Lapsuudenkoti

By Selma Lagerlöf

The Project Gutenberg eBook of Lapsuudenkoti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lapsuudenkoti

Author: Selma Lagerlöf

Translator: Helmi Krohn

Release date: February 20, 2025 [eBook #75430]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSUUDENKOTI ***

language: Finnish




LAPSUUDENKOTI

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suomentanut

Helmi Krohn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




SISÄLLYS:

Strömstadin matka.
  Lapsentyttö.
  Suuri vieras.
  Karlstadin matka.
  »Uddeholmin» hytissä.
  Kultasepän puodissa.
  Harmaa saari.
  Paratiisilintu.
  Muistolahja.

Vanhan emännöitsijän tarinoita
  Isoäiti.
  Lepokivimäen kummitus.
  Pastori Wennervik.
  Ukkohanhi.
  Sopulit.
  Ahti.
  Rykmentinkirjuri.
  Nostoväki.

Vanhoja rakennuksia ja vanhoja ihmisiä
  Kivimajat.
  Naha-arkku.
  Paalu-aitta.
  Renkituvan kamari.
  Neitsyt.
  Morsiuskruunu.
  Vackerfeldt.
  Orkesteri.

Uusi Mårbacka.
  Seitsemäntoista kissaa.
  Uusi navetta.
  Puutarha.
  Katonkannattimet.

Arkea ja juhlaa.
  Ettone.
  Mamselli Broström.
  Matka Kyöpelinvuorelle.
  Bellmanin laulu.
  Poikia ja tyttöjä.
  Vanha sotilas.
  Toivon maa.
  Kuoreitten aika.
  Elokuun seitsemästoista.

Jälkikirjoitus.






STRÖMSTADIN MATKA.




Lapsentyttö.


Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin
kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet
ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten
hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän
oli synkkä ja alakuloinen.

Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva
Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet
palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä
ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut
ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa
metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä
lähitienoilla.

Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli
tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä
osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa
kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki
nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin
lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva
Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla
lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan
sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja
eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha
hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan,
ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli
mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai
liikahtamatta.

No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen.
Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli
Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän
oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti
kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi
heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä
luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli
hiukankin aikaa.

Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi
täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa
siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin
lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi
ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin
pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina
lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin
olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.

Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras
koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten
oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten
kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät
ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista,
kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet
portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja
peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä
oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet
suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut
villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli
turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta
kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa
liepeestä kiinni.

Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo
nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine
nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin
suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon
tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään
ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus
tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.

Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän
huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä
kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se
ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi
suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi
odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin
hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen.
Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan,
ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui
mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien,
mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats
kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää
vähintäkään toivetta.

Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen
juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen
lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli
rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen
kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.

Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä
vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa
asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä.
Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut
suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he
säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut,
ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti
ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia
eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö
herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei
osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän,
niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla
oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten
lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että
tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä
reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!

Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä
pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä
aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.

Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme
pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo
nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne
korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin
uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja
vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat
ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä
lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan
ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.

Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin
käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin
näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan,
sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna,
pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu
päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön
tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei
ollut mitään päässä eikä kädessä.

Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja
lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet
ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet
kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja
heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen
vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän
kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.

Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme
tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada
niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että
märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan
sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa
tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.

Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen
pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen
parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se
oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva
toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat
leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin
lapsentytön kanssa.

Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku
tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään
ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa
merkillisen väsynyt ja voimaton.

Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän
sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin
kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki
kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen
päivällistä.

Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt
tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.

Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan
pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet
hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi
koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.

Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata
oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea
ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä
noutamaan.

Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin
voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.

Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen
jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet
hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.

Pikku tyttö kauhistui. Tuo voimattomuuden tunne, joka valtasi hänet,
kun ruumis ei tahtonut totella, oli niin kammottava, että hän muisti
sen kauan, kauan jälkeenpäin, niin, läpi koko elämänsä.

Hän alkoi tietysti itkeä. Hän oli epätoivoissaan ja suunniltaan, eikä
ketään aikaihmistä ollut lähellä häntä auttamassa ja lohduttamassa.

Kauan hän ei kuitenkaan ollut yksin. Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi
Mäki-Kaisa. »Eikö Selma tule päivällistä syömään?» sanoi hän. »Isot
ovat jo...»

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Pikku tyttö ei ajatellut lainkaan, että
kynnyksellä seisoi jörö lapsentyttö. Suuressa tuskassaan hän näki vain,
että aikaihminen, joka saattoi auttaa häntä, oli tullut huoneeseen, ja
hän ojensi hänelle käsivartensa.

»Ota minut, Mäki-Kaisa», huusi hän, »ota minut!»

Kun Mäki-Kaisa tuli vuoteen ääreen, kietoi tyttö kätensä hänen
kaulaansa ja painautui häntä vasten, niinkuin ei kukaan lapsi ennen
ollut tehnyt. Mäki-Kaisan olennon läpi kulki vähäinen vavistus. Hän ei
voinut saada ääntään oikein vakavaksi kysyessänsä: »Mikä Selman on?
Oletko sairas?» — »En osaa kävellä, Mäki-Kaisa», sanoi lapsi.

Silloin vahvat käsivarret nostivat hänet niin kevyesti, ikäänkuin hän
olisi ollut pieni kissanpoikanen, ja äkkiä tuo ankara ja vakava ihminen
tiesi, miten hänen tuli puhella lapselle.

»Ei Selman tarvitse silti itkeä», sanoi hän. »Minä kannan.»

Samassa pienokaisen suru oli kokonaan kadonnut. Hän ei pelännyt eikä
ollut onneton enää. Mitäpä sillä väliä, vaikkei hän osannutkaan itse
kävellä, kun Mäki-Kaisa tahtoi kantaa häntä? Ei kenenkään tarvinnut
sanoa sitä hänelle, hän ymmärsi sen itsestäänkin, että sillä, jolla oli
niin voimakas ja hyvä ystävä kuin Mäki-Kaisa, ei ollut mitään hätää.




Suuri vieras.


Johan ja Anna jätettiin kokonaan omiin heteisiinsä siinä hirveässä
hälinässä, jonka Selman sairaus sai aikaan.

Käsittäähän sen. Johan oli jo seitsemän vuoden vanha ja opetteli
lukemaan herra Tybergin johdolla. Hänhän oli poika, ja häntä pidettiin
miltei vanhimpana lapsena; tosin hänellä oli vanhempi veli, mutta
tämä ei ollut koskaan kotona, vaan oleskeli Filipstadissa äidinisän
ja -äidin luona. Ja äkkiä oli nyt käynyt niin, ettei kukaan muistanut
häntä, ainoastaan nuorinta tyttöä.

Ja mitä Annaan tuli, niin oli hän viiden vuoden vanha, ja hän osasi
jo ommella ja virkata, ja hän oli kaunis katsella ja vanhin tytär ja
äidin lemmikki. Mutta mitä iloa siitä kaikesta oli, kun Selma nyt oli
keksinyt sairastua?

Kas, kaikki aikuiset tulevat kovin liikutetuiksi nähdessään lapsen,
joka ei voi kävellä. »Mitenkä tuo raukka pääsee elämän läpi?» sanovat
he. »Ei hän saa nähdä maailmaa, vaan hänen on pakko istua yhdessä
kohdin. Ei hän voi mennä naimisiin eikä myöskään elättää itseään. Kyllä
hänen elämänsä tulee kovin tukalaksi.» Ja kaikki he osoittivat suurta
lempeyttä ja sääliä sairaalle tytölle, eivätkä Johan ja Anna olleet
siitä pahoillansa. Mutta eihän aikuisten silti olisi tarvinnut unohtaa,
että toisiakin lapsia oli olemassa.

Pahin kaikista oli Mäki-Kaisa. Hän kantoi Selmaa selässään ja leperteli
hänen kanssaan ja puheli hänelle, että hän oli oikea Jumalan enkeli.
Vaikka eipä isä ja äiti ja isoäiti ja täti olleet juuri sen parempia.
Eikö tuo kelpo Askersbyn nikkarikin ollut laittanut hänelle pieniä
vaunuja, joissa Mäki-Kaisa veti häntä? Ja saiko Johan tai Anna koskaan
vetää niissä hiekkaa? Ei, ne olivat vain Selmaa varten, niitä ei saatu
liata.

Sekä Johan että Anna tiesivät, että ennen, kun Selma vielä voi kävellä,
ei hänessä ollut mitään merkillistä, mutta nyt ei voinut tulla
vieraita taloon ilman että hänet tuotiin sisään, jotta he saisivat
katsella ja käännellä häntä. Ja jos joku talonpoikaisvaimo tuli
keittiöön, niin heti Mäki-Kaisa oli siellä ja näytti hänelle Selmaa.
Mutta harmittavinta oli se, että Mäki-Kaisa alituisesti kehui, miten
kiltti ja ihmeellinen Selma oli. Ei hän koskaan itkenyt eikä koskaan
ollut pahalla tuulella, vaikkei hän voinutkaan liikkua. Johan ja Anna
ihmettelivät, miksipä hän ei olisi ollutkin kiltti. Hänenhän oli
kerrassaan hyvä olla! Häntä kannettiin ja palveltiin ja hemmoiteltiin
päivät pitkät.

Niin, Johan ja Anna olivat yhtä mieltä siitä, että Mäki-Kaisa oli
kovin kiusallinen. Hän ei sietänyt, että rouva Lagerlöf olisi ommellut
Annalle kauniimman puvun kuin Selmalle, ja jos joku sattui sanomaan
Johanista, että hän oli kohtelias ja kiltti, niin ei hän koskaan voinut
olla huomauttamatta, että olisikin suuri häpeä, jollei hän olisi
kiltti, hän kun kykeni kävelemään ja liikkumaan mielensä mukaan.

Oikeinhan se oli, arvelivat sekä Johan että Anna, että vanha tohtori
Hedberg Sunnesta kutsuttiin kerta toisensa jälkeen katsomaan Selmaa.
Eivät he voineet moittia sitäkään, että kysyttiin neuvoa Högmanin
Ingaltakin, joka usein tuli taloon lukemaan loitsuja porsaille
ja lehmille. Mutta liikaa heistä sittenkin oli, että kerran, kun
luutnantti Lagerlöf ei ollut kotona, isoäiti ja emännöitsijä ja
Mäki-Kaisa yksissä neuvoin kutsuttivat Mårbackaan Högbärgssäteristä
vaarallisen vanhan noita-akan, joka tervasi joka kiirastorstai luutansa
ja lensi Kyöpelinvuorelle. Johan ja Anna olivat kuulleet, että hänellä
oli voimaa sytyttää talo tuleen vain katselemalla sitä. He olivat kovin
levottomia koko ajan, kun noita oli Mårbackassa. Heidän mielestään
Mäki-Kaisa teki väärin tuodessaan sellaisia hirveitä ihmisiä taloon.

Tietysti he toivoivat Selman parantuvan. He toivoivat sitä hartaammin
kuin kukaan muu. Mutta heistä ei ollut lainkaan hauskaa, että hän
oli hankkinut itselleen sellaisen taudin, jota ei kukaan osannut
parantaa. Mutta Mäki-Kaisan mielestä se varmaan oli hauskaa. Kun ei
tohtori Hedberg, joka niin monta kertaa oli parantanut heidät yskästä,
eikä Högmanin Inga, joka sai aina porsaat ja lehmät paranemaan, eikä
vaarallinen Högbärgssäterin noita, joka osasi noitua luudan, kun
ei kukaan heistä voinut parantaa Selmaa, niin arveli Mäki-Kaisa,
että hän tuli päivä päivältä yhä ihmeellisemmäksi. Vihdoin, kun
luutnantti Lagerlöf läksi hänen kanssaan Karlstadiin ja näytti häntä
rykmentinlääkäri Kaakille, joka oli Karlstadin etevin lääkäri, eikä
hänkään voinut hänelle mitään, niin kävi Mäki-Kaisa niin ylpeäksi, että
oli vallan haljeta. Mutta eikö olisi ollut parempi, jos Selman tauti
olisi ollut sellainen, että se olisi voinut mennä ohitse? Sitä mieltä
he ainakin silloin olivat.

Johan ja Anna sanoivat, että ikävintä koko jutussa oli se, että
Mäki-Kaisa oli niin liian kiltti Selmalle, että tämä aivan hemmoteltiin
piloille. Niin pieni kuin hän olikin, oli hän keksinyt, ettei hänen
tarvinnut olla yhtä tottelevainen kuin muitten lasten, jotka kykenivät
seisomaan jaloillaan. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut syödä ruokaa,
joka ei ollut hänelle mieleen. Kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä
muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai kovaksi keitettyjä munia tai
olutkeittoa, niin hänen ei suinkaan tarvinnut syödä annostansa loppuun
niinkuin ennen vanhaan. Niin pian kuin Selma työnsi lautasen luotaan,
läksi Mäki-Kaisa keittiöön emännöitsijän luo ja toi sellaista ruokaa,
josta hän piti.

Mutta ei siinä kyllin, vaan Johan ja Anna huomasivat, että kun ei
tohtori Hedberg eikä Högmanin Inga eikä vaarallinen Högbärgssäterin
noita voineet parantaa Selmaa, niin muuttui hän niin merkilliseksi,
ettei hän huolinut enää syödä tavallista arkiruokaa, vaan hädin tuskin
tyytyi kananpoikiin ja uusiin perunoihin tai mansikoihin ja kermaan.
Mutta kun hän oli käynyt Karlstadissa, eikä tohtori Haak ollut voinut
parantaa häntä, niin hän ei välittänyt enää muusta kuin marjahillosta
ja leivoksista.

Johan ja Anna olivat kuulleet, että täti Nana Hammargren Karlstadissa
oli ollut aivan epätoivoissaan Selman tähden. Hän oli ennustanut, että
lapsi kuolisi nälkään. Ja Johan ja Anna olivat varmat siitä, että ellei
pian tapahtuisi muutosta, niin ei asia tosiaan päättyisi hyvin.

Mutta pian tapahtuikin muutos.

Eräänä aamuna otti Mäki-Kaisa pikku tytön selkäänsä ja kantoi hänet
kyökkikamariin. Siellä oli iso, valkea auki vedettävä sohva, jossa
vanha rouva Lagerlöf tavallisesti nukkui, ja Mäki-Kaisa meni tytön
kanssa vuoteen luo. »Nyt Selma saa nähdä jotakin», sanoi hän. Ja
samassa hän laski hänet patjalle.

Vuoteen yli oli heitetty lakana, mutta kukaan ei ollut maannut siinä
yöllä, eikä siinä nytkään ollut ketään. Vanha rouva Lagerlöf, joka
tavallisesti pukeutui vasta myöhemmin päivällä, istui jo täysissä
tamineissaan sohvassa, ja mamselli Lovisa Lagerlöf, joka myöskin asui
kyökkikamarissa, oli niinikään puettu. Molemmat näyttivät iloisilta ja
tyytyväisiltä, ja kun pikku tyttö oli laskettu vuoteelle, nousivat he
ja tulivat hänen luokseen.

»Tiedätkös, yöllä tuli meille suuria vieraita», sanoi isoäiti hymyillen
hänelle. Tyttökin alkoi nauraa, sillä mikään ei ollut sen hauskempaa
kuin se, että taloon tuli vieraita.

Sitten hän katseli ympärilleen huoneessa ja koetti arvailla, missähän
nuo vieraat saattoivat olla. Ei ainakaan täällä kyökkikamarissa
ollut ketään. Ei keltaisessa nurkkakaapissa, ei korkean seinäkellon
takana eikä tädin lipaston aha. Kyökkikamarissa oli yksi ainoa hyvä
piilopaikka, nimittäin kellarin luukun alla, mutta kuinkapa suuret
vieraat voisivat piiloutua sellaiseen paikkaan.

Kaikki tämä oli kovin merkillistä. Miksi hänen piti istua isoäidin
vuoteella, ja miksi muut tuijottivat sänkyyn, ikäänkuin vieras olisi
ollut siinä? Hän joutui aivan ymmälle ja katsoi toisesta toiseen. Nyt
mamselli Lovisa kumartui eteenpäin ja siirsi hiukan tyynyjä, ja silloin
tyttö näki, että hänen vieressään vuoteella oli pieni pitkulainen
mytty, mutta siihen hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota.
Isoäitihän oli sanonut, että taloon oli tullut suuria vieraita, ja
suurilla vierailla ei voitu tarkoittaa muita kuin pitkämatkaisia
matkustajia, jotka toivat mukanaan isoja karamellipusseja ja
leikkikaluja lapsille. Sellaisia vieraita hän etsi.

»Ovatko ne tuolla sisällä?» kysyi tyttö osoittaen salin ovea. Hän
koetti kuunnella, kuuluisiko ääniä viereisestä huoneesta. Hän oli
täynnä odotusta, kun kaikki muut näyttivät kovin iloisilta ja
tyytyväisiltä.

»Vierashan on sinun vieressäsi», sanoi isoäiti ja käänsi pitkulaista
myttyä. Ja nyt hän näki, että sillä oli kaksi pientä kättä ja pienet,
ryppyiset kasvot.

Hän katsoi halveksivasti kapalovauvaan, sellaisia hän oli nähnyt
ennenkin, eikä hän välittänyt siitä vähääkään. Hän käänsi pois
silmänsä, ajatukset askartelivat vieraissa ja karamellipusseissa.

»Katsohan, tämä on pieni sisko, joka tuli viime yönä sinun luoksesi»,
sanoi Lovisa-täti. »Hänelle sinun pitää olla oikein kiltti.»

Tähän hän ei ollut lainkaan valmistunut. Kernaasti hän olisi ottanut
vastaan siskon, jos se olisi osannut puhua ja kävellä. Mutta tuo
kapalovauva ei huvittanut häntä laisinkaan.

Mutta — nyt hänelle selvisikin, ettei suuria vieraita ollutkaan
saapunut taloon. Isoäiti oli tarkoittanut vain tätä lapsiraukkaa. Sillä
ei ollut mukanaan karamellipusseja, sen hän ymmärsi.

Ja kun tämä seikka oli selvinnyt hänelle, tunsi hän katkeraa
pettymystä. Hän ei voinut pidättää itkuaan, ja Mäki-Kaisan piti ottaa
hänet jälleen selkäänsä ja kantaa hänet keittiöön, jotta hän ei
herättäisi suurta vierasta.

Mutta hänellä oli täysi syy itkeä, sillä tämän jälkeen hänen onnensa ja
suuruutensa aika päättyi. Mäki-Kaisan täytyi auttaa rouva Lagerlöfiä
hoitamaan pientä tulokasta, ja tämä oli vieläkin avuttomampi kuin Selma
itse. Pienokaiselle oli mahdoton puhua järkeäkään, ja niinpä täytyi
isomman aina odottaa ja olla kärsivällinen.

Tämän jälkeen ei häntä enää yhtä usein kuin ennen näytetty
vieraillekaan. Nyt tahtoivat kaikki tarkastaa ja kehua kapalovauvaa.
Ihmeellisyyden loisto oli kokonaan karissut hänestä, hän ei ollut enää
sen kummempi kuin Anna tai Johan. Monta surkeaa hetkeä seurasi nyt
vuoden pitkään. Ei siinä kyllin, ettei hän saanut enää elää leivoksilla
ja marjahillolla, mentiinpä niinkin pitkälle, että kun rouva Lagerlöf
pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai
silpoherneitä, niin ei kukaan vienyt pois hänen lautastaan eikä antanut
hänelle muuta ruokaa, vaan hän sai syödä sen, mitä hänen eteensä oli
pantu.

Jos Anna sai kauniimman puvun kuin hän, niin ei kukaan huomauttanut sen
johdosta. Päin vastoin kaikkien mielestä se oli aivan oikein, sillä
olihan Anna vanhin tytär.

Niin, joskus oli sielu aivan synkkänä sen johdosta, ettei hän ollut
aivan varma siitäkään, eikö vain Mäki-Kaisa pitänytkin pienokaisesta
yhtä paljon kuin hänestä.




Karlstadin matka.


Mäki-Kaisa ja hänen suojattinsa olivat matkalla. He istuivat suurten
kuomuvaunujen kuskipukilla tallirenki Magnuksen vieressä, joka tunsi
niin suurta edesvastuuta ohjatessaan kolmea hevosta huonolla Karlstadin
tiellä, ettei hän malttanut sanoa sanaakaan.

Vaunuissa istuivat rouva Louise Lagerlöf ja mamselli Lovisa Lagerlöf
takaistuimella ja Johan ja Anna edessä. Monta vertaa hauskempi oli
kuskipukilla istuen katsella hevosia, kuin olla suljetun kuomun alla,
ja Johan olisikin kernaasti tahtonut ajaa kuskin vieressä, mutta
rouva Lagerlöf oli sanonut, ettei Mäki-Kaisa mitenkään voinut istua
puristuksissa etuistuimella, ja Selman piti tietysti saada olla siellä,
missä Mäki-Kaisakin. Luutnantti Lagerlöf oli myöskin matkassa, mutta
hän ajoi edeltä pienillä yhdenistuttavilla rattailla.

Vuosi oli nyt kulunut siitä, kun pikku tytön jalka oli tullut kipeäksi,
eikä hän vieläkään voinut seisoa sillä. Nyt oli määrä oikein vakavasti
yrittää kivun poistamista ja lähteä hänen kanssaan länsirannikolle. Hän
oli ainoa sairas koko matkaseurueessa, mutta saattoivathan kylvyt olla
hyödyksi heille kaikillekin.

Miten olikaan, niin pikku tyttö oli kokonaan unohtanut kipunsa
istuessaan kuskipukilla. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän
ja Mäki-Kaisa matkustivat nyt yhdessä ja että pienokainen oli jätetty
kotiin. Ja nyt hän toivoi, että entiset onnenpäivät, joita hän ei
koskaan voinut unohtaa, palaisivat jälleen.

Hän painautui lujasti Mäki-Kaisaa vasten, kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa ja kysyi häneltä kerran toisensa jälkeen, eikö Kaisa
iloinnut, kun he kaksi saivat nyt häiritsemättä olla yhdessä.

Mäki-Kaisa ei vastannut montakaan sanaa, mutta siihen tyttö ei
kiinnittänyt huomiota. Mäki-Kaisa ei ollut koskaan ollut erikoisen
puhelias.

Suuri Karlstadiin vievä maantie oli siihen aikaan, samoinkuin vielä
nykyäänkin, hyvin mäkinen. Siinä oli mutkainen Bävikin mäki ja
Gunnarsbyn mäki, joka oli puolen penikulman pituinen, ja Sundgärdin
mäki, joka oli aivan äkkijyrkkä, ja Klevan mäki, joka oli vaarallisin
kaikista, sillä sen toisella sivulla aukeni pohjaton syvyys. Tuo tie
oli niin mäkinen kuin olisi ajanut taivaan ja maan välillä. Luutnantti
Lagerlöf oli valjastuttanut kolme hevosta vaunujen eteen, jotta matka
sujuisi helpommin, mutta tähän järjestelmään olivat sekä hevoset että
ajomies tottumattomat.

Jos mikä lisäsi pikku tytön iloa hänen saadessaan nyt pitää Mäki-Kaisan
yksinään, niin riemastutti häntä se, että sai istua tämän rinnalla
kuskipukilla ja katsella kolmea rajua hevosta, jotka vetivät raskaita
vaunuja kuin pientä leikkikalua ikään ja karauttivat niin kovaa kyytiä
käänteissä, että vaunut pyörähtelivät vain kahden pyörän varassa. Siinä
oli alituista vaihtelua: väliin hevoset laahustivat jäykin jaloin mäkiä
alas, väliin, kun tie pudotti kovin äkkijyrkkänä alaspäin, täytyi
tallirenki Magnuksen kohota istualtaan ja piiskata voimainsa takaa
hevosia saadakseen ne juoksuun, jotta korkeat vaunut eivät vierisi
niiden päälle.

Keskellä tuollaista ihanaa alamäkeä kääntyi pikku tyttö jälleen
Mäki-Kaisan puoleen.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun me kaksi saamme olla yksin? Eikö
Mäki-Kaisa ole iloinen, kun ei vauva ole mukana?»

Ei nytkään tullut mitään vastausta, ja kun tyttö ihmeissään kääntyi,
niin että saattoi nähdä lapsentytön kasvot, huomasi hän, että
Mäki-Kaisa tuijotti kalpeana eteensä yhteenpuristetuin huulin ja
lujasti pidellen kiinni kuskipukista.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen?» sanoi pienokainen. Mutta hän näki
samalla, ettei Mäki-Kaisa ollut lainkaan iloinen, ja se oli hänelle
niin suuri pettymys, että hän miltei purskahti itkuun.

Mutta nyt vihdoinkin Mäki-Kaisa vastasi:

»Ole vaiti, Selma! Ei saa puhua keskellä uhkaavaa vaaraa. En koskaan
ole ollut tämän pahemmassa paikassa, ja jollei sinusta olisi kysymys,
niin olisin aikoja sitten lähtenyt vaunuista ja palannut kotiin.»

Pienokainen istui ääneti ajatellen vastausta. Hän ei ollut siihen
oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt koskaan ollessaan yhdessä
Mäki-Kaisan kanssa. Hänen mielestään ei Mäki-Kaisankaan olisi pitänyt
pelätä, kun hän oli hänen kanssaan. Sehän oli kaunista, ettei hän
lähtenyt vaunusta ja mennyt kotiin, mutta olisi ollut vieläkin parempi,
jos Mäki-Kaisa olisi iloinnut niin suuresti, ettei olisi tuntenut
pelkoa.




Uddeholmin hytissä.


Mårbackan väki oli yhä matkalla. Mutta nyt he eivät istuneet enää
suurissa kuomuvaunuissa, nyt he olivat kauniissa höyrylaivassa, joka
oli nimeltään Uddeholm.

Koko päivän he olivat viipyneet Karlstadissa käyden sukulaisia
tervehtimässä ja tehden ostoksia, mutta illan suussa he olivat ajaneet
kaupungin ulkopuolelle ja odottaneet hyvän aikaa pitkällä sillalla,
joka ulottui kauaksi suureen Vänern-järveen. Ja Mäki-Kaisa oli heti
tullut levottomaksi, sillä järvi oli toisella puolella aivan rannaton,
niin että hänestä näytti kuin tuolla kaukana olisi ollut maailman loppu.

Omituiselta näytti sekä hänen että toistenkin mielestä, kun kaunis
valkoinen laiva sukelsi esiin rannattomalta selältä ja lähestyi siltaa
ottaakseen heidät mukaansa.

Mäki-Kaisa oli seurannut toisten mukana nähdessään, että luutnantti
ja rouva ja mamselli Lovisa ja Johan ja Anna epäröimättä astuivat
rantaporrasta myöten laivaan. Hän tiesi, että luutnantti Lagerlöf oli
siksi omantunnon tarkka mies, ettei hän tieten tahallaan syössyt pieniä
lapsiaan hengenvaaraan, mutta miten sillä kohtaa kävisi, jossa maailma
loppui, sitä hän ei voinut ymmärtää.

Kernaasti hän olisi jäänyt kannelle nähdäkseen, syöksyikö vesi suoraan
syvyyteen vai minnekä se katosi, mutta niin pian kuin tuli pimeä,
piti Mårbackan kaikkien naisten ja lasten mennä kannen alle. Heidät
saatettiin pieneen komeroon, jota nimitettiin hytiksi, ja se oli niin
pieni, ettei pienempää huonetta voinut ajatellakaan, ja siellä he
asettuivat yösijoilleen.

Kapealla sohvalla, joka täytti koko pitkän seinän, makasi rouva
Lagerlöf pukimissaan ja vastapäätä häntä samanlaisella sohvalla
mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöfin yläpuolella makasi Johan
jonkunmoisella hyllyllä, ja samanlaisella hyllyllä mamselli Lovisan
yläpuolella oli Annan makuupaikka. Lattialla sohvien välissä makasi
Mäki-Kaisa sairas tyttö vieressään, ja siten joka paikka oli sullottu
niin täyteen, ettei ollut vähintäkään tilaa enää kenenkään istua, maata
tai liikkua.

Valo oli sammutettu, ja kaikki olivat toivottaneet toisilleen hyvää
yötä ja asettuneet levolle. Jonkun aikaa vallitsikin hytissä täysi
hiljaisuus.

Mutta vähitellen lattia, jolla Mäki-Kaisa ja lapsi makasivat,
alkoi kummallisesti keinua ylös ja alas, ja pienokainen vieri kuin
pallo ensin rouva Lagerlöfin sohvaa vasten ja sitten takaisin taas
Mäki-Kaisan luo. Se oli vain hauskaa, pikku tyttö ei ollut siitä
millänsäkään. Hän vain ei voinut ymmärtää, miksikä lattia ei pysynyt
alallaan.

Hetken kuluttua hän kuuli äidin ja Lovisa-tädin kuiskailevan keskenään.

»Taisin syödä liiaksi rasvaista lohta Sjöstedteillä», sanoi rouva
Lagerlöf.

»Minun mielestäni he tarjosivat kovin sopimatonta ruokaa. Tiesiväthän
he, että meidän oli määrä lähteä Vänernille», sanoi mamselli Lovisa.

»Niin, Vänern ei ole suopea», sanoi rouva Lagerlöf huoaten.

Mäki-Kaisakin alkoi kuiskata. »Kuulkaas, rouva», sanoi hän, »olemmeko
nyt tulleet sille kohtaa, missä järvi loppuu ja vesi syöksyy alas
syvyyteen?»

»Hyvä ystävä, ei järvi lopu koko yönä», vastasi rouva Lagerlöf, joka ei
ymmärtänyt, mitä Mäki-Kaisa tarkoitti.

Äänet vaikenivat, mutta hiljaista ei silti ollut. Lattia keinui ylös ja
alas, ja pikku tyttö sai edelleen hauskasti kiikkua.

Nyt rouva Lagerlöf viritti tulitikulla tulta ja sytytti kynttilän.
»Minun täytyy katsoa, pysyvätkö lapset paikoillaan hyllyillään», sanoi
hän.

»Jumalan kiitos, että sytytit tulen!» sanoi Lovisa-täti. »Mahdotontahan
täällä kuitenkin on nukkua.»

»Eikö rouva ja mamselli Lovisa huomaa, että me syöksymme yhä alaspäin
ja alaspäin?» valitti Mäki-Kaisa. »Mitenkä me koskaan pääsemme ylös
tästä syvyydestä? Miten me pääsemme takaisin kotiin?»

»Mitä ihmettä hän tarkoittaa?» sanoi mamselli Lovisa kälylleen.

»Hän väittää, että olemme tulleet maailman ääreen», sanoi rouva
Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt siitä sen enempää.

Taaskin he makasivat ääneti, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pikku
tyttö aavisti, että he pelkäsivät, mutta hänellä itsellään oli hyvä
olla. Hän makasi aivankuin suuressa keinussa.

Mutta nyt joku tarttui ovenripaan. Punainen esirippu työntyi syrjään ja
luutnantti Lagerlöf seisoi nauraen kynnyksellä ja kurkisti hyttiin.

»Mitä luulet, Gustav? Nouseeko myrsky?» kysyi rouva Lagerlöf nopeasti.

»Vai niin, te olette hereillä», sanoi luutnantti Lagerlöf. »Tuuli on
hiukan yltynyt», myönsi hän rauhoittavalla äänellä. »Kapteeni kehoitti
minua sanomaan teille, ettei tästä sen pahempaa tule kuin mitä jo on.»

»Mitä sinä teet?» kysyi Lovisa-täti. »Etkö pane maata?»

»Missä minä sinun mielestäsi voisin nukkua, rakas Lovisa?» sanoi
luutnantti Lagerlöf.

Hänen äänensä kuulosti niin hyväntahtoiselta ja leikilliseltä, kun hän
katseli ympärilleen ja ikäänkuin etsi itselleen makuupaikkaa täyteen
sullotusta hytistä, että kaikki purskahtivat nauruun. Rouva Lagerlöf
ja mamselli Lovisa, jotka äsken olivat olleet hiukan huolissaan ja
tunteneet meritaudin oireita, nousivat istumaan penkeilleen voidakseen
oikein nauraa, Johan ja Anna nauroivat hyllyillään, jotta he olivat
tipahtaa alas, Mäki-Kaisa unohti, että hän pian oli joutuva siihen
kamalaan paikkaan, missä järvi loppui, ja nauroi toisten mukana, ja
pienokainen hänen vierellään oli pakahtua nauruun.

Luutnantti Lagerlöf ei nauranut usein, mutta hän seisoi hyvin
tyytyväisen näköisenä ovenpielessä. Sen pitemmälle hän ei voinut päästä.

»Ei teillä näytä olevan mitään hätää», sanoi hän, kun he olivat hiukan
rauhoittuneet. »Minä menen takaisin juttelemaan kapteenin kanssa.»

Ja hän toivotti heille hyvää yötä ja läksi tiehensä.

Hytissä tuntui jälleen levottomuutta ja meritaudin oireita, ja rouva
Lagerlöf koetti taaskin turhaan rauhoittaa Mäki-Kaisaa, joka yhä
edelleen pelkäsi heidän syöksyvän syvyyteen. Mutta pikku tyttö oli
varmaan nukahtanut, sillä hän ei muistanut sen enempää yön tapahtumista.




Kultasepän puodissa.


Nyt olivat matkamiesten pahimmat vaivat voitetut. Nyt heidän ei
tarvinnut enää pelätä kaatuvansa kumoon Karlstadin tiellä eikä tulla
merikipeiksi Vänernillä, vaan he olivat onnellisesti saapuneet
Göteborgiin. Täällä he olivatkin heittäneet kaikki huolet mielestään,
ja kauniissa kesäilmassa he lähtivät katselemaan kaupunkia.

Heidän kulkiessaan Itäistä Satamakatua pitkin astui luutnantti Lagerlöf
etunenässä keppi kädessä, hattu niskassa ja silmälasit nenällä. Hänen
jäljessään kulki rouva Lagerlöf taluttaen Johania kädestä, ja hänen
perässään mamselli Lovisa Annan kanssa, kaikkein viimeisenä astui
Mäki-Kaisa kantaen Selmaa. Ja hän kantoi häntä käsivarrellaan, sillä
hänestä ei ollut sopivaa retuuttaa häntä selässä, koska he nyt olivat
kaupungissa.

Luutnantti Lagerlöfillä oli ruskea takki ja vaalea olkihattu. Rouva
Lagerlöfillä ja mamselli Lovisalla oli päässä valkoiset panamahatut
leveine, huojuvine lierineen ja hartioilla suuret aito-shaalit, jotka
olivat käännetyt kolmikulmaksi ja miltei peittivät heidän leveät mustat
silkkihameensa ja hienot samettiliivinsä valkoisine etumuksineen
ja valkoisine kohokalvosimineen. Johanilla oli musta samettipusero
ja samanlaiset housut, Annalla kovaksi tärkätty sinipilkullinen
karttuunileninki sekä hattu, päivänvarjo ja krinoliini, ja Selmalla
samanlainen sinipilkullinen kovaksi tärkätty karttuunipuku, mutta
hänellä ei ollut hattua, vaan valkoinen, kotitekoinen hilkka päässä;
päivänvarjoa ja krinoliiniä hänellä ei myöskään ollut.

Kesken kulkuaan luutnantti kääntyi taakseen ja tarkasteli naisiaan ja
lapsiaan. Hän nyökkäsi päätään hymyillen, saattoi selvästi huomata,
että hänestä oli hauska, kun he kaikki olivat hänen matkassaan.
»Täällä te ette ole ennen käyneet paremmin kuin minäkään», sanoi hän,
»katselkaamme siis tarkasti ympärillemme.»

Ja he astuivat katua eteenpäin, ja he katselivat taloja ja kanavia ja
pikkusiltoja, vaunuja ja kävelijöitä, kylttejä ja katulyhtyjä, mutta
kaikkein eniten he tietysti tarkastelivat puodinikkunoita.

Luutnantti Lagerlöf ei kiirehdittänyt heitä, päin vastoin. Hän halusi,
että he katselivat ja nauttivat niin paljon kuin suinkin. »Täällä ei
kukaan tunne meitä», hän sanoi. »Katselkaa niin kauan kuin mielenne
tekee!»

Lovisa-mamselli tuli muotiliikkeen edustalle ja näki siellä hatun,
joka oli koristettu valkeilla joutsenenuntuvilla ja vaaleanpunaisilla
ruusunnupuilla, ja jäi sen eteen seisomaan pidellen Annaa kädestä.
Ja silloin täytyi myös luutnantti Lagerlöfin ja rouva Lagerlöfin ja
Johanin ja Mäki-Kaisan, joka kantoi Selmaa käsivarrellaan, pysähtyä
untuvahatun eteen. Mamselli Lovisa ei ajatellut toisia, hän seisoi
siinä kuin lumottuna, ja luutnantti nautti nähdessään, miten ihastunut
hän oli. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä kuitenkin loppui.

»Et suinkaan sinä aio laittaa itsellesi tuollaista hattua, Lovisa?»
sanoi hän. »Katsohan, se soveltuu parhaiten seitsentoistavuotiaalle.»

»Voihan silti vanhakin katsella kaunista», sanoi Lovisa-täti, joka oli
jo jättänyt taakseen ensi nuoruutensa, vaikka hän yhä oli kaunis ja
komea.

Mutta kun he olivat onnellisesti päässeet eroon untuvahatusta, tulivat
he kultasepän puodin luo, ja nyt pysähtyi luutnantti Lagerlöf itse.
Kun hän oli seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut sormuksia ja
rannerenkaita ja hopealusikoita ja pikareja ja kaikkea muuta, mikä oli
asetettu ikkunaan näytteille, alkoi hän ihastuksesta pikkuhiljaa noitua.

»Tänne me menemme sisään», sanoi hän.

»Mutta, Gustav», sanoi rouva Lagerlöf, »emmehän me nyt osta tuollaista
tavaraa.»

Hän laski kätensä miehensä käsivarrelle ja koetti pidättää häntä, mutta
luutnantti Lagerlöf oli jo avannut suuren lasioven ja oli menossa
puotiin. Eivätkä toiset voineet muuta kuin seurata jäljessä, rouva
Lagerlöf Johanin ja mamselli Lovisa Annan kanssa ja Mäki-Kaisa kantaen
Selmaa käsivarrellaan.

Kun toiset ennättivät sisään, seisoi luutnantti Lagerlöf jo myymäpöydän
luona ja keskusteli nuoren puotilaisen kanssa.

»Niin, en minä aio ostaa mitään», sanoi hän, »mutta ikkunassa oli niin
paljon kauniita esineitä, että päätin tulla sisään ja pyytää saada
nähdä kaikkea sitä kaunista, mikä sisälläkin on.»

Nuori herra, jonka kanssa hän puhui, näytti hiukan huolestuneelta eikä
tiennyt oikein mitä vastaisi. Ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa
laskivat kumpikin kätensä luutnantin olkapäille ja koettivat saada
hänet ulos puodista.

Silloin tuli kultaseppä itse sisähuoneista puotiin. Hän oli kai
kuullut, että useita ihmisiä oli tullut sisään ja luuli saavansa tehdä
hyvät kaupat. Hän asettui nuoren kauppa-apulaisen viereen, laski
molemmat kämmenensä myymäpöydälle ja sanoi kohteliaasti:

»Mitä herrasväki haluaa?»

Luutnantti Lagerlöf selitti vielä uudestaan mitä hän tahtoi. Hän kysyi
voisiko hän saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mitä puodissa oli,
vaikkei hän voinutkaan ostaa mitään.

Kultaseppä käänsi hiukan päätään ja katsoi pää kallellaan luutnanttia.

»Herra on varmaan värmlantilainen?» sanoi hän.

»Värmlantilainen minä olen, hitto vieköön», sanoi luutnantti Lagerlöf,
»mikäpä muukaan?»

Silloin kaikki, jotka olivat suuressa puodissa, rupesivat nauramaan.
Kaikki kauppa-apulaiset ja konttoristit keräytyivät nauraen luutnantti
Lagerlöfin ympärille, ja sisähuoneista tuli hienosti puettu nainen,
joka oli kultasepän rouva, ja tahtoi hänkin tietää, mitä hauskaa
puodissa oli.

Mutta rouva Lagerlöf ja mamselli Lagerlöf, he olivat niin hämillään,
että he paljoa mieluimmin olisivat tuskissaan ja hädissään jopa
tärisseet suurissa kuomuvaunuissa tai keinuneet myrskyn käsissä
Vänernillä, kuin seisoneet tässä hienossa puodissa. Ja he yrittivät
taas saada luutnantin pois sieltä.

»Tule pois, Gustav», sanoivat he. »Lähtekäämme kaikin mokomin pois
täältä!»

»Ei, ei», sanoi kultaseppä hyvin kohteliaasti, »jääkää vain tänne! Me
näytämme kernaasti mitä meillä on.»

Hän antoi määräyksensä kauppa-apulaisille, ja nämä avasivat kaappien
ovet ja kiipesivät tikapuita myöten hyllyille ja ottivat alas kaikki
tavarat, niin että pitkä myymäpöytä pian oli täynnään hopea- ja
kultaesineitä. Mutta kultaseppä ja hänen rouvansa ottivat joka esineen
käteensä, näyttivät niitä vieraille ja selittivät, mihin niitä oli
käytettävä ja miten ne oli tehty.

Luutnantti Lagerlöf otti silmälasit nenältään ja hieroi niitä
silkkinenäliinalla nähdäkseen paremmin. Hän kehui ja ihaili, otti
käteensä raskaita hopeakannuja ja tarkasteli koristeita. »Näetkö,
Lovisa?» sanoi hän. »Tämän vertaista ei ole Sunnen pappilassakaan.»

Toisen kerran hän piteli hopeatarjotinta aivan Mäki-Kaisan silmien
edessä. »Åsbergin jättiläinen ei varmaankaan syö tämän hienommalta
lautaselta, Kaisa», sanoi hän.

Kaikki puotiherrat tirskuivat ja naureskelivat ja pitivät heitä
pilkkanaan. Kultaseppä itse ja hänen rouvansa näyttivät hekin
iloisilta, mutta toisella tavalla. He olivat ystävällisiä, sillä
luutnantti Lagerlöf miellytti heitä. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin
he saivat tietää hänen nimensä ja kenen seurassa hän oli, ja että hän
oli matkalla Strömstadiin saadakseen parannusta lapselleen, jolla oli
lanteissa vika, niin ettei hän voinut kävellä.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa näkivät, että kaikki kävi hyvin,
rauhoittuivat he ja ihailivat hekin kauniita esineitä. Rouva Lagerlöf
tuli kovin hyvilleen nähdessään hopealusikoissa saman vanhan mallin,
mikä heillä oli ollut hänen lapsuudenkodissaan, ja mamselli Lovisa
ihastui yhtä suuresti sokerirasiaan kuin äsken untuvahattuun.

Kun he vihdoin olivat nähneet kyllikseen ja lausuivat jäähyväiset,
niin tuntui siltä, kuin he olisivat eronneet vanhoista ystävistä. Sekä
kultaseppä että hänen vaimonsa ja kaikki kauppa-apulaiset saattoivat
heitä aina kadulle saakka, niin että ohikulkijat luulivat heidän
tehneen kauppoja monen tuhannen kruunun hinnasta.

»Niin, minun kai pitäisi pyytää anteeksi», sanoi luutnantti Lagerlöf
ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi.

»Siitä ei puhettakaan, herra luutnantti!» vastasi kultaseppä.

»Mutta me olemme tuottaneet teille niin paljon vaivaa», sanoi rouva
Lagerlöf anteeksipyytäen.

»Se oli vain hauskaa», sanoi kultaseppä. »Älkää olko huolissanne
meistä! Jotakin kai saa tehdä omaksi huvikseenkin, vaikka onkin
kauppias.»

Kun luutnantti Lagerlöf jatkoi matkaa Itäistä Satamakatua pitkin, oli
hänen hattunsa vielä tavallistakin enemmän niskassa. Hän heilutti
keppiään kulkiessaan ja oli kovin ylpeä seikkailustaan.

Mutta rouva Lagerlöf kuiskasi mamselli Lovisalle: »En voi sanoa, miten
huolissani olin. Luulin, että meidät heitettäisiin ulos puodista.»

»Niin, ei se olisi onnistunut keneltäkään muulta kuin Gustavilta»,
sanoi mamselli Lovisa. »Mutta hänellähän on se suuri lahja, ettei
kukaan voi häntä vastustaa.»




Harmaa saari..


Heillä ei ollut mitään vaivaa ruoan hankkimisesta, ei tarvinnut muuta
kuin mennä torille ostamaan. Heidän ei tarvinnut huolehtia lehmien
laidunmaista eikä kauran kasvusta. He asuivat paljaitten kallioiden ja
veden keskellä ja olivat unohtaneet, että maailmassa oli peltoja ja
niittyjä. Heidän ei tarvinnut ottaa vastaan pitkämatkaisia vieraita
eikä keittää pitoruokaa kuumassa keittiössä eikä vaivata päätään
sijoiltaan sillä, miten saada makuupaikat ja vuodevaatteet riittämään.
Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, olivatko ehkä elukat sairastuneet
tai emännöitsijä ja palkolliset joutuneet riitaan keskenään. He olivat
vapaat ja huolettomat ja saivat hoitaa terveyttään ja huvitella ilman
minkäänlaista huolta tai tuskaa.

Ei heillä ollut koskaan ollut tällaisia kissanpäiviä. Rouva Lagerlöf,
joka oli ollut hiukan riutunut ja laiha saapuessaan Strömstadiin, lihoi
ja sai punaa poskiinsa. Hän näytti äkkiä kymmentä vuotta nuoremmalta,
ja nuori hän tunsikin olevansa. Mamselli Lovisa, joka oli lihava ja
raskasliikkeinen ja niin ujo, ettei hän juuri avannut suutaan vieraiden
läsnäollessa, laihtui ja kaunistui ja tuli seuranhaluiseksi. Johan
ja Anna saivat paljon ystäviä Strömstadin lasten parissa, ja Johan
oli niin innostunut rapujen pyytämiseen, ja Anna niin onnellinen
solmittuaan ystävyysliiton kahden pienen sokerileipurin tyttären
kanssa, jotka tarjosivat hänelle alituisesti karamellejä, että he
selittivät, etteivät he halunneet lainkaan lähteä kotiin.

Mitä pieneen sairaaseen tyttöön tuli, niin ei voitu oikeastaan
huomata, että hän olisi tullut terveemmäksi ja vahvemmaksi, mutta se
seikka ei huolestuttanut häntä vähääkään, hän oli yhtä onnellinen
kuin muutkin. Hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Mäki-Kaisa ja
hän olivat taas eroamattomat ystävät. Hän sai komentaa Mäki-Kaisaa ja
Mäki-Kaisa hemmoitteli häntä aivankuin noina sairauden unohtumattomina
ensiaikoinakin.

Kaikkein eniten nautti sittenkin olostaan luutnantti Lagerlöf. Tosin
hän ensimmäisenä viikkona sai osakseen monta ankaraa silmäniskua ja
epäystävällistä vastausta, kun hän rupesi puheihin jokaisen kanssa,
joka tuli häntä vastaan, aivan samoin kuin kävellessään Mårbackan
teillä. Mutta hän ei säikähtänyt siitä. Hän piti kunnia-asianaan
tulla Strömstadin kaikkien asukkaiden ystäväksi. Ajan pitkään he
eivät voineetkaan vastustaa häntä. Hymyily levisi yksinkertaisten
pietistinaisten kasvoille, kun he kohtasivat hänet kadulla, sillä
hän oli käynyt heidän mökeissänsä, tiedustellut heidän miehiään,
kehunut lapsia ja juonut heidän kanssaan kahvia. Kokonainen komppania
pikkupoikia seurasi häntä aina kadulla, sillä he olivat keksineet, että
hänellä oli aina taskut täynnä kuparirahoja. Kalastajien kanssa hän
oli niin hyvä tuttu, että milloin mikin heistä tiedusteli, eikö hän
halunnut tulla heidän kanssansa pyytämään makrilleja. Kaikki vanhat
virkaheitot merikapteenit, jotka kuljeksivat ikävissään kotona ja
kaipasivat merta, tarjosivat hänelle groggia pienillä verannoillaan ja
kertoivat hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joita he ennen
vanhaan olivat kokeneet.

Luutnantti Lagerlöf rakasti ihmisiä ja tahtoi ottaa selkoa heidän
elintavoistaan tällä maankulmalla; ei hän pelännyt enempää ylhäisiä
kuin alhaisiakaan, eivätkä keskusteluaiheet häneltä koskaan uupuneet,
ja hyväntahtoiselta ja ystävälliseltä hän näytti aina, niin että
kummako se, jos Strömstadin asukkaat hänestä pitivätkin.

Mutta älköön kukaan ruvetko väittämään, ettei hän tuntenut omaa
voimaansa.

Onni suosi Mårbackan asukkaita koko tällä matkalla. Muun muassa he
olivat tavanneet vanhoja, hyviä värmlantilaisystäviä, joiden kanssa he
olivat joka päivä yhdessä. Siellä oli maisteri Tobiaesen rouvineen ja
sisarineen Filipstadista sekä eräs naimaton maisteri Lundström, joka
kuului heidän piiriinsä.

Yhdessä näiden kanssa he muodostivat venekunnan, ja joka tai ainakin
joka toinen päivä he läksivät pitkille purjehdusretkille. Näistä
huviretkistä lapset pitivät kovin paljon. Silloin luutnantti Lagerlöf
kertoi aina hauskoja juttuja Strömstadin asukkaista. Hän kertoi niistä,
jotka olivat tiuskineet hänelle, sekä toisista, jotka olivat arvelleet,
että sellaisen kelpo miehen kuin hänen olisi pitänyt ruveta laivuriksi.
Useimmiten heillä oli pari suurta sankakoria mukanaan veneessä, ja kun
seura väsyi purjehtimiseen, nousivat he maihin ja pitivät mehukestit
jollakin luodolla. Silloin pienokaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen
ja keräsivät näkinkengän kuoria. He eivät koskaan olleet ennen nähneet
sellaisia, heitä ihmetytti, että he saivat kerätä mielin määrin
tällaisia aarteita, he rakastivat niitä yhtä paljon kuin niittykukkasia
ja marjoja.

He olivat parasta aikaa tuollaisella purjehdusretkellä. Ilma oli
kaunis, tuulta oli parhaiksi, sankakorit olivat mukana veneessä,
luutnantti Lagerlöfillä oli täysi panos juttuja valmiina, ja kaikki
toivoivat hauskaa iltaa.

Onnettomana hetkenä joku huomautti, ettei vielä koskaan oltu
käyty pienellä aivan Strömstadin edustalla olevalla saarella,
jota nimitettiin Harmaaksi saareksi, ja heti päätettiin, että
purjehdusretken jälkeen laskettaisiin saaren rantaan ja pidettäisiin
siellä pienet kestit.

Asianlaita oli näet sellainen, että muutamia satoja vuosia sitten asui
Harmaalla saarella kuuluisa noita-akka nimeltä Harmaa Kitta, joka oli
pakolaistakin mahtavampi, ja niin kauan kuin hän eli, ei hän päästänyt
ketään ihmistä saareen. Jos joku yritti nousta maihin, sattui hänelle
heti onnettomuus, hän taittoi käsivartensa tai jalkansa tai vierähti
liukkaalta kalliolta mereen.

Nyt, kun Harmaa Kitta oli kuollut aikoja sitten, niin ei tainnut
enää olla vaarallista, vaikka olisi käynytkin saaressa, mutta veneen
omistaja varoitti heitä sittenkin. Edellisenä keväänä hän oli yhdessä
parin muun miehen kanssa kulkenut saaren poikki, ja eikö vain eräs
heistä pudonnutkin kallionhalkeamaan ja taittanut jalkansa, ennenkuin
he pääsivät sieltä pois.

Tämän johdosta tuntui saari retkeilijöiden mielestä vieläkin
houkuttelevammalta. He ikävöivät vain päästäkseen Harmaaseen saareen.

Vene luovi pientä saarta kohti, se laski kallioseinämän suojaan.
Laivuri etsi sopivaa maihinnousupaikkaa.

Samassa pieni Anna Lagerlöf nykäisi äitiään hihasta.

»Äiti», sanoi hän, »Selma itkee!»

Ja se olikin totta. Sairas tyttö istui ja itki. Hän ei ollut pelännyt
koko matkalla, ei ennenkuin juuri nyt. Hänestä oli vain hauska
päästä Harmaaseen saareen, samoinkuin toisistakin, mutta nyt, kun
he olivat laskeneet kallion suojaan, näytti saari kovin synkältä ja
kammottavalta. Ei hän muun vuoksi itkenyt. Kallioseinä vain peloitti
häntä.

Toiset kysyivät, miksi hän itki, mutta hän ei tahtonut vastata.
Mahdotontahan hänen oli sanoa, että hän pelkäsi kalliota.

Hänet jätettiin pian rauhaan, sillä laivuri oli löytänyt sopivan
maihinnousupaikan, ja ajatukset kääntyivät muualle.

Samassa kuin vene törmäsi rantaan, nousi maisteri, filipstadilainen
Lundström pystyyn ja hyppäsi maihin touvi mukanaan. Mutta aivankuin
jokin näkymätön olento olisi seisonut rannassa ja työntänyt häntä
rintaan, hän horjahti taaksepäin ja vieri paadelta suoraan mereen.

Siitä syntyi ääretön hämmästys ja kauhu ja huuto, mutta kauan sitä ei
kuitenkaan kestänyt. Laivuri ojentautui nopsasti veneen reunan yli
kuin kaloja pyytävä lokki, sai kiinni takinkauluksesta ja veti pitkän
maisterin ylös vedestä, läpimärkänä, mutta vioittumattomana.

Kaikki kauhistuivat tietenkin tuollaista kauhunnäkyä, kun mies syöksyi
suoraa päätä syvyyteen. Vaikka vaara oli voitettu, niin ei entinen
kevyt mieliala voinut sittenkään palata.

Maisteri Lundström itse ehdotti, että koko seura nousisi maihin, mutta
lainaisi hänelle veneen, jotta hän voisi palata Strömstadiin vaihtamaan
vaatteita. Eihän sinne ollut pitkä matka, ja vene voisi palata takaisin
hakemaan heitä milloin he vain halusivat.

Mutta he eivät tahtoneet suostua siihen. He olivat saaneet kyllikseen
Harmaasta saaresta. Ei kenenkään mieli tehnyt nousta maihin liukkaille
paasille eikä kiivetä uhkaavia kallioseinämiä ylös.

Purjehdittiin siis takaisin Strömstadiin, ja jokainen tuumi mielessään,
voisikohan noissa vanhoissa jutuissa sittenkin olla jotain perää. Eikö
ollut omituista, että onnettomuuden piti tapahtua juuri siellä? He
olivat käyneet melkein jokaisessa saaressa Strömstadin saaristossa,
eikä koskaan ollut mitään onnettomuutta sattunut.

»Minusta tuntui niin kaamealta, kun lapsi alkoi itkeä», sanoi toinen
Tobiaesenin mamselleista. »Silloin aavistin, että jotakin tulisi
tapahtumaan.»

»Niin, mitä luutnantti Lagerlöf sanoo tästä?» kysyi toinen sisar
kääntyen hänen puoleensa.

»Mitäkö minä sanon?» sanoi hän. »Minä sanon, että olihan se aivan
luonnollista, kun lähetimme maihin tuollaisen koulupapin. Ei hän ole
Harmaan Kitan miehiä.»

»Luutnantti tarkoittaa», sanoi mamselli Tobiaesen, »että jos olisimme
lähettäneet jonkun toisen - - Jos luutnantti itse olisi hypännyt
maihin, niin meidät olisi otettu paremmin vastaan?»

»Helkkari, sitä minä juuri tarkoitan», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hyvänen aika, miten he nauroivat! Synkkä mieliala, joka oli vallinnut
veneessä, oli kuin poispuhallettu. Ja he kuvailivat mielessään
luutnantti Lagerlöfin ja Harmaan Kitan kohtaamista.

Tiesihän sen luutnantti itsekin, että hän oli vastustamaton.

Hyvänen aika, miten he nauroivatkaan!




Paratiisilintu.


He asuivat pienen pienessä talossa aivan Karlsgatan alkupäässä ja
viihtyivät siellä niin erinomaisesti, että luutnantti Lagerlöf
ja lapset päättivät nimittää sitä Pikku Mårbackaksi. Se oli
korkein kunnianimi, mikä koskaan olisi voinut tulla jonkun vieraan
kaupunkitalon osaksi.

Pienen talon edustalla oli puutarha säleaitauksen ympäröimänä,
puutarhan tuuheiden puiden alla he söivät aamiaisensa ja iltasensa,
joka valmistettiin kotona. Talon takana oli toinen pieni maapalsta
perunamaineen ja sen takana, aivan jyrkän vuoren juurella, oli mökki,
joka ei ollut paljoa suurempi »Uddeholmin» hyttiä. Siinä asui heidän
emäntänsä, kapteeninrouva Bergström.

He olivat päässeet selville siitä, että kapteeninrouva asui talvisin
itse suuremmassa rakennuksessa, mutta kesäisin hän vuokrasi sen
kylpyvieraille ja muutti pieneen hyttiinsä. Siellä hän istui aamusta
iltaan suurien kukkivien oleanderiensa keskellä, ja kaikki pöydät ja
hyllyt olivat täynnä merkillisiä esineitä, jotka kapteeni Bergström oli
tuonut mukanaan vieraista maista.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa läksivät kahvikesteihin
ystäviensä luo ja luutnantti Lagerlöf oli merellä pyytämässä
makrilleja, ja Anna oli lähtenyt sokerileipurin tyttärien luo ja Johan
ravustamaan, otti Mäki-Kaisa pienen tyttönsä käsivarrelleen ja läksi
rouva Bergströmin luo pieneen mökkiin.

Hän oli heidän erikoinen ystävänsä. Hänen luonaan oli yhtä hiljaista
oleanderipuiden alla kuin isoäidin kulmasohvassa Mårbackassa. Rouva
Bergström ei osannut kertoa satuja, mutta hän näytti heille paljon
kummallisia esineitä. Isoja näkinkenkiä, jotka humisivat ja kohisivat
kummasti, kun painoi ne konnaa vasten, porsliiniukkoja, joilla oli
pitkät palmikot ja pitkät viikset ja jotka olivat kotoisin aina
Kiinasta saakka, ja kaksi suunnatonta kuorta, joista toinen oli
kookospähkinän ja toinen kamelikurjen munan kuori.

Mäki-Kaisa ja rouva Bergström juttelivat useimmiten vakavista ja
uskonnollisista asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt, mutta joskus
he eksyivät yksinkertaisemmillekin aloille. Rouva Bergström kertoi
miehestään ja hänen matkoistaan. He saivat kuulla, että hänellä oli
suuri kaunis alus, nimeltä Jakob, ja että se parhaillaan oli matkalla
S:t Ybesiin Portugaliin tuodakseen sieltä suolaa.

Mäki-Kaisa ihmetteli, miten rouva Bergström saattoi olla rauhallinen,
vaikka tiesi miehensä purjehtivan hirvittävällä merellä. Mutta rouva
Bergström vastasi, että oli Eräs, joka suojeli hänen miestään. Hän
ei ollut sen enemmän huolissaan hänen puolestaan, olipa hän sitten
matkoillaan tai kulki kotona Strömstadin kaduilla.

Heti sen jälkeen kiltti rouva Bergström kääntyi pikku tytön puoleen
ja sanoi toivovansa, että hänen miehensä palaisi pian kotiin, sillä
laivassa oli jotakin, mikä varmaankin huvittaisi lasta. Siellä oli
paratiisilintu.

Lapsi innostui heti äärettömästi. »Mikä se on?» kysyi hän.

»Se on lintu, joka on kotoisin paratiisista», vastasi rouva Bergström.

»Onhan Selma kuullut isoäidin kertovan paratiisista», sanoi Mäki-Kaisa.

Aivan oikein, nyt hänkin muisti. Isoäiti oli kertonut hänelle
paratiisista, ja hän oli kuvaillut mielessään, että se oli samanlainen
kuin pieni ruusutarha Mårbackan läntisen päädyn edustalla. Samalla hän
tiesi, että paratiisi oli jonkinlaisessa yhteydessä Jumalan kanssa,
ja miten olikaan, hän sai sen käsityksen, että juuri paratiisilintu
suojeli rouva Bergströmin miestä, niin että rouva saattoi olla aivan
rauhallinen, olipa mies laivassaan merellä tai kotona Strömstadissa.

Kovin kernaasti Selma halusi tavata tuota lintua. Ehkäpä se voisi
auttaa häntäkin. Kaikki ihmisethän säälivät niin kovin hänen isäänsä
ja äitiään siksi, ettei Selma ollut terve. Tämän kalliin matkankin he
olivat kustantaneet hänen tähtensä!

Hän olisi kovin kernaasti tahtonut kysyä Mäki-Kaisalta tai rouva
Bergströmiltä, uskoivatko he, että paratiisilintu tahtoisi auttaa
häntä, mutta hän oli liian ujo. Hän pelkäsi heidän nauravan hänelle.

Mutta hän ei unohtanut tuota keskustelua. Joka päivä hän toivoi, että
Jakob palaisi, jotta paratiisilintu voisi lentää maihin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin hän saikin kuulla, että Jakob todellakin
oli saapunut.

Olipa se suuri ilo, mutta hän ei ilmaissut sitä kellekään. Koko asia
tuntui hänestä kovin juhlalliselta. Hän muisti, miten vakava isoäiti
oli ollut puhuessaan Aatamista ja Eevasta. Hän ei tahtonut kertoa
Johanille ja Annalle, että laivassa oli paratiisista tullut lintu ja
että hän aikoi pyytää sitä parantamaan hänen jalkansa. Ei, ei edes
Mäki-Kaisallekaan hän tahtonut sitä ilmaista.

Omituista, ettei lintu näyttäytynyt. Joka kerta, kun hän tuli rouva
Bergströmin luo, toivoi hän, että lintu istuisi oleanderipuussa
laulamassa, mutta sitä ei vain näkynyt.

Hän tiedusteli sitä Mäki-Kaisalta, mutta Mäki-Kaisa luuli, että lintu
oli jäänyt laivaan.

»Mutta pian Selma saa sen nähdä», sanoi hän. »Luutnantti sanoi, että
huomenna me pääsemme kaikki laivaan.»

Mäki-Kaisa oli todellakin oikeassa. Tuskin kapteeni Bergström oli
ennättänyt olla päivääkään kotona, ennenkuin hänestä ja luutnantti
Lagerlöfistä tuli erinomaiset ystävät. Luutnantti oli käynyt monta
kertaa laivassa, ja laiva miellytti häntä suuresti. Nyt piti koko
perheen päästä katsomaan, miten hauskaa siellä oli.

Kun he läksivät kotoa, niin tuskinpa kukaan heistä oli oikein
selvitellyt itselleen millainen tuo matka oikeastaan oli oleva. Pieni
sairas tyttö ainakin luuli laivan olevan satamalaiturin kyljessä samoin
kuin suuret höyrylaivatkin.

Mutta niin ei ollut laita. Se oli ankkuroituna kaukana ulapalla, ja
heidän täytyi soutaa sinne veneellä. Ja omituista oli huomata, että
mitä lähemmäksi he tulivat, sitä korkeammaksi Jakob kasvoi. Pian se
oli korkea kuin vuori, ja näytti aivan mahdottomalta, että he, jotka
istuivat pienessä soutuveneessä, voisivat kiivetä sen kannelle.

Lovisa-täti sanoikin varsin pian, että jos tarkoituksena oli mennä
tuohon korkeaan alukseen, niin hän ei voisi seurata mukana.

»Odotahan vain hiukan, Lovisa!» sanoi luutnantti. »Saatpa nähdä, että
se käy paremmin kuin mitä luulet.»

Mutta mamselli Lagerlöf väitti, että yhtä hyvin hän voisi koettaa
kiivetä lipputankoon. Hänestä oli parasta heti kääntyä takaisin.

Sekä rouva Lagerlöf että Mäki-Kaisa olivat samaa mieltä kuin hänkin ja
äänestivät takaisinpaluuta.

Mutta luutnantti Lagerlöf oli itsepäinen ja piti oman päänsä. Kyllä he
pääsisivät laivaan, siitä ei ollut pelkoa. Ehkäpä heille ei tarjoutuisi
koskaan enää tilaisuutta nähdä kauppalaivaa, eikä heidän pitäisi olla
käyttämättä sitä hyväkseen.

»Niin, jos me pääsemme kannelle, niin emme pääse koskaan enää alas
sieltä», sanoi Lovisa-täti.

Kesken kaikkea heitä vastaan tuli vene, joka oli lastattu täyteen
säkkejä.

»Näetkö tuota venettä?» sanoi luutnantti Lagerlöf sisarelleen.
»Tiedätkö mitä säkeissä on?»

»En, rakas Gustav, mitenkä voisin sitä tietää?» sanoi mamselli Lagerlöf.

»Ne ovat suolasäkkejä, jotka Jakob on tuonut mukanaan», selitti hänen
veljensä. »Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta kun ne ovat voineet
päästä alas laivasta, niin kai se sinultakin onnistuu.»

»Mutta pukeutuisitpa kerran krinoliiniin ja pitkiin hameisiin, niin
sinunkin rohkeutesi lannistuisi hiukan», sanoi mamselli Lovisa.

Siten he näykkivät toisiaan koko matkan. Pikku tyttö, joka tahtoi niin
kernaasti nähdä paratiisilinnun, toivoi kaikesta sydämestään, että isä
saisi taivutetuksi Lovisa-tädin sekä kaikki muutkin tulemaan laivaan,
mutta hänestäkin se tuntui mahdottomalta.

He laskivat joka tapauksessa köysiportaiden viereen, ja pari Jakobin
merimiestä hyppäsi veneeseen auttamaan heitä. Ensimmäinen, jonka he
saivat käsiinsä, oli pieni sairas tyttö. Toinen merimiehistä ojensi
hänet toverilleen, joka kantoi hänet portaita ylös, vai mitkä ne
olivatkaan nimeltään, ja laski hänet Jakobin kannelle. Sinne hän jätti
hänet kiirehtien auttamaan toisia vieraita, ja siinä tyttö seisoi nyt
yksiksensä.

Hän pelästyi, sillä hän seisoi aivan kapealla reunalla. Hänen edessään
avautui suuri, ammottava aukko, ja syvällä sen pohjalla oli jotakin
lumivalkoista, jota parhaillaan lastattiin säkkeihin.

Hän seisoi varsin kauan yksikseen. Varmaankin laivaan kiipeämistä oli
kohdannut kova vastarinta alhaalla veneessä. Ei ketään näkynyt, ja
kun tyttö oli ennättänyt hiukan tointua hämmästyksestään, alkoi hän
tietenkin etsiä katseillaan paratiisilintua.

Hän katseli ylös touveihin ja taklaukseen. Hän oli ajatellut, että
lintu olisi ainakin yhtä suuri kuin kalkkuna, jotta sitä ei olisi ollut
kovin vaikea keksiä.

Mutta kun lintua ei näkynyt, kääntyi hän kapteeni Bergströmin
kajuuttapojan puoleen, joka seisoi aivan lähellä, ja kysyi missä
paratiisilintu oli.

»Tule mukaan, niin saat nähdä sen», sanoi poika. Hän ojensi kätensä
tytölle, jotta tämä ei putoaisi lastiruumaan. Sitten hän kulki
takaperin kajuutan portaita alas, ja tyttö seurasi häntä.

Alhaalla kajuutassa oli kovin hienoa. Huonekalut ja seinät olivat
kiiltävää mahonkia, ja siellä oli todellakin paratiisilintu.

Se oli vieläkin ihmeellisempi kuin mitä tyttö oli kuvaillut mielessään.
Se ei ollut elävä, mutta se seisoi siellä sittenkin kokonaisena ja
hienona kaikkine höyhenineen.

Tyttö kiipesi tuolille ja siitä pöydälle. Ja siellä hän kävi istumaan
paratiisilinnun viereen ja ihaili sen kauneutta. Kajuuttavahti seisoi
vieressä ja näytti hänelle linnun pitkiä, vaaleita, riippuvia höyheniä.
Sitten hän sanoi: »Katsohan, kyllä näkyy, että lintu on paratiisista
kotoisin. Sillä ei ole jalkoja.»

Se sopi mainiosti siihen mielikuvaan, jonka tyttö oli luonut itselleen
paratiisista, sillä eihän siellä tarvinnut kävellä, vaan saattoi
tulla toimeen siivillä, ja hän tarkkasi lintua äärettömän hartaasti.
Hän risti kätensä, aivankuin illalla rukoillessansa. Hän arvaili
mielessään, tiesiköhän kajuuttapoika, että lintu suojeli kapteeni
Bergströmiä, mutta kysyä hän ei rohjennut.

Hän olisi voinut istua siinä kaiken päivää suuren ihmetyksensä
vallassa, mutta äänekkäät huudot, jotka kajahtivat kannelta,
häiritsivät hänen rauhaansa. Kuului aivan siltä, kuin olisi huudettu:
Selma, Selma!

Heti sen jälkeen he hyökkäsivät kiihkeinä kajuuttaan, luutnantti
Lagerlöf ja Mäki-Kaisa, rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, kapteeni
Bergström, Johan ja Anna. Heitä oli niin monta, että koko kajuutta
täyttyi.

»Miten sinä olet tänne päässyt?» kysyivät he ja näyttivät kovasti
hämmästyneiltä.

Samassa tyttö itsekin tuli ajatelleeksi, että hän oli _kävellyt_
kannella, astunut portaita alas, tullut kajuuttaan kenenkään kantamatta
häntä.

»Tulehan nyt lattialle», sanoivat he, »niin näemme, osaatko kävellä.»

Hän ryömi pöydältä tuolille ja tuolilta lattialle ja päästyään
lattialle hän osasi sekä seisoa että kävellä.

Kuinka iloisia ja onnellisia he olivatkaan! Nythän matkan tarkoitus
oli saavutettu, kallis yritys ei ollut mennyt hukkaan. Pikku lapsi ei
jäänyt avuttomaksi, onnettomaksi rammaksi, vaan hänestä oli tuleva
oikea ihminen.

Aikuiset seisoivat siinä kyyneleet silmissä sanoen, että Strömstadin
mainiot kylvyt olivat saaneet parannuksen aikaan. He kehuivat ilmaa
ja koko kaupunkia ja olivat niin onnellisia siitä, että he olivat
lähteneet sinne.

Pikku tytöllä oli omat mietteensä. Hän ihmetteli kovin, olikohan
paratiisilintu todellakin auttanut häntä. Tuo pieni värähteleväsiipinen
ihmekö, joka oli kotoisin siitä maasta, jossa ei jalkoja kaivattu, sekö
se oli opettanut häntä kävelemään täällä maan päällä, missä käveleminen
oli niin tuiki tärkeätä?




Muistolahja.


He olivat lausuneet jäähyväiset rouva Bergströmille ja lähteneet
Pikku-Mårbackasta. Lapset olivat pakanneet kallisarvoiset
näkinkenkänsä, ja aikuiset lukinneet matkalaukkunsa. Nyt he olivat
menossa laivaan, jonka piti kuljettaa heidät pois Strömstadista.

Paljon ihmisiä seisoi rantasillalla. Siellä ei ollut vain kapteeni
Bergström ja hänen miehistönsä ja 48 muita tuttuja kylpyvieraita, vaan
paljon, paljon toisiakin.

»Luulenpa että kaikki kaupungin luotsit ja meri kapteenit ja kalastajat
ovat saapuneet paikalle» sanoi yksi herroista, joka oli usein
purjehtinut heidän kanssansa.

»Niin, ja kaikki kylvettäjät ja kalankaupustelijat vielä lisäksi»,
huomautti toinen.

»He ovat tulleet tänne sanomaan hyvästit Gustaville», sanoi rouva
Lagerlöf. »Hän hieroo tuttavuutta kaikkien ihmisten kanssa.»

Luutnantti Lagerlöfin piti sanoa hyvästi niin monelle, että hän
oli vähällä jäädä pois laivasta. Kaikkia tiesivät hänen tulleen
Strömstadiin saamaan parannusta pienelle lapselleen, joka ei voinut
kävellä, ja he tahtoivat nyt onnitella häntä.

»Onpa hauska nähdä, herra luutnantti, että pikku tyttö seisoo kannella
toisten lasten rinnalla», sanoi eräs kalastaja.

»Sinun valkoturskasi, Olavi, hänet varmaankin paransi», sanoi
luutnantti reippaasti.

»Niin, valkoturska on hyvää ruokaa», vastasi ukko.

Luutnantti oli jo kääntynyt kylvettäjien puoleen, jotka seisoivat
yhdessä joukossa.

»Suurkiitos!» sanoi hän »Teilläkin on osanne hyvässä tuloksessa.»

»Sinun pitää jo tulla laivaan, Gustav», huusi rouva Lagerlöf kannelta.
»On jo soitettu kolmas kerta.»

Viimeisessä hetkessä kiipesi kaksi pientä hienosti puettua tyttöä
rantaporrasta myöten laivaan. He kiiruhtivat Lagerlöfin pikku tyttöjen
luo, niiasivat, tarjosivat heille kättä, toivottivat onnellista matkaa,
antoivat kullekin pienen käärön ja juoksivat taas rantaan.

Ne olivat molemmat sokerileipurin tytöt, joiden kanssa Anna oli
seurustellut koko kesän, pieni, sairas tyttö tuskin tunsi heitä. Hän
tuli kovin liikutetuksi, kun he antoivat hänellekin jäähyväislahjan.

Kun hän avasi paperin, näki hän jotain hyvin kaunista: punaisen
silkkinauhan, johon oli liimattu kiinni paperikanavapalanen, ja
kanavalle oli ommeltu mustalla silkillä muutamia kirjaimia. »Se on
kirjanmerkki», sanoi Mäki-Kaisa, »sen voit panna virsikirjan väliin.»

»Siinä on _Muisto_», sanoi hänen äitinsä. »Se tarkoittaa sitä, ettei
sinun pidä koskaan unohtaa sitä pientä tyttöä, joka on ommellut sen
sinulle.»

Punainen silkkinauha pahvikanavapalasineen ja mustine
silkkikirjaimineen joutui myöhemmin vuosikausiksi hänen virsikirjansa
väliin. Ja kun hän sunnuntaisin avasi sen kirkossa ja näki
kirjanmerkin, kulkivat hänen ajatuksensa itsestään noihin kaukaisiin
aikoihin.

Hän tunsi merenrannan tuoksua, hän näki veneitä ja merimiehiä, ei niin
paljon itse merta, mutta kaikenlaisia näkinkengän kuoria, maneetteja,
rapuja, meritähtiä, turskia ja makrilleja.

Ja sitten sukelsi vaaleanpunainen pieni talo Karlsgatan varrella
unohduksista esiin. Hän näki paratiisilinnun, kapteeninrouva
Bergströmin, Jakobin, Harmaan saaren, Itäisen Satamakadun, höyrylaiva
Uddeholmin ja kolme hevosta, jotka vetivät suuria kuomuvaunuja.

Lopulta hän näki myöskin, miten vaunut ajoivat suurelle, vihreälle
nurmikolle, joka oli matalien, punaisten rakennusten ja valkean
aitauksen ympäröimä. Ne pysähtyivät pitkän, punaisen asuinrakennuksen
eteen, jossa oli pienet ikkunaruudut ja pieni kuisti, ja hän kuuli
kaikkien, jotka istuivat vaunuissa, huutavan yhteen ääneen: »Jumalan
kiitos, nyt olemme taas kotona!»

Kaikki muut tiesivät, että he olivat taas Mårbackassa, paitsi hän. Jos
hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tiennyt, mikä paikka se oli. Hän
muisti kylläkin kotinsa, mutta ei ollut koskaan ennen nähnyt, millaista
siellä oli.

Kuistilla seisoi pieni, koukkuselkäinen, valkotukkainen, kaunis eukko
puettuna raitaiseen hameeseen ja mustaan röijyyn. Se oli isoäiti.
Hänetkin hän muisti hyvin, mutta ei lainkaan tiennyt, että hän oli sen
näköinen. Ja samoin oli laita Daniel-veikon ja vauvan ja emännöitsijän
ja Otellon. Ne olivat kaikki hänelle uusia. Hän muisti heidät, mutta ei
ollut koskaan ennen todella nähnyt heitä.

Hänet vietiin isoäidin luo ja hän sai näyttää, että osasi kävellä.
Myöhemmin kun hän Itäisen Ämtervikin kirkossa istui kumartuneena
kirjanmerkkinsä ylitse, tuumi hän, ettei hän ollut oppinut ainoastaan
kävelemään Strömstadin matkallaan. Hän oli myös oppinut näkemään.

Tätä matkaa hän sai kiittää siitä, että hän tiesi, miltä hänen lähimmät
omaisensa näyttivät heidän ollessaan vielä parhaissa voimissaan ja
iloitessaan elämästä. Jollei sitä olisi ollut, niin olisivat kaikki
senaikuiset muistot hälvenneet hänen mielestään.

Mutta pienen punaisen nauhan avulla ne pysyivät hengissä. »Älä anna
kaiken sen peittyä unhotuksen varjoon!» sanoi se hänelle. »Älä unohda
vanhempiasi, jotka niin hartaasti toivoivat, että heidän pikku lapsensa
tulisi terveeksi ja oikeaksi ihmiseksi eivätkä tyytyneet, ennenkuin
keksivät hänelle parannusta! Älä unohda Mäki-Kaisaa ja hänen suurta
rakkauttansa ja kärsivällisyyttänsä, älä unohda kaikkea sitä kauhua
sekä maalla että merellä, jota hän sinun tähtesi sai kestää!»






VANHAN EMÄNNÖITSIJÄN KERTOMUKSIA.




Isoäiti.


Strömstadin matkan jälkeisenä vuonna kohtasi Mårbackan pieniä lapsia
suuri suru.

Silloin heidän isoäitinsä kuoli. Siihen saakka hän oli joka päivä
istunut makuukamarin nurkkasohvassa ja kertonut satuja ja laulanut
lauluja.

Pikku lapset eivät voineet muistaa mitään muuta kuin että hän oli
kertonut satuja ja laulanut yhtä mittaa aamusta iltaan ja että he
olivat istuneet vieressä ja kuunnelleet. Se oli ollut ihanaa elämää. Ei
muilla lapsilla ollut sinnepäinkään niinkuin heillä.

Mistä heidän isoäitinsä oli oppinut satunsa ja laulunsa, sitä he eivät
tienneet, mutta hän uskoi itse joka sanan, jonka kertoi. Kun hän oli
kertonut jotakin oikein merkillistä, oli hänellä tapana katsoa pikku
lapsia syvälle silmiin ja sanoa heille kaikkein vakuuttavimmalla
äänensävyllä: »Kaikki tämä on yhtä totta kuin että minä näen teidät ja
te minut.»

Eräänä aamuna, kun lapset olivat tulleet alas aamiaiselle, ei heitä
päästetty kyökkikamariin toivottamaan hyvää huomenta isoäidille,
niinkuin heillä oli tapana tehdä, sillä isoäiti oli sairas. Sitten
oli makuukamarin nurkkasohva ollut tyhjä koko päivän, eivätkä lapset
voineet käsittää, miten saada pitkät tunnit kulumaan.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin pikku lapsille, että heidän
isoäitinsä oli kuollut. Ja kun hän makasi käärinliinoissaan arkussa,
vietiin heidät hänen luokseen suutelemaan häntä kädelle. Heitä peloitti
sitä tehdä, mutta sitten joku sanoi, että he nyt viimeistä kertaa
saattoivat kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän oli heille
tuottanut.

Sitten koitti päivä, jolloin laulut ja sadut läksivät pois talosta
suljettuina pitkään, mustaan arkkuun, eivätkä palanneet enää koskaan
takaisin.

Se oli raskaan kaipauksen aikaa pikku lapsille. Tuntui siltä, kuin ovi
olisi sulkeutunut kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa he
aikaisemmin olivat saaneet vapaasti kulkea. Eikä kukaan osannut enää
avata sitä ovea.

Vähitellen he oppivat leikkimään nukeilla ja leluilla niinkuin muutkin
lapset, ja silloin saattoi näyttää siltä, kuin he eivät enää olisi
kaivanneet isoäitiänsä tai edes muistaneetkaan häntä. Mutta niin ei
kuitenkaan ollut, vaan hän eli alituisesti heidän sydämissään. Eivätkä
he koskaan väsyneet kuuntelemasta kaikkia niitä pikku kertomuksia,
joita vanha emännöitsijä kertoi heidän isoäidistään. He kätkivät ne
sydämeensä ja säilyttivät niitä kuin aarteita, joita eivät tahtoneet
koskaan hävittää.




Lepokivimäen kummitus.


Vanhan emännöitsijän tapana oli sanoa, ettei siitä ollut niinkään
pitkä aika, kuin Mårbacka oli joutunut viljelyksen alaiseksi ja saanut
vakituiset asukkaansa, sillä vanha rouva oli kertonut, että hänen
nuorena ollessaan monet muistivat vielä, että Mårbacka oli ollut
kesäsäteri vanhojen talonpoikaistalojen maalla, jotka sijaitsivat
laakson länsipuolella, lähempänä Fryken-järveä.

Mutta vanha rouva oli arvellut, että olisi turha vaiva koettaa tutkia,
milloin maailmassa ensimmäinen karjalauma oli ajettu sinne laitumelle
ja ensimmäinen karjamaja pystytetty. Sillä karjapaimenet voivat
pysytellä samoilla seuduin tuhansia vuosia jättämättä mitään jälkiä.
Paljon ei Mårbackassakaan ollut säilynyt heidän ajoiltansa.

Itse Mårbackan nimen vanha rouva luuli kuitenkin olevan peräisin
karjapaimenten ajoilta asti ja että he siten olivat nimittäneet mäkistä
hiekkanummea, joka oli Åsbergin alapuolella, missä heidän hevosensa ja
muu karjansa olivat myös tallanneet sinne tiet.

Varma ainakin oli, että paimenet olivat raivanneet tien etelästäpäin
pitkin Åsbergiä, sillä siltä taholta he olivat karjoineen saapuneet
paikalle. Ja idänpuoleinen tie, joka vietti jyrkästi vuorta alas, oli
myöskin heidän raivaamansa. Sitä myöten he kulkivat, kun he läksivät
tervehtimään karjapaimenia Åsbergin toisella puolella. Ja luoteeseen
päin kulkeva tie, joka johti Sunnen pitäjään, oli niin kivinen, että se
varmaankin oli vanha vuohipolku. Mutta suoraan länteen, arveli vanha
rouva, ei paimenten aikana luultavasti ollut tietä lainkaan.

Lännen puolella oli vanha järvenpohja mutaisine niittyineen ja
upottavine soineen, joiden halki kulki kiemurteleva joki. Kun
paimentyttö seisoi majansa kivikynnyksellä, saattoi hän nähdä
kotikartanonsa laakson toisella puolella, mutta päästäkseen sinne
täytyi hänen kiertää pitkälti joko pohjoisen tai etelän puolelta.

Useimmiten karjapaimenet saapuivat kai etelästäpäin, sillä »Lepokivi»,
missä heillä oli tapana levähtää pitkän matkansa varrella, oli vielä
paikoillaan tievieressä jonkun matkaa talosta eteläänpäin. Tie olikin
paras sille ilmansuunnalle. Sillä oli vain se vika, etteivät paimenet
uskaltaneet kulkea sitä myöten öiseen aikaan, sen jälkeen kun oli
tullut pimeä.

Kas, siihen aikaan kuin Mårbacka oli ollut kesäsäterinä, oli Sunnen
pitäjässä ollut niin paha ja ankara pappi, että eräs mies, joka oli
ollut renkinä pappilassa parin kuukauden ajan, hirtti itsensä. No,
heti kun pappi oli kuullut tapahtumasta, kiiruhti hän sen enempää
ajattelematta katkaisemaan nuoran ja kantoi kuolleen pihalle. Ja
vanha rouva oli sanonut, että vain siksi, että hän oli kajonnut
itsemurhaajaan, piti kansa häntä saastutettuna. Sunnen pitäjässä
ihmiset eivät sallineet hänen astua kirkon ovesta sisään, vaan kirkko
sai olla suljettuna, kunnes toinen pappi kutsuttiin seudulle.

Mutta tuo pappi oli joskus matkustanut myös Ämtervikiin pitämään
jumalanpalvelusta, sillä siellä oli kirkko ja pieni papinasunto, jossa
hän saattoi olla yötä, vaikka ei ollut pappia. Ja varmaankin tämä
Sunnen pappi luuli nyt, että Ämtervik oli siksi kaukana maailmasta,
etteivät seurakuntalaiset tienneet hänen tulleen saastaiseksi. Sinne
hän arveli voivansa lähteä pitämään jumalanpalvelusta niinkuin ennenkin.

Hän ratsastikin Ämtervikin kirkolle, mutta huhut ennättivät sinne yhtä
nopeasti kuin hän itsekin, ja papin messutessa alttarilla kävi kuiske
kirkossa miehestä mieheen, ja tuli tiedoksi, mitä hän oli tehnyt ja
että hän oli arvoton astumaan Jumalan huoneeseen.

Eikä kyllin siinä, vaan Ämtervikin talonpojat arvelivat, että hän oli
osoittanut heille suurta kunnioituksen puutetta. He arvelivat olevansa
yhtä hyviä kuin Sunnenkin seurakuntalaiset eivätkä huolineet papista,
jonka nämä olivat hyljänneet.

Muutamat nuoret miehet päättivät antaa papille muistutuksen. Mutta
koska he tiesivät, että oli vaarallista kohottaa kätensä pappia
vastaan, päättivät he odottaa, kunnes hän läksi kotimatkalle. Hän
ratsasti yksin, ja Sunnen ja Ämtervikin välisellä ratsastuspolulla oli
monta autiota paikkaa, jossa saattoi asettua väijyksiin ja odottaa
hänen tuloaan.

Pappi aavisti luultavasti, että vaara uhkasi häntä. Hän ei palannut
Sunneen tavallista tietä laakson länsipuolitse. Hän poikkesi
karjapoluille, jotka kulkivat itäpuolitse, Mårbackan ohitse, ja arveli
pääsevänsä kotiin sitäkin tietä.

Mutta vanha rouva oli kertonut, että kun miehet, jotka väijyivät
tienvieressä ja odottivat pappia, huomasivat, ettei hän tullutkaan,
käsittivät he, että hän oli mennyt heitä karkuun, eikä heillä
mielestään nyt ollut muuta tehtävää kuin lähteä tyhjin toimin kotiin.
Heidän joukossaan oli kuitenkin eräs, saman rengin veli, joka papin
vuoksi oli ottanut itsensä hengiltä, eikä hän tahtonut päästää
pappia niin vähällä. Hän tarttui pitkään seipääseen, joka oli jäänyt
pellolle heinänkorjuun jäljiltä, ja se kädessään hän kulki suon poikki
alas laaksoon. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja juosten ja
hyppien he pääsivätkin suuremmitta vaikeuksitta toiselle puolelle.
Mårbackan karjamajan alapuolella he tunsivat lujaa maata jalkojensa
alla. He kiiruhtivat heti etelää kohti tavatakseen ratsastajan, ja
saavuttivatkin hänet mäessä Lepokiven alapuolella.

Heidän tarkoituksensa oli varmaankin vain antaa papille aika
selkäsauna, mutta onnettomuudeksi oli heidän joukossaan tuo mies, joka
tahtoi kostaa veljensä puolesta. Hän oli piiloittanut miekan viittansa
alle, ja kun toiset olivat raastaneet papin alas hevosen selästä ja
heittäneet hänet maahan, veti mies miekkansa esille ja hakkasi papilta
pään poikki.

Kun työ oli tehty, kauhistuivat he suuresti ja tuumivat vain, mitä
tehdä, jotta heitä ei keksittäisi. Hevosen he laskivat valloilleen
ja jättivät ruumiin tien viereen, jotta näyttäisi siltä, kuin villit
rosvot olisivat tehneet murhan. Itse he kiiruhtivat kotiin ja kulkivat
jälleen suoraan suon poikki. He toivoivat, ettei kukaan voisi todistaa
heidän käyneen laakson toisella puolella. Ei kukaan ollut nähnyt heidän
kulkevan kunnollisella tiellä, eikä kukaan epäilisi heidän uskaltaneen
oikaista suoraan suon poikki.

Heidän kävi paremmin kuin he olivat uskaltaneet toivoakaan. Koska
pappi oli ollut riidassa seurakuntalaistensa kanssa ennen kuolemaansa,
niin ei häntä erikoisesti ruvettu etsimään, ja kun ruumis löydettiin,
syytettiin rosvoja ja metsänkulkijoita rikoksesta. Vielä kuolleenakin
häntä pidettiin saastaisena, ei kukaan tahtonut kajota ruumiiseen, ja
koska arveltiin, ettei hänen pitänyt saada levätä vihityssä maassa,
annettiin hänen jäädä siihen missä hän oli. Ruumis peitettiin vain
turpeilla ja vieritettiin sen yli suuria kiviä, jotta metsän pedot
eivät voisi kaivaa sitä esille.

Mutta vanha rouva oli sanonut, ettei pappivainaja saanut rauhaa
tällaisessa haudassa, vaan valoisina kuutamoöinä hän näyttäytyi
Lepokiven alaisessa mäessä, puettuna pitkään kauhtanaan ja kantaen
päätään kädessään. Hevoset erottivat hänet paremmin kuin ihmiset. Ne
pillastuivat ja nousivat takajaloilleen, niin että matkustavien usein
oli pakko tehdä pitkiä kierroksia raivaamattomassa metsässä.

Niin kauan kuin vain karjapaimenet oleskelivat Mårbackassa, ei
kummitus merkinnyt suuria. Mutta pahempi oli, kun uutisasukkaita
asettui paikalle ja sinne lopulta rakennettiin oikea talo. Ei kukaan
käsittänyt, miten vainaja saataisiin pysymään haudassaan, ja monen
vuoden kuluessa täytyi pitää varansa, jotta ei tarvitsisi sydänyön
aikana ajaa Lepokiven ohitse.

Mutta vanha rouva oli vakuuttanut emännöitsijälle, ettei nykyjään
enää kenenkään tarvinnut pelätä päätöntä pappia, sillä eräs Mårbackan
emäntä, joka oli tarmokas ja päättävä ihminen ja ymmärsi hiukan enemmän
kuin muut ihmiset, oli saanut hänet rauhaan.

Se oli käynyt siten, että tuo emäntä oli ratsastanut Lepokivenmäkeä
alas myöhään eräänä iltana, oli kirkas kuutamo, ja aivan kuten hän
oli olettanutkin, seisoi kummitus tiellä, kiviröykkiön alapuolella
ikäänkuin aikoen sulkea häneltä tien.

Mutta emäntä ei säikähtänyt, ja hänen hevosensa oli yhtä levollinen ja
peloton kuin hän itsekin. Hän ratsasti suoraan haamun eteen ja alkoi
manata häntä, jotta hän laskeutuisi hautaansa lepäämään.

»Miksikä sinä et lepää alallasi, siellä missä sinun pitää olla?» sanoi
emäntä. »Tiedäthän, ettet voi saada sen parempaa hautaa. Älä luule,
että saisit maata vihityssä maassa, sinä, joka kuollessasi olit niin
saastainen.»

Tämän hän sanoi täydellä vakaumuksella, sillä hän tiesi, että pappi
oli ollut paha mies, eikä puolestaan arvellut hänen ansaitsevan hautaa
kirkkomaalla.

»Turha sinun on nousta haudastasi tullaksesi kostetuksi», jatkoi
emäntä, »sillä tiedät varsin hyvin, että lepäät teoillasi ja olet
saanut ansaitun palkkasi.»

Hänen puhuessaan täten tuntui hänestä, ikäänkuin kummitus olisi
muuttunut yhä tummemmaksi ja selvemmäksi, ja lopulta näytti siltä,
kuin se olisi tahtonut heittäytyä emännän kimppuun. Mutta emäntä ei
pelännyt, vaan puhutteli sitä vieläkin kerran, jotta tästä kurjuudesta
kerrankin tulisi loppu.

»Mutta jos makaat hiljaa haudassasi, niin lupaan lukea isämeidän sinun
pelastukseksesi joka kerta, kun kuljen tästä ohi», sanoi emäntä.

Samassa hän alkoi lukea rukousta, ja tuskin hän oli lausunut
ensimmäiset sanat, ennenkuin hän huomasi, että kummitus alkoi haihtua
ja katosi kokonaan kuutamoon. Hänestä ei jäänyt muuta jäljelle kuin
vaalea varjokuva, ja ennenkuin emäntä ennätti lausua aamenen, oli sekin
kadonnut.

Tämän jälkeen ei kummitusta nähty enää koskaan Lepokivenmäessä, ja
kun siitä kiusasta oli päästy, muuttui elämä Mårbackassa entistään
hauskemmaksi ja onnellisemmaksi. Siitä koitui yhtä hyvä talo kuin
mistä muusta tahansa toisissa pitäjissä, siihen saatiin hyvät
asuinrakennukset, ja väki, joka omisti sen, tuli varakkaaksi eikä sen
tarvinnut koskaan huolehtia toimeentulostaan.

Vanha rouva oli sanonut, että todistuksena siitä, miten vauraaksi
Mårbacka oli tullut, oli se, että 1700-luvun alkupuolella talosta
lähetettiin poika oppikouluun. Hän oli lukenut papiksi ja kotitalon
mukaan ottanut nimekseen Merell, ja aikoinaan hänet oli valittu
Ämtervikin apulaispapiksi. Hän oli asettunut asumaan perintätaloonsa
Mårbackaan ja oli ensimmäinen pappi, joka asui pitäjässä. Kaikki
edelliset olivat asuneet Sunnen pitäjässä ja tulleet Mårbackaan vain
saarnasunnuntaisin.

Ämtervikin talonpojat olivat hyvin tyytyväisiä saadessaan oman
pappinsa, ja varsinkin he olivat hyvillään siitä, että hänellä oli oma
talo asuaksensa, niin ettei heidän tarvinnut rakentaa hänelle pappilaa.
Tosin Mårbacka oli kaukana kirkolta, mutta tämän epäkohdan vastapainona
oli se etu, että pappi omistaessaan maatilan oli varakas ja riippumaton
mies.

Papin palkka oli pieni, ja suurin osa siitä meni Sunnen rovastille,
niin että apulaispappi olisi ollut köyhä raukka, ellei hän olisi
omistanut Mårbackaa.

Jotta tämä seikka, joka oli eduksi sekä seurakunnalle että papille,
pysyisi ennallaan, naitti Mårbackan ensimmäinen apulaispappi yhden
tyttäristään papille, jonka nimi oli Lyselius, ja järjesti asiat siten,
että vävy sai periä sekä talon että viran.

Samoin teki Lyseliuskin. Hän antoi yhden tyttäristään puolisoksi
pastori Erik Wennervikille ja järjesti asiat siten, että tämä
vuorostaan sai periä sekä talon että viran.

Ja vanha rouva oli sanonut, että kaikki olivat yhtä mieltä siitä,
että se oli hyvä tapa ja että sen piti jatkua edelleen. Yksin
papintyttäretkin, väitti hän, olivat olleet täysin tyytyväisiä.




Pastori Wennervik.


Vanha rouva oli niinikään kertonut emännöitsijälle, että nuo kolme
pappia, Merell, Lyselius ja Wennervik, olivat oikeastaan rakentaneet
Mårbackan.

Ennen heidän aikaansa, sanoi hän, oli Mårbacka vain talonpoikaistalo,
ja vaikka se olikin suuri ja varakas, niin oli siellä samanlaista
kuin muissakin talonpoikaistaloissa. Jos siellä oli navetta kymmentä
lehmää ja talli kahta hevosta varten, niin siinä olikin kaikki.
Asuinrakennuksessa oli vain suuri tupa, jossa koko talonväki eli ja
oleskeli sekä päivin että öisin sekä pieni musta keittiö. Talossa oli
monta muutakin rakennusta paitsi tätä: aitta ja sauna, mallassauna ja
paja, riihi ja useita latoja, mutta ne olivat kaikki pieniä eivätkä
voineet muuta ollakaan, sillä talokin oli pieni siihen aikaan. Vain
kaikkein lähin ympäristö oli viljelty.

Vanhalla rouvalla oli tapana sanoa, että oli miltei käsittämätöntä,
miten nuo kolme pappia olivat voineet saada rakennetuksi tallin
kymmenelle hevoselle ja navetan kolmellekymmenelle lehmälle
lukuunottamatta kaikkia suuria latoja ja aittoja ja vajoja, joita he
mielestään tarvitsivat. Panimo ja panimokamari, joita käytettiin talon
konttorina, olivat niinikään heidän ajoiltaan samoinkuin maitohuone ja
kutomakamari ja voudin huone.

Kaikkein viimeiseksi — se oli 1790-luvulla — oli vanhan rouvan isä,
pastori Wennervik, rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Se oli
suunniteltu vaatimattomammaksi kuin kaikki muut. Hän oli tyytynyt
yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli keittiö ja neljä huonetta
alhaalla sekä kaksi päätyhuonetta. Mutta sekä keittiö että huoneet
olivat valoisat ja tilavat ja niin sijoitetut, että kodikkuus tuoksahti
tulijaa vastaan jo eteisessä.

Pastori Wennervik oli myöskin perustanut suuren kyökkipuutarhan
keittiökasveineen ja hedelmäpuineen asuinrakennuksen pohjoispuolelle
sekä pienen ruusutarhan läntisen päädyn edustalle. Hän kuului olleen
puutarhurin poika ja varsin taitava puutarhanhoidossa. Monia pieniä
ruusupensaita ja jalostettuja omenapuita, jotka yhä kasvoivat
Ämtervikin talonpoikaistaloissa, oli hän ollut istuttamassa.

Hän oli toiminut kotiopettajana suuressa herraskartanossa, ja vanha
rouva oli sanonut, että siellä hän oli oppinut pitämään aitauksista
ja veräjistä. Hän oli teettänyt kauniin, valkoisen aitauksen sievine
veräjineen kyökkipuutarhan ja toisen ruusutarhan ympärille. Jos tahtoi
tieltä ajaa lehtikujaa myöten alaspäin, täytyi ensin avata komea
veräjä. Koko takapiha, jonka poikki sitten oli ajettava, oli talorivien
ja aitojen piirittämä ja veräjiä oli useassa kohdassa, ja samoin oli
laita itse pihamaankin.

Pikkulapset tahtoivat kernaasti kuulla kerrottavan pastori
Wennervikistä. He olivat löytäneet eräästä seinäkaapista talon
konttorista kreikan- ja latinankielisiä kirjoja, joissa oli hänen
nimikirjoituksensa, ja myöskin Behmanin ja Leopoldin runoja, jotka
olivat hänen käsialallaan kopioidut. He tiesivät, että klaveeri
ja kitara oli hankittu taloon hänen aikanaan, ja he olivat
mielikuvituksessaan luoneet hänestä hyvin kauniin kuvan. Ei yksin vanha
emännöitsijä ollut kertonut hänestä, vaan myöskin heidän isänsä ja
tätinsä. Hän oli ollut rakastettava, hieno mies, hän kävi kernaasti
hyvin puettuna, eikä hän pitänyt vain kukista ja omenista, vaan
varmaankin hän rakasti myös lintuja, sillä hän se oli rakennuttanut
kahdeksankulmaisen kyyhkyslakan, joka oli vihreällä nurmikolla keittiön
ikkunan edessä. He käsittivät, että hän oli tahtonut järjestää ja
laittaa Mårbackan oikein kauniiksi. Papit, jotka olivat asuneet siellä
ennen häntä, olivat enimmäkseen eläneet talonpoikien tapaan, mutta hän
oli muuttanut suuren yksinkertaisuuden, tuonut hiukan herrastapoja
taloon ja saattanut elämän rikkaammaksi ja kevyemmäksi.

Mårbackassa oli suuri vanha öljyvärimuotokuva pastori Wennervikin
ajoilta. Se esitti hänen nuoruudenrakastettuaan, rikasta ja
ylhäistä neitiä länsi-Göötanmaalta. Pastori oli ollut neidin veljen
kotiopettaja, ja koska hän oli ollut kauniimpi ja miellyttävämpi
kuin ainoakaan niistä miehistä, joita nuori neiti siihen mennessä
oli tavannut, oli hän mieltynyt häneen ja pastori oli tietysti
myöskin rakastunut — nuoreen neitiin. Heillä oli tapana piiloutua
linnanpuistoon, missä he puhuivat rakkaudestaan ja lupasivat toisilleen
ikuista uskollisuutta. Mutta eräänä päivänä heidät keksittiin, ja nuori
kotiopettaja sai eronsa.

Ainoa, mitä hän omisti tästä ensimmäisestä nuoruudenunelmastaan, oli
lemmityn muotokuva, eikä se oikeastaan ollut kovin paljon. Nuorella
neidillä ei ollut käytettävänään taitavaa muotokuvamaalaajaa. Hänen
kasvonsa, jauhotetun tukan ympäröiminä, olivat niin jäykät ja
ilmeettömät, että olisi yhtä hyvin voinut luulla niitä kauniiksi
naamioksi kuin ihmispiirteiksi.

Mutta pään ja kasvojen muoto oli kylläkin jalo, ja se, joka itse
oli nähnyt näiden silmien säteilevän ja huulien hymyävän, piti
muotokuvaa varmaankin kauniina. Pastori Wennervik tunsi ehkä entisen
nuoruudenhehkun täyttävän mielensä, kun hän kiinnitti katseensa siihen.

Ehkäpä tämä muotokuva vaikutti sen, että vaatimaton maalaispappi
koristi kotinsa kukkasin ja linnuin ja kaunisti elämänsä soitolla ja
vanhoilla lauluilla.




Ukkohanhi.


Yhtä asiaa eivät pikkulapset voineet antaa anteeksi pastori
Wennervikille, sitä nimittäin, että hän vanhoilla päivillään
nai neitsyt Raklitzin, vanhan emännöitsijän, joka oli kulkenut
herraskartanosta herraskartanoon ja saanut kestää ankarien emäntien
kiusantekoa ja komennusta, kunnes hän itsekään ei voinut vastustaa
haluaan kiusata ja komentaa toisia.

Jos pastori Wennervikin välttämättä piti mennä uusiin naimisiin,
niin olisi hänen ainakin pitänyt varjella tytärkultaansa äitipuolen
kovuudesta. Pikkulapset eivät voineet mitenkään sulattaa sitä ajatusta,
että rouva Raklitz oli saanut komentaa tätä mielin määrin ja rangaista
ja lyödä häntä ja vaatia häneltä kohtuuttoman paljon työtä.

He pitivät kovin paljon tuosta pukista, joka kerran joi niin paljon
rankkia, että se humaltui ja pilkkasi kumoon sekä rouva Raklitzin
itsensä että hänen viinaruukkunsa.

Ja samoin he pitivät markkinaväen puolta, joka varasti häneltä hedelmät
Ombergshedin markkinoilla ja huusi hänelle, että Mårbackan pappi oli
hyvä mies eikä tietenkään tahtonut vaatia köyhältä kansalta maksua
omenoistaan.

Ja he olivat ihastuneet mestarivarkaaseen, joka mursi hänen
ruoka-aittansa oven, vaikka rouva Raklitz oli panettanut siihen uuden
lukon, joka oli niin suuri ja raskas, että se olisi sopinut parhaiten
vankilan lukoksi.

Ja heitä miltei itketti, kun he muistelivat suurta ukkohanhea.

Rouva Raklitzin aikana oli eräänä kauniina huhtikuun päivänä laskettu
melkein koko Mårbackan hanhiparvi navettamäelle. Miten olikaan, olivat
villihanhet lennelleet korkealla ilmassa ja kirkuneet ja huutaneet
niinkuin niiden on tapana tehdä. Kesyt hanhet olivat vastanneet ja
räpytelleet siipiään, mutta siten ne tekevät joka kevät, eikä kenenkään
mieleen juolahtanut, että ne olisi ollut suljettava navettaan.

Toinen villihanhiparvi seurasi toistaan, ja kesyt hanhet kävivät yhä
rauhattomammiksi. Ja ennenkuin kukaan aavisti mitään, pyrähti suuri
ukkohanhi ilmaan ja liittyi villien pariin.

Mårbackassa odotettiin, että se palaisi pian takaisin, mutta sepä
ei palannutkaan. Se oli ja pysyi poissa. Ja kun sitä ei näkynyt
ensimmäisen vuorokauden kuluessa, luultiin sen kadonneen ikipäiviksi.
Se oli tietenkin joutunut ketun tai kotkan saaliiksi, sanoivat he,
jollei se suorastaan ollut syössyt maahan haljennein keuhkoin.
Mahdottomaltahan tuntui, että kesy hanhi voisi seurata villien mukana
pohjan perille.

Ei kuulunut hanhea koko kesän mittaan, mutta tulipa taaskin syksy, ja
villihanhiparvi toisensa jälkeen lensi taas ilman halki. Ne huusivat
ja kirkuivat niinkuin niillä on tapana tehdä, ja kesyt hanhet, jotka
astelivat navetanmäellä, kohottivat siipiään ja vastasivat niille.

Rouva Raklitz näki, että kesyt hanhet olivat levottomia, ja hän tahtoi
tällä kertaa olla viisaampi kuin edellisellä. Hän käski tytärpuolensa
Liisa-Maijan juosta navettaan ja sulkea hanhet sinne.

Liisa-Maija teki työtä käskettyä, mutta tuskin hän oli ennättänyt
navetanmäelle, kun hän kuuli kovaa suhinaa ilmasta aivan
yläpuoleltansa. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pyrähti suuri parvi
hanhia maahan hänen eteensä. Komea, valkoinen ukkohanhi kulki parven
etunenässä, sen jäljessä seurasi suuri harmaa villihanhi ja yhdeksän
täplikästä poikasta. Pappilantytär uskalsi töin tuskin liikahtaa,
jotta ei pelästyttäisi niitä. Hän aukaisi vain hiljaa navetan oven ja
piiloutui sen taakse.

Ukkohanhi astui suoraan navettaa kohti, ja perhe seurasi jäljessä. Koko
parvi katosi, ja Liisa-Maija hiipi hiljaa niiden jäljessä nähdäkseen,
minne ne aikoivat mennä. Niin, valkea ukkohanhi astui suoraa päätä
hanhikarsinaan ja kutsui ja houkutteli, kunnes koko hänen joukkonsa
tuli sisään. Sitten se neuvoi niille tien ruokakaukalon luo, joka oli
täynnä kauroja ja vettä, ja alkoi syödä. »Katsokaas, tällaiseen minä
olen tottunut. Näin minulla on aina ollut. Ei huolta ravinnosta, ei
muuta kuin mennä suoraa päätä ruokakaukalon ääreen», näytti se sanovan
perheelleen.

Mutta Liisa-Maija hiipi jäljessä, ja heti kun kaikki hanhet, olivat
karsinan puolella, sulki hän oven. Sitten hän kiiruhti rouva Raklitzin
luo.

»Tahtooko äitikulta tulla katsomaan! Ukkohanhi, joka karkasi keväällä,
on palannut takaisin villihanhen ja yhdeksän poikasen kera.»

Mutta varmaankin hän katui koko ikänsä sitä, että sulki ukkohanhen
navettaan ja kertoi sen palanneen takaisin. Sillä rouva Raklitz läksi
sanaakaan sanomatta hakemaan pientä veistä, jota käytettiin hanhien
teurastamiseen, ja ennen iltaa oli sekä tuo komea, valkoinen ukkohanhi
ja harmaa villihanhi että kaikki kauniit poikaset teurastettu ja
kynitty.

Ȁitikulta palkitsi huonosti ukkohanhen, vaikka se palasi kotiin niin
monta kaunista hanhea matkassaan», sanoi Liisa-Maija. Enempää hän ei
uskaltanut sanoa.

»Se on vain opetukseksi tämän talon hanhille, miten niiden käy, jos
he vastoin tahtoani lähtevät lentoon», sanoi rouva Raklitz, ja hänen
ankaran suunsa tienoilla väreili hiukan ilkeämielinen hymy.




Sopulit.


Rouva Raklitz oli ollut ankara Liisa-Maijalle hänen isänsä eläessä,
mutta kun isä kuoli vuonna 1801, ja rouva Raklitz sai yksin hallita
taloa, muuttui hän tietysti vieläkin ankarammaksi ja vaativammaksi.
Tytärpuoli oli kokonaan hänen vallassaan, ilman tukea ja turvaa. Hän
oli vain seitsemäntoista vuoden ikäinen ja liian nuori pitääkseen
puoliaan vanhaa ja viisasta vastaan. Tosin hänellä oli velikin, mutta
hän oli vuodet umpeensa Upsalassa opiskelemassa, niin ettei hänestä
voinut mitään apua toivoa.

Äitipuoli ja Liisa-Maija joutuivatkin pian kovaan riitaan. Rouva
Raklitz toivoi, että tytär seuraisi vanhaa tapaa ja menisi naimisiin
apulaispapin kanssa, joka oli nimitetty hänen isänsä jälkeen. Mutta
siihen ei Liisa-Maija tahtonut suostua. Hän vastusti sekä äitipuolensa
että pitäjäläisten kehoituksia, joiden mielestä tuo vanha tapa oli
aivan erinomainen. Papintyttärellä oli omat merkilliset tuumansa. Hän
ei tahtonut mennä miehelle vain siksi, että hän oli Ämtervikin pappi.
Hänen piti myös olla sellainen, että Liisa-Maija saattoi pitää hänestä.

Uusi apulaispappi koetti kaikella voimalla ajaa asian perille, ja
hänen oli onnistunut voittaa äitipuolen suosio, niin että tämä koetti
auttaa häntä sekä pyytämällä että pakolla. Mutta papintytär vastasi yhä
edelleen kieltävästi, ja silloin rouva Raklitz keksi lähteä Öjervikiin
laamanni Sandelinin puheille, joka oli Liisa-Maijan holhooja.

Niin, sen hän tekikin, ja tietysti sekä laamanni että hänen vaimonsa
pitivät hänen puoliaan. He tunsivat hyvin rouva Raklitzin. Hän oli
ollut useita vuosia emännöitsijänä Öjervikissä, ja he tiesivät, miten
järkevä ja huolellinen ihminen hän aina oli ollut. Olihan hän aivan
oikeassa arvellessaan, että Mårbackan papintyttären pitäisi mennä
naimisiin apulaisen kanssa, jotta vanha tapa ei unohtuisi. Muu ei
heidän mielestään voinut tulla kysymykseenkään.

Rouva Raklitz oli kuten sanottu hyvä tuttu Öjervikissä. Häntä
pyydettiin illalliselle, ja sitten laamanninrouva jutteli hänen
kanssaan niin kauan, että kello oli yksitoista, ennenkuin hän pääsi
lähtemään. Mutta ilma oli kirkas ja täysikuu paistoi taivaalla, niin
että näytti siltä kuin hän voisi turvallisesti päästä kotiin.

Hän oli varsin tyytyväinen matkaansa lähtiessään Öjervikistä.
Hyvin hänet oli otettu vastaan, ja holhooja oli kannattanut hänen
mielipidettään, että Liisa-Maijan oli mentävä uuden apulaisen kanssa
naimisiin.

Kiesien vieriessä hyvää vauhtia tietä myöten, joka kulkee Frykenin
rantaa pitkin Sunneen, istui rouva Raklitz tuumien, miten hän kiusaisi
tytärpuoliraukkaa, kunnes hänen tahtonsa murtuisi. Hänen parastaanhan
vain tarkoitettiin, joskaan hän ei itse sitä ymmärtänyt, niin että
turhaa äitipuolen oli siitä olla huolissaan.

Äkkiä Musta hätkähti ja väistyi syrjään niin äkisti, että se oli
kaataa kumoon kiesit. Hevonen käyttäytyi ikäänkuin se olisi ollut
höperö. Se hyökkäsi alas maantieltä ojan poikki pellolle, ennenkuin
Pitkä-Bengt ennätti saada sitä pysähtymään. Kun renki vihdoin sai
hevosen pysymään aisoissansa, vapisi se kuin haavanlehti. Vaikka se
seisoikin hiljaa paikallaan, nosteli se lakkaamatta jalkojaan ja huusi
äkkiä niinkuin harvoin saa kuulla hevosen huutavan, ja hypähti suoraan
ilmaan. Mahdotonta oli saada sitä tielle takaisin. Kun Pitkä-Bengt ajoi
sitä eteenpäin, alkoi se työntää taakse, jotta se oli potkia kiesit
säpäleiksi.

»Mitä tämä on? Mitä tämä on? Eikö Bengt voi sanoa, mitä tämä
merkitsee?» sanoi rouva Raklitz ja puristi kauhuissaan renkiä
käsivarresta. »Onko hevonen aivan hullu?»

»Hevonen on viisaampi kuin sekä rouva että minä» sanoi Pitkä-Bengt, »ei
se ole hullu. Mutta se näkee jotain, jota me emme näe.»

Nyt Musta työntyi takaperin. Se haisteli maata, pärskyi ja peräytyi
välittämättä kieseistä ja ihmisistä. Onneksi he olivat pellolla, missä
kesän aikana oli kasvanut ruista, ja se oli nyt aivan sileä ja tasainen
ja niitetty. Toistaiseksi ajopelit pysyivät vielä pystyssä, mutta he
huomasivat lähestyvänsä leveää ja syvää ojaa.

Juuri kun kiesit joutuivat ojan reunalle, pysähtyi Musta. Se arveli kai
pelastuneensa pahimmasta vaarasta. Se seisoi hiljaa hyppimättä, mutta
yhä edelleen se pärskyi moneen kertaan.

»Parasta on, että rouva nousee pois kieseistä», sanoi Pitkä-Bengt,
»niin minä koetan pakottaa hevosen tuosta ohi, olkoon siinä sitten mitä
hyvänsä.»

Papinrouva avasi jalkapeitteen, mutta aikoessaan laskeutua maahan hän
veti nopeasti jalkansa ylös ja huutaen istuutui takaisin paikalleen.

»En minä voi laskeutua maahan», sanoi hän Pitkälle-Bengtille, »se
liikkuu.»

»Rouva taitaa olla yhtä höperö kuin hevonenkin», sanoi Pitkä-Bengt.
»Mikä liikkuu?»

»Koko pelto liikkuu, koko maa liikkuu», sanoi rouva Raklitz. Hänen
äänensä vapisi, ja itku oli hänellä kurkussa.

»Hyi!» sanoi Pitkä-Bengt ja hyppäsi yhdellä harppauksella maahan. Hän
luuli, että kummitus oli heidän tiellään ja peloitti hevosta, mutta
kummitukset tulivat tavallisesti ilmasta. Hän ei ollut koskaan kuullut,
että ne voisivat ryömiä pitkin maata.

Mutta Pitkä-Bengt hyppäsi pian takaisin kieseihin, eikä aikonutkaan
enää laskeutua maahan, sillä maa liikkui, aivankuin papinrouva oli
sanonut.

Se ei tärissyt niinkuin maanjäristyksessä, vaan joka ainoa multakokkare
oli saanut jalat alleen ja oli menossa Frykenin rantaan.

Matkamiehet istuivat kieseissä ja tuijottivat maahan, lopuksi he kai
huomasivat, että suuri joukko pikkuelukoita juoksenteli pitkin peltoa,
mutta se ei vähentänyt heidän pelkoaan. Mitään luonnollista tai oikeaa
se ei voinut olla. Mistä niin paljon elukoita olisi tullut sinne? Ei
ollut pienintäkään kohtaa koko pellolla, joka ei olisi ollut liikkeessä.

Kaikki nämä elukat, tai mitä ne oikein olivatkaan, kulkivat ojan
poikki maantielle ja maantieltä ne hyökkäsivät rinnettä pitkin suoraan
järveen. Mitä elukoita ne saattoivat olla, jotka pitivät tuollaista
peliä?

Jos ne olisivat olleet Jumalan luomia, olisi kai niiden joukko joskus
loppunut. Mutta lakkaamatta niitä juoksenteli pellolla, ne hyökkäsivät
yli maantien ja alas järveen. Ja mahdotonta olisi ollut laskea niitä,
niin paljon niitä oli.

Musta oli jotakuinkin rauhoittunut. Vain silloin, kun nuo pikku elukat
juoksivat sen kavioiden lomitse, se pärskyi ja peräytyi. Mutta rouva
Raklitz sitä vastoin ei ollut levollinen. Hänen hampaansa kalisivat
pelosta, hän mutisi ja puhui itseksensä.

Hän istui kuitenkin alallaan niin kauan kuin he olivat pellolla, mutta
Musta ei suinkaan halunnut seisoa ulkona kaiken yötä, vaan läksi omin
päin liikkeelle. Se astui hitaasti askeleen kerrallaan. Se nosti
jalkojaan hyvin varovaisesti, mutta eteenpäin mentiin.

Omituiset pikkuelukat eivät väistyneet hevosen ja ajopelien tieltä.
Pyörien alla alkoi rauskua, kun pikku ruumiit murskautuivat.

Kun papinrouva kuuli rauskutusta, säpsähti hän. Hän nousi pystyyn ja
alkoi huutaa hurjasti ja kaameasti.

Pitkä-Bengt kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, jotta hän ei
heittäytyisi ulos kieseistä. »Ne vievät minut», huusi hän, »ne vievät
minut! Ne nousevat pyörille, ne seisovat astuimella, ne ovat kieseissä!»

Hevonen paransi vauhtiaan. Kiesit liikkuivat nykähdellen, mutta
varmasti, ja rauskui ja murskui pyörien vieriessä pikkuelukkojen yli.

»Ne ovat kieseissä, ne ovat kieseissä!» huusi rouva Raklitz, ja samalla
hän hyppäsi seisomaan istuimelle. »Ne vetävät minua hameenhelmasta, ne
vetävät minut järveen!»

Pitkän-Bengtin täytyi nousta pystyyn voidakseen pidellä rouvasta
kiinni. »Täydellä syyllä voisin antaa sinun pudota mäkeen, kun olet
niin ilkeä», mutisi hän, mutta piteli kuitenkin hänestä yhä kiinni.

He pääsivät vihdoin tielle ja ajoivat monen vaeltavan elukan yli. Mutta
vihdoin Musta pysähtyi ja hirnahti.

»Kas niin, nyt me olemme tästä päässeet. Ruvetkaa istumaan, rouva!
Käykää takaisin kieseihin!»

Mutta rouva Raklitzia ei ollut niin helppo saada rauhoittumaan. »Ne
ovat kieseissä, ne vetävät minua hameesta, ne laahaavat minut järveen!»
huusi hän.

Pitkän-Bengtin täytyi nostaa hänet alas ja väkipakolla painaa hänet
istumaan. Rouva Raklitz taisteli vastaan, eikä renki uskaltanut jättää
häntä.

»Juokse, Musta! Löydät kai tien ilmankin, vaikken pitele ohjaksista.»

Musta läksi liikkeelle, rouva Raklitzin väristessä nyyhkytyksistä ja
puhellessa pitkälti niistä, jotka kiipeilivät pyörille ja tunkeutuivat
ylös kieseihin.

»Juokse, Musta», sanoi Pitkä-Bengt, »muuten hän tulee hulluksi,
ennenkuin ennätän kotiin.»

Musta ymmärsi ehkä häntä. Joka tapauksessa se tahtoi itsekin kernaasti
päästä kotiin seimen ääreen. Se juoksi mäkiä ylös ja alas hiljentämättä
vauhtiaan.

Pitkä-Bengt istui siinä kylmän hien poreillessa otsalla. Hän yritti
selittää papinrouvalle, että vaara oli voitettu, mutta tämä ei uskonut
häntä.

»Sinä olet kiltti, Bengt», sanoi hän itkien, »mutta älä koeta uskotella
minulle, että olemme pelastetut. Minä kuulen niiden askelten äänen,
minä näen ne, ne juoksevat jälessämme, ne tahtovat riistää minut
mukanaan järveen.»

Kun he vihdoin pysähtyivät Mårbackan kuistin edustalla ja eräs
palvelustytöistä tuli ulos auttaakseen papinrouvaa alas kieseistä, ei
hän uskaltanut laskeutua maahan.

»Ei, et sinä», sanoi hän. »Sinulla ei ole mitään voimaa. Sinä et voi
pelastaa minua niiden käsistä.»

Tyttö peräytyi kauhuissaan. Hän kuuli, että rouva Raklitzin ääni oli
aivan toinen kuin tavallisesti.

»Mene hakemaan papintytärtä», sanoi papinrouva, »mene hakemaan
Liisa-Maijaa! Hänellä yksin on voima vastustaa pahaa.»

»Mamselli Liisa-Maija on jo levolla», sanoi tyttö.

»Mene pyytämään häntä tänne niin pian kuin mahdollista!» sanoi
Pitkä-Bengt. »Sano, että papinrouva on säikähtänyt matkalla!»

Rouva Raklitz istui paikoillaan kieseissä ja värisi ja vapisi, kunnes
hänen tytärpuolensa oli saanut vaatteet ylleen ja ilmestyi portaille.

»Oi, Jumala siunatkoon sinua!» sanoi rouva Raklitz ojentaen
käsivartensa häntä kohti. »Tule auttamaan minua! Älä ole pahoillasi
minulle! En ole koskaan enää paha sinulle.»

»Mikä on hätänä, äitikulta?» sanoi papintytär astuen ajopelien luo.

»Ojenna minulle kätesi!» sanoi äitipuoli. »Voi, rakkaani, estä niitä
käymästä kimppuuni sillä välin kuin laskeudun alas! Älä anna niiden
viedä minua mukanaan! Sinulle ne eivät voi tehdä mitään. Sinulla on
voima hillitä niitä.»

Kun hän oli onnellisesti päässyt alas kieseistä, heittäytyi hän
tytärpuolensa kaulaan. »Älä jätä minua koskaan», sanoi hän, »älä ole
minulle vihoissasi! Saat mennä naimisiin kenen kanssa vain haluat, en
minä pane vastaan.»

»Hän näki näyn tiellä», sanoi Pitkä-Bengt. »Kaikki helvetin pikkuelukat
olivat liikkeellä. Hän luulee, että ne ajavat häntä takaa ja tahtovat
viedä hänet Frykeniin.»

Papintytär kietoi käsivartensa äitipuolen ympärille. »Tule sisään,
äitikulta!» sanoi hän. »Nyt äitikulta on Mårbackassa. Täällä ei mikään
paha voi kohdata äitikultaa.»

Rouva Raklitz oli niin säikähtänyt ja kauhuissaan, että papintyttären
täytyi leperrellä hänen kanssaan kuin lapsen saadakseen hänet
huoneeseen ja vuoteeseen. Hän ei saanut poistua hänen luotaan, vaan sai
istua ja pidellä häntä kädestä ja kuunnella hänen valituksiaan, kunnes
aamu valkeni.

Mutta sen yön jälkeen ei rouva Raklitz uskaltanut enää olla paha
tytärpuolelleen. Hän ei tullut koskaan enää entiselleen, vaan pysytteli
mieluimmin huoneessaan ja antoi Liisa-Maijan hallita. Hän saattoi
auttaa muita, kun oli puuhaa pyhien tai kestien edellä, mutta vain
sisällä huoneissa. ‒ ‒ ‒

Siten hän eli aina vuoteen 1835. Ei ole varmaa, tokko hänestä ja
tytärpuolesta tuli koskaan oikein hyvät ystävät, mutta kun Liisa-Maija
vihdoin meni naimisiin ja taloon tuli pikkulapsia, piti hän heistä
paljon. Joka päivä he menivät häntä tervehtimään lännen puolen
kamariin. Hän piti myös paljon kahvista. Melkein aina hän tahtoi tulta
uuniin, jotta voisi keittää kahvia itselleen.

Hänellä oli myös tapana tarjota pikkulapsille kahvia, mutta heidän
äitinsä arveli, ettei se ollut heille hyväksi. Hän sanoi heille,
etteivät he mitenkään saaneet juoda kahvia isoäidin luona.

Seuraavana päivänä molemmat nuorimmat, Nana ja Lovisa, olivat niinkuin
tavallisestikin vieraisilla lännen puoleisessa kamarissa, ja kun he
tulivat sieltä pois, tuoksuivat he kahvilta pitkän matkan päähän.

»No, mitä te tänään saitte isoäidin luona?» kysyi heidän äitinsä.

»Velliä, pikku äiti», vastasivat molemmat yhteen ääneen epäröimättä
vähääkään.

»Missä sitä velliä keitettiin?» kysyi äiti.

»Kahvipannussa, pikku äiti», vastasivat he yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Ja he sanoivat sen niin somasti, ja he olivat niin pieniä ja typeriä,
ettei äiti voinut muuta kuin nauraa ääneensä.




Ahti.


Pitäjän eteläpäässä on seutuja, jotka ovat paljoa kauniimmat ja
rikkaammat kuin sen pohjoinen kulma, missä Mårbacka sijaitsee.

Siellä Fryken uurtaa syviä poukamia maankamaraan, toisen toisensa
jälkeen, ja jokaisen lahdelman pohjukassa on viljavia rantaniittyjä,
lehtimetsää ja tavallisesti kolme, neljä hauskaa vanhanaikuista
talonpoikaistaloa. Lehtien lomissa taas pistäytyvät niemet veteen,
kallioisina ja metsäisinä ja niin luotaantyöntävinä ja villeinä, ettei
kukaan voi ajatellakaan niiden raivaamista ja viljelemistä.

Eräänä kesänä Liisa-Maija Wennervik oli ratsastanut Bössvikiin, joka
on eteläisin näistä lahdelmista, tilatakseen hyviä päärynöitä, jotka
kypsyivät siellä kukkuloiden suojassa. Bössvikin asukkaat olivat
ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen oli ollut pakko
pistäytyä moneen mökkiin, jotta oli jo varsin myöhäistä, ennenkuin hän
saattoi kääntyä kotimatkalle.

Mutta häntä ei peloittanut ratsastaa valoisina kesäöinä, vaikka
hän olikin aivan yksin liikkeellä. Hän ratsasti hyvin hitaasti,
sillä yö oli niin kaunis, ettei hän voinut kyllikseen sitä ihailla.
Milloin hän oli korkealla kukkulalla keskellä tiheää metsää, jossa
oli niin synkkää, että hän kuvitteli mielessään rosvojen ja karhujen
hyökkäävän tiheiköstä esiin ja raastavan hänet hevosen selästä. Milloin
hän ratsasti valoisissa laaksoissa, keskellä kasteisia peltoja,
kauniita koivikkoja ja välkkyviä vesiä. Auringonlasku punoitti vielä
taivaanrannalla, rusketus kuvastui järveen. Hän ei ollut koskaan nähnyt
mitään suloisempaa kuin tämä kesäyö.

Erään lahdelman rannassa Liisa-Maija näki suuren kauniin oriin käyvän
laitumella. Se oli harmaa ja papurikko yli koko ruumiin, harja oli niin
pitkä, että se laahasi maata, häntäkin ulottui yhtä pitkälle ja oli
niin paksu kuin ruislyhde. Hevosella oli leveät lautaset, korkea säkä,
kirkkaat silmät, kapeat jalat ja pieni pää. Kaviot olivat valkoiset ja
ne loistivat kuin hopea, kun se nosti jalkansa ruohikosta. Kengätön se
oli, eikä ruumiissa näkynyt vemmelpuun eikä valjaitten jälkiä.

Liisa-Maija oli lähestynyt äänettömästi ratsastaen mäkeä alas, ja Musta
kulki käymäjalkaa niittyä kohti, missä hevonen oli laitumella. He
tulivat niin lähelle sitä, ettei mikään muu kuin aita erottanut heitä
enää toisistaan. Liisa-Maija olisi voinut ojentaa kätensä ja taputella
sitä lautasille.

Tähän saakka ei ori ollut heitä huomaavinaan. Nyt vihdoinkin se kohotti
päätään ja katseli nuorta tyttöä.

Ja Liisa-Maija Wennervik oli niin kaunis, että kun hän oli ulkona
ratsastamassa, niin nuoret miehet useinkin heittivät maahan kirveensä
tai viikatteensa tai mitä heillä kulloinkin sattui olemaan kädessä ja
kiiruhtivat tielle nojautuakseen aitaa vasten, kunnes hän oli kulkenut
ohitse.

Mutta ihme ja kumma, kun tuo korea papurikko ori kohotti katseensa
häneen, tuntui Liisa-Maijasta, että sen katse ilmaisi yhtä suurta
ihailua kuin renkimiestenkin, heidän seisoessaan aitaan nojautuneina!

Hetken se katsoi häneen, sitten se kääntyi äkisti ympäri ja syöksyi
nelistäen pois, jotta harja hulmusi korkealla ja häntä oli sojossa.
Se juoksi yli koko niityn ja syöksyi nuoren tytön suureksi kauhuksi
suoraan järveen. Lahden perukassa oli pitkältä matalikkoa, mutta sen
juostessa pärskyi vesi sen ympärillä kuin vaahto koskessa. Ja sitten se
aivan äkkiä katosi.

Liisa-Maija luuli että onnettomuus oli tapahtunut ja että hevonen
hurjassa juoksussaan oli joutunut liian syvään veteen ja oli
nyt hukkumaisillaan. Hän odotti hetken aikaa, jotta se nousisi
vedenpintaan, mutta se ei näyttäytynyt enää. Järvi oli sileä kuin
kuvastin.

Silloin valtasi Liisa-Maijan palava halu ratsastaa järven rantaan
ja jos mahdollista pelastaa komea eläin kuolemasta. Miten hän sen
tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hevonen oli kaunein mitä hän koskaan
oli nähnyt, ja hänen oli aivan mahdoton pysytyllä hiljaa maantiellä
yrittämättä auttaa sitä.

Hän nyki Mustaa suitsista, käänsi sen aitaan päin ja läimähytti
sitä piiskalla, jotta se hyppäisi aidan yli. Mutta Musta oli nyt
kerta kaikkiaan sellainen eläin, että sillä oli enemmän järkeä kuin
ihmisellä, ja sen sijaan että se olisi hypännyt aidan yli, alkoi se
kovalla kiireellä nelistää kotia kohti. Nuori tyttö ei yleensä voinut
hallita ratsuaan istuessaan korkealla satulassa, ja hän huomasi varsin
pian, että hänen tällä kertaa oli aivan turha koettaa pakottaa sitä
tottelemaan. Musta tiesi mitä se tahtoi. Se tiesi varmaan myöskin,
millainen hevonen tuo toinen oli, jonka Liisa-Maija tahtoi pelastaa
järvestä.

Ja kun Liisa-Maija tuli seuraavan mäen kukkulalle, keskelle pimeää
kuusikkoa, tiesi hänkin, kenet hän oli nähnyt.

Tuosta hopeanharmaasta oriista, jonka kaviot olivat kengättömät ja
jolla oli pitkä, viistävä harja, oli hän kuullut kerrottavan monta
monituista kertaa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin itse Ahti.

Hänen tultuaan kotiin ja kerrottuaan seikkailustaan olivat kaikki
Mårbackassa samaa mieltä kuin hänkin, että hän oli nähnyt Ahdin,
ja siksi oli parasta, että hän itse ja koko talon väki pitivät nyt
varansa, sillä varmaankin joku heistä oli pian hukkuva.

Mutta Mårbackassa ei ole järveä, ja vanha järvenpohja talon
länsipuolella oli nykyään niin kuivunut, ettei siellä ollut jälkeäkään
suosta eikä liejumaasta. Yksin jokikin, joka ennen aikaan oli ollut
leveä ja vaarallinen, oli nyt kuivunut eikä se kesäiseen aikaan ollut
tavallista puroa suurempi.

Sattuipa kuitenkin elokuussa, kun yöt olivat jo pimeät ja usvat
kiersivät jokirannoilla ja niityillä, että eräs vanha mies Mårbackasta
astui lännestä käsin kotia kohti. Ja mitä hän lie nähnyt tai kuullut
sumun keskellä, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kotiin hän ei palannut
sinä yönä, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin hukkuneena pieneen
jokeen, joka oli niin matala, että vesi tuskin ylettyi hänen ylitseen.
Hän oli vanha ja raihnainen, eikä häntä suuresti surtu, mutta nyt
tiedettiin aivan varmasti, että Liisa-Maija oli todellakin nähnyt
Ahdin. Ja jos hän sinä iltana olisi seurannut sen jäljissä Frykenin
rantaan, niin Ahti olisi varmaan armotta riistänyt hänet mukanaan
siintävään syvyyteensä.




Rykmentinkirjuri.


Varmaankaan rouva Raklitzin kääntymys ei ollut oikein täydellinen,
koska vanha emännöitsijä ei voinut kylliksi juurruttaa pikkulasten
mieliin, mikä onni mamselli Liisa-Maijalle oli, kun hän joutui
naimisiin niin erinomaisen miehen kuin rykmentin kirjuri Daniel
Lagerlöfin kanssa. Tosin hän ei ollut varakas, mutta viisas ja hyvä
ja kelpo mies hän oli. Hänestä hän sai juuri sen tuen, jota tarvitsi
tullakseen maailmassa toimeen.

Pappi hän ei kylläkään ollut, mutta hänen isänsä ja isoisänsä ja
isoisänsä isä ja isoisänsä isoisä olivat olleet pappeja ja kaikki
he olivat naineet papintyttäriä, niin että hän oli sukua kaikille
Värmlannin vanhoille pappissuvuille. Saarna- tai puhetaitoa hän ei
kuitenkaan ollut perinyt esi-isiltään, mutta sen sijaan hänellä oli
verissä halu hallita ja huolehtia kokonaisesta seurakunnasta, ja
Ämtervikin asukkaat, jotka aluksi olivat olleet pahoillaan hänelle
siitä, että hän nai papintyttären ja rikkoi vanhan tavan, tottuivat
pian siihen, että hän sai pitää huolta kaikista pitäjän asioista.

Pikkulapset ihmettelivät suuresti kuullessaan emännöitsijän puhuvan
näin. He olivat kuulleet isoisästään juttuja, jotka kiertelivät kansan
parissa. Hänen sanottiin olleen taitavan viuluniekan, ja ainakin
nuoruudessaan hän oli ollut siinä määrin luulosairas, ettei hän
kestänyt elämää kotona, vaan kulki omia teitään.

Mutta tätä ei vanha emännöitsijä myöntänyt lainkaan. Ei
rykmentinkirjurissa ollut mitään vikaa. Hän ei käsittänyt, kuka oli
voinut lapsille luulotella semmoisia. Ei, koko asia oli vain se, että
hän oli alituisesti matkoilla, mutta nuo matkat olivat välttämättömiä
hänen virkansa vuoksi. Koska hän oli rykmentinkirjuri, niin täytyi
hänen kerran vuodessa kiertää koko Värmlannin ympäri keräämässä
sotaveroja. Eikä siinä kyllin, että hän oli rykmentinkirjuri, hän hoiti
myöskin Kymsborgin tehdasta, joka sijaitsi kaukana Norjan rajalla, ja
sinne hänen piti matkustaa vähä väliä. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi
hän oli niin hyväniminen mies, että häntä alituisesti käytettiin
holhoojana ja pesänselvitysmiehenä. Eniten vaivaa hänellä oli ollut
laamanninrouva Sundelinin omaisuuden valvomisesta Öjervikissä, hän kun
oli perinyt seitsemän tehdasta patruuna Antossonilta. Rykmentinkirjurin
oli pitänyt kuukausimääriä oleskella näillä tehdasmailla, Frykenin
länsipuolella, ennenkuin hän oli saanut kaikki asiat selvitetyiksi.

Mutta niin pian kuin työ oli suoritettu, kiiruhti hän kotiin
Mårbackaan, ja jos hän joskus aamuisin pääsi sinne toisten huomaamatta,
niin saattoi sattua, että hän otti viulunsa esille, asettui
makuukamarin ikkunan alle ja herätti vaimonsa soitollaan.

Tämä saattoi kylläkin olla totta, mutta että hän olisi karannut kotoa
ja ollut poissa pitkät ajat kenenkään tietämättä missä hän oleskeli, se
oli vain ihmisten keksintöä sen vuoksi, että he huomasivat Mårbackan
emännän olevan aina ohjaksissa.

Pikkulapsia harmitti suuresti, kun väitettiin heidän isoisänsä olleen
tuollaisen vakavan ja kuivan järki-ihmisen. Mutta täytyihän heidän
pakostakin uskoa vanhaa emännöitsijää.

Mutta sattuipa kerran ilta, jolloin vanhemmat oli kutsuttu kesteihin.
Sisätyttö, jonka oli määrä valvoa ja odottaa heitä, oli pyytänyt
seurakseen Lasten-Marin, uuden lapsentytön, joka oli tullut taloon
Mäki-Kaisan jälkeen.

He sytyttivät tulen lastenkamarin takkaan, ottivat esille lasten pienet
punaiset tuolit ja istuivat siellä kuiskaillen keskenään, jotta eivät
herättäisi pikkutyttöjä, jotka nukkuivat vuoteissaan.

Kesken kaikkea avautui ovi, ja vanha emännöitsijä tuli sisään. Hän oli
ihmetellyt, minne sisäkkö oli kadonnut, ja etsinyt häntä kaikkialta
koko talosta.

Nyt hän tuli sisään ja kävi istumaan takan eteen hänkin. Hän ei aikonut
missään tapauksessa mennä levolle, ennenkuin tiesi, että herrasväki oli
kunnolla kotona.

Kun he nyt istuivat noin kodikkaasti takan ääressä, käyttivät molemmat
palvelustytöt tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen neuvoa tärkeään asiaan.

»Me arvelimme, Liina ja minä, että meidän pitäisi keittää unipuuroa»,
sanoi Lasten-Mari, »mutta emme tiedä, onko siitä mitään hyötyä.»

Siten he saivat viekoitelluksi vanhan emännöitsijän kertomaan,
miten mamselli Liisa-Maija Wennervikin oli käynyt, kun hän valmisti
unipannukakun.

Viimeisenä jouluna, jona pastori Wennervik eli, oli mamselli
Liisa-Maija huvikseen leiponut unipannukakun uudenvuoden-aattona.
Hän oli silloin seitsemäntoista vuotias, niin että hänen oli aika
ajatella naimista. Hän sekoitti kolme lusikallista vettä, kolme
lusikallista jauhoja ja kolme lusikallista suolaa, kaatoi sekoituksen
pannukakkupannulle, söi niin paljon kuin saattoi ja laskeutui sitten
levolle. Mutta hänen oli vaikea saada unta silmäänsä, sillä hänen oli
hirveä jano syötyään tuota suolaista pannukakkua, ja tietenkin oli
kielletty juomasta mitään ennen nukkumista.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän muistanut lainkaan, mitä oli uneksinut.
Mutta myöhemmin päivällä hän tuli menneeksi kuistille ja seisahtui
siihen hämmästyneenä. Nyt hän muisti edellisenä yönä unissaan
seisoneensa aivan samalla kohdalla. Ja hänen seisoessaan siinä oli
kaksi vierasta herraa, nuori ja vanha, astunut häntä vastaan. Ja
vanhempi heistä oli sanonut olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta ja
tulleensa tänne poikansa kanssa kysymään, oliko Liisa-Maijan jano ja
halusiko hän siemauksen vettä.

Ja heti nuorempi herra oli astunut esille ja tarjonnut hänelle
lasillisen vettä. Liisa-Maija tuli kovin iloiseksi nähdessään kirkasta,
raitista vettä, sillä hän tunsi nukkuessaankin janon polttavan
kurkkuaan.

Siihen uni oli päättynyt, mutta siitä hetkestä saakka hän tiesi, kuka
oli tuleva hänen miehekseen, sillä jos unissa joku tarjoaa vettä sen
jälkeen kun on syönyt unipannukakun, niin sen kanssa nukkuja joutuu
naimisiin.

Mamselli Liisa-Maija ihmetteli kovin, mitenkähän se kävisi, sillä
siihen aikaan hän ei tuntenut ketään Lagerlöf-nimistä, mutta heti
uudelta vuodelta ajoi reki taloon. Liisa-Maija seisoi ikkunan luona,
ja nähdessään vieraan, joka istui reessä, oli hän huudahtanut ja
nipistänyt emännöitsijää käsivarteen. »Tuossa tulee se, jonka näin
unissani», oli hän sanonut. »Saatpa nähdä, että hänen nimensä on
Lagerlöf.»

Ja niinpä olikin. Tulija oli nimeltään Daniel Lagerlöf. Hän oli
Kymsbergin tehtaan hoitaja ja kulki heinien ostossa.

Ensiksi mamselli Liisa-Maija ihan pelästyi nähdessään hänet. Vieras
ei ollut kaunis, ja hän näytti niin synkältä ja alakuloiselta, ettei
Liisa-Maija käsittänyt, mitenkä hän voisi pitää hänestä.

Daniel Lagerlöf oli jäänyt yöksi Mårbackaan, ja aamulla oli renki
tullut sisään ja kertonut kumman asian: kaksi sutta ja kettu oli
pudonnut ketunkuoppaan. Ja kun ei kukaan talonväestä tiennyt mitä
tehdä, jotta satimeen joutuneet pedot saataisiin ylös kuopasta, oli
Kymsborgin hoitaja hypännyt kuoppaan ilman muuta asetta kuin ryhmysauva
kädessä, tappanut sudet iskemällä niitä päähän ja kietonut silmukan
niiden kaulaan, jotta ne saatiin hinatuksi esiin.

Mutta tuo rohkea teko vaikutti niin syvästi mamselli Liisa-Maijaan,
että hänen sydämensä heti kiintyi vieraaseen. Hän tuumi itsekseen, että
hänet hän tahtoi saada miehekseen eikä ketään muuta.

Kymsborgin hoitaja puolestaan rakastui mamselli Liisa-Maijaan heti ensi
näkemältä, vaikka ei tahtonut olla siitä tietävinään. Hän oli näet
ollut kihloissa kerran aikaisemmin, ja vaikka morsian oli kuollut,
tahtoi hän pysyä hänelle uskollisena eikä koskaan ajatella ketään muuta.

Siitä huolimatta hän tuli Mårbackaan talven kuluessa useamminkin
heiniä ostamaan, ja pian hän pääsi selville siitä, miten tukalaa
mamselli Liisa-Maijan oli elää yhdessä äitipuolensa kanssa. Hänen tuli
sääli tyttöä, ja hän tahtoi auttaa häntä, mutta itse hän ei, herra
nähköön, voinut kosia häntä morsianvainajansa vuoksi, vaan päätti, että
Elof-veljen, joka oli pappina jossakin suomalaismetsissä, piti naida
hänet.

Hän järjesti siten, että hänen veljensä ja mamselli Liisa-Maija
tapasivat toisensa. Mutta sillä hän sai vain pahaa aikaan. Pappi
rakastui niin silmittömästi mamselli Liisa-Maijaan, ettei hän voinut
ajatellakaan ketään muuta enää koko elämänsä aikana, mutta mamselli
Liisa-Maija piti Kymsbergin hoitajasta eikä huolinut toisesta.

Pastori Lagerlöf ei päässyt kuitenkaan niin pitkälle, että hän olisi
kosinut mamselli Liisa-Maijaa. Piispa pakotti hänet naimaan erään
naisen, joka oli kauan oleskellut hänen talossaan ja jonka hän oli
luvannut naida. Rouva Raklitzilla oli osansa tässä jutussa, ja siitä
koitui vain onnettomuutta, sillä kun pastori Elof ei saanut mamselli
Liisa-Maijaa, niin hän alkoi juoda ja joutui kokonaan rappiolle, niin
kelvollinen ja erinomainen kuin aikaisemmin oli ollutkin.

Sen jälkeen ei Daniel Lagerlöfillä ollut ketään muuta, jonka olisi
voinut panna sijaisekseen, vaan jos hän halusi auttaa Mårbackan
papintytärtä, täytyi hänen tehdä se itse. Ja niinpä hän kai arveli,
että oli enemmän syytä auttaa elävää kuin surra kuollutta, ja hän
uskalsi lähteä matkaan ja kosia tyttöä.

Mamselli Liisa-Maija tuli kovin onnelliseksi ja luuli, että nyt kaikki
surut olivat loppuneet, mutta pian hän tuli näkemään, että sulhanen
muuttui peräti oikulliseksi ja koetti vetäytyä pois. Harvoin tämä tuli
käymään ja milloin kävi, saattoi istua tuntikausia ja vain katsella
häntä. Tai hän nosti viulun leukansa alle ja soitti koko ajan, minkä
viipyi talossa.

Lopulta hän tuli niin harvoin Mårbackaan, että saattoi kulua kokonainen
vuosi mamselli Liisa-Maijan edes näkemättä häntä.

Jos mamselli Liisa-Maija joskus kysyi häneltä, milloin he menisivät
naimisiin, niin Daniel Lagerlöf keksi yhä uusia verukkeita. Ensin hän
sanoi, että piti odottaa, kunnes hän ansaitsisi niin paljon, että voisi
lunastaa Mårbackan toisilta perillisiltä. Toisen kerran hänen piti
avustaa veljiään, jotka opiskelivat Lundissa, ja kerran heidän piti
taas lykätä häät tuonnemmaksi nähdäkseen saisiko hän rykmentinkirjurin
viran.

Hän lykkäsi lykkäämistään häitä tuonnemmaksi. Milloin hänellä oli kovin
paljon kirjoitustyötä, milloin monia matkoja.

Lopulta ei kukaan muu kuin mamselli Liisa-Maija enää uskonut heidän
menevänkään naimisiin. Ja hänelle se oli ikävintä, sillä nyt
alkoivat sekä Sunnen että Ämtervikin nuoret herrat tulla Mårbackaan
kosimaretkille. Mamselli Liisa-Maija antoi heidän selvästi ymmärtää,
että heidän oli turha vaivautua, mutta jotkut olivat niin itsepäisiä,
että tulivat kerta toisensa jälkeen, ja jos mamselli Liisa-Maija kielsi
heitä tulemasta, asettuivat he väijyksiin metsän reunaan ja odottivat
häntä, kun hän astui tietä myöten.

He kertoivat hänelle kaikkea pahaa, mitä vain tiesivät Daniel
Lagerlöfistä. Milloin morsian sai kuulla, että hän seurusteli huonojen
ja juopuneiden kavaljeerien kanssa, jotka kulkivat paikasta toiseen ja
tekivät tihutöitä kartanoissa ja olivat kaikkien kunnollisten ihmisten
kauhuna, milloin kertoivat hänestä, että hän samoili metsiä kuin villi
eläin.

Jotkut ärsyttivät mamselli Liisa-Maijaa sanomalla että Daniel Lagerlöf
oli saanut rykmentinkirjurinviran, niin että hän olisi hyvinkin voinut
naida hänet, jollei olisi kyllästynyt häneen, ja toiset peloittelivat
häntä sillä, että hän mielisteli Finn-Erikin tytärtä, jota sanottiin
koko maan rikkaimmaksi tytöksi.

Eivät mitkään tällaiset jutut liikuttaneet mamselli Liisa-Maijaa,
vaan hän oli silti yhtä iloinen ja luotti siihen, että kaikki kävisi
niinkuin hänelle oli unessa ennustettu.

Mutta eräänä päivänä hänelle kerrottiin sulhasen sanoneen, että jos hän
vain olisi vapaa, niin hän lähtisi ulkomaille toden teolla opiskelemaan
viulun soittoa.

Tämä tepsi mamselli Liisa-Maijaan enemmän kuin mikään muu, ja hän läksi
puhumaan Pitkän-Bengtin kanssa.

»Nyt, Bengt», sanoi hän, »saat ottaa kiesit ja ajaa Kymsbergiin ja
tuoda rykmentinkirjurin tänne, sillä haluan puhua hänen kanssaan!»

»Kyllä minä yritän», sanoi Pitkä-Bengt, »mutta mitä minä teen, jollei
hän seuraa minua hyvällä?»

»Sano hänelle, ettet uskalla tulla yksin kotiin», sanoi mamselli Liisa
Maija, ja niinpä Pitkä-Bengt läksi matkaan.

Kymsborgiin on kokonainen päivänmatka, eikä Pitkä-Bengt palannut
kotiin, ennenkuin seuraavan päivän iltana, mutta sittenpä hänellä
olikin rykmentinkirjuri matkassansa.

Mamselli Liisa-Maija otti sulhasensa ystävällisesti vastaan, niinkuin
ainakin. Hän kutsui hänet sisään saliin, pyysi häntä istumaan ja
levähtämään pitkän matkan jälkeen ja sanoi, että he kattaisivat heti
illallispöydän, koska hän varmaankin oli nälissään.

Rykmentinkirjuri asteli edestakaisin huoneessa ja näytti
kärsimättömältä ja synkältä. Hän odotti luultavasti vain sitä hetkeä,
jolloin voisi lähteä taas pois.

Heidän istuessaan illallispöydässä kahdenkesken kääntyi mamselli
Liisa-Maija sulhasensa puoleen juuri kun Maija Perintytär toi sisään
ruoan, ikäänkuin hän olisi odottanut vain hänen tuloaan, ja kysyi
häneltä, oliko totta, että hän halusi purkaa kihlauksen.

»Aivan niin», vastasi rykmentinkirjuri ja näytti yhtä äreältä kuin
ennenkin. Sitä hän juuri halusi, olisihan mamselli Liisa-Maijan pitänyt
huomata se aikoja sitten.

Silloin mamselli Liisa-Maija punastui hiusmartoaan myöten ja sanoi,
että syynä siihen, miksi hän ei aikaisemmin ollut kysynyt sitä häneltä,
oli se, että hän niin varmasti oli uskonut heidän olevan määrätyt
toisilleen.

Silloin rykmentinkirjuri nauroi ilkeästi ja kysyi, mitä hän näillä
sanoillaan tarkoitti.

Mamselli Liisa-Maija punastui yhä enemmän, ja sitten hän kertoi hänelle
muutamin sanoin, miten hän oli valmistanut unipannukakun eräänä
uudenvuodenaattona ja unissaan nähnyt hänet ja hänen isänsä ja mitä isä
oli sanonut hänelle.

Rykmentinkirjuri laski veitsen ja haarukan kädestään ja katsoi mamselli
Liisa-Maijaan ihmeissään.

»Tämän jutun sinä olet kai keksinyt nyt jälkeenpäin», sanoi hän.

»Voit kysyä Maija Perintyttäreltä, enkö tuntenut sinua heti ja sanonut
kuka sinä olit, ennenkuin nousit edes reestäkään ensi kerralla
tullessasi ostamaan täältä heiniä», sanoi mamselli Liisa-Maija ja
kääntyi emännöitsijän puoleen, joka juuri tarjosi heille ruokaa.

»No, mutta», sanoi Daniel Lagerlöf, »miksikä et aikaisemmin ole
kertonut tätä minulle?»

»Sen kai itsekin ymmärrät», sanoi mamselli Liisa-Maija. »En minä
tahtonut vedota muuhun kuin omaan haluusi.»

Rykmentinkirjuri istui taas ääneti, mutta saattoi selvästi huomata,
että hänen morsiamensa sanat olivat vaikuttaneet syvästi häneen.

»Voitko sanoa, minkä näköinen se mies oli, joka väitti olevansa rovasti
Lagerlöf Arvikasta?» kysyi hän.

»Voin kyllä», vastasi mamselli Liisa-Maija, ja sitten hän alkoi
selittää, minkä näköinen hän oli. Ja varmaankin hänen selityksensä sopi
piirre piirteeltä, sillä poika hämmästyi siinä määrin, että hän nousi
pois pöydästä.

»Mutta isäni kuoli samana vuonna, jolloin sinä synnyit», sanoi hän.
»Ehkäpä sittenkin olet kuullut hänestä puhuttavan?»

»En ollut koskaan nähnyt ketään Lagerlöfiä enkä koskaan kuullut
puhuttavan enempää sinusta kuin isästäsikään, ennenkuin näin teistä
unta», sanoi mamselli Liisa-Maija. »Kysy sinä Maija Perintyttäreltä,
joka seisoo tässä vieressämme, eikö hän ole kuullut minun kuvaavan
isääsi samalla tavalla lukemattomia kertoja!»

Silloin rykmentinkirjuri pysähtyi aivan mamselli Liisa-Maijan eteen.
»Jos vain uskaltaisin uskoa tätä», sanoi hän. Vielä kerran hän kiersi
huoneen ympäri. Sitten hän palasi taas takaisin. »Silloinhan sinä
olisit se, jonka rakas isäni on määrännyt minulle», sanoi hän.

Mutta mitä mamselli Liisa-Maija siihen vastasi, sitä ei vanha
emännöitsijä saanut koskaan tietää, sillä hän arveli nyt parhaaksi
poistua huoneesta.

Jälkeenpäin he istuivat sittenkin ja juttelivat yhdessä tuntikausia,
ja seuraavana päivänä he olivat tehneet sovinnon, ja pian sen jälkeen
heidän häänsä vietettiin.

Ja mamselli Liisa-Maija oli kertonut hänelle, ettei mikään muu ollut
esteenä ollut kuin hänen sulhasensa raskasmielisyys ja oikullisuus.
Milloin hän oli arvellut, ettei hän tahtonut tehdä vääryyttä
morsianvainajalle, ja milloin hän oli ajatellut veljeään Elofia ja
arvellut, ettei hänellä ollut oikeutta tulla onnelliseksi, kun hänen
veljensä oli hänen tähtensä tullut niin onnettomaksi.

Mutta kuultuaan tuon unen oli hän saanut lujan ja varman pohjan
jalkojensa alle ja uskalsi tehdä sen, mitä hartaimmin halusi.

Ja siitä päivästä saakka, jolloin hän meni naimisiin, hän oli kuin
toinen ihminen. Ensi vuosina sattui joskus, että raskasmielisyys
sai vallan hänen ylitseen, mutta sitten hän muuttui rauhalliseksi
ja tasaiseksi luonteeltaan. Hänen veljensä hukkui seuraavana vuonna
Mårbackassa vietettyjen häiden jälkeen ja sitten seurasi kylläkin
raskaita aikoja, mutta nekin menivät ohitse.

Ja hän ja vanha rouva olivat naimisissa neljäkymmentäkuusi vuotta,
ja viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna oli kaikki voitettu, eikä sen
onnellisempia ihmisiä ollut missään.

       *       *       *       *       *

Mutta pikkulapset makasivat vuoteissaan ja kuuntelivat ihmetellen,
ja samalla he olivat kovin hyvillään, sillä tähän saakka oli heidän
isoisänsä ollut heidän mielestään kuin jonkunmoinen puujumala, mutta
nyt hän oli muuttunut eläväksi ihmiseksi.




Nostoväki.


Vuonna 1810, kun isoäiti oli ollut naimisissa jo muutamia vuosia ja
hänellä oli jo pari pientä lasta, istui hän eräänä iltana kyökkikamarin
itäisen ikkunan luona. Hämärä oli laskeutunut maahan, niin että
oli liian pimeä ommella, ja koska oltiin jo pitkällä maaliskuussa
ja talikynttilät olivat loppumaisillansa, oli hän ottanut esille
sukankutimensa, sillä sukkaa hän osasi kutoa pilkkosen pimeässäkin.

Kesken työtään hän tunsi äkkiä, että hänen pitäisi kohottaa päätään ja
katsoa ulos. Mutta hänen oli vaikea uskoa silmiään. Äsken oli ulkona
ollut tyyntä ja kirkasta, nyt oli täysi lumituisku. Lunta sateli niin
tiheään, että hän töin tuskin saattoi erottaa tulenkajasteen renkituvan
ikkunasta, joka oli aivan hänen edessään. Tuuli painoi siltä puolen
niin, että lunta tuprutti vasten seiniä, ja sinä lyhyenä hetkenä,
jolloin hän oli istunut alallaan, oli keräytynyt jo niin korkeita
kinoksia, että ne peittivät sekä pensaat että aitauksen.

Pimeys oli lisääntynyt nopeasti rajuilman noustua, mutta hän saattoi
sittenkin vielä nähdä, että monia isoja eläimiä tunkeutui kinosten
läpi takapihalle. Hän ymmärsi heti, mitä lajia ne olivat. »Kunpa
palvelustytöt pitäisivät nyt varansa eivätkä lähtisi hakemaan ulkoa
halkoja», tuumi hän, »sillä harmaat hukat ovat tänä iltana liikkeellä.»

Heti sen jälkeen hän kuuli huutoa ja näki suden hiipivän ikkunan ohi
sen palatessa takapihalta. Sillä oli suussa jotakin, joka koetti tehdä
vastarintaa. Isoäidin mielestä se näytti lapselta, mutta mikä lapsi se
voisi olla? Olivathan hänen omat pienokaisensa aivan hänen vieressään,
eikä talossa muita lapsia ollutkaan.

Aivan ensimmäisen suden kintereillä tuli toinen ja silläkin oli lapsi
kidassaan.

Silloin isoäiti ei voinut istua enää paikoillaan. Hän hyökkäsi niin
äkisti pystyyn, että kaatoi tuolin, juoksi keittiöön ja kyökinovesta
ulos. Mutta siellä hän pysähtyi. Hän näki edessään kirkkaan, tyynen,
suloisen kevätillan. Ei hän nähnyt lumipyryä, eikä hän nähnyt susia.
Hän oli varmaankin nukahtanut kutimensa ääreen, ja kaikki se, minkä hän
oli nähnyt, oli ollut vain unta.

Mutta isoäiti käsitti, että siinä piili jotain vakavaa. »Meidän täytyy
varoa pienokaisiamme», sanoi hän palvelusväelle. »Tämä ei ollut unta,
vaan varoitus.»

Mutta lapsille ei tapahtunut mitään vaarallista, he kasvoivat ja
varttuivat, ja näky tai uni, tai mikä se oikeastaan lie ollut, oli
unohtumaisillansa niinkuin niin paljon muutakin samantapaista.

Elokuussa saapui joukko köyhiä sotilaita Mårbackaan. He olivat
repaleisia, nälkäisiä ja sairaita, ruumiit olivat laihat kuin
luurangot, ja silmät olivat ahneet kuin petoeläinten. Kaikissa näytti
olevan selvä kuoleman leima.

He kertoivat olevansa kotoisin Fryksändestä ja muista Fryksdalin
pohjoisista pitäjistä. Mutta nyt, lähestyessään kotiseutuaan, he eivät
olleet iloisia, sillä he pelkäsivät, etteivät heidän omaisensa tuntisi
heitä enää. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet kotoa terveinä
ja voimakkaina. Mitä sanoisikaan kotiväki saadessaan heidät takaisin
niin kurjina, etteivät he kelvanneet muuhun kuin kirkkomaan multiin
haudattaviksi?

Sodassa he eivät olleet käyneet, he olivat vain marssineet edestakaisin
pakkasessa ja nälässä. Taistelua he eivät koskaan olleet nähneet, he
olivat vain taistelleet tauteja ja kurjuutta vastaan.

Heitä oli ollut useita tuhansia siihen aikaan, kun he läksivät
liikkeelle, mutta toinen tuhatkunta toisensa jälkeen oli tuhoutunut. He
kertoivat, että suuri osa heistä oli lähetetty avonaisissa proomuissa
merelle keskellä talvea. Miten retki oli onnistunut, sitä ei kukaan
tiennyt, mutta kun proomut olivat ajautuneet maihin, oli miehistö
istunut kuolleena airojen ääressä, jäätyneenä ja paleltuneena.

Ne, jotka vielä elivät, pyrkivät nyt kotiin omin neuvoin, mutta monta
kertaa matkan varrella oli tapahtunut, että heitä oli kivitetty ja
ajettu pois kylistä ja kartanoista, joita he olivat yrittäneet lähestyä.

Eniten kalvoi heidän mieltään se suru, etteivät he olleet päässeet
sotaan ja siellä kaatuneet, vaan että heidän oli pakko laahautua elämän
läpi loppumattoman tuskan vallassa.

He tiesivät itse millaisia olivat: täynnä syöpäläisiä, liasta haisevia
ja inhoittavia katsella. Kun he tulivat Mårbackaan, eivät he pyytäneet
päästä katokseen eikä vuoteisiin lepäämään. He halusivat vain saada
olkikuvon ja kuivan mäkirinteen, missä ojentautua suoraksi.

Mårbackassa ei sotamiesparkoja viskelty kivillä. Rykmentinkirjuri
oli poissa kotoa, mutta hänen vaimonsa antoi heille luvan pystyttää
leirinsä takapihalle, aitauksen sisäpuolelle. Puuroa ja velliä heille
keitettiin joka päivä suurissa padoissa, ja kaikki vaatteet, joita
ilman voitiin tulla toimeen, annettiin heille.

Kartanon väki keräytyi alituisesti heidän leiripaikkansa ympärille
kuunnellakseen kertomuksia heidän kokemuksistaan. Mutta eivätpä kaikki
edes osanneet puhua. Monet olivat niin tylsiä, etteivät he vastanneet
tuntikausiin. Tuskinpa he tiesivät enää, keitä olivat tai minne olivat
menossa.

Huhu näistä miehistä, jotka olivat niin kovin muuttuneet, kulki ympäri
seudun, ja ihmisiä tuli pitkien matkojen päästä heitä katsomaan.

»Tuo tuossa», sanoi eräs vieras mies, joka kauan oli seisonut ja
tarkastellut matkamiesraukkoja, »tuo tuossa väittää olevansa Göran
Persan poika Torsbystä. Mutta minä tunsin Göran Persan pojan. Hän oli
korea poika. Ei ainoakaan piirre muistuta häntä.»

Eräänä päivänä saapui paikalle köyhä leski. Hän oli kotoisin pienestä
metsätorpasta kaukaa pohjoisesta, jossa hän henkensä ylläpidoksi sai
käydä ankaraa taistelua nälkää ja hätää vastaan.

»Onko teidän parissanne ketään Börje Knutsson nimistä?» kysyi hän
katseltuaan hetken aikaa nostoväkeä.

Ei kukaan koko joukosta vastannut. Miehet istuivat maassa jalat
allaan ja nojasivat leukansa polviaan vasten. He istuivat siten usein
liikahtamatta tuntimääriä.

»Jos täällä on Börje Knutsson nimistä miestä, niin ilmoittakoon
itsensä, sillä hän on minun poikani», sanoi nainen.

Ei kukaan noista kurjista raukoista sanonut yhtään sanaa eikä
liikahtanut. He eivät edes kohottaneet katseitaan vaimoon.

»Olen itkenyt joka päivä sen jälkeen kuin poikani läksi luotani», sanoi
köyhä leski. »Jos hän on teidän parissanne, niin voinee hän kai nousta
ylös ja sanoa sen minulle, sillä en voi tuntea häntä.»

Mutta kaikki pysyivät äänettöminä, ja vaimo läksi hiljaa pois.

Ensimmäiselle ihmiselle, jonka hän sitten kohtasi, hän kertoi
kokemuksensa. Ja hän oli levollinen ja miltei iloinen. »Luulin tähän
saakka, että kadottaisin järkeni, jollei hän palaisi takaisin», sanoi
hän. »Mutta nyt kiitän Jumalaa, ettei hän ole näiden luurankojen
parissa.»

Nostoväkimiehet lepäsivät Mårbackassa kokonaisen viikon. Sitten he
jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin kutakuinkin voimistuneina ja
virkistyneinä.

Mutta he olivat jättäneet jälkeensä punataudin. Kaikki koko talossa
sairastuivat pahasti; ei ketään muita kuollut paitsi isoäidin kaksi
pikkulasta. He olivat liian pienet voidakseen vastustaa tautia.

Kun pienokaiset laskettiin arkkuihinsa, tuumi isoäiti itsekseen: »Jos
olisin tehnyt kuten muut, jollen olisi ottanut vastaan noita miehiä,
vaan ajanut ne pois talosta, niin pikkulapsen! olisivat vielä elossa.»

Mutta kesken näitä ajatuksiaan muistui hänen mieleensä näky, jonka
hän keväällä oli nähnyt, molemmat sudet ja lapset, joita ne olivat
laahanneet mukanaan.

»Jumalan ei ole syytä», sanoi hän, »hän varoitti minua.»

Nuo pikkulapset eivät olleet kuolleet siksi, että hän oli ollut
armelias, vaan sentähden, ettei hän ollut osannut varjella heitä
tartunnalta.

Kun hän ajatteli, että loppujen lopuksi hän itse oli syypää siihen,
että lapset olivat nyt poissa ja kuolleet, niin suru oli käydä
ylivoimaiseksi. »Tätä en koskaan voi unohtaa», tuumi hän, »minusta ei
koskaan enää tule ihmistä.»

Ja hänen epätoivonsa lisääntyi vielä siitä pelosta, mitä hänen miehensä
sanoisi pienokaisten kuolemasta. Hän ei ollut käynyt kotona moneen
kuukauteen. Raskasmielisyys oli kai saanut hänet niin valtoihinsa,
ettei hän uskaltanut tulla kotiin. Isoäiti ei tiennyt, missä hän
parhaillaan oleskeli. Hän ei voinut edes lähettää hänelle sanaa, jotta
hän olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Nyt rykmentinkirjuri varmaan pitäisi sitä Jumalan rangaistuksena, koska
hän oli mennyt naimisiin. Ehkäpä hän ei koskaan palaisi enää vaimonsa
luokse.

Mutta isoäiti ei ollut enää aivan varma siitä, tokko mies olikaan
väärässä. Ehkäpä olisikin parasta, etteivät he enää koskaan tapaisi
toisiaan.

Kaikki talon asukkaat olivat kauhuissaan hänen surunsa johdosta eivätkä
tienneet miten auttaa häntä. Mutta Pitkä-Bengt, renki, joka oli
heistä vanhin, ei pelännyt toimia hiukan ominkin päin, ja hän läksi
Kymsbergiin vielä kerran ottamaan selkoa isännästä.

Tällä kertaa ei kestänyt kokonaista kahta päivää, ennenkuin Pitkä-Bengt
palasi takaisin. Hän oli aivan oikein löytänyt rykmentinkirjurin ja
saattanut perille asiansa, mutta tuskin hän oli puhunut loppuun, kun
isäntä antoi valjastaa virkeän hevosen kiesien eteen ja ajoi yötä
myöten, niin että hän saapui Mårbackaan jo seuraavana aamuna.

Nyt hän ei ollut epäystävällinen eikä jäykkä astuessaan sisään. Hän
sulki vaimonsa hellästi syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä ja
lohdutti häntä lempein sanoin.

Tuntui siltä kuin hän nyt vasta, nähdessään vaimonsa masentuneena ja
suruisena, olisi voinut osoittaa hänelle koko suuren rakkautensa.

Isoäiti ei voinut olla sitä ihmettelemättä.

»Minähän luulin kadottavani sinutkin», sanoi hän.

»En minä ole sellainen, että minut kadotettaisiin surun tähden», sanoi
rykmentinkirjuri. »Luulitko, että hylkäisin sinut siksi, että olit
ollut liiaksi armelias?»

Sinä hetkenä isoäiti luuli ymmärtävänsä miehensä mielenlaadun paremmin
kuin koskaan ennen.

Ilon ja rauhan päivinä, sen isoäiti tiesi, hänen täytyi luottaa
itseensä, ja siihen hän hyvin pystyikin. Mutta surussa ja taistelussa
ja vakavina hetkinä hänen miehensä oli aina seisova hänen rinnallaan ja
suojeleva häntä.






VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.




Kivimajat.


Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti
Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja
lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei
kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin
ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna,
jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin
ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja
lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita
oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että
pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin
ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa
ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne
näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat
pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä,
jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi
viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli
saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys
oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua
erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin
rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne
ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet
aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli
ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja
joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat
heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he
rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen
eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut
ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen,
niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain
tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia,
niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää
erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis
oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli
vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista
hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja
savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla
suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja
kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret,
kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa.
Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan
suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi
vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta
käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen.
Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja
pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä
penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki
täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä,
pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten
uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi
takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään
lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he
pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut
tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan
talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle
kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin
vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin
Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai
ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli
jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei
hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni
häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut,
että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta
uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän
kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan
ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi
tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli
sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään
niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko
ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä
iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän
haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse
antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös
hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän
kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä
ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen
ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja
kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle.
Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos,
ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia
ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu
koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse
Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta
ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi
renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko
talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti
pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja
hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia
raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena
vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija,
jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen
minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi,
joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille,
kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet
rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten
kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän
oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän
oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä
matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli
pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin
kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Sinä, Bengt, olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija.»

»Niin, se on ihan varma», sanoi Pien-Bengt.

Veri kohosi suuren ja älykkään rovasti Fryxellin otsalle.

»Ole sinä vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia.
Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

Rovasti punastui yhä enemmän. Hän yskäisi taaskin ja yritti vielä
kerran.

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä
sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan
mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki
olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik
Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja
siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa
loistivat.

Rovasti koroitti vielä kerran äänensä.

»Ole vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa
sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

Nyt rovastin täytyi vetää suunsa nauruun.

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä
saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

Näin sanoen rovasti astui vuoteen luo ja laski mitalin ukon
pyhäpaidalle.

Päivällisen aikana Mårbackassa rovasti näytti hiukan miettiväiseltä.

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt
puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»




Raha-arkku.


Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli
hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen
palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko
kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja
noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi
kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä
suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana
veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa
ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät
matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi
vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että
hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja
vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi
hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi
tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi
pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän
oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen
poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen
ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt
pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten
sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he
olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli
parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä
aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin
välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki
niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää.
Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin
piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri.
»Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on
mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri.
»Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana,
ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että
meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla
Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se
katokseen, jotta se saisi levähtää.»

»Niin, rykmentinkirjuri tekee miten parhaaksi näkee», sanoi Pien-Bengt.

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä
olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä
maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä
hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä.
Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri,
jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa,
sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan
edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään
yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi
ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat
matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi,
että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa
uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet
vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita.
Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä
vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita
kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi
Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin
ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui
istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä
irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi
Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä
sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi
jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän
hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen
pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon
molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän
tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli
tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi
sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli
kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin
pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa
huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski
arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt
kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi
hän.

»Ei eväsvakasta paljon hyötyä ole», sanoi Pien-Bengt, »se on tyhjä.»

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä
yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki
yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja
nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai
viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan,
jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen
yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos
huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri,
»niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli
lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin
jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi
rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta
kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin
ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä,
olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Sinä näit kai unta, että he varastivat arkkuni», sanoi isäntä.

»Niin, mutta missä arkku on?» huudahti renki ja alkoi etsiä vällyjen
alta.

»Arkkuko?», sanoi rykmentinkirjuri. »Sinähän kannoit sen ulos.»

»Minäkö? Minähän kannoin vain eväsarkun.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun
huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin
se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan
sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne
hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea
kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta
ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

He jättivät hevosen tielle ja kiiruhtivat takaisin torppaan.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he
hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta
Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat
pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla
avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta
raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai
kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti,
»mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka
varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo.
»Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka
nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei
ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan
teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä,
kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä
ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä
tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että
tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään
emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa
tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa
paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Uunissa, keskellä palavaa tulta, oli raha-arkku.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta
rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat,
ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan,
näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun
hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen
selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

»Sen ainakin näen, ettei sitä ole avattu», huusi hän.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken
yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet
konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he
olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian
varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt
hiiltyä.




Paalu-aitta.


Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha
paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta
ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty
vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli
tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä
rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli
olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se
seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia
koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen
sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin
tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin
luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon
jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin
ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se
peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan,
mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa
huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan
aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan
samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi,
mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu,
vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada
jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita
täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja
sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha-
ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä,
täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä
syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi
sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä
paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja
nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja
säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä
riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat
nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli
kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli
koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja
harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa
Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa,
mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta.
Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät,
mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto
tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse
ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen
rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko
talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia
sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää,
ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui
luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun
Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin
käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille
siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen
palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä
näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli
vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se
tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti,
että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt
nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden
perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä
yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli
kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli
naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä
oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla
varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä
apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä
herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

Heidän täytyi välttämättä saada selko asiasta.

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko
todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka
oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä
tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli
naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies
eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä
kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt
uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista
ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen
nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin
emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva
tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa
parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin,
Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä
oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten
he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä
emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella»,
sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin
hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä
panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä
taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että
Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan
häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän
näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän
matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa,
oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä
mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei
tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja
arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt
häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja
minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta
kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi
lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa
näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen,
joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen
apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen
kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja
kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!»
täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet?
Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut
juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo
puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää
sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä
kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen
takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin
kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä
elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei
kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan
häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli.
Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa,
eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua
kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin
levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän
tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun
he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle,
pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut,
että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata
häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse
hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli
merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin
yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä
takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Ja miten silloin oli Mårbackan käyvä?




Renkituvan kamari.


Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli
naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä
talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa
ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät
voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat,
sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat
olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi
panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut
koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei,
kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone,
ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien
ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä
oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit,
seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon
työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan
silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa,
vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita,
ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja,
uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa
tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle
nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa,
sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että
odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä
suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita,
paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin
tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta
täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että
hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies.
Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät
olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei
sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin
tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin,
niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan
tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies,
vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin
aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes
paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa
alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin
askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan
jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta,
alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he
oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan
vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista
siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me
sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun
he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin
»voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti
kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa
rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja
joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja
raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun
räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän
vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla
tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen
minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut
nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten
tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta
Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä
rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan
uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson
tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja
tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna
viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä
rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän
oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia
pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi
soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi
ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja
keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi
rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi
ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita
minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi
siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän
tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja
kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä
näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta
monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri
mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen
nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että
arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla
olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen
Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta
samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi
räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,'
lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi
rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi
luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja
tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun
rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös
luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän
suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa
koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen
velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että
kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona
Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa
koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa
Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään
muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin
suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan,
että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään
koko ikänsä.»




Neitsyt.


Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva
Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja
nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa
hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja
vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä
ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua
tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei
voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä,
ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla
syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei
ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja
ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat,
sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja
täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon,
millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa.
Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja
rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja
saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen
vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden.
Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja
kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä
heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille
vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut
enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan
ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai
leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä,
kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf
istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa,
ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä
kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua.
Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla,
ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan
Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän
ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja
Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat
tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia
juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista,
joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut
istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä
hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet,
ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista,
alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja
ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän
luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut
sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli
Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti,
että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt
jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä
luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen
vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli
välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian
sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä
pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki
kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti
Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi
heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt.
»Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja
sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan
syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin
puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun
alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja.
Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet
mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin
suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein
vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli
erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut
missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä
ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän
joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin
kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi
länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään
häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa
kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi
luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi
heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt.
»En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin
hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin
kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut
mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan
oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin
syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt
alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin
niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja
tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan
ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä
että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin
hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta
vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme... », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi
sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta
oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä
innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi
vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin.
Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka
talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja
katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei
kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen
voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole
tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen
säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta
hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti
siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka
nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista
lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi
voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää
runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava
sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain
erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli
juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi
keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua
omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista
oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin
sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä
oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi
herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa,
mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa
kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän
sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt
häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin
ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi
neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä
oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia,
jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja
luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi
luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään.
»Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui
Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle
alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli
heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Mutta miten kävikään Josefin?» sanoi luutnantti.

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt
rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen
istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän,
ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita.
Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien
kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli kai patruuna», sanoi luutnantti.

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä
peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi
paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä
riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa
naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos
herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet
nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä
sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi
sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän,
»niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin
hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen
auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä
muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan
äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen.
Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli
pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta.
Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut
ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli
niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan
kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin
kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että
hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan
tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he
saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma
ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä
mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi
hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän
nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin
pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille
sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen
olisi ennättänyt.»

Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui
heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden
vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut
tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista
ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun
viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna
toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä
me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että
lapsilleni.»




Morsiuskruunu.


Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät
kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen
luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret.
Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut
pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka
vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin
äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli
perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien
kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha
kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja,
jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä.
Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka
pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä
puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai
päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan,
jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen
morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla,
osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli
tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka
oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa
oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja
heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen,
kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia,
jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen
pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso
sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja
morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata
uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja
kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin
talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä
kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat
silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä
ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle
ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt
raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden
painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi
seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli
kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn
kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää
noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu
ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin
melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan
sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa,
kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen
puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja
koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut
noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain
kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa
silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että
sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi
varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin
kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät
juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti
ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen
ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään
erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen
piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin
hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan
pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain
sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa.
»Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada
sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten,
mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän
lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet
ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään
sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään.
Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta
palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät
tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain
kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno,
vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta
puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle.
Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten
kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se
näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin
metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä
mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut
koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä
kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä
useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt
on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja
seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän
näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä
kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän
mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä
vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli
Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja
hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen,
jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin
tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta»,
sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut
sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja,
rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli
Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan
hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän
näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet,
ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi
ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen.
Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin
hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella
tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla
tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi
oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta
joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

»Mamselli Lovisa sitoi morsiuskruunusi puolukanvarsista.»

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli
suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen
morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se
oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli
ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni
naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin.
Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia,
mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin
suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi
uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli,
olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin
oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton.
Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli
arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän
oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi
hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta,
miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan.
Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin
häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta
hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen
täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän
voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja
odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen
päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta
samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan
mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen
kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat
sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa
Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat
täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain
Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja
karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli
Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän
kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan.
Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja
ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin
apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki
näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa
Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset
tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén
oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat
silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin
sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa
oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei
hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat
olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut
lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden
minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli
Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin
onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän
tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen
julkaisemista.

Vieras laski kätensä raskaasti emännöitsijän olkapäälle.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa
morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei
sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi
hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä
talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän
morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka
päästäkseen selville totuudesta.

»Kaikki väittävät sitä pitäjällä.»

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan
ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan
ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli
Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on,
että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen,
mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten
omanikin laita oli.»

»Sen voitte huoleti tehdä», sanoi emännöitsijä.

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä
emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En
suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton
ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää
myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli
kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten
Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa,
että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään»,
puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan
sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa
morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää
teitä.»

»Jokin muu este voi tulla väliin, Maija, jokin muu este voi tulla
väliin.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti
sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden
kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki
kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi.
Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä
hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta
tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman
morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet
olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin
este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän
oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan
muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa
kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin
lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen
parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei
kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta
hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän
lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle:
»Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

       *       *       *       *       *

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista
tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin
leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen,
jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen
huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen
lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia
kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö,
värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty
morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat
vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli
sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä
vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä
tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä
lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut
kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut
hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia
edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari
oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

Samassa rouva Lagerlöf oli tullut sisään.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan
kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin
puolukanvarsikruunuun... Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että
puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

»Rakas Lovisa», sanoi rouva Lagerlöf, »sairaushan oli siihen syynä.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja
levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa
Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän
huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te
lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»




Vackerfeldt.


Hopeatiuku helähtää maantiellä. Vääpeli Karl von Wachenfeldt ajaa
taloon.

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin,
jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman
naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli
pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon?
Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja
niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman
seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut
niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen
ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa
omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää
hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla
ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että
hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven
Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän
juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin
voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän
näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä
amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin
tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä
kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla
lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut
niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin,
joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa
tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas,
tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee
Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom.
muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven
jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla
minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad
toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa
suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen
pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille?
Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia
ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi
ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi
Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi
vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja
olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo
Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti
eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin
komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia
rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille?
Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei
koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö
hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän
ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien
keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo
oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria,
joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka
vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un
heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen
kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut
hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja
rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan,
ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi
ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui
mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen
pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan
sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla
nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee
heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat
häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota
kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen
jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole
pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa
ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä
on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava
silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen
mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän
oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta,
jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän
tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja
muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita
kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi
pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut
Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi
karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten
käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin
sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten
niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu
tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut
osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos
hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin.
Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle,
on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä
tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä,
jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli
rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan
naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa
tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa
helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli
jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan
muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että
hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja
rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle.
Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä
hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista
hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia
heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin
koti.

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt
katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut
säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von
Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta
kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset
onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät
olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi
lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin
kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin.
Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän
valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni
ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa
olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan
kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen.
Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat
sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo
saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten
kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine
pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa
yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne
hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja
se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää,
että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa
hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on
kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme
kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan
mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt
on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta
katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista,
että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

       *       *       *       *       *

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää,
että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että
vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa
lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista,
he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää
päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle
ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin
kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin
oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin
riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä
makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului
joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa
oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät
kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli
Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten
heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi
keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän
ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan
johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi
piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui
lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi
sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin,
ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli
auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut
luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin
paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan
kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli
yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen
mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli
elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan.
Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes
omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat
voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä
hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti
pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea
tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus
ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa.
Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt
Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan
ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin
hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von
Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin
onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin
vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän
tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli
ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä
muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin
ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle
kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan
rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt
lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään,
hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule
järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän
velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut
käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka
oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas
Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt
Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies,
joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi
emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan
ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun
tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» —
»Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut
kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja
näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö
lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä
saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski
kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan.
Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki
kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset
hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa
häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä
vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän
mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan
tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille»,
pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle
paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton
paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä
teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään
Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen
kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli
sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän
huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin
kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin
pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva
Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja
tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle
kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa,
mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa
omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä
ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli
onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine
kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa
keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi
kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen
tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle
kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin
vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti
käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan.
Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja
Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista,
joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin
värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki
hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi
yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi
aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi
ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä
kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka
oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen
tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin
silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni
kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella
äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi
kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut
kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat
uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt
heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut
heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut
huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja
sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on.
Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli
Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin
mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin
viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

»Jotkut ovat sellaisia», sanoi luutnantti.

       *       *       *       *       *

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa
nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan
vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä,
hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa
neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi
ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat
parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa.
»Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset
opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä
päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

Vääpeli von Wachenfeldt ei pettänyt hänen odotuksiaan.

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle
porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan!
Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine
hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten
kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä
rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja
herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua
häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti
Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan.
Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi
puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Älä kysy minulta sellaista! En koskaan ole suudellut rumaa naista.»

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään
nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt
tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys
paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen
sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei
kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Vackerfeldt, Vackerfeldt!




Orkesteri.


Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea
herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen
huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää
suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että
hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään
yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä,
ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan
luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen
ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien
lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa
itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta
nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana.
Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa
klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli
katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut
saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti
maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä,
ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan
piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin
johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida
huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa
häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras
koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin
kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä
hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut
omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana,
niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä
talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon,
vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri
Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri
Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä,
ja lauloivat: _Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja_.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä,
mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta
kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli
von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin
yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen
riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti
molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja
huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän
kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli
työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon
ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen
silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään
tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös
konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka
oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista
puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi
polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja
luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu
pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi
herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja
majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he
sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa
kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan
kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä
viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä
monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu
vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi
saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen
soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta.
Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli
ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun
kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen
pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja
tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula
ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan
hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan,
joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti
naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin
se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa
ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät
mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa.
Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut
muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin
ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei
hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten
luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen
ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä
lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen,
vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta
minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä
soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin
mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria
varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik
Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea
kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui,
ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli
puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki,
niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään
osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä
pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia.
Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä
parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein
säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg
olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti
lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä
oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki
mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja
hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se
menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen
silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai
sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut,
sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että
se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten
marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja
silloin majuri rupesi laulamaan: _Pojat kansan urhokkaan._

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan,
joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta
ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun,
jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin
ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun
triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että
me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä
urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen,
ja tämä soitti laulun: _Jalot varjot, arvon isät,_ oopperasta Kustaa
Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei
lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat
kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat
ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja
huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan _Jalot varjot, arvon isät,_ niin
tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista
muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat
ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja,
ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.






UUSI MÅRBACKA.




Seitsemäntoista kissaa.


Rykmentinkirjurin viimeisinä elinvuosina oli Mårbackassa karjatyttö
nimeltä Britta Lambert. Hän oli pieni ja ruma, kasvoiltaan ruskea
kuin nahka ja silmäpuoli. Hän oli katkera ja hapan ollessaan toisten
parissa, mutta oli erinomainen karjapiika, joka rakasti karjaansa.
Kun hän arveli lehmän poikivan jonakuna yönä, valmisti hän vuoteensa
navettaan ja nukkui siellä. Joka päivä lämmitti hän panimossa vettä
ja laahasi sitä saavillisittain navettaan, jotta lehmät saisivat
lämmintä apetta, ja kun heinä alkoi loppua navetan ylisiltä huhtikuun
paikkeilla, ja lehmät saivat pureksia rukiinolkiakin, niin hän oli
valmis hiipimään talliin ja varastamaan heiniä hevosilta.

Navetta, jossa hän hallitsi, oli vanha ja niin pimeä, että tuskin näki
kättään pitemmälle sisään tullessa. Käytävät olivat kapeat, lattiassa
oli paljon kuoppia, lehmät seisoivat pienissä, ahtaissa parsissa
eikä Britta Lambert ymmärtänyt pitää niitä kovinkaan puhtaina. Mutta
navetassa vallitsi alituinen onni. Ei koskaan ollut puhettakaan siitä,
että joku lehmä olisi haljennut liikasyömisestä tai saanut jonkun
terävän esineen mahalaukkuunsa tai että poikiminen ei olisi onnistunut
hyvin. Maitoa oli runsaasti ja samoin vasikoitakin, navetasta ei
Mårbackan emännällä ollut koskaan huolta.

Eräs eläinlaji oli Britta Lambertille sittenkin rakkaampi kuin lehmät,
nimittäin kissat. Näyttipä melkein siltä kuin hän olisi uskonut niiden
voivan jollakin tavalla suojella häntä ja karjaa, ja pahinta, mitä
saatettiin vaatia häntä tekemään, oli se, että hän hukuttaisi jonkun
kissanpojan, jotta hänellä ei olisi huolehdittavanaan useampia kissoja
kuin lehmiä. Kun astui navettaan, niin vihreitä kissansilmiä säihkyi
joka puolelta pimeästä vastaan. Kissoja vilisi ihmisten jaloissa, ja
toiset ottivat vauhtia ja hyppäsivät olkapäillekin, sillä siihen Britta
Lambert oli ne totuttanut.

Kun luutnantti Lagerlöf otti Mårbackan ohjakset käsiinsä, niin
navetassa ei ollut sen vähempää kuin seitsemäntoista kissaa. Kaikki
ne olivat punajuovaisia, ei ainoatakaan valkoista eikä mustaa eikä
harmaata ollut niiden joukossa, sillä Britta Lambert uskoi, että
ainoastaan punajuovaiset tuottivat onnea.

Olihan luutnantti kylläkin eläinten ystävä, eikä hän tuntenut
vastenmielisyyttä kissojakaan kohtaa, mutta hänestä oli sittenkin
mieletöntä elättää ja majoittaa seitsemäntoista kappaletta navetassa.
Nehän joivat niin paljon maitoa, että siitä olisi riittänyt kolmelle
vasikalle, ja vaikka ne pitivätkin kovassa komennossa rotat ja myyrät,
niin metsästivät ne myös niin kiivaasti pikkulintuja, että tuskin oli
varpustakaan enää Mårbackassa.

Mutta ei ole niinkään hyvä hävittää kissoja, ja jotta ei Britta Lambert
tai talon muu naisväki kävisi levottomaksi, ei luutnantti kertonut
heille aikeistaan. Hän antoi vain vähäisen vihjauksen Pien-Bengtille,
entiselle tallirengille, joka yhä asui talossa ja toimitteli milloin
mitäkin.

Sen päivän jälkeen alkoivat navettakissat merkillisellä tavalla
kadota. Ei äkillisesti, vaan aivan vähitellen. Britta Lambert oli
huomaavinaan, että yksi toisensa jälkeen hänen rakkaimmista elukoistaan
ei näyttäytynyt enää koskaan, mutta mahdotonta hänen oli väittää sitä
varmasti, sillä kissat olivat aivan toistensa näköiset sekä värinsä
että juoviensa puolesta. Hän koetti laskea niitä, kun ne tulivat
maitoa juomaan, mutta ei sekään ollut helppoa. Osittain ne tunkeilivat
toistensa kimppuun maitokaukalon ääressä, ja osittain oli pilkkosen
pimeä navetassa.

Hän valitti huoliaan sekä vanhalle emännöitsijälle että nuorelle
rouvalle. »Minä pelkään vain sitä, että jos punaiset kissat häviävät
navetasta, niin onnikin katoaa sieltä», sanoi hän. »Ei sellaisesta
isännyydestä ole mitään hyvää, joka osoittaa epäkiitollisuutta niille,
jotka tähän asti ovat auttaneet meitä.»

Mutta sekä rouva Lagerlöf että emännöitsijä vakuuttivat, ettei heillä
ollut pahoja aikeita hänen kissojensa suhteen. He luulivat, että hän
hyvinkin pian saisi kaikki seitsemäntoista kissaansa jälleen.

Britta ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että kissat vähenivät
vähenemistään. Hän epäili milloin yhtä, milloin toista, mutta ei kukaan
tunnustanut olevansa syyllinen. Ainoa, josta hän ei voinut uskoa mitään
niin pahaa, että hän tahtoisi vahingoittaa kissoja, oli luutnantti. Hän
oli varma siitä, että vanha rouva oli opettanut hänelle parempaa.

»Tästä ei tule mitään hyvää, luutnantti», sanoi Britta luutnantille
joka kerta, kun tämä tuli navettaan. »Kissat häviävät minulta,
luutnantti ei usko, miten huolissani minä olen.»

»Minun mielestäni ne juoksevat jaloissani aivan kuin ennenkin», sanoi
luutnantti.

»Hyvä jos niitä on edes kolmetoista vielä jäljellä,» sanoi karjapiika.
»Niin, enpä tahtoisi olla sen vaatteissa, joka on syypää tähän. Ja
pahinta on se, että se tuottaa onnettomuutta koko talolle.»

No niin, luutnantti Lagerlöf oli näihin aikoihin nuori, voimakas mies
ja innokas maanviljelijä. Hänellä oli suuret suunnitelmat Mårbackan
suhteen. Talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta maaperä oli hyvä, sen
hän tiesi, ja pellot olivat tasaisia ja kivettömiä ja kaikki yhdessä
jaksossa. Ei ainakaan hänen syytänsä ollut, jollei hänen talostaan
tullut Fryksdalin kaikkein parhaita taloja.

Rahoja hänellä oli käytettävänään, sillä hänen appensa, patruuna
Wallroth Filipstadista, oli varakas mies. Hän oli hyvillään siitä, että
vävy oli toimelias ja tarmokas, ja hän antoi hänelle kaiken sen tuen,
jota hän tarvitsi.

Luutnantti ryhtyi siis järjestämään vuoroviljelystä taloonsa.
Hän kaivautti sylensyvyisiä ojia ja kylvi apilasta ja timoteitä
niittymaille, jotta ne eivät kasvaisi vain niittykukkasia. Hän osti
puimakoneen, jotta ei tarvitsisi enää puida riihessä pitkin talvea. Hän
hankki myöskin isokasvuista karjaa suurista herraskartanoista Näsistä
eikä antanut lehmien käydä metsässä laitumella ja nähdä nälkää keväästä
syksyyn saakka, vaan hankki laidunmaita aukeille maille.

Kaiken, mitä hän vain keksi parantaakseen taloa, hän pani toimeen. Hän
neuvotteli monet ajat laakson länsipuolena asuvien talonpoikien kanssa
haluten ostaa heiltä maata voidakseen siten pyöristää aluettaan. Hän
rakennutti työmiehilleen ja järjesti heidän olonsa, jotta he saisivat
kunnon asuntoja ja ulkohuoneita sekä maata, jotta voisivat pitää sekä
lehmän että porsaan.

Eipä hän tehnytkään turhaan työtä. Muutamien vuosien kuluttua antoi
talo takaisin kaiken sen, minkä hän oli siihen pannut. Lopulta hän ei
tiennyt enää, missä säilyttäisi heiniänsä talvella. Kun hän viljeli
herneitä, sai hän kaksikymmentä tynnyriä yhdestä, jonka oli kylvänyt,
ja kun hän kylvi nauriita, antoi maa niin siunatun sadon, ettei hän
ennättänyt omine väkineen korjata niitä, vaan sai lähettää sanan
naapureille, jotta he tulisivat hevosineen ja kärryineen Mårbackaan ja
korjaisivat kotiinsa niin paljon nauriita kuin ennättivät kerätä.

Mutta eräs asia oli hänelle suurena esteenä talon parannuspuuhissa.
Se oli pieni Ämtan puro, joka virtaili kauniisti kiemurrellen ja
polveillen laakson pohjassa, missä hänellä oli peltonsa. Tavallisesti
se ei ollut metsäpuroa suurempi, mutta niin pian kuin satoi rankasti,
kohosi se yli äyräittensä ja muutti hänen apilaniittynsä ja
kaurapeltonsa kirkasvetisiksi pikkujärviksi.

Luutnantti ei rauhoittunut, ennenkuin pääsi käsiksi puroon. Ja sen
osan joesta, joka kulki hänen alueensa läpi, hän kaivoi suoraksi ja
syväksi uomaksi. Mutta siitä hänellä ei ollut paljon iloa. Talonpojat,
jotka omistivat Mårbackan alapuolella olevat maat, antoivat joen kulkea
entisessä kiemurtelevassa matalassa uomassaan, jossa vesi tuskin
pääsi liikkumaan, ja niin pian kuin sattui kova sade, kohosi joki yli
äyräittensä sekä sillä että luutnantin alueella.

Hän ei suorastaan voinut sietää tällaista asioiden menoa. Mitäpä
kannatti viljellä maata, kun Ämtan milloin hyvänsä saattoi huuhdella
pois hänen heinäsuovansa ja ruiskuhilaansa? Hänen oli mahdotonta saada
maatilaansa hyvään kuntoon, ennenkuin sai joenkin valtaansa.

Hän puhui naapurien kanssa, eikä heillä näyttänyt olevan mitään joen
ojittamista vastaan. Maanmittari kutsuttiin paikalle, hän valmisti
kartan ja kustannusarvion, ja kun kaikki oli tehty ja asia hyvin
valmistettu, kutsuttiin kaikki asianomaiset kokoukseen pitäjäntuvalle.

Paljon esteitä ja epäilyksiä oli täytynyt voittaa, ennenkuin asia oli
saatu näin pitkälle, ja sinä aamuna, jolloin luutnantin oli määrä
lähteä kokoukseen, oli hän varsin hyvällä tuulella, sillä nyt hän luuli
pahimmat vaivat voittaneensa.

Mutta kun hän aikoi nousta kieseihin, huomasi hän, että yksi punaisista
navettakissoista istui kiesien istuimella ja tuijotti häneen.

No, eihän se ollut niinkään merkillistä, sillä kaikki navettakissat
olivat ihastuneet ajelemiseen. Britta Lambertilla oli tapana nostaa ne
työntökärryihin ja ajeluttaa niitä siitä saakka kuin ne olivat aivan
pieniä, ja siten punaiset kissat olivat yhtä ihastuneita ajeluun kuin
pikkulapset ja hyppäsivät usein työkärryille. Mutta ei niillä sentään
ollut tapana kiivetä herrasväen vaunuihin ja ajopeleihin.

»Vai niin, vai tahdot sinäkin tulla kokoukseen», sanoi luutnantti
kissalle ja ajoi sen alas istuimelta. Se läksikin pois, mutta sitä
ennen se loi luutnanttiin niin viekkaan ja ilkeämielisen katseen, että
hänestä tuntui suorastaan pahalta.

Ennenkuin luutnantti pääsi maantielle, täytyi hänen ajaa kolmen
veräjän läpi, ja tänä aamuna istui punajuovikas kissa jokaisella
veräjäpylväällä. Ei siinäkään ollut mitään merkillistä, sillä kissat
istuivat kernaasti veräjäpylväillä paistatellen kylkiään ja pitääkseen
vaaria kaikesta, mikä tapahtui maassa niiden jalkojen juuressa.
Mutta luutnantti ei mahtanut sille mitään, että kissat tänä päivänä
näyttivät kovin omituisilta. Ne katselivat häntä ilkeämielisesti ja
pilkallisesti, ikäänkuin olisivat paremmin kuin hän tienneet, miten
matka oli onnistuva. Hän alkoi miltei luulla, että Britta Lambert oli
oikeassa väittäessään, että kissat olivat pikkupeikkoja ja tonttuja,
jotka olivat ottaneet kissan hahmon.

Matkalle lähtiessä ei ole hyvä enne, jos kohtaa kovin monta kissaa,
mutta luutnantti sylkäisi kolme kertaa joka kissan kohdalla, niinkuin
hänen äitinsä oli opettanut häntä, eikä hän sitten ajatellut niitä
sen enempää matkan varrella. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko
ojitussuunnitelman ja valmistautui esittämään kysymystä, jotta se
tuntuisi selvältä ja vakuuttavalta.

Mutta vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi kissoja astuessaan
pitäjäntupaan. Sillä sieltä huokui häntä vastaan varovainen ja
huolestunut ilma. Kaikki talonpojat istuivat siellä liikkumattomin,
ikäänkuin suljetuin kasvonilmein.

Hän alkoi epäillä, että he olivat tulleet katumapäälle, ja niin olikin.
Kaikki hänen ehdotuksensa hyljättiin.

»Kyllä me ymmärrämme, että tuosta ojituksesta olisi Mårbackalle
hyötyä», sanoivat he, »mutta meille se on samantekevää.»

Muuta vastausta hänen oli mahdoton saada heistä lähtemään.

Palatessaan kotiin kokouksesta oli hän varsin masentuneella mielellä.
Nyt tämä asia oli pitkiksi ajoiksi ratkaistu. Joki sai edelleen tehdä
tuhotöitään. Jos vieraan karja pääsi hänen pellolleen, niin oli hänellä
oikeus ajaa se pois, mutta joki sai rauhassa tehdä hävitystyötään.

Istuessaan siinä ja miettiessään hukkaanmennyttä toivettaan, nousi hän
äkisti ja läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo.

»Tuota jokijuttua ei hyväksytty, Bengt», sanoi hän.

»Sepä oli ikävää, herra luutnantti», sanoi ukko. »Rykmentinkirjuri
sanoi aina, että talo kohoaisi kaksinkertaiseen arvoonsa, jos vain
joesta päästäisiin eroon.»

»Kuules, Bengt», sanoi luutnantti kuiskaten, »navetassa ei taida olla
kovinkaan monta kissaa enää jäljellä. Ehkä on parasta antaa Brittan
pitää loput.»

»Aivan kuten luutnantti haluaa», sanoi Pien-Bengt.

Luutnantti puhui edelleen kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että
renkituvan vanhat seinät olisivat kuulleet, mitä hän sanoi.

»Minne sinä tavallisesti ne hukutat, Bengt?»

»Minä vein ne jokirantaan», sanoi Pien-Bengt. »Pelkäsin, että ne
voisivat nousta pinnalle ja joku nähdä ne, jos hukuttaisin ne
ankkalammikkoon.»

»Vai niin, vai jokeen», sanoi luutnantti. »Sitähän minä juuri
epäilinkin». Hän tuumi hyvän aikaa. »Tässä maailmassa on paljon
konstikasta», sanoi hän.

»Niin, se ainakin on varmaa, luutnantti», sanoi ukko.

Niin kauan kuin luutnantti eli, sai hän sietää joen mellastusta hänen
kauniilla niityillään. Vuoden toisensa jälkeen hän näki sen kohoavan
äyräittensä yli ja leviävän pieninä järvinä Mårbackasta alkaen yli koko
laakson.

Ja joka kerta kun hän näki tämän näyn, kertoi hän punaisista kissoista,
jotka olivat istuneet veräjäpylväillä, kun hänen oli määrä lähteä
kokoukseen. Saattoivatko ne tietää, että hänen kävisi huonosti
sinä aamuna? Ja onko totta, että se, joka hätyyttää kissoja, saa
rangaistuksen? Sitä hänen täytyi usein tuumia, niin vanhaksi kuin hän
tulikin.




Uusi navetta.


Ei siinä kyllin, että luutnantti Lagerlöf tahtoi saada Mårbackasta
viljavan ja hyvinhoidetun talon. Hän tahtoi myöskin, että talo olisi
kaunis ja komea suurine puutarhaistutuksineen asuinrakennuksen joka
puolella.

Mutta pihan toisella puolella, vastapäätä päärakennusta, oli tuo
vanha, ruma navetta sisäänpainuneine olkikattoineen ja pienine
ikkunaluukkuineen ja harmaine hirsiseinineen. Tosin navetan
seinävierustalla seisoi rivi satavuotisia vaahteroita keltaisine,
naavaisine runkoineen ja tuuheine lehdistöineen, niin ettei talo ehkä
sittenkään näyttänyt kovin rumalta, mutta luutnantti arveli, ettei hän
voinut saada Mårbackaa herraskartanomaiseksi, jollei navettaa siirretty
pois.

Ensi vuosina, jolloin hän asui Mårbackassa, oli hänellä
maanviljelyksestä yllin kyllin työtä, mutta Strömstadin matkan ja
vanhan rouva Lagerlöfin kuoleman jälkeen hän ryhtyi rakentamaan uutta
navettaa, sillä sellainenhan piti olla, ennenkuin vanha voitiin repiä.

Jotta uusi navetta näkyisi niin vähän kuin suinkin suuren rakennuksen
ikkunoihin, päätti hän rakennuttaa sen tasaiselle pellolle heti
hiekkaharjun alapuolelle, missä kaikki muut Mårbackan rakennukset
sijaitsivat. Koko talon naisväki alkoi voivottaa, niin pian kuin he
kuulivat tästä ehdotuksesta. Ajatelkaahan, miten pitkä matka olisi
navettaan lehmien luo ja miten vaivalloista karjapiian ja apulaistytön
kantaa maito kolmasti päivässä jyrkkää rinnettä ylös maitokamariin!
Mutta siitä ei luutnantti tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän aikoi
siirtää kaikki ulkohuonerakennukset ja siis maitokamarinkin alas
pellolle, ja kun kaikki oli koossa yhdessä paikassa, niin koituisi
siitä suuri helpotus sekä väelle että elukoille.

Ja vaikka navetta sijoitettiin noin syrjäiseen paikkaan, niin piti
siitä tulla koko piirikunnan komein navetta. Se oli rakennettava
ristinmuotoiseksi, muurattava tilleistä aina kattolistaan saakka,
ja tehtävä niin suureksi, että siinä olisi tilaa vähintäin
viidellekymmenelle lehmälle. Puuttui vain holvikatto, jotta se olisi
näyttänyt kirkolta.

Luutnantti keskusteli appensa kanssa rakennuspuuhistaan, ja patruuna
Wallroth oli katsellut kyllikseen vanhaa navettaa ymmärtääksensä,
että sen tilalle tarvittiin toinen. Hän antoi siis vävylleen varsin
suuren summan rahaa rakentamista varten. Sitten luutnantti ryhtyi
valmistushommiin. Parina talvena hän louhitutti Åsbergissä kiviä, joita
oli käytettävä perustusta varten. Parina kesänä hänellä oli ankkalammen
rannalla käynnissä savimylly, missä tiilintekijät valmistivat tiilejä,
jotka sitten saivat kuivua auringossa, kunnes ne olivat sekä lujia että
kovia. Parina syksynä hän lähetti väkensä itse kotimetsään hakkaamaan
hirsiä, jotta saisi kunnollisia poikkiparruja ja katonkannattimia.

Lopulta hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi ruveta paaluttamaan
paikkaa ja kaivamaan perustusta. Se oli suuri hetki hänelle, kun
rakennusmiehet työnsivät lapionsa multaan kuoriakseen ylimmän
maakerroksen.

Kaivaus ja perustuksen laskeminen aloitettiin itäpuolelta, joka oli
lähinnä taloa. Siellä kaikki kävi hyvin. Maa oli lujaa, ja peruskivet
pysyivät paikallaan, minne ne laskettiin.

Mutta kun itäisen pitkänsivun ja läntisen päädyn perustus oli laskettu,
niin alettiin kaivaa perustusta myöskin läntistä pitkääsivua varten,
joka oli pellolle päin. Ja nyt tuli suuri pettymys. Niin pian kuin
ylin maakerros oli poistettu, tuli eteen pehmeää ja vetelää tinasavea.
Sellaisella pohjalla eivät kivet pysyneet, vaan vajosivat maan sisään
ja katosivat.

Olihan suuri virhe, ettei luutnantti ollut antanut tutkia maaperää
tältä puolen, ennenkuin ryhtyi rakentamaan, mutta nyt, kun perustus jo
oli laskettu toiselle puolelle, arveli hän että hänen täytyi jatkaa
rakennusta kerran määrätyllä paikalla. Vanha perustuksen laskija
neuvoi tosin häntä siirtämään rakennuksen ylemmäksi mäkirinteeseen,
sillä tinasavea oli vaikea saada pysymään aisoissa, mutta hän ei
ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa. Piti toki voida laskea perustus
tinasaveenkin. Tottakai silläkin oli pohja, ja kiviä riitti täytteeksi
yllin kyllin. Hehän voivat käyttää siihen vaikka koko Åsbergin.

Hän vedätti saveen toisen kivikuorman toisensa jälkeen, ja siten hän
sai laitetuksi leveän kivipaaden, joka seisoi lujasti paikallaan
ja kelpasi kai perustukseksi. Mutta sitten seurasi muutamia kovia
sadepäiviä, eikä aikaakaan, niin kivipaateen ilmeni halkeamia.
Seuraavana aamuna oli se alkanut vajota, ja muutaman tunnin kuluttua se
oli kokonaan kadonnut.

Nyt sekä perustuksenlaskijat että muut ihmiset neuvoivat luutnanttia
siirtämään navetan toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut antaa
myöten. Paljon työtä oli tuhlattu tähän paikkaan, ja kaikki oli tehtävä
uudestaan, jos rakennus siirrettäisiin. Ja sitä paitsi hän halusi saada
navetan juuri siihen kohtaan, jonka oli määrännyt sille. Hän ei voinut
keksiä mitään muuta paikkaa, missä se olisi ollut yhtä hyvässä piilossa
ja samalla kuitenkin lähellä.

Mutta niinpä hän sai kaiken kesää jatkaa täyttämistyötä, ja kun syksy
saapui, niin ei ollut sittenkään varmaa, tokko perustus kestäisi,
vaan päätettiin alkaa itse muuraustyö vasta seuraavana vuonna, jotta
nähtäisiin kestäisikö tinasavi kevättä ja roudan sulamista.

Niin pian kuin lumi oli sulanut maasta seuraavana keväänä, läksi
luutnantti Lagerlöf rakennuspaikalle tarkastamaan muuriaan.
Toistaiseksi se oli vielä luja eikä halkeamia näkynyt missään, mutta
eihän oikea kevätmurros ollutkaan vielä alkanut.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän meni rakennuspaikalle. Yhä
vielä muuri oli pystyssä. Vihdoin näytti routa lähteneen maasta.
Perustus seisoi yhä paikallaan, ja hän uskalsi lähettää muurarille ja
hänen sälleilleen sanan, että he voivat aloittaa työnsä.

He saapuivat taloon ja rupesivat muuraamaan seiniä itäisellä ja
pohjoisella puolella, jotta tuo epävarma pohja lännen puolella saisi
kylliksi aikaa asettuaksensa.

Juhannuksen aikana he rupesivat muuraamaan vaarallista puolta, ja
kaikki näytti käyvän hyvin. Heinäkuun keskivaiheilla he lähestyivät
jo muurinharjaa, sillä muurarithan ovat nopeita työntekijöitä, mutta
silloin ilmestyi joitakin halkeamia muuriin. Ja äkkiä koko rakennus
alkoi horjua. Kaikessa kiireessä täytyi repiä muutamia muurikerroksia,
kunnes vajoaminen pysähtyi.

Nyt luutnantti Lagerlöfin hanke näytti todellakin huolestuttavalta. Hän
ei tiennyt mitä tehdä.

Siihen aikaan, jolloin muuraus oli keskeytettävä, oli se summakin
kulunut loppuun, jonka hän oli saanut apeltaan navetan rakentamista
varten. Mutta olihan patruuna Wallroth sekä antelias että järkevä
mies. Jos luutnantti pari päivää aikaisemmin olisi kirjoittanut
hänelle ja selittänyt, miksikä rakennus oli tullut kalliimmaksi kuin
mitä edeltäkäsin oli laskettu ja pyytänyt apua voidakseen saada sen
valmiiksi, niin varmaankaan hän ei olisi kieltäytynyt auttamasta häntä.
Mutta nyt, kun rakennus jälleen oli luhistunut, ei luutnantti tahtonut
sitä tehdä. Olisihan hänen täytynyt myöntää, ettei rakennuksessa ollut
vielä kattoa eikä lattiaa, eivätkä edes seinätkään olleet valmiit, vaan
että hänen täytyi teettää uusi perustus.

Appi olisi varmaankin arvellut, että hän oli huonosti hoitanut asiansa.
Hän kadottaisi kaiken luottamuksensa häneen.

Luutnantti olisi mieluimmin heittänyt sikseen koko rakennusyrityksensä.
Mutta sekin oli ikävää. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat menneet
myttyyn. Vanha navetta oli sitä paitsi kerrassaan käyttökelvoton rähjä.

Hänenhän olisi pitänyt jo paljoa ennemmin siirtää uutisrakennus toiseen
paikkaan, mutta miten se kävi päinsä, kun muuraustyö oli jo puoleksi
valmis? Kysymyksenalaista oli, mikä olisi kalliimpaa: aloittaa työ
uudestaan toisella paikalla vai jatkaa entisellä.

Itäisessä Ämtervikissä on pieni tehdas, Gårdsjö, joka sijaitsee vain
puolen tunnin päässä Mårbackasta. Siellä asui niihin aikoihin rouva
Lagerlöfin veli, tehtaanpatruuna Karl Wallroth, viisas ja varovainen
mies, johon luutnantti luotti enemmän kuin keneenkään muuhun koko
maailmassa. Hänen luokseen hän läksi valittamaan hätäänsä ja pyytämään
neuvoa.

Patruuna Wallroth neuvoi häntä heittämään koko hankkeen mielestään. »Ei
ole viisasta pyytää isältä lisää rahaa tätä rakennusta varten», sanoi
hän. »Hänhän auttaa kernaasti, mutta hän tahtoo, että rahat tulevat
hyvin käytetyiksi. Ei olisi myöskään viisasta ottaa lainaa, jotta
saisit navettasi valmiiksi. Kuka tietää, miten monta kertaa saat vielä
muurata talon. Se voi tehdä sinut aivan rutiköyhäksi.»

Tämän jälkeen luutnantti istui kaiken iltaa Gårdsjössä keskustellen
lankonsa ja kälynsä kanssa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän
saisi lähteä kotiin illallista syömättä. Hän koetti olla aivan huoleton
ja huvittaa toisia lystikkäillä puheillaan, mutta hän oli masennuksissa
sydänjuuriaan myöten. Hän tiesi langon olevan oikeassa, eikä hän ollut
pahoillaan hänelle, mutta hänen itsetuntonsa kärsi siitä, ettei hän
voinut saada valmiiksi alullepanemaansa ulkorakennusta.

Kotimatkalla heräsi hänen mielessään synkkiä ja omituisia ajatuksia.
Hän mietti, oliko hän ehkä niitä ihmisiä, joille epäonnistui kaikki,
mihin he ryhtyvät.

Aikoinaan hän oli mielestään ollut oikea onnenpoika. Siihen aikaan
näet, jolloin hän oli saavuttanut vaimonsa rakkauden ja saanut
haltuunsa Mårbackan, mutta sen jälkeen huono onni oli usein seurannut
häntä.

Hän oli pyytänyt eronsa sotapalveluksesta vain siksi, että hänen
päällikkönsä oli nuhdellut häntä kunniatervehdyksen laiminlyömisestä.
Se oli ollut ajattelematonta, mutta sitä hän ei huolinut enää surra.
Sen sijaan häntä harmitti se seikka, ettei hän isänsä jälkeen ollut
saanut rykmentinkirjurin tointa. Virka oli sen sijaan jaettu neljän
kutsuntakirjurin kesken. Yhden näistä viroista hän oli saanut, mutta
sekä työ että palkka oli hyvin vähäinen.

Ja sitten tuo Ämtan syventämisyritys. Sekin oli epäonnistunut häneltä.

Puolitiessä Mårbackan ja Gårdsjön välillä oli terveyslähde, vanha
kylpylä, jota hän oli yrittänyt uudistaa. Hän oli rakennuttanut sinne
uuden kylpylän, ottanut kylvettäjiä palvelukseensa ja toivonut, että
sairaita saapuisi joukottain, mutta sekin toive oli pettänyt. Jokunen
sairas tosin tuli sinne. Mutta töin tuskin kannatti pitää kylpylää
avoinna.

Ja nyt loppujen lopuksi oli hänen suuri rakennushankkeensakin
epäonnistunut. Hänessä oli varmaankin jokin vika. Hän ei suinkaan ollut
yhtä kelvollinen kuin muut. Parasta, että hän pysytteli alallaan, jätti
kaikki aikeensa, istui vain keinutuolissa ja luki sanomalehtiä ja antoi
kaiken käydä totuttua uraansa.

Kun hän vihdoinkin saapui kotiin, istui hänen vaimonsa portailla
kuistin edustalla ja odotti häntä.

Rouva Lagerlöf muistutti Gårdsjön veljeään.

Hänellä oli yhtä viisaat kasvot, yhtä selvä pää, yhtä vakava olento,
yhtä suuri rakkaus työhön, yhtä suuri välinpitämättömyys huvituksia ja
yhtä suuri vastenmielisyys kaikkea epävarmaa ja seikkailevaa kohtaan.

Luutnantti piti hänestä ja kunnioitti häntä yhtä paljon kuin
lankoaankin. Mutta tänä iltana olisi hänelle ollut mieluisempaa, jollei
vaimo olisi ollut valveilla ja odottanut häntä. Hänhän vastusti tätä
asiaa samoinkuin velikin.

»Mitä Kalle sanoi?» kysyi rouva Lagerlöf, kun he menivät
makuuhuoneeseen.

»Hän arveli, että jättäisin koko homman sikseen, hän, samoinkuin sinä
ja kaikki muutkin», sanoi luutnantti.

Rouva Lagerlöf ei vastannut mitään. Hän oli käynyt istumaan
tavalliselle paikalleen ompelupöydän ääreen ja katseli ulos valoisaan
kesäyöhön aikomattakaan ruveta riisuutumaan.

Luutnantti oli jo heittänyt takkinsa pois.

»Etkö pane maata?» kysyi hän. Ja hänen hermostuneesta äänensävystään
saattoi huomata, miten alakuloinen ja ärtynyt hän oli.

»Minä arvelen», sanoi vaimo katsellen ulos ikkunasta ja puhuen hiljaa
ja soinnuttomasti, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Mitä sinä sanot?» kysyi luutnantti kärsimättömästi. Hän oli kylläkin
kuullut, mitä vaimo sanoi, mutta hän ei voinut ajatella muuta, kuin
että oli käsittänyt hänet väärin.

»Minä arvelen», sanoi vaimo uudestaan, »että sinun pitää rakentaa se
valmiiksi.»

»Navetastako sinä puhut?» sanoi luutnantti astuen vaimonsa luo. Hänen
sanansa olivat herättäneet toivonkipinän luutnantin sielussa, mutta hän
ei tiennyt varmaan, ymmärsikö häntä oikein.

Mutta rouva Lagerlöf oli istunut ja tuuminut tätä asiaa kaiken iltaa.
Hän oli ajatellut mielessään, miten ikävää olisi, jollei tämäkään
yritys onnistuisi hänen mieheltään. Se ei ollut hänelle hyväksi. Ehkäpä
oli viisaampaa jättää rakennushanke sikseen, mutta se oli koskeva
mieheen liian kipeästi. Sitä ei hänen veljensä eikä isänsä voineet
ymmärtää, mutta hän, joka oli hänen vaimonsa, käsitti sen täydellisesti.

Rouva Lagerlöf pystyi lukemaan niiden ihmisten ajatuksia, jotka olivat
hänelle rakkaita, yhtä helposti kuin kirjaa, mutta omien ajatustensa
ilmilausuminen, silloin kun hän oli liikutettu, oli hänestä yhtä
mahdotonta kuin heprean lukeminen.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän ja vaikeni jälleen.

»Mutta mitä sinä oikeastaan haluat, mistä sinä puhut?» sanoi luutnantti
miltei vavisten kärsimättömyydestä. Hän ei voinut uskoa, että hänen
vaimonsa oli muuttanut mieltään ja piti hänen puoltaan.

Kun vaimo nyt huomasi, miten kiihtynyt luutnantti oli, teki hän
parastaan, jotta tämä ymmärtäisi häntä.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän. »Minun mielipiteeni
on se, että sinun pitää rakentaa navetta valmiiksi ja siihen paikkaan,
minne sen haluat. Ja minä arvelen, että meidän pitää ottaa kiinnitys
taloon ja hankkia laina, jotta voimme suoriutua asiasta tarvitsematta
pyytää isältä lisää rahaa.»

Nyt luutnantti vihdoinkin ymmärsi. Ja hänen sielunsa kävi valoisaksi.
Kas, jos vaimo oli yhtä mieltä hänen kanssaan, niin kaikki vaikeudet
olivat voitetut. Nyt perustus oli luja, ja muurit kohosivat.

»Jumala siunatkoon sinua tästä, Louise!» sanoi hän.

Tämän ratkaisun jälkeen näytti siltä kuin he olisivat liittyneet
toisiinsa entistä suuremmalla hellyydellä. Ja kaikissa asioissa, jotka
koskivat navetan rakentamista, kysyttiin tämän jälkeen vaimon mieltä.

Ja kun uuden navetan ovet vihdoin avattiin, kun lehmät yksi kerrallaan
talutettiin juhlallisesti sinne ja kytkettiin kytkyeihinsä, kun kanat
ja hanhet ja kalkkunat ja ankat vietiin karsinoihinsa ja vasikat
aitauksensa, kun valo virtasi sisään suurista ikkunoista ja he itse
saattoivat kävellä puhtailla ja hienoilla käytävillä, niin silloin he
tunsivat, että hyvä työ oli suoritettu, ja he iloitsivat molemmat että
heillä kummallakin oli osansa siinä.




Puutarha.


Mamselli Lovisa Lagerlöf rakasti ja ihaili veljeään, luutnanttia,
muusta ei ole kysymyskään, mutta hän ei voinut käsittää, miksikä
luutnantti tahtoi panna toimeen niin paljon muutoksia ja uudistuksia.
Hänen mielestään Mårbacka olisi saanut olla sellaisena kuin se oli
ollut hänen isänsä ja äitinsä aikana.

Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että luutnantti tahtoi laajentaa
puutarhaa asuinrakennuksen joka puolelle.

Mamselli Lovisa oli ollut kovin huolissaan, kun luutnantti aikoi
syventää Ämtan jokea, ja hän oli hyvillään, kun se yritys ei
onnistunut. Olihan niin kaunista, kun joki kohosi yli äyräittensä ja
muodosti kiiltäviä lampareita niityille.

Ja hän valitti kovin, kun veli poisti vanhat kukkaniityt.
Miten kauniilta näyttikään, kun toinen niitty oli valkoisenaan
päivänkakkaroista ja toinen sinipunertavana orvokeista ja kolmas
keltaisena voikukista.

Ja mikä onnettomuus, kun lehmiä ei laskettu metsään laitumelle. Sillä
tiesiväthän kaikki ihmiset sen, ettei niin paksua kermaa ja keltaista
voita, kuin lehmien ollessa metsässä, voitu koskaan saada, jos niiden
oli pakko käydä niityillä laitumella.

Hänen isänsä aikana ja varmastikin monta sataa vuotta aikaisemmin oli
ollut tapana hakata nuorta metsää ja jättää se maahan ja polttaa se,
niin pian kuin puut olivat kylliksi kuivia. Sitten oli ensimmäisenä
vuonna kylvetty ruista tuhkaan, ja sen jälkeen oli kasvanut
summattomasti mansikoita ja vattuja tuollaiseen kaskeen.

Ja mamselli Lovisa pani tietenkin pahakseen, kun hän huomasi, ettei
veli kaatanut enää kaskea. »Usko minua!» sanoi hän luutnantille. »Pian
kaikki metsämarjat häviävät. Missä ne voisivat kasvaa, kun ei enää ole
kaskimaita? Ajattelehan, jos kaikki seuraisivat sinun esimerkkiäsi!»
lisäsi hän. »Sittenhän me emme koskaan enää saisi istua kesäiltaisin ja
ihailla kauniita tulia metsänrinteillä.»

Eikä hän myöskään ollut tyytyväinen uuteen navettaan. Eihän hän
suuriakaan ymmärtänyt, sanoi hän, mutta sen hän oli kuullut, ettei
kivinavetta koskaan voinut olla kodikas. Ja sitä paitsi hän pelkäsi,
että veli rakentaisi yli varojensa.

Mutta kun luutnantti oli saanut uuden navettansa valmiiksi ja vanha oli
hävitetty ja hän alkoi puhua uudesta puutarhasta, jonka hän nyt aikoi
perustaa, niin mamselli Lovisa joutui aivan pois suunniltaan.

»Toivottavasti tiedät, mitä teet», sanoi mamselli Lovisa. »Suuri
puutarha vaatii paljon hoitoa, niin että sinun on pakko ottaa
puutarhuri palvelukseesi. Minun mielestäni ainakin on parempi olla
ilman puutarhaa, jollei voi pitää sitä puhtaana rikkaruohoista ja
hoitaa sitä hyvin.»

Luutnantti antoi hänen varoitustensa mennä toisesta korvasta sisään
ja toisesta ulos. Kun syksy tuli, hävitti hän kaikkein ensiksi kaikki
valkoiset aidat, jotka olivat jäljellä pastori Wennervikin ajoilta,
sekä keittiöpuutarhan ja ruusutarhan että pihamaan ja takapihan
ympäriltä.

»Nyt kaikki kodikkuus on täältä kadonnut», sanoi mamselli Lovisa.
»Ajatelkaahan, miten turvalliselta tuntui, kun pääsi kaikkien näiden
valkoisten aitojen sisäpuolelle! Ja ajatelkaahan, miten hauskaa lasten
oli juosta avaamaan veräjiä, kun vieraita tuli!»

»Hauskuus ei ollut kovinkaan suuri sille, jonka oli pakko pitää kaikki
nuo veräjät ja aidat kunnossa», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hän jatkoi samaan tapaan kuin oli alkanutkin. Kun aidat olivat poissa,
antoi hän kyntää sekä vanhan keittiöpuutarhan että pienen ruusutarhan
ja vanhan poljetun pihamaan ja sen paikan, missä vanha navetta oli
seisonut, ja vasikkahaan, joka sijaitsi kauempana etelän puolella,
jotta koko maa olisi avoinna ja käytettävänä, kun puutarhasuunnitelmat
seuraavana keväänä oli pantava alulle.

»Aiotko todellakin siirtää keittiöpuutarhan?» sanoi mamselli Lovisa.
»Enhän minä ymmärrä yhtään mitään, mutta olen kuullut sanottavan, että
niin kauan kuin omenapuut saavat kasvaa keskellä ryytipenkkejä, niin
on niistä hyötyä, mutta jos kylvetään nurmea puiden ympärille, niin ei
hedelmistä ole enää paljonkaan iloa.»

»Mutta rakas Lovisa», sanoi luutnantti, »minä luulin, että olisit
iloinen saadessasi kunnon puutarhan.»

»Iloinenko?» sanoi mamselli Lovisa. »Olisinko minä iloinen, kun sinä
hävität kaiken vanhan? Pian ei tunne olevansa enää kotonaan täällä
Mårbackassa.»

Luutnantin mielestä sisar oli kovin vastahakoinen tällä kertaa, ja
se ihmetytti häntä sitä enemmän, koska hän oli pitänyt kukista ja
hoiti talon kaikkia ruukkukasveja. Mutta luutnantti ei tahtonut sanoa
hänelle pahaa sanaa näihin aikoihin, sillä hänen kihlauksensa oli juuri
äskettäin purkautunut eikä hän ollut vielä voinut voittaa suruaan.
Kaiket päivät hänellä oli tapana kulkea edestakaisin kyökkikamarin
lattialla, ja luutnantti kuuli hänen levottomat askeleensa saliin
saakka, missä hän istui lukemassa. Hän käsitti, että mamselli
Lovisa pani asian kovin pahaksensa sen vuoksi, ettei hän ollut
oikein tavallisessa mielentilassaan. Ja luutnantin mielestä oli
suorastaan hyvä merkki, että mamselli Lovisan huomio kiintyi johonkin
muuhunkin kuin vain omaan suruun. Parempi, että hän paheksi hänen
puutarhasuunnitelmiaan, kuin että hän yhä edelleen tuumisi mielessään,
oliko hän purkanut kihlauksensa liian varhain vai oliko sulhanen
kyllästynyt häneen siksi, että hän oli solminut puolukanvarsia Kaisa
Nilsintyttären morsiuskruunuun.

Siihen aikaan oli Fryksdalissa vanha puutarhuri, joka miehuutensa
päivinä oli hoitanut monen suuren kartanon puutarhoja. Nyt vanhoilla
päivillään hän ei oikeastaan enää käynyt toisten työssä, mutta häntä
pidettiin oikeana puutarhataidon oraakkelina, ja niin pian kuin oli
kysymys uuden puutarhan perustamisesta, turvauduttiin hänen apuunsa.

Luutnantti oli pyytänyt hänet Mårbackaan, ja keväällä, niin pian kuin
routa oli sulanut maasta, ilmestyi ukko sinne suunnitelmineen ja
piirustuksineen. Hän sai paljon työmiehiä käskettäväkseen. Suuri joukko
pensaita ja puita, jotka oli tilattu Göteborgin puutarhayhdistykseltä,
oli jo saapunut, ja tärkeä työ pantiin alulle.

Kun maa ensin oli tasoitettu, kulkivat puutarhuri ja luutnantti kaiken
päivää ympäri pistellen keppejä maahan ja viitoittaen hiekkakäytäviä ja
nurmikenttiä.

Puutarhuri selitti luutnantille, ettei ollut enää tapana seurata
ankaraa ranskalaista tyyliä, vaan kaikkien käytävien piti nyt
kiemurrella ja kaikkien kukkapenkkien ja nurmikenttien olla pyöristetyt
sekä muodoiltaan sulavat ja miellyttävät. Tyyliä, jota hän nyt
Mårbackassa käytti, hän nimitti englantilaiseksi. Mutta luutnantti
epäili, että tyyli oli ukon oma eikä mitään ulkolaista alkuperää.

Keskelle pihaa he laittoivat suuren, pyöreän nurmikentän, ja sen
toiselle puolelle istutettiin suuri munan muotoinen ja toiselle
runsaudensarven muotoinen pensaikko. Aivan pyörön keskelle istutettiin
riippusaarni, ja verannan puoleiselle reunalle merkittiin tähden
muotoinen kukkapenger ja sen ympärille ikäänkuin vahdiksi neljä
ruusupensasta pienien pyöröjen keskelle.

Vanhalle hiekkakentälle keittiön ikkunoiden eteen viitoitettiin
suuri kolmio, ja siihen istutettiin ruusupensaita, jotka otettiin
vanhasta ruusutarhasta. Niin, ruusuja ei koskaan voinut olla
liiaksi. Asuinrakennuksen etuseinää pitkin istutettiin matala aitaus
kimppuruusuja, ja kaksi valkeaa orjantappurapensasta asetettiin
kunniapaikoille, toinen makuukamarin, toinen vierashuoneen ikkunan alle.

Luutnantti oli niin innostunut tähän työhön, että hän seurasi
puutarhurin mukana koko päivän, ja rouva Lagerlöfkin pujahti vähän
väliä ompelupöytänsä äärestä ulos katselemaan työtä. Mutta mamselli
Lovisa ei liikahtanut huoneestaan. Tämä iloinen kevättyö vain lisäsi
hänen alakuloisuuttaan. Hän olisi kernaimmin tahtonut säilyttää
entisellään vanhan poljetun pihamaan ja ainoan lumimarjapensaan, joka
kasvoi perunakellarin edessä. Kaikki nämät uudet laitteet olivat turhia.

Tiesihän hän, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä hän sanoi ja
ajatteli, mutta toimeenhan oli ennenkin tultu Mårbackassa. Nämät uudet
laitteet vaativat vain suuria kustannuksia ja paljon vaivaa.

Mutta työ jatkui hänestä huolimatta. Tallin seinämälle puutarhuri
istutti sireeniaitauksen, päädyn kohdalle angervopensaikon ja
asuinrakennuksen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle taaskin sireenejä.
Sitten luutnantti ja puutarhuri kävivät käsiksi Wennervikin vanhaan
puutarhaan. Hyvät omenapuut saivat jäädä paikoilleen, mutta niiden
väliin viitoitettiin ukon englantilaiseen tyyliin kiemurtelevia
hiekkakäytäviä ja monenmuotoisia nurmikkoja. Ja suurella taidolla
koristettiin jokaista nurmikkoa pyöreinä tai pitkulaisilla tai
kolmikulmaisilla kukkapengermillä, joihin istutetun monivuotisia
kukkia. Tuolla oli sinipunertavien kurjenmiekkojen reunuksena keltaisia
kevätesikkoja, kullanpunaiset keisarikruunut saivat reunustuksekseen
tummansinisiä iisoppeja, ja punaisten ketoneilikkojen ympärillä kiersi
vaaleanpunainen bellis-kiehkura.

Kukkapenkereet sijoitettiin tietenkin asuinrakennuksen ympärille.
Kauemmas puutarhaan, sekä pohjois- että eteläpuolelle, tehtiin tilaa
karviais- ja viinimarjapensaille, puutarhamansikkamaille, luumupuille,
päärynöille ja lukemattomille kirsikkapuille. Mutta kauaksi etelän
puolelle, kaikkein perimmäksi ja kokonaan piiloon sijoitettiin
keittiöpuutarha.

Karumpana pohjoisen puolella taas oli pieni metsikkö, jossa oli
keskellä kapeita, ahtaassa kasvaneita koivuja ja reunoilla tuomia ja
pihlajia. Senkin puutarhuri otti mukaan suunnitelmaansa saadakseen edes
pienen puiston. Hän raivasi metsikköön joukon kapeita, taidokkaasti
kiemurtelevia sorakäytäviä, ja kolmesta paikasta hän hakkasi pois
kaikki puut saadakseen tilaa penkeille ja pöydille. Ensimmäinen aukea
oli pitkulainen ja siinä oli sohvia joka puolella. Siellä rouvan piti
ottaa vastaan vieraitaan, ja siksi sen nimenä piti olla teehuone.
Toinen oli neliskulmainen, ja siinä oli neljä sohvaa pyöreän pöydän
ympärillä. Se oli tarkoitettu isäntää ja hänen vieraitaan varten, ja
sitä ukko leikillisesti nimitti totihuoneeksi. Kolmas oli huonosti
varustettu, siinä oli yksi ainoa kapea penkki. Se oli lasten oma ja sen
nimenä piti olla lastenhuone.

Mutta mamselli Lovisa ei ottanut millään tavalla osaa näihin
suunnitteluihin, niin, voisipa miltei sanoa, että hän vihasi ja
halveksi koko hommaa. Hän ei ollut vielä jalallaankaan astunut uuteen
puutarhaan.

Varsin pian alkoi nurmikoilla näkyä vaaleanvihreitä oraita,
vastaistutetut pensaat puhkesivat hiirenkorvalle, monivuotiset
kasvit pistivät päänsä esiin kukkapengerten mullasta, tammiin ja
kastanjapuihin ja pyramidipoppeleihin, joita oli istutettu vanhan
navetan paikalle, puhkesi lehtiumppuja ja ne näyttivät olevansa elossa.

Mutta kesken innokasta työtä sattui odottamaton vaikeus. Vanhan
puutarhurin oli pakko matkustaa kotiinsa pariksi päiväksi hoitaakseen
omaa puutarhaansa. Eikähän se olisi merkinnyt mitään, jollei hän olisi
pannut taimilavaa kuntoon voidakseen kasvattaa hiukan astereita ja
leukoijeja pihamaan kukkapengertä varten.

»Kuka hoitaa lavaa, kun minä olen poissa?» kysyi ukko. »Tietäähän
luutnantti, että lavaa on alituisesti pidettävä silmällä.»

»Sen minä teen itse», sanoi luutnantti, sillä hän oli mielestään näihin
aikoihin kuin puoleksi puutarhuria, ja hän antoi ukon neuvoa, miten
hänen oli tuuletettava ja kasteltava.

Mutta samana päivänä, jolloin puutarhuri oli matkustanut talosta, alkoi
aurinko kovasti paistaa, ja sydänpäivän aikana tuli luutnantti varsin
levottomana sisään kysyen rouva Lagerlöfiä.

Häntä ei voitu löytää mistään, ja silloin luutnantti hyökkäsi
kyökkikamariin mamselli Lovisan luo.

»Sinun täytyy tulla auttamaan minua lavan hoidossa, Lovisa», sanoi hän.

Samassa kuin hän oli sen sanonut, muisti hän, ettei mamselli Lovisa
tahtonut nähdäkään hänen puutarhaansa eikä välittänyt koko työstä
lainkaan. No niin, joka tapauksessa se oli sanottu, eikä mamselli
Lovisa voinut muutakaan tehdä kuin kieltäytyä.

Mutta sen sijaan hän nousi innokkaasti ja seurasi veljensä mukana.
Tuskin hän oli ennättänyt luoda ainoatakaan silmäystä lavaan, missä
pienet taimet olivat aivan kuihtuneina ja rentoina, kun hän huudahti:
»Niihin paistaa liiaksi. Meidän täytyy varjostaa niitä.»

Ja sitten hän hankki niille varjoa ja pelasti ne sillä kertaa.

Seuraavana päivänä luutnantin täytyi matkustaa koulututkintoon, ja
tultuaan puolitiehen muisti hän äkkiä lavansa. Oli yhtä polttavan kuuma
päivänpaiste tänään kuin edellisenäkin päivänä. Nyt pienet taimet
varmaankin aivan kärventyisivät.

Heti kotiin tultuaan hän kiiruhti lavan luo. Siellä oli kaikki hyvässä
kunnossa. Taimet olivat virkeästi pystyssä.

Hän hämmästyi ja vaipui mietteihinsä. Sisar oli siis muistanut pikku
raukkoja, jotka hän oli unohtanut. Hän päätti heti unohtaa niiden
kastelemisen illalla ja lavan sulkemisen yöksi.

Myöhään illallisen jälkeen hän nousi äkkiä säikähtyneenä. »Voi, minähän
aivan unohdan lavani!» sanoi hän. »Se olisi kai ollut suljettava jo
kauan sitten.»

Mamselli Lovisa ei sanonut mitään, vaan antoi veljensä mennä ulos
katsomaan. Mutta kun luutnantti tuli lavan luo, niin ikkunaruudut
olivat lasketut alas ja matot pantuina paikoilleen.

Seuraavana päivänä ei luutnantti edes vilkaissutkaan lavaan. Hän oli
kokonaan unohtanut sen. Mutta pienet taimet eivät silti kuolleet.
Mamselli Lovisa kitki ja möyhensi lavaa, kasteli ja hoiti taimia.

Omituista oli, että kaikki muut unohtivat taimien hoidon paitsi hän.
Jollei hän olisi pitänyt huolta lavasta, niin kaikki, mikä oli kylvetty
siihen, olisi mennyt hukkaan.

Mamselli Lovisa toivoi tietenkin, että vanha puutarhuri palaisi
takaisin, jotta hän pääsisi tästä työstä, mutta niin kauan kuin ukko
oli poissa, täytyi kai hänen jatkaa työtä.

Mutta kestikin kauemmin kuin alkujaan oli oletettu, ennenkuin mestari
palasi taloon, ja pienet taimet alkoivat jo kasvaa liian suuriksi. Ei
ollut muuta neuvoa kuin että mamselli istutti ne kukkapenkkeihin.

Ja kun hän nyt kerran oli tehnyt näin paljon, niin täytyi hänen
edelleenkin kitkeä ja kastella koko kesä, kunnes leukoijat ja asterit
ja leijonankidat olivat täydessä kukassa.

Mutta kun huolellisesti muodostettu tähti Mårbackan portaiden edessä
prameili täydessä väriloistossaan, niin oli omituisella tavalla pahin
tuska jo kadonnut mamselli Lovisan sydämestä. Pienet taimet olivat
siten palkinneet hänen vaivansa. Ne olivat herättäneet hänessä uutta
innostusta, antaneet hänelle uuden työalan.

Eikä luutnantti Lagerlöfin tarvinnut koskaan hankkia puutarhuria
Mårbackaan. Mamselli Lovisa oli perinyt vanhan wennervikiläisen
sukupiirteen, ja hän se otti huolekseen puutarhan hoidon. Kukat olivat
hänen uskottuja ystäviään. Ne rakastivat häntä samoinkuin hän rakasti
niitä. Ihmiset ihmettelivät, miten hän sai ne kukkimaan ja loistamaan
paremmin kuin missään muualla. Mutta he eivät tienneet, että hänen oma
häipynyt onnenunelmansa oli antanut niille värin ja kauneuden.




Katonkannattimet.


Kun luutnantti Lagerlöf ja hänen pienet tyttärensä kulkivat puutarhassa
tai pelloilla, oli heillä usein tapana keskustella siitä, mitenkä
kävisi, jos kuningas saapuisi Mårbackaan.

Kas, siihenhän aikaan kuningas matkusti monta kertaa vuodessa
Värmlannin kautta Norjaan ja sieltä taas takaisin, ja täytyihän hänen
levähtää ja syödä jossakin matkan varrella. Useimmiten hän vieraili
Karlstadissa maaherran luona, mutta eipä sattunut niinkään harvoin,
että hän kunnioitti käynnillään suuria herraskartanoita, jotka olivat
matkan varrella ja kykenivät ottamaan hänet vastaan.

Eihän tietenkään ollut vähintäkään toivetta, että kuningas saapuisi
niin pieneen ja tuntemattomaan taloon kuin Mårbackaan, joka kaiken
lisäksi sijaitsi syrjässä suurelta maantieltä. Mutta se ei häirinnyt
vähääkään luutnanttia eikä hänen pikkutyttöjään. Ehkäpä ei olisi ollut
yhtä hauska jutella asiasta, jos todellakin olisi ollut toiveita tämän
asian toteutumisesta.

Nyt heillä oli vain iloa ajatellessansa, miten he pystyttäisivät
kunniaportin kuninkaalle ja heittäisivät kukkia tielle vaunujen eteen,
kun hän ajaisi taloon.

Pikkutytöt kysyivät, eivätkö he saisi pukeutua valkoisiin kuninkaan
tullessa taloon, ja luutnantti vastasi empimättä, että Maija Råd, joka
oli itäisen Ämtervikin paras ompelija, saisi ommella heille uudet
valkeat puvut tähän juhlatilaisuuteen.

Luutnantti ja lapset kuvittelivat mielessään, että kun kuningas ajaisi
tietä myöten Mårbackaan, niin hän äkkiä varjostaisi kädellä silmiään
ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

»Mitä kummaa minä näen?» sanoisi kuningas. »Mikä suuri valkoinen
rakennus on tuolla niityllä? Onko tällä seurakunnalla varaa pitää kaksi
kirkkoa?»

»Ei, teidän majesteettinne», siten luutnantti Lagerlöf vastaisi, sillä
hän ajaisi kuninkaan mukana vaunuissa ja istuisi häntä vastapäätä
etuistuimella, »tuo valkoinen rakennus ei ole kirkko, vaan se on minun
navettani.»

Silloin kuningas katsoisi ihmeissään luutnanttiin ja sanoisi:

»Sinäpä vasta taidat olla helkkarinmoinen mies, Erik Gustav, kun olet
rakentanut itsellesi tuollaisen navetan.»

Mutta miten kuningas ja koko hänen seurueensa olisi sijoitettava
Mårbackan pieneen yksikerroksiseen rakennukseen, oli kysymys, jota
oli melkein mahdoton ratkaista. Mutta luutnanttihan oli niin usein
puhunut siitä, että hän aikoi koroittaa rakennusta yhdellä kerroksella,
ja he sopivat nyt, että niin pian kuin yläkerros oli valmis, niin ei
kuninkaan vastaanottaminen ollut asia eikä mikään.

Ahdasta kai siellä sittenkin olisi. Luutnantti ja rouva Lagerlöf
saisivat ehkä maata heinäladossa sen yön ja lapset kaniinikarsinassa.

Tuo kaniinikarsina, se vasta oli hauska. Se herätti pikkutyttöjen
suurta ihastusta.

Ja sitten he arvailivat, mitähän kuningas sanoisi puutarhasta.

Niin, varmaankin hän ihmettelisi, että näin kaukana maalla oli oikein
englantilaiseen tyyliin suunniteltu puutarha.

Jos hän sanoisi jotakin sentapaista, niin luutnantti lähettäisi heti
sanan vanhalle puutarhurille ja ilahduttaisi häntä sillä, että kuningas
oli kehunut hänen käytäviään ja kukkapenkereitään.

Ja kun kuningas lähtisi pois Mårbackasta, antaisi hän rouva
Lagerlöfille kultasoljen ja mamselli Lovisalle kultaisen rannerenkaan
ja vanhalle emännöitsijälle suuren hopeisen huivineulan.

Mutta ennenkuin kuningas nousisi vaunuihin jatkaakseen matkaa,
puristaisi hän luutnantin kättä ja sanoisi: »Kiitos ja kunnia sinulle,
Erik Gustav Lagerlöf! Et sinä omista suurta palasta valtakunnastani,
mutta minä huomaan, että hoidat sitä hyvin.»

Näistä sanoista luutnantti sitten iloitsisi aina elämänsä loppuun
saakka.

Sekä luutnantti että lapset olivat niin kovin mielissään, kun he täten
saattoivat juhlia mielikuvituksessaan.

Olihan ehkä sääli, ettei kuninkaan vierailusta voinut tulla
totta, mutta olihan se aivan mahdotonta, ennenkuin luutnantti oli
rakennuttanut yläkerroksen.

Ja ajatelkaahan, aivan 1860-luvun lopulla luutnantti arveli saaneensa
kaiken muun talossaan niin hyvään kuntoon, että hän saattoi ruveta
korjaamaan päärakennusta. Vaikka ei ottanutkaan lukuun kuninkaan
käyntiä, oli heillä varsin ahdasta vanhassa pastori Wennervikin
aikuisessa yksikerroksisessa rakennuksessa, ja luutnantti aikoi lisätä
siihen toisen kerroksen.

Tosin rakennus ei ollut aivan entisessä kunnossaan. Jo kahdeksan,
kymmenen vuotta sitten oli luutnantti antanut suurentaa ikkuna-aukkoja
ja ottaa pois matalat, pikkuruutuiset ikkunat. Hän oli myöskin
rakennuttanut uusia uuneja, hankkinut uudet seinäpaperit saliin ja
vierashuoneeseen ja rakentanut suuren, tilavan verannan entisen kuistin
sijalle.

Mutta nyt oli tehtävä paljon suurempia mullistuksia. Koko katto
oli revittävä, katonkannattimet tehtävä kookkaammat ja hirsiseiniä
korotettava.

Vuotta ennen, kuin katto oli revittävä alas, oli luutnantti kutsunut
Mårbackaan pari rakennustaitoista työmiestä, jotka veistivät uudet
katonkannattimet, jotta katto voitaisiin koroittaa ja kattaa niin
nopeasti kuin suinkin.

Töin tuskin hän oli ennättänyt saada ne valmiiksi, kun saapui tieto,
että hänen appensa oli kuollut.

Se oli suuri suru ja kova isku samalla. Luutnantti aavisti heti,
että nyt hän oli kadottanut parhaan tukensa. Tämän jälkeen hän ei
voinut luottaa enää keneenkään muuhun kuin itseensä. Nyt hänen täytyi
perinnöllään maksaa kaikki kertyneet velkansa. Pojat alkoivat päästä
täysikasvuisiksi ja heidät oli pian lähetettävä Upsalaan. Järkevintä
hänen mielestään oli lykätä Mårbackan rakennushommat paria vuotta
tuonnemmaksi.

Mutta mikä pitkistyy, se usein mutkistuukin. Sattui alati uusia
esteitä rakennushommalle. Yhtenä vuonna luutnantti sairastui, toisen
kerran hänen oli pakko auttaa erästä lankoansa, joka tähän saakka
oli ollut varakas mies, mutta nyt tarvitsi vuotuista kannatusta.
Työskennellessään ja puuhatessaan tilallaan oli luutnantti tuskin
huomannut vuosien vierimistä. Hän oli nyt viidenkymmenenvuotias mies,
ja entinen rohkea yritteliäisyys oli ehkä väistynyt mielestä.

Mutta hän ei luopunut kevyin mielin Mårbackan uudestirakentamisesta.
Sen olisi pitänyt kruunata hänen työnsä. Kaiken ikänsä hän oli
uneksinut saavansa rakentaa oikean herraskartanon rakkaan kotitalonsa
paikalle.

Valmiit katonkannattimet seisoivat vuosikausia takapihalla korkeana
pinona. Mutta luutnantti ei halunnut nähdä niitä. Hän käänsi pois
päänsä kulkiessaan siitä ohitse.

Hänen pikkutyttönsähän olivat olleet niin äärettömän iloiset, kun
luutnantti oli alkanut teettää katonkannattimia, eikä vain kuninkaan
käynnin vuoksi. Vieläkin tärkeämpää oli saada sali, jossa voitaisiin
tanssia, ja kaksi kerrosta, jotta Mårbacka olisi yhtä komea kuin
patruuna Wallrothin Gårdsjö ja insinööri Noreenin Herrestad.

He alkoivat käydä levottomiksi, kun yritys siirtyi vuodesta vuoteen, ja
kerran yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi isältä, milloin hän aikoi
antaa nostaa katonkannattimet paikoilleen.

»Tuskinpa koskaan, lapseni», sanoi hän, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät
ja äänensä väreili, ikäänkuin hän olisi ollut purskahtaa itkuun. Mutta
hän hillitsi itsensä nopeasti. »Mutta onhan se yhdentekevää», sanoi hän
leikkiä laskien. »Parast'aikaahan rakennetaan rautatietä Norjaan. Tämän
jälkeen ei kuningas tarvitse yösijaa Mårbackasta sen paremmin kuin
mistään muustakaan Värmlannin herraskartanosta.»






ARKEA JA JUHLAA.




Ettone.


Luutnantti Lagerlöf oli varmasti vakuutettu siitä, että ettone oli
kaikista terveellisintä lapsille, jotta he pysyisivät terveinä ja
hyvissä voimissa koko elämänsä ajan ja tulisivat hyödyllisiksi ja
kelvollisiksi ihmisiksi.

Sitä tarkoitusta varten hän otti joka päivä, päivällisen jälkeen,
molemmat nuorimmat lapset mukanaan talon konttorihuoneeseen, joka
sijaitsi pienessä siipirakennuksessa pihan oikealla puolella.

Se oli varsin iso huone, ja se oli varmaankin yhä samassa kunnossa kuin
vanhojen pappien aikana, jolloin sitä oli käytetty kansliahuoneena.
Lyhyellä sivulla, ovea vastapäätä, oli ikkuna, ja sen alla oli pitkä,
musta nahkasohva ja soikea pöytä sen edessä. Pohjoista pitkääseinää
vasten seisoi ensiksikin vuode, sitten musta nahkatuoli, sen jälkeen
suuri musta kirjoituspöytä ja korkea lipasto. Eteläisellä pitkällä
sivulla oli niinikään vuode ja tuoli, joka oli päällystetty mustalla
nahalla. Mutta sitten tuli uuni, ja sen toisella puolella riippui
kolme metsästyspyssyä, pari hylkeennahkaista metsästyslaukkua, suuri
ratsastuspistooli ja pari ruutisarvea. Floretti ja taittunut miekka oli
asetettu ristiin seinälle, ja suuret hirvensarvet komeilivat aseitten
keskellä.

Itäisellä lyhyellä sivulla oli ovi ja toisella puolella seinään
kiinnitetty vaatekaappi ja toisella kirjakaappi. Vaatekaapin pohjalla
oli luutnantin kaunis raha-arkku konelukkoineen ja raudoituksineen,
samainen, jota rykmentinkirjuri oli käyttänyt ja joka oli hiukan
hiiltynyt yhdestä nurkastaan, siksi että varkaat kerran olivat
vähällä polttaa sen. Kirjakaapissa luutnantti Lagerlöf säilytti
suuria konttorikirjojaan, ja sitä paitsi siellä oli kahden miespolven
koulukirjat. Monet vuosikerrat »Europeiska följetongen» teosta
tungeskelivat täällä Homeroksen, Ciceron ja Liviuksen rinnalla. Pietari
Suuren ja Fredrik II:n historiat olivat karkoitetut tänne siksi, että
ne olivat sidotut yksinkertaisiin harmaihin pahvikansiin ja samoin
Vilhelm von Braunin teokset, nämä eivät kuitenkaan kansiensa vuoksi,
vaan muista syistä. Lattialla oli maanmittauskojeita niiltä ajoilta,
jolloin luutnantti Lagerlöf otti osaa isonjaon toimeenpanoon, ja sitä
paitsi oli siellä laatikoita täynnään ongenkoukkuja, pitkiäsiimoja ja
kaikenlaista muuta.

Kaikkein ensiksi, kun luutnantti ja hänen pikkutyttönsä olivat tulleet
huoneeseen, oli kärpäset ajettava ulos. He avasivat ovet ja ikkunat,
ja luutnantti Lagerlöf otti pyyheliinan huiskien niitä, ja pikkutytöt
riisuivat yltään esiliinansa ja heiluttivat niitä ilmassa. Ja he
huiskivat ja hutkivat, he kiipesivät tuoleille ja pöydille. Kärpäset
lensivät ja surisivat eivätkä tahtoneet lähteä ulos, mutta vihdoin
niiden täytyi paeta.

Kun kaikki kärpäset oli karkoitettu, ripusti luutnantti Lagerlöf
pyyheliinan seinälle ja lapset sitoivat esiliinat eteensä, ja
ikkunat ja ovet suljettiin. Mutta huoneessa oli eräs kärpänen,
jota he nimittivät »vanhaksi konttorikärpäseksi», Se oli tottunut
jokapäiväiseen ajojahtiin ja osasi piiloutua siksi aikaa, kuin
huoneessa hosuttiin. Mutta niin pian kuin kaikki oli hiljaista, tuli se
esille ja kävi kattoon istumaan.

Sitä ei kuitenkaan yritettykään ruveta takaa-ajamaan, sillä sekä
luutnantti että lapset tiesivät, että se oli heitä ovelampi. Siitä he
eivät voineet päästä eroon, vaan nyt he ryhtyivät seuraavaan työhön,
joka oli suoritettava ennen ettonetta.

He asettivat kaksi nahkapäällyksistä tyynyä ja yhden untuvatyynyn
nahkasohvalle luutnantti Lagerlöfin päänaluseksi, ja hän kävi sohvalle
pitkäkseen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinansa.

Mutta silloin hyökkäsivät pikkulapset ääneensä huutaen hänen
kimppuunsa. Heidät heitettiin kuin kerät alas sohvalta, mutta he
palasivat takaisin kuin itsepäiset koiranpennut. He repivät häntä
parrasta ja pörröttivät hänen päätään ja kiipesivät sohvalle ja tekivät
kaikenlaista vallattomuutta. Kun he olivat saaneet kyllikseen leikkiä
kaikki kolme, läiskäytti luutnantti Lagerlöf käsiään yhteen ja sanoi:

»Nyt riittää.»

Se ei auttanut vähääkään, lapset jatkoivat peliään. He kiipesivät
sohvalle, he kimposivat kuin pallot lattialle, palasivat taas takaisin
ja huusivat ja melusivat.

Kun tätä menoa oli kestänyt jonkun aikaa, läiskäytti luutnantti
Lagerlöf kaksi kertaa käsiään yhteen ja sanoi, että nyt leikki oli
todellakin lopussa.

Mutta ei sekään auttanut vähääkään, vaan lapset hyökkäsivät huutaen
ja nauraen uudelleen hänen päälleen, kimposivat kauaksi lattialle ja
palasivat taas takaisin. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantti
Lagerlöf läiskäytti kolmasti käsiään ja sanoi, että nyt oli leikki
lopussa, kerrassaan lopussa.

Ja samassa lapset vaikenivat ja kiipesivät kumpikin vuoteisiinsa. He
ottivat esille valkoiset tyynynsä, jotka he laskivat päänsä alle, ja
ojentautuivat nukkumaan.

Mutta hetken kuluttua luutnantti Lagerlöf alkoi kuorsata. Ei hän
kuorsannut kovinkaan äänekkäästi, mutta sittenkin sen verran, että
molemmat lapset, joita oli opetettava pitämään ettonetta, pysyivät
valveilla.

He eivät saaneet nousta, he eivät saaneet liikahtaa eikä puhella
keskenään, vaan heidän täytyi maata alallaan.

He katselivat lattialla olevia räsymattoja ja tunsivat rouva Lagerlöfin
ja mamselli Lovisan vanhat leningit, jotka oli leikattu matonkuteiksi.
He katselivat kenraali Malmbergin muotokuvaa, joka riippui seinällä
kahden sotakuvan välissä, he katselivat mustetolppoa ja kynää,
hirvensarvia ja metsästyslaukkuja, miekkailuflorettia ja kuuluisaa
pyssyä, jota nimitettiin »Jäniksentappajaksi». He seurasivat silmillään
peitteen-kuvioita ja laskivat seinäpapereiden tähdet, lattian
naulanpäät ja uutimien ruudut.

Aika kävi heistä varsin pitkäksi.

He kuulivat iloisia ääniä ikkunan ulkopuolelta, siellä olivat isot
lapset, joiden ei tarvinnut opetella pitämään ettonetta. He söivät
karviaismarjoja ja kirsikoita ja omenanraakaleita, ja he olivat vapaita
ja onnellisia.

Ainoan toiveensa he kohdistivat konttorikärpäseen. Sillä se surisi
lakkaamatta luutnantti Lagerlöfin kasvojen ympärillä ja melusi minkä
jaksoi. Ja jos se vain jatkoi menettelyään, niin sai se lopulta
kuitenkin luutnantin hereille.




Mamselli Broström.


Tämä ei tapahtunut meidän aikanamme, vaan kauan sitten,
kahdeksantoistasataakolmekymmentäluvulla.

Karlstadin kimnasistit olivat olleet harvinaisen hiljaisia
syyslukukauden alussa. He eivät olleet panneet toimeen tappeluja
katupoikien kanssa eivätkä pitäneet muutakaan meteliä. Koko kaupunki
oli ihmeissään ja iloinen ja kiitollinen, mutta samalla tuntui hiukan
tyhjältäkin.

Mutta kun syysmarkkinoiden aika alkoi lähestyä, kun kansaa koko
Värmlannista odotettiin saapuvaksi läänin pääkaupunkiin, niin tuntui
kimnasisteista, että heidän oli pakko ryhtyä johonkin säilyttääkseen
arvonsa. Eihän nyt ollut kysymys vain Karlstadista, vaan koko
maakunnasta. Kun asiaa oli perusteellisesti pohdittu ja monenlaisia
ehdotuksia tehty ja hyljätty, kutsuttiin eräs koulupoika, Fredrik
Sandberg nimeltään, kinmasistien puheille.

Hän totteli tietenkin, sillä siihen aikaan ei koulupoikien auttanut
asettua kimnasisteja vastaan. He olivat koulupoikien esimiehiä, eikä
heidän olisi käynyt hyvin, jos he olisivat yrittäneet olla tottelematta
siltä taholta tullutta käskyä.

Kun Fredrik Sandberg saapui kimnasistien luo, puettiin hänen ylleen
paita kovine kauluksineen ja röyhelöineen ja isokukalliset liivit ja
harmaat housut jalkaraksineen ja sininen, kiiltävänappinen hännystakki
ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea käyräreunainen savupiippuhattu
painettiin päähän. Jollei vain Fredrik Sandberg olisi ollut niin pieni,
että housut riippuivat laskoksilla ja hännystakin liepeet laahasivat
maata ja hattu painui korville, niin olisi hän ollut kaikkein komein
kavaljeeri, mikä koskaan on polkenut kaupungin katuja.

Niin pian kuin Fredrik Sanbderg oli valmis, sai hän lähteä mamselli
Broströmin luo.

Ja kun hän astui ullakkohuoneeseen, missä mamselli Broström asui, näki
hän mamsellin seisovan uunin ääressä ja paistavan lehikäisiä. Mamselli
ei ollut erikoisen huolellisesti puettu. Hän seisoi liivisillään ja
alushameisillaan, ja pieni koulupoika ei mielestään koskaan ollut
nähnyt tällaisia käsivarsia ja sääriä eikä tällaisia käsiä ja jalkoja
eikä tällaista, ruumista ja voimaa.

»Nimeni on Fredrik Sandberg», sanoi hän, »ja tahtoisin nöyrimmästi
kysyä, saisinko luvan pyytää mamselli Broströmin markkinatanssiaisiin
vapaamuurarilooshiin.»

Mamselli Broström ei kuulunut juuri hienoimpaan seurapiiriin eikä
suinkaan ollut aikonut lähteä markkinatanssiaisiin. Mutta kun noin
komea kavaljeeri kutsui hänet, niin ei hän ajatellutkaan kieltäytyä,
vaan niiasi Fredrik Sandbergille ja sanoi, että hän oli kovin
kiitollinen tästä kunniasta ja että hän suurimmalla ilolla suostui
tulemaan.

Fredrik Sandberg oli mielissään, kun hänet oli otettu näin hyvin
vastaan, sillä olisihan voinut käydä toisellakin tavalla, ja hän juoksi
minkä ennätti kimnasistien luo kertomaan, miten kaikki oli käynyt.

Kahdeksan päivää myöhemmin Fredrik Sandberg kutsuttiin vielä kerran
kimnasistien puheille. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita, kaulus ja
röyhelö, soljella kiinnitetty kaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat
housut jalkaraksineen, sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja
kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu
päähän. Ja kun hän oli valmiiksi puettu, lähetettiin hänet vielä kerran
mamselli Broströmin hio.

Kun hän nyt tällä kertaa astui ullakkohuoneeseen, seisoi mamselli
Broström peilin edessä ja koetteli punaista harsopukua. Hänellä oli
paljaat käsivarret ja paljas kaula, ja hän käänteli ja väänteli itseään
kärsimättömästi ja näytti olevan kauhean pahalla tuulella.

Fredrik Sandberg katseli lihavia käsivarsia, jotka pistivät esiin
punaisesta tyllistä, ja paksuja sääriä, jotka pilkistivät lyhyiden
hameitten alta. Hän katseli tuota rotevaa ihmistä, joka oli puolta
pitempi häntä itseään ja puolta leveämpi ja puolta lihavampi. Hän
katseli hänen karheita poskiaan, jotka olivat kuparinväriset, sillä
mamselli Broström seisoi alati uunin ääressä ja paistoi lehikäisiä.
Hän katseli hänen mustaa tukkaansa, joka pörröisenä ympäröi hänen
kasvojaan, hän kohtasi verestävien silmien terävän katseen, hän kuuli
jyrisevän äänen, ja hän säikähti. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä,
mutta kimnasistithan olivat lähettäneet hänet tänne, ja hän tiesi mitä
tottelemattomuus esivaltaa vastaan merkitsi.

Siksi hän kumarsi mamselli Broströmille.

»Tahtoisin nöyrimmästi kysyä», sanoi Fredrik Sandberg, »saanko tanssia
ensimmäisen valssin teidän kanssanne markkinatanssiaisissa.»

Mamselli Broström oli tänä aamuna ollut kovin epäröivällä
katumatuulella ja ihmetellyt tokkopa hän lähtisi tanssiaisiin lainkaan.
Ehkäpä hän olisikin heittänyt tanssiaiset mielestään, jollei Fredrik
Sandberg olisi tullut pyytämään häneltä ensimmäistä valssia.

Nyt hän tuli taas hyvälle tuulelle, kun hän oli varma kavaljeerista. Ja
hän vastasi Fredrik Sandbergille, että hän piti sitä suurena kunniana
ja kernaasti suostui tanssimaan hänen kanssaan.

Samana päivänä tanssiaiset olivatkin, ja mamselli Broström läksi
vapaamuurarilooshiin Karlstadin asukkaiden ja markkinavieraitten
pariin. Hän astui naisten huoneen läpi tanssisaliin. Siellä hän kävi
istumaan yhdelle niistä pienistä, päällystetyistä istuimista, jotka
kiersivät huonetta.

Mamselli Broström oli puettuna punaiseen tylliin, joka oli kauneinta
mitä hän tiesi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Hän huomasi kylläkin,
että ihmiset tähystelivät häntä, mutta siitä hän ei välittänyt, sillä
kun hänet nyt kerta oli kutsuttu, niin oli hänellä yhtä suuri oikeus
kuin kellä muulla tahansa tanssia markkinatanssiaisissa. Hän huomasi,
että muilla naisilla oli tuttavia, joiden kanssa he keskustelivat,
mutta siitäkään hän ei välittänyt, sillä niin pian kuin tanssimusiikki
alkoi, saivat he nähdä, että hänelläkin oli kavaljeeri, yhtä hieno kuin
kenellä muulla tahansa.

Kun rykmentinmusiikki aloitti ensimmäisen tanssin, näki hän
tehtaankirjurien pyytävän tanssiin patruunien tyttäriä ja luutnanttien
upseerien naisia ja puotilaisten kauppiaitten tyttäriä. Jokainen
valitsi omansa ja toiset ottivat toisten omat, mutta kaikki ihmiset
alkoivat pyöriä ja hyöriä lattialla, paitsi mamselli Broström, joka
istui odottaen Fredrik Sandbergiä.

Kimnasistit olivat ylhäällä lehterillä soittajien luona ja näkivät
mamselli Broströmin istuvan punaisessa tyllipuvussaan keskellä pitkää
seinää, jotta se, jota hän odotti, heti löytäisi hänet.

Maaherratar kohotti lornettinsa silmälleen ja ihmetteli, kukahan istui
niin koreana ja leveänä salin pitkällä sivulla. Tehtaanpatruunien
tyttäret nyrpistivät nenäänsä hänelle, ja aatelisneidot
kummastelivat, mitenkä sellainen henkilö oli voinut tulla heidän
markkinatanssiaisiinsa, mutta mamselli Broström istui paikallaan aivan
yksin. Fredrik Sandberg ei näyttäytynyt, eikä kukaan muu lähestynyt
häntä.

Illalliset alkoivat, ja illallisten jälkeen jatkui tanssia, ja
hienot perheet alkoivat tehdä lähtöä, ja herrat näyttivät jo hiukan
punehtuneilta, mutta mamselli Broström istui yhä paikoillaan.

Lopulta tuli sittenkin nahkuri Grunder ja pyysi häntä polkkaan.

»Jopa olikin aika», sanoi mamselli Broström.

Ja hän sanoi sen niin ääneen, että hänen sanansa kuuluivat yli koko
salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Nahkuri oli istunut pikkuhuoneissa kaiken iltaa ja pelannut korttia,
eikä hän tiennyt mistään, ja nyt hän tahtoi hiukan pyörähtää hänkin,
ja kaikilla muilla naisilla oli kavaljeerinsa, eikä hän aavistanut,
millaisessa mielentilassa mamselli Broström oli.

Kun mamselli nyt nousi heittäytyäkseen hänkin tanssin tuoksinaan,
tahtoi nahkuri olla kohtelias ja ystävällinen.

»Haluaako mamselli Broström tanssia eteen vai taaksepäin?»

»Yhdentekevää, kunhan mennään», sanoi mamselli Broström.

Hän sanoi sen niin ääneen, että sanat kuuluivat yli koko salin, ja ne
tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Seuraavana päivänä markkinatanssiaisten jälkeen kutsuttiin Fredrik
Sandberg taaskin kimnasistien luo. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita
ja kaulus ja röyhelö, solkikaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat
housut jalkaraksineen, sininen, kiiltonappinen hännystakki ja
kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu
painettiin päähän. Sitten hänet lähetettiin vielä kerran mamselli
Broströmin luo.

Kun hän tuli hänen ullakkohuoneeseensa, seisoi mamselli niinkuin
ennenkin uuninsa ääressä paistaen lehikäisiä. Hänellä ei ollut yllään
punaista tyllileninkiä tällä kertaa, vaan hän seisoi liivisillään ja
alushameisillaan, ja koulupoika tuumi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
tällaisia käsiä eikä jalkoja, eikä tällaisia käsivarsia ja sääriä, eikä
niin lihavaa ruumista eikä suurta voimaa.

Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta kolme vaarallisinta
kimnasistia seisoi oven takana kuuntelemassa, ja Fredrik tiesi, mitä
merkitsi, jos sattuisi joutumaan esikunnan epäsuosioon.

»Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, oliko mamselli Broströmillä hauskaa
markkinatanssiaisissa», sanoi Fredrik Sandberg kumartaen.

Enempää kerrottavaa ei enää ole, sillä miten Fredrik Sandberg tuli ulos
huoneesta ja yli ullakon ja alas portaita ja ulos kadulle, sitä hän ei
itsekään tiennyt, ja samoin oli laita niiden kolmen kimnasistinkin,
jotka olivat väijyneet oven takana. Eivät hekään oikein tienneet,
miten heitä autettiin portaita alas. Mutta hyväpä oli, että he olivat
matkassa, niin ettei Fredrik yksin saanut kyytiä. Sitä riitti runsaasti
sekä hänelle että toisille.

       *       *       *       *       *

Mutta luutnantti Lagerlöf, joka kävi koulua Karlstadissa siihen
aikaan kuin tämä tapahtui, ei voinut koskaan unohtaa tätä seikkailua,
ja kun hän istui keinutuolissaan iltaisin, oli hänen tapana kertoa
sitä pikkulapsilleen. Sillä kas, olihan hän kylläkin hyvin kiltti ja
vaaraton mies, mutta häntä ilahdutti alati oikea koirankuje.




Matka Kyöpelinvuorelle.


Isoäidin aikana oli Mårbackassa vanha ruotumummo. Hänellä oli tapana
talvisin maata keittiössä, mutta ehkäpä hänen mielestään keittiö
ilmankin jo oli täynnä, siellä kun nukkui emännöitsijä ja viisi
palvelustyttöä, ja niinpä hän muutti nukkumaan navetan ylisille niin
pian kuin tuli kesä.

Hän oli löytänyt mainion hyvän vuoteen. Hän pani vuodevaatteensa
vanhaan virkaheittoon rekeen, jolla monet vuodet oli ajettu valurautaa
Kymsborgin tehtaalle Bergslagenin sulatoista.

Siinä hän nukkui rauhallisesti ja hyvin monta viikkoa, mutta eräänä
yönä hän heräsi siihen, että reki liikahti. Hän nousi istualleen ja
katseli ympärilleen. Mutta hän ei maannutkaan nykyisessä navetassa,
vaan vanhassa, joka oli rakennettu pappien aikana, ja siellä tuli valoa
ullakolle vain parista pienestä luukusta. Ulkona oli valoisa kesäyö,
mutta eukko parka oli melkein pilkkosen pimeässä eikä nähnyt mitään.

Hän luuli vain uneksineensa, ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Kaikki
oli hiljaista hänen ympärillään, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
nukahti uudelleen.

Mutta eikö ollutkin merkillistä? Tuskin hän oli ennättänyt nukahtaa,
ennenkuin heräsi uudelleen siihen, että reki liikkui. Tällä kertaa se
ei vain nytkähdellyt, vaan se siirtyi eteenpäin lattialla. Se liukui
aivan hiljaa ja varovasti eteenpäin, ja eukko huomasi selvästi, että
siinä oli eloa.

Ruotumummo kävi istumaan ja tarttui kiinni reen laitoihin molemmin
käsin. Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn, ja alaleuka alkoi
vavista.

»Vanhurskas Jumala», valitti hän, »vanhurskas Jumala, se kulkee, se
kulkee?»

Mitenkä ihmeessä tämä saattoi olla mahdollista? Ehkäpä tällainen vanha
reki, joka oli kuljettanut valurautaa Kymsborgin ja Bergslagenin väliä
talven toisensa jälkeen, ei voinut saada rauhaa öisin, vaan pakostakin
liikuskeli hiukan öiseen aikaan.

Mutta nyt se paransi vauhtia. Se hyppäsi epätasaisten lattiapalkkien
yli, se loikkasi heinä- ja olkikasojen poikki, ikäänkuin olisi kiitänyt
kuilujen ja äkkijyrkkien mäkien yli.

»Vanhurskas Jumala», valitti ruotumummo, »vanhurskas Jumala!»

Mutta ei siitä ollut apua, vaikka hän huusikin Jumalaa avukseen. Reki
ei rauhoittunut siitä, se kiiti yli koko navetan ullakon. Olihan
kesäaika, ja heinät olivat melkein lopussa, niin ettei mikään ollut sen
tiellä.

Vihdoin se törmäsi seinää vasten ja pysähtyi äkkiä.

Tähän se kai nyt seisahtui. Ei, ei sittenkään. Kun se oli hengähtänyt
hetken aikaa, alkoi se vetäytyä takaisin siihen nurkkaan päin, jossa
aluksi oli seisonut.

Ruotumummo kertoi sittemmin, että ellei hän juuri samassa olisi
keksinyt, mikä rekeä vaivasi, niin hän olisi kadottanut järkensä.

Eivät vanhat Bergslagenin matkat kummitelleet valurautareessä, vaan
aivan varmaan joku oli rasvannut sitä.

Joku talon tai lähiseutujen noita-akka, nimiä hän ei tahtonut mainita,
oli saanut päähänsä lähteä Kyöpelinmatkalleen tässä reessä, jossa oli
mukavampi ja parempi matkustaa kuin uuniluudan tai tuvanoven selässä.

Tuo ilkeä noita-akka ei tiennyt suinkaan, että ruotumummolla oli
tapana maata reessä öisin. Niin, miten kaikki oli käynyt, sitä hän
ei kiireessään ennättänyt edes ajatella, mutta se vain oli varma,
että reki tahtoi lähteä matkalle. Ja se otti nyt mukaansa hänet,
ruotumummon, Kyöpelinvuorelle oikean akan sijasta.

Vanhurskas Jumala, jollei navetan seinä olisi ollut tiellä, niin hän
olisi jo ollut matkalla niittyjen poikki kirkkoa kohti.

Reki vetäytyi yhä taaksepäin, mutta hän käsitti tietenkin, että se
peräytyi vain ottaakseen parempaa vauhtia, jotta voisi murtautua
ulos. Kunhan se vain jollakin tavalla pääsisi ulos, niin se kiitäisi
eteenpäin puitten latvojen ja vuoren harjanteitten yli. Hän saisi
lentää korkealla peilikirkkaitten järvien yläpuolella tarvitsematta
pelätä syöksyvänsä syvyyteen, ja kirkontornien ympäri hän kiertäisi
kuin naakka. Hän lentäisi Ison Kilin ja Gravin pitäjän tuolle puolelle,
mutta minne hän lopulta joutuisi, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan.

Vanhurskas Jumala, nyt reki hyökkäsi taas eteenpäin! Niin, kyllä
reki osaisi lentää, kunhan se vain pääsisi ilmaan. Se törmäsi vasten
seinää sellaisella vauhdilla, että hän pelkäsi seinän murtuvan. Hän
kävi pitkäkseen rekeen, jotta ei katkeaisi kahtia, kun reki lentäisi
lautaseinän läpi.

Hirveätä ryskettä ja kalinaa se piti, mutta ajatelkaahan, seinä kesti
vieläkin! Kunpa reki vain olisi huomannut, ettei voinut päästä seinän
läpi murtautumaan, ja pysyttelisi alallaan!

Mutta mitä vielä! Nyt se peräytyi taaskin. Se oli voideltu oikealla
voiteella, tuo reki, jossa hän makasi, ja jos se nyt yrittäisi vielä
kolmannen kerran, niin se varmasti myös onnistuisi.

Mitäpä hän tekisi jouduttuaan noita-akkojen ja pimeyden henkien pariin?
Paljon hän oli kuullut kerrottavan heidän puuhistaan, mutta hän ei
ollut koskaan tahtonut oikein uskoa siihen. Paljon on sellaista, mitä
ei tahdo uskoa, ennenkuin itse on nähnyt, että se todellakin on totta.

Vanhurskas Jumala, älä johdata kiusaukseen! Hänhän oli elänyt köyhänä
ja halveksittuna koko elämänsä ajan valittamatta. Mutta jos hänelle nyt
tarjottaisiin valtaa ja rahaa, niin voisiko hän vastustaa kiusausta?
Tai jos hän oppisi ne sanat, joilla parannetaan sairaita eläimiä ja
ihmisiä, tai ne, jotka antavat kasvun oraille, tai ne, jotka herättävät
nuorten rakkautta? Voisiko hän silloin vastustaa kiusausta? Niin, kunpa
hänellä vain olisi voimaa voittaa kiusaus ja säilyttää sielunsa autuus!

Niin, nyt reki otti vauhtia kolmannen kerran. Nyt se hyökkäsi eteenpäin
niin että ilma vinkui hänen korvissaan. Ja hän sulki silmänsä,
jotta päätä ei huimaisi. Hänhän tiesi, että ennenkuin hän ennätti
silmäänsäkään räpäyttää, olisi hän jo ulkoilmassa ja lentäisi yhtä
korkealla kuin leivoset ja pääskyset.

Kylläpä siinä nyt oli ryskettä ja kolinaa. Nyt varmaankin seinä murtui.

Mutta Jumalan kiitos! Vahva lautaseinä ei murtunut. Reki vain meni
murskaksi. Ja varmaankin se samalla oli kadottanut matkustamishalunsa,
sillä se pysytteli aivan hiljaa paikallaan, niin että ruotumummo
saattoi kavuta ulos ja laskeutua levolle olkikasalle.

Kun ruotumummo aamulla kertoi tästä, ja kun juttu vihdoin tuli
isoäidin korviin, tuntui se hänestä varsin omituiselta. Sillä uskoihan
hän kylläkin yliluonnollisiin seikkoihin, mutta jokin järjestys
kaikella piti olla. Eikä hän ollut koskaan kuullut kerrottavan, että
Kyöpelinvuorelle voitaisiin ajaa keskellä valoisaa kesää ja vielä
lisäksi reellä. Niinpä isoäiti läksi ullakolle tarkastamaan rekeä, ja
silloin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty pari pitkää köyttä.

Ja hän kutsui luokseen renkipojan ja pari hänen toveriaan ja kuulusteli
heitä ja antoi heille aika nuhteet.

       *       *       *       *       *

Tämä oli niinikään luutnantti Lagerlöfin koirankurijuttuja. Hän tiesi
niitä paljon useampiakin, mutta kun hän oli kertonut tämän sekä jutun
mamselli Broströmistä, oli rouva Lagerlöfillä tapana sanoa, että nyt
oli kuultu kyllin siksi illaksi, nyt piti lasten toivottaa hyvää yötä
ja mennä nukkumaan.




Bellmanin laulu


Puoli seitsemältä aamulla sytytti lapsentyttö takkatulen Mårbackan
lastenkamariin, ja seitsemältä piti lasten nousta vuoteistaan ja ruveta
pukeutumaan.

Kun he olivat valmiit, noin puoli kahdeksan tienoissa, ja vaatteet
kaikessa kiireessä oli laitettu kuntoon, tuotiin keittiöstä tarjotin,
jolla oli vellilautaset kermahöysteineen sekä suuria voileipiä kotona
leivotusta näkkileivästä. Se oli päivän ensimmäinen ateria.

Aina kahdeksaan saakka lapset istuivat läksyjään lukien suuren, mustan
pöydän ääressä, joka oli ikkunan aha. He istuivat yhä lastenkamarissa.
Sen täytyi tehdä kouluhuoneen virkaa, sillä muuta ei ollut talossa.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kahdeksan, paiskattiin kirjat kiinni,
päällysvaatteet puettiin ylle ja lähdettiin ulos hämärään talviaamuun.
Olipa ilma millainen hyvänsä, aina he kiiruhtivat ulos tarkastamaan,
oliko lammella luistinjäätä vai olisiko parempi laskea mäkeä
lehtikujassa, ja milloin ei muuta huvia ollut tarjona, läksivät he
navettaan katselemaan kaniineja ja telmimään paimenkoiran kanssa.

Vähän ennen yhdeksää syötiin aamiainen, jolloin tavallisesti saatiin
munia tai ohukaisia tai paistettua silliä muhennettujen perunoiden
kera tai veririeskaa läskin ja kastikkeen kera. Aamiaista syödessä
ei istuttu pöydässä. Jokainen otti vuorostaan ruokaa ja istahti
pikkupöytien ääreen syömään.

Kello yhdeksältä täytyi aterian päättyä, sillä silloin alkoivat tunnit.
Taaskin mentiin lastenkamariin ja luettiin, kirjoitettiin ja laskettiin
suuren, mustan pöydän ääressä aina kello kahteentoista saakka.
Pikkutytöt eivät lukeneet enää herra Tybergin johdolla, vaan he olivat
saaneet kotiopettajakseen Ida Melanozin, lukkari Melanozin vanhimman
tyttären, joka oli perinyt isänsä hyvän pään ja opetustaidon.

Kahdeltatoista syötiin päivällinen salin pyöreän pöydän ääressä.
Joku pikkutytöistä luki rukouksen pöytään käytäessä, toinen pöydästä
noustessa. Kun he olivat syöneet, suutelivat he isää ja äitiä kädelle
ja kiittivät ruoasta. Pöydässä ei ollut koskaan hiljaista, sillä
luutnantti Lagerlöf oli ruokarattona. Merkillistä, miten hänellä aina
oli jotain puhuttavaa. Mutta vaikkapa hänelle ei olisi tapahtunut
muuta, kuin että hän oli tavannut tiellä vanhan eukon, niin osasi hän
sommitella pitkät jutut tuosta kohtauksesta.

Yhden ja kahden välillä lasten tuli taaskin olla ulkona, mutta
tavallisesti he kiiruhtivat sisään jo ennen kahta ennättääkseen lukea
läksynsä, ennenkuin iltapäivätunnit alkoivat.

Kahdesta neljään he istuivat koulupöydän ääressä ja neljän jälkeen
alkoivat lukea seuraavan päivän läksyjä.

Mutta kauemmin kuin viiteen he eivät saaneet niitä lukea. Nyt heidän
oli mentävä taas ulos, ja tällä kertaa he läksivät johonkin kauempana
sijaitsevaan, oikein korkeaan kelkkamäkeen. Erääseen aikaan heillä oli
itse tallipässi ajokkaanaan, ja se vasta tuotti heille suurta iloa.

Kun he palasivat taas sisään, seurasi mieluisa hetki. Tuli oli
sytytetty salin uuniin, ja kokoonpannulla pelipöydällä oli voita ja
leipää ja pikarillinen kaljaa. Lapsista oli kovin hauska istua tai
loikoilla takan edessä ja syödä voileipää. He juttelivat ja tekivät
suunnitteluja. Tämä olikin oikeastaan ainoa hetki, jolloin he saivat
olla yksin.

Kun viimeinen kekäle uunissa oli hiiltynyt, sytytettiin lamppu
pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Nyt rouva Lagerlöf piti huolta
opetuksesta ja neuvoi pikkutyttöjään ompelemaan, virkkaamaan ja
kutomaan. Hänellä oli H.C. Andersenin Sadut, ja kun hänen mielestään
työ oli sujunut hyvin, oli hänellä tapana palkaksi lukea tai kertoa
_Matkatoverista_ tai _Majakasta_ tai _Villijoutsenista_. Tuossa
kirjassa oli myöskin niin kauniita ja hupaisia kuvia. Oli melkein yhtä
hauska katsella niitä kuin kuulla itse satuja.

Kahdeksalta syötiin illallinen, ja nyt vasta luutnantti Lagerlöf
tuli näkyviin. Siihen saakka hän oli istunut konttorihuoneessa ja
kirjoittanut suuriin tilikirjoihinsa.

Ja nyt, koko tämän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä työtä
ja tarkoin jaettu, sai vihdoinkin olla aivan vapaa. Lapset saivat
laskea syrjään työnsä, luutnantti kävi kiikkutuoliin istumaan ja
kertoi koulupoikajuttuja, sellaisia kuin mamselli Broströmistä, tai
hän kuvaili myöskin ihmeellistä Jenny Lindiä Normana tai Rykmentin
tyttärenä ja Emilie Högqvistiä Orleansin neitsyenä.

Tai myöskin, jollei hän ollut juttutuulella, antoi hän rouva Lagerlöfin
tai mamselli Lovisan lukea ääneen Tegnériä. Hänen mielestään ei koko
maailmassa ollut mitään niin ihanaa kuin Fritjofin satu. Kernaammin
kuin Ranskan keisari tai Venäjän tsaari olisi hän tahtonut olla tuo
lundilainen professori, joka oli laulanut Fritjofin ja Ingeborgin
rakkaudesta. Hän piti myös paljon Runebergistä ja kuunteli kernaasti
hänen eepillisiä runojaan ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Mutta hän
ei ollut hyvillään, jos joku väitti, että suomalainen runoilija oli
Tegnériä suurempi.

Joskus, ja se oli kaikkein hauskinta, kävi hän vanhan klaverin ääreen
istumaan ja soitti muutamia akordeja. »Tulkaa nyt, lapset», huusi hän,
»lauletaan Bellmania.»

Pikkutyttöjä ei tarvinnut pyytää kahdesti. He ryntäsivät heti hänen
luokseen, ja sitten käytiin ilolla ja riemulla Bellmanin kimppuun. He
lauloivat aina ensin Ukko Noan ja Babylonin Joakimin. Sitten seurasi
Isä Movitz ja Kukkolan muori, laulu tanssimestari Mollbergista ja hänen
surullisesta seikkailustaan Rostockin ravintolassa.

Luutnantti Lagerlöf takoi klaveria ja hyräili mukana, jotta
pysyttäisiin oikeassa tahdissa ja säveleessä. Mutta pikkulapset
lauloivat täyttä kurkkua. He lauloivat niin että koko talo kajahteli.

Siinä vasta oli eloa ja iloa. Siinä oli riemua pitkän työpäivän
jälkeen. Eivät he ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä he lauloivat,
mutta sävelet lämmittivät heitä ja virittivät hereille väsyneet
mielet. Oi, miten kauniilta kuuluikaan, kun Ulla tanssi hepenissään,
harsoissaan ja ripsuissaan, tai kun Fredman lauloi, että maanantaihin
oli yhtä pitkä matka kuin pohjoisesta etelään! Ja saattoiko heillä
olla muuta kuin hauskaa, kun onneton Mollberg alituiseen hyppäsi
saaviin, missä kapakanemäntä säilytti lipeäkalansa, tai kun suurella
huviretkellä otettiin esille kakku, johon oli siroteltu sokeria ja
kanelia ja kilohaileja?

Mutta parasta oli kuitenkin se, että he saivat laulaa mielensä
mukaan. Hän ei koskaan korjannut heitä. Hän ei koskaan häirinnyt
heitä muistuttamalla, että oli sellaistakin olemassa kuin sävellajin
vaihdos ja yhteislaulu. Ja he olivat varmasti vakuutetut siitä, että he
lauloivat Bellmania aivan oikein, juuri niinkuin tuli laulaa.

Seinällä klaverin yläpuolella istui itse Karl Mikael luuttu kädessä,
ja luutnantilla oli tapana silmätä häneen ikäänkuin odottaen, että tuo
voittamaton hymyilisi hyväksyvästi hänelle.

Mutta sattuipa nyt kerran, että vääpeli von Wachenfeldt oli saapunut
Mårbackaan. Hän istui uuninnurkassa niinkuin tavallisesti, ja mamselli
Lovisa jutteli hänen kanssaan sillä välin kuin luutnantti istui
klaverin ääressä, ja lapset hänen ympärillään lauloivat Bellmania
täyttä kurkkua olettaen, että he lauloivat aivan oikein.

»Eikö ole merkillistä, ettei kukaan lapsista ole saanut lauluääntä?»
kuiskasi mamselli Lovisa vääpelille.

»Eihän sille voi mitään, etteivät he ole saaneet ääntä», vastasi tämä
yhtä hiljaa. »Mutta jospa he edes käyttäisivät sävelkorvaansa!»

»Omituista tosiaankin, kun molemmat vanhemmat ovat soitannollisia. Eikö
Wachenfeldtkin ihmettele sitä?» sanoi mamselli Lovisa huoaten. »En
käsitä, miten Gustav jaksaa kuulla heitä.»

»Hänen korvissaan lasten laulu kuulostaa samanlaiselta kuin meidän»,
sanoi vääpeli. »Hän rakastaa näitä lapsia yli kaiken.»

»Niin, ihmisillä on tapana puhua rakkauden silmistä», sanoi mamselli
Lovisa. »Ehkäpä on olemassa rakkauden korvatkin.»

»Se on ihan varmaa!» sanoi vääpeli von Wachenfeldt, ja hän tiesi
kylläkin, mitä sanoi.

Yksi pikku laulajista sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi
sitten muille, mitä oli kuullut, ja se kai vaikutti siihen, että
Bellmanin laulut vähitellen vaikenivat Mårbackassa.

Mutta kauan jälkeenpäin, koko elämän läpi, on rakkaus Bellmanin
lauluihin piillyt Mårbackan lasten sydämissä. He eivät rakasta niitä
vain niiden leikillisyyden ja surunvoittoisuuden ja hivelevän kauneuden
vuoksi, he eivät rakasta niitä vain niiden itsensä vuoksi, vaan siksi,
että pieninkin Bellmanin laulun sävel palauttaa heidän mieliinsä
muiston siitä hellyydestä, joka sulostutti heidän lapsuuttaan.




Poikia ja tyttöjä.


Kesällä 1866 oli tavattoman suuri joukko lapsia koolla Mårbackassa.

Ensiksikin siellä oli. Daniel ja Johan Lagerlöf, talon omat pojat, ja
Teodor ja Otto ja Hugo Hammargren, heidän isänpuoleiset serkkunsa,
jotka vanhempineen vierailivat Mårbackassa kesäloman aikana. Edelleen
oli siellä Ernst ja Klaus Schensen, jotka olivat äidinpuoleisia
serkkuja ja niinikään viettivät koko kesänsä Mårbackassa. Mutta ei
näissä kyllin, vaan samaan seuraan saattoi lukea myöskin Herman ja
Bernhard ja Edvin Milénin, jotka asuivat naapuritalossapa samoin Adolf
Noreenin, joka asui Herrestadissa kirkon lähellä, mutta jolla oli
tapana kulkea jalan Mårbackaan pari kertaa viikossa saadakseen leikkiä
ja huvitella muitten poikien kanssa.

Sitä paitsi oli siellä Anna ja Selma ja Gerda Lagerlöf, mutta Gerda
ei ollut vielä kuin kolmen vuoden vanha, niin ettei häntä voitu ottaa
lukuun, eivätkä Anna ja Selmakaan merkinneet mitään, kun paikalla oli
niin suuri poikaliuta.

Sinä kesänä pojat olivat keksineet hauskemman ja onnistuneemman
ajanvieton kuin minään aikaisempana kesänä. Ensimmäisinä viikkoina he
olivat eläneet aivan tavalliseen tapaansa. He olivat poimineet marjoja
ja keinuneet kiikussa ja loikoilleet nurmella ja ampuneet jousella ja
heittäneet kiekkoa ja leikkineet juoksuleikkejä, mutta eräänä päivänä
he olivat kyllästyneet näihin kaikkiin. Heidän mielestään heillä
varmaankin oli liiaksi vapaata aikaa ja huvitusta, ja he tuumivat, että
heidän pitäisi ryhtyä johonkin vakavampaan työhön, joka voisi tuottaa
hedelmiä.

Heidän huomionsa kiintyi pieneen metsäpalstaan, joka sijaitsi
lehtikujan yläpuolella ja jota rajoitti tie ja oja toiselta puolen ja
Åsbergin jyrkkä kallionkuve toiselta puolen. Pohjoisen puolella oli
rajana aita ja eteläpuolella syvä sorakuoppa, niin että koko alue,
joka käsitti noin kuudennentoista osan tynnyrinalaa, oli täydellisesti
eristetty muista.

Kun pojat tutkivat sitä tarkemmin, huomasivat he, että siellä oli
runsaasti suuria kiviä ja että pääasiallisena kasvullisuutena olivat
katajapensaat, nuoret kuuset ja sanajalat. Pohjoisella kulmalla virtasi
alueen halki pieni puro, joskin se keskikesällä oli kuiva. Sen rannalla
kasvoi kuitenkin joitakin tuuheita leppiä. Åsbergin kallionkoloissa
kasvoi kallioimarretta, jota pojat pitivät suuressa arvossa,—
eteläisellä rajalla kasvoi neljä täysikasvuista kuusta ja keskellä
aluetta suuri monihaarainen mänty. Koko maapalsta tuntui olevan
koskematon, eikä siellä ollut muita asujamia kuin oravia, tikkoja ja
muurahaisia.

Pojat arvelivat nyt, että tämän erinomaisen maapalstan pitäisi tulla
osalliseksi sivistyksen siunauksesta, ja päättivät muuttaa sinne
uutisasukkaiksi. Kaikkein ensimmäiseksi he valitsivat itselleen
asuinpaikat. Teodor Hammargren, joka oli kuudentoista-vuotias ja
koko yrityksen johtaja, otti haltuunsa korkean kalliopaaden, joka
kohosi ilmaan kuin torni ja jonka harjalta oli komea näköala yli koko
siirtolan. Daniel Lagerlöf, joka oli viidentoista vanha ja lähinnä
Teodoria sekä iältään että arvoltaan, otti omakseen nuo neljä suurta
kuusta sekä kauniin kallioseinän niiden takaa. Johan Lagerlöf ja Otto
Hammargren, jotka olivat erittäin hyvät ystävät ja koulutoverit,
päättivät asua yhdessä ja valitsivat pohjoisimman alueen, missä oli
kuivunut puro ja lepikkö. Ernst Schensen, joka oli vain kahdentoista
vuoden vanha, tyytyi kömpelöön kivipaateen, josta muiden mielestä ei
voinut olla mitään iloa. Hänen veljensä Klas, joka oli vain pikku
poika, valitsi myöskin kivipaaden, mutta toisten mielestä hänen osansa
oli paljoa parempi kuin veljen, sillä hänellä oli läheisyydessään
varjostava leppä. Hugo Hammargren pyysi omakseen suuren männyn, eikä
kukaan sitä kadehtinut häneltä. Herman Milén, joka oli kymmenen vuoden
vanha, etsi itselleen suuren, kaatuneen kuusen, joka rötkötti maassa
juuret pystyssä ja runko täynnä oksia. Hänen pienet veljensä Bernhard
ja Edvin, jotka olivat kaksoset ja vain kahdeksan-vuotiaat, olivat
jäädä aivan osattomiksi, mutta lopulta heille annettiin kuusenkanto
kummallekin. Adolf Noreen ei ollut sinä päivänä Mårbackassa käymässä,
ja siitä syntyi hirveä mellakka, kun hänkin tahtoi saada osansa
saaliista, sillä kaikki sopivat paikat oli jo varattu. Kaikeksi onneksi
Teodor Hammargren keksi häntä varten pengermän itse vuorelta, ja siten
siitä hädästä päästiin.

Mutta jos Anna ja Selma olivat toivoneet saavansa myöskin asuinpaikan
uutisasutuksella, niin pettyivät he pahasti. Hehän olivat vain tyttöjä,
ja tuskinpa kukaan pojista tuli edes ajatelleeksi, että hekin olisivat
tahtoneet päästä mukaan.

Pojilla oli kauhean hauskaa uutisasutuksellaan. Teodor Hammargren
kantoi sammalia torniinsa, jotta hän sai mukavan istuinpaikan, ja
rakensi kiviportaat, joita myöten hän saattoi mukavasti kulkea ylös
ja alas. Daniel Lagerlöf raivasi maata kuusten ja kallioseinän
välistä ja rakensi itselleen pienen salin, jossa oli sammalpeitteisiä
kivipenkkejä kolmella sivulla, ja siitä tulikin hauskin kaikista
näistä laitteista. Johan ja Otto rakensivat lepikkoonsa puoliympyrän
muotoisen turvesohvan. Ernst Schensen hankki itselleen leveän
sammalpenkin, jonka selkänojana oli kivipaasi, mutta hänen veljensä
Klas oli laiskuri ja hän ojentautui pitkäkseen katajapensaan alle eikä
viitsinyt kerätä kiviä eikä sammalia penkkiä varten. Hugo Hammargren
oli kerjännyt joitakin lautapalasia luutnantti Lagerlöfin nikkarilta
ja naulasi ne mäntyyn, joten hänellä oli mainio istuinpaikka. Adolf
Noreen laittoi sammalvuoteen kalliopengermälleen, ja hänen oli mainion
mukava siellä, kiivettyään ensin korkealle paikalleen. Herman Milén oli
kaivanut luolan puunjuuren alle, ja yksinpä pienet kaksosetkin olivat
levittäneet hiukan sammalta kantojensa päihin.

Mutta Anna ja Selma, heillä ei ollut mitään, mihin rakentaa ja
järjestää. He kulkivat aivan yksin, kartanolla eivätkä tienneet miten
huvitteleida.

Pojilla oli yhä hauskempi sen mukaan kuin heidän yhteiskuntansa
kehittyi. He alkoivat pian kaivata järjestettyä hallitusta ja
oikeudenkäyttöä, ja he valitsivat Teodor Hammargrenin korkeimmaksi
johtajakseen ja tuomarikseen. Daniel Lagerlöfistä tuli rahapajan
johtaja, ja hän kirjoitti paperirahoja, Johanista tuli nimismies ja
Otto Hammarströmistä neljännesmies. Ja kun he olivat saaneet rahaa
liikutellakseen, alkoivat he ostaa ja myödä kiviä ja soraa ja sammalia
ja multaa. Ja jotkut tekivät hyviä kauppoja ja rikastuivat, mutta Hugo
Hammargren ja Herman Milén olivat oikeita tuhlareja ja anastivat sitä
paitsi kiviä toisten maalta, niin että nimismiehen täytyi panna heidät
arestiin vanhaan pajaan, joka oli aivan lähellä tien vieressä.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat aivan yksin kotikartanolla. Ja Anna
Lagerlöf sanoi, että ensi kerralla, kun pojat pyytäisivät häntä
virkkaamaan heille pallon, kieltäytyisi hän sitä tekemästä, eikä
auttaisi heitä nekkujen keitossakaan. Mutta Selma Lagerlöf, joka oli
vain seitsemän vuoden vanha, ei tiennyt mitä hän keksisi poikien
harmiksi, mutta ei hän missään tapauksessa aikonut sallia heidän
kuljettaa soraa pienillä vaunuillansa.

Elämä siirtolassa kävi niin jännittäväksi, että pojat väittivät yhtenä
miehenä, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa. Niinpä heillä
oli tapana pitää kokouksia valtion asioista. Ja he päättivät perustaa
teitä ja rakentaa suuren kivisillan ojan yli, joka erotti siirtolan
ulkomaailmasta. Ja työ oli suoritettava siten, että kaikki pojat, jotka
olivat yli kahdentoista vuoden vanhat, rupeaisivat kivenhakkaajiksi ja
perkaajiksi, ja kaikki pienet pojat kantaisivat soraa. Mutta sitten
kävikin ilmi, etteivät Hugo Hammargren ja Herman Milén tahtoneet ottaa
osaa työhön, ja siitä seurasi monenlaisia vakavia selkkauksia. Hugoa
ja Hermania pidettiin yhteiskunnan hylkyinä, jotka eivät välittäneet
laeista ja määräyksistä. He eivät pelänneet edes pajaakaan, niin ettei
ymmärretty mihin keinoihin ryhtyä heitä vastaan.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat kotikartanolla ja koettivat huvikseen
ampua poikien hylkäämillä jousilla ja heittää heidän kiekkojaan. Ja
he väittivät, että heillä oli yhtä hauska kuin talvella, jolloin
kaikki pojat olivat koulussa. Ja Anna lupasi, ettei kukaan pojista
enää koskaan saisi nähdä hänen suurta nukkeansa, jonka hän oli saanut
tädiltään ja joka oli kyynärän pituinen ja jolla oli sukat ja kengät ja
korsetti ja krinoliini ja oma vuode ja vuodevaatteet ja tyynyt ja oma
vaatekirstu ja kaikkea, mitä vain saattoi kuvitella mielessään.

Mutta siirtolassa yhteiskuntaelämä kehittyi yhä rikkaammaksi. Ja eräänä
kauniina päivänä ehdotti joku kokouksessa, että sinne oli perustettava
ravintola.

Ehdotus hyväksyttiin, ja rahapajan johtaja, Daniel Lagerlöf, valittiin
ravintolan isännäksi, siksi että hänellä oli suurin asunto.

Mutta uudesta ravintoloitsijasta oli kai vaivalloista tyydyttää
asiakkaittensa kotitekoisen sokerijuoman ja vattujen ja
omenaraakaleitten ja kallioimarteen tarvetta. Äkkiä hänen mieleensä
muistui, että hänellä oli kaksi sisarta.

Hän läksi heti kartanolle ja löysi heidät lammen rannalta, missä he
uittivat poikien veneitä ja keskustelivat keskenänsä siitä, etteivät
he koskaan enää leikkisi poikien kanssa, ei, he eivät loisi enää
silmäystäkään heihin.

»Te saatte tulla uutisasutukselle, tytöt, ja ruveta tarjoilijattariksi
minun ravintolaani», sanoi heidän veljensä.

Ja Anna ja Selma antoivat veneiden purjehtia minne ne mielivät. He
eivät puhuneet sanaakaan siitä, että heidät oli unohdettu ja heitetty
yksiksensä. He seurasivat vain poikien siirtolaan ja olivat onnellisia
ja autuaita.




Vanha sotilas.


Eräänä kauniina syysiltana Mäki-Kaisa, joka ei ollut enää lapsentyttönä
Mårbackassa, vaan elätti itseään kankurina, kulki metsässä.

Hänen oli määrä mennä metsäharjanteella olevaan torppaan, jossa hän oli
syntynyt, toimittamaan erästä luutnantti Lagerlöfin asiaa, ja koska
hän yhä oli pienen Selma Lagerlöfin hyvä ystävä, oli hän ottanut tämän
mukaansa retkelle.

Heillä ei ollut kiirettä. He söivät puolukoita, joita kasvoi tien
varrella, he katselivat ihmetellen koreita kärpässieniä, ja he
keräsivät esiliinoihinsa kauniita sammalia viedäkseen ne kotiin
ja saadakseen oikein kaunista täytettä sisäikkunoiden väliin
lastenkamariin. Mäki-Kaisa oli iloinen, kun hän taaskin sai kulkea
metsässä, missä hän tunsi joka mättään ja kiven.

Kun he vihdoin saapuivat risukko-aidalle, joka ympäröi torpan aluetta,
ja aikoivat kiivetä jalkaportaan yli, sanoi Mäki-Kaisa:

»Muistahan, Selma, ettet puhu sodasta isän kuullen.»

Pikku tyttö hämmästyi suuresti. Hän tiesi, että Mäki-Kaisan isä oli
ollut sotilas ja että hän oli taistellut Leipzigissä Napoleonia
vastaan, mutta hän ei olisi koskaan voinut aavistaa, ettei siitä saisi
puhua hänen kanssaan.

»Miksikä en saa puhua hänen kanssaan sodasta?» kysyi hän.

»Siitä ei saa koskaan puhua sellaisten kanssa, jotka ovat olleet
oikeassa sodassa», selitti Mäki-Kaisa.

Pikku tyttöä ihmetytti yhä enemmän. Hän ajatteli Frithiofia ja
Hjalmaria ja Hektoria ja kaikenlaisia vanhoja jumalia ja sankareita,
joista hän oli lukenut satukirjoissaan, ja hänen päänsä meni aivan
pyörälle.

He tulivat nyt torppaan, ja siellä istui Mäki-Kaisan isä lieden
reunalla ja lämmitteli selkäänsä takkaa vasten. Hän oli vanhan ajan
miehiä, sen huomasi siitäkin, että hän käytti sellaisia housuja,
jotka ulottuivat vain polviin saakka, eikä hänellä ollut saappaita,
vaan matalat kengät. Hän oli pitkä ja laiha, kasvot olivat karheat ja
ryppyiset, ja yllään hänellä oli tavattoman likaiset lammasnahkaturkit,
mutta oikeastaan ei hän näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muutkaan
talonpoikaisukot.

Mutta koko ajan, heidän ollessaan tuvassa, pikku tyttö tuijotti vain
ukkoon, joka ei sallinut toisten puhua sodasta hänen kuultensa. Itse
hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa kuin kuulla puhuttavan sodasta tai
lukea sotakertomuksia. Sääli, ettei hän saanut kysyä ukolta kaikkea,
mitä tämä sodassa oli kokenut.

Hän ei uskaltanut puhua eikä vastata istuessaan tuvassa. Hän tiesi,
että jos hän avaisi suunsa, niin hän vahingossa sanoisi jotain sodasta,
ja voisihan silloin sattua, että vanha sotilas löisi hänet hengiltä.

Ja istuttuaan siinä ja katseltuaan häntä hetken aikaa alkoi tyttösestä
tuntua, että ukko näytti kovin peloittavalta. Olipa se tosiaankin kovin
omituista, ettei hänen kanssaan saanut puhua sodasta. Varmaankin siinä
piili jotakin kaameaa, jota hän ei ymmärtänyt. Hän tunsi sielussaan,
että tuo ukko oli vaarallinen. Hän tahtoi vain päästä pois hänen
luotaan. Hän oli valmis karkaamaan ulos tuvasta.

Hänen levottomuutensa vain yltyi, ja kun Mäki-Kaisa vihdoin oli valmis
lähtemään ja he saivat sanoa hyvästi, niin pikku tyttö pelkäsi aivan
kauheasti vanhaa miestä.

Mutta jos hän olisi ollut muitten vanhojen sotamiesten kaltainen ja
sanonut, että sota oli parasta maailmassa, ja kehunut tappaneensa
sadoittain ihmisiä ja polttaneensa kyliä ja kaupunkeja, niin pieni
tyttö ei olisi pelännyt häntä vähääkään.




Toivon maa.


Siellä oli Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin
Jussi ja Berliinin Pekka ja Maggebysäterin Olli ja tallirenki ja
renkipoika.

Mutta Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi
ja Berliinin Pekka eivät olleet mitään ulkomaalaisia, vaan Mårbackan
päivätyöläisiä. Mutta asianlaita oli sellainen, että luutnantti
Lagerlöf oli piloillaan nimittänyt torppansa Euroopan suurimpien
kaupunkien mukaan.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus olivat kaiken päivää kyntäneet navetan
takaista peltoa. Pariisin Sven oli ruokkinut lehmiä ja sillä välin
auttanut perunamaalla, mutta Berliinin Pekka ei ollut tehnyt mitään.
Hänen selkäänsä oli särkenyt, niin ettei hän voinut tehdä työtä, ja hän
oli lähtenyt kartanoon vain huviksensa. Tallirenki oli mennyt talliin
ruokkoamaan hevosia ja sillä välin hän oli pilkkonut puita. Renkipoika
oli lähtenyt perunamaalle. Maggebysäterin Olli ei ollut lainkaan ollut
talon töissä. Hän oli vain lähtenyt Mårbackaan ostaakseen nelikollisen
ruista.

Oli syksy ja ilma kolea, mutta nyt oli illallislevon aika puoli viiden
ja yhden välillä, ja kaikki olivat kerääntyneet renkitupaan. Ja heidän
saappaansa olivat savisia ja vaatteet kosteat, ja miehet happamet ja
tyytymättömät.

He sytyttivät tulen takkaan ja kävivät sen ympärille istumaan.
Lontoon Lassi, jolla oli suurin torppa ja joka oli reippain kaikista
työläisistä, kävi istumaan hakkuupölkylle tulen eteen, ja Wienin
Magnus, joka oli miltei yhtä hyvä työntekijä kuin Lontoon Lassikin,
kävi hänen viereensä kolmijalkaiselle suutarintuolille. Pariisin
Sven, joka arveli olevansa yhtä hyvä kuin kuka muukin, vaikka hänen
pitikin työskennellä navetassa, kävi istumaan itse liedelle selkä
tuleen päin käännettynä välittämättä siitä, että hän riisti toisilta
lämmön. Pragin Jussi istui toisella suutarintuolilla, ja Berliinin ukko
istui sahapölkyllä toisten takana. Tallirenki istui vuoteen reunalla
heilutellen jalkojaan, renkipoika oli kiivennyt höyläpenkille, ja
Maggebysäterin Olli istui oven suussa punamultatynnyrillä nojaten
jalkansa vastaostettua ruisvakkaa vasten.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Pariisin Sven
avasivat eväspussinsa ja ottivat esille kukin ruisleipäpalansa,
jonka keskellä oli voinokare. Sitten he ottivat esille puukot, jotka
riippuivat nahkatupessa nahkaesiliinojen alla, pyyhkäisivät he
housuihinsa, levittivät voin leivälle, leikkasivat palan toisensa
jälkeen, haukkasivat ja söivät kaikessa rauhassa. Renkipoika
lähetettiin keittiöön hakemaan illallista itselleen ja tallirengille.
Hän palasi takaisin matkassaan kaksi ruisleipäpuoliskoa, kaksi
voikimpaletta ja kaksi viipaletta maitojuustoa. Mutta Berliinin
Pekalla, joka sinä päivänä ei ollut talon työssä, ei ollut eväspussia
mukanaan, ja Maggebysäterin Ollilla, joka oli tullut sinne ostamaan
ruista, ei ollut evästä liioin, ja he istuivat ja vilkuivat vain
toisiin, jotka söivät.

Tuli räiskyi ja paloi takassa, ja lämpö alkoi levitä ympärille,
ja märät vaatteet kuivuivat, ja savikimpaleet irtaantuivat
pikisaumakengistä.

Kun voileivät oli syöty, niin Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja
Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renki ja renkipoika ottivat kaikki
yhtenä miehenä pienet tupakkarullat esille housuntaskuista. Ja tässä
suhteessa ei Berliinin ukon tarvinnut jäädä toisista jäljelle, vaan
hänelläkin oli rullansa niinkuin kaikilla muilla. Mutta Maggebysäterin
ukolla ei ollut edes tupakan sirua taskussaan.

Taaskin he ottivat puukkonsa esille, leikkasivat palan tupakkaa,
laskivat sen nahkaesiliinalleen ja hienonsivat sen. Sitten he etsivät
esille lyhyen piipunnysän, joka myöskin oli pistetty esiliinan alle, ja
täyttivät sen.

Lontoon Lassi otti tulitikun lattialta ja sytytti sen uunista. Sitten
hän sytytti oman piippunsa ja ojensi tikun Wienin Magnukselle. Wienin
Magnus ojensi sen Pariisin Svenille, Pariisin Sven Pragin Jussille,
Pragin Jussi Berliinin Pekalle, joka istui sahapölkyllä hänen takanaan.
Berliinin Pekka nojautui eteenpäin, jotta hän saattoi antaa tulta
tallirengille, tallirenki sytytti piippunsa ja piteli palavaa tikkua
kädessään, kunnes renkipoika tuli permannon poikki sitä hakemaan.
Maggebysäterin Olli ei tietenkään tarvinnut tulta, kun hänellä ei ollut
piippua eikä tupakkaa.

Toiset olivat nyt lämminneet ja kylläiset, ja maailma alkoi näyttää
hauskemmalta heidän mielestään.

Maggebysäterin Olli oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja hänen
jäsenensä olivat luuvalon turmelemat, niin että sormet olivat käyrät
kuin koukut ja pää oli painunut toista hartiaa kohti. Hänen selkänsä
oli kumara, ja näkö heikko, ja toinen jalka oli liian lyhyt ja ruumiin
voimat olivat kehnot, ja järki ei ollut kehuttava sekään. Hän oli ruma
ja hampaaton, viimeisenä puolena vuotena hän ei ollut kammannut eikä
pessyt itseään, ja parrassa leuan alla oli oljenkorsia ja tikkuja.

Hänellä oli pieni torppa kaukana metsässä, mutta hän ei ollut koskaan
ollut reipas työntekijä eikä hänen ollut koskaan onnistunut estää
köyhyyttä tunkeutumasta tupaan. Hän oli aina ollut tyytymätön ja nyreä,
eikä hänellä ollut koskaan ollut ystäviä.

Sillä välin kuin tupakansavu tuprusi toisten piipuista täyttäen ilman,
sanoi hän ikäänkuin itseksensä:

»Minun on ollut vaikea ja ikävä koko elinaikani, mutta nyt olen
kuullut, että on olemassa maa, joka on nimeltään Amerikka, ja sinne
minä tahdon lähteä.»

Toiset istuivat mieluisissa mietteissään. He eivät vastanneet hänelle
mitään.

Mutta Maggebysäterin Olli jatkoi:

»Kas, Amerikassa on sellaista, että jos siellä kepillä iskee vuoreen,
niin vuotaa viina suuhun. Ja sen maan minä tahdon nähdä ennen
kuolemaani.»

Toiset eivät sanoneet suuriakaan. He istuivat ääneti, katselivat
suoraan eteensä ja hymyilivät.

Mutta Maggebysäterin Olli ei hellittänyt.

»Ei kukaan voi pakottaa minua elämään täällä kotona ikävyydessä ja
kurjuudessa, kun kerta tiedän, että on olemassa maa, missä vuoret ovat
täynnään viinaa.»

Toiset eivät vieläkään sanoneet mitään, mutta ei ainoakaan
Maggebysäterin Ollin sanoista mennyt hukkaan.

»Siellä on puissa kultaiset lehdet», sanoi kurja ukkorähjä. »Siellä ei
tarvitse tehdä päivätöitä herraskartanoon. Menee vain metsään ja ottaa
sylillisen noita lehtiä, ja sitten voi ostaa mitä vain mieli tekee.
Totta totisesti, sinne minä muutan, niin vanha kuin olenkin.»

Heille tuli niin hyvä mieli, kaikille, jotka istuivat renkituvassa. He
näkivät silmiensä edessä tuon maan, jossa saattoi laskea viinaa suoraan
vuoresta ja poimia kultarahoja puista.

Mutta sitten soi vellikello, ja illallisloma oli lopussa.

Silloin heidän täytyi lähteä taas ulos kosteaan ja koleaan ilmaan.
Lontoon Lassi läksi kyntämään, ja Wienin Magnus seurasi hänen mukanaan
samantapaiseen työhön. Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renkipoika
menivät perunanottoon. Berliinin Pekka läksi kotiinsa, tallirengin oli
määrä pilkkoa puita illaksi ja Maggebysäterin Olli vaelsi metsään päin
ruissäkki selässään.

Mutta ei kukaan heistä näyttänyt yhtä happamelta kuin puolentuntia
sitten, vaan heidän silmissään oli vähäinen valonsäde.

Sillä he arvelivat kaikki, että oli hyvä tietää — niin, vaikkapa sinne
olikin niin pitkä matka, etteivät he koskaan voineet sinne päästä,
niin oli sittenkin hyvä tietää, että oli olemassa maa, missä kohoaa
viinavuoria ja kasvaa kultametsiä.




Kuoreitten aika.


Mårbackan itäpuolella on metsäinen harjanne, ja harjanteen itäpuolella
pieni järvi, nimeltä Gårdsjön. Siinä järvessä taaskin elää kala, jota
nimitetään kuoreeksi. Se on parin tuuman pituinen, sinisenvalkea ja
niin ohut, että se on miltei läpinäkyvä.

Vaikka se onkin niin pieni, on se syötävä, ja siihen aikaan, jolloin
luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa ja kaikki oli paljoa parempaa kuin
nykyään, saatiin kuoreita järvestä suurin joukoin. Niiden kutuaika on
keväällä, heti kun jäät ovat irtautuneet rannasta, ja siellä, missä
kuoreita sattui olemaan, voitiin niitä ammentaa kauhalla tai ämpärillä
järvestä. Eipä kukaan tainnut viitsiä nähdä niin paljon vaivaa
kuoreista, että olisi ruvennut niitä haavilla nostamaan.

Kuoreita ei koskaan pyydetty eikä kaupiteltu muulloin kuin kutuaikana
keväällä. Siksipä oli oikea keväänenne, kun joku Gårdsjön kalastajista
tuli Mårbackan keittiöön tuoden ensimmäiset kuoreet. Ja mies tiesi
itsekin, että hänellä oli tervetullutta tavaraa matkassaan. Hän
nosti reippaasti keittiönoven salvan, sillä lukkoa ja avainta ei
siihen maailman aikaan ollut olemassa, ja astui sisään rohkeana,
melkein uhmaavana. Hän ei pysähtynyt ovensuuhun, niinkuin hänellä
muulloin oli tapana tehdä, hän ei tervehtinyt eikä odottanut, että
joku tiedustelisi, mitä asiaa hänellä oli. Hän astui pitkin askelin
keittiön pöydän luo ja laski siihen pienen mytyn, joka oli kääritty
siniruutuiseen pumpulihuiviin.

Kun se oli tehty, vetäytyi hän ovensuuhun ja seisoi siinä sitten pää
ylpeästi takakenossa ja odotti, mitä seuraisi.

Jollei keittiössä ollut muita kuin emännöitsijä ja palvelustytöt, niin
sai hän kyllä seisoa siinä rauhassa pitkän aikaa, sillä he eivät,
tahtoneet näyttää uteliailta eikä kärsimättömiltä. Mutta jos sattui
niin hyvin, että luutnantti Lagerlöfin pikkutytöt olivat läsnä,
hyökkäsivät he heti esiin, avasivat pumpulihuivin ja tutkivat mitä
siinä oli. He löysivät huivin pohjalta pienen posliinilautasen, jota
reunusti sininen maisema ja jonka he olivat nähneet jo monet vuodet.
Keskellä lautasta oli pieni kasa kuoreita, noin neljä-, viisikymmentä
kalaa, enempää siinä tuskin saattoi olla.

Kuore on hyvänmakuinen kala, jos se valmistetaan oikein, mutta
sittenkään ei sen syömistä pidetä oikein hienona. Muissa seudun
herraskartanoissa sitä pidettiin köyhäin ruokana, mutta niin ei
koskaan ollut laita Mårbackassa. Luutnantti Lagerlöf oli niin harras
kalanystävä, että hän ei juuri muuta halunnutkaan syödä kuin kalaa
vuodet umpeensa. Ja kun mateen kutuaika oli päättynyt helmikuussa, oli
hänen täytynyt tyytyä sellaisiin kaloihin kuin lipeäkalaan, kuivattuun
haukeen, suolattuun loheen, suolasiikaan, suolaiseen muikkuun,
puhumattakaan suolaisesta sillistä. Joka päivä hän puheli siitä, eikö
kuoreiden aika jo pian tulisi.

Pikkutytöt olivat siis oppineet pitämään kuoreita kunniassa, ja he
tulivatkin kovin iloisiksi nähdessään, mitä lautasen pohjalla oli. He
huusivat emännöitsijää, ja he huusivat palvelustyttöjä. Heidän täytyi
tulla katsomaan. Täällähän oli kuoreita. Lassi oli tuonut kuoreita.
Eikö se ollut hauskaa? Eikö ollut merkillistä?

Ja keittiössä nousi suuri ja yleinen ilo. Emännöitsijä läksi heti
ruokahuoneeseen ja levitti suuren voileivän kalaukolle, jotta tämä
ymmärtäisi olevansa tervetullut, ja ojentaessaan hänelle voileivän
alentui hän siinä määrin, että kysyi näyttikö tulevan hyvä kalavuosi.
Mutta kalastaja seisoi siinä topakkana ja itsetietoisena, sillä tämä
oli hänen suuri kunniapäivänsä, ja ylimielisyydessään hän alkoi laskea
leikkiä emännöitsijän kanssa ja sanoi, että näytti tulevan niin paljon
kuoreita, ettei luutnantti Lagerlöf jaksaisi ostaa niitä kaikilla
rikkauksillansa.

Mutta nyt mamselli Lovisa oli ruvennut ihmettelemään, mitähän tuo
puheensorina oikein tiesi, ja hän avasi ovensa ja tuli keittiöön.

Mutta niin pian kuin hän näki kalastajan ja kuorelautasen, huudahti
hän: »Voi, hyvä Jumala, joko tuo kurjuus taas alkaa!»

Pikkutytöille oli suuri pettymys, ettei Lovisa-täti ottanut osaa
yleiseen iloon. Mutta kyllä hänkin käsitti asian tärkeyden, sillä hän
kuiskasi jotain emännöitsijän korvaan, ja emännöitsijä hymyili ja
nyökkäsi myöntävästi.

Sitten varoitettiin sekä lapsia että palvelijoita kertomasta luutnantti
Lagerlöfille, että kuoreita oli saapunut taloon. Niiden piti tulla
yllätyksenä illallispöytään.

Kun kolme pikkutyttöä käsitti mistä oli kysymys, tulivat he vielä
entistäänkin onnellisemmiksi. Sillä isä oli heidän paras ystävänsä
ja leikkitoverinsa, ja he soivat hänelle kaikkea hyvää. He näyttivät
nyt kovin tähdellisiltä ja toimeliailta eivätkä tahtoneet millään
ehdolla poistua keittiöstä. He pyysivät saada perata kalat. He tiesivät
jo entuudestaan, miten se oli tehtävä. Yhdellä veitsen sipaisulla
leikattiin pää poikki, toisella vedettiin sisälmykset pois, ja sillä
se olikin tehty. Kuore oli niin pieni, ettei sillä ollut suomuja eikä
pistäviä ruotoja niinkuin muilla kaloilla. Eikä pyrstöevää saatu ottaa
pois. Jos leikkasi pyrstöevän pois, oli se merkkinä siitä, ettei
lainkaan ymmärtänyt, miten kuoretta oli käsiteltävä.

Kun kuoreet oli perattu, otti emännöitsijä ne haltuunsa, mutta
pikkutytöt eivät päästäneet niitä näkyvistään, vaan seurasivat niiden
valmistusta. Ne huuhdeltiin vedessä, ne kastettiin jauhoihin ja
pantiin sitten paistinpannulle. Mutta kuoreita ei saanut vain heittää
pannulle ja paistaa miten hyvänsä. Pikkukalat olivat levitettävät
pannun pohjalle ja asetettavat hyvin lähekkäin. Emännöitsijä latoi
kärsivällisesti kalan toisensa viereen, yhden kerroksen kerrallaan, ei
ainoakaan saanut joutua toisen päälle.

Sitten pikku kuoreita paistettiin niin kovasti, että ne riippuivat
toisissaan muodostaen kokonaisen kakun, ja emännöitsijä käänsi ne
kaikki yhdellä kertaa pannukakkulapiollaan. Kun ne olivat paistetut
toiseltakin puolelta, jotta ne olivat ruskeita ja kovia kuin tikut,
otti hän kovan, pyöreän kauraleivän, laski sen kalojen päälle ja käänsi
pannun nurin, jotta kalat joutuivat leivälle. Siten hän ei käsitellyt
koskaan muita kaloja kuin kuoreita, ja hän sanoi lapsille, että näin
oli vanharouva aina tehnyt. Ja vanhanrouvan aikana tuotiin leivällä
jokaisen eteen pöytään tuollainen kuorekakku, sillä silloin ei ollut
niin runsaasti lautasia kuin nykyään.

Koko ajan kuoreita paistettaessa olivat pikkutytöt peloissaan, että
luutnantti Lagerlöf sattuisi tulemaan keittiöön, niin että hän näkisi
ne. Kesken kaikkea yksi heistä juoksi eteiseen ja raotti hiukan salin
ovea nähdäkseen, istuiko luutnantti kaikessa rauhassa keinutuolissaan
lukien Värmlannin lehteä. Ja kun hän nousi paikaltaan lähteäkseen
tavalliselle iltakävelylleen, olivat tyttöjen sydämet pakahtua pelosta.
Entä jos hänen mieleensä juolahtaisi mennä keittiön kautta! Entä jos
hän haluaisi sanoa jonkun hyvän sanan vanhalle emännöitsijälle!

Kun heidän vihdoin oli käytävä istumaan salin pyöreän pöydän ympärille
illallista syömään, niin oli kolmen pikkutytön melkein mahdotonta pysyä
vakavana. Kun he vain vilkaisivat isäänsä, alkoivat he tyrskiä. Ja
pahinta oli nuorimman, jonka piti lukea pöytärukous. Kesken rukousta
tirskui aivankuin varpunen, joka keksii kauranjyvän, ja luutnantti
aikoi juuri kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän kaikeksi onneksi huomasi
pienellä vadilla kuoreita oman lautasensa vieressä.

Silloin luutnantti Lagerlöfin kasvot kirkastuivat ylt'yleensä. »Jumalan
kiitos, että olemme saaneet taaskin ruokaa taloon!» sanoi hän, ja hän
tarkoitti täyttä totta, sillä liha ja läski ei ollut hänen mielestään
ruokaa, vaan ainoastaan kala.

Mutta lapset purskahtivat suureen nauruun kaiken itsehillitsemisen
jälkeen, ja luutnantti heristi heille sormea ja pudisti päätä. »Niin,
niin, te veitikat! Senkö vuoksi te olette juosseet täällä edestakaisin
kaiken iltaa, niin etten ole saanut lukea lehteä?»

Sitten seurasi kovin hilpeä illallisateria. Luutnanttihan oli
enimmäkseen aina puhelias ja hyvällä tuulella, mutta kun hän tuli
iloiseksi jostakin, oli hän aivan vastustamaton. Silloin hän kertoi
niin paljon hullunkurisia vanhoja juttuja, että koko pöytäseuran oli
pakko kiemurrella naurusta.

Kuoreita ei ollut sen enempää, kuin että hän olisi hyvin voinut yksin
syödä ne suuhunsa, mutta sydämen hyvyydessään hän jakoi muillekin
näitä herkkuja, niin että rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja
kotiopettajatar ja kaikki kolme pikkutyttöä saivat pari kalaa mieheen.
Ja kaikkien täytyi myöntää, että oli suorastaan ihme, miten hyvältä
noin pieni kala saattoi maistua.

»Niin, eikö maistukin hyvältä, Lovisa?» sanoi luutnantti sisarelleen,
sillä hän tiesi, että tämä piti yhtä paljon liharuoasta kuin hän itse
kalasta.

Yksinpä mamselli Lovisankin täytyi myöntää, että olivathan ne hyviä
näin kerran syödessä, ennenkuin oli ennättänyt saada niitä liikaa ‒ ‒ ‒

Mutta kun luutnantti kääri kokoon lautasliinansa ja aikoi nousta
pöydästä, sanoi hän vallan juhlallisesti: »Muistakaa nyt kaikki
lapset, mitä minä sanon, ei edes kuningaskaan Tukholman linnassa
ole voinut saada parempaa illallisruokaa kuin me tänä päivänä, ja
niinpä kiittäkäämme sydämestämme Jumalaa ruoasta, älkääkä hutiloiko
pöytärukousta lukiessanne.»

Sellainen oli kuoreitten ajan ensimmäinen päivä.

Seuraavana päivänä palasi Gårdsjön kalastaja jälleen, ja nyt hänellä
oli mukanaan kokonainen naula kuoreita. Hänet otettiin tietenkin hyvin
vastaan, ja kalasta maksettiin kaksitoista killinkiä naulalta, jota
pidettiin hyvänä hintana. Luutnantti Lagerlöf tuli itse keittiöön
maksamaan ja juttelemaan kalastajaukon kanssa, kiittäen häntä siitä,
että hän oli tuonut kuoreita Mårbackaan ja kehoittaen häntä jatkamaan
samaan tapaan. »Älkää mitenkään viekö niitä pappilaan tai patruunalle»,
sanoi hän.

Kolme pikku tyttöä perkasi tänäänkin kalat huviksensa, mutta
nythän he saivat palkankin vaivastansa. Kuoreita riitti kaikille
illallispöydässä, ja jäipä vielä ylikin, niin että luutnantti saattoi
saada niitä aamiaiseksi. Mutta väki keittiössä ei saanut kuoreita. Se
oli liian harvinaista ruokaa heille.

Seuraavana päivänä toi kalastaja niin paljon kuoreita, että ne
mahtuivat töin tuskin suureen kivivatiin. Nyt tarjottiin herrasväen
pöydässä kuoreita sekä aamiaiseksi että illalliseksi, ja keittiössä sai
työnjohtaja niitä, mutta ei tallirenki eikä renkipoika.

Seuraavina päivinä tuli väkeä jokaisesta pikku mökistä Gårdsjön
rannalta tarjoamaan kaupaksi kuoreita. Luutnantti Lagerlöf osti
kaikilta, jotka tulivat taloon. Kaikki suuret kivivadit, joita oli
ruokasäiliössä, täyttyivät reunojaan myöten. Kaloja oli pantava
suureen kuparikattilaankin. Pian ei sekään enää riittänyt, vaan kalat
kaadettiin suureen saaviin.

Mutta kun taloon tuli näin paljon pikkukalaa, niin ei ollut niinkään
helppo saada kaikkia peratuksi. Palvelustytöt eivät ennättäneet enää
kutoa kankaita eikä kehrätä, vaan heidän täytyi perata kuoreita. —
Kolme pikkutyttöä ei ilmestynyt enää koskaan kouluhuoneeseen, vaan he
perkasivat kuoreita, ei huvikseen, vaan täydellä todella auttaaksensa
aikuisia. Sekä rouva Lagerlöf että mamselli Lovisa saivat jättää
käsistään muut työnsä ja auttaa perkaamisessa. Mutta sehän oli kaikki
varsin hauskaa ja hyvä. Olihan siinä hiukan vaihtelua, ja sitähän he
juuri kaipasivatkin.

Emännöitsijä ei perannut kuoreita, hän seisoi vain kaiket päivät lieden
ääressä ja paistoi kalaa. Ja pian hän alkoi valittaa suurta voin
menekkiä. Voipytty oli ollut täynnä pari päivää sitten, ja nyt sen
pohja jo paistoi. Tämä oli ikäänkuin ensimmäinen keskeytys yleisessä
tyytyväisyydessä.

Herrasväen pöydässä syötiin kuoreita aamiaiseksi ja kuoreita
illalliseksi ilman vähintäkään vaihtelua. Mutta päivällispöydässä oli
edelleen vielä toistaiseksi tavallinen värmlantilainen päivällisruoka:
veri-rieskaa ja sillipalleroita tai käristettyä läskiä tai makkaraa,
tai mitä milloinkin sattui olemaan.

Mutta tämä ei ollut luutnantti Lagerlöfille mieleen. Eräänä päivänä,
kun hänelle tarjottiin lihaa, joka oli ollut marraskuusta saakka
suolassa, loppui hänen kärsivällisyytensä.

»En minä käsitä, miksikä meidän pitää syödä suolaista ruokaa», sanoi
hän, »kun koko ruokasäiliö on täynnään tuoretta kalaa. Mutta niinhän ne
oikeat emännöitsijät menettelevät. Kotiväki saa syödä suolalihaa, ja
tuore ruoka saa olla hyllyillä vieraitten varalta, kunnes se mätänee.»

Se oli kova hyökkäys sisarta kohtaan, mutta hän suhtautui asiaan
rauhallisesti. Hän piti niin paljon veljestään, ettei koskaan suuttunut
häneen. Hän vastasi vain levollisesti, ettei hän koskaan ollut kuullut
kuoreita tarjottavan vieraille.

»Niin, tiedänhän minä, että sinä olet liian hieno syödäksesi kuoreita,
Lovisa», sanoi silloin luutnantti. »Sinä olet ollut suuressa
maailmassa, ja tiedät millaista pitää olla. Mutta minä en käsitä, miksi
meidän täällä Mårbackassa täytyisi seurata Karlstadin ja Åmålin tapoja.»

Nyt mamselli Lagerlöf käsitti, miksikä veli oli näin pahalla tuulella.

»Et suinkaan sinä halua saada kuoreita päivällisruoaksikin!» huudahti
hän, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi mitään sellaista tapahtunut.

»Tietysti minä tahdon syödä kuoreita niin paljon kuin jaksan», sanoi
luutnantti. »Miksikä luulet minun ostavan kuoreita joka päivä, jollen
saa itsekin niistä nauttia?»

Herrasväen pöydässä syötiin sen jälkeen kuoreita aamuin, keskipäivin
ja illoin. Mutta ehkäpä ei luutnantti tehnyt oikein viisaasti
järjestäessään asiat täten, sillä vaikka kuoreet olivatkin
hyvänmakuisia, niin on niillä se vika, että ne haisevat pahalta. En
tarkoita, että ne olisivat pilaantuneita. Ne haisevat pahalta heti,
kun ne nostetaan vedestä. Kun kala on paistettu, katoaa haju, mutta
se, joka perkaa niitä, saa kärsiä siitä hajusta. Eikä se haju häviä
millään. Tekipä mitä hyvänsä, haju seuraa aina mukana. Kaikki, mihin
kajoaa, alkaa hajuta kuoreilta. Ja luultavasti hajun vuoksi ei niitä
voi syödä hyvällä halulla kuin muutaman kerran.

Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui
hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että
illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset
kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut
muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.

Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän
osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli
tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja
tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta
hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa
ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen
astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan
jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun
päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin
kukaan oli tietääkseen hänestä.

Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten
mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata
kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain
oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.

»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä
vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua
tavaraa kaupan.

Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei
saanut sanaa suustaan.

»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä.
»Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»

Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian
kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla
ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.

Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja
silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti
pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat,
ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt
sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja
luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet
viemään ne keittiöön.

Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja
epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla
hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja
vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia.
Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet
koko maassa.

Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden
koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne
olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia
läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään
muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.

»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta
työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi
luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.

»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit
ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»

Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut,
vaan hänelle oli tuotava kuoreita.

Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä
oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he
jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi
ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet
olivat pahimmin kuohuksissa.

Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin
sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei
koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa
pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.

Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli
Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt
oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä
seikkailusta päästäisiin eroon.

Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet
paistettuja, vaan keitettyjä.

Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat
valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään
makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä
katsellessakin.

Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen
iloisemmaksi kuin muutkaan.

»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä
välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta
neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne
maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»

Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että
mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.

Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa,
oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita,
mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.

Sen päivällisen jälkeen hän ei ostanut enää kuoreita. Ei maksanut
vaivaa, sanoi hän, koska naisväki ei viitsinyt valmistaa kaloja
niinkuin ne oli valmistettava. Eikä kukaan vastustanut häntä, vaikka he
tiesivät, että hän itse oli yhtä iloinen kuin hekin päästessään eroon
kuoreista.




Elokuun seitsemästoista.



I.


Ei ole helppoa selittää, miksi elokuun seitsemännestätoista, luutnantti
Lagerlöfin syntymäpäivästä, tuli niin suuri juhlapäivä. Mutta onhan
luonnollista, että kun samalla paikkakunnalla asui niin paljon
lahjakkaita ihmisiä kuin itäisessä Ämtervikissä, että he ainakin kerran
vuodessa tahtoivat näyttää, mihin he kelpasivat.

Kun esimerkiksi oli olemassa kolme niin hyvää puhujaa kuin insinööri
Noreen Herrestadista ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja
kauppias Teodor Nilsson Vistebergistä, joista ensimmäinen edusti
mahtipontista, toinen vakavaa ja kolmas runollista tyyliä, niin olisi
ollut suuri vahinko, jolleivät he koskaan olisi saaneet esiintyä
muualla kuin pikkukesteissä ja kunnankokouksissa.

Ja kun oli olemassa sellainen runoseppä kuin lukkari Melanoz! Hän kuuli
joka päivä lasten tavailevan ja änkyttävän ja puikkelehtivan ruotsin
kielen sokkeloissa. Täytyihän hänen edes kerta vuodessa soinnuttaa tätä
rääkättyä kieltä korkealentoisissa ylistysrunoissa.

Ja kun pitäjällä oli kvartetti, jonka jäseninä olivat sellaiset
laulajat kuin Gustav ja Jan Asker, kumpikin vanhaa pelimannisukua, ja
veljekset Alfred ja Tage Schullströn, jotka omistivat kauppapuodin
kirkolla! Kyllä ihmiset olivat kiitollisia, milloin ikänä he suostuivat
laulamaan, mutta heille itselleenhän oli sekä kohottavaa että
virkistävää saada laulaa suuressa ja juhlallisessa tilaisuudessa,
jolloin heillä oli vaativia ja ankaria arvostelijoita.

Ja Askerin ukko, jolla oli tapana soittaa tanssimusiikkia
talonpoikaishäissä, joissa ei kukaan pane merkille, miten klarinettia
soitetaan, kunhan tahti ja vauhti vain on hyvä, hän oli hyvinkin
onnellinen, kun hän elokuun seitsemäntenätoista sai lähteä Mårbackaan,
sillä siedä nuoriso osasi antaa arvoa hänen taiteelleen ja sanoi
hänelle, ettei minkään soiton mukaan koko maailmassa ollut niin helppo
tanssia kuin hänen.

Ja kun oli olemassa torvikuusikko, johon kuului Gårdsjön pehtori ja
Tage Schullströn ja kersantti Johan Dahlgren ja eräs kauppa-apulainen
ja kaksi soitannollista pikkukouluopettajaa ja nämä olivat hankkineet
itselleen sekä soittimet että nuotit ja harjoitelleet marsseja ja
valsseja ja uvertyyrejä ja valikoiman kansanlauluja, niin olisi kai
ollut hyvin ikävää, jollei olisi ollut mitään juhlapäivää, jolloin he
saattoivat saada palkan kaikesta vaivannäöstänsä.

Ja kun sitä paitsi sukulaisten joukossa, jotka oleskelivat kesäisin
Mårbackassa, oli kaksi sellaista huvimestaria kuin sotatuomari Oriel
Afzelius, joka oli naimisissa rouva Lagerlöfin sisaren kanssa, ja
rouva Lagerlöfin veli, Kristofer Wallroth, niin olihan hyvä, että
niin kaukana maaseudulla vietettiin niin suurta juhlaa, jossa heidän
kannatti näyttää taitoaan.

Ja kun sitä paitsi vieraitten joukossa oli sellainen synnynnäinen
primadonna kuin rouva Hedda Hedberg, tuo kaunis ja iloinen tukholmatar,
joka oli laulajatar ja näyttelijätär ja kuin luotu teatteria varten,
vaikka hän olikin mennyt naimisiin köyhän värmlantilaisen luutnantin
kanssa, niin voinee miltei sanoa, että oli suorastaan välttämätöntä
viettää elokuun seitsemättätoista päivää Mårbackassa, jotta hänen ja
kaikkien muittenkin taipumukset pääsisivät oikeuksiinsa.



II.


Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin
elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan
koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita
luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja
heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua
ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat
juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin
tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.

Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet
syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut
kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli
tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.

Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin
voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan
luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne
naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan
vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.

Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin
penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla
elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti
Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät
Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he
saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.

Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan
kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina
katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin
oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista.
Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin
muuallakaan.

Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg
ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja
seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä,
saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten
myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei
kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei
kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä
luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut
seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin
tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä
eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa,
niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut
herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan.
Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että
pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja
sanoi:

»Kyllä on parasta, että lopetat jo tämän pilan, Hedda.»

Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen
korvapuustin huutaessansa:

»No, mutta Adolf, kuinka voit olla niin ilkeä, että annat minut ilmi!»

Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli
puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut
tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen
tukholmalaisrouva.

Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla
oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä
ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta
esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua
nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut
silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja
laulanut laulun _Emelies Hjertebanken_. Ja siitä tuli tietenkin koko
illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään
nuorta, hentomielistä tyttöä.

Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin
harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista
huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan
hänen kunniaansa.

Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli
näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut
kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat
sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle
opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi
koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.

Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja
heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko
olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä
oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka,
minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.

Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään
luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa
tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän
antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja
vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.

Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin
onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.

Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa
ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja
täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi
tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat,
ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.

Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan,
olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten
sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat
luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista.
Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen
lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun
barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen
pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella
kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi
kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli
niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä,
kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen
vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina
Maununtyttären tulikin olla.

Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa
elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä
toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä
kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli
kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla
Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.

Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille
ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat
kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta
tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen
totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen
istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä,
sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja
rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella
osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei
näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista
syntymäpäiväpuhetta pidetty.

Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä
ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.

Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan.
He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen
edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki
nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään
nähtävää.

Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja
odotusta seurassa.

Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin
istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin
vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin,
herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi
vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea.
Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty
päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien
lyhtyjen valaisemana.

Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon
saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista
ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan
niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha
puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain
muutamia vuosia sitten?

Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja
salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät
käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat
vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten
oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!

Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli
laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat
suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora
seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla
äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.

»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten
jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut
minua.»



III.


Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä elokuun seitsemäntenätoista,
ja Mårbackan nuorimmat pikkutytöt, Selma ja Gerda, pukeutuivat
parhaillaan juhlaa varten, kun sisäkkö tulee ullakkokonttoriin, missä
tytöt oleskelevat, sillä oman huoneensa ovat he tietenkin saaneet
luovuttaa matkustaville sukulaisille.

»Selman ja Gerdan täytyy tulla alas ottamaan vastaan vieraita», huutaa
hän. »Ei kukaan muu ole valmis, ja ensimmäiset ajopelit näkyvät jo
lehtikujassa.»

Nyt tulee pikkutytöille kova kiire, mutta samalla he tuntevat onnen
väristystä. Ajatelkaahan, nyt alkaa taas elokuun seitsemästoista päivä!

He napittavat pukunsa, sitovat kaulahuivinsa ja kiiruhtavat alas. Ei
ketään aikuista näy. Ei edes heidän vanhempi sisarensa voi auttaa heitä
vastaanottamaan vieraita, sillä hän on illan näytelmän harjoituksessa.

Vieraat istuvat jo verannalla. Siellä on herra Nilsson Visterbergistä
vaimoineen, kolme, neljä lasta mukanaan. He saapuvat aina liian varhain
kutsuihin, mutta ei koskaan heillä ollut niin kovaa kiirettä kuin
elokuun seitsemäntenätoista. Eivätkä pikkutytöt sitä ihmettelekään.
Kaikkien ihmistenhän täytyy ikävöidä sellaisena päivänä Mårbackaan.

Aika käy ehkä hiukan pitkäksi sekä vieraille että heidän pienille
emännillensä, ennenkuin seuraavat ajoneuvot saapuvat ja kotiväki alkaa
näyttäytyä. Mutta tänään on seitsemästoista, tänään ei kukaan kiinnitä
huomiota pikkuseikkoihin.

Seuraavat tulokkaat ovat pitkämatkaisia vieraita. Siinä on pastori
Alfred Unger perheineen läntisestä Ämtervikistä. He tulevat vaunuissa
kaksivaljakolla, ja heillä on ollut yli kahden penikulman matka
ajettavanaan. Vaunut ovat täynnä naisväkeä ja lapsia, mutta pastori
itse istuu kuskipukilla ajamassa, sillä hän on oikea hevosmies.

Luutnantti Lagerlöf on vihdoinkin valmis ja tulee juuri verannalle,
samassa kuin pastori Unger ajaa pihalle.

»Mitä helkkarissa, Alfred», huutaa hän hänelle, »mitä olet tehnyt
hevosillesi? Nehän ovat niin samanlaiset kuin kaksi marjaa.»

»Ole vaiti, äläkä ilmaise salaisuuksia syntymäpäivänäsi!» huutaa
pastori Unger vastaan.

Kas, asian laita on sellainen, että pastorilla on kaksi kaunista
vaunuhevosta, jotka muuten olisivat aivan toistensa näköiset, jollei
toinen olisi laukkipää. Mutta pastori on keksinyt pistää pari valkoista
nahkapalaa hihnojen väliin, jotka käyvät ristiin hevosten otsan yli,
niin ettei kukaan voi ajatellakaan muuta, kuin että hevoset ovat aivan
toistensa näköiset.

Ei kukaan olisi epäillyt koko kujetta, jollei pastori Unger itse olisi
ollut niin ylpeä keksinnöstään ja kertonut sitä oikealle ja vasemmalle,
ja siten oli luutnanttikin päässyt asiasta perille.

Mutta ei vain yhdet vaunut saavu läntisestä Ämtervikistä. Nyt ilmestyy
myöskin heinähäkki, joka on täynnä nuorisoa. Siinä on Karlstadilaisia
sukulaisia, jotka ovat asettaneet matkansa niin sopivasti, että voivat
pistäytyä myös Mårbackaan.

Vaunut toistensa jälkeen vierivät pihalle. Siinä tulee Gårdsjön väki,
jotka ovat rakkaimmat vieraat. He ajavat verannan eteen pitkässä
ajopelirivissä. Heitä itseäänkin on jo monta henkeä, mutta heidän
luonaan asuvat Oriel ja Georgina Afzelius sekä Kristofer Wallroth ja
hänen nuori sisarensa Julia.

Eräissä Gårdsjön vaunuissa on suuria, omituisia, valkoisia myttyjä,
jotka on kannettava teatteriin. Selma ja Gerda ovat kauhean uteliaat.
He kysyvät Wallrothin pikkutytöiltä mitä se merkinnee, mutta nämä ovat
antaneet vaitiololupauksen eivätkä saa sanoa mitään. Vain sen verran he
antavat ilmi, että eno Oriel on keksinyt jotain hirveän hauskaa.

Sitten saapuu vanha insinööri Ivan Warberg Angersbystä ajaen trilloja,
jotka ovat täynnä kauniita tyttöjä.

Ääretön riemu ratkeaa verannalla. Sellainen piintynyt vanhapoika kuin
Ivan Warberg! Mikä häneen on mennyt?

Kaikki tietävät kuitenkin varsin hyvin, että nuoret tytöt ovat hänen
sisarentyttäriään, jotka vierailevat hänen talossaan kesäisin, mutta he
eivät voi olla kiusoittelematta Ivania.

Pikkutytöt ihmettelevät keskenään, ettei Hedda-rouvaa näy. Hän ei asu
enää Ämtervikissä, mutta he olivat sittenkin toivoneet, että hän tulisi
ja panisi jotakin hauskaa toimeen. Elokuun seitsemästoista ei voi olla
oikea seitsemästoista, jollei hän ole mukana.

Nyt saapuvat lähimmät naapuritkin. Pastori Milén ja hänen poikansa ovat
muuttaneet toiseen pitäjään. Sen sijaan tulee pappilasta jalan pitkä,
kaunis pastori Lindegren ja hänen pieni hauska rouvansa. Toisesta
naapuritalosta, Alatuvasta, tulevat Olof-vaari ja Kersti-muori.

Talollisista eivät yksin he tule onnittelemaan luutnanttia. Ukko Jon
Larsson eteläisestä Åsista, pitäjän rikkain mies, tulee tyttärensä
kera. Bävikin valtiopäivämies vaimoineen on myöskin läsnä ja Västmyrin
kirkkoväärti vaimoineen.

Koska ei ketään ole kutsuttu, tuntuu pikkutytöistä kovin jännittävältä
seisoa verannalla luutnantin vieressä ja katsella keitä tulee. Suurella
jännityksellä he odottavat vanhaa Jan Askeria. Kunpa hän ei vain
jostakin syystä olisi loukkaantunut eikä saapuisikaan juhlaan!

He koettivat laskea, miten paljon väkeä saapuu, mutta se on mahdotonta.
Ihmisiä tulee joka taholta. Jokohan lie sata vierasta koolla? He
toivovat sitä hartaasti, sillä heidän mielestään kuuluisi niin
komealta, kun sanottaisiin, että sata henkeä oli koolla Mårbackassa
elokuun seitsemäntenätoista.

Mutta tämä vastaanottohan on vain johdantoa siihen, mikä on tulossa.
Samoin on laita kahvinjuonninkin ruohokentällä. Lapset vain toivovat,
että se loppuisi.

Vihdoinkin päästään alkuun. Torvikuusikko asettuu portaiden eteen
kiiltävine torvineen. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa, soittajat
virittävät marssin, ja soittokunta etunenässä marssivat kaikki parit
puutarhan kautta pieneen puistoon.

Keräännytään pöydän ympärille, missä on joukko täysinäisiä sokeriviini-
ja punssilaseja, sillä oikeata viiniä ei juuri koskaan tarjota
Mårbackassa, ja lasit ojennetaan läsnäoleville. Ja nythän jokainen
käsittää, että hetki on tullut, jolloin syntymäpäiväpuhe on pidettävä
luutnantti Lagerlöfille ja juotava hänen maljansa.

Insinööri Erik Noreen ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja
herra Nilsson Visterbergistä seisovat kaikki kolme siinä valmiina
puheinensa. He katsovat toisiinsa ja epäröivät ja ihmettelevät. Ei
kukaan tahdo tunkeutua esille ja riistää sanaa kilpailijansa suusta.

»No, eikö tästä tule mitään?» sanoo luutnantti. Tuollaiset juhlalliset
puheet eivät ole hänen mielensä mukaisia, ja siksi hän vain toivoo
pääsevänsä tästä osasta ohjelmistoa erilleen.

Samassa kuuluu kirkas ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyy, näkee
hän kauniin mustalaisen astuvan esiin pensaikosta ja puhtaalla
Tukholman murteella pyytää saada povata luutnantille. Hän tarttuu
luutnantin vasempaan käteen ja alkaa selvitellä sen uurteita.

Luutnantti Lagerlöf oli ollut vaarallisesti sairaana edellisenä
talvena, ja päästäkseen voimiinsa oli hän tehnyt uuden Strömstadin
matkan. Mutta kaikki ne urotyöt ja teot, joita hän tällä matkakaan oli
suorittanut, lukee mustalainen nyt hänen kädestään, ja mikä vieläkin
enempää, hän sanoo sanottavansa helähtelevällä runomitalla.

Hänen sanansa ovat sukkelia ja hiukan nenäkkäitä ja ilkeämielisiäkin,
niin että ihmiset saavat nauraa ja luutnantti on ihastuksissaan.

»Sinä olet sittenkin numero yksi, Hedda», sanoo hän.

Mutta kun Hedda-rouva on esittänyt hänen maljansa ja itse aloittanut
eläköönhuudon, ja kuusikko on soittanut fanfaarin, iskee hän silmää
itäisen Ämtervikin kolmelle puhujalle.

»Anteeksi, että tulin väliin häiritsemään! Nyt on omien pitäjäläisten
vuoro.»

»Omat pitäjäläiset ovat täydellisesti nolatut, rouva Hedberg», sanoo
insinööri Noreen.

Samassa kajahtaa vanhan Jan Askerin klarinetti kaukaa puutarhasta. Ja
kiiltäviä kypäriä ja haarniskoja loistaa puitten lomissa.

Käy ilmi, että Jan Asker ja lukkari Melanoz ovat matkalla tavanneet
kolme kuolematonta jumalaa, Freijan, Odenin ja Torin, jotka olivat
tulossa Mårbackaan, mutta eksyneet tiellä. He ovat ohjanneet heitä
tänne, ja nyt, kun he ovat turvallisesti perillä, antavat he loistavien
jumalien itse johtaa puhetta.

Ei puhetta. Nuo kolme jumalaa laulavat tunnetulla säveleellä kaikesta
siitä, mitä luutnantti Lagerlöf on rakentanut ja saanut aikaan
Mårbackassa. Joka sana on totta, ja monen silmään nousee kyyneleitä.
Luutnantti itse on liikutettu vanhojen ystävien runosta.

»Melanozilla on tänään onnellinen päivänsä», sanoo hän. »Luulenpa
sittenkin, Hedda, että omat pitäjäläiset vievät tänään voiton.»

Täten on juhla onnellisesti ja juhlallisesti saatu alkuun. Sitten
vieraat hajoavat puutarhaan, he käyvät tervehtimässä marjapensaita ja
kirsikkapuita, yrittävätpä jotkut tutkia, joko Mårbackan erinomaiset
astrakaanit ovat ruvenneet kypsymään.

Mutta hetken kuluttua kajahtaa uusi fanfaari. Taaskin herrat tarjoavat
käsivartensa naisille, ja nyt he saattavat heidät puutarhasta sisään
taloon ja vaarallisia portaita myöten ullakolle.

Siellä on katselijapaikat järjestetty pienen teatterin eteen, joka on
rakennettu valkoisista verhoista. Koko teatterin on rouva Lagerlöf
järjestänyt, ja se on mitä somin laite.

Hetken odotuksen jälkeen esirippu kohoaa ja esitetään allegorinen
laulunäytelmä, jonka Oriel Afzelius oli sepittänyt samana aamupäivänä
ja jonka nimi on _Munkki ja tanssijatar_.

Tapaus on sijoitettu luutnantti Lagerlöfin ensimmäiseen syntymäpäivään,
elokuun seitsemänteentoista 1819. Vastasyntyneen kehdon ääressä ei
näy tavallisia haltijattaria, vaan kaksi symboolista olentoa, munkki
ja tanssijatar. Ja tanssijatar tahtoo tehdä pojasta iloisen ja
elämänhaluisen kavaljeerin, munkki sitävastoin toivoo, että hänestä
tulisi askeettinen ja vakava mies. Kiihkeän kiistan jälkeen sopivat he
kuitenkin siten, että kumpikin ohjaa osaltaan pienen Mårbackan lapsen
elämää. Hän saapi siis jonkun aikaa elää nuorena upseerina, mutta
elämänsä toisella puoliskolla hänen pitää asettua rauhaan, harjoittaa
katumusta ja suorittaa hyviä tekoja Mårbacka luostarinaan.

Se on suurenmoista, suurenmoista. Oriel Afzelius munkkina ja Kristofer
Wallroth tanssijattarena, puettuna huntuihin ja harsoihin, esittävät
aarioita ja duetteja tunnetuimmista oopperoista, he eleilevät ja
keskustelevat juhlallisella paatoksella ja lopettavat kiistansa vihdoin
vallattomalla tanssilla.

Kun esirippu on laskenut, eivät suosionosoitukset ota koskaan
loppuakseen. Huudetaan, tömistetään jalkoja ja heilutetaan nenäliinoja.
Rouva Lagerlöf pelkää, ettei ullakon lattia kestä tällaista myrskyä,
mutta luutnantti huutaa kovalla äänellä:

»Ai, ai, Melanoz, nyt taaskin ulkopitäjäläiset ovat voitolla.»

Mårbackan nuoriso on harjoitellut näytelmäkappaleen, ja sitä varten
teatterikin oli pystytetty. Mutta heidän rohkeutensa on lamassa, kun
heidän on nyt määrä alkaa. Eiväthän he voi kilpailla millään tavalla
Oriel-enon allegorian kanssa.

Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen
on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on _Savuke_, ja hän
näyttelee nuorta rouvaa.

Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin.
Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän
näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla
ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö»,
sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu
joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»

Suosionosoituksista ja esiinhuudoista ei ole tulla loppua.

»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat
pitäjäläiset pitävät puoliaan!»

Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja
puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän
mennessä ei ole ollut aikaa.

Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään
kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta
olla.

Tällä kertaa on vaihtelun vuoksi pihamaa valomerenä.

Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat
monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu
lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!

Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät
häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on
lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.

Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä
entistä enemmän.

Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä,
leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä
mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin
yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet
näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin
valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet
tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on,
miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!

Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää
vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet
ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.

Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle
portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.

Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi
Värmlanti, kaunis ja ihana maa!

Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin.
Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten
alla tämän kauniin säveleen tahdissa.

Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää
kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista
elää, ettei voi olla itkemättä.

Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä
Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.

»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo
hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se
tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne,
joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka
värähtelee yössä.

»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi
vuonnakin taas hakemaan.

»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne,
jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja
onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä
merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta
sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että
jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.

»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan
autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä
itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun
seitsemänneksitoista päiväksi.»





Jälkikirjoitus


Oli elokuun seitsemästoista vuonna 1919

Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin
saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse
juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja
hevosilla oli parhaat valjaat.

Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli
ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli
taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään
puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan
talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle.
Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne
vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.

Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään
aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen
sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot,
olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin
talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja
kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.

Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka
satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä
kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin
vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina,
jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä,
hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko
Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi
ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.

Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten
hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni,
millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista
uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä
katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki.
Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se
oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin
vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty,
niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.

Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä
parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut
kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja,
koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan
kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat
olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia
koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.

Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi,
olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi
mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään
sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että
hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle
ei ollut aivan mieletön.

Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani
ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että
joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana
äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa
yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan
Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.

Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun
pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli
paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja
pienokaisille.

Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta
onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin
hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä
tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz
kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat
he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa
oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista
vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista.
Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä
ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki
periaatteet heitettiin mäkeen.

Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme
kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien
väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä
kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun
ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä
ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat
saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.

Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen
haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki
rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha
emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.

Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin
Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.

Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla
alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.

Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat
ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En
tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSUUDENKOTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.