Lokkiluoto

By Jules Sandeau

The Project Gutenberg eBook of Lokkiluoto
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lokkiluoto

Author: Jules Sandeau

Translator: Samuli Suomalainen


        
Release date: March 8, 2026 [eBook #78145]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1903

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78145

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOKKILUOTO ***
language: Finnish




LOKKILUOTO

Kirj.

Jules Sandeau


Franskankielestä ["La roche aux mouettes"] suomensi

Samuli S.



Nuorten kirjoja N:o 4





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.




SISÄLTÖ:

    Esipuhe
 1. Pikku sairas
 2. Iloja ja suruja
 3. Elämä voitolla
 4. Vanhempain kesken
 5. Omin päin
 6. Lokkiluoto
 7. Karhujuttu
 8. Joonaan juttu
9. Tuomas I:n retket
10. Tambulinan kuningaskunta
11. Suoritus
12. Metsästys. Kalastus. Pujahdus
13. Huippua kohti
14. Missä he ovat?
15. Bibia
16. Epätoivo
17. Äidit
18. Kelpo merimies
19. Yksi puuttuu
20. Ihme
21. Pienet pyhiinvaeltajat
    Jälkipuhe
22. Tulo Parisiin
23. Kasvatus
24. Kutsumus




ESIPUHE

Veljeni pojalle Paulille


Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla,
Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala-
ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta
rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren
rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen
silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla
sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan
rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä
ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät
silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat
härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat
joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat
elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä
vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja
kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja,
jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä
siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo
niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä,
saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko
se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa
Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian
kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä
vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee
siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita
luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin
hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua
sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin
paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa,
silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja
katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni
näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa
anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini
juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren
rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella
niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi:
näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän
aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja
kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni
palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata.
Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua
ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama,
muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä
onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista
iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli
tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt,
ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle
jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla
laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs
sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja
herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi
lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet
ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse
valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan
mennyt.




1. PIKKU SAIRAS


Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla,
pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia
Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan
nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana
tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen,
oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo
kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto
hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin
vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle,
osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan
moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen
kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt
olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa
tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan,
on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin.
Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään
kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.

Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki
hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli,
niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan.
Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he
osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen
jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot
sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut
uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut
järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa,
rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan,
niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja
merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli
poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli
koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli
säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa
pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen
häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja
haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin
kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän
istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin
tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen,
juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään
päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun
poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin
äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet
auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi,
tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä
armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen
ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät
kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän
ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä
paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja
kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin
rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän
asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää
halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä
paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut
mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa
pidettävää.




2. ILOJA JA SURUJA


Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa
ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista
avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät
tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän
nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella
mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä
saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he
mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota
jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä
rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla,
osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa
jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori
aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs.
Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän
elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla
onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen
voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa.
Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet
elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa
kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet,
heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän
korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet
heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly
ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista.
Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä
poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri
nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.

Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa,
alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja
toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä
puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii
maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat
velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei
kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta
kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin
vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan,
ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa:
hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli
enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain
pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen
ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä
sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin
ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden
puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa
kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä.
Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan
tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan
saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt
muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän,
vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta,
mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä
ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli
vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut
ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään
mietiskelyyn.

— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi
ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.

— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.

— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän
kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun
hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina
ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole
häneltä neuvoa kysyneet.

— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.

— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa
häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen;
mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät
hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.

— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän
olisi toisessa päässä maailmata!

— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko
huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri,
josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en
vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää
tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse.
Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää
hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään
Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista
ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa
juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen
ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta
ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole
puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten
mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko
häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa.
Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko
tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.

Lääkäri läksi pois.

Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen
nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän
läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli
höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää
kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui
siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen
lapsensa hengestä.




3. ELÄMÄ VOITOLLA


Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa
siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen
maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui
muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut
salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili
hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta,
verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta,
joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia
valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille
auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut
minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin
sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas,
antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he
heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni
sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan
Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen
toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta
olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja
tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa
asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa,
tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat:
hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän
elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark
täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.

Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:

»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo,
ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän,
jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy,
ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän
kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin
tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä
nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on
liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä
hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä.
Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu
hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen;
sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä
nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet
kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö,
mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle,
— siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin
kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut
ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä
kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka
moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin
pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen
on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna
jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin
hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni,
päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi
ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis
kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen
päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset.
Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on
niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä
levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!... Ja aatteles! kaikesta tästä
nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»




4. VANHEMPAIN KESKEN


Haastelkoon meille rouva Henryn kynä.

Tässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan
vaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa
toimista ja vehkeistä.


Elok. 26 p

»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen
hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona.
Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole
olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen
huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala,
sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan
pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin
kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa,
hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä,
tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi
joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana
ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen;
samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen,
vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa.
Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy.
Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän
kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja
valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit,
niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen
sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan
kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen
mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin
meri tahtoisi ryöstää hänet minulta...

Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa
vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta
salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen
kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että
mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla
on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä.
Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako?
Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain
ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen;
ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi
luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua
valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni,
minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen
porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen
kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme,
bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla
kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä
Seinen virtaa.

Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa,
kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli
sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset
sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja
paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli
kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista!
Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen,
paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä
ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat,
kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin
lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva
Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen
virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa
valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet
himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin
tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin
maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt
pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo
näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät
nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»



Syyskuun 1 p.

»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on
arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.

Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille.
Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä
puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa
herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää
syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa
puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi
sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen
sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on
kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä
ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta
aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on
pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä
huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.]
Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli
Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.

Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma
kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen
ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan.
Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta
täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti
itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä
ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko
kasvisto, mitä tiellämme näimme.

Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.

Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin
ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta
suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt
Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä!
[Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa.
Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta,
rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan
nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja
puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt
mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi,
kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa
lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno
(Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala;
hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla
Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin,
nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin
hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä.
Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn
heinän suloista hajua.

Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi
vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää
hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät;
silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti
istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas
haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan
kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä
kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden,
johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän
hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo
raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.

— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua
vaivaa?

Hän pudisti vain ääneti päätään.

Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa
Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu.
Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen
oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut
kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli
sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa
mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena
siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta,
joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa
niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin,
että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin
katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin
tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.

— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko
takaisin Pouligueniin?

Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää
riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei
tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu
pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt
itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta
jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei
sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs
rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset
meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti
hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen
poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä
heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen
jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun
jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot,
ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on
jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla
hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän
tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»



Syyskuun 10 p.

»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin
Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin,
mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin
kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka
häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa
omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku
kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä
ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita
siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti
venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni,
Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle
ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei
ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään
ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää
riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä
asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme
siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me
palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.

Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine
vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen.
Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan
tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa
mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin
aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa
asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?...»

Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa
laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä
rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa
hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja.
[Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli
ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä
hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]

Markin kyhäys kuului näin

  »Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet
  meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä
  siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein
  hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on
  niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä
  ennätä muuta kuin syleillä sinua.

  Sinun Pikku Mark.

  P.S. Tämän laivan piirsin minä!»

Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin
onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä
vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat,
heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi,
ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on
Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän,
ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa
jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa
kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi
kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli
häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan,
että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee,
ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa
kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia
onnettomuuksia oli tulossa.




5. OMIN PÄIN


Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä
yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan
vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä,
suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi
pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka
olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita,
jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko
kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden
vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän
kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli
muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka
tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti
kylän luottamuksen.

Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin
hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen,
taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.

Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään
hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti
hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti;
raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin
olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.

Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.

Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli
hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.

Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan,
vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja
riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä
pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä
kohtasi.

Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies
veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli
tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla
sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan
ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä
valtamerta.

Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:

— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!

Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin
kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän
silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.

— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.

— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten
tämä tämmöinen on?

Ja siihen liittivät muut kuorossa:

— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!

Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut
kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.

— En minä... — jupisi hän vitkalleen.

— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas
lellipoikaa!

Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin
ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa
perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen
viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt
kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden
rikoskumppalin lisää.

Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että
ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä
hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on
hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla,
ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön.
Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä,
joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään
tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä
tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt
muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin
pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin
ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella
puolella.

Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!»
huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus
oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran,
jolla vene oli sidottu rantaan.

Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!

Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei
ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.

Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni,
nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani,
näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren
kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina
osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin
huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran
valtaan, joka vie pohjattomuuteen.

Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti
ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä
eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat
aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä
tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene,
niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas
kauemmas rannasta.

Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä.
Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana
siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä
taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja
vähenivät heidän takanansa.

Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat,
sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.

Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.

Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt
kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman
tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä
takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää
niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt
huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.

Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja
Jumala yksin voi kuulla heitä.

Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta
taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei
verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta
vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet
jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta
tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian
sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden
suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he
eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut
heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas
vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään
kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät
olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin
muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa.
Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua
kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja
näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä
yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin
aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli
paljastanut vedenpintaan.

Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he
nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat
päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.




6. LOKKILUOTO


Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä
luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä
jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen
huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät.
Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on
Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville
aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille,
heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin
ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.

Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä
kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne,
heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt
heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan,
että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin
lujaa.

Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän
käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.

Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli
välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten
jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.

Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana
paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä
hämärissä raakkuja ja simpukoita.

Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen
suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.

Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt
rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja
rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.

Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian
maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode
vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties
sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin
meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.

Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.

Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät
pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan,
tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja
kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja
kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin
puolet.

Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä;
hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada
neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin
pulissa.

— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla
lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä,
Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana.
Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs
Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää
jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä
nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; —
muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee
kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin,
nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa?
Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!

— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava
puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet
meidän kapteeni!

Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet
kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä.
Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren
murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä,
mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.

— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette
alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino
tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään.
Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau,
puhu sinä ensiksi.

— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee
ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan
meidät täältä.

— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.

— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.

— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä
vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.

Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.

— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison
kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa
nenäliinoja.

— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet
kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta
pippuria». Mitäs arvelet?

— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja
panna se puteliin ja viskata puteli mereen.

— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?

— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan
iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin
Pouligueniin.

— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta
tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka
meistä ensin tulee muiden syötäväksi.

Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa
ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut
sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin
ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän
vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin.
Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei
kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi
kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen
huutoja:

— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!

— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta
silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.

— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen
mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.

— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä.
Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia.
Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman
kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan
hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa
keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.

Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä
paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja
niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki
yksimielisiksi.

— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa.
Eläköön Mascaret!

Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi;
häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat
ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion
horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen
kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä
päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin
se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi
kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa,
kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti
naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa
Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion
kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman
linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee
hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.

— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että
meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän
ei ole sanonut, millä _keinoin_ sitä lähdetään.

— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.

— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan
sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos
hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä
kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka
annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.

— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.

— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas
taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?

Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä
tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt
veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.

— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö
konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio
meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea,
joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain
päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin
hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he
käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia
kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti
valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä
lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.

Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau,
Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä
ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.

Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä
edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.

Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!

Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota
hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat
ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen,
löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä
tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja
purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita
hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle
vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen
avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja
kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.

Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen
hauskuutta.

Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi
kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja
meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen
kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin
kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan
tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa
ja lopuksi ilahduttikin heitä.

Rovio kasvoi kasvamistaan.

Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään,
raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja
tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!

Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.

Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.

Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.

Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.

Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat
nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion
päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja
taivasta.

Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien
nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana
kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen
suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle
leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan
liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut
pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen.
Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät
majansa päällä, koleita huutoja päästellen.




7. KARHUJUTTU


Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä
pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen
kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat
vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka
tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas
joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan,
millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos
nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja
tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa
nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan.
Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka
hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen
olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän
oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi
myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän
tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta
sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä,
kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi
heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea,
joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan,
pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat
maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he
huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat
kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet
tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja
kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika
parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se
oli vasta alulla.

Legoff se taaskin rohkaisi heitä.

— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja
ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs
teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä
ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten
ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja
paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista
patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties
ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata
kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia
merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja
kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä
teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä
tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi
taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät
odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei
kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta
niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille
voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette
vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki
tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän
vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä
väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä
keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet;
koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.

— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.

— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.

— Tai hippasille, — esitti Macabiou.

— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin,
— niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.

— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.

— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja.
Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin
hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon,
mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa
muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.

Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla
ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut
taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja,
satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin
tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja,
joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat
suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.

Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä
kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti
kuvausvoimaa, kiihotti intoa.

— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka
pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.

— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin
pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan
haaksirikosta ja kuinka meidän vaari...

Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa
kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja
kilpasankari kellellään.

— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja
ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat
tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet
ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi
panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa...

— Mutta minusta nähden... — vastasi Pornichet pöyhistellen.

— Toisen vuoro! — huusi Legoff.

— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet,
heti paikalla!

— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.

— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.

— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.

— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.

— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä
tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein
Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut
istua, niinkuin muut ihmiset.

Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti
kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.

Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:

— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä
korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri,
että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii,
vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli
»Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi
kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle
Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa
apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin
lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat
hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas
kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään
viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet,
niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja
laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein
luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin
vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin
tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan
outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä
laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut
laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat
häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle
palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat
häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta
ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen,
että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä
ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut
mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä
— hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta
karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi
liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista
tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat
seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän
etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin
karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille
asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt
näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani
harvassa.

Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran
illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka
olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt
kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten
jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli
leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena.
Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli
sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri
ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi
markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa
nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau,
joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella».
Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin
komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja
päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen,
iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista
nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan
pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa
en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja
sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin,
kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin
jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin
tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän
arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä,
mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas
siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se
hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä
isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta
ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään
tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja.
Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina
seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista
enempää kuin ihmisiinkään.




8. JOONAAN JUTTU


Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa
taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla
siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli
tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou
se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle
tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia
juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä
välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa
asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti
kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet
lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka
epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion
tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja,
kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin
omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der
Neerejä tahi Isak van Ostadeja.

Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna
kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset
olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin
merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja
viimein päässeet niistä kunnialla.

Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin
salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka
uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin
oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu
päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt
vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina
Jambonneaun perheessä.

Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan
Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä
valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen
kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua
keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen
nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja
asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän
sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja
leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin
rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun
valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen
viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti
hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon
verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän
saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli
yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain
ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi
hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä
kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka
ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken
vastakohta se.

Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua,
niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku
Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.

Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se
täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi
miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia
makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja
karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse
Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen,
josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän
kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se
on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua
ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on
luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä,
siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain,
nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet
sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin.
Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille,
tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa.
Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa
koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa
Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä
on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen
kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän
yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi
pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa
voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista
filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen
kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi?
Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa
maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se
nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de
Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen
kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa:
»Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen
vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin
monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä
hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.

Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat
kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat
hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan
karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa
maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa
tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi
kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa
kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui
itse kilpatantereelle.

Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan
kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.

Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.

— Hiljaa, hiljaa!

Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.




9. TUOMAS I:N RETKET


— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari
vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina
purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren
saarelle.

— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita
ollut sinun suvussasi?

— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista
sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona»
purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä
on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle
ja pistävät hänet poskeensa.

— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan
ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni... kanni...

— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat
Perjantainkin syödä.

Legoff jatkoi:

— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella
teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä
huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä
läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin
olkilyhde.

— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi
palaa.

— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki
ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi
lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.

— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.

— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä
silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, —
rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta
ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei
ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja
tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas
Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa
korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa,
putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.

— Mikä onni! — arveli Macabiou.

— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain
merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja
Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi
sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru
ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen;
täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin
partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille
kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin
kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään
veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies
kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin
ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin
kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän
rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun
laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin
saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä,
syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen
kenkänsä.

— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.

— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään
ja joi vertansa.

— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän
kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä
armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin
luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt
keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.

— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau
hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!

— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.

— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään
tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella
kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli
laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari
päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja
nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu
joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi
toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä
pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään,
nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen
häntä.

Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä
hänet nyt perii.

On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista
päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on
oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua
ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että
Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta;
mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän
kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.

Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti
paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten
paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi,
kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan
maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan
sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut
mitään pahoja aikomuksia.

Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja
ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa.
Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen
pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta
palmunlehdillä.

Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit
päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja
hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi
luullut heidän taittavan niskansa.

Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä,
puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja
papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt
läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.

Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen
kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan
ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen,
jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.

Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään
ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista
toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.

»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset
rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö
tanssittiin ja laskettiin raketteja.

— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.

— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna
sanomalehdissä.

— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.

— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että
vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet
vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla
lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä
samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa
hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen
kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut
kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki
sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.

— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä
väkeä.

— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin
tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä,
niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen
isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.

— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa
sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa
meille loput Pouliguenissa.

— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut,
asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.

Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.




10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA


Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka
on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin
oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin
puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän
sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle
sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä
tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on
yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen
pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat
linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö
täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat
metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu
kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua
hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka
sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana,
välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.

— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika
kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.

— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.

— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.

— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.

Legoff jatkoi:

»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet
kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä
ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen
majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein
armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että
hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa.
Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan
otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä
huolta.

Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa
ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan
ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein
työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana
hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa.
Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka
ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä
ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.

Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka
lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin
Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan
samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei
ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen
vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti
keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin
katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät
hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa,
ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä
siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.

Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin,
ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin
itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen
puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella;
oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin
»Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen
kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään.
Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua
heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa
tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti
heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden
hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi
heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan
ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa
heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli
hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos
rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa
aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki
oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.

Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski
hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen
valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen
maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi
ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla
ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa
pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä
huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja
pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista?
Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa
korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja
omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa,
kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää
epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.

Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista
ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että
järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties
tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa,
varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen
majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi
ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä
kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään
Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja
kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä,
Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän
rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä,
hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen
majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää,
mistä tuolla sisässä riidellään.

— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt
parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.

Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.

— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat
häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.

— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne
ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja
herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen
siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan,
jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi
muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.

— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä,
niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.

— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi
nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä
lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras
keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä.
Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä
oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin
muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!

— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.

Ja yksi heistä arveli vielä.

— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu
meidän pienissä juhlissa.

— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa
hänet kannetaan pöytään?

— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti,
että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä
liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä
kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä
ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan
ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja
isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee
oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä,
ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman
palan.

Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.

— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. —
Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?

Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin
yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»

Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään
tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin
otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi
potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä
kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän
tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan
on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen
katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt
niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan
lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli
kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin
ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä
muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti
vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa
merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa
tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä...»

Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli
kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa,
jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen
olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa
kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa
juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou
näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta.
Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen
semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä
sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä
jutelmaansa.




11. SUORITUS


»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä
ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi
hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman
kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine
seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo
puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit
ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että
kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen.
Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin
kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat
he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan.
Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta,
jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet
kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet,
että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman
vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan
kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella
kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että
perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa
kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.

— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija,
tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä
piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän
valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut
suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa
unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.

— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa
perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset
alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa.
Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja
kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne
läsnäolo on välttämätön.

— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?

— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa
ottava koko saaren kansa...

— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme
ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla
äänellään.

— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista
minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan
pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen
olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas
Kvinkvina.

— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei
ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja
toiselta.

— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin
hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset,
mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja
voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas
urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani
katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin
pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin
ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät,
on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä
pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on
se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni
myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta
kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on
herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja.
Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni
Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä
syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä
ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä
kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua
siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua
sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän
isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen.
Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on
kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön
Tambulinan kansa!

Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat
villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä
kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat
neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä,
ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan
kumppaleilleen:

— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä
tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen.
Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään
vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi
vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella
ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut,
me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.

Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei
kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille
luulotellakaan.

— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan
uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi
liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt
juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa
juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa
juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään
käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki
kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne
saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu,
ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.

— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas
parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui,
mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.

— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka
on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen
hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on
muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa
tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu
yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen,
jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas
I:stä.

— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi...

— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää
meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta
ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta
suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös
ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä.
Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko,
Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta
näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden
ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin
minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen
löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi
todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne,
ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä
ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi
Isäksi.

— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista!
— huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen
ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon
iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä,
min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva
elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani,
lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon,
yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella
rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa
syödessämme.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan
on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa
Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette,
niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin
asti.

Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan,
jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko
astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen
perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä
häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään.
Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän
oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen
korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan
voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon
paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana,
että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta.
Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan
tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella,
mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa.
Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin
jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu
tyyneenä ja myhäillen.

— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi
kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa
kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi
sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain
herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen
vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni
oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En
koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä
puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta
ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa
ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan,
miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin
sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani.
Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin
kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä
veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta
en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni.
Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä,
olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen
portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä
hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle
kuin mikä lampaanlapa?

— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan
se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään.
— Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin
viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.

— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta,
se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit
syömään kuningastasi!

— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin
viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, —
minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta
kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?

Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi
päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä
saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin
lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun
asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin
rastiin.

Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne
Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan,
joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi,
ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen.
Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut
ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.
Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes
nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset
sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli
Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen
matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen,
— »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti
helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan
vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka
annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena
alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa
ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta
aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista;
mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti
korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti
melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi
heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo
läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään
voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi
kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä,
mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja.
Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut
vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja
nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»




12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS


»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja
luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka
aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen
makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä
kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen
ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas
mitä hän nyt näki?

Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja
aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä
toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi
paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten
ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä
ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon
nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin
pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista
laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi
pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka.
Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin
askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella.
puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään
esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan,
heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa
ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa.
Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja
aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.

Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat
tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan
kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois
ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen
raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa
tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle.
Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja
posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä
raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle
höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi,
ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se
ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet
pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella
hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi
käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin
varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen,
ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän
kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui
seuraava seikka:

Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa
mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että
alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on
edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan.
Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia,
onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan
ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio
luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit
Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei
hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti
hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten
otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se
oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä
ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.

Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt:
nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi
seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja
sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta
eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla
hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat,
ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä
menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä
kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole
milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän
harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi
puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi
suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne,
saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana,
noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin
vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän.
Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta
eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat
herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna.
Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan
niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen,
toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli
nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän
rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta
mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky
antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli
häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen
peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa;
valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä
kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin
ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi
onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen
ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen
peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli
saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin
peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään,
ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!

Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä
myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka
olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki,
herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä
päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli
äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse
ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen
kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä
vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta,
pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni
valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli
elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja
pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko
sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se
kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa,
milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo
kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan
kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi
kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta
notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin
vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi
ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan;
nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se,
pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli
uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen
nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun
tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!

Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan
keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti
he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo
saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä
syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä
kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli
verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen
karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat
valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet
kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle
haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan,
koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas
sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset
pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään,
suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä,
säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä
liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan
saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako
hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton
onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän
kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä
kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät
ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota
loiskahti mereen.

En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he
seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.

Mutta kaukana oli jo kuningas.

Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin
huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus
loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.

Se oli Amerikalainen priki.

Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle
heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon
ja istahti mukavasti märssykoriin.

Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan
lähitse.

Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut
auki.

Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.

— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.

Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin
olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:

— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!




XIII.

HUIPPUA KOHTI


Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla
tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta
äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää
ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren
pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin
kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta
joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen
kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä.
Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan
tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava,
ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan
kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat
kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa.
Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan
repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika
ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri,
jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan
tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä
myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä
ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon;
siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille.
Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton
päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli
Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut
köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren
pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.

— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin
hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä?
Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula
parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin
sua auttaa, sanoo sananlasku.

Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja
silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan
asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota
vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian
oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet,
huipulla Mark.

— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.

Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka
hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle
kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän
sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen
mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään
alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi
huuhteli jo heidän kantapäitään.

— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, —
sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!

Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja
mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin
ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa
hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa
katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta,
sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija
sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle
kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä
toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä,
joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän
kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki
jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni
siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni
jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia,
portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten,
omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina,
puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja,
ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä
muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä
oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren
välille!

Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän
tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten.
Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi
päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.

— Matkaan! huusi Legoff.

Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä
kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta
tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän
tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien
heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa
alla.

Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin
Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen
kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion
halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän
matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen
virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet,
pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa
ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja
jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he
liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin
jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen
enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä
osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa
uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni
sääriä kunkin selkään.

— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko
mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille
tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita
merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä
koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja
uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän
sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin
ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten
kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat
ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja
munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar
vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? —
Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet,
mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen!
Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.

Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa,
uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla
ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään.
Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa
paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin
hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla,
eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina,
peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää
jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen
tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin,
jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä
he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka
ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan,
sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei
ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion
väliin.

— Tule tänne, Legoff, tule tänne!

Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli
silloin heidän viimeinenkin toivonsa.

— Legoff! Legoff!

Ei kuulu vastausta.

Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas?
Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?

— Missä sinä olet, Legoff, missä?

Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he
hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän
jalkoihinsa.

— Legoff! Legoff!

Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin
hiekkajyvät.

— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.

Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten!
Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta
heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni
jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten,
oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä
kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut
ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka
oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.

Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan
heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa.
He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat
viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso
kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille
poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle.
Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet.
Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla
kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri
ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat
näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas,
öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä
turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään,
ja kuolema läheni sen mukana.

— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu
minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut
teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!

Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.

— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista.
Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki
pelastaaksesi meitä.

Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa,
itkien ja nyyhkien.

— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; —
miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan
sinua yllytimme.

— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän
päästin veneen rannasta.

Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat
voisivat kuulla heitä:

— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe
lapsianne!

Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat
poloiset jälleen:

— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!

Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien
alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:

— Polvillenne, pojat!

Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin
heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet
jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu
noustessaan.

»Isä meidän, joka olet taivaissa...»

Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:

— Amen!

— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.

Ja hän kävi polvilleen.

Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän
kasvoillensa.




14. MISSÄ HE OVAT?


Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös
Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä,
jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä
vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut
säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos
metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt,
päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle.
Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt
joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin
ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen
kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin
valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.

Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen
kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan
lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa;
äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten
huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he
arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa,
että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon
suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat
ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit
höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista:
tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka
näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin
liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin
vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla,
huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin
tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi!
Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat
meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden
markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa
he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla
hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.

Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi
valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen
pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille.
Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan.
Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä
odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä
pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä
hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia
poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon
johdattaja, kuulla kunniansa!

Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea
kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus;
vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti
ristinmerkin.

— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se
tietää pahaa!




15. BIBIA


Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?

Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.

Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli
hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin?
Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian
nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?

Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.

Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi
ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta
vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan.
Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen,
kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan.
Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut
aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka
tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut
huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret,
jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta —
kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai
surkuttelemista.

Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli
hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi
olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin
paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan
milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut
häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut
maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi
vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista.
Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa
tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla,
kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla,
joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän
pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan
työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa;
ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja
nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen
itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän
noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin
ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi
puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa,
ryysyistä olentoa.

Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta
samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään.
Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon
äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan,
kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään,
kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä
rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta
mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja
suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin
viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha
sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia
oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa
kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä
henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa
kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän
suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei
olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä
poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti
rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki
kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia
kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan,
kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden
ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän
nauroi heidän kärsimyksilleen.

Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän
poloisen kohtalossa.

Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista
viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa
miestä.

Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä
kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan
kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin
solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se
useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen
käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi
köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian
tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui
jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista,
siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa,
oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen
vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.

Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli
Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua
valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli
rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle
likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet
tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä
vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi
hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi
kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen
viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi
kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki
yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen
toimissaan.

Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin,
kauniin, hedelmällisin opetus.

Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset
härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa
kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä,
joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan
muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen,
ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä
sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean
kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!"
ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä
ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä
hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla,
kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain,
pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä
viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi
hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta
huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.

Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta
eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua,
joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään.
Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana,
sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin
kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse,
nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa
oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut
sinne tänne.

Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön,
jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen —
se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää
hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli.
Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.

Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat
ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he
vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut
silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata
ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle
kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä
hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja
pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.

Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä
hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru,
joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan
huuto keskellä yön hiljaisuutta?

Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa
peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.

Ja kumminkin oli Bibia nauranut!

Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko
hukkuneet tai surman suussa!

Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut
näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla.
Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa
heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet
tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla.
He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita:
kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia
maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen,
apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka
osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei
heistä ollut kuulunut mitään.

Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja
— ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata,
minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen
tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna
ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä
niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.

Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi
niistä puuttui.

Lapset olivat merellä!




16. EPÄTOIVO


Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla
nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin
kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet,
joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen
rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja
rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden
tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki
sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla
itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin,
uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta
Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen
takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä,
jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi
heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi
peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja,
jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen
merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt
on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat
koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta,
joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua
perikatoon.

Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan
sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen.
Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen:
ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty
kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat
rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.

Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä
käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki
varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli
ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän
pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut
suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja
hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.

Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta
valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen
vihaa.

— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö!
Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä
hyljää!

Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:

— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen,
mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun
maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen
on kylmä; hän oli kesävaatteissa.

Miehille hän puhui

— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän
luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä
kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.

Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.

Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne,
kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka
samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva
Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi
puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.

— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?... Pikku Mark... muistathan, tuo
pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla... se, jolla on
niin kauniit, siniset silmät... se, joka aina juoksi sun luoksesi jo
kaukaa, kun vaan huomasi sinut... muistathan?... hän, joka oli mukanasi
kalaretkillä!... Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on
heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse,
Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen
on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota
shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan
sua, sitten pidän huolta sinusta.

Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.

Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.

— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen
hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni
muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark
poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin
oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti
sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi.
Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn
sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa!
Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene
pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.

Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti
nyyhkimään.

Bibia ei nauranut enää.

Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle
ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen
käsivarrelleen shaalia.




17. ÄIDIT


Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut
enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä,
takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet
pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne,
toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet
parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri
ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa
väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa.
Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt
tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan
tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään
kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen,
vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen
uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä,
kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi
luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.

— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen.
— Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette
kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme
ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa
meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme:
tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään
rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä
ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme,
elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te,
poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut
sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän
luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä,
ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä
mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä
saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan
huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te
läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli
ohjasikaan teidät tänne?

Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai
hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea
toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään
paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo;
vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin
kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa
luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi
heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki
tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.

Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa
sekin raukesi tyhjiin.




18. KELPO MERIMIES


Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea
kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät
kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot
ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse
olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä
rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika,
oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten
tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen
merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut
maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää
toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff
sen yksin voi keksiä.

— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa
ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin
voit ne tuoda meille takaisin!

Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.

— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä
vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne
teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä
minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot!
Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn
levolle sitten.

— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on
illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun
on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei
ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.

— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen
lurjuksen kynsiini, niin!... Senkin hylyt!... Tuli ja leimaus!

Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä
sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen
vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä
saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?

— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa
liepeisin.

— Pelasta... hyvä on sanoa niin... Vielä kerran kysyn teiltä, mistä
minä ne nyt otan!

— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän
rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet
saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle,
sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?

— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen
häntä kädestä.

— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan
silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan
päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän
jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan
kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon
kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau,
Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista,
mitään merkkiä?

— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon
laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen
tapaista siellä luodolla päin.

— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka
vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!

— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se
tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.

— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää!
Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan?
Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis
enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen
apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat
lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se
vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!

Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.

— Kas niin, arvasinhan sen!... Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen
veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä
vasta päivä on!

— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se
teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen
hattua haittaa!

Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen
asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.

Mutta äkkiä hän muutti äänensä:

— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää,
sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta
paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle
kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta
kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa
tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta!
Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin
kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat
pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä
laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!

— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?

— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat
mukanaan. Siinä koko juttu... elleihän vaan tuo minun poikani, se
lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon
kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.

Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti
Legoffin äiti vakaumuksella.

— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle...

— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän
nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.

— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle
paltaalle...

— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi
eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.

— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.

— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on
viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat
siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä... He huutavat apua... Jo
tullaan, rakkaat, jo tullaan!


— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou,
Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole
helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos
vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat
koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja
vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori,
rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.

Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli
astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.

— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja
vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni
teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin
kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta
kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan.
Saanko minä tulla mukaan?

— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun,
luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne,
niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan
kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne
takaisin.

Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti
purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.




19. YKSI PUUTTUU


Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä
huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet
eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus
olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat
nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun
saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli
jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat
ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole
vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne;
toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin
vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut
väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle
asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin
omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin
varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut
sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa
toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt
uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla
poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".

Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten
puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista.
Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin
kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan
käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän
yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli
rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen
viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne,
niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä,
naarmuissa, haavoissa.

Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän
istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti,
niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen
noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi
Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn,
Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry
pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi
ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut
tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään
silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka!
Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin
mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.

Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt
Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän
rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta.
Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli
päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan
ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön
inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan
osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli
kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä.
Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli
siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä
näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan!
Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi,
aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.

Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan
kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä,
valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus
läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee
tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko?
Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity,
nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa
aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien
ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei
sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun
alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja
itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka
heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen
odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus
kajahti taivasta kohti.

— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?

— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.

Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos,
sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä!
Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä.
Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo
veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen
ilonkyynelillä armaansa kasvoja.

— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja
ruveten jo epäilemään.

Ei kuulunut vastausta!

Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta
Markin vuoroa ei tullut.

— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa,
puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni
panneet?

Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.

Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä
silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.

— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!

Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.

Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana
purjekasalle.

Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi
koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla
syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi
vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien
puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän
kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi
oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden
tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään.
Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä
lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat
kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin
hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä
oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat,
paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten
ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua
he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja
valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä,
oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki
pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei
Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut
hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän
löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.

— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka
kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut
tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.

— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua
totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.

Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä
vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka
oli tunnottomana kannettu.




20. IHME


Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä
hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki
kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt,
mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut,
satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli
pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen
majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna,
heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään
vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain
todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan,
ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon
emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen
tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti
rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin
katkeralle tuskalle.

Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä
enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa
kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen
silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi
tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä
hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt
viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois,
ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.

— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan
kuulla.

Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli
halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä
muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka
silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.

— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki
ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin,
pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni
jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein.
Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi
lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän
viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin.
Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman
vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän
sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan,
hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman
päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme
murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei,
pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla
niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.

Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin
pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa
laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.

— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun
vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle
siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa
pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri
houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi
pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!

Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä,
ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.

— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki
kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä
häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä
paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä
heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se
on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki
kolme.

Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet,
jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän
kuin kauniit sanat.

— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän
elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen
ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen
laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi
siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala
ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa
sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on
vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette
kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin
tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.

— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä.
Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan
hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen... Mutta mitä sanoisin
hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene
ajattelemaan.

Hän haki kirjoitusneuvoja.

Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje,
joka oli tullut postissa jo eilen illalla.

Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.

Se kuului näin:

  Parisi, syyskuun 14 p.

  »En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole
  elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot,
  tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä
  rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni
  kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat
  käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen
  maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.

  H.»

— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut
pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin
kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole
lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli
jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa
hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua
sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää
tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen!
Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori,
te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että
minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme,
toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka
olemme kadottaneet.

Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta
samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.

Guéranden postivaunut tulivat.

Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut
lattiaan.

Vaunut pysähtyivät.

Kuului askeleita portailta.

Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.

Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.

Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.

Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.

— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.

Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.

— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee
teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt... itseänne varten...
häntä varten!

Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein
kasvoin.

— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.

— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.

— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet
auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.

Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali
liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan,
sanoen:

— Hyvää päivää, isä kulta!




21. PIENET PYHIINVAELTAJAT


Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän.
Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin
aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut.
Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen
ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva
Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin
vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua
akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta
kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.

Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen
poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli
antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä
pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt,
rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo,
mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.

Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään
lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.

Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:

Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki.
Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut
koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli
ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut
Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna,
puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä
olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti
heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen
sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille
pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän
oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin
kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta
sylissään.

Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo
mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset
ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen,
kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä
oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta.
Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan
vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt
tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia
juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut
sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen
kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin
saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken:
tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen
pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva
Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt
enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.

— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.

Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen
suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni
tiehensä.

Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut
liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa
juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset
kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti
läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus
kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon.
Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa
ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra
ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa
kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja
pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla
oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja
joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin
omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa
ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät
nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra
virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut.
Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja
juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen
perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen
puheen:

»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja
Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet
toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne
edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä
teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät
murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat
kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden
kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi.
Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää
armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta,
lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».

Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa.
Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli
katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia
pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta
hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana
siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin
kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa,
neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti
toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin
alalla olla johtajana.

Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä
muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko
Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti
taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi,
ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas
I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren
sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12
vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan
jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle?
Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa
hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi
ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii
hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta
puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon
Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin
viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi
varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän
väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin.
Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi
vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva
Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka
kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan
Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta,
katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen
näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa
elämässään.





JÄLKIPUHE




22. TULO PARIISIIN


Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän
saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku
Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni,
kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä
hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä
odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä
seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme
rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi:
isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen
puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.

Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja
riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät
matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa
he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin
jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon,
Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He
tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden
luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa
hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla.
Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut
miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen
pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti
kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry
oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin;
mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi:
hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo
ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon
laskevan sydämelleen.

— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu,
hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät
tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin
ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu
kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko.
Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit
konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi
uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.

Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta
kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja
bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät
hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin!
Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän
piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti
hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät
yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin
kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki
nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen
mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin
nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi
luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi
hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto
tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä,
tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla,
joka kauhistutti rouva Henryä.

— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä
jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen
illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff
ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun
kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi
kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä
tuollaisella tavalla.

Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin,
eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.

Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He
läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark
oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa
samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry
puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle
hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät
päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja
kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä
komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo
jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat
vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain
kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka
mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen
lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat
yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia
ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä
aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he
olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä
silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat
käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen
iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa
huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa.
Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on
matkoilla.

Rouva Henry vitkasteli kumminkin.

— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne
vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin
herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan
tahtovat sitä katsella.

— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan
meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.

Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa.
Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran
kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja
metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista
kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset
olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät
olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin
sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa
mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä
johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin
ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut
olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä
Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont
Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa
Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva!
Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli
lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi
sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon
sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän
kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja
puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:

— Rouva, pöytä on katettu.

Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti
mieheensä. Tämä myhäili vain.

— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet
omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut
odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana
Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi
alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada
se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on
täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar.
Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja
minulla onkin ankara ruokahalu.

Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa,
jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!




23. KASVATUS


Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen
talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä,
kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät
käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja
älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että
ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja
sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella
noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä
koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän
nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat
ennen itkettyjä kyyneleitänsä.

Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä
ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä;
metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat
hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle
kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka
emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli
liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian
jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin
ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa
minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta,
niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan
ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä
saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi,
läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he
söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät
olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä
onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti
talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa
Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää
puolta sielläkin.

Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa
huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä
kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut
hänen puhua loppuun.

— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi.
Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet
tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine
on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta
olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä
puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku
vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä;
mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin
äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa
lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä
haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden?
Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä.
Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä.
Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää
ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin
valmistuneena.

Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa
maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt
valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan
rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole
milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa.
Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta
muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta.
Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat
heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat
tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan
edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät
apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain
varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen
ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas
yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin
kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.

Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä,
vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on
ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa
oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen;
helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan
nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän
kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen
rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa
kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä
ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet
hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen.
Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta
hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa
rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla
hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin
metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla,
usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje,
kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja
näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä.
Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli
Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne.
Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne
seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin
helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään
halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin
oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea
yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi
sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu
Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen
talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset
ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen
sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka!
Bibia parka!

Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi
Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen
muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.

Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa
loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa,
mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen
tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että
hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille.
Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat
kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis
jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli
heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön
luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan.
Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin.
Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina
luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut
tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä
vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja
Tambulinan saaresta.




24. KUTSUMUS


Niinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry
nyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta
kuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat
kernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa
huostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät
suinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat
sitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin
esimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori,
jossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi
arvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden
oli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet
antaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän
tahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään
erityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää
arvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen
vastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat
salaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän
unelmistansa. Ja mikä heräjäminen!

Mark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa.
Hän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen
siellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman
hellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli
heidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa
hän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun
ensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen,
mutta turhaan.

— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa?
Toisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle
sydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.

Mark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän
painoi salaisuutensa takaisin sydämeen.

Vanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen
tulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana,
päivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui
ajatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.

— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan
olla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista
asioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani;
siinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset,
mieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä
alkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen
valinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata
koskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua
vähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin?
Mihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?

Isä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä
tarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita
tieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:

— Ei, isä, ei se mua miellytä.

— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään
sellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen
ymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa
vähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun
vastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?

— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä,
jota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin... jollen tuntisi omituista
halua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.

Rouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli,
joka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen
ahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.

Herra Henry oli kummastunut.

— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin
miksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet,
ilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet
vallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha,
niinkuin sinäkin.

Mark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä
käsiinsä. — Hän itki.

Rouva Henry oli kalman vaalea.

Voi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!

— Merelle! — toisti isä kauhistuen.

— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!

— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet
ovat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja
kumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä
kotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano,
mitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei
meillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää
meidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!

Kauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.

Mark nousi viimein ylös.

Hän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa
vastaan sanoi:

Älä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä
tunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa
teitä.

Asia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.

Mark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä
rauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry
tutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle
tosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen
uhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan
hellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen
onnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet
hämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen
nuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton
velvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain
tehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli
nähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret
se oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa.
Lähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja
iloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan
pakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja
joka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät,
kasvot kalpeammat entistänsä.

Sillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän
luokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut
ystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta
sydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:

— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne.
Asia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on
antanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä
alakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin.
Syyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on,
arvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut
nuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa
liikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen
ohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu
on, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota
on mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen
heltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin
vilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se
on jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa
miettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos
vastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen
ja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä
olemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy
vastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule
siinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän
kyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin
kuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen,
joka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin,
että useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten
keskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata
kutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta,
mutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva
tulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne
raikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla,
tuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä
yhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen,
laimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen
jalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään-
omaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon
aikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä,
armaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse
merimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin
sekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta
siihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa.
Tutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan
vaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.

Samana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin
rakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark
merikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien
keskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti
vastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain
itsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä
vuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta
muutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys,
ahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.

Kuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva
päivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia;
ei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat
kiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin
vielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark
suoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä
kahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään
häiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä
päivässä, tenhovoimalla.

Ja nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat
vanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen
kotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei
ole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa
sinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin
heitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja
mieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt
keveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla
ja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu
palvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa
millaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja
uskollisuuttaan.

Ja rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin
pelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän
lapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.

Sèvres, 31 p. maaliskuuta 1870.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOKKILUOTO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.