Hallatar ja paimentyttö : ja muita satuja

By Sakari Salovaara

The Project Gutenberg eBook of Hallatar ja paimentyttö
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hallatar ja paimentyttö
        ja muita satuja

Author: Sakari Salovaara


        
Release date: March 8, 2026 [eBook #78144]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78144

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ ***
language: Finnish




HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ

ja muita satuja


Kirj.

SAKARI SALOVAARA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.




SISÄLLYS:

Hallatar ja paimentyttö.
Tonttukuninkaan kiitollisuus.
Kaksi tietä.
Satuprinsessa.
Tonttujen joululahja.
Metsänpeikko.
Nukkuva prinsessa.
Kuningas Pakkanen ja Auringontytär.
Satu Matista, Mustista ja noita-akasta.
Satu uskosta ja rakkaudesta.




HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ.


Laajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa
jäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän,
ja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen.
Päivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää
unta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja
karkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa
valossa.

Hallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla
yksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi
vapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien
petollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa
Hallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi.
Silloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että
kristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat.

Eräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen.
Vihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi
Pursulta, joka piti vartiota oven edessä:

»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?»

»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat
siellä olevan karjaa laitumella.»

»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä
on paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.»

Samassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se
lauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon
toiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta
neljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi
lopulta kokonaan kuulumasta.

Hallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön
paimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt
päivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän
saa tuntea valtani.»

Tulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut
Hallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen
kaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän
sai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi
häntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu
ja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään
milloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi
kertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin
karhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi
tontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja
miten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis
ystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi
ollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä.

No niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään
Hallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli
sinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa.

»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen
suuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa
syödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia
ja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole
varmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna,
tonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon
marjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.»

Tonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta
partaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle.
Tämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut
pitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään
huomannut koko tapausta.

»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus
saakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä
joulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain
kerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse
parhaiten.»

»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu.
»Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi
eksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia
salahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.»

»En minä eksy», sanoi paimentyttö.

Sitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta.

Mutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö
livahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt
rauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se
tietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan
välkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi
paimentytön viipymään iltaan asti.

»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa
ne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas
suolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!»

Virvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin
virmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot
mättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin
mestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata
niitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota.

Hallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään
päätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä
pääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren
voittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi
laskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle
vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa
onnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä.

Vasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon
lähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti
itse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän
pieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä.
Mutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä
mitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän
kiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten
virvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä.

Oli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen
suuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin
kokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle
ja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin
huomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään
levisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan
mahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli
senkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin
ja alkoi entistä katkerammin itkeä.

Tuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi
vilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui
niin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki
erään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän
kuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä.

»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua.
Ohjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa
tästä läheltä.»

»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!»

Ja virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä
seuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö
eteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei
ajatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle;
olihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa.
Se siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama,
maanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta
aavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita.

Yht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään,
kosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi
ilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti
astuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty
pelkästä ilosta.

Mutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja
katkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei
kukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.»
Ja paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä
aivan murtuneena surusta ja epätoivosta.

Mutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen
tyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain
kuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri
kun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti
metsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain
kukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian
aikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi
tervehdyksensä aamuauringolle...

Metsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän
tiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä.
Pian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan
liiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia
vanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena
märehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta
suota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut
sen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli
kuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan
näkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä
pysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita
niin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle»,
ajatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja
kiiruhti takaisin aholle.

Siellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että
vapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle:
Mutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi
millä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen
keksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään.

Tällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui
tuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi
epäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi
löydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko,
joka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet.

»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä
tuuli sinut tänne suolle toi?»

Tonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti
hyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt,
vaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä.

»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko
paimentyttö kauankin ollut kadoksissa?»

»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti.

»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos
minä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.»

»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi.

»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut
pois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.»

»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu.

»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa,
maanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet
viimein tappaa.»

»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä
elonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!»

»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on
Hallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin.
Tahdotko kuulla ne?»

Tonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo
ennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä
antaisin vaikka henkeni tytön edestä.»

»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko
arvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.»

He lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä.
Saapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen.
Ovi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman
mustalta ja syvältä.

»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli
tonttu.

»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt
päivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.»

»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana.

»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.»

Silloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä
ja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu
tulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla
katkerasti itkien.

»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut,
olet pelastettu.»

Paimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin
tontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten,
tonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt
tonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin
pääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti
sen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti.

Mutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei
hän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten
pelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä
vieläkin.




TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.


Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä
pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian
pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä
eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää
vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain
synkkä, raivaamaton korpi.

»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet,
jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita.
Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»

Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus.
Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään
vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti
askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua
itseksensä.

»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten
salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi
täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa
kerrotaan.»

Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia
juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...

Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja
tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän
ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa.
Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja
käännähti katsomaan.

Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen
äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen
harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän
pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.

»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen
sinun laistasi olentoa nähnyt.»

»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa
emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma
pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»

»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni
auttaa sinua.»

»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas.
Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi
punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin
sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä
pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi,
vaan hyvää palkkiota vastaan.»

»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt
takaisin.»

»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin
päähänsä.

»En mitään sen enempää.»

»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä
suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»

»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän
aterian tuonne kuusen juurelle.»

»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja
heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia.
»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»

»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen
paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»

Tonttukuningas mietti hetkisen.

»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin
on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää
huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme
kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»

»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen
huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä,
ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti
omille teillensä.

Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti
virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään.
Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta
kulkemaan yhä eteenpäin.

Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa
kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas
parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle
auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen
valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän
tulisi heti hirtetyksi.

»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön
Tonttukuningas nyt mahtiansa.»

Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas
ilmestyi paikalla hänen eteensä.

»Mikä hätänä?» kysyi hän.

»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle
auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee
näet sitä.»

»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi
kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen
sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.

Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa
ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei
saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.

»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi
huvitettuna.

»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.

»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti
päätään.

»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.

Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä
joka puolelta.

»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.

»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa
pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»

»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No,
olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun
kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»

Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui
takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän
esille ja kutsui Tonttukuningasta.

»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.

»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa
pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen
minulle?»

»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»

Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää
käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan
prinsessan luo ja kumarsi syvään.

»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää
toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»

Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin
tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin
toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun
kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»

No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja
akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas
ilmestyi tietysti heti.

»Haluatko jotain?» kysyi se.

»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä
tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»

»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin
minä hankin sen sinulle.»

»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi
poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä
oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»

»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä
haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»

Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin
rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti
auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea,
monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä
ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi
hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata
kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti
täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.

Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas,
kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan
vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja
kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut
käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:

»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun
kruunun».

Silloin vasta he tunsivat hänet.

»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»

Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät
naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja
kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen
jälkeensä kuninkaaksi.

Sen pituinen se!




KAKSI TIETÄ.


Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri
talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät
silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika
vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.

Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha,
iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi
isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:

»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka
ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis
saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema
tulisi jo huomenna.»

»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se
lähtö piankin tulla.»

»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat.
Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä
arvelet?»

Emäntä kiivastui.

»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta
muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»

Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja
ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä
mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.

Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan
rahaa ja sanoi heille:

»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen,
avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin
tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman,
kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi
kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»

No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään
kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä
tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta.
He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota
matkallaan näkivät.

Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan,
josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja
tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset
sanat:

»Tie rikkauteen!»

Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä.
Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea
sanat: »Tie onneen!»

Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!

Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä
niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi
eteenpäin kulkemaan.

»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa,
mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on
suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»

»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin
kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä
omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan.
Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi
meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»

No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä
kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin
omaa tietänsä.

Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä
kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä
Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli
lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.

Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan
äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti
ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri,
raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan
taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen
kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan
ikäänkuin itsekseen:

»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on
heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein
nääntyä avun puutteessa.»

Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta,
ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa
ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.

Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen»,
sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle
runsaan korvauksen.»

»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti.
Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko
seurasi häntä kummallisesti hymyillen.

Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli
ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes
hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja
silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:

»Luulen, että se saa jo riittää!»

»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»

Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan
ihmettelevien silmien edessä ja lausui:

»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä
lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii
yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»

Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko
säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli
vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei
ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti
se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin
kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää
rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen
sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.

Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä
siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä
kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa.
Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti
kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui
vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.

Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen
selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella
mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä
koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi
itse estänyt häntä siitä.

»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt
minulta jotakin palkaksesi?»

Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.

»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.

Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä
voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet
matkalla!»

»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä
onnea.»

»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta
kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»

Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti,
»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»

»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka
sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää
tarvitse.»

Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se
oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä
ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei
tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.

»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt
minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat
kohta kokea sen voimaa.»

Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen.
Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel,
että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti
ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen
ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.

Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja
huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua,
havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti
sen sitten varovasti poveensa.

»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt
onnen.»

Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan
kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä
odotellut.

»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.

»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun
rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»

»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.

»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on
kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»

Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista
lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja
hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan
arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.

Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa
silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon
tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui
Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei
hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja
kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan
»kruunaamattomaksi kuninkaaksi».

Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie
todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!




SATUPRINSESSA.


Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä
mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan
sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan
isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään,
jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.

Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan.
Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen
simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita
linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina,
eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.

Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut
ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään
verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin
ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti
kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina
meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin.
Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava
katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.

Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi.
Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä
tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja
siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli
hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa,
satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin
satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne
maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten
ihmisten joukossa.

Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu
vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä.
Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei
iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.

Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla
hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä
taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että
mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta
hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen
rinnastaan.

Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna.
Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät
auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko
linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät
auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa,
kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen
korvissa.

Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen.
Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi
linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä
edestä.

Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin
olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan
iso-isän luo.

»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän
iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei
sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»

»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen
ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»

»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.

»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi
iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna.
Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat
nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä
onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet,
mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen
ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa
siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen
parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»

Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:

»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en
ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille
ihmisille.»

»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä
satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»

»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä
ajattelematta.»

Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi;
eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta
hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille
molemmille.

Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia
keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi
vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja
katseli vanhusta ihmetellen.

»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»

Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli
niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään.
Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.

Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät
mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat,
että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä
olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan
pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä.
Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.

Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi
ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla
jälleen mökille.

»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan
iso-isä mennyt taivaaseen.»

Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi
ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän
enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia
leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun
veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa
satulinnaa kohti.

Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut
lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen
ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä»,
ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»

Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan
sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen
lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä
oli tullut vanhus.

»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä
saavuttamatta.»

Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää
eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän
veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.

Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene
kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan
hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa
kohti.

Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan
sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan
käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti
ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.

»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.

Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein
pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen
luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen
pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi
vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.

Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu,
kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän
aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän.
Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien
koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden
ulottuville. Sitten se lensi pois.

Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän
väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta
vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta
huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli
saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön
seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli
kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin
kaksi tähteä.

»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo
odottanutkin.»

»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.

»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.

»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan
saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan
aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»

»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja
jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle
paljoakaan iloa.»

»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei
vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois
karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»

Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi
nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää
päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen
kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:

»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.

Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän.
»Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina
yhtä lähellä.»

»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät
niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»

»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se
lienee useita tuhansia vuosia.»

Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.

»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen
saavuttanut».

»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme
todella tuntea itsemme onnellisiksi.»




TONTTUJEN JOULULAHJA.


Talossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä,
harmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin.
Ellei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen,
ei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he
olivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja
juuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe.

Tietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea
omistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja
Kerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin
päiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä,
eikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan
oltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut
vakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta.
Ja heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja
he alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes
hetkiseksi karkoitetuksi pois talosta.

Eräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja
alakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he
asettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista.

»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä.
»Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.»

Äiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti.

»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä
leimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo
milloinkaan nähdä häntä!»

»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole.
Hänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei
hän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan
voidakseni kirjoittaa hänelle.»

»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia,
pehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä
tulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä
lapsia.»

»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu.

Mutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko
keskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi:

»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun?
Se olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia
ei ole koko maailmassa.»

»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut
tallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten
luo.»

»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki
sittenkin unohtanut koko asian?»

»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista
ja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.»

»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä
tekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo
puhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?»

»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein
perusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat.
Varmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii
lämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei
ukko ensi jouluna unohda käydä täällä.»

No, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja
hiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin
Pohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan
räiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä
eikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin
kulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset
eläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan
nopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat
tuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle.

Sielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä
kilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi
ylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa.

Kaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle
tähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti
täysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä,
Joulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin
oli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna
heidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää.
Eipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia
muistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa.

Tonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta
aherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat
mielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet
luoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku
tontut kaikkialla salissa valmistivat.

Mutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän,
sellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen
esitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain
nyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa.

»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa
Etelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika,
jotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä
sinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai
onko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen
menettelyysi?»

Joulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi
hän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten
todellakin kilttejä?»

»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko
maailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.»

»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta
kyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette
lasten eniten kaipaavan?»

»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä
nukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke,
semmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda
sellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat
heille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.»

»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki.

»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi
vaatteita ja ruokatavaroita.»

»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös.
Mutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.»

Joulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan
salinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua
rupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja
puhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja
katsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne
todella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia
niin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle
tuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja,
kolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän
Joulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka
kuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He
siis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki
pani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä
kotiin.

Sekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan
nopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin
karusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein
pyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi
vauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä.
Hirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja
kiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen
selässä.

Mutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin
— omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina
vuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä.

»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska
nähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.»

Hymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he
matkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina
jouluiltaan asti.

Kun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki
juuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin
molemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä
kasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta,
hän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan.

»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille
mitään lahjoja.»

Silloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki,
toisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti
keskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös
ilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri,
nahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle
komea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita,
heitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi
nyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen
voimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen
kaikkea tätä melua.

»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät
kuperkeikan pelkästä ilosta.



METSÄNPEIKKO.


Kaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin
tiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika
ja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla,
lujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä,
vaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi
kiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen
vartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman
pojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi.

Aamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo
puolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin.
Lähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty
liikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he
ennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat
olivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta.

Mutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä
mustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan
huomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle
metsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja
eikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt
ja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään
syönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä
halunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski
kämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena
matkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti
lähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän
välillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan
nähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen
taipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo
parisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä
merkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja
se oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut
toivoakaan päästä kotimökille ennen yötä.

»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle
nyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja
nälkään.»

»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan.
sinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä
haittaa juuri ollenkaan.»

»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle.

»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö
metsässä?»

»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä
syövät meidät, ennen kuin aamu tulee.»

»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että
olisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?»

Tähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki
kuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä
näennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää.

»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy
iso talo puiden välistä!»

»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle.

»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä
ruokaa ja yösijan.»

»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä»,
lisäsi Kalle.

»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta
talo todellakin näyttää.»

»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten.

»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.»

Ja Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle
seurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora,
jossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa.
Tämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin
matkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys.
Eläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan
ja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä
heinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi
selvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut.
Vuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja
ja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin
maamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti
ruokahalua kiihoittavasti.

»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.»

»Metsänpeikko», oikaisi Kalle.

»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole
kotona.»

»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät
suuhunsa.»

»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä
olisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään
oikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.»

»Niin minullakin», sanoi Kalle.

Samassa kuului raskaita askeleita portailta.

»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.»

Hiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui
hännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle
huoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä.

»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein
vannoa sen tulevan ihmisistä.»

Peikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi
sitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi:

»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo
mennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.»

Kallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat.
Hän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla
hetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen.

»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.»

Peikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa.

»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani.
Muuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa
etsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin,
vaikka on rikas, kadehtii minua.»

»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?»

»En minä ymmärrä», mutisi Kalle.

Samassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka
oli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan
luonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme
kertaa päänsä ympäri ja sanoi:

»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin!
Jälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!»

Tuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo
ilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja
alkoi syödä hyvällä ruokahalulla.

Mitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon
hommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä
hämmästyksestä.

»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?»

Kalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä»,
virkkoi hän.

»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä
ottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole
sen helpompaa.»

»Olet oikeassa», myönsi Kalle.

Syötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa
päänsä ympäri ja lausui:

»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja
pehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta
pian, sillä olen väsynyt!»

Vuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat
jalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle.
Taikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa
kuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään.

Nyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko
makasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei
tietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta.

»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain
sieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.»

»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle.

»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.»

Hän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä
havujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti
jännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo.
»Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö
tulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti
hän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään
hän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen
ja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä
semmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle
aivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla.
»Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi
ja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut
sellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä
silmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä.
Pelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa.

Peikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena
hän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin
sieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä.
Ikäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi
kauhean karjahduksen.

Taikasauva oli poissa!

Sekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä
hämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi
saappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen
kahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä
olevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen
voimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä.

Kova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului
kaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta
kuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni.

»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä
nopeammin eteenpäin.»

»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien.

»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.»

Äkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme
tuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy
jäljiltämme.»

Tuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti
tuntuvasti poikia.

»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.»

Yhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva
hengitys.

Silloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!»
huudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.»
Mutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen
ja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti
pitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli
suon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt,
vaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen
entistä kiihkeämpänä ja tulisempana.

Mutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin
rinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei
jotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon
armoilla.

Silloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon,
loivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat
siis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo
peikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja
arveluttavan lähellä tulikin.

Vuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen
äkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta
kuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren
huippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei
ollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Kun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä
vauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas
syvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun
pohjalla olevia teräviä kiviä vasten.

Pojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä
viimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys
oikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he
odottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle
taivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan
kilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja
saapuivatkin vihdoin väsyneinä perille.

Mutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin
savun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta
huutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä,
väsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo
alkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän
luvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja
alkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään!
Tietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä
ympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo
halusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi,
paljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen
mökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se
olikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä
kelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä
maailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt
loputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta
köyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä
kunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä
kuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä.

Mutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui.
Hävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin
onnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu.




NUKKUVA PRINSESSA.


Kauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa
kanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä
kenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa
opettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän
ei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut.

Panipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle.
»Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen
pituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi
kuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan.
Eihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta!

No, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina
iltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän
tehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle.
Varmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti
koira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen
työhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla
kämmenen pituiset.

Arvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet
nähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi
hän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan
taipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset.
Nämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret
jättiläiskengät halveksien nurkkaan.

No, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa,
suuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle
miehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän
hän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet.
Ne olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika
töintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti»,
tuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä
kuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.»

Tietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa
työtä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa
kelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan»,
huusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.»

»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on
selvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan
valtakuntaa itselleni.»

»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle.
Sinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas,
valtakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.»

»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen
saanut valtakunnan.»

Ja poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä
ja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin,
mutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai
vanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida
tulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen;
mutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä
hänellekin hymyillä.

Saapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai
minua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen.

Mutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka
kulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät
kovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi
portinvartijalta asiaa.

»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria
kyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut
sairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan.
Kuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja
puolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.»

»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä.

»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä.
Prinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan
niin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina
nukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.»

»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan.

Koko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt
huomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön,
täytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään
prinsessaa.

Tätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita
jo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista.
Mutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen
prinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään.

Siellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja
seinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät
olivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa
kuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä
nähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä
tavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen.

Kultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas
alakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja
valtikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei
syvä suru olisi häntä painanut.

Poika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen
luo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta.

»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe,
että prinsessa nukkuu?»

Poika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja
katsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi
vihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa.

»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla
tahi lävistän sinut miekkani kärkeen!»

»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne
asiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.»

»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että
vapisi? »Missä se on?»

»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa.

»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas
tässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.»

»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain
ja sitten kuolla.»

»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo
tullakaan terveeksi.»

»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy
käyttää toisia keinoja.»

»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa
maailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden
pisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen
prinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan
teille.»

»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon
yhdellä henkäyksellä.

»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette
kuoleman oma!

Pullossa olikin myrkkyä, vaikka minä en äsken sitä huomannut.»

»Voi, voi», vaikeroi prinsessa, »minä en tahdo kuolla, en kuolla! Eikö
kukaan kykene minua pelastamaan?»

»Sinä kurja!» raivosi kuningas. »Sinä petturi ja valehtelija! Sinä olet
ansainnut kuoleman!»

Ja kuningas veti miekkansa, mutta hän oli niin kiihtynyt, että miekka
ei pysynyt hänen vapisevassa kädessään, vaan putosi lattialle.

»Vartija tänne!» huusi silloin kuningas. Mutta ketään vartijaa ei
tullut, sillä kaikkien oli käsketty pysytellä poissa prinsessan huoneen
läheisyydestä.

»Herra kuningas», sanoi poika. »Antakaa minulle anteeksi. Lääke, jota
prinssessa joi, oli puhdasta vettä. Mitään vaaraa siis ei ole. Minun
täytyi vain käyttää tällaista keinoa saadakseni prinsessan elämänhalun
heräämään.»

»Todellako?» huudahti kuningas. »Mutta ellei se ole totta, annan
pyövelini hirttää sinut.»

»Nouskaa ylös, armollinen prinsessa!» sanoi poika, ja prinsessa nousi.
»Katsokaa maailmaa ympärillänne, kuinka se on kaunis ja suuri. Siinä on
todella ihana elää!»

Prinsessa katsoi hänen loistaviin silmiinsä.

»Niin, on ihana elää», myönsi hän.

Silloin poika sulki prinsessan syliinsä, suuteli häntä ja pyysi häntä
vaimokseen. Ja prinsessa antoi hänelle kätensä, ja kuningas puolen
valtakuntaa, niin että oli sitä iloa yhdeksi kertaa. Mutta häiden
jälkeen kutsui poika isän kuninkaanlinnaan, ja siellä he sitten elivät,
kaikki yhdessä, ylen onnellisina päiviensä loppuun asti.




KUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR.


Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa.
Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen
puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui
komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara
hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja
surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan
ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva
Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut
kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas
etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan
tunkeutua.

Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken
elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi
eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi
aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti
hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli
leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki
yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi
pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin
kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä
Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä,
ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin
Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä
yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko
tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja
valkeus olevan häviämässä maan päältä.

Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti
asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä
elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan,
kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.

Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa.
Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan.
Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän
vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei
kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan
paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja
jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.

Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta
vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle.
Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi
Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti
vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan
saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa
Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta
jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli
Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle
turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli
Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän
tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai
pian sinne.

»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä
hänet jäähdytän.»

Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen
jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja
lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui
kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin
outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset
seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin
kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli
ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä
pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan,
pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.

Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa
ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän
maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin,
sitä vain on niin vaikea huomata.




SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.


Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä,
eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä
siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli
Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä
vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta
ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään
elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas
kuningas komeassa linnassansa.

Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin
jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se
kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja
seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti
kylille voita ja villoja myömään.

Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut
erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle
haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä
akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas
kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä
noita vain halusi.

Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa,
varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa
kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa
mitä milloinkin tarvitsi.

Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten
hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään.
Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta.
Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle
saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä
eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.

Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten
ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan
valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha,
että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen
noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen
korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili
itseksensä.

»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta
lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»

Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan
kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin
raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että
hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin.
Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine
mietteineen synkkään kuusikkoon.

Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti
lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla,
käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä
laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat
niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti
kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman
tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään
halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois
tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia
ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.

Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua
anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän
olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle
päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat
sääret vain vilkkuivat siinä menossa.

Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli
hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt
tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella.
Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan
hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä
rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti
ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista
taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan
seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun.
Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.

»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut
varikseksi?»

Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen
irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan
kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.

Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä
kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:

»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja
tuon Mansikin takaisin.»

»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan
noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»

Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän
myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos
tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.

Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille
aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi
pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja
Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja
sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi
työ sitä seuratessa.

Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen
korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen
Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla
silmillään.

»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön
lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»

»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa.
Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»

»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua.
Lennä siis vapauteesi!»

Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän
tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa,
koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»

»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille
koko jutun.

»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan!
Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa
sinut vaikkapa varikseksi.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada
takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää
rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme
ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon
sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»

»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan
noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä
voin neuvoillani auttaa teitä.»

No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan,
vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti
edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli
metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan
tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina
niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen
puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.

Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat
korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa
aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi
ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli
kotona.

Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä
tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen
nopein, hätäisin siiveniskuin.

»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia.
Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin,
heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!

Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti
suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.

»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani
noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen
taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan
palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni
äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»

Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään,
kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja
tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan
kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että
noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta
ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli
pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi
taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää
ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi
noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.

Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen
hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla
näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti
arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi —
jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan
arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut
sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.

Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti
lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä
Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia
lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se,
»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.

Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa
terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli
etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen
kaikki jäsenet taas olivat kotona.

Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan
luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin.
Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen
tarvinnut kärsiä puutetta.




SATU USKOSTA JA RAKKAUDESTA.


Suuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin
ettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid
oli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan
villit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat.

Sulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori
prinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä,
salaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä.

Harun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän
valtakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki
salaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta.
Sulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä.
Sulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät
valtakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed
Ali, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana.

Ilmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia,
jotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid
antoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja
muita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan
palannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään
löydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat
lähteneet häntä pelastamaan.

Harun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja
kaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan,
vaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui
huhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia
kulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se
mikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja.

Päättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa
etsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien,
yli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al
Rashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut
mukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina
tarpeellisen ravinnon ja yösijan.

Matka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja
täynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy
huulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut
päästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi
valtaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä
allaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä.

Kaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät
suuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään.
Mutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan
astui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen
tiukan, läpitunkevan katseensa.

»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa
pelastamaan.»

Äänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja.

»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija,
heitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!»

»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla,
mitä pojalla on sanottavaa.»

Ja sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti
kylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti
kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin
mietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat
visiirinsä.

»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään»,
virkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella
aikomuksesi?»

»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah.

»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat
epäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka
kukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää
se minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että
sinä kykenet prinsessaa pelastamaan.»

No, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän
sai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja
vastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata
keltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti
vaaralliselle retkelleen.

Hän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten
synkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot
asuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset
häntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä,
tupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa,
eivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot.

Sattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä,
kohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään
viivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä
välähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme
ryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus
vain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki
toinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka
kohotti miekkansa ja huusi:

»Nyt olet kuoleman oma!»

Mutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki,
ja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta
tämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin
huomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen,
valkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi
vienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän
olikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää
häntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja
hyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah
siis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi
sitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä.

Koko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen
suuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti
miellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä,
huomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä
tarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä:

»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman
korvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän
metsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.»

Abdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin.

»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi
koskaan kääntyä.»

»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä
siis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?»

Abdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut
prinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet.
Ja lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi
häntä kesken takaisin kääntymään.

»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa
puolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan
ole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken.
Katso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!»

»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut
syynä heidän epäonnistumiseensa.»

»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä
ole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa,
epäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan
itseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut
itsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka
mainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja
vastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät
he ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen
prinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet
valmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän
yrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa.
Sillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi
pelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi
vaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.»

»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon
auttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain
tahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten
menettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo
mahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.»

»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?»

»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija,
jotka hyvää tekevät.»

»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli
Abdullah. »Sano minulle, missä hän on!»

»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset
sinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani.
Prinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin
vallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä
aina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin
noitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.»

Niinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin
voimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän
taikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi
nuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin
matkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä
perille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa
lannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita
krokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen
tiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän
viimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja
jatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran
partaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie
lopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti
seuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan
ylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän
katseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle:

»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen
asti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen
valtakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan
ja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään
muuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.»

»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi
rohkeasti kuohuihin.

Odottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti
pinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä
kummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan
aikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta
vilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen
limaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti
arvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä
syystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli.

Niin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet
paikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä
silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein
heikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta
heti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän
jälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään
alkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin.

Tulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle.
Sen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon
säteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti
alkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli
kuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä
opastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä
päällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin
satuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän
viimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma
eteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä,
ettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah
ymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä.

»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti.

»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki
silmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi
hän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka
valtavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän
lensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman
aarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui
suuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui
ihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän
lähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui
pian.

Kun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen
siivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se
kuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin.

»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri
vangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen
minulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot
ennen häitä vapauttaa prinsessan.»

»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana.
»Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?»

»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain
uskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa
nyt vain minua!»

Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah
epäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa
muuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän
nyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi
hänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin.
Eipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä;
armotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta
eipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat
pakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen
syvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi
kunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin
suurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala
Vellamon väen keskuudessa.

Alkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren
keskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää
kiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän,
viheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu
prinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt.

Äkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja,
jotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet
kääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen
ikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut
huomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan.

»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä
enää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.»

Samassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei
kääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän
vain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin
hetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein
saapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa,
ettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta,
suuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen,
sulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista
suuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän
parilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta
kuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi.

Hän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain
lähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä
pistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän
piikkimuurin lävitse?

»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu
silloin heti.»

Silloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso!
Heti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta
ruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti
pääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän
vallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän
haudan yli ollut ainoatakaan siltaa.

»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä
mitään vallihautaa ole.»

Abdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän
vapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä,
mulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti,
mutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat
molempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka
kädessään sisälle linnaan.

Hän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla
verhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta
heti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti
molemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin
loitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään,
etteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua
vaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi:

»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän
sanoja?»

»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla
äänellä.

Tuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi
kasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan
Abdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää
välittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa.

Ylös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen
kerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin
painettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin
tuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen
sydämessään.

»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen
tullut sinua pelastamaan.»

Silloin prinsessa kohotti katseensa.

»Kuka sinä olet?» kysyi hän.

»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti.

»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti.
»Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan.
Luulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi
vapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän
sinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu
kupeellasi.»

»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme
pois tältä lumotulta saarelta!»

Silloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän
heittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan.

»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi»,
sanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit
vapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut
puolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.»

Eipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis
ja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen
kiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä
paljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista.

Oli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen
puolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan,
astuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren
meren.

Pitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin
Harun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto,
jolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä
tytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän
pelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti.

»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää
milloinkaan tule silmieni eteen.»

Prinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan.
Harun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä
kerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta
vaihtoehtoa ei ollut.

Tapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä
isänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla
asiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi
äkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi
kuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän
istui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei
juonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän
lupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin
henkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut
tietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan.

Ilmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan
— valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla
äänellään:

»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?»

Prinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei
pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi
vapisevin huulin:

»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!»

Ja lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan
takana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että
se saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille
henkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa
kuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta
tätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli
siellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti
lähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä
Abdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä
neuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset
seikat.

No, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki
hän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai
kerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat,
pilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt
takaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja
rohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena
piti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen
mielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian
hän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja
voitonvarmana matkaansa.

Ja niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui
päilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä
jalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään,
eikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä
kappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle:

»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee
sinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.»

Prinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta
niin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin
kaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa
yrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa,
koko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat
tehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut
uskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta
rohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain
istuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä
tänäkin päivänä.

Mutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan
pääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla
hapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan
Abdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa
virkosi Abdullah eloon entistä ehompana.

»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.»

»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt
sinua unestasi.»

Sitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi,
että nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen,
että Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani
Harun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi
silloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat
olivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että
sellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen
lintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa
kauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi
sinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi:

»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on
vielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada
onnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään
lepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella
kiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.»

Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois
Abdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan.
Mutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun,
niin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta
on lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun
paimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin
perivät suuren ja ihanan onnen.

Häneltä minäkin olen tämän sadun kuullut.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.