
käänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin
laatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän
sitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti
vapaasti riippuvan kolmion.

Kaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen
olkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja
muuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli
sulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä
hieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa.
Hän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja
heitti huoaten sänkyyn.

Sen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut
lattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä
oli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille
kiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut
olla ääneen nauramatta.

Tällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin
päivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja
muoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten
ja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä
saattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua,
sanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi
silmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa
auringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui
nenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka
välähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle,
työnsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella
itseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa
vallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän
ihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista
käsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen
viuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin
lattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty
hameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa,
mikä oli tulossa.

Sitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen
nuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.

Ovella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.

»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä
ole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»

Kate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.




XXI.


Philip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:

        »Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip
    Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa,
    ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»

Tämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei
tarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti
tavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän
lähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree»
oli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla,
pujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen:
»Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»

Philipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi
asiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden
suunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia,
mitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka
tunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli
iskenyt terävät kyntensä häneen.

Päästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti
oli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu
hänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän
oli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia
ja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt
keltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi,
joka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä
veripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja
silloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.

Philip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan
rivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston
tuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta.
Ne olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista,
joita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo
itsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin
aivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä
moittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut,
saivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä
mielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä
muinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä
kirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa
jossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa
ilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän
asetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli
hänen vasemmallansa ja luki edelleen:

... »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja
tänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään
erinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa
juoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole
vakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua
kohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että
minun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana
'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan
nimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta
tavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin
kahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai
niistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut
merkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja
minä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä
hieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»... Kynäni juoksee,
juoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä,
mikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on
helppoa kuin tanssi.»

... »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko
ullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen
toista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa
kerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui
juuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni
ohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun
täällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan
yksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit.
Eteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen
Burke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam
räpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa
kirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan,
että rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut
siitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on
sammunut — kaikki on nyt pimeää.»

... »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita
koiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka
siipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack
messupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli
suuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt
isänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti,
huonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan
lasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista
se! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla
oli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen
näyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa,
tuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat
historialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen —
oi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä
kerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja
siihen vannaankin Jumala minua auttaa!»

Kun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja
Kate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä
saavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut
muuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat
pyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.




XXII.


Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja
silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja
hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö
hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä?
Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen
korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken
kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut
aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten
alhaisten ajatusten vuoksi.

Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän
niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin
ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia
tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän
petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli
alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun
Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.

Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan
St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha
tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa
tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut
suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet
lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän
soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen
likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.

»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi.
»Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam
Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa
kaikki muut ihmiset tiehensä.»

»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.

»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi
teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain
viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo
kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia
sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin
sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»

Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen,
jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain
edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät
paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli
poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä
ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja
suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari
itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin
kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi
pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa
ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele
koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä
kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm!
Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin
menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä
— enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä
leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.

Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja
ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä,
sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä
viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa
kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.

»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja
vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän
kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun
menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa
illalliselle.»

Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli
nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja
parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty,
sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se
oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä
hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren
solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat,
sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn
reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä
kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen
pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana
saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa
kanssa. Philip tunsi hänet.

Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat
hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja
vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.

»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti
työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi
hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi
Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen:
»Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan
Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä
ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat,
taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»

Kate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli
hätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa.
Philip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin
vastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa.
Kate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen
silloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen
joustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa.
Kaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen
hilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.

Pian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli
pulloja ja kannu.

»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut»,
sanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»

Miehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä,
lapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia,
menivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat
nämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien
lukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden
ympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan
ja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset
saadessansa ottaa.

Varikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa
ja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen
valkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.

»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä
yli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat
kulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla
ainoana kukkona rikkaläjällä.»

Kate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä
tehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet
puhelivat heistä.

Ensin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa
tapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän
kyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin
uusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän
näyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai
sanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi
miehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee
naiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.»
— »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies.
Hänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia.
Mikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä
hyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä
pencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu
tänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman
uskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin
kuivat.»

Caesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja
Katen läheisyyteen.

»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.

»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra»,
sanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»

Työ alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä
voimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet
puuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan
kolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat
työjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko
vuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja
pysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka
muistutti ohralyhdettä.

»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»

Kaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin
reippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä
taivaalla.

»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate
sieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja
parilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.

Silloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja
kaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt
alkaa Caesarin talkoojuhla.»

»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi»,
sanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä
suurena elopäivänä?»

Kate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla
ja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle
pistettäviksi lyhteeseen.

Kun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle
ja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin
naisista esille.

»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan
Jonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen
almun.

Eukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä
vakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat
miesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta
sukka.

Sitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät
kuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada
tytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään
eteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman
nopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden
reikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan
tuoksu olisi heidät juovuttanut.

Tämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat
ohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja
kiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa
käteensä ja harppasi hänen jälkeensä.




XXIII.


Sulbyn kallionrotko on kiertelevä, leppoisa, ihastuttavan kaunis
paikka, jossa kukat ja pensaat kukoistavat jo aikaisin keväällä ja
myöhään syksyllä. Siellä on pieni joki, jonka sinertävä vesi hyppien
ja tanssien, liristen ja poristen, kuohuen ja salaa hiipien kiitää
merta kohti. Vesi on silittänyt suuret kallionkielekkeet tai kaivanut
vuosituhansien kuluessa niihin omat uransa. Rannoilla on kosteata
sammalta ja pehmeätä jäkälää. Paikoin on syviä, tyyniä suvantoja.
Putousten alapuolella kiertelee vaahto ympäri suvannon. Molemmilla
rannoilla seisovat uhkeat puut riveissä kuin vartioina suojellen
heikompia kasveja polttavalta auringolta. Siellä täällä on lahoneita
puunrunkoja, jotka myrsky on heitellyt ristiin rastiin, milloin
kallioita vasten, milloin yli puron ja vesiputousten. Tuolla kellertävä
verenpisara, täällä vihreä ruusupensas. Laakson reunalla siellä täällä
on joku katoton tupa, jossa keittiön lattia jo ruohoa kasvaa ja tähän
synkkään ja uneksivaan hämärään pilkistelee aurinko sadoin silmin,
tuulen kohistessa puiden latvoissa ja veden laulun sitä säestäessä.

Kate oli juossut joen yli kaatunutta puunrunkoa myöten ja siellä
Philip hänet näki joen keskellä, nauraen ja tanssien heiluttavan hänen
hattuansa käsissänsä ja niiaillen omalle kuvallensa, jonka veden
kalvossa allansa näki.

»Kääntykää takaisin», huusi Philip. »Te pahanilkinen tyttö, te
putoatte. Istukaa sinne — te kidutatte minua, istukaa.»

Niiattuaan myöskin hänelle, tyttö keräsi hameensa helmat, kietoi ne
nilkkojensa ympäri ja istahti puunrungolle, heiluttaen kaunismuotoista
jalkaansa puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella. Philip huomasi
samalla, että puun toinen pää ei ulottunut joen toiselle rannalle, vaan
latva oli kääntynyt veteen. Hän linnoitti oman rantansa istahtamalla
puun tyvelle ja huusi voitonvarmalla äänellä: »Olkaa hyvä ja antakaa
minun hattuni.»

Kate katsahti häneen, huudahti pelästyksestä, nauroi sitten ja sanoi
levollisesti:

»Te luulitte, että saatte minut kiinni, vai miten? Mutta eipä se
ollutkaan niin helppoa.» Ja hän laskeutui pyöreälle kivelle toivoen
sieltä voivansa hypätä rannalle.

»Eikös ollut, eikös ollut?» sanoi Philip, ja vierittäen läheltä toisen
kiven syvemmälle, katkaisi kokonansa sillan, niin että Katea ympäröi
joka puolelta vesi. Annattekos nyt minun hattuni, neitiseni», sanoi hän
majesteetillisen käskevästi.

Tyttö ei kuitenkaan antanut ja Philip oli jättävinään hänet sinne,
missä oli. »Hyvää yötä sitten, hyvää yötä», hän huudahti yli joen
iloisen porinan ja kääntyi avopäin mennäksensä takaisin.

Hetkistä myöhemmin hänen varmuutensa petti. Kun hän kääntyi katsomaan,
huomasi hän, että tyttö oli riisunut jalastansa kengät ja sukat ja
työnsi nyt sukkia kenkien sisään.

»Mitä te teette», huudahti Philip.

»Ottakaa tuo — ja tuo», hän sanoi, heittäen kengät hänelle rannalle.
Sitten hän asetti hänen olkihattunsa päähänsä niin, että hilkka katosi
siihen, kohotti molemmin käsin helmojansa ja kahlasi rannalle.

»Kylläpä luulittekin olevanne sukkela poika! Arvelitte kai, että
saisitte minut kiinni!»

»Olen ainakin saanut teidän kenkänne ja ne minä pidän, kunnes te olette
antanut minun hattuni takaisin.»

Tyttö oli nyt tullut karkealle rantahiekalle, jossa kivet olivat niin
teräviä, ettei hän voinut astua askeltakaan.

»Antakaa kenkäni!» hän pyysi.

»Antakaa hattuni ensin», vastasi Philip.

»Ottakaa se.»

»Ei, teidän täytyy antaa se minulle.»

»En milloinkaan! Mieluummin istun täällä koko yön», väitti Kate.

»Minä olen valmis siihen», sanoi Philip.

Siinä he nyt istuivat, toinen paljain päin ja toinen paljain jaloin
samalla kivellä, aivan kuin rotkossa olisi ollut liian ahdasta. Silloin
kuului pellolta, josta he juuri olivat tulleet, juhlallisen laulun
sävelet ja nyt he sopivat, että rangaistaksensa toisiansa Katen piti
panna Philipin hattu päähän, sillä ehdolla, että Philip sitoisi kengät
hänen jalkaansa.

Seuraavana hetkenä Philip äkkiä havahtui, moittien kiivaasti itseänsä.
Millä tavalla hän käyttäytyikään? Hän oli tullut sanomaan Katelle,
ettei hän koskaan enää tulisi takaisin, ja tällä tavalla hän alkoi!
Eilen hän oli Douglasissa lukenut isänsä kirjeitä ja täällä hän
tänä päivänä unohti itsensä, elämänsä päämäärän, velvollisuutensa,
kunnioituksen isänsä muistoa kohtaan — ja kaikki. »Philip», ajatteli
hän. »Sinä olet paljasta vettä. Jätä suunnitelmasi, sinä et kykene
niitä täyttämään. Hylkää toiveesi — ne ovat liian korkeita sinulle.»

»Kuinka juhlallisiksi nyt tulimmekaan», ihmetteli Kate. Virsi — haikea
hautajaismainen sävel, jota venytettiin ihan loppumattomiin — kuului
vielä talkoopellolta ja Kate lisäsi pahanilkisestä, ujosti ja samalla
rohkeasti: »Onko teidänkin mielestänne tämä maailma niin hirveän paha?»

»No — tuota — ei», hän sammalsi ja katsahti Katen silmiin ja he
molemmat nauroivat.

»Tuo kaikki on hullutusta, eikös olekin?» lisäsi Kate ja alkoi astella
laaksoa alaspäin.

»Mutia minne me nyt menemme?»

»No, voimme kulkea yhtä hyvin tämän kautta.»

Pitkä ruoho, tiheät pensaat ja kultaiset pietaryrtit läiskyivät
Philipin ratsastussaappaisiin ja pidättelivät Katea kirjavan hameen
helmoista. »Nyt minun täytyy sanoa hänelle», ajatteli Philip.
Ahtaissa paikoissa Kate meni edeltä ja Philip seurasi jäljestä, askel
askeleelta, koettaen keksiä, miten alkaisi. »On parasta valmistaa
häntä», ajatteli hän, mutta hän ei keksinyt mitään jokapäiväistä
alkulauseeksi siihen, mitä aikoi sanoa.

Nyt he joutuivat sellaiseen paikkaan, jossa villejä fuksioita kasvoi
niin tiheässä, että oli vaikeata päästä eteenpäin. Ilmassa tuntui
palavan turpeen hajua ja kuului maidon porina kiuluun ja äkkiä ääni
aivan kuin maasta nousten sanoi: »Varokaa kattoa, neiti Cregeen.»

Se oli vanha Joney, lampaitten keritsijä, joka lypsi vuohtansa ja Kate
oli huomaamattansa astunut hänen talonsa katolle, sillä tämä pikkuinen
hökkeli oli aivan puron partaalla ja rakennettu niin, että sen
takaseinä oli vuoressa kiinni ja katto hieman alempana harjua. Philip
kyseli jotain yhdentekevää ja eukko vastasi, että hän oli asunut täällä
kolmekymmentä vuotta ja hänellä oli poika, joka asui hänen luonansa,
mutta tämä oli heikkomielinen.

»Oli aika, jolloin niitä oli minulla koko parvi ympärilläni», sanoi
hän, »silloin minä olin yhtä nuori kuin te neiti ja yhtä onnellinen.
Mutta nyt minä olen jäänyt aivan yksin, lukuunottamatta tätä ainoata,
eikä hän ole viisas, poikaparka.»

Philip koetti terästää sydäntänsä. »Julmaahan se on», ajatteli hän,
»se koskee häneen kipeästi, mutta minkä täytyy tapahtua, sen täytyy.»
Kate alkoi laulaa ja kulki ilakoiden laaksoa alas kolme askella hänen
edellänsä.

Philip seurasi häntä kuin salamurhaaja miettien, milloin tekisi
hyökkäyksensä. »Hän aikoo sanoa jotakin», ajatteli Kate ja lauloi yhä
kovemmin. »Kate», huudahti Philip käheällä äänellä.

Mutta tyttö taputti käsiänsä ja huusi ihastuksissansa: »Kuulettekos
kaikua? Täällä kuuluu kaiku. Huudetaanpas sille.»

Tytön riemukkaat ilmeet karkoittivat hetkeksi Philipin ruman aikomuksen
ja hänkin antautui leikkiin. Sitten Kate huudahti kuiluun: »Kai-ku!
Kai-ku!» ja kuunteli, mutta mitään vastausta ei kuulunut ja hän sanoi:
»Se ei tahdo vastata omalle nimellensä. Mitä minä huudan?»

»Oh, mitä hyvänsä», vastasi Philip.

»Phi-lip! Phi-lip!» huusi Kate ja sanoi sitten pahastuneena: »Ei, ei
Philipkään tahdo kuulla minua.» Hän nauroi. »Hän on niin hirveän tyhmä
ja ehkä hän nukkuu.»

Kääntykääpäs vähän tänne päin», ehdotti Philip. — »Koettakaapas nyt.»

»Koettakaa te.»

Philip alkoi nyt vuorostansa. »Kate!» hän huudahti ja kaiku vastasi
samassa.

»Ah, kuinka pian! Kate on hyvä tyttö. Kuunnelkaa, miten hän teille
vastaa», puheli Kate.

Heidän kuljettuaan muutamia askeleita Kate huudahti taas: »Philip!»
Ei kuulunut mitään vastausta. »Philip on järkähtämätön, hän ei tahdo
kuulla minua eikä välitä minusta vähääkään», valitti Kate.

Sitten Philip huudahti uudestaan: »Kate!» ja vastaus kuului heti,
kuten äskenkin. »Ai, ai, tuo on ihan hirveätä! Kate kuulee — niin Kate
todellakin seuraa teitä.»

Philip tunsi rohkeutensa huomattavasti laimenevan. »Ei vielä», hän
ajatteli. Hui—hai — aikaa on kyllin. Illallisen jälkeen, kun kaikki
lähtevät tiehensä! Myllyn ulkopuolella, kun sisältä tulee vähän
kynttilän valoa ja ulkona on pilkkosen pimeä! Se kuuluu silloin niin
yksinkertaiselta ja luonnolliselta: »Hyvästi! Ettekö ole kuullut
uutisia? Nan-täti on vihdoinkin suostunut lähtemään Balluresta ja
tulemaan minun luokseni Douglasiin.» Siinä kaikki. Sehän on niin
yksinkertaista ja jokapäiväistä.

Ilta-aurinko loi nyt lännestä valoansa puiden välitse pitkinä,
kiemurtelevina, punaisina sädejuovina. He kuulivat raskaitten
kuormarattaitten jyrinän laaksosta. Linnut lauloivat riemukkaasti
heidän päänsä päällä ja ilo raikui joka puolelta. Heidän jaloissansa
kasvoi korkeata sananjalkaa ja tiheätä kanervaa, johon Katen poimutettu
hame silloin tällöin tarttui, ja kun Philip oli päästänyt sen irti,
he molemmat nauroivat. Lahoneesta vanhasta haavan kannosta riippui
puoliksi irtireväisty koison haara, jonka muutamaan juureen oli
kasvanut pieniä tulipunaisia sieniä vieri viereen. Kate taittoi haaran,
taivutti sen renkaaksi ja työnnettyään hilkkansa niskaan asetti sen
mustille kiharoillensa, ja alkoi sitten laulaa:

    »Ja valtias jos oisin mä,
    maat hallussain, maat hallussain.»

Hänen mustista silmäteristänsä säteili tuli ja rakkauden salamat
leimahtelivat hänen silmistänsä Philipin silmiin.

Silloin Philip yritti puhua järkeä. »Ah!» hän sanoi ottaen avuksensa
suuren viisautensa koko vakavuuden, »jospa ihminen voisi tällä
tavalla aina elää vain hetkeä varten! Mutta siinä onkin ero miehen ja
naisen välillä. Nainen elää kokonansa sydämensä maailmassa. Jos jokin
kiinnittää hänen mieltänsä, hän antautuu sille täydelleen. Miehen
pyrkimykset ja toiveet sen sijaan tähtäävät ulkopuolelle hänen itsensä.
Hänen on pakko kieltää itsensä ja unohtaa unelmansa ja suloisimmat
mielihalunsa.»

Kate purskahti nauramaan ja Philipin täytyi myöskin nauraa.

»Katsokaa!» huudahti Kate, »katsokaahan tuonne!»

Harjulla heidän yläpuolellansa pukki iloitteli iltansa kuluksi. Se oli
hullunkurinen veitikka; milloin se vallattomana nyhti ruohoa, milloin
taas potki ja heitteli takajalkojaan ilmaan aivan kuin näkymätön
hyönteinen olisi sitä kutittanut. Sitten se mäkätti sieraimillansa
aivan kuin olisi nauranut.

»Kuten sanoin», jatkoi Philip, »miehen täytyy oppia kieltäytymään
elämän iloista ja nautinnoista. Siitä kelpaan itse hyvin esimerkiksi.
Minut sitoo, ymmärrättehän, jonkinlainen velvollisuus — jokin vala,
jonka olen tehnyt vainajalle, voisin sanoa — —»

»Toden totta hän nyt aikoo sanoa jotakin», riemuitsi Kate mielessänsä.
Philipin sydän puhui äänekkäämmin ja sukkelammin kuin hänen tankkaava
kielensä. Tyttö huomasi pian, että taistelu oli tulossa ja mietti,
miten pitäisi puoliansa.

»Tuossa on noidan suvanto!» hän äkkiä huudahti ja kiiti Philipin luota
veden partaalle.

Se oli pieni pyöreä suvanto, musta kuin yö ja vesi näytti siinä
lekottavan aivan liikkumattomana päästyään rauhaan ensin hypeltyään
ja tanssittuaan kirkkaassa putouksessa. Philip ei voinut muuta kuin
seurata.

»Leikatkaa minulle pajunoksa! Missä on teidän kynäveitsenne! Pian,
herraseni, pian! Ei tuota vanhaa karahkaa — vesa! Tuo, se on hyvä. Nyt
saatte kuulla, miten ennustan tulevaisuuttani.»

»Aiotteko suorittaa vesikokeen?» kysyi Philip.

»Vaiti, olkaa hiljaa, muuten ei pikku Phonodoree kuuntele. Vaiti, aivan
vaiti!»

Juhlallisin elein vaikka vallaton pilke silmissänsä Kate laskeutui
suvannon rannalle polvilleen, kuljetti hitaasti vesaa veden pintaa
pitkin ja lausui loitsunsa:

    »Pajupuu, pajupuu, neljä tapaa sulla:
    hukut, uit, kierrät tai tahdot maalle tulla.
    Kuvaa mulle tulevaisuus, elon onni aimo:
    Vanhapiika, nuori rouva, leski taikka vaimo?»

Lausuttuaan kysymyksensä, hän viimeisessä säkeessä heitti pajunvesan
suvantoon ja istahti katselemaan sen hiljaisia liikkeitä tyynessä
vedessä.

»Mainiota!» huudahti Philip.

»Olkaa vaiti. Se ui. Ei, se tulee rantaan.»

»Se merkitsee vaimoa, Kate. Ei, se on leski. Ei, se on — — »

»Pysykää vakavana. Ah, rakas! Se menee — noin, se kiertää. Ei
kierräkään. Ei, se ui — ei nyt se — nyt se — voi!»

»Hukkui!» sanoi Philip taputtaen käsiään ja nauraen. Te olette tuomittu
jäämään vanhaksipiiaksi, Kate. Phonodoree sanoo niin.»

»Se ilkeä noita! Että kysyinkään siltä!» sanoi Kate nenä nyrpällä.
Sitten hän nyökkäsi omalle kuvalleen veden kalvoon, minne pajunoksa oli
kadonnut ja sanoi: »Kate parka! Olisi se sentään voinut antaa sinulle
jotakin muuta. Mitä muuta tahansa, ei vain tätä, etkö voinut, vai?»

»Mitä», nauroi Philip, »itkettekö te? Sentähden, ellei Phonodoree...
Ei, sehän on mahdotonta!»

Kate hypähti seisoallensa ja käänsi pois kasvonsa. »Mitä tyhmyyksiä te
puhuttekaan!» hän sanoi.

»Teillä on kuitenkin kyyneleet silmissä», väitti Philip.

»Olisiko se sitten ihme? Te olette ihan hassu. Ja jos minusta tulee
vanhapiika tulee teistä vanhapoika — ja se on teille parahiksi!»

»Oh, niinkö, niinkö?»

»Niin juuri. Teillä ei ole sydäntä enempää kuin tällä sienellä, sillä
te olette pelkkää päätä ja jalkoja ja yhtä kaljuksi te kuitenkin
tulette jonakin päivänä.»

»Tulenko, tulenko todellakin, neitiseni?»

»Jos minä olisin teidän sijassanne, Philip, minä vuokraisin itseni
linnunpelättimeksi, eikä silloin olisi väliä, vaikkei ryysyjen alla
olisikaan mitään.»

»Eikö mitä, mitäpä sen väliä olisi», myönteli Philip.

Kate kieppui puoliympyrässä hänen ympärillään ja Philip koetti saada
hänet kiinni.

»Mutta te olette jo melkein yhtä vanha kuin Methusalem ja millaiseksi
muututtekaan, kun teistä tulee oikein mies — — »

»Varokaa!»

Kate niiasi hänelle veitikkamaisesti ja livahti sitten puun taa, josta
huudahti: »Minä tiedän. Vanha uikuttava raukka, joka lakkaamatta
laulaa: 'Niin niin, rakkaat ystävät, tämä maailma on synnin ja murheen
laakso! Mies on murhe ja nainen on synti — —'»

»Te veitikka!» huudahti Philip.

Philip kiiti hänen jälkeensä ja hän pakeni puhellen:

»Mitä luulette jonkin tytön tekevän sellaisella — — oh, oh, oih!»

Hänen sanatulvansa tyrehtyi äkkiä. Hän oli sotkeutunut
villiruusupensaaseen ja tunsi kahdessakymmenessä paikassa samalla
kertaa, miten vaarallista oli käyttää läpinäkyviä sukkia ja matalia
kenkiä.

»Simsonin kanssa kilpaa, vai?» huudahti Philip työntyen esille
säärystimiensä suojassa ja kohottaen karkurin käsivarsillensa. »Noin,
lasta on kannettava tällaisen pensaikon yli.»

»Ah!» äännähti Kate kääntäen päänsä hänen olkansa yli ja hyväillen
hengityksellänsä hänen niskaansa.

Hänen tukkansa tarttui puuhun ja mustana aaltona se lehahti Philipin
rinnalle. Hän laski tytön maahan ja ottaen toisiansa kädestä he
kulkivat laaksoa laulaen yhdessä:

    »Sä oisit helmi kallehin
    mun kruunussani, mun kruunussani.»

Päivä hidasteli laskuansa aivan kuin sen olisi ollut vaikea jättää
heidät. Joskus kuului siipien suhinaa heidän päänsä päältä ja linnut
sirkuttelivat toisillensa viimeistä hyvää yötä. Tuuli asettui levolle
ja heidän kuiskailevat puheensa olivat ainoat äänet tyynessä illan
rauhassa.

Silloin kuului kaukaa iloinen huuto: talkooväki oli saapunut kotiin
juhlimaan. Se herätti Philipin kuin olisi päihtymys haihtunut.

»Tämä on hulluutta,» hän ajatteli. »Mitä minä taaskin teen?»

»Nyt hän aikoo puhua», riemuitsi Kate mielessänsä.

Hänen iloisuutensa vaihtui surumielisyydeksi ja surumielisyys purkautui
rajuksi vallattomuudeksi. Yö oli saapunut, kuu oli noussut ja tähdet
ilmestyneet taivaalle. Kate hiipi aivan Philipin rinnalle ja alkoi
kertoa hänelle tarinaa muutamasta noidasta. He olivat lähellä sitä
tölliä, jossa noita oli asunut. Tuolla se oli — tuo katoton hökkeli —
tuo kaatuva rähjä noiden tuuheiden puiden välissä.

»Ettekö ole koskaan kuullut siitä, Philip? Ette? Se oli juuri tämä,
jota kutsuttiin tuomarin lemmityksi.»

»Minkä tuomarin?» kysäisi Philip.

»Sen saman tuomari Mylrean, joka nyt kuulopuheiden mukaan on
kuolemaisillaan.»

»Hän kuolee; hän tappaa itsensä; minä näin hänet tänä päivänä», sanoi
Philip.

»No niin, hän oli sepän tytär ja tuomari jätti hänet ja tyttö tuli
hulluksi ja kirosi häntä ja sanoi, että hän on hänen vaimonsa, vaikka
he eivät olleet olleetkaan kirkossa, eikä tuomari voisi koskaan mennä
kenenkään kanssa naimisiin. Silloin isä ajoi tytön pois luotansa ja hän
tuli tänne aivan yksin. Hänelle tuli lapsi ja sanottiin hänen tappaneen
sen, ja kaikki häntä pelkäsivät. Sill'aikaa hänen rakastettunsa tuli
suureksi, suureksi mieheksi, kunnes hänestä lopulta tuli tuomari.
Mutta tuomari ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka ihmiset ehdottelivat
hänelle mitä hienoa neitiä milloinkin. Kun siitä puhuttiin noidalle,
hän vain nauroi ja sanoi: 'Jättäkää hänet, hänellä on kyllä siihen
tilaisuus'. Vihdoin eukkorukka tuli vanhaksi ja kulki kahden kepin
varassa ja näytti saattavan kuolla minä päivänä hyvänsä. Silloin
tuomari hiipi suuresta talostansa kaikilta salaa, ja läheni hitaasti
vaimon majaa. Kun vaimo näki vanhan miehen, hän sanoi: 'Sinä tulit siis
vihdoinkin poika, mutta sinä olet antanut minun odottaa kovin kauan —
kovin kauan olet antanut minun odottaa'. Ja silloin hän kuoli. Eikö se
ollut kummallista?»

Hän käänsi mustat silmänsä Philipiin ja hänen huulensa vapisivat.

»Vaikuttiko siihen sitten noitavoima?» kysyi Philip.

»Oi, ei! Hän tuli siksi, että hän oli hänen miehensä. Se antoi naiselle
merkillisen voiman häneen. Tuomari lankesi kiusaukseen palvoen suurta
taloa ja suurta nimeä, mutta hänen täytyi tulla takaisin vaimonsa
luokse. Sama koskee naistakin. Jos hän tyttönä on kuulunut jollekin,
hänen täytyy pysyä hänessä kiinni, ja vaikka tämä nainen joskus olisi
uskotonkin hänen täytyy kuitenkin tulla miehensä luo. Jokin pakottaa
häntä. Näin käy, jos hän todella on hänen vaimonsa — todella, oikea
vaimo. Eikös olekin kaunista? Eikös ole kaunista?»

»Ajatteletteko te niin, Kate? Luuletteko, että tuollainen luja side
sitoo yhteen naisen samoin kuin miehenkin?»

»Aivan varmaan, eivät he voi sille mitään, Philip.»

Philip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä
kuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti
kosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan
hylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi
häntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi
lyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan
alta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi.
Philip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus
taistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.

»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on
elämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen
menestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää
vaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä
kaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut,
sinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän
rakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat
viisaat, mitä ikinä tahtovat.»

Kate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi
puolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.

»Kate!» huudahti Philip.

Hän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja
hengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.

»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken
houreita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on
tullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä
lupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut
kiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»

»Kate!»

Tyttö ei vastannut.

»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»

»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen
huulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.

»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään
toimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain
tilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa
pian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»

Hän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille
ja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.

»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.

»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä —
ellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme
päiviä yhdessä.»

»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te
mene!»

Philip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla.
Kate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.

»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni
häpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä
puhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? —
koska minä rakastan sinua!»

»Älkää sanoko niin, Kate!»

»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan
sinua!»

»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»

»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut
— minä olen sinun!»

Hänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä
olisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä.
»Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»

»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»

»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»

»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»

»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»

»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan
häpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että
joka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä
kädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi,
että saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»

»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate
taisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.

»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!»
hän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän
sekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet
sammuivat.

»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»

»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.

»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»

»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun
— minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»

»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»

»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan
sinua enemmän kuin itseäni!»

Hän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana
hetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.

»Kate! Kate!»

Katen ääni kuului autiosta hökkelistä.

»Philip!»

       *       *       *       *       *

Kun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä,
että hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja
heittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän,
kaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan —
hän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa
tuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden
hyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on
alku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat
miehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee
sidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä
halua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma,
luonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys,
ikuinen murhenäytelmä.




XXIV.


Man-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja
ympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän
näkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli
kääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin
sumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita
Lucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.

Silloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja
istahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku
matkustajista tunsi sen.

»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.

Samana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin
suurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.

»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut
väittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta
kai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.

Matkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä
kasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella
kiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen
ilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului
jonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.

»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»

»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»

Hänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän
otti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia
lempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni
hyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille
muutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa
ne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta
sittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi
jokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä
ja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja
ihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule,
että hän unohtaisi sinut.»

»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon
heitä molempia!»

Hän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan
paikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja
puhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse,
hopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat
reunustaa vastaan jäähdyttelemässä.

»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»

»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä
kuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo
myöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja
vähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva
vesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa
syvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten
sanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten
enää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala
on hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa.
Minä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka
odottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten
sanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole
sen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla
— ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää
hänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä
iloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä
juomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat
aina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia
uutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole
paljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä
auttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja
kun nyt joku on ollut viisi vuotta... Siinä se nyt on — vauhti kuin
kilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni,
jotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah,
kuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»

Ääni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja
matkustaja hoippui hyttiinsä.

»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat
miehet mennessänsä.






Kolmas osa.

MIES JA NAINEN.




I.


Philip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen
eikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen
rajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän
ollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään
Ballureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka
siellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan
omaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen
ensimmäinen rakkauskirjeensä.

»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata
sinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian
lyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on
mietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule!
— Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun
tulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin,
ja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka
kaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua
illalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä
olen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin
omaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»

Ilosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut
kulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni
viemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa
pää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni:
»Philip!»

Hän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi
ollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta
kanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta
jotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen
päätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot
kuin päivänpaiste.

»Onko tämä minun isäni, täti?»

»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi
sen isoisäsi tilauksesta.»

Philip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä,
että Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät
tapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.

»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas
sinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua.
Sitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»

»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi
tuomariparan luona, ja niin — —»

»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä —
sellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»

»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»

»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»

»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja
kunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen
tieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan!
Päinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme
ja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin,
Nannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä
kuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui
kovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja
unelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala',
sanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että
kaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin
laaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton
sydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»

Philip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.

»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten
maailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos
ajattelet asiaa oikein.»

Nan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja
sanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus,
Philip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta
rakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa
elämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä
heräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin
pyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on
kirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun
mies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt
taluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle
yhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät
miehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»

Philip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä.
Hän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet
väärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa
elää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos
tahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen
ihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman
lapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan
lahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme.
Me emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme
ja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon
määrättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi
olla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja
suurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä
muovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman
sitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme
on juuri rakkaus itse.»

Neula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.

»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha
ja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta,
mitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa
elämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän
poikaa ja veljen veljeä vastaan — —»

Philip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin
huoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina
erehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä
johtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä
sinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli
sen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan,
johon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi
siksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus
siitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut
häntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan
ja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan
kunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin,
hän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari
olisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut
sen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana
hänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt
naurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi
oikeudelle tuottanut häpeätä.»

Nan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla
vanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.

»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit
samaan erehdykseen — —»

Mutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi
otsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.

Päästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän
itse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä!
Hän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut
koko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa
ja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt
pyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään
säilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.

Omantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella
äänellä: »Täti! Täti!»

Mutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty
sivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen
ylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan.
Tapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui
huoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.

Mutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta
kirjeen.

»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine
ajatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii
morsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta
täällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen
arvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen
sillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen
valvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis
mieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä.
Sinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me
kaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan
pääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen
kahdesti sinua.»

Ja sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut
huulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.




II.


Kun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi
kuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli
hänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti
saapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä
kanssa.

Kuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei
ollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän
oli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän
hymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli
olla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin
tavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä
kuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen
kuningas Yrjön kuva.

»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän
sanoi.

»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden
aikaan.»

»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.

»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.

Siinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.

»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi
kuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on
luultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu.
Silloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»

Philipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa
toisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän
asianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin
ampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»

Philip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen
hymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina
kunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin
elämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on
erikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen
aseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut,
mutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden
vuoksi.»

Philip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.

»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän
puolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas
onkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»

»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.

»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän
elämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä
loistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta
asemaa.»

Philip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut
vielä naimisissa.

»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn
ankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te
epäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä
vanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari
antoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se
uudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan
olisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista
juopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita
irstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»

Philip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.

»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta
samanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni
ole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne
sellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja.
'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja
suokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka
itse on Christian.»

Philipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän
tunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin
karkeasti vetää esille.

»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia
avioliittomme epäviisaasti.»

»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.

»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä,
ja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin
esille.

»Tietysti tämä asia on minun velvollisuuteni ulkopuolella, herra
Christian — sitähän minun ei tarvitse teille sanoa. Mutta te herätätte
erikoisesti minun mielenkiintoani ja minä olen tehnyt teille jo jonkun
palveluksen, vaikka nuoret niin mielellänsä luulevat, että he itse
saavat kaiken aikaan. Ah», hän virkahti nousten ylös kuullessansa
vaskirummun äänen, »päivällinen on valmis. Menkäämme naisten luo.»
Sitten hän lisäsi tuttavallisesti, laskien kätensä Philipin olalle:
»Vain yksi sana vielä, herra Christian. Lähettäkää hakemuksenne heti
paikalla — ja seuratkaa vanhan ystävän neuvoa — menkää naimisiin
niin pian kuin suinkin. Mutta omatessaan sellaiset tulevaisuuden
mahdollisuudet kuin te, ei kukaan voi menetellä kyllin varovasti.
Jos hän on englantilaisen hienon perheen tytär, sitä parempi, — jos
valitsette tältä saarelta, pitäkää varanne.»

Philip aterioi kuvernöörin rouvan seurassa, ja rouva kertoi muistavansa
hänen isoisänsä. Pöydässä oli myöskin kuvernöörin naimaton tytär, joka
kertoi kuulleensa, miten Philip puhui kalastajain puolesta Peelissä.
Kesän viimeinen virallinen »vastaanotto» pidettiin iltapäivällä
puistossa, ja Philipiä pyydettiin myöskin jäämään. Hän jäi ja sai omin
silmin todistaa miten liima vetää ampiaisia puoleensa. He kiertelivät
kuvernöörin ja hänen rouvansa ympärillä, he hyväilivät hänen koiraansa
ja kesyä hirveänsä, joka söi rypäleitä vieraiden kädestä.

Vanhanpuoleinen herra, joka istui yksin vaunuissa, ajoi tietä ja
pysähtyi ruohokentän reunaan. Se oli vanha Peter Christian Ballawhaine
näyttäen entistään heikommalta ja kalpoammalta ja hänen säärensä
olivat tavallista enemmän lenkassa. Philip astui likemmäksi tarjoten
sedällensä kätensä auttaaksensa häntä vaunuista. Mutta Ballawhaine
sysäsi sen syrjään ja työntyi kuvernöörin luo, ja puheli hänelle
muutaman minuutin pojastaan Rossista, jolle hän oli lähettänyt sanan
saapua tänne, jotta isä saisi esitellä hänet Hänen Ylhäisyydellensä.

Jos ei Philip näyttänyt iloiselta ja tyytyväiseltä ja jos hänellä ei
ollut hauska, ei syy suinkaan ollut hänen isäntänsä. »Ettekö tahdo
viedä rouva Sitä- ja -Sitä teepöytään?» saattoi kuvernööri sanoa ja
heti sen jälkeen tapasi Philip itsensä arvokkaassa rouvaparvessa,
joiden miehet itse kuningatar oli nimittänyt ritareiksi ja ladyn arvon
he olivat saaneet — Jumala ties keneltä. Puhe siirtyi lakkaamatta äsken
kuolleeseen tuomariin.

»Sellainen elämä! Armosta hän sai elää niin kauan!»

»Sääli miesparkaa, kai tarkoitatte sanoa, ystäväni, eikö se ole liikaa
sanottu.»

»Onneton raukka! Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Sellainen mies
tarvitsee vaimon, joka pitää hänestä huolen. Ettekö tekin ajattele
niin, herra Christian?»

»No», sanoi eräs valkohapsinen rouva, »ettekö te ole kuulleet hänen
elämänsä tarinaa?»

»Ah, kertokaa siitä. Kuka oli se jalosukuinen nainen?»

»Se jalosukuinen nainen — —» seurasi äänettömyys. Valkohapsinen rouva
yskähti, hymyili, sulki tirkistelevät silmänsä, alensi ääntänsä ja
sanoi teeskennellyn juhlallisesti: »Se jalosukuinen nainen oli sepän
tytär, ystäväni.» Sitä seurasi iloinen naurunhelähdys.

Philip tunsi voivansa pahoin, kumarsi isäntäväelle ja lähti. Ennenkuin
hän ehti pois, hänen setänsä asettui kädet levällään hänen tielleen.

»Mistä tämä johtuu, Philip? Sinä et enää koskaan tule Ballawhaineen.
Kyllä ymmärrän! Tietysti minä ymmärrän. Liian paljon hommaa naisten
kanssa voidaksesi muistaa vanhaa miestä. Kaikki he puhuvat sinusta.
Annat kaikille puheen aihetta, häh? Kyllä tiedän, kyllä tiedän, ei
tarvitse selittää mitään.»




III.


Philipin tie kotiin olisi kulkenut oikeastaan kaupungin läpi, mutta
hän kiersi nyt Onchan ympäri, sillä hänen sydämensä oli niin sairas ja
katkerat tunteet kiduttivat häntä niin, että hänen täytyi saada olla
aivan yksin. Hänestä tuntui kuin kaikki enkelit ja perkeleet olisivat
liittoutuneet yhteen pitääksensä häntä pilkkanaan. Se, mitä varten
hän oli työskennellyt viisi raskasta vuotta, hänen elämänsä päämäärä,
tarkoitus, jonka puolesta hän oli taistellut, oli jo hänen — hänen
tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mutta nyt kun se oli hänen, hän
ei voinut saada sitä. Oi, tätä kohtalon ivaa, tätä elämän narripeliä!
Se oli kauheaa, siitä saattoi tulla hulluksi!

Sitten hänen miehekkäämpi henkensä sanoi hänelle: »Mitä lapsellisia
hullutuksia nuo ovat? Onni tulee luoksesi molemmat kätensä täynnä
antimia. Ole rohkea, niin sinä saat, mitä sielusi toivoo ja sydämesi
halajaa — saat tuomarin viran ja Katen.»

Sitä oli kuitenkin mahdoton uskoa. Jos hän menisi naimisiin Katen
kanssa, kuvernööri ei antaisi hänelle puoltolauseitansa. Eikö hän
ollut sanonut, että hän antoi saaren yleiselle mielipiteelle suuren
arvon? Ja eikö sen epäitsekkään ystävyyden rinnalla, jota kuvernööri
oli hänelle osoittanut, ollut myöskin toinen läheisempi syy kuin
vanhan manilaisen yleisen arvostelun pelko, ja eikö se salaisempi
syy estäisi häntä suosittelemasta saaren tuomariksi miestä, joka oli
mennyt naimisiin väärän naisen kanssa? Philipin astellessa peltojen yli
hänen mieleensä nousi muisto kuvernöörin päivällisistä, jolloin hänen
rouvansa ja tyttärensä olivat osoittaneet hänelle aivan ylenmääräistä
huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin
moitti ankarasti itseänsä siitä, että saattoi antaa sijaa sellaisille
kuvitteluille ja niin matalamielisesti ja kiittämättömästi arvosteli
toisten vaikuttimia, ja vihoissaan hän potki ruohoa ja mättäitä. Ajatus
oli kuitenkin jo ehtinyt juurtua. Hän ei voinut sitä auttaa, että
kuvernöörin persoonallinen mielenkiinto häneen tuntui tekosyyltä.

»Kuinka hullu sinä sentään oletkaan, Philip!» tuntui jokin kuiskaavan
hänelle hänen sydämensä pimeimmistä komeroista, »ota ensin tuomarin
tuoli ja nai Kate sitten myöhemmin.» Mutta mahdottomalta tuntui sekin.
Ajatellapa, että sen oveluudella ja kaksinaisuudella voisi toteuttaa,
entäs sitten? Tottumusten ja ennakkoluulojen muurit olisivat kuitenkin
edessä. Philip muisteli tämänpäiväisiä puistokutsuja ja ymmärsi,
että siellä oli vastassa ylipääsemätön muuri. Tuomari, joka antaisi
hienoston sovinnaistavoille iskun vasten kasvoja, saisi kärsiä siitä.
Hänen täytyisi jäädä vieraaksi saaren sisäiselle elämälle — julkiseen
elämään hän kyllä saisi tuomariarvonsa perusteella ottaa osaa. Jäinen
kuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen hänen vaimostaan, kun hän
ajatteli, millaiseen suhteeseen tämä joutuisi noihin ylhäisiin
rouviin, joiden luota hän juuri oli lähtenyt. Hänen kasvatuksensa
saattaisi olla parempi kuin noiden, hänen käytöksensä varmaankin olisi
luonnollisempi ja luontainen joustavuus ja kauneus, rakastettavuus ja
sulo saattaisi kyllä kohottaa hänet noiden rouvien yläpuolellekin.
Mutta he eivät ikinä voisi unohtaa, että hän oli maalaiskapakoitsijan
tytär, ja jokainen pieninkin mukula seuraelämän pyramidissa — aina
kaupunkilaiskapakoitsijan tyttärestä alkaen — katselisi häntä
korkeudestaan kuin kuningatar.

Hän saattoi nähdä heidän ajavan hänen ovelleen ja heittävän korttinsa,
mutta heti paikalla kiitävän matkaansa. Sen verran heidän täytyisi
tehdä. Se olisi se katkera pilleri, jonka tuomarin arvo pakottaisi
heidät nielemään. Sitten hän saattoi nähdä vaimonsa istuvan yksin
kotona ikävissänsä ja surullisena, halveksittuna ja kadehdittuna,
erotettuna hänen omasta luokastaan sen kautta, että hän oli tuomarin
rouva ja miehensä luokasta siksi, että tuomari oli mennyt hänen
kanssansa naimisiin. Vielä hän saattoi nähdä itsensä — liian mahtavana
halveksittavaksi ja pelättävänä loukattavaksi — kulkevan kuulematta
joukkojen riemuhuutoja täyttämään velvollisuuksiansa ja palaavan
vaimonsa luo ypö yksin. Lopuksi hän muisti isäänsä ja äitiänsä eikä
voinut olla kuvittelematta, miten hän istuisi kotona Katen kanssa
viiden vuoden avioliiton jälkeen, jolloin yhteiselämän ensimmäiset
riemut alkavat haihtua, ja tunsi, miten seuraelämän kaipuu ehkä
muuttuisi kuluttavaksi ikäväksi. Tai ehkä he menisivät yhdessä
kävelemään, vain he kaksi, ihan yksiksensä, ei kenenkään seurassa,
yksin tänäiltana samoin kuin eilen ja huomenna. He kulkisivat
pitkin katuja, joille on kokoontunut tungokseen asti väkeä, ja
sieltä satamaan, jossa kalastajat ilakoiden juttelevat, jatkaen yhä
matkaansa sillalle ja nostolaiturille taivaan ja meren välille Ihmiset
nostaisivat heille hattuansa ja kumartaisivat kunnioittavasti, mutta
jäykästi ja jäätävän kylmästi. Toiset taas tyrkkisivät merkitsevästi
toisiansa kyynärpäillänsä kuiskien ja katsellen heidän jälkeensä.
Ah, Jumala, millainen tulisi olemaan sellaisen elämän loppu? Kun he
alkaisivat olla onnettomia eivätkö he samalla muuttuisi huonoiksi
ihmisiksi?

»Miten hirvittävästi sinä voitkaan käännellä ja väännellä asioita»,
kuiskasi hänessä taas ääni tällä kertaa voimakkaammin. »Ei hittokaan
kaikkea saa. Tyydy vähempään, ota Kate ja anna tuomarin viralle
palttua.»

Mutta tämä neuvo ei tuottanut vähintäkään lohtua, sillä jos hänen
avioliittonsa Katen kanssa estäisi häntä tulemasta saaren tuomariksi,
se estäisi häntä myöskin saavuttamasta minkäänlaista huomattavampaa
asemaa tällä saarella. Jos näin oli käynyt hänen isällensä, hänelle
itsellensä kävisi samoin — tällä saarella ei olisi sijaa miehelle, joka
ehdoin tahdoin katkoisi kaikkia yhtäläisesti sitovat kahleet.

»Älä kiduta minua tällaisilla onnettomuuden ajatuksilla! Ellet voi
saada molempia, tuomarin virkaa ja Katea, etkä voi ottaa Katea saamatta
tuomarin virkaa, on sinulla vain yksi keino jäljellä — ota tuomarin
virka ilman Katea. Ota tuomarin virka ja jätä tyttö. Se on sinun
velvollisuutesi ja selvä välttämättömyys.»

Tähän tulokseen Philip lopulta pääsi, mutta jo ennen tätä päätöstä
päivä oli laskenut ja yö saapunut, ja hän kulki pilkkoisen pimeässä.
Sama ääni, joka oli pitänyt hänen puoltansa, alkoi nyt puhua tytön
puolesta.

»Älä puhu velvollisuudesta ja välttämättömyydestä. Sinä rakastat vain
itseäsi ja omaa etuasi. Ole rehellinen, mies. Koska tuo nainen on
esteenä sinun kunnianhimosi toteuttamiselle, sinä olet valmis uhraamaan
hänet. Se on rajatonta, säälitöntä itsekkyyttä. Otaksupa, että hylkäät
hänet — voitko sinä ajatella häntä häpeämättä? Hän rakastaa sinua
ja luottaa sinuun ja hän on antanut todistuksia rakkaudestansa ja
luottamuksestansa. Pois verukkeet! Älä uskalla kuiskailla itsellesi,
ettei sitä tiedä kukaan muu kuin sinä ja hän — että sinä pysyt vaiti,
eikä hänkään joudu kiusaukseen puhua. Hän rakastaa sinua. Hän on
antanut sinulle kaikki. Jumala häntä siunatkoon!»

Hellyys nujersi itsekkyyden. Kun kaupungin tulet alkoivat heittää
valojuoviansa hänen tielleen, hän sanoi rohkeasti itsellensä: »Kun
huolet uhkaavat joka puolelta, minä teen, kuten sanoin eilen — minä
jätän taivaan päätettäväksi, tuleeko minusta suuri tai pieni mies ja
itse päätän, tuleeko minusta luotettava mies ja onnellinen ihminen.
Minä teen tilin sydämeni kanssa ja astun rohkeasti tietäni eteenpäin.»

Tässä mielentilassa hän palasi asuntoonsa. Huoneista oli näköala
etupuolelta Athol Streetille ja takaosasta pyhän Yrjön kirkkomaalle. Ne
olivat hiljaiset ja tyhjät eikä kadulta voinut sisään katsella. Hänen
lamppunsa sytytettiin. Palvelija kattoi juuri pöytää.

»Kata kahdelle, Jemmy», sanoi Philip ja alkoi sitten hyräillä jotakin.

Silloin ottaessaan avaimia hän tunsi, että hänen taskussansa oli outo
esine. Hän muisti, mikä se oli. Se oli hänen isänsä särkynyt kuva. Hän
ei tohtinut katsoa sitä. Avaten arkun hän kätki kuvan sen pohjalle
talvivaatteitten alle.

Tämä johti hänen mieleensä, että hänellä oli jotakin, joka tuotti vielä
enemmän tuskaa. Hän meni laatikolle, josta otti esille isänsä kirjeet
aikoen ne piilottaa samaan paikkaan kuin kuvankin. Tätä tehdessään
hänen kätensä vapisivat, jalat horjuivat, häntä pyörrytti, ja ääni,
joka oli kiduttanut häntä monilla katkerilla soimauksilla, huusi taas
hänen korvaansa: »Hautaa ne syvälle! Hautaa isäsi niin syvälle, ettet
voi hänestä jälkeäkään nähdä etkä kuulla. Hautaa hänen rakkautensa
sinuun, hänen toiveensa hänen odotuksensa ja unelmansa sinusta. Hautaa
ja unohda hänet iäksi.»

Philip epäröi hetkisen ja sitten löi arkun kannen kiinni ja lukitsi
juuri sitä, kun palvelija astui huoneeseen. Mies oli juhlallinen,
arvokas, vaitelias ukko, joka oli ollut viimeisen piispan tallirenkinä.
Totisuutensa hän oli lainannut hevosilta, arvokkuutensa isännältänsä,
mutta vaikenemistaitonsa hän oli itse kehittänyt, ja se oli suurempi
kuin luonto on omasta puolestaan lahjoittanut ihmisille tai eläimille.
Hänen nimensä oikeastaan oli Cottier, mutta yleensä häntä sanottiin
Jem-y-Lordiksi.

»Vieras ei ole saapunut, herra», hän sanoi. »Odotanko vai, saanko jo
tarjota?»

»Mitä kello on?» kysyi Philip.

»Löi juuri kahdeksan, mutta se käy kaksi minuuttia edellä.»

»Tuo heti ruoka sisään», määräsi Philip.

Kun vadit oli tuotu sisään ja mies kadonnut, Philip, astuen pöydän
luo, otti napinlävestänsä kukan, jonka päivällispöydässä oli
huuhdemaljastansa siihen pistänyt ja painettuaan sen huulillensa asetti
sen tyhjälle paikalle, joka oli tuolin edessä häntä vastapäätä. Sitten
hän istahti syömään.

Ruoka ei oikein maistunut, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei
voinut estää ajatuksiansa harhailemasta. Hän ajatteli tätiänsä ja miten
hän oli loukannut häntä edellisenä iltana ja setäänsä ja miten tämä
ensin oli esiintynyt kopeasti ja sitten orjamaisesti, ja sitten hän
ajatteli kuvernööriä ja miten merkillistä huomiota tämä korkea herra
oli hänelle osoittanut ja lopuksi hän muisti Peten, miten äskettäin hän
oli kuollut ja miten pian unohdettu.

Kesken näiden muistojen, joista toiset olivat surullisia, toiset
katkeriakin, hänen mieleensä johtui, että hän söi illallista Katen
kanssa. Silloin hän koetti ilostua ja saada mielensä keveämmäksi. Hän
tiesi, että tyttö tällä hetkellä söi illallistansa Sulbyssä ajatellen
häntä ja uskotellen itsellensä, että hän oli hänen kanssaan. Philip
koetti ajatella, että Kate oli hänen luonansa, istui tuolilla häntä
vastapäätä katsellen häntä valkoisen pöytäliinan ja vihreän lampunkuvun
välitse säteilevillä silmillänsä, tummat kiharat vallattomina leikkien
otsalla ja täyteläinen suu ilosta väreillen. Silloin huone oli
täyttyvinhän sulolla, jota lemmitty ympärilleen levitti. Hän saattoi
melkein kuvitella, että ilmassa tuntui pitsien ja hienojen vaatteitten
tuoksu. »Lemmikkini!» Hän nauroi — hän tuskin tiesi, että hän itse oli
lausunut tuon sanan. Tämä oli suloista, ihastuttavaa hassuttelua.

Mutta hänen silmänsä kääntyivät arkkuun, johon hän oli haudannut
kirjeet ja maalatun pienoiskuvan ja ajatukset lähtivät uudestaan
liikkeelle. Hän ajatteli isäänsä ja isoisäänsä, menetettyä perintöänsä
ja miten vähällä hän oli ollut saavuttaa omaksensa parhaimman osan,
ja sitten vielä kerran Peteä, kunnes hän lopuksi näiden monien
ristiriitojen pyörteissä huudahti: »Ah, jospa Pete kuitenkin olisi
elänyt!»

Ääni sai hänet hätkähtämään ja sanat herättivät kauhua. Huuhtoaksensa
mielestään tämän tunteen hän hieman hillittyään mieltänsä täytti lasin
reunoja myöten, kohotti sen huulillensa ja samalla kuiskasi katsellen
yli pöydän: »Terveydeksesi, rakkaani, terveydeksesi!»

Joku soitti ulko-ovella ja hän kuunteli viinilasi kädessä. Ennenkuin
hän ehti tajuta enempää, seisoi joku hänen kyynärpäänsä vieressä ja
sanoi puolihämärässä: »Vieras herra ei nähtävästi voi tulla, hän on
sähköttänyt.»

Puhuja oli Jem-y-Lord, joka piti sähkösanomaa kädessänsä.

Philip repäisi kuoren auki ja luki:

»Tulen kotiin Ramseyn laivalla huomenna terveenä ja reippaana, ilmoita
Kirrylle. Peat.»




IV.


Päivän, sarastaessa Philip meni vuoteeseen lopen väsyneenä harhailtuaan
koko yön pimeiltä kaduilla. Hän nukkui raskaasti neljä tuntia ja
näki kiusallisia unia jokapäiväisistä esineistä, jotka muuttuivat
suunnattoman suuriksi ja merkillisiksi hänen ympärillään.

Kun Jem-y-Lord aamulla toi teen herransa huoneeseen, hän oli pudottaa
maahan tarjottimen, sillä niin kiivaasti sulkeutui hänen jälkeensä ovi,
jonka hän oli polvellaan työntänyt auki. Akkuna oli puoliksi auki ja
kylmä merituuli puhalsi huoneeseen; uuninristikko ja liesi kertoivat
kuitenkin, että yöllä oli pidetty tulta ja hänen isäntänsä vielä nukkui.

Jem laski alas tarjottimen, nosti pöydällä olevaa viinikarahvia ja
tarkasti sitä valoa vasten, päristi kuin vanha hevonen, nyökäytti
miettivästi päätänsä ja sulki akkunan.

Philip heräsi siihen ja katseli sekaisin ilmein ympärillensä. Hän tunsi
epäselvästi, että jotakin oli tapahtunut, kun palvelija sanoi:

»Hevonen on pian valmis, herra.»

»Mikä hevonen?» kysyi Philip.

»Se hevonen, jolla ratsastatte, herra», vastasi Jem hymyillen
alentuvasti ja lisäten, »se hevonen, jonka käskitte minun tilata
Shimmeniltä viedessäni kirjettä postiin.»

»Mitä kirjettä?»

»Kirjettä, jonka annoitte minulle postiin vietäväksi, ennenkuin menin
nukkumaan.»

Kaikki myllersi epäselvänä ja hämäränä Philipin mielessä. Hän koetti
ankarasti selvittää itsellensä, mitä oli tapahtunut. Juuri silloin
riensi sanomalehtipoika kirkon puoleista katua huudellen: »Lisälehti —
tuomarin kuolema.»

Silloin palasi kaikki mieleen. Hän oli kirjoittanut Katelle pyytäen
häntä tulemaan tapaamaan häntä Port Mooariin kello kaksi tänään. Sinä
hetkenä ja sillä yksinäisellä paikalla hän oli päättänyt ilmoittaa
hänelle uutisen. Hän oli päättänyt sanoa hänelle kaikki ja selvittänyt
itsellensä, miten menettelisi.

Ilman ruokahalua hän söi aamiaisensa. Syödessään hän kuuli ääniä
kadunpuoleisesta pihasta. Hän kohotti päänsä ja katsahti koneellisesti
mitään ajattelematta ulos. Nelipyöräiset, hopeahelaisen nuoren hevosen
vetämät vaunut vierivät juuri portin ohi. Ajaja oli mahdollisimman
hienosti pukeutunut ja päällään hänellä oli vaalea muodikas takki.
Toinen jalka oli jarrulla ja komea sikaari oli hänellä hampaissa. Se
oli Ross Christian.

Tavatessaan viimeksi serkkunsa hän oli tapellut hänen kanssaan Katen
kunnian vuoksi. Tämä ajatus koski nyt kuin piiskan ja piikkiruoskan
iskut. Häveten, nöyryytettynä ja inhoten itseänsä Philip käänsi päänsä
toisaalle.




V.


Puolen yön aikaan talkoojuhlan jälkeen Kate meni vuoteellensa suudellen
kättänsä, koska Philipin käsi oli sitä koskettanut. Herätessään
seuraavana aamuna koko hänen olentonsa täytti ääretön onni. Avattuaan
silmänsä hän kohosi puoliksi ylös ja katseli ympärillensä. Tuossa
olivat vaaleanpunaiset sänkyverhot, jotka kätkivät hänet kuin telttaan,
tuolla olkikaton vuotiaiset, tässä olivat valkaistut, halkeilleet
seinät, tuolla kaappi ja pesupöytä, lattialla lampaannahat ja aurinko
paistoi puutarhan puoleisesta akkunasta. Mutta kaikki oli kuin
muuttunut, kaunistunut ja käynyt salaperäisen ihanaksi. Hän oli kuin
ihminen, joka nukahtaa aavalla merellä ympärillään taivaan ja meren
saavuttamaton yhdyntäviiva, ja herää sitten semmoisen vieraan maan
satamassa, jossa on lämmintä ja ihanaa ja koko maailma täynnä päivän
paistetta. Hän sulki silmänsä, ettei mikään saisi häiritä, kun hän
tutkisteli tätä salaperäistä maata. Hän asetti pyöreät käsivartensa
niskan taa ristiin kuin tyynyksi, nojautui taapäin vuoteellensa
ja hänen kasvoillensa ilmestyi riemukas hymy, joka kertoi sanoin
kuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. Oi, ihmeitten ihme! Koko maailma
oli muuttunut.

Hän kuuli puukenkien kopinan alakerrasta. Nancy siellä liikuskeli
kirnuten voita maitokamarissa. Hän kuuli ääntä puutarhan takaa —
siellä hänen isänsä kokosi kuhilaita; hän kuuli äitinsä juttelevan
ravintolahuoneessa ja myllynrattaan loiskuttavan koskessa. Hänestä
tuntui melkein mahdottomalta, että jokapäiväinen elämä oli saattanut
alkaa ikuisen yksitoikkoisen kulkunsa.

Oliko hän itse sama kuin ennen? Hän ojensi kätensä ottaaksensa pienen
peilin ja tarkastaaksensa kasvojansa. Hänen ottaessansa sitä pöydältä
se luiskahti hänen sormistansa ja pudoten alassuin särähti kappaleiksi.
Hetkeksi hän tunsi piston rinnassansa, ikäänkuin tuo olisi ollut huono
enne, mutta samassa tuli Nancy kirje kädessä. Se oli sama kirje, minkä
Philip oli Balluressa kirjoittanut edellisenä iltana. Kun hän oli taas
yksin, hän luki sen. Sitten hän pisti sen povellensa. Hänestä tuntui,
kuin se olisi tuoksunut metsäruusuilta ja laaksonkuilulta; noidan
asunto, Philip ja kaikki muodostivat oman ihanan maailmansa.

Ohi kiitävä häpeän tunne säikähdytti hetkeksi häntä. Oliko hän tehnyt
syntiä omaa sukupuoltansa vastaan? Oliko alentavaa, että hän oli
kosinut eikä ollut odottanut, että hänet olisi valloitettu? Häpeäisikö
ehkä Philipkin häntä huolimatta rajattomasta rakkaudestaan? Hänen
poskensa kuumottivat. Hän tiesi, että hän punastui, ja hän peitti
kasvonsa aivankuin hänen rakastajansa olisi katsellut häntä. Sellaiset
ajatukset eivät viipyneet kuitenkaan kauan. Hänen riemunsa oli liian
rohkea voidakseen antaa tilaa otaksutuille ikävyyksille. Niin rajaton
oli hänen onnensa, että ainoa, mitä hän pelkäsi, oli, että hän jonakin
hetkenä havahtuisi ja huomaisi tämän kaiken olleen haihtuvaa, suloista
unta.

Tänään oli perjantai-aamu ja puolen päivän seuduilla tuli sanoma Kirk
Michaelista, että vanha tuomari oli eilen kuollut.

»Silloin heidän pitäisi valita Philip Christian hänen seuraajaksensa»,
hän sanoi rohkeasti, »olen varma, ettei kukaan pysty siihen niin hyvin
kuin hän.»

Toiset olivat keskustelleet keittiössä puoliääneen selkä häneen päin,
ja nyt kohosivat kaikkien kasvot häneen hämmästynein ilmein.

»Mitä kummaa sinä juttelet, Kirry?» huudahti Nancy.

»Mitä sinä sanoit joku viikko sitten?»

»No, luuletko sinä, että kukaan toistelee iät kaiket samaa tyhmyyttä?»
nauroi Kate.

Ohhoh, eipä ei», huokaili Caesar. »Naisen mielipide on yhtä jäykkä ja
pysyväinen kuin vonkuvan kissan häntä. Ne tulevat ja menevät, siinä
niiden ainoa sääntö.»

Seuraavana päivänä, lauantaina, Kate sai Philipiltä toisen kirjeen,
sen, jonka hän oli kirjoittanut Douglasissa illallisen jälkeen
saatuansa Peten sähkösanoman. Se oli kirjoitettu poikittain
puolelle paperiarkille ja se oli kuin jälkikirjoitus ilman alkua ja
allekirjoitusta:

»Erittäin tärkeä asia. Täytyy tavata sinut heti. Tule huomenna kello
kaksi Port Mooariin tapaamaan minua. Siellä voimme rauhassa puhella.
Ole rohkea, rakkaani. On vakavia asioita, joista täytyy keskustella ja
päättää.»

Tämä kirje oli lyhyt, vieläpä kylmäkin, mutta se ci ollenkaan häntä
huolettanut. Avioliitto! Se oli ainoa mahdollisuus, joka hänelle
selvisi. Tuomarin kuolema on kiirehtinyt asioitten kulkua — siinä oli
syy tähän kiireeseen. Port Mooar oli lähellä Ballurea — ja juuri tämän
tähden hän sai mennä niin kauas. Heistä varmaankin juoruttaisiin, ehkä
parjattaisiin ja häväistäisiin — ja siksi hänen tulisi olla rohkea.
Miten ja millä lavalla tuomarin kuolema saattoi vaikuttaa hänen ja
Philipin avioliittoon, sitä hän ei tahtonut käydä selvittelemään.
Epäselvinä hänen mielessään väikkyivät tarinat tytöistä, jotka
huimaavalla kiireellä olivat solmineet ihastuttavat avioliittonsa ja
matkustaneet miehensä kanssa ulkomaille, ennenkuin kukaan ehti edes
aavistaa, että heillä olisi sellaisia hommia. Mutta tämä tosiasia hänen
elämässään oli vain osa siitä suuresta ja salaperäisestä, jota ei
voinut selittää jokapäiväisten kokemusten ja tapausten valossa.

Kate juoksi yläkertaan pukeutumaan, ja kun hän tuli takaisin, hän oli
kuin ruusun nuppu, joka juuri avaa terälehtensä. Hän oli pukeutunut
huolellisemmin kuin koskaan ennen. Philipillä oli suuret vaatimukset:
hän ei saisi toiveissansa pettyä. Ollen lähtevinään ostoksille hän
aikoi mennä Ramseyhin johtavaa tietä, kun hänen isänsä huusi tallista,
että hän aikoi lähteä hevosella samalle suunnalle. Tamma valjastettiin
ja he molemmat nousivat kärryihin.

Caesar oli tehnyt suunnitelmansa ja laskelmansa. Hän oli saanut
tietää, että ennenmainittu höyrylaiva oli edellisenä päivänä saapunut
Kapkaupungista Liverpooliin, ja hän päätti, että Peten tavarat
tulisivat »Peveril»'illä, joka tuli joka lauantai Ramseyhin. »Peveril»
lähti Liverpoolista kello kahdeksan, ja sen piti saapua perille kolmen
seuduissa. Caesar tahtoi joutua laiturille kahdeksi.

»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen
luonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun
velvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta
manilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan
valtakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen.
Heille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on
yhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään
ruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan
kiusaus pois!»

Kate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se
on myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole
olemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää,
voittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei
sinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi,
tyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»

Kate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian
vähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän
ajaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.

»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse
olla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy
taivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No,
ehkäpä onkin parasta, ettet tule.»

Kangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä
odottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja
kohotti sen hetkeksi ylös.

»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»

Muutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin
Ballurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti
harras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei
katsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä,
silmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän
lujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi.
Astellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun
tämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon
yli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin
tervehti häntä iloisesti.

»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»

»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset
pesiinsä», vastasi Tom.

Tom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä
ei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä.
Päästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon
viettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin,
ajattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän
kiiruhti kuulemaan tuomiotansa.

Meri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt
muuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän
höyrylaivan piipusta.




VI.


Philip jätti hevosensa »Iiriläisen» pihaan noin penikulman päähän
vuoritiestä. Majatalon emännän, rouva Looneyn, kieli kävi kuin mylly
hänen askarrellessaan Philipin syödessä päivällistään. Hän oli tuntenut
hänen sukunsa kolmessa polvessa ja tiesi juttuja hänen isoisästään,
hänen isästään ja hänestä itsestään, kun hän oli lapsi. Hän jutteli
lapsen kasvoista, jotka olivat »kutakuinkin koreat», ja Douglasin
tytöistä, jotka olivat »jokseenkin keskulaisia.» Hän antoi Philipille
myöskin neuvon mennä naimisiin jonkun lämminsydämisen tytön kanssa,
jolla olisi »yhtä ja toista itseänsä varten — maita ja porsaita ja
kaikkea» — ja silloin voisi ehkä tulla hyvitetyksi se »keljuilu», jota
kolmekymmentä vuotta sitten oli eräälle hyvälle miehelle osoitettu
Ballawhainessa.

Philip jätti lautasensa puolillensa ja nousi mennäksensä Port Mooareen.

»Mutta herranterttu, ettehän te ole mitään syönyt», päivitteli
majatalon emäntä. Sitten hän jatkoi maanitellen aivan kuin Philip
olisi vielä ollut lapsi: »Ettekö te minun tähteni voisi syödä vielä
vähän? Koettakaa, koettakaa nyt! Ei muruakaan enää? Se on teille
vastenmielistä, herra Philip! Aiotteko lähteä kävelemään? Ottakaa
sitten päällystakki yllenne, apilat ennustavat sadetta.»

Hän lähti sitä tietä, jota Pete oli niin usein kulkenut koulusta
palatessaan, kun Kate asui Cornaassa, ja Pete saatteli häntä
monimutkaisia polkuja myllyn ohi Ballajoran rantoja. Uusi mylläri
oli hajoittanut sen olkikattoisen vanhan hökkelin, jossa Kate oli
syntynyt ja rakentanut sijalle uuden talon. Kappeliin oli lisätty avara
eteinen, jossa seurakunta sai myrskyltä suojaa, ja päätyyn oli kuvattu
teurastettu karitsa. Ballajoran teurastaja oli ottanut toisen karitsan
— elävän lampaan — josta hän juuri nujersi henkeä pois, kun Philip
kulki ohi. Avuttoman eläinraukan pää oli kääntynyt taaksepäin penkissä
ja se katsoi häneen surullisin silmin ja päästi tuon merkillisen
epätoivon parahduksen, jolla kuolemaantuomittu eläin vetoaa oikeuteensa
nähdessään kuoleman lähestyvän ja lopetettuaan taistelun elämänsä
puolesta.

Tuuli oli tyyntynyt ja meri lekotti peilikirkkaana, mutta salmen
toisella puolella näytti lyijynharmaa pilvi peittävän Englannin
vuoret, vaikka ne olivat vielä valoisat ja aivan kuin kylpivät
auringon paisteessa. Kun Philip saapui Port Mooariin tuli sieltä häntä
vastaan maalle päin kärryt täynnä meriruohoa, ja muuan hummerinpyytäjä
valmistautui lähtemään pyyntimatkallensa.

»Tyyni päivä», sanoi Philip ohi kulkiessaan.

»Eipä se sentään taida näyttää erittäin kehuttavalta», vastasi
kalastaja. »Mainingit ovat niin merkilliset, vaikka tuuli ei juuri
käy.» Hän työnsi kuitenkin venheensä vesille, nosti purjeensa ja
lekotteli matkaansa.

Philip katsahti kelloansa ja asteli sitten niemelle. Hän tuli luolalle
ja pistäysi sinne sisään. Meriruohoa oli kokoontunut sinne pimeään
suuri kasa ja kahden kiven välillä aukon suulla oli tulisija. Äkkiä
hän muisti tämän luolan. Se oli Carrasdhoon miesten luola. Hän saattoi
kuulla Peten äänen sen kumahtelevista syvyyksistä, hän saattoi kuulla
ja nähdä oman itsensä. »Pelastammeko naiset, Pete? — niinhän aina
tehdään.» »Niin, totta kai, naiset — ja pojat.» Tämän lapsuuden muiston
suloisuus ja hellyys vaikutti liian voimakkaasti Philipin mieleen. Hän
tuli ulos luolasta ja asteli rantaa pitkin.

»Hän kai tulee kirkon kautta», hän ajatteli ja kiipesi kalliolle
paremmin nähdäksensä. Rannalla oli rivi kääpiökasveja, pieniä
vaivaismäntyjä, jotka surkeannäköisinä kyyhöttivät aivan kuin peläten,
että mereltä pian puhaltaisivat talviset tuulet. Jossakin tällaisen
puun haarassa oli rappeutunut linnun pesä. Jonakin edellisenä vuotena
siinä oli ollut elämää, mutta nyt se oli tyhjä, lauluton, iloton ja
kuollut.

»Tuolla hän on», kuiskasi Philip itsellensä ja hengitti raskaasti.
Valkea vartalo oli ilmestynyt tuuliviirin luo ja lähestyi häntä
keveästi kuin tunturikauris.

Mustat pilvet Englannin vuorten yläpuolella alkoivat laskeutua
alemmaksi. Toisella rannalla oli myrsky, vaikka taivas saaren kohdalla
oli vielä kirkas. Höyrylaiva oli ilmestynyt taivaanrannalle ja kynti
nyt vakoansa lahtea kohden.




VII.


Kate riensi rinnettä alas ilosta huudahtaen ja suuteli häntä.
Philipistä tuntui, että hänen pitäisi estää se, mutta hän ei voinut
ja niin hän vastasi suudelmalla. Sitten Kate pisti kätensä hänen
kainaloonsa ja yhdessä he laskeutuivat rannalle.

»Minä olen niin iloinen, että sinä tulit», alkoi Philip.

»Saatoitko sinä hetkeäkään luulla, etten tulisi?» vastasi Kate, ja
hänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä ja äänensä kuului kiihkeänä
kuiskauksena.

»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Kate — jotakin hyvin vakavaa.»

»Onko?» kysyi Kate. »Onko se niin hirveän vakavaa?»

Hän nauroi ja punastui vuorotellen. Eikö hän tiennyt, mitä Philip aikoi
sanoa? Eikö hän arvannut, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut,
mikä tämän vakavan asian täytyi olla? Pidentääksensä tätä suloista
odotusta hän osoitti, että hänen mieltänsä muka kiinnittivät hänen
ympärillään olevat seikat. Hän katsahti merelle ja sitten kallioille,
joiden yli mainingit vyöryivät pieniin rantapoukamiin, hypähteli ilosta
huudahdellen kiveltä kivelle ja pitäen yhä lujasti kiinni Philipin
käsivarresta.

»Nyt sinun täytyy olla hiljaa ja kuunnella», sanoi Philip.

»Oh, minä olen niin kiltti — niin kauhean kiltti!» vastasi Kate. »Mutta
katsoi Katsohan noita valkeita hevosia tuolla — kaukana tuon laivan
luona! Etkö luule, että meren haltija aikoo pian näyttää valtaansa,
vai?»

Hän huomasi nyt Philipin vakavan ilmeen ja sanoi ankarasti koettaen
muuttaa ilmeensä vakaviksi ja arvokkaiksi: »Ole vaiti, Kate. Hillitse
itseäsi. Philip aikoo puhua sinulle — vakavasti — hyvin vakavasti.»

Sitten hän käänsi päänsä kallellensa ja katsoi Philipiä suoraan silmiin
sanoen: »No, herrani, miksi et ala? Ehkä pelkäät, että minä rupean
itkemään. Minä en rupea — minä lupaan sinulle, etten rupea.»

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi nähdessänsä Philipin kasvojen
tavattoman huolestuneen ilmeen ja hänen oma iloisuutensa vähitellen
haihtui. Kun Philip alkoi puhua, hänen äänensä oli kuin särähtelevä
kaiku entisestänsä.

»Sinä muistanet, Kate, mitä sanoit, kun minä toin viimeisen kirjeen
Kimberleystä — että jos sinä seuraavana aamuna huomaisit, että se oli
erehdys — —»

»_Onko_ se erehdys?» kysyi Kate.

»Ole tyyni, Kate.»

»Minä olen tyyni, rakkaani. Minä muistan sanoneeni, että se tappaisi
minut. Mutta se oli hullusti sanottu. Minä en enää sanoisi niin. Onko
Pete elossa?»

Hän puhui vapisematta ja Philip vastasi käheästi kuiskaten: »On.»

Philip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate
— oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli
hulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä
kirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin
uskoa sitä, ja niin — —»

»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.

Philip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet
kertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate
asteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta,
eipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän
ymmärtänyt?

»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja
antaen sen hänelle.

Kate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän
luki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan
hänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi
sormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois
päänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja
siellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä
pinnasta.

»Entäs sitten?» hymähti Kate.

»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin
ukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»

Kate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä
vasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»

»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»

»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.

Tytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä
antaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti
vastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä
rakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti
hänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa,
valheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»

»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin
vielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein.
En tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon
myöhemmin — sinä tiedät, milloin.»

»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt
kotiin vaatimaan sinua — —»

Kate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan
luotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä
olet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja
kuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan
lapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa
— ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän
lapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse
se, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun
pieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten
— mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi
sitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»

»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee
ulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin
orja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä
vaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa.
Ajatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun,
täynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut
kokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi
menettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se
tappaa hänet, Kate.»

Tämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta
minä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja
mitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»

Hän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet —
sinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun
rehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin
hänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»

»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»

»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli
— eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»

Kate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva
rakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun,
Philip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä
sain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja
se on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»

»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin
itseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi
rohkeasti:

»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus,
Philip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja
jotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme,
emmekä voineet sitä estää.»

»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni
kuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta
ei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin
kaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi.
Minusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä
syvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»

Kate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä
kasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen
katseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.

»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan
voisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt
luottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme.
Meillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään
rauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä —
kuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus,
jolta aina kohoaisi meidän välillemme.»

»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti
en. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä
vielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat
meitä vastaan.»

Hänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä
loistivat.

»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän
oman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa
toisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä
— istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi
meidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»

Tämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti
molemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi
omien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin
kauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip,
että me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»

Philip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten
rikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja
suu auki.

»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän
sanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän
avioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin,
ja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen
sanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan
katseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli
teurastajan penkiltä häneen luonut.

»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.

Philipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin
kuin kuuli.

Hän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä
kokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin
soturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis
ilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.

He olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet
asettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat
lempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.

»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä
tahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta
varmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete
on elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi
rakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on
niin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani,
minä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen
kaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle.
Englannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi
toisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin
kuumeisen hengitys.

Äkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten
tukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä
olen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen
sinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun
välillä on liian suuri.»

Philip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi
totta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko
totuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen
omaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle
luurangon.

»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy
minun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua?
Niin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että
vaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos
hän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai
alhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä
sanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle,
se oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu
merkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei
ollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että
asia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän
välillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy
mennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne,
missä olen.»

Sitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen
ollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että
olin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua
rakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi,
se on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut.
Eikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut
ajattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja
Pete on sinulle väin tekosyy.»

Puhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen
rintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa
hänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä
lähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera
valitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa
maailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa
kohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen
kuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen
luoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei
tarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan
minua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä
johdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin
julmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan,
rakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip.
Itketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän?
Suutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä,
voithan sen tehdä?»

Hän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina.
Philip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa
hänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi
hänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui,
hänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän
huusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en
välitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä
Peten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman
sinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä
kenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla
takaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun
luotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen.
Mutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö
minulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä
muista?... voitko sinä koskaan unohtaa... sinä olet minun mieheni!»

Viimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon
Kate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä
hetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa.
Mutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa
hänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni
inhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja
naisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa
hänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa —
Katen viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.

»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»

»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi,
etkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan
avioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen
selville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä
olet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et
koskaan voi sitä unohtaa.»

»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene
naimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa.
Mutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten
milloinkaan nyt kun — —»

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena
kuiskauksena: »Tarkoitan.»

»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»

»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle
myöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän
yksin.»

»Tämäkö on minun rangaistukseni?»

»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee
samanlaisena meitä molempia.»

Katen hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa.
Hän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta,
epätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena
naisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa.
Tänä hetkenä hän vasta lankesi.

He olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja
purskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa
tätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan
epätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan,
voidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä.
Itkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua
hän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja
syysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa
ja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen
äänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima
häntä hallitsee.

»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se
olisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin
pakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»

Kasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun
Kate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella
myöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en
tahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en
tahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona
minun tuskalleni.»

Hänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän
sittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun
hänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi
sitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja
tulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»

»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei
kiinnittänyt siilien huomiotansa.

»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei
minusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun
asemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle
mitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi
mitään.»

Philip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta
hän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat
hänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa
päillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten
lapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me
nyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin,
kuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu
tahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti
Cregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä
näet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun
hän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut
sillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes
katso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso.
Hyvästi!»

Hänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra
huultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli
ryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää,
vaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi
tavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme
rakastamasta!»

Mutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin,
Philip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme
seurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin
kovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua
tavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin,
viisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?...
hyvästi!... hyvästi!»

Philipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei
kuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä.
Hiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi
äänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei
antanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä,
koettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja
katsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka
ratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi
kukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun
hän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen
kuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan
huokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän
olisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten
siipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei,
Philip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip
näki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.




VIII.


Tie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli
ollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on
myötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin
satamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja
vastatuuli yhä yltyy.

Matka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki
katsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty,
langennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli
itseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.

Jäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu
hänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja
peikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti
uhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä
vyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä
kuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa
oli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja
haaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri
kiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä
vastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa.
Myöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen
lähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin
hautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja
siksi minäkin palasin kotiin.»

Sinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella
telttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä
suuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan
hän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja
alensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari
ja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui
hänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain
penkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut
syynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa
päivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä:
»Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta
jospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä
voitte sanoa puolustukseksenne?»

»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen
päänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi
tukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat
hänen omansa.




IX.


Tultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko
joku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja
häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella
ja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin
satamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen
hän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa
vielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.

»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»

»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta
suurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»

Kun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk
Manghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä
murheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan
vastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat
ainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä.
Jonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar
tunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Laiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti
toinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten
hän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka
seisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter
Quilliamille kuuluvia tavaroita?»

»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen
kohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen
seassa lastiaukon vieressä.

»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen,
kuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain
katsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja
sen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»

Caesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut
estää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa
toteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja
alkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.

Mies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.

»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella.
»Minun kiessini odottavat laivasillalla.»

»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.

»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»

»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom
kääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.

Mutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra
varjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on
tunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»

»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi»,
iski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin
varassa.

Mutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa
sydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»

»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta
Tom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.

»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan
anteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän
tarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.

»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta
Tom kuormansa alta.

»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin
syntyi tappelu.

Ottelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa
kasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan
hyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli
karkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen
hattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen
jäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja
matkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.

Musta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi
paljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä
merimies!»

Caesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle.
»Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»

»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä
mikään kummitus.»

»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.

»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.

»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte
toimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»

Mutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten
henki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää
ihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa
minulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»

»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole
vielä lähtenyt täältä», väitti Pete.

»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom.
»Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja
voimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä
ulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan
sukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo
— vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän
matkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias.
No, etkö sinä sitä tahdo?»

Pete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka
tämän huomasi, sanoi ankarasti:

»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.

Hän osaa itse parhaiten asiansa hoitaa.»

»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän
päänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu
rakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten
verkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»

Nyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli
matkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen
ruokasäkkiä.

»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli
Caesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran
siunauksen — —»

»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen
Ananias, amen», kähisi Musta Tom.

»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar
istuutuen Peten viereen.

»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi
Musta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja
laittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi
arpoja.»

»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi
ja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»

Mutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule
alas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi
meistä kahdesta on parempi ihminen.»

Kohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli
ja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.

»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»

»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon
Herra.»

»Entäs Mummi?»

Hän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta
ikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»

»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen
elämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»

»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet
kai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme
kuulleet jotakin sellaista.»

»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei
ihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»

»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.

»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete.
»Kuinkas voi — —»

»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en
ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»

»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän
hämillänsä.

»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.

»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle
puolen katua.

»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.

»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias
Crellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete
harppusi pyörän yli maahan.

Hän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä
odottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen
kerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään
lapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara
tuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin
kaupungin ahtaita katuja.

»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.

»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti,
herraseni.»

»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.

»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa»,
selitti Caesar.

»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina
sanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan
minun toiveitani petä.»

»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä
— keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi
Caesar.

»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»

»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat
toverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»

»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta
minä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»

»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin
maailmakin pysyy», huokasi Caesar.

Kun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli
kohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin
kenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»

»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää»,
vakuutti Caesar.

»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.

»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä
tuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.

»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete
kätensä suojasta.

»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma
tulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja
velkoja kaikkialla.»

»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.

»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin
ainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.

Kun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli
näkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa
ja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.

»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon —
niinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko
on teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä,
Molly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen.
Totisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada
reumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis
olemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta!
Niin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu
on vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat
hedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä!
Ja toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee?
Kurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»

Niin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja
hänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin
kiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.

»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka
palaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»

»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.

»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.

»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien
mailla, poikaparka — —»

»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»

»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen
eukko lepäsi hänen sylissänsä.

»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.

»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»

»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar
alentuvasti.

»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää
palaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»

»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan
nähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä
ajattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen
arkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»

»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan
kauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.

»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt»,
selitti Caesar.

»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin
kauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja
jos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla
matkaansa.

»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli
Pete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin
monen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen
kelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin
erämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»

»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar,
ja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella
askareitansa, huudahti:

»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni,
tuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla.
Minä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi,
voi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi
sinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä
ajattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari,
ellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»

»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi
laskee leikkiä minun kustannuksellani.»

»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi
pysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja
alkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.

»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.

»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi
kurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut
syrjässä, sanoi:

»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»

»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta
miksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»

»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi
Caesar.

»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili
Nancy Joe.

»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta
pukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai
niitä nyt sovi kovin moittiakaan?»

»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala
häntä siunatkoon», hymyili Pete.

»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja
monelle vaimolle?»

»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja
pata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja,
niin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan
itse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole
kuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä
oikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan
juurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se
joutuin!»

»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.

Tuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta
sinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin
väkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen.
Voihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?'
Kuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian
sukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen
niin varma kuin varma on.»

»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa,
»onko hän ollenkaan muuttunut?»

»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.

»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.

»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta
nyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No,
sellaisia ne naiset ovat.»

»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta
saapuu.»

»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.

Siitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.

»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»

»Herranterttu!»

»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava
silmänruoka!»

»Sitäpä kelpaa kuulla!»

»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja
uhkea ja suora kuin jaloruusu.»

»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet
nähdä ja odotan kuollakseni.»

Caesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja
veteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki
kaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.

»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä,
taulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly —
ja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»

»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti
Mummi.

»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä
tekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin
tuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila
— ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»

»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.

»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete
ottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara,
jolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt
vanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»

Hän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi
nauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut
meidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan
ääressä.»

Liikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa
käteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa
kotiin.»

Pete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta
työntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu
kuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen
kosteat silmänsä säteilivät.

»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut
palavat aivan hiileksi.»

»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki
ollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta
kakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»

Näin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin
lähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja
paukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa
palaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.

Myöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan
silmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin,
no katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle:
»Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan
sekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»

Sanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä
kestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka
lasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui
pronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä,
koiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin»,
sanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä
aina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät
häntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet
pauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»

Hetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän
puutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha
halli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan
sanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt
tyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli
notkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat
olivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä
ja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli
ruskeita läikkiä.

»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua
se lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka
vastaukseksi sanoi:

»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran
jälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on
sitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän
liiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä,
eikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne,
Tuomari, tänne.»

Puhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja
pian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.

»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique
»ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»

»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi
eläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli
toisella kymmenellä», selitti Pete.

»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.

»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.

»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui
keskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen
leikannut turpeita hänen haudallensa.»

»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan
asettavat?»

»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on
tuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan
nuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»

»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete.
»Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»

Tuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete
kävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin
akkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä
tämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat
omia salaisuuksiensa.

»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet
erossa viisi vuotta — kummako sitten!»

»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne
yhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.

»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti
Caesar.

»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan
taivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan
tasalle.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä.
Tyttö tulee kyllä pian kotiin.»

»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.

Hänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen
kaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän
vastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.

»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan
ollut», kysyi Jonaique.

»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi
Hädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa
istuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia
niitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka
istui lain yläpuolella... Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu
virtana kaduille.»

»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen
vie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai?
Kirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»

»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka
omistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat,
että se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut
heille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven
kappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin
rakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra.
Sinä voit sen!»... Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten
rinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»

Mummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen
riehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle.
»Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden
totta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»

»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja
viheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.




X.


Ovea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli
kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin
näädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen
tyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen
ovet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki
varovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi
väänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar
nuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.

Ihmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä
hirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan.
Sanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että
tulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki
kadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen
päivineen mereen ja hukkunut.

Joka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman
alalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne —
siellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei
voinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui
vyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka
»eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä
olivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta
käsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan
ääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka
olivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä
ja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli
tapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.

Myrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita
olisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun
ne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon
ei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin
villi eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu
kokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa
pelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi
sulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät
puitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä
suojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli
talo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot
myrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa
ja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan.
Toiset valittivat ja mutisivat rukouksia.

»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli
polvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa
muistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä
— postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut
niihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi
haudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy
ajella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että
hänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä
kaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun
ennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»

Horjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani
ja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja
vääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen
ilmeensä muuttui ankaraksi.

»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa
tehdä ja tekemättä jättää.

»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä,
»teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään
sanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on
lähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian
varmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he
vain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen
armonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan.
Herra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»

Kesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä
hän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että
myllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt,
silloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»

»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.

»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin
minä kuitenkin sammutan tulen uunista!»

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet
olisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut
liian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä
haavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta.
Yö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin
pilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.

Kun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille
asti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot
ja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi
ompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen
tuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa
iltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin
läpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli
ankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava
— tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia;
mutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet,
koettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle,
sillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.

Kulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille,
ja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää
hänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän
kuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen.
Hän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä.
Annettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut
kieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä
iloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa
hänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää
hänelle köydenpään.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.

»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään
kiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei
»Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie
olisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan
päässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut
näkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut
mitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko,
joka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän
ehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten
leikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista
pilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille.
Se oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea.
Hän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra
Christianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.

Tämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän
hänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää —
miksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate
ei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että
Philip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa,
jonka hän oli osoittanut Douglasiin.

Pete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain
luo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta,
mutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli
yltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät
leuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää
häntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi
hänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren
vaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin
myrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.

Kuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse,
ja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon
ihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen
yläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa.
Oman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut
ankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä
kallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti
painui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri
sen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat,
peräsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva
koti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja
laskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne
tänne.

Kun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus
hänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja
hosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten
kompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä,
joka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan
vonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi
ottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma
hakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt
kukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi
kuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy
Joe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli
sidottu kiviä, sinne painoksi?

Vasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran
hiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää
hänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete,
»ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei
voi olla kaukana. Missä hän on?»

Ne, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla.
Mummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen
rinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea
Jane valitti kovaa kohtaloansa.

»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään
ennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»

»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet
elämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita
yöllä.»

Kesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete
hyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.

»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä
iltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin
äskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»

Sitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen
valitukselta.

»Kuka siellä on?»

Tulija oli Joney laakson rotkosta.

»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä
sisään.»

Hän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä
tiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada
poikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka
joutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä
hänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?

»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä
kauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»

Tarkoittiko hän Katea. Joney oli nähnyt hänet rotkossa — —

»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.

»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.

»Menköön vain», sanoi Pete.

Pete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys
eteisestä.

»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni
vastasi:

»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»

»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi
ravintolahuoneen perältä:

»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»

»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten
ääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar
palasi yksin kapakkahuoneeseen.

Taas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja
ponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he
tulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut
toisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut.
Kaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli
pudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi
tuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat
lennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden
yläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen
keskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella
vuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.

Yö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön,
istuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete
ei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen
ja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän
asti olivat salanneet kuin henkensä edestä.

»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!»
huusi Kelly, postinkantaja.

Muutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi
heidät täällä kapakassa.

»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.

»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.

Vaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi
kuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi
Nancy Joe polvillensa.

»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua
usein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni!
On enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt
sinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle,
että kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan
rukousta minun huuliltani.»

»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi,
»minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee
sitä parhaiten.»

»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi
Caesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja
peittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat
taivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja
loistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista,
sen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane
eikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla
kirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren
loppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä
toiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat
uudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli
tuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut
ovea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi
uudestansa ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.

Jyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:

»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin
raivohullut.

Silloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja
Pete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui
kynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva
poika selässänsä.

»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!»
huudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»

»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.

»Noidan entisestä tuvasta.»




XI.


Toisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä
meriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori
ja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni,
vuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi
kuin nukkuva lapsi.

Tällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin
tuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu
mereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa
kuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla
tuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli
pitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin
tuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki
silmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.

Valo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin
silmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen
vuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.

»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.

Mummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon
kiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.

»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»

»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!»
huudahti Mummi.

Taaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo
on?» kuiskasi Kate peloissansa.

»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»

»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.

»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin.
Hänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on
arvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä
pelasti.»

»Mistä myrskystä?»

»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei
sitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.

— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti
eksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä!
isä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten
edestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.

Alhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra.
Astukaa sisään, olkaa hyvä!»

»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos.
»Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha
vahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa
vahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut
unenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi.
Hän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»

Kun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi
tyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun
kuolla?»

Mummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki
esiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut
täydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa,
silloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää
hiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»

Mummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas,
rakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta
vanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita
sinne ylös mitään suuhun pantavaa?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!»
päivitteli Nancy.

»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»

»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen
kanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»

»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi
tavatonta liikettä ja touhua.

»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi,
minä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»

»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan
kattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden
rinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»

»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat
hiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»

Silloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi
eteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta,
äiti.»

»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on
korjattu yläkertaan.»

»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen
nimensä!»

Ja yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen
tohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian
läpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä
kukaan voi minua siitä estää.»

Talo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli
nyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi
keittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi
katosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi
kasvonsa seinään päin..

Pian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven
ulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan
sivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri
se olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä
sisällä kirkossa?»

»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki
oven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.

»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin
suuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän
pelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin.
'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin',
sanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun,
se on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan
juurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja
miten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun
täytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän
halkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies —
hän on kerrassaan... Mutta kuuntele!»

Kuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä
aina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa
vaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»

Nancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi
katketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän
oli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate
tunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan
kynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä.
»Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää
nimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.

»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli
merkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme
Hengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta
hän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain
yksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on
Herran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä
viitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»

Kirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja
kuunteli.

»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti
tapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen
viivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen
vanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on
kehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista;
mutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa
ihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen,
sillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen
kuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin
viisituhatta helisevää kultasovereignia.»

Mummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar
karkoitettiin silloin huoneesta.

»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä
jätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.

»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja
sitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.

»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.

»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate
tiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.

Kate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi.
Hänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli
kuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten
ja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut
Pete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja
oli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen
molemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon
aidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan
partaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko
hän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?

Hän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta
tieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.

»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä
saanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli
Pete.

»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni.
Katen sydän tuntui pysähtyvän.

Äänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne
katoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina
alakerran huoneista.

»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.

»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.

»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»

»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.

»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi —
»hourailiko hän?»

»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.

»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä
helpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.

»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip.
»Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä
kävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut
paljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»

»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate
kuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän
vastalauseen.

»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt
sanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan
tiedä.»

»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa
väreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä
hyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten
minä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja
talvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei
murru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»

Kate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä,
ja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä
kuulemasta enempää.




XII.


Hän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä
uinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet
hänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun
hän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan
hajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen
aamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä,
isänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja
sydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella
hänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä,
raudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! —
Suurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!

»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi
Pete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan,
Clevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole
ainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse.
Mihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko
hajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset —
missä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»

Kuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni
kuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»

»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.

»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.

»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.

»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»

Uusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa
pitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan.
Kaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki
näyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.

Mummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.

»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten
minä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten
luoksesi.»

Katelta pääsi kauhunhuudahdus.

»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa»,
lohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»

Kate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa
petti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva
nähdäkseni häntä.»

»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä
huomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen
tuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:

»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»

Ennen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen
hevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin.
Hän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni
hänen luoksensa.

»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas
toipumaan päin?»

»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.

Kate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja
kuunteli henkeä pidätellen.

»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja
Kate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»

»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te
tapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»

»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.

»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen
vointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:

»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan!
Saatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»

Kate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki
esille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.

»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui
hevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.

Kate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse
oli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja
peittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän
rakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta
ja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän
saa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään
muun kanssa.»

Sanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi
itsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä
juolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä
harhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän
olisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten
ymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän
menettelisi.

Nancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten
keskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy
neuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi
edukseen.

»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne
hiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy
pysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja
väsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei
suutelemista.»

»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja
niin hän oli huoneessa.

Kate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille.
Tulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä
ja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut
kaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että
käsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.

»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein
kuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:

»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta
kuullut.»

Hämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten
kyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa
itkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua,
ja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta
juuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen,
nosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea
suoraan kasvoihin.

»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä
tavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.

»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.

»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin
se tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun
Kimberleyssä ja seurasi minua kotiin.

»Onko se vanha?»

»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo
varmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»

Kate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.

»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli
Pete.

»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.

»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen
suloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia
Cornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän
laivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut
luudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja
minulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat
ja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä
käytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» —
»Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä,
Kirry sitä?»

Kate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman
kauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi,
löi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.

»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon
puolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania
vuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa
hullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli
katketa nauruun.

»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin
ovi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat
rouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut
— makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan!
Mutta kaikki muuttuu — muuttuu... Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä,
tunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta,
Kitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö
minä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin
villitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun
sinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö
sinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä
inhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se
oli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin... Herran
nimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»

Kate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi
tahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti
miestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.

»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä
hiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne
tulla.»

Hämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä
hänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.




XIII.


Myöhään sinä iltana Kate kuuli Caesarin ja Mummin keskustelevan, kun he
menivät vuoteeseen. Caesar sanoi:

»Minä neuvoin hänelle hauskan talon ja hän meni Ramseyhin tänä aamuna
katsomaan sitä.»

»No, voi isäkulta, miten hauskaa!» huudahti Mummi. »Petehän on ollut
kotona vasta ensi lauantaina viikon.»

»Se nuori mies tahtoo saada häät kuumeisella kiireellä pidetyiksi»,
selitti Caesar. »Hänellä on rahaa ja on paras ottaa tilaisuudesta
vaari.»

»Mutta tyttö ei kuitenkaan ole vielä kyllin tervehtynyt häitä varten»,
väitti Mummi.

»Vaikka hän on heikko, ei hän siitä sen heikommaksi tule, jos sanoo:
»Tahdon», ja kun hän on sen sanonut, hänellä on kyllä aikaa parannella
itseänsä.»

Kate vapisi pelosta. Kysymys Peten ja hänen avioliitostansa näyttiin
ratkaistavan häneltä kysymättä. Jokin yliluonnollinen voima näytti
väkisinkin johtavan asiat siihen. Kukaan ei kysynyt, tahtooko hän, eikä
kukaan itsestänsä arvannut, ettei hän tahtonut. Kaikki pitivät varmana,
että vanha liitto olisi yhä rikkomaton. Niin pian kuin hän kykenisi,
hänen tulisi mennä vihille Peten rinnalla. Pete itse odotti sitä, koska
luuli kerran saaneensa hänen lupauksensa; hänen äitinsä odotti sitä,
koska luuli, että asia kerran oli päätetty; hänen isänsä odotti sitä
nyt muutettuaan Peten menestyksen vuoksi mielensä hänen alkuperästään
ja uskovaisuudestansa; myöskin Nancy Joe odotti sitä, vaikkakaan
hänellä ei ollut muuta syytä kuin Ross Christianin peloittava haamu,
joka hänen mielessänsä yhä kummitteli. Oli vain yksi keino vapautua
tästä, ja se oli puhua peittelemättä. Mutta mitä hänen tulisi sanoa? Ja
kuinka voisi tyttö sellaista puhua?

Kate teeskenteli yhä olevansa sairas. Vielä hän makasi kolme päivää
vuoteessansa kuin vainottu susi luolassansa. Se oli hänelle kuin
pakopaikka ja hän pelkäsi seurauksia, jos hän sieltä lähtisi. Neljäs
päivä oli sunnuntai. Oli aamu ja kirkonkelloja soitettiin. Caesar oli
huutanut sänkykamarista, että jonkun pitäisi auttaa häntä ja sitoa
hänen kaulaliinansa — ja sitten hän pyysi jotakuta napittamaan hänen
mustat käsineensä. Vihdoin hän oli lähtenyt ja seurannut ihmisiä
kappeliin. Alettiin ensimmäinen virsi ja sen jonottavat säveleet
kaikuivat myllyn seinän läpi. Kate istui tyynyjen varassa vuoteessansa
ja huoneen akkuna oli auki. Selvemmin kuin laulun säveleet kuului hänen
korviinsa hevosten kavioitten kopse. Ne pysähtyivät jonkun matkan
päähän ja sitten hän kuuli saman kahden äänen keskustelua kuin kerran
ennen.

Pete puhui hyvin innokkaasti. »Paljon tilaa, paljon, paljon», hän
puheli. »Sen nimi on Jalavaharju — se on tuo levykattoinen, noiden
vanhain puitten välissä Claughbanen tien varrella. Kuiva ja siisti kuin
lokin siipi. Voisi istua selkä seinään nojaten ja syödä lattialta,
niin siisti se on. Vesijohdossa on vesi kirkasta kuin kristalli. Minä
olen ostanut »Mona-Saaren» kajuutan ja siitä minä laitan huvihuoneen
puistoon. Olen ostanut veistoskuvan eteiseen ja vielä minun pitää
hankkia ankkuri porttiin, ennenkuin kaikki on valmista. Ah, minun
täytyy laittaa hänelle kaikki niin sieväksi ja mukavaksi!»

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana kuului vain hevosten kavioitten
kopse ja sitten Philip sanoi sammaltaen: »Mutta etkö sinä pidä liian
kiirettä, Pete?»

»Lyhyt kihlausaika on kaikkein paras ja meidän lienee toki jo kestänyt
kyllin kauan», väitti Pete. He olivat saapuneet portille ja Peten
iloinen nauru kaikui avoimesta akkunasta.

»Mutta ajattele, miten heikko hän on», sanoi Philip. »Eihän hän ole
vielä edes vuoteesta noussut, vai onko?»

»No, tietysti, tuota», puheli Pete epävarmana, »jos tyttö ei kykene...»

»Se tapahtuu niin äkkiä, näethän», sanoi Philip. »Onko hän antanut —
suostumuksensa?»

»Ei nyt suorastaan suostumusta — —» alkoi Pete, mutta Philip keskeytti
hänet sanoen kiivaasti ja innokkaasti:

»Hän ei voi — totisesti hän ei voi.»

Taas seurasi äänettömyys, jota häiritsi vain hevosten levoton
kuopiminen, ja Philip sanoi tyynemmin: »Anna kaikissa tapauksissa
tohtori Mylechreestin tutkia hänet ensin.»

»Minä en ole sellainen mies, joka pidän oikeuksistani kovin suurta
melua, en — —» sanoi Pete masentuneella äänellä, eikä Kate kuullut
enempää.

Uusi ajatus oli iskenyt hänen mieleensä niin voimakkaasti, että hän
vapisi. Aluksi se oli epäselvä ja hän koetti karkoittaa sen, mutta se
tuli takaisin, se valtasi hänet eikä hän voinut sitä vastustaa.

Oli yksi keino voittaa häntä vainoava kohtalo, ja se keino oli pakottaa
Philip puhumaan! Avioliiton Peten kanssa saisi estetyksi, jos voisi
Philipin pakottaa menemään vihille kanssansa! Philip luuli, että hän
ei ikinä voisi antaa suostumustaan Petelle — − mitä, jos hän antaisi
Philipin ymmärtää, että hän oli jo suostumuksensa antanut. Se oli ainoa
tapa voittaa Philip ja rangaista häntä.

Philip ei moittisi häntä — hän syyttäisi vain olosuhteita, kohtaloa,
hänen omaisiansa. Philip luulisi, että he pakottaisivat hänet tähän
— äiti rakkaudesta Peteen, isä rakkaudesta Peten rahoihin ja Nancy
Ross Christianin pelosta. Philip saisi tietää, ettei hän voisi
vastustaa, koska ei voisi puhua. Hän uskoisi, että hän myöntyi vasten
tahtoansa huolimatta rakkaudestansa. Hän ajattelisi häntä marttyyrina,
uhrikaritsana ja teuraseläimenä.

Se olisi petos — hyvin pieni petos. Se näytti myöskin niin
vaarattomalta — niin viattomalta, melkein hauskalta ja hullunkuriselta,
ja hän oli nainen eikä hän voinut olla sitä käyttämättä. Rakkaus,
rakkaus, rakkaus! Se olisi hänen toimintansa alkusyynä ja sen vuoksi
hän saisi anteeksi. Hän oli vedonnut Philipiin itseensä, mutta
turhaan. Nyt hän tahtoi olla suostuvinaan pitämään vanhaa liittoa
sitovana. Tarvitsi tehdä vain niin vähän ja vaikutus olisi varma.
Mustasukkaisuuden ja kauhun pakottamana Philip tulisi vaatimaan häntä
itsellensä.

Hän päätti olla viekas — kaikki nälkäiset olennot ovat viekkaita.
Hänellä oli kunnianhimoa, taipumusta loistoon ja ylellisyyteen ja hän
himoitsi päästä hienoksi rouvaksi. Jos hän saisi Philipin, saisi hän
kaikki. Rakkaus saisi tyydytyksensä, kunnianhimo täyttyisi ja halu
päästä hienoston piiriin toteutuisi. Miksi ei siis uskaltaa jotakin
näin paljon vuoksi?

Nancy tuli siivoamaan huonetta, ja Kate virkahti: »Missähän Pete nyt
lienee?»

»On kai istunut puolisen tuntia takan ääressä», tiesi Nancy. »Minä en
ymmärrä, mikä miestä vaivaa. Hän istuu, nyökyttelee ja valittaa kuin
lehmä, joka nuolee kuollutta vasikkaansa.»

»Luuletko, että hän tahtoisi tulla tänne?»

»Ei tarvitse kysyä, jos et tahdo saada häntä tänne», sanoi Nancy.

Punastuen ja änkyttäen, koettaen saada mustat suortuvansa siistityiksi,
Pete tallusti Nancyn kutsusta ylös.

Katella ei ollut omantunnon vaivoja. Se haava, jonka hän Philipiltä oli
saanut, oli tehnyt hänet tunnottomaksi Peteä kohtaan. Kuitenkin hän
käänsi päänsä hieman sivulle lausuessaan hänet tervetulleeksi.

»Voitko tänään paremmin, Kirry?» kysyi Pete hieman arasti.

»Minä voin melkein yhtä hyvin kuin ennenkin», vastasi Kate.

»Voitko todellakin?» riemuitsi Pete. »Silloinhan sinä pian tulet alas
täältä?»

»Niin toivon, Pete — sangen pian.»

»Ja kykenet vaikka mihin — niinkö?»

»Niin, tietysti, mihin vain.»

Pete nauroi sydämensä pohjasta kuin nuori poika. »Silloin minä heti
teen pienen kiertomatkan Balluren kautta ja kerron Philipille.»

»Philipille?» sanoi Kate kysyvin ilmein.

Hän sanoi minulle tänä aamuna, että sinä vielä olit siihen liian
heikko, Kirry.»

»Heikko, mihin, Pete?»

»Mennäksesi — tullaksesi — saadaksesi — tuota — tarkoitan — pappilaan
menoa jonakin päivänä, jos minun nyt täytyy se sanoa.» Ja peittääkseen
hämmennystään Pete nauroi niin, että turpeet katossa lohkeilivat ja
alkoivat tippua alas.

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate sanoi yskien ja änkyttäen pää
kallellaan:

»Onko se nyt niin _hirveän_ väsyttävää, Pete?»

Pete hyökkäsi ylös tuoliltansa ja nauroi ihan kuin pois suunniltansa.
»Sanotko sinä niin, Kitty? Tahdotko sinä siis? kuiskaa se, rakas, minun
korvaani — niin hiljaa — niin hiljaa — —»

Hän kumartui sängyn yli, mutta Kate vetäytyi pakoon ja Nancy työnsi
hänet takaisin sanoen: »Menettekös matkaanne siitä, mokoma hanhipaimen!
Ei suinkaan teidän nyt tarvitse kiusata tyttöä kyselemällä, onko sokeri
makeata ja tahtooko hän mieluummin oman miehen kuin sulhasen.»

Nyt se oli tehty. Ensimmäinen toimi — ei, puoli tointa; sana — ei, ei
sanaakaan, vain äänettömyys. Nyt se hirvittävä asia oli alulla.

Mummi toi itse Katen päivällisen sinä päivänä, suuteli häntä molemmille
poskille, tunsi, että ne olivat hehkuvan kuumat, nyökäytti ymmärtävästi
päätänsä ja kuiskasi: »Minä tiedän — sinun ei tarvitse sanoa minulle.»




XIV.


Viimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti
pyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja
naurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain
kalinaa.

»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt
mennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan
muutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»

»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.

Viikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi
minusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»

»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita
kuulutukseenkin.»

»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana»,
sanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en
ole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»

Kun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi
siellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.

Meidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus
ja kohtuus», sanoi Nancy.

No tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan
odottaa», sanoi Pete.

»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain
yksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi
ymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»

»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin»,
sanoi Pete.

»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon
päähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi
kätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:

»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset
ihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»

Sitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi
kirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan
niin hurskasta kirjettä oltu laadittu.

»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle,
että minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on
sen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa,
joka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin
suuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan
ja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen
tapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa
kello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni
pelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja
kiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»

Kun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella
ääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja
hyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä
sulhaspojaksi.»

»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me
voimme tehdä jälkikirjoituksessa.»

»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»

Ja siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika,
Pete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet
onnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä
mehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen
kohoaa.»

Ja kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy
Joen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa
pitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu
siihen.»

»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko
yht'aikaa.»

»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös
syntyi uutta riemua ja naurua.

Tehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja
kaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili
hartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan
juurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella
huoneessansa olisi liian ikävä.




XV.


Sillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja
itsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti
hänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen
ei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin.
Kohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat
korkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.

Seuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen.
Tohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä
häntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja,
joilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan
jotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja
mutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi
odottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi
Caesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän
ei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon
tulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä
voi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni
teille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä
pelkään, että hän saa aivokuumeen.»

»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.

»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin
häät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne —
se on minun neuvoni.»

»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka
palaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun
panna.»

Mutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain
morsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön
mennä naimisiin heti paikalla.»

»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?»
ihmetteli Mummi.

»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti
Caesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin
kaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä
sanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi
mitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja
minä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»

Kate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin
lähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän
ei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä
omaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa
vana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän
uskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.

Tämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli
hyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli
hänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen
kalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei
Peten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain
saada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle
koko asian?

Haihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen
hänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.

Pete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä
surulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen
isällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:

»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»

Tuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän
kutsui Peten luoksensa.

»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»

»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.

Seurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä
tyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin
ihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja
sanoi: »Mitä se on?»

»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei
voi tulla häihin», sanoi Pete.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän
ei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn.
Hän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi
naimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.

»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti
Pete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se
johtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta
siitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri
kutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta
tuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»

Heikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi
tämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän
tulisi pelastamaan hänet.

»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.

»Tiistaina», vastasi Pete.

»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen
viikon kuluessa?» sanoi Kate.

»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.

»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä
päivän muuttamisesta.»

»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»

»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.

Katen sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli
tappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet
sellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen
kynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän
vihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.

Pete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi
suunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän
minussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia
ne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»

Kate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui
äänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä
ylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön
se mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana,
ollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»

Seuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen
iloisesta naurustansa.




XVI.


Kohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip
oli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä
kaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa
unohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä
muisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä
saattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi?
Miksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla
tapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut
hänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut
hänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.

Häntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain
mahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä
herännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle
oikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan
valtaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä
ja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun,
joka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta.
Hän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa
tietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.

Nämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä
hänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa
asia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli
mennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba
sanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat
siitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut,
mitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän
sanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin,
sitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme,
ettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta
suunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta
maailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa,
jos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä
varma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.

»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän
aikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin
hirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi
saattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä
naista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi
mennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa,
kuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset
uutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden
suudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»

Ehkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen
kuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen
oikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän
suloista!

Entiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset,
joita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä.
Hän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet
avioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se
oli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää,
sanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen
rakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään
semmoista?

Seuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen
huoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin»,
hän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»

»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin
haluaa tulla sinun kanssasi.»

»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»

»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä
ostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon
sälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä
voin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri
pyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»

»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.

»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet
vihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin
hän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta
voitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän
on matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki.
'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada
minua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi
tiellä.»

»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi
Kate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»

»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai?
Niin käy aina, kun alkaa parantua.»

Teeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten
huolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin
koskaan ennen.

Hän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä.
»Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee
hän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että
hän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää
kyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma
ei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä
lakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen,
jonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»

Caesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän
ainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi
viime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi
leikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun
elämäsi aurinko täydeltä terältä.»

Sinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin
tämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta
jälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet
kerrottavan piilotetusta lapsesta?»

»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.

»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa
päästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He
panivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö
sanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä
hameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»

»Älkää nyt ihmeissä!»

»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi
lailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti
sellaista nähnyt.»

»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän —
juuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»

»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut
siitä aviomiehestä suurta iloa.»

»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai
kuitenkin isänsä nimen.»

»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt
tiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa
kasvattamisesta?»

»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte
kysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea
maailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä,
hän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää
sen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa
jossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin
ukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea,
kun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin
ammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee
lurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä
— paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja
valhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä
nimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa.
Mutta kysykää _lapselta_ ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne
hulluuden sanoja.»

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli
vuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen
suonenvedontapaisella otteella.

»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu,
herraseni», väitti Caesar.

»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin
kovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin
väärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin
naimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin
häntä kuin syntiä.»

Kuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä,
mutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan,
koskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.

Ah, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän
heittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin.
Philip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä
hän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi
kaiken maailman aarteet.

Philip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet
hänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan
vihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin.
Siitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea
ja vei varmasti perille.

»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli,
»vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»

Tässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja
tuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka
hänet olisi varmasti vienyt perille.




XVII.


Hän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa,
kuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä
uhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä
ja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi
päivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä
hänelle.

»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina
häät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset
luulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»

Tämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi
Philip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta
ei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä.
Seuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta
ja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja
hermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena,
jota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan,
mutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen
varaan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia
vesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita,
jotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä
kaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan
valmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit
ja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän
ilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta
sitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi
selvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.

»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan
sinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo
ostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle
naisopistolle.»

Pete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne
olivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin
tällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat
kurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia
sanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli.
Välistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti
ympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut
jotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän
huomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin
koiran silmin.

Hän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta
anteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän
aikoi huoneet kalustaa.

»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi,
Kirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat
olla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan
myymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»

Kate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella
käräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.

»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.

»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee
työtä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»

»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»

»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina',
hän sanoi.»

»Sanoitko sinä hänelle, että _minä_ ehdotin sitä.»

»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi;
'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»

Kate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä
tulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä
vuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.

Pete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat
silmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti
sävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.

»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?»
sanoi Pete.

»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat
muuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»

Seuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä
oli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa.
Aamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten
he ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip
vain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että
avioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko
ajoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin
ja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä.
Hän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
huolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista.
Vihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin
vaatimuksiin.

»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat
päässeet maantielle.

»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi
Caesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi
niihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi
suorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»

Pete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten
edessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen
ympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan
ääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä,
jos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen
koskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja
hellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.

Talo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista
häätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu
laitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin
maksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi
— näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita
hirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin,
jolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä
kapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt.
Kapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi
sulhaselle ja morsiamelle:

    »Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä
    Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten
                           juodaan häissä.»

Sitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen
äänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään
nauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni
tuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä
kiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin
komea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä
kosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan
huonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat
viedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet,
että hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle
tytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei
tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma
poikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he
eivät sitten olisi eläneet?»

Kun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista,
herätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva
ääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on
hirveätä kuulla sinun suustasi.»

»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse
säädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit
kerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan
turmeltuneet.»

Katen kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi
avata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa
hänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton.
Pete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen
miehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi
mielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen
vuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut
hänet takaisin vuoteeseen.

Seuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan
ääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi
vanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä
häälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme
vanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja
kantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat
olivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta,
jolloin he olivat nuoria.

»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi
Pete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen
kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa,
piippuansa imeskellen.

»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun
lähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra.
Aivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se
oli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa
ja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha
sulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti
minun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti
minun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä
sukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta
minun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten
kuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»

Vanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä
enemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä
tipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi
nyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.

»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta,
etkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»

Pete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa,
mutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa,
lähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin
kaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»

Kun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta
Pete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha
eukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin
salaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen
tekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»

Kate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi
suljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää
tajuntansa.




XVIII.


Seuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli
Ballureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman
tien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla
ymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip
puhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken
syyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan
kuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa.
Aamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.»
Päivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin
illalla hän tulee.»

Mutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi.
Lakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit,
mutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin
rikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello
naksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia
lähemmäksi tuomiotansa.

Jännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli
jättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia,
joita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata.
Sitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi
kiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin
noita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo
oli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että
häät siirrettäisiin.

Tänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden
askeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip
tulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä
tahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan
vedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta.
Hänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä
mikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.

Tämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän
meni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja
Pete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle.
Päivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä
kiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin
seurakunnan yhteyteen.»

»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin
siitä ulos.»

»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa
tapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko
lauman.»

»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat,
Caesar?» sanoi Pete.

»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi
Caesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä
kristillinen kirkko meiltä vaatii.»

Kate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut
sitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä
vallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien.
Hän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan
hänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?

Mitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle
myöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten
ajatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska
se antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen
siveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli?
Ja jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi?
Hänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen
häpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja
hävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate
vapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus
tapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja
kotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö
hän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä,
isällensä, Petelle, jokaiselle?

Jospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi
myöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut
mies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä
syntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen.
Mutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta
niiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän
tuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi
tehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä
olosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla
väärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa
vapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.

Myöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate
tavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon
vieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki
ääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi
aukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää
ilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti
ankarasti punastuen paikallensa.

Tulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli
suu ja silmät kuin jäniksellä.

»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.

»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»

»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle.
»Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Sitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella
monisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse
kaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt
hän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä
Pete oli viikko sitten puhunut.

Pete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita
savuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko
kaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän
puhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»

»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta
minä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en
voinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.

»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen
vihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin
nukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna
menette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.

»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon
teille yltäkylläisesti molemmille.»

»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.

Vaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan
ennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen
ylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä
jalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen
puolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan
naimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän
pakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.

Hän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi
työnsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi
kestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten
kanssa.

Entä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut
ajatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli
erämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin.
Hän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky
lennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.




XIX.


Sill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen
sairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko
hän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli
hänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen
kaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa
kunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta,
jota kunnian ihmiset kulkevat.

Kun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa
kuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes
hänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei
lähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko
jutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian
Ballawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa,
tullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois
suunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt
toteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat
todellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli
menettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti
lähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.

Mutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän
istuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita
sisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana
vuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa
siitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan
häistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain
viimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu
alulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He
olivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä
suhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen
entinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla
oli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli
saanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja
ensimmäinen ehdokas.

»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti,
minä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin:
'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on
ollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.»
Tämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko,
vanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän
sanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan
miehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi,
mutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin
tapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse
asettaisi esteitä tiellensä.

Philip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta
ei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei
kuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli
Caesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä
herätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli
harjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja
hänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä
oli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei
voinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi
tyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi
myöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi
naimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja
kärsisi yksin.

Tähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin
oli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään
saavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla
hänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli
hänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä
Kateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate
kuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään
moittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä
rakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa
hän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä
sisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen,
luonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei
yhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta
hän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen
mieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen
värähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka
kertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.

Silloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli
suostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen
pahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa
järjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä
syytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden
käydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut
tyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja
tarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka
hän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan
itse voinut häntä naida?

Samana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää
rakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen
aseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä
aikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa
Man-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen
tuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin
hiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta
ei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.

Näiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi
hänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin
halveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen
pinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha
rakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat
syvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta
hän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.

Silloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli
myöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi
häntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan;
hän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän
tiesi kenen katse painuisi alas.




XX.


Varhain seuraavana aamuna torven ääni herätti ihmiset unesta. Se
alkoi jossain kylässä, kulki sieltä kuiluun, siirtyi yli sillan,
kaikui pelloilla ja vuorilla ja lopuksi ulvoi kiihkeimmin ja rämisevin
epäsoinnuin morsiustalon ympärillä. Tämä levoton melunpitäjä päivän
sarastaessa oli häiden sanansaattaja. Kirkuvat epäsoinnut puhalsi herra
Jonaique pullistelevista keuhkoistansa.

Ennen päivän valkenemista oltiin »Keijukaisessa» jalkeilla. Aamun
varhaisimpina hetkinä Nancy Joe puhdisti ja pyyhki jokaisen nurkan.
Sen jälkeen Mummi lopetti kakkujen ja leivosten paistamiset uunissa
ja muoteissa. Pian tulivat myöskin naapurien eukot hakemaan härän- ja
lampaanpaisteja, kananpoikia ja ankkoja, jotka he valmistivat kotonansa
päivällisiä varten. Nyt tuli naisten saada vapaasti puuhata ja touhuta,
ja kaikki laiskottelevat miehet toimitettiin pois tieltä.

Yhdeksättä käydessä haukattiin aamiaista seisoaltaan, ja sen jälkeen
oli jokaisen aika ajatella pukeutumista. Taaskin täytyi miehet saada
valmiiksi, ennenkuin naiset saattoivat ollenkaan alkaa. Jo huudettiin
auttajia jonnekin yläkerran huoneihin. Mummi otti Caesarin osallensa.
Peten pukemisesta piti Nancy Joe huolta.

Viime hetkenä huomattiin, että Pete ei ollut muistanut hankkia
itsellensä valkoista paitaa. Eihän voinut ajatella, että hän vihillä
käyttäisi samaa flanellipaitaa, jossa oli matkustanut kotiin Afrikasta.
Se ei mitenkään käynyt laatuun, ei olisi ollut sopivaa eikä arvokasta.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lainata paita Caesarilta. Tämä oli vanhaa
muotia ja Peteä ujostutti ottaa sitä. »Ottakaa se, muuten ette saa
mitään», sanoi Nancy ja työnsi hänet huoneeseen. Kun hän tuli siellä
ulos hän asteli jäykkäniskaisena alas ja kaulus ulottui molemmilla
puolin korviin ja kasvojen kohdalla sojotti kahden puolen kuin lepakon
siivet päättyen pitsinipukkoihin ja hänen tuli tarkasti varoa, ettei
puhkaisisi silmiänsä näihin raudankoviksi kovetettuihin nurkkiin.
Samana hetkenä ilmestyi myöskin Caesar puettuna kellerviin housuihin,
kirjaviin liiveihin ja suippohelmaiseen hännystakkiin, päässä korkea
musta huopahattu.

Keittiö oli täynnä miehiä ja naisia ja nuoria miehiä oli kerääntynyt
ryhmiin talon ulkopuolelle, muutamat istuen satuloissa koristettujen
hevostensa selässä, sillä he aikoivat saattaa morsiusparia kotiin
kirkosta. Muutamilla oli mukana ladatut pyssyt laukaistuksensa
kunnialaukaukset kun morsiuspari ilmestyisi. Muutamat taas sitoivat
puiden välille nuoria, joihin oli sidottu kirjavia nenäliinoja lipuiksi.

Ihmisjoukko ulkopuolella yhä suureni joka hetki ja sisällä kävi yhä
ahtaammaksi liikkua. Lukkari John pilkisti sisään matkalla kirkkoon ja
kuiskasi Petelle, että kaikki oli valmiina ja he veisaisivat ihanan
virren.

»Ei ole monta miestä, joiden häistä minä tahdon nähdä näin paljon
vaivaa», sanoi John. »Kun tulette puistokäytävälle, katsokaa silloin
sinne päähän, niin saatte nähdä minut.»

»Eipä hänessä nyt ole ihmeitä kuulla eikä nähdä koko miehessä»,
kuiskasi herra Jelly Peten korvaan lukkari Johnin mentyä. »Miesrahjus
on yhtä musikaalinen kuin minun vanha saappaani. Kuulittako
torvensoittoa tänä aamuna, herra? Minään hääpäivänä minä en ole noussut
ylös niin varhain. Kun te menette kirkkoon, annan minä kuulua 'Mustan
ja harmaan'.»

Mummi ilmestyi esille päässään suunnattoman suuri puolikuunmuotoinen
hattunsa, jonka alta hänen valkea pitsimyssynsä pisti esille; ja hänen
jäljessään asteli Nancy Joe puettuna ylenmäärin rimsuihin, pitseihin ja
tupsuihin ja monta tuumaa tavallistansa pitempänä, niiden sulkien ja
kukkien vuoksi, jotka peittivät hänen tavallisesti paljasta päätänsä.

Sitten alkoivat kirkonkellot soida, ja Caesar päästi pitennetyn »ö —
höm!» ja sanoi voimakkaalla äänellä: »Ovatko vaunut saapuneet?»

»Ne ajavat juuri sillan yli», sanoi joku ovelta ja pian pysähtyivät
peitetyt vaunut oven eteen.

»Ovatko kaikki valmiina?» kysyi Caesar..

»Odottakaa vähän», virkahti Pete ja sitten hän kääntyi Nancy Joehen
kysyen: »Pitääkö miehen olla iloinen hääpäivänänsä, Nancy?»

»No, totta kai, te vanha hanhi. Kuinkas muuten?» hän vastasi.

»No, siinä tapauksessa ilmoitan teille, ettei ainoakaan ihminen voi
olla hyvällä tuulella tällaisessa paidassa», selitti Pete. »Minä menen
ja muutan sen.»

Kahta minuuttia myöhemmin hän palasi iloisena ja luonnollisena, ja
hänen flanellipaitansa sopi mainiosti hänen siniseen merimiespukuunsa.

»Kutsukaa nyt morsian», sanoi Caesar.




XXI.


Kate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli
kaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä
alkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi,
hän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä
vielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen
huudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi
konemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»

Omituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman
hymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa
ihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena
odottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun
sairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Nancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti:
»Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko
paistaa täydeltä terältä.»

»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.

He tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa,
vaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun
se pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja
ilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen
peilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat
surulliset, mutta loistavat.

Kirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi
jännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan
äärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen
etäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman
hämäräksi.

Vihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina,
että kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän
lauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli
päässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan
kuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian
yhtyy meihin kirkolla.»

Kate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla
äänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä
katseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi
ja veti morsiushunnun hänen silmillensä.

Seuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja
valkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja
toisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.

»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.

»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä,
että sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»

Ihmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti
myöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa
vanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen
hajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja
sitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.

Silloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se
oli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi
hätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta.
Ihmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten:
Onnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä
äänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen
kourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

Hitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa,
kuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja
harmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he
juhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön
ihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui
vielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He
kulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja
pari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet
kellastuivat kuivuvalla ruohikolla.

Kaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli
hänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa.
Hän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin
toivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin
ihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet
pelastaisi.

He ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli
pysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului
ääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä
kohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen
kasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.

»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.

Taas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate
hymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa
häivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen,
odottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli
Kate.

Kirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä
seppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala
siunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon
ovelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko,
jonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten
peittämä kallio keskellä merta.

Isänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli
täynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin
lintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja
he katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä
ja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen
juhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului
ihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka
kalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki
säälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.

»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.

»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.

Äkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen
vastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin —
valkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui
hänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi
taas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja
noitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi
päätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli
painuksissa.

Sitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta
Kate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista
raamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn
Ta Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran
nimeen.»

Äkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »... on
asetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien
tulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen
ajattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»

Katesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen
niskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.

Taas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn,
joka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon
ikuisesti vaiti.»

Kate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin.
Philipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli
kuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme
tapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä
side oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt,
sillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän
kohotti päätänsä, hän aikoi puhua.

Ei, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan
hänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan,
ainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti,
oi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi
jatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:

» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen
salaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan
teistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan
kristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa
se nyt.»

Pappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt
hänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este?
Olihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus
kauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä
varten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut
sitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi
ankarasti vavista.

Sitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori
puhui Petelle:

» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä...
niin kauan kuin te molemmat elätte.»

Ja sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä
rinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu
hänen korvillensa: »Tahdon.»

Tämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.

»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen
kanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä
avioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä,
rakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja
kieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin
kauan kuin te molemmat elätte?»

Katen sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta:
»Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä
ja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän
huomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys.
Sitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle
hiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.

»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.

Pastori kumartui häneen päin ja kuiskasi hänelle: »Sanokaa 'tahdon'.»

»Ah!» mutisi Kate.

»'Tah-don' siinä kaikki, rakas ystävä. Sanokaa minun jäljessäni:
'tahdon'.»

Kate koetti liikuttaa huuliansa, mutta sanat eivät tulleet ja pappi
oikeastaan vastasi hänen puolestansa.

Seuraava, mitä hän tajusi, oli että joku tarttui hänen käteensä.
Hänestä tuntui nyt turvallisemmalta, kun hänen kylmät sormensa
lepäsivät suuressa lämpimässä kädessä. Se oli Pete ja hän puhui
jotakin. Kate ei kuullut, mitä hän sanoi, mutta hänen tunteensa kertoi
sanojen sisällyksen.

»'Minä Peter Quilliam otan sinut Katherine Cregeen — —'»

Mutta se kaikki kuului epäselvänä kohinana, niinkuin aallot hukkuvat
rannan hiekkaan, eikä hän mitään tajunnut.

Pappi puhui hänelle taaskin, hiljaa, lempeästi, hyväilevästi aivan kuin
pelästyneelle lapselle: »Älkää pelätkö rakas ystäväni, koettakaa puhua
minun jäljessäni, teillä ei ole mitään kiirettä.»

Sitten ääneen : »'Minä Katherine Cregeen'»

Hänen kurkkuansa kuristi; hän sammalsi, mutta vihdoin hän puhui
soinnuttomalla äänellä aivan kuin unissansa.

»'Minä Katherine Cregeen — —'»

»'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Soinnuton ääni katkesi — — »'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Ja sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat
selvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.

»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»

»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»

»— — 'tästä hetkestä alkaen... kunnes kuolema meidät erottaa — — '»

»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»

»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»

»— — 'lupauksen — —'»

Viimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä
ja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä
parvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu
auki ja silmät suurina.

Pete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen
sormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen
sanansa:

»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua
myötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä
osakseni saan. Amen.»

Taas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete
hyväili sen selkää toisella kädellänsä.

Tämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän
vähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta
puolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka,
lukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja
alkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:

»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi;
sinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä.
Niinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti,
A-men.»

Nyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen
äitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä
kylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja
kohtuus.»

Pastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli
näkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»

Avoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun
hän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja
hermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi
hänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea,
rouva Quilliam.»

Se oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät
hetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi
ajellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien
taakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja
uudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli
kuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki
olivat pihalla.




XXII.


Philip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä
viha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se
oli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli
häntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi,
että hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät
kirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen
katseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti»,
ja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan
hänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta
kun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen
tuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se
kauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko
loukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi
mitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja
kostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin
ja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa
toisen miehen kanssa ja rakastaa toista?

Hyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä
elämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä
suorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta
ja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi
kuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän
katsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä
hetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden
tunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei
hän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä
kunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän
kulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille,
raateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja
hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.




XXIII.


Neljä satuloitua hevosta kuopi valmiina maata ja ratsastajat odottivat
kirkon portin edessä. Sinä hetkenä kuin morsian ja sulhanen ilmestyivät
kirkosta, hevoset lähtivät hirvittävää laukkaa Caesarin taloa kohden
Kate ja Pete, Caesar, Mummi ja Nancy, joiden lisäksi oli tullut Philip
ja pastori Quiggin, palasivat katetuissa vaunuissa kotiin.

Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut suuri joukko tyttöjä, jotka
juoksivat esille vielä leikkaamattomalta viljapellolta. He vetivät
olkinuoran poikki tien ja vaativat tullia, ennenkuin päästäisivät
vaunut menemään. Pete, joka istui oven pielessä, pisti päänsä ulos
ja kysyi juhlallisesti tyytyisivätkö nämä naisryövärit rahaan vai
tahtoisivatko he tullin luonnossa — puoli kruunua kullekin tai suudelma
jokaiselle. Nauraen vastasivat tytöt, ettei heillä ollut suinkaan
mitään vastaan saada molemmat. Tämän kuullessansa Pete kuiskasi kätensä
takaa, että rouva oli näkemässä ja sitten hän otti paperipussin, joka
oli kova ja pullea kuin tykinkuula, kohotti sen ilmaan, jossa halkaisi
sen niin että rahat lensivät tyttöjoukkoon.

»Keijukaisen» portilla odotti neljä ratsastajaa heitä höyryävien
hevosten selässä. Ensin saapunut oli saanut palkinnoksensa pullon
rommia. Hänellä oli vielä toinenkin vuosisatainen etuoikeus. Kun vaunut
saapuivat oven eteen, hän astui morsiamen luokse ja mursi morsiuskakun
hänen päänsä päälle. Kilpaa koettivat hänen ympärilleen kokoontuneet
tytöt saada siitä palan, jotta voisivat seuraavaksi yöksi panna sen
päänsä alle ja saisivat nähdä unta siitä päivästä, jolloin he olisivat
yhtä ylpeitä ja onnellisia morsiamia.

Hää-aamiainen — hääpäivällinen — tarjottiin myllyn yläkerrassa, jota
käytettiin kappelina. Caesar istui pöydän päässä, Mummi toisella
ja Kate toisella puolellansa. Pete istui lähinnä Katea ja Philip
istui Mummin vieressä. Kirkkoherra oli asetettu toiseen päähän Nancy
Joen rinnalle ja osoitti tälle huomattavalle neidille erinomaista
kohteliaisuutta. Jonaique Jelly istui keskipöydässä kasvoillansa
halveksiva hymy, sillä lukkari John oli häntä vastapäätä viulu
polvillansa.

Naapurin eukot toivat nyt valmistamansa häränpaistit, lampaat,
kananpojat ja ankat, jotka Caesar ja pastori leikkelivät. Musta
Tom, joka aselevon vuoksi myöskin oli kutsuttu, tarjoili juomia
kahdeksantoista kannun lekkeristä ja välillä hän kiskoi itsekin, aivan
kuin olisi ollut janoon tukehtumaisillaan.

Caesarin lausuttua rukouksen he istuutuivat pöytään. Sitä melua, sitä
iloisuutta, sitä puheen sorinaa, sitä naurua! Kaikki oli hauskaa ja
sukkeluudet sinkoilivat ristiin rastiin. »Kuinka te voitte, John?»
— »En ole näin hyvin voinut moneen kuukauteen, herra, mutta niinhän
sanotaankin, että kaksi nälkäistä ateriaa synnyttää kolmannen —»
»Kuinkas te voitte, Tom?» — »Ei ole ollut aikaa haukata ainoatakaan
suupalaa, Caesar, niin paljon on minulla työtä juomanlaskemisessa.» —
»No, sen saa kyllä pian yksi ja toinen tuntea tukassansa.» — »Olettekos
te saanut mitään, Jonaique?» — »Runsaasti, herra, runsaasti. Täällähän
me istumme lihapatain ääressä. Se, joka saa täältä tähteet korjata,
saa viettää sunnuntaita viikon jokaisena päivänä.» — »Ottakaa tästä
häränpaistia, herra Tuomas Quilliam, vai pidättekö enemmän lampaan
käpälästä?» — »Minulla ei ole tapana valita, herra Cregeen. Maku ei
paljoa merkitse. Pääasia on, että saa tyhjän vatsansa täyteen.»

Mummi ylisti vihkimämenoja — ne olivat kauniit, ne olivat ihastuttavat
— hän ei luullut, että vanha pastori olisi sellaiseen kyennyt. Mutta
Caesar arvosteli sekä kirkkoa että kirkon palvelijoita. Hän ei ollut
tyytyväinen ristiin saarnatuolin yläpuolella, eikä myöskään papin
messupaitaan. »Turhuutta, herra, paavillista eksytystä», hän kuiskasi
Mummin ohi Philipille.

Ja sitten katosivat lampaan käpälät, häränpaistit ja linnut, ja sisään
tuli omenavanukas, pyöreä kuin täytetty lohi, ja se oli niin pitkä kuin
kaksikymmentä naulaa painava turska. Kuului ihastuksen huudahdus. »Ei
suinkaan tuo ole dynamiitti-vanukasta — vihreä kuin ruoho, hapan kuin
etikka.»

Katea kehoitettiin käymään käsiksi tähän suurenmoiseen otukseen. Hänen
kasvoillensa oli ilmestynyt heikko puna hänen päästyään kotiin. Hän
puhui vähän ja nauroikin joskus, aivan kuin paino hänen sydämeltään
olisi keventynyt joka hetki; Hän kohottautui hiukan, otti vatia lähinnä
olevalla kädellänsä veitsen, jonka hänen isänsä hänelle tarjosi
ja pisti sen vanukkaaseen. Hänen sitä tehdessään kaikkien silmät
tarkastelivat häntä. Vihkimäsormus hänen sormessaan kiilsi ja jokainen
saattoi sen nähdä.

»Katsokaapas tuota», huudahti Musta Tom. »Siinä on miehelle vaimo, joka
kelpaa. Häpeääköhän hän näyttää sormustaan, luuletteko? Eipä suinkaan,
katsokaahan.»

Silloin alkoivat nuoremmat naiset nauraa ja tirskua ja joku huudahti:
»Kas, tyttöparkaa, kirkossa hän on tullut vasenkätiseksi.»

»Samoin käy vielä teidänkin, kaunottareni», huudahti Pete. »Varokaa,
teille itsellenne voi tapahtua sama onnettomuus jonakin päivänä.»

Vadit ja lautaset vietiin pois, ja pastori nousi kiittämään ruoasta.

»Tuota ruokalukua en ole kuullut kuin kerran ennen, pastori Quiggin»,
sanoi Pete, »ja se oli», — hän sytytti piippunsa — »se oli jonkinlainen
hautajaisrukous.»

»Hautajaisrukous!»

Vähintäänkin tusina ääniä kertasi sanan ja samana hetteenä syntyi
pöydässä äänettömyys.

»Niin se kuitenkin oli», sanoi Pete. »Se tapahtui Johannesburgissa.
Kaksi toverusta oli asettunut asumaan sinne, ja toinen niistä meni
naimisiin muutaman tytön kanssa. Sievä tytön tyllykkä, tuollainen bueri
tyttö, joista varmaankin olette kuulleet puhuttavan, mutta hieman
kevytkenkäinen hempukka. Mies matkusti liikkeen asioissa sisämaahan ja
kun hän palasi syntyi siinä talossa hieman hämminkiä. Hänen toverinsa
oli hänen poissaollessaan lemmiskellyt nuorta rouvaa.»

»Sitä vailla, niinkö!» — »Kuinkas kävi?»

»Kävi? Mitäkö aviomies tuumi? Hän otti revolverin ja vaati toverinsa
tilille. Tämä oli viheliäinen raukka — ei ryhtynyt ollenkaan
taisteluun. 'Armoa!' hän huusi. 'En voi', vastasi aviomies. 'Anna
hänelle anteeksi tämä ainoa kerta', pyysi vaimo. 'Yhdellä ainoalla
kerralla nainen joutuu turmioon', sanoi mies. 'Armoa, armoa'. 'Lue
rukouksesi.' 'Armoa, armoa, armoa', 'Liian myöhääni' ja aviomies ampui
hänet kuoliaaksi. Vaimo pyörtyi, mutta mies sanoi: 'Hän ei lukenut
rukoustansa — minun täytyy tehdä se hänen puolestansa.' Silloin
hän lankesi polvillensa ruumiin ääreen, mutta oli unohtanut kaikki
rukoukset — muisti vain tämän ainoan pöytäsiunauksen ja luki sen.»

Kaikki huokasivat raskaasti Peten lopetettua juttunsa, ja Caesar
kumartui Philipiin, jonka kasvot olivat kuolemankalpeat, ja sanoi:
»Kauheata, herra, kerrassaan kauheata! Mutta kaikesta huolimatta
aivan oikein, vai kuinka? Mitenkäs sananlaskussa sanotaan: 'Parempi
vihollinen kuin uskoton ystävä.'»

Philip vastasi hajamielisesti; hänen katseensa viipyi pöydän toisella
puolella. Äkkiä oli syntynyt liikettä Katen ympärillä.

»Vettä tänne», huudahti Pete. »Mikä hirvittävä pöllö olenkaan, kun
peloittelen ihmiset pahanpäiväisiksi hautajaisjutuillani.»

»Ei, ei», sanoi Kate, »ei minua pyörrytä. Miksi te sellaisia luulette?»

»Ei, ei tietenkään, ei», touhusi Nancy, joka siinä silmänräpäyksessä
oli paikalla. »Onko hän teistä muka kalpea? No, mitä siitä, mies? Sehän
on aivan luonnollista hääpäivänä. Juo kuitenkin yksi ryyppy, niin teet
minulle mieliksi.»

Kate joi veden ja lasi kalisi hampaita vasten ja sitten hän alkoi
nauraa. Pastorin pyöreät punaiset kasvot kohosivat pöydän toisessa
päässä. »Ystävät», hän sanoi, »kääntäkäämme ajatuksemme tästä
surullisesta tarinasta iloisempiin asioihin. Täyttäkää lasinne
reunoja myöten ja juokaa minun kanssani malja tämän onnellisen parin
terveydeksi. Me kaikki tunnemme heidät molemmat. Me tunnemme morsiamen
kuuliaiseksi lapseksi ja suloiseksi tytöksi, jonka puhtaus ja luonne
ovat niin täydelliset, ettei kenenkään mieleen voi johtua epäjaloja
ajatuksia hänen läsnä-ollessansa. Sulhasessa me tunnemme todellisen
manilaisen miehen, rehdin, rehellisen ja totisen, miehen, joka sanoo
mitä ajattelee ja vastaa sanoistansa. Jumala on ollut heille hyvä ja
armollinen. Tällaisilla rehellisillä ja saastuttamattomilla sieluilla
on suuri syy kiittää ja ylistää Herraa. Heitä ei uhkaa ihmisen pahin
vihollinen, vihollinen, joka on heissä itsessänsä, heidän sydäntänsä
eivät pahat himot ole saastuttaneet. Me voimme siis koko sydämestämme
toivottaa heille onnea ja menestystä; mikä kohtalo heitä elämässä
odottaneekin, he tulevat aina olemaan onnellisia ja tyytyväisiä.»

»Oi, kuinka kaunista ja opettavaa!» huudahti Mummi silmiänsä pyyhkien.

»Turhuutta, paavillista harhamielisyyttä», mutisi Caesar. »Mihin hän
perisynnin jätti?»

Puhkesi suosionosoitusten myrsky. Kate nauroi yhä. Philipin pää oli
painunut alas.

»Ja nyt, ystävät», jatkoi pastori. »Kapteeni Quilliamilla on ollut
verraton menestys ulkomailla, mutta parhaimman ja onnistuneimman työnsä
hän suoritti heti kotiin palattuaan.». — Kuului huudahdus: »Tehkää itse
samoin, pastori.» — »Se on totta, minä en ole sitä tehnyt. Kaikki on
katoavaista, rakkaus ei ole tullut minun osakseni. Herra on asettanut
minut liittämään rakastavaiset avioliittoon, ja rakkauden olen minä
jättänyt itsestäni välittämättä seurakuntalaisilleni. Mutta täällä on
saapuvilla eräs nuori mies, jolle on koko maailma avoinna ja hän on
saavuttanut kaikki, mitä elämä voi tarjota, paitsi yhtä — vaimoa.»
— Katen nauru muuttui kovaääniseksi. — »Tänä aamuna on hän ollut
ystävänsä todistajana, kun tämä otti omaksensa puhtaan ja suloisen
immen. Sallikaa minun muistuttaa hänelle tekstin sanat: 'Mene ja tee
sinä samoin.'»

Malja juotiin seisaaltaan huutaen ja toivottaen onnea ja menestystä
»Kapteeni Petelle» ja samalla lyötiin pöytään ja tömistettiin jalkoja,
ja toinen suosion myrsky syntyi, kun Pete nousi vastataksensa
maljapuheeseen. Hetkisen hän katseli ympärilleen hymyillen ja
nyökkäillen joka puolelle ja sitten hän sanoi: »Minä en suinkaan ole
mikään puhuja. Parhaimman ja lyhimmän puheeni minä pidin tänä aamuna
kirkossa saneessani: »Tahdon.» Pastori on kehoittanut minun »Dooiney
mollani» tekemään samoin. Hän ei sitä voi. Pyydän anteeksi, arvoisat
naiset, koko saarella oli vain yksi hänelle sopiva tyttö, ja minä
olen sen omakseni saanut.» — Katen nauru muuttui kirkuvaksi. — »Minun
vaimoni — —.»

Tämän sanan jälkeen, joka lausuttiin kuin mies olisi ikänsä ollut
naimisissa, lyötiin kaksikymmentä savipiipun koppaa kappaleiksi pöytään
ja Peten puheen keskeytti riemukas naurun remakka.

»No, ihme ja kumma, eikö mies voi mainita omaa vaimoansa seurassa? No,
niin, kapteenin rouva Peter Quilliam — —»

Tämä antoi aihetta uusiin suosionosoituksiin ja taas täytettiin lasit.

»No eikö sekään kelpaa? Minusta ainakin asia on niin. 'Mitkä Jumala on
yhteen liittänyt, älköön ihminen niitä erottako' — eikö se ole niin,
pastori Quiggin? Mitä te sanotte siellä — ettäkö tuomari voi heidät
erottaa? No, tässä on meillä tuomari — mutta minä kuitenkin aion
vapauttaa hänet siitä työstä.»

Katen nauru yltyi melkein hillittömäksi. Pete nyökkäsi sivullensa ja
jatkoi tuodaksensa esille kaikki suurenmoiset puhujalahjansa. »Mutta
jos nyt minun »Dooiney mollani» ei voi mennä naimisiin minun vaimoni
kanssa, yhden asian hän kuitenkin voi tehdä — hän voi tehdä hänen
kotinsa omaksensa Ramseyssä, kun hän asettuu asumaan Douglasiin ja
sieltä joka kahden viikon päästä tulee tuomiokunnan asioissa tänne.»

Kate nauroi hillittömämmin kuin koskaan ennen, mutta Philip näytti
hätääntyneeltä, nousi puoliksi istualtaan ja sanoi pöydän yli:
»Minullahan on oma täti Balluressa. Pete.»

»Hän muuttaa pian sinun luoksesi täältä», sanoi Pete.

»Sitäpaitsi onhan matkustajille hotelleita», sanoi Philip.

»Niitä on niin paljon ja ne ovat niin keskinkertaisia, että minä juuri
senvuoksi sinua pyydän», selitti Pete.

»Minä annan arvoa sinun veljellisille tunteillesi», alkoi Philip.

»Onko tämä lupaus?» kysyi Pete.

»Ellen minä voi sinun hyvyyttäsi väistää — —»

»Ei, sinä et voi väistää sitä. Tämä on siis päätetty.»

»Minä kuolisin jos — —»

»Toivon, ettei minun ystävyyteni tappaisi sinua.»

Kun Philip suostui Peten vaatimukseen, kuului voimakas ja hyväksyvä
melu, mutta sen läpi kaikui Katen nauru kuin hätähuuto. Pete hyväili
hänen käsiselkäänsä ja jatkoi: »Ja nyt te, nuoret herrat siellä,
sallikaa vanhan ja kokeneen aviomiehen antaa hyvä neuvo — hän lupasi
tänä aamuna pois kaiken mitä hän omistaa, senvuoksi ei hän voi muuta
teille antaakaan. Vanhoista pojista minä en suuria toivo. Ne ovat
aivan kuin rivaton sanko, niitä ei voi ottaa mistään kiinni.» —
Syntyi supinaa ja pöydän ympärillä olijat nyhkivät kyynärpäillään
toisiansa. »Mitä te sanotte siellä? 'Kirkkoherra', sanotte te? No
kirkkoherra on suuri mies, mutta hänpä onkin pappi, näettehän. Herra
Christian, sanotte te? Hänellä on niin paljon työtä, ettei hän jouda
ajattelemaankaan naisväkeä. Me elämme yhdeksännentoista vuosisadalla,
pojat, ja monelle meistä elämä tuntuu ankaralta. Mutta jos nuotanveto
antaa vesiperän ja maanviljelys menee päin honkia, älkää silloin
allapäin antautuko huvimatkailijain juoksupojiksi. Jos teillä on
jommoinenkin sisäinen koneisto tai selvällä kielellä sanottuna, jos te
olette reiluja ja voimakkaita, oikeita manilaisia poikia, tehkää kuten
minä tein — lähtekää ulkomaille. Ottakaa siellä tilaisuudesta vaari.
Mitä Shakespeare sanookaan?» Pete pysähtyi. »Mitä hän nyt sanookaan.»
Pete kynsi korvallistaan. »Jotakin se oli nyt vuoksesta.» Pete ojensi
leveästi kätensä. »'Olkaa varuillanne vuoksen noustessa', hän sanoo,
'se voi tuoda tullessansa teidän onnenne'.»

Sitten Peten sydän heltyi. Katsahtaen Kateen hän jatkoi: »Ja kun sitten
tulette takaisin tälle vanhalle saarelle — tämänkaltaista paikkaa ei
ole maailmassa — te voitte saada omaksenne sydämenne lemmityn, Jumala
häntä siunatkoon. Työ on mustaa, mutta hopea on valkeata ja rakkaus on
suloista, vaikka ei olisi kuin perunaa ja silliä kolmasti päivässä,
samaa päivälliseksi ja samaa illalliseksi viikon jokaisena päivänä. Kun
olette kaukana, te uneksitte hänestä. 'Onko hän uskollinen?' 'Voiko
häneen luottaa?' Tietysti hän on uskollinen ja odottaa teitä ja sinä
hetkenä, kun joudutte kotiin, hän on valmis ottamaan teidät omaksensa.»
Kate nauroi yhä, aivan kuin ei olisi voinut lakata. »Pitäkää vain
varanne, että valitsette oikean tytön, pojat. Niitä on kyllä paljonkin
olemassa. Jos nuoret miehet meidän päivinämme ovat hienommin puettuja
ja paremmin kasvatettuja, kuin heidän isänsä, ovat myöskin nuoret
naiset kauniimpia ja hyveellisempiä kuin heidän äitinsä. Hankkikaa siis
jokainen itsellenne oma lemmitty ja pitäkää huoli, että karkoitatte
kodistanne perkeleet ja koronkiskurit.»

Nousi suosionosoitusten myrsky näiden Peten sanojen johdosta ja kun se
asettui, kuului Mustan Tomin juopunut, käheä ääni: »Ajakaa varis ulos
häähuoneesta.»

Kaikki nousivat katsomaan. Suuri varis, musta kuin yö, oli tullut
avoimesta ovesta myllyyn ja asteli tyyneesti ja huolettomasti aivan
kuin tämä olisi ollut sen oma koti ja se olisi täällä tottunut
nokkimaan karisseita jyviä.

»Tuo merkitsee avioeroa», sanoi Musta Tom.

»Ajakaa se tiehensä», huusi joku.

»Se on nuoren rouvan tehtävä», vastasi toinen.

»Missä on Kate?» huudahti Nancy.

Mutta Kate vaan katseli ja nauroi edelleen.

Vihdoin varis pyörähti ympäri ja lensi tiehensä noin huomaavain
katselijain lähettyviltä. Silloin sanoi Pete: »Kuka uskoo tuommoisia
vanhain eukkojen juttuja?»

Ja Caesar vastasi: »Ei, tietysti ei kukaan, yhtä vähän kuin minä uskon
keijukaisiin. Minä olen nukkunut Keijukalliolla yötä — siihen aikaan
kun en ollut pelastettu, tarkoitan — enkä minä milloinkaan ole yhtään
ainoaa keijukaista nähnyt.»

»Sepä olisikin ollut hullu keijukainen, joka olisi teille näyttäytynyt,
Caesar», sanoi Musta Tom.

Kello yhdeksän ajettiin kiessit portaan eteen ja nuoren parin oli määrä
ajaa niillä uuteen kotiinsa. Laulettiin »Lemmenliitto» ja »Kuningas
lempii morsiantaan», »Peukalolintujen metsästys» ja »Tuuli se toukoja
huojuttaa», ja tämän jälkeen kannettiin pöydät ulos ja tanssittiin
John lukkarin viulun ja Jonaique Jellyn klarinetin soidessa. Loistavin
silmin ja punoittavin poskin Kate otti osaa kaikkeen kiihkeästi,
villisti, melkeinpä raivoisasti, kunnes hänen sukulaisensa alkoivat
tulla levottomiksi ja Caesar kuiskasi Petelle, että hän ottaisi
vaimonsa ja veisi hänet kiireesti pois.

Kate meni noutamaan huoneestansa takkiansa ja hattuansa ja hänen
poissaollessansa Mummi ja Nancy Joe, jotka olivat erinomaisen
huomattavia henkilöitä, Nancy omituisessa päähineessään, joka
oli vinossa, seisoivat naisjoukon keskessä ja vastasivat näitten
osaaottaviin ja tungetteleviin kysymyksiin.

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, kuinka hän on voinut olla jalkeilla
näin kauan», sanoi Mummi.

»Enkä minä voi ymmärtää, kuinka minä voin olla jalkeilla täällä
senjälkeen, kun hän täältä lähtee», sanoi Nancy Joe vieden esiliinan
silmillensä.

Kate tuli alas puettuna. Koko joukko seurasi häntä ulos kokoontuen
kiessien ympärille ja lyhdyn valo lankesi heidän kasvoillensa; Pete
otti vaimonsa syliinsä ja voimakkailla käsillänsä nosti hänet kärryihin.

»Tänä iltana ette varmaankaan tahtoisi uskaltaa elämäänne turhan
vuoksi, vai mitä, kapteeni?» huudahti joku nauraen.

»Se on tiettykin», sanoi Pete hypähtäen Katen rinnalle, tarttui
ohjaksiin, heilautti piiskaa ja niin he ajoivat tiehensä.




XXIV.


Philip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja
käyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta.
Mutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli
lukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken —
että tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi,
että hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima
oli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen.
Seuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja
hajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys,
sääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton
hillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä
vaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli
Caesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti
raskaasti ja huohottaen.

»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa
sidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa,
herra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»

Mutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen
taloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki
tuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään
huomaamatta hiipi tiehensä.

Kaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta
hän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty
onni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli
hänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut
hänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa
ja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?

Tuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen,
tyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta
hän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli
sen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus
hänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä
muisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja
suunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän
asteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka
olivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.

Hän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin.
Sillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna,
huomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket
huomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen
pimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla?
Löytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate!
Tänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!




XXV.


Tuskin oli hevonen ottanut kuutta askelta pimeässä, kun Kate oli
vapautunut luonnottomasta kiihkostansa. Hän ei ollut voinut koko
päivänä hillitä itseänsä, mutta nyt hän oli taas oman olentonsa herra.
Hän tuli äänettömäksi ja hiljaiseksi, vieläpä juhlalliseksikin. Mutta
Pete jutteli ja lörpötteli iloisesti tämän päivän tapahtumista.
Muutaman talon ovelle, jonka ohi he kulkivat, olivat ihmiset
kokoontuneet puolipimeään huutamaan heille onnentoivotuksiansa ja Pete
vastasi heille iloisesti ja äänekkäästi. Heidän kuljettuaan sillan yli
oli myöskin »Inkiväärin» kapakan edustalle kokoontunut väkeä.

»Tuolla on ihmisiä, jotka odottavat meitä», sanoi Pete huitaisten
tammaa piiskallansa.

»Ajakaamme ohi», sanoi Kate hermostuneesti kuiskaten.

»Ei, kuule, se olisi epäystävällistä, ymmärräthän», sanoi Pete. »Ikävä
olisi pettää heitä ja antaa heidän turhaan odottaa. Me pysähdymme vain
muutamaksi minuutiksi ja sitten ajamme vähän reippaammin ja otamme ajan
takaisin. Ptruu, Tyttö, ptruu tamma, ptruu, no!»

Kun kiessit seisoivat kapakan ovella, kuului sisältä huuto: »Onnea
teille kapteeni, onnea teille rouva. Terveys, onni ja menestys
seuratkoon teitä molempia ja Herra antakoon teille lapsia ja onnea ja
pitkää ikää, kasvattaaksenne heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa.
Toivomme, että saatte nähdä lastenne lastenlapset, jotka siunaavat ja
ylistävät teitä.»

»Täyttäkää lasit, rouva Kelly», huudahti Pete.

»Aja pois, niin olet kiltti», sanoi Kate kärsimättömästi kuiskaten ja
veti Peteä takin hihasta.

Tähdet alkoivat tuikkia ja kuu pilkistä esille. Viimeinen heinä
rantaniityillä oli luokona ja tuoksui. Kate värisi ja Pete asetti
viltin hänen hartioillensa. Ja sitten hän alkoi lauleskella. Hän lauloi
paloja kaikista lauluista, joita tänä iltana oli laulettu, mutta aina
hän palasi samaan vanhaan manilaiseen lauluun, joka alkaa:

    »Pieni punalintu mättähällä liehuu,
    Missä olit sa viime yötä?»

niin hän lauloi kuten iso poika, kiessien jyristessä pimeällä tiellä ja
Kate istui hänen rinnallansa ja vapisi.

Pian he tulivat kaupunkiin, ajoivat pitkin Parlamentin katua, kulkivat
raatihuoneen ohi, joka oli melkein kokonansa puitten peitossa,
kääntyivät torin kulmassa ja ajoivat suoraan Jalavaharjuun.

»Vihdoinkin olemme kotona», huudahti Pete hypähtäen alas rattailta.

Koira alkoi haukkua sisällä talossa. »Kuuletkos tuota?» sanoi Pete. »Se
on isäntänä talossa minun poissa ollessani.»

Eteisen ovi avattiin ja hauskannäköinen nainen leskenmyssy päässä tuli
ulos sytytetty kynttilä kädessä.

»Tässä on sinun taloudenhoitajasi, rouva Gorry», sanoi Pete.

Kate ei vastannut mitään. Hän istui ja tuijotteli hevoseen, joka
höyrysi kiessien lyhtyjen valossa. Pete nosti hänet alas, niinkuin
oli nostanut rattaillekin. Sitten rouva Gorry otti häntä kädestä ja
sanoi: »Huomatkaa portaat, rouva — tätä tietä, rouva», johtaen häntä
portista ja käytävää pihan yli ja ylös eteiseen. Eteisestä avautui ovi
neliömäiseen saliin, joka oli kalustettu seurusteluhuoneeksi. Tuli
paloi takassa. Lamppu oli sytytetty, pöytä katettu illallista varten ja
koko huone oli lämmin ja kodikas.

»Kas niin, mitäs sinä tästä sanot», kysyi Pete, joka tuli jäljessä
sisään piiska kädessä.

Kate katseli ympärillensä; hän ei puhunut mitään, kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä.

»Eikö — tämä kelpaisi vaikka tuomarin rouvalle?» sanoi Pete ja
osoitteli kaikkea piiskan varrella aivan kuin hän olisi ollut
virallinen ohjaaja.

Kate ei jaksanut kestää enempää. Hän lyyhähti tuolille ja purskahti
haikeaan itkuun. Peten säteileville kasvoille ilmestyi heti toinen ilme.

»Rakas ystäväni, mikä sinun on?» hän sanoi. »Tyttö parkani, mikä sinua
huolettaa? Sano se minulle, lemmikkini — sano, kerro minulle kaikki.»

»Ei se ole mitään, Pete, ei kerrassaan mitään. Älä kysele», sanoi
Kate. Mutta yhä hän nyyhkytti aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumaisillaan.

Pete seisoi hetkisen hänen vieressänsä, silitellen hänen kättänsä.
Sitten hän sanoi hillityllä vapisevalla äänellä: »Minä tiedän,
että tytön on hirveän raskasta jättää isänsä ja äitinsä ja kaikki,
jotka ovat olleet hänelle rakkaat ja kalliit lapsuudesta asti ja
tulla miehensä taloon ja sanoa: 'Menneisyys on ollut hyvin ihana
minulle, mutta minä jätän kuitenkin kaikki ja sinun rinnallasi luotan
tulevaisuuteen.' Se on raskasta, rakkaani, minä tiedän, että se on
raskasta.»

»Oi, jätä minut, jätä minut yksin!» huudahti Kate yhä itkien.

Pete pyyhkäisi takkinsa hihalla silmiänsä ja sanoi: »Auttakaa häntä
huoneeseensa, rouva Gorry, sill'aikaa kun minä vien tamman talliin.»

Sitten hän vihelsi koiraansa, joka oli katsellut häntä takan edessä
olevalta matolta ja meni ulos. Piiskan varsi viisti lattiata hänen
jäljessänsä.

Rouva Gorry näytti hyvin huolestuneelta johtaessaan Katen yläkertaan
hänen huoneeseensa. Eikö hän syö illalistansa? Hajusuola on hyvin hyvää
päänsärkyä vastaan — saisiko hän hakea alakerrasta pullonsa? Monien
hyödyttömien kysymysten ja hermostuneitten kieltojen jälkeen tuo kunnon
eukko lausui Katelle hyvää yötä ja jätti hänet.

Jäätyään yksin Kate purskahti vieläkin hillittömämpään itkuun.
Myrskypilvet, jotka olivat kokoontuneet, olivat viimeinkin puhjenneet
sateeksi. Tuntui kuin hän nyt vasta olisi ymmärtänyt päivän suuren
onnettomuuden merkityksen. Vuosikausien toiveet ja unelmat olivat
vain odottaneet tätä hetkeä murskautuakseen kappaleiksi. Kaikki oli
nyt ohi. Taistelu kohtaloa vastaan oli loppunut ja kiihoittunut
ja teeskennelty mieliala, jolla hän oli koettanut karkoittaa sen
viheliäisyyden tunteen, joka oli tahtonut hänet valloittaa, palasi nyt
sitä tuskaisempana.

Hän ajatteli Philipiä ja hänen tuskansa sai lievitystä. Hänen
naisellisuutensa ei ollut niin kokonansa tahrattu ettei hänelle
naisellinen ylpeytensä olisi ollenkaan lohtua tuottanut. Hän näki
nyt suhteensa Philipiin ja ymmärsi että oli nyt kostanut hänelle.
Philip rakasti häntä, eikä koskaan lakkaisi häntä rakastamasta.
Kuinka hän koettaisikin karkoittaa häntä ajatuksistansa, hän palaisi
uudestansa. Se oli sitä varmempaa, kuta saavuttamattomammaksi hän oli
tullut sentähden, että hän oli toisen vaimo. Jos hän päivisin saattoi
karkoittaa hänet luotansa suorittaaksensa monia maailmallisia tehtäviä,
joiden vuoksi hän oli uhrannut hänet, palaisi hän yön tullen hänen
luoksensa, eikä häntä voisi karkoittaa. Philip ei voisi koskaan nukkua
näkemättä häntä. Jokaisessa unessa hän ojentaisi kätensä häntä kohden,
mutta hän ei olisi saavutettavissa, ja silloin hän heräisi tuskasta
nyyhkyttäen. Nämä ajatukset tuottivat todellista iloa, vaikka ne
raatelivat niin kauheasti hänen sydäntänsä.

Hän sai voimaa tästä kauheasta lohdutuksesta ja rouva Gorry, joka asui
alakerran huoneessa sillä kohtaa, kuunnellen henkeään pidätellen,
huomasi, että itku oli asettunut. Pää käsien varassa Kate istui
ja ajatteli, ettei hänen tarvinnut itseään mistään moittia, ettei
hän ollut voinut menetellä toisin. Se ei ollut hänen syynsä, että
avioliitosta oli tullut tosi, vaan että hänen oli täytynyt taipua
olosuhteisiin ja voimakas, armahtamaton virta oli vienyt hänet
mukanansa. Siihen oli vaikuttanut hänen isänsä, Pete ja kaikki. Hän
sanoi vielä itsellensä, että hän kaikesta huolimatta oli menetellyt
oikein. Täällä hän nyt oli rauhallisessa satamassa, suojassa siltä
kauhealta myrskyltä, joka häntä uhkasi. Täällä olisi turvallista,
täällä olisi rauha.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Yö oli niin tyyni ja rauhallinen näitten
seinien sisällä. Kate laski kätensä alas ja katseli ympärillensä.
Leppeänä paloi tuli takassa ja lämmitti hänen jalkojansa ja lampaan
nahoista tehdyt matot peittivät lattiaa. Lamppu paloi pöydällä hänen
takanansa. Toisella puolen oli vaatesäiliö, joka oli kuin vanha
kaappi ja ovena siinä oli korkea peili; toisella puolen oli vuode ja
vaaleanpunaiset verhot riippuivat sen edessä, niin että se oli aivan
kuin teltta. Tämä tuntui niin omituisen tutulta, tuntui aivan kuin
hän olisi elänyt täällä lapsuudestaan asti. Hän nousi seisoalleen ja
tarkasteli tarkemmin huonetta ja kaikki selvisi hänelle sinä hetkenä.
Huone oli kalustettu aivan samalla tavalla kuin hänen oma huoneensa
kotona. Kaikki oli vain uutta ja komeampaa. Oli kuin hänen oma
henkensä olisi ollut täällä sill'aikaa, kun hän lepäsi vuoteessansa
siellä kotona, kuin hän omin käsin olisi järjestänyt kaiken, — aivan
kuin tapahtuu tyttöjen suloisissa unissa, jolloin tavalliset esineet
muuttuvat suurenmoisiksi ja ihaniksi.

Kyyneleet kohosivat uudestansa Katen silmiin ja hän alkoi avata
takkiansa. Sitä tehdessänsä hänen katseensa sattui muutamaan
esineeseen, joka oli pukeutumispöydällä ja johon oli kiinnitetty
paperilappu. Hän otti sen käteensä. Se oli pieni peili, samanlainen
kuin hänen omansa kotona, mutta norsunluupuitteinen, ja paperilappuun
oli kirjoitettu:

    »Sen sijan joka särkys surella rakkautela Kirrylle.
                                                 peat.»

Hänen sydämensä sykki raivoisasti. Tunteitten tulva täytti hänen
olentonsa. Hän heitti peilin kädestänsä aivan kuin se olisi polttanut.
Hän peitti molemmilla käsillänsä kasvonsa. Kaikki huoneessa näytti
syyttävän häntä. Tähän asti hän oli ajatellut ainoastaan Philipiä.
Ensikerran hän nyt ajatteli Peteä.

Hän oli rikkonut häntä vastaan — syvästi, kauheasti — eikä ollut
vähintäkään toivoa, että tämän olisi mitenkään voinut saada anteeksi
ja sovittaa. Pete rakasti häntä, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin,
oli tuonut hänet omaan, kotiinsa, tähän rauhan satamaan — ja hän
puolestansa oli kavaltanut ja pettänyt hänet — hän oli suostunut
menemään naimisiin hänen kanssaan, vaikka rakasti toista.

Äkillinen voimattomuuden puuska valtasi hänet. Häntä pyörrytti ja
hän oli vähällä kaatua. Vielä kauheampi muisto oli vallannut hänen
mielensä. Se oli kuin musta korppi, joka räpytteli siipiänsä hänen
päänsä ympärillä. Hän tunsi, miten valtimo jyskytti hänen ohimoillansa.
Tuntui kuin tämä tuska olisi imenyt veren hänen sydämestänsä.

Juuri silloin kuului Peten ääni, joka kaikui ympäri talon, kun hän
reippaasti asteli pihalla:

    »Pieni punalintu mättähällä liehuu,
    Missä olit sa viime yötä?»

Hän kuuli hänen avaavan portin pihaan, lyövän sen kiinni, tulevan
reippaasti astellen käytävää pitkin, sulkevan talon ulko-oven ja
lukitsevan sen sisäpuolelta. Sitten hän kuuli hänen syvän äänensä
puhuvan alhaalla.

»Voiko hän nyt paremmin, rouva Gorry?»

»Kyllä, kyllä, paljon paremmin, herra, niin ainakin luulen; jo kymmenen
minuutin ajan hän on ollut aivan vaiti.»

»Hänen täytyy saada aikaa rauhoittua, poloisen! Sellaisia hentoja
astioita täytyy käsitellä hellävaroen.»

Pian tämän jälkeen Kate kuuli hänen lähettävän rouva Gorryn levolle
ja sanovan, ettei hän enää mitään tarvinnut. Hän ei huolinut ruoasta
ja aikoi mennä pian levolle. Tämän jälkeen talossa vallitsi täysi
hiljaisuus ja tupakan haju leijaili portaita yläkertaan.

Katen kuuma hengitys kävi yhä raskaammaksi ja hikipisarat valuivat
hänen otsaltansa. Hän oli pyörtymäisillänsä ja hänen täytyi pitää
kiinni uunin reunasta.

»Se on mahdotonta», hän ajatteli. »Hän ei saa tulla. Minun täytyy mennä
hänen luoksensa ja sanoa: 'Pete, anna minulle anteeksi, minä olenkin
todella toisen vaimo'.»

Ja niin hän kertoisi hänelle kaikki. Niin, hänen täytyi tunnustaa
hänelle nyt kaikki. Oh, hän ei ollenkaan pelännyt. Hänen rakkautensa
oli suuri. Pete kyllä tekisi mitä hän, Kate, toivoi.

Hän astui muutamia askeleita ovelle päin, mutta pysähtyi niinkuin
suitset olisivat häntä kiskaisseet. Pete varmaankin sanoisi:
»Tarkoitatko sinä, että sinä olet käyttänyt minua häpeäsi suojana?
Pyydätkö sinä, että minä eläisin tässä talossa yhdessä sinun kanssasi
antamatta kenenkään aavistaa, että me elämmekin erossa? Miksi sinä
sitten et kysynyt minulta eilen? Miksi sinä kysyt vasta nyt, kun on
liian myöhäistä valita?»

Ei, hän ei voisi tunnustaa. Jos tunnustaminen oli ollut vaikeata eilen,
oli se tuhat kertaa vaikeampaa tänään ja se olisi lullannen tuhatta
kertaa vaikeampaa huomenna.

Kate otti takkinsa, jonka hän oli heittänyt päällänsä. Hänen
täytyi paeta täältä. Mihin tahansa sillä ei väliä. Tämä oli ainoa
mahdollisuus, ainoa tapa, jolla voi vapautua tästä hirvittävästä ja
peloittavasta tuskasta. Pete oli alakerran eteissalissa, mutta tottahan
täältä löytyi joku takatie ulos; hänen täytyi se löytää.

Hän väänsi lampun pienelle ja tarttui ovenripaan. Silloin hän näki
valon häivähtävän portaissa ja kuuli keveitä askeleita. Se oli Pete,
joka kynttilä kädessä sukkasillaan tuli tänne ylös. Hän pysähtyi
puoliväliin, aivankuin olisi kuullut lukon rasahduksen ja meni sitten
äänettömin askelin takaisin alas.

Kate sulki oven. Hän ei lähtisi. Jos hän jättäisi talon tänä yönä,
hän häpäisisi Peten ja heittäisi hänet juoruille alttiiksi. Oikeata
salaisuutta ei koskaan saataisi tietää. Oikea rikollinen ei koskaan
tulisi päivänvaloon, mutta häväisten osoitettaisiin sormella miestä,
joka oli tarjonnut hänelle turvaa ja suojaa, ja nöyryytys ja
itsesoimaukset tappaisivat hänet.

Tämä ajatus pysähdytti hänet sinä hetkenä ja kun hän siitä vapautui,
täytti hänen mielensä pelko, joka oli vieläkin kauheampi. Hän oli nyt
Peten laillinen vaimo ja aviomiehen oikeudella hän oli hänen herransa.
Hänellä oli oikeus tulla hänen luoksensa ja hän tahtoisi tulla. Sitä
oli mahdoton välttää, sen täytyi tapahtua. Nyt ei ollut enää kysymys
nuorukaisen ja tytön haaveista eikä vaihtoehdoista, vaan todellinen
elämä oli avautunut hänen eteensä — todellisuus, joka tulee kerran
jokaisen vaimon eteen, joka on joutunut lailliseen avioliittoon. Hän
oli Peten vihitty vaimo. Maailman silmissä, lain mukaan hän oli hänen,
ja pako hänen luotansa oli mahdoton.

Hänen täytyi jäädä tänne. Jumala itse oli niin tahtonut. Mitä
häpeällistä hänen entisessä suhteessansa Philipiin oli ollut, se oli
hänen oma salaisuutensa. Jumala yksin tiesi siitä ja Hän pitäisi
sen salassa. Se oli hänen sydämensä musta kammio, jonka Jumala
yksin saattoi avata. Hän ei avaisi sitä ennen kuin sinä suurena
tuomiopäivänä, jolloin Philip seisoisi hänen rinnallansa, ja hän voisi
osoittaa häntä sanoen: »syy on hänen, oi, Jumala, eikä minun», ja suuri
tuomari tuomitsisi heidän välillänsä. Mutta hän alkoi taas itkeä aivan
kuin yksinäinen lapsi pimeässä. Kun hän heitti toisen kerran pois
takkinsa, kahisi hänen hameensa ja hän katsahti ympärillensä muistaen,
että oli hääpuvussa. Sitten hän katseli huonetta ja muisti, että se
oli hänen häähuoneensa. Hän muisti kuinka hän oli unelmoinut tulevansa
morsiuspuvussa morsiuskamariinsa — ylpeänä — peläten, väristen
rakkaudesta, punastuen ilosta ja kuiskaten itsellensä: »tämä on minun
— ja tämä — hiin on antanut sen minulle, sillä hän rakastaa minua ja
minä rakastan häntä ja hän on minun ja minä olen hänen, ja hän on minun
rakkaani ja herrani ja hän tulee minun luokseni — —»

Kuului hiljainen naputus ovelta. Väristys kävi hänen lävitsensä.
Naputus uudistui. Se viilteli hänen luitansa ja ytimiänsä.

»Kirry», kuiskasi ääni ulkopuolelta.

Hän ei vastannut.

»Se on vain Pete.»

Hän ei vieläkään puhunut eikä liikahtanut.

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten puoliksi levoton, puoliksi iloinen
itkun ja naurun sekainen ääni kuului aivan kuin suuri sydän olisi
tahtonut haljeta tuhansista tunteista: »Minä tulen sisään, lemmittyni!»




Neljäs osa.

MIES JA VAIMO.




I.


Seuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun
alkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista
Petelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin
mieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen
tuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet
ominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio,
hävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta,
jonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi
heidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi
tulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän
kyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta
ei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa
vaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan
Philipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä
uudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa,
on juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain
Philipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.

Nyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso.
Pete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat
aamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse
taloudesta huolta, Pete.»

»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä
talossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi
käskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»

Pelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti
paikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita,
huoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito
oli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen
ensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja
viheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut
niin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein
kirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei
hän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä
kaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja
syytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.

Hänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän
velvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi
paperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat
eivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse
villalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt
— kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän
tutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa
kaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli
uuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän,
säästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna
tärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi
kuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo
olla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata
kenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri
leväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.

Kauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen
viikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja
laskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen
tavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa
osoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle
suutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän
piti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.

»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla
runokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.

Pete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta
sitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä _minä_ sen sitten tietäisin?»

»Se on suuri M, Pete.»

»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden
totta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»

»Ja tuo on suuri A.»

»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»

»Ja tämä on B.»

»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»

»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.

Pete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän
sanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat,
Kirry.»

»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne
kirjoitetaan», sanoi Kate.

Kate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.

»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.

»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.

»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.

Seuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa,
mutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä
ja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään,
rakkaani», hän sanoi.

»Kuinka niin, Pete?»

»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut
ja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko
kirjassa.»

»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.

»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa,
»tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»

»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit _rik_. Tässä
on — _rakkaus_.»

Pete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi
tuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy
ensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»

»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.

»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä
se sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»

Kahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi
niihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli
kirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat
tämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä
hädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa
osakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten
matkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta
uusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä
perustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi
teeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä.
Kaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen
koreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien
verenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä
salaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja
hyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet
hän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä.
»Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän
ajatteli.

Eräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea
lakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä
lukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään»,
sanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.

Kate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja
nöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.




II.


Kun he olivat olleet kuukauden naimisissa, tuli eräänä päivänä pihaan
portista mies, joka näytti aralta ja ujoilevalta. Koira, joka loikoili
laiskasti päivän paisteessa portaan vieressä, hyökkäsi ylös ja alkoi
haukkua raivokkaasti.

»Kuka tuo on, joka tulee tuolla käytävällä ja vilkuilee tuolla tavalla
ympärillensä?» kysyi Pete.

Kate katsahti ulos. »Se on Ross Christian», hän sanoi hampaittensa
välistä, sillä hänen oli vaikea hengittää.

Ross astui portaita kohden, ja Pete meni ovelle häntä vastaan. Tulijan
kasvot olivat pöhöttyneet, mutta kalpeat ja hän puhui hiljaa ja
venytellen ja hänen olennossaan oli samalla kertaa sekä ivaa, että
alentuvaisuutta.

»Teidän koiranne kanssa ei ole helppo tulla ystäväksi, Pete», hän sanoi.

»Se on samanlainen kuin isäntänsäkin, herraseni; se on kokonaan sen
periaatteita vastaan», selitti Pete.

Ross naurahti hiukan — »se tahtoo, että sitä on lähestyttävä
kunnioituksella, niinkö?»

»Katsokaahan, se on elänyt maailmassa sangen kauan ja saanut nähdä yhtä
ja toista», sanoi Pete.

Ross katsahti häneen terävästi ja sanoi sitten aivan toisella äänellä
»Minä pistäysin tänne onnittelemaan teitä ja lausumaan teidät
tervetulleeksi kotiin terveenä ja reippaana, herra Quilliam.»

»Olette tervetullut, herra», hymyili Pete.

Pete astui edeltä ja näytti hänelle tietä taloon. Ross asteli jäljessä
ja kumarsi jäykästi Katelle, joka istui tuolilla ja ratkoi vanhaa
hamettansa.

»En kuitenkaan voi salata, että minulla on toinenkin syy käyntiini —
itse asiassa se on aivan yksityistä laatua», sanoi Ross katsahtaen
Kateen.

Kate kokosi käsityön toiseen käteensä, pani sakset pöydälle ja nousi
mennäksensä.

Pete teki kädellänsä kieltävän liikkeen. »Minun vaimoni tietää kaikki
asiani», hän selitti.

Ross naurahti taaskin hieman halveksuvasti. »Muistattehan, mitä
sananlasku sanoo salaisuuksista, kapteeni — se on liian suuri yhdelle,
kahdelle paras ja kolmelle aivan kiusallinen.»

»Mies ja hänen vaimonsa on yksi, herra — meitä on siis vain kaksi»,
sanoi Pete.

Kate otti uudestansa saksensa ja jatkoi vaivaantuneen näköisenä
työtänsä. Ross väänteli tuolillansa hiukan ja sanoi: »No, siinä
tapauksessa minun täytyy tässä sanoa teille asiani, Peter.»

»Quilliam, jos suvaitsette, herra», sanoi Pete piippuansa täytellen.

Ross ei ollut kuulevinaan huomautusta.

»Oikeastaan on aivan luonnollista, tuota — tavallansa se koskee meidän
isäämme.»

»Niin, niin, kyllä sinä olet kuitenkin aika vekara», ajatteli Pete
piippuansa sytytellen.

»Viisi vuotta sitten hän antoi minulle vuotuisen määrärahan ja lähetti
minut Lontooseen lukemaan lakia. Hän uskoo, että minä Englannissa
suoritin tutkintoni, ja että minulla siellä on oikeus harjoittaa
tuomarinammattia, ja nyt hän tahtoo, että minä hankin saman oikeuden
myöskin täällä Man-saarella.»

Tupakka Peten piipussa lakkasi kuohumasta ja tuhisemasta. »Entäs
sitten?»

»Se on kuitenkin mahdotonta», selitti Ross.

»Kuinka niin? Asiat eivät ole menneet teidän mielenne mukaan, vai?»

»Sanoakseni teille totuuden, kapteeni, minä heti tultuani Lontooseen
jouduin hieman häilyvään seurapiiriin. Minä luulin, että ystäväni
olivat rikkaita miehiä, enkä minä itse ole ollut koskaan mikään
kitupiikki. Siellä oli Monty, Fancy-klubin omistaja — » sakset Katen
kädessä kilisivät ja pysähtyivät — Ross vaikeni, mutta virkahti sitten:
»Itse asiassa minä en ole valmistunut mihinkään, enkä minä ikä päivänä
ole mitään lukenutkaan.»

Ross pyöri tuolillansa ja katsahti luomiensa alta Kateen. Pete kumartui
eteenpäin ja sanaa virkkamatta päästeli pulleita savuja takan aukkoon.

»Kuten näette, minä puhun aivan avomielisesti, Peter — jokin pakottaa
minut siihen. No, omituistahan olisikin, ellei nyt voisi pieniä
hairahduksiansa kertoa omalle veljellensä, Peter----»

»Älkää puhuko mitään veljeydestä», sanoi Pete. »Mitä minun olisi
tehtävä teidän hyväksenne?»

»Lainatkaa minulle niin paljon, että minä voin tehdä sen, minkä isäni
luulee minun jo tehneen», sanoi Ross ja lisäsi sitten kiireesti:
»tietysti minä annan teille velkakirjan lainasta.»

»Minä olen kuullut sanottavan, herra Christian», sanoi Pete, »etteivät
teidän velkakirjanne ole kissankultaa arvokkaammat.»

»Silloin on joku panetellut minua teille, kapteeni. Suostukaa siis
pyyntööni isämme tähden — hänen hartain halunsa on, että minä saisin
tuomarinviran — ehkäpä jokin mahdollisuus on vieläkin siihen olemassa.»

»On», sanoi Pete lyöden kämmenellänsä pöytään, »ja siihen virkaan on
myöskin kelvollisempia miehiä.»

Ross katsahti Kateen ja halveksiva hymy välähti hänen pahaenteisillä
kasvoillansa. »Miten kaunista onkaan», hän sanoi, »kun vaimon parhaat
ystävät samalla ovat myöskin aviomiehen parhaita ystäviä.»

»Niin ovatkin», sanoi Pete ja Ross naurahti taas hiukan ja Katen
saksien kilinä oli taaskin lakannut. »Mitä teihin tulee, herraseni»,
sanoi Pete nousten seisoallean, »niin kaikella kunnioituksella
sanottuna te olette kuin merimetso, joka on niellyt kalan pyrstö
edeltä. Evät ovat tarttuneet sen kurkkuun», tässä hän löi
ystävällisesti Rossia olkapäälle, »eikä teidän olisi pitänyt tulla
isänne, pojan luokse pyytämään, että hän huuhtelisi sen alas.»

Juuri kun Ross lähti, tuli Caesar sisään. »Mitä tuo ryökäle täältä
tahtoi?» murahti hän.

»Hänen purtensa on jäänyt kuiville», huomautti Pete.

»Niin se aina on ollut ja niin se aina tulee olemaan. Hän on syntynyt
matalalla vedellä ja vielä kuolee kuivalle kalliolle. Lainaamassa
rahaa, vai?» kysyi Caesar katsellen tutkivasti ympärillensä.

»Koetti lainata», hymähti Pete välinpitämättömästi.

»Lainaa hänelle, poikaseni», sanoi Caesar arvelematta. »Häneen itseensä
ei kyllä ole luottamista, mutta lainaa hänelle hänen perintöjänsä
vastaan. Tai lainaa vanhukselle itsellensä sillä ehdolla, että hän
kiinnittää Ballawhainen. Tuo hurvittele kuitenkin kaiken — omaisuus
lankeaa sinulle, poikaseni, vanhuksen kuoleman jälkeen, ja kenelläpä
siihen olisi parempi oikeus?»

Pete otti piipun hampaistansa ja koputti siitä tuhkan takanreunustaa
vasten. »Voi olla syytä ajatella sitä asiaa», hän sanoi hieman
koneellisesti. »Mutta voi olla muitakin, joilla on vielä enemmän
oikeutta siihen. Jos asiat olisivat menneet, niinkuin niiden olisi
pitänyt, ulisi kaikki tuo nyt hänen. Minun täytyy ajatella sitä asiaa —
asia on kyllä sen arvoinen.»




III.


Philip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli
matkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä
Kairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset
yöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä
laivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki
nuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän
oli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt
järjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate
luki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain
hitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten
puolesta myöskin vastata.

»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä
Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle,
ettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu
asumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä
paljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä
sydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja
ettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»

Seuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut
unettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä
kaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki
todellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea
kuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli
rouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi —
työ oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä.
Tämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva
nyyhkytys.

»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle»,
sanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän
mustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa,
ettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä
roomalaiset eivät sellaisesta pidä.»

Viimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli
haihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt
ankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä
tuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut
häntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin
että hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti
häntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen
mennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä
tuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän
palaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.

Tähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään
osoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella
höyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla
asioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:

»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni
kadulla.»

»Koska?» kysyi Pete.

»Juuri nyt», sanoi hän.

»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa,
tässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen
ensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen.
Katsokaa!»;

Rouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli
ulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan
kauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.

»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua
puutarhan takana.»

»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten
hän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä,
eikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»

Mutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja
samanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.

»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa
kauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen
kanssansa.

»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi
kysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä
iltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun
hän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen
manilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin
hän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt
puutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?»
Ensimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja
kalpeat.

»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan
teille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.

»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on
aivan kummallista», lohdutteli Pete.

»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi
Kate.

»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.

»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli
Pete.

»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.

Pete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä
Mustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus,
Jumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän
tietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut
juhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan
saattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä
hänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»

Kate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun
kello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui
akkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli
usvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli
niin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa
ja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka
kulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän
saattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli
askeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja
pysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija
kokonaan katosi pimeään yöhön.

Katen silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle
sinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle
iloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen
salaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti
uudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle
hänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli
mahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne
ajatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen
käytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete
sanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä
huolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin
lakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan
yksin.»

Ihmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä
jutuista.

»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli
yksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli
puhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa.
Philip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään.
Hän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla
tavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli
tänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista.
Tämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä
sisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata,
heilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä
pitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja
katsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä
tuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen
lempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää
häntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä
lyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja
kauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten
vaimo.




IV.


Siinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli
mahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää,
kun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin
tervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin.
Minunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun.
Ethän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt.
Onko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille
kyljyksiä, lemmikkini.»

Kate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään
pyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli
Philipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn
omituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.

»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän,
hauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi
pyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs
en lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet.
Tuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se
voisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita
pyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille
kuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan
huolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua
puhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa
uudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin
huonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät
lapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme
myöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen
kanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne
miehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat.
'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme
vieläkin', sanovat he.»

Philip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva
Gorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.

Sillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt
oikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän
oli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin
kärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen
tuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen
tuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.

Hän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat
kirkkaat kuin päivänpaiste.

»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän
sanoi kuin anteeksi pyydellen.

»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil
ja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»

Kate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä
jotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut
sitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty,
huonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan
kelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä.
Philip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete
puolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän
kaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti
äkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli
ahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten
Pete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön
ovelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi
siihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään
paperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.

»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän
jälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.

»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.

»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän!
Mitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän
ruoastamme?»

Kate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi
Philipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä
pöytäliinasta.

»_Hän_, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies
voi syödä, eikö totta, Phil?»

»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat
joutuneet?»

Pete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota,
no, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä
kirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle —
Tuomari syö luita kuin ahmatti.»

Sillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja
kuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni
sivupöydän luo ompelemaan.

»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.

»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä
mallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän
veti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien
kääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus
olla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»

Hymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi
nähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti
hyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja
pistäydytään 'Aurassa'.»

He olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme
hiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni
kävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista»,
ja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.

»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.

Ehdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville.
Vanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat
ohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta
mitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten
tavallisesti, herra kapteeni.»




V.


Tapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu,
hemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja
rakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta,
joka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä
hänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että
hän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt
häntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista
kärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.

Joskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia
äänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet
epätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää
luonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän
antoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas
ja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä
lörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate
purskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas
iloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on
annettu selkään.

Katen kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi
äidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa
palasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista
olivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia
tunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä
ajatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen
onnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen
vastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään,
epämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se
valtasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi
varmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen
sydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli
synnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.




VI.


Huolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille.
Hänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut —
kuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti»
ja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin
hän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta
kuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja
teeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä
olen tullut.»

»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.

»No, kyllä kai», myönsi Philip.

»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla
lähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää
hyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa
vaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän
sinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten
ystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se
ole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän
nyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.

Ei ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi
pelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate
näytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki
saman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.

Pete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan
teetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä
jokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta
kun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin
oli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita
savuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin
estää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä
oli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle
ladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate
ajatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip
kohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui,
kuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen.
Philip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi,
kuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti
yhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he
koettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän
mieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi
toisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he
alkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella
hiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa.
Aihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut
murhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.

»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.

»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.

»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»

»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.

»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun
pesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»

Kate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin
läpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi
ja nauroi uudestaan.

»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.

»Eikös olekin?», myönsi Kate.

»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»

»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.

»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»

Mutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he
vaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he
olisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi
haihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei
voinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä,
mutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he
seisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi
kulkenut heidän välillänsä.

Rouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi
itseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi
kaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua
vielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan
itseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa.
Hän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt
häneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle
muuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä
ennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen
suuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä,
että olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen.
Kun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi
huulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen
kiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä
kaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei,
oliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen
pitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos
tarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.

Vihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät
omaan huoneeseenne.»

Kate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa
kerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin,
astui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla
tuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja
senvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi
kylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip
kynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli
sitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja
sitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa
huoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin
estääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.

Huolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha
kiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä
Philipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip
voisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko
hän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän
tahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko
elämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä
soinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla
voimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan
saattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut
tulla!

Ensimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan
ja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti
takan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän
ääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.

»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja
soperteli kuin pieni lapsi.

Aamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti
ompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat
niin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa
katselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden
onnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip
sattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa
sen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete
huomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen
kädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän
nauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen
lapsen paita.

»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri
tulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä
jonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä
se siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen
pipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen
sanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»




VII.


Kun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli
parasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen
sellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren
partaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi
hänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa,
Pete», hän sanoi.

»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa
tilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»

Pete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti
hänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut
hentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun,
mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän
huomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin
monia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin
kummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista
heräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten
puheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone,
jonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine,
telttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä
astioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni
taulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset
pään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia
kuitenkin!

»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen»,
hän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle
talkoopäivän jälkeisenä aamuna.

Harmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä
lasinsirusta näkee?» hän sanoi.

Yötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle
makuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän
kulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli
ovella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä
taloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas
asiat tänään hurisevat?»

Naiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin
kodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin
yliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti
lohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää
iloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä
kannattaa tehdä työtä.»

Mutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta
välitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän
jättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle
anteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän
toisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se
olisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten...

Vihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan
hänelle lakia.

»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen
häneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava
sillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin
on parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin,
ennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»

Tämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli
alkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti
sillinpyyntiretkelle.

Kate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä,
odottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian
aikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen.
»Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi
myöskin Mummi.

Katen omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.

»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.

»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.

Puolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.

»Kuoleeko lapsi joskus?»

»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan
silloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän
on menettänyt miehensä.»

Kate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa
kuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi
sen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä.
Vihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta
äänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta
joka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä
ja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli
lapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi,
että he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen
hyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein
ilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä
kädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin.
Hänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka
hän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.

Mutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota
äskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin
ja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne.
Äidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa,
olkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta
hän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis,
sanomattoman arvokas aarre.

»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan,
aivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti
olisi itkenyt — eivätkö?»

»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea
ja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»

Naiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa,
naureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen
toisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä
tarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä
edestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut
ollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti
maailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa
itseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä
ja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille
tohtoreita.»

»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin
kuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.

»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti
Mummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy,
joka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja
kuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä
vasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.




VIII.


Kun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari
tynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.

»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten
vene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti
venheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä
piti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja
käsikärryineen.

»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa
silli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita,
lihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan?
Viisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää
hieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on
aivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä
kuusi shillingiä — _ja kuusi_? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?»
— »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti
sumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen
maahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren
miehen päätä.»

Pete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien
jokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle.
»Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa
puuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään
kuullut.

»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä,
koettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin
näyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.

Naiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä.
Nyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja
nauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään,
luuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo
miehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»

»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita
kohden.

Mutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja
asettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla
hyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä
mies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette
hyvin, hyvin tyyni.»

»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret
merisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..

Tuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin
valkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.

»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi
Pete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan
peittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa
käsivarrella.

Kuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla
huudahtamatta ilosta.

»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja
riemuitkaa!»

Naiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä
herra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»

»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut
seurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän,
parahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi
huudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi
vuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten!
Sehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on
kuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora,
mutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry.
Annapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää
pikkuisen edes.»

»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.

»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.

»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen
päättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän
kohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon
kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja
hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.

»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen
sen hänelle.

»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret
poikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären
kasvot.

»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon,
Kirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa,
siitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan
nähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut
saada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä
Tommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti
vastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois
mistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta
lypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma.
Mitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään.
Niinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää
iloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi?
Minä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni
oikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt
tuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän
tekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy
neiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi
minua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»

»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika
ja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö —
tyttö.»

»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain
tyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.

»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain
odotellutkin?»

Mutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa?
Ei ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan
hullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä
olen onneksi saanut niitä kaksi.»

Lapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen
polvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä,
miltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta
— satamamestari nyt kuitenkin.»

Lapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin
päin.

»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika
hymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän
täytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin.
Ja paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin
rakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan,
mitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää.
Sanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä
salaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun
pantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden
totta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa.
Mitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä
aamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli
silloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja
kuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että
lapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa.
Me annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan
lähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen
verran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen
itkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs
pojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme
veneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten
tavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä
lastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni
äitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina
ja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista
valitusta.

»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.

»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.

»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos
täältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa
aivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.

Pete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka
riippui naulassa.

»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja
palkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni
kärsiä.»

Hän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä
myöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään
aivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.

»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole
hyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun
Nancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset
vaihtaisivat lapsen.»

Kate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen
puhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.

»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse
saa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on
hyödyllisintä heille molemmille.»

Ja niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena
Jalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa
Sulbyyn.

Seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin
sulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui
jäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä
äänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta
kädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.

»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.

»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme,
että hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään
ainutta päivää häittensä jälkeen.»

Yhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja
tapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet,
istumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.

»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän
puristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen
äänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu
kuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se
viekoitteleekin hänet laulamaan.»

Seuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli
saanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.

»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen
Philipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus
ja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein
sopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti
päästä pakoon niin pian kuin suinkin.

»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete.
»Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»

Silloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä
hän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen
mielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos
talosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua
vielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli
syntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi
tunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla
hänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista?
Saattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun
arvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun
hän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen
aavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja
se on osa hänen omasta olemuksestansa.

Kolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin
vaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi
vaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa,
joissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa
maitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet
loistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa.
Pete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli
koko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he
tulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti
ja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja
toinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita
ylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin
Pete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se
oli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo
ilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»

»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy
varmasti lakkaamatta kuten mylly.»

»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin
vallan suunniltansa ilosta.

Kate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat
kuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä,
iloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi
minä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi
pakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»

Mutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa —
ääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä,
siellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen
ympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.




VIX.


Kuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä
enemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon
turviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei
lohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja
pakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna
hän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon,
sunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien
lähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän
katseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut
joitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.

Pete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten
kelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He
panettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen
rahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin»,
sanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun
suoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä
Cowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä
siis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»

Pete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.

»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte
opinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui
löytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään,
he pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti
tutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen
piiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä
oli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »_Kuka_ löysi sen?»
tiedustelee joku. »_Mistä_ hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei
olisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla
he saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta
joukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä.
Ja tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli
reikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»

»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta
antanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se
lainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette
mitään usko.»

»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta
ette elä uskonne mukaan.»

Mutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi
jokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten
uskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi
harrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle
laaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty,
ja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi.
Sitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin,
jotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat
vuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen,
veisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan
Caesarin saarnaa.

Sen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida
omistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen
mielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja
opettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden
harjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka
sanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen,
täytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä
— älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut,
viettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin
voisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin?
Ei siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen
tunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden,
vuoden — niin koko elämänsä.

Päästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti
takin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan.
Älkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta
hänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa,
että jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen
pitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät
hänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.

Caesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien
kuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo
lasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden
mestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään
pidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon
hänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja
tehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta.
Mutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen
huudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen,
huokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja
ihastuksesta.

Kun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku
nurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen
rukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat
parannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse,
jossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä
oli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta
hänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja
hänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja
tuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Caesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin.
Kun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa
takaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja
parannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:

    »Ann' anteeks', sitä anelen
    Mun monet riettaat rikoksen!
    Kuin nyt, ain' elinkautenan'
    Sä olet Isän' Jumalan'.»

Kate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten
intohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.

Kun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen
tunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja
miten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä
hyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin
syntisi.»

Pete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot
tervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole
hyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»

»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen
kokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta
luopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että
saatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa
Kapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan
vanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä
lauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja
sunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen
löytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi
päivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on
sabbatti.'»

Peten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.

»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa,
mutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi
makuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa
ja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi
sanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse
shillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti
kaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No
niin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin
ankkuri tarttui meidän haraamme.»

Kuului korvia vihlova huuto: »Herra olkoon kiitelty ja ylistetty!»

»Jan huusi: 'Herra johti meidän veneemme juuri sille paikalle ja me
laskimme haran yhtä varmasti kuin asetetaan kansi teekannulle!'»

Kuulijat huusivat voimansa takaa halleluja.

»Mutta kun me tulimme maalle, mc huomasimme, että Janin kello oli
kaksikymmentä minuuttia edellä ja siihen loppui koko sen vanhan miehen
usko.»

Sinä päivänä puhuttiin kaikkialla, että Pete ja Kate olivat kääntyneet.
Heidän nimensä merkittiin uskovaisten luetteloon ja he saivat
neljännesvuosi-pilettinsä.




X.


Seuraavana aamuna Kate meni kirkkoon kirkkoonotettavaksi. Hänen
emännän velvollisuutensa olivat näihin aikoihin menettäneet kaiken
viehätyksensä, ja hän jätti Nancyn valmistamaan päivällistä. Pete
oli tarjoutunut pitämään huolta lapsosesta. Sen hän alkoi siten,
että hän heittäytyi mukavasti nojatuoliin kehdon ääreen ja vedellen
ankarasti savuja tuijotteli lasta kasvoihin, kunnes se heräsi. Sitten
hän keinutteli sitä, penkoen muististansa esille kaikki hiljaiset
kehtolaulut ja vuoroin tupakoi ja vuoroin lauloi.

      »On sammakon retki nyt kosimaan,
      Kittynen tuo, Kittynen tuo
    — puh, puh —
      Mutt' kosija saa rukkaset kerrassaan,
      Kittynen tuo ja Pet!»
    — puh, puh, puh —

Aurinko paistoi ovesta sisään ja miehen varjo lankesi kehdolle. Tulija
oli Philip. Pete asetti suunsa suppuun sanoaksensa »vaiti» ja Philip
istui hiljaa, kun Pete tupakoi ja lauloi.

      »Mutt' rouva rotan mies kun palajaa,
      Kittynen tuo, Kittynen tuo,
      Hän vieraista tietoa halajaa,
      Kittynen ja Pet!»
    — puh, puh —

Pete oli ehtinyt laulun puoleen, kun hiljainen kitinä kehdossa lakkasi
ja muuttui tasaiseksi hengitykseksi.

»Vihdoinkin nukahti, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete. »Mitäs
sinulle kuuluu, Philip? Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?»

Philip istui pää käsien nojassa ja tuijotteli tuleen kuulematta, mitä
hän sanoi.

»Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?» kysyi Pete taas.

»Siitähän minä juuri tulin puhumaan», selitti Philip. »Kirjelmä on
kyllä ollut aikaa sitten valmis, mutta surukseni minun täytyy sanoa,
että sen vaikutus on ollut sangen huono. Se on vain tuonut päivänvaloon
sen surullisen tosiasian, että Man-saaren kalastajat eivät maksa
satamaveroa.»

»Ja siinä he tekevät aivan oikein», kimmastui Pete. »Satamat ovat
meidän isäimme satamia ja ne ovat olleet vapaat jo neljäkymmentä
vuotta.»

»Siitä huolimatta», sanoi Philip, »tullaan verot nyt vaatimaan.
Kuvernööri on antanut siitä määräyksensä.»

»Silloin me nousemme sitä vastaan — jokainen kalastaja tällä saarella»,
kiivasteli Pete. »Ja kun sinusta tulee tuomari, sinä ajat meidän
asiaamme Tynwaldissa.».

»Pidä varasi, Pete, pidä varasi», sanoi Philip.

Silloin tuli Kate kotiin kirkosta, ja Pete lausui hänet riemuhuudolla
tervetulleeksi. Philip nousi ja kumarsi äänettömästi. Viikon kestävät
rukoukset olivat painaneet jälkensä Katen kasvoihin, mutta ne eivät
olleet antaneet hänelle lohtua. Uskonnosta hän oli luullut löytävänsä
lievitystä tuskallensa, mutta jokainen uusi hartaushetki tuntui repivän
auki vertavuotavat haavat, niin että hän oli menehtyä.

Hän riisui takin yltänsä ja astui kätkyen luokse. Lapsi nukkui
rauhallisesti, mutta hän kuvitteli, että pienokainen oli sairas. Hänen
omat kätensä olivat kylmät ja kosteat, ja kun hän asetti ne pienokaisen
otsalle, tuntui hänestä, että se oli kuumeinen. Pian hänen kätensä
tulivat lämpimiksi ja kuiviksi ja kun hän silloin asetti ne lapsen
otsalle, tuntui se hänestä hikiseltä.

»Minä olen varma, että hän on sairas», hän sanoi.

»Eikö mitä, lemmittyni», lohdutteli Pete, »se ei ole kipeämpi kuin
minäkään.»

Kuitenkin haihduttaaksensa hänen pelkoansa Pete meni noutamaan
tohtoria. Mutta tohtori oli maalla sairaan luona eikä voinut saapua
ennenkuin muutaman tunnin kuluttua. Katen pelko yltyi. Joka kerta kun
hän katsahti lapseen, näytti siinä ilmenevän samat sairauden merkit
kuin hänessä itsessäänkin.

»Lapseni on kuolemaisillaan — siitä olen aivan varma», hän valitti.

»Turhia juttelet, rakas ystävä», sanoi Pete. »Tuskin tuntia on siitä
kulunut, kun se katseli minua kirkkaasti kuin orava.»

Äkkiä yllätti Katen uusi kauhea ajatus ja hän huudahti: »Lapseni kuolee
kastamattomana.»

»No, se asia on pian autettu, rakas ystävä», päätti Pete. »Minä noudan
pastorin heti paikalla.» Ja hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos.

Suoraa päätä hän meni pastori Quigginin luo ja tämä lupasi heti
paikalla saapua. Sitten hän kiiruhti Sulbyyn kutsumaan Caesaria ja
Mummia ja muutamia muita vieraita, sillä lapsen puolesta ei hän
ollut ollenkaan hädissänsä, mutta hän toivoi kuitenkin, että Katen
surumielisyys haihtuisi iloisen ristiäisjuhlan humussa.

Sillä aikaa olivat Philip ja Kate yksinänsä pienokaisen kanssa,
ainoastaan Nancy sipsutti kevein askelin silloin tällöin keittiön ja
arkihuoneen väliä. Kate oli levoton ja näytti kiihkeästi odottavan
helkähdellen kuullessansa pienimmänkin äänen taikka askeleen. Philip
saattoi huomata, että hän oli valvonut öitä ja että hänen sielussaan
paloi kuluttava tuli.

Vaikka Philip kuinka koetti selittää tuon heikkouden johtuvan siitä,
että hän äskettäin oli tullut äidiksi, hän ei kuitenkaan voinut olla
tulematta aina vanhaan, häntä imartelevaan päätelmään. Kate sai nyt
maksaa siitä, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa.
Ja kaikki oli hänen oma syynsä. Kuinka suurta pakotusta olikaan
harjoitettu, hänen olisi pitänyt kuitenkin vastustaa sitä. Ihminen ei
voinut elämässä joutua niin vaikeaan asemaan, ettei hän siitä saattaisi
pelastua. Eikö hän, Philip, ollut pelastunut jokseenkin samanlaisesta
asemasta, missä Kate nyt oli? Merkillinen ylpeys valtasi hänen mielensä
ajatellessaan omaa käytöstänsä ja kelvollisuuttansa silloinkin, kun hän
näki Katen kauhean tuskan.

Mutta hellyys hänen sielussansa taisteli tätä omahyväisyyttä vastaan.
Hän katsoi Katen kärsineitä kasvoja ja ylpeys ja voima tuntui hänestä
häviävän. Kun Kate katsahti häntä silmiin, hellyys ja osanotto valtasi
kokonansa hänen mielensä. Kerran tai pari, näytti Kate tahtovan sanoa
jotakin, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä Philipkään
puhunut paljoa. Philip sai käyttää kaiken itsehillitsemiskykynsä, niin
mielellänsä hän olisi ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä,
vuodattanut kyyneleensä hänen kyyneliinsä, kertonut hänelle, että
oli viettänyt kuusi kuukautta turhaan koettaessaan karkoittaa hänet
sydämestänsä. Hän olisi tahtonut kuiskia hänelle niistä ilottomista
päivistä ja unettomista öistä, jotka hän oli viettänyt kuiskaillen
hänen nimeänsä. Mutta ei! Hänen tuli olla vahvempi. Vielä ei ollut
liian myöhä kulkea kunnian tietä. Hän ei enää tahtonut sotkea miehen ja
vaimon väliä.

Pete palasi tuoden tulessansa Mummin ja Caesarin. Kirkkoherra saapui
sangen pian tämän jälkeen. Kate istui lapsi sylissänsä ja suojeli sitä
kuin lintu poikasiansa.

Lapsi nukkui yhä terveyden ja viattomuuden rauhallista unia, mutta
äidin silmät olivat villit ja levottomat.

»Minun oma lapsirukkani», sanoi Mummi ja suuteli tytärtänsä. Kate ei
vastannut. Nancy Joen silmät kävivät punaisiksi ja hän alkoi niiskuttaa
nenäänsä.

»Tässä on pastori, Kitty-kulta», kuiskasi Pete ja Kate nousi
seisoallensa. Kaikki toisetkin nousivat paikoiltansa ja asettuivat
puoliympyrään takan ääreen. Ilta alkoi hämärtää ja tulen liekki
leikitteli heidän kasvoillansa.

»Ovatko kummit saapuvilla?», kysyi pastori.

»Kummit ovat herra Christian, Nancy ja Mummi, herra pastori.»

Nancy otti lapsen Katen sylistä ja kastetoimitus alkoi tuolla
mahtipontisella lauseella: »Rakkaat ystävät. Koska kaikki ihmiset ovat
synnissä siinneet ja syntyneet — —»

Pastori pysähtyi. Kate oli horjahtanut ja oli melkein kaatua Pete
kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä, ja toimitus jatkui.

Äkkiä pastori kääntyi Philipiin ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Sinä
lapsen kummi. Luovutko lapsen puolesta pois perkeleestä ja kaikista
hänen menoistansa, tämän maailman turhuudesta ja kunniasta ja kaikesta,
mikä maailmassa on, kuin on lihan himo ja elämiin koreus, niin ettet
niitä noudata etkä näiden anna sinuas turmioon viedä?»

Ja Philip vastasi hiljaa, mutta varmasti: »Minä luovun niistä kaikista.»

Kirkkoherra otti lapsen Nancyltä. »Mikä on lapsen nimi?»

Nancy katsahti Kateen, mutta Kate hengitti kiihkeästi eikä virkkanut
sanaakaan.

»Kate», kuiskasi Pete. »Tietysti Kate.»

»Katherine», sanoi Nancy ja sen nimen lapsi kasteessa sai.

Tohtori Mylechreest tuli sisään juuri kun toimitus loppui. Mummi vei
pikku Katherinen hänelle ja hän tutki tarkasti sitä.

»Ei lasta mikään vaivaa», hän sanoi.

»Tiesinhän minä sen», huudahti Pete.

»Mutta ehkäpä äiti on hieman heikko ja hermostunut», tohtori lisäsi
hiljaa.

»Luonnollisesti hän on, tyttöraukka», myönsi Pete.

»Hänen pitäisi saada enemmän seuraa», sanoi tohtori.

»Sitä hän kyllä saa», lupasi Pete.

»Jos se ei auta, lähettäkää hänet pois joksikin aikaa.»

»Se kyllä helposti käy päinsä.»

»Uusi ympäristö, uudet ihmiset; lähettäkää hänet pois koko tältä
saarelta.»

»Sen minä kyllä lupaan.»

»Hän tulee takaisin aivan toisena ihmisenä.»

»Minä tyydyn kyllä häneen, jos hän tulee entisenlaisena takaisin»,
sanoi Pete, ja toisten nauraessa hän heitti oven auki ja huudahti:
»Tulkaa sisään!» ja puoli tusinaa miehiä, jotka olivat odottaneet
ulkona, ilmestyi arkihuoneeseen. He näyttivät olevan hämillään
jouduttuaan näin hienoon seuraan.

»Tuopas meille jotakin, jolla saamme kastella kieltämme, Nancy»,
kehoitti Pete. »Älkää harjoittako kuitenkaan liian kiihoittavaa peliä»,
sanoi tohtori ja lausuttuaan tämän viisaan varoituksen hän lähti
tiehensä. Pastori seurasi häntä. Philip oli livahtanut ulos ennen
muita kenenkään huomaamalta. Mummi vei pienen Katherinen keittiöön ja
pesi sitä takan ääressä. Kate oli painautunut tyynyille nojatuoliin
muutamaan nurkkaan. Nancy toi olutta ja Pete huudahti ihastuksesta.
Caesar näytti levottomalta ja nousi mennäksensä.

»Olut on kotoisin teidän omasta kellaristanne», selitti Pete;
»pysähtykää ja maistakaa sitä.»

Mutta Caesar ei voinut jäädä, hänestä ei sellainen ollut sopivaa.

»Ei teillä joka päivä ole tyttärentyttären ristiäisiä», sanoi Pete.
»Syökää ja juokaa, hyvä herra, niin kauan kuin elätte, kuolema tulee
kyllä aikanansa.»

Caesar katosi, mutta toiset ottivat vaarin Peten neuvosta ja aikoivat
nauttia elämästä.

»Viimeiset ristiäiset, joissa minä olen ollut mukana, olivat eilen»,
sanoi lukkari John. »Se oli Christin Killipsin pienokainen, joka oli
syntynyt ennen vihkimistä, mutta siitä huolimatta otti lapsi vettä
päähänsä niinkuin muutkin lapset.»

»Viimeiset ristiäiset, missä minä olen ollut, olivat minun omani»,
sanoi Musta Tom. »Silloin minusta tehtiin perijä, mutta vielä en ole
perinyt äyriäkään.»

»Se on kyllä totta», sanoi muuan käheä ääni takaportailta.

»No ja viimeiset ristiäiset, missä minä olin mukana, olivat
Kimberleyssä», kertoi Pete, »ja sinä päivänä olin itse pappina. Pastori
Pete, siinä sen kuulette. Ja mieskummi ja naiskummi samalla kertaa ja
lapsi myöskin oli Peter Quilliam. No, no, ei se ole ollenkaan naurun
asia. Työryhmien ympärillä siellä roikkui aina kaiken näköisiä naisia
poikain lumpussa kuin takkiaiset. Likaisia ryysymaijoja ne tavallisesti
ovat, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Joku niistä oli saanut pienokaisen ja
kun äiti oli kuolemaisillansa, ei hän voinut saada lepoa, ennenkuin
lapsi oli saanut kasteen. Pappia ei ollut viittäkymmentä penikulmaa
lähempänä ja sitäpaitsi oli yö ja eukko makasi nuotion ääressä ja
näytti olevan aivan loppumaisiinsa. »Mitä on tehtävä?» sanoivat miehet.
»Minä teen sen», sanoin minä ja minä tein sen. Joku pojista sieppasi
ruokakupin, jolla haki vettä joesta ja minä pistin käteni siihen. »Mikä
on lapsen nimi?» kysyin minä, mutta eukkoparka oli melkein tajutonna,
eikä voinut puhua. Silloin minä annoin lapselle oman nimeni, vaikka en
tiennyt, oliko äiti kala vai lintu, ja suuret pojat, jotka seisoivat
siinä ympärillä paljain päin, alkoivat itkeä kuin pienet lapset. »Minä
kastan sinut, Peter Quilliam, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
amen.» Ja sitten se tyttö kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja miksi
hän ei olisi kuollut? Sanat olivat samat, vesi oli sama ja ellei käsi
nyt ollut aivan yhtä puhdas kuin tavallisesti, ehkä hän tuolla ylhäällä
ei kiinnitä asiaan niin suurta huomiota.»

Hehkuvin kasvoin nousi Kate tuoliltansa. Huoneessa oli hänelle liian
ahdasta. Pete auttoi hänet saliin, jossa paloi iloinen valkea, laittoi
hänelle tyynyjen varaan mukavan paikan ja palasi sitten vieraittensa
luokse. Sillä aikaa oli joukko lisääntynyt ja nyt siellä oli vaimoja ja
tyttöjä vieraina. He alkoivat laulaa ja leikkiä ja lopuksi tanssia.

Kate kuuli sen. Vaikka ovi oli suljettu arkihuoneen ja salin välillä,
kuului tuo ilo kuitenkin hänen korviinsa. Silloin tällöin pisti Pete
päänsä ovesta sisään, nauroi iloisesti ja oli kuiskaamaan, vaikka huusi
niin kovasti, että kaikki kuulivat: »Kuuletkos sitä, Kate, sehän on
suurenmoista!»

Vihdoin tuli myöskin Philip, hattu toisessa kädessä ja hieno
pahvilaatikko toisessa. »Kumminlahja pikku Katherinelle», hän sanoi.

Kate avasi sen ja otti sieltä sievän lasten hatun, punaista samettia.

»Te olette liian hyvä», sanoi hän hajamielisesti.

»Älkää puhuko hyvyydestä», vastasi Philip ja kääntyi mennäksensä.

»Odottakaa», sammalsi Kate, »minulla on jotakin sanottavaa teille.
Sulkekaa ovi.»




XI.


Philip kalpeni. »Mitä se on?» hän kysyi.

Kate koetti puhua, mutta aluksi hän ei saanut sanaa suustansa.

»Oletteko te onneton, Kate?» sammalsi Philip.

»Ettekö sitä voi nähdä?» vastasi Kate.

Philip istuutui takan ääreen ja painoi kasvonsa käsiinsä. »Kyllä. Me
olemme molemmat kärsineet», hän sanoi synkästi.

»Miksi te annoitte minun mennä naimisiin hänen kanssaan?»

Philip kohotti päätänsä. »Kuinka minä olisin voinut estää sen?»

»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»

Katen äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.

»Minä koetin, Kate, mutta minä en voinut tehdä mitään. Sinähän näytit
päättäneen asian niin järkähtämättömästi. Mitä enemmän minä koetin
viivytellä ja keksiä esteitä saadakseni vihkimisen lykätyksi, sitä
enemmän sinä kiirehdit. Sitten minä ajattelin itsekseni että ehkä se
niin on kuitenkin parasta. Hän koettaa unohtaa, antaa anteeksi ja alkaa
elämänsä alusta. Mitä oikeutta minulla on astua hänen tiellensä? Enkö
ole kylliksi nyt jo rikkonut häntä vastaan? Hyvä mies tarjoaa hänelle
rakkautensa ja hän ottaa sen vastaan. Antaa hänen tehdä niin, jos hän
voi, Jumala häntä auttakoon. Minä saatan joutua kärsimään, mutta enhän
ole hänelle enää mitään. Saan käydä omaa tietäni.»

Kate nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. »Oh, en voi kestää tätä
kauemmin», hän huokasi.

Philip nousi hitaasti seisoallensa. »Jos läsnäoloni kiusaa sinua, Kate,
niin lähden heti tieheni. Tämä on ollut minulle ainoastaan tuskallista
huvia, mutta minun on ollut pakko tulla teille. Itse voit todistaa,
etten ole omasta halustani tullut, Kate. Mutta en tahdo kiusata sinua.
Minä menen tieheni enkä milloinkaan enää palaa.»

Kate kohotti kasvonsa ja sanoi kiihkeästi kuiskutan: »Vie minut
mukanasi.»

Philip pudisti päätänsä. »Se on mahdotonta, Kate. Sinä olet nyt
naimisissa. Sinun miehesi rakastaa sinua suuresti. Hän on parempi mies
kuin minä — tuhat, tuhat kertaa parempi.»

»Luuletko sinä, etten minä tiedä, minkälainen hän on?» kuohahti Kate
heittäytyen taitaisin tuolillensa. »Sentähden juuri en voikaan elää
hänen kanssansa. Se tappaa minut. Minä sanon sinulle, että en voi
kestää tätä», huudahti Kate nousten seisoallensa. »Rakastaa minua!
Enkö minä ole koettanut pakottaa itseäni rakastamaan _häntä_, enkö ole
koettanut olla hyvä vaimo? Minä en voi — en voi. Hänen jokainen sanansa
kiduttaa minua. Kaikki mitä tapahtuu käy läpi luiden ja ytimien. En voi
elää tässä talossa. Seinät puristavat minua, katto putoaa päälleni ja
ilma tukahduttaa. Minä sanon sinulle, että kuolen, ellet ota minua pois
täältä. Ota minut mukaasi, ota minut!»

Hän tarttui rukoillen Philipin käsivarteen, mutta Philip painoi vain
päänsä käsiinsä virkkaen käheällä tukahtuneella äänellä: »Vaiti, Kate,
vaiti. En tahdo enkä voi, sinä olet hullu ajatellessasi sellaista.»

Kate lyyhähti takaisin tuolillensa ollen tukehtua hillittömästä
itkusta. Tanssin ääni kuului arkihuoneesta ja sitä säestivät riemukkaat
huudahdukset, mutta ylinnä kuului Peten ääni:

    »Iske sä kantasi lattiaan että
    palkit ne allasi notkuu.»

»Niin, minä olen hullu tai pian minä tulen hulluksi», sanoi Kate
viiltävällä tuskalla. »Minä ajattelin sitä, kun tänä aamuna menin
sillan yli kirkkoon. 'Tämä loppuisi pian tuolla', ajattelin. 'Ei enää
tuskaa, ei unia, ei heräämistä yöllä, jolloin täytyy kuulla toisen
hengitystä vierellänsä, eikä tuo ääni pimeässä' — —»

»Kate, mitä ihmeitä sinä puhut?» keskeytti Philip.

»Oh, sinä et saa ajatella, että olen huono nainen, kun rukoilen sinua
viemään minut pois minun mieheni luota. Jos sellainen olisin, ehkä
voisin uhmata ja olla täällä ja valehdella, että olen unohtanut;
monet naiset niin tekevät, sanotaan. Enkä minä pelkää sitäkään, että
hän milloinkaan pääsisi siitä selville, minun tarvitsee vain sulkea
huuleni, eikä hän koskaan siitä tiedä. Mutta minä tiedän, Philip
Christian», sanoi Kate katsahtaen päättävästi häntä silmiin, kun hän
kohotti katseensa.

Hänen nuhteensa tuottivat Philipille tuskaa vähemmän kuin hänen
surullinen valituksensa ja taas hän alkoi itkeä katkerasti. »Oh, miksi
Jumala ei anna minun kuolla! Minä luulin, että hän kutsuisi minut
pois silloin, kun lapsi syntyi, mutta ei, ja sitten — olenko minä
sittenkään huono nainen? — minä rukoilin, että hän ottaisi pois edes
viattoman lapseni.» Nyt hän pyyhkäisi kyyneleet silmistänsä suuttuneena
itsellensä heikkoutensa vuoksi ja sanoi: »Minä en ole huono nainen,
Philip Christian; ja sen vuoksi en voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi
tänne. On jotakin, jota sinä et ole koskaan tullut ajatelleeksi, enkä
minä koskaan ole sinulle sanonut; mutta minun täytyy se sanoa nyt,
sillä en voi säilyttää tätä salaisuuttani kauemmin.»

Philip kohotti päänsä ja hänen korvissansa suhisivat äänet, niinkuin
kaukaisten siipien suhina pimeässä.

»Salaisuuttasi, Kate?»

»Kuinka onnellinen minä olinkaan!» vastasi Kate. »Ehkä minua voidaan
moittia — mutta minä rakastin sinua niin ja pelkäsin niin kauheasti,
että menettäisin sinut. Ehkä sinä ajattelit, että kaikki, mitä meidän
välillämme on tapahtunut, voi unohtua ajan kuluessa. Mutta on käynytkin
aivan toisin. Ja niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin lapsi
elää — —»

Hänen äänensä värisi kuin pingoitettu jänne ja hän vaikeni. Philip
nousi seisoallensa.

»Lapsi, Kate? Mitä sinä tarkoitat puhuessasi lapsesta?»

Kate ei heti vastannut, mutta sitten hän painoi päänsä alas ja mutisi:
»Enkö sanonut sinulle, että oli jotakin, jota et sinä koskaan ollut
tullut ajatelleeksi?»

»Ja sitäkö se on?» kuiskasi Philip tuskaisesti.

»Sitä.»

»Oletko aivan varma? Ethän vain petä itseäsi? Eikö se ole vain
kiihtymyksen synnyttämä otaksuma?»

»Ei.»

»Sinä tarkoitat, että lapsi — —»

»Niin.»

Hänen kysymyksensä olivat tulleet lyhyinä kuohahduksina niinkuin
syöksähtelevät aallot rannan kallioihin myrskyn kohotessa; vastaukset
paukahtelivat kuin hätälaukaukset yli myrskyn pauhun. Syntyi
äänettömyys ja selvänä kaikui Peten ääni toisesta huoneesta. Hän veti
vanhaa, tunnettua kansanlaulua:

    »Käyn luostarin puistoon ruususten luo
    ja poimin sulokukat sen.»

Silloin saapui Nancy sisään raahaten hiilisäiliötä mukanansa. »Nyt
pienokainen nukkuu», hän virkkoi laskeutuen polvillensa takan eteen.
Hän oli jättänyt oven auki ja yhä selvemmin jyrisi Peten ääni:

    »Ol' kaikista herttaisin Nancynen tuo
    Häntä konsana unhoita en.»

»Mummi kylvetti sen ja nyt se tuutuu kuin pieni enkeli kehdossansa»,
lisäsi Nancy. »Ja, 'Herra hyvästi siunatkoon', sanoin minä Mummille,
'eikös se ole nukkuessaan aivan kuin ilmetty isänsä.'»

Nancy harjasi lieden ristikon ja lähti huoneesta. Kun hän sulki oven,
häipyi Peten ääni epäselvemmäksi.

Philipin huulet vapisivat, hänen katseensa harhaili pitkin lattiaa
ja hän yritti puhua, mutta ei voinut. Sinä hetkenä oli koko hänen
varma itseluottamuksensa kadonnut. Kunnia, jonka hän oli asettanut
suojavarustukseksensa, oli riistetty häneltä. Mielettömästi hän oli
pitänyt luontoa leikkikalunansa. Hän oli unohtanut, että synnillä on
seurauksensa. Luonto ei kuitenkaan unohtanut. Se piti kaikki tarkasti
muistossansa. Hän oli uskotellut itsellensä olevansa siveellinen
ihminen, vapaa mies; mutta luonnolla oli ankarammat siveyden lait; se
oli sitonut hänet menneisiin tapahtumiin, se vaati häntä tilille oman
itsensä kanssa.

Hän istui yhä takan ääressä pää painuksissa. »Tiesitkö tämän, ennenkuin
menit naimisiin?» hän kysyi kohottamatta silmiään maasta.

»Enkö ollut rikkonut häntä vastaan kylliksi ilman sitäkin?» vastasi
Kate.

»Mutta ajattelitko, että sellainen mahdollisuus saattoi olla olemassa?»

»Ja vaikka ajattelinkin, mitä sitten?»

»Jos olisit sanonut sen minulle, Kate, ei mikään eikä kukaan olisi
voinut tunkeutua meidän väliimme — ei», sanoi Philip päättävällä
äänellä, »ei Pete eikä koko maailma.»

»Ja eikö sinun velvollisuutesi ollut ajatella sitä? Minunko tuli
saapua sinun luoksesi ja sanoa: 'Philip, jotakin voi tapahtua, minua
peloittaa.'»

Tämäkö oli se pakko, joka oli ajanut hänet avioliittoon miehen kanssa,
jota hän ei rakastanut? Oliko se vain kiihtynyttä luulottelua?
Saattoiko hän olla aivan varma? Missään tapauksessa ei olisi luullut
hänen voivan selvitellä itselleen näitä kauheita ajatuksia ja kuitenkin
elävän yhdessä miehensä kanssa.

»Olet oikeassa», sanoi Philip päänsä yhä painuksissa. »Sinä et voi
kauemmin asua täällä. Tämän valheellisen elämän täytyy loppua.»

»Silloinhan sinä otat minut täältä pois, Philip?»

»Minun täytyy — Jumala minulle anteeksi suokoon − minun täytyy. Minä
ajattelin, että se olisi synti. Mutta siitä on jo kauan. Se on oleva
rangaistus. Jos olisin tiennyt ennen — ja minä olen tullut tänne
uudestaan ja uudestaan — nähnyt hänen onnensa — jos olisin voinut edes
aavistaa sitä — ja nyt vain tunti sitten — lupaus kastetilaisuudessa —
oi, Jumala!»

Katen kyyneleet vuotivat taaskin, mutta jonkinlainen tyyneys oli nyt
vallannut hänen olentonsa.

»Anna minulle anteeksi», hän kuiskasi. »Minä koetin säilyttää sitä
omana salaisuutenani — —»

»Sitä sinä et voinut tehdä; sinun ei olisi pitänyt salata sitä näin
kauan. Jumalan sormen, joka poltti sinua, olisi pitänyt pakottaa sinua
tunnustamaan se.»

Philip puhui vakavasti moittien ja se tuotti Katelle tuskaa, mutta
siitä huolimatta salainen riemu käsitti hänen olentonsa.

»Minä johdan sinut turmioon Philip», hän huokasi kumartuen hänen
puoleensa.

»Me ajelehdimme molemmat turmiotamme kohden, Katherine», vastasi Philip
käheästi. Hän oli kuin peräsimetön pursi, joka ilman ankkuria ja
vuotavana tuulen vauhdilla syöksyi perikatoonsa.

»Minä en voi tarjota sinulle mitään, Kate, en mitään muuta kuin pimeän
piilopaikan, valottoman elämän. Jos tulet minun luokseni, vaihdat
miehen, joka jumaloi sinua, mieheen, johon et ikinä voi yhdistyä.
Arvossa pidetty elämäsi hyvän ja kunnioitetun miehen rinnalla muuttuu
kurjuudeksi, joka on täynnä nöyryytystä ja häpeää. Mutta kuinka voisi
nyt enää toisinkaan olla? Katumus on liian myöhä — liian myöhä!»

»Älä sitä ajattele, Philip. Jos sinä rakastat minua, ei mikään tuota
minulle häpeää eikä nöyryytystä. Minä lemmin sinua, armas, enkä voi
muuta kuin rakastaa sinua. Rakasta minua pikkuisen, Philip, vain
pikkuruikkuisen, rakkahin, enkä muusta välitä — ei, en välitä tulkoonpa
muuten mitä tahansa.»

Hänen kiihkeä antaumuksensa karkoitti kaikki arvelut. Philip tunsi
kurkkuansa ahdistavan ja hänen silmänsä kostuivat. Kate laski kätensä
hellästi hänen olallensa.

»Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin», hän kuiskasi. »Sinä olet
oikea mieheni, Philip, ja olet aina ollut. Me rakastamme toisiamme
ja se korvaa meille kaiken muun. Ei löydy mitään, mitä en tekisi
saadakseni sinut unohtamaan. Jos sinun täytyy matkustaa pois — kauas
pois — ei väliä minne — minä seuraan sinua — ja lapsi myöskin ja jos
meidän täytyy elää köyhyydessä, minä teen työtä sinun kanssasi.»

Mutta Philip ei näyttänyt kuulevan, mitä hän sanoi istuessaan siinä
kasvot käsiin haudattuina takan edessä. Syntyneen hiljaisuuden läpi
kaikui Peten raju ääni seinän takaa:

    »Eikä tää tyttö sorea koskaan miestä ota,
    Kun impenä ikänsä vaeltaa, ei uhkaa
                       otoinen sota.»

Vaistomaisesti heidän kätensä yhtyivät.

»Se murtaa hänen sydämensä», kuiskasi Philip.

Mutta Kate puristi lujemmin hänen kättänsä ja painautui lähemmä. He
olivat kuin kaksi syyllistä olentoa, jotka polvistuneina alttarin eteen
kuuntelevat tornin kellojen iloisia kaikua, kun se julistaa rauhaa
maailmalle.

Nyt lensi ovi auki ja Pete hyökkäsi sisään ja hänen vartalonsa
hytkähteli iloisesta naurusta.

»Luulitkos, että siellä oli maanjäristys, Philip», hän huudahti, »tai
leppäkerttu, joka oli saanut hieman päähänsä, vai? Oh, minä vanha
runtti, sinä olet kovin ystävällinen istuessasi takan ääressä kuin
vanha vaari ja pitäessäsi vaimoparalle seuraa, kun hänen itsekäs vanha
miehensä tanssii ja liepsuttaa kuin västäräkki. Vieraat lähtevät nyt,
Kate. Tahdotko, että ne tulevat sanomaan sinulle hyvästit? Et? Kuten
haluat, lemmikkini. Sinä näytätkin kovin väsyneeltä. Herra tuomari,
pojat kysyvät, koska virkaanasettajaisjuhla on ja tuletko sinä vielä
samana päivänä Ramseyhin. Mutta mikä ihme sinua vaivaa mies, sinun
silmäsi ovat punaiset kuin punakertun munat?»

Tuskassansa ja alennuksessansa Philip toivoi, että maa aukeaisi ja
nielisi hänet.

»Punaiset, niinkö sanot?» hän ihmetteli. »Se nyt ei ole mitään.
Virkaanasettajaisetko? Minä teen valan huomenna kello kolme Neuvoston
ylimääräisessä kokouksessa Douglasissa. Kyllä, kyllä minä tulen
Ballureen yöksi.»

»Hevosella, vai?»

»Niin.»

»Tuossa kuuden tienoissa, eikö niin?»

»Ehkä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä;»

»Sehän on hyvin sopivaa. Ne ovat niin hirveän uteliaita nuo pojat.
Mutta nehän ovatkin oikeita man-saarelaisia, tiedättehän. Kuljetko
Laxeyn tietä?»

»Minä ajan St. Johnin kautta», vastasi Philip.

Näyttäen suunnattoman viisaalta Pete iski Philipin selän taitse Katelle
merkitsevästi silmää ja riensi toveriensa luo ulos. Kauan he sitten
hiljaisella äänellä neuvottelivat arkihuoneessa ja pihakäytävillä.

Philip ymmärsi, mitä se merkitsi. Hän katsahti oveen, kumartui Kateen
päin ja kuiskasi katsomatta häntä silmiin:

»Vaunut tulevat kello puoli kahdeksan. Ne pysähtyvät hetkeksi
Papinkujalle ja palaavat heti Douglasiin Laxeyn tietä.»

Hänen kasvonsa olivat käyneet kauhean rumiksi nöyryytyksestä ja
häpeästä. Nähdessään tämän Kate ajatteli tunnustustansa, joka inhoitti
häntä nyt; mutta ääretöntä helpoitusta tuotti kuitenkin tietoisuus,
että kauhea hetki oli ohi.

Peten ääni kuului portailla: »Hyvää yötä, ystävät, hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» huusivat monet äänet vastaan.

Mummi työntyi nyt sisään kääriytyneenä saaleihin ihan leukaan asti.
»Miten ihmeessä minä nyt pääsen kotiin, kun isäsi on jo laputtanut
tiehensä kaksi tuntia sitten?» hän päivitteli.

»Eipä niinkään», virkahti Pete ilmestyen ovelle toinen silmä kiinni
siristettynä ja sormi nenällä. »Ukkeli on istunut takaportaalla koko
illan kuunnellen ja ihmetellen. Ei hän niin pahoja tee, vaikka pauhaa.»

Ja silloin kuuluikin surkea ääni eteisestä: »Etkö sinä _ikinä_ lähde
kotiin, äiti? Minä olen kuollakseni väsynyt odottamiseen.»

Nuoruuden kevät oli Mummille kukkinut uudestansa sen jälkeen kuin lapsi
syntyi.

»Hyvää yötä, Pete», hän huudahti portilta. »Toivotan monen monta yhtä
onnellista ristiäisjuhlaa.»

»Yhdet juhlat riittivät sinulle itsellesi, äiti», vastasi Caesar ja
sitten hänen äänensä häipyi vaunun pyörien ratinaan kadulla.

Philip oli astunut arkihuoneeseen. »Suliahan ei ole vielä mitään
kiirettä», tuumi Pete. »Lasi viiniä ensin? Eikö? Minä olen lähettänyt
hakemaan hevostasi »Mitrestä». Tuossahan se jo tuleekin: tunnen sen
käynnistä. Minun täytyy saattaa sinua kaikissa tapauksissa. Missä se
lyhty nyt on?»

He astuivat ulos. Pete näytti tulta, kun Philip nousi hevosen selkään,
ja saattoi häntä vanhojen puiden varjostamaa käytävää valtatielle.

»Ihana ilta ratsastaa, Phil. Kuuntele! Tuo on lantakuskin kärryjen
ratina Balluren tiellä. Kas niin, hyvää yötä! Hyvää yötä ja Jumala
sinua siunatkoon, kelpo vanhapoika.»

Katen korviin kaikui sisälle Philipin »hyvää yötä», hevosen kavioiden
kopse kivitetyllä tiellä ja kuolainten kilinä. Sitten eteisen ovi
lyötiin kiinni ja jysähdys kumisi kuin hautaholvissa, vitjat vedettiin
paikoilleen ja Pete ilmestyi huoneeseen.

»Miten ihana ilta meillä onkaan ollut! Ja nyt vuoteeseen.»




XII.


Kate nousi varhain seuraavana aamuna, mutta Pete oli jalkeilla jo
paljon ennen häntä. Niin pian kuin hän oli kuullut uutisen Philipin
nimittämisestä, hän oli järjestänyt rumpu- ja torvisoittokunnan
voidaksensa kunnioittaa ystävän juhlapäivää. Torvet oli lainattu
Laxeystä, mutta rummun oli Pete itse ostanut.

Antakaa minulle oikein kelpo rumpu», hän oli sanonut, sellainen, joka
jotakin virkkaa, ei pelkkä lastenlelu, joka ensi iskulla paukahtaa
rikki kuin saippuakupla.»

Kalvo oli kolme jalkaa läpimitaten, teräsvanteet sen ympärillä olivat
kuin vaununpyörien raudoitukset, ja mustien rumpupalikkain päät
olivat, ainakin Peten mielestä, kuin kaksi neekerinkalloa. Jonaique
Jelly soitti klarinettia, leski John puhalsi pasuunaa, mutta johtava
soittokalu oli rumpu. Pete itse hallitsi sitä. Hän pompotti, jymisytti
ja jyristi sitä. Sitä tehdessään hän loisti ja säteili suunnattomasta
ihastuksesta. Suuri sankarisielu puhui Peten rummusta. Kerran saatuaan
hihnan olkansa ympäri hän vähät välitti sävelistä. Kun sydän hänen
rinnassaan kiivaasti sykki, hän pamputti neekerinpäillänsä kaikin
voimin pingotetulle kalvolle ja se musiikki kalpasi yhtä hyvin kuin
mikä muu hyvänsä.

Harjoituspaikaksi oli valittu se vanha laivankajuutta, jonka Pete oli
varannut huvimajaksensa ja asettanut keskelle puutarhaansa. Viimeinen
kertaus suoritettiin juhla-aamuna päivän sarastaessa. Ja koska he
olivat joutuneet liikkeelle ennen aamiaista, täytyi heidän virkistää
itseänsä tupakalla ja oluella samalla kuin soittivat. Heillä oli vain
yksi piippu ja yksi tuoppi, mutta niitä kukin vuorollansa ahkerasti
käytti, kun sattui osassansa parin tahdin paussi.

Kun heidän hillityt säveleensä tunkeutuivat läpi sakean savun ja
puiston seinien piharakennukseen, keitti Kate siellä aamiaista. Hän
suoritti sen erinomaisella huolella, sillä hän oli nyt tavallista
rauhallisempi ja tunsi vapautuneensa kuormasta, joka oli niin raskaasti
häntä painanut. Mutta kerran hän kuitenkin nojasi otsaansa uunin
hyllyyn kumartuessaan paistinpannun yli ja tuijotteli tylsänä tuleen;
ja pöytää kattaessaan hän pysähtyi kuullessansa rummun äänen ja painoi
voimakkaasti käden otsallensa.

Lapsi heräsi yläpuolella olevassa sänkykamarissa ja alkoi itkeä. Nancy
Joe kiisi kuin kärppä portaita ylös ja toi sen alas hyssytellen ja
lirputellen. Kate otti sen ja syötti silti pullosta, jota oli pidetty
lämpimänä uunin kolossa. Hän oli pienokaiselle tavattoman hellä,
suuteli äidillisen hellästi sen pyöreitä kätösiä, hyväili sen jalkoja,
pistipä pienet varpaat suuhunsakin.

Pete tuli sisään lämpimänä ja hikisenä, ja Kate antoi lapsosen takaisin
Nancylle.

»Vuotapas vähän», huudahti Pete. »Älä vielä vie sitä pois. Anna minun
pitää vähän sitä pikku veitikkaa. Hei, haituli pomppaa! Katsopas tätä!
Siinä on sitten suloinen lapsi! Se tarttui minun peukalooni. Katsopas
sitä nyrkkiä! Se on kuin pähkinä minun kourassani. Pistitkös pikkuisen
taikinaa seinän rakoon, kun viimeksi leivoit. Nancy? Se on hyvin hyvä
karkoittamaan pahoja silmiä. Tuu-tulu-lu-luu! Se kehittyy ja kukoistaa
kuin kesäinen päivä. Toden totta, Kirry, en olisi voinut uskoa, että
yhdestä lapsosesta saattaa olla niin paljon iloa.»

Kate istui pöydän ääressä kaataen teetä ja äkillinen ajatus juolahti
hänen mieleensä.

»Niin käy aina», hän virkahti. »Ensin on äiti kaikki kaikessa, mutta
sitten tulee lapsi ja silloin hyvästi äiti, joka on sille elämän
antanut-»

»Ei, niin totta kuin elän!» huudahti Pete. »Lapsi on kahdeksantoista
karaatin kultaa äidin vuoksi, mutta äiti-on timantti lapsen tähden. Jos
minä menettäisin tämän. Kirry olisi se samaa kuin menettäisin puolet
sinusta.»

»Menettäisi, no, sitä vielä!» pyhähti Nancy, »kuka tässä puhuu
menettämisestä? Siitäkö se nyt näyttää, tuo pieni kullanmuru?»

»Vie se keittiöön, Nancy», kehoitti Kate.

»Tänään on harvinainen juhla», sanoi Pete suu täynnä. »Minä lähden
Douglasiin katsomaan, miten Philipistä tehdään tuomari. Minä tulen
takaisin hänen kanssaan St. Johnin tietä. Kaikki on järjestetty,
eukkoseni. Täsmälleen kello seitsemän ovat pojat odottamassa Kirk
Christ Lezayren luona. Silloin minä laskeudun alas vaunuista, tartun
rumpuun, musiikki alkaa puhaltaa ja riemukulussa me saatamme hänet
Ramseyhin. Oh, se tulee näyttämään komealta!» päätti Pete puhallellen
teehensä, jonka oli kaatanut vadille. »John lukkari soittaa kuin
mestari pasuunaa eikä Jonaiquen vertaista klarinetin puhaltajaa löydy —
hän on musiikkia päästä hännäntutkaimeen. Koko kaupunki tulee vastaan
ja kalastajat huutavat eläköön kuin yksi mies. Me annamme kuvernöörin
huomata, että olemme yksituumaisia. Ystävä ystävän tuntee, sanon minä,
ja me kunnioitamme miestä, joka on meidän miehiämme. Ja kun hän ajaa
meidän asiaamme eduskunnassa, niin luulenpa, että vastustajat ovat kuin
siiville lyötyjä. Jos kuvernöörillä on kieli kuin viilanterä, on se
Philipillä kuin viikate ja hän kyllä niittää ne alas siihen paikkaan.
'Ei mitään satamaveroja', sanoo hän, 'ennenkuin olemme, saaneet sitovan
lupauksen satamien parantamisesta. Rakentakaa huvimatkailijoille
satamanne Douglasiin, jos haluatte, mutta älkää vaatiko köyhiä
kalastajia maksamaan niitä.'»

Pete pyyhki suunsa ja täytti piippunsa. »Hän kyllä seuloo heille
sumua silmiin meidän puolestamme, mutta emme kuitenkaan ajattele
pelkästään itseämme. Oh, ei toki! Vaikkei hän tekisi yhtään mitään
meidän puolestamme, ottaisimme hänet musiikilla vastaan, kun hän tulee
kotiinsa tuomarina.»

Pete sytytti piippunsa. »Hitto soikoon! Minä olen sitten ylpeä mies
tänään, Kittyseni. Enkö minä ole aina sitä sanonut? 'Hänestä on tuleva
aikansa suurin man-saarelainen', olen minä toistanut alituiseen, eikä
hän myöskään petä minua.»

Katea kauhistutti hänen pelätessään, että Pete katsahtaisi häneen.
Silloin hän huomasi pienen repeämän hänen nuttunsa sivussa, otti neulan
ja lankaa ja kumartui syvään korjaamaan sitä.

»Miten terävät silmät niillä naisilla onkaan», hymyili Pete. »Rummun
hela tarttui siihen, kun hieman innostuin. Varjelkoon sinua, Kirryseni,
nuttuni on kyllä sikaloina, kun olen päässyt tämän päivän iltaan. Nuo
rummut ovat hirveitä vaatteitten vihollisia.»

Savukiehkurat pullahtelivat Katen tukkaan, kun hän siinä polvillansa
täytti naisellista tehtäväänsä. »No niin, hän kyllä on yhden nutun
arvoinen. Ajattelepa niitä vuosia, jotka olen hänet tuntenut! Hän ja
minä olemme olleet kuin veljet. Niinpä niin, aina siitä asti, kun minä
olin pieni paitaressu, jolloin yhdessä menimme etsimään linnunpesiä
Manghold Headiin. Mentyäni naimisiin on tuo suhde pysynyt aivan
samana. Kun mies menee naimisiin, hän tavallisesti reivaa purjeitansa
ja heittää mereen osan painolastista, mutta minuun se ei ole mitään
vaikuttanut. — Sinua viluttaa. Kirry. Eikö? Sinä väriset kuitenkin.
Ihmekös tuo, sinun pukusi on kuin paperia. Sinun pitäisi panna jotakin
lämmintä sen alle. Älä mene ulos tänään, lemmikkini, mutta iltasella,
tuossa kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän, avua ovi ja
kuuntele. Silloin olemme päässeet vauhtiin kuin villit ja kun kuulet
rummun jymiseviin, ajattelu sinä: Siellä se Pete nyt pelaa voimainsa
takaa.»

»Oh. Pete, Pete!» huudahti Kate ja vaipui hänen polvillensa.

»No, mikä sinua nyt vaivaa?» kysyi Pete.

»Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle, Pete, ja jos en enää
koskaan näkisi sinua, ajattelu minusta kuitenkin parhainta, etkös
tahdokin?»

Hänen teki mielensä kertoa kaikki — niin tuskin saattoi vastustaa sitä.

Pete silitti hellästi mustan kiehkuran hänen otsallansa ja sanoi
lämpimästi: »Hän ei voi hyvin tänään, siinä se on. Hänen silmänsä
tulvivat kuin myllypuro.» Sitten luin lisäsi ääneensä nauraen: »Et
koskaan näkisi minua, niinkö? Minä en ollenkaan tahdo vielä jakaa sinua
taivaan kanssa. Mutta minun olisi pitänyt tehdä, kuten tohtori neuvoi
— lähettää sinut Englantiin. Nyt minä sen teen.» hän päätti kohottaen
uhkaavasti etusormeansa.

Kate solahti taapäin lattialle, mutta jo seuraavana hetkenä kuin
lepäsi hänen rinnoillansa. »Oma pikku Kate raukkani! Etkö tahdo jäädä
minun luokseni, vai? Turhaa, turhaa! Pian sinä olet yhtä reipas kuin
ennenkin.»

Kate vetäytyi hänestä erillensä häveten ja itseänsä moittien, mutta
samalla siihen liittyi hänen vanha persoonallinen vastenmielisyytensä,
jota hän ei voinut voittaa.

Silloin he kuulivat portin paukahtavan kiinni ja Ross Christian asteli
taloon pihan poikki. »Hän roikkuu minussa kuin iiliäinen», sanoi Pete.

»Herra Quilliam», alkoi Ross, »Iällä kertaa on isäni lähettänyt minut
teidän luoksenne.»

»Todellakin, onko?» hymähti Pete.

»Hän on joutunut hieman rahapulaan.»

».Ja silloin lähettää herra Peter Christian lainaamaan minulta?»

»Hän ajatteli, että te voisitte lainata hänelle kiinnitystä vastaan.»

»Ballawhainea vastaan?»

Ross sammalsi ja mutisi: »Niin, tuota, kuten sanotte, Balla — —»

»Ajatellaan, ajatellaan», myhäili Pete. Hän tuijotti hetkisen
äärettömyyteen ja lisäsi sitten päättävästi: »Minulla ei ole aikaa
puhua siitä nyt. Minun täytyy lähteä Douglasiin, mutta jos tahdotte
pysähtyä hetkisen ja jutella asiasta rouva Quilliamille, minä saan
palatessani kuulla kaiken. Hyvästi, Kate. Hyvästi, Nancy, pidä huolta
molemmista tytöistäni, kun olen poissa.. Ja Kirry, lemmittyni»
kuiskaten — »muista, että annat noutaa Robbie Lucasin kangaskaupasta
jotain lämpimiä alusvaatteita. Hyvästi! Toinen! Vielä yksi!» — Sitten
ääneen: »Hyvästi, herra, hyvästi.»




XIII.


    »... Nyt henget ja hirviöt saapua saa,
    kun tuntoni aivan on turta.»

Philip ei viettänyt sitä yötä Balluressa. Talo oli aivan pimeä hänen
ratsastaessaan ohi. Hän jatkoi matkaansa Douglasiin. Kaupunkien väliä
on kuusitoista englannin penikulmaa ja kuusi niistä kulkee Kirk
Mangholdin harjuja. Ennenkuin hän oli ehtinyt harjun korkeimmalle
huipulle, hän oli ollut kokonaisen tunnin tiellä ja yö alkoi kääntyä
aamuksi. Koko matkalla hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä
lukuunottamatta muuatta juopunutta kaivostyömiestä, joka kantaen
kepissä nyyttiä olallaan marssi hoiperrellen tietänsä hyräillen jotakin
mahtavaa säveltä.

Omahyväisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, hänen ylpeytensä
tallattu tomuun. Palattuaan matkaltansa kotiin hän oli koettanut pysyä
lujana ja tyynenä uskoen varmasti, että oli käyttäytynyt kuin kunnian
mies ainakin, mutta nyt hänet oli väkivaltaisesti heitetty pois siltä
tieltä, jota hän oli rehellisesti päättänyt taivaltaa. Mitä hän aikoi
tehdä, se oli välttämätöntä, aivan pakollista, mutta suhteessaan
Kateen hän oli siveetön ihminen, petturi, avioliitonrikkoja, jonka
tuli valehdellen koettaa säilyttää häpeällistä salaisuutta ja se oli
vielä ilmaistava palvelijoillekin. Ja miten hän vastaisuudessa tästä
selviäisi? Miten tämä päättyisi? Hän oli joutunut asemaan, josta
ei ollut pelastusta. Ei voinut enää lumota silmiänsä millään, ei
unelmoida, ei heittäytyä pettävien harhakuvien valtaan. Juuri ennen
kuin hänet vihittäisiin tuomarin korkeaan virkaan, jossa odotti ankara
vastuunalaisuus ja joka vaati horjumatonta oikeudentuntoa, hän oli
ottamaisillaan ensimmäisen askeleen rikollisuuden tiellä!

Täysikuu paistoi kirkkaasti. Se oli painunut alas taivaan rannalle
hänen oikealla puolellansa ja heitti varjojansa tielle. Hän antoi
hevosensa nousta käyden vuoren harjalle. Tasainen tahti, yön
hiljaisuus, maanalaisen virran hiljainen solina ja meren loiskinta
etäältä valtasivat hänet, niin että hän ajatuksistaan huolimatta
uinahti satulassa. Kuu hän pääsi vuoren harjalle, herätti hevosen
muuttunut asento ja astunta hänet ja hän tiesi kulkevansa kylän lähellä
sen yksinäisen paikan ohi, jota sanotaan Tomin autioksi.

Avattuaan silmänsä oikein tajuamatta, että oli nukahtanut, hän oli
huomaavinaan toisen hevosen ja miehen kulkevan vierellänsä. Ne
kulkivat hänen vasemmalla puolellansa käyden askel askeleelta hänen
rinnallansa kuin hänen varjonsa. »Se oli oma varjoni», hän ajatteli
ja pakottautui katsomaan tarkemmin. Mutta nyt siinä ei ollut mitään
muuta kuin lammashaan valkoinen kiviaita. Kuu oli painunut vuorten taa
hänen oikeallansa ja olisi ollut aivan pimeä, elleivät tähdet olisi
tuikkineet. Melkein kauhuun asti hämmästyneenä Philip vapisevin polvin
kohentautui satulassa ja hoputti hevosensa juoksuun.

Kun ratsastus oli saanut lämpöä hänen vereensä ja punan poskille, hän
vakuutti itsellensä, että mielikuvitus oli pettänyt häntä. Ei ollut
mitään: äskeinen kuvitelma oli näköhäiriö, harhakuva, jonka hänen
levottomat aivonsa olivat synnyttäneet. Hän antoi hevosensa kulkea
käyden Laxeyn läpi, ja kun sen kavioiden kopse kaikui nukkuvassa
kaupungissa, hän luusi taas mielensä rohkeaksi.

Puolenpäivän maissa seuraavana aamuna hän puhutteli palvelijaansa,
Jem-y-Lordia omassa huoneistossansa Athol-kadun varrella. Äskettäin
hän oli yksin vuokrannut koko talon. He olivat nyt hänen entisessä
huoneessansa ensimmäisessä kerroksessa, josta oli näköala kirkkotarhaan.

»Voinhan minä luottaa teihin. Jemmy?»

»Voitte täydellisesti, herra tuomari.»

Philipin ääni oli matala ja epäselvä ja katsellessaan alas hän
hypisteli papereita pöydällänsä. »Tilatkaa vaunut, kuomuvaunut,
Shimminiltä, mutta ajakaa itse. Odottakaa kuvernöörin viraston edessä
neljän aikaan — me ajamme St Johnin tietä. Jos Ramseyssä joku tahtoisi
riisua hevosen, estäkää se. Minä laskeudun alas heti, kun olemme
päässeet kaupunkiin. Ajakaa sitten edelleen, kunnes joudutte pappilan
ja Jalavaharjun väliselle kujalle. Heti, kun rouva on astunut vaunuun,
te ajalle pois Laxeyn tietä. — Ovatko huoneet yläkerrassa kunnossa?»

»Ne tulevat kyllä kuntoon.»

»Ne kaksi, jotka ovat teidän huonettanne vastapäätä ja pieni sali
niiden takana. Me emme tarvitse palvelijoita lisää — rouva hoitaa
taloutta itse.»

»Ymmärrän täydellisesti, herra tuomari.»

Philip käänsi päänsä sivulle ja sanoi käheästi: »Ja te tiedätte
nimen...»

»Kyllä tiedän, herra tuomari.»

»Eikö teillä ole mitään sitä vastaan?»

»Ei yhtään mitään, herra tuomari.»

Philip huokasi syvään. »Minä en ole vielä tuomari. Jemmy. Ehkä olisi
ollut parasta... mutta Jumala tietää. Te olette hyvä ihminen — minä en
koskaan sitä unohda.»

Hän teki liikkeen kuin toimittaaksensa hänet pois, mutta Jemmy viipyi
yhä.

»Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne — —»

»Mitä niin?»

»Teidän korkeutenne ei ole syönyt aamiaista, eikä vuoteessa oltu
nukuttu viime yönä.»

»Ratsastusmatkallani viivyin myöhään — ja sitten minun täytyi tehdä
työtä.»

»Mutta kuulin teidän astelevan edestakaisin — heräsin monta kertaa.»

»Minun on kai pidettävä tänään puhe... Antakaa minulle lasi vettä.»

Jemmy toi vesikarahvin ja lasin. Kun Philip tahtoi tarttua lasiin,
tuntui käsi jääksi jähmettyneen ja oli kuin halvattu. »Minä — tuota,
minä — en tiedä, mikä minulle on tullut, en voi kohottaa — ah, kiitos!-»

Mies auttoi Philipiä viemään lasin huulille: lasi kalisi hänen
hampaitansa vasten hänen juodessaan.

»Anteeksi, teidän korkeutenne. Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta
kuin ennen. Mitä pikemmin tämä päivä on ohi, sitä parempi.»

»Uni, Jemmy — vain unen puute. Minun täytyy nukkua kauan, kauan
Balluressa tänä yönä.»

Kolme minuuttia vaille kolme hän lähti kotoa kantaen päällystakkia
käsivarrellansa. Oli kuuma kevätkesän päivä ja kun hän avasi oven, löi
ilmavirta kadulta vasten hänen kasvojansa kuin hohto sulatusuunista.
Hän horjui ja oli vähällä kaatua. Auringon kuumuus oli kuin paino
hänen päänsä päällä, hohtavat säteet häikäisivät hänen silmiänsä ja
korvissa kohisi kuin meren myrskyinen pauhu. Kulkiessaan katua hän näki
vilahdukselta kuvansa puotien akkunoissa. »Jemmy oli oikeassa», hän
ajatteli. »Pahin vihollisenikaan ei voisi tänään väittää, että näytän
liian nuorelta.»

Pieni ihmisjoukko oli kokoontunut kuvernöörinviraston edustalle.
Vaunuja pysähtyi pääovelle ja ajoi pois tyhjennettyään sinne kuormansa.
Piispa, prokuraattori ja vihdoin kuvernööri rouvineen ja tyttärineen
astui taloon. Näiden tulijoin touhinassa Philip pääsi kenenkään
huomaamatta ovelle. Kun hänet tunnettiin, syntyi äkillinen äänettömyys,
jota seurasi hiljainen sohina ja supattelu. Varmoin askelin hän kävi
joukon läpi ovelle kaikkien katseitten saattamana.

Pääovelle saapuessa oli kapea käytävä, joka ei ollut leveä eikä valoisa
ja kirkas auringon loiste ulkona teki valaistuksen sisällä vieläkin
hämärämmäksi ja epämääräisemmäksi. Kun Philip astui yli kynnyksen,
hänestä näytti, että joku tuli häntä vastaan. Kun hän oli astunut vielä
pari askelta, hän hätkähti, sillä hän luuli iskevänsä otsansa peiliin.
Seuraavana hetkenä hänelle selvisi, että se, jota hän oli pitänyt omana
kuvanaan, oli todellakin toinen mies.

Mies oli matkalla ulos, kun hän saapui sisään. He lähestyivät
toisiaan. Pari askelta vielä ja he olisivat toistensa vieressä. Hän
katsoi mieheen ja kauhu käsitti hänen olentonsa. Mies katsoi häneen
pelokkaasti ja ihmetellen. Hetken he seisoivat silmä silmää vasten ja
sivuuttivat sitten toisensa. Vielä he katsahtivat olkansa yli toisiinsa
ja Philip astui edelleen pimeään, kun taas toinen katosi valoon.

Seuraavana hetkenä pimitti käytävää suuri olento, joka lähestyi.
Käsi laskettiin Philipin olalle ja sydämellinen ääni huudahti: »Hei,
terve. Christian! Minä olen ylpeä teidän puolestanne, poikaseni. Te
olette voittanut vanhan koulumestarinne, mutta minä olen kyllä aina
tiennytkin, että jonakin päivänä näyttäisitte minulle, minne asti
mies voi päästä... Peloittaa hiukan, niinkö? Käsi kuitenkin kylmä
kuin jää. Astukaa rohkeasti vain — ei ole levottomuuden syytä — me
emme aio myrkyttää teitä — meidän päivinämme ei Christianeista tehdä
marttyyreja, tiedättehän.»

Se oli Philipin vanha opettaja, kuvernöörinkirjuri. Ottaen Philipiä
kainalosta hän tahtoi viedä hänet viivyttelemättä sisään, mutta Philip
katsahti vielä kerran taakseen kadulle ja sanoi epävarmana: »Näittekö
te ehkä sitä miestä — nuorta miestä joka meni ovesta ulos?»

»Koska?»

»Juuri kun te tulitte »sisään.»

»Sitä en huomannut», sanoi kirjuri muistutellen; sitten hänelle näytti
äkkiä kirkastuvan. »Oliko hänellä pyöreä hattu ja lyhyt takki?»

»Ehkä — tuskin voin sitä sanoa — en sitä erittäin tarkannut.»

»Se oli varmaankin sama mies. Hän on kieppunut minun kimpussani tämän
aamua päästäkseen sisään neuvostosaliin. Sanoo koko ikänsä tunteneensa
teidät. Karkea kuin orjantappurapensas, mutta lopulta en kuitenkaan
saattanut häneltä kieltää. Hänen pitäisi luullakseni kuitenkin olla
sisällä.»

»Ei kai se ollutkaan mitään», ajatteli Philip. »Se oli taaskin
väsyneitten aivojeni synnyttämä varjo. Jemmyn puhe muuttuneesta
ulkomuodostani — oman kuvani heijastus puotien akkunoista — äkillinen
hämärä kirkkaan paisteen jälkeen — siinä kaikki, siinä kaikki. Unta
minä tarvitsen, unta.»

Kun kuvernööri istahti, ensimmäinen tuomari oikealla puolellansa,
hän antoi Philipille merkin istua tuolille hänen vasemmallansa.
Tahtomattakin syntyi sorinaa ja supinaa salissa, niin suuri oli
ero näiden miesten välillä toinen tuomari oli vanha, pyöreä- ja
punaposkinen, vilkkaille, säteilevine silmineen, ja kauniine,
nuorekkaine, melkeinpä vallattomine ilmeineen; toinen taas oli hyvin
nuori, soikeina, kalpeine, voimakkaine kasvoineen, suurine silmineen ja
piirteillään selvä elämään kyllästyneisyys.

162

Philip esitti virkamääräyksensä, jonka oli saanut sisäministerillä ja
häntä kehotettiin tekemään virkavala. Suudelmaan vanhaa, nahkakantista
Uutta Testamenttia hän lausui virallisella, kuivalla äänellä ne sanat,
jotka kuvernööri edellä tankkasi hänelle.

»Tämän kirjan, sen pyhän sanan ja niiden ihmeiden kautta, jotka Jumala
taivaassa ja maan päällä kuutena päivänä ja seitsemänä yönä tehnyt on.
minä Philip Christian, lupaan ja vannon, että, huolimatta asemasta
tai ystävyydestä, vihasta tai rakkaudesta, voitosta tai tappiosta,
verisiteestä tai lankoudesta, kateudesta tai pahansuopuudesta, pidän
pyhänä tämän saaren lakeja ja yhtä varmasti kuin selkäruoto on sillin
sisässä minä valvon hänen majesteettinsa kuningattaren ja hänen
alamaisensa etuja-tällä saarella ja voimieni mukaan tuomitsen oikein
riitapuolien välillä.»

Lausuessaan nämä sanat Philip näki vain yhdet ainoat kasvot koko
ihmisjoukosta. Ne eivät olleet kuvernöörin eikä piispan, ei ainoankaan
kirkollisen tai maallisen ylimyksen — vaan ne olivat voimakkaat,
syvästi liikutetut kasvot, joiden musta parta kätkeytyi suureen,
päivettyneeseen kouraan, niin että näkyville, jäi vain säteilevä!
silmät, puoliavoin suu ja poikamaisen ylpeä ilme hän näki vain Peten
kasvot.

»Minun tehtäväkseni jääpi nyt vain», sanoi kuvernööri. »Onnitella
teidän kunnia-arvoisuuttanne, tähän korkeaan virkaan, johon
hänen majesteettinsa on suvainnut teidät asettaa, ja toivottaa
teille pitkää ikää ja terveyttä, että voisitte nuhteettomasti
täyttää velvollisuutenne itsellenne ja kotiseudullenne onneksi ja
menestykseksi.»

Vielä pidettiin toisiakin puheita ja sitten Philip vastasi. Hän puhui
selvästi, voimakkaasti ja hyvin. Viittaus hänen esi-isiinsä heräili
suosionosoitusten myrskyn. Hänen vaatimaton, luonnollinen käytöksensä
teki syvän vaikutuksen. »Hänen ylhäisyytensä ei ole tällä kertaa
ainakaan suuresti erehtynyt», kulki kuiskaus suusta suuhun.

Käsiteltyään muutamia muita virallisia asioita hajosi neuvosto ja
salissa alkoi vilkas seurustelu. Vielä kadullakin, kun vaunut jo
vierivät esille, jatkettiin onnitteluja, kutsuttiin vieraisiin ja
lausuttiin viisaita neuvoja. Kuvernööri pyysi Philipiä luokseen
päivälliselle, mutta tämä kieltäytyi sanoen luvanneensa mennä tätinsä
luo Ballureen. Rouvat kehoittivat häntä pitämään huolta itsestänsä ja
neuvoivat ottamaan virkavapautta. Kuvernöörin kirjuri − ylpeänä kuin
riikinkukko − pyörähteli joutuen joka paikkaan ja ottaen suojelijan
ilmeen virkkoi: »Sitä hän ei kuitenkaan voi, sillä hänen tulee huomenna
istua ensimmäiset käräjät... Pankaa takki päällenne. Christian. Ajaessa
voi tulla kylmä. Hyviä miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa.»

Avoin kuomuvaunu ajoi vihdoin esille. Jem-y-Lord istui kuskipenkillä,
ja Pete asteli hevosen eteen, taputti sitä kaulalle ja kutitti korvan
taustaa.

»No tuossa, te puhuitte muutamasta nuoresta miehestä, katsokaa, tuossa
tuo komea ukkeli nyt on. No, nuori ystävä», sanoi kirjuri taputtaen
Peteä olalle, »te kuulitte kai tuomarinne tekevän valansa, vai?»

»Hän on minun serkkuni», vastasi Pete.

»Serkku! Onko hän, tuota — — voiko hän ehkä olla — Ah. niin, niin
tietysti — —» Kelpo mies änkytti ja vaikeni muistaen Philipin isän
avioliiton. Hän avasi Philipille vaunun oven, mutta tämä sanoi:

»Astu vaunuun, Pete», ja ujostelevin ilmein Pete kömpi vaunuihin.
Philip istahti hänen rinnalleen ja ovelle pysähtynyt väkijoukko alkoi
sohista ja supattaa.

»No, kuten haluatte; hyvästi sitten, poikaseni, voikaa hyvin»,
sanoi kuvernöörinkirjuri lyöden vaunun oven kiinni. Vaunut lähtivät
liikkeelle.

»Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne», huusivat monet äänet
väkijoukosta.

Philip nosti hattuansa. Miehet vastasivat samalla tavalla. Muutamat
neitoset kuivasivat silmiänsä.




XIV.


Sillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä
Douglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa.
Hänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen
jännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva
aurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien
tunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.

»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.

»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää
sinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»

»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.

»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin
susi.»

»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain
mukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»

Nancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti
kattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate
katseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.

»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?»
hän kysyi.

»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset
ovat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»

»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»

»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen
lähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä
on kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen,
jos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»

»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä
aivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»

»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää»,
sanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa
neulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole
nukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat
suloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät
voi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan
niiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin
tikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan
hupsua.»

»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun
kaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä
ahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.

»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni
nauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta
jos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä
kautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»

»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»

»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna
pian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»

Annettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi
ollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos
talosta. Ulkona oli nyt pimeä.

Kate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa
illallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta
— teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja
sitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta.
Mutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen
todellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä
tuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian
kyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten
katsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.

Sänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin
neulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön
tyhjensi pukeutumispöydälle.

»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin
edessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa
mitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä
korviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin
Pete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei
välittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa
omistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?... Ei, en voi — minä
en voi ottaa niitä mukaani.»

Hän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat,
korvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan
irti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta
sormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli
rikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti
siis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.

»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään
muuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja
minä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii
minua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa
jätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja
Jumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä
hyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»

Se oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän
voisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi
ainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi,
että hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä.
Tämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän
alistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle
mitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»

Äkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään
liikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä
kattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen
päänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi
hänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän
kiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja
unettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen
jokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan
uunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista
vuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa
olivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan
ympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.

Päästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen
ympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt
iloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen
paistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista
minuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.

Hän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja
valkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka
oli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen
paikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten
pienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä
liikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä
suudelmilla.

»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen
suloiset kasvot eivät enää moiti minua.»

Hyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan
kiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan.
Silloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa
lapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän
tulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa
hänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi
kylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää
häneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen
silmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle
kuoleman isku.

Mutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus
ja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys
karkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon
mitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi
kätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.

»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän
jättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä
pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella
lapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi
rangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä
jättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä
kestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi —
minun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»

Keskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä
vääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin
kiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää
sen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin
epäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä
hänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota
se ei ollut koskaan saanut.

»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.

Äidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä
lapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee
äidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.

»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän
hänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»

Tämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui
päätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo
etukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska
Hän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.

»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.

Puolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin
kätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui
pienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen
arkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat
hänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku
Katherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan
nähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään
äidistäsi.»

Kello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt
kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.

»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini... Jos joskus sanotaan
sinulle... että sinun äitisi jätti sinut... oh, ala luule, etten minä
rakastanut sinua. Vaiti!»

Huoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin
kelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului
vaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston
väliselle tielle.

Kate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo
oli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa
vartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti
juuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut
yli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät
juhlakulkuetta vastaan.

Hän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha.
Tuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan
puuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta
kohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla
rummun inahtavan jyminän.

Pom! pom! pom!

Siellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin
hyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka
kuuluivat koko maailmalle.

Sitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet
kävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä,
joka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen
elämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen
toiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi.
Kuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty
taivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului
hänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli
kahdeksan.

Nancy tulisi pian takaisin.

Kate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä
olisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän
olisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään
ja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden
puuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin,
koska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle
aina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini!
Palkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet
puolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä
pyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee
minun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi,
suloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin —
hyvästit.

Hän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja
sulki oven jälkeensä.

Kun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja
ihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine
nyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli
lukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen
takanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli
osoittanut kymmenen kauheata kuukautta.

Hän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle.
Tie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua
maahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla
jyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui,
että joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus.
Se oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten
varjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän
saattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.

Pom! pom! pom!

Soittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip!
Hän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi
haudattu.

Takaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja
jäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen
kuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun
savuavasta lyhdystä.

Vaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti
pitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään
istuimelle. Ovi suljettiin.

Silloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja
Peteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä
mahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi
olla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle
rangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin.
Hän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta.
Mutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden
jyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin
hän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.

Balluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne
täyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat
kiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut
puhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat.
Avoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo
valaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän
kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin
hänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta
sydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten
luottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!»
— »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa
koeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset,
hänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti,
vaiti.»

»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin
värisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten
suuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa,
kumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta
jos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos
tuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en
ansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän
kohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi
koko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua
julki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette
myöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen
kaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena,
murtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni —
Jumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa
on ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen
toivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni.
Hyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon
Jumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni
purtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä
päivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut.
Jumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»

Tässä keskeyttivät hänet huudot: »Ei, herraseni, ei suinkaan.»

Hän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät!
Te luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut.
Teidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä,
jonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi
nuhdetta — —»

Hänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon.
»Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat
kaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset
toverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka
minulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni
tähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen
tuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli
melkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että
teidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa
saisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne
arvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen
vannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos
te huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti —
muistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin
se tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka
kärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»

Yleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut
onnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä
kohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli
ollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet
tanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu
ilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia
Ramseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita
Douglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta
ja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten
juhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»

»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat.
Ihme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen
tekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne
sanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»

Annettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi
mennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä,
joka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin
ympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle
ja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä
kuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut
päättää, itkikö hän vai nauroi.

»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani
poika!»

Philip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä
kääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.

»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö
tahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»

»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea,
neiti Christian.»

»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti
nyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette
itsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»

»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani
ilosta.»

»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen,
avojalkainen paitaressu.»

»Niin oli, hyvä neiti.»

»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»

»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»

»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta,
joka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»

»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»

»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»

»Uskollinen ja luja kuin teräs.»

Palvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi
hieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme.
Pete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No
niin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä
sanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää
yötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»

Hän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut
ruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin
katsein.

»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu
— avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa.
Avojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä
nukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen
maitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle
aika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se
alkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä
jäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto
vallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä
Gob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain
yksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet
ainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja
teräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin
torahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa
muna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan
päänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä
neiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana
hetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten
ei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä... Oh! säikytänkö
teitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta
merkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama
kuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea,
kun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä
olet tänne tullut!»

Koira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se
pysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen
lyhyttä hännäntynkäänsä.

»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan
samanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei
ole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa
ja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä
hakemassa minua, Tuomari?

»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»

»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»

Nan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä,
keventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois
tieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja
tyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.




XVI.


Pete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä.
»Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli.
»Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»

Kaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta.
»Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin
ihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut
hänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»

Kun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli
yläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta
kun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo
oli pimeä.

»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka
veikkaa.»

Nyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa,
koettaen kuonollansa avain porttia.

»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»

Sitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään
ja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.

»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»

Hänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen
vallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä
pidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.

»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»

Kun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua
kuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä.
Hän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten
sipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.

»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa
taloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään
valoa.

»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut
kotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»

Hän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta
säleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen
kapeista raoista.

»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti
pienokaista keinuttaessaan.»

Hän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa
ehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi
hiljaksensa henkeänsä pidätellen.

Sitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään
ei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen,
että hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut
mitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa
oli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi
akkunan luo takaisin.

»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule
minua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit
rannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja
alkanut ulvoa.

»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään
tapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy?
Kuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt
jäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»

Hän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän
koetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti
yläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta
mahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen
akkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli
sammumaisillaan.

Kuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi
tulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja
katsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla
ruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin
että se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa,
mutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä
asemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi
verhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan
pielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.

»Kirry! Kate», hän kuiskasi.

Akkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo
pimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua
jalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli
päässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin,
raapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli
ympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.

Ei näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta
ja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja
tyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti,
lemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa
paikassa.»

Hän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä
hän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että
Katen hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa.
Silloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja
hänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa
ja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.

Hän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta
nyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä
talo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni.
Hän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala
hänelle anteeksi suokoon.»

Istahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla
kuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä
murheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän
ajatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista
äitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja
minua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»

Nyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä —
Jumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu
naisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut
jotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien
peikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja
kodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana.
Mutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —

»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu
tulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»

Kuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy
tuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.

»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan
läkähtymäisillänsä.

»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt,
Kirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain
yhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt!
Christin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli
parhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin
»Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän
se ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse
— ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä
tuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»

Hän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä.
»Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan.
Herra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»

Silloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy,
ja ota lapsi minulta.»

Hän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän
heikolta kuin vanha ukko.

»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki.
Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään», murahti Pete.

»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos
kello seitsemän.»

»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»

Hän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja
tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän
kasvoistanne.»

Sitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine
Gregeen!»

»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten
luota.

»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä
on kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista
kuulemaan sen.»

»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä
kohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen
poissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»

»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä
ajoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte
tänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»

»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka
yhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt
jo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»

Sitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen
hattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.

Hän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän
voisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»




XVII.


Sinä iltana oli kokoontunut runsaasti väkeä »Man-saaren Keijukaiseen»
ja monet piiput saivat sammua, niin kiihkeästi he kuuntelut herra
Jellyn merkillistä juttua.

»Omituista se vain on, hitto vie. Se on niin kerrassaan merkillistä,
että voi ihmetellä itsensä kuoliaaksi. Ei kirjoissakaan — ei edes
»Kristityn vaelluksessa» löydy tämmöistä tapausta. Toisen pojan poika
palaa kotiin tuomarina loistavassa juhlakulussa riemukkaan musiikin
pauhatessa juuri samana hetkenä, kun toisen pojan poika potkaistaan
ulos talosta kuin koira.»

»Kerrassaan ihmeellistä se todellakin on», myönsi leski John, ja monet
äänet kaikuna kertasivat hänen sanansa.

Jonaique katseli ympäri huonetta ilmeisesti odottaen, että häneltä
kysyttäisiin jotakin. Mutta kun kukaan ei virkkanut mitään muuten
kuin katseillansa, hän virkkoi: »Meidän vanha ukko kuuli kaiken. Hän
on ollut räätälinä siinä suuressa talossa aina Rauta-Christianin
kuolemasta asti.»

»Se on totta», myönsi Caesar.

»Ja hän istui keittiössä ja ompeli pukua itse isännälle juuri, kun tuo
kamala mellakka syntyi yläkerrassa.»

»Älkäähän toki!»

»'Sinä olet varastanut ja ryöstänyt minut puti puhtaaksi!' huusi
Ballawhaine.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» ihmetteli Mummi. »Saattoiko hän sanoa niin
omalle pojalleen?»

»'Sinä olet puijannut ja pettänyt minua!' huusi hän. 'Sinä olet
hävittänyt minun rahani ja murtanut minun sydämeni', hän sanoi.
'Kokonaisen omaisuuden olen minä käyttänyt sinun hyväksesi ja millä
sinä olet sen palkinnut? Tämä', hän huusi, 'ja tämä — ja tämä —
hävyttömillä petosta ja väärennystä kaikki tyynni!' hän karjui.»

»Herra olkoon meille armollinen!» mutisi Caesar.

»'Minua sanotaan saituriksi, eikö niin?' hän huohotti. 'Minä kiristän
alustalaisiani niin paljon kuin ikinä voin, kiristänkö minä? Ja mitä
varten? Kenenkä vuoksi? Minä olen kuitenkin ollut sinulle hyvä isä ja
hölmö minä samalla olen ollut, vaikkei sitä kukaan tiedä!' hän valitti.»

»Ei kukaan! Sanoiko hän, ettei kukaan, herra Jelly?» kysyi Caesar
vetäen suunsa irviin.

»'Jos sinä olisit joutunut tekemisiin minun isäni kanssa', jatkoi hän,
'olisi sinut aikoja sitten ajettu tiehesi varkaana ja valehtelijana.'
'Minun hyvä isäni', virkahti Ross aivan masentuneena. 'Varas juuri,
kuuletko?' kuohahti Ballawhaine. 'Varas, joka on vienyt minulta
viimeisenkin kolikon ja jättänyt minut puille paljaille.'»

»Niinkö hän sanoi?» ihmetteli Caesar.

»Juuri niin», vakuutti Jonaique. »Ukko kuunteli keittiön portaissa ja
nuori Ross hiipi ulos talosta kuin piesty koira.»

»Ja minne hän nyt on mennyt?» kysyi Caesar.

»Piru hänet periköön, mistä minä sen tiedän», hymähti Jonaique.

»Paha ottaa omansa ja sille hän kyllä kelpaisi, vaikka olisi selkä
hakattu liiskaksi — vahinko, ettei vanhus sitä tehnyt», päätteli
Caesar. »Mutta missä se hulttio nyt on?»

»Sanotaan, että hän on livistänyt Englantiin nyt yölaivalla.»

»Ylistetty olkoon Herra, jolta kaikki hyvä tulee», kehahti Caesar.

Muutamasta nurkasta kuului savupilven takaa epäselvää mutinaa.
»Teillä on hyvä syy sanoa niin, Caesar», mörisi Musta Tom. »Yhteen
aikaan ihmiset hotisivat hotisemasta päästyäänkin, että hän oli
pettämäisillään erään miehen tyttären samoin kuin petoksella vei
vanhukselta viheliäiset kolikot.»

»Vastaa hulluille, kuten hullulle tulee», mutisi Caesar. — Sinä hetkenä
heitettiin ovi auki ja Pete hoippui huoneeseen. Jok'ikinen piippu
putosi alas ja Mummin sukkapuikot lakkasivat kilisemästä.

Pete oli yhä paljain päin ja vaikka hän oli kuoleman kalpea ja silmänsä
harhailivat levottomana, hän kuitenkin koetti näyttää kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Kauheasti hymyillen ja nyökkäillen ympäriinsä kuin
mies, jonka taistelussa on kuula lävistänyt, hän kääntyi Mummiin
ja liikutti huuliansa aivan kuin sanoaksensa jotakin, mutta mitään
ääntä ei kuulunut. Sitten hän kaivoi piippunsa esille, täytti
sen etusormellansa, sieppasi sytytinpaperin pöydältä ja kumartui
sytyttämään sitä.

»Onko — täällä — ketään — minun omiani?» hän sanoi käheästi yskähdellen
ja änkyttäen ja rouheet hohtivat piipun kopassa kuin pajan ahjo.

»Ei, Pete, ei», vastasi Mummi. »Ketä sinä sitten olet etsimässä?»

»En ketään», mutisi Pete. »En ketään erityistä. Eipä ei», hän lisäsi
puuskuttaen niin, että huulet vapisivat, vaikkei piipusta tullut yhtään
savua. »Tulin vain sisään saadakseni tulta piippuuni. Pitää lähteä nyt.
Näkemiin pojat! Näkemiin! Voikaa hyvin, Mummi!»

Kukaan ei vastannut hänelle. Hän kumarsi taas huoneessa-olijoille,
hymyili kauhistavasti, astui ovelle väkinäisen vaivattomasti ja
laahusti ulos talosta koettaen kaikin voimin näyttää huolettomalta.
Sammunut piippu oli ylösalaisin hänen hampaissaan ja hän käänsi päänsä
vinoon aivan kuin olisi koettanut estää hattuansa putoamasta, vaikka
hän yhä oli paljain päin.

Hänen mentyänsä katsoivat ihmiset toisiansa silmiin hämillään ja
peloissansa aivan kuin kummitus olisi ilmestynyt heille keskellä
kirkasta päivää. Vihdoin Musta Tom katkaisi hiljaisuuden.

»Miehet», hän sanoi, »tuo oli hitonmoinen vale.»

»Vait — —», alkoi Caesar, mutta vastaväite tarttui hänen kuivaan
kurkkuunsa.

»Jotakin on tekeillä Ramseyssä», lisäsi Musta Tom. »Luulenpa melkein,
että minun on seurattava häntä.»

»Minä lähden mukaan, herra Quilliam», päätti Jonaique.

»Ja minä», lupasi John, lukkari.

»Ja minä» — »ja minä», lisäsivät toiset ja puolessa minuutissa oli
kapakka tyhjä.

»Isä», kuiskasi Mummi myymäpöydän takaa, »eikö sinun olisi parasta
satuloida tamma ja mennä katsomaan, ettei Kirrylle ole vain mitään
tapahtunut?»

»Sitä juuri itsekin ajattelin, äiti.»

»Lähde siis heti. Herra olkoon meille armollinen.»




XVII.


Päästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta.
Puolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin
on jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut
heti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja
koetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli
itseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.

»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli.
Minä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja,
tuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla
raukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin
kivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia
tunteita... Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako
sinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi,
voi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»

Pete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi
sen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän
huomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä
suusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja
kääntyi puiston pimeimpään osaan päin.

»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.

Kärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo
pensaaseen hänen vieressänsä.

»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.

Hän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski
mieleen uusi ajatus.

»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt
Cloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»

Viittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti
ankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä
avopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea
esiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.

»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.

»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja
katsahdettuaan Peteen hän pelästyi.

Sisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni
virkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»

»On, neiti.»

Ruokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti
kiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt
pimeään.

»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»

»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti
Christian, hyvää yötä!»

Nan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti
lusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.

Hän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei
hyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen.
Hänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku
lemmikkini!»

Hän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut
leukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut
kallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota
pelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui
pitkiksi huokauksiksi.

»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.

Sitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä
korkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli
synkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja
toisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset
laittautuivat levolle.

Hän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan
merenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen
loiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli
peittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään
muuta ei näkynyt.

Hän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta
ja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei
nähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen
aika», hän selitti itsellensä.

Hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa,
mutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä
paikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin,
joka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti
tehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja
siksi hän vain änkytti:

»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»

»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla
ei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja
vapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on
sidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä,
kuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä
iltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä
olen varma.»

»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»

»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin
lähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä
parempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»

He lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.

»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään
iltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle.
Mutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»

»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on
tietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»

»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla
kotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»

»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka
oli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:

»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne
kylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon
rinnallenne.»

»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»

Peten nauru kaikui läpi tyhjän torin.

Satamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien
laiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin
läpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt
Parlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei
ole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa
tirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä
jostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi
monen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui
kuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.

»Se roisto», kuohahti muuan.

»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon»,
lisäsi toinen.

»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta
toinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli
ohikulkiessaan sanottavan:

»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»

»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»

Naisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua
sydäntä.

»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.

Kuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että
ryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään
tuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti
molemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli
edelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas
ja äänekäs.

»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.

Hänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.
Satuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen.
Se oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä
ainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.

»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti
muuan eukko.

»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.

»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.

Pete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja
nyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva?
Anteeksi!»

Työntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei
vielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»

Eteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine
tukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa:
»Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies
ulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»

Nancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili
vastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin
reunustaan.

Silmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski
suuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen
piti häntä kuin ruuvipenkissä.

»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.

Nuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi —
sekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.

»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.

»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään —
suoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»

»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.

»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut
— —»

»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa
liivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»

»Teidän vaimonne, kapteeni — −»

»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun
vaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»

Pete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä,
kumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille
heittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja
hytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.

»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.

Lapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan
bassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja
peloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle
sanoen:

»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni
Quilliam?»

»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.

»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»

»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»

»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.

»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»

»Sehän on ihme!» epäili Caesar.

»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»

»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.

Nuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi
naisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te
sanotte niin, kapteeni Quilliam — —»

»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.

Silloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli
sukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne
hänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.

»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.

»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta
syötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.

»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.

Mutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän
edessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:

»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»

»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.

»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus
ja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana
Kimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin
villitty.»

»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili
Pete.

»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso!
Tuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää
niin kauan kuin elän.»

»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.

»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää
itseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana —
minä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta
Philip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi
hänelle, Pete; hän — —»

»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen
seisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa
tekemistä?» »

Caesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta
tyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten
tarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja
hyväili sitä herkeämättä.

»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi
ja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta
että itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on
huolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine!
Katherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»

Myöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen
lapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.

»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli
itsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että
valehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»

Ellei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi
milloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän
sitten olisi ollutkin.

»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on
huolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta
kuin Jumala on taivaassa.»

Koira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen
menevälle tielle.




XVIII.


Niillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana,
hajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää,
kuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa
enää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin
kuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen
hillinnyt itseänsä.

Nan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan
päivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen
kaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken
liverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.

»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä
menestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo
mies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä.
Tietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut.
mitään kasvatusta, mutta — —»

»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»

»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri
seuraihmiseksi — —»

»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka
on liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»

»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»

»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»

»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi
kieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»

Keskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta
Peteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren
herran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella
oli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei
hän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta
epäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku
olento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.

»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä,
miten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta
kiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta
kuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin
muistat?»

Philipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki
sielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän
kätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.

He nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti
nojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi
ilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan
laulelman:

    »Suruissansa käkiemo
    haukan töitä sätti.
    Pesän hajoitti ja pojat
    kaikkiin tuuliin mätti.»

Aivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi:
»Eikö tuo ole hänen äänensä?»

»Kenen, rakkaani?»

»Peten?»

»Missä, kultaseni?»

»Eteisessä.»

»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä.
Mutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»

»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut
itsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»

»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»

»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset,
sen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki
kunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha.
Philip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen
sinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä,
rakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä
annan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun
tarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»

Päästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan
huoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan
asti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.

»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — _tuonne_! Mitäs
sanot _tästä_?»

Täti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti
sieltä vastaan.

»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.

»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut,
vaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä.
No, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»

»Ei, täti, ei!»

»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on
rakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»

»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen
jälkeen kuin − −.»

»Siihen on ollut omat syynsä, rakkaani. Mutta nyt sinä olet täyttänyt
isäsi toiveet ja tämän jälkeen se on oleva sinun huoneesi. Ah, jospa
hän itse voisi sinut nähdä, miten ylpeä hän olisikaan! Onneton
isäraukkasi! Ehkäpä hän näkeekin. Kuka tietää — ehkä — suutele minua,
Philip. Katso millainen vanha hupakko minä olen! Minä olen niin
onnellinen, etten voi olla itkemättä. Mutta muista nyt, sinun täytyy
tulla nukkumaan tähän huoneeseen joka kerta, kun sinä istut käräjiä
Ramseyssä. Minä en salli sinun enää kauemmin pitää Jalavaharjua sinä
paikkana, jonne vetäydyt lepäämään. Puhuimme mustasukkaisuudesta. Jos
nyt Pete ei olekaan mustasukkainen, minä tiedän erään, joka on — tai
ainakin pian tulee. Mutta Philip, Philip Christian — —?»

»Mitä niin?»

Vanhat suloiset kasvot saivat juhlallisen ilmeen. »Suurimmallakin
ihmisellä on omat huolensa, epäilyksensä ja vaikeutensa. Se onkin
aivan luonnollista — niinhän täytyy ollakin julkisessa elämässä. Älä
kuitenkaan epäile tulla tänne milloin ikinä huolet sinua kohtaavat.
Sitä vartenhan on ihmisellä koti, Philip. Siellä on rauhaa ja turva,
kun paha maailma tahtoo loukata ja haavoittaa. Siellä on onnen
satama, rakkahin, jossa sinua kohtaavat muistot isästä ja äidistä ja
oman viattoman lapsuutesi ajasta — ja jossa sinulla on vanha höperö
täti pahanen, joka ajattelee sinua yötä ja päivää ja on niin hullu
ja hupakko — ja — ja rakastaa sinua enemmän kuin ainoakaan ihminen
maailmassa.»

Philip sulki vanhan tätikullan syliinsä, mutta ei ollut kuullut, mitä
hän oli sanonut. Hän loi kauhistuneen katseen akkunaan ja kuiskasi
hiljaa ja kiihkeästi: »Etkö kuule askeleita hietikolta?»

»E-n, en! Sinä olet kovin hermostunut tänä iltana, Philip. Pane
vuoteeseen ja lepää. Kun olet nukkunut, hiivin minä takaisin ja
katselen sinua.»

Hän jätti hänet, ja Philip katseli ympärilleen. Koko maailmassa hän
ei olisi löytänyt paikkaa, joka olisi kauhistuttanut häntä enemmän
kuin tämä. Se oli kuin hauta täynnä kuolleita muistoja — hänen
kuolleesta isästään ja äidistään, hänen kuolleesta nuoruudestaan ja
viattomuudestaan, hänen surmatusta ystävyydestään ja raadellusta
omastatunnostaan.

Tulisijan yläpuolella riippui hänen äitinsä muotokuva. Se esitti
kaunista nuorta tyttöä, jonka nuorekas iho hohti, kirkkaat ruskeat
silmät säteilivät ja täyteläiset huulet hymyilivät. Philip värisi
katsellessansa sitä. Kuva oli kuin hänen oma aaveensa, joka
naisellisessa haamussa katseli häntä.

Sitä vastapäätä sängyn yläpuolella oli hänen isänsä muotokuva. Silmät
olivat täynnä elämää ja kasvot olivat pyöreät, huulilla väreili hellä
hymy. Mutta Philip ei voinut nähdä sitä sellaisena kuin se oli. Hänestä
näytti, että sen tukka oli takkuinen, pitkä ja kostea kuin jouhista,
kasvot olivat kalpeat ja sisäänpainuneet, silmät tuijottivat kuin
lamput sumun läpi, revitty paidankaulus jätti kaulan paljaaksi ja
huulet olivat auki, että ilmaa pääsi huohottavaan rintaan.

Akkunan luona oli pieni vuode, jossa hän kerran oli nukkunut Peten
kanssa ja josta hän aamulla oli nauraen ponnahtanut ylös. Mihin
hän käänsikin silmänsä, häntä kohtasivat varjot hänen hukatusta ja
haudatusta elämästään. Ja Nan-tädin raikkaus oli ylpeänä ja onnellisena
tuonut hänet tähän kidutuskammioon!

Ulkona oli yö viileä ja tyyni, mutta täällä sisällä oli vieläkin
hiljaisempaa — aivan kuin haudassa. Siellä oli kyllä kello, mutta se ei
käynyt, ja linnun häkki oli siellä myös, mutta se oli nyt tyhjänä.

Philip luuli kuulevansa koputuksen talon ovelta. Kun kukaan ei avannut,
hän soitti palvelustyttöä. Kevyesti ja hymyillen tämä sipsutti portaita
ylös.

»Ettekö kuullut koputusta pääovelta, Martha?»

»En, herra», vastasi tyttö.

»Omituista! Kerrassaan omituista! Minä olisin voinut vannoa, että se
oli herra Quilliamin koputus.»

»Saattoi ehkä olla. Minä menen heti katsomaan.»

»Ei tarvitse. Minun korvissani humisee tänä iltana ja se saattoi kyllä
johtaa minut harhaan.»

Tyttö jätti hänet. Hän riisui kengät jaloistansa ja alkoi hiipiä ympäri
huonetta aivan kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin luvatonta.
Joka kerran kun hänen katseensa sattui isän muotokuvaan, hän painoi
päänsä alas ja kääntyi toisaalle. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Tällä
kertaa nämä äänet eivät olleet kuvittelua. Hän avasi hiljaa oven ja
kuunteli. Siellä oli Pete. Martha vastasi hänen kysymyksiinsä. Nan-täti
kutsui häntä sisään, mutta Pete vastasi iloisella äänellä »ei, ei»,
ja meni tiehensä. Puutarhan portti helähti ja eteisen ovi suljettiin
äänettömästi. Silloin Philip sulki hiljaa oman huoneensa oven.

Pian tämän jälkeen avasi Nan-täti sen uudestansa. Hänellä oli
kädessänsä sytytetty kynttilä.

»Sehän on kerrassaan omituista, Philip. Martha sanoi sinun kuulleen
Peten koputuksen ja juuri sillä hetkellä hän nousi tänne mäkeä ylös.
Hän oli vielä kovin merkillinen ja näytti villiltä. Hän kysyi, oliko
kukaan ollut täällä kysymässä häntä, aivan kuin jonkun olisi ollut
määrä olla. Ei antanut minun kutsua sinua ja meni pois nauraen ihan
tyhjälle. Todellakin, ellen minä tuntisi häntä vakavaksi mieheksi — —»

Philip tunsi mielensä murheelliseksi ja alkoi väristä vilusta.
Äkillinen mielijohde valtasi hänet kokonansa. Se oli kuin salainen
pelko, joka saa rikoksentekijän menemään katsomaan, kun hänen
murhaamaansa uhria tutkitaan.

»Jotakin on hullusti», hän virkahti. »Missä minun kenkäni ovat?»

»Aiotko lähteä Jalavaharjuun, Philip? Vahinko, että kyytimies ehti ajaa
takaisin Douglasiin. Eikö sinun olisi parasta lähettää Martha sinne?
Voihan olla, että kuvittelin turhia. Mitä kannattaa turhan vuoksi tulla
levottomaksi? Sinä olet aivan liian helläsydäminen sen sinulle sanon.»

Philip juoksi portaita alas kuin ihminen, joka pakenee kidutusta.
Vetäessään eteisessä päällystakkia yllensä hän alkoi miettiä, mikä
häntä odotti, jos hän lähtisi. Hänen tuli mennä Peten luo ja olla
olevinaan kuin ei mitään tietäisi. Hänen tulisi kuunnella Peten
kertomusta ja teeskennellä hämmästystä; hänen tulisi lohduttaa Peteä
ehkä auttaa häntä etsinnässä, sillä hän ei uskaltaisi olla auttamatta —
hänen tulisi astella Peten rinnalla ja etsiä jotakin, vaikka varmasti
tietäisi, etteivät mitään löytäisi. Hän näki itsensä matelevan katuja
kuin käärme ja osa, jota hänen tulisi näytellä, inhoitti häntä. Hän
palasi yläkertaan takaisin.

»Tarkemmin asiaa ajatellen sinä voit olla oikeassa, tätikulta.»

»Siitä olen ihan varma.»

»Jos on tapahtunut jotakin vakavaa, hän kyllä vielä palaa tänne.»

»Palaa, sen takaan.»

»Jos Pete on saanut joitakin huolia, hän kyllä kertoo niistä minulle
ennenkuin muille.»

»Siinä nyt ei voi olla mitään erikoista, minä vain otaksuin turhia.
Ehkä hän on ottanut lasin liikaa eikä sitä suinkaan voi pitää suurena
rikoksena tällaisena päivänä, kun ajattelee, miten ylpeä hän on ollut
sinusta, Philip. Ajattelenpa mielessäni, ettei hän voisi olla ylpeämpi
ja onnellisempi, jos hän itse kulkisi sinun saappaissasi.»

»Hyvää yötä, täti», sanoi Philip voimiansa ponnistaen saadakseen
tukahtuneen äänensä kuuluville.

»Hyvää yötä, rakas poikani. Nyt minä menen nukkumaan ja pyydän
hartaasti, että sinä teet samoin.»

Jäätyään yksin Philip tapasi itsensä nojaamassa tulisijan reunaan
ja tuijottelemassa isänsä muotokuvaan. Hän alkoi vertailla itseänsä
isäänsä. Hän itse oli päässyt tarkoituksensa perille, isä oli
epäonnistunut. Seitsemänkolmattavuotiaana hän oli tuomari kaikesta
huolimatta; kolmenkymmenen vanhana hänen isänsä oli kuollut murtuneena
miehenä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt; hän oli kohonnut
esi-isäin kunnioitettuun asemaan. Mutta kuinka alhainen ja kelvoton
hän sittenkin oli verrattuna tuohon mieheen, joka ei ollut päässyt
mihinkään, vaan menettänyt kaiken!

Hänen isänsä ei voinut moittia itseänsä muusta kuin
epäonnistumisestansa, mutta hänen mieltänsä painoi kunniaton teko.
Hänen isänsä oli erehtynyt, mutta hän itse oli tehnyt rikoksen. Jos
hänen isänsä olisi tahtonut pettää rakastettunsa ja ystävänsä, hän
olisi voinut onnistua. Hän itse oli päässyt päämääräänsä pettämällä
molemmat. Siksi että hänen isänsä oli ollut horjumattoman hyveellinen,
hän oli sortunut. Itsekkyyden palvonta oli kohottanut hänet korkeaan
asemaan. Hänen isänsä oli ennen muuta ajatellut rakkautta, totuutta ja
oikeudenmukaista elämää ja siksi menettänyt perintönsä, asemansa ja
ihmisten mielisuosion. Maailma oli kieltänyt hänen isänsä, koska tämä
ensin oli kieltänyt maailman. Mutta se oli avannut sylinsä hänelle,
hänelle se oli osoittanut suosiotansa ja kohottanut ylistyshuutoja ja
hänet se oli kruunannut kunnialla. Ja kuitenkin, onneton mies, parempi
olisi ryömiä loassa, elää unohdettua elämää, parempi maata peitettynä
turpeen alle — sillä kuollut haudassansa halveksi häntä.

Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kauhistava kuva. Se oli
tulevaisuudenkuva hänestä itsestänsä. Hän näki vanhan miehen —
suuren, mahtavan, ehkäpä rakastetun ja ihaillun, mutta tuon miehen
sydän oli kuollut ja hän horjui hautaansa kohden, kunnes lopuksi tuli
suurenmoinen narripeli — hänen juhlalliset hautajaisensa puheineen ja
soittoineen. Sitten äkkiä tavaton hiljaisuus kuin suuria lumihiutaleita
olisi alkanut lennellä ja ihmeellisen valon läpi kuului inahtava ääni:
»Kuka on tämä, joka on tomuun vaihtanut vertavuotavan sydämen ja maan
multaan elävän sielun?»

Philip huusi ääneen nähdessänsä tämän kuvan, joka pala palalta
ilmestyi hänen eteensä. Oli kuin hänen huutonsa olisi saanut hienot
porsliiniesineet helisemään uunin reunalla ja hän muisti, missä oli.
Silloin kuului ovelta kaksi kevyttä naputusta. Hän hillitsi hieman
itseänsä, sieppasi käteensä kirjan ja huudahti »sisään!»

Tulija oli Nan-täti. Hänellä oli yllään yöpuku ja yömyssy. Kädessä
hänellä oli kynttilä, jonka liekki lepatti.

»Mikä sinua vaivaa, lapseni?» hän kysyi.

»Luin vain ääneen, täti hyvä. Herätinkö minä sinut?»

»Mutta sinähän huudahdit, Philip.»

»Luin Macbethia, täti. Katsos, olin juuri pitokohtauksessa. Hänestä on
tullut kuningas, muistathan, mutta hänen omatuntonsa — —»

Hän vaikeni. Pieni vanha neiti näytti epäuskoiselta ja vetäisi
yömyssynsä nauhasta niin, että se joutui vinoon ja antoi hänen
ryppyisille huolestuneille kasvoillensa aivan omituisen ilmeen.

»Ota hieman konjakkia, rakkaani, minä panin pullon pukeutumispöydälle.»

»Älä huolehdi minusta, täti. Hyvää yötä taaskin. Kas niin, menehän nyt
levolle.»

Puoliksi hyväillen, puoliksi väkisin hän vei hänet ovelle ja täti lähti
hitaasti, viivytellen ja epäillen. Yömyssyn nauhat liehuivat hänen
olkapäillänsä ja hänen paljaat jalkansa tassuttivat kevyesti portaissa.
katsahti kirjaan, jonka oli kiireessä siepannut. Mika ihme oli juuri
tuon kirjan pannut hänen käteensä? Mikä oli saattanut hänet juuri tähän
huoneeseen? Ja miksi juuri tänä iltana, kun ei koskaan muulloin? Mikä
helvetin paholainen oli vietellyt Nan-tädin kiduttamaan häntä? Hän ei
voisi sietää tätä; hän tahtoi mennä omaan vuoteeseensa.

Päästyään portaan päähän hän kuuli alhaalta hiljaista kuiskailua. Se
tuli Nan-tädin huoneesta. Valojuova tunkeutui käytävään ovesta, joka
oli selko selällään. Hän kurkisti salaa sisään. Valkoinen olento oli
vaipunut vuoteen viereen ja pää oli kätketty vuoteen peitteihin. Hänen
vieressään istui kissa ja kehräsi tyytyväisenä. Nan-täti oli vaipunut
rukoukseen. Philip kuuli omaa nimeänsä mainittavan —

»Jumala siunaa ja varjele minun Philipiäni siinä tärkeässä toimessa,
johon olet hänet tänä päivänä asettanut. Anna hänelle viisautta, voimaa
ja rauhaa!»

Sinä hurskas vaimo, jonka ympärillä enkelit liitelevät, kuka uskaltaa
ajatella, että hornan henget kiusaavat sinun viatonta, rakastavaa
sydäntäsi?

Philip palasi takaisin isänsä huoneeseen. Hän alkoi tottua asemaansa.
Kun hän oli omalla ponnistuksellansa kohonnut isäänsä ylemmäksi, hän
oli samalla täyttänyt isänsä hartaimman toivon. Ja missään tapauksessa
hän ei olisi voinut menetellä toisin. Miten muuten hän olisi saattanut
käyttäytyä? Mistä hänen tulisi syyttää itseänsä? Jos hän oli tehnyt
syntiä, olivat hänet pakottaneet siihen oudot voimat, joita hän ei
voinut ohjailla. Ja mikä oli totta häneen nähden, oli totta myöskin
Katen suhteen.

Ah, hän tahtoisi tavata hänet nyt. Hän oli mennyt sinne, minne hän
oli hänet lähettänyt. Hänen suloisissa silmissään saattoi nyt olla
kyyneleitä, mutta aika kuivaisi ne. Entinen kaksinaamaisuus hänen
elämästään olisi nyt poissa, häpeällinen petollisuus, päivittäinen
tuska, hetkittäinen uskottomuus — kuuluisi menneisyyteen. Jos hänellä
olisi omantunnontuskia, oli se kohtalon syy ja jos häpeä painaisi
häntä, hän oli nainen ja kantaisi kuormansa ilolla sen miehen vuoksi,
jota hän rakasti. Hänen tähtensä kestäisi hän kaiken. Taivas häntä
siunatkoon! Huolimatta ihmisistä ja heidän laeistansa oli Kate hänen
rakastettunsa, hänen sydämensä valittu, hänen vaimonsa — niin, hänen
vaimonsa — luonnon ja Jumalan lain mukaan, ja tulkoon mitä tahansa, he
kuuluisivat toisilleen elämänsä loppuun asti.

Äkkiä kuului hänelle tyynen yön läpi käheä ääni.

»Philip!»

Vihdoinkin oli siellä Pete. Hän seisoi alhaalla käytävällä ja huuteli
akkunaan. Philip vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään.

»Philip!»

Jäykkänä asteli Philip akkunaan ja veti verhot syrjään. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti ja oksat huojuivat hiljalleen yöilmassa.

»Sinäkö siellä olet, Pete?»

»Niin olen. Näin lampun palavan täällä ylhäällä ja arvasin, ettet sinä
vielä ollut mennyt maata. Istut kai lueskelemassa, vai? Ajattelin,
etten herättäisi koko taloa, mutta toivoin kuitenkin saavani puhella
sinun kanssasi.»

»Mikäs on, Pete?» kysyi Philip. Hänen äänensä värisi kuin purje
käännettäissä.

»Ei nyt mitään niin erikoista. Tahdoin vain sanoa sinulle, että vaimoni
on matkustanut Englantiin yölaivalla.»

»Englantiin?»

»Ah, olipa jo aikakin, luulisin; hän on viime aikoina ollut kovin
heikko ja hermostunut. Muistathan, mitä tohtori sanoi tuona iltana,
jolloin lapsi ristittiin? 'Lähettäkää hänet pois tältä saarelta',
sanoi hän, 'ja hän palaa takaisin uutena ihmisenä.' Hän ei kuitenkaan
tahtonut lähteä. Hän itki ja huusi, ettei hän voi jättää pienokaista.
Silloin minä sain käyttää isäntävaltaani. Tietysti on isännällä oikeus
määräillä perheessänsä, Philip, vai mitä? No niin, minun on nyt
jatkettava matkaani. On ihana yö, eikös olekin? Ei tee ollenkaan mieli
mennä vuoteeseen.»

Philip värisi ja tunsi pahoinvointia. Hän koetti puhua, mutta ei
saanut esille muuta kuin joitakin epäselviä ääniä. Kun Pete poistui,
kuului pöllön kirkuna vuoren kuilusta. Philip sulki akkunan, veti
alas kaihtimen, levitti uutimet, hoippui keskelle lattiaa ja horjahti
vihdoin sänkyä vasten.

»Siinä oli lopun alku», hän ajatteli.

Kaksinaamaisuus, petollisuus ja jokapäiväinen kidutus, joista Kate oli
vapautunut, olivat nyt tulleet hänen osaksensa. Aivan kuin salaman
välähdyksenä hän näki edessään polun, jota hänen tuli kulkea. Se kävi
kuilujen, kallioiden ja soiden yli ja hän saattoi horjahtaa joka
askeleella.

Huone alkoi pyöriä hänen silmissänsä. Hän otti konjakkipullon pöydältä,
kaatoi lasin puolilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Yli lasin
reunan hän näki äitinsä muotokuvan tulisijan yläpuolella. Kasvot,
jotka hän näki, eivät olleet enää herttaisen morsiamen. Siinä oli ne
elähtäneet piirteet, jollaisina hän ne muisti punasilmäinen, turpea,
karkea ja juopunut vaimo. Se hymyili hänelle, se vilkutti häntä
luoksensa.

Tämä toden totta oli lopun alkua. Hän oli äitinsä poika yhtä paljon
kuin isänsäkin. Isä oli hallinnut häntä tähän asti, mutta nyt oli äidin
vuoro saada hänet valtoihinsa. Hän ei voinut häntä vastustaa. Äidin
verta virtasi hänen suonissansa ja hän oli äitinsä poika.

Hän ei ollut koskaan ennen maistanut konjakkia paljaaltaan ja nyt
se heti paikalla vaikutti häneen. Kun hän alkoi tuntea päätänsä
pyörryttävän, hän koetti riisua vaatteita yltään mennäksensä
vuoteeseen. Hän heitti pois takin ja liivit ja heilautti
housunkannattimet olkansa yli. Sen tehtyään hän horjahti ja hänen
täytyi tarttua sängynpäähän. Hänen kätensä tuntui kuitenkin
hervottomalta ja ote pääsi irti. Huumaus valtasi hänet. Hän otti
askeleen, horjahti, kaatui ja pyörähti ympäri lattialla ja jäi
kädet levällään paikoillensa. Tuli takassa riittyi ja lamppu sammui
vähitellen.

Vihdoin nousi aurinko meren yli. Oli ihana aamu. Kaupunki heräsi,
ihmiset tervehtivät iloisesti toisiansa kaduilla ja kellot suuren
kirkon tornissa soivat riemukkaasti, sillä uusi tuomari istui tänään
ensimmäistä kertaa oikeutta. Mutta tuomari itse makasi vielä otsa
kosteana ja tukka pörrössä lattialla alaslaskettujen verhojen takana
pimeässä huoneessansa.






Viides osa.

MIES JA MIES.




I.


Oli lauantai ja tori oli täynnä myymäpöytiä, tavaraa ja manilaisten
kärryjä. Näyteltyään, että hän muka oli syönyt aamiaista, Pete sytytti
piippunsa, pyysi jonkinlaisen korin ja ilmoitti aikovansa ostoksille.

»Tulettekin ostoksille rouvan puolesta, vai mitä, kapteeni?»

»Minä voin pitää itseäni kesäleskenä, rouva hyvä. Mitäs munat maksavat
tänään?»

»Kuusitoista pennyä olen saanut tänä aamuna, herra, mutta ne ovatkin
ihka tuoreita. Kuuluivat jotkut hokevan, että te olette menettänyt
hänet kokonansa.»

»Antakaa niitä sitten yhdellä shillingillä. Mitäs uusia teidän
kulmakunnallenne kuuluu, May?»

»Kaksi — neljä — kahdeksan — kuusitoista näyttää siltä, että vuodentulo
on aikainen tänä vuonna, kapteeni.»

»Kas, tekö se olette, Liza? Ja minkälaista voita teillä on tänään?»

»Se on laskenut, ettei maksa kuin kolmetoista ja puoli penceä, herra.
Ikävöikö pienokainen kovasti rouvaa, kapteeni?»

»Minä otan sitten pari naulaa. Mitäpä hän ikävöisi, kun sitä on aina
syötetty pullosta? Käärikää se kaalinlehteen, Liza.»

Näin kori käsivarrellaan ja piippu hampaissaan Pete asteli pöydältä
pöydälle jutellen, nauraen, arvostellen ja ostaen. Hän huuteli iloiset
tervehdyksensä niin, että hänen äänensä kaikui yli markkinahumun,
kun hän tunkeutui väkijoukon läpi, mutta samalla hän kuunteli henkeä
pidätellen, katseli terävästi ja heitteli koukkuansa sinne tänne
tavataksensa ankkurin, jonka oli menettänyt. Koko ajan hän samalla
tunsi, että jos hän katseesta huomaisi kenenkään tietävän salaisuuden
tai kuulisi jonkun alkavan: »Kapteeni, minä voin sanoa, missä hän on»,
niin hän hyökkäisi kuin tiikeri puhujan kimppuun ja puristaisi sitä
kurkusta niin, ettei totuus pääsisi luiskahtamaan julkisuuteen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tulivat hänen ystävänsä Sulbystä,
hekin puolestansa ahdistelemaan häntä kysymyksillään. Hän loikoili
paitahihasillaan lepotuolissaan puistonsa kajuutassa poltellen pitkää
piippuansa ja koettaen kaikin voimin näyttää välinpitämättömältä,
tyytyväiseltä mieheltä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa.

»Ihana aamu tänään, kapteeni», alkoi John-lukkari.

»Niinpä näyttää tulevan, John», myönsi Pete.

»Ihana olisi myöskin olla merellä», keksi Jonaique.

»Merellä on varmaankin ihanaa, Jelly.»

»Ja tuuli olisi ihan myötäinen, jos joku olisi matkalla vaikka
purjealuksella Liverpooliin. Oliko ilma yhtä suotuisa, kun teidän
rouvanne matkusti perjantai-iltana, herra Quilliam?»

»Sen vakuutan», myönsi Pete.

»Uskallettua se todellakin oli — en olisi voinut, sitä rouvaa luulla
niin rohkeaksi», ihmetteli Jonaique.

»Vielä ypö yksin, ja kun laiva saapuu rantaan niin kovin varhain
aamulla», lisäsi John-lukkari.

»Kerrassaan roima naisihminen! Ei niitä olisi ollut monta, jotka
olisivat sellaiseen uskaltaneet ryhtyä», ihasteli Kelly, postinkantaja.

»Hoh, hoh, naiset eivät olekaan enää meidän päivinämme pelkkiä heikkoja
astioita», niiskutti poliisi ja hänen puheelleen kaikki purskahtivat
nauruun.

Hetkisen Pete kuunteli heidän lörpötyksiänsä ja urkintaansa, mutta
sitten hän virkahti: »Lörpötystä! Mitä merkillistä siinä on, että
nainen matkustaa yksin Liverpooliin, kun häntä vastassa laivarannassa
on tuttava odottamassa?»

Nauravat naamat venähtivät pitkiksi. »Oliko hänellä sitten
vastaanottaja?» kysyi John-lukkari.

Pete pullautteli komeita savuja, käännähti istuimellansa ja nauroi
kuin suu olisi ollut vettä täynnä. »Oli tietysti — minun vanha enoni»,
hymähti hän viimein.

Jonaique rypisti otsaansa. »Eno», hän sanoi suutansa maiskautellen.

»Niin, minun enoni Joe», lisäsi Pete.

Jonaique istui kuin pilvistä pudonneena ja katseli John-lukkariin. Tämä
mutisteli suutansa aivan kuin tahtoisi viheltää ja sanoi sitten hieman
epäillen: »No, tuota, enpä voi väittää, että olisin kuullut puhuttavan
ennemmin teidän Joe-enostanne, kapteeni.»

»Ettekö?» virkahti Pete näyttäen tavattoman hämmästyneeltä. »Ettekö
ole kuulleet puhuttavan enostani Josephista? Tämä mieshän jätti saaren
neljäkymmentä vaotta sitten ja asettui ajuriksi johonkin. Sepä on
kummallista. Missäkö hän asuu? No, hitto soi, sitäpä minä en tällä
hetkellä muista! Missäs se nyt olikaan? Minä tapasin hänet palatessani
Kimberleystä ja sen jälkeen hän on alituiseen kirjoittanut minulle.
'Lähetä hänet minun luokseni', hän kirjoitti kerran, 'hänestä tulee
terve ja reima naisihminen tuossa tuokiossa.' Ettekö te ole kuulleet
hänestä puhuttavan? Ette ole kuulleet puhuttavan kaljupäisestä
Joe-enosta? No, kas vain! Oikein kelpo ukkeli hän on! Mies parhaissa
voimissa, vilkas ja sukkela, hymyilevä ja hauska toveri. Katsellessanne
sen miehen kasvoja te sanoisitte, että aurinko paistaa lakkaamatta.
Oh, Joe-enon luona hänellä tulee olemaan ihanat päivät. Ei ainoakaan
nainen voisi olla sairas sen miehen lähettyvillä. Hän vääntäisi
naamanne virniin pelkästä naurusta ja mielihyvästä, vaikka olisitte
kuinka kipeä. Ettekö te ole milloinkaan kuulleet Joe-enosta, joka asuu
Skotland Roadin varrella, Clarencen kaupunginosassa? Se oli kerrassaan
ihmeellistä.»

Vallan suunniltaan hämmästyksestä he menivät tiehensä, ja Pete asteli
päärakennukseen. »Ho koettavat urkkia minulta tietoja ja tahtoisivat
mustata pikku Kirry parkaani. Minun täytyy suojella tahrattomana hänen
nimeänsä», hän ajatteli.

Kirkonkellot olivat alkaneet soida, ja hän puheli itsellensä, että
vaikka kuinka sydäntä kirvelisi hänen täytyy käyttäytyä kuten
tavallisesti.

»Varmaankin Kate menee tänä päivänä kirkkoon, Nancy», hän virkahti
vetäen päällystakkia yllensä, »ja sentähden tahdon minäkin rientää
kappeliin.»

Hän palasi käytävää kotiin päivälliselle, kun hän kuuli puhetta talosta.

»Oikein on surkeata nähdä, miten mies-parka koettaa näytellä ja olla.»
Puhuja oli Nancy, joka kattoi pöytää kalistellen veitsiä ja haarukoita.
»On nauttivinaan ruokaa ja syökin kuin varpunen, on nukkuvinaan, mutta
ei saa unen rahtuakaan silmiinsä, laskee leikkiä, iskee silmää ja
nauraa, vaikka on surkea kuin kummitus, hiukset päässä pystyssä. Ja
sitten hän juoksee joelta laiturille yhä lörpötellen ja — oh, se on
kerrassaan surkeata, hyvä rouva!»

»Aa, lulla lasta, aa, aa!» Tuo oli Mummin vapiseva ääni, kun hän
keinutteli pientä kätkyttä.

»Te ette voi virkkaa hänelle sanaakaan, tai hän suuttuu kuin ajakka.
Minä en ole tottunut kuulemaan kirouksia, sanon minä, eikä kenenkään
tarvitse opettaa minua kunnioittamaan Kirryä. Mutta minä en voi muuta
kuin huutaa häpeää hänelle, kun minä katson tuota pientä raukkaa, joka
on niin avuton ja kaunis. 'Sairas hän on', niinkö sanotte? Niin kyllä,
hyvä rouva, ja jos minä jään tänne vielä pitemmäksi aikaa, käy minulle
myöskin hullusti, niin vaikea minun on nähdä hänen näyttelemistänsä.»

»Jätä hänet rauhaan, Nancy, hänen pääparkansa on täysi ja mukiloitu,
hämmennetty sekaisin kuin verivanukas — ei ole helppo tietää, mitä
hän suunnittelee. Mutta hän on hyvä, Herra nähköön! Oi, voi, hänen
vertaistaan ei ole olemassa, maailma on kylmä ja — julma! Jätä hänet
yksin, vaimo — jätä rauhaan se poikaparka.»

Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, ja naisten parhaillansa hyssytellessä
ja tyynnytellessä sitä puhellen ja lirputellen Pete palasi takaisin
portille, lyödä räjäytti sen kiinni niin, että talo kaikui ja astui
sitten käytävää portaille, iloisesti huudahdellen ja nauraen.

»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä
Mummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän
olette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet
nyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs
rouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa
nähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä
hänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa
pöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu
— tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»

»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni
lapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen,
jota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui
suutelemaan sitä.

»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen
lapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.

»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen
karitsa?»

Kuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja
viritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja
käveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy
kattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen
Kate oli siellä, minne oli mennyt.

»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin
suurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin
palatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää,
suunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on
valkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten
ukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on
iloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa
kaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se
kerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään
vahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet
ilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta
estelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»

Mummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä
kasvoilta.

»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun
mieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät
vadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.

Seuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei
virkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä.
Kohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut
sanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan,
totta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa.
Hän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää
Ballawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei
tarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä...

Pete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo
summa ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi
Caesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli
Caesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on
häneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston
ulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma
tuomio.»

Mutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä
niin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus
koskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip
tilan omaksensa.»




II.


Kolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli
voivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa,
kun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän
kaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen
asemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat,
huvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren
eri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa,
kierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä
kaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen
yksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän
sarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia
katuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai
autiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin,
hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan
tuskan valloillensa.

Kaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen
koko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän
vihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä,
heitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän
menikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt
laimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui
pestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua
poltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki
ohi.

»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman
vahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha
Pete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri
niin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»

Mutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen
iltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen
näköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä
lakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi
näkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan,
eivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi
sitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.

Postinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet,
teräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.

»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.

»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven,
»minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»

»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi
postinkantaja.

»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi
sitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.

»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä
kirjeitten kyhäilemisestä.»

»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan
luonnollista.»

»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»

»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua,
jos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan
on kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei
vaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»

»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet
ulospäin.

»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»

»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.

Hän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä
koettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä,
mutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan.
»Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»

Se sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti
katkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle,
ettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että
hän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»

Hartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta
vieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä.
Muistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta,
jolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut
unhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli
maininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip
ei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta
kun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat
ilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän
kuuntelisi ja uskoisi.

Vielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti
kuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa.
»Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.»
Mutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi
portilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin
saada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta
hänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko
ja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta
ajatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.

»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut
arkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon
olla aivan yksin.»

»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan
menosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut
nukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun
ei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»

»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä.
Pienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut
sanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee
myöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan
kokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»

Laskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi
pakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän
katseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti
portaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui
kengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten
hän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa
takan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti
paikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä,
mustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon,
tulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon
Kate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete
hikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa
poskessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.

»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan
seisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli
hiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete
murahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle
pullon ja komensi heti nukkumaan.

»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut
tehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»

Kahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi
kepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei
ollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen
henki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä,
ainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli
yön majesteettia.

Palattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja
kattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista,
hän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen
päivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin
musteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana,
silmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla
suuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä
valkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria
lumihiutaleita.

Hän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies,
joka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon,
sanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin
oven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon
ja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen,
niin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä
akkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku
haparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin
että yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.

Tämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen
tapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien
portaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja
vihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle,
kunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.

Nyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se
suurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu
paperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli
osoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.

Pete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.




III.


Seuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren
kalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun
kalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja
vastaan.»

»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä
takkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan,
jossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle:
»Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka
jälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta
ulomma lahteen.

Heidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli
alhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen
vuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta
saaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat
lounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne,
olivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin
parvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet
iltaansa viettämään.

Sinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten
taakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli
epäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi
peilikirkkaana.

»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät
kokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle
Calf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen,
niin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin
tyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa
jäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.

Myöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin,
lähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä
merellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli
yö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet.
Vaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä
samoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan
kalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui
paikoilleen ja toiset painautuivat levolle.

Peten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle
kirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa
osoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:

    »Kapteini Peatr Quilliam
             Jalavharju ramsey man-saari.»

Hän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin
erityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun
aarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään.
Puolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti
silloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi
riittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa
ja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.

»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä
siunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.

Kahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa
»koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven
toitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat
edempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella
äänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki,
joka oli kohonnut meren pimeydestä.

Kun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden
yli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten
riemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja
täynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat
kaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa
tilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten
ylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat
tuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä
uhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.

»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös
kajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä
tarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä
niin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut
tavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja
kaikilla oli kylliksi.

»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi»,
sanoi Pete.

»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä
löi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui
mastojen huipuissa.

»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.

»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.

»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri
saatikka sitten koillistuuli.»

»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka
ei sietänyt vastaväitteitä.

Niin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa,
joka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot
jysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun
he istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä
verkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.

Mutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli
alhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa
alusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä
maihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa,
kirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin,
ja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä
kiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä
alusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen,
jotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.

Peten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli
laivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi
maihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut
melun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan
tähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa
meitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello
seitsemän.»

»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä
oli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän
oli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen
suoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa
epäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi
kaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin
torille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin
parhaimmat talot ja useimmat liikkeet.

Hän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja
ei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin
uteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä.
Siinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä
nähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille
kirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon.
Sitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen
edestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa
katua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu
vielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan;
äänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.

Mutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat
suurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa
ja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä
kiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki
lahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan
kuin kapean nuotanperän.

»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille
kaikki kaikessa», sanoi muuan.

»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat
meistä ovat siihen syypäät.»

»Kuinka niin?» kysyi joku.

»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä,
tapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin
te, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus
menestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti
olkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun
vaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse
teette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi
ja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän
näytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»

Peten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se
ei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä
juoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai
tunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän
loikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä
kipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs
varten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat
paljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko
nuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon
vaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän
kehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän
isänsä viikossa sillin kalastuksella.'»

»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa»,
lisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto
soikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on
tullut niin paljon vieraita.»

»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä»,
mörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö
leiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää,
mitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen
kapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei
kannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»

Viimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä
oli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet
kohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat
kasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä
viileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen
usma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten
yläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti
rantaa vasten.

»Miehet», sanoi Pete, »tästä asiasta ei tarvitse paljoa puhua. Se mitä
tänä aamuna olemme kokeneet, on selvittänyt meille, millaiset asiat
ovat. Me saimme viime yönä kelpo saaliin, eikö totta? Peeliin tuli
neljäsataa alusta, jokaisella vähintäänkin kymmenen leiviskän saalis.
Katsotaanpas — te joilla on terävä laskupää, sanokaapa — eikö se tee
yhteensä neljätuhatta leiviskää?» — huutoja: »tekee kyllä.» — »Se käy
teiltä jo ihmeellisen sukkelaan. Te osaatte pian laskea, kun on rahasta
kysymys. Meillä oli siis neljätuhatta leiviskää, jotka meidän tuli
lähettää höyrylaivalla Englantiin. Mutta pääsimmekö me rantaan, siitä
on kysymys? Ei, se ei onnistunut puolillekaan. Toinen puoli on matkalla
ympäri toiseen satamaan, mutta saalis ei ehdi enää tämän päivän
laivoihin, vaan jää mätänemään ja on heitettävä mereen. Siitä näitte,
mitä Man-saaren kalastajat ovat menettäneet sen vuoksi, ettei heillä
ole satamaa, ja kuitenkin heille puhutaan satamaveroista.»

»Hitto vie, sitä poikaa!» — »Siinä on oikea mies!» — »Jatkakaa,
kapteeni. Mitä meidän on tehtävä?»

»Tehtävä?» huudahti Pete. »Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on
tehtävä. Nyt on perjantai. Ensi torstaina meillä on juhannus. Sinä
päivänä on Tynwaldissa eduskunnan istunto ja lakien julkaisu. Tulkaa
silloin jok'ikinen St. Johnille — kukaan ei saa jäädä pois — tulkaa
merisaappaissanne ja villatakeissanne — ja näyttäkää kuvernöörille,
että te tarkoitatte täyttä totta. 'Antakaa meille luotettava varmuus
satamien rakentamisesta ja korjaamisesta, niin mc maksamme verot heti
paikalla', teidän tulee sanoa. 'Ellette sitä anna, emme mekään maksa;
ja jos te tahdotte pakottaa meitä, on meitä kaksi tuhatta miestä ja
mc nousemme kuin yksi mies.' Älkää antako peloitella itseänne. Te
puolustatte oikeutta ja silloin saa esiintyä siekailematta. Minä koetan
hankkia jonkun, joka ajaa teidän asiaanne. Te tunnette miehen, jota
tarkoitan. Hän on ennenkin puhunut kalastajain puolesta ja osoittanut
olevansa meidän ystävämme, eikä Tynwaldin harjulla ole niin korkeata
herraa, jonka edessä hänen tarvitsisi kumartaa.»

Tämä tuli päätökseksi. Ennen Tynwaldin eduskunnan kokoontumista Peten
tuli saada Philip asian puolelle ja sitä paitsi hän lupasi kiertää Port
St. Maryssä saadaksensa eteläisten kylien kalastajat tukemaan heidän
vaatimuksiansa. — Kaupunki oli tällä aikaa herännyt päivän askareihin,
aurinko valaisi rannikkoa ja kalastajat astelivat koteihinsa
heittäytyäksensä levolle valvotun yön jälkeen.




IV.


Samana iltana Pete istui puistonsa kajuutassa ja hänen sydämensä oli
entistä raskaampi sen vuoksi, että hän oli voinut muiden ajatusten
tähden hetkiseksi unohtaa sydämensä suuren surun. Kukat olivat avanneet
teränsä, ruusut kukoistivat portaitten pielissä ja rastas liversi puun
latvassa. Mutta hänen oma kukkien kukkansa oli poissa, hänen ruusunsa,
joka loisti yli kaikkien ruusujen, hänen satakielensä — missä hän oli?
Kesä saapui, — saapui päivänpaisteineen, tuhansine sävel eineen ja
suloisine tuoksuineen — mutta Kate ei saapunut.

Kello sisällä löi seitsemän ja Pete istui piippunysä kädessänsä
huolettomana portilla. Nyt hänen ei tarvinnut niin kiihkeästi
tuijotella mihin päin postinkantajan lakinlippa kääntyisi.

»Tuon teille kirjeen, herra Quilliam.»

Kuullessaan nämä sanat Pete avasi puoliksi silmänsä aivan kuin olisi
uinunut unessa ilta-auringon paisteessa ja koetti näyttää niin
hämmästyneeltä kuin suinkin.

»Mitä? Minulle, mitä niin? Kirjekö, sanotte? Oh, niinpähän on»,
hän virkahti käännellen sitä käsissänsä, »varmaankin terveisiä
eukkoseltani. No, siinä se nyt tuli, kuten näette», ja hän nauraa
hykersi aivan kuin tuo olisi ollut maailman suurin ihme.

Hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan kiire. Hän tukki sormellaan
piippunsa täyteen tupakkaa, sytytti sen, imi sitä kiihkeästi, kunnes
se tohisi, huokasi sitten syvään ja virkahti vihdoin aivan tyynesti:
»Katsotaanpas, mitä uutisia hänellä nyt on.»

Hitaasti hän repi kuoren auki, luki siitä lause lauseelta ääneen, aivan
kuin itseksensä, mutta viivytti samalla puheillaan postinkantajaa, joka
seisoi portin ulkopuolella. »Mitenkäs teidän asianne hurisevat tänään,
herra Kelly? Vai niin, hm — olen niin paljon parantunut, että oikein
ihmeeltä tuntuu — On kyllä, ilta on kerrassaan ihana, herra Kelly,
hyvin, hyvin ihana — täällä on niin mukavaa ja kodikasta ja Joe-eno
on kerrassaan rakastettava veitikka — laukkunne on tavattoman raskas
tänään, sanotte? No, senhän kyllä voi nähdä — terveisiä paljon Mummille
ja kaikille ystäville, jotka minua muistavat — ei mitään, herra Kelly,
ei mitään erikoista. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, etten olisi
hänen suhteensa levoton. No, se nyt oli aivan turhaa — aivan kerrassaan
turhaa. Ah, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseänsä. Mutta kirjeen
kirjoittaminen ei kyllä hänelle tuotakaan mitään vaivaa. Tuon hän on
varmaan pistänyt paperille vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa»,
hän hymyili nostaen täyteen kirjoitetun arkin puolikkaan korkealle.
»Siitä minä olen aivan varma, Kelly.» Sitten hän katsahti taaskin
kirjeeseen. »Mitäs tuo sitten on? P.S. No, siinä se nyt on! Kirjeen
loppuun pitää aina lisätä P.S. ymmärrättekös, herra Kelly? _P.S. —
Minä olin aikonut palata kotiin aikaisemmin, mutta enhän minä pääse,
kun Joe-eno tahtoo kuljetella minua kaikissa teattereissa._ Ha, ha,
ha! Se Joe-eno on sitten kerrassaan kelpo ukkeli. Mutta, herra Kelly»,
heittäen merkitsevän silmäyksen, »ei sanaakaan tästä Caesarille.»

Herra Kelly oli salaa katsoa muljautellut Peteen teräksenharmailla
silmillänsä. »Tiedättekö, kapteeni, mitä Musta Tom sanoo?»

»No, mitä hän sanoo?» kysäisi Pete muuttaen äkkiä ääntänsä.

»Hän sanoo, ettei mitään Joe-enoa ole olemassakaan.»

»Ei Joe-enoa?» ihmetteli Pete kohottaen ääntänsä ja kulmiansa samalla
kertaa.

Päännyökkäyksellä postinkantaja vakuutti puheensa todeksi.

»No, jo nyt on ihme», päivitteli Pete kohottaen katseensa aivan
kuin ottaen taivaan todistajaksensa. »Ei ole Joe-enoa?» hän kertasi
äänessään ihmettelevä ja matkiva sointu. »Kysykää siltä mieheltä,
puhuuko hän unissansa. No», hän sanoi ja hänen silmänsä avautuivat ja
sulkeutuivat kuin suuren nuken silmät, »silloin hän väittää, ettei ole
myöskään Joney-tätiä.»

Postinkantaja katsoi kysyvästi häneen.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Joney-tädistä — Joe-enon
vaimosta? Ette? No, ihme ja kumma — näenkö minä sitten unta? Ette ole
kuullut Joney-tädistä, joka oli pyhimys? Ah, hän oli eläissään ihana,
vanha vaimo. Eläissänsä pyhimys ja kuoli hurskaan kuoleman. Teatteri
oli hänelle kauhistus. Ei mikään voima olisi voinut pakottaa häntä
sinne. Ei, mutta aina hänet nähtiin kappelissa ja joka yö hän nousi
vuoteeltansa rukoilemaan. Sellainen hän oli. Vai niin se Musta Tom
väittää, ettei Joe-enoa ole olemassakaan?»

Pete päästi pitkän vihellyksen, mutta lakkasi sitten äkkiä suu
ammollaan ja sanoi kurkkunsa perältä: »Nyt minä sen ymmärrän.»

Hän painoi huulensa aivan postinkantajan korvaan ja kuiskasi: »Oletteko
te koskaan kuullut puhuttavan suuresta omaisuudesta, jonka Musta Tom
toivoo käräjöimällä voittavansa?» Postinkantajan hatun lippa nyökkäsi
myöntävästi. »Vai olette? Tom nähtävästi aikoo sen saada kokonaan
itsellensä, siinä se on! Ha, ha, ha!»

Postinkantaja lähti silmiänsä räpytellen ja ikeniänsä irvistellen
tiehensä, ja Pete hoippui käytävää rakennusta kohden pureskellen
huuliansa ja mutisten: »Kestä Pete, kestä vain — kestä, vaikka tuntuisi
kuinka kauhealta.» Sitten hän ääneen lisäsi: »On tullut kirje rouvalta,
Nancy.»

Nancy hyökkäsi häntä vastaan portaille, vaikka hänen kätensä olivatkin
paksussa taikinassa.

»Tässä se on», ihasteli Pete heilutellen kirjettä toisessa kädessään.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Nancy. »Postissako se tuli, Pete?»

»Katso leimaa, tyttöseni, niin näet itse», vastasi Pete.

»Voi minun päiviäni! Kirryltä, sanotte te?»

»Anna minun tulla sisään, niin luen siitä osan sinulle.»

Nancy palasi takaisin taikinansa ääreen vallan suunniltansa
hämmästyksestä, ja Pete seurasi häntä kirjettä avaten.

»Hän voi oikein hyvin, Nancy — tuota osaa minun ei ollenkaan tarvitse
lukea. Mutta tässä», kuljettaen sormeansa rivejä pitkin, _suutele
pienokaisia, sano terveisiä Nancylle ja pyydä, ettei Mummi ole
vihoissaan_», ja niin edespäin, ja niin edespäin. Näethän?»

Keskeyttäen alustamisen Nancy katsahti kirjeeseen ja sanoi: »Herra
Kellykö sen teille antoi?»

»Hänpä tietenkin», vakuutti Pete, »juuri ikään tuossa portilla. Tähän
aikaanhan hän aina kulkee, etkös sitä tiedä?»

Nancy silmäsi kelloa. »Niin kai se sitten lienee», hän myönsi.

»Tuoss' on, ota se käteesi ja lue, tyttöseni», lisäsi Pete.

Nancy pesi kätensä, otti kirjeen ja hypelöitsi sitä sormissansa aivan
kuin olisi tunnustellut kangasta. »Ja tämä nyt on sitten Kirryltä?
Voi, Herra, kuinka se on hauskaa! Minä en ole käynyt paljoa koulua,
Pete, mutta mikään ei ole minusta mieluisempaa kuin kirjeen saaminen.
Se on aivan kuin pastilli pyörtymistä vastaan hameen taskussa, kun
menee sunnuntaina kirkkoon. Ellei sitä nyt tarvitse, tietää kuitenkin,
että se siellä on.» Sitten hän tutki tarkasti kirjettä ja lisäsi
hyvin mietteissään: »Kerran minä itsekin olen saanut kirjeen — se
on ihan totta, Pete. Se oli isältä. Hän oli purjehtinut muutamalla
laivalla kauas mustien maahan ostamaan appelsiineja. He laskivat
Lontoon satamaan eräänä päivänä, jolloin kaupungissa oli suurenmoiset
hautajaiset. Kuka se nyt olikaan, jota yleensä sanottiin suurjalaksi
— Wellington, niin se oli. Kaikki siitä kirjoittivat kotiinsa ja
kertoivat ihmispaljoudesta, vaunuista ja sotaratsuista, soitosta
kaduilla ja kirkoista — sen jälkeen emme heistä ole mitään kuulleet
— ei sanaakaan. 'Neiti Annie Cainille — kaipaavalta isältäsi, Joe
Cainilta.' Minä osasin sen ulkoa — jokaisen sanan — ja kymmenen vuotta
minä säilytin sitä arkussani lavendelin lehtien välissä.»

Vähän myöhemmin tuli Philip taloon. Hän näytti väsyneeltä ja
masentuneelta; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuopille-painuneet,
silmät punaiset, levottomat ja katse kartteleva, tukka
epäjärjestyksessä ja askel laahaava ja epävarma.

»Kuulepas nyt, hyvä mies», lausui Pete, »etkö sinä ole vannonut valaa
tuomitaksesi ihmisiä oikein henkilöön ja muotoon katsomatta?»

Levottomana Philip katsahti häneen. »Entäs sitten?» hän änkytti.

»Kuitenkin», huusi Pete otsa kurtussa ja kädet nyrkissä, »on olemassa
yksi mies, jolle sinä et tee oikeutta.»

»Kuka se on?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Sinä itse», vastasi Pete ja Philip huokasi helpotuksesta. Pete nauroi,
kielsi Philipiä raatamasta niin kauheasti ja alkoi sitten kertoa
aamupäivän kokouksesta.

»Suurenmoista! Sitä sanomatonta innostusta ei voi kuvata. Hitto
vieköön, mies! Enkös minä sitä sanonut, että me nousemme yhtenä
miehenä? Sen me teemmekin. Kaksituhattamiehisenä joukkona me saavumme
Tynwaldin harjulle parlamenttipäivänä. Miksi me emme sitä tekisi?
Meillä on rummut ja torvet mukanamme, kaksi kokonaista soittokuntaa.
Ehkei siinä nyt niin paljon synny musiikkia, mutta melua on sitä
enemmän. Kaikki on järjestetty. Etelänpuolen kalastajat saapuvat
Foxalin tietä ja pohjoisesta tullaan Peelin kautta. Joukot yhtyvät
Harry Delanyn puun luona ja sieltä marssitaan miehissä harjulle. Ei
mitään melua — ei edes laulua — ei häiritä vähimmälläkään tavalla
istuntoa.»

»No niin! Entäs sitten?» virkahti Philip.

»Sitten me pyydämme sinua, tuomari, ajamaan meidän asiaamme. Sinun
ei tarvitse puhua paljoa, ei ainakaan sellaista, joka vahingoittaisi
sinua. Sinun on sanottava vain, mitä me tahdomme — siinä kaikki.»

»Se on vakava juttu, Pete. Minä tahdon ajatella sitä.»

»Oh, ajattelu sinä vain miten paljon tahdot, herra tuomari — mutta
päätä lopuksi kuitenkin ryhtyä asiaan. Pojat luottavat sinun apuusi.
'Hän on meidän ankkurimme ja se kyllä kestää', sanovat he. Mutta nyt me
emme enää välitä puhua satamista», hän lisäsi kurkottaen jotakin uunin
reunalta. »Miksi sinä tätä luulet?»

»Mistäs minä sen tietäisin?» vastasi Philip huoaten helpotuksesta,
vaikka näyttäkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.

»Arvaa sitten», jatkoi Pete piilottaen kätensä selkänsä taakse.

Philip pudisti päätänsä ja heikko hymy häivähti hänen huulillensa.
Kuten poika joka on saanut ihastuttavan syntymäpäivälahjan, Pete
kumartui ja kuiskasi Philipin korvaan: »Minä olen saanut tietoja
Katelta.»

Philip valahti kuolonkalpeaksi, huulet vapisivat ja hän änkytti:
»Oletko sinä — oletko sinä — saanut tietoja Katelta?»

»Katso itse», huudahti Pete riemuissansa ja veti ylpeänä kirjeen esille.

Philipin hengitys muuttui vaikeaksi ja huohottavaksi. Hitaasti, hyvin
hitaasti hän ojensi kätensä, otti kirjeen ja luki osoitteen.

»Lue se — lue se», kehoitti Pete, »siinä ei ole mitään salaisuuksia.»

Painunein päin ja silmät ummessa Philip vapisevin käsin kiskoi kirjettä
ulos, niin että kuori repeytyi. Aivan kuin sumun läpi hän luki rivin
sieltä, toisen täältä, vaikka kirjaimet tuntuivat tanssivan hänen
silmissään.

_»Rakain peate minä ollen tullu palljo parremaks... minula on hirven
hauska ja mukkava... joskus minä ikävöi nährä piennen sullosia
kasvoin... ei muta tälä kerrala... sinun helästi rakkastava vaimmosi.»_

»Jokos olet tullut P.S., Philip?» kysyi Pete. Hän oli polvillaan lieden
edessä sytyttäen hiilloksesta piippuansa.

_»Teke miel kottin muta... sanno tuomarile paljo terrveisiä kun tappat
hän oli mule nin hirven hyvvä kun sinä ollit poiss enkä minä sinule
kerronnu puoltakkan.»_

»Hän ei jätä miestään ikävään eikä levottomaksi», kehui Pete.

Philip ei voinut vastata. Hänen kurkkuansa kuroi ja kieli oli kuin
halvaantunut; kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Nancy, joka
oli ollut Sulbyssa kertomassa uutisia kirjeestä, tuli silloin sisään ja
Philip kohotti päätänsä.

»Minä sanoin tädille, etten palaa tänä iltana, Nancy. Onko minun
huoneeni ylhäällä kunnossa?»

»On kyllä, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on aina kunnossa», vastasi
Nancy syvään niiaten.

Philip nousi seisoalleen, otti kasvot pois käännettyinä kynttilän
Nancyltä, pyysi Peteltä anteeksi — hän oli väsynyt ja uninen ja
hänellä oli huomenna kova päivä — sanoi »hyvää yötä» ja nousi horjuen
ja hoippuen yläkertaan — kiskaisi huoneensa oven auki ja heti löi
perässään kiinni aivan kuin vihollinen olisi ollut hänen kintereillänsä.

Pete luuli mainiosti onnistuneensa yrityksessänsä, mutta katsellessansa
Philipin jälkeen hänet valtasi omituinen levottomuus. Hän ei ollenkaan
epäillyt, että Philip olisi huomannut jotakin. Hänestä oli kirjoitus
kuin kirjoitus, välipä tällä, millaista käsiala oli. Mutta puolen
yön aikaan Philip, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, kuuli käheän
äänen nyyhkyttävän jossain alakerrassa. Hän avasi ovensa, hiipi
portaitten päähän ja kuuneli. Talo oli pilkkoisen pimeä, mutta jostain
näkymättömästä paikasta kuului ääni:

»Jumala, anna minulle anteeksi, että minä Philipiä. Enhän minä voinut
sitä auttaa, sinä itse etten voinut. Herra, valhe on inhoittavaa Se
on mausta kuin puuron juontia — se tarttuu kurkkuun ja tukahduttaa.
Mutta minä teen sen pelastaakseni kadonneen lampaani ja ellen minä sitä
tekisi, minä tulisin itse hulluksi — Sinä tiedät, että niin kävisi.
Jumala, Jumala, anna minulle anteeksi Kirryni tähden. Amen.»

Käheä ääni vaikeni, talossa oli kaikki hiljaa. Silloin heräsi lapsi
alakerrassa ja sen haikea itku kaikui pimeyden läpi. Kauhuissaan Philip
vetäytyi takaisin huoneeseensa.

»Tämä, on sitä, mitä Kate on saanut ennemmin kestää. Oi, Jumala,
Jumala!»




V.


Caesar tuli tervehtimään Peteä seuraavana päivänä ja vei hänet
mukanansa julkisen notaarien luo, jossa järjestettiin kiinnitysasia.
Ballawhainen kiinnityskirjat jätettiin sitten Caesarin säilytettäväksi
ja suunnattomalla riemulla hän harppasi kotiinsa piiloittaen paperit
kassakaappiin, joka hänellä oli myllyllänsä, ja hurja voiton varmuus
kasvoillansa hän sulki oven.

»Vanha Ballawhaine kaatuu pian hautaan», hän ajatteli, »ja jos me
heitämme sen nuoren lurjuksen portista ulos, kohtaa siinä vain Jumalan
rangaistus pahantekijää.»

Nostaessaan tämän suuren summan Pete huomasi, että hänen
tuhlaavaisuutensa ja vielä enemmän hänen hyväntahtoiset lahjoituksensa
olivat kuluttaneet hänen omaisuutensa niin, ettei hänellä enää ollut
käytettävänä kuin sata puntaa. »Sillä ei väliä», hän ajatteli,
»saatuaan omansa haltuunsa Philip kyllä maksaa minulle takaisin.»

Mummi oli tullut Nancyn luo Jalavaharjuun, kun Pete palasi kotiin.
Lapsi sai juuri aamukylpyänsä ja molemmat naiset olivat polvillansa
kahden puolen pesuallasta puhellen ja lirputellen kuin kaksi vanhaa
kanaa, jotka vaalivat yhtä munaa.

»Oi, oi, oletko sinä milloinkaan tällaista nähnyt, Nancy? Et, etpä
suinkaan. Sellainen pieni, suloinen enkeli! Tulevaisuuden taimi!»

»Minun täytyy itkeä, Mummi, kun minä näen sen katselevan noin
kauniisti. Pyyhekö lämmitettävä? Minä olenkin sellainen tyttö — kun
minä kerran joudun pahalle miehelle, on minun kerrassaan vaikea saada
hyvä tuuleni takaisin. Nukallisen pyyhkeenkö tahdotte? Tässä se on.»

»Oh, hoh, hoh, hoh! Ihanhan se höyryää. Nancy, meidän täytyy pian
laittaa sille lyhyet hameet.»

Ja sen jälkeen he alkoivat vakavasti neuvotella liiviniekoista hameista
ja muista ihmeellisistä vaatekappaleista, joista miesväellä ei ole
aavistustakaan. Pete istui katsellen ja kuunnellen. »Ihmiset alkavat
pian juoruta pahaa äidistä, jos he näkevät mummon pitävän kaikesta
huolen», hän ajatteli.

Sinä iltana hän asteli edestakaisin katuja pitkin ja tarkasteli
huolellisesti näyteakkunoita. Hän tahtoi esiintyä kuin työmies, joka
saatuaan puhdasta ylleen on lähtenyt huvittelemaan ja kuluttamaan
parhaansa mukaan lauantai-iltaansa, mutta kadut olivat täynnä väkeä ja
pian hän huomasi, että ihmiset pitivät häntä silmällä. »Ei täältä»,
hän puheli itsellensä. »En minä voi mitään ostaa täältä. Täytyy pitää
varansa ja silmänsä auki, muuten joutuu katumaan sitä, mitä houreissaan
on tehnyt.»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun Nancy oli lapsen kanssa mennyt
yläkertaan, Pete muisti jotakin, jonka oli nähnyt muutaman kaapin
laatikon pohjalla. Mentyään noutamaan sitä hän ei heti saanutkaan
laatikkoa auki, vaan hänen oli monta kertaa yritettävä, ennenkuin
se kitisten aukesi todistaen, ettei sitä oltu pitkiin aikoihin
käytetty. Pete löysi, mitä etsi, mutta löysi myöskin jotakin muuta.
Se oli paperirasia, joka oli sidottu kirjavalla nauhalla omituiselle
ruusukkeelle. »Katen solmu», ajatteli Pete huoaten. Hän vetäisi solmun
auki, nosti kannen pois ja otti sieltä esille pienen, punaisesta
sametista tehdyn lapsenhilkan. »Tuota juuri tarvitsenkin», hän
ajatteli. Suu avoinna hän asetteli sitä suureen, ruskeaan nyrkkiinsä
ja nauroi ihastuksesta. »Hän on ostanut sen lapselle, mutta ei ole
vielä kertaakaan käyttänyt.» Hänen silmänsä loistivat. »_Tätä_
juuri minä tarvitsen», hän kertasi ja otti esille kynän ja paperia
kirjoittaaksensa jotakin sen mukaan.

Hänen kirjoituksensa kuului näin:

»_Pikku Katerinile rakastvalta äitiltä._»

Hän piti työtään jonkun matkan päässä itsestään ja tarkasti sitä.
Päällekirjoitus ulottui koko puolen arkin yli. Mutta se erinomainen
menestys, mikä hänen edellisellä yrityksellänsä oli ollut, antoi
hänelle rohkeutta. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa
vieläkin enemmän. Niinpä hän käänsi arkin toisen puolen ja kirjoitti
taakse:

»Sanno pa pale etei ikävöi minuva minä tulen kottin pijan muta en tietä
varman koska.»

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän oli ehtinyt näin
kauaksi, mutta ne kirkastuivat taas, kun hänen mieleensä johtui jotakin.

»_Meilä on ollut hirveen lysti Jo-eno — —_»

»Yhä minun on tuota vanhaa lehmää lypsettävä», hän ajatteli.

»_Otti minut kattoman Walesin prinsiä eilen._»

Hän ei voinut sitä auttaa — hänen omat keksintönsä huvittivat häntä
tavattomasti.

»_Lipput liehuivat koko päivän ja mussiikki puhalti yöllä ilotullitus
ja mee oltiin kattuvaunun katola ja näjime hänet mainijosti._»

»Verratonta», sanoi Pete laskien kynän pois ja hieroen käsiänsä
ihastellessaan omaa kirjailijataitoansa. »Kun hän ensi kerran
kirjoittaa, hän varmaankin ajaa omalla parivaljakolla.»

Hiljaa nyyhkyttäen hän uhrasi kaikelle tuolle muutamia kyyneleitä,
mutta ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään huvia kirjoittaa muutamaa
sanaa lisää:

»_Sanoka terveisijä kaikile ystäville, jotka minuva muistavat ja
myöskin tuomarile elei hän ole minuva unohtannu._»

Saatuaan lopetetuksi tämän toisen rakkauden opettaman väärennyksen
hän asteli varpaillaan huoneessa etsien käärepaperia ja rihmaa.
Löydettyään, mitä haki, hän pisti hilkan takaisin laatikkoon
asettaen paperin sievästi poimujen väliin, sulki kannen ja teki
kömpelöillä sormillansa suuren paketin, jonka osoitti itsellensä,
kuten edelliselläkin kerralla. Täytettyään vihdoin tavanmukaiset
velvollisuutensa lampun ja oven suhteen hän painautui arkihuoneen
sohvalle nukkumaan.

Istuessaan päivällispöytään maanantaina hän harmistuneena pahoitteli:
»Kiusallista, Nancy — minun täytyy lähteä Port St. Maryyn ottaakseni
osaa kalastajain jyrisevään mielenosoitukseen.»

Sitten hän otti arkihuoneen sohvan alta ruskeaan paperiin käärityn
paketin, pisti sen poveensa, napitti tarkasti takkinsa ja salaa
kähvelsi sen mukaansa lähtiessänsä ulos talosta.




VI.


Aikaisin iltapäivällä he nostivat purjeet ja laskivat rannikon suuntaa
rivakan tuulen pullistuessa purjeita ja meren kohistessa heidän
ympärillänsä. Päivä oli sateinen ja iloton. Sakea sumu peitti maan ja
kun he kulkivat Laxeyn ohi, he vaivoin saattoivat erottaa suuren pyörän
ylimmäisen kaaren, joka oli kuin tumma sateenkaaren varjo synkkää
taivasta vasten. Heidän saapuessaan Douglasiin usma alkoi hajota, mutta
sen sijaan valui sade virtana savenharmaista kiitävistä pilvistä.
Soittokunta kaiutteli säveleitänsä rantalaiturilta, joka kiemurrellen
kuin käärmeenkieli pisti kauaksi lahden suulle. Samana hetkenä ilmestyi
kallion takaa Englannista tuleva laiva, jonka merikipeät matkustajat
tunkeutuivat etukannelle, miehet hatut sidottuina kirjavilla
nenäliinoilla leuan alle ja naiset suojellen heiluvia sulkiansa.
Keskikannella soitteli viulu ja harppu iloista kansanlaulua. Kaupunki
oli kuin kukko, joka kiekuu lakkaamatta, kun sade on huuhdellut sen
untuvia myöten märäksi.

Kun he saapuivat Port St. Maryyn, oli usma haihtunut ja sade lakannut,
mutta kalastajakaupunki oli synkkä ja ikävä ja pilvet näyttivät yhä
uhkaavan uudella sadekuurolla. Luodevesi oli matalimmillaan ja paljon
veneitä oli kuivalla rannalla tai oli ne vedetty kallioitten väliin.

Pete laskettiin maihin, mutta hänen Nickeynsä jatkoi matkaa Calf-saaren
ympäri laskien sillimatalikolle merelle pistävän kallion toiselle
puolen. Joukko kalastajia odotti häntä laiturilla synkin katsein ja
kädet tungettuina syvälle housuntaskuihin.

»Tässä ei tarvita pitkiä puheita», sanoi Pete osoittaen veneitä, jotka
olivat kuivalla. »Teitä on täällä ainakin viisikymmentä miestä, jotka
saatte lojua täällä pääsemättä ulos. Ja sittenkin tahdotaan teidät
pakottaa maksamaan satamaveroa.»

»Jatkakaa, kapteeni», sanoi muuan kalastaja. »Meitä on täällä
viisisataa miestä, jotka olemme valmiit seuraamaan teitä, minne ikinä
tahdottekin meitä johtaa.»

Pete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana
iltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie
vilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port
Erinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka
aamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin
että he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet
tietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä,
pysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat
kädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta
joukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien»
sävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin
jälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi,
huutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun
tuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten
rintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä
tiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain
äänekästä kuorsausta.

Douglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä
maaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin
rastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja
markkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla.
Nukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä.
»Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?»
lisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo
kysymykset kuuluivat.

»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä
etsinytkään.»

Ajaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti
Kirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete
joutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska
tarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon,
vaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu
messinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana:
Asianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä
saattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — _Tuomari
Christian_.

Tavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin
talo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi
näyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän
oli tullut Douglasiin etsimään Katea.

Pete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja
Fancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön
elämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan
antautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen
asti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät
kuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista
pisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä
ulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät
katuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi
edestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle
kaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja
leimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.

Peten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki
saaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten
kukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan
alatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen,
se pikku raukka!»

Hän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi
himoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi
tavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu
edestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle,
sille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.

Siellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone.
Alakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja
parvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan.
Paikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka
ihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja
nuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa
kaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja
olkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se
oli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten
töminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen
hirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän
luuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten
kuolinvalitusta.

»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää
jaksanut.»

Hänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa
veti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni
kuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»

Hän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka
kauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua
tuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.

»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän
koetti karkoittaa hänet luotansa.

»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies
Dublinista?»

»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete
taputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.

Tyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan
häneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra
itseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»

Hän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen
merkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.

»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»

Salaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.

»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun
puheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.

Pete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen
kouraansa.

»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te
olette?»

Maalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän
kuusitoista», vastasi tyttö.

»Oi, Jumala!» huudahti Pete.

Maalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se
ollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini
luona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»

Pete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.

»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui
sitten kiireesti ulos tästä pesästä.

»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan
ja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»

Tämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana
yönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään
Athol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa
istui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi.
»Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät
Philipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät
kevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö
toverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.

Petestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta,
kun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli,
»tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»

Kello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli
pimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin
Nancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli
ja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa,
hänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä
oli hän tänä yönä?

Pete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti
maallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon?
Koko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa
tuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin
tuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini,
vahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt?
Minkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen
kasvojansa nähdä.»

Jokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa.
Kertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä,
Tuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat
pystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi
ja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut
hänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.

Nancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran,
kohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi
siunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»

»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä
pitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.

Seuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa
työssä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä
ketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»

»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.

»Sittenpähän näet», myhäili Pete.

Kello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa,
kun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille
on tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin
mies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.

Pete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman
hämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.

»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen
päällekirjoituksen Peten luettavaksi.

Pete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein,
'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen
hyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!»
hän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on
lahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen
ajattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»

Postinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja
sanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»

»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin
nuoraa.

»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa,
sitä minä vain sanoin.»

Pete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle
taivaasta lähetetty.

»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly.
»Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni.
Minä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa —
tuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»

»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien
matkaansa.

»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten
riensi taloon.

»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.

»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.

»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua,
tyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.

»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.

»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin
on kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea
myöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin
paketista esille punainen hilkka.

»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi
riiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.

Nancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua:
»Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka
saisivat käsiinsä enkelin siivet.»

Sitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen,
pyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.

»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän
kehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi
kerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä
ajattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»

»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei
ole ollenkaan ihmeellistä.»

Lapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä
näytti viehättävän paljaat varpaansa.

»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja
Douglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan
juolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin
meidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet
hameet ja muut.»

Pete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.

»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota
ajatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.




VII.


Pete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren,
kynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia
kotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni
niin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella,
mihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin
liikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle
päällekirjoituksen, Jonaique?»

»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan
postinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon,
ja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool,
pantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.

»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.

»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt
olikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa
viisitoista.»

»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa
Peteen päin.

»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun
päässä.»

»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».

Pete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori
kädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy
kirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi,
Nancy?»

Yskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä
valmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta
silloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat
uurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi
niistä hohtanut.

»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa
vaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»

»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.

Philip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin,
hermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa
eilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi,
'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta
Tynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen,
minä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.'
'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa
heille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka
kuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka
aikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin
vanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä
ajalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä
ette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti.
'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä
olen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle
istuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla
kaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset
aikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa
vain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette
voi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa
niin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän
näytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi
sairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»

»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me
tarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.

»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen
minua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen
luonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»

»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.

»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo
lopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja
kuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli
hullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli
järjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen,
laillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään
tuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit...
Kysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni
mitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille
puolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän
uhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole
saanut rahtuakaan unta silmiini.»

Pete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää,
ja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen
Philipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.

»Olet hyvin ystävällinen, Phil... meillä on oikeus tulla sinne, vai
eikö meillä ole?»

»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»

»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän
kädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.

»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka
joudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»

Pete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin
horjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras,
kuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun
on tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette
varastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän',
sanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta
olkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka
oikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia:
mennä niinkuin menevät, poikaseni.»

Philipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa
suunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle
sanonut?»

»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin
muutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon
puhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän
kimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän
Ylhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla
sitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä,
turhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne,
ystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja
tehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se
oli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään
ja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.

Philip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut
kumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä
nytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.

»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.

»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien
merkitsevällä äänenpainolla: _Pikku Katherinelle hänen rakastavalta
äidillänsä... pappa ei saa ikävöidä... Sano terveisiä kaikille
ystäville, jotka minua muistavat... erittäinkin kunnioittavat
terveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut._»
Välinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah,
mitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi
leimahti liekkiin.

Philipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.

»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut
tuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli
katsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.

Philip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.

»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä
jälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka
ovat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita
esineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat
kerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»

Philipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos
tästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi
tahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.

»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin?
Ehkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden
kirjeen?»

Philip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina
pöydän ääreen siepaten kynän käteensä.

»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.

»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin
tahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi
sanella: »Rakastettu vaimo!»

Tahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.

»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän.
'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.

Philip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen
kätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti
piippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui
neule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.

»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka
pienokaiselle — —»

»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.

»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä
kynää!... Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä
nauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes
Kastajan näköinen — —»

Pete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.

»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin
leikintekoa... 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa
ja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle
parille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan
mainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus
Mummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon
heille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin
he saavat hyvän tuulensa takaisin'.»

»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän
kunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.

»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään
haittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa,
vai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa
nyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.

Philip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli
vain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:

»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä
etsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin
meitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin
hän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut
terveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'... Sanelenko liian
sukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»

Kylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä
paperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.

»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip
avuttomana.

»Totta kai — anna mennä vain», päätti Pete pullautellen mahtavia
savupilviä ilmaan ja nauraen.

Philip kirjoitti senkin. Hänen kätensä oli nyt kankea. Kynä rapisi ja
mustepisarat räiskyivät paperille.

»'Mitä minuun tulee niin minä olen jonkinlainen kesäleski, mutta jos
sinä kauemmin pidät minua ilman eukkoa, minua pian verotetaan siitä,
että olen vanhapoika'».

Pete pisti piippunsa uuninhyllylle, kakisteli kurkkuansa ja sai sitten
ankaran yskänkohtauksen.

»'Hauska oli kuulla, että tulet pian kotiin, rakkaani (yskintää).
Rakkahin Kirry, minä ikävöin kuollakseni sinua (yskintää), pahemmin
kuin Kimberleyssä (yskintää). Kun minä menen nukkumaan, »missä on
hän nyt?» ajattelen. Ja ylös noustessani mietin: »Missä hän on yönsä
viettänyt?» Pimeinä sydänöinä minä kyselen: »Nukkuuko hän, kuinka hän
voi?» (ankaraa yskintää). Tule pian kotiin, lemmikkini; ei kuitenkaan
ennenkuin olet ihan terve...' Mutta häntä ei kuitenkaan mitenkään saa
vaatia kotiin liian aikaisin, ymmärräthän», hän kuiskasi olan yli
Philipin korvaan nyhkäisten häntä uudestaan kyynärpäällänsä.

Philip vastasi epämääräisesti ja hätkähti Peten kosketuksesta aivan
kuin tämä olisi polttanut häntä tulikuumalla raudalla. Yskintä jatkui
ja sanelu alkoi uudelleen.

»Aina odottaa sinua täällä lämmin pesä, lemmittyni. Jok'ikinen lausuu
täällä sinut tervetulleeksi eikä kukaan sano sinulle mitään muuta kuin
ystävällisiä ja kohteliaita sanoja, tule siis kotiin, sinä uskollinen,
pikku vaimoni, ennenkuin sinun hullu, vanha miehesi tulee aivan — −»

Pete sai ankaran yskänkohtauksen ja kurotti kaulaansa, jolloin hänen
naamansa vääntyi kauheaan irviin. »Tämä kauhea yskä kiskoo minut
kappaleiksi», hän valitti. »Lusikallinen hunajaviiniä, Nancy — se on
kerrassaan mainiota tällaisessa yskässä, se lievittää kurkkua.»

Nancy nyökähteli kehdon ääressä — hän oli torkahtanut uneen.

Philip oli valahtanut kuolonkalpeaksi, häntä pyörrytti ja hän tunsi
pahoinvointia. Hetkiseksi hänet valtasi kauhea mieliteko. Häntä halutti
hyökätä Peten kimppuun, tarttua häntä kurkkuun ja kuristaa hänet. Oman
kehnouden tunne, inhoittava kaksinaisuus sai hänet vihaamaan Peteä.
Tuon miehen puhtaus, hyvyys ja jalo mielenlaatu raivostutti häntä.
Hän ei voinut sitä auttaa — hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa
viimeiset rippeet taistelivat elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten hän
häpesi, omantunnon vaivat raatelivat häntä ja peläten itseänsä ja muita
hän heitti kynän kädestään, sieppasi hattunsa, karjahti: »hyvää yötä»
ja hyökkäsi ulos talosta kuin säikytetty villieläin.

Nancy heräsi unestansa. »Voi, Herra, mitä tämä tietää?» hän huudahti ja
pani kehdon voimainsa takaa keikkumaan.

»Hän on yhä yhtä helläsydäminen ja osaaottavainen kuin ennenkin»,
kuiskasi Pete ovea sulkiessaan. (Ankaraa yskintää)... »Kirje on
kuitenkin lopetettu — tuossa on kirjekuori.»




VIII.


Seuraavana iltana oli tuomari omassa huoneustossansa Athol-kadun
varrella. Hänellä oli hattu päässä ja takki käsivarrella ja nojaten
kyynärpäin akkunapenkkiin hän tuijotteli tylsästi kirkkotarhaan. Jem
seisoi hänen takanansa vastaillen hänen kysymyksiinsä. He puhelivat
aivan hiljaa ja tuskin ollenkaan liikahtivat paikoiltansa.

»Onko yläkerrassa kaikki, kuten olla pitää?» kysyi Philip.

»Kyllä siellä hyvin voidaan, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Onko hän nyt iloisempi ja tyytyväisempi?»

»Paljon tyytyväisempi, paitsi silloin, kun teidän kunnianarvoisuutenne
on poissa kotoa. 'Tuomari on palannut', hän sanoo ja hänen suloiset
kasvonsa loistavat kuin aurinko sadepäivän jälkeen.»

Philip seisoi hetkisen aivan vaiti, mutta sitten hän virkahti tuskin
kuuluvalla äänellä:

»Eikö hän enää yhtä kiihkeästi ikävöi lasta, Jemmy?»

»'Kyllä hän yhtä mielellään kuin ennenkin haluaa kuulla lapsesta. Onko
tuomari ollut tänään Ramseyssä? Onko hän nähnyt pienokaista? Onko se
pikku raukka terve?' Juuri niitä sanoja hän käyttää, herra.»

Tuomari vaikeni taaskin ja syvään kumartaen tahtoi Jem vetäytyä omalle
puolelleen. »Jemmy, minä menen kuvernöörin talolle ja voin viipyä
myöhään poissa. Älkää odottako minua», virkahti tuomari pysäyttäen
hänet.

Jem vastasi puoliksi kuiskaten: »Joku kuitenkin odottaa teidän
kunnianarvoisuuttanne, odotanpa minä tai en. 'Hän on nyt kotona', hänen
täytyy saada sanoa ja vasta sitten hän hiipii vuoteeseen.»

Philip mutisi käheästi ja epäselvästi: »Karahvi on tyhjä — avaa
uusi pullo ja täytä se.» Sitten hän kääntyi menemään, mutta varoi
katsahtamasta palvelijaansa silmiin.

Hän tapasi kuvernöörin yhtä kiihtyneenä kuin edelliselläkin kerralla ja
hän alkoi kiihkeästi kysellä, ennenkuin Philip ehti virkkaa ainoatakaan
sanaa.

»Minulle on kerrottu, herra tuomari, että aiotun kapinan johtaja on
väärän koivun kautta teidän sukulaisenne. Totta kai voitte saada hänet
lakkaamaan yllyttämästä kansaa?»

»Minä olen kyllä koettanut, teidän ylhäisyytenne, mutta se ei ole
onnistunut», vastasi Philip.

Kuvernööri keikautti päätänsä. »Minulle on sanottu, ettei tuo mies osaa
edes nimeänsä kirjoittaa», hän hymähti.

»Siinä on kyllä perää», myönsi Philip.

»Siis mies, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta eikä opetusta.»

»Siitä huolimatta hän on kuitenkin viisain ja voimakkain mies koko
tällä saarella», päätti Philip varmasti.

Kuvernööri rypisti kulmiansa ja arpi hänen otsallansa tunkeutui
selvemmin näkyville. »Tämän saaren viisain ja voimakkain mies saa
kuitenkin jättää saaren iäksi», sävähti kuvernööri.

Philip ei vastannut mitään. Hän oli tullut tänne sovittaakseen asian,
mutta huomasi nyt yrityksensä turhaksi. Kuvernööri, joka päivällisen
jälkeen oli yksin ruokasalissa, pisti oikean kätensä sormet valkean
liivinsä, aukkoon ja tuijotti Philipiin vihaisesti ja käskevästi.

»Herra tuomari», hän sanoi, »ellette voi; kuten sanotte, asettaa tuota
sivistymätöntä lurjusta, voitte te kuitenkin tehdä erään asian — te
voitte jättää hänet oman onnensa nojaan.»

»Se merkitsee», hymyili Philip suupielellänsä, »teille.»

»Minulle, niin, ja kenellä on häneen suurempi oikeus?» kivahti
kuvernööri tulistuneena.

Philip hillitsi itsensä. Hän vaikeni ja hänen äänettömyyttään pidettiin
myöntymyksen merkkinä. Kuvernööri rikkoi muutamia pähkinöitä ja
mutusteli niitä, ennenkuin jatkoi toisenlaisella äänellä:

»Minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, herra Christian, jos jotakin
väärinymmärrystä tulisi meidän välillemme. Me olemme olleet kauan hyviä
ystäviä, ja te ehkä mielellänne myönnätte, että olette jostain minulle
kiitollisuuden velassa. Ettekö te itsekin huomaa, että tuo mies tahtoo
häväistä minua tämän saaren asukkaitten silmissä? Jos te olette tehnyt
kaikkenne estääksenne häntä pistämästä päätänsä kiikkiin, kärsiköön hän
itse seuraukset.»

»Kuinka niin?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Tarkoitan, että te olette täyttänyt velvollisuutenne miestä kohtaan ja
sillä hyvä. Ottakaa itsellenne lasi viiniä.»

Vieläkään Philip ei puhunut mitään. Kuvernööri huomasi ylivoimansa,
mutta hän ei suinkaan saattanut aavistaa, kuinka julma hän oli
käyttäessään sitä hyväksensä.

»Mies on teidän sukulaisenne, enkä minä tahdo pakottaa teitä
tuomitsemaan häntä, herra tuomari. Se olisi epäinhimillistä. Ellei
meillä ole mitään keinoa hillitä tuota miestä huomenna — ellei hän
tahdo kuulla järjen ääntä, vaikka onkin niin viisas, niin minä pyydän
teitä vain — mutta sehän onkin poliisin asia. Te olette nyt korkea
virkamies. Ikävä olisi tuottaa teille mitään mielipahaa. Jääkää kotiin
— minä suon teille mielelläni vapautta — te näytättekin siltä kuin
päivän lepo tekisi teille hyvää.»

Philip tyhjensi viinilasin ja vielä toisenkin. Kuvernööri itse kaasi
hänelle kolmannen ja jatkoi:

»Minä en luonnollisesti voi tietää, millaisin tuntein te ajattelette
tuota miestä — teidän ystävänne hän ei ainakaan voi olla. Olen aivan
varma, että hän on pistin teidän lihassanne. Ja niin kauan kuin hän
viipyy tällä saarella, hän tulee aina sellaisena pysymään.»

Philip kohotti häneen kysyvän, epäilevän ja pelokkaan katseen.

»Niinpä niin — tiesinhän minä sen. Vaikkapa tämä asia jotenkin
selviäisikin, tulee kuitenkin jotakin muuta. Te joudutte riitaan sen
miehen kanssa — ennemmin tai myöhemmin — te itse tiedätte, että niin on
asia jos hän on sellainen mies kuin te sanotte.»

Philip joi kolmannen lasin viiniä ja nousi mennäksensä.

»Jättäkää hänet vain minulle — minä kyllä suoriudun hänestä. Te
pääsette hänestä kerta kaikkiaan rauhaan, enkä luulisi sen tuntuvan
teistä vastenmieliseltä. Ja nyt me menemme naisten luo — he varmaankin
tietävät, että te olette täällä.»

Philip keksi sopivia tekosyitä ja meni tiehensä järkytettynä
sydänjuuriansa myöten.

»Kuvernööri on ihan oikeassa», hän ajatteli astellessaan mietteissänsä
kotiinsa. Pete oli pistin hänen ihossansa ja tulisi aina sellaisena
pysymään. Huolimatta vanhasta ystävyydestään ja rakkaudestaan hän
tulisi olemaan hänen vihamiehensä — leppymätön vihamiehensä.

Viime kuukauden tuska ja kärsimys oli ollut niin kauhea, ettei sitä
jaksaisi enää sietää. Lakkaamaton ilmitulemisen pelko, lakkaamaton
varovaisuus, ettei sanoisi liikaa, jolloin tuli pitää huolta jokaisesta
katseesta ja liikkeestä — tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin
edelleen päivästä päivään, viikosta viikkoon, elämän loppuun asti —
sellaista ei jaksaisi kestää, se olisi niin suuri onnettomuus, että se
tekisi hänestä lopun.

Ja sitten tuli mieleen ajatuksia, jotka olivat liian kauheita
voidaksensa saada selvän muodon — liian hirveitä sanoin tulkittaviksi.
Ne olivat kuin näkymättömien siipien räpyttely hänen korvissaan yön
pimeydessä, mutta niiden tarkoitus oli tämä: jos Pete aikoo pysyä
päätöksessään, syntyy siitä kapina. Jos joku haavoittuu, joutuu Pete
syytteeseen ja tuomitaan vankeuteen. Jos joku kaatuu, joutuu Pete
maksamaan hengellään hänen elämänsä.

»Kaikissa tapauksissa minä olen täyttänyt velvollisuuteni häntä
kohtaan», koetti hänen sydämensä hänelle vakuuttaa. »Minä olen
koettanut puhua hänelle järkeä. Minä olen koettanut sovittaa
kuvernööriä. Onnettomuus ei ole minun syyni. Mitä enemmän minä voin
tehdä?»

Philip astui kiivaasti. Tässä tarjoutui hänelle aivan itsestänsä
tilaisuus vapautua koko pahasta painajaisesta. Itse kohtalo ojensi
hänelle auttavan kätensä. Kun ihminen on tehnyt jotakin pahaa, tekee
hän usein pahan kaksinkertaiseksi sen kautta, että hän koettaa välttää
ensimmäisen vääryyden seurauksia; mutta tässä tapauksessa sellainen ei
ollut tarpeen.

Ilta oli myöhäinen. Rivakka tuuli puhalsi mereltä. Suolainen usma
hyväili hänen kasvojansa, kun hän kiisi rinnettä rantaa kohden.
Kiihkeästi kuohui hänen verensä. Hänet oli vallannut merkillinen tunne,
joka oli hänelle aivan outo, se oli hurjan raivokas oman voiman tunto.
Jokin sanoi hänelle, ettei hän ollut enää yhtä hyvä ihminen, kuin hän
oli ollut tähän asti. Mutta tietoisuus siitä, että hän oli voimakkaampi
kuin ennen, tuotti hänelle riemukasta tyydytystä.

Pitäisikö hänen puhua tästä Katelle? Ei! Antaa asioitten mennä niinkuin
menevät. Joutukoot kaikki päätökseen. Kun kaikki olisi ohi, näkisi hän,
minkälainen heidän asemansa on. Tätä ajatellessaan hän nauroi ääneen.

Kaupungissa oli kaikki hiljaa, kun hän sinne saapui. Niin hajamielinen
hän oli ollut, että vaikka tuuli oli sangen kylmä, hän oli kantanut
päällystakkiansa käsivarrellansa. Nyt hän pani sen päällensä ja veti
päähineen kiinteästi päänsä ympärille. Muuan koira, joku koditon
raukka, oli alkanut seurata hänen kintereillänsä. Hän koetti ajaa sen
pois, mutta se tuli yhä uudelleen. Kerran se sattui juoksemaan hänen
edellänsä ja pysähtyi niin, että hän oli kompastua siihen, kun harppasi
tietänsä. Silloin hän potkaisi sitä, niin että se haukkuen lensi
toiselle puolelle katua. Hän oli tullut huonommaksi ihmiseksi ja nyt
hän sen tiesi.

Hän avasi oven varmuuslukosta ja löi sen kajahtaen perässään kiinni.
Mutta tuskin hän oli hengittänyt lämmintä, hiukan seisonutta ilmaa,
kun hänessä tapahtui täydellinen muutos. Hänen raju voimansa tuntui
häipyvän ja hän alkoi vavista.

Käytävä ja portaat olivat pimeät. Itse hän siten oli määrännyt —
tullessaan myöhään kotiin hän aina unohti sammuttaa kaasun. Mutta hänen
oman huoneensa lamppu paloi portaanpylvään päässä heittäen valoa alas
portaille asti.

Käsittämätön pelko oli vallannut hänet ja kun hän astui ensimmäiselle
portaalle, hän oli kuulevinaan askeleita, jotka tulivat portaita alas.
Nuo askeleet olivat hänelle tutut. Hän oli aivan varma, että hän ne
tunsi. Nuo askeleet hän oli kuullut jok'ikinen päivä.

Hän pysähtyi ja tuo toinen tuntui myöskin pysähtyvän. Silloin hän kuuli
ylempää portaitten sivusta tohvelien sipsutuksen ja Jem-y-Lordin ääni
virkkoi: »Tekö se olette, teidän kunnianarvoisuutenne?» Ponnistaen
voimiansa hän vastasi: »Minä.»

»Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?» kysyi palvelija.

»Oliko joku tulossa portaita alas?» kysyi Philip.

»Tulossa portaita alas?» kertasi palvelija ja valojuova muuttui, kun
hän nosti lamppua.

»Tekö sitten olitte matkalla alas, Jem?»

»Minäkö matkalla alas? Minähän seison täällä paikallani näyttäen teidän
kunnianarvoisuudellenne tietä.»

»Taaskin joku oman mieleni harhakuvista», ajatteli Philip ja tarttuen
käsipuuhun hän jatkoi matkaansa. Silloin hän kuuli askeleet uudestaan.
Nyt hän sen tiesi; ne olivat hänen omat askeleensa. »Kaiku», sanoi
hän itsellensä. »Se oli vain unta», hän ajatteli, »mielikuvituksen
omituista leikkiä.» Ja hän pakotti itsensä astumaan yläkertaan. Mutta
askeleet tulivat alaspäin. Ne sivuuttivat hänet portaissa, kulkien
hänen ohitsensa seinän puolelta. Raskaina, epävarmoina, määrättöminä.

Silloin hänet käsitti merkillinen tajuttomuuden tila, jolloin
mielikuvitus ja ulkomaailma sulautuvat yhteen. Hänestä tuntui,
että miehinen olento oli kulkenut hänen ohitsensa. Vihdoin
hän oli siitä aivan varma. Se oli sama, jonka hän oli nähnyt
virkaanasettajaispäivänänsä raatihuoneen käytävässä, hänen oma
olentonsa, mutta tällä kertaa puettuna sellaiseen takkiin kuin
hänelläkin oli ja päähine lujasti vedettynä pään ympäri. Ruumis oli
puoleksi ollut sivulle kääntynyt, kasvot olivat olleet piilossa, mutta
koko olento oli ilmaissut halveksumista, vastenmielisyyttä ja inhoa.

»Eikö teidän kunnianarvoisuutenne voi hyvin tänä iltana?» tuntui
Jem-y-Lordin ääni kuuluvan kaukaa. Hän piti lamppua niin, että sen
häikäisevä valo lankesi juuri tuomarin kasvoihin.

»Hieman väsynyt — siinä kaikki. Menkää nyt vuoteeseen.»

Nyt Philip jäi yksin omaan huoneeseensa. »Omatunto», hän ajatteli.
»Pete voi ehkä joutua pois tieltä, mutta tuo seuraa minua elämän
loppuun asti. Kumpi niistä on parempi, oi Jumala — kumpi?»

Hän kaatoi juomalasin puolillensa kannusta ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Sinä hetkenä hän kuuli kevyitä askeleita yläkerrasta.
Siellä tuntui nainen kevyesti astelevan lattian yli ja sitten oli
kaikki hiljaa.




IX.


Seuraavana aamuna tuomari nukkui vielä, kun aurinko paistoi kirkkaasti
huoneeseen. Hän herasi kauheaan meluun, joka tuntui hänestä kuin
naula olisi isketty hänen takaraivoonsa. Avaten silmänsä hänelle
selvisi, että joku koputti hänen ovellansa ja karjui kaikin voimin
bassoäänellänsä:

»Christian, hei mies! Ettekö te ollenkaan aio nousta ylös tänä päivänä?»

Se oli kuvernöörinsihteeri. Kun hän kerran oikein voimakkaasti
ponnisti, heltisi lukko ja hän astui huoneeseen.

»Kelvoton man-saarelainen!» hän mörisi. »Vielä vuoteessa, vaikka on
Tynwaldin messupäivä. Uh! Tämä huone haisee ummehtuneelta tupakalta,
viinalta ja kuolemalta. Sallikaa minun avata tämä akkuna — tehän
olette heittänyt vaatteenne ympäri lattiaa. Oh! Tuo on virkistävää!
Päänsärkyäkö. No, sitä en ollenkaan ihmettele. Nouskaa sitten ylös ja
minä saatan teitä St. Johniin.»

»Minä en ollenkaan aio sinne tulla tänään», sanoi Philip valittavalla
äänellä.

»Ette tulla? Nytpä kummia kuullaan. Saaren tuomari, eikä aio saapua
Tynwaldiin silloin, kuin lait julkiluetaan! Mitä kuvernööri siitä
sanoo?»

»Hän sanoi minulle eilen illalla, että hän suo minulle anteeksi pois
jäämiseni.»

»Anteeksi, teidän päähänpistonne! Raitis ilma tekee teille hyvää.
Minulla on vaunut tuolla alhaalla. Kuunnelkaa. Kello kirkon tornissa
lyö kymmenen. Minä annan teille aikaa viisitoista minuuttia ja astun
teidän ruokasaliinne, jossa silmäilen Timesiä.»

Kuvernöörinsihteeri asteli ulos huoneesta ja Philip kuuli hänen
äänekkäästi keskustelevan Jem-y-Lordin kanssa.

»Mitenkäs rouva Cottier tänään jaksaa?»

»Jokseenkin hyvin, herra, kiitoksia kysymästä, herra.»

»Te ette näyttele häntä paljoa muille, Jemmy.»

»Hän ei ole voinut oikein hyvin senjälkeen, kun hän tuli Douglasiin,
herra.»

Kupit ja lautaset kilisivät, sanomalehti rapisi, sihteeri karisteli
kurkkuansa ja sitten oli kaikki hiljaa.

Philip nousi raskain sydämin, sillä suuri kiusaus, johon hän oli
joutunut, kidutti häntä. Hän muisti yöllisen ilmestyksen ja niin kirkas
kuin päivä olikin, hän vapisi. Man-saarella tällaisia ilmestyksiä
pidetään kuoleman enteinä ja miehestä, joka sellaisen näkee, sanotaan:
Hän näkee oman sielunsa.» Mutta Philip ei ollut taikauskoinen. Hän
tiesi, mitä tuo ilmestys oli — hän tiesi myöskin, mitä se tarkoitti.

Jem-y-Lord toi sisään kuumaa vettä ja kun hän oli sulkenut oven kysyi
Philip katsomatta häneen: »Kuinkas hän nyt voi, poikaseni?»

»Taaskin hän on hyvin surullisella päällä, teidän
kunnianarvoisuutenne», vastasi mies puoliksi kuiskaten. Hän askarteli
hetkisen huoneessa ja lisäsi sitten: »Jotenkin hän saa tietää kaikki
asiat. Eilen illalla, kun minä kävin hakemassa pulloa, minä kohtasin
hänet portaissa. Hetken päästä minä tapasin hänet itkemässä.»

Askarrellen partaveitsensä kimpussa Philip sanoi hämillänsä: »Sanokaa
hänelle, että aion tulla hänen puheillensa juhlan jälkeen.»

»'Minä olen sen jo sanonut, teidän kunnianarvoisuutenne. En minä sitä
itke, herra Cottier', hän vastasi minulle.»

»Antakaa minulle peruukki ja virkapuku, Jemmy», sanoi Philip ja
tuomarin juhla-asussa hän lähti kotoansa.

Päivä oli kirkas ja kadut vilisivät täynnä ajopelejä. Kaksivaljakoita,
kevyitä rattaita, katuvaunuja, vuokra-ajureita ja yksityisiä vaunuja
täpö täynnä väkeä jyrisi tiellä, joka Douglasista kulkee Peeliin.
Kaupunki tuntui juhlivan ja oli kuin koko saari olisi ilakoinut ja
nauranut.

»Hiton harmillista, Christian», sanoi kuvernöörinsihteeri katsahtaen
kelloansa. »Tiedättekö, kello on puoli yksitoista? Jumalanpalvelus
alkaa kello yksitoista. Antakaa mennä, kuski. Kahdeksan penikulmaa
puolessa tunnissa on pitkä matka.»

»Vähääkään sukkelampaa emme voi ajaa, tässä tungoksessa», virkahti
ajaja olkansa yli.

»Minä olin niin unohtanut ajankulun sanomalehtiä lukiessani», alkoi
sihteeri, »että-no, me tulemme liian myöhään, sitähän ei voi auttaa ja
sillä hyvä.»

Philip löi käsivartensa ristiin rinnoilleen ja painoi päänsä alas.
Hänen sielussaan kävi ankara taistelu.

»Ei minulla ollut aavistustakaan, että tämä kalastajain juttu saisi
näin vakavan muodon», virkahti kirjuri. »Kuvernööri näyttää komentaneen
sinne jokaisen sotilaan kummastakin varustuksesta. Jos minä maanmieheni
oikein tunnen, eivät ne voi sellaiseen alistua.»

Philip huokasi raskaasti; he olivat nyt joutuneet pölypilveen; naiset
läheisissä vaunuissa nauroivat.

»Minä olen kuullut kuiskattavan, että kapinan johtaja on joku teidän
ystävänne, Christian — erään korkeassa asemassa olevan virkamiehen
epämääräinen sukulainen, kuten juoru tietää kertoa.»

»Hän on minun serkkuni, herra», sanoi Philip.

»Mitä? Onko se se suuri, kähärätukkainen junttura, joka ajoi teidän
kanssanne samoissa vaunuissa? Ajaja, tuota, ei tarvitse ajaa aivan noin
sukkelaan.»

Philipin pää riippui yhä-alhaalla. Kuvernöörin kirjuri katseli häntä
huolestunein ilmein.

»Christian! En ole aivan varma, eikö kuvernööri sittenkin ollut
oikeassa», hän alkoi. »Tämäkö se on, joka on teitä huolestuttanut
kuukausimääriä. Hitto vie, miten salaperäinen te voitte olla. Jos
teillä on joitakin hyviä uutisia kerrottavana, te olette kirkas kuin
aurinko; mutta jos pahoista uutisista on kysymys, on pöllö oikea
juorukello teihin verraten.»

Philip ponnisti heikosti voimiansa, voidaksensa nauraa ja sanoi yhä
päätänsä kivistävän. He olivat nyt sillä jyrkällä rinteellä, joka
johtaa Greebaan. Heidän edessään oli tie pölypilven peitossa ja tuo
pilvi kaareutui heidän takanansa kuin pyrstötähden häntä.

»Vahinko, että sellainen kelpo mies joutuu tuollaisiin ikävyyksiin»,
sanoi kirjuri. »Minä erikoisesti pidän siitä lurjuksesta. Hän tarttui
kuin ankkurilla kiinni minun vanhaan sydämeeni. Hän on yksi noita
suuria, uskollisia koiria, joitten vuoksi mielellänsä sanoo: »Minä
kiitän Jumalaa siitä, että olen man-saarelainen.» Tässä asiassa hän
on kuitenkin oikeassa, sanokoon kuvernööri mitä tahansa. Sen tietää
kuvernöörikin, Christian — sen tähden hän juuri niin mielellänsä
toivoisi teidän jäävän pois. Hän voi saada valamiehet tekemään tahtonsa
mukaan ja mitä raatimiehiin tulee, me saamme palkkamme, herra nähköön
ja saamme luvan tanssia hänen pillinsä mukaan. Mutta te — olette
toisessa asemassa. Sitäpaitsi mies on teidän sukalaisenne ja veri on
vettä sakeampaa jos vain — — no, mitäs tuo on?»

Takaapäin kuului muutamia huutoja; koko vaunurivi siirtyi kuin
taikavoimasta toiselle puolen tietä ja pölyn läpi vyöryivät suuret,
peitetyt vaunut vimmatusti eteenpäin. Kirjuri nousi suoraksi seisomaan.

»No mitä Herran nimessä tuo — —»

»Ne ovat sairasvaunuja», sanoi Philip hampaittensa välistä.

Hetkisen kuluttua kiisivät toiset vaunut ohi, sitten kolmannet ja
viimein neljännet.

»No, kunniani kautta — — kah, hyvää päivää, tohtori! Hyvää päivää!»

Kirjuri oli tuntenut ystäviä näissä vaunuissa ja vastasi heidän
tervehdyksiinsä. Kun he olivat ajaneet ohi, katsahti hän Philipiin ja
huudahti: »Ajaja, kääntäkää heti ympäri: Me palaamme paikalla kotiin —
tapahtukoonpa sitten mitä tahansa.»

»Me emme voi kääntyä täällä, herra», vastasi ajaja. »Täällähän on
ajoneuvoja kuin mehiläisiä parveilupäivänä. Kaikissa tapauksissa meidän
on ajettava Tynwaldiin asti.»

»Antakaa mennä», sanoi Philip päättävästi.

Hetkisen kuluttua tuumi kuvernöörinsihteeri: »Christian, ei teidän
maksaa vaivan antautua ikävyyksiin tämän asian tähden. Kaikissa
tapauksissa kuvernööri on kuvernööri, minkäs sille mahtaa? Sitäpaitsi,
hän on ollut teille hyvä ystävä.»

Philip oli ennestäänkin kiirastulen tuskissa eikä hänen vanha
opettajansa niitä lievittänyt, vaan kokosi päinvastoin lisää palavia
hiiliä. He lähestyivät nyt Tynwaldia ja näkivät liput, teltat ja
väkijoukon — kaikki tuo muistutti suunnatonta leiriä — ja kuulivat
humun ja jyrinän, joka muistutti valtameren kaukaista kohinaa.




X.


Tynwaldin harju on ikivanha Man-saaren eduskunnan kokoontumis- ja
käräjäpaikka. Se on saaren keskiosassa, laaja, vihreä aukeama, jota
kolmelta puolen ympäröivät yksinäiset kukkulat ja neljännellä puolen
se viettää loivasti rantaa kohden. Tämä kenttä on muodoltaan kuin
kitara. Varsinkin keskiosassa kukkulat supistuvat lähekkäin ja siten
syntyy kitaran kaula! Aukeaman toisessa päässä on kirkko. Ympäröivistä
vuorista korkein kohoaa noin kuutisen syltä muiden yli.

Tuomarin ja kuvernöörinsihteerin vaunut olivat ajaneet juhlapaikalle
kirkon vasemman puoleisesta portista ja muuan poliisi oli avannut oven.
Eteisen läpi kaikui temppelistä virren sävel.

»Viisitoista minuuttia liian myöhään», virkahti kuvernöörinsihteeri
kelloonsa katsahtaen. »Menemmekö me sisään, teidän
kunnianarvoisuutenne?»

»Katsellaan mieluummin tätä elämää täällä ulkona» vastasi Philip.

Vaunun ovi lyötiin kiinni ja ne lähtivät vyörymään yli vihreän kentän
Sen rajoittamaton rinne oli täynnä vaunuja, kärryjä, myymäpöytiä
ja telttoja. Siellä tarjosivat kadun-kiertäjät kaupaksi huokeita
kellojansa; siellä oli pääntutkijoita parituoleineen, lihavia naisia,
kääpiöitä, kiertäviä soittoniekkoja, kaupustelijoita, jotka möivät
nekkuja ja karamellejä tinaisista laatikoistansa, ja kaikenlaisia
likaisia ja epäiltäviä olentoja, joita kaupunkien kadut kasvattavat.
Olipa sinne tuotu myöskin härkiä ja korskuvia oriita, jotka hirnuen ja
möyryten kuopivat maata saaden kuivan kentän pölisemään.

Tungos oli jo melkoinen ja lisääntyi joka hetki. Kun upeat loistovaunut
saapuivat, ne tuossa tuokiossa jakoivat väkijoukon kahden puolen tietä,
niin että se muodosti kujan. Toiset ajopelit toivat kelvollista väkeä,
toisissa taas oli kaikenlaisia lurjuksia mitä huonointa lajia.

Ympäri vuorien ympäröimää alaa oli asetettu rykmentti sotilaita
pistimineen ja kivääreineen. Harjulle johtavalle tielle oli levitelty
kaisloja. Kukkulan laella oli kaksi nojatuolia, joiden päälle oli
lankojen avulla kunniakatos levitetty. Tuolit olivat vielä tyhjät, ja
kukkula ja sinne johtava lie säilytettiin vapaana.

Keskipäivän aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli raskas ja painostava.
Välistä sekaantui kirkosta kaikuva virren sävel ampumaradan paukkeeseen
ja kaupustelijoitten huutoihin ja laverruksiin. Jonkun ajan kuluttua
kuului toisenkinlainen sävel — voimakas ja vaikuttava — kuului kaukaa
lähestyvä torvien soitto. Se kaikui kahtaalla: Peelin suunnalla ja Port
St. Maasta johtavalta tiellä.

»Nyt ne tulevat», virkahti kuvernöörinkirjuri katsahtaen Philipin
kasvoihin, jotka näyttivät vavahtelevan ja valahtivat entistäänkin
kalpeammiksi.

Lähestyessään soittokunta lakkasi soittamasta. Pian ilmestyi
lännestäpäin tuleva äänetön joukko pitkänä jonona vuoren juurelle,
jossa se kääntyi etelästä tulevaa joukkoa vastaan. He olivat puetut
merimiestakkeihin ja merisaappaihin, eikä heillä suurissa ruskeissa
kourissansa ollut mitään aseita. Muuan pitkä miehen järiläs asteli
vakavana heidän edellänsä. Se oli Pete.

Philip ei enää voinut kestää tätä jännitystä kauempaa. Hän astui alas
vaunuista. Kuvernöörinsihteeri teki samoin ja seurasi häntä, kun hän
hitain, epävarmoin askelin laahusti edellä.

Muutaman suuren puun juurella teitten risteyksessä kalastajain joukot
yhtyivät ja siinä syntyi kauhea tungos. Aivan puunrungon ympärillä oli
jonkinlainen kiviraunio. Pete kiipesi sille, niin että hänen päänsä
liaksi yli muiden.

»Pojat». hän sanoi, »tuolla harjulla on kolmesataa asestettua
sotilasta, kullakin kaksikymmentä kovaa ammusta. Te olette tulleet
tänne, koska teillä on siihen oikeus. Te menette nyt rauhallisina
tuonne harjulle ja sekaannutte sotilaitten joukkoon niin, että jokaisen
sotilaan kummallakin puolella on mies ja kolmas takana. Ne, jotka
ajavat teidän asiaanne, lausuvat sitten julki teidän vaatimuksenne. Jos
heitä kuunnellaan, ette voi toivoa sen parempaa. Ellei heitä kuunnella
ja jos annetaan määräys ampua heitä, silloin te, ennenkuin he ehtivät
panna tuon käskyn täytäntöön, tartutte kuhunkin noista kolmestasadasta
sotilaasta, kellistätte heidät selälleen ja otatte, heiltä aseet pois.
Älkää tehkö sotilaille mitään pahaa − nehän toteuttavat vain sitä,
mitä on käsketty. Mutta älkää myöskään antako sotilaitten vahingoittaa
teitä. Te olette tulleet tänne vaatimaan oikeutta eikä tappelemaan.
Mutta jos joku alkaa taistelun teitä vastaan, toimikaa niin, että
hän aina muistaa tämän päivän. Ottakaa aseeksenne jok’ikinen jotakin,
vaikka myymäpöytä, ellette voi löytää mitään muuta kättä pitempää. Ja
jos tulisi verta vuotamaan, jättäkää minulle se mies, jonka käskystä
se tapahtuu. Ja nyt, pojat, lähtekää harjulle, kuten miehet ja
man-saarelaiset».

Ei kuulunut hyvähuutoja, ei ilokarjuntaa, ei kätten taputusta. Kuului
vain pidätettyjä huudahduksia ja epämääräistä murinaa.

»Tulkaa», kuiskasi kuvernöörinsihteeri pistäen kätensä Philipin
vapisevalle käsivarrelle. »Vähän aavistaa tuo miesraukka, että jos
verta vuotaa, vuotaa juuri hänen verensä ensiksi.»

»Oi, taivaan Jumala!» huokasi Philip.




XI.


Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan
aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun
kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja
miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä.
Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti
astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen
alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän
seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä
arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan
tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä
tuolien takana.

On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa
tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan.
Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi
kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat
hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri
kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan
luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle,
aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän
seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät
häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä
hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri
istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan,
joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.

Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa
ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin
vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine
silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin
luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut,
tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla
juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä
ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella
lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään
kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt
asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita
markkinakentälle oli pystytetty.

Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä,
jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen
oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke;
kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni,
joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä
merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä
jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.

Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena
joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin
että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat
kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon
riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja
takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.

Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa
olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat
ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä
huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa
ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän
taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli
lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä
ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja
hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota
hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla
vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran
oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja
sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista
— levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan —
levon — rakkauden — Katen!

Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään
— ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma
espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin
katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat
kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen,
että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.

Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus
oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut —
kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä
merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli
astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville
portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.

»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin
komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset
miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan
kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää
ei syntynyt.

»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.

Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten
kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä
tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa:
»Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».

Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te
tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli
terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin
taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan
voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää
milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän
kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen
kotkan kynsissä.»

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää
vasten kalastajain edessä.

»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää
nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä,
varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua.
Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja
minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan
teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun
syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»

Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi
kunnioittavalla äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he
tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät
laillisina ja rauhallisina alamaisina.»

Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja
hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.

»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole
aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»

»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään,
»juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia
pyyntöjä».

Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita
kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin
käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen
lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne
istahtanut jonkun toisen paikalle?»

Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin:
»Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme
ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon
pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön
jälkeläinen vapauden aakkosia.»

»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden
aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta
saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.

Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja
kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty,
että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla
vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut
ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua
ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on
sanottavana?»

»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies,
vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen
hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän
ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä
saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän
alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me
olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»

»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.

»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän
maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut
sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan
kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on
pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se
on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»

»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen
huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen
harjulta ja rinteeltä.

Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen
taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»

Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi
kärsimättömästä.

Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti,
selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä,
joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten,
Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat
olisivat rakennetut.

Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi,
soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät
ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.

Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut
tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa
tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen
silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan
ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi
virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin
hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai
maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi
hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»

Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia
myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä
ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja
hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin
käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen
väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi
vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja
hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa.
Väkijoukko alkoi hurrata.

»Antakaa mennä», huudahti Philip.

Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.

»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.

Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat
nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli
voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi
taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen
oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan
Jumala.




XII.


Pete oli suunnillaan riemusta. Hän nauroi, kunnes itki ja itki, kunnes
taas nauroi. Hänen kaikuva äänensä kuului yli kaiken muun.

»Kuulittekos häntä? Se oli kuin sotatorven pauhua. Kukaan ihminen ei
voi puhua niinkuin hän. Kun muut lirputtavat, on se kuin: 'Polly,
pane kattila tulelle' matkien kimeitä korkeita ääniä. Näittekö miten
se vanha sammakko kiemurteli valtakatoksen alla? Näytti kuin itse
paholainen olisi viikon paistanut herneitä hänen poskillansa.»

Peten ihastunut innostus läheni melkein hulluutta ja hän kiersi
ympäri markkinapaikan, valittaen maansa kohtaloa ja veisaten Jeremian
valitusvirsiä maanmiehistänsä.

»Mannin veg villish — − suloinen pikku Man-saari, jota hallitsevat
englantilaiset kuvernöörit ja englantilaiset piispat, vaikka sinun omat
poikasi ovat kymmenen kertaa arvokkaampia kuin he. Manninee graihagh
— rakastetut Man-saaren miehet, teidät ajetaan pois kotimaastanne
tullaksenne piispoiksi ja kuvernööreiksi ulkomailla — mutta kotona te
olette koiria ja täällä käy kaikki päin helkkaria.»

Peten ennusteleva valittelu muuttui kuitenkin pian hyvätuulisemmaksi
ja miellyttävämmäksi. Hän osti muutamalla kiertävältä
karamellinkaupustelijalta koko varaston ja rummuttaen peltiseen
laatikonkanteen hän kutsui lapsia luoksensa. Ne seurasivat häntä, kuten
jänikset lumella hyppien ja hän jakoi heille suosionosoituksiansa
vastaanottajan suuruuden mukaan. Suuri poika sai pienen, pieni suuren
ja pikku tyttö kaksi karamellia, tuloksena oli yleinen pienten sota.
Tuolla hakkasi kymmenvuotias neitonen nyrkeillänsä kaksitoistavuotiasta
kulkurin alkua, joka aikoi ryöstää hänen kuusivuotiaan sisarensa, ja
täällä joku äiti kuivasi kyyneleitä viisivuotiaan poikansa silmistä,
kuiskaillen: »Vaiti poikaseni, vaiti. Minä annan sinulle rakon, kun
meidän porsas teurastetaan.»

Pete alkoi tarjoilla väkijuomia. »Kuinkas Faddy jaksaa? Oh, kuinka
hauskaa nähdä sinua, Juan. Vieläkö te elätte, Tuomas? Puoli lasia
viinaa ei tee mitään pahaa, hyvät pojat. Minä en juuri koskaan juo —
mutta hyvän seuran vuoksi lasin, ymmärrättehän.»

Hän viittaili myöskin naisia luoksensa, mutta nepä eivät olleetkaan
niin halukkaita käyttämään hyväkseen hänen vierasvaraisuuttaan.
»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin antaisin suurempaa arvoa
neljännesvuosipiletilleni, hyvä herra», sanoi Betsy, joka miehensä
kanssa oli metodistiseurakunnan jäsen. »Teidän taskussanne on reikä,
herra kapteeni, täyttäkää se nyrkillänne, hyvä mies», sanoi Liza,
joka oli ahne kuin saituri ja kun hän sai pennin kouraansa jäi se.
ikuiseksi vangiksi. »Lörpötystä, eukot», nauroi Pete, »ettekös tiedä,
mitä kirjassa sanotaan? »Rikkaudella on siivet», antakaa siis lintujen
lentää» ja niin hän jatkoi edelleen matkaansa nauraen, meluten,
huojutellen ruumistaan ja heitellen käsiään.

Hän oli aivan suunniltansa. Hän etsi kasaan kalastajien soittokunnan
jäännökset, joille hän maksoi palkan siitä, että he seuraisivat häntä
hänen kulkiessaan markkinoilla. Hän löysi kolme pientä musikanttia,
jotka olivat sikahumalassa ja heidän velvollisuutensa oli soittaa »Sua,
Man-saari, tervehdin», kun hän asteli johtaen heidän edellänsä.

    »Terve, sä Man-saari.
    Maa ihanainen,
    Ma lemmin sun rantojas aina!»

»Anna soida, Jackie!»

    »Kun vilja meiltä loppuu,
    Niin merelle on hoppu.
    Elomme on vain meren laina.»

Sitten hän tunkeutui edelleen väkijoukon läpi, hyppien, nauraen ja
toruen soittajia, kun ne sotkivat sävelen. Koettaen näyttää itsekin
juopuneelta hän varoi ilmaisemasta, että hänen mielessään askartelivat
aivan toiset ajatukset, mutta hänen silmänsä tuijottelivat joka
suunnalle, tutkien jokaisen kasvoja ja kuunnellen jokaisen puhetta.

»Tuolla miehellä on sitten rahaa kuin roskaa, hyvä Liza — sanotaan,
että hänellä on miljoonia.» — »No kylläpä hän osaa antaa mennäkin. —
Nuoret man-saarelaiset eivät osaa hoitaa omaisuutta — jos sattuisivat
saamaankin. Ajattelenpa tässä, minkähänlainen hänen vaimonsa
lienee. Minä en koskaan salli mieheni pistää kättään rahakukkaroon.
Kolme puoli-pencestä on hänelle aivan kylliksi yhdellä kertaa.» —
»Minkäkölainen vaimo, kysytte? Ettekös te tiedä, hyvä ihminen?» Ja
sitten alkoi supatus ja kuiskii tus.

»Basso, poika — anna basson kuulua, minä sanon sinulle.»

    »Me muistelemme siellä
    Lapsiamme vielä
    Ystäviämme Erin salamassa.»

»Kuka tuo mies sitten on?» — »No, sehän on kapteeni Quilliam, joka on
ollut Kimberleyssä.» — »Sekö? Onko se se sama, joka on nainut Caesarin
tyttären Glenmooarista?» — »Nainenhan on jättänyt hänet ja kuuluu
karanneen jonkun roiston kanssa.» — »Älä sun... enää sano.» — »No, minä
näin sen akan omin silmin — —»

    »Quigginin salissa on
    riemu mahdoton.
    Siellä olutta ja hunajata vuotaa.»

»Seis, pojat.»

Pete oli äkkiä pysäyttänyt soiton hilliten soittajia kätensä liikkeellä.

»Mitä te sanotte, herra Corteen?»

»En mitään, hyvä kapteeni. Ei teidän tuolla tavalla tarvitse tuijotella
minuun. Minä vain sanoin, että minä kerran olin seurakunnan kokouksessa
Sulbyssä ja minä näin — —»

»Jatka, Jackie.»

    »Siellä nauravat suut
    Siell' on sängyt ja muut,
    Jos väsyneenä poika vain huokaa.»

Onneton mies koetti pettää itseänsä vähintään yhtä paljon kuin muita.
Jok'ikisen ihmisen kasvoistahan oli tutkinut ilmettä, joka kertoisi
hänelle salaisuuden, hän oli odottanut kuulevansa sanan, huomaavansa
salaisen silmäyksen, vaaninut joka hetki, että joku näistä, jotka
olivat tulleet etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä, sanoisi:
»Minä olen nähnyt hänet.» Hän oli kätkenyt sen tuskan, joka poltti kuin
palava tuli hänen sieluansa koettaen teeskennellyllä ilolla peittää sen
maailmalta ja pakottaen itsensä uskomaan, että Kate ei ollut koko tällä
saarella, koskei kukaan niistä, jotka olivat tulleet Tynwaldiin tänä
päivänä ollut nähnyt häntä, että hän tietämättään oli puhunut totta ja
että hän oli onnellisin ihminen maan päällä.




XIII.


Muuan mies ajoi kärryillä taluttaen pitkäsarvista lehmää ja joutui
hänen eteensä. Ajaja, hevonen, kärryt ja lehmä olivat tomupilven
sisässä, mutta sittenkin Pete tunsi ne.

»Tekö se oleile. Caesar? Aiotteko te myydä vanhan Horneyn?»

»Vaikka kirveleekin sydäntäni, olen aikonut sen myydä, poikaseni. Monta
lasillista hyvää maitoa se on antanut minulle ja minun omilleni»,
huokasi Caesar melkein itkuun ratkeamaisillaan.

»Saako se usein suonenvetokohtauksia vai minkä tähden te, Caesar?»

»Vaiti, poikaseni, vaiti, hyvä mies», kielteli Caesar katsahtaen
ympärillensä. »Hyvä lehmä, kerrassaan erinomainen, mutta se on kaatunut
kaksi kertaa senjälkeen, kun minä läksin kotoa tänä aamuna.»

»Minä maksaisin jotakin, kun saisin olla katsomassa, kun Caesar myy
tuon lehmän», ajatteli Pete.

Kolme miestä hieroi hevoskauppaa. Kaksi oli myyjää ja kolmas — se oli
Musta Tom — oli ostaja.

»Se on viidennellä vuodella, hyvä herra. Se on Muhamedin jälkeläinen.
Kyllä minulla on paperit, jotka todistavat sen», vakuutti toinen.

»Mitä hittoja sinä mies? Viidennellä?» huusi Musta Tom tarkastellen
hevosen ikeniä. »Ellei se ole kahdeksan vanha, niin ei päivänkään.»

»Ei kannata koettaa pettää sitä miestä», sanoi toinen myyjä Man-saaren
murteella. »Se on kuudennellatoista ei vainenkaan — yhdeksännellä ja
siinä kaikki.»

»Puhdas peli, pojat, puhukaa englantia, niin itsekin ymmärrätte»,
kivahti Musta Tom nenäänsä turistellen.

»Minun veljeni tässä väittää, että se on seitsemännellä» sanoi se
myyjä, joka oli ensiksi puhunut. »Te hiiden vietävä valekontti»,
kivahti Musta Tom Man-saaren murteella. »Hänhän sanoi, että tamma on
kuudentoista vuoden vanha.»

»Tehdäänkö siinä hevoskauppaa», kysyi Pete.

»No sinnepäin, sinnepäin. Minä olen saanut tehtäväkseni ostaa hevosia
Lonan kartanon omistajalle», selitti Musta Tom.

»Tulkaas, niin näette jotakin», sanoi Pete. »Caesar aikoo tässä myydä
pitkäsarvisen lehmänsä.»

He tapasivat tämän kelpo ukkelin kiinnittämässä valkeata, pitkäsarvista
lehmää syrjälleen kaadettujen kärryjen aisaan.

»No, mitäs Caesarille kuuluu ja mitäs pitkäsarvinen maksaa?» alkoi
Musta Tom.

»No tutkikaahan tarkkaan eläin, herra Quilliam, tarkastakaa se itse»,
kehoitteli Caesar.

»Utareet ovat hyvät ja kohtuullisessa lihassa. Viisi kertaa poikinut.
Eikös olekin viisi, Caesar», selitti Musta Tom pitäen lehmää Loisesta
pitkästä sarvesta.

»Kolme kertaa vasta ja poikii taas helmikuussa.»

»Onko ollut maitokuumetta? Eikö? Potkii hieman lypsäessä. Vai ei
milloinkaan. Saako joskus kramppikohtauksia. Caesar?» sanoi joku avaten
lehmän toisen silmän.

»Ettekö te minua ole tuntenut rehelliseksi mieheksi näinä vuosina,
herra Quilliam — —» alkoi Caesar hyvin loukkaantuneella äänellä.

»No, mitäs maksaa?»

»Neljätoista puntaa, ja ennemmin vien sen kotiin lakaisin, ennenkuin
helpotan penniäkään siitä.»

»Neljätoista — niinkö sanotte? Kymmenen, minä annan siitä kymmenen —
mutta en penniäkään enempää.»

»Vai niin, hyvästi vain, herra Quilliam», virkahti Caesar, mutta sitten
hän näytti saavan uuden päähänpiston: »Te olette minun vanha ystäväni,
hyvin vanha ystävä, Thomas — pannaan riita, kahtia.»

»Tuoss' on käsi», sanoi Musta Tom ja niin oli asia päätetty.

»Se ei ollut mikään huono kauppa — se on ainakin viidentoista
arvoinen», hikersi Musta Tom Peten korvaan ajaessaan lehmää läheiseen
aitaukseen.

»Minun täytyy ostaa toinen lehmä vanhan rakkaan Horneyni sijaan»,
mutisi Caesar lähtiessään karjatorille.

»Soita, Jackie», huudahti Pete.

    »Siellä eteläinen liehtoo,
    päivä lämpöinen kiehtoo
    ja purtemme kiitää kuin aatos.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Pete kuuli hirvittävää melua, joka kaikui
yli torvien räikynän. Karjatarhassa syntyi kauhea sanasota.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän näyttäen hyvin viattomalta.

»Miehen lehmässä on suonenvetotauti. Minun täytyy saada rahani
takaisin. Se vanha virrenveisaaja, se tekopyhä roikale! Luuliko hän
minut saavansa verkkoihinsa? Minun rahani. Minun kaksitoista kultaista
puntaani!»

Jos Mustalla Tommilla olisi ollut karvoja päässänsä, olisi hän pelkästä
raivosta kiskonut jok'ikisen niistä irralleen. Mutta Pete tyynnyteli
häntä.

»Caesar etsii itsellensä toista lehmää, antakaa hänen ostaa omansa.
Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Kuka sanoi, että se on mahdotonta?
Sahatkaa poikki pitkät sarvet, niin ei sitä se» oma äitikään tuntisi.»

Sitten Pete meni Caesarin tuo ja sanoi: »Tom on löytänyt nupopään —
sarvettoman lehmän, jonka hän myö ja se on kerrassaan erinomainen
teille.»

»Onko se hyvä nupo?» kysyi Caesar.

»Se lypsää kymmenen kannua päivässä ja siitä tulee viisitoista naulaa
voita viikossa», kehui Pete.

»Missä se eläin on, poikaseni?» tiedusteli Caesar.

He tapasivat Mustan Tomin, joka talutti sarvetonta, valkoista lehmää
ruohokenttää pitkin karjatorilta.

»Kas, nythän te olette taaskin yhdessä, Peter poikaseni», sanoi Tom
iloisesti.

Caesar katseli hetkisen lehmää tutkivasti ja sanoi sitten reippaasti:
»Mitäs te pyydätte lehmästä, herra Quilliam?»

»No, katselkaahan ja tutkikaa tarkkaan eläintä ensin, herra Gregeen.»

»Kyllä, niin, kyliä se on tutkittava — melko hyvä eläin. Neljästi
poikinut, vai mitä Tuomas?»

»Kahdesti, hyvä herra, ja poikii kolmannen kerran helmikuussa.
Kaksikymmentäneljä tuoppia päivässä maitoa ympäri vuoden ja kermasta
tulee niin paljon voita, että kirnu halkeaa.»

»Ei suinkaan ole sairastanut kuumeita? Ei saa suonenvetokohtauksia? Ei
suinkaan?»

»No, ettekö te ole tuntenut minua nämä kymmenen vuotta, herra Gregeen —
—»

»No, tuota, mitäs sanot, yksitoista puntaa lehmästä. Tuomas.»

»Kolmetoista, Caesar, ja kun te olette nyt vanha ystävä — —»

»Tuoss' on käteni, herra Quilliam. Minä en ole kaupassa mikään
kitupiikki...»

»Tahdotteko man-saarelaisia paperirahoja- tai metallia, Tuomas? Vai
niin, kultaa siis. Tässä on yksi — kaksi — kolm neljä —...»

Tässä hän heitti lehmään uudestaan olkansa yli tutkivan silmäyksen —
»ihmeellistä, kaikissa tapauksissa, se tuntuu minusta, niinkuin se
muistuttaisi meidän vanhaa Horneytä... viisi — kuusi — seitsemän...
väri ja koko on sama, minä tarkoitan... kahdeksan — yhdeksän
— kymmenen... ja ellei se olisi nupopää, niin... yksitoista —
kaksitoista—» hän piteli sormissaan rahaa ja hänestä tuntui vaikealta
hellittää siitä. »Eikö tämä jo siitä, herra Quilliam? Vai ei? No, puoli
sitten lisää. Oh, Te olette ahnas, Tom... kolmetoista.»

Maksettuaan viimeisen punnan Caesar seisoi hetkisen tarkastellen
kauppaansa, jonka jälkeen hän miettivästi lisäsi: »Tuota, kaikissa
tapauksissa... enpä usko, että Mummi syyttää minua, että olen tuonut
saman lehmän takaisin. Lehmä alkoi vapista ja horjua. »No ihme, sama
se on — ei, todentotta, lehmähän on nupo.» — Lehmä kaatui. »Siinä on
kaikissa tapauksissa samanlainen tauti», huusi Caesar, ja hyökkäsi
tunnustelemaan lehmän päätä, jolloin hän tahri itsensä kauheasti.
»Se on sama eläin. Takaisin rahani. Antakaa takaisin rahani — minun
kolmetoista kiiltävää kultarahaani, jotka olen ansainnut otsani
hiessä!» hän huusi.

»Höh, vai takaisin», kivahti Musta Toni. »Ei tässä mitään rahoja
takaisin anneta. Jos lehmä oli kylliksi hyvä myytäväksenne, on se
kylliksi hyvä myöskin ostaaksenne», hän sanoi ja pyörähtäen ympäri
nauroi voitonriemuissaan.

Caesar vapisi raivosta.

»Älkää välittäkö», lohdutteli Pete. »Jos Tom on teidät pettänyt, saa
hän kyllä kalliisti sen sovittaa viimeisenä päivänä, tuottakoon se
teille lohtua.»

»Kaunis lohdutus», murahti Caesar hampaittensa välitse. »Tuo mies ei
ole miltään tyhmyri. Hän kyllä kerran kääntyy, ennenkuin hänen päivänsä
ovat luetut, ja silloin ei hänelle lasketa viaksi, että hän sahasi
poikki minun lehmäni sarvet.»

»Anna soida, Jackie», huudahti Pete.

    »Terve, sa Man-saari!
    maa ihanainen!
    Ma lemmin sun rantojas aina!»




XIV.


Taivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät
vaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä
ja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta
rankkasateelta.

Pete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja
kutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet
paikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja,
jotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja
miehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes
penkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt
tilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta
kiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!»
»Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee
tässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta
kauhean hermosäryn takaisin.»

Vihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon
jäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset
nyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.

»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette
ostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä
pedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies,
sillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä
piiskaa silloin tällöin − −.»

He pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä
runsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata.
Se suututti kauheasti naisväkeä.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin
pumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne
raukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat
riidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen
ruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut
rastaat häkissänsä.»

Sade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä,
harvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu
kiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat
kyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen
savenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan
savu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui
huokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset
purskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.

Pete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli,
nauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut
ja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että
muille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää
päivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.

Ainakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei
tarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi,
hyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa»
jaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja
kuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen,
hänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon
takan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta.
Tämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun
uskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa
oli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin,
häntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista
Tynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen
hieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa
luokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle
kaikenlaisia lahjoja.

»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.

»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili
Mummi.

»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut
markkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä.
Hohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin
eteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»

Lähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan
ja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa
kärryjen jäljessä.

Jalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä
menemään sänkykamariin nukkumaan.

»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne,
minä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»

Pete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate
oli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä
tahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen
tottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska
kuunnella tuulen soittoa katossa.»

Mutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä
iltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:

    »Suloista on uinua untuvilla
    kauniissa kamarissa,
    Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko
    pojalle huomenissa.

Sade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko
rakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä
ja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta
nukkuakseen.

    »Halusta ma lähtisin matkalle vielä
    Jos kohdata lemmityn voisin.»

Hänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt
häntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate
oli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.

»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu
sydämensä epätoivoissaan.




XV.


Kun Kate oli jättänyt miehensä ja ajatteli häntä, ei hänen mieltään
täyttänyt musertava häpeäntunne. Hän oli tehnyt hänet onnettomaksi,
mutta ei hän itsekään sillä ollut mitään voittanut. Päinvastoin hän
oli joutunut kauheasti kärsimään, sillä olihan hänen täytynyt erota
lapsestaan. Lievittääkseen antamansa iskun vaikutusta oli hänen
täytynyt tehdä vääryyttä omille hellimmille tunteillensa. Joka kerta,
kun hän muisti Peteä, hän muisti myöskin sen kalliin uhrin, jonka hän
oli antanut ja haikeasti hän itki ikäväänsä. Kun hän näin ajatteli,
hän tunsi, että hän puolisonsa kanssa oli kuitti Jos hän itse olisi
saavuttanut onnea Peten kärsimyksen hinnalla, olisi hänen murheensa
ollut suuri ja syvä. Mutta nyt hän oli antautunut alennukseen ja
saanut osakseen koko maailman tuomion samalla kuin hänen oli täytynyt
katkaista siteistä hellin.

Kun hän kiihkeässä tuskassansa oli vakuuttanut, ettei hän välittäisi
ylenkatseesta eikä häpeästä, jos hän vain omistaisi Philipin rakkauden,
hän ei ollut uneksinutkaan, millaiseen alennuksen tilaan hän joutuisi
eläessään pimeässä, väärällä nimellä ja väärissä olosuhteissa: elämään
saman katon alla Philipin kanssa eikä kuitenkaan hänen rinnallansa,
tuntemattomana, piilotettuna ja unohdettuna, jota ei Philipkään
tahtonut julkisesti omakseen tunnustaa. Sinäkin ratkaisevana hetkenä
oli hänen sydämensä syvyydessä piillyt salainen toivo, että hänen
elämänsä tämän jälkeen tulisi miellyttävämmäksi ja että hänestä tulisi
hieno rouva. Häntä oli elähdyttänyt se varmuus että Philip keksisi
pelastuksen tien ja vapauttaisi hänet siitä alennuksen tilasta, johon
hän joutuisi, että hän saisi elää koko maailman nähden rakastettunsa
rinnalla — hän ei kyllä tiennyt miten —, ja silloin hän ei välittäisi,
vaikka ihmiset levittelisivät minkälaisia juoruja Sillä jos Philip
olisi hänen omansa, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Mutta sitä pelastuksen tietä Philip ei ollut keksinyt, eikä hän häntä
moittinut sen vuoksi. Hän oli alkanut aavistaa, että juuri Philip oli
joutunut enimmän kärsimään ja saanut osakseen syvimmän häpeän tästä
heidän suhteestaan. Sen jälkeen kun hän oli elänyt Philipin talossa,
oli mies alkanut mennä alaspäin. Hän ei voinut sulkea silmiänsä
tältä pikaiselta huonontumiselta ja hän tiesi sangen hyvin, että
se oli vain seuraus hänen läsnäolostaan. Lakkaamaton petollisuus,
keksityt verukkeet ja valheet joka hetki päivästä päivään ja kaikissa
tilaisuuksissa olivat omansa painamaan häntä lakkaamatta alas. Ja
kun hänelle tämä selvisi, valtasi uusi pelko koko hänen olentonsa.
Se oli katkerampi kuin mikään ihmisten ylenkatse, musertavampi kuin
häpeä — pelko, että Philip lakkaisi rakastamasta häntä — kauhu, että
Philip alkaisi vihata häntä saatuansa selville, kuinka syvälle hän oli
vajonnut hänen tähtensä.




XVI.


Palattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan.
Usein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli
raskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan,
ja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet
märiksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio
ja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla
haudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan
heitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen
kuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi
näistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli
poliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle,
jonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä
kaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon
läppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi
uudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta
nostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi
kypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle.
Nyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli
ohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa
luoden mullan takaisin hautaan.

»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön,
onneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»

Äänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät
yläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän
koputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa
yläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:

»Kuka siellä on?»

»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»

Ja niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli
aivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä
oli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan
kuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se
oli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta
nähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian
yli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.

»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin
konjakkia?»

»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin
ikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»

Hän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat
kuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.

»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin
sinulle kertomaan.»

»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin
ulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»

»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin
sankarillinen.»

»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete
jaksaa?»

»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»

»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»

Syvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että
hän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»

»Entäs pikku Katherine?»

»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen
ja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja
kaunis.»

»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai
ne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»

»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»

»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»

»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy
on kuin toinen äiti hänelle.»

Katen jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä
voi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän
se käy päinsä, pelkään... Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä?
Ovatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas
lapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen
yhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä
lakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello
löi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on
pesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka
pitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»

Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä
enää milloinkaan saan häntä nähdä... Tuntisinkohan hänet... Mutta
hyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin...
Minkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»

»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».

Kate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen:
»Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi
täällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi
aivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin
onnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin
pitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten
iltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle
pieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»

»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.

Kate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä
äänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni
hänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa
lastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi
lähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma
pikkuinen Katherineni!»

Hänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja
tietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet
toisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet
päivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen
keltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä
hänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen
kiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»

»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän
ajatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»

Kate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten
tuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä
olen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»

»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan
sinulta.»

»Minulta?»

»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat
täynnä rakkautta ja onnea — »_Minä olen niin onnellinen ja minun
on niin hyvä olla_ — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan
kuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt
terveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin
kotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä
kaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. _Sinun
uskollinen ja rakastuva vaimosi_ − se on kauheata.»

Kate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä
kaikille?»

»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee.
että hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi
vapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet
sinuun yllä.»

»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua
takaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin...
Näyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»

»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut
vastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun
ajattelen sitä! _Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun
tervetulleen kujeesi._ Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin
aivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi
sinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista.
Sen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on
iloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. _Tuomari pistäytyy
täällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet
nyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa._ Se oli
kauheata — kauheata. _Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni
— vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma
uskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä
muuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä._»

Hän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla.
»Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse
kantaa kuormani.»

Katen kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti
suuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»

»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa
ikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana
poltti kuin rauta sydäntäni.»

Hänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta
minusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut
hänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni
olisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman
kuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut
sitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä
puhunkaan?»

Hän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä
käsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä.
»Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä
turmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut
suurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun
onnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun
tuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi
kaikilta... Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä
kuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat
vihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et
lähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois
täältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä
vaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa
toisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian
myöhäistä.»

Philipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän
varoi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate.
Me emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet
toistemme puolesta.»

Kate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut,
kuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon
mitä tahansa.»

»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn
huudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Sade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.

»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.

»Jumala tietää», vastasi Philip.

»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä
toisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista
kuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen —
täytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä
elämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»

»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain
yksi.»

»Tarkoitatko sinä — _kuolemaa_?»

Philip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi
akkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon
kirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä
hän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä
meidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen
tulleet sitä ajatelleeksi.»

»Mitä se on?» kysyi Philip.

Kate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.

»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»

»Ei, ei, ei!»

Kate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.

Philip käänsi päänsä pois hänestä. »Kate, mitä sinä sanot?»

»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä
olisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä
olisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas
petoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt
menehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri
niinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone
jossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä —
unohdettuna — —.»

Philipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos
hänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.

»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko
sinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja
huolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko
sinä, ettei hän kärsi?»

Philip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin,
pää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.

»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.

»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät
haavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa
kuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» —
hän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka»,
hän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä
kerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt
ja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen
virheensä — −»

Philip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä
alas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä
varmaankin olet oikeassa, Kate.»

»Siitä olen aivan vanna.»

»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»

»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen.
Ei enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»

»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.

Kate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua.
Me elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele
minua.»

»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»

»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»

Hän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin
oli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.

Kun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään
tuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa,
kun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle
häpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa
asioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta
puolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun
on kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta
turvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä,
jopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on
Jumalan oma tuomio.




XVII.


Philip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen
ja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät
tähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat
aivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat
valittavina.

Matkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi
tehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin
uskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen
omaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen.
Tarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta.
Miksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta
omassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea.
Kate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen
luoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin
totta — niin, se on totta.»

»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.

Hän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut
hänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli
aivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän
ajatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi
matkaansa ja mietiskelyjänsä.

»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?»
hän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta —
kuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen
erehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat
myöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat
vain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten
ja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden
saisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi
toisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut
tuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin
Peten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on
myöskin seuraus.»

»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi.
Hänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään
nähdä.

»Kuka se on?» hän kysyi.

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä.
Mitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa»,
hän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena
tyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten
hän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime
aikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja
asteli edelleen.

»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään
pysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot
jäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»

»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut
erehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan
hänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se
hämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla
hänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.

Kun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen
sydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä.
»Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se
oli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän
seuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas.
Muuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että
minä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa»,
ennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai
rikoksiensa vuoksi.»

»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.

»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi
on hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»

»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui
niinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.

Hän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa.
»Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän
ajatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin
kauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen
tulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo
hullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun,
olen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen
ikuisesti sen orja.»

Hän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä
kohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta
ääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.

»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän
hirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma
ääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä,
joka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen
voisi vaientaa.»

Hän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa,
tasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi
päässyt.

Äkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa
vapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki
eteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun
täytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.




XVIII.


Sinä aamuna Pete oli herännyt hyvin myöhään. Ollessaan vielä vuoteessa
hän kuuli Mummin keskustelevan Nancyn kanssa sänkykamarin alla olevassa
huoneessa. Jo ensimmäisestä sanasta hän saattoi kuulla, ettei kaikki
ollut, kuten olla piti.

»Oi, Herra Jumala, Herra Jumala!» huokasi Nancy ja Pete oli näkevillään
hänen nostavan kätensä taivasta kohden.

»Se oli juuri Kelly, postinkantaja», sanoi Mummi surkealla äänellä —
ääni oli sama, jota hän oli käyttänyt savuja puhallellessaan.

»Se roikale!» kivahti Nancy.

»Hän tuli Caesarin luo tänä aamuna ennen aamiaista», kertoi Mummi.

»Sellainen hän on», huudahti Nancy. »Se oli aivan hänen tapaistansa.
Hän on aina valmis toimittamaan toisille ikävyyksiä. Siihen ne kyllä
kykenevät, mutta muistavatkos koskaan rukouksiansa... Mutta missä hän
on sitten nyt? Lieköhän hän riistänyt itseltänsä elämän, se onneton
raukka?»

»Niinhän minäkin Caesarille sanoin», myönsi Mummi. »Jos hän on karannut
sen nuoren Ballawhainen kanssa, niin miksi sinä et lähde Englantiin
noutamaan häntä kotiin takaisin?» sanoin minä.

»Mitäs Caesar sanoi?»

»'Ei'», sanoi hän, »'en askeltakaan ota. Jos hän on kuollut, saamme
sen kyllä aikanaan tietää, mutta jos hän on elossa, kohtaa meitä häpeä
kyllä liiankin pian'.»

»Voi, voi kuitenkin, voi kuitenkin!» valitti Nancy. »Kun jotkut ihmiset
tulevat uskovaisiksi, tulevat he tyhjiksi kuin perattu silli eivätkä
kalpaa muuhun kuin uuniin savustettaviksi.»

»Se on juuri Mustan Tomin syy», päätti Mummi. »Caesar pelkää
kuolemaksensa hänen häijyä kieltänsä. 'Siitä hän saa vettä myllyynsä',
hän sanoo. 'Nyt hän kehoittaa minua lakaisemaan oman kynnykseni,
ennenkuin saarnaan parannusta muille'. Mutta kuinkas mies itse jaksaa?»

»Petekö?» kysyi Nancy. »Eilen illalla hän oli kuolemanväsynyt eikä ole
vielä tullut alas... Vaiti!... Ylhäältä kuuluu hänen askeleensa.»

»Poikaparka! Poikaparka!» huokaili Mummi.

Lapsi alkoi ilkeä ja joku tuntui polkevan tahtia, kun vedettiin hidasta
virren säveltä. Mummi istui varmaankin lieden ääressä pienokainen
sylissänsä.

»Jotakin on tapahtunut», ajatteli Pete pukeutuessaan Hetkistä myöhemmin
todellakin oli jotakin tapahtunut Hän oli avannut pukeutumispöydän
laatikon ja löytänyt vihkimäsormuksen ja korvarenkaat, jotka Kate oli
sinne heittänyt. Alhaalla olevassa huoneessa syntyi samana hetkenä
vilkasta liikettä, mutta sitä ei Pete huomannut Hänen sydämensä huusi
tuskasta: »Nyt se tulee! Minä tiedän sen, minä tunnen sen! Jumala, auta
minua! Jumala anna minulle anteeksi! Amen! Amen!»

Caesar, postinkantaja ja poliisikonstaapeli olivat »kristittyjen»
lähettiläinä astuneet taloon. Musta Tom oli heidän mukanansa. Hän oli
se vainukoira, joka oli karkoittanut heidät heidän piilopaikoistansa.

»Riennä kotiin, vaimo!» komensi Caesar Mummia. »Tämä ei ole sinulle
sovelias paikka. Täällä asuu synti kuolema ja petos.»

»Se on minun lapsenlapseni koti, ja siinä on kylliksi minulle», intti
Mummi vastaan.

»Palaa kotiin, sanon minä sinulle», kivahti Caesar. »Eikä sinun pidä
koskaan palaaman tähän häpeän sijaan».

»Ota lapsi, Nancy», pyysi Mummi ojentaen pienokaisen hänelle. »Häpeää
on minusta siinä kylliksi, kun vaimon pitää sulkea sydämensä omalta
lihaltansa ja verellänsä, ellei tahdo tehdä toisin kuin hänen miehensä
tahtoo», ja valittaen ja itkien hän lähti kotiinsa.

Mutta Caesarin luonnolliset tunteet saivat väistyä hänen ahtaitten
uskonnollisten haaveittansa tieltä. »Jokainen, joka on hyljännyt
kotinsa, veljet tai sisaret, tai isän, tai äidin, taikka vaimon, taikka
lapset, taikka pellot Minun nimeni tähden, on saava ne satakertaisesti
takaisin», sanoi Caesar vilkaisten silmillänsä Mustaan Tomiin päin.

»No, jo nyt on jotain!» pauhasi Nancy. »Jos minun mieheni vaatisi
minulta tuollaista, niin... Satakertaisesti, no vielä vain! Ei, vaikka
minä saisin sata kertaa sata, senkin ruojat!»

»Älä siinä ollenkaan nostele nokkaasi, vaimo, vaan kutsu isäntäsi»,
määräsi Caesar.

»Se tässä vielä puuttuu, vai vielä teille isännät — kyllä, paljon
kiitoksia», kiukutteli Nancy.

»Minä olen tullut sanomaan hänelle jotakin ja tultuani niin pitkän
matkan, minä en jätä sitä tekemättä», sanoi Caesar varmasti.

»Itse paholainen tuli pitemmän matkan kuin te ja sittenkin hänen
sanomansa oli ikuinen valhe», väitti Nancy.

»Hillitse kielesi, Nancy Cain», kivahti Caesar, »ja riisu lapselta
pois tuo paavillinen päähine.» Se oli samainen punainen samettihilkka.
»Vahinko, ettei niitä rahoja, jotka tuohon on tuhlattu, ole annettu
vaivaisille.»

»Nuo sanat minä luulen ennenkin kuulleeni, herra Gregeen», muisteli
Nancy. »Judas Iskariot käytti niitä ensiksi ja te olette varastanut ne
varkaalta.»

»Vaiti, vaimo!» huusi Caesar raivostuen suunniltansa Mustan Tomin
naurun vuoksi. »Minä kutsun itse tänne sen miehen. Peter Quilliam!» ja
hän tallusti porrasta kohden.

»Kääntykää takaisin», huusi Nancy pitäen lasta kainalossaan ja
kohottaen uhkaavasti toisen kätensä ylös.

»Ohoo, et sinä sentään mahda uskaltaa satuttaa kättäs Herran
voideltuun, vaimo» tiuskasi Musta Tom.

»Vai en minä uskalla?» kähisi Nancy »Koko mies on paholaisen
voitelema», hän lisäsi ja silmät iskivät tulta.

»Tuohon naiseen ei ole luottamista, hyvät herrat», niiskutti
konstaapeli. »Kaikissa tapauksissa hän on uskoton. Minulle on kerrottu
hänen sanoneen, ettei valas nielaissutkaan Joonasta.»

»Niinpä vain, siinä onkin ero meidän välillämme», iski Nancy, »sillä
muutamat man-saarelaiset saattavat uskoa, että Joonas nielaisi
valaskalan.»

Yläkertaan johtavien portaitten ovi avattiin Nancyn selän takana, ja
Pete astui huoneeseen. »Mistä on kysymys, hyvät ystävät?» hän kysyi
huolestuneella äänellä.

Caesar astui askeleen häntä kohden kädessään keltainen kirjekuori.
»Mitäs tämä on?» hän vastasi.

Pete otti kirjeen ja avasi sen.

»Siinä on sinun kirjeesi takaisin, sillä vastaanottajaa ei ole
löydetty, eikö se ole se?» kysyi Caesar.

»Entäs sitten?» hymähti Pete.

»Englannista tulevat kirjeet eivät tule Peelin kautta. Mutta sinun
ensimmäisessä kirjeessäsi oli Peelin leima, vai eikö ollut?»

»Entäs sitten?»

»Eikö ehkä kirjoitus sisällä ollut sinun omaa käsialaasi? Eikö myöskin
paketin osoite ollut sinun kirjoittamasi, eikö?»

»Siinäkö kaikki?»

»Eikö siinä ole jo kylliksi, niin minusta tuntuu?»

»Mitenkäs onkaan sen Joe-enon laita?» kysyi Musta Tom ikeniänsä
irvistäen.

»Sinun rouvasi ei ole Liverpoolissa. Sinä et tiedä, missä hän on. Hän
on mennyt kaikkien syntisien tietä», väitti Caesar.

»Sitäkö te olette tulleet minulle sanomaan?» kysyi Pete.

»Ei. Me olemme, tulleet sanomaan», alkoi Caesar, »että me olemme
kevytmielisen elämän vuoksi pyyhkineet sinun vaimosi pois luetteloista.
Ja me olemme tulleet neuvomaan sinua pitämään huolta oman sielusi
pelastuksesta. Sinä olet pettänyt meitä, kapteeni Quilliam. Sinä olet
saattanut Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi», — vilkaisten uudestaan
Mustaan Tomiin — »ja sinä olet tuottanut häpeää sille seurakunnalle,
joka on pitänyt sinua jäsenenään. Sinä olet käytöksesi kautta avustanut
julkista synnintekijää ja antautunut samalle tielle kuin hän, ja siten
tahdot saattaa yhden Jumalan lapsista murheella hautaan.»

Caesar tuli niin syvästi liikutetuksi omahyväisestä hurskaudestaan
ja osanottavaisuudesta omaan kohtaloonsa, että hän alkoi ankarasti
niiskuttaa nenäänsä. »Jättäkäämme murheemme Jumalan huomaan», hän sanoi
polvilleen langeten ja alkoi rukoilla.

»Meidän veljemme on pettänyt meitä, Herra, mutta me annamme hänelle
koko sydämestämme anteeksi. Armahda häntä, Herra, ja anna hänen
syntinsä anteeksi, että voisi välttää helvetin tulta. Älä jätä
palvelijaasi Belialin tyttäreksi, missä ikinä hän nyt lieneekin.
Olkoon hänelle opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi, että hänet nyt on
erotettu pois hurskasten seurakunnasta. Suo hänen tuntea pahat työnsä
ja syntinsä, kun hän vielä on lihallisessa ruumiissa, ettei hänen
kuolematon sielunsa joutuisi iankaikkiseen kadotukseen. Herra Jumala,
vahvista palvelijaasi! Älä salli hänen luonnollisten taipumustensa
tulla paulaksi hänen tiellensä. Vaikka hänelle tuottaisikin surua
ja murhetta, kyyneleitä ja huokauksia, kuu hänen täytyy kiskoa
orjantappurat ja ohdakkeet sydämestään, auta häntä ja anna hänelle
voimaa — —»

»No, siunaa ja varjele!» päivitteli Nancy loksutellen edestakaisin
lattialla puukengissänsä. »Ihmeitten ihme, ettei tuo mies ollenkaan
häpeä mustatessaan omaa tytärtänsä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.»

»Armahda, o Herra», jatkoi Caesar, »kaikkia uskottomia, jotka
kristityssä maassa vaeltavat pakanuuden pimeydessä eivätkä erota
sapattia arkipäivistä ja ovat kiukkuisia ja pahoja kieleltään − −.»

»Kitas kiinni, ruoja!» huusi Nancy. »Tuolla se tarkoittaa minua.»

Koko ajan oli Pete seisonut ja kuunnellut äänettömänä, vaikka näytti
suuttuneelta ja surulliselta.

»Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi», hän sanoi. »Minä en tahdo
väittää, ettette ole totta puhuneet. Minä olen kuin nuotanperään
joutunut kala — liikkuma-ala käy joka hetki pienemmäksi, kunnes olen
kokonaan joutunut kiikkiin. Niin on minulle, käynyt. Minä _petin_
teitä. Minä _kirjoitin_ itse nuo kirjeet. Minulla ei ole Joe-enoa eikä
Joney-tätiä. Minun vaimoni on jättänyt minut. Minä en tiedä, missähän
on tai mitä hänestä on tullut. Minä tunnustan itseni voitetuksi ja
heitän aseeni.»

Kuului voimakasta tyytyväisyyden murinaa. »Mutta etkö sinä tunne
todellista anteeksisaamisen tarvetta, veli?» ihmetteli Caesar.

»En», vastasi Pete. »Mitä tein, sen tein parhaimmassa tarkoituksessa,
ja jos se oli väärin, Kaikkivaltias varmaan antaa minulle anteeksi —
siinä kaikki.»

Caesar työnsi alahuulensa lerpalleen. Pete ojentausi suoraksi ja
katseli miehiä kasvoista kasvoihin, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät
postinkantajaan.

»Mutta tarvitaan varas saamaan varas kiinni», hän sanoi. »Kuka teistä
on se rosvo, joka sai kiinni minut? Voi olla mahdollista, että minä
olen käyttäytynyt kuin tyhmin kollo, ja te olette olleet aivan
tavattoman viisaita ja ovelia, mutta ajattelen kuitenkin, että joku on
sittenkin ollut liian hätäinen.»

Hän kohotti keltaista kirjekuorta. »Tämä kirje oli sinetöity, kun te
annoitte sen minulle, herra Gregeen. — Niistä te siis tiedätte, mitä
sinne sisään oli kirjoitettu? 'Vastaanottaja tuntematon', te sanotte.
Mutta sehän ei vielä sano mitään, tuleehan paljon muitakin kirjeitä
takaisin.»

Postinkantaja seisoi ja siveli otsatukkaansa.

»Herralla on omat keinonsa toteuttaessaan tahtoansa, vai eikö se ole
niin, Caesar? En kuitenkaan usko, että toisten kirjeitten avaaminen
kuuluisi niihin.»

Herra Kelly pyöritti kärppämäisiä silmiänsä, niin että ne olivat
työntyä ulos rei'istänsä.

Pete heitti kirjekuoren täysinensä tuleen. »Te olette tulleet sanomaan
minulle, että olette erottaneet minun vaimoni seurakunnastanne.
Hyvä on! Te voitte, erottaa samalla myöskin minut, ja jos teillä on
saatavilla ne rahat, jotka minä olen teille antanut, voitte palauttaa
ne minulle saman tien, niin olemme kerralla kuitit.»

Musta Tom oli katketa naurusta tarjoilupöydän nurkalla, ja Caesar
kiemurteli väistääkseen hänen läpitunkevaa katsettansa.

»Te tunnette hyvin sen vanhan kirjan», sanoi Pete, »joka minulle on
melkein kokonaan vieras, mutta luullakseni sanotaan siellä kuitenkin
jossakin paikassa: »Joka teistä on synnitön, hän heittäköön ensimmäisen
kiven.» Minä en suinkaan ole mikään pyhimys ja saatte siis panna
rangaistuksenne toimeen.»

Hänen äänensä alkoi vavista. »Ilmeisesti te ajattelette, että maallinen
laki on tullut rikotuksi, mutta minä ajattelen enemmän sydämen lakia.
Tässä tapauksessa saattaa olla siitäkin kysymys, siitä voitte olla
varmat. Se nainen, joka on karannut, on saattanut tehdä väärin — en
tahdo väittää, ettei hän olisi rikkonut, onneton raukka. Mutta jos hän
tulee takaisin kotiin — te voitte hänet sulkea ulos — mutta minä otan
hänet vastaan, millainen hän lieneekin ja mitä hän lieneekin tehnyt —
niin totta kuin Jumala minua auttakoon — enkä minä kysy viimeisellä
tuomiollakaan, teinkö silloin oikein tai väärin.»

Sitten hän käänsi heille selkänsä ja istahti tuolille takan ääreen.

»Nyt te voitte mennä kotiinne hoitamaan omia asioitanne», sanoi Nancy
pyyhkien silmiänsä, »että minä saan tuulettaa tämän keittiön — ja
puhdasta ilmaa tämä totisesti tarvitseekin tuollaisten likaisten
roikaleitten jälkeen.»

Caesarkin pyyhkäsi toista silmäänsä — sitä joka oli lähinnä Mustaa
Tomia. »Tulkaa», hän sanoi valittaen ja hillitysti, »meidän asiamme on
toimitettu ja turha vaiva. Etiopialainen ei voi vaihtaa nahkaansa eikä
leopardi pilkkujansa.»

»Ei, mutta hän voi kyllä ne peittää päällystakilla», pisti Nancy. »Se
sattui naulankantaan, vai mitä Caesar? Älkää moittiko peiliä, jos
kasvonne ovat inhoittavat.»

Caesar näytti siltä kuin ei olisi kuullut hänen sanojansa. Hän huokasi
syvään Peten selän takana ja sanoi: »No niin, me rukoilemme, kaikista
huolimatta, että me kaikki kohtaamme toisemme taivaassa viimeisenä
päivänä.»

»Ei, kiitoksia paljon, minua ette kohtaa», kivahti Nancy. »Ei ole sitä
paikkaa, jossa minä tahtoisin olla teidän kaltaistenne kanssa yhdessä.»

Caesarin vanha ihminen ei sietänyt enempää. »Hullu ja kiittämätön
vaimo», hän huusi, »joka on syönyt minun leipääni ja juonut minun — —»

»Minunko syntyperääni sinä?» iski Nancy. »Varmaankin joku Faraon tytär
on löytänyt sinut kaislikosta ja tehnyt profeetaksi.»

»Ei kannata tuhlata sanoja, herra, yksinäiselle naiselle, joka asuu
yhdessä yksinäisen miehen kanssa», päätti herra Niplightly.

Nancy muutti lapsen oikealta käsivarreltansa vasemmalle ja iski
rystyillänsä poliisia kasvoihin. »Tämä parantakoon sinun pahaa
sydäntäsi», hän kivahti, »ja sano tuomarille, että minä sen annoin.»

Sitten hän kääntyi postinkantajaan ja Mustaan Tomiin. »Ulos täältä,
sinä pikkuinen varas, sinun suusi on inhoittava likakaivo ja sinun
kielesi on sen pumppu. Mene kotiisi kuolemaan sinä musta könttyrä, sinä
hämähäkki — sinä olet jo kylliksi ilkeä etkä kelpaa mihinkään muuhun.
Ulos täältä, joka sorkka!» huusi Nancy lyöden oven heidän jälkeensä
kiinni, vaan avasi sen kuitenkin vielä lähettääksensä viimeisen
tervehdyksensä. »Ja jos nyt kävisi niin, että te tapaisitte taivaassa
toisenne, ilmoittakaa siitä minulle, niin minä koetan tulla toimeen
siellä toisessa paikassa.»




XIX.


Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen
käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita,
jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului
ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä
ruumisarkku.

»Sisään», hän huudahti.

Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään,
niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset
olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.

Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän
sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä
olen nyt merrassa.»

»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»

Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan,
ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»

»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen
niin kauaksi kuin suinkin.

»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»

»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.

»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.

»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni
taaskin.

»Hän on — missä?» hätäili Pete.

»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.

Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua
yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.

»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut
ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta
minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa
vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»

»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran
Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus
vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»

Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin
puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»

Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa
nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui
hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten
painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä
hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas
ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»

Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui
kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa,
aa, aa!»

Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut
pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle
anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut
päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»

»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha
kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä
kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän
jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa,
aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»

Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen
nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen
tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku
lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän
minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua
syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku
olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on
täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»

Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen
ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen
ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit
kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti
minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena
unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala
minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»

Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen.
Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin,
mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä
lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.

»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun
minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä
palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton
karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun
olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva
— kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan
selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani!
Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi
avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei
juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen
kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin
lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne,
kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»

Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen
sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun
tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit —
kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän
väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten
uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on
— —»

Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset
lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi.
»Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on
kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies!
Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras
tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»

Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten
pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta
päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä.
Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan
osanotosta ja häpesi yhä enemmän.

»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen
oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko
oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin,
niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä
silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään
puuttunut?»

Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos
se tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä
ei puuttunut mitään.»

»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö
hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun
lähetessä, eikö?»

Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli
kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta
valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän
pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän
kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä
koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»

»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.

»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta
hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana
äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'»
niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»

»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta
kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä
lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan
sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»

»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei
ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä
vakuutin.»

»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton
vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi
toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»

Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli
hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt
ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan
suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä»,
hän sammalsi.

»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»

Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen
otsallensa.

»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen
oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»

»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti
kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei
voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe
valheen jälkeen.

»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.

Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut
päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta
on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä
»Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä
iltana.»

»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.

Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa,
sysimustassa yössä.

»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet
nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan
tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana
ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin.
Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin
sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä
koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä
vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha
ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»

Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä
pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka
oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa,
mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.

Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry
on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut,
Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.




XX.


Myöhemmin samana iltana Pete meni Sulbyyn kertomaan niitä uutisia,
joita itse oli saanut tietää. Mummi oli kapakkahuoneessa ja hiljaa,
lempeästi, hellästi ja rakastettavasti Pete kertoi hänelle asian.

Keittiöstä kuului kovaäänistä puhetta. Caesar siellä istui käyden
ankaraa sanasotaa Mustan Tomin kanssa. Avoin Raamattu oli hänen
polvillansa. Tom koetti vetää sen itselleen, osoitti paksulla,
likaisella sormellaan sivua ja huusi: »tuossa se on — se tarkoittaa
sinua — _publikaanit ja syntiset_. Kapakoitsija on publikaani.»

Caesar nojasi taapäin tuolillansa ja sanoi musertavalla ylenkatseella:
»Se ammatti ei ole kehuttava — minä myönnän, että on ihmisiä, jotka
toimittavat sitä huonosti. Mutta mikä ammatti ei ole huono, jos huono
ihminen saa sen tehdäksensä? Sanotaan, että Lontoossa on suuria
saarnamiehiä, jotka koettavat tehdä kapakoista kirkkoja ja niin tehdään
papeista kapakan isäntiä. Niin oli asianlaita ennen muinoin tällä
Man-saarella ja surullista on, etteivät asiat ole nyt vielä siten
järjestetyt. Oh, ole vanna, että minä olen tarkasti miettinyt tätä
asiaa. Minä olen antautunut siihen vasta sitten, kun olen ahkerasti
rukoillut itselleni voimaa. 'Pitäisikö minun hyljätä ammattini ja
seurakuntani, vaikka on hyvin mahdollista, että se joutuisi paljon
pahemman ja kelvottomamman miehen hoidettavaksi?' Ja minä uskon
ja luotan siihen, että Herra itse on puhunut. 'On olemassa pieni
viinitarha — vähän työtä siinä pienessä viinitarhassa. Tee sinä Caesar
se työ', ja niin minä tahdonkin tehdä.»

Pete astui keittiöön ja kertoi häikäilemättä Caesarille uutisensa
aivankuin tuo olisi häntä lohduttanut ja hän tahtonut huutaa: »Kas
siinä, joko tämä nyt sinulle riittää? Joko sinä nyt olet tyytyväinen».

»Mair yee shoh — Herran tahto tapahtukoon», sanoi Caesar.

»Siinä tapauksessa hänen tahtonsa ei ole kehuttava», väitti Pete. »Minä
olen nähnyt tehtävän parempiakin töitä.»

Ylpeyden henki valtasi Caesarin sinä hetkenä — tuossahan istui Musta
Tom tuijotellen häneen ja rypistellen suuria kulmakarvojansa. Puristaen
huulensa lujasti suppuun ja heittäen päätänsä ylpeästi taapäin Caesar
virkkoi hautajaisäänellä: »Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon
Herran nimi.»

Pete purskahti hurjaan nauruun.

»Etkö sinäkin tunne samalla tavalla, ystäväni», ihmetteli Caesar.

»En sinne päinkään», sanoi Pete. »Minä en luule koskaan tehneeni
Jumalalle mitään pahaa, en ainakaan tieten tahtoen, mutta hän on
ottanut minulta pois nuoren vaimoni ja jättänyt pienen, viattoman
lapseni äidittömäksi.»

»Tutkimattomat ovat Herran tiet ja Hänen viisautensa», väitti Caesar.

»Tutkimattomat?» kivahti Pete. »Sen minäkin tiedän, mutta en voi
ymmärtää, kuinka te tällaista voitte viisaudeksi sanoa. Onko tämä
oikeutta, sitä minä en voi ymmärtää. Olenko minä sen ansainnut?
Pakanallisuutta, sanotte te. Voitte olla oikeassa. Herra on kurittanut
minua ja minä olen saanut tarpeekseni. Mutta en kuitenkaan missään
tapauksessa tahdo sen tähden langeta polvilleni. Kaikkivaltias ja minä
voimme olla kokonaan kuitit.»

Sanottuansa tämän hän lähti talosta suuttuneena, lohdutonna ja melkein
suunniltansa. Melkein mieletön hymy leikki hänen tuhkanharmailla
kasvoillaan.




XXI.


Seuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi
ankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä
juuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.

»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja
höyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.

»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy.
Hetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä,
hiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen
kääritty paketti.

»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan
ja asetan sen hänen hattuunsa.»

»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti.
Kun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin
hän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on,
Pete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa... Siinä on puoli naulaa
kääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.

Niin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle
murtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka
ajoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin
sipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt
— työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin
kulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille
ja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi
vieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat
ilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi
suurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.

»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun
sinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku
lemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä
oikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen
viaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»

Portille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi,
kuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä
ei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin
hänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää
huomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän
sanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä
olin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan
tullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut
eilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä.
Minun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä
on kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»

He katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja
avasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten
hautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät»,
hypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.

Vaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan.
Philip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava
ja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä
päättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään
kantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli
hermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.

»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.

»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin
toiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta
silloin vanha neiti sanoi:

»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon...
Mutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä
tulee viileämmäksi... Hän on viettänyt unettoman yön ja —»

»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.

»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli
olkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden
hän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te
näytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette
päivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea
vielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän
heilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.

Päivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia
kukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista
kellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän
koetti sen kuitenkin urheasti kestää.

Hän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli
kaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika,
suurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa,
jotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän
markkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas
oli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja
Kinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.

»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin
kotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa
loisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä
toisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain
kirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi
kerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa
häntä taloustoimissa.»

»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti
Crow.

»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja
iloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä
pyyntikautena.»

Ja niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa,
iloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta
perheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta,
ja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka
kaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän
kuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia»,
joita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin
liikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.

»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä»,
hän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää
vasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri
kuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin
viattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.

»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin
ajattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se
ainakin on varma.»

Ja sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta,
tohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä
itsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen.
Hän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen —
hänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli,
jonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.

»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja
onnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville
ja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me
olimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän
sittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti.
Hän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi
kasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata
timantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah,
niin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin
onkaan nyt.»

Vaunun toisella puolella naurettiin.

»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.

»Mistä niin?» kysyi Pete.

Kalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja
ajajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.

»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä
lapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei
ole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon
luokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä
— vai mitä te sanotte, kapteeni.»

»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta
minä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin
sanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.

Kyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa
häntä herättäen hänessä pelkoa.

»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten
hän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»

»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete
Philipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei
kärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään
pelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut
suojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka
olisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi
minua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»

Philip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta,
korutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja
rakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen
luottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi
rakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se
saattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää
halua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa
kaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen
— tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä
paljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin,
joilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan,
mitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.

»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti
Crow.

He olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin.
Valkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle
rinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.

»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on
jo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten
ylös paikoiltansa.

»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.

»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua
eikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen
vilttiin käärittynä.»

Ennenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt
vaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen
»voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.

Ajajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä.
Oli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset.
Kun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika
koirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja,
joka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko
olento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli
puettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu
tulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron
kauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta
tuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös
juteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.

»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»

»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni
taskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla,
ettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»

»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa
pienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on
vain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä
suloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä
aivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No,
nyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä.
Kiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne —
istukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».




XXII.


Pete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka
hänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä,
oli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän
vapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä
itseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän
aikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven
peitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva
nimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään
selvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille
haudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi
mahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi
Jumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle
anteeksi!

Sill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin
keskustelusta.

»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin,
neiti, niinkö?»

»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki
asiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa
niinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen
yhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että
he ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä
näette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse
olen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut
hänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa,
kun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No,
jo ne ihmiset sitten keksivät!»

»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että
on paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo
meripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko?
Mutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin
syöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat
joutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön
kaulassa, jonka tapaavat.»

Tyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta
pitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.

»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete.
»Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän
poikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni
pantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän
halusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»

Heidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin
rinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän,
veikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella
muullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän
kokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan
tuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt... Hänhän
oli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin... Ja mitäs minä sitten
olin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari... en suinkaan
ollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli... Jos vain
olisin arvannut, kun tulin takaisin... olisin voinut sen tehdä —
rakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt...
Mitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin
tultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin
antanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen
varma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»

Philip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha
päivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja
painuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin
elävää ihmistä.

»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä
on jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa
sinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi
auringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin
olisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni,
jonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä
anteeksi.»

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.

»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin
vanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»

Hän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.

»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan
varrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»

»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow.
Ja sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen
sukkeluutensa Philipiin.

»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»

Philip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.

»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti
Jem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän
kunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman
lähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»

— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.

»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan
erossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden
kanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»

Pete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä
heiltä.

»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»

»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.

»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete
hiljaa.

Pastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow?
Kapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? _Serkku_?
Oh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»

Matkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin
postivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän
auttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne
jo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten
hän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.

Kaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului
kuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet
kumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään
tervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu
kohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu
päivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja
viehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä
miesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin.
Hänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä
hänen ohitsensa kulki.

Pete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa
kaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi
rautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St.
Georgin hautausmaalle.

»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.

Pete otti hatun päästänsä.

Portti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa
huomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.

Kirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit.
Kahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen
oli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.

Oli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten
varjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.

Philip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka
on loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa
väsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa
ääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua
virttä:

    »Ei ihmisjärki tajuta
    voi Luojan viisautta.»

Leveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja
patsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle
syrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä
täällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa,
että tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan
kulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.

Tämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei
ollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.

Philip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen
tehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei
keksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta
ja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:

»Tässä.»

Äänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi
muutamia sanoja:

»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»

Ääneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä
paikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän
vaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut
sinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että
olen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»

Philip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.

    »Ne, jotka Herraa etsivät
    Häneltä avun löytävät!
    Ken Herran nimeen tulee vaan
    Hyvästi viimein siunataan.»

Auringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin
hän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen,
sillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.

Todellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä
Kate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan
rukoilemaan toisen haudalle.

Philip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin
hän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi
itsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin
pohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla,
ja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja
nauraen illan auringon hohtavassa valossa.




XXIII.


Kate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa
tuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan
polvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä;
hän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden
avuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet
ja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.

Tahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle —
särkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli
Kate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten.
Hän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä
hänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän
voitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa
tukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän
alennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä,
hän häpesi Philipiä.

Hetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan
äänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti,
tyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos
talosta.

»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän
oli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli
löytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta.
»Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa
sielussansa.

Hän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä
vuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja
soutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja
nauttimaan sen tyynestä rauhasta.

»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi
veneitten hoitaja.

»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.

Souda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon
hirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat
astuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen
vieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.

Soittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa.
Huvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut
lekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen
kaupungin likaviemärit tyhjentyvät.

Souda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa
kaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka
syvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle
tulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?

Souda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies
on häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus
nyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa.
Hänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon
hän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.

Souda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden
oli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien
ansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan
mies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen
osoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis,
hänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja
koko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä;
ulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi,
ettei meri tuo rannalle terveisiä.

Hän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa
ja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin
takaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta,
hevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja
touhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa
saari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä,
ja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri
hänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder
leijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja
lasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin
valoissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten.
Seitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut
hänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn
ilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja
sitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä,
itsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut
viettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti
salaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä
hetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt
yhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt
suloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.

Kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän
pakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan,
ennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa.
Sen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet
tuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet
voineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin
avannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi
poika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista,
astu esille.»

Oh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on
katumus. Souda, souda ja unohda.

Mutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin —
isään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta
voi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua»
souda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä
syvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.

Hän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa
lintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön
majesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren
salaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman
mahtavimpain urkujen ääni.

Hän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran
mukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin.
Se oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva
orjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat
venettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta,
hellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen
ajatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella,
niihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin
he ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse
kuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut
häälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.

Entäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on
hävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan
Athol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi
häntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko
totuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin
pilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate
saisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka
oli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille
johdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?

Ja sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti
häväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset,
joita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä
tulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa?
Mihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki
hänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen
valituksensa ja rukouksensa.

»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»

Tämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet
muuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet
mielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen
pohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen
olento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän
katsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne
olivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä
kuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä
tarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta
kuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine
varsineen.

Kauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt
hänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se
oli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta
nyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää
tämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne.
Ne olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien.
Yksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne
kahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois.
Hän oli taaskin vapaa ihminen.

»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois
elämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana
lahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen
taisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle
takaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»




XXIV.


»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan,
kun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. —
Hän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja
niinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin
rantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»

»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos»,
sanoi Philip.

Hän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut
aivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät
kitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa.
Hän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo
ja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä
kauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan
ennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli
epävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä
hänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain,
joka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän
esiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan
hän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän
olisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se,
joka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he
erehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven
ja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä,
eikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan
omaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä
varjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä.
Se oli Katen käsialaa:

»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun
syyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun
minä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä
turmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on
ripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen
sinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen
sinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt
niin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet
voimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua
niin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut
niin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka
suuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia
muita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata,
pitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa.
Kalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.

Älä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on
viimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle
matkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin
tietää.

Otan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla
Siinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle
jostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän
lapseni.

Minulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva
hänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit
minulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en
voinut siitä erota.

Hyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän
sinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet
tulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»






Kuudes osa.

MIES JA JUMALA.




I.


Kesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja
Pete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana,
viimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä,
jotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät
yhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa
ja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa
hän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan.
Takapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter
Bridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he
vastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte
erehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen
päätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt
kuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme
kuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli
oikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu
Peten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar
omistanut.

Olihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli
kiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään
aavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli
omat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki
mieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika
ja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin
katolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä
maailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.

»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä
tekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt
ainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko
on silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi
tapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn
enkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on
sanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin,
niin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Pete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi
kuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo
tarvinnut huonetta työpajaksi.»

Martin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi
hänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle
kuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä
sinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.»
Ja voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin
Ballajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta
ja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä
veisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty
olkoon, Herra, sinun nimesi.»

Pete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet
lukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja
kodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.

Myönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen
käsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni.
Miehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän
sai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross
on tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko
joukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi,
poikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua
epäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät
maan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa
yhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt
tuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna
hän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta
ja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon
häntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen
aika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta,
kun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan
sanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos,
poikaseni, päineen ja sorkkineen.»

»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut
halvauksen?» sanoi Pete.

»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin
kerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.

»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun
heillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.

»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.

»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla
omassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»

Talvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän
saattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen
siten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää
huonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin
patja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan
ja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja
koriste-esineet vietiin pois.

»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy»,
selitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on
tehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi
koskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä
muistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä
leikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin
alleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen
jälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»

Tulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa
ja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin
mukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan
hän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää
olkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.

»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa
se, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.

Kun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty
seitsemän shillingiä ja kuusi penceä.

»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn —
se vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»

Ilma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja
Pete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.

»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä,
mikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla
renkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa
päivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja
teetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan
häpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi
usein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan
itselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula
sokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli
ylellisesti.»

Ihmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes
saaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi
oli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.

»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat
valkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus
minä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt
ei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on
kyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun
aamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista
miten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä
ja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos
syöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa
kymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit
lakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se
tekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»

Joulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat
isänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.

»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa
kaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän
ei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon
pienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä
voin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä
hyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä
ja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.»
Nancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan
painoi silmänsä maahan.

»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy
vapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä
jotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin
kirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä
tietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut
— se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun
olette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»

»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat
sydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni
päivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»




II.


Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta
arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin
hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen,
oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen:
pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen
alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän
alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi
kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset,
pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen
parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi
jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät
vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän
tahtoi tutustua onnettomain elämään.

Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi
varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa
vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta
Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen
mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin
laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei
yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi
todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta
toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän
näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea,
hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai
mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään
Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton
hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää
joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli
köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa
varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut
mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi
ollut pakko nimeänsä piirtää.

Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut
rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui,
oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai
ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen
toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut
tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut.
Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle
tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta
sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.

Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip
määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että
kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä
harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa
ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan
ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut
pitkäaikaisesta kuumetaudista.

»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.

Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin
hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle
hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa
hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen
asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa
talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi,
miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä.
Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka
tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki
kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento
— niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin
kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine
kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.

Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se
oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:

»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden
minulluo — Peat.»

Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt,
löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello
kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.




III.


Pete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet
puoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.

»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin
käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

Yhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi
naista hyöri siellä kuin utuolennot.

»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.

Lapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja
osoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä,
joka kuristustaudille on ominaista.

Philip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti
sängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja
nenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin
pienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen
ja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet
valtasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä,
jokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan
ja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän
tunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen
viereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä
ja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman
tuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta
toinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän
tajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä
mykäksi.

Mummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen
käsiä ja otsaa.

»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan
se ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän
mielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen
kasvoillaan alistuva hautajaisilme.

»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori.
Se lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri
ollenkaan yskinyt.»

»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin
Mummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi
huoaten päätänsä.

»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos
lapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»

Naisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka
oli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut
lapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä
taivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.

»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina
pidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te
puhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti?
Ja enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin?
Luuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»

Tohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen
virkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten
haavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää.
Hän virkkoi:

»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat
teot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi
suokoon.»

Vihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.

»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä
syyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan
hirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä
syntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee
niin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö
häpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja
vanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi
roistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä
asunut.»

Kauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei
Herra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan
valvovat.»

Peten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti
heti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä
vaientaakseen sen kitinää.

»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.

»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas
mies laahusti portaita alas.

He istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki
kuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.

»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää,
kuinka pian sinua taas tarvitaan.»

»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että
herätätte.»

»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä.
Mitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»

»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on
kuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli
ulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän
kirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen.
Philip katseli puolueettomana tuleen.

»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut»,
kuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua
sielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei
ollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen
— etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»

Philip vastasi epäselvästi mutisten.

»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri
mies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en
minä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi
mahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä
suhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa.
Vasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se
tuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin... En tiedä
ymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»

Jokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin
kaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala
suokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea.
Kirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat,
joilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia
pienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan
ja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa —
kuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh,
minä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»

Philip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana
hetkenä kavaltaisi itsensä.

»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun
luokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois,
pikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain
rajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo —
sellaisesta olen kuullut.»

Philip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän
sekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava
kauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan.
Kuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen
ajatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa
itse Jumalaa vastaan.

Kirkonkellot alkoivat soida.

»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin
kuolonkellot.

»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan
soitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen
kielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa
ulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta
kypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät
olleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti
toivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin
läsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.

Yö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen
vaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.

Pahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala
tietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä
on parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että
voisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on
jumalatonta... Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään.
Jos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen
elämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme
musta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»

Lapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten
se jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli
vuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi
oli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt
sammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea
hengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin
kuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.

Philip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi
tyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä
päätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet,
hyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella
oli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot
vaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.

Philipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava
tekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli
puristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se
aukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö
ja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin.
Katen lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän
kuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!

Uusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei
tuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä.
Jos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi
vaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun
Kateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä
kaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla
tällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja
kammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»

Hulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja
pudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.

Pete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?»
hän kysyi.

»Rohkeutta», vastasi Philip.

»Onko hän huonompi?»

»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin,
jota minä näin ulkomailla.»

»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet
voimakas, sinä olet viisas — —»

»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa
vettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»

»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä
mitään.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin,
suusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli
ollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui
se Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean
ääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen
omalla käsittämättömällä tavallansa.

Silloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut.
»Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan
on parantunut aivan ihmeellisesti.»

Nancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään
pyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin
löi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan
soida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän
jaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin
tervetulleeksi.

Tohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä
tapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi
pelastettu.

»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä
ajattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»

»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli
pikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti.
»Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»

Philip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi
pois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen
tunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin
kuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin
paikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa
maapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän
jaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus
ja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää
vielä salaisuutensa omanansa.

Sen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi
askeleensa Ballureen.




IV.


Kuvernööri ei voinut unohtaa Tynwaldin päivää. Mielikuvituksissaan hän
suurenteli nöyryytyksen merkitystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut ja
päätti, että hänen vaikutusvaltansa saarella oli kokonaan lopussa. Hän
myi hevosensa ja vaununsa ja käyttäytyi kuin mies, joka odotti saavansa
virkaeron.

Philipille hän ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla närkästystään.
Kuitenkin hän oli muussakin kuin tässä asiassa pettynyt Philipin
suhteen. Hän oli joutunut häväistyksen alaiseksi, ja huomasi samalla,
että hänen täytyi luopua salaisesta toivostaan saada Philip vävykseen.
Mutta kun aseen varsi katkesi hänen käteensä, kun se oli liian suuri
kävelykepiksi ja sopimaton kainalosauvaksi, ei hän kuitenkaan tahtonut
rikkoa sitä. Joko jalosukuisen miehen sisäisestä vaistosta tai oman
voiman tunnosta hän jatkoi alkamaansa tietä ja edelleenkin osoitti
Philipille runsain määrin suosiotansa. Kun hän uuden vuoden alusta
vaimoineen ja tyttärineen matkusti Lontooseen ehdotti hän Philipiä
sijaisekseen.

Philip ei käyttänyt valtaansa väärin. Koska hän oli vuosisadan
suurimman man-saarelaisen pojanpoika ja omasi itsekin suuria lahjoja,
oli saari kyllä valmis huutamaan hänet päämieheksensä. Ainoa, mikä oli
häntä vastaan, oli hänen oma raskasmielisyytensä. Se lisäsi kuitenkin
ihmisten mielenkiintoa häneen, vaikkakin tavallansa vähensi heidän
mielisuosiotaan. Rouvat alkoivat kuiskailla, että hän oli rakastunut ja
että hänen sydämensä oli »mennyttä kalua». Mutta vanhoja tovereitansa
hän ei unhoittanut. Kaikki tiesivät, miten eräs hänen ystävistään oli
muuan kalastaja — väärän koivun kautta hänen serkkunsa — joka oli ollut
hullu ja tuhlannut koko omaisuutensa.

Pyhän Birgitan päivänä Philip istui tuomarin käräjiä Ramseyssä. Lumi
oli sulanut ja maa tuoksui orvokeilta. Tuntui kuin orvokit, jotka eivät
vielä olleet kohonneet maan pinnalle, olisivat kuitenkin tavallansa
muistuttaneet olemassaolostaan. Aurinko, joka oli viikkoja pysytellyt
piilossa, paistoi sinä päivänä täydeltä terältä. Ilma oli lämmin ja
taivas sininen. Istuntosalissa oli akkunain yläosa laskettu alas,
auringon säteet tervehtivät tuomaria hänen istuessaan korokkeellaan,
ja kevättuuli leikki hänen hopeanharmaalla tuomarinperuukillaan.
Joskus, kun ihmisten kärisevät äänet vaikenivat, kuului ulkoa puistosta
lintujen iloinen laulu.

Istunto tutkintoineen oli pitkä ja ikävä. Esillä oli Mustan Tomin
juttu. Kulkutaudin aikana hän oli esiintynyt ihmetohtorina. Ensin
hänet oli haastettu maistraattiin ja pormestari oli tuominnut hänet
vankeuteen, josta hän kuitenkin Peten takuulla oli toistaiseksi
vapautettu, mutta kun oli yrittänyt paeta, oli hän tämän oikeutensa
menettänyt. Todistajia oli paljon, ja monet pitkien matkojen päästä.
Tahdottiin saada juttu päätökseen samana päivänä. Kello viisi
iltapäivällä tuomari nousi ja sanoi: »Oikeus ottaa nyt tunnin loman,
hyvät herrat.»

Philip virkistäytyi tuomarin huoneessa istuntosalin vieressä —
Jem-y-Lord oli mukana — sitten hän heitti yltään virkapuvun ja
hiipi vankilan pihan läpi, josta nurkan taitse kääntyi sivukujaa
Jalavaharjuun.

Ilta oli nyt aivan pimeä. Taloa valaisi vain takkatuli, jonka liekit
virvoina leikitellen heijastivat avoimen eteisen ovesta pimeään yöhön.
Philip hämmästyi kuullessaan omituisia ääniä sisältä. Ensin siellä
naurettiin, sitten laulettiin ja naurettiin taas. Kenenkään huomaamatta
hän oli päässyt eteiseen. Hän katsoi avoimesta ovesta sisään ja
kuunteli.

Huone oli tyhjempi kuin koskaan ennen — pöytä, kolme tuolia, kehto,
astiakaappi ja nurkkahylly, siinä kaikki. Nancy istui takan ääressä
lapsi sylissään. Pete oli nelinryömin lattialla, johon oli levitetty
kaisloja, ja lauloi:

    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla,
    On takassa jo tuli ja kaislat lattialla.»

Sitten hän painoi päänsä alas ja mörisi kuin villi eläin samalla
hyppien ja kömpien lapsen luo, joka huitoi käsillään, jokelsi ja nauroi
niin, että oli »tikahtua».

»No, nyt lakatkaa, te suuri mammutti, lakatkaa», komenteli Nancy. »Se
ei tee hyvää lapselle — se on ihan varmaan vaarallista.»

Mutta Peten sydämelle tuotti pienokaisen riemu sellaista tyydytystä,
ettei hän voinut kieltää itseltänsä iloa saada nauttia siitä hieman
kauemmin. Heittäen kuperkeikkaa huoneen toiseen päähän hän vonki
takaisin haukkuen kuin koira. Silloin lapsi nauroi taaskin ja nauru
helisi kuin hopeakellot hänen pienessä kurkussaan.

Tätä nähdessään Philip tunsi kurkkuansa kurovan ja tuska alkoi polttaa
hänen povessaan. Hänen olentonsa valtasi sama outo kaiho kuin kerran
ennen — sama ja kuitenkin toinen, tuskallisempi, mustasukkaisempi,
haikeampi. Tässä paikassa hänen ei tulisi viipyä. Hän ajatteli
huomaamatta hiipiä takaisin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä,
oli Pete huomannut hänet, vaikka olikin lattialla selällään nostellen
ja laskien lasta kuin vetoharmonikkaa tai heitellen edestakaisin kuin
sukkulaa.

»Kas ihme, herra tuomari! Sisään sisään, hyvä herra, astu sisään!»
huusi Pete katsellen päänsä yli ovelle. Sitten hän antoi lapsen
takaisin Nancylle ja hyppäsi seisoallensa.

Sairaana kaihosta ja ikävästä Philip astui sisään ja istahti tuolille
Nancya vastapäätä.

»Sinä ihmettelet minua, herra tuomari, sen hyvin tiedän», puheli Pete.
»Se onkin luonnollista, itsekin minä itseäni ihmettelen. Luulin,
etten enää koskaan saisi ilonpäivää nähdä, ja vaikka taivas olisikin
kirkas ja sininen, ajattelin, että se vain tekisi minun murheeni sitä
suuremmaksi. Mutta mitäs Man-saaren runoilija sanookaan? »Sun tahtos,
suuri Luoja, on mun.» Sen minä nyt täydellisesti ymmärrän. Siitä asti
kuin lapsi alkoi parantua, minä olen ollut onnellisempi kuin koskaan
ennen elämässäni.»

Philip mutisi joitakin jokapäiväisiä sanoja ja pisti peukalonsa lapsen
käteen. Pienet sormet tarttuivat siihen heti aivan kuin merivuokon
pehmeät tuntojalat.

Pete veti lähelle kolmannen tuolin ja kaikkien huomio kiintyi nyt
lapseen. »Se on kasvanut», sanoi Philip hiljaa.

»Ja on tullut niin hurjan viisaaksi», kehui Pete. »Sinä et usko, mutta
sillä on pää kuin partaveitsi ja muisti kuin almanakalla. Saatpa nähdä.
Kuulehan nyt — miten lehmä panee, lemmikkini?»

»Muu-u», matki pienokainen.

»Siinä sen nyt näet!» huudahti Pete suunniltaan riemusta.

»Se tietää myöskin, mitä koira sanoo», lisäsi Nancy.

»Kulti, mitä Tuomari sanoo?»

»Vou — vou!» vastasi lapsi.

»Kuulepas vain!» ihasteli Pete kääntyen Philipiin yhä enemmän
ihmetelläkseen lapsen yliluonnollista viisautta. »Mutta kumma, kun Tom
Hommyn poika — suloinen pikku veitikka muuten — ei puhu vielä yhtään
sanaa, vaikka on kuusi viikkoa tätä vanhempi.»

Kuultuaan nimeään mainittavan koira oli hiipinyt esille pöydän alta.
Lapsi alkoi heti jokellella leikkien sen kanssa pienillä jaloillaan,
hieroen niitä yhteen ja kiemurrellen voimainsa takaa Nancyn polvilla.

»Herra nähköön sitä pikku lemmikkiä, on kuin ankeriasta pitelisi»,
huudahti Nancy. »Istu hiljaa, no kuuletko?» ja pienokainen asetettiin
taas oikealle paikalleen syliin.

»Jaksaahan tuota nyt pitää», sanoi Pete. »Se vain tahtoo vapautua
pienistä kengistään ja sukistaan.» Sitten hän puhui lapselle: Um — am
im lum la loo? Niin juuri! Minä en kyllä ymmärrä, mitä tuo merkitsee,
mutta se ymmärtää, näetkös. Ah, lapsi opettaa minua niin kauheasti.
Kuunnellessani sitä minulle johtuu mieleen tuhansia asioita. Jaa,
jaa, kaikki me olemme vain suuria lapsia, vaikkemme ehkä olekaan noin
viisaita. Sillä tavalla maailma pysyykin iäti nuorena, ja Jumala sitä
auttakoon, kun me kaikki olemme tulleet niin viisaiksi, ettei meissä
ole ollenkaan jäljellä lasta.»

»Nyt on aika nuorten neitien laskeutua levolle», sanoi Nancy nousten
ylös laittaakseen pikku Katherinen kylvyn kuntoon.

»Annapas minun pitää sitä pikku veitikkaa vähän sitä ennen», sanoi
Pete, ja kun Nancy tahtoi viedä lapsen pois huoneesta, hän veti sen
syliinsä peittäen sen pienen avoimen suun lukemattomilla suudelmilla.

»Sinun osasi ei ole, veliseni, kovin ihastuttava, kun saat katsella,
miten vanha isähupakko leikkii pienokaisensa kanssa», myhäili Pete.

Philipin vastaus oli katkonainen ja epäselvä. Kyyneleet olivat
kohonneet hänen silmiinsä ja niitä peittääkseen hän käänsi päänsä
sivulle. Luullen että toinen katseli tyhjiä seiniä Pete alkoi kehua
hyvinvointiansa aivan kuin koko saaren kauppa olisi riippunut hänestä.

»Kalastus näihin aikoihin on suunnattoman tuottavaa, Phil. Minä välitän
turskaa aivan tavattomat määrät. Minä saan alituiseen postiosoituksia,
merkkejä ja mikä ne kaikki muistaakaan. Seitsemän shillingiä ja kuusi
penceä sain minä tässä moniaanakin päivänä Liverpoolista — ja mitä minä
muuta saankaan!»

Nancy toi pienokaisen takaisin ja nyt sen hohtavat kiharat olivat
kosteat.

»Mitäs nyt? Nuori neiti tulee sisään yöpuvussaan!» hymyili Pete.

»Ja siinä oli työtä, ennenkuin minä sain sen ylle», kertoi Nancy. »Hän
ei tahdo ei, ei vaikka mitä! Tuossa, kuivatkaa sen tukkaa sill'aikaa,
kun minä lämmitän illallisen.»

Pete kääri villatakkinsa hihat kyynärpäitten taa, otti lapsen
polvelleen ja alkoi käsiensä välissä kuivata sen hiuksia laulaen.

    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla.»

Nancy laksutteli edestakaisin puukengissään, murensi korppuja maitoon
ja asetti pienen kattilan tulelle.

»Antakaa se minulle, Nancy», sanoi Philip ja kumartuen hiilloksen yli
hoiteli kattilaa. Lapsi katseli häntä ihmeissään.

»No, mutta katsopas sitä, Philip», sanoi Pete. »Se ihmettelee sinun
hommiasi. Etkö sinä tunne tätä herrasmiestä, lemmikkini? Ah, mutta setä
tuntee sinut!»

Kattila kiehui ja Philip antoi sen Nancylle takaisin.

»Menepäs hänelle — no, lähdepäs nyt», puheli Pete. »Mene kummillesi.
Hän olisi samalla sinun kaimasikin, jos sinä olisit ollut poika.
Menepäs nyt», ja hän ojensi karvaisia käsiänsä, kunnes lapsen jalat
koskivat lattiaan.

Philip kumartui ottaakseen pienokaisen, joka hymyili kaisloille
ja sätkytteli jaloillaan kuin rumpukapuloilla; sitten se asettui
jaloillensa seisomaan, pyörähti ympäri Peten käsissä, painoi
värähtelevän alahuulensa pitkälle ja päästi pelästyneenä kauhean porun.

»Ah, se kyllä tuntee oman isänsä, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete
kätkien pienokaisen rinnoilleen.

Philip painoi päänsä alas ja koetti nauraa. Kauhea aavistus ja pelko
oli vallannut hänet — hän tunsi, että sovituksen tuli käydä tämän
lapsen kautta.

»Tahdotteko syöttää sitä itse, Pete?» kysyi Nancy. Hän oli kaatanut
keitosta lautaselle ja maisteli sitä. »Hän on niin taitava
lapsenhoitaja, ettei herra tuomari voi arvatakaan. Oikea mestari hän
on.» Sitten hän kumartui katsomaan, miten illallinen maistui. »Mutta,
rakas neitiseni, eikö ole rahtuakaan unta silmissäsi tänä iltana?»

»Ei, vaan nyökyttelee, hymyilee ja livertää kuin rastas puun oksalla»,
vastasi Pete. Hän kaateli lusikasta ruokaa lapsen suuhun ja keräsi
lusikkaan leualle valuvat liiat tipat. »Se luulee, että uni on sen
pahin vihollinen ja taistelee sitä vastaan jokaikinen ilta. Jumala sitä
siunatkoon, siitä tulee kauniimpi kuin kenestäkään meistä ja myöskin
onnellisempi, vaikkakin ehkä saa taistella sen puolesta toisella
tavalla kuin me.»

»Usein se nukahtaa lusikka suussa ja silloin se näyttää oikealta pikku
enkeliltä», kertoi Nancy.

»Tänä iltana hän ei juuri huomaakaan muita kuin kumminsa», arveli Pete.
»No, katso sinä vain häneen. Sinä olet hänelle kiitollisuuden velassa
elämästäsi, sinä pikku hupakko. Ja ihme ja kumma, sinä olet myöskin
tavattomasti hänen näköisensä.»

»Eikös olekin?» iski Nancy. »Enkös minä itsekin ole sitä ajatellut?
Ei hän voisi olla enemmän hänen näköisensä, vaikka olisi hänen oma
lapsensa, vai mitä? Nuo kiharat ja nuo silmät Aivan samat!»

»Jos se olisi ollut poika, niin — —», alkoi Pete.

Mutta Philip oli noussut palataksensa käräjätaloon, ja Pete lisäsi
toisella äänellä: »Viivy vielä hetkinen, veliseni — minä tahdon näyttää
sinulle jotakin. Tässä, otapas, Nancy, tämä pois.»

Pete sytytti kynttilän ja näytti tietä saliin. Se oli aivan tyhjä
huonekaluista, mutta yhdessä nurkassa oli jakkara, muutamia vasaroita
ja kivitalttoja ja suuri kivenjärkäle.

Kivi oli hautapatsas.

Pete lähestyi sitä juhlallisesti, valaisi kynttilällä sitä edestä ja
sanoi hiljaisella äänellä: »Se on hänelle. Minä olen itse sitä tehnyt
ja se on kestänyt koko talven ja olen ollut työssä joka ilta ja rumilla
ilmoilla päivälläkin. Tänä iltana toivon saavani sen valmiiksi ja jos
Jumala suo, huomenna minä kuljetan sen Douglasiin.»

»Onko se — —» alkoi Philip, mutta ei voinut jatkaa.

Kivi oli yksinkertainen jyrkäle, pyöreä yläpäästä, hiottu kulmista,
kiilloitettu edestä ja hakattu takaa sileäksi, mutta siinä ei ollut
mitään vertauskuvaa, ei nimeä eikä tunnuslausetta.

»Etkö sinä pane siihen mitään nimeä?» kysyi Philip vihdoin.

»En», vastasi Pete.

»Et?»

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen lukenut siitä vanhasta
kirjasta, että enkeli herättää haudoista kaikki kuolleet viimeisenä
päivänä.»

»Entäs sitten?»

»Ja minä olen ajatellut, että hän kulkee hautakiveltä hautakivelle,
lukee nimet ja kutsuu heitä sitten tuomiolle — muutamia, kuten
sanotaan, iankaikkiseen elämään ja toisia iankaikkiseen vaivaan.»

»Niinkö?»

»Niin, ystäväni, minä olen ajatellut, että kun tulee tämän hautakiven
luo eikä näe siinä mitään nimeä.»

Pete alensi äänensä kuiskaukseksi — »ehkä hän menee ohi ja jättää
syntisraukan sinne lepäämään rauhassa.»

Hoippuessaan pimeää kujaa takaisin käräjätalolle Philip ajatteli: »Se
oli valhe silloin, mutta nyt se on totta. Sen _täytyy_ olla totta. Hän
on varmaankin kuollut.» Tämä varmuus tuotti jonkinlaista tyydytystä.
Se oli tälle kurjuudelle loppu — onneton ja surullinen loppu, jossa
jotenkin luikertelemalla pääsi livahtamaan vapaaksi kohtalon käsistä.
Se ei ollut sellainen, kuin hän oli ajatellut ja aikonut, mutta hän
koetti kuitenkin sovittautua olosuhteitten mukaan.

Sitten hän muisti lasta ja ajatteli: »Miksi minä häiritsisin sen
rauhaa? Miksi minä kiusaisin Peteä? Minä suojelen ja seuraan sen
askeleita läpi elämän. Minä varjelen häntä ja keksin kyllä keinon pitää
hänestä huolen. Minä täytän velvollisuuteni lasta kohtaan. Hänen ei
koskaan tarvitse kärsiä minkään puutetta.»

Hän aikoi juuri pistää avaimen vankilan pihan oveen, kun joku kulki ohi
ja katsahti häntä silmiin pysähtyen juttelemaan.

»Kas, onko se tuomari Christian?»

»On kyllä, tohtori. Hyvää iltaa!»

»Oletteko te kuullut uutisia Ballawhainesta? Vanha herra sai tänä
aamuna toisen halvauskohtauksen.»

»Ei, en minä ole kuullut. Toisen? Sepä on surullista.»

Palattuaan huoneeseensa Philip puki virkapuvun ylleen ja astui
oikeussaliin. Se oli nyt monin kynttilöin valaistu ja tungokseen
asti täynnä väkeä. Tuomarin noustessa korokkeelleen nousivat kaikki
seisoallensa.




V.


    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla
    On takassa jo tuli ja kaislat — —»

»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa
kuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa
ja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken
unohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»

Nancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen
ympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen,
mutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi
pienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan
Sulbysta, Pete?»

»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.

»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.

Hän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin
hiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä
kuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun
valkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan
nirske kivessä.

Pete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut
kädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä,
jotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen
mustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin
Pete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa
ja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä
tyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä
siinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen
muotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.

Lapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava
valo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille
selvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset
hämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa
saattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa.
Pete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen
ennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.

Seuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja
painoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista
juonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on
aivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»

Kauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta
hänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti
pimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne
loistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä
lasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.

Hän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen.
Mutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän
lakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla
muistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin
hänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu
kotiin.

Hän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän
pidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki
seurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli
oman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden
ääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella
seinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut
kääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa
siihen.

Pää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden
rauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.

»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat
ajatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»

Hän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja
salamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta
ja herättivät kauhua.

Taas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö
heittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen
kasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä
levottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin
se kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.

Tässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja
puuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar,
»tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».

Pete murahti epäselvästi jotakin. »Tahdotko siirtää sen minulle?»

»Se aika ei ole vielä tullut», päätti Pete.

»Mikä aika?»

»Se profeetan ennustama aika, jolloin leijona ja lammas lepäävät
vierekkäin.»

Pete nauroi katkerasti. Caesar vapisi, hänen suupielensä nytkähtelivät
ja hän tuijotteli hurjasti Peteen »Tahdotko sinä sitten tulla minun
kanssani 'Mitreen?'»

»Mitä minä 'Mitressä' tekisin?»

»Ross Christian on siellä.»

Pete teki kärsimättömän liikkeen. »Se pahan ilman lintu taaskin! Hän on
aina lähettyvillä, kun jotain huonoa on pelissä.»

»Tahdotko sinä tulla ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa?»

»Mitä se sitten on?»

»Etkö tahdo sitä itse kuulla?»

Pete katsahti tutkivasti Caesariin, katsahti vielä uudestaankin,
sieppasi sitten hattunsa ja lähti.




VI.


Parin hengenheimolaisensa kanssa oli Ross viettänyt päivänsä eräässä
huoneessa, josta oli näköala sataman lahdelle, juoden ja biljardia
pelaten. Aikaisin iltapäivällä oli tullut Ballawhainesta viesti:
»Isänne on sairas tulkaa kotiin heti paikalla.» »Kyllä tulen», hän oli
vastannut ja jatkanut peliänsä.

Myöhemmin iltapäivällä viesti oli tullut uudestaan sanoen: »Isänne on
saanut toisen kerran halvauksen ja tahtoo puhutella teitä». »Antakaa
minun ensin lopettaa tämä peli», hän oli vastannut.

Illalla oli viesti palannut kolmannen kerran sanoen: »Isänne on
tunnotonna.» »Mikä kiire sinne sitten on?» hän oli vastannut ja
hoilannut »Myllärin tyttärestä:»

    »Minut vasten mieltä naitettiin
    ja myllyltä pois laitettiin.»

Lopuksi Caesar, joka oli ollut vakavassa keskustelussa Ballawhainen
kanssa, kun halvauskohtaus sattui, tuli jatkamaan samaa keskustelua
Rossin kanssa ja toivoi samalla voivansa hänelle antaa jotain myöskin
muinaisen edestä..

»Kunnioita isääsi ja äitiäsi ettäs menestyisit — —» oli hän huutanut
mahtavalla saarnamiehen äänellä ja kohottanut kätensä taivasta kohti.
»Mutta teidän elämänne ei tule pitkäksi ja jos te olette syynä sen
vanhan hullun miehen kuolemaan, ei hän kuitenkaan ole ainoa, jonka
kuolema lankeaa teidän omalletunnollenne.»

»Uskotteko tekin sitä?» sanoi Ross seisten biljardisauva kädessä.
»Te luulette, että teidän tyttärenne on kuollut, niinkö vanha Jefta
Jeremias? Hämmästyttäisikö se teitä, jos kuulisitte, että — —»
hengenheimolaiset nauraa kikattivat— »että hän ei ole ollenkaan
kuollut? — — Ihana vesa — Jessen tammesta. Heipä hei! Jefta Jeremias
on nähnyt aaveita, luultavasti. Näin hänet omin silmin, ukkoseni, kun
kuukausi sitten pistäysin kaupungissa. Tahdotteko tietää, missä hän
on? Sanonko minä? Ah, te olette verraton! Oikea esikuva! Te osaatte
kasvattaa lapsia sitä varten − − Punainen pallo − − Te tässä saarnaatte
minun isästäni, niinkö? Hän kiertelee Lontoon katuja — ah, Jeremias on
mennyt — —

— '_Vaikka olin myllärin ainoa tytär_' — Sepä verratonta — se oli
mainio lyönti — Kaksikymmentäviisi ja peli voitettu.

Pete tallusti kapakan läpi, kunnes tuli biljardisaliin. Peläten, että
syntyisi käsikähmä, vaikka kiihkeästi sitä toivoi, ei Caesar voinut
läsnäolollaan antaa sellaiselle hyväksymistään, vaan oli pysähtynyt
ulkopuolelle.

»Hei, hei! tuossa on Uria!» huusi Ross. »Siellä paha missä mainitaan
— sitä minä juuri ajattelinkin. Oletteko koskaan lukeneet kertomusta
Davidista ja Uriasta? Tottahan toki! Tehkää se, se kyllä kannattaa.
David oli suuri mies. Ah», — matkien Peten man-saarelaista murretta —
»hän ol' sellane julmettunnu, suur' miäs. Uria ol' hänen palvellijans'.
Täm' ol' myös vikkelä miäs, mut nii vihriä, ett' vanha lehmä oleks
hänet syönny. Ja Urial ol' pulsk' nuar' vaimmo. Niin koria, ett pois
tiält vaa. Mut ku Uria ol' tiässäns, David otti sen ja sitten — ja
sitten» — hän lopetti murteen — »Raamatussa kerrotaan, että David sanoi
Urialle, että tuo vaimo oli kuollut — ha! ha! ha!»

    »Kuka näki kuolleheksi?
    Minä näin paenneheksi
    Minä näin — —»

»Päästäkää — apua — oh — te kuristatte minut — apua — apua!»

Kahdella harppauksella Pete oli hyökännyt Rossin eteen, pannut toisen
kätensä miehen kurkkuun ja polvensa takapuoleen, kääntänyt hänet
takanojaan polveaan vasten ja piti häntä siinä kuin ruuvipenkissä.

»Apua! — apua! — oo — kraa!» Ross koetti haukkoa ilmaa ja kasvot
mustenivat.

»Te ette ansaitse sitä», sanoi Pete. »Minä ajattelin rutistaa hengen
viheliäisestä raadostanne siksi, että valehtelette elävästä ja
häväisette kuollutta, mutta tuollaisen miehen tähden ei kannata joutua
hirsipuuhun. Uh! Suonissanne virtaa samaa verta kuin minunkin ja minä
häpeän teidän puolestanne. Pois, ylös!»

Osoittaen suunnatonta halveksumista Pete heitti hänet maahan, ja hän
kaatui biljardisauvan päälle ja katkaisi sen.

Ihmiset hyökkäsivät koko talosta tähän huoneeseen ja tapasivat Peten
matkalla ulos. Hänen kasvonsa olivat kovat ja rumat. Ensi silmäyksellä
he erehdyksestä luulivat häntä Rossiksi, niin oli raivo turmellut hänen
ulkomuotonsa.

Caesar tallusteli käytävällä talon edessä. »Annatko sinä nyt minun
suorittaa sen asian?» hän kiihkeästi kuiskasi.

»Tehkää, kuten haluatte», kuului Peten harmistunut vastaus.

»Jumalattomat lankeavat omaan paulaansa. Kiitetty olkoon Herra, Sela!»
sanoi Caesar ja he erosivat käräjätalon portilla.

Pete palasi kotiinsa mutisten: »Se konna valehteli — Kate on kuollut,
Kate on kuollut!»

Jalavaharjun portilla tuli koira häntä vastaan haukkuen ilosta. Sen
jälkeen se hyökkäsi takaisin taloon avoimesta ovesta. »Joku on tullut»,
ajatteli Pete. »Kate on kuollut. Mies valehteli. Kate on kuollut», hän
mutisi hoippuen käytävää pitkin.




VII.


Sill'aikaa kuin tuomari astui arvokkaasti korokkeellensa ja
ihmiset käräjäsalissa nousivat seisoallensa osoittaakseen hänelle
kunnioitustansa muuan onneton, väsynyt raukka laahusti pitkin tietä,
joka johti maaseudulta kaupunkiin. Se oli eräs nainen. Hän oli
ilmeisesti kulkenut kaukaa, sillä niin raskaat ja hitaat olivat hänen
askeleensa. Kuljettuaan aina vähäisen hän lepäsi, ei istuen, vaan
seisten, kun hän tuli porteille, joista tie erkani pelloille, hän
raskaasti nojasi ylimmäistä poikkipuuta vasten.

Kun hän pimeiltä kujilta ehti valaistuille kaduille, hän hetkeksi
kiirehti askeleitaan; sitten ne hidastuivat ja taas hän kiirehti niitä.
Hän hiipi aivan talonrivien vieritse kuin karttaaksen huomiota. Missä
suinkin oli mahdollista, hän käytti huonoimmin valaistuja oikokatuja.
Jos joku olisi seurannut häntä olisi hän huomannut, että kulkija tunsi
kaupungissa jokaisen kulman ja nurkan.

Tuskin voisi kuvitella ihmistä, joka ulkomuodoltaan onnettomamman
näköinen. Ei siksi, että hänen vaatteensa olisivat olleet niin
kurjat, vaikka nekin olivat kuluneet ja ryysyiset, vaan koko hänen
arka, häpeilevä olentonsa, joka oli kuin kulkurikoiran silloin, kun
kelvottomat lapset sitä hätyyttävät. Hän oli puettu vanhan vaimon
tavalla — pitkään, kotikutoiseen, man-saarelaiseen sinivaippaan, joka
pii leuan alle kiinnitetty suurella haalla ja huppukaulus oli tarkasti
vedetty pään yli. Mutta huolimatta vanhan vaatteista ja epävarmasta
askeleesta, hän kuitenkin teki nuoren vaikutuksen. Missä maalaisnaisten
valkea myssynpitsi pistää esille hupun alta, sieltä vilkahti harso,
joka varmaankin oli kiinnitetty hattuun.

Hänen omituinen ja harvinainen ulkomuotonsa kiinnitti muutamien
huomiota. Naiset tulivat ulos taloistansa ja pistäytyivät kadun yli
tervehtimään naapuriansa voidakseen samalla tarkastaa tuota kulkijaa.
Vieläpä pojatkin nurkissa leikkiessään kääntyivät katsomaan hänen
kulkiessaan ohi.

Erittäin suuresti ei häntä kuitenkaan huomattu. Koko kaupunkia
kiihoitti aivan toiset asiat. Kadut lainehtivat ihmisiä tulvillaan.
Kaikkien matka kävi samalle suunnalle. Määränpäänä oli käräjätalo.

Kolmelta puolelta olivat ihmisjoukot piirittäneet käräjätalon täyttäen
kadut ja käytävät, vielä aidan sisäpuolellakin koko vihreän nurmikon.
Neljännellä sivulla kulki pimeä kuja, josta aukeni portti vankilan
pihaan ja samaa käytti myöskin tuomari kulkiessaan. Akkunat olivat
valaistut ja osaksi auki. Muutamat uteliaimmat olivat tunkeutuneet
aivan seinän viereen voidakseen kuulla, toiset olivat kiivenneet
akkunan pieliin voidakseen nähdä. Avaran ovikäytävän ympärille oli väki
ahtautunut yhteen rysyyn koettaen pysytellä siinä kuin takkiaiset.

Nainen oli ehtinyt torin ensimmäiseen kulmaan, kun ovi heitettiin auki
ja aukon yläosasta virtasi valojuova ihmisjoukon yli. Eräs mies astui
ulos. Hän tunkeutui väkijoukon läpi portille ja ihmisjoukko vyöryi
hänen ympärillään kiihkeästi kysellen.

»Ihmeellinen», hän sanoi, »ihmeellinen oli tuomarin puhe. Ah, hän on
todellinen Daniel, joka on tullut tuomitsemaan syntistä ihmissukua.
Sääli Tom-parkaa — hän joutuu kyllä vankeuteen. Surkuttelen vanhaa
ystävää — mutta Jumalan tahto tapahtukoon! Älköön ystävyyden ja
mielisuosion side olko ansana teidän askeleissanne — viisi vuotta hän
nyt ainakin saa eikä hän varmaankaan niin kauan elä.»

Puhuja oli Caesar. Hän astui kadun yli »Mitreen». Nainen vapisi ja
kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän astui sukkelammin kuin koskaan ennen.
Mutta juuri kun hän oli kompastua epätasaiseen katukivitykseen, hän
kuuli äänen, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Silloin hän oli vankilan
portilla, joka oli auki. Myöskin ovi pihalta tuomarin huoneeseen
oli selko selällään, aivan kuin olisi tahdottu saada raitista ilmaa
ihmisjoukon täyttämään huoneeseen.

»Puhukaa totta, älkääkä pelätkö», sanoi ääni. »Muistakaa, että
vaikkakin tietämättömyydestä täällä on tänä päivänä puhuttu paljon
turhaa, onpa muutamilla ollut rohkeutta myöskin vannoa väärin — Jumala
ja rikollisten omatunto tietävät kyllä, että molempia on tapahtunut —
totuus on voimakkain ja lopuksi voittaa.»

Onneton kulkija seisoi pimeässä vavisten. Hän puristi kätensä
rinnoilleen viitan alla, pää painui alas ja huulilta pääsi puoliksi
pidätetty valitushuuto. Hän tunsi äänen. Kuinka suloista olikaan kerran
ollut kuulla tuota ääntä. Se oli kuiskaillut hänen korvaansa rakkauden
sanoja. Se oli tuomarin ääni. Hän puhui oikeusistuimelta ja kiihkeästi
ihmiset kuuntelivat hänen sanojaan. Ja kulkija seisoi muurin varjossa
vankilan pihalla pimeässä.

Kulkija oli Kate. Oli totta, että hän oli ollut Lontoossa, mutta
valhetta oli, että hän siellä olisi elänyt häpeässä. Kuudessa
kuukaudessa hän siellä oli vaipunut köyhyyden ja puutteen syviin
kuiluihin. Eräänä päivänä hän oli tavannut Rossin. Tämä oli juuri
äskettäin tullut Man-saarelta ja kertoi lapsen sairaudesta. Samana
iltana oli Kate kääntynyt kotimatkalle. Kolme viikkoa sitten hän oli
saapunut tälle saarelle sairaana, masentuneena ja tyhjin kukkaroin.
Satoi lunta ja ilma oli purevan kylmä. Pyörällä päästänsä ja kankeana
vilusta hän oli vetäytynyt muutamaan yksinäiseen taloon, jossa oli
pyytänyt suojaa, kunnes paha ilma asettuisi.

Talossa asui kolme henkeä: kaksi vanhaa veljeä ja vanha sisar, jotka
koko ikänsä olivat eläneet yhdessä. Tässä talossa hän oli sairastanut
kolme viikkoa ja vaipan oli se vanha vaimo heittänyt lähtiessä hänen
kovin ohuestipuetuille hartioilleen.

Päästyään takaisin kierteleville kujille Kate tajusi, kuinka hyödytöntä
hänen matkansa oli ollut. Hän oli kuin merimies, joka saa hälyttäviä
uutisia kotoa johonkin vieraan maan satamaan eikä sitten kuule mitään,
ennenkuin kuukauden kuluttua laskee kotirantaan. Kuukausi oli kulunut.
Niin paljon oli voinut tapahtua. Lapsi oli saattanut parantua tai oli
kuollut ja haudattu. Siitä huolimatta hän kulki eteenpäin.

Lontoosta lähtiessään hänen sielunsa oli ollut täynnä katkeruutta
Philipiä kohtaan. Hänen syynsä oli, että hän oli joutunut eroon
lapsestaan. Hänen täytyi palata. Jos hän tuotti Philipille häpeää,
oli tämän se kärsittävä. Hänen lähestyessään kotia tämä kostonhalu
hävisi. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanomaton kaiho saada olla
pienokaisen läheisyydessä ja oman alennuksen tunto. Jokaiset tutut
kasvot muistuttivat hänelle häpeästä johon hän sitten viime näkemän
oli joutunut. Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei uskaltanut puhua, hän ei
uskaltanut paljastaa itseään.

Kun hän seisoi pimennossa vankilan aidan vieressä kuunnellen Philipin
lumoavaa puhetta, kuului hiljainen sihinä, jota seurasi täydellinen
hiljaisuus, kuten juuri ennenkuin raketti lentää ilmaan. Tuomari oli
lopettanut; ihmiset salissa alkoivat hengittää kuuluvasti ja liikkua
paikoillaan.

Minuuttia myöhemmin Kate oli vanhan kotinsa luona, joka ei enää ollut
hänen ja joka hänen mielessään herätti monia surullisia muistoja. Se
näytti pimeältä ja ilottomalta. Kynttilä paloi salissa, mutta nyt se
rätisi lopuillaan ja pian sammahti kokonaan, kun hän tuijotti akkunaan.

Matkansa viimeisellä taipaleella hän oli miettinyt, miten hän
menettelisi. Hän hiipisi hiljaa taloon tarkaten kuuluisiko lapsen
ääniä. Jos hän kuulisi ja saisi selville, että lapsi voi hyvin,
hän olisi tyytyväinen ja kääntyisi takaisin. Ja ellei hän kuulisi,
jos lapsi olisi poissa, eikä enää siellä, jos se olisi taivaassa,
silloinkin hän menisi — Jumalan yksin tiesi, minne.

Tie oli tyhjä ja äänetön. Vapisevin sormin hän avasi portin haan ja
astui pari askelta pihaan. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän astui
vielä pari askelta ja kuunteli henkeä pidättäen. Mitään ei saattanut
erottaa. Hänen rohkeutensa lannistui yhä enemmän. Hän kuvitteli
mielessään, että jos lapsi eli jossain, tuntui hänen hengityksensä
ilmassa ja pienen äänensä helinä kaikkialla. Sitten hän muisti, että
hetki oli myöhäinen, että vaikka lapsi olisikin elossa ja terve, hänet
olisi jo kylvetetty ja pantu vuoteeseen. »Minähän olen aivan hullu»,
hän ajatteli ja asteli hiukan eteenpäin.

Hän oli ajatellut hiipiä arkihuoneen akkunaan ja kurkistaa sisään,
mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, jokin kiiti käytävää häntä vastaan.
Se, oli koira, joka haukkui raivokkaasti. Äkkiä se vaikeni ja alkoi
kieppua hänen ympärillään. Silloin tällöin se haukahteli, mutta äänessä
soi riemu ja jälleennäkemisen ilo. Se kiiti käytävää taloon, mutta
palasi taas haukkuen, hyppien ja ulvahdellen takaisin.

Peläten tulevansa huomatuksi heti paikalla Kate hiipi vanhan puun alle
ja odotti. Ketään ei tullut talosta pihalle. »Ketään ei ole kotona»,
hän sanoi itselleen ja samalla iski mieleen ajatus, että myöskin lapsi
oli poissa, tehden hänet sanomattoman onnettomaksi.

Siitä huolimatta hän astui eteiseen ja kuunteli taaskin. Sisältä
ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kooten kaiken rohkeutensa
hän työnsi oven auki sormensa päillä. Se kahisi kaislassa, jota
oli levitetty lattialle. Säikähtäen tuota ääntä hän päästi heikon
huudahduksen ja vetäytyi vavisten takaisin. Mutta taas oli kaikki
hiljaa. Liedestä heijastui kattoon ja seiniin punertava valo. Hänestä
tuntui, että huone oli tavattoman tyhjä, mutta sellaisen tutkimiseen
hänellä ei ollut aikaa. Hitaasti ja varovasti hän astui sisään.

Silloin hän kuuli unista kitinää, joka pani hänen olentonsa jokaista
säiettä myöten väräjämään. Nyt hän oli nähnyt, mitä hän etsi — kehdon,
jonka kuomu oli oveen ja jalat lieteen päin. Sinä hetkenä hän oli
vuoteen vieressä polvillaan, huudahdellen ja puhellen pienokaiselleen,
joka oli niin paljon muuttunut ja tuoksui maidolta ja unelta:
»Lemmikkini! Oma lapsikultani!»

Juuri samassa Pete kulki taloon puutarhan käytävää. Koira hyppeli
iloisesti haukkuen hänen ympärillään. »Kate on kuollut!» hän toisteli.
»Mies valehteli. Hän on kuollut.» Nämä sanat huulillaan hän juhnusti
raskaasti taloon. Silloin hän tajusi, että sinne oli tullut joku
ennen häntä. Ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet toimittaa tämän
tiedon hänen aivoihinsa, olivat sen tehneet korvat. Hän kuuli äänen,
jonka hän hyvin tunsi, vaikkakin sen muisto tuntui kaukaisella ja
häipyneeltä, kuin jostain unten takaa, pimeyden ja unen salaperäisiltä
mailta. Lempeä, hyväilevä ääni puheli: »Oma ihana lapsukaiseni. Rakas
rusohohteinen, suloinen lemmikkini! Oma lemmikkini, lemmikkini!»

Pete näki naisen polvillaan kehdon vieressä molemmat kädet haudattuina
siihen aivan kuin syleilläkseen nukkuvaa lasta. Päähine oli heitetty
ja pää oli paljas. Valo lankesi hänen kasvoilleen ja Pete tunsi hänet.
Hän vei kätensä silmilleen aivan kuin pyyhkien pois tuon näyn, mutta
se kesti yhä. Hän koetti puhua, mutta kieli oli kankea. Hän seisoi
liikkumattomana ja tuijotti häneen. Hän ei voinut siirtää katsettaan
hänestä.

Kate kuuli ovea avattavan ja kohotti kauhuissaan päätään. Pete seisoi
hänen edessään raivostunut ilme kasvoillansa. Ilme muuttui ja hän
katsoi häneen kuin aaveeseen. Kuin pelko olisi hänet vallannut hän
kysyi: »Kuka sinä olet?»

»Etkö sinä tunne minua?» vastasi toinen ujosti.

Näytti kuin hän ei olisi kuullut. »Se on sitten totta», luin mutisi
itseksensä. »Mies ei valehdellut.»

Kate tunsi polviensa vapisevan. »Minä en ole tullut tänne jäädäkseni»,
hän änkytti. »Minulle sanottiin, että lapsi oli kipeä, enkä minä voinut
olla tulematta.»

Vieläkään Pete ei puhunut. Katsoessaan hänen kasvonsa muuttuivat
kauheiksi. Tuskan hiki kohosi hänen otsallensa.

»Etkö sinä tunne minua, Pete?» kuiskasi Kate avuttomana.

Yhä Pete seisoi katsellen häntä terävin, melkein uhkaavin ilmein.

»Minä olen Katherine», sanoi Kate katse maahan luotuna.

»Katherine on kuollut», sai Pete hajamielisesti sanotuksi.

»Oh, oh!»

»Hän lepää haudassaan», toisti Pete.

»Oh, jospa hän todellakin olisi päässyt hautaan!» sanoi Kate peittäen
kasvonsa käsillään.

»Hän on kuollut ja haudattu ja mennyt ainaiseksi pois tästä talosta»,
lisäsi Pete.

Hän ei suinkaan ajatellut ajaa häntä ulos, hän vain lausui
tarkoituksettomia sanoja suunnattomassa tuskassansa, mutta Kate ymmärsi
ne poistumiskäskyksi.

Seurasi hetken äänettömyys, ja sitten Kate virkkoi paljastaen kasvonsa:
»Minä ymmärrän — kyllä minä ymmärrän, minä menen. Minun ei olisi
pitänyt tullakaan takaisin — minä tiedän sen. Mutta minä menen nyt.
Minä en kiusaa sinua kauemmin. Minä en enää milloinkaan palaa.»

Hän suuteli lasta intohimoisesti. Pienokainen hieroi kasvojaan pienellä
nyrkillänsä, mutta ei herännyt. Kate veti päähineen paikoilleen ja
laski harson silmillensä. Sitten hän vaikeasti nousi seisoalleen,
seisoi hetkisen katsellen ympärilleen, päästi heikon huudahduksen ja
hävisi ovesta.

Kun hän oli mennyt lyyhähti Pete sanaa virkkamatta ja päästämättä
pienintäkään huudahdusta tuolille lieden ääreen, vei kätensä kehdon
laidalle ja alkoi heiluttaa. Hetkisen kuluttua hän kohotti päänsä
katsellen taaksensa kuin olisi juuri herännyt tuntoihinsa ja virkkoi:
»Mitä?»

Sieluun sopii kerrallaan vain yksi järkyttävä tunne. Vasta nyt Pete
alkoi puhella itselleen: »Hän on elossa! Hän on täällä!» Ilma talossa
tuntui muuttuvan suloiseksi hänen läsnä-olostansa. Vaiti!

Hän nousi seisoalleen. »Kate!» hän huusi hellästi, hyvin hellästi,
aivan kuin hän olisi lähellä ja aivan juuri astunut kynnyksen yli.

»Kate!» hän huudahti äänekkäämmin.

Sitten hän meni eteiseen ja hoippui pitkin käytävää huudellen uudestaan
ja uudestaan äänessään sanomaton tuska ja hellyys:

»Kate!» Kate! Kate!»

Mutta Kate ei kuullut häntä. Pete seisoi ja työnsi porttia avatakseen
sen, kun äkillinen tuska lävisti hänen olentonsa ja valitus kohosi
hänen rinnastaan.

»Parasta on, että hän on kuollut», hän ajatteli ja palasi hoiperrellen
kuin juopunut takaisin taloon.

Hiillos näytti mustalta, kuin olisi se sammunut. Hän istahti tuolilleen
pimeässä pureskellen sormiaan, ettei huutaisi.




VIII.


Kynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.

»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus
on havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te
olette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut
yksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette
perustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät
turmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut
toisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä
olisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät
vuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»

Tuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien
silmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli
saavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.

»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä.
Nykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän
ystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni,
herra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»

»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta
— »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa
hallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun
kilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen,
sanotaan psalmissa.»

»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin
välistä.

Sill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui
oikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi
toinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa
itsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian
tutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.

»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee
naisraukka vapaaksi.»

Nainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin
elävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja
päähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta,
sillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten.
Muutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta
huolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden
alkua saapuvan kaupunkiin.

Puoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui
syytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei
kaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten
väliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko
hänen olentoaan.

»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari —
»sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»

Todistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli
oli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli
nähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra
Quarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin
tuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut
toisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta
tämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.

Tuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään
muuta?» hän kysyi.

Sihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy
antamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti
aidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies
kyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta.
Mistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei
vieläkään mitään vastausta.

»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on
niitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat
saaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois
sitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella
levittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»

Sitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan
olentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen
kiertäjiä?»

Naiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän
painautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti
kasvonsa käsillään.

»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului
liikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä
naista hetkeäkään kauempaa.»

Hän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli
naista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei
salissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton
vaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän
puolestanne?»

Pidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.

»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän,
sattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen
hänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»

Tuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.

»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi
seistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä
ketään, joka tuntee teidät?»

Vanki itki nyt hillittömän katkerasti.

»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon
mukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri
olkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella
tuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä
ja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on
oma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja
olemassa.»

Nainen valitti ääneen.

»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa.
Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka
voisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te
olette tullut sinne, missä te nyt olette?»

Nainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin,
kasvot kasvoja, silmä silmää vasten.

»On», hän sanoi, »on _yksi_!».

Tuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet
vapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.

»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään
hyvää huolta.»

Salissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos
vietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet.
»Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse
on?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut,
vaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas
tuomarin asemaa!»

Kun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta
tuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän
näki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla
ujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä
näkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut
hänen päälaellensa.

Pöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten
jonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin
korokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli
hypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui
hänen apunsa.

Tuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella
puolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi
epäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset
hypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.

»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.

»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet
vuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»

»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone
häntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.

»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.

Sitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin
virkapukuineen Peten taloon.




IX.


Joskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla
kuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat.
Jonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi
sytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni
pöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille,
jatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän
kiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty,
hän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle
ja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä
epäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän
ajatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä
kädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta
kynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti
ja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava
kynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että
olen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen
kuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja
puhalsi toisenkin sammuksiin.

Hän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin
oli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla
— ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa
kuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.

Huone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat
säteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli
leijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan
taas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön
kivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui
taaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti
alkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli
jonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja
juhlallisin ilmein hän sitä aina teki.

_Kil-kal! Kil-kal!_ Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On
hetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran
epämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului
kumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi
iskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat
hänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että
kivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli.
Kaikki oli nyt yhdentekevää.

Istuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä
valossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen
molemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa
ja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet
häntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli
kohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti
katsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja
ystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne
joita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon
tehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt
jäljelle.

Kun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi.
Kehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti
keinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli
vapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi
katseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä
hänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli
luullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa
merkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli
häneltä riistetty.

Silloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei
hän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai
enemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se
oli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli
luullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema
sitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen
lihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen
sydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.

Mikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken
oli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon
salaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen,
mutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko
totuuden.

»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja
rukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»

»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen
sielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin
eteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä
olit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että
Jumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»

Kuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui
äkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli
hänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi
otus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan
parahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea
hän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa
kääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa
rinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous
hänelle, kirous hänelle!

Kate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen,
isän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka
hän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä,
piiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen
piilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!

Suunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin.
Mustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille
suurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin
jotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli
niinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan
povellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut
kuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli
paljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa
köyhyyden ja kurjuuden.

Pala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän
muisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt
Ballureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet
Englantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä
Philip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne
hän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli
mennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!

Pete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt
Philipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka
Philip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä
väärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä
tahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä
tehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli
tehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin
sydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle,
terveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt
tämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut
antanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt
kädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen
omansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala,
kirottu!

Pete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle,
että Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä
ajatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska
hänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse
hautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut
ääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»

»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari,
vieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja
kunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi,
rakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On
olemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he
menettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen
tasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui
kurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän
tappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi
ja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä
oikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa
humisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli
huutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen
tuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän
on rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on
ryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on
sokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja
nyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»

Juopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi
mörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla
yhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen»,
hän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki,
jotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei?
Hän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää
pyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan
temmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten,
tyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.

Siellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen
kuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui
portista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista
kantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja
soihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön
pimeässä.

»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.

»Teidän ystävänne», vastasi joku.

»_Minun_ ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein
mörisevällä äänellä.

»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.

Pete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka
välkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin,
kuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja
kunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.

»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.

Ja sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin.
Hänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot
olivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti
maata.

Äkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja
pelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja
häikäissyt hänen silmiensä valon.

Kuollut.

Hänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota
vasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon
vuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin
hänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa
häntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.

Kuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle
anteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän
lienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!

Oi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava,
vapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo
sammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa
hulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.




X.


Autiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu
koskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi
vuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi
jalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla
jakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut
Sulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään.
Pieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven
viereen.

Joku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin
pieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa
eteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn
jälki.

Tämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa
kuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla.
Jem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa.
Vähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia
parannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa
ihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen
kertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut,
oli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia
tunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla
avannut silmänsä.

Puolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli
lähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista
peninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän
palaisi takaisin.

Joku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.

»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.

»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada
ainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin
vaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä
Katesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä
enemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.

Tuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle.
Se oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen
mukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa
tuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että
kurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo
kapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.

Tämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan
ponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet
olivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat
niitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä,
hän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa
ystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari,
oli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat
vuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä.
Unohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten
oli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia.
Toinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri,
kudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä:
suuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi
hyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja
kuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin
ylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus
ja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne
muistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen
siinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin
suurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän
oli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja
kuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli
vielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli
jättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi
hidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös
oli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa.
Lopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen,
jonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän
oli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt
se vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat,
mutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut
— ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut
pensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla
Philipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään
kiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua.
Vihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja
kouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja
niin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes
kääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja
paleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli
pistää omaan taskuun.

Hän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta
samalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa
lausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin
Pete kuuli sen.

»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.

Philip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!

Kuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat
uutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta
arkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli
kokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen
tuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.

Sinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa.
»Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa
ulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?»
tiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka»,
tiesi neljäs.

Pete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli
yhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat
suonenvedon lapaisesti nyrkkiin.

»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.

»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat
koetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.

Jemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä
peloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi
tuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.

Ja nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään.
Hänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli
ajatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi
kaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli
ryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana
hetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.

Merkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin
ihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen
pahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa
valtoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä
kamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä
katsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja
veti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen
hervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete
tiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä
valtasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa
hänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella
sitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.

Mutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida
kuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä
ajatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt
koko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja
herkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa
oli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli
Philipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä
huone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui
kumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia
korviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne
olivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti
elämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne
olivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän
kuunteli niitä.

»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi
— — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen
totuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja
rehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä
voineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut
isän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»

Tämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli
kuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun?
— — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky —
minä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa —
— minun mieheni — — mieheni.»

Pete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli
ryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt
Katen Philipiltä?

»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät
puristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa
minut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna
hallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono
nainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut,
enkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — —
sanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain
petä itseäsi?»

Tämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli
kiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja
aja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin
ja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee
vaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä
kauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on
yömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»

Jem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se
lensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä
tämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan
tulisi?

Pete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa
suunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä
lapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?

»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä
itsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha
onneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista,
että jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi,
karahvi on tyhjä — —»

Pete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin
silmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei
Philip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli
läpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.

»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi
kuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä
olen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? —
— ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin
häntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen
sen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä
kasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten
juhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − −
tuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»

Suuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että
Philip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut
Philipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet
ruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton
sana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä
kidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on
kärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin
kauaksi.»

»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä,
minä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»

Sanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten
hyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — —
kaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut,
ja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän
hiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! —
— minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua
nyt — —»

Vaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet
tarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana:
»Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin
äänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan
kuin häipyen erämaan autiuteen.

Jem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään
kuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa
tulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen
varmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»

»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt
minua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan
tahto.»

Katkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä
hyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi
murtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti
kasvonsa käsillään.

Philip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän
tuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut
jotakin näkyä.

»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys
— — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! —
— tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy
olla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — —
syytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä
täällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»

Tätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja
toinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.

»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen
äänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»

Philip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten,
tuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.

»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli
Pete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä
koko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen
sydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä
oli ankara valitus.

»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua
jotakin?»

Pete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli
tallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.

»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli
Pete, »ei muita kuin minä.»

»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä
Philip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.

Philip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän
avasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten
pysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein.
Peten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut
selvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut.
Riemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä
kuin ihastunut koira.

Vallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena
kuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se
Pete?»

Silloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on
tunnoissaan, Jumalan kiitos!»

»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.

»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani;
sinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»

»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»

»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni,
kaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»

»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.

»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti:
»Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»

Hämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa
minua», hän sammalsi.

»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.

»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.

»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa
Jemmyä johonkin pehmeille paikoille.

Pete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä
ajatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä,
niin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän
sydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän
asteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron
jälkeen.

Philip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa
ollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli
jotenkin tullut julkisuuteen.

Jem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip.
»Tietää», vastasi Jem.

»Kaikkiko?»

»Kaikki. Te olette houraillut.»

»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.

Silloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi
te toitte minut tänne?»

»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»

»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.

»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»

»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa
tehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»

Philip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän
vaikeasti pyysi.

»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli
kastellut sientä.

»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen
sisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli,
joka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan,
poikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli
minuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita
alas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli
sukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.

Lapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja
leikitteli ja jokelteli omille varpailleen.

»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.

Seuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo
kädessään.

Sill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla
salaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Konjakkia», vastasi Jem.

»Miksi ei?»

»Se varmaankin on...» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo
portaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem
lisäsi: »myrkytetty.»

Philip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:

»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»

Sill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi
palan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti
siihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.

»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa —
kerrassaan järjetöntä!»

Sinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.

»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori.
Odottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.

»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen.
»Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on
ensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää
kaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»

Pete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai
maistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.

Philip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti
lukea sitä.

»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se.
Pete. Minun silmäni hämärtävät.»

Pete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa.
Paremmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen
valoon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla
äänellä: »_Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät._»

Pete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu»,
hän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi
ammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän
katsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.

Philip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.

Hän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja
luottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin
astui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä
lakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.




XI.


Varhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan.
Hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta
hän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen
vahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä
ja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla
ajattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan:
iloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet
kokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa
huoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä
voinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita,
kuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.

»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut
anteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»

»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.

»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet —
niin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat
olisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut
paljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa
— en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa
tietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei
moni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»

Ääni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan
sitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä
tahtoisin kysyä — tahtoisin tietää----»

Kate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee
minun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun
täytyy totella.»

Pete katseli hetkisen häntä. »Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»

»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»

»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan
sen, minä lupaan sen sinulle.»

»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»

Kate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.

»Minä en tahdo pakottaa sinua.»

»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.

Pete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että
tahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen
leikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»

Hän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja
silloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.

»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että
minä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä
sinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut,
Kate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö
sinä häntä rakastat?»

Kate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.

»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt
vääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle
— ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja
uhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi
mutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen
ollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on
nainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä
häntä vielä kaikesta huolimatta?»

Vastaus oli hiljainen kuin huokaus:

»Rakastan.»

»Se riittää,» sanoi Pete.

Hän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava.
»Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta
se minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä
kuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt
minulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»

Kate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»

»Pikku Katherine!»

»Onko minulla oikeutta häneen?»

Kate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.

»Kuuluuko hän minulle, Kate?»

Kate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen
entistä ystävällisemmin ja lempeämmin.

»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun
saisinko minä ottaa lapsen mukaani?»

Nyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä
suinkaan vie häntä pois!»

»Ah!»

Pete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.

»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»

Pete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä
tuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika
tulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti
mielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette
yhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi
sinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan
talouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»

»Ei».

»Se riittää.»

Sanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään
epäilemisen syytä eikä miettimistä. _Hän_ saa ajatella kaiken muun.»

»Entäs sinä. Pete?»

»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin
pahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka
juon taikka mitä minusta tulee?»

Hän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.

»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen
minunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä
tulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin
kivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä
puhuen.

Kate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan
riippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna
minulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»

»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on
tapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää
lasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja
epätoivonsa suoraan Jumalalle.

Hän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku
tuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi
tarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman
ympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän
olisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa
elämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja
hänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.

Kate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen
käteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi
hänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine
kasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen,
tallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.




XII.


Philip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin
peilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana
ratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet
raskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua.
Mitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut
vaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki
ja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi
alkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat
peittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle,
joka oli hänen edessään.

Hän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa
paksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen
hengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan
kädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa
vain.» hän kuiskasi.

Kuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa
tai koneen jyskytys jossain maan alla.

»Täti!»

»Mitä niin, lemmikkini?»

»Mikä päivä nyt on?»

»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä
nukuit koko eilisen päivän.»

»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»

»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä
avaan akkunan.»

»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»

»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä'
sanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»

Kärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni
lähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa
pitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.

»Kadulle on levitetty olkia», selitti Nan-täti. »Ihmiset ovat tuoneet
niitä kaikilta ilmansuunnilta. »Meidän täytyy vaientaa jyrinä talon
lähettyvillä», he selittivät. Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hyviä ne
kaikki ovat olleet. Eilen oli markkinat, mutta minkäänlaista kauppaa ei
käyty, ei voitu käydä: he kyselivät vain lakkaamatta sinun vointiasi.
»Kuinka tuomari nyt jaksaa?» »Onko hän virkistymään päin?» Se oli aivan
saada ihmisen itkemään. Minä olen aivan varma. Philip, ettei ainoakaan
koko Ramseyssä mennyt vuoteeseen silloin ensimmäisenä yönä. Jok'ikinen
odotti ja odotti voidaksensa olla valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin
ja kattila kiehui joka talon liedellä tässä lähettyvillä. Mutta vaiti.
Hiljaa nyt, lemmikkini. Mc emme ollenkaan saa puhella niin paljoa. Pysy
hän nyt hiljaa, rakas poikaseni.»

»Missä on Pete?» kysyi Philip kasvot seinään päin.

»Hän panee öljyä saranoihin, lemmikkini. Koko eilisen päivää hän
asetteli mattoja portaisiin. Vasaraa ei hän kuitenkaan käyttänyt. Mies
on kerrassaan ihmeellinen. Hänen nyrkkinsä ovat kovat kuin rauta. Mutta
hänen sydämensä sitä vastoin on pehmeä. Mutta kaikki todellakin ovat
niin äärettömän hyviä jok'ikinen, ei ole yhtään poikkeusta. Tohtori,
pastori ja sanomalehdet — oh, kyllä se on kerrassaan suurenmoista! Pete
sanoo aivan oikein.»

»Mitä Pete sitten sanoo, täti?»

»Hän sanoi tässä kerran, että enkelit varmaan ajattelevat, että
jokaisessa talossa koko saarella on joku sairas.»

Avoimesta akkunasta kuului nyt laulu, joka voitti tuulen tohinan puissa
ja lintujen viserryksen niiden oksilla. Se oli virsi, jota kirkossa
laulettiin:

    »Siunattu olkoon, ken köyhiä auttaa,
    hän palkkansa Luojalta saa!»

»Kuuntele, Philip. Tuo virsi on aivan erikoisesti valittu. Minä olen
aivan varma, että ne laulavat sitä sinulle. Kuinka ihmeen hyviä he
ovatkaan! Mutta me puhumme liian paljon, lemmikkini. Tohtori toruu
meitä. Minun täytyy jättää sinut nyt. Philip. Mutta minä palaan pian
takaisin, minä pistäyn vain Balluressa ja toimitan Cottierin sinun
luoksesi.»

»Hyvä on. Lähetä vain Gottier tänne», sanoi Philip.

»Kuulepas nyt, rakkaani», sanoi vanha neiti sitoen kiinni hattunsa
nauhoja. Makaathan sinä nyt aivan hiljaa? Lupaathan sinä minulle sen?
Kas niin, hyvästi nyt vain, poikaseni.»

Hänen maatessaan siinä yksin Philipistä tuntui, että virren
mahtavat säveleet täyttivät koko huoneen. Oh millaista ivaa tämä
olikaan. Hullua, inhoittavaa, kauheata ivaa. Hän makasi tässä,
hän, rikoksentekijä, ja koko saari valvoi hänen vuoteensa ääressä,
surkutellen ja surren häntä tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että
hän lakkaisi hengittämästä ja se toinen, hänen rikostoverinsa, hänen
uhrinsa, hänen viaton uhrinsa, oli vankityrmässä kärsien häpeästä, joka
oli pahempi kuin kuolema. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän
koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän kuulisi. Yhä kaikuivat
virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei
hän niitä kuulisi.

Jem-y-Lord tuli kiireesti sisään ja Philip viittasi häntä luoksensa.
»Missä hän on», hän kuiskasi.

»He muuttivat hänet myöhään eilen illalla Rushen linnaan, teidän
kunnianarvoisuutenne», vastasi Jemmy hiljaa.

»Kirjoita heti kuvernöörin sihteerille», sanoi Philip. »Sano, että
hänet täytyy asettaa velkavankien osastoon ja että hänen täytyy saada
sairasruokaa ja nauttia kaikkia mahdollisia etuja. Minun Kateni, minun
Kateni!» hän kertasi lakkaamatta. »Se ei kestä kuitenkaan kauan,
rakastettuni, pian tämä kurjuus on lopussa!»

Parantuminen kävi hitaasti ja Philip oli kovin kärsimätön. »Minä voin
paljoa paremmin tänä päivänä tohtori», hänellä oli tapana sanoa,
»ettekö luule, että voin jo nousta vuoteesta?»

»Traa dy liooar (siihen meillä kyllä on aikaa, tuomari)», vastasi
tohtori yhtä usein. »Meidän täytyy katsoa, mitä muutamat päivät voivat
saada aikaan.»

»Suuri ja tärkeä tehtävä odottaa minua, tohtori», sanoi Philip taaskin.
»Minun täytyy päästä alkamaan heti paikalla.»

»Teidän elämänne työ odottaa teitä, tuomari, ja sitä teidän pitää
päästä sangen pian alkamaan, mutta ei juuri vielä.»

»Mutta minulla on aivan erikoista tehtävää, tohtori», hän väitti
lopuksi. »Hetkeäkään ei saa hukata.»

»Teillä ei ole hetkeäkään hukata ja juuri sentähden teidän täytyy vielä
maata joku aika.»

Eräänä aamuna hän ei voinut hillitä levottomuuttaan vaan nousi
vuoteesta. Mutta päästyään jaloilleen hänen päätään huimasi, koko
ruumis vapisi, mutta hän sai kiinni sängynpäästä ja pääsi takaisin
vuoteeseen. »Oi, Jumala, sinä olet minun todistajani! Tähän
viivytykseen en minä ole syynä», hän mutisi.

Päivät pitkät hän odotteli yötä voidaksensa sulkea silmänsä ja pimeässä
ajatella Katea. Hän koetti muistella häntä sellaisena kuin hän ennen
oli — iloisena, onnellisena, viisaana, säteilevänä, rakastettavana
ja kiihkeänä, joko kiivenneenä omenapuuhun tai hiipien puun runkoa
pitkin laakson puron yli vetäen ja viekoitellen häntä. Se oli kuitenkin
mahdotonta. Hän saattoi ajatella häntä nyt vain vankilan pimeydessä.
Se täytti hänen mielensä kauhulla. Joskus yön pimeinä hetkinä hänen
mieleensä ilmestyi ihmeellisiä harhakuvia, koska hänen ruumiinsa oli
niin heikko. Hän pyysi paperia ja kyniä ja tahtoi kirjoittaa kirjeen,
mutta ei saanut paperille ainoatakaan luettavaa sanaa, ainoastaan
epäselviä koukerolta ja mustia tahroja. Sitten hän taittoi ne
huolellisesti, antoi Jemy-Lordille hyvin juhlallisesti ja salaperäisin
elein kuiskaten hiljaa: »Anna tämä hänelle.» Sellaiset yöt eivät
tuottaneet hänelle lepoa eikä rauhaa ja kun päivä alkoi sarastaa, hän
oli jo kauan sitä odottanut, että voisi avata silmänsä ja auringon
valossa ajatella: »Hänen on parempi olla siellä, missä on; Jumala
lohduttakoon häntä!»

Kului kaksi viikkoa, jolloin hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan
Petestä. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa ja rohkeutensa ja kysyi:
»Täti, miksi ei Pete koskaan tule tänne.»

»Kyllä hän tulee, rakkaani, mutta vain silloin, kun sinä nukut. Silloin
hän seisahtuu sukkasillaan tuonne ovelle. Minä nyökkään hänelle ja
hän tulee sinun luoksesi ja katselee sinua. Sitten hän menee sanaa
virkkamatta matkoihinsa.»

»Mitä hän tekee nykyjään?»

»Minä luulen, että hän usein matkustaa Douglasiin. Sanotaan — mutta
ihmisethän puhuvat niin hirveän paljon kaikenlaista.»

»Mitä ihmiset sitten sanovat, täti?»

»Ne puhuvat avioerosta, rakkaani.»

Philip huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.

Eräänä päivänä, kun Philip heräsi unestaan, hän näki Nancy Joen
rehelliset kasvot, jotka olivat reunustetut punaisella nenäliinalla.
Tämä yksinkertainen olento Puhui Nan-tädille ja nämä kaksi vanhaa
naimatonta neitiä neuvottelivat, niinkuin asia olisi molempia koskenut.

»'Miksi te ette pidä lupaustanne?' sanoin minä. 'Ettekö te sanonut,
että te otatte hänet takaisin, mitä hän lienee tehnytkin ja minkälainen
hän olkoonkin?' muistutin minä. 'Eikö hän raukka ole saanut hävetä jo
tarpeekseen, tarvitseeko teidän häväistä häntä vielä? Eikö teillä ole
ollenkaan sydäntä? Oletteko te kuiva kuin paistettu silli vartaassa?'
sanoin minä. 'Miksi te ette pidä kiinni lupauksestanne?' 'Sentähden',
sanoi hän, 'että minä tahdon tehdä suhteeni selväksi myöskin toiseen',
hän sanoi ja niin hän lähti tiehensä astellen rantaan päin.»

»Se on aivan epäkristillistä, Nancy», sanoi Nan-täti, »mutta se on
kuitenkin inhimillistä, sillä vaikka mies antaakin anteeksi vaimolle,
on vaikea odottaa, että hän antaisi anteeksi miehelle, eikä hän voi
rangaista toista ilman, että sama rangaistus myöskin kohtaa toista.»

»Mutta mitä hyödyttää nyt ruveta rankaisemaan heitä kumpaistakaan?»
sanon minä. »Mitä varten hänen enää tarvitsee asettaa matoja koukkuun,
kun hän kerran on koukun jo nielaissut? Mutta sellaisia ne miehet
ovat. He puhuvat ja puhuvat lakkaamatta rakkaudesta ja rakkaudesta,
mutta kun kova päivä tulee, ei se ole enemmän arvoista kuin hapan
kerma ukkossäällä. Kyllä on parasta, että me emme ole antautuneet
siihen pyykkiin — ettekös tekin, neiti Christian, ajattele aivan niin.
He saavat meidän puolestamme meistä puhua, ettei kukaan ole meitä
huolinut — minä en yhtään välitä heidän puheistaan — vai välitättekö
te, neiti Christian? Minä olen kerran koettanut — en voi kuitenkaan
tietää, oletteko te neiti. Minulla ainakin oli sulhanen — se nyt oli
joka tapauksessa jonkinlainen sulhanen, sanottakoon mitä tahansa.
Mutta enemmän hän rakasti rahoja kuin minua. Lakkaamatta hän kyseli,
kuinka paljon minä olin säästänyt sukkaan, ja kun hän kuuli, että olin
laittanut kolme uutta leninkiä, hän sanoi: 'Nancy, eiköhän meidän nyt
ole paras mennä papin puheille, ennenkuin sinä olet ne leninkisi lopen
kuluttanut?'»

Kuvernööri, joka yhä oleskeli Lontoossa, kirjoitti erinomaisen
ystävällisen ja myötätuntoisen kirjeen. Kuvernöörinsihteeri oli
järjestänyt asian siten, että ensimmäisestä päivästä lähtien hänelle
lähetettiin päivittäin kaksi sähkösanomaa, joissa tehtiin selkoa
Philipin tilasta. Lopuksi tuli tuo sihteeri itse katsomaan ja Nan-täti
aivan kauhistui hänen hermostunutta ja kovaäänistä esiintymistään.

Hän huudahti ja puhui äänekkäästi tullessaan käytävään eikä ollenkaan
hillinnyt itseänsä päästessään eteiseen ja arkihuoneeseen, ja kun hän
nousi portaita ja astui sairasvuoteen ääreen, huusi ja pajatti hän
taaskin nähdessään Philipin, väittäen ja vannoen, että tämä sairas oli
arvokkaampi kuin viisisataa kuollutta; kirosi — kyyneleet silmissä
— että hänen tekisi mieli panna kiikkiin sellaiset hullut, jotka
säikyttelevät turhilla uutisilla ja peloittavilla huhuilla. Sitten hän
ajoi kaikki pois huoneesta, saadakseen keskustella Philipin kanssa
kahden kesken. »Menkää ulos, Cottier. Mitä siinä nahjustelette, mies.»

Kauhuissaan Nan-täti livahti ulos huoneesta. Kun hän vihdoin kokosi
kaiken rohkeutensa palatakseen takaisin sille paikalle, jossa karhu
oli iskenyt kyntensä hänen karitsaansa, nousi kuvernöörinsihteeri
tuoliltaan sängyn jalkopäästä ja sanoi:

»Asia saa siis jäädä siihen, Christian. Nämä hiton − − sellaistahan
tapahtuu; mutta älkää vaivatko itseänne koko tuolla asialla. Minä
selvitän sen kyllä ilman muuta. Sitä paitsi, eihän tuo ole mitään — ei
kerrassaan mitään, kerrankos sellaista sattuu? Haaste minun täytyy joka
tapauksessa teille lähettää. Sen ei tarvitse kuitenkaan huolestuttaa
teitä, heittäkää se uuniin.»

Philip oli painanut päänsä alas, katsellen peitteitään ja heikko puna
oli kohonnut hänen laihtuneille kasvoilleen.

»Kas, johan te olette tullut takaisin, neiti Christian? Minun täytyykin
lähteä. Hyvästi, vanha veikko. Pitäkää huolla itsestänne — hyviä
miehiä on niin harvassa. Hyvästi, neiti Christian. Hyvästi, kaikki,
hyvästi, Phil. Jumala teitä siunatkoon.» Touhuten ja meluten hän meni
alakertaan, mutta tulla jyristi hetken päästä takaisin, pistäen oven
raosta päänsä sisään ja huutaen.

»No, ihme ja kumma, enkös minä unohtanut puhua teille eräästä
uutisesta, hyvin tärkeästä uutisesta. Siitä ei ole vielä sanomalehdissä
mainittu, mutta minä olen saanut luotettavista lähteistä tietää.
Voitteko arvata, mitä se on? Kuvernööri on ottanut eron. Se on
totta kuin vettä. Toissa iltana hän on jättänyt erohakemuksen
sisäasiainministeriöön. Minä kyllä odotin sitä. Hän ei ole ollutkaan
entisensälainen Tynwaldin tapausten jälkeen. Pitäkää nyt huolta
itsestänne. Hyvästi.»

Seuraavana päivänä Philip nousi ensi kertaa jalkeille. Ilma oli kaunis,
ja keväimen kuiskeet täyttivät luonnon; akkuna oli avattu ja Philip
istui sen ääressä katse käännettynä merelle. Nan-täti istui hänen
vieressään huvittaen häntä kaikenlaisilla pikku jutuilla. Iloinen
ja kevyt ajatusleikki leijaili hänen sielunsa pinnalla kuin lokki
meren yllä silloin tällöin kuvastellen itseään veden kalvoon, jota se
joskus hipaisi, kadoten välistä sen syliin ja joutuen pois oikeasta
suunnastaan.

»Pete-parka! Tuo kelpo Nancy sanoo, että hän on kova ja saattaa hän
tuossa väitöksessään olla oikeassakin, mutta kyllä miesparka on
surkuteltava. Ross on käyttäytynyt kerrassaan huonosti ja ansaitsee
kaiken sen rangaistuksen, minkä hän saa. Hän on minulle yhtä läheinen
kuin sinäkin, rakas Philip—veren puolesta, tarkoitan — mutta
jostakin syystä minä en ollenkaan häntä sääli... Ah! Sinä olet liian
helläsydäminen, Philip, totisesti sinä olet. Sinä selität kaikki asiat
parhain päin. Tohtori sanoo, että olet liiaksi rasittunut, lemmikkini,
mutta minä sanon, että sinuun vaikutti tuon raukan näkeminen
sellaisessa kauheassa tilassa. Voi, miten hirveästi minä pelästyin!
Sanoakseni sinulle totuuden, minä luulin, että sinun kohtalosi
hetki oli lyönyt. Etkö koskaan ole kuullut, miten isoisäsi pyörtyi
tuomarin penkillä? Etkö? Niin hänen kävi, eikä hän siitä enää koskaan
tointunut. Kuinka hyvin muistankaan sen! Sana levisi kuin kulovalkea
yli kaupungin: »Tuomari on pyörtynyt ja kaatunut tuomioistuimellaan.»
Isäsi kuuli sen Ballureen ja juoksi avopäin Oikeustaloon. Isoisäsi
vaunut olivat portaitten edessä, ja he toivat hänet Ballawhaineen. Minä
muistan, miten minä juuri olin tulossa alakertaan, kun näin vaunujen
pysähtyvän portaitten eteen. Hetkistä myöhemmin näin isäsi hurjin
katsein ja avopäisenä nostavan jotakin ulos vaunuista. Tom-parka! Hän
ei ollut kertaakaan jalallaan astunut taloon sen jälkeen, kun isoisäsi
oli osoittanut hänet portille. Ja vähän aavisti sinun isoisäsi, kenen
käsiin nojaten hän taivaltaisi viimeisen jakson maisesta matkastaan.»

Philip oli uinahtanut uneen. Jem-y-Lord toi sisälle kirjeen. Se oli
suljettu suureen kirjekuoreen ja saapunut kotimaan postissa.

»Avaankohan minä sen?» ajatteli Nan-täti. Hän oli avannut ja vastannut
kaikki Philipin kirjeet sairauden aikana, mutta tässä oli virallinen
leima ja siksi hän epäröitsi. »Avaankohan?» hän arveli sukkapuikko
hampaissa. »Kyllä minä avaan. Ehkä säästän häntä siten ikävyyksiltä.»

Hän korjasi silmälasejaan ja avasi kirjeen. Se oli Korkeimman Oikeuden
haaste avioerojutussa. Eron vaatija oli Peter Quilliam — — rikoksesta
syytetty — — kanssarikollinen — —

Kun Philip heräsi unestaan suloinen merentuoksu nenässään ja
kevätlintujen laulu korvissaan, laitteli Nan-täti juuri parhaillaan
kirjettä takaisin kuoreen. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän puhui,
hänen äänensä värisi. Ensi silmäyksellä Philip huomasi, mitä oli
tapahtunut. Täti oli sattunut kaatumaan siihen kuoppaan, johon hänen
hoidokkinsa elämän salaisuus oli haudattu.

Sinä hetkenä astui tohtori huoneeseen. Hän katsoi tutkivasti Nan-tätiin
ja sanoi merkitsevällä painolla: »Te olette uuvuttanut itseänne liian
kauan sairasvuoteen ääressä, neiti Christian, teidän täytyy mennä
vähäksi aikaa kotiin lepäämään.»

»Minä lähden heti kotiin», vastasi Nan-täti hiljaisella, myöntyvällä
äänellä.

Philipin pää oli painuksissa. Tällainen oli siis hänen ensimmäinen
askeleensa parannuksen tiellä. Oi, Jumala häntä auttakoon! Antakoon
Jumala hänelle voimaa, ettei hänen askeleensa horjuisi eikä heikkous,
pelko tai häpeä häntä kääntäisi pois oikealta tieltä.




XIII.


Caesar kävi puhuttelemassa Katea Rushen linnassa. Hän tapasi hänet
suuressa, valoisassa huoneessa — joka aikoinaan oli ollut jonkun
Man-saaren lordin ruokasalina — ja huomasi hänen nauttivan kaikenlaisia
mukavuuksia, niin ettei häneltä puuttunut muuta kuin vapautta. Kun
vartija sulki oven jäljessään, kohotti Caesar molemmat kätensä
huudahtaen: »Herra on minun voimani ja varjelukseni; Hän on sangen
sovelias apu kaikessa tuskassa.» Sitten hän kysyi, oliko Pete ollut
siellä ennen häntä ja saatuaan vastaukseksi »ei» hän sanoi: »Tämän
maailman lapset ovat paatumuksessansa viisaampia kuin valon lapset.»
Tämän jälkeen hän alkoi ylistää tuomaria, joka ei ollut ainoastaan
Katelle osoittanut hyvyyttänsä toimittamalla hänelle kaikkia näitä
etuja, jotka olivat mieluisia hänen kuolevalle ruumiilleen, joskin
vaarallisia sielulle, vaan myöskin lievittänyt hänen omaistensa kuormaa
levittämällä huhua, että Kate oli kuollut, tietäen, että hän oikeastaan
olikin kuollut ylitsekäymistensä ja syntiensä tähden. Hän oli pitänyt
parempana, että he surisivat häntä ruumiillisesti kuolleena kuin
tietäisivät hänen elävän synnissä ja häpeässä.

Lopuksi hän levitti nenäliinansa kiviliuskareista lasketulle lattialle,
taivutti toisen polvensa korkean hattunsa viereen ja kehoitti Katea
rukouksessa palaamaan takaisin Jumalan lasten tykö. »Rankaise häntä,
oi Herra, hänen kevytmielisyydestään!» hän huusi. »Anna hänen tuntea,
ettei hänellä ole sijaa sinun lastesi joukossa ennenkuin katuu
pahuuttansa. Vahvista, Herra, palvelijaasi etsiskelyn aikana. Vyötä
hänen kupeensa ja varusta hänet kristityn sota-aseilla. Auta häntä läpi
kyynelten ja valituksen huutamaan sinun puoleesi: Vaikka vielä minun
ja lapseni sydän pakahtuisi, älköön Sinun Nimesi häpeään tulko, minun
Jumalani ja Vapahtajani.»

Noustuaan ylös ja pölytettyään polvensa Caesar tarttui korkeaan
hattuunsa ja jätti Katen, joka ei virkkanut sanaakaan, samaan asentoon,
jossa oli hänet tavannut, kokoon kyyristyneenä ja kasvot kätkettyinä
käsiin tämän vanhan huoneen suuren takan ääreen.

Caesar oli vielä samassa korkealentoisessa mielentilassa, kun hän
asteli alas vankilan portaita, jossa tapasi muutaman vanginvaatteisiin
puetun miehen lakaisemassa luudalla lattiaa. Se oli Musta Tom. Caesar
pysähtyi juuri hänen eteensä, liikutti huuliansa, kohotti kasvonsa
taivasta kohti, sulki molemmat silmänsä ja avattuaan ne jälleen virkkoi
niin murheellisella äänellä kuin ikinä saattoi:

»Oi, Tuomas! Tuomas Quilliam! Minulle tekee kipeää nähdä sinut
täällä, mies. Vanha ystävä, jonka käsi on levännyt minun kädessäni,
nyt lakaisemassa vankilan lattiaa! Niin, niin, minä varoitin sinua
usein. Mutta minun sanani lankesivat kivikkoon, Tuomas. Ja nyt saat
nähdä itse, enkö ollut oikeassa lausuessani, että rehellisyys maan
perii. Katsopas nyt itseäsi ja katsopas nyt minua. Herra on minut
pelastanut ja lahjoittanut minulle työni hedelmänä myöskin ajallista
hyvää. Minulla on talot ja tavaraa. Mutta mitä sinulla on? Ei muuta
kuin omatuntosi ja häpeäsi. Sinulta on otettu pois omat vaatteesi ja
olisivat riistäneet tukkasikin, jos sinulla tukkaa olisi ollut.»

Musta Tom seisoi hajasäärin luudanvarteensa nojaten ja vastasi: »Älkää
seiskö siinä näyttelemässä minulle hurskasta naamaa, herra Henki
Pyhä. Rehellisyys ei tee eroa meidän välillämme, vaan — onnellinen
sattuma. Te olette voittanut ja minä olen hävinnyt, teillä on päässänne
kirkkohattu ja minulla tämä pannun kansi, mutta te olette kuitenkin
vanha fariseus ilman mittaa ja määrää.»

Caesar heilautti mahtavasti kättään. »Minä en voi vihastua sinulle,
Tuomas», hän sanoi vetäytyen ovelle. »Minä uskoin, että pahan valta
sinussa olisi murrettu meidän viimeisen suuren rukouskokouksemme
jälkeen, mutta lienen erehtynyt. Vihollinen käy vielä ympäri kuin
kiljuva jalopeura etsien, kenen hän saisi niellä.»

»Älkää koettakokaan masentaa minua raamatunlauseillanne», murahti
Tom heittäen luudan olallensa. »Kiekukoon jokainen kukko omalla
tunkiollansa.»

»Sinä et sitä voi auttaa, Tuomas», päivitteli Caesar päästyänsä
tarpeellisen välimatkan päähän »Joka voi noin pyhyyttä pilkata, ei
ole minun vanha ystäväni. Sen tekee saatana, joka on astunut hänen
sydämeensä ja hallitsee häntä. Mutta aja se ulos, ihminen, aja se ulos,
tai helvetti on oleva sinun osasi.»

»Minä olin siellä viime yönä unissani, Caesar», kertoi Musta Tom
löntystäen hänen jäljessänsä. 'Ah, hyvä herra paholainen, päästä
minut sisälle', sanoin minä. 'Mistä sinä tulet?' hän kysyi. 'Tulen
Man-saarelta', vastasin minä. 'Minä en ota ainoatakaan sieltä vastaan,
ennenkuin palvelijani, ylipiispani tulee', hän penäsi. 'Kuka se on?'
kysyin minä. 'Piispa Caesar, kapakoitsija — kuka muu se voisi olla?'
hän sanoi.»

»Minä ihmettelen sinua, Tuomas», puhui Caesar ollen nyt puolivälissä
ovelta sivuportille, »mutta Belialin pojat taistelevat ankarasti
valtaistuimestansa. Minä rukoilen kuitenkin puolestasi, ettei tätä
luettaisi sinulle viaksi siellä, missä pitää oleman itku ja hammasten
kiristys.»

Saman päivän iltana Caesar tuli tervehtimään tuomaria Jalavaharjuun.
Hänen silmänsä kiilsivät ja rajaton kiihko kuvastui hänen kasvoillaan.
Hän oli yhä korkealla hengellisellä jalustallaan, josta hän
papillisella saarnaäänellänsä sinutteli kaikkia ihmisiä.

»Ballawhaine on kuollut, teidän kunnianarvoisuutenne», hän huudahti.
»Ne eivät ole suoneet minulle tilaisuutta tulla sanomaan tätä sinulle,
sinun tomumajasi sairauden aikana, mutta nyt ne suostuivat siihen. Hän
huusi ja valitti kauheasti tuskissansa! Hirveätä, kerrassaan hirveätä!
Lopuksi hän sai päähänsä, että pitäisi kaadettaman vettä hänen
päällensä. Mutta vesi ei kuitenkaan voinut häntä puhdistaa. Kuolevalla
äänellänsä hän huusi: »Minä olen syntiä tehnyt, oi, Jumala, minä olen
syntiä tehnyt! Oh, minä jätän sieluni hänen käsiinsä, hän voi minut
vapahtaa.» »Turvautukaa vapaaseen armoon», sanoin minä. »Minä en ole
elänyt oikein», hän valitti. »Se on kyllä totta», sanoin minä, »te
olette elänyt lihallisessa vapaudessa, mutta nyt on otollinen aika.
Sanokaa: 'Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani'.» »Liian myöhään,
herra Gregeen, liian myöhään», hän huusi ja tuskin oli saanut sanat
suustansa, kun oli muuttunut jääkylmäksi ja mennyt siihen yöhön, jossa
kaiken lihan pitää häviämän. Niin, niin, hänen oma poikansa hänet
juuri tappoi, herra; ryösti häneltä jokaisen kolikon ja jätti hänet
puille paljaille. Viimeinen kiinnitys tehtiin siksi, että saatiin
poika pelastetuksi vankeudesta, johon olisi joutunut väärennyksestä.
Surkeata, herra, surkeata! Hemmoittelee lapsen pilalle, niin että se
joutuu ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen, se on surkeata. Se on
kuitenkin inhimillistä heikkoutta ja minä säälin onnetonta syntistä,
sillä olenhan itsekin ollut kiusattu — tuota ollut taipuvainen — mutta
ylistetty olkoon Herra, että hän on auttanut minua kädellänsä — —»

»Joko hänet on haudattu?» kysyi Philip.

»On kyllä, ja viheliäiset hautajaiset ne olivatkin», kertoi Caesar,
joka ylpein askelin, polvet jäykkinä ja varpaat ulospäin asteli
edestakaisin huoneessa. »Satoi vettä ja salamoi, tuuli vinkui puissa,
maassa oli vettä nilkkoihin ja pappia valkeassa kaavussaan suojeltiin
sateenvarjolla. Kukaan ei siellä puhunut, eikä muita arvohenkilöitä
ollut läsnä kuin minä ja muutamat uskonveljet.»

»Missä Ross oli?»

»Mennyt, herra, jo ennen kuin näki vanhan, hullun isänsä peitettävän
turpeen alle. No, eipä hänellä ole paljoa odotettavaakaan. Se nuori
mies on ollut kuin kuluttava tuli ja polttanut kaiken. Ei ole edes
sen vertaa jäljellä, että voisi ostaa nuoran pätkän, johon hirttäisi
itsensä. Ja Ballawhaine on minun, herra; me voimme nyt kuitenkin
sanoa, että se on minun — ainakin se on vävypoikani oma — ja hän on
antanut minulle oikeuden ottaa sen haltuuni ja hallita sitä. Ah, mikä
sunnuntaipäivä, hyvä herra, mikä juhlahetki! Sinä iltana kun tuo mies
löi minua kasvoihin omassa kodissani Sulbyssä, minä päätin saada tuon
talon haltuuni. Hän petti tyttäreni ensin ja sitten hän otti hänet pois
kotoansa, mutta vävypoika oli lainannut kuusituhatta puntaa kiinnitystä
vastaan. 'Menetelkää kiinnityksen kanssa, miten tahdotte', hän sanoi ja
minä ajattelin itsekseni: 'Se nuori lurjus joutaa kuolla nälkään; hän
saa tarttua kerjuusauvaan, älköön hänellä olko leipää syödä eikä vettä
juoda eikä kattoa pään päälle'. Ja sinä hetkenä, jona vanhus lakkasi
hengittämästä, minä sanoin kiinnityksen irti.»

Väristys kävi läpi Philipin ruumiin. »Tarkoitatteko te», hän änkytti,
»että te teitte sen siitä syystä?»

»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen
ylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa.
Jumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on
enemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle,
herra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi
perintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota
se, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin
kaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa
sitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä
minulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle,
joka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä
voinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi,
mutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän
silmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»

Caesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla.
Philip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.

»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»

»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.

»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip,
mutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.

»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen
eteensä.

»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te
olette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»

»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.

»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut
ajatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt
vaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon
mitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon
erehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois
teidän tyttärenne.»

»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen
kellon sointu.

Philip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen
silmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet
turhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on
teidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»

»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.

Philipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne
koskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen
käteensä.

»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.

Caesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja
uhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut.
Hän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut
tämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen
käsiin.

»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli
paperin ratisevan hänen käsissään.

Caesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos
kotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen
rypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt,
kun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti
taskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja.
Samalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä
tehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko
ajan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään
sitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»

Hän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä.
»Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»

Hän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa.
Ilma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua)
hän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Sitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses
minusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»

Kosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo
etukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen
tekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat
ovat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten
pyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et
voi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla
ja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta
rikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha
nee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu
minulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»

Hänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut,
että Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa
ja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän
pysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra»,
hän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt,
millainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei
kuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä
pelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut
perkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha
nee!»

Philip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut
pöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen
raskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen
kenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä
sanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.

Jem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman
innoissaan.

»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia
uutisia.»

»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.

»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty
kuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»

»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»




XIV.


Kun Philip saattoi mennä ulos, tuotiin vaunut portaiden eteen ja hän
teki matkan ympäri lahtea. Kaupunki oli herännyt talviunestaan ja
satamassa oli vilkasta elämää ja iloista puhelua ja naurua. Enemmän
kuin sata miestä oli lähtenyt majoistaan saaren sisäosista ja he
valmistelivat nyt veneitään ja vehkeitään makrillin kalastusta varten
Kinsalessa. Missä alukset olivat talviteloillaan lekottaneet, siellä
oli nyt kokonainen metsä mastoja, kaikki maalattuina ja puhdistettuina
ja verkot, joihin vasta oli laitettu uudet kohot, ovat ripustetut
laiturin reunalle.

»Hyvää huomenta, herra tuomari», huusivat miehet.

Kaikki he tervehtivät häntä ja muutamat tulivat Man-saaren vanhan tavan
mukaan vaunun ovelle ja nostivat tahraisilla käsillään hattuaan sanoen:

»Onpa erittäin hauska nähdä teitä taas, tuomari. Kun mies on kärsinyt
sellaisen kohtauksen ja pelastunut, on aivan ilmeistä, että Herralla on
aivan erikoista tehtävää häntä varten.»

Philip vastasi hymyillen ja kumarrellen ja iloisin puhein, mutta heidän
kohteliaisuutensa ja ystävällisyytensä tuntui vaivaavan häntä. Hän
ajatteli Katea. Hän oli hänen menestyksensä uhri. Kaikki, mitä hän
oli saanut, oli Kate saanut maksaa. Hän ajatteli Katen unia, hänen
kultaisia unelmiansa, jolloin hän oli kuvitellut kohoavansa hänen
rinnallaan, kulkevansa käsi kädessä arvoon ja kunniaan sen miehen
kanssa, jota hän rakasti. »Oi lemmikkini, oma rakastettuni», hän
mutisi. »Ainoastaan vähän aikaa vielä.»

Tohtori istui häntä odottamassa, kun hän palasi kotiin takaisin.

»Minulla on jotakin teille sanottavaa, tuomari», hän sanoi katsellen
poispäin. »Se koskee teidän tätiänne.»

»Onko hän sairas», kysyi Philip —» onko hän hyvinkin sairas?»

»On, hyvin sairas.»

»Mutta minähän olen joka päivä saanut tietoja hänen tilastaan.»

»Hänen nimenomaisesta pyynnöstään on totuus tähän asti teiltä salattu.»

»Vaunut ovat vielä ovella — —» alkoi Philip.

»En ole koskaan nähnyt kenenkään voimain loppuvan niin sukkelaan.
Ainoastaan sielun voimat pitävät häntä vielä elossa. Epäilemättä teidän
hoitamisenne häntä suuresti väsytti.»

»Ei se ole vain sitä — minä lähden heti hänen luoksensa.»

»Hän odottaa teitä vasta kello viisi.»

»Vaikkapa niinkin, minä en voi hetkeäkään odottaa», sanoi Philip ja
sinä hetkenä hän riensi ulos. »Oi, Jumala!» hän ajatteli. »Kuinka
jyrkkä onkaan se tie, jota minä olen joutunut kulkemaan.»

Kun hän tuli Ballureen, hän kiirehti eteisen läpi ja portaita ylös.
Nan-tädin sänkykamarin ovella hän tapasi Marthan, sisäkön, joka
nyt oli sairaanhoitajattarena. Hän näytti hämmästyneeltä ja teki
muutamia hermostuneita eleitä estääkseen häntä menemästä eteenpäin.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt mitään saada sanotuksi, oli toinen
jo huoneessa. Ilma oli raskas ja tuoksui lääkkeeltä, etikalta ja
sairaudelta.

»Hiljaa!» sanoi Martha liikuttaen huuliansa ja kulmiansa.

Nan-täti nukkui vuoteellaan puoliksi istuvassa asennossa. Tuskaista
oli nähdä sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniit,
vanhat kasvot olivat valkeat ja tuskien vääntämät; leuka riippui
alhaalla; silmät olivat puoliksi auki; päässä ei ollut myssyä; hänen
hiuksensa olivat levällään tyynyillä ja tahmeat hiestä.

»Hän on varmaan hyvin sairas», sai Philip hiljaa sanotuksi.

»Hyvin sairas hän on», myönsi Martha. »Hän ei odottanut teitä,
ennenkuin kello viisi, herra.»

»Onko tohtori sanonut hänelle? Tietääkö hän itse?»

»Kyllä, herra, mutta itse hän ei ole siitä pahoillaan. Hän tietää, että
hän ei tältä sijaltaan nouse, mutta hän on hyvin tyytyväinen — aivan —
aivan iloinen — mutta hän pelkää, että te saisitte tietää — vaiti!»

Sairas liikahti vuoteessaan.

»Hän saattaisi kauhistua, jos hän — eikä hän ole valmistunut ottamaan
teitä vastaan — menkää tuonne, herra», kuiskasi Martha osoittaen
siirrettävää varjostinta, joka oli oven ja vuoteen välissä. Kuului syvä
huokaus ja kuinka hän kostutti huuliansa ja sitten Nan-tädin ääni — ei
tuttu ja rakas, vaan niinkuin entisensä kaiku. »Mitä kello on, Martha?»

»Kahtakymmentä minuuttia vaille viisi, hyvä neiti.»

»Niinkö myöhä. Nyt sinä et tehnyt kauniisti, kun annoit minun maata
niin kauan, Martha. Minä odotan kuvernööriä kello viisi. Mikä onni,
ettei hän ole tullut aikaisemmin. Ei olisi soveliasta antaa hänen
odottaa» ja sitten: »anna minulle sieni, tyttö. Kasta sitä ensin. Nyt
pyyheliina. Sitten kampa. Kas niin! Miten eloton tukkani nyt onkaan.
Öljyä sanot sinä? Sitä itsekin ajattelin. Koko elämässäni minä en ole
koskaan sitä käyttänyt. Mutta tällaisessa tilaisuudessa — no, ehkä
pikkuisen. Nyt riittää. Tuo minulle myssy, se jossa on vaaleanpunaiset
ruusukkeet. Minun kasvoni ovat niin kalpeat — se antaa minulle hiukan
väriä. Hyvä on. Et suinkaan sinä tahdo sanoa hänelle, että minä olen
ollut kipeänä? En ainakaan hyvin kipeänä? Nyt syrjään kaikki nuo.
Rohdot pois! Pane ne kaikki kaappiin. Noin paljon pulloja. 'Kuinka
kipeä hän onkaan mahtanut olla', hän saattaisi sanoa. Avaapas nyt
vasemmanpuolinen laatikko, Martha, tuo, jossa on avaimet, ja anna
minulle se paperi, joka on päällimmäisenä. Juuri se valkea paperi. Se
taitettu, jossa on virallinen leima. Ah! Minä olen elänyt koko ikäni
lakimiesten parissa. Pane se tähän peitteelle. Avaimetko, ne voit
panna siihen viereen. Ei, pane ne tänne tyynyn alle minun selkäni
taakse. Niin sinne — alemma, hiukan alemma vielä — hyvä on. Aseta nyt
tuoli, että hän voi istua minun vieressäni. Tälle puolelle vuodetta —
ei tuolle puolen. Silloin lankeaa valo häneen ja minä voin katsella
hänen kasvojaan — minun silmäni eivät ole enää niin hyvät kuin ne
ovat olleet, tiedäthän. Pikkusen edemmäksi, ehkä — ei kuitenkaan niin
kauaksi — no, se on hyvä. Ah!»

Nan-täti huokasi syvään tyytyväisyydestä ja sitten hän sanoi:

»Nyt minä luulen — — mitä kello on, Martha?» »Kymmentä minuuttia vailla
viisi, neiti.»

»Kävitkö puhumassa Janelle kotleteista? Hän pitää niistä, jos ne ovat
kastetut leipäjauhoon, tiedäthän. Minä toivon, ettei tyttö unohda sanoa
»teidän ylhäisyytenne.» Minä voin kuulla hänen äänensä, kun hän tulee
alas eteiseen. Minun korvani eivät ole huonot, vaikka silmät ovatkin.
Voihan sattua, ettei hän mitään puhukaan. 'Hän on ollut niin kipeänä',
hän ehkä ajattelee. Martha, minä luulen, että sinun olisi parasta avata
hänelle ovi. Jane unohtaa niin helposti. Hän saattaisi myöskin sanoa
kaikenlaista. Jos hän kysyy: 'Kuinka hän tänään jaksaa, Martha?',
täytyy sinun vastata oikein iloisesti: 'Paremmin tänään, teidän
ylhäisyytenne.'»

Mutta silloin hän alkoi taaskin tuskasta valittaa.

»Oh, voih — oh! Oh! Auta, Herra Jeesus!»

»Oletteko varma, että olette kylliksi voimakas, neiti?

»Eikö minun olisi parasta sanoa hänelle — —»

»Ei, minä olen pahempi huomenna ja seuraavana päivänä sitäkin pahempi.
Anna minulle ryyppy rohtoa, Martha — aamupäivän rohtoa — sitä, joka
tekee minut iloiseksi. Kiitos, Martha! Jos tunnen tuskaa silloin, kun
hän on täällä niin kärsin niin kauan kuin voin ja sitten sanon: 'Minä
tunnen itseni hiukan uniseksi; sinun on nyt parasta mennä nukkumaan.'
Ymmärrätkö sitten, Martha?»

»Kyllä, neiti», vastasi Martha.

»Minä pelkään, että meidän täytyy olla pikkuisen viekkaita, Martha,
mutta emmehän me voi sitä auttaa, emmehän? Hänellä on sangen pian
virkaanasettajaiset ja se kysyy voimia. Jos hän luulee, että minä
olen ollut hyvin kipeänä, niin — hyvin, hyvin kipeänä, ymmärräthän —
niin ehkä hän tuumii siirtää koko juhlallisuuden, enkä minä tahtoisi
sitä mistään hinnasta. Hän on aina pitänyt niin paljon vanhasta
täti-pahasestaan. Katsos, ne nyt ovat sellaisia nuo pojat. Minä
voin sanoa, että ihmiset ihmettelevät, ettei hän ole koskaan mennyt
naimisiin, vaikka on kohonnut niin suureen arvoon ja vaikka hänelle
kaikki on niin erinomaisesti menestynyt. Mutta katsos, minun tähteni
hän ei ole sitä tehnyt. Hän tiesi, että minä voisin — —»

Philip hengitti raskaasti. Nan-täti kuunteli. »Minä olen varma, että
joku on eteisessä, Martha. Onko se — —? On, hän se on — —; riennä
kiireesti hänen luokseen.»

»Kyllä, neiti», sanoi Martha pitäen melkoista touhua ja väliverholla
varjoten, kun Philip varpaisillaan hiipi ulos. Sitten tyttö tuli
hänen luokseen portaille pyyhkien silmiänsä esiliinaansa ja ollen nyt
johtavinaan Philipiä takaisin huoneeseen.

»Oma poikani, poikani», huusi Nan-täti sulkien hänet syliinsä.

Muutos oli ihmeellinen. Hän näytti nyt nuorelta melkeinpä hilpeältä.
»Minä olen kuullut suuria, suuria uutisia», hän kuiskasi ottaen hänen
kätensä.

»Ne ovat vain huhuja, hyvä täti», sanoi Philip. »Voitko sinä nyt
paremmin?»

»Niin kyllä, mutta siitä kyllä vielä tulee tosi. Kyllä, kyllä, paljoa
paremmin, minä olen varma, että siitä tulee tosi. Ja rakkaani,
minkälainen suurenmoinen voitto! Minä uneksin siitä koko yön, kun
sitten huomenna sen kuulin. Sinä olit Tynwaldin kukkulalla ensimmäinen
mies ja sinun ympärillesi oli kokoontunut suuri joukko. Mutta tule nyt
ja istu tänne ja kerro minulle kaikki, kaikki. Sinä itse olet siis nyt
parempi? Oletko sinä saanut voimasi takaisin, rakkaani? Oh, kyllä,
mihin vain — istu mihin vain. Tässä, tämä tuoli on sopiva — tämä, tässä
minun vieressäni. Ah, miten reippaalta sinä näytät?»

Hän oli suunniltansa ilosta, nojautuessaan tyynyihinsä ja yhä pitäen
hänen kädestänsä hän sanoi: »Tiedätkö sinä, Philip Christian, kuka on
onnellisin ihminen maailmassa? Minä olen aivan varma, ettet sinä sitä
tiedä, vaikka oletkin niin viisas. Mutta minä sanon sen sinulle. Ehkä
sinä ajattelet, että onnellisin on joku kaunis, nuori vaimo, joka on
juuri vihitty mieheen, joka jumaloi häntä. Ei, siinä sinä olet aivan,
aivan väärässä, ystäväni. Onnellisin on joku vanha, vanha rouva, joka
on hyvin heikko ja kallistuu iltaa kohden, eikä enää toivo saavansa
vaeltaa kauan, mutta jolla on ympärillänsä poikansa, täysikasvuiset,
suuret, voimakkaat pojat, joilla on koko maailma edessänsä avoin. Hän
on maailman onnellisin ihminen. Ja sitä seuraava olen minä, rakas
poikani. Oma rakas poikani poika — —»

Hän vaikeni ja sitten näyttäen katselevan kauas, lisäsi: »Mahtaako hän
nyt arvella, että minä olen täyttänyt velvollisuuteni?»

»Kuka?» kysyi Philip.

»Sinun isäsi», hän vastasi.

Sen jälkeen hän kääntyi palvelijattareen ja sanoi hyvin iloisesti:
»Sinun ei tarvitse odottaa, Martha. Hänen ylhäisyytensä kutsuu sinua
sitten, kun minä tarvitsen rohtoa. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne?»

Philipillä ei ollut sydäntä korjata hänen erehdystään uudelleen.
Tyttö jätti huoneen. Nan-täti katsoi oveen, kunnes se oli kokonaan
sulkeutunut ja sitten koettaen kumartua Philipiin kuiskasi hyvin
salaperäisenä:

»Sinä et saa hämmästyä, Philip, etkä säikähtää, etkä luulla, että minä
olen hyvin kipeä tai että olen kuolemaisillani, mutta arvaapas, mitä
olen tehnyt.»

»Mitä niin?»

»Minä olen tehnyt testamenttini. Onko se sinusta niin kauheata?»

»Siinä olet tehnyt aivan oikein, täti», myönsi Philip.

»Niin, pormestari on ollut täällä ja kaikki on järjestyksessä pienintä
seikkaa myöten. Katso», ja hän nosti paperia, jonka palvelijatar oli
asettanut hänen peitteilleen. »Annapas, kun minä nyt sinulle kerron.»
Hän nyökytti päätänsä selitellessään eri pykäliä. »Ensin tulee muutamia
pieniä lahjoituksia, ymmärräthän. Katsos, ensinnäkin on tuo Martha,
joka on sellainen hyvä tyttö — hänelle minä olen antanut silkkiset
leninkini. Ja sitten vanha Mary, Ballawhainen taloudenhoitajatar.
Vanha, onneton raukka, hän on nyt kärsinyt kolme vuotta reumatismia
ja hänen on niin paha maata villanöyhtäpatjalla, ne tulevat niin
kuhmuisiksi — minä olen lahjoittanut hänelle höyhenpatjani. Ensin
ajattelin, että jättäisin sinulle kaikki pienet tuloni. Tiedätkös,
sinun vanha tätisi on ollut oikea saituri. Olen ollut niin ihastunut
vähiin rahoihini ja minusta tuntui niin suloiselta ajatella — mutta
nythän sinä et niitä tarvitse? Nehän eivät merkitsisi yhtään mitään?
Minä olen ajatellut — no, mitä sinä luulet, mitä olen aikonut tehdä
pienelle omaisuudelleni?»

Philip silitteli hänen ryppyisiä sormiansa toisella kädellään.

»Jotakin, joka on hyvää ja oikeata, täti, siitä olen aivan varma. Mutta
mitä se on?»

»Sitä sinä et ikinä arvaisi.»

»Enkö?»

»Minä olen ajatellut», — hyvin vakavasti, — »Philip. Koko maailmassa ei
ole ketään niin onnetonta kuin kurjuuteen joutunut sivistynyt nainen,
joka on erehtynyt langennut. Erään raukan isä on kääntänyt hänelle
selkänsä, kuten minulle on sanottu, eikä hän suinkaan voi odottaa, että
hänen miehensä välittäisi hänestä, niin minä olen ajatellut, katsos — —»

»Mitä?» kysyi Philip silmänsä maahan luotuina.

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen ajatellut, että olisi niin
kaunista — —»

Ja sitten hermostuneesti sammaltaen vapisevalla äänellä aivan kuin
anteeksi pyytäen tuli ilmi tuo suuri salaisuus, tuo paljon mietitty
sotajuoni. Nan-täti oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa
Katelle.

»Sinä olet enkeli, täti», sai Philip vaikeasti sanotuksi.

Mutta hän kyllä näki hänen uhrauksensa tarkoituksen. Täti puhui
Katesta, mutta ajatteli samalla häntä, Philipiä. Hän tahtoi vapauttaa
lemmikkinsä kuormasta, poistaa esteen hänen tieltään, vapauttaa hänen
omantuntonsa soimauksilla, peittää hänen erehdyksensä ja salata kaiken.

»Ja sitten tämä talo, rakkaani», jatkoi Nan-täti. »Sehän on sinun,
mutta sinä et sitä koskaan käytä. Se on ollut pieni, tyyni satama,
mutta nythän on myrsky ohi. Tahtoisitko — eihän sinulla ole mitään sitä
vastaan — sallisitko ehkä — etkö voi antaa sen onnettoman raukan asua
täällä lapsinensa sitten, kun minä — kun kaikki on ohi, tarkoitan — kun
hän on erossa — vai?»

Philip ei voinut vastata. Hän tarttui ryppyiseen käteen ja vei sen
huulilleen.

Vanhus oli suunniltaan ilosta. »Sittenhän minä sinun mielestäsi olen
menetellyt oikein? Oletko varma, että tämä on sinusta oikein? Pane se
takaisin laatikkoon, rakkaani. Ylimpään laatikkoon vasemmalla. Oh,
avaimet? No, voi minun päiviäni, missä ovat avaimet? Sehän nyt on. Nyt
minä muistan. Ne ovat minun tyynyni alla. Tahdotko kutsua Marthan? Tai
ehkä sinä tahdot itse — tahdotko sinä?» (hyvin viekkaasti) − »eikö se
ole sinusta vaikeata? Siellä ne ovat vähän alempana, vielä vähän — ah!
Oma poikani, rakas poikani!»

Vanhan kyyhkysen toinenkin sotatemppu oli onnistunut. Löytääkseen
avaimet tyynyn alta täytyi Philipin vielä kerran kiertää kätensä hänen
kaulaansa ja täti suuteli häntä otsalle ja poskille.

Mutta sitten tuli tuskankohtaus. Se väänsi hänen muotoansa, mutta
senkin läpi hän koetti hymyillä. Hän hengitti vaikeasti ja sanoi sitten:

»Ja nyt — rakas — minusta tuntuu — minä tunnen itseni hieman — uniseksi
— kuinka itsekäs minä olen — sinun kotlettisi — ruskeutetut — kauniin
ruskeat — kastellut leipäjauhoissa, tiedäthän — —»

Philip pakeni huoneesta ja kutsui Marthan. Hän kierteli talossa koko
illan ilman määrää. Eräänä hetkenä hän tapasi itsensä Nan-tädin
sinisestä työhuoneesta, joka oli täynnä tuttuja esineitä — rukki,
ompelukehys, vanhanaikainen piano, ilmassa lavendelin tuoksu — kaikki
siistiä ja järjestyksessä kertoen hänen läsnäolostansa. Lamppu paloi,
koska tohtoria odotettiin, mutta takassa ei ollut tulta.

Kellon lähetessä kymmentä tuli tohtori. Mitään ei voitu tehdä; mitään
ei voitu toivoa; ehkä hän saattoi elää aamuun, ellei — —

Puolen yön maissa Philip hiipi hiljaa tätinsä huoneeseen. Sairaan tila
oli muuttumaton. Philip aikoi mennä vuoteeseen, mutta pyysi että hänet
herätettäisiin jos tapahtuisi muutosta pahempaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän nukahti ja hänestä tuntui, että hän oli
nukkunut vain hetkisen, kun hänen ovellensa koputettiin. Hän oli vielä
nukuksissa, kun hän sen kuuli. Päivä oli jo valjennut ja merellä loisti
hohtava valojuova ilmaisten auringon nousua. Puistosta kuului varpusen
yksitoikkoinen sirkutus.

Nan-tädin voimat olivat suuresti vähenneet, mutta tuskan ilme oli
häipynyt hänen kasvoiltansa ja sijaan oli levinnyt melkein enkelimäinen
kirkkaus. Kun hän tunsi Philipin, hän vei hänen kätensä sydämelleen
pitäen sitä kauan siinä. Hän puhui vain muutaman sanan, sillä hengitys
oli lyhyt ja katkonainen. Hän jätti sielunsa Jumalan huomaan. Sitten
hän, kasvoillaan onni ja tyytyväisyys, viittasi Philipille. Philip
painoi korvansa lähelle hänen huuliansa ja hän kuiskasi: »Vaiti,
rakkaani! Älä kerro kenellekään, sillä kukaan ei ole sitä koskaan
tiennyt — ei edes uneksinutkaan — mutta minä rakastin sinun isääsi — ja
— _Jumala antoi hänet minulle sinussa_.»

Vanha, suloinen kyyhky oli paljastanut sydämensä viimeisen salaisuuden.
Philip painoi huulensa hänen poskelleen, joka jo oli kylmä, ja jolle
kuolema oli painanut leimansa. Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, pää
painui taaksepäin, huulten väri muuttui, mutta sittenkin hän näytti
hymyilevän. Näin uinahti Nan-täti ikiuneen rauhallisena, toivorikkaana,
luottavana ja melkein iloisena, sillä hänen rakkautensa ylpeät unelmat
olivat täyttyneet.

»Oi, Jumala», ajatteli Philip, »suo minun pysyä kiinni päätöksessäni.
Anna minulle voimaa vastustaa tuollaisenkin rakkauden kiusauksia,
millaiset ne lienevätkin.»

Tädin rakkaus oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen houkuttelevana
kiusauksenaan. Hänen isänsä oli levännyt haudassansa kaksikymmentä
vuotta, mutta tädissä oli elänyt hänen henkensä — hänen pyrkimyksensä.
hänen pelkonsa ja epäilyksensä ja hänen elämänkokemuksensa. Siinä
oli alku Philipin onnettomuuteen, hänen alentumukseensa ja syvän
kaksinaisuuden ensimmäinen syy. Hän oli saavuttanut kaiken, mitä
silloin oli menetetty, hän oli voittanut kaiken, mitä hänen pienessä
maailmassaan saatettiin voittaa, mutta minkä arvoista se kaikki oli?
Minkä hinnan hän siitä kaikesta oli maksanut? »Mitä se auttaisi
ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi
vahingon?»

Philip painoi huulensa kylmälle otsalle. »Sinä suloinen olento, suo
minulle anteeksi! Jumala vahvista minua! Älä salli voimani loppua
viimeisessä koetuksessa.»




XV.


Philip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä
haudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla
puolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä
rauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää
hopeapajua pari askelta tiehen päin.

Kun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän
järjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut
nimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut
viime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa.
Suuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat
revontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen,
menossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen
auringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet
ja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli
olisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi
tulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen
ukkosen jyminä.

Pysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen
ratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui
kuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän
seisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.

Jos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän
olisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa
valahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän
kuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty
Man-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!»
hän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen
lankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista
huomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä
kärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?

Lähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti
onnitella teidän ylhäisyyttänne.»

»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin
syötävää.»

Jollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen
iloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän
ylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

Seuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti
hymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä
ja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän
unettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan
sisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään
häkeissään alakerrassa.

»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.

Hän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:

    »Pysy rohkealla mielellä, rakkaani;
    minä olen pian luonasi.»

Tämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän
pisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen
itse postiin.

Hänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää
tässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua
rotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.




XVI.


Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua
ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä
oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille
tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.

»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta.
»Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme
häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi
puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa
kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»

Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli
yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat
iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he
ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan
taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»

Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat
menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti
heidän ohitsensa.

»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.

Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen»,
ja Caesar on tullut hulluksi.»

Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli
puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä,
että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.

Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan
sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat
siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt
paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta,
toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat
sillä palavaa olkikattoa.

Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä
sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin
päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja
ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei
hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut
taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»

Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta
mustat kuin padan kylki.

Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen
ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun,
ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki,
herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»

Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se
mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.

»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen
käsivarteensa.

Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja
tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle
kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine.
Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri
valitti.»

Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän
kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä
lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen
puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.

Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä
hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin
ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista
vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa
sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt
Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat
vanhat isänsä perikatooni.»

Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja
huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»

Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten
sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja
hänen riemuhuutonsa.

Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule
kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein,
sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä
takaisin.

»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.

»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.

»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»

»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään,
kun aloimme; me alamme uudestaan.»

Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä
omalla koruttomalla tavallaan.

»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat
musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä
uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»

»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan
kuivaa.»

»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat
minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun
huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»

»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan
muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»

»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä
lumivalkiaksi tulisin.»

»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt
vain mukaan!»

Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta.
Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat
pimeään.




XVII.


Philipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli
kuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli
kirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että
avioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana.
Vaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.

»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin
kiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri,
»tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta
naisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän
tähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»

»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.

»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen
hairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi
itkemään.»

Mutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä
oli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen
ilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän
saattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä,
Philipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta
hänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa:
»Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä —
kaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!

Koko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle.
Hän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt
ensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että
heidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää
koko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä
oli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti
sydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua —
melkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä
merkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän
oli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle
vankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä
sitä enemmän.

»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen
pian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja
surullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja
valmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun
minulla on rinnallani se, jota rakastan.»

Seuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden
tullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani!
Vihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän
lapsemme?»




XVIII.


Philipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa
ja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli
kaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.

»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja
tietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan
tänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa
virkanimityksenne.

P.S. — _Yksityistä_. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö
on nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan
minä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää,
mutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin
teidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta
hänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä
kyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että
tässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»

Philip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin
kuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä
sinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»

Philipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti
työskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia
kilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli
ollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat
juhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää
juhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.

»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein
terve.»

»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua,
kun aika tulee.»

Maailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut
hetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua
pirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut
paholaisen pilkkanauru.

Hän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti
tietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen
killinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen
edellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä
kaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka
unohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin
osoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä
hänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.

Philip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen
hoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki
suunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu
hän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat
julmia ja herättäisivät vastustusta.

Maanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan
Balluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja
kuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan
kaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön.
Toiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu
kuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille
määräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta
mahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin
kiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.

»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle
teen?»

»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.

Jem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä
minuutilla.»

»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»

Peten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain!
Taivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»

Philip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin
sairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi.
Kohtaus oli oleva tuskallinen.

»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete
astui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat
parhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin
ennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat
juovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti
ihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei
kuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja
lähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.

»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»

Pete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää
kallellaan.

»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.

»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida,
kuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt
jo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se
ilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä,
miten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen
tekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin
muorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne
saattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit
hiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän
ja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi
askel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän
olisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan!
Sinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin
selkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin
taulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun
koko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja
entäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta
sinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen
ja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella
kuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja
kaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen
»Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin
työpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen
pienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»

»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.

Lapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil
koetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.

»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi

»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.»
Hän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua,
Phil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —»
sitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on
asia.»

»Taasko?»

»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin,
siten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin
ilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin
ikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy
juosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen
on minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin
suuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan
kuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää.
Meri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.

Philip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä
sinne kauaksi?» hän sammalsi.

»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia
ei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden
käänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia
haluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen
viipyväni matkallani jokseenkin kauan.»

Philip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.

»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen
keskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille
tovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly
posteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee
sille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on
ainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»

Peten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan
näköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä
minusta, se vanha vekkuli.»

Koira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.

»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä
kuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta
sitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava
ukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai
ei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en
kuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi
sitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti
suorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha
raukka.»

Pete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin
hiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä
menin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin.
Silloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun
jäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi
antanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei
sekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika
tulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle,
että minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei —
onnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun
sydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!»
— karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä
päivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida
täällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»

Hän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja
sitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.

»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä
pyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin,
ja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon,
että he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi
kuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä,
että minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi
päivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko
ajan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä
man-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa
täältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua
laiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä
sanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä,
kukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil?
Niin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»

Hän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä
menet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin,
että se tapahtuu sangen pian.»

Philip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja
vähäpätöiseksi.

»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen
tyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa
kauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä
silloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee
mastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että
kotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla
ja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»

Hän veti kaikin voimin piippuansa.

»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle —
mutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi
haisevat sala vuotta tämän jälkeen.»

Philipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.

»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa
ponnistaen.

»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne
tullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan
ole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi
antaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat
tyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia
höyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»

Philip keskeytti hänet kiihkeästi: »Aiotko jättää hänet Mummille?»

»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo
vanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa
ja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän
menee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina
otettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin —
mutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»

»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut
päätänsä.

»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin
minä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»

»Pete!»

Philip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut
sanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet.
Ja Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion
osoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni,
'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle
et voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän
pitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla
sille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»

Philip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.

»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.

»Ei, ei!»

»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista
maatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja
vienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen
lähtenyt.»

Philip koetti väittää vastaan.

»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo,
eikös ole?»

Philip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.

Ulkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.

»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät
patjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä
— saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin
itse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen
minä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa
ylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein
tyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli
nuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin
mistään valokuvasta.»

Pete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet
minä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon!
Missä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään
häpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen.
Ja sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä
valkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana
siitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan
iskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi
saamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean
kätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja
nouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut
Jumalasi kanssa.»

Pete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä
taskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies
tuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli
niin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä
luulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni
kokonaan.»

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus
musersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete
saisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi
häpeästä.

Lapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti
käteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.

»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt?
Hän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii
aamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän
maailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule
tänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä
tavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu
meidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja
jos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy!
Ei voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa
ja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana,
lemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan
kuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»

Pete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä
hyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen
mereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi
silmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti
naurahtaen heittäytyi Peten syliin.

»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt
kauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini.
Mutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat
tuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen
nyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot
toisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»

Philip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.

»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.

»Kolme — neljä — astu nyt!»

Lapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin,
kuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä;
Philip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.

Hetkisen päästä hän huudahti kohottamatta silmiänsä: »Pete!»

Mutta Pete oli salaa hiipinyt ulos huoneesta.

»Pete, missä sinä olet?»

Missä hän oli? Hän oli ulkona itkien kuin lapsi — ei, kuin mies —
ajatellessaan sitä onnea, jonka oli jättänyt yläkertaan.




XIX.


Sinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St.
Patrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen.
Sataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin
kojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja
purjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka
tuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun
kohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta.
Silloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas
satamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään,
lapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua
ja reippaita huudahduksia.

Joku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden
kuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti
paikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi
itsensä pitänyt valita kuvernööri.

»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania
tietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät
merelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora
heitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin
sivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin
lokia merelle koillisen puhaltaessa.

»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin,
Jem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»

Kukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain
reippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua,
kunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui
niiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä
koiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin
olisivat olleet hulluina ilosta.

Kesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen
lakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen
pikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin
hämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen
edessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja
kuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi
häntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa
nuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja
irvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.

»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?»
sanoi mies.

Hetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan
ei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli
palannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että
matkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti
laivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään
rakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes
löysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi.
Sitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen
toimiansa.

Viimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan
selvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka
löi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen
suunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja
vastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa
veneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja
niin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja
miehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.

Muuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana,
piti pikku tyttöä olkapäällänsä.

»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen
takanansa.

»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin.
Runsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta
nyt en minä enää kykene.»

»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden
vuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan
pahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina
muistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»

»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha
kalastaja.

»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei
sekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa
mieltä, toveri?»

»Olen kyllä, herra, olen.»

Viimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje
oli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu
laiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi
painuneet kasvonsa kaupunkia kohden.

Kuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös
sinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»

Tytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain
askelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen
hyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä
kumarassa ja laahaavin askelin.

Kun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen
silmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies
koirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin
päähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat
vaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se
mahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen
välitse.

Mies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli
sitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko
sinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös
ole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista
matkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»

Hän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän,
pisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran
heittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean
valituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli
kohisten laiturin seinää.

Mies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.

Yö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen
yhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei
pidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle.
Neljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki
näyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan.
Ensimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien
takana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut
julistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas
hänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi
kenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea,
pettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen
salaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta
teki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat
kavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle —
olipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano
mitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole
olemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta
sinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa
sinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»

Jumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen,
liian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla
lahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut
ratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.

Mutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari
harhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki
saisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto
— valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut
pikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden
yli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu
tuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin
arvostansa.

Hän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa
petettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet
heidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa
kiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain
ihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka
käytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka
tarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita
hänen sielunsa.

Silloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä
— kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren
rajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka
silloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota.
Oh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!

Hetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja
nämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.

Unessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa
Castletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen
parlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen
avaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun
hän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka
liekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin»,
sanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään
niiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista
vei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi
vartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari!
Pyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat
naisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on _hänen_
koppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty.
Menkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona.
»Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme
tältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin,
mutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten
vastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin
vain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta
onko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo
langenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun.
Pois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa
vihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja
kuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.

Se oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui
taivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa
alle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä
ja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.

Jem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin
koristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti
oli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät
antaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi
kunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He
aikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.

»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.

Jem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä
aivan outo.

»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»

»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»

Mitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen
liian syvästi?




XXI.


Aamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään
kukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit
hymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat
toisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää.
Tien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi
kohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari
astui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin
Rauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.»
Kaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen
kuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.

Philip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota
seurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka
muodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla
liehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi
heihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi.
Piispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa
järjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.

Tynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset
olivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin
pojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä
paikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.

Onneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi,
kuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»

Harry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje
mukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät
itse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan
he olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello
kaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin
vesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät,
mitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain
ystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»

Onneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,
että se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen
hulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman
ruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys
eivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä
häntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta
voittajana.

Jem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne!
Kuunnelkaa!»

Castletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä
sorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme!
Eläköön, eläköön, eläköön!»

Kaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari.
Siihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr
hoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä
ansaitset.»

Vauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.

»Aja kovemmin», huudahti Philip.

»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti
Jem-y-Lord.

Liput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa
lyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän
suosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.

Philip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen
päänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui
huminana nämä tervehdyshuudot.

He ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat
hevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.

Hän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle.
»Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen
selkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin
ilakoiva, ratiseva valkea.

Rykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun
vaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti
rykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»

Kaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä
lausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan,
jossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta
tuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs
heidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren
korkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut
niin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien.
Tuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli
kulunut jo pari vuosisataa.

Philip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto
raikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti
neuvostosaliin.

Muutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat
keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan
monta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta.
Kuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella,
jossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus
kilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta
lausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten
erittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu
saaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa
historiaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan
toimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat
ja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä
toivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen
nuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.

»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa
vastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun
sydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi
minulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte
katumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut
tervetulleeksi lausuneet.»

Ihmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät
voineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu;
he päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten
vastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he
kuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on
vaatimaton.»

»Pyydän anteeksi, hyvät herrat», sanoi Philip, »minun täytyy vetäytyä
omaan huoneeseeni.»

Kuvernöörinsihteeri seurasi häntä puhellen:

»Ah, tänään Tom Christian-parka tuntisi itsensä ylpeäksi — ylpeämmäksi
kuin jos tämä kunnia olisi tullut hänen omalle osallensa — tuhat, tuhat
kertaa ylpeämmäksi.»

»Olkaa armollinen, olkaa armollinen ja jättäkää minut yksin», sai
Philip sanotuksi.

»En suinkaan tahtonut loukata teitä, Christian», pyyteli sihteeri
anteeksi.

Philip laski lämpimästi toisen kätensä hänen olalleen. Voimakas mies
sai kyyneleet silmiinsä ja palasi toveriensa luo.

Seinän takaa kuului epäselvää sorinaa ja tohinaa. Tämä oli tuomarin
yksityishuone, jota hän käytti silloin kun istui käräjiä täällä. Toinen
kahdesta ovesta johti tuomarinistuimelle. Kuten tavallisesti, seisoi
muuan konstaapeli vartioimassa sitä ovea. Mies avasi leukahihnan ja
otti kypärän päästänsä. Hänen tukkansa oli aivan harmaa.

»Onko istuntosali täysi?» kysyi Philip.

Konstaapeli kurkisti katsomareiästä. »Tungokseen asti, teidän
ylhäisyytenne.»

»Pitäkää käytävät vapaina.» »Kyllä, teidän ylhäisyytenne.»

»Onko oikeuden kirjuri saapuvilla?» »On, teidän ylhäisyytenne.»

»Entäs vankilan päällikkö?» »Alakerrassa, teidän ylhäisyytenne.»

»Sanokaa molemmille, että ovat saapuvilla.»

Konstaapeli pisti avaimen oveen ja jätti huoneen. Jem-y-Lord hyökkäsi
sisään innoissaan ja hikoillen.

»Entinen kuvernööri on tulossa ruohokentällä. Hän on täällä tuossa
paikassa, herra.»

»Anna minun peruukkiin ja vaippani.»

»Tuomarin peruukkiko, teidän ylhäisyytenne?

»Niin.»

»Nyt käytätte sitä viimeistä kertaa.»

»Niin, viimeistä kertaa, poikaseni.»

Ulkoa kuului kannusten kalinaa ja rummun pärinää.

»Nyt hän on täällä», selitti Jem-y-Lord.

Philip kuunteli. Kohina kaikui häneen asti avoimesta ovesta ja
kumisevasta käytävästä, niinkuin aaltojen pauhu luolaan kahlehditulle
vangille.

»Kate kuulee sen myöskin.» Tämä ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään.
Mielikuvituksissaan hän näki Katen kokoon kyyristyneenä takan ääreen
vankilassaan painaen kätensä korviinsa, ettei kuulisi ulkoa tulevia
iloisia ääniä, jotka kaikuivat viiltävinä näissä tavallisesti
äänettömissä ja synkissä muureissa.

Jem-y-Lord kurkisteli katsomareiästä. »Nyt hän lähestyy tuomarin
penkkiä, herra. Neuvoston herrat seuraavat häntä ja koko sali on täynnä
naisia.»

Syvästi liikutettuna kulki Philip edestakaisin huoneessa. Viereisessä
salissa oli epäselvä mumina kiihtynyt vilkkaaksi puheensorinaksi.

Konstaapeli palasi mukanansa oikeuden kirjuri ja vankilan päällikkö.

»Kaikki on valmiina, teidän ylhäisyytenne», sanoi oikeuden kirjuri.

Konstaapeli käänsi avainta ovessa ja seisoi käsi oven kahvassa.

»Vain hetkinen — odottakaa hetkinen», pyysi Philip.

Kiusauksen viimeiset tuskat kiduttivat nyt häntä. Sisäinen ääni tuntui
kysyvän, mitä oikeutta hänellä oli kutsua ihmisiä tänne tehdäksensä
heistä pilkkaa. Ja toinen ääni tuntui nauravan hänen teatterimaisille
tempuillensa koota arvohenkilöitä yhteen ja lähettää heidät sitten
tyhjin toimin kotiinsa kuin pahanilkiset koululapset.

Tämä ajatus askarteli kiihkeästi hänen mielessänsä sanoen hänelle, että
hän pöyhkeili, että hän teki suuren numeron omasta onnettomuudestansa,
että hän oli näyttelijä ja että minkä vaikutuksen hänen aikomansa
kohtaus tekisikin, olisi se tarpeeton, sopimaton ja halveksittava.
»Sinä puhut häpeästäsi ja alennuksestasi — mikään parannus ei voi niitä
huuhtoa pois. Sinä tulit tänne uskotellen itsellesi, että peseydyt
puhtaaksi ja vapaudut entisyydestäsi — ihmisvoima ei voi sitä tehdä.
Turhuutta, turhuutta ja samalla järjettömyyttä! Entistä enemmän
narripeliä ja kerskailua ja isku oikeuden arvokkuudelle!»

Näiden ajatusten ja tuskain kiduttaessa häntä hän tuli ajatelleeksi,
että voisihan hyvinkin antaa päivän juhlallisuuksien tapahtua
häiriöttä, voisi ottaa vastaan kuvernöörin viran, koska ihmiset sitä
odottivat ja vasta sitten ehtisi antaa saaren yhteiskunnallisille
ennakkoluuloille iskun ottamalla Katen vaimoksensa. »Ei ole vielä liian
myöhä», kuiskasi kiusaaja.

Philip pysähtyi ja muisti ne kaksi kirjettä, jotka hän eilen oli
lähettänyt. »Jumalan kiitos, nyt _on_ jo liian myöhäistä!» hän virkahti.

Hän oli lausunut sanat ääneen ja läsnä olevat virkamiehet katsahtivat
häneen. Jem-y-Lord seisoi hänen takanaan vavisten ja purren huuliaan.

Oli todellakin liian myöhäistä enää taipua tähän kiusaukseen. Ja miten
julmaa, turhaa ja ellottavaa olikaan kuunnella enää sen ääntä! Hän
oli ollut kyllin kauan maailman palvelija; hän tahtoi tästä hetkestä
asti olla sen herra. Ei väliä, vaikka kaikki hornan henget nauraisivat
hänelle! Hän tahtoi kuitenkin toteuttaa päätöksensä. Ainoastaan yhdellä
ehdolla hän saattoi elää maailmassa — hänen tuli luopua siitä kokonaan.
Ei ollut kuitenkaan olemassa kuin yksi keino maailmasta luopumiseen
— hänen tuli luopua siitä palkasta, minkä maailma antoi, ja riisua
yltänsä naamari ja valheverho. Hän ei ollut tehnyt syntiä vain Katea ja
Peteä, vaan koko saarta vastaan ja saaren tuli myöskin antaa hänelle
vapaus.

Hitain, epävarmoin askelin hän lähestyi ovea, mutta päästyänsä parin
askeleen päähän konstaapelista hän pysähtyi. Hän hengitti kuuluvasti.
Jos virkamiehet olisivat lähemmin tarkastaneet häntä tällä hetkellä,
he olisivat luulleet häntä mieheksi, joka on matkalla mestauspaikalle.
Mutta poliisi seisoi hänen edessään valtavasti eteensä tuijottaen
kypärä toisessa kädessä ja toinen valmiina oven kahvassa.

»Nyt», sanoi Philip syvään huoaten.

Monet kasvot kurkottuivat esille, hajuvedet tuoksuivat, nenäliinat
liehuivat ja puhkesi suosionosoitusten myrsky.

Philip oli astunut Oikeussaliin.




XXII.


Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen kasvojensa kauhistavan väsynyt
ilme ja kalpeus, joka valkean peruukin ja mustan virkapuvun vuoksi oli
tavattoman silmään pistävä. Hänen suuret silmänsä leimusivat kuin tuli.
»Miekka on huotraansa liian terävä», kuiskasi joku.

Tärkeänä hetkinä voimakkaat ihmiset pitävät kaikki muut ihmiset
jonkinlaisen välimatkan päässä. Kukaan ei voi heitä lähestyä. He
kulkevat eteenpäin omin voimin ja seisovat tai kaatuvat yksin. Kaikki
nousivat ylös Philipin astuessa saliin, mutta kukaan ei tarjonnut
hänelle kättänsä. Yksinpä entinen kuvernöörikin kumarsi hänelle vain
kuvernöörin istuimelta valtakatoksen alla.

Philip asettui tavalliselle tuomarinpaikalleen kuvernöörin oikealla
puolella, sillä vasemmalla puolen istui piispa. Piispan takana oli
yliprokuraattorin paikka ja Philipin taakse oli kuvernöörinsihteeri
asettunut. Suosionosoitukset, joilla Philipiä tervehdittiin, päättyivät
kättentaputukseen, joka vähitellen heikkeni ja häipyi, niinkuin
rannasta palaavan aallon kohina. Kun oli syntynyt hiljaisuus, nousi
Philip ja kuvernööriin kääntyen virkkoi:

»En tiedä, muistaako teidän ylhäisyytenne, että tänään on lainmukainen
käräjäpäivä.»

Kuvernööri hymyili ja naurunhymähdys kävi läpi koko salin.

»Sen jätämme toiseen aikaan», hän sanoi, »tänään meillä on tärkeämpää
tehtävää.»

»Suokaa anteeksi teidän ylhäisyytenne», väitti Philip» »minä olen vielä
tuomari. Luvallanne annamme kaiken käydä laillista latuaan.»

Seurasi lyhyt äänettömyys, kysyvä katse ja kylmä vastaus: »Tietysti,
jos haluatte, mutta teidän velvollisuudentuntonne — —»

Naiset parvekkeella olivat lakanneet löyhyttelemästä viuhkoillaan,
edustajat liikahtivat levottomasti tuoleillansa alhaalla salissa.

Oikeudensihteeri tunkeutui esille tuomarinpenkin luo. »Tälle päivälle
on ainoastaan yksi juttu, teidän ylhäisyytenne», hän kuiskasi
Philipille.

»Ilmoittakaa se julkisesti, sihteeri», määräsi Philip. »Mikä juttu se
on?»

Sihteeri selitti lyhyesti: Juttu koski erästä nuoria naista, joka oli
koettanut lopettaa päivänsä Ramseyssä ja ollut siitä asti pidätettynä.

»Kuinka kauan hän on ollut vangittuna?»

»Seitsemän viikkoa, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa minulle kirja, että saan kirjoittaa alle määräyksen hänen
vapauttamisestaan.»

Kirja tuotiin tuomarin korokkeelle. Philip kirjoitti alle, antoi sen
takaisin sihteerille ja sanoi kääntyen vankilan päällikköön:

»Mutta säilyttäkää häntä siksi, kunnes joku tulee häntä noutamaan.»

Tämän toimituksen aikana oli vallinnut jäätävä hiljaisuus. Kun se oli
ohi, alkoivat naiset hengittää vapaammin. »Muistattehan tuon jutun
— jätti miehensä ja pienen lapsensa — sittemmin saanut avioeron,
kuten olen kuullut — kelvoton olento.» »Ah, kyllä muistan! Eikö häntä
kuulusteltu ensimmäistä kertaa juuri samana päivänä, jolloin tuomari
sairastui?» »Miehet ovat aina liian helliä kohdellessaan tuollaisia
olentoja.»

Philip oli noussut taaskin. »Teidän ylhäisyytenne, minä olen täyttänyt
tuomarina viimeisen velvollisuuteni.» Hänen puheensa oli käheätä ja hän
näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä.

Entisen kuvernöörin lämpö oli hiukan kylmennyt tämän odottamattoman
keskeytyksen aikana. Siitä huolimatta arpi oli kohonnut selvemmäksi
hänen otsallansa ja hän nousi hymyillen seisoalleen. Samana hetkenä
myöskin kuvernöörinsihteeri astui esille ja asetti kaksi kirjaa
hänen eteensä pöydälle — Uuden Testamentin, jonka nahkakannet olivat
kuluneet, ja Liber Juramentorum'in, valakirjan.

»Vaikka minä», alkoi entinen kuvernööri, »joka päivä yhä kasvavalla
kaipauksella ajattelen niitä katkenneita siteitä, jotka joksikin aikaa
olivat kiinnittäneet minua tähän kauniiseen saareen, minulle kuitenkin
tuottaa lohdutusta se tieto, että seuraajakseni on nimitetty mies,
jonka erinomainen lahjakkuus ja tahraton kunnia ja menneisyys minulle
ovat hyvin tunnetut. Hän tulee suojelemaan sitä itsenäisyyttä ja
riippumattomuutta, jota tämä saari on ammoisista ajoista asti saanut
nauttia samalla kuin hän edelleen säilyttää ja arvossa pitää sitä
uskollisuutta, jota tämä kansa aina on kruunua kohtaan osoittanut.
Minä rukoilen Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta hänen hallituksellensa,
että hän, jos kerran tulee hetki, jolloin hän on samassa asemassa kuin
minä tänä päivänä, voisi yhtä selvään ja kiitollisena muistaa sitä
ystävyyttä, jota aina on hänelle osoitettu, ja että hän yhtä suurella
kaipauksella kuin minä lausuu jäähyväisensä Man-saaren kansalle.»

Sen jälkeen kuvernööri tarttui virkasauvaan antaen merkin nousta, jota
myös heti seurattiin. »Ja nyt, herra», hän sanoi kääntyen hymyillen
Philipiin. »Tehdäksemme kaikki lakien mukaan, kuten te sanotte,
sallikaa minun ensiksi saada hänen Majesteettinsa valtakirja, jolla
teidät on virkaan nimitetty.»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Philip sanoi selkeällä, kylmällä
äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, minulla ei mitään valtakirjaa ole. Sen
valtakirjan, jonka olen saanut, olen palauttanut takaisin. Minulla ei
sen vuoksi ole oikeutta tulla asetetuksi kuvernöörin arvoon. Samalla
olen eronnut myöskin tuomarin virasta, ja vaikka eronpyyntööni ei vielä
ole suostuttu, en minä tosiasiassa ole enää missään valtion virassa.»

Mykkänä hämmästyksestä, ihmettelevin ilmein kaikki tuijottelivat
puhujaan. Joku oli noussut ylös tuomarinpenkin takana. Se oli
kuvernöörinsihteeri. Hän ojensi kätensä aivan kuin koskeaksensa
Philipin olkapäähän, mutta hillitsi itsensä ja astui alas taas.

»Arvoisat neuvosherrat ja kansanedustajat», jatkoi Philip, »te
luulette, että olette kokoontuneet katselemaan miestä, joka syöksyy
kuolemaa synkempään kuiluun. Olkoon niin. Teillä on kuitenkin oikeus
vaatia selitystä ja minä olen täällä antaakseni sen. Mitä olen tehnyt,
on tapahtunut omantunnon pakotuksesta. Minä en ole sen aseman arvoinen,
mikä minulla on, vielä vähemmän olen sovelias siihen asemaan, mitä
minulle on tarjottu.»

Philipin takaa kuuluva epäselvä huudahdus keskeytti häntä hiukan.

»Ah, älkää luulko, vanha ystävä, että minä tässä puhun
turhanpäiväisesti alentaen omia ansioitani. Mieluummin olisin
toivonut, ettei minun olisi tarvinnut puhua selvemmin, mutta mikä on
välttämätöntä, sen täytyy tapahtua. Teidän ylhäisyytenne on puhunut
minun tahrattomasta kunniastani. Suokoon Jumala että niin olisi, mutta
synti on kuitenkin sen syvästi tahrannut.»

Hän vaikeni, koetti alkaa uudelleen ja vaikeni taas. Sitten hän jatkoi
täydellisen hiljaisuuden vallitessa hiljaa ja koruttomasti: »Minä olen
viettänyt kaksinaista elämää. Sen elämän rinnalla, jonka te olette
nähneet, on ollut toinen — Jumala yksin tietää, kuinka täynnä se on
ollut väärintekoja, alhaisuutta ja häpeää. Minun velvollisuuteni ei ole
sekoittaa ketään muuta tähän tunnustukseeni. Riittäköön, kun sanon,
että menestykseni ja urani on perustettu petokseen ja ryöstöön, että
olen pettänyt sen naisen, joka on rakastanut minua koko sydämestään
ja että olen ryöstänyt sen miehen, joka on luottanut minuun kaikesta
sielustaan.»

Ihmiset alkoivat hengittää kuuluvasti. Joku veti tuoliansa puhujan
takana. Kuvernöörinsihteeri oli noussut jalustalle. Hänen punakoilla
kasvoillansa kuvastui voimakas mielenliikutus.

»Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne», hän alkoi epävarmasti ja sammaltaen
syvällä bassoäänellänsä, »ehkä teidän ylhäisyytenne tietää samoinkuin
me kaikki tällä saarella tiedämme, että hänen kunnianarvoisuutensa on
juuri äskettäin toipunut pitkällisestä ja vaikeasta sairaudesta, johon
ylenmääräinen työ ja liiallinen velvollisuudentunto on ollut syynä ja
että — tosiasiassa, että — no, ettemme peittelisi totuutta, että — —»

Sanomaton helpotuksen huokaus kuului koko salissa ja kuvernööri, jonka
kasvot olivat valahtaneet hyvin kalpeiksi, nyökytti hyväksyvästi
päätänsä. Mutta Philip vain hymyili surullisesti päätänsä pudistaen.

»Minä olen ollut sairas», hän myönsi, »mutta en siitä syystä, kuin
tässä on sanottu. Jumalan oikeudenmukainen rangaistus on kohdannut
minua.»

Kuvernöörin kirjuri laskeutui takaisin.

»Tuli se hetki, jolloin minun täytyi istua oikeutta ja tuomita
omaa syntiäni, hetki, jolloin hän, joka oli menettänyt kunniansa
luottamuksesta minuun, seisoi syytettynä minun edessäni. Minä, joka
olin ollut ensimmäinen syy hänen onnettomuuteensa, istuin tuomarin
penkillä tuomitsemassa häntä. Hän on nyt vankilassa ja minä olen
täällä. Sama laki, joka on tuominnut hänelle häpeällisen rangaistuksen,
on kohottanut minut kunniaan ja valtaan.»

Ääretön hiljaisuus, kylmä kuin aamu ennen päivän sarastusta, vallitsi
salissa. Sukkelalla vaistolla, joka valtaa joukot suurina hetkinä,
ihmiset ymmärsivät sinä hetkenä kaiken — epäpuhtauden sen miehen
luonteessa, joka oli näyttänyt niin puhtaalta, alhaisuuden ja valheen
siinä elämässä, joka oli näyttänyt niin jalolta.

»Kun kysyin itseltäni, mitä minun nyt olisi tehtävä, oli minulla
ainoastaan yksi ratkaisu valittavana. Minun oli aivan mahdotonta
istua oikeutta, koska itse olin väärä ja samalla tulin ajatelleeksi
korkeampaa tuomioistuinta, jonka edessä kerran saisin kaikesta vastata.
Minun täytyi lakata olemasta tuomari. Mutta tämä turvasi vain elämäni
tulevaisuudessa, mutta ei rangaissut minua entisyydestäni. En voinut
antautua maallisen oikeuden rangaistavaksi, koska en ollut rikkonut
maallista lakia vastaan. Ulkonainen laki ei voi asettaa ihmisen
omaatuntoa tilille. Se täytyi hänen itsensä tehdä.»

Hän vaikeni taaskin ja jatkoi sitten tyyneesti: »Minun tuomioni on
tunnustaa julkisesti syntini ja kieltäytyä kaikista niistä maallisista
eduista, jotka olen ostanut toisten kärsimysten hinnalla.»

Ei ollut enää mahdollista epäillä hänen sanojensa merkitystä. Hän oli
tehnyt syntiä ja korjannut synnistänsä sadon. Se sato oli tuottanut
hänelle suuria ja loistavia etuja, mutta nyt hän oli luopunut niistä.
Kunnianhimoisimmatkin unelmat olivat täyttyneet, ihmeet elämässä
toteutuneet, maailma lepäsi voitettuna hänen jalkainsa juuressa,
mutta hän hylkäsi ne kaikki. Kylmä hiljaisuus salissa oli muuttunut
lämpimäksi kunnioitukseksi. Hän kääntyi valamiehiin, mutta kaikkien
silmät olivat maassa. Silloin hänen omakin katseensa painui.

»Kunnioitettavat neuvostoherrat, te, jotka olette palvelleet
kunnialla tätä saarta niin kauan, ehkä te moititte minua siitä, että
olen kutsunut teidät kuulemaan tänne tätä tunnustusta. Mutta jos
te tuntisitte sen kiusauksen, joka houkutteli minua pakenemaan ja
jättämään tunnustuksen tekemättä, kääntämään selkäni menneisyydelle,
heittämään kaikki kohtalon syyksi, syyttämään elämää ja olosuhteita
ja vakuuttamaan itselleni, etten voinut menetellä toisella tavalla,
niin te uskoisitte, että se ei ollut helppoa ja Jumala tietää, ettei
se ollut myöskään turhaa, että vaivasin teitä tulemaan tänne näkemään
nousuani häpeäpaaluun.»

Hän kääntyi uudestaan yleisöön.

»Arvoisat maanmieheni, hyvät naiset ja herrat, teille, jotka olette
osoittaneet minulle niin suurta hyvyyttä, niin paljon enemmän
ystävyyttänne kuin luonteeni oikeuttaa tai käytökseni ansaitsee, teille
sanon jäähyväiseni; mutta en sano niinkuin se, joka lähtee maasta pois.
Kun minä voitin mielitekoni karata tunnustamatta, voitin samalla halun
ollenkaan lähteä täältä pois. Täällä, jossa elämäni on luhistunut
raunioiksi, täytyy myöskin uuden elämäni alkaa. Vain täällä se on
myöskin oikea. Tällä saarella, jossa kaikki tuntevat lankeemukseni, on
tapahtuva nousemisenikin — se on oikeus ja kohtuus — nouseminen, joka
vaatii ankaraa taistelua, surua ja kyyneleitä. Mutta jos se tapahtuu,
tapahtuu se oikealla tavalla. Se voi viedä vuosia, monia vuosia, mutta
minä tahdon odottaa — olen valmis tekemään työtä. Ja samalla hän, joka
oli arvokas jakamaan korkeimman kunniani, tahtoo jakaa myöskin syvimmän
alennukseni. Sellainen on kaikkien naisten osa — Jumala siunatkoon ja
tukekoon heitä!»

Hänen syvä liikutuksensa tarttui kaikkiin.

»Ehkä te pidätte minua surkuteltavana. Elämässäni on ollut hetkiä,
jolloin todellakin olen ollut surkuteltava, mutta ne ovat olleet
niitä aikoja, niitä synkkiä hetkiä, jolloin teidän ylenmääräinen
kiitollisuutenne on osoittanut minulle suunnatonta suosiota ja
huomaavaisuutta, ja minua on lakkaamatta seurannut varjo, joka on
huutanut: »Philip Christian, ne pitävät sinua oikeana tuomarina — sinä
et ole oikea tuomari; ne luulevat sinua rehelliseksi mieheksi — sinä
et ole rehellinen mies.» Älkää surkutelko minua nyt, kun synkät hetket
ovat ohi, kun uusi elämä on alkanut ja kun vihdoinkin saan kuunnella
oman sydämeni ääntä, joka on aina ollut Jumalan ääni.»

Hänen silmänsä loistivat, hänen suunsa hymyili.

»Jos tietäisitte, kuinka vähällä olin antaa asioitten kulkea sitä
latua, jolle ne olivat lähteneet, peitellä syyllisyyteni, salata
todellinen luonteeni, elää häpeässä ja kuolla teeskentelijänä, te
pitäisitte nyt onneani kadehdittavana. Hyvästi, hyvästi, Jumala teitä
siunatkoon!»

Ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, että hänen äänensä oli vaiennut,
hän oli kadonnut tuomarin korokkeelta ja tuomarin tuoli oli tyhjä.
Silloin ihmiset katsoivat liikutettuina toistensa hämmästyneitä
kasvoja. He seisoivat yhä, sillä kenenkään mieleen ei ollut johtunut
istuutua.

Mitään puheita ei enään pidetty sinä päivänä. Virkkaamatta sanaakaan
tai antamatta pienintäkään merkkiä, kuvernööri laskeutui alas
paikaltaan ja juhlallisuus oli loppunut. Kaikki siirtyivät ovea kohti.
»Suuren hinnan hän tuosta kaikesta on maksanut», ajattelivat miehet.
»Kuinka paljon hän onkaan häntä rakastanut», ajattelivat naiset.

Sinä hetkenä löi vanha, kuningatar Elisabethin aikuinen kello linnan
tornissa kaksitoista, ja kalastajat Irlannin vesillä kohottivat
riemukkaan hurraahuudon kotona olevan ystävänsä kunniaksi. Voimakas
jyrinä kaikui kaupungissa. Sen oli synnyttänyt tykinlaukaus. Sitä
seurasi toinen ja vielä kolmas. Ne ammuttiin laivasta, joka juuri kynti
merta siitä ohi.

Philip muisti, mitä tuo merkitsi — ne olivat Peten viimeiset
jäähyväiset.




XXIII.


Puolta tuntia myöhemmin olivat linnan vankilanosasto, linnan piha
ja käytävät aina laskusillalle asti tungokseen saakka täynnä
väkeä. Naiset täyttivät molemmat portaat, jotka johtivat vankilan
kappeliin ja neuvostohuoneisiin. Miehet olivat kiivenneet aina
räystäihin asti, josta he katselivat linnan pihaa ja kiemurtelevaa
ympärysmuuria. Kaikkien katse oli kiinnitetty siihen oveen, joka johti
tutkintovankilaan ja käytävä sinne pidettiin vapaana.

Ovi avattiin ja Philip ja Kate astuivat ulos. Ei ollut muuta käytävää
ja siksi heidän täytyi valita tämä. Philip piti lujasti häntä kädestä
kiinni puoliksi johtaen ja puoliksi vetäen häntä eteenpäin. Näin
monien silmien vaivaamana Kate painoi päänsä alas, mutta ne, jotka
olivat lähellä ja saattoivat kyllin selvään nähdä hänen kasvonsa
huomasivat, että häpeä oli muuttunut onneksi ja pelko rakkaudeksi.
Philip oli kuin uudestisyntynyt. Suunnaton kalpeus hänen kasvoiltaan
oli kadonnut, ne loistivat nyt ja askel oli varma ja voimakas. Kaikki
huomasivat, ettei hän milloinkaan ollut näyttänyt noin voimakkaalta,
iloiselta ja jalolta. Tämä oli hänen voittonsa hetki, eikä se, mitä
sisällä oli tapahtunut: tämä, jolloin hänen syntinsä oli tunnustettu,
jolloin mikään hänen omassatunnossaan ei peloittanut häntä, jolloin
maailma ja sen kunnia ei enää voinut häntä houkutella ja hän astui
ulos vankilakopista käsi kädessä langenneen naisen kanssa, alkaakseen
yhdessä elämänsä uudestaan ja kulkeakseen uutta tulevaisuutta kohti.

Ja Kate? Hän kesti hänen kanssaan hänen tulikokeensa. Hyveellisien
sisariensa ja koko maailman edessä hän oli astunut rakastettunsa
rinnalla tämän alennuksen kuiluun, jossa tämä oli päässyt
itsekieltämyksen kukkulalle, häpeän ja kunnian korkeimmalle huipulle.

Hetkiseksi hän pysähtyi ja horjahti aivan kuin hänen päänsä yläpuolella
käyvä kuuma hengitys olisi hänet huumannut. Mutta Philip kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen ja sinä hetkenä hän oli voimakas taas.
Aurinko, joka paistoi suoraan korkean tornin yläpuolelta, valaisi
Philipin korkeuteen käännettyjä kasvoja, ja hänen silmänsä loistivat
kyynelten läpi.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAN-SAAREN TUOMARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.