Kun meri antoi omansa takaisin

By Gabriel Sanden

The Project Gutenberg eBook of Kun meri antoi omansa takaisin
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun meri antoi omansa takaisin

Author: Gabriel Sanden

Translator: Helmi Krohn


        
Release date: March 8, 2026 [eBook #78146]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78146

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN MERI ANTOI OMANSA TAKAISIN ***
language: Finnish




KUN MERI ANTOI OMANSA TAKAISIN

Kirj.

Gabriel Sanden


Suomentanut

Helmi Krohn





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.




I.


— Upota, sanoitteko upota, herra, pisti pieni, kuiva englantilainen
puheen väliin. Hän oli hermostuneen vilkas verrattuna useimpiin
maanmiehiinsä ja hätkähti joka kerta, kun hän sanoi jotakin. — Ei pidä
koskaan maalata pirua seinälle.

— Upota — loruja! sanoi kalpeanlihava amerikkalainen, joka istui
mukavasti nojautuneena tuolissaan, jalat uunin ristikolla. Hänen
huomattavin ominaisuutensa oli huolimaton velttous, mikä ilmeni myöskin
hänen puheestaan... Saattoi huomata, että hän oli politikoitsija ja
tottunut saamaan maksua joka sanastaan. — Loruja. Tämä laiva ei voi
upota — _sen on aivan mahdoton upota_, hyvät herrat. Me olemme täällä
yhtä hyvässä turvassa kuin kuivalla maalla.

— Myönnetään, hymyili kaljupäinen irlantilainen. — Ainakin yhtä hyvässä
turvassa kuin New-Yorkissa. Kuinka monta tuhatta henkeä kuolikaan
tapaturmaisesti viime vuonna New-Yorkin kaduilla? Luin siitä vastikään
sanomalehdissä, mutta olen unohtanut.

Istuttiin tupakkasalongissa ryhmittäin ja juteltiin päivällisen
jälkeen. Kamiinissa paloi tuli, ja herrat olivat ryhmittyneet sen
ympärille. Sikaarien savu leijaili sinisenä pilvenä katossa, valaistus
oli silmiähäikäisevä suuressa huoneessa, ja jolleivät jättiläislaivan
voimakkaat koneet, ikäänkuin valtasuonen iskut, olisi värähyttäneet
suunnatonta runkoa, hiljaa kilistelleet pöydällä olevia laseja sekä
kruunujen kristalleja, olisi voinut luulla olevansa jossakin komeassa
klubissa Piccadillyn tai Fifth Avenuen varrella. Ympäröivä komeus sekä
säännöllinen, ikäänkuin pumpuliin kiedottu tykyttävä ääni vaikutti
unettavasti matkustajiin; ja kun tanssisalista kuului silloin tällöin
joitakin yksityisiä hiveleviä soiton tahteja, tuntuivat ne ikäänkuin
kehtolaululta. Keskustelu sujuikin hiljaisesti. Ei kukaan huolinut olla
älykäs näin heti päivällisen jälkeen; ihmiset puoleksi torkkuivat,
imivät sikarejaan ja sanoivat silloin tällöin sanan kohteliaisuudesta
matkatovereilleen, näille vieraille ihmisille, jotka valtamerenmatka
oli tuominnut muutamaksi päiväksi yhteen ja jotka, niin pian kuin
he pääsivät maihin, hajaantuivat joka ilman suuntaan tapaamatta
koskaan enää toisiaan tässä maailmassa. Monet istuivat yksinäänkin,
velttoina, uneliaina. Ensi päivinä laivan lähdettyä Southamptonista,
oli vielä ollut jotakin uutta nähtävänä. »Titanic», maailman suurin
ja kallisarvoisin höyrylaiva oli ensimäisellä matkallaan, siitä piti
tulla oikea rekordimatka, ja laivassa oli paljonkin nähtävää. Mutta
parin päivän kuluttua oli kaikki tämä uusikin, jonka piti hämmästyttää
maailmaa, muuttunut vanhaksi ensimäisen luokan pohatoille, ja nyt
sitä vain haukoteltiin toistensa seurassa. Laivassa oli koko joukko
kuuluisuuksia sekä vanhasta että uudesta maailmasta — kauneudestaan tai
rikkaudestaan tai skandaaleistaan kuuluisia naisia, monimiljonäärejä,
joiden nimet kilahtelivat rahaa ja joita ikuisesti ympäröi ikäänkuin
kultainen sädekehä, englantilaisia ylimyksiä, amerikkalaisia
trustimagnaatteja, ja joukossa joitakin persoonallisuuksia, joiden
kuuluisuus johtui muustakin kuin rahasta tai arvonimistä: kuuluisa
taiteilija, tunnettu kirjailija, maailmantuttu sanomalehtimies. Sanalla
sanoen valiojoukko, kahden maanosan hienoin matkailijaseura, jossa
yksityiset henkilöt loistivat kuin auringot monine kiertotähtineen.
Kamiinin ympärille kerääntyneen ryhmän keskipisteenä ei ollut
hermostunut englantilainen, joskin hän matkailijana oli saavuttanut
maailmanrekordin ja kiersi nyt viidettä kertaa maailman ympäri, ei
myöskään amerikkalainen politikoitsija, vaan valkopartainen, lempeä
vanha herra, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta pisti esiin kaksi
ystävällistä silmää. Hän oli selaillut erästä aikakauslehteä ja
kuunnellut puhetta puolella korvalla. Nyt hän nosti silmänsä lehdestä:

— Minä puolestani olen aina levollisempi valtamerellä kuin Lontoossa,
sanoi hän. Kitty, pieni henkeni, on jo aikoja sitten ennustanut
minulle, miten minä tulen kuolemaan — ja sen minä vain voin vakuuttaa
teille, ettei se tapahdu merellä. Minulla on sitä paitsi vielä paljon
koettavaa sitä ennen, sanoi hän täysin rauhallisena.

Hän saattoi varsin hyvin edellyttää, että kuuntelijat tunsivat
»Kittyn, hänen pienen henkensä», sillä kuuluisan sanomalehtimiehen
spiritistisistä kokemuksista kertoivat kaikki maailman sanomalehdet,
ja useamman kerran oli pikku Kitty hennolla henkisormellaan ohjannut
maailmanpolitiikan lankoja. Ei kukaan seurassa hymyillytkään tälle
väitteelle, miten naiivilta se kuuluikin ukon suussa.

Hetken kuluttua sanoi joku:

— Missähän me nyt oikein olemme?

— Luultavasti Cap Racen tienoilla, vastasi eräs herroista.

— Cap Race, sanoi hermostunut englantilainen ja suoristi selkäänsä.
Se on kriitillinen kohta! Baedekerittäkin teidän, että se on meren
hautausmaa — vaarallisin kohta koko pohjoisosassa Atlantia.

Ja kenenkään kehottamatta hän alkoi kertoa niistä vaaroista, jotka
uhkaavat laivoja täällä Newfoundlandin itäisimmässä kärjessä: usvista,
vedenalaisista kareista, jäävuorista, koillismyrskyistä, jyrkistä
rannoista, salakavalista virroista... Ja hän mainitsi joukon laivoja,
jotka täällä olivat haaksirikkoutuneet. Se oli tuskallisen pitkä lista.

Yksin irlantilainenkin kävi vakavaksi. Hetken aikaa kuului vain
koneitten jyskettä ja keskustelun mutinaa huoneen muista osista. Äkkiä
sanoi politikoitsija:

— Noiden onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan pilata meidän
mielialaamme. Ensiksikään ei tämä laiva voi upota; ajatelkaahan vain
kaksinkertaisia pohjia, vedenpitäviä laipioita, j.n.e. Toiseksi ei
jäävuorien aika vielä ole. Kolmanneksi on ilma selkeä eikä tuule...

— Ja neljänneksi meillä on yhtiön johtaja matkassa, puuttui
irlantilainen puheeseen. Hän osoitti solakkaa, viiksiniekka-herraa,
joka loikoili nojatuolissa vähän matkan päässä heistä. — Sehän on
suurin varmuus.

— Haaksirikoista puhuttaessa, sanoi eräs herra, joka tähän mennessä
ei ollut ottanut osaa keskusteluun, niin onhan täällä mr Patterson
Chicagosta, joka oli mukana »Norjan» haaksirikossa kahdeksan vuotta
sitten. Hän luullakseni osaisi kertoa.

Mr Patterson Chicagosta oli pitkä, vaaleaverinen herra, skandinaavi
synnyltänsä. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta
hän näytti vanhemmalta. Tukka oli jo ohut otsalahdelmistaan, katse
silmälasien takana tuntui pingoittuneelta ja samalla kuitenkin
terävältä, niinkuin ihmisellä, joka on painiskellut kohtalonsa kanssa
ja joka näkee edessään vielä monia vaikeuksia ja vaaroja. Mutta että
hänellä oli tahdonlujuutta kylliksi voidakseen voittaa ne, kävi koko
hänen olennostaan ilmi. Suun ympärillä oli tarmokas, luja piirre,
ja leuka oli voimakas. Tuntui siltä kuin mies olisi ollut karaistua
terästä.

— Ei siinä ole mitään kerrottavaa, sanoi hän vaatimattomasti. Jouduin
sattumalta veneeseen, jonka eräs englantilainen pelasti lähellä St.
Kilda-saarta. Suurimman osan aikaa olin tiedottomana, niin etten koko
jutusta tiedä muuta kuin mitä myöhemmin kuulin.

— Onko mr Patterson norjalainen synnyltään? kysyi joku.

— En, suomalainen.

— Oletteko kauan oleskellut Amerikassa?

— Elokuussa kahdeksan vuotta. Olin ensi matkallani haaksirikon
tapahtuessa.

— Mr Patterson on insinöörifirman Patterson & Kumpp. johtaja, sanoi
samainen herra, joka ensiksi oli kääntynyt hänen puoleensa. — Kaikki
teknikot tuntevat Pattersonin auttomaattisen kytkimen ja Pattersonin
kuulalaakerin. Ja niinkuin kai tiedätte, tämä firma ensimäisenä osoitti
Andien sähkösäteilyn olemassa-olon. Mr Patterson parhaillaan kokeilee
tämän säteilyn käyttämistä teollisuuden hyväksi — luin siitä vastikään
teknillisestä aikakauskirjasta.

Keskustelu siirtyi nyt teknillisiin kysymyksiin. Puheltiin niin kauan
niistä luonnonrikkauksista, joita Amerikan vuorissa ja virroissa ja
järvissä oli yhä käyttämättöminä, niin itsepä preerioillakin, jotta
myöhäinen ilta oli jo käsissä, kun seura hajaantui hytteihinsä.
Käytävässä he kohtasivat kaikkien suosiman kapteenin ja hänen kanssaan
vaihdettiin muutamia leikillisiä sanoja.

— Muistakaa, että me olemme Cap Racen kohdalla, kapteeni, huudahti
englantilainen, joka oli jo puolittain hissin oven sisäpuolella. Minä
en halua vähääkään vaihtaa mukavaa vuodettani märkään makuusijaan
mustekalojen ja muiden senkaltaisten hirviöiden parissa pari mailia
merenpinnan alapuolella.

— Siinä tapauksessa me tekisimme seuraa toisillemme, mr Cunningham,
myhäili kapteeni Smith, ja sehän on jonkunmoinen lohdutus, vai kuinka?
Mutta voitte olla huoleti, lisäsi hän astuen kannelle johtavia portaita
ylös, minä en ensi kertaa ohjaa laivaa tällä reitillä.

Se, joka tarkasteli merellä harmaantunutta karhua, saattoi huomata,
että hänen leikkisä äänensävynsä ei pitänyt yhtä hänen ulkomuotonsa
kanssa. Huolestunut varjo levisi hänen parrakkaille kasvoilleen. Sillä
hän oli vastikään vastaanottanut langattoman sähkösanoman, jossa häntä
varotettiin jäävuorilta.

Sinä yönä »Titanic» upposi.




II.


Henry Patterson ei ollut vielä nukahtanut, kun yhteentörmäys tapahtui,
etupäässä siksi, että häntä oli häirinnyt hänen hyttitoverinsa,
pitkäjalkainen, juttelias skotlantilainen, joka oli jokseenkin yhtä
vanha kuin Patterson, mutta yhtä arkailematon ja tunkeileva kuin toinen
oli hienotunteinen ja arka. Hänen nimensä oli Douglas, ja hetken aikaa
hän oli seikkaperäisesti kertonut Pattersonille jalkapallopelistä,
jota hän juuri oli pelannut kannella sähkövalossa. Patterson, joka ei
koskaan ollut pelannut jalkapallopeliä, osoitti selvästi, ettei hän
ollut siitä vähääkään huvitettu, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa
ja haukotuksensa eivät häirinneet toista vähääkään. Kädet taskuissa,
hajareisin hän seisoi keskellä tilavaa hyttiä ja kesken puhettaan
puhalsi sauhuja piipustaan, vaikka polttaminen oli hytissä kiellettyä.
Kun laiva tärähti, keskeytti hän kertomuksensa ja otti piipun suustaan.

— Tunsitteko jotakin? kysyi hän alentaen vaistomaisesti ääntään.

— En, mitä sitten? Patterson, joka makasi vuoteessaan, ei ollut
huomannut laivan vähäistä tärähdystä eikä hiljaista rasahtelua, joka
oli alkuna maailman kauheimpaan merionnettomuuteen. Mutta hetken
kuluttua hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja kuunteli. Tuntui siltä
kuin jättiläiskäsi olisi vielä uudestaan ravistanut laivaa ja sitten
naulannut sen kiinni paikoillensa. Korviin koski aivankuin kovan iskun
jälkeen, kun suuret koneet lakkasivat käymästä, ja Pattersonista
tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä olisi äkkiä lakannut sykkimästä.
Ei pelosta, sillä hän ei pelännyt vähääkään — hän ei edes ymmärtänyt
pelätä — mutta koneiden säännöllinen jyskytys oli näinä päivinä
merellä niin erottamattomasti liittynyt matkustajien jokapäiväiseen
elämään laivalla, että tuntui siltä kuin elämä ja aika äkkiä olisi
pysähtynyt kulussaan, kun tämän jättiläisen voimakkaat valtasuoneniskut
lakkasivat. Kaikki oli niin käsittämättömän ja salaperäisen hiljaista.
Sitten äkkiä tuntui vielä voimakas värähdys laivan rungossa, koneet
korahtelivat ja jyskähtelivät kumeasti, mutta ääni lakkasi taas yhtä
nopeasti kuin se oli kuulunutkin. Kaikki oli nyt täysin äänetöntä.

— Yrittävät saada koneet käyntiin, nyökkäsi skotlantilainen päätään.
Hän pisti piipun suuhunsa, imi ja puhalsi sauhuja, vaan ei suinkaan
huomannut, ettei piipusta lähtenytkään mitään. Hän toisti kokeen pari
kertaa ja hänen muuten niin ilmeettömille kasvoilleen levisi niin
ihmettelevä ilme, että Pattersonin täytyi hymyillä.

— Mitähän se voi olla? mutisi skotlantilainen itsekseen.

— Olen liian väsynyt yrittääkseni edes arvailla, sanoi Patterson
painautuen jälleen tyynylleen. Ehkäpä postilaiva on tullut vastaan. Tai
sattunut mitätön konevaurio tai propellinsiipi rikkoutunut. Kunpa he
saisivat koneen taas käyntiin, niin että voisi nukkua — hiljaisuus on
hermostuttavampaa kuin pahin melu.

— Minä lyön vetoa, että olemme keskellä jäitä, sanoi mr Douglas.
Ennenkuin läksin tänne alas oli ilma muuttunut kylmäksi kuin
pohjoisnavalla, ja toinen perämies väitti nähneensä jäävuoren alihangan
puolella. Me nauroimme hänelle tietenkin, mutta ehkäpä hän sittenkin
oli oikeassa. Lanstonilla on kissan silmät; hän näkee pimeässäkin.

— Jäävuorten aika ei vielä ole käsissä. Ne ovat liikkeellä vasta
toukokuussa. (Pattersonin ääni tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut
sanoa: jätä minut rauhaan; tahdon nukkua!)

Nyt kuului käytävästä kiiruhtavia askeleita. Kauempaa kuului kolkutus,
pari ovea avattiin ja suljettiin jälleen, ja sitten kajahti kaukaa ääni:

— Kenkäni! Kiiruhtakaa!

Aivan Patterson—Douglasin hytin oven takaa kuului naisen hätäinen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Miksi laiva ei kulje?

Ja edeskäyvän syvä ääni:

— Ei mitään vaaraa, rouva. Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua.

— Pukeutua, mitä hän sillä tarkoitti, huudahti Douglas. Menenpä
katsomaan, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Ja samassa hän katosi ovesta.

Huoaten helpotuksesta Patterson kääntyi seinään. Nyt hän vihdoinkin
saisi nukkua — vähän aikaa ainakin, kunnes tuo häikäilemätön mies
palaisi takaisin.

Mutta miten olikaan, ei hän saanutkaan unesta kiinni. Käytävässä elämä
yhä vilkastui, ja kannella hänen päänsä päällä kajahti kiiruhtavia
askeleita — luultavasti laivamiesten, raudoitetuista koroista päättäen.
Eikä vähintäkään koneen jyskinää, mutta sen sijaan kajahti ilmassa
noiden sanojen kaiku, jotka olivat takertuneet hänen aivoihinsa: —
Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua, rouva...

— Miksikä tuo mies ei kehottanut häntä nukkumaan, jollei mitään
vaaraa ollut? tuumi Patterson äreänä. Mutta kaikista ponnistuksistaan
huolimatta alkoi levottomuus kutkuttaa hänen hermojaan. Turhaa oli
koettaakaan nukkua ennenkuin hän oli saanut selville, miksi laiva
niin äkkiä oli pysähtynyt keskellä valtamerta, ja niinpä hän nousi
vuoteeltaan.

Sillä aikaa kun hän puki päälleen aivan hitaasti ja rauhallisesti —
hänellähän oli yllin kyllin aikaa! — palasi Douglas takaisin. Hän
naurahti nähdessään toverinsa pystyssä:

— Te olisitte kernaasti voinut pysytellä vuoteessanne, sanoi hän.
Ylhäällä on inhottavan kylmä, tulin vain hakemaan ulsteriani. Mutta
kyllä sitä näkyä kannattaa katsella: kansi täynnään kevytpukuisia
naisia, jotka eivät ole edes malttaneet kiertää hiuksiaan päälaelle. Ja
voitteko ajatella, lady Dufford on unohtanut peruukkinsa hyttiin! Olen
varma siitä, ettei hänen yömyssynsä alla ole kymmentäkään hiuskarvaa.

Naureskellen hän otti päällystakkinsa kaapista esille ja pani sen
ylleen.

— Muistatteko mrs Darrellia? Kerroinhan teille, miten hän on keimaillut
kanssani näinä päivinä — minun täytyi suorastaan pysytellä sellaisissa
paikoissa, jonne hän ei voinut seurata mukanani. No niin! Minähän
väitin koko ajan, että hän oli vähintäin kolmenkymmenenviiden, mutta
nyt näenkin, että hän on yli neljänkymmenen. Kun hän huomasi minut
kannella, pakeni hän heti hyttiinsä, eikä hän sieltä uskalla enää tulla
näkyviin, vaikka laiva uppoaisikin. Hän hukkuu kuin rotta loukkoonsa,
tuo naimahaluinen hupsu!

Hänen silmänsä loistivat iloa, kun hän poistui hytistä sanoen:

— Näkemiin kannella!

Hetken kuluttua edeskäypä kolkutti hytin ovelle.

— Olen saanut käskyn kutsua kaikki matkustajat kannelle, sanoi hän.
Pelastusvyöt on pantava päälle.

Hän astui sisään ja irroitti korkkivyön muiden pelastuskojeitten
parista.

— Mitä on tekeillä? Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Luultavasti, että me hukumme, herra, sanoi mies levollisesti. Me
olemme törmänneet jäävuorta vastaan, eikä sitä koskaan voi tietää...

Kun Patterson hetkeä myöhemmin nousi ensimäisen luokan kävelykannelle,
huomasi hän heti, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Pelastusveneitä
laitettiin parhaillaan kuntoon, tosin suuremmatta kiireettä, mutta
sellainen maakrapu kuin hänkin saattoi kuitenkin huomata, että se
kävi kömpelösti. Muutamia upseereja kulki edestakaisin yrittäen
näyttää rauhallisilta, ja koettaen siten vaikuttaa rauhoittavasti
matkustajiinkin, jotka seisoivat pienemmissä ryhmissä siellä täällä.
Luokkaero, josta muuten pidettiin niin tarkasti kiinni, oli nyt
kokonaan kadonnut. Ruskeaihoisia italialaisia ja unkarilaisia
siirtolaisia seisoi puolipukimissaan keskellä salonki- ja toisenluokan
matkustajajoukkoa. Jotkut juutalaiset olivat keränneet kaiken
omaisuutensa myttyihin. Lapset saivat suurta sekasortoa aikaan.
Herätettyinä makeimmasta unestaan he itkivät ääneensä, mutta vanhempien
huomio oli niin kokonaan kiintynyt suureen elämän ja kuoleman
kysymykseen, ettei heillä ollut aikaa rauhoittaa pienokaisia. Jossakin
ryhmässä vallitsi mitä parhain mieliala; naurettiin ja puhuttiin
äänekkäästi ja pidettiin kaikkia varokeinoja aivan tarpeettomina,
jonkinmoisena pilana vain päällystön puolelta. Keulassa seisoi
joukko heittäen toistensa päälle jääpalasia, joita oli kannelle
kimmonnut yhteentörmäyksessä. Kapteeni seisoi levollisena ja topakkana
komentosillalla huutotorvi suun edessä ja käsi sähkölennätinkoneella.
Ensimäinen upseeri Murdock astui ohitse ja nyökkäsi toverillisesti
Pattersonille; he olivat useasti keskustelleet matkan kuluessa ja
oppineet panemaan toisiinsa suurta arvoa, niinkuin kaksi teknikkoa
ainakin. Mutta koko se näky, joka kohtasi Pattersonia kannella,
ei tehnyt häneen todellisen vaaran vaikutusta, eikä hän tullut
Murdockiltakaan kysyneeksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täällähän
ihmiset laskivat leikkiä; vieläpä keimailivatkin yhdessä niinkuin
tavallisesti — kukapa olisi laskenut leikkiä tai keimaillut kuolema
silmien edessä?

Nuoriso nauroi makeasti useille matkustajille, joiden ulkomuoto oli
silmiinpistävästi muuttunut sen jälkeen kuin he olivat nähneet toisensa
iltakävelyllä kannella, tanssisalissa, kahvipengermällä tai jossakin
suojaisessa nurkassa, jommoisia laivassa oli kosolta. Muutos oli
muutamissa niin täydellinen, että heitä vain vaivalla saattoi tuntea.
Niinpä Pattersonkaan ei ensi hetkessä tuntenut miestä, joka seisoi
hänen edessään ja laski kätensä raskaasti hänen olkapäälleen. Vasta
äänestä hän tunsi hänet amerikkalaiseksi senaattoriksi.

— Hauska intermezzo, vai mitä, mr Patterson? Muistuttaa hiukan »Norjan»
haaksirikkoa, vai mitä? Te olette levollinen, te olette jo aikaisemmin
kokenut pahempaakin, ja te olette puettu, — sehän on pääasia. Mutta
katsokaahan minua — puvustani päättäen olen oikea jänishousu. Kaikki
on vaimoni, mrs McFaddenin syytä. Hänellä oli niin hirveä kiire päästä
kannelle. Ja kun minä äsken aioin mennä alas ottamaan hiukan enemmän
päälleni, ei minua päästetty: ei kukaan saa mennä kannen alle. Eikö se
ole merkillistä? En muista edes, suljinko hyttini kiireessä.

Pattersonin täytyi hymyillä vasten tahtoansa. Tuo roteva olento hänen
edessään teki luonnottoman vaikutuksen merkillisessä puvussaan.
Taivaansinisten alusvaatteittensa päällä hänellä oli päällystakki,
ja sen yllä varmaankin viime hetkessä heitetty laivan huopapeite,
jonka poimut eivät lainkaan olleet järjestetyt yhtä akateemisesti ja
kunnioitusta herättävästi kuin vanhojen roomalaisten senaattorien
toogat. Pattersonista tuntui siltä, kuin mr McFadden olisi syyttänyt
aviopuolisonsa kiirettä vain peittääkseen siten oman pelkonsa. Ja
sittenkin sama herra pari tuntia sitten oli vakuuttanut, ettei mikään
olisi sen mahdottomampaa kuin »Titanicin» uppoaminen.

Nyt yhtyi pari herraa heihin. Pieni, kuiva englantilainen oli niin
hermostunut, että hän suorastaan tanssi neekeritanssia ja huitoi
käsiään, kun hän äkkiä sanoi:

— Me uppoamme, sehän on selvää! Puhuin äsken kapteeni Smithin kanssa,
ja hän myönsi, että laiva oli saanut vuodon. Se on ääretön skandaali!
Maailman suurin höyrylaiva saa vuodon ensimäisellä matkallaan —
uppoo ehkä meren pohjaan kuin pieni vene. Se on häpeällistä! Jos se
olisi amerikkalainen laiva, niin voisi olettaa mitä hyvänsä, mutta
kaikeksi onnettomuudeksi se on englantilainen, ja häpeä kohtaa koko
maatamme. Ismayn tuolla — hän osoitti erästä herraa, joka keskusteli
pelastusveneitten ääressä erään upseerin kanssa — ei olisi pitänyt
sallia täyttä vauhtia jäävyöhykkeessä; se oli typerän rohkeaa,
puolustamatonta. Jos me suoriudumme tästä hengissä, niin kylläpä minä
tahdon puhua hänen kanssaan pari sanaa kahdenkesken.

— Tästä tulee rekordimatka, sanoi irlantilainen. Kun minä tilasin
pilettini — se oli joulun tienoissa — sanottiin minulle, että
tarkoituksena oli suorittaa matka vajaassa neljässä vuorokaudessa.

— Rekordi sinne ja rekordi tänne, mutisi McFadden, — minä en pane
henkeäni alttiiksi typerän rekordin vuoksi. Ja mitä siihen tulee, ettei
laiva ole amerikkalainen, niin olisin paljoa rauhallisempi jos se sitä
olisi.

Molemmat herrat keskustelivat tästä asiasta hyvin kiivaasti, kun
Douglas lähestyi heitä.

— Oletteko huomanneet, että kansi on kallellaan? kysyi hän.
Keularuumassa on jo vettä.

Kansi oli todellakin jo kallellaan. Keula oli vajonnut sen verran,
että sen saattoi selvästi huomata. Mitä se merkitsi niin pitkälle
laivalle kuin »Titanicille», sitä ei kukaan näistä herroista voinut
täysin käsittää, mutta tämä huomio teki heidät kuitenkin hiukan
levottomiksi. Englantilainen hyökkäsi käsiään huitoen mr Ismayn,
Valkoisen Tähtilinjan johtajan luo, joka kulki heidän ohitseen. Toiset
vetäytyivät lähemmäksi laivan reunaa.

Yö oli kirkas ja ihana. Tähdet kuvastuivat veteen, joka lepäsi
peilikirkkaana. Opaalinvärisenä kimalteli ajojää keskellä mustaa
syvyyttä. Patterson silmäsi veteen laivan reunan yli, ja syvä
alakuloisuus sai hänessä vallan. Hän ei kuullut enää mitä muut
sanoivat, hänen ajatuksensa kiitivät valtameren yli Chicagoon, missä
hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä odottivat häntä kotiin pitkältä
matkalta. Mikä oli tarkoituksena, kun hän kahdeksan vuotta sitten
pelastui ollessaan elämän kynnyksellä, jos hän hukkuisi nyt, kun kaksi
olentoa oli häneen sidottu kaikkein voimakkaimmilla rakkauden siteillä?
Miehuullisesti hän oli taistellut luodakseen oman kohtalonsa — ja nyt
yksi noista syvyydessä väijyvistä valkeista kummituksista ehkäisi
kaikki hänen suunnitelmansa, teki tyhjäksi kaikki hänen ponnistuksensa
ja lopettaisi elämän, joka alkoi olla niin monelle hyödyksi. Mieletöntä
ja tarkoituksetonta se oli — sokean kohtalon leikkiä, kohtalon,
jota vastaan hän kaikin voimin oli taistellut ja jonka hän nyt oli
voittanut. Jos kohtalo olisi saanut mennä omia teitään, niin kulkisi
hän nyt auran kurjessa kotitalossaan itäisellä Uudellamaalla, sidottuna
sekä ruumiineen että sieluineen maakamaraan, näkemättä sen laajemmalle,
kuin minkä silmä kotipihalta selitti. Sen sivistyksen rikkauden ja
aseman, jonka hän näinä kahdeksana vuonna oli saavuttanut vieraassa
maassa, hän arvioi suureksi, ehkei niin suureksi niiden itsensä vuoksi,
mutta ne olivat luoneet hänen avio-onnensa ja kolmen ihmisen elämän
perustan. Seisoessaan nyt siinä ja tähystellessään pimeään syvyyteen,
joka mahdollisesti nielisi hänet kitaansa, myönsi hän ensi kertaa
itselleen, ettei hän olisi saavuttanut nykyistä asemaansa, jollei
nainen olisi kannustanut häntä taistelusta taisteluun, mutta myös
voitosta voittoon. Jollei toivo voittaa omakseen tuo nainen olisi
ylläpitänyt häntä, olisi hän varmaankin pysähtynyt puolitiehen ja
tyytynyt muruihin elämän pöydältä. Ja nyt, kun hän vähällä oli kadottaa
kaikki, tunsi hän itsensä kovin heikoksi ja välinpitämättömäksi.
Tässä taistelu oli turha. Tässä hänen täytyi heittäytyä kohtalon
valtaan, ja se tieto vaimensi hänen voimaansa. Jos jokin kaatuva esine
olisi uhannut häntä ja hän tekemällä vähäisen liikkeen olisi voinut
välttää vaaran, hän tuskin sittenkään olisi tehnyt sitä liikettä.
Itsesäilytysvaisto uinui hänessä. Hän oli välinpitämätön kaiken suhteen.

— Naiset ja lapset veneihin!

Komento kajahti terävänä keskellä hälinää, joka hetkeksi vaikeni.
Ihmiset eivät kuitenkaan kiiruhtaneet veneisiin. Kaikki kävi
rauhallisesti ja hitaasti. Useimmat eivät vielä nytkään käsittäneet
vaaran suuruutta, ja osa naisista oli väkipakolla ajettava veneisiin,
jotka näyttivät kovin pieniltä jättiläismäisen laivan rinnalla.

— Vene selvä! kuului komento toisensa jälkeen. Antaa mennä! — Vene
toisensa jälkeen keinui hetken aikaa laivan kupeella ja katosi sitten.
Näky oli varsin pelottava, naiset ja lapset päästivät äänekkäitä
huutoja veneiden kallistuessa puolelle ja toiselle. Kovalla loiskeella
ne laskeutuivat veteen, 200 jalan syvyyteen laivan kannesta, ja tyyni
veden pinta rikkoontui ja lainehti. Alhaalla kuului kiihoittuneita
ääniä, komentosanoja ja airojen loisketta.

Mutta mitä harvempia pelastusveneitä oli jäljellä, sitä levottomammaksi
mielet kävivät kannella. Hermostuneisuuden ja epävarmuuden sähköaalto
kulki miehestä mieheen. Iloinen mieliala katosi. Kansi kallistui yhä
pahemmin, täytyi pidellä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä. Jotkut
naiset pyörtyivät ja heidät oli kannettava veneisiin. Toiset eivät
suostuneet kannettaviksi, vaan ponnistelivat kaikin voimin vastaan.
Kiihoitus yhä lisääntyi. Kuolemantuska hiipi mieliin. Tuolla pari kolme
hyppäsi laivan reunan yli veteen turhaan toivoen putoavansa veneisiin.
Loskahtaen heidän ruumiinsa putosivat veteen, ja heidän huutonsa
kajahtivat kaameina yössä.

Äkkiä Douglas huudahti ja syöksyi pois. Hän raivasi itselleen tien
joukon läpi, mutta tultuaan portaiden päähän, tuli este vastaan.

— Ei kukaan saa mennä alas, sanoi vahdissa oleva merimies.
Skotlantilainen työnsi sanaakaan sanomatta rotevan merimiehen syrjään
ja syöksyi portaita alas.

— Mikä häneen meni?

— Hän on hullu.

Mutta Patterson tuli ajatelleeksi, mitä skotlantilainen oli sanonut mrs
Darrelista ja nyökkäsi ääneti päätään.

Sekasorto lisääntyi. Oli enää vain harvoja veneitä jäljellä, mutta
sittenkin jotkut naiset kieltäytyivät jyrkästi astumasta niihin.
Toiset kieltäytyivät pelosta; he takertuivat laivan reunaan kiinni, ja
välistä tarvittiin useampia miehiä saadakseen heidät liikkeelle. Toiset
tarttuivat kiinni miehiinsä eikä siinä kehotukset eivätkä uhkaukset
auttaneet: he eivät tahtoneet erota vaaran hetkellä. Intomielisiä
kohtauksia sattui joka puolella, mutta pahempaa pakokauhua ei syntynyt.
Miehet pysyttelivät kauempana veneistä. Komento oli kuulunut: »Naiset
ja lapset ensin», eikä kukaan aikonutkaan rikkoa tätä käskyä, vaikka
olikin hyvä tila monessakin veneessä.

Kapeita portaita myöten, jotka johtivat konehuoneesta, kiiruhti neekeri
kannelle. Tai ehkei se ollutkaan neekeri, vaan nokinen lämmittäjä.
Ohimoissaan hänellä oli ammottava haava, josta oli vuotanut verta
pitkin koko vasenta sivua. Hänen vaatteensa olivat läpimärät.
Kykenemättä puhumaan hän päästi joitakin epäselviä ääniä, huitoi
käsiään ja kaatui pitkäkseen kannelle. Ei kukaan kiinnittänyt häneen
huomiota, sillä nyt ajettiin takaa viimeisiä lapsia, jotka juoksivat
pakoon ja piiloutuivat mikä mihinkin mielettöminä pelosta. Kaikki
kannella ottivat tähän takaa-ajoon osaa. Vanhat arvokkaat herrat
juoksivat huutaen pienokaisten perässä, jotka potkivat ja sätkyttelivät
vielä pelastajiensa sylissäkin. Heidät viskattiin kuin säkit veneisiin,
missä naiset saivat huolehtia heistä.




III.


— Onko vielä naisia kannella? huusi eräs upseereista, joka piti huolta
elävän lastin pakkauksesta. Huuto kajahti edelleen miehestä mieheen.

Patterson kumartui laivan reunan yli ja antoi katseensa kulkea sen
kylkeä pitkin. Hänestä tuntui ikäänkuin laiva viimeisenä kymmenenä
minuuttina olisi vajonnut melko lailla syvemmäksi. Vesi nuoleskeli jo
siirtolaiskannen alla olevien hyttien ilmanvaihtoreikiä.

— Kannen alla on naisia, huusi hän upseerille ja kiiruhti hissien luo.
Ne olivat suljetut. Silloin hän syöksyi alas vieville portaille. Ei
kukaan estänyt häntä; vahdit olivat jo poistetut. Hän juoksi alempaa
kantta pitkin ja huusi:

— Viimeinen pelastumisen mahdollisuus naisille ja lapsille! Viimeinen
tilaisuus! Ylös ylimmälle kannelle!

Ei kukaan vastannut. Mutta kun hän astui tupakkasalongin valaistujen
ikkunoiden ohi, pysähtyi hän kivettyneenä. Neljä herraa istui siellä
pöydän ääressä pelaten korttia, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Vesi ulottuu pian tänne saakka! huusi hän ovelta.

— Hoitakaa omat asianne, vastattiin hänelle. Vain yksi pelaajista
nousi ylös ja siveli tukkaansa. Hän oli kalman kalpea. Toinen painoi
kiroillen hänet alas tuolille ja pisti kortit hänen vapiseviin käsiinsä.

Patterson juoksi seuraavalle kannelle. Ei ketään näkynyt. Olipa
sittenkin nurkassa konehuoneen ja portaan välissä vanha nainen, joka
oli painanut kaksitoistavuotiaan tyttärensä rintaansa vasten.

Vieressä seisoi mies, joka kehotti häntä pelastamaan itsensä ja
lapsensa. Patterson kuuli miehen puhuvan omaa äidinkieltänsä.

— Ylös B-kannelle ja pian! komensi Patterson nopeasti. Viimeinen vene
lasketaan vesille parin minuutin kuluttua.

— Hän ei tahdo, hän pelkää niin kovasti merta, sanoi mies
epätoivoissaan.

— Jos hän jää tänne, hukkuu hän neljännestunnin kuluttua, vastasi
Patterson. Hän tarttui lujasti naisen olkapäihin ja nosti hänet
pystyyn. — Henki on kysymyksessä — kiiruhtakaa!

Hän puhui niin käskevällä äänellä, että kaikki kolme, sen enempää
sanomatta, kiiruhtivat ylös kannelle.

Patterson juoksi paikasta toiseen ja huusi. Seuraava kansi oli tyhjä.
Hän kiirehti vieläkin alemmaksi. Kauhukseen hän kuuli sadan äänen
kannen alta vastaavan huutoonsa. Hän saattoi selvästi erottaa naisten
kimakat äänet miesten syvempien äänien joukossa. He huusivat kuin
kuolemantuskissaan.

— Teljetyt! sanoi Patterson ääneensä itsekseen. Hyvä Jumala, miten
hirveää!

Etsittyään hetken aikaa hän löysi portaat, jotka johtivat alas. Vettä
oli jalan korkeudelta käytävässä ja se näytti nousevan hirvittävällä
nopeudella. Onnettomien huudot kuuluivat nyt äänekkäämpinä.
Kolkutettiin seinään, jyskytettiin, potkittiin aivan kuin ukkonen
olisi käynyt ja huudot kajahtivat kuolemaantuomittujen petoeläinten
kirkunalta.

— Helvetti, mutisi Patterson. Mitään niin kaameaa ei hän eläissään
ollut kuullut.

Hän juoksi pitkän käytävän toiseen päähän, vaan ei löytänyt mistään
ovea. Kuumeisella kiireellä hän palasi takaisin. Vesi, joka ulottui
nyt hänelle polviin saakka, pirskui jääkylmänä hänen kasvoihinsa.
Vihdoin, jyrkässä käytävän käänteessä hän näki oven, jossa oli
kirjoitus: »Laivasairaala». Ovi oli raudasta, eivätkä onnettomat
raukat sen toisella puolella yhteisvoiminkaan kyenneet murtamaan sitä.
Patterson huomasi heti, että hänenkin oli turha yrittää saada sitä
auki. Mutta sittenkin hän hetkeäkään epäröimättä tarttui heti työhön.
Rautakangella, jonka hän löysi kalustokaapista, hän alkoi pommittaa
ovea yli-inhimillisin voimin. Hän iski ja pisti ja hakkasi ovea ja
huomasi tuskin, että melu oven toisella puolen hetkeksi hiljeni;
onnettomat kuuntelivat henkeään pidätellen. Useita minuutteja kului
hänen saamatta muuta aikaan kuin että lukon ympärystä hiukan viottui.
Ja joka hetki vesi kohosi yhä korkeammalle. Hänen jalkansa olivat jo
aivan jäykät ja tunnottomat, mutta otsalta hiki tippui kasvoja pitkin.
Kumeita ääniä kohosi hänen kurkustaan hänen koettaessaan murtaa ovea
auki, hän unohti onnettomat oven toisella puolen sekä ponnistustensa
tarkoituksen, ovi, jota hän voimainsa takaa hakkasi, oli hänestä
ikäänkuin vihollinen, joka oli voitettava, maahan lyötävä — minkä
vuoksi, sitä hän ei ajatellut lainkaan. Mieletön vimma oli saanut hänet
valtaansa.

Hetkeksi hän tuli jälleen tajuihinsa. Jossakin kissa naukui. Hän
silmäsi sinne, niistä ääni kuului, ja avonaisesta ovesta hän näki
sähkövalojen kuvastuvan veteen, jossa, uiskenteli kaikenlaatuisia
esineitä. Se oli ruokasäiliö, kaapit olivat selkosen selällään ja
musta vesi huuhteli hyllyjä pyyhkäisten veteen ruokatavaroita. Kanojen
kaahatusta kuului kauempaa. Mutta kissan surkea ja pitkäveteinen
naukuminen voitti kuitenkin kaikki muut äänet.

Vain hetken ajaksi hän oli keskeyttänyt työnsä, mutta heti onnettomat
uhrit suljetun oven takana alkoivat kahta kiivaammin huutaa.
Luultavasti he pelkäsivät, että heidän pelastajansa oli luopunut
yrityksestään ja jättänyt heidät oman onnensa nojaan. He viskautuivat
ovea vasten, joka ei kuitenkaan vähääkään antanut myöten. Kun Patterson
äkkiä muisti, mitä varten hän oli paikalla, alkoi hän jälleen
moukaroida ovea, ja melu sisällä hiljeni. Vain yksityisiä huutoja
kuului seinän takaa, kauhistuttavia huutoja, ikäänkuin olisi yritetty
jotakuta tappaa.

Hän ponnisti uudelleen voimiaan, mutta tuumi samalla mielessään: — Se
on mahdotonta, se ei käy! Ja jokaista iskuaan hän säesti toistamalla
yhä uudestaan: — Se ei käy — se on mahdotonta!

Äkkiä hän iski niin taitamattomasti, että rautakanki kirposi hänen
kädestään ja hän kaatui suulleen jääkylmään veteen, saaden suun
täydeltä tervan ja tärpätin ja maalin makuista vettä, ja pärskyen
hän kohosi jälleen pystyyn. Kylmä vesi oli hiukan rauhoittanut hänen
kiihtynyttä mieltään.

Hän naurahti ääneensä. Kaatuessaan kumoon oli hänen käteensä osunut
pieni esine, joka oli lattialla, mustassa vedessä. Kun hän aukaisi
kätensä, huomasi hän, että siinä oli avain.

— Jumala on hyvä, mutisi hän tietämättään mitä sanoi. Jumala on hyvä.

Vapisevin käsin hän etsi avainreikää, joka oli jo pari tuumaa veden
alla. Avain sopi lukkoon! Mutta yrittäessään vääntää sitä, ei lukko
auennut.

— Olen vakuutettu siitä, että avain on oikea. Se on pudonnut lukosta
ihmisten hyökätessä tästä ohi, puheli hän ääneensä itsekseen. Ja nyt
minä olen kangellani rikkonut lukon.

Hän väänsi ja väänsi, kunnes nahka käsistä repeytyi ja niitä särki kuin
tuli olisi polttanut.

Kylmänhiki virtasi kasvoja pitkin.

— Se ei käy, se ei käy, mutisi hän epätoivoissaan.

Venytetty, epäinhimillinen huuto vastasi hänelle oven takaa. Heti sen
jälkeen kuului loiskinaa. Nyt hän näki kissan uiskentelevan esiin
ruokasäiliöstä. Sen silmät kiilsivät kuin hehkuvat hiilet.

Seuraten äkillistä mielenjohdetta hän kaahlasi työkalukaapille ja etsi
sieltä pitkän naulan. Sitten hän palasi kuolemaantuomittujen ovelle,
pisti naulan avaimenreikään ja käänteli sitä varovaisesti. Samassa hän
tunsi jonkun tarttuvan häntä selkään kiinni, ja pelästyksissään hän
kääntyi taakseen, mutta ei nähnyt mitään; hän yritti ravistaa taakkaa
selästään, mutta se ei onnistunut. Se siirtyi vain korkeammalle, hänen
olkapäälleen. Iskiessään tuota salaperäistä olentoa kädellään päästi se
surkean naukuvan äänen. Se oli kissa, joka hiveli nyt märkää turkkiaan
hänen niskaansa vasten. Hän antoi sen olla paikoillaan häveten, että
hän kesken hengenvaaraa oli saattanut pelästyä noin surkeaa pientä
olentoa kuin kissaa.

Hän väänsi ja väänsi. Taaskin kuului kimakoita hätähuutoja, ikäänkuin
ihmiset olisivat tappaneet toisiaan. Hän väänsi ja väänsi edelleen.

Kun ovi vihdoin lensi auki, hyökkäsi sen takaa hurja, huutava
ihmisvirta. He kompastuivat toisiinsa ja kaatoivat Pattersonin kumoon
veteen. Kissa raapi häntä kasvoihin kuolemantuskissaan, ja Patterson
sai niellä runsaasti vettä ennenkuin hän pääsi jälleen jalkeille.
Vapautuneet käyttäytyivät kuin hullut. Ehkäpä he olivatkin hulluja.
He hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa portaitten juurelle, niin ettei
kukaan voinut päästä ylös. Takana olevat raastoivat edessä olevia;
nyrkit puivat ilmassa, kirouksia ja rukouksia kuului sekaisin kaikilla
maailman kielillä. Vihdoin jättiläismäisen neekerin onnistui murtautua
joukon läpi antamalla aimo nyrkiniskuja joka puolelle. Pari kolme
kiepsahti kumoon ja jäi veteen makaamaan.

Neekeri sai sulun murtumaan. Joukko syöksyi huutaen ja raastaen
toisiaan portaita ylös. Vain eräs nainen jäi toisista jäljelle. Hän
pysähtyi ensimäiselle kuivalle porras-askeleelle, alkoi siinä hurjasti
tanssia ja nauraa täyttä kurkkua. Vaahto pursui hänen suustaan ja hänen
ruumiinsa vääntyi omituisesti. Lopulta hän viskautui veteen ja vajosi
pohjaan.

Patterson värisi. Ylhäältä hän kuuli edelleen hirveää melua, aivankuin
se olisi lähtenyt hulluinhuoneesta.

Vesi ulottui jo Pattersonin kainaloihin saakka hänen pyrkiessään
portaille. Päästyään kuivalle täytyi hänen hetkeksi istahtaa: viimeisen
puolentunnin mielenliikutus ja ruumiillinen ponnistus oli ollut liikaa
tällekin terveelle ruumiinrakenteelle, ja hän tunsi syvää inhon ja
vastenmielisyyden tunnetta.

Toisen luokan kävelykannella hän oli istahtanut nojatuoliin. Siellä
oli aivan tyhjää; vain tupakkahuoneessa istuivat väsymättömät
kortinpelaajat, jotka eivät edes kuolema silmiensä edessä malttaneet
hillitä intohimoaan. Mutta ylimmällä kannella sen sijaan oli vilkasta
elämää. Kuului jalkojen töminää, ja äkillinen laukaus sai yksinäisen
miehen säpsähtämään.

— Rupeavatko he nyt murhaamaan toisiaankin? mutisi hän ja tuli samassa
ajatelleeksi niitä hulluja, jotka hän oli päästänyt vapauteen. Eikö
olisi ollut järkevämpää antaa heidän kuolla tuolla alhaalla, tuumi
hän mielessään, jos heidän joka tapauksessa täytyi nyt kuolla? Mutta
sisäinen ääni hyväksyi sittenkin hänen tekonsa.

Soittoa kuului kaukaa. — Reippaita poikia, nuo laivasoittajat, tuumi
hän. He hukkuvat samoinkuin me muutkin, mutta viimeiseen asti he
yrittivät rohkaista itseään ja meitä...

Hän ei epäillyt enää sitä, että jättiläislaiva todellakin uppoaisi ja
veisi matkustajat mukanaan märkään, kylmään hautaansa. Vesihän kohosi
nopeasti, pian se tunkeutuisi tännekin, missä hän istui. Yhdentekevää,
tuumi hän, minulle on aivan yhdentekevää missä ja miten minä kuolen.

Hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kylmässä vedessä ja unitauti
yllätti hänet, mikä käy aina vilustumisesta aiheutuvan kuoleman edellä.
Hän sulki silmänsä. Epäselviä kuvia kulki hänen sisäisen silmänsä
ohi, synkkiä ja kiusallisia kuvia entisiltä ajoilta, mutta myöskin
valoisia ja onnellisia. Hänen vaimonsa kuva kohosi viimeksimainittujen
keskellä. Hän huokasi tuskallisesti. Niin nuoresta ja kauniista
vaimosta hänen tuli luopua! Hän oli ainoa nainen, jota hän koskaan
oli rakastanut, ja tänä hetkenä hän rakasti häntä seitsenkertaisesti.
Hymyillen hän kuolisi, jos hän yhden ainoan kerran vielä saisi pidellä
häntä sylissään ja suudella hänen huuliaan, jotka niin useasti olivat
tuottaneet hänelle huumaavaa onnea. Ääretön kaipaus täytti hänen
sielunsa. Siten minä tahdon kuolla, tuumi hän, jumaloiden, rakastaen,
polvistuen hänen eteensä...

Mutta samassa hän hyökkäsi pystyyn. Ponnistaen kaikki voimansa hän
avasi silmänsä. Kesken kaipaustaan oli hänen itsesäilytysvaistonsa
herännyt — mitäs, jos pelastus olisikin vielä mahdollinen!

Laiva oli vajonnut nopeasti näinä viime hetkinä. Aallot loiskivat
jo kannen tasalla, nuoleskellen köysistöä. Keulapuolessa oli kansi
märkänä. Monta minuuttia ei laiva enää voisi pysyä pystyssä. Se
kallistui yhä pahemmin. Soitto kuului yhä lähempää. Nyt hän saattoi
erottaa virren säveleen: »Lähemmä Herra sua...»

Mereltä kuului monenlaisia ääniä. Aivan laivan kyljessä kellui vene
täynnään ihmisiä, jotka ääneti kulkivat kohtaloaan kohti. Ylimmältä
kannelta syöksyi aika ajoin raskaita, mustia olentoja veteen, joskus
useampiakin yhtä aikaa. Nuo ihmisparat toivoivat siten voivansa
pelastua veneisiin, toiset taas eivät malttaneet odottaa kuolemaa
laivassa. Edelliset huusivat koettaessaan pysytellä veden pinnalla;
jälkimäiset painuivat äänettömästi pohjaan, pelkäämättä kuolemaa.

Patterson nousi juuri aurinkokannelle, kun kuului kauhean voimakas
paukaus ikäänkuin valtameren helmasta. Tuo ääni huumasi kaikki aistit,
tuntui siitä kuin olisi joutunut keskelle tulivuoren kitaa. Vielä
toinenkin paukahdus, edellistä kovempi, sähkövalo sammui, ja laivan
sydänkammioissa paukkui ja kuohui. Höyrykattilat olivat räjähtäneet ja
murskanneet »Titanicin» kahtia. Etupuoli laivaa painui syvälle kadoten
heti meren kitaan, peräpuoli kohosi pystyyn peräsimen ja propellien
piirtäessä ilmaa.

Patterson kaatui suulleen, kun portaat hänen allaan äkkiä kallistuivat
vaakasuoraan asentoon. Ja maatessaan oven takana, joka ilmanpainosta
oli sulkeutunut, hän kummasteli tätä uutta luonnonihmettä, jota
hän luuli aivohäiriöksi. Hän oli niin pyörällä päästään, ettei hän
todellakaan tiennyt, oliko lattia katto vai seinät lattia. Kun hän
vihdoin pääsi jaloilleen, huomasi hän, että kova paukahdus oli
saattanut hänen korvansa lukkoon. Hän ei kuullut suorastaan mitään.

Nyt vesi alkoi lainehtia hänen ympärillään ja hänen oli pakko kiiruhtaa
pois tästä loukosta. Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta kun
portaat loppuivat, alkoi hän uida. Suurella vaivalla hän irtaantui
köysistä, jotka olivat kiertyneet hänen ympärilleen kuin kuolettavat
käärmeet. Vesi oli niin kylmää, että hän aluksi ei voinut hengittää.
Hän koetti rauhoittua ja kääntyi siis selälleen. Tähdet loistivat
hänen yläpuolellaan. Mutta heijastus veden pinnalla oli säröistä,
liikkuvaa. Hän tiesi, mitä se merkitsi; sadottain ihmisiä taisteli
vedessä elämästänsä samoinkuin hänkin, ja vaikka se lisäsi vaaraa, oli
hän sittenkin kiitollinen äkillisestä kuuroudestaan, jotta hänen ei
tarvinnut kuulla niitä hätähuutoja, jotka varmaankin kajahtivat hänen
ympärillään näinä kauhun hetkinä.

Henry Patterson oli jo lapsena ollut reipas uimari. Uinti olikin
oikeastaan ainoa urheilu, jota hän viime vuosinakin johdonmukaisesti
oli harjoitellut. Pelastusvyö vain esti hänen liikkeitään, mutta
hän käsitti sittenkin, että se myöhemmin, kun hänen voimansa olivat
uupuneet, voisi olla hänelle hyväksi avuksi. Sen sijaan hän riisui
yltään niin paljon vaatteita kuin mahdollista ja katseli ympärilleen.
Pikimusta yö, jonka yläpuolella kaareutui yhtä pikimusta, joskin
tähtikirkas taivas. Kaukana idässä oli valoisampi kajastus, mutta se
näytti olevan niin kaukana, että tuntui siltä, kuin se ei koskaan
ulettuisi tänne saakka. Vesi kuohui kuin koski hänen ympärillään.
Ja kaukana häämöitti lukematon joukko pelastusveneitä, jotka kaikki
pyrkivät valoa kohti.

Mutta vastakkaisella puolella piirsi »Titanicin» pystyyn kohonnut
perä kuin korkea vuori taivaanlakea. Sen vajotessa syvyyteen veti se
kaikki läheisyydessä olevat esineet ja olennot mukanaan pyörteeseen.
Patterson tunsi äkkiä itseään vahvemman voiman vetävän häntä valtameren
pohjattomaan syvyyteen, riistäen häneltä kokonaan tunnon sekä
jäsentensä hallitsemiskyvyn. Hän pyöri ympäri ja painui alemmaksi, yhä
syvemmälle ja syvemmälle. Hän kolahti esineitä vastaan, jotka painuivat
syvyyteen aivan kuin hänkin, ja pari kertaa hänestä tuntui, ikäänkuin
hän olisi törmännyt ihmisruumiita vasten, jotka olivat yhtä avuttomia
kuin hän itsekin. Tätä kesti loppumattomasti — tai ehkäpä vain muutamia
minuutteja? Joka tapauksessa kyllin kauan, jotta hän sai kuoleman
esimakua. Kun tuo imevä tunne vihdoin lakkasi, ponnisti hän voimiaan
päästäkseen jälleen pinnalle, ja saatuaan päänsä ylös ja vetäessään
ilmaa keuhkoihinsa, tunsi hän, ettei olisi tarvittu kuin jokunen
silmänräpäys lisää, jotta hän ei enää olisi voinut hengittää.

Se huumaava onnentunne, joka valtaa hukkuvan, kun hän jälleen saa ilmaa
keuhkoihinsa, antoi hänelle uusia voimia. Vähän matkan päässä hän
näki veneen, ja voimakkain vedoin hän ui sitä kohti. Mutta se olikin
kauempana kuin hän oli olettanut — voimat alkoivat väsyä, ja vähä väliä
hänen täytyi takertua johonkin uiskentelevaan esineeseen. Sen sijaan
hän karttoi ihmisiä ja kiersi heidän sivuitseen. Vaistomaisesti hän
teki sen, itsesäilytysvaisto ohjasi häntä. Turhaan hän ei ollut lukenut
haaksirikkoontuneista, jotka epätoivoissaan olivat takertuneet toisiin
kiinni ja vetäneet ne mukanaan syvyyden.

Päästyään veneen tasalle hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui
kiinni sen reunaan, mutta päästi heti otteensa, sillä kova isku sattui
hänen rystyihinsä. Hän käänsi suolaveden puoleksi samentamat silmänsä
rukoillen veneessä olijoihin ja takertui uudelleen reunaan kiinni. Airo
kohosi ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Hän käsitti, että veneessä
väiteltiin hänestä, oliko hän pelastettava vai eikö.

— Ottakaa minut veneeseen, pyysi hän, tai luuli ainakin pyytävänsä.
Mutta vene heilahti pahasti hänen pidellessänsä siitä kiinni, ja
helposti se voisikin kaatua kumoon, jos hän pyrkisi siihen. Lähinnä
oleva mies uhkasi häntä, teki hurjia liikkeitä ja huusi, vaikkei hän
voinutkaan kuulla mitä hän sanoi, ja monet koettivat irroittaa hänen
käsiään. Mutta hän piti lujasti kiinni. Viha alkoi kuohua hänessä ja
antoi hänelle jättiläisvoimat.

— Ottakaa minut veneeseen, tai kaadan sen kumoon! huusi hän.

Kiihoitus lisääntyi veneessä. Osoitettiin jotakin hänen takanaan —
varmaankin toista ihmistä, jolla oli sama aikomus kuin hänelläkin.

Ja äkkiä airo kohosi jälleen.

— Petoja! oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin airo iski
häntä päähän. Sormet irtaantuivat. Ja vajotessaan syvyyteen oli hän
kuulevinaan ikäänkuin kosken kohinaa yläpuolellaan.




IV.


Pattersonin talo Sheridan roadin varrella oli yksi niistä tuhansista
kodeista, joihin tieto »Titanicin» haaksirikosta toi surua ja
epätoivoa. Viimeiseen asti mrs Patterson toivoi, että hänen miehensä
olisi pelastuneitten parissa, ja yhdessä tuhansien muiden vaimojen,
äitien ja tyttärien kanssa hän seisoi tuona unohtumattomana huhtikuun
aamuna Valkoisen Tähtilinjan rantasillalla New-Yorkissa, kun
»Carpathia» laski maihin pelastuneet haaksirikkoiset mukanaan. Mutta
turhaan hän etsi miehensä rakkaita kasvojenpiirteitä niiden joukosta,
jotka astuivat rantasillalle, ja yhtä tuloksettomat olivat kaikki hänen
tiedustelunsa. Ei kukaan ollut nähnyt mr Pattersonia viimeisen tunnin
kuluessa ennen »Titanicin» uppoamista.

Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi saanut haudata
miehensä ruumiin. Turha oli matka Halifaxiin ja kulku tunnettujen ja
tuntemattomien loppumattoman pitkän rivin keskitse; ei ainoallakaan
ollut kaivatun kasvoja. Kuolleet olivat haudanneet kuolleensa, ja hänen
miehensä lepäsi nyt kaksi tuhatta jalkaa veden pinnan alapuolella
valtameren pohjassa — hän oli yksi niistä 1.635:stä onnettomasta
uhrista, jotka tässä merionnettomuudessa olivat tuhoutuneet koko
maailman kauhuksi.

Kaikki, jotka joutuivat yhteyteen mrs Pattersonin kanssa tänä
aikana, olivat pakoitetut tunnustamaan, että hän kesti ihmeellisesti
onnettomuuttaan. Se on kyllä totta, että se, joka samoinkuin hänen
veljensä, lääkäri, joka oli seurannut hänen mukanaan sekä New-Yorkiin
että Halifaxiin, oli ollut tilaisuudessa tarkkaamaan häntä lähempää,
epäilemättä olisi ollut sitä mieltä, että hänen levollisuutensa oli
luonnotonta ja että siinä piili vaara. Tai huomioidentekijä olisi
tehnyt sen johtopäätöksen, ettei puolisoiden suhde ollut hyvä ja
että miehen äkillinen kuolema ei siis merkinnyt vaimolle suurempaa
persoonallista menetystä. Ei kestänyt myöskään kauan, ennenkuin
perhetuttavat tulivat surua valittamaan surutaloon ja ihmettelivät
suuresti sitä välinpitämätöntä levollisuutta, jolla leski kantoi
onnettomuuttaan, ja he vetivät siitä sen johtopäätöksen, ettei tämä
avioliitto ollutkaan ollut niin onnellinen kuin he olivat luulleet.
Ja siitä ei ollut pitkältäkään siihen otaksumiseen, että nuori leski
ennen pitkää menisi uusiin naimisiin. Sillä kateellisimmankin hänen
n.s. ystävättäristään täytyi myöntää, että Elinor Coyne Patterson sekä
kauneudellaan että rikkaudellaan hyvinkin pian saisi viekoitelluksi
miehen ansaansa. Mitä hänen kauneuteensa tuli, niin jotkut arvelivat,
ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt viiden vuoden
avioliiton jälkeen. Ja mitä varallisuuteen tuli, niin kaikki tiesivät,
että insinööri Patterson vainaja oli tarmollaan ja kyvyllään suuresti
lisännyt Coynen suvun rikkautta, joka hänen appensa kuoltua oli
langennut hänelle.

Yksi henkilö olisi kuitenkin voinut karkoittaa kaikki nämät panettelut,
jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta. Se oli nuoren lesken
veli, tohtori Tom Coyne. Tosin hän ei alkujaan ollut suopein silmin
katsellut tätä avioliittoa: Henry Patterson oli hänen mielestään,
niinkauan kuin hän ei tuntenut häntä lähemmin, ollut ulkomaalainen
onnenonkija, joka oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta päästäkseen
vankkaan asemaan anastamalla itselleen varakkaan perheen omaisuuden.
Mutta mitä enemmän hän tutustui lankoonsa, sitä selvemmin hän käsitti
erehtyneensä täydellisesti hänen suhteensa. Tom Coyne oli neljän
vuoden kuluessa ollut tilaisuudessa läheltä tarkkaamaan lankoaan
sekä puolisona että liikemiehenä, ja hän oli oppinut panemaan häneen
arvoa ystävänä sekä ihailemaan häntä. Viime vuoden kuluessa oli
tohtori asunut Philadelphiassa, missä hän harjoitti laajaa praktiikkaa
köyhälistön ja työläisten parissa, mutta vaikka hän ei siis ollut
seurannut sisarensa avioliittoa loppuun saakka, niin olisi hän voinut
antaa päänsä pantiksi siitä, ettei sen onnellisempaa avioparia kuin
Pattersonin ollut olemassakaan — kunnes kuolema äkkiä erotti heidät
toisistaan. Hän oli voittanut täydellisesti sisarensa luottamuksen,
ja niillä surullisilla matkoilla, joita he yhdessä olivat tehneet
etsiessään kadonnutta, oli se vakaumus hänessä yhä varmistunut, että
sisaren ja langon suhde oli ollut mitä parhain.

Sittenkin häntä ihmetytti sisarensa ulkonainen tyyneys. Se oli
luonnollista niinkauan kuin hän toivoi miehen pelastuneen; mutta
sittemmin se teki häneen kaamean vaikutuksen. Mutta samalla kun sisar
kävi yhä levollisemmaksi, sulkeutui hän myös entistä enemmän itseensä.
Veljen terävä lääkärinsilmä piti häntä yhä suuremman levottomuuden
vallassa silmällä — se tuntui hänestä ikäänkuin tyyneltä ennen myrskyä,
ja varmaankin seuraisi sitä vaikeampi kriisi, koska Elinor Patterson
tähän saakka oli säilynyt kaikilta suuremmilta sielun järkytyksiltä.

Veljeä ihmetytti ajatellessansa, ettei hän kertaakaan tänä aikana
ollut nähnyt kyyneleitä sisaren silmissä. Lopulta jännitys kävi niin
sietämättömäksi, että hän suoraan kysyi häneltä mistä se johtui, ettei
hän koskaan näyttänyt vähintäkään surun jälkeä.

— Minä suren, kun en voi olla hänen luonaan nyt, kun hän epäilemättä
kipeästi kaipaa minun apuani, vastasi mrs Patterson levollisesti. Mutta
minulla on selvä tunne siitä, että hän elää ja että me tapaamme vielä
toisemme. Minun pitää vain olla kärsivällinen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että lääkäri
huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta. Se ei ollutkaan siis perätön
se epäilys, joka eräänä päivänä oli herännyt hänessä nähdessään
pikku Ingan haikeasti itkevän äitinsä sylissä ja kuullessaan tämän
lohduttavan häntä:

— Älä itke, pienokaiseni. Isä tulee kyllä pian takaisin, eikä sinun
pidä uskoa mitä palvelijat sanovat.

Tom Coyne oli aikonut moittia sisartaan sen johdosta, että tämä esitti
asian lapselle väärässä valossa, mikä hänestä ei ollut oikein ja sitä
paitsi aivan turhaakin. Mutta nähdessään miten nuo sanat heti saivat
lapsen rauhoittumaan, hän oli luopunut aikeestaan. Nyt hän sai sopivan
tilaisuuden puhua asiasta, ja hän aikoi juuri sanoa, miten väärin oli
antautua toiveitten valtaan, jotka kuitenkin pettäisivät, kun mrs
Patterson lisäsi:

— Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Tom. Kaikista merkeistä päättäen tuo
hirveä onnettomuus on tapahtunut. Mutta tämä on kokonaan tunteen asia.
Eihän meillä ole minkäänlaisia todistuksia siitä, että Henry on — että
minä olen jäänyt yksin. Ja niinkauan kuin meillä ei niitä ole, niin et
voi estää minua toivomasta. Virallisesti olen pukeutunut surupukuun,
eikä koskaan juolahtaisi mieleeni puhua aavistuksistani muille kuin
sinulle ja pikku Ingalle. Ja sittenkin pelkään, ettet sinäkään ymmärrä
minua.

— En osaa sitä todellakaan sanoa, sanoi Tom Coyne alakuloisena. Häntä
suretti enemmän sisaren itsepetos kuin jos hän olisi antautunut
mitä epätoivoisimpaan suruun. — Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Suo
anteeksi, mutta minun on mahdoton uskoa yliluonnollisiin asioihin,
aavistuksiin, telepatiiaan ja sen sellaiseen!

— Minä tunnen sen selvästi, sanoi mrs Patterson painaen kädellään
sydäntään, että Henry elää. Ja minä olen järjestänyt elämäni sen
mukaan, että odotan häntä palaavaksi.

Sen hän olikin tehnyt. Ei mitään talossa saatu muuttaa — ei miehen
työhuoneessa eikä makuusuojassa. Hän pyyhki itse joka päivä tomua
miehensä kirjoituspöydältä ja hän istui niinkuin ennenkin suuressa
nojatuolissa kamiinin edessä. Harvoin hän enää otti vastaan
vieraita tai läksi itse tuttaviaan tapaamaan, mutta säännöllisesti
joka aamupäivä vierivät hänen mustat ajopelinsä rantatietä pitkin
Lincoln-puistoon ja taas takaisin. Hän vietti aivan samanlaista elämää
kuin ennenkin, paitsi mitä säädyllisyys vaati niin vastikään leskeksi
jääneeltä naiselta. Palvelusväkeä ei vähennetty; vain hovimestari,
jonka läsnäolo ei ollut tarpeen, kun talossa ei pidetty enää
vieraskutsuja, sai lähteä lomalle maalle.

Tom kehoitti sisartaan lähtemään ulkomaille päästäkseen vapaaksi tuosta
itsepäisestä ja turhasta odotuksesta. Mutta mrs Patterson pani lujasti
vastaan.

— Minäkö lähtisin matkalle, vaikka milloin tahansa voin saada sanoman
Henryltä? huudahti hän. Miten voit edes sellaista ajatella, Tom!

Tom kohautti olkapäitään. Hänestä tuntui kiusalliselta, että sisar oli
näin kokonaan piintynyt tuohon ajatukseensa. Mutta hän ei yrittänyt
enää saada häntä järkiinsä. Olihan hän levollinen ja tyyni. Tom voisi
siis palata takaisin työhönsä Philadelphiaan tarvitsematta pelätä, että
hän laiminlöi sisartaan. Mutta hän päätti silloin tällöin käydä häntä
katsomassa, sillä kriisin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Tyhjältä tuntui talossa Tom Coynen lähdettyä. Rouva Elinor kulki
itseksensä tahtomatta tunnustaa, että hän alkoi käydä levottomaksi.
Hiipivä hermostuminen sai hänessä vallan, aivankuin salainen tauti.
Hän rupesi ratsastamaan saadakseen liikuntoa, oli ulkona puolet päivää
voittaakseen heikkoutensa, mutta se onnistui vain puolittain. Vaikka
hän ruumiillisesti olisi ollut miten väsynyt tahansa, niin rauhaa hän
ei sittenkään saanut. Hän oli sielullisesti sairas. Epäilys oli alkanut
hiipiä mieleen, jo sekin seikka, ettei hän enää yhtä selvänä kuin ennen
kuullut sisäistä ääntä, joka vakuutti miehen yhä elävän, teki hänet
rauhattomaksi. Hän tunsi suurta tyhjyyttä, jäytävää kaipausta, vaikka
hän ei uskaltanut mainita sitä nimeltä. Sillä hän tunsi, että jos hän
kadottaisi uskonsa, niin hänen voimansa olisivat myös kokonaan lopussa.

Ja sittenkin — se oli hyvinkin vaikeaa joskus. Aika kului, eikä
sanaakaan kuulunut Henrystä!

Kovin yksin hän olikin.

Olihan hänellä Inga, pieni nelivuotias, kultakutrinen tyttönsä, heidän
yhteinen lapsensa. Hän koetti askarrella pienokaisen kanssa entistä
enemmän, ja tyttö olikin hänen paras liittolaisensa. Omituista miten
lapsen ajatukset olivat kiintyneet isään. Kun he olivat kahden,
puhuivat he alituisesti isästä. Kesken leikkiäkin saattoi isä muistua
lapsen mieleen, ja purskahtaen itkuun hän kysyi silloin äidiltä kietoen
käsivartensa hänen kaulaansa:

— Sanopa, äiti, milloin isä tulee? Minun on niin hirveän ikävä häntä!

Tai hän opetti äidille kaikki ne leikit, joita isä oli hänelle
opettanut, ja silloin hän sanoi usein:

— Niin ei isä olisi tehnyt. Hän teki niin ja niin. Kun hän tulee
kotiin, niin hän opettaa sinuakin.

Sillä lapsi ei epäillyt hetkeäkään, ettei isä palaisi takaisin. Äiti
oli sen sanonut ja uskoi itsekin isän palaavan. Mutta odotus tuntui
kummastakin pitkältä...

Eräs henkilö kävi usein talossa tänä aikana. Se oli Oskar E.
Hall, perheen asianajaja, suurikasvuinen, sileäksi ajeltu
ruotsalais-amerikkalainen mies, sitä lajia, joka kernaasti unohtaa
äidinkielensä ja kansallisuutensa niinpian kuin ei niistä ole enää
suoranaista hyötyä. Patterson ja hän olivat tulleet Amerikkaan samalla
laivalla, opiskelleet jonkun aikaa samassa collegessä ja tehneet
ystävyysliiton, jossa edellinen aina oli antava, vieläpä siinä määrin,
että Hall tuskin olisi ollut se mikä hän oli — asianajaja ja tunnetun
lakitoimiston johtaja — jollei Patterson olisi avustanut häntä hyvälle
alulle. Olivatpa he yhdessä perustaneet patenttitoimistonkin, joka
kuitenkin lyhyen kukoistusajan jälkeen oli lopettanut toimintansa
syistä, joita ei kukaan sivullinen tuntenut. Patterson oli sen
jälkeen hankkinut Hallille työtä eri liikkeiden ja yhtiöiden
palveluksessa, ja lopulta hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa
toimeenpanijaksi. Henry Patterson, joka oli tunnettu huolellisuudestaan
ja varovaisuudestaan kaikissa toimissaan, oli näet ennen lähtöään
Eurooppaan tehnyt testamenttinsa, ja ominaista tälle kelvolliselle
liikemiehelle oli se, että hän oli testamentissaan tarkasti määrännyt,
miten hänen liikettään oli edelleen hoidettava lesken ja tyttären
puolesta. Hallin tehtävä testamentin toimeenpanijana tuli sen kautta
paljoa helpommaksi, ja siksipä saattoikin tuntua siltä, kuin ei Hall
yksinomaan liikeasioiden tähden niin tuhka tiheästi olisi käynyt
surutalossa, varsinkaan kun rouva Elinor ei ymmärtänyt paljoakaan
liikeasioista ja täydellisesti luotti mr Hallin arvostelukykyyn.

Asian laita olikin sellainen, että — Hall tunnusti sen suoraan
itselleen, vaikkei suinkaan muille — tarkalleen punnitut motiivit
ohjasivat hänen askeleitaan, kun hän niin usein astui Pattersonin
taloon. Rouva Elinor oli siihen aikaan, jolloin hän oli vielä miss
Elinor Coyne, viehättänyt häntä suuresti, ehkäpä ei niin paljon
kauneutensa voimalla kuin isänsä rahoilla. Sillä Oskar E. Hall oli
laskeva luonne, joka jo varhain oli oppinut, että tunteet voivat
helposti johtaa harhaan, jos niiltä puuttuu aineellista pohjaa, ja
karriääri oli ollut alusta alkaen hänen elämänsä ojennusnuorana. Elinor
Coyne olisi merkinnyt hänelle onnenpotkausta, joka olisi saattanut
hänet päämäärään, mutta Henry Patterson oli ennättänyt väliin ennenkuin
asianomainen oli aavistanut mitään siitä hiljaisesta taistelusta, jota
ystävät olivat käyneet keskenänsä. Hall oli purrut hampaansa yhteen ja
niellyt pettymyksensä. Jos hän mielessään oli katkera onnellisempaa
ystäväänsä kohtaan, ei hän sitä ainakaan osoittanut. He työskentelivät
yhdessä niinkuin ennenkin, ja Hall käytti huoleti hyväkseen niitä
etuja, joita hänellä oli ystävänsä asemasta Coynen talon vävynä. Joskus
hän hiukan katkerasti hymyillen arveli, että hänen etunsa oli yhtä
suuri kuin toisen n.s. onni — ja sitä paitsi hän oli riippumaton!

Hall ei ollut oikeastaan seurustellut Pattersonin talossa. Vain
silloin tällöin oli hänet kutsuttu suurempiin kutsuihin, ja aina
hänen käytöksensä emäntää kohtaan oli ollut niin moitteeton, että
Patterson miltei oli unohtanut, että he kumpikin olivat kilpailleet
hänen suosiostansa. Ainakin hän oli aivan rauhallinen Hallin
tunteiden suhteen, koska hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa
toimeenpanijaksi, tehtävä, jonka pakostakin täytyi saattaa hänet yhteen
lesken kanssa.

Tässä suhteessa ei Henry Patterson ollut kuitenkaan ollut kyllin
tarkkanäköinen. Tosin ei rouva Elinor, onnettomuuden tapahtuessa,
tiennyt mitään Hallin tunteista, mutta siinä oli jo kylliksi, että tie
lesken luo oli avoinna, jotta Hall ryhtyisi toimeen. Olihan Elinor
Patterson sitä paitsi arvokkaampi saalis kuin Elinor Coyne — sen
tosiasian asianajaja tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän, joka
päiväkausia istui Pattersonin tilikirjojen ääressä, oli täysin selvillä
hänen liikekannastaan.

Asia olisi siis selvä mitä häneen tuli. Tällä kertaa oli kultalintu
pyydettävä ansaan millä hinnalla hyvänsä! Tavattomalla huolella ja
viekkaudella, joka oli pelastanut hänet monestakin pulasta, hän
suunnitteli sotajuontaan.




V.


Eteläisen sairaalan ylilääkäri Liverpoolissa, tohtori Bartlett, pudisti
pahoillaan päätään sulkiessaan yksityishuoneen n:o 6:n oven.

— »Nimetön» huolestuttaa minua, sanoi hän hoitajattarelle. Ei
huomattavaa muutosta parempaan tämän viikon kuluessa, vaikka olen
koettanut kaikkia mahdollisia keinoja.

Hoitajatar huokasi. Mrs Burt oli erinomaisen ystävällinen vanha nainen,
joka hoiti yksityishuoneittensa sairaita äidillisellä huolenpidolla
ja valvoi aivan väsyksiin saakka, kunhan hän siten saattoi pelastaa
jonkun »holhokeistaan». »Nimetön» — ei kukaan sairaalassa tiennyt
kuka hän oli, siksi häntä nimitettiin tällä salaperäisellä nimellä
— oli voittanut aivan erikoisesti hänen rakkautensa, osittain sen
salaperäisyyden vuoksi, joka ympäröi häntä, osittain ja ehkä kaikkein
eniten sen vaivan tähden, jota hän tuotti hänelle. Hän oli saanut
valvoa useita öitä nimettömän tähden ja nähnyt hänestä enemmän vaivaa
kuin kaikista muista sairaista yhteensä. Ja seurauksena oli nyt ollut
se, että hänestä oli tullut hoitajattaren silmäterä.

Huokaus tuli siis suoraan sydämestä. Tohtori Bartlett, joka tunsi
hoitajattaren varsin hyvin, sillä tämä oli parikymmentä vuotta
palvellut hänen sairaalassaan, ei epäillyt hetkeäkään, ettei sairas
ollut saanut parasta hoitoa mitä yleensä sairaalassa saattoi tulla
sairaitten osaksi, mutta sittenkään hän ei ollut täysin tyytyväinen
mrs Burtiin. Hän vaati joskus hoitajattarilta ihmeitä, joihin hän
itse ei pystynyt, varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun lääkkeet,
leikkaukset tai muut suorastaan tieteelliset keinot eivät auttaneet,
vaan parantuminen riippui pääasiallisesti älykkäästä hoidosta. Ja
älykkyydestä mrs Burtia tuskin saattoi syyttää. Jos hän pitkän
praktiikkansa aikana sittenkin oli saanut joitakin »ihmeitä» aikaan,
niin johtui se pikemmin hänen sydämestään ja vaistoistaan kuin
järjestään.

Sydän ja vaisto voi tosiaankin vaikeissa tapauksissa saada enemmän
aikaan kuin loistavin äly. Ja sitä tohtori Bartlett oli toivonut numero
XXX:n — »nimettömän» tapauksessa. Kun tämä toive kuitenkin petti, oli
hän hiukan pahoillansa.

— Onko hän puhunut? kysyi hän.

— Ei, ei ainoatakaan selvää sanaa ole tullut hänen huuliltaan sen
jälkeen kuin hänet tuotiin tänne. Olen melkein varma siitä, ettei hän
ymmärrä englanninkieltä.

— Minä olen toista mieltä.

— Houriessaan hän puhuu aina jotakin muuta kieltä. Sisar Mary, joka
ennen on ollut merimiessairaalassa, väittää hänen puhuvan ruotsia.

Tohtori nyökkäsi.

— Mutta meidän täytyy vähitellen saada hänet ilmaisemaan nimensä,
sanoi hän. Viranomaiset ahdistavat minua kysymyksillään. He pelkäävät
selkkauksia, jos mies esimerkiksi on varakas tai henkivakuutettu ja
varmaankin hän on julistettu kuolleeksi.

— Tohtori siis luulee...?

— Siinä asiassa minun ei tarvitse nojautua vain oletuksiin. Heti ensi
silmäykseltä näin, ettei mies kuulunut työläisluokkaan. Ei kellään
työmiehellä ole niin pehmeitä lihaksia kuin hänellä. Kädet olivat
tosin nahattomat, kun hänet tuotiin tänne, mutta se ei merkitse
mitään. Olen sittenkin aivan varma asiastani. Vaikka mies siis ei ole
raskaantyöntekijä, niin ei se silti tarvitse merkitä, että hän on
varakas. Ehkäpä hän on tuota hienompaa skandinaavilaista vientitavaraa,
jota lähetetään meren tuolle puolen.

— Niin, mutta hän ei ole mikään roisto, sanoi mrs Burt niin kiihkeänä
ja suurella vakaumuksella, että tohtorin täytyi salavihkaa nauraa.

— Enhän minä sitä sanokaan, vastasi hän hyväntahtoisesti. Joka
tapauksessa meidän täytyy saada selko hänen nimestään. Sen toimen minä
annan teille, mrs Burt. Minulle hän ei vastaa.

— Entäs vaitiolokäsky, tohtori?

— Peruutetaan, tohtori nyökkäsi päätään. Yritetään nyt vastakkaisilla
keinoilla, mutta varovaisesti — liiaksi ei saa lörpötellä. Hänen
aivonsa eivät siedä vielä liiaksi voimistelua. Vain pieniä annoksia,
joita vähitellen lisätään, ymmärrättehän?

— Ymmärrän kyllä, tohtori.

Barlett hymyili itsekseen, jatkaessaan kierrostaan sairaiden luona.
Tuon kelpo lesken kasvot olivat äkkiä kuin kirkastuneet, kun hän oli
peruuttanut määräyksensä, ettei sairaan kanssa saisi puhua. Tämä
äänettömyydenlupaus oli hänelle varmaan ollut hirveän tuskallinen!

Sen saattoikin heti huomata, kun sairaanhoitajatar astui potilaan
huoneeseen. Vähemmän totuudenmukaisesti kuin tarkoituksella rohkaista
sairaan mieltä hän kertoi, että lääkärillä oli hyvät toiveet hänen
parantumisestaan, koska itsepäinen kuume nyt vihdoinkin oli väistynyt
ja sairas oli ruvennut hiukan syömään. Ulkona oli kevät, jatkoi hän
sitten — saisikohan hän hiukan kohottaa kierrekaihdinta, jotta aurinko
pääsisi pilkistämään sisälle? Ehkäpä hän saisi avata hiukan akkunaakin?
Jospa hän vain tietäisi, miten ihana ilma oli!

Sairas ei vastannut mitään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt
hoitajan puhetta. Sisäänpäinkääntynyt, miettivä ilme kasvoilla ei
muuttunut hetkeksikään. Katse oli kiintyneenä vastakkaiseen seinään,
ja kun se joskus siirtyi puhujaan, ei se ilmaissut vähintäkään
ymmärtämystä. Jollei mrs Burt aikaisemmin olisi todennut, että sairas
saattoi kuulla puhetta ja melua, olisi hän voinut luulla häntä aivan
kuuroksi.

Kasvot päänaluksella olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat
luonnottoman suuret ja niin kirkkaansiniset, että mrs Burt ei voinut
kyllikseen ihmetellä niiden väriä. Otsalla hänellä oli side, ja kädet,
jotka lepäsivät liikkumattomina peitteellä, olivat myöskin kääreissä.

Kun muutamat merimiehet viikkoa aikaisemmin olivat tuoneet »nimettömän»
sairaalaan, oli skottlantilainen kapteeni muutamin sanoin kertonut,
mistä he olivat löytäneet hänet. Matkalla Baltimoresta Liverpooliin
oli »Iverness» -laivasta huomattu huhtikuun 17 päivänä vene, jonka
mastossa oli liehunut hätämerkki. Veneessä oli ollut »Titanicin»
nimi, ja siinä olevasta neljästä henkilöstä oli kolme kuollut joko
nälkään tai kylmään, neljännessä oli vielä hiukan eloa, joskin hän
oli tiedoton. Viimeksimainittu otettiin laivaan, jota vastoin ruumiit
haudattiin merimiesten tapaan mereen. Pelastetun tila lääkärien
tutkiessa häntä oli arveluttava, joskaan ei aivan toivoton. Hän oli
nälästä ja janosta niin riutunut, että kuolema ei ollut kaukana,
sitä paitsi oli hän saanut kylmänvikoja, niin kevyesti kuin hän oli
puettu. Niinikään oli hänellä avoin haava päässä, kaikesta päättäen oli
häntä tylsällä aseella isketty niin hirveällä voimalla päähän, että
kallo oli murskautunut ja aivotulehdus oli pelättävissä. Keuhkokuume
hidastutti vielä lisäksi yleistä parantumista, eikä sairasta oltu
kaikista yrityksistä huolimatta saatu laivassa heräämään tajuntaan.
Siinä tilassa hänet tuotiin Liverpoolin sairaalaan. Potilaalla ei ollut
yllään minkäänlaisia vaatteita tai esineitä, joiden nojalla olisi voitu
saada selkoa hänen nimestään tai säädystään.

Aluksi oli potilas sairaalassa sijoitettu yleiseen osastoon,
kolmisenkymmenen muun sairaan pariin, mutta koska hänen tilansa oli
huolestuttava ja hänen hoitonsa vaati erikoista huolta, oli hänet
varsin pian siirretty mrs Burtin yksityis-osastolle. Koko sairaala
seurasi erikoisella mielenkiinnolla »nimettömän» tilaa, ja niinpian
kuin sanomalehdet olivat saaneet vihiä siitä, että sairaalaan oli
tuotu eräs »Titanicin» uhreista, sisälsivät ne joka päivä selostuksia
sairaan tilasta sekä panivat kaikenlaisia huhuja hänestä liikkeelle.
Koko Englanti, vieläpä koko maailma puhui näinä päivinä yksinomaan
tästä hirvittävästä valtameren onnettomuudesta, jossa toistatuhatta
onnetonta matkustajaa oli heittänyt henkensä, ja Liverpoolin
sanomalehdet, jotka muuten saivat tätä kauhuntapausta koskevat
tietonsa Lontoosta käsin, käyttivät tilaisuutta hyväkseen kietoen
tämän erikoisen sankarinsa salaperäisyyden merkillisimpään verhoon.
Kerran oli eräässä uutiskiihkeimmässä lehdessä ollut »nimettömän»
haastattelukin sekä hänen valokuvansa, vaikkei onnettoman uhrin huulien
yli ollut tullut ainoatakaan sanaa sen jälkeen kuin hänet oli maihin
tuotu. Siten »nimetön» oli tietämättään tullut kuuluisuudeksi, jonka
kohtaloa tuhannet ihmiset seurasivat. Ja ennenkuin tiedettiin mitään
hänen olosuhteistaan tai varallisuudestaan, olivat yhdistykset ja
yksityiset henkilöt antaneet suuria summia haaksirikkoontuneen hyväksi
käytettäväksi, ja useat hempeämieliset naiset lähettivät itsepäisesti
hänelle kukkasiakin, joskaan potilaalla, joka juuri oli voittanut
vaikean keuhkokuumeen, ei voinut niistä olla vähintäkään iloa.

Tämä yleinen huomio, jota osoitettiin »nimettömälle», enensi vielä
sitä mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jota mrs Burt tunsi potilastaan
kohtaan, mutta katsellessaan nyt häntä, kun hän makasi liikkumatta
ja tunnottomana vuoteellaan, huomasi hän, että se tehtävä, jonka
ylilääkäri oli antanut hänelle, oli helpommin sanottu kuin tehty.
Silminnähtävästi potilas ei ymmärtänyt englanninkieltä. Mrs Burt
jutteli siitä huolimatta yhä edelleen ja koetellessaan potilaan
ruumiinlämpöä, joka olikin jo melkein normaali, hän ensi kertaa
ilokseen näki selvän ja järkevän ilmeen hänen silmissään.

Mrs Burt oli, vaistonsa ohjaamana, puhunut potilaalle tämän vanhemmista
ja siitä levottomuudesta, jota he varmaankin tunsivat, kun he eivät
tienneet, minne heidän poikansa oli joutunut. Ja kun potilas kuuli
sanan »isä», joka englannin ja ruotsin kielellä on melkein sama,
hätkähti hän.

Hyvän aikaa potilas makasi ääneti, mutta hän ei ollut enää liikkumaton.
Varmaankin tuo sana »isä» tuotti hänelle levottomuutta. Hän kääntyi
rauhattomana vuoteellaan ja nyppi peitettään. Kerta toisensa jälkeen
hän kohotti oikeaa kättään ja tarkasteli sidettä, ojensi sormiaan ja
katsoi avuttomana hoitajattareen.

Mrs Burt tarttui potilaan käteen ja puhui hänelle ikäänkuin rakkaalle
lapselle.

— Särkeekö kättä? Sehän on melkein terve — parin päivän kuluttua
voidaan side poistaa. Mikä onni, ettei siihen tullut verenmyrkytystä;
se näytti sangen vaaralliselta aluksi...

Sairas liikutteli sormiaan ja katseli ympärilleen. Hoitajatar alkoi
pelätä uutta kuumekohtausta.

Sitten hän lausui ensimäiset selvät sanansa puhtaalla englanninkielellä:

— Luuletteko, että kykenisin kirjoittamaan tällä kädellä?

Mrs Burt tuli niin iloiseksi, että hän ilman muuta rikkoi lääkärin
määräyksen.

— Tietysti te kykenette! huudahti hän innoissaan. Malttakaahan — minä
tuon heti paperia ja kynää.

Hänellä oli todellakin syytä iloita. Eivät koskaan mitkään
arkipäiväiset englantilaiset sanat olleet tuottaneet hänelle niin
paljon iloa kuin nämä — ja sitä paitsi hänellä oli toivoa varsin pian
saada tietää potilaansa nimikin.

Palattuaan takaisin sairaan luo kohotti mrs Burt hänet istualleen
vuoteessa ja laski paperin ja kynän tarjottimelle hänen polvilleen.
Käsi, kun side siitä poistettiin, oli ikäänkuin kutistunut ja punaisen
keltainen, mutta sormia saattoi liikuttaa, ja se oli pääasia.

— Mikä päivä on tänään, kysyi potilas.

— Toukokuun neljäs. Te olette ollut täällä täsmälleen viikon.

— Täälläkö minä olen? kysyi potilas osoittaen painettua nimeä paperin
kulmassa: Liverpoolin eteläisessä sairaalassa.

— Aivan niin.

Ja sitten potilas kirjoitti vapisevalla ukon käsialalla valkealle
paperille: »Liverpool toukokuun 4 p. 1904.»

Sitten hän äkkiä keskeytti.

— Se ei ole oikein, sanoi hän aivan varmasti.

— Mikä? Mrs Burt tuki häntä katsellen kirjoitusta sairaan olan yli.

— Päivämäärä, sanoi potilas moittivalla äänellä. Toukokuun 4 päivänä
olin vielä kotona kartanossa.

Mrs Burt joutui ymmälle. Hän ei voinut käsittää, miksi potilas
kirjoitti 1904, vaikka oli vuosi 1912. Tähän hän ei ollut valmistunut,
eikä hän tiennyt mitä hän sen johdosta sanoisi, sillä varomattomalla
sanalla voisi olla ikävät seuraukset. Mutta jotakin hänen täytyi sanoa.
Seuraten siis vaistoaan hän virkkoi:

— Suokaa anteeksi, minä erehdyin. On kesäkuun 4:s.

Monivuotinen kokemus oli opettanut hänelle, ettei ollut hyvä vastustaa
sairaita, joiden tila oli vielä arveluttava, sillä vastustus saattoi
aikaansaada taudin uudistumisen tai häiritä parantumista. Mutta hän
pelästyi pahasti, kun potilas kärsimättömästi kääntyi puoleksi häneen
päin.

— Tarkoitatte tietysti heinäkuuta, sanoi potilas painostaen.
Onnettomuus tapahtui kesäkuun 28 päivänä, siis täytyy nyt olla heinäkuu.

Ja välittämättä sen enempää hämmästyneestä hoitajattarestaan, alkoi hän
kirjoittaa toiselle paperi-arkille hitaasti ja vaivalloisesti:

»Liverpool, heinäkuun 4 p. 1904.

Rakas isä ja äiti! — Minä pelastuin ihmeen kautta »Norjan»
haaksirikosta. Makaan nyt sairaalassa. En ole jaksanut aikaisemmin
kirjoittaa, mutta olen pahoillani, että olen tuottanut teille
levottomuutta. Paranen kyllä pian. Terveisiä kaikille pitäjäläisille.

_Henrik_.»

Ei siinä ollut montakaan riviä, mutta osoitettuaan kirjeen »lautamies
Petter Anderssonille» Porvoon seuduille, olivat hänen voimansa aivan
lopussa ja hän vaipui hengästyneenä tyynyjen varaan.

Hetkeä myöhemmin oli kuume jälleen noussut.

Samana iltana neuvottelivat tohtori Bartlett ja mrs Burt yhdessä
tohtorin yksityisessä vastaanottohuoneessa. Kelpo vanha hoitajatar oli
siinä määrin suunniltaan, että hän vain suurella vaikeudella saattoi
kertoa, mitä yksityishuoneessa n:o 6 oli tapahtunut. Vain se ajatuskin,
ettei hänen potilaansa olisi ollut »täysin» järjissään, vaan että hänet
ehkä siirrettäisiin mielisairaalaan, oli hänestä niin hirveä, että hän
unohti kokonaan, mikä ansio hänellä oli ollut siinä, että tunnettiin
nyt potilaan nimi.

Tohtori Bartlett istui kauan mietteissään. Tapaus oli hyvin vakava.
Tosin hän ei, niinkuin mrs Burt, ollut huolissaan potilaan järjestä,
mutta se vaara oli aina tarjona, ellei sairasta kohdeltaisi kyllin
suurella varovaisuudella. Sehän oli selvää, että hän luuli olevansa
mukana kahdeksan vuotta sitten sattuneessa haaksirikossa, ja sekoitti
sen »Titanicin» tapaturmaan. Tohtori Bartlett muisti vallan hyvin
»Norjan» onnettomuuden, ja sai helposti selkoa siitä, että päivämäärä,
jonka potilas oli maininnut, piti paikkansa. Mutta kysymys oli nyt vain
siitä, oliko tämä harhaluulo, varsin tavallinen muuten potilaille,
jotka olivat saaneet kestää ankaria sekä henkisiä että ruumiillisia
kärsimyksiä, vain satunainen, vain johtuiko se muistin katoamisesta,
joka taas oli seurauksena siitä kovasta iskusta, jonka potilas oli
saanut päähänsä ja joka ehkä oli vahingoittanut joitakin aivokeskuksia.
Edellisessä tapauksessa sopiva hoito voisi poistaa pahan, mutta silloin
olisi tärkeätä tuntea potilaan elämä ja olot viime kuluneina kahdeksana
vuotena, ja siinäpä juuri pulma olikin. Olisi välttämätöntä kutsua
sairasvuoteen ääreen joku henkilö, joka tuntisi potilaan entisyyden
ja vähitellen voisi herättää hänen muistinsa henkiin, mutta mistä
sellainen henkilö oli otettavissa. Oli selvää, ettei sairas ollut ensi
kertaa ollut menossa Amerikkaan, sillä hän puhui englanninkieltä niin
virheettömästi, että se voitti ensikertalaisten taidon täydellisesti.
Hän oletti, että sairas näinä kahdeksana vuonna oli oleskellut
seuduilla, missä englanninkieli oli pääkielenä, ja täytyi siis koettaa
päästä henkilöiden yhteyteen, jotka tänä aikana olivat olleet hänen
kanssaan tekemisissä.

Tässä asiassa hänellä oli ainakin yksi johde: nimi. »Nimetön» ei
ollut enää nimetön. Kun sisar Maryn avulla oli saatu selkoa siitä,
että potilaan kirjoittama kirje oli osoitettu hänen isälleen, niin
ei ollut vaikea allekirjoituksen ja osoitteen avulla muodostaa hänen
nimensä: Henrik Andersson. Tohtorin viaksi ei ole luettava, että
hän tässä erehtyi, hän ei tietystikään voinut tietää, että monella
paikkakunnalla Suomessa seurattiin sitä alkuperäistä tapaa, että
sukunimi muodostettiin isän ristimänimestä.

Niinpä tohtori Bartlettin yritykset saada huoneen n:o 6:n potilas
yhteyteen oman aikansa kanssa epäonnistuivat. Nimeä Henrik Andersson
ei löytynyt »Titanicin» matkustajaluettelosta, ja vaikka sanomalehdet
niinhyvin uudessa maailmassa kuin vanhassakin puhuivat tästä
haaksirikkoontuneesta ruotsalaisesta, ei ilmestynyt ketään, jolla
olisi ollut oikeuksia häneen. Ja jonkun ajan kuluttua palautettiin
potilaan kirjoittama kirjekin avaamatta, ja sen kuorelle oli lyhyesti
kirjoitettu:

»Vastaanottaja kuollut.»




VI.


Rouva Elinor piti sitä suurena onnena, että hänellä tänä aikana oli
läheisyydessään henkilö, johon hän saattoi luottaa niin täydellisesti
kuin Oskar E. Halliin. Hänen silmissään hän oli käytännöllinen,
taitava ammattimies, joka oli täydellisesti perehtynyt juriidillisten
muodollisuuksien sokkeloihin, ja sitä paitsi hän monivuotisen
ystävyytensä nojalla Henry Pattersoniin oli läheisissä suhteissa
perheeseen. Hänen rehellisyyttään ja epäitsekkyyttään Elinor ei
hetkeäkään epäillyt. Henry oli luottanut häneen täydellisesti — siis
hän ansaitsi myös luottamusta.

Että Hall tuntui olevan hyvin huvitettu Elinorista, oli liikuttavaa
nuoren rouvan mielestä, sillä sehän todisti vain, miten kiintynyt
hän oli Henryyn. Ja Elinor oli kiitollinen Hallille siitä
hienotunteisesta tavasta, jolla hän kohteli häntä pitäessään häntä
erillään kaikista oikeudellisista muodollisuuksista, jotka aina
seuraavat kuolemantapausta varakkaan perheen keskuudessa, sekä siitä
tunnustuksesta, jonka Hall antoi Henrylle. Elinor ei ollut kylliksi
tarkkasilmäinen huomatakseen, miten Hall toisissa tapauksissa taas toi
omat etunsa esille ystävän kustannuksella — hän teki sen todellakin
niin hienosti ja näennäisesti tarkoituksettomasti, että hän olisi
vetänyt useimpia nenästä. Hall pysytteli silloin aina alalla, joka oli
Elinorille aivan tuntematon, ja jolla hän siis saattoi huoleti jatkaa
kujeiluaan, nimittäin liikeasioissa. Tällä alalla oli Elinor aivan
erikoisesti ihaillut miestään. Vaikka tämä olikin harvoin puhunut
toimistaan konttorissaan, oli sittenkin niissä piireissä, joissa Elinor
liikkui, kerrottu siksi paljon toimeliaasta Henry Pattersonista, hänen
onnistuneista keinotteluistaan ja erinomaisista kaappauksistaan, että
nuo tiedot olivat tulleet hänenkin korviinsa. Ja niitä vaikeampi
Elinorin oli kaikkea tuota käsittää, sitä korkeammaksi kasvoi se
jalusta, jolle hän kohotti miehensä.

Ihailu olikin hyvin suurena tekijänä Elinorin tunteissa miestään
kohtaan. Hän ihaili häntä gentlemannina, puolisona ja isänä, mutta
hän ihaili häntä ehkä kaikkein eniten liikemiehenä. Sen Hall
oli vaistomaisesti tuntenut ja siksi hän ensi sijassa kohdisti
ponnistuksensa tähän kohtaan. Hän menetteli hyvin varovaisesti. Hän
oli erinomainen sotapäällikkö, ja hitaasti, pienin annoksin hän jakoi
myrkkyään. Elinorin itsensä huomaamatta se alkoikin vaikuttaa. Jalusta,
jolle hän oli kohottanut liikemies Henry Pattersonin, alkoi alentua,
hitaasti ja huomaamatta, tuuma tuumalta.

Oli vain ajankysymys, milloin Oskar E. Hall saisi anastaa toisen paikan.

He istuivat usein yhdessä keskustellen. Ja näiden keskustelujen
aikana osasi asianajaja järjestää asiat siten, että hän, joka paitsi
ammattitietojaan omisti hyvin rajoitetun sivistysmäärän, aina esiintyi
edullisimmassa valossa. Jo alusta alkaen hän oli käyttänyt holhoavaa
tapaa Elinoriin nähden voidakseen johtaa häntä mielensä mukaan.

Tosin Hall hyvin usein ikävystytti Elinoria. Nuori rouva ei voinut
käsittää, miksi Hall niin itsepäisesti tahtoi pitää pitkiä esitelmiä
aineista, jotka tietenkään eivät voineet huvittaa häntä. Toisaalta hän
oli kylläksi Eevan tytär ollakseen hiukan hyvilläänkin siitä, että
toinen luuli hänen olevan siksi älykkään ja henkisesti joustavan, että
hän saattoi olla huvitettu hänen harrastuksistaan.

Epäiltävää on kuitenkin, tokko Hall koskaan tällä tavalla olisi voinut
herättää hänessä ihailua, niinkuin hän toivoi. Sillä Elinor oli tänä
aikana liian hajamielinen kiinnittääkseen huomiota toiseen mieheen,
jonka hänen puolisonsa oli määrännyt hänen omaisuutensa hoitajaksi.

Elinorin hajamielisyys vain lisääntyi päivä päivältä. Ja Hall huomasi,
että hän voisi pilata koko asiansa, jos hän liian tarkasti seuraisi
suunnitelmaansa. Silloin hän teki täysikäännöksen. Pitäen kiinni siitä
väitteestä, että nainen ajattelee sydämellään, koetti hän vedota
Elinorin tunteellisuuteen.

Hall oli aina osoittanut huomiota Elinorin terveydentilaa kohtaan,
ja käyttäen hyväkseen nuoren rouvan tilapäistä kalpeutta hän eräänä
päivänä mitä liikuttavimmalla huolenpidolla käänsi keskustelun tähän
aineeseen.

— Te tuotatte minulle todellakin huolta, rakas mrs Patterson, sanoi
Hall pitäen hänen kädestään kiinni kauemmin kuin mitä olisi ollut
välttämätöntä. Te olette laihtunut peloittavassa määrässä viime
aikoina. Teidän täytyy hoitaa itseänne.

Rouva Elinor oli siksi väsynyt valvotun yön jälkeen, että hän oli
kiitollinen näistä osaaottavista sanoista. Mutta oikeastaan ei häntä
ruumiillisesti vaivannut mikään. Henkisesti vain hän kärsi, siitä
johtui tilapäinen kalpeus ja mustat renkaat silmien alla.

Hall ei ollut kuulevinaan Elinorin rauhoittavia vakuutuksia, vaan
tahtoi väkisin kutsua kotilääkärin taloon. Hän ehdotti sitäkin, että
lähetettäisiin sähkösanoma Elinor rouvan veljelle, mutta siihen tämä ei
mitenkään suostunut. Hall oli kuitenkin tyytyväinen välikohtaukseen,
sillä hänen oli onnistunut saada ääneensä ja katseeseensa siksi paljon
lämpöä, että Elinorin viattomuudessaan täytyi käsittää se osanotoksi,
mutta helposti myöskin muuksi.

Seuraavana päivänä Elinor oli taas aivan terve, mutta Hall kohteli
häntä sittenkin kuin potilasta ja teki hänelle ehdotuksen, jota hän jo
kauan oli hautonut mielessään.

— Sehän on selvää, ettei kaupungin ilma ole teille hyväksi, sanoi hän.
Te kaipaatte vaihtelua, ilmanvaihdosta, uusia kasvoja ympärillänne.
Miksikä te ette lähde matkoille?

Mutta Elinor pudisti päätään. — Minä vakuutan teille, ettei se ole
tarpeen. Minä olen täysin tyytyväinen olooni. Matkoilla yksinäisyys on
kahta tuntuvampi.

Nyt Hall pääsi siihen, mihin hän oli tarkoittanutkin.

— Muuttakaa ainakin maalle, pyysi hän. Miksi kesähuvilanne
Geneva-järven rannalla seisoo tyhjänä, onhan se kauneimpia huviloita
mitä tiedän? Jos yksinäisyys painostaa teitä — ja sen minä ymmärrän
täydellisesti, mrs Patterson — niin onhan suurin osa tuttavistanne
juuri Geneva-järven seuduilla. Varmaan teille olisi hyväksi päästä
ihmisten pariin.

Elinor vitkasteli hiukan ennenkuin hän vastasi.

— Olen sitä ajatellutkin. Mutta minun on niin vaikea juuri tällä
hetkellä lähteä Chicagosta. Maalla tuntee olevansa niin kaukana koko
muusta maailmasta, ja minulla on omat syyni, miksi tahdon nyt olla niin
läheisessä yhteydessä muun maailman kanssa kuin suinkin.

Hall ei malttanut ruveta tuumimaan, mitähän nämä syyt saattoivat olla,
vaan hän jatkoi ylitsepuhumistaan.

— Ajatelkaa pikku Ingaa, sanoi hän vihdoin.

— Ingan pitäisi kyllä päästä maalle, sanoi Elinor. Mutta hän ei
tahdo lähteä ilman minua ja minunkin on vaikea erota lapsesta. Mutta
niinkauan kuin ilma on näin viileä, ei Ingallakaan ole mitään hätää
täällä. Puistossa, missä hän on päivät pitkin, on kylliksi raitista
ilmaa.

Elinor oli taipumaton. Se oli suuri pettymys Hallille, sillä hän
oli laskenut, että hän maalais-ympäristössä nopeammin pääsisi
tarkoitustensa perille. Elinorin omaisuuden holhoojana hänellä oli
täysi oikeus käydä hänen luonaan niin usein kuin hän halusi, mutta
hänen sotasuunnitelmaansa kuului juuri se, että hän antaisi Elinorin
kaivata hänen seuraansa. Ei hän voinut myöskään aivan äkkiä luopua
jokapäiväisistä käynneistään niinkauan kuin he molemmat olivat
vielä kaupungissa, eikä hän itse ollut tilaisuudessa tällä hetkellä
matkustamaan minnekään. Tärkeät asiat pidättivät häntä — asiat,
joiden vuoksi hän myös halusi saada Elinorin pois kaupungista. Hän ei
näet ollut varma siitä, ettei nuori rouva joskus voisi nähdä jonkun
pörssitiedon sanomalehdissä, joka voisi herättää epäilyksiä hänessä
häntä vastaan. Geneva-järven rannalla hän, niinkuin useimmat naiset,
tuskin lukisi sanomalehtiä.

Se oli siis kaksinkertainen pettymys Hallille, että Elinor ei myöntynyt
hänen ehdotukseensa. Mutta Hall ei antanut vielä myöten, vaan päätti
käyttää vaikutusvoimaansa toisen kerran.

Mutta hän kosketteli toisiakin kieliä. Hän tunsi paljon sellaisia
tapauksia, joiden täytyi herättää lämminsydämisen naisen myötätuntoa.
Hän kertoi rouva Elinorille oikeusjuttuja, valiten juuri sellaisia,
jotka, samalla kun ne liikuttaisivat häntä, esittäisivät hänet
itsensäkin hyvässä valossa. Turhaan Hall ei näytellytkään
jalomielisen miehen osaa. Ettei hän aina pysynyt täysin totuudessa,
ei huolestuttanut häntä vähääkään, kunnes rouva Elinor eräänä päivänä
pyysi saada tietää, niissä eräs hänen köyhistä asiakkaistaan asui,
josta hän oli keksinyt liikuttavan jutun. Elinor, joka oli kiusaantunut
ja harmistunut pitkästä epävarmuudesta ja odotuksesta, tarttui
vaistomaisesti tähän tilaisuuteen, jossa hän voisi auttaa ja lohduttaa
ja olla joksikin hyödyksi, ja hän tunsi suurta pettymystä, kun Hall
vastusti hänen sekaantumistaan asiaan. Hän vastusti siksi kiihkeästi,
että ensi kertaa vähäinen epäilys heräsi Elinorin mielessä. Hänen
toiveensa oli hänestä niin viaton, että hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää sitä kiihkeää tapaa, millä Hall vastusti sitä sekä niitä monia
syitä, jotka seurasivat tätä vastustusta, jollei sen takana olisi
piillyt jotakin.

Jotakin sen takana todellakin oli. Köyhää asiakasta ei näet ollut
lainkaan olemassa, sillä Hallilla ei ollut koskaan aikaa auttaa köyhiä
asiakkaita.

Hall huomasi, että hänen täytyi olla varovaisempi, mutta hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä epäilyksen siemenestä, jonka hän oli
kylvänyt Elinorin sydämeen. Hall oli liiaksi varma hänestä — hän
arvioi liian suureksi oman vaikutusvaltansa ja liian pieneksi Elinorin
älyllisyyden, ja luuli voivansa soittaa tätä soitinta mielensä mukaan
tarvitsematta pelätä, että se sorahtelisi. Merkillinen soitin se
oli, sen hän myönsi, eikä mikään tapaus ollutkaan herättänyt hänen
mielenkiintoaan niin suuressa määrin kuin »Elinor Coynen valloitus».
Mutta silti hän ei myöntänyt, että paitsi rahaa, joka viekoitteli häntä
puoleensa, myöskin hänen ystävävainajansa ihastuttava leski alkoi
kiehtoa häntä pauloihinsa.

Joskus hän suorastaan oli kärsimätön sen johdosta, että rouva
Elinorin kuva anasti kokonaan hänen ajatuksensa, joiden olisi pitänyt
kiintyä yksinomaan aineellisempiin asioihin. Kesken monimutkaisia
liikelaskelmia tai ollessaan syventyneenä asiapaperien ja pöytäkirjojen
tutkimiseen syöksyivät hänen ajatuksensa hänen luokseen. Hän meni
niinkin pitkälle, että hän ajatuksissaan syytti Elinoria niistä
vastoinkäymisistä, jotka kohtasivat häntä. Hänen päänsä ei ollut kylmä
eikä selvä, välistä hän oli kuumeisen levoton, kun asiat eivät hänen
mielestään kehittyneet kyllin nopeasti, ja silloin hänen teki mielensä
luopua kaikesta sodankäynnistä, heittää ovelat laskelmat mereen ja
sulkea Elinor vain syliinsä, voittaa hänet, ottaa hänet omakseen.

Tällä ulkonaisesti niin kylmällä ja laskevalla miehellä oli intohimoja,
joista ei edes hänellä itsellään ollut aavistustakaan, sillä ne olivat
uinuneet tähän saakka. Tahdonvoimallaan hän oli aina pitänyt itseään
aisoissa, ja sen hän teki nytkin. Hän teki sen niin täydesti, että hän
ei itsekään ollut selvillä omasta mielentilastaan.

Se olikin parasta hänelle itselleen. Hän oli sekaantunut laajoihin
asioihin, ja suuret aikeet pyörivät hänen päässään. Henry Patterson oli
uskonut useiden yritystensä suoranaisen johdon Hallin käsiin, ja tätä
äkillistä valta-asemaa hän tahtoi nyt käyttää hyväkseen rikastuakseen
nopeasti. Kokeneet liikemiehet pudistivat päätään uuden johtajan
kuumeentapaiselle toiminnalle — heidän mielestään hän toimi liian
rohkeasti, mikä oli sitä vaarallisempaa, koska häneltä puuttui tietoja
ja kokemusta sillä monimutkaisella toimialalla, jolle hän äkkiä oli
antautunut. Mutta hän ei ollut arka, ja jo heti alussa hän hämmästytti
heitä onnistuneilla tempuillaan osakepörssissä. Tämä hyvä onni ei
ollut kuitenkaan kestävää laatua. Parissa viikossa hän kadotti paljon
enemmän kuin oli voittanut, mutta sen sijaan että olisi ottanut sen
opikseen, näytti Hall päättäneen panna kaikki alttiiksi. Suoranainen
keinottelukiihko oli tarttunut häneen. Ei mikään kaappaus, vaikka siinä
olisi ollut miten vähäiset onnistumisen mahdollisuudet hyvänsä, ollut
hänelle liian uhkarohkea. Että hän siitä huolimatta saattoi ylläpitää
firman arvoa, johtui kokonaan siitä, että hän käytti enimmäkseen
välikäsiä näissä uhkarohkeissa asioissaan. Siten sekä hänen oma nimensä
että firman pysyi aluksi erossa sanomalehdistä. Pörssiselostajat olivat
tosin merkinneet yritykset muistiin, vieläpä arvailleetkin, kuka
välittäjien takana oli, mutta niin kauan kuin välittäjät olivat vaiti,
ei kukaan tullut epäilleeksi Oskar E. Hallia.

Mutta eräänä päivänä hän tuli paljastetuksi.




VII.


Rouva Elinor tuli iloisesti yllätetyksi, kun Tom Coyne eräänä päivänä
heinäkuussa syöksyi sisään ja sulki hänet syliinsä.

— Annas kun katselen sinua, sanoi hän työntäen sisarensa hiukan
kauemmaksi itsestään.

Elinor hymyili hänelle, mutta sen takana piili tuskaa. Tom oli ainoa,
joka oli hänen uskottunsa, ja hänen tahtomattaankin näiden viikkojen
surun ja turhan odotuksen tuska purkautui esiin kyyneleisenä katseena,
kun hän näki nyt veljensä edessään.

— Pikku Ely raukka, sanoi Tom saattaessaan sisarensa istumaan. Mutta
näissä kolmessa sanassa oli enemmän todellista myötätuntoa kuin
Hallin kaikissa korulauseissa, ja ne koskivat niin syvästi Elinoriin,
ettei hän voinut olla nyyhkyttämättä. Tom, joka tiesi, ettei Elinor
turhanpäiten itkenyt, ymmärsi liiankin hyvin siitä, miten syvä hänen
surunsa oli. Hän olisi vain toivonut, että Elinor olisi voinut itkeä ja
saada siten helpotusta.

Mutta nuori rouva hillitsi itsensä, pyyhki silmänsä ja hymyili jälleen
veljelleen.

— Suo anteeksi, sanoi hän. Mutta tuntui niin hyvältä nähdä sinut
jälleen, enkä voinut hillitä itseäni. Paitsi Ingaa olet sinä ainoa,
jolla on aavistusta...

— Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Sinä sureksit aivan
liiaksi!

— Ja ikävöin, lisäsi Elinor hiljaa.

Tom tarttui hänen käteensä ja siveli sitä.

— Pikku raukka. Jospa tuo onneton ajatus ei olisi pälkähtänyt päähäsi.

— Älä sano sitä, Tom. Se yksin pitää minut pystyssä. Se antaa minulle
voimaa elää. Toivo on kaikki kaikessa minun elämässäni.

Tom oli toivonut, että Elinor oli tullut järkiinsä näinä kuluneina
kuukausina, mutta hän huomasi nyt, ettei niin ollut laita.

— Olethan järkevä, Elinor, sanoi hän. Pitäisihän sinun ymmärtää,
että tuo sinun ajatuksesi on mahdoton. Jos hän ihmeen kautta olisi
pelastunut, niin olisit jo kauan sitten saanut sen tietää.

— Hän on sairas, se on selvää, vastasi Elinor. Eikä se suinkaan ole
pienin kärsimys, että vaikka tiedän hänen tarvitsevan minua, en
sittenkään voi kiiruhtaa hänen luokseen. Oi Tom, etkö voi auttaa minua?

— En luule, rakkaani, en ainakaan sillä tavalla kuin sinä toivoisit.
Vaikka hän olisi ollut miten sairas hyvänsä, niin olisi hänen kuitenkin
pitänyt nyt jo voida antaa sinulle tietoja itsestään. Minä en ainakaan
tiedä muuta kuin yhden ainoan tapauksen, jossa näin pitkä vaitiolo
olisi mahdollinen.

— Ja se on?

— Mielenhäiriö.

Elinor kalpeni.

— Myönnä ainakin, että sinusta olisi parempi tietää hänen kuolleen kuin
olevan mielisairaalassa, sanoi veli.

Sanat olivat julmat ja suoraan asiaan käyvät. Tom ei olisi tahtonut
lisätä sisarensa kärsimyksiä, mutta lääkärinä hän vaikeissa tapauksissa
osasi käyttää veistä.

— Minä olen ajatellut sitä, sanoi Elinor tultuaan taas rauhalliseksi.
Mutta sinä erehdyt, jos luulet, että tämä mahdollisuus saattaisi minut
kadottamaan toivoni. Päinvastoin! Kaikki mielenvikaiset eivät ole
parantumattomia, sen sinä tiedät. Mutta ajattelehan, jollei Henry saa
sitä hoitoa, jota hän tarvitsee!

Elinor nousi kääntyen puoleksi selin veljeensä. Hän puristi kiihkeästi
nenäliinaansa.

— Sehän on juuri kaikkein kauheinta. Päivä päivältä parantumisen
mahdollisuus pienenee. Ehkäpä häntä pian ei voida parantaa lainkaan...

Elinor asettui veljensä eteen seisomaan ja kysyi totisella, tutkivalla
äänellä:

— Minä pyysin sinua viime kirjeessäni tekemään tiedusteluja. Mitenkä ne
ovat onnistuneet?

— Olen tehnyt mitä ikänä olen voinut. Olen pannut salapoliisit
Englannissa liikkeelle. Mutta tietysti tulos on — kielteinen.

— Ovatko he vastanneet?

— Ovat. Heille on uskottu vaikka kuinka paljon samanlaisia tapauksia,
mutta toiveet ovat hyvin vähäiset. Joka tapauksessa he ovat luvanneet
myöhemmin antaa tietoja.

Elinor huokasi.

— Niin mahdottomalta kuin tuntuukin, että Henry olisi pelastunut
Amerikan rannalle, olen kuitenkin kääntynyt myös kotimaisen
salapoliisitoimiston puoleen, mutta he kieltäytyivät ryhtymästä asiaan.

— Minkä vuoksi?

— Siksi että he eivät tahdo viekoitella ihmisiltä rahaa aivan
mahdottomaan asiaan.

Elinor kävi istumaan ikkunan ääreen. Vaalea pää painui rintaa vasten.
Sormet hypistelivät nenäliinaa.

Tuossa asennossa hän teki veljeen täydelliseen epätoivoon vajonneen
naisen vaikutuksen. Samalla Tom huomasi, miten laiha ja kalpea hän
oli. Ja tuo huomio saattoi hänet hyvin levottomaksi, varsinkin kun hän
tiesi, että se johtui sielullisesta kärsimyksestä. Hän istui ääneti
ja tarkkasi häntä edelleen odottaen, että katkera lääke, jota hän oli
hänelle antanut, epäilys, alkaisi vaikuttaa.

Heidän istuessaan ääneti juoksi pikku Inga sisään ja tervehdittyään
iloisesti enoaan alkoi heti kysellä häneltä isää. Missä hän piileskeli
— milloin hän palaisi kotiin — muistiko hän enää Ingaa — toisiko hän
uuden nuken hänelle j.n.e. Ja eno, joka vast'ikään oli kohdellut niin
kovasti äitiä, ei hennonut hävittää pikku Ingan luottamusta. Hän
vastasi hämillään ja väistäen, ja hänen vastauksistaan Inga sai sen
käsityksen, että niiden takana oli jotakin salaperäistä. Niinpä hän,
enon lähdettyä pukeutumaan päivällistä varten, kuiskasi äidilleen:

— Kuulepas, äiti, tuleeko isä huomenna?

— Mistä sinä olet saanut sen päähänpiston?

Ja äkillisen ilontunteen vallassa veri kohosi Elinor rouvan kasvoihin.
Yksin tuo ajatuskin, jonka pikku tytön kysymys oli herättänyt, oli niin
riemukas, että se oli murtaa hänen sydämensä.

Päivällisen jälkeen, jolloin mieliala ilman Ingaa olisi ollut kovin
painostava, leikitteli eno hetken aikaa pikku tytön kanssa. Äkkiä hän
tuli sisarensa luo. Nyt hänen vuoronsa oli tutkia.

— Kuulehan, Elinor, Inga sanoo, että »setä Hall» käy joka päivä täällä.
Onko se totta?

— On kyllä, vastasi Elinor tyynesti. Mutta sittenkin hänestä tuntui
vastenmieliseltä, kun veli kosketteli tätä asiaa. — Ymmärräthän, että
on paljon järjestettäviä asioita. Mr Hall pitää kaikesta huolta.

— Ikävä kyllä.

— Mitä sinä tarkoitat? — Veljen ääni kiusasi Elinoria. — Minä vakuutan
sinulle, että sekä sinulla että minulla on syytä olla tyytyväisiä tähän
asioiden järjestelyyn. Mr Hall...

— Minä uskallan vakuuttaa sinulle aivan päinvastaista, keskeytti Tom
hänet samalla kiusallisen terävällä äänellä. Oskar E. Hall on viimeinen
henkilö, jolle minä uskoisin omaisuuteni hoidon.

Ja kiinnittämättä huomiota Elinorin hämmästyneeseen huudahdukseen
jatkoi hän kuulustelua.

— Miksikä tuo herra juoksee tässä talossa? Et suinkaan tahdo väittää,
että hän vaivaa sinua liikeasioilla? Vaikka taitaisivatpa ne käydä
paremmin, jos hän kysyisi sinulta neuvoa.

— Tiedäthän, Tom, etten minä ymmärrä liikeasioita. Mutta mr Hall hoitaa
luottamustointaan suurella vakavuudella, ja hän onkin ainoa koko
kaupungissa, joka hiukan voi pitää huolta Ingasta ja minusta. Hän on
ollut kovin ystävällinen.

Inga veti enoaan takin liepeestä. Hänen mielestään keskustelu kesti
liian kauan. Mutta Tom työnsi hänet luotaan.

— Tiedätkö sinä sen, kysyi hän painostaen jokaista sanaa, että Oskar
E. Hall, johon sinä panet niin suurta arvoa, on syöksemäisillään sinut
turmioon?

Elinor rouva katsoi ymmällä ympärilleen. Ajatus oli hänelle niin uusi,
että hänen oli aluksi vaikea sitä käsittää.

— Mahdotonta, änkytti hän. Se on varmaankin erehdys, Tom.

— Etkö todellakaan tiedä siitä mitään?

Hetki sitten oli Tom luullut, että Elinor oli perillä asioista,
joskin hän oli niin välinpitämätön kaikesta, ettei pannut rahallisiin
vahinkoihin mitään huomiota. Mutta hän huomasikin nyt, että Elinorin
hämmästys oli todellinen.

— Minä en tiedä mitään, en yhtään mitään, sanoi Elinor ja nousi
hermostuneesti pystyyn. Sehän olisi hirveää! Nehän ovat Henryn rahoja.
Eikö se ole erehdys sittenkin, Tom?

— En usko sitä erehdykseksi, sanoi Tom levollisemmin, mutta sittenkin
hyvin vakavana. Kolme kertaa viimeisen kahden viikon kuluessa olen
nähnyt miehesi liikkeen nimen esiintyvän pörssisähkösanomissa, ja
joka kerta vahinkojen yhteydessä. Eikä pieniä summia ole ollutkaan
kysymyksessä, vaan satoja tuhansia.

— Mitenkä se on mahdollista! huudahti Elinor. Henrylle ei minun
tietääkseni sattunut koskaan vahinkoja, ei ainakaan mitään suurempia.
Miksikä siis omaisuudenhoitaja...

— Omaisuudenhoitaja, se on juuri oikea sana, Ely. Sitä hän onkin,
tuo Hall — sinun omaisuutesi hoitaja eikä mitään muuta! Mutta hän
on käyttäytynyt ikäänkuin olisi omistaja itse. Hän on antautunut
keinotteluihin, on pelannut pörssissä sinun rahoillasi, ja etteivät ne
ole kaikki jo huvenneet, johtuu pikemmin tilaisuuden kuin hyvän tahdon
puutteesta.

— Sinä tuomitset häntä varmaankin liian ankarasti, Tom. Jos hän
on hävinnyt yhtäällä, niin on hän voittanut toisaalla. Hän _on_
luotettava, Tom.

— Ei, sitä hän _ei_ ole, väitti veli kiivaasti vastaan. Mies, joka
panee vaaralle alttiiksi leskien ja alaikäisten lasten omaisuuden, ei
ole luotettava missään suhteessa, Elinor. Ja ettei hän ole ilmoittanut
sinulle vahingoista, pahentaa vain asiaa.

— Pahinta on se, lisäsi hän, ettei voi saada kiinni miehestä. Henry
Patterson on määrännyt hänet liikkeen johtajaksi ja Ingan holhoojaksi,
ja hän on siksi viisas lakimies, ettei saata itseään huonoon valoon.
Juriidisesti hänellä on vapaat kädet. Sinä, joka olet perinyt osan
omaisuutta, voit erottaa hänet johtajan toimesta, mutta tehty ei siltä
tule tekemättömäksi. Sinä voit kieltää häntä antautumasta pörssipeliin,
mutta onhan tapauksia, joissa se on välttämätöntä. Hänellä on oikeus
hoitaa Ingan perintöosaa, kunnes tyttö menee naimisiin tai tulee
täysi-ikäiseksi, eikä häntä siitä toimesta saa karkoitetuksi, jollei
ole sitovia todisteita omaisuuden hävittämisestä. Ja sellaisia meillä
ei ole, siksi taitavasti hän osaa keinotella. Lain käsivarsi ei siis
ulotu häneen. Ainoa on, että koettaa vaikuttaa häneen. Mutta...

— Minä puhun hänen kanssaan, sanoi Elinor nopeasti.

— Suo anteeksi, minä aion puhua hänen kanssaan, selitti Tom. Sellaisia
asioita me miehet ymmärrämme paremmin kuin te naiset. Käväisin hänen
konttorissaan ennenkuin tulin tänne, mutta hän ei ollut tavattavissa.
Puhuin vain Lawsonin — vanhan Lawsonin kanssa, tiedäthän, firman
konttorissa. Hän totesi sähkösanomat oikeiksi. Vanha kunnon mies oli
aivan surusta masentunut noiden vahinkojen vuoksi, mutta hän ei sanonut
lähemmin tuntevansa liikkeen asemaa yleensä. Tuo Hall näyttää pitävän
kaikki firman vanhat toimimiehet erillään asioista ja johtaa liikettä
uudesta komeasta konttoristaan käsin, Salle-avenyn varrelta. Jo sekin
herättää epäilyksiä. Sitä paitsi tapasin hississä Rudolf Salen,
pörssivälittäjän, joka vastikään rikastui suunnattomasti Spencerin
vararikon johdosta, ja minä lyön vetoa, että hän tuli suoraan Hallin
konttorista. Sekään ei ennusta mitään hyvää. Ei kukaan rehellinen mies
ole tekemisissä Rudolf Salen kanssa, se on varma.

Tom oli puhuessaan alkanut kävellä edestakaisin huoneessa. Sisar
oli harvoin nähnyt hänet niin kiihoittuneena. Itse hän oli sanaton
hämmästyksestä. Hänelle ei ollut pääasia tässä jutussa häntä uhkaava
häviö, vaan se, että Hall keinotteli Henry Pattersonin rahoilla.

— Mitähän Henry sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa elämäntehtävänsä
tuhotuksi? tuo kysymys nousi yhä uudestaan Elinorin eteen. Hetken aikaa
hän ajatteli sitäkin, että Henrylle itselleen olisi ehkä onnellisinta,
jos hän olisi kuollut, mutta sitten hän lohdutti itseään sillä
toiveella, että vahingot voisivat tulla peitetyiksi ja liike kohota
jälleen entiseen valtaansa.

Mitä Halliin tuli, otaksui Elinor, jolle kaikki petos oli täysin
vierasta, että hän voisi puhdistautua hänen edessään. Se mies, johon
Henry oli luottanut niin täydellisesti ja joka oli osoittanut niin
suurta huolenpitoa Ingasta ja hänestä itsestään, ei voinut tehdä mitään
väärää. Hänellä oli saattanut olla huono onni, eihän hän oikeastaan
ollut liikemies, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Henry, ja hän
sai kai luvan maksaa oppirahoja. Mutta epärehellinen — ei, sitä hän ei
voinut olla.

Jännittynein mielin Elinor odotti seuraavana päivänä veljeään, joka jo
aamulla varhain oli lähtenyt tapaamaan Hallia. Kesti kauan, ennenkuin
hän palasi.

Kun Tomin auto päivällisen aikana pysähtyi Pattersonin talon edustalla,
astui siitä ulos tyytymätön ja pettynyt Tom Coyne.

— Tuo lurjus on matkustanut Eurooppaan, huusi hän jo ennenkuin Elinor
ennätti mitään kysyä. Saadaanpa nähdä, palaako hän koskaan takaisin...




VIII.


Ovenvartija ylilääkärin odotushuoneessa astui sisään ja ojensi
käymäkortin lääkärille. Oli kiireisin vastaanottoaika, ja tohtori
Bartlett seurasi aina jyrkästi potilaiden järjestystä, jonka vuoksi
hän loi hämmästyneen ja tyytymättömän katseen harmaahapsiseen
palvelijaansa, joka uskalsi häiritä neuvottelua.

— Mikä nyt? kysyi hän äreästi.

— Eräs herra pyytää saada puhua teidän kanssanne, herra. Asia koskee mr
Andersonia huoneessa 6.

— Sanomalehtimieskö?

— Ei, herra. Hän sanoo tulevansa suoraan Ruotsista tärkeässä asiassa.

— Vai niin — hm! Tohtori Bartlett otti kortin käteensä ja luki: »Oskar
Carlson, tilanomistaja, Härnösand.» Sitten hän sanoi: — Päästäkää mr
Carlson ensi kerralla sisään!

Tohtori, tutkiessaan potilasta, joka satunnaisesti oli hänen
luonaan, oli kovin kiihkeä saadakseen tavata vierasta. Ehkäpä siinä
vihdoinkin oli sanoma siitä maailmasta, jossa tuo salaperäinen sairas
oli elänyt ja liikkunut ennenkuin onnettomuustapaus heitti hänet
sairasvuoteelle. Sen jälkeen kuin oli toukokuun 4 päivänä äkillisesti
herännyt täydellisestä tiedottomuudesta oli potilas uudelleen vajonnut
niin suureen tylsyyteen, että oli alettu epäillä hänen järkeään.
Vaikka hänen ruumiillinen tilansa olikin huomattavasti parantunut,
olivat hänen henkensä voimat uinahtaneet uudelleen. Hän ei puhunut
kenenkään kanssa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Ettei hän
kuitenkaan ollut kadottanut puhekykyään, kävi ilmi niistä sekavista
ja sairaala-ympäristölle käsittämättömistä puheista, joilla hän
nukkuessansa koetti vaistomaisesti ottaa takaisin sen, minkä hän
kadotti valveilla ja mykkänä ollessaan. Sen lisäksi hän oli kovin
alakuloinen sekä omituisen ärtyisä, josta kaikesta saattoi olla mitä
vakavimmat seuraukset. Yhä suuremmalla levottomuudella oli siis tohtori
Bartlett, kuten kaikki muutkin, jotka mielenkiinnolla seurasivat tätä
tapausta, odottanut sitä päivää, jolloin jokin asia herättäisi potilaan
tästä vaarallisesta tilasta. Turhaan oli koeteltu useita keinotekoisia
menettelytapoja toivotun tuloksen saavuttamiseksi ja oli päätetty
jättää kaikki sikseen toivossa, että onnellinen sattuma palauttaisi
onnettoman elämään.

Tohtori Bartlett otaksui tämän hetken nyt tulleen. Hän tarkasteli
sisään astuvaa ruotsalaista, pyytäessään häntä istumaan. Vieras oli
pitkä, vahvarakenteinen mies, hiukan neljännelläkymmenellä; kasvot
olivat täyteläiset ja ilmeettömät, tukka harva ja silmät pienet,
levottomasti vilkuilevat, teräksenharmaat. Tämä kookas olento oli
puettuna harmaaseen matkapukuun, jossa, vaikka se olikin aivan
moitteeton, oli kuitenkin amerikkalainen leima. Tohtori Bartlett
totesi lääkärin tottuneella silmällä, että hänen edessään oli kansan
mies, joka oli kohonnut yläpuolelle omaa luokkaansa, mies, jolla oli
talonpojan rautainen terveys ja itsepäinen tahdonvoima, mutta jossa
myöskin oli runsaasti talonpojan viekkautta hyväntahtoisten kasvojen
poimujen alla. Sanalla sanoen tyyppi, joka ei herättänyt luottamusta.

Mies esitti asiansa englanninkielellä, jonka läpi kuulsi amerikkalaisen
korostus.

— Minä olen mr Andersonin hyvä ystävä, sanoi hän, ja minulle on annettu
toimeksi saattaa hänet takaisin Suomeen. Me — minä tarkoitan hänen
omaisensa — oletamme, ettei hän niiden kärsimysten jälkeen, joita hän
on saanut kestää, jaksa enää käydä käsiksi siihen taisteluun, joka
uhkaa siirtolaisia kaukaisessa lännessä.

— Siinä te olette aivan oikeassa, sanoi tohtori. Ja minä sanon
suoraan, että olemme erittäin iloiset, kun vihdoinkin olemme tavanneet
jonkun, joka ottaa pitääkseen hänestä huolta. Tämä tapaus on ollut
vaikeimpia mitä meillä koskaan on ollut. Mutta ennenkuin rupean
lähemmin selittämään hänen tilaansa, pyydän saada tehdä teille muutamia
kysymyksiä.

Vieras nyökäytti päätään.

— No niin — ensiksikin, mistä se johtuu, että hänen omaisensa nyt
vasta, kolmen kuukauden kuluttua »Titanicin» haaksirikon jälkeen,
antavat kuulla itsestään?

Mr Carlson teki käsillään valittavan liikkeen.

— Me olemme luulleet häntä kuolleeksi, sanoi vieras. Hänen nimensä ei
ollut niiden joukossa, jotka »Carpathia» laiva pelasti, eikä myöskään
yksi niistä ruumiista, jotka »Mackay Bennett» saattoi maihin. Me
otaksuimme siis, että hän oli saanut hautansa valtameren pohjassa.
Vasta viikko sitten näimme lehdissämme ilmoituksen, että eräs Henrik
Anderson, kotoisin Porvoosta, Suomesta, oli pelastunut haaksirikosta ja
makasi nyt eräässä sairaalassa voimatta antaa itsestään minkäänlaisia
tietoja. Toivottavasti tämä ilmoitus ei tarkoita sitä, että hän on
tullut mielisairaaksi?

Vieraan kasvoilla karehti jännittynyt ilme. Tohtori Bartlettin mielestä
hänen katseensa tuntui kovin omituiselta.

— Sepä on merkillistä, sanoi tohtori miettivästi. Me olemme moneen
kertaan lähettäneet tiedusteluja mr Andersonin kotimaahan, ja olisihan
niiden jo paljoa aikaisemmin pitänyt tulla yleisön tietoon. Asiasta
toiseen: ovathan mr Andersonin vanhemmat kuolleet? —

Vieras näytti hetken epäröivän.

— Ovat, sanoi hän sitten omituisen pitkään. Isä kuoli pari vuotta
sitten, äiti vieläkin varhemmin. Minä tulen tänne hänen lähimpien
sukulaistensa — sisarustensa ja lankonsa — puolesta. Pyydän samalla
huomauttaa, ettei ole lainkaan kumma, jos teidän tiedustelunne, jotka
kai etupäässä kohdistuivat Porvooseen, eivät ole osuneet meidän
korviimme Härnösandiin. Nämä molemmat paikkakunnat ovat näet satojen
peninkulmien päässä toisistaan. Härnösand on Ruotsissa eikä Suomessa.

— Vai niin. — Tohtori Bartlett tuumi hetken aikaa. — Luuletteko että mr
Anderson voi tuntea teidät?

— Siitä en ole varma, vastasi vieras, ja tohtori huomasi, miten
omituisen levoton hän oli. Se riippuu kokonaan hänen muististaan.

Lääkäri nousi äkkiä ja soitti.

— Minä tutkin teitä yhdessä. Siitä tulee paljon riippumaan.

Odottaessaan mrs Burtin tuloa istuivat molemmat herrat vaiti. Tohtori
tarkkasi vierasta, joka näytti kovin hermostuneelta. Hänessä oli
herännyt epäilyjä, eikä hän sairaalan johtajana tahtonut ilman muuta
jättää potilastansa vääriin käsiin.

Mrs Burt kertoi, että mr Anderson paraillaan oli pihalla kävelemässä,
mutta oli heti valmis kutsumaan hänet sisään, kuultuaan mistä oli
kysymys. Mutta tohtori kielsi; hänestä oli parempi, että kohtaus
tapahtui ulkona.

Mrs Burt astui edeltä hyvin nopeasti. Hänen lempipotilaansa saisi
tavata tuttavan! Varmaankin hän tulisi nyt järkiinsä!

Tohtori Bartlett antoi mr Carlsonille muutamia määräyksiä:

— Nähdessänne hänet ette saa joutua suunniltanne. Teidän täytyy
pysytellä aivan passiivisena, koettaa vain päästä hänen näköpiiriinsä.
Onnettomuustapauksesta ette saa myöskään puhua, se tekee hänet vain
levottomaksi. Kas, tuossa hän on!

Pihalla käveli joukko sairaita. Toiset näyttivät iloisilta ja
tervehtivät tohtoria ystävällisesti. Toiset olivat synkän näköisiä ja
pysyttelivät erikseen. Potilas, jota tohtori osoitti, seisoi pää alas
painuneena ja kaivoi kepillään hiekkaa.

He astuivat aivan hänen ohitseen, mutta hän ei katsonut eteensä.
Vieraaseen hän vaikutti kovin järkyttävästi, ikäänkuin toisesta
maailmasta tuleva kummitus. Hän oli kovin kalpea ja hänen kasvonsa
lihakset värähtelivät hermostuneesti. Lääkäri koetti turhaan saada
hänen katsettaan kiintymään itseensä.

— Häntäkö te etsitte? kysyi lääkäri, kun toinen oli vaiti.

Vieras nyökkäsi. Ruvetessaan puhumaan kuului hänen äänensä paksulta.

— Hän se on, Henrik, minun koulutoverini... Eikä sittenkään hän. Mies
parka, kylläpä hänen on täytynyt kokea paljon muuttuakseen tuolla
tavalla!

He kääntyivät ja kulkivat vielä kerran aivan potilaan ohitse. Kun hän
ei nytkään katsonut heihin, pysähtyi tohtori ja sanoi:

— Hyvää päivää, mr Anderson.

Potilas nyökäytti hänelle päätään.

— Te tulette pian niin terveeksi, että voimme päästää teidät kotiin,
vai mitä?

Ei vastausta. Suuret, kirkkaansiniset silmät tuijottivat epäilevästi
tohtoriin.

Vieras seurasi lääkärin antamaa viittausta ja tuli hänen viereensä.
Sairaan katse siirtyi hitaasti häneen. Äkkiä siinä kuvastui terävyyttä
ja järkeä. Se tunkeutui tutkivasti toisen kasvoihin, samalla kuin
tavaton hämmästys ilmeni hänen kasvoillaan.

Sitten hän astui askeleen lähemmäksi ja ojensi ensin toisen ja sitten
toisen kätensä. Hän kakisti kurkkuaan, mutta kun hän alkoi puhua, sanat
sointuivat selvinä hänen omalla kielellään:

— Sinä olet tullut vapauttamaan minua, Oskar! En tahdo hetkeksikään
enää jäädä tähän vankilaan. Lähtekäämme pois!

Laihat kädet puristivat kiihkeästi nuoruudenystävän käsiä.

Mr Carlson kääntyi puolittain lääkäriin, ja hänen kasvonsa loistivat
voitonriemusta.

— Katsokaa, tohtori, hän tuntee minut. Hän tahtoo itse lähteä pois
täältä. Ei suinkaan siinä mitään esteitä ole?

— Tule, tule! huusi sairas koettaen vetää hänet mukanaan.

— Te saatte malttaa mielenne, kunnes kaikki on järjestyksessä,
sanoi tohtori Bartlett, joka oli nyt varma siitä, että vieras oli
oikealla asialla. Te saatte keskustella neljännestunnin — sitten olen
tavattavissanne yksityishuoneessani, mr Carlson.

— Mutta muistakaa, kuiskasi hän vieraan korvaan, älkää vastustako häntä
liiaksi. Muistakaa, että hän elää kahdeksan vuotta jäljessä ajasta.

Sitten hän läksi, mrs Burtin seuraamana.

Vieras katsoi heidän jälkeensä hämmästynyt ilme kasvoillaan.

— Kahdeksan vuotta jäljessä ajasta, mutisi hän kerta toisensa jälkeen.
Kahdeksan vuotta! Silloinhan me ensi kertaa matkustimme valtameren yli.

Hänen kasvoillaan väreili tavattoman tyytyväinen, miltei
voitonriemuinen ilme, kun tämä hämmästyttävä tosiasia selvisi
hänelle. Sitten hän kääntyi sairaan puoleen, joka yhä piteli häntä
kädestä kiinni. Niin pian kuin lääkäri oli kadonnut näkyvistä, veti
potilas hänet mukanaan puutarhasohvan luo ja alkoi puhua nopeasti ja
nykähdellen.

— Nuo lurjukset! huudahti hän. He ovat pitäneet minua kuin vankia
sillä verukkeella, että olen muka sairas... Minä olin sairas, mutta
viikkokausia olen jo ollut aivan terve... Kylläpä olen saanut kärsiä
täällä! Ajattelepas, kun he koettivat uskotella minulle, että
muka elämme useita vuosia ennen aikaamme... Eikä koko talossa ole
almanakkaa. Varmaankin he ovat hulluja kaikki. Minusta tuntuu aina,
niinkuin minä olisin ainoa viisas koko talossa... Vie minut täältä
pois, muuten minäkin tulen hulluksi... Sinä tulit viime hetkessä...

Ja tehden äkkikäännöksen:

— Miten äiti jaksaa? Entäs isä? He ovat varmaankin luulleet minua
kuolleeksi. Ja parasta se olisikin ollut. Mitä hyötyä siitä on, että on
pelastunut haaksirikosta joutuakseen hulluinhuoneeseen?

— Ajatteles, mitä nuo lurjukset ovat keksineet, jatkoi hän. He
uskottelevat minulle, että isä on kuollut. Ja jo neljä vuotta sitten!
Vain kiusatakseen minua. Nuo koirat!

Hän pui nyrkkiään taloa kohti.

— Kunhan vain pääsen täältä, niin he saavat kuulla kunniansa! Minä
vedän heidät oikeuteen, ja heidät tuomitaan kuritushuoneeseen. Sen he
ansaitsevatkin!

— Koeta rauhoittua, Henrik, sanoi toinen, joka ei koskaan ollut nähnyt
häntä niin kiivaana. Sinun ei ole hyvä kiihoittua tuolla tavalla.
Tuumikaamme mielemmin, mitä sinun pitäisi nyt tehdä. Kotiin sinun ei
maksa vaivaa matkustaa, siellä on leivästä puute. Ja Amerikassakin on
nykyään huonot ajat. Mutta Austraaliassa...

He neuvottelivat asiasta hetken aikaa. Nyt sairas oli aivan levollinen;
toive, että hän pian pääsisi pois täältä, oli kuin lääkettä hänen
sairaille hermoilleen, ja toinen luuli päässeensä selville siitä,
etteivät hänen sielunvoimansa olleet kärsineet vahinkoa muussa kuin
yhdessä suhteessa. Tohtori oli oikeassa: kahdeksan vuotta oli kuin
poispyyhitty hänen elämästään.

He olivat juuri päättäneet lähteä Austraaliaan, kun mr Carlsonia
käskettiin tohtorin puheille.

Ystävät erosivat päättäen pian tavata taas toisensa.

— Pari seikkaa olisi selvitettävä, ennenkuin päätämme sitä tai
tätä, sanoi tohtori Bartlett, kun vieras oli käynyt istumaan hänen
työhuoneeseensa. Te huomasitte kai, ettei mr Anderson muista mitään
viimeisistä kahdeksasta vuodesta. Hänen viimeinen muistonsa kohdistuu
»Norja» laivan haaksirikkoon. Tiedättekö te, oliko hän siinä mukana?

— Se oli hänen ensimäinen matkansa Amerikkaan. Minäkin olin silloin
mukana.

— No, siitä päivästä alkaen siihen päivään, jolloin hän saapui tänne,
on kaikki pyyhkäisty pois hänen muististaan. Mutta omituista kyllä
ovat muutamat koneelliset taidot, joita hän tänä aikana luultavasti
on saavuttanut, pysyneet ennallaan. Esimerkiksi hänen englanninkielen
taitonsa. Ei suinkaan hän osannut englanninkieltä ennen 1904:ää?

— Ei. Enintään hän osasi sanoa »yes» ja »no» ja »all right».

— Katsokaahan! Tästä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että hän sairastaa
paikallista aivohalvausta, joka varmaankin on aivan satunnaista.
Hänellä on aivoissa kasvannainen, jonka äkillinen, kova isku pääkalloon
varmaankin on aiheuttanut. Kasvannainen painaa muistikeskuksia ja estää
niiden toimintaa. Tämä vika voitaisiin kuitenkin saada korjatuksi
leikkauksen avulla, mutta se on siksi monimutkainen ja vaarallinen,
etten ole uskaltanut sitä tehdä hänen omaistensa suostumuksetta.
Sentähden olen odottanut. Teidän on nyt hänen omaistensa asianajajana
päätettävä, onko leikkaus tehtävä.

— Onko se hengenvaarallinen?

— On kyllä.

— Mutta jos se onnistuu, niin oletteko varma siitä, että sairaan muisti
palaa jälleen?

— Olen.

Mr Carlson tuumi kauan aikaa ja pyysi lopulta parin päivän
miettimisaikaa.

— Ystävälläni on lanko, joka on etevä kirurgi, sanoi hän. Minun täytyy
sähköteitse neuvotella hänen kanssaan, ennenkuin teen päätöksen
asiassa. Olen hyvin kiitollinen tarjouksestanne. Mitä maksuun tulee...

— Suokaa anteeksi, että keskeytän, sanoi tohtori Bartlett. Tahdon vain
huomauttaa, että potilas, englantilaisten avuliaisuuden ja osanoton
johdosta, pystyy itse täydellisesti korvaamaan sekä tähänastiset
velkansa sairashuoneelle sekä mahdollisen leikkauksen kulut.

— Hyvä! Mutta vielä yksi kysymys: onko aivan mahdotonta, että ystäväni
jonkun sattuman nojalla voisi saada jälleen muistinsa?

— Aivan mahdotonta, vastasi tohtori. Tämä sattuma tuottaisi hänelle
samalla — kuoleman.

Jos tohtori Bartlett olisi voinut nähdä sen tyytyväisyydenilmeen, joka
loisti vieraan kasvoilla, kun hän lopetettuaan keskustelunsa nousi
autoon, niin hän olisi ollut varovaisempi. Ja jos hän olisi kuullut,
mitä vieras voitonriemuisena mutisi itsekseen, nojautuessaan mukavasti
vaunun tyynyjä vasten, niin hän ei koskaan olisi suostunut jättämään
potilastansa hänen käsiinsä. Sillä nuo sanat kuuluivat:

— Nyt hän on minun vallassani! Nyt Henry Patterson katoaa täydellisesti!

Kun hän seuraavana päivänä ilmestyi jälleen sairaalaan, oli hänellä
Austraalian-piletti taskussaan. Hän sanoi tohtori Bartlettille, että
potilaan lanko Suomessa tahtoi välttämättä itse suorittaa tämän
vaikean leikkauksen, eikä tohtorilla ollut siis muuta tehtävänä kuin
jättää potilas mr Carlsonin huostaan. Ja sen hän tekikin huoahtaen
helpotuksesta.

Mutta mrs Burt vuodatti kyyneleitä vaunujen vieriessä pois hänen
rakkaimman potilaansa kera.




IX.


Kun Hall palasi lyhyeltä Euroopanmatkaltaan, aikoi hän ensi työkseen
lähteä tapaamaan Elinor rouvaa. Mutta sitä ennen hän pistäytyi
konttoriinsa, jossa ikävät uutiset olivat häntä vastassa.

Tohtori Tom Coyne oli useamman kerran käynyt häntä etsimässä, kertoi
kirjanpitäjä; hänellä oli varmaankin ollut tärkeitä asioita, sillä
hän oli näyttänyt hermostuneelta ja oli tiedustellut milloin johtaja
palaisi kotiin. Hän oli varmaankin lähtenyt jo kaupungista, mutta
jättänyt kirjeen mr Hallille.

Sähköteitse oli Hall jo aikaisemmin kuullut Tomin käynneistä,
samoinkuin hänelle oli ilmoitettu hänen muista asioistansa, mutta nyt
vasta hän aikoi aavistaa, että hänen käyntinsä takana piili jotain
ikävyyttä.

— Puh, sanoi hän itsekseen astuessaan omaan työhuoneeseensa. — Mitä
tekemistä minulla on tuon pitkäsäärisen Tomin kanssa? Tosin hän on
tuleva lankoni, mutta sellaisena hän pysyköön minusta loitolla; älköön
tunkeilko Elinorin ja minun väliini.

Hän otti esille Tomin kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja asiallinen. Hän
kirjoitti hänelle vain lyhyesti sisarensa puolesta, ettei Hall tästä
lähin enää saisi panna Elinorin ja hänen alaikäisen lapsensa rahoja
päättömiin keinotteluihin, jotka olivat ala-arvoisia siksi hyvälle ja
hienolle liikkeelle kuin Pattersonin, sekä että hänen tästä lähin tuli
aina neuvotella mr C.J. Lawsonin kanssa liikkeen konttorissa, »miehen,
jolla oli kunnioitetun lankoni täysi luottamus ja jolla on paljoa
suurempi kokemus liikeasioissa, kuin mitä Teillä näyttää olevan».

Hall rypisteli otsaansa ja puristi nyrkkiään.

— Tuo hävytön nulikka uskaltaa läksyttää minua! huudahti hän. Hän,
mieletön lääkäri, joka tuhlaa omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin!
Paras neuvomaan minua. Mikä hävyttömyys!

Hän astui myrskyaskelin edestakaisin huoneensa permannolla.

— Jollei hän olisi Elinorin veli, kostaisin tämän hänelle. Tämän
jälkeen me olemme vihamiehiä, poikaseni!

Hän kävi istumaan pöytänsä ääreen, kääri kirjeen sytykkeeksi ja sytytti
sillä sikarinsa. Vetäessään sauhuja hän tuumi itsekseen viekkaan
hymyilyn karehtiessa hänen huulillaan:

— Jos tuo lurjus tietäisi, että Pattersonin firman hävittämät rahat
tulevat sittenkin hänen sisarensa hyödyksi, niin ehkä hän pitäisi
vähemmän melua. Varmaankin hän on samaa mieltä minun kanssani siitä,
että miehelle on mieluisampaa lahjoittaa rikkautta vaimolleen
kuin ottaa kaikki häneltä vastaan. Lahjat vaativat köyhältä
nöyryyttävää kiitollisuutta. No niin, minä kuittaan edeltäpäin osan
kiitollisuudenvelkaani...

Hänen ajatuksensa kiintyivät niin kokonaan Elinoriin ja mieluisiin
tulevaisuudenunelmiin, ettei hänen tehnyt mielensä ryhtyä työhön.

— Elinorin luo! sanoi hän itsekseen. Se on tärkeintä.

Ja sillä välin kuin hänen autonsa kiiti katuja pitkin, tuumi
hän mielessään, miten hän puolustaisi itseään ja saisi Elinorin
vakuutetuksi kyvystään hoitaa liikeasioita sekä täydellisestä
luotettavuudestaan.

— Kukapa tietää, vaikka suoriutuisin tästä pulmasta voitokkaasti ja
pääsisin entistä lähemmäksi päämäärääni.

Äkkiä kohosivat hänen sisäisen silmänsä eteen laihat, surunvoittoiset
kasvot, joita ympäröi vaalea, pörröinen parta ja joista loisti häntä
vastaan epäilevä, likinäköinen katse. Mutta hän pakotti tuon näyn
katoamaan, ja sen sijalle kohosivat Elinor rouvan kauniit, alakuloiset
kasvot, naisen, jota hän petti ja himoitsi ja jonka tähden hän oli
valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.

Elinor otti hänet kylmästi vastaan, mutta samalla koko hänen olentonsa
ilmaisi syvintä alakuloisuutta. Hall päätti käyttää tätä hänen
mielialaansa hyväkseen ja aikoi heti puhua liikeasioista.

— Olen kovin pahoillani, etten tavannut veljeänne voidakseni
selittää hänelle asiaa, sanoi hän. Teiltä olisin tahtonut säästää
nämä ikävyydet. Naiset, jotka eivät ymmärrä liikeasioita — ja miehet
myöskin — arvostelevat aina tuloksen mukaan, mikä kuitenkin on
sattuman leikkiä, eivätkä huomaa sitä älykästä suunnitelmaa, joka on
kaiken pohjana. Tässä tapauksessa suunnitelma oli todellakin älykäs.
Älkää luulko, että kehun sillä itseäni. Tuuma oli kokonaan teidän
miesvainajanne.

Elinor rouva veti syvältä henkeään, ja hiukan punaa kohosi hänen
kalpeille poskilleen.

— Hänen määräystensä mukaan minä ostin ja möin, jatkoi Hall; itse en
olisi uskaltanut ryhtyä niin monimutkaisiin keinotteluihin, mutta
Henryn jälkeenjättämät ohjeet olivat sitovia minulle, joskin yksi ja
toinen varoitti minua. Moititteko te minua siitä?

Hall katsoi rukoilevasti Elinoriin. Tämä pudisti vain päätään
katsomatta toiseen.

— Ja sanoakseni totuuden, oli jo liian myöhäistä vetäytyä pois jutusta.
Henry oli näet jo ennen matkaansa tehnyt sitoumuksia, joita minä en
tahtonut rikkoa. Ajatelkaahan asemaani, mrs Elinor! Toisaalta Henryn
määräykset ja sitoumukset — toisaalta pörssivaihtelut, joita ei kukaan
voi edeltäpäin aavistaa ja jotka näyttivät olevan meille erittäin
edulliset. Uskokaa minua, jollei odottamattomia seikkoja olisi tullut
väliin, niin teidän omaisuutenne olisi nyt kaksinkertainen. Henry oli
suunnitellut sen niin erinomaisesti. Antakaas kun selitän tarkemmin...

Hall kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä sisäpuolen ikäänkuin
käyttäen sitä todistelutaulukkona. Hän ei aikonut kuitenkaan selittää
Elinorille mitään, sillä hän oli laskenut edeltäpäin, että nuori rouva
kieltäytyisi kuuntelemasta.

— Hyvä mr Hall, älkää vaivautuko, sanoi Elinor omituisella
äänenpainolla. Minä en kuitenkaan ymmärtäisi siitä mitään. Minä tahdoin
vain tietää, oliko Henryllä mitään osaa siinä. Ja koska te sanotte
toimineenne hänen määräyksiensä mukaan, olen minä tyytyväinen. Ei
puhuta siitä sen enempää.

Elinor nousi paikaltaan ja järjesteli kukkia pöydällä.

— Sanokaa, rouva, sanoi Hall nousten myöskin, sanokaa, että annatte
minulle anteeksi.

— Eihän minulla ole mitään anteeksiannettavaa.

Hall astui askelta lähemmäksi. Hän hengitti kiivaasti ja ääni kuului
kiihoittuneelta.

— Ojentakaa kätenne osoitteeksi, ettei tämä asia ole järkyttänyt teidän
luottamustanne minuun, pyysi hän.

Elinor teki minkä toinen pyysi, mutta käänsi katseensa pois. Hänen
kätensä lepäsi kylmänä ja tunteettomana Hallin kädessä, mutta se poltti
häntä. Hän aikoi suudella sitä, mutta samassa hän kohtasi Elinor rouvan
katseen, ja hän laski käden irti. Hänen oli mahdoton selittää nuoren
rouvan katseen ilmettä. Voitto, jonka hän kekseliäillä valheillaan
juuri luuli saavuttaneensa ja joka tuntui hänestä suuremmalta kuin
mikään tuomiosalissa saavuttamansa voitto, oli äkkiä muuttunut
kiduttavaksi epäluuloksi. Ja kiusallisen epävarman tunteen vallassa hän
kävi jälleen istumaan. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Elinorin käytös oli
yhä jäykkä ja kylmä. Painostava hiljaisuus seurasi.

— Kertokaa jotain matkastanne, sanoi Elinor vihdoin. Tehän kävitte
Lontoossa?

— Kävin kyllä, valehteli Hall häikäilemättä, sillä asian laita oli
sellainen, ettei hän ollut käynyt Liverpoolin rajojen ulkopuolella
niinä parina, kolmena päivänä, jotka hän oli oleskellut Englannissa. —

Minä koetan parhaillaan saada sekä kotimaassa että ulkomailla rahoja
erästä yritystä varten, joka on tuottava kauniita summia. Se on
toistaiseksi salaisuus, mutta voinhan kernaasti sanoa teille, että
meillä on toiveita voittaa takaisin kaikki, minkä kadotimme, ja
enemmänkin. Minun kauttani te ette joudu kärsimään, mrs Patterson. Te
voitte luottaa minuun, että tulen onnistumaan.

Hallin tarmokas ja päättävä puhetapa teki Elinoriin jälleen valtavan
vaikutuksen, samalla kuin se hiukan peloitti hänen ajatellessaan, miten
riippuvainen hän taloudellisessa suhteessa oli tuosta miehestä.

Hall kertoi sitten matkastaan, tai oikeastaan sepitti siitä juttuja.
Hän kertoi hälinästä Lontoon kaduilla ja muotimakasiinien uusimmista
keksinnöistä Strandilla ja Fleetstreetin varrella. Hän osasi olla
huvittava, kun oikein pani parastaan, ja Elinor rouva totesi tämän
uuden puolen hänessä.

Mutta eräs kysymys oli koko ajan Elinorin huulilla. Vihdoin se pujahti
esiin.

— Kävittekö Lontoossa Valkean Tähtilinjan konttorissa?

— En, vastasi Hall ihmeissään, mitä minulla olisi ollut siellä
tekemistä?

Elinor rouva epäröi.

— Minä ajattelin — minä toivoin — että he olisivat löytäneet jälkiä
onnettomista uhreista — Henrystä?

— Oo, sanoi Hall venytellen. Äkillinen, mieletön epäilys sai hänessä
vallan: mitäs jos Patterson!... Mutta olihan se mahdotonta. Olihan hän
parasta aikaa matkalla Austraaliaan — tuo Henrik Petterson Porvoosta,
Suomesta. Olihan hän itse saattanut hänet junalle Liverpoolin asemalla.

— Pelkään, sanoi Hall toinnuttuaan äkillisestä pelästyksestään, että
siinä suhteessa on turha enää toivoa. Olen pahoillani, että minun
täytyy se sanoa, mutta varmaankin Henry raukan ruumis on niiden monien
joukossa, joita meri ei anna takaisin. Koettakaa tyyntyä, minä pyydän
teidän itsenne tähden. Te ette voi koristaa kukilla hänen hautaansa; se
tuntuu varmaan kovin vaikealta, mutta sama kohtalo on monella muullakin
leskellä. Teillä on kuitenkin se lohdutus, että voitte pitää hänen
muistoaan pyhänä ja korkeana.

Elinor nyökkäsi päätään. Kiitollisena hän tällä kertaa ojensi Hallille
kätensä. Hall hyväili sitä.

— Te olette onnellisempi surussanne, Elinor rouva, kuin moni muu
ilossansa, sanoi Hall kuiskaten. Minäkin toivoisin joskus, että minulla
olisi joku surtavana; yksinäisyys, täydellinen yksinäisyys vaikuttaa
joskus painostavasti. Ja elämä on vailla kaikkea tarkoitusta...

Hänen lähtiessään pois oli entinen ja luottava suhde heidän välillään
taaskin rakentunut.

Mutta Hall ei ollut sittenkään tyytyväinen. Hän voitti liian vähän
joka kerta — asia edistyi kovin hitaasti. Hänen tunteensa kiihtyivät
kiihtymistään. Hänen sydämensä ei ollut enää tyytyväinen tähän
etanankulkuun. Se alkoi tulla rauhattomaksi ja vaativaksi.

Vasta ollessaan erossa Elinorista matkansa aikana oli Hall käsittänyt,
että tämä asia ei ollut hänelle enää mikään affääri, vaan sydämenasia.
Kaipaus oli hänessä niin voimakas, ettei hän voinut enää olla sokea
mielentilalleen. Hän oli tähän asti koettanut vakuuttaa itselleen,
ettei Elinor ollut lainkaan hänen tyyliinsä, hän oli aina pitänyt
enemmän tummaverisistä kuin vaaleista. Mutta noiden tummaveristen
naisten vaikutus häneen oli aina ollut ohimenevä, eivätkä ne koskaan
olleet jättäneet mitään jälkeä hänen sydämeensä.

Niin, hän rakasti Elinoria. Se oli tunne, joka vaati oikeutensa, joka
ohjasi häntä sen sijaan että hän olisi pitänyt sitä ohjaksissa — se oli
intohimo, joka hinnalla millä hyvänsä vaati omansa. Pakosta hänen oli
täytynyt seurata sitä tietä, jota hän nyt kulki, kun hän sattumalta
Liverpoolissa ollessaan sanomalehtiuutisen nojalla oli päässyt
nuoruudenystävänsä jäljille, joka nyt toista kertaa, ja tällä kertaa
entistään vakavammassa merkityksessä, oli tullut hänen kilpailijakseen.
Mitäpä hän siitä välitti, vaikka tuo tie oli konnan tie. Hänen
omatuntonsa oli elämäntaistelussa niin monta kertaa saanut vaieta,
ettei se enää vaivannut häntä.

Omatunto ei myöskään estänyt häntä käyttämästä kaikkein tehokkainta
keinoa, jota roisto käyttää tahtoessaan tehdä kanssaihmisensä
vaarattomaksi. Hän vain ei ollut vielä kylliksi raaka tehdäkseen
itsensä syypääksi murhaan. Olisihan ollut parasta toimittaa Patterson
kerrassaan tieltä, mutta vaikka vaara ei olisi ollut suuri, niin
ei hän sittenkään voinut ryhtyä väkivallantekoon. Siksi hän oli
valinnut helpomman tien, toivoen, että luonto täyttäisi sen, mikä
häneltä jäi keskeneräiseksi. Olihan Henry Petterson kuollut, ja mitä
tuohon puolihupsuun Henrik Pattersoniin tuli, niin jos lääkäri hänen
suhteensa olisikin erehtynyt, niin murhaava ilmanala ja rasittava elämä
Austraaliassa tekisi kylläkin lopun tuosta puolisairaasta raukasta,
jonka hän oli lähettänyt sinne.

Tulos olisi joka tapauksessa sama, vaikkei hän tahraisikaan käsiään
viattoman verellä.




X.


— Hyvä Jumala! huudahti Jack Douglas päästäen irti morsiamensa käden.
Luulenpa näkeväni kummituksia keskellä päivää.

He kävelivät Piccadillyllä lämpimässä kesäkuun auringossa, miss Ruth
Darrell ja hän, kun hän äkkiä seisahtui keskelle ihmistungosta.

— Mikä sinun on, kultaseni! kysyi pikku miss Darrell pelästyen
sulhasensa kasvojen ilmettä.

— Tule — pian! Douglas tarttui morsiantaan käsivarteen ja veti hänet
mukanaan välittämättä ihmisten töytäyksistä. Pikku miss Ruth oli
purskahtaa itkuun, niin kovassa puristuksessa hänen käsivartensa oli,
ja hänen iso hattunsa joutui aivan viistoon, hänen voimatta auttaa sitä
oikealle tolalle.

Hän alkoi ponnistella kaikin voimin vastaan.

— Jack, sinä et saa kohdella minua tällä tavalla, huusi hän itku
kurkussa. Se on inhottavaa! Katsohan hattuani!

Douglas pysähtyi huitoen hurjasti käsiään.

— Armaani, huusi hän, jos hidastelet nyt, niin kadotamme hänet
näkyvistä. Tule, kiiruhda! Vähät hatusta!

Ja hän tarttui häntä jälleen käsivarresta kiinni. Mutta miss Ruth
väänsi itsensä irti.

— Ei, minä en seuraa sinua. Sinä olet julma, Jack!

— Jumalan tähden, Ruth, seuraa minua. Hän meni juuri Lyonin ovesta
sisään. Kultaseni, tule pian! Muuten hän voi kadota meiltä jälleen!

Miss Ruth leppyi yhtä nopeasti kuin hän suuttuikin, ja pyyhkien
silmiään hän hymyili suloisesti sulhaselleen.

— Kunhan vain asetat suoraan hattuni, Jack. Etkä saa myöskään nipistää
minua niin kovasti käsivarteen — se on varmaankin aivan sininen ja
keltainen...

Jack Douglas koetti varovaisesti siirtää hattua vasemmalta korvalta
oikealle, mutta kun kasvojen ilme lierin alla näytti jälleen
vihamieliseltä, työnsi hän sen niskaan. Sitten he astuivat Lyonille.

Suuri kahvila Piccadillyn varrella oli täynnä aamiaisvieraita. Kaikki
pöydät olivat ennätetyt, melkein joka tuolikin. Orkesteri soitti, mutta
sitä äänekkäämpi oli veitsien ja kahvelien kilinä.

Douglas vei miss Ruthin mukanaan lehterille voidakseen paremmin nähdä
yli suuren salin. Portaissa miss Ruth kysyi ketä hän etsi.

— Hyttitoveriani »Titanicista», tai hänen haamuaan...

— Eikö hän hukkunut?

— Niin on väitetty. Mutta minä en sitä nähnyt, ehkeipä kukaan muukaan.
Voisin panna pääni pantiksi, että näin hänet äsken.

Nimellä »Titanic» oli salaperäinen kaiku useitten brittien korvissa,
eikä vähimmin miss Ruthin, sillä sitä onnettomuutta hän sai kiittää
sulhasestaan. Sillä jollei »Titanic» olisi haaksirikkoontunut, ei Jack
Douglas olisi saanut tilaisuutta pelastaa hänen äitiään, ei koskaan
olisi tutustunut tyttäreen, eikä koskaan kosinut häntä.

Eipä siis kumma, että miss Ruth oli yhtä innokas löytämään sulhasensa
hyttitoveria kuin hän itsekin. He saivat kuitenkin etsiä hyvän aikaa,
ennenkuin he äkkiä huomasivat hänet lehterillä, aivan orkesterin
vieressä. Douglas kiiruhti pöytien lomitse ja ennätti aivan
hengästyneenä hänen luokseen.

Muitta mutkitta hän löi toista niin voimakkaasti olalle, että tämä
säikähtäneenä hyppäsi pystyyn.

— Hyvä ystävä! huudahti Douglas innoissaan. Ojentakaa kätenne minulle —
oi, älkää pelätkö, minä vain hivelen sitä. Tervetuloa kuolleista!

Toinen katsoi ihmeissään häneen. Näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut
heittää rauhanhäiritsijän käsikaiteen yli, mutta nähdessään miss
Ruthin, joka oli ennättänyt paikalle, hän hillitsi itseään.

— Te erehdytte varmaankin, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Minä
en tunne teitä enkä välitäkään tuntea. Neuvoisin teitä, että toisella
kertaa katselisitte tarkemmin, ennenkuin häiritsette ventovieraiden
ruokarauhaa.

Ja hän kävi istumaan kääntyen heihin selin.

Douglas katsoi häneen suu auki.

— Mutta katsokaahan toki minuun, pyysi Jack Douglas hämillään. Ettekö
tunne hyttitoverianne onnettomalta matkaltamme. Nimeni on Douglas, Jack
Douglas — ettekö muista todellakaan?

— Olen aivan varma siitä, etten koskaan ole nähnyt teitä, sanoi toinen
kääntymättä häneen.

Sitten merkillinen mies pisti lihapalan suuhunsa ja puri sitä äkäisenä.

— Tule pois, kuiskasi Ruth levottomana ja veti Douglasta takinhihasta.
Eihän se ole hän, sehän on selvää.

— Pääni pantiksi, hän se on! huudahti Douglas. Mr Patterson, te saatte
selittää tämän asian minulle. »Titanic» laivalla...

Tuo nimi vaikutti kuin sähköisku aterioivaan mieheen. Hän kääntyi
ympäri ja hänen kasvonsa näyttivät peloittavilta, kun hän ärjäisi:

— Jättäkää minut rauhaan, muuten kutsun palvelusväen avuksi!

Douglas, joka alkoi nyt kiivastua, astui askeleen lähemmäksi. Mutta
miss Darrell riippui koko painollaan hänen käsivarressaan ja kuiskasi
tuskissaan:

— Älä lyö häntä, Jack, oma kulta Jack! Älä pane toimeen skandaalia
täällä — ajattele minua ja äitiä; me emme kestäisi sellaista häpeää.
Tule pois, Jack!

Hän veti yhä häntä takista. Vihdoin Douglas rauhoittui, ja luotuaan
halveksivan katseen mieheen hän seurasi morsiantaan. Kaikki ympärillä
olevat katsoivat pilkallisesti nauraen heihin. Sitä kulkua ei miss Ruth
voinut koskaan unohtaa.

Mutta portaissa mr Douglas löi nyrkkinsä käsikaiteeseen ja kirosi ja
vannoi, että mies tuossa oli Henry Patterson Chicagosta. Ja ulkona
kadulla hän huusi:

— Pääni pantiksi, tuo ajamaton hullu oli Henry Patterson!

Jack Douglasilla oli se paha tapa, että hän sekä sopivissa että
sopimattomissa tilaisuuksissa oli valmis panemaan päänsä pantiksi,
mutta tällä kertaa hän oli oikeassa. Se oli Henry Patterson, alias
Henrik Petterson, joka tänä kirkkaana kesäkuun päivänä söi yksin
aamiaistaan Lyonilla Lontoossa, kun merimieslakko sekä Englannin että
Ranskan satamissa oli tehnyt hänen Austraalian matkansa tyhjäksi.
Mutta se ei ollut sama Henrik Petterson, jonka ihmiset Porvoon
seuduilla tunsivat hyvätapaiseksi ja älykkääksi nuorukaiseksi, eikä
myöskään Henry Patterson, jota Chicagon kauppamaailmassa pidettiin
taitavana liikemiehenä ja jota Elinor Coyne rakasti. Se oli ärtyisä
ja synkkä Patterson, jonka kiivas luonne useamman kuin yhden
kerran oli tuottanut hänelle ikävyyksiä, sen jälkeen kun hän oli
päässyt vapaaksi sairaalasta (hulluinhuoneesta, niinkuin hän sitä
nimitti). Hän ihmetteli usein itsekin sitä muutosta, mikä hänessä oli
tapahtunut, sillä hyppäys hiljaisesta, miellyttävästä nuorukaisesta
tähän vastenmieliseen olentoon, joka kiusasi itseään katkeralla
mielellä tai syvällä alakuloisuudella ja vain harvoin tunsi olevansa
tasapainossa, oli niin suuri, ettei se jäänyt häneltä itseltäänkään
huomaamatta. Mutta hän ei käsittänyt mistä tämä muutos johtui.
Olipa paljon muutakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Päästyään vapaaksi
sairaalasta oli hänen täytynyt ulkonaisesti mukautua aikansa tasolle:
kuin lapsi koulupenkillä oli hän saanut oppia, mikä päivä ja kuukausi
ja vuosi oli, sekä tuhansia muitakin asioita, joista hän oli aivan
epätietoinen. Se oli ollut kovaa ja hän oli useamman kerran joutunut
raivoihinsa, ennenkuin oli voinut oppia näitä alkeistietoja, mutta
lopulta hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja mukautunut. Koko maailma
esimerkiksi kirjoitti nyt kesäkuun 1912 — hänen täytyi seurata
esimerkkiä, jollei tahtonut käydä mielettömästä. Koko maailma puhui
hirveästä onnettomuudesta valtamerellä, jossa »Titanic» niminen laiva
oli hukkunut, ja itsepäisesti oli hänet yhdistetty tähän tapahtumaan
kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta. Hänelle oli annettu
rahalahjoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja häntä oli
surkuteltu onnettomuuden johdosta, joka ei koskaan ollut kohdannut
häntä. Mutta tässäkin suhteessa kokemus oli opettanut häntä malttamaan
mielensä, sillä kerran Southamptonissa hän oli vähällä joutua jälleen
hulluinhuoneeseen, kun oli väittänyt olleensa mukana »Norjan»
onnettomuudessa, eikä koskaan astunut jalallaan »Titanic» nimiseen
laivaan. Hän ei ollut oppinut vain olemaan vaiti ja myöntymään, vaan
hän oli alkanut huomata, että hänellä »Titanic»-uhrina, joksi hänet
välttämättä tahdottiin saattaa, oli etuja, joita hän nykyisessä
tilassaan ei saanut halveksia.

Koko elämä oli muuttunut hänelle arvoitukseksi. Hän tunsi itsensä
ikäänkuin Marsin asukkaaksi, joka äkkiä on joutunut Maahan. Kaikki oli
hänestä käsittämätöntä. Jos koko maailma oli oikeassa ja hän väärässä —
missä hän oli sitten ollut noina kahdeksana vuonna? Hän puhui helposti
ympäristönsä kieltä, ja hän ymmärsi kaikenlaisia asioita, joista
hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Kun auto suhahti hänen
ohitseen, ei hän pysähtynyt sitä töllistelemään, niinkuin hän Suomessa
olisi tehnyt, vaan hän oli perillä sen monimutkaisesta koneistosta
ja saattoi sen äänestä arvioida moottorin hevosvoimaluvun. Samoin
oli laita monen muunkin asian, joita hän näki Englannin kaupunkien
vilinässä — kaikki oli hänelle tuttua; ihmiset, talot, liike,
maanalaiset junat, näyttelyikkunat. Eikä hän kuolemakseenkaan voinut
kuitenkaan sanoa, milloin ja miten hän oli ne nähnyt.

Siinä oli syy hänen suureen alakuloisuuteensa. Hän mietti ja murehti
alituisesti. Ja sillä välin ei tarvittu kuin joku pieni sattuma,
niinkuin äskeinen Lyonilla, jotta hän joutuisi raivon valtaan pitkiksi
ajoiksi. Varsinkin »Titanic» nimeä hän vihasi. Se yksin saattoi tehdä
koko elämän hänelle vihatuksi, sillä se oli keskipisteenä siinä
julmassa kohtalon kujeilussa, jonka alaiseksi hän luuli joutuneensa.

Päivät ja yöt läpeensä hän oli tuijottanut silmänsä sokeiksi siihen
läpinäkymättömään verhoon, joka varjosti viimeksi kuluneita kahdeksaa
vuotta. Hän oli raadellut sielunsa verille koettaessaan vapauttaa sen
kahleistaan. Kun hän tapasi Jack Douglasin, oli hän jo liian väsynyt
jaksaakseen enää jatkaa taistelua, vaan hän oli jo menehtyä kokonaan.
Hän oli jo tulla mielisairaaksi, joksi jotkut jo olivat nimittäneet
häntä. Henrik Petterson oli tullut sille asteelle, ettei hän tahtonut
enää tietää mitään Henry Pattersonista, ja hän raivostui kun sitä
nimeäkin vain hänelle mainittiin.

Sen raivon vallassa, jonka Jack Douglas oli loihtinut hänessä vallalle,
hän päätti matkustaa länteen. Lontoossa hän ei mielestään enää ollut
turvassa, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Amerikassa hän oli
sitä vielä vähemmän.




XI.


Kun Hall väitti Elinor rouvalle, että se »älykäs» tuuma, jonka
nojalla Pattersonin firma oli kadottanut satoja tuhansia, oli Henry
Pattersonin, ei hän ollutkaan aivan väärässä. Sillä itse ajatus olikin
Henry Pattersonin. Mutta syynä firman vahinkoon oli se, että Hall,
joka ajoi firman asioita, samalla oli sen vastustaja. Sen, minkä firma
kadotti, sen Hall korjasi omaan taskuunsa.

Liikkeen palveluksessa olevia henkilöitä ihmetytti suuresti, miksikä
Hall varasi itselleen kolmannen osan sen yhtiön osakkeista, jonka
oli määrä toteuttaa Pattersonin suurenmoinen kastelusuunnitelma. He
eivät ymmärtäneet myöskään, miksikä tämä yritys, jonka Patterson oli
ajatellut jäävän firman omaksi, muodostettiin osakeyhtiöksi, josta
kolmannen osan omisti firma, toisen kolmanneksen Hall ja viimeinen
kolmannes jaettiin pienemmille merkitsijöille. Vahingonvaara ei
sivullisesta tuntunut niin suurelta, ettei firma olisi jaksanut sitä
yksin kestää.

Varsinkin oli Hallin käytös harmittanut vanhaa Lawsonia, sillä hänestä
tuntui aivan väärältä, että Hall tahtoi itselleen riistää kolmannen
osan voitosta, joka olisi kuulunut kokonaisuudessaan firmalle. Hän oli
niin hermostunut, ettei Hallkaan voinut olla sitä huomaamatta — ja hän
luuli myös tietävänsä syyn siihen. Lawson ei ollut koskaan sietänyt
Hallia, nyt hän suorastaan säihkyi sappea ja vihaa.

Lawson, joka oli täysin luotettava ja uskollinen isäntä-»vainajaansa»
sekä liikettä kohtaan, oli aina ollut Hallin silmätikku, ja hän odotti
vain tilaisuutta, milloin hän voisi päästä hänestä eroon. Erottaa häntä
hän ei voinut — se olisi ollut isku vasten Elinor rouvan kasvoja,
hän kun pani suurta arvoa tähän vanhaan mieheen. Hall oli koettanut
monella tavalla osoittaa Lawsonille, ettei häntä enää tarvittu liikkeen
palveluksessa, saadakseen hänet itsestään eroamaan. Mutta Lawson oli
paksunahkainen. Eivät mitkään viittaukset tepsineet häneen. Päinvastoin
hän kävi vain sitä ärhäkämmäksi, mitä enemmän hän pääsi uuden johtajan
kujeiden perille. Päivä päivältä hän kävi siten epämukavammaksi
Hallille. Hänen täytyi vapautua hänestä.

Ukko Lawson hämmästyi aika tavalla, kun hänet eräänä päivänä
korotettiin konttoripäälliköstä uuden Kasteluosakeyhtiön johtajaksi
paria tuhatta dollaria suuremmalla palkalla. Hän aikoi ensin kieltäytyä
tarjouksesta, sillä hän vainusi jotakin sen takana. Hall oli varmaankin
järjestänyt asian täten, joskin asia kävi johtokunnan nimissä. Mutta
hän huomasi, ettei hän kaikesta murisemisestaan huolimatta voinut estää
asioiden kehitystä Pattersonin firmassa, jota vastoin hän Wyomingissa,
jossa nuo suurenmoiset kastelusuunnitelmat aiottiin toteuttaa, voisi
tehdä suuria palveluksia Henry Pattersonin leskelle. Johtaja-»vainaja»
oli ennen onnetonta matkaansa useasti puhunut tästä suunnitelmasta,
jonka merkitys kansantaloudelliselta kannalta katsottuna oli tavattoman
suuri. Ja Lawson oli saanut sen käsityksen, että tämä yritys oli paljoa
tärkeämpi Pattersonin firmalle, kuin mitä Hall itse aavistikaan.

Kun hän lupasi ottaa vastaan tarjouksen ja muuttaa Cheyeneen, päätti
hän lujasti, ettei Henry Pattersonin lempiajatus ainakaan saisi tulla
pilatuksi tai väärinkäytetyksi.

Kun hän yhdessä insinööri Hillbergin kanssa, joka oli johtanut
töitä paikalla, ensi kerran kävi siellä, täytyi hänen myöntää, että
Pattersonin tuuma näytti vielä paljoa edullisemmalta todellisuudessa
kuin kartalta katsottuna. Kaikki poraus- ja patorakennustyöt olivat
suoritetut jo keväällä, ja vuorivirta, joka kuohuen kohisi Pine
Mountainin rosoista seinää alas, oli ihmiskäden pakotuksesta johdettu
suureen vesisäiliöön, aivankuin järveen, joka osittain oli hakattu
vuoreen, osittain keinotekoisesti rakennettu. Tarkoitus oli näet,
että talvisin ja keväisin kerättäisiin vettä tähän säiliöön, jotta
kuivina kesinä voitaisiin siitä kastella sitä laajaa tasankoa, joka
levisi silmänkantamattomiin vuoren eteläpuolella. Siellä täällä oli jo
alettu viljellä pieniä maapaloja, eikä kestäisi niinkään monta vuotta,
ennenkuin koko autio preeria olisi muuttunut aaltoilevaksi, viljavaksi
pelloksi. Tämä tehtävä oli sellaisen miehen kuin Pattersonin arvoinen,
ja Lawson surkutteli vain, ettei hän itse saanut nähdä yrityksensä
toteuttamista.

Kaikki näytti olevan parhaassa kunnossa. Lawson, joka tähän mennessä
oli nähnyt vain insinöörien piirustuksia ja karttoja, hämmästyi
suunnitelman laajuutta, kun hän mr Hillbergin kanssa käveli jokivartta
pitkin suurta johtokanavaa kohti, joka oli kaivettu alangon läpi.

Maa oli täällä vuoren alapuolella tiheää pensaikkoa, joka jokirannassa
muuttui pajumetsiköksi. Tunkeutuessaan tiheikön läpi joutuivat he äkkiä
paikalle, missä jokiuoma oli levennyt tuntuvasti, ja sen epätasaiset,
alasvierineet äyräät todistivat ihmiskäden jälkiä. Lawson pysähtyi ja
katseli ihmeissään ympärilleen. Hän tarkasteli kallionkuvetta, joka
muodosti yhden lammikon sivuista. Pensaitten takaa häämöitti jotain,
mikä ei ollut kasvullisuutta eikä kivimuodostusta.

Hän tunkeutui paikalle ja joutui siten rakennusraunioitten luo.
Oikeastaan ei ollut muuta kuin kivijalka jäljellä, sekin sammaleen
ja heinän peitossa. Seuraten äkillistä mielijohdetta hän palasi
jokirantaan, kurkisteli veteen ja vihelsi pitkään.

— Oliko teillä tästä aavistusta? kysyi hän.

Insinööri, joka oli seurannut ukon liikkeitä puoleksi huvitetuin,
puoleksi levottomin ilmein, naurahti. Lawsonin ketteryys ja tarmo
ihmetytti häntä, sillä hän oli lyhytkasvuinen, lihavanpuoleinen mies ja
kaikkea muuta kuin tottunut liikkuvaan elämään.

— Oli kyllä, vastasi hän. Että täällä on kerran ollut pieni mylly ja
pato, ei ole mikään salaisuus.

Lawson katseli lakkaamatta veteen. Se oli kahdeksan tai kymmenen jalan
syvyistä, mutta kirkasta kuin kristalli, ja siksipä saattoi selvästi
erottaa virran pohjalla joukon suuria kiviä, jotka yhdessä rivissä
kulkivat uoman poikki. Kauempana oli yhtä pitkien välimatkojen päässä
toisistaan paaluja, joiden päät pistivät ulos vedestä.

Lawson tuumi.

— Tiedättekö, onko yhtiö ostanut oikeuden tähän veteen? kysyi hän.

— Mr Hall sanoo, ettei siinä ole mitään ostettavaa, vastasi insinööri.
Me emme polje kenenkään oikeutta, jos annammekin veden virrata siinä
uomassa, jossa se aina on kulkenut.

— Kenen oma tuo mylly on?

— En tiedä. Luultavasti ei kenenkään. Sehän on useita vuosia jo ollut
autiona, niinkuin näette.

— Entäs maa — kuka sen omistaa?

— Yhtiö. Aina tuon kukkulan juurelta saakka, missä maja seisoo. Se on
Pattersonin perheen oma. Mr Patterson asui siinä, kun hän teki täällä
laskujaan.

— Kuka omisti majan aikaisemmin?

— Myllynomistaja varmaankin. Kukaan ei tiedä kuka hän oli. Hän kuoli
varmaankin kauan sitten.

Vanha Lawson pudisti päätään. Hänestä tuntui varsin merkilliseltä,
ettei vanha mylly eikä lampi ollut yhtiön karttoihin merkitty. Hall
ei ollut myöskään koskaan maininnut niistä sanaakaan. Voisi koitua
paljonkin ikävyyksiä, jollei tätä seikkaa otettaisi huomioon. Lawson
tiesi liiankin hyvin, miten kokematon ja huolimaton Hall saattoi olla,
siksipä tämäkään laiminlyönti ei ihmetyttänyt häntä.

Lawson kirjoitti heti asiasta Hallille, ja samalla hän antoi
salapoliisitoimistolle toimeksi ottaa selkoa, kuka oli vanhan myllyn
omistaja. Hallin vastaus viipyi kauan. Sen sijaan salapoliisitoimisto
ilmoitti jonkun viikon kuluttua, että pari kuukautta sitten mylly oli
joutunut uudelle omistajalle. Entinen omistaja, vanha Tarssney niminen
köyhä ukko, joka asui kauempana sisämaassa, oli myönyt myllyn kaikkine
oikeuksineen eräälle chicagolaiselle välittäjälle, Rudolf Salelle, joka
luultavasti oli ostanut sen toisen henkilön nimessä. Kuka se oli, siitä
ei toimisto ollut saanut selkoa.

Nämä tiedot tuottivat Lawsonille suurta levottomuutta. Varmaankin
jotakin juonta punottiin yhtiötä vastaan, ja vanha mylly oli siinä
valttina. Ja Rudolf Sale, tuo huonomaineinen keinottelija, jota ei
kuitenkaan voitu saada edesvastuuseen teoistaan, piteli juonen lankoja
käsissään. Kuka hänen takanaan mahtoi seisoa?

Vanha Lawson muisti nähneensä välittäjän nimen hankkeiden yhteydessä,
joiden hän tiesi lähteneen Hallista. Mitäpä, jos asian laita olisi
samoin nytkin? Tuo ajatus pani rehellisen Lawsonin pään aivan pyörälle.
Tähän saakka hän oli pitänyt Hallia tyhmänrohkeana pelaajana,
kokemattomana keinottelijana, joka oli huonolla onnella leikitellyt
hänelle uskotuilla varoilla, mutta hän ei ollut epäillyt hänen
rehellisyyttään. Nyt epäilys iski hänen päähänsä, ja sitä lujemmalla se
istui, mitä kauemmin hän aprikoi asiaa.

Ja eräänä kauniina päivänä vanha Lawson matkusti suin päin Chicagoon.

Jo Omahassa hänet tapasi ensimäinen Jobin sanoma. Sähkösanoma, jonka
insinööri Hillberg oli lähettänyt hänelle, kuului täten:

»Pelkonne myllyn suhteen ovat käyneet toteen. Omistaja, eräs Clayton,
on vetänyt yhtiön oikeuteen. Vaatii vesiuoman vapaanapitoa vuoden
umpeensa. Odotan määräyksiä. Hallille ilmoitettu.»

Tämä sähkösanoma saattoi Lawsonin kiihkoihinsa. Selvää oli, että
onnettoman myllyn omistaja — kuka se sitten lienee ollutkin — oli
säästänyt tämän valttinsa juuri siksi ajaksi, jolloin kastelun piti
alkaa ja jokainen vesipisara oli satojentuhansien arvoinen yhtiölle.
Jos yhtiötä kiellettiin nyt toimimasta tai jos sitä pakotettiin
laskemaan valloilleen entiseen jokiuomaan kaiken sen veden, jota
kevätkuukausien kuluessa oli koottu jättiläissäiliöihin, olisi vahinko
hirveän suuri, ehkäpä yhtiö ei siitä jaksaisi enää noustakaan. Nyt kävi
ilmi, miten epäedullista oli ollut muodostaa yritys osakeyhtiöksi!
Pattersonin liike olisi varmaankin yksin voinut välttää myrskyn ilman
että kukaan sivullinen olisi päässyt asiasta perille, mutta kun nyt
kerta oli perustettu julkinen yhtiö, niin pienemmät osakkeenomistajat
nostaisivat hälinän, ja suuri hanke menisi myttyyn.

Lawson sähköitti heti Hillbergille käskien häntä ryhtymään
myllynkauppaan ja alottamaan kastelun sekä kehotti jo ennenmainittua
salapoliisitoimistoa mitä pikimmin ottamaan selkoa myllyn nykyisestä
omistajasta. Sen lisäksi hän pyysi kaikkia asianomaisia pitämään
asian salassa. Mutta toinen isku seurasi toistaan. Tuskin hän oli
lähettänyt sähkösanomansa, kun hänelle saapui tieto Hillbergiltä, että
vesisäiliön avaaminen oli oikeudellista tietä kielletty. Ja ennenkuin
hän oli saapunut edes Chicagoon, oli hän jo selvillä seuraavista
asioista: että Claytonia oli mahdoton saada käsiinsä, mutta että hän
luultavasti olikin vain bulvaani, koska hän oli maksanut myllystä
viisi tuhatta dollaria, vaikka tiedettiin, ettei hän omistanut
sadannettakaan osaa tästä summasta, ettei mylly ollut myötävänä sekä
että Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat laskeutuneet kahdellakymmenellä
prosentilla ja varmaankin laskeutuisivat yhä vieläkin.

Varsinkin viimeinen tieto saattoi ukko Lawsonin epätoivoon. Hän oli
toivonut, että asia voitaisiin pitää salassa. Mutta nyt oli jo täysi
paniikki. Kukahan oli petkuttanut häntä?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi Hallia. Hall oli asiasta perillä, hän
yksin saattoi pettää. Hän pelasi kaksinkertaista peliä. Lawson pui
nyrkkiään.

Toistaiseksi oli vain epäilys olemassa. Todisteita ei hänellä ollut.
Mutta hän päätti pyhästi ottaa asiasta selkoa. Ja jos Hall oli
syyllinen, niin hän paljastaisi hänet armotta!

Hall odotti Lawsonia konttorissaan. Kun Lawson oli käynyt häntä vastaan
istumaan, tarkasteli hän häntä terävästi hetken aikaa. Hänen sileäksi
ajetut kasvonsa ilmaisivat syvää huolta. Silmien ilme oli levoton,
kädet liikkuivat hermostuneesti.

— Miten myllyjuttu on päässyt julkisuuteen? kysyi Lawson käyden suoraan
asiaan.

Hall kohautti leveitä hartioitaan.

— Eihän sellaista voi estää. Niinpian kuin asia joutuu oikeuteen, tulee
se aina julkiseksi. Jo ennenkuin olin saanut insinööri Hillbergin
sähkösanoman, olin sanomista nähnyt, että asia oli vedetty oikeuteen.

— Pianpa se tuli tiedoksi. Teidän täytyy tunnustaa, että näyttää siltä,
kuin tuo Clayton olisi halukas painamaan alas osakkaiden arvoa, ja
koska hän ei tahdo myödä myllyä, niin hän koettaa siis saada osakkeet
haltuunsa.

— Ahaa, te taidatte, vainuta jotain pahaa — Hallin ääni kuulosti
pilkalliselta. Mutta tiedättekö kuka omistaa myllyn? Köyhä raukka,
jonka mieleen ei edes juolahdakaan keinotella osakkeilla.

— Mutta joku piilee Claytonin takana.

— Kuka sitten?

— Kyllä luulen sen tietäväni, enkä rauhoitu, ennenkuin olen saanut
hänet kynsiini.

Hall väisti pöytälampun syrjään, ikäänkuin sen valo olisi vaivannut
häntä. Mutta hän ei menettänyt malttiaan hetkeksikään.

— Yksi asia on päivän selvä, jatkoi Lawson, se nimittäin, että jos
Clayton on niin köyhä kuin te sanotte, hänen pitäisi olla hyvinkin
halukas myömään mylly.

— Mutta hän ei mielestään saa siitä vielä kylliksi suurta voittoa.
Hän tahtoo kiristää meitä. Ja hän tulee sen tekemään, kunnes yhtiö on
mennyt nurin. Nuo farmarit ovat ahnaita. Näyttääpä todellakin siltä,
kuin kadottaisimme kaikki rahat, jotka olemme panneet yritykseen.

— Liian varhaista on vielä menettää kaikki toivo, arveli Lawson.
Clayton tulee joko myömään myllyn tai ostamaan osakkeet. Hänen asemansa
on verraton — hän voi odottaa.

— Niin, odottaa! huudahti Hall nousten hermostuneena pystyyn. Odottaa,
kunnes Kasteluosakeyhtiö on tehnyt vararikon! Tänään osakkeet
olivat laskeutuneet jo seitsemäänkymmeneen, huomenna ne voivat olla
vieläkin alhaisemmat, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka ne alenisivat
neljäänkymmeneen, jopa kolmeenkymmeneenkin saakka. Se merkitsee yhtiön
häviötä!

Hall astui myrskyaskelin edestakaisin lattialla. Lawson tarkkasi häntä.
Hetken kuluttua hän sanoi käheällä äänellä:

— Omituista, ettemme tienneet mitään tuosta vesioikeudesta.

— Oli todellakin erehdys, ettei myllyä ostettu, kun se olisi ollut
melkein ilmaiseksi saatavissa, sanoi Hall pysähtyen toisen eteen
ja hänen kasvojensa synkentyessä. Mutta minä luulin Pattersonin
huolehtineen asiasta.

Lawson nousi nyt myös loukkaantuneena pystyyn. Häntä harmitti, että
Hall yritti piiloutua vainajan taakse.

— Älkää sekoittako hänen nimeään tähän asiaan, huudahti hän ankarasti.

— Niinkuin haluatte, sanoi Hall alistuvaisesti. Se pitää kuitenkin
paikkansa, että tämä yritys, jonka me olemme toteuttaneet, ei ole minun
eikä teidän keksimänne; kaikki oli jo edeltäkäsin suunniteltu.

— Se on vale, sen te kyllä tiedätte, Hall. Teillä oli oikeus sopia
kaikista kaupoista, kontrahdeista ja senkaltaisista. Ja te olette
osoittautunut kykenemättömäksi tähän toimeen. Te olette jo hyvällä
tiellä saattaa Pattersonin firma vararikkoon. Teidän tekemiänne
erehdyksiä ei millään voi puolustaa!

Hall painoi päänsä alas, ikäänkuin toisen sanat olisivat iskeneet hänet
maahan.

— Te teette oikein moittiessanne minua, sanoi hän. Olen syyttänyt
itseäni aivan samoinkuin te nyt minua. Mutta se ei paranna asiaa. Mitä
me voimme tehdä?

Ensi kertaa Hall kysyi neuvoa Lawsonilta, ja jollei itse onnettomuus
olisi niin kokonaan kiinnittänyt hänen huomiotaan, olisi hän iloinnut
tästä tosiasiasta.

— Meidän tulee ennen kaikkea rohkaista pienten osakkaiden mieltä. Jos
he nyt myövät osakkeensa, kadottavat he puolet, ehkäpä enemmänkin. Jos
he sen sijaan odottavat, niin voi asia ehkä tulla korjatuksi. Minä otan
selkoa tuosta Claytonista tai miehestä, joka seisoo hänen takanaan
ja annan hänen kuulla kunniansa, niin totta kuin nimeni on Thomas W.
Lawson. Hän iski nyrkkinsä pöytään.

— Te ette totta tosiaan tee kunniaa nimellenne, mr Thomas, sanoi Hall
hiukan pilkallisesti. Te olette parantumaton sangviinikko.




XII.


Seuraavana päivänä Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat 60:een.
Mutta samalla vanha Lawson oli päässyt asian perille.

Hän oli käynyt puhuttelemassa muutamia välittäjiä, jotka aikaisemmin
olivat olleet asioissa Henry Pattersonin kanssa, ja heiltä hän sai
kuulla, mitä kehnoa peliä Oscar E. Hall oli pelannut kulissien takana.

Noin kuukausi sitten oli koko joukko Kasteluosakeyhtiön osakkeita
päästetty markkinoille. Yhteensä ne muodostivat varsin tuntuvan osan
koko osakepääomasta, mutta myöjä oli pienissä osissa päästänyt ne
liikkeelle, jotta epäilyksiä ei syntyisi. Ja koska yritystä pidettiin
hyvin vankkana, niin oli niiden hinta pysynyt jokseenkin tasa-arvossa.
Vaikkei myöjän eikä ostajan nimiä tiedettykään vielä, niin oli varsin
helppo arvata kuka myöjä oli. Sillä yhdellä ainoalla henkilöllä
oli suuremmassa määrässä näitä papereita, ja se mies oli Oscar E.
Hall. Hän omisti itse kolmannen osan ja saattoi sitä paitsi vapaasti
käyttää Pattersonin firman kolmatta-osaa. Ja nyt oli hän päättänyt
painaa osakkeiden arvon alas saadakseen ne kaikki käsiinsä. Siten hän
voittaisi kaksi miljoonaa!

Kun Lawson pääsi Hallin vehkeitten perille, ei hän tietenkään mennyt
suoraa päätä hänen luokseen ilmoittamaan, että hän oli paljastettu.
Hall vain nauraisi ivallisesti hänelle. Sen sijaan hän aikoi käyttää
yhtä salaperäisiä keinoja kuin Hall itsekin ja yllättää hänet aivan
äkkiarvaamatta.

Lawson ryhtyi heti toimiin. Eräältä Pattersonin ystävältä, jolle hän
oli uskonut suunnitelmansa, hän sai tarvittavan pääoman lainaksi ja
pani sitten kaikki välittäjät liikkeelle. Hänen käskynsä kuului:
ostakaa kaikki Kasteluosakeyhtiön osakkeet, jotka ilmestyvät
markkinoille! Kova ottelu siitä tulisi syntymään, sillä Hall
tavoitteli niitä myöskin, mutta Lawson luotti asiamiestensä suurempaan
toimekkuuteen.

Itsekkäistä pyyteistä ei Lawson ryhtynyt tähän vaaralliseen peliin.
Voitto tulisi lankeamaan kokonaan Pattersonin firmalle, ja Lawson
voisi iloita siitä, että hän pelastaisi rakkaan päällikkönsä lesken
täydellisestä perikadosta sekä samalla nujertaisi Hall roiston. Lawson
oletti näet, että Hall oli pannut koko omaisuutensa tähän yritykseen,
ja jos se epäonnistuisi, niin hänen häviönsä olisi myös täydellinen.

Lawsonin oli vaikea salata vihamielisiä tunteitaan Hallilta. Joka
kerta kun heidän miljoonakaupungissa oli pakko tavata toisensa, olisi
vanha kunnon ukko tahtonut iskeä nyrkillään viekasta roistoa kasvoihin
ja sanoa miten suuresti hän häntä halveksi. Siksipä hän tyytyväisin
mielin nojautui vaunun tyynyjä vasten, kun hän jälleen saattoi istahtaa
länteen kiitävään junaan.

       *       *       *       *       *

Kun Lawson palasi Cheyenneen, uhrasi hän suuren osan aikaansa
osakkeiden omistajille, jotka ahdistivat yhtiön konttoria. Hänen
oli heitä kovin sääli. Monelle näistä pikkuomistajista merkitsi
osakkeiden laskeutuminen heidän säästöjensä kadottamista. Koska Lawson
toistaiseksi vielä ei voinut paljastaa Hallin vehkeitä, niin ei hän
myöskään voinut estää näitä pikkuomistajia myömästä osakkeitaan. Eivät
he myöskään ottaneet uskoakseen Lawsonin vakuutuksia, että yhtiön tila
oli aivan vankka, sillä sanomalehdet uskottelivat lukijoilleen aivan
toista, samoinkuin firman chicagolainenkin konttori vastasi kaikkiin
tiedusteluihin, että sen asema oli aivan toivoton.

Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat viiteenkymmeneen, mutta
sitten ne pysyivät siinä hinnassa jonkun aikaa. Asia tuntui
kovin salaperäiseltä, sillä ostajia ei koskaan puuttunut näiltä
silminnähtävästi aivan arvottomilta papereilta. Ja Lawsonilla oli täysi
syy olla tyytyväinen, sillä ei montakaan osaketta livahtanut hänen
asiamiestensä ohi. Hallilla sen sijaan oli kehnot apulaiset.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Elinor Patterson eräänä päivänä
ilmestyi Cheyenneen. Hän aikoi yhdessä pikku Ingan kanssa asettua
joksikin aikaa läheiseen Cottonwoodiin asumaan.

Kuumuus oli vihdoinkin karkoittanut hänet Chicagosta, mutta ei yksin
sekään. Yhtä vähän kuin ihmiset aavistivat, miten kauan Elinor rouva
oli odottanut miestään kotiin palaavaksi, yhtä vähän he tiesivät,
mikä hirveä epätoivo oli vallannut hänet päästyään varmuuteen siitä,
että hänen miehensä todellakin oli kuollut. Siksi hänen oli mahdoton
oleskella muitten ihmisten ilmoilla, vaan etsi yksinäisyyttä ja rauhaa.
Mutta että yksinäisyys voisi käydä hänelle vaaralliseksi, ehkäpä johtaa
vaikeaan kriisiinkin, sen vanha, uskollinen Lawson ymmärsi nähdessään
edessään Elinor rouvan laihtuneet, muuttuneet kasvot. Hänellä täytyi
paitsi Ingaa olla joku muukin seuranaan, jonka kanssa hän voisi puhua
ja olla yhdessä. Niinpä hän ehdotti hänelle, että hänen tyttärensä,
Margret Lawson, saisi seurata mukana. Hän esitti asian kuitenkin siten,
ettei Elinor rouva käsittänyt oikeaa syytä tähän pyyntöön, vaan luuli
tekevänsä vain palveluksen miehensä vanhalle apulaiselle.

Neiti Margret Lawson oli kovin ihastunut saadessaan seurata rouva
Elinorin mukana. Hän ihaili suuresti tätä nuorta, kaunista leskeä,
joka puolestaan osoitti suurta ystävällisyyttä äidittömälle tytölle,
ja iloitsi suuresti saadessaan matkustaa hänen kanssaan Cottonwoodiin,
joka sijaitsi aivan erämaan keskellä.

Cottonwoodin bungalow, jossa Henry Patterson oli viikkokausia
oleskellut saadakseen levätä ja rauhassa työskennellä tehdessään
suurenmoisen suunnitelmansa laskelmia ja mittauksia, oli hyvin
yksinkertainen pieni rakennus. Ei kukaan ollut käynytkään siellä sen
jälkeen kun sen isäntä, viimeisen kerran oleskeltuaan siellä, oli
sulkenut oven jäljessään. Syvän liikutuksen vallassa Elinor rouva
astuikin nyt sen kynnyksen yli, hänestä tuntui, kuin hänen miehensä
henki olisi yhä täällä viipynyt. Matalat, pienet huoneet olivat
täynnä muistoja hänestä. Ei ainoatakaan huonekalua tai kapinetta
ollut talossa, jota hän itse ei olisi hankkinut tänne tai pidellyt
kädessään. Kaikkialla vallitsi mitä ankarin yksinkertaisuus, ainoa
koriste kirjoituspöydällä oli Elinor rouvan miniatyyrikuva, jota
Henry Patterson aivan erikoisesti oli rakastanut. Hopeisten kehysten
ympärillä oli yhä vieläkin lakastunut orvokkikiehkura, jonka hän
varmaankin itse oli poiminut viimeksi talossa ollessaan.

Rouva Elinor ei ollut koskaan käynyt täällä, sillä hänen miehensä ei
ollut tahtonut näyttää sitä hänelle ennenkuin se olisi täysin kunnossa.
Mutta tänä keväänä hänen oli ollut määrä tuoda hänet tänne; he olivat
aikoneet viettää täällä pari viikkoa kahden, ja muistaessaan sitä tunsi
Elinor rouva syvää surua ja kaihoa.

Jos hän olisi ollut yksin, niin täällä hän olisi voinut kokonaan vajota
entisiin muistoihinsa, jotka salaperäisellä voimallaan viekoittelivat
häntä puoleensa. Mutta hänellä oli pikku Ingansa, jonka riemulla ei
ollut rajoja päästessään nyt kerta oikein maalle. Se oli hänelle
jotakin aivan uutta; hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia
kuin täällä, ei koskaan aurinko ollut paistanut niin kirkkaalta terältä
kuin täällä. Hän voimistui ja virkistyi aivan silminnähtävästi, ja
hänen toimintahalunsa oli aivan rajaton. Lastenhoitaja ei tahtonut
mitenkään jaksaa juosta hänen kanssaan metsässä ja vuorella.

Neiti Margret sen sijaan oli Ingan väsymätön seuralainen, sillä hän oli
yhtä utelias kuin lapsikin näkemään seutua. Ei kestänyt kauan ennenkuin
nuori tyttö oli huomannut, että Elinor rouva viihtyi parhaiten
yksiksensä. Turhaan hän oli yrittänyt saada häntä avaamaan sydäntään
hänelle — hän olisi näet niin kernaasti tahtonut tietää, miltä tuntui
olla nuori, hurmaavan kaunis leski, jonka mies oli hukkunut mereen.
Mutta kun hän ei voinut saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, käänsi hän
huomionsa kiitollisempiin ja vähemmän salaperäisiin seikkoihin. Ja
siten Elinor rouva sittenkin tuli oleskelleeksi suurimman osan päivää
yksikseen muistoinensa ja suruinensa.




XIII.


Insinööri Hillberg tuli eräänä päivänä huvilaan vieraisille.

Hän oli rouva Pattersonin lähin naapuri — niin, oikeastaan ainoa
naapuri. Hän asui näet sen barakin sivurakennuksessa, jonka
Kasteluosakeyhtiö oli rakennuttanut työmiehiään varten. Parasta aikaa
oli barakki aivan tyhjä lukuunottamatta Hillbergin neekeripalvelijaa
ja vahtia. Kahdenkymmenen mailin laajuudelta ei ollut muita ihmisiä
paitsi puolta tusinaa farmariperheitä, jotka asuivat hajallaan vuorien
eteläpuolella.

Nämät farmarit katkeroittivat insinööri Hillbergin elämän. He olivat
ostaneet maata siinä toivossa, että Kasteluosakeyhtiö alkaisi
toimintansa, mutta kuiva aika oli aikoja sitten jo alkanut, eikä
ainoatakaan pisaraa vettä oltu laskettu janoaville pelloille. Sato oli
mennä aivan hukkaan, mikä merkitsi täydellistä häviötä farmareille,
sillä he olivat panneet kaikki varansa ja enemmänkin maahan. Ja niiden
asema, jotka olivat ostaneet velalla sekä maat, siemenet, työkalut että
rakennusaineet, oli kerrassaan epätoivoinen.

Luonnollisesti nämä onnettomat ihmiset hyökkäsivät insinöörin kimppuun,
uhaten ottaa hänet hengiltä, jollei hän hankkisi heille vettä.

Mutta sulkuportit olivat sinetillä suljetut. Hillbergin mielestä
oli tosin mieletöntä, että viattomat ihmiset kadottaisivat koko
omaisuutensa siksi, että yhtiön laskuissa oli tapahtunut pieni erehdys,
mutta hänen täytyi alistua maan lakeihin, miten naurettavia ja
epäoikeutettuja ne hänen mielestään olivatkin. Jos hän olisi rikkonut
sinetin, olisi hän joutunut vankeuteen. Mielemmin hän siis otti vastaan
raivoavien farmarien uhkaukset.

Hillberg oli yksi noita ruotsalaisia insinöörejä, jotka hiukan
kaikkialla maailmassa ovat mukana uusia uria uurtamassa, kun on
kysymyksessä uuden maan valloittaminen sivistykselle. He rakentavat
siltoja, maanteitä ja rautateitä ilman että kukaan käsittää, ja
kaikkein vähinten he itse, minkä suurtyön he täyttävät ihmiskunnan
kehityksessä. Tuhansien vaikeuksien, alituisen hengenvaaran alaisina
he kaikessa hiljaisuudessa tekevät tämän työnsä. He ovat sankareita —
heidän elämänsä on sankarin, samoinkuin heidän kuolemansakin. Mutta
harvojen työlle heidän oma aikansa tai tulevaisuus antaa oikean
arvonsa. Heidän nimensä unohtuvat, ja ruoho saa häiritsemättä kasvaa
heidän haudoillaan.

Hillberg oli ollut siksi kauan lännessä, että hän oli oppinut tuntemaan
sen kovat lait. Olemassaolon taistelu ei ollut kadottanut vielä
alkuperäisiä muotojaan, ja menestys riippui useinkin siitä, kellä oli
tarkin silmä ja nopein käsi. Kun farmarit uhkasivat hänen henkeään,
tarkoittivat he täyttä totta. Hän oli heidän mielestään heidän
oikeutensa tiellä, ja ajasta vain riippui, milloin he raivaisivat tämän
esteen tieltään.

Mutta Hillbergin mieleen ei edes juolahtanut pelastaa henkensä
avaamalla sulut. Hän oli rohkea mies, ja monesti öisin hän oli yhdessä
vahdin kanssa valvonut vesisäiliön ääressä, revolveri ladattuna ja
kaikki aistit jännitettyinä. Hänen ainoa pelastuksentoivonsa oli se,
että asia pian tulisi oikeudessa käsiteltäväksi. Langetkoon ratkaisu
kenen eduksi hyvänsä, joka tapauksessa vesi saisi vapaasti virrata
säiliöstä, vahtien hengenvaara välttyisi ja yhtiö mahdollisesti
pelastuisi.

Hän oli usean kerran käynyt Starvillessä, missä piirituomari asui
ja selittänyt hänelle miten epätoivoisessa tilassa asia oli sekä
kehottanut häntä kiirehtimään ratkaisua. Mutta odotettiin tärkeää
asiapaperia, jonka kantaja oli sanonut lähettävänsä, eikä tuomari
luvannut muuta apua kuin pari miestä vahdin vahvistukseksi. Hillberg
ei kuitenkaan huolinut ottaa tätä apua vastaan. Olihan päivän selvää,
että kantaja ehdoin tahdoin viivytteli asiapaperin lähettämistä ja että
tuomari oli lahjottu.

Raskaat huolet painostivat siis sen miehen mieltä, joka tuli mrs
Pattersonin luo käymään. Elinor näki hänet ensi kertaa, mutta naisen
vaistolla hän huomasi heti, että jokin asia painosti häntä. Vaikea ei
ollutkaan viekoitella esille hänen huolensa syytä, sillä mistä sydän on
täysi, siitä suu puhuu.

Kun Hillberg alkoi puhua Kasteluosakeyhtiön kireästä tilasta,
oletti hän, että Elinor rouva tunsi ennestään asian laadun. Siksipä
hän suuresti hämmästyi, kun tämä kysymällä yhtä ja toista ilmaisi
tietämättömyytensä.

Hall oli näet salannut Elinor rouvalta koko asian, ja kun nuori leski
oli nyt kadottanut kaiken toivon miehensä suhteen, ei hän enää avannut
sanomalehtiäkään, jotta tämäkin tiedonlähde oli häneltä suljettu. Ainoa
mistähän oli selvillä, oli se, että yhtiö oli perustettu ja että hänen
miehensä lempiajatus siten oli tullut toteutetuksi. Hän oli otaksunut,
että Hall oli ajanut asiaa, ja hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa
oli sen johdosta herännyt uudelleen häntä kohtaan.

Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli nyt, mihin kurjaan tilaan yhtiö
oli joutunut. Ja hän tiedusteli asiaa lähemmin. Hillberg oli valmis
kertomaan hänelle kaikki — se on, sen verran kuin hän itse tiesi — eikä
kestänyt kauan, ennenkuin Elinor rouva suureksi hämmästyksekseen oli
selvillä koko jutusta. Ehkeipä afäärejä sittenkään ollut niin vaikea
käsittää kuin hän oli luullut. Ei ainakaan tätä.

Hän oli kovin pahoillaan kuullessaan pikku osakkeiden omistajien ja
farmarien tappioista. Heidän hätänsä koski hänen säälivään sydämeensä,
ja hän päätti voimiensa mukaan auttaa heitä. Farmarithan olivat siksi
lähellä, että hän saattoi ulottua heihin.

Tähän saakka hän oli kokonaan syventynyt omaan suruunsa. Hillbergin
kertomukset olivat äkkiä selvittäneet hänelle, että hänellä oli
muutakin tekemistä kuin vain surra. Hän tahtoi tehdä samaa mitä Henry
Pattersonkin tällaisessa tilanteessa olisi tehnyt. Henry ei olisi
sallinut kenenkään kärsiä vahinkoa hänen tähtensä, vaan uhrannut
viimeisenkin penninsä vahinkojen korvaukseen.

Samoin hänkin tahtoi toimia.

Hillberg, jolle Elinor rouva uskoi suunnitelmansa, piti sitä aivan
mielettömänä ja katui, että hän lainkaan oli puhunut hänelle asiasta.
Nainen saattoi vain tuolla tavalla heittäytyä keskelle tulta, sen
sijaan että hän olisi antanut asioiden kehittyä itsekseen. Mutta
syvimmässä sielussaan hän ihaili kuitenkin hänen auttamishaluaan,
samoinkuin hän ensi hetkestä saakka oli ihaillut hänen surunvoittoista
kauneuttaan.

Hillberg kielsi häntä kuitenkin sekaantumasta koko juttuun. Tosin raha
oli ainoa, mikä saattoi tehota farmareihin, mutta sillä kannalla kuin
asiat nyt olivat, olisi se vain hukkaan heitettyä vaivaa. Sitä paitsi
heidän vahinkonsa nousivat hyvinkin suuriin summiin.

— Miten paljon luulette tarvittavan, jotta nuo ihmisparat olisivat
tyydytettyjä, kysyi Elinor rouva.

Hillberg laski hetken aikaa. Sitten hän nimitti kuuslukuisen summan.

— Heidän todellinen vahinkonsa nousee siihen summaan, lisäsi insinööri,
mutta enpä luule heidän siihen tyytyvän. Heillä on näet toivoa saada
paljoa enemmän, jos he vaativat yhtiöltä vahingonkorvausta, mitä jotkut
heistä jo ovat tehneetkin.

Elinor rouva katsahti hämmästyneenä insinööriin. Niin suurien summien
arvoisiksi ei hän olisi olettanut muutamia farmareja. Hän huomasi,
että asia oli paljoa monimutkaisempi, kuin mitä hän oli luullut. Hänen
hyvä sydämensä oli tehnyt hänelle kepposet, ja hän pahastui hiukan
ajatellessaan, miten naiivina mr Hillberg häntä varmaankin piti.

Mutta hän pysyi sittenkin suunnitelmassaan, ja pyydettyään insinööriä
ilmoittamaan hänelle, miten asia kehittyisi, istahti hän kirjoittamaan
Hallille ja pyysi häntä lähettämään tarpeellisen summan hänen
omaisuudestaan erästä hyväntekeväisyystarkoitusta varten.

       *       *       *       *       *

Miss Lawson oli kovin pahoillaan, kun hän palattuaan pitkältä
kävelyretkeltä sai kuulla, että mr Hillberg oli käynyt huvilassa hänen
poissaollessaan. Hän oli niin pahoillaan, että hän melkein itki. Rouva
Elinorin täytyi vasten tahtoaan hymyillä, ja lempeään tapaansa hän
härnäili nuorta tyttöä hänen tähtensä.

— Ei, minä inhoan häntä, vastasi miss Margret. Mutta — hänhän on ainoa
mies sadan mailin alalla!

Tämä huudahdus paljasti miss Margretin salaisen sydänsurun: hänen oli
ikävä täällä erämaassa ilman miehisiä tuttavia, joiden kanssa hän
saattoi liehakoida. Pieni, soma kahdeksantoista-vuotias neitonen oli
luullut, että täällä olisi ainakin jokunen »cowboy», sellainen kuin
Broncho Billy, joka oli sankarina kaikissa niissä filmidraamoissa,
joita hän oli nähnyt elävissäkuvissa. Mutta väijyvistä katseistaan
huolimatta hän ei ollut nähnyt ainoatakaan kävelyretkillään. Ainoa
mies, jonka hän oli metsässä kohdannut, oli eräs vanha farmari, jolla
oli koukkunenä ja paksu iho kuin nahka, ja tämä oli katsellut häntä
niin salavihkaisesti, että Margret oli oikein pelännyt.

Hän oli tavannut insinööri Hillbergin Cheyennessä, milloin hänen isänsä
oli pyytänyt häntä jäämään heille päivällisille. Siellä hänen oli ollut
vaikea sietää häntä, sillä hänen ihonsa oli kovin ruskea ja kätensä
känsäiset — aivankuin päivätyöläisen — ja kaiken lisäksi hän oli
kohdellut häntä kuin pientä tyttöä, mikä suuresti oli loukannut hänen
itsetietoisuuttaan. Mutta täällä, erämaassa, kelpaisi hän kuitenkin —
paremman puutteessa!

Nyt Margretin päähän pälkähti, että tuo suuri, tyhmä mr Hillberg oli
heti paikalla rakastunut Elinor rouvaan. Sillä hänestä oli aivan
luonnollista, että kaikki miehet rakastuisivat tähän kauniiseen
naiseen. Mitenkä he olisivat voineet olla rakastumatta, kun hän oli
niin häikäisevän kaunis? Olihan hänen hipiänsäkin aivan maidonvalkea,
jotavastoin Margret oli päivettynyt kuin mustalainen...

Siksi pikku Margret neiti tuskin saattoi pidättää kyyneleitään
kuullessaan mr Hillbergin käyneen talossa.

— Jos hän vielä toistenkin sattuu tulemaan sinun poissaollessasi,
lohdutti Elinor rouva, niin nostan lipun tankoon, jotta tiedät palata
kotiin.

Mutta Margret ei tarvinnut tätä merkkiä. Ei kulunut montakaan päivää,
kun nuori insinööri avasi jälleen villiintyneen puutarhan portin
huvilan edustalla. Astuessaan verannalle täytyi hänen kulkea aivan miss
Margretin ohi, joka jo kaukaa oli nähnyt hänen tulevan ja asettunut
mahdollisimman edulliseen asentoon riippumattoonsa.

Insinööri pysähtyi ja tervehti niin hämmästyneenä, että Margret
ihmetteli, eikö Elinor todellakaan ollut kertonut insinöörille, että
hän oli täällä.

He vaihtoivat muutamia leikillisiä sanoja, sitten insinööri kysyi,
oliko rouva kotona. Hänen kysymyksensä tuli niin äkkiä, että Margret
täydellä syyllä saattoi olla loukkaantunut. Hän saattoi hänet kuitenkin
sisään ja he löysivät Elinor rouvan pohjoisenpuoleisella parvekkeella
lukemassa vastasaapunutta kirjettä. Margret, ottaessaan tuon kirjeen
vastaan kirjeenkantajalta, oli huomannut, että kuoressa oli Oscar E.
Hallin firmamerkki.

Margret katui, että hän oli seurannut mukana sisään. Sillä mr Hillberg
ei nähnyt eikä kuullut häntä. Hän alkoi heti keskustella Elinor
rouvan kanssa asioista, joista hän ei ymmärtänyt muuta, kuin että ne
koskettelivat sulkulaitteita Pine Mountainin juurella sekä farmeja
alangolla. Mutta hän huomasi heidän kasvojeneleistään, että kumpikin
oli hyvin huvitettu asiasta, ja että Elinor oli tavallista kalpeampi.

Siinä ei ollut mitään kummaa, sillä kirje, jonka hän vasta oli lukenut,
olisi saattanut minkä naisen hyvänsä kalpenemaan; ja harvapa luettuaan
sellaisen kirjeen olisi kyennyt keskustelemaan niin vilkkaasti kuin hän
nyt.

Hall valitti, ettei hän voinut suostua Elinorin pyyntöön ja lähettää
hänelle kysymyksessäolevaa rahasummaa. Niinkuin hän kai tiesi,
oli hänen omaisuutensa kiinnitetty firmaan, ja nykyisinä tukalina
raha-aikoina ei firma olisi sietänyt niin suurta suoneniskua, varsinkin
kun paljon varoja oli kiinni Kasteluosakeyhtiössä.

»Jos te kuitenkin», kirjoitti hän edelleen, »välttämättä
tarvitsette näitä rahoja, niin luovutan ne suurimmalla mielihyvällä
yksityiskassastani. Lähipäivinä pyydän saada käydä luonanne sopiaksemme
lähemmin asiasta.»

Tämän kirjeen ensi vaikutelma oli hirveä. Hän, Elinor Coyne Patterson,
ei ollut siis enää rikas, vaan pakotettu ottamaan vastaan tilapäistä
lainaa tyttärensä holhoojalta! Tai, jos tämä kielto riippui
satunnaisesta rahapulasta, niin näytti sittenkin siltä, kuin hän ei
enää voisi vapaasti käyttää omaisuuttaan, vaan oli holhouksenalainen
samoinkuin pikku Ingakin! »Jos te kuitenkin välttämättä tarvitsette»
— nämät sanat todistivat muutosta hänen elämässään, jommoista hän
ei koskaan olisi voinut uneksiakaan. Vuotuinen kannatus, jonka
Henry Patterson testamentissaan oli määrännyt hänelle ja hänen
tyttärelleen, oli niin runsas, ettei hän koskaan olisi voinut kuluttaa
edes toista puolta siitä, mutta nyt näytti siltä, kuin näitäkin
rahoja kontrolleerattaisiin tai jostakin syystä vedettäisiin firman
rahaajauhavaan myllyyn. Jollei näin olisi asian laita, olisi hänen
anoamansa summa ilman muuta lähetetty hänen käytettäväkseen.

Ensi kertaa sen jälkeen kun hän oli joutunut leskeksi iski häneen
se pelottava ajatus, että ehkei hänellä ja hänen pikku tyttärellään
jonakuna kauniina päivänä olisikaan kaikkea mitä he tarvitsivat ja
toivoivat.

Mr Hillbergin tuomat tiedot eivät myöskään olleet hyviä. Hän kertoi,
että toisetkin farmarit olivat nyt oikeuden tietä vaatineet yhtiöltä
korvausta niistä vahingoista, joita he olivat kärsineet, kun sato veden
puutteen vuoksi auttamattomasti oli mennyt hukkaan. Heidän vaatimansa
vahingonkorvaus tuottaisi täydellisen häviön yhtiölle.

Elinor rouva väänteli valkeita käsiään. Kunpa hänellä nyt vain
olisi ollut ne rahat, joita hän oli Hallilta pyytänyt, olisi hän
epäilemättä voinut rauhoittaa farmareita ja pelastaa yhtiön — miehensä
lempisuunnitelman.

Muutamia minuutteja sitten ei hän ollut kiinnittänyt vähintäkään
huomiota Hallin lainatarjoukseen. Hänestä oli tuntunut aivan
mielettömältä, että hän, Elinor Coyne Patterson, olisi pakotettu
lainaamaan rahaa sellaiselta nousukkaalta kuin Hall oli. Mutta
Hillbergin tiedonanto oli saattanut hänet jonkinmoiseen kuumeeseen.
Nyt hän olisi lainannut summan vaikka pahimmalta viholliseltaan. Sillä
hän tahtoi tarttua asiaan. Miehensä muiston vuoksi hänen oli pakko
auttaa viattomasti kärsiviä farmareita sekä samalla pelastaa hänen
lempiyrityksensä.

Kun Hillberg palasi barakkiinsa, oli hänellä taskussaan paperi, johon
Elinor rouva oli hermostuneella käsialalla kirjoittanut seuraavan
sähkösanoman:

»Hall, Chicago, tulkaa heti. E. P.»

Ratsastavan lähetin kera se oli lähetettävä lähimmälle
sähkösanoma-asemalle.

Mutta pikku miss Margret nyrpisti tyytymättömänä suutaan, kun Hillberg
läksi huvilasta. Tämä oli vaihtanut tuskin kahtakymmentä sanaa hänen
kanssaan.




XIV.


— Se oli kovaa työtä, se on varma, sanoi Jim, neekeri. Mutta
kannattavaa se oli eikä laisinkaan vaarallista, kunhan vain pysytteli
kylliksi kaukana koneen rattaista. Meillä oli laivassamme kerran
jättiläiskokoinen meksikolainen; hän teki työtä kahden edestä ja oli
laivurin lellipoika. Mutta eräänä yönä hänen ollessaan vahdissa hän
katosi. Me luulimme, että hän oli karannut, mutta muutamia päiviä
myöhemmin löysimme hänen ruumiinsa mutasäiliöstä.

— Miten se oli tapahtunut?

— Hän oli joutunut koneen rattaitten väliin ja murskautui kuoliaaksi.
Sellaista voi tapahtua, jollei ole varovainen.

Vallitsi hetken hiljaisuus.

— Hyi sellaista työtä! sanoi Jim ja sylkäisi. Parempi täällä sittenkin
on. Vaikkei palkka olekaan yhtä suuri, niin kohdellaan sitä kuitenkin
ihmisiksi. Massa Hillberg on all right.

He loikoilivat heinikössä Pine Mountainin rinteellä, neekeripoika Jim
ja vesisäiliön vahti. Heidän takanaan kohosi vesisäiliön sementtiseinä
peittäen taakseen koko yläosan vuorta, ja edessä levisi tiheikkö
pengerminä aina alas alangolle saakka. Pensaikko ei ollut enää vihreä,
vaan ruskeahko kuin nahka. Sadetta oli näillä seuduin niukalta.
Kokonaiseen kuukauteen ei ollut satanut ainoatakaan pisaraa, ja
kasvullisuus oli kokonaan kuivettunut. Kuumuus oli painostava. Aurinko
paahtoi armottomasti. Päivemmällä helle muuttui polttavan tuliseksi,
niin että silmissä liekehti, mutta nyt oli vielä varhainen aamupuoli ja
ilmassa tuntui vielä hiukan yön kosteutta.

Heti aamiaisen jälkeen oli vahti saapunut tänne, sementtimuurin
juurelle. Joka aamu hän kulki kuivunutta jokiuomaa pitkin ja suurten
sulkuporttien ohi, jotka estivät veden virtaamasta säiliöstä.
Tarkastettuaan että sinetti portissa oli koskematta, hän astui edelleen
vuoren rinnettä myöten ylös pengermälle, missä sementtimuurin juurella
oli varjoisaa suurimman osan päivästä. Jos päivä oli kuuma, saattoi hän
maata siellä aina iltaan saakka. Jim, joka oli myös kokki, toi aika
ajoittain hänelle jonkun suupalan ja viipyi kernaasti juttelemassa
hänen kanssaan. Hänellä oli loppumaton varasto juttuja, joita hän oli
kuullut toisilta tai itse kokenut, sillä hän oli matkustanut paljon
ja ollut jos jonkinlaisissa toimissa, milloin kengänkiilloittajana,
kantajana, vieläpä silmänkääntäjänä. Viimeksi hän oli palvellut
mutausproomussa, ja tältä ajalta oli kertomus, jonka hän vastikään oli
tarjonnut kuuntelijalleen.

Sulkuvahti, joka nimitti itseään Jonesiksi, loikoi selällään kädet
päänsä alla. Hän uneksi. Hän oli ottanut tarkasti selkoa millainen
se mutausproomu oli, jossa Jim oli palvellut, ja ajatuksissaan hän
kaikessa rauhassa kulki jokea pitkin lapioiden joen pohjasta kultaa.
Kullan lapioiminen oli hänelle jotakin aivan uutta. Sellaisesta hän
ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan. Hän ei ollut koskaan käynyt
niin kaukana kuin Kaliforniassa, mutta kuunnellessaan nyt neekerin
kertomuksia, heräsi hänessä halu koettaa myös onneaan. Ja vaikkei
voinutkaan täysin luottaa Jimin sanoihin, niin olisi se kai sittenkin
kannattavampaa työtä kuin loikoilla täällä erämaassa ja vartioida
sulkua, jota ei saatu avata, vaikka ympäristö oli menehtyä veden
puutteeseen.

Asian laita oli näet sellainen, että Jones oli kaikkea muuta kuin
tyytyväinen nykyiseen tilaansa. Hän tunsi vaistomaisesti kelpaavansa
johonkin parempaankin työhön. Tosin hän oli kiitollinen saadessaan
pari kuukautta sitten tämän toimen — mikä nälistynyt, uupunut kulkuri
ei sitä olisi ollut? Hän oli sattumalta eräänä päivänä saapunut
tälle seudulle; hänen vaatteensa olivat repaleiset, hänen vatsansa
tyhjä, hänen voimansa ja rohkeutensa ja kaikki rahansa lopussa. Että
Hillberg oli armahtanut häntä ja ottanut hänet vahdiksi, riippui
yksinomaan siitä, että hänen oli sääli skandinaavia, joka oli joutunut
hunningolle. Mutta jäljestäpäin oli Jones usein itsekseen tuuminut,
eikö hänen olisi ollut yhtä hyvä menehtyä erämaahan kuin maata
toimettomana täällä. Ei hän ollut tullut Amerikkaan viettääkseen
tällaista tyhjäntoimittajan elämää!

Mutta hänen järkensä sanoi, että hän tarvitsi lepoa. Ruumiillinen
työ, jota hän oli tehnyt saavuttuaan Amerikkaan, oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi. Hän ei kelvannut ruumiillisen työn tekijäksi
amerikkalaisten malliin. Kotona Suomessa hän oli kyennyt peltotöihin
yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, mutta kaikkien kokemustensa jälkeen
hän oli nyt toinen mies.

Hänellä oli koko ajan se tunne, ettei hänen paikkansa ollutkaan
raatavien, hikisten työläisten parissa, vaan että hänellä oli tietoja
ja kykyjä, jotka asettivat hänet työnantajien tasalle. Ja hänen
mielensä oli katkeroitunut ajatellessaan, että häneltä puuttui juuri
sitä, mikä olisi voinut saattaa hänet oikealle paikalleen, nimittäin
rahaa. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, mutta häneltä puuttui pääomaa.
Hän ymmärsi monet asiat paljoa paremmin kuin nuo herrat — mutta kun
hän joskus uskalsi ehdottaa jollekin kaivoksenhoitajalle keksimänsä
parannuksen, ei hän saanut vastauksekseen vain ilkeämielistä katsetta,
vaan hän kadotti myös paikkansa. Häntä oli aivan yksinkertaisesti
pidetty yltiöpäisenä fantastina, ehkäpä suorastaan hulluna, ja säälien
kohotettu hänelle olkapäitä, jollei aivan yksinkertaisesti käsketty
hänen pysyä lestissänsä.

Rahoja häneltä puuttui. Mitä hyötyä siitä, että ajatukset ja tuumat
pyörivät hänen päässään, kun hänellä ei ollut rahaa millä toteuttaa
niitä?

Niinkuin tuo Jimin juttukin äsken. Se pani hänen mielikuvituksensa
liikkeelle. Ja otettuaan selkoa itse mutausprosessista ja lapioiden
rakenteesta, makasi hän hyvän aikaa ääneti tuijottaen ylös ilmaan.
Tuskinpa hän huomasi, että neekeri poistui.

— Sehän on päivän selvää, sanoi hän ääneen ruotsiksi, niinkuin hänellä
oli tapana tehdä yksin puhellessaan. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan
ja hänen katseensa harhaili lähimpään pensaikkoon. — Jim sanoo, ettei
kannata enää etsiä kultaa vuorista. Kullansekainen kvartsi on siis
vähentynyt, vuosituhansien kuluessa se on huuhtoutunut jokiin. Vedessä
on kultahiekka sitten vuosisatojen kuluessa hautautunut mutaan. Mutta
mitä syvemmälle voi tunkeutua pohjamutaan, sitä rikkaampi saalis
on. Nuo tyhmeliinit, jotka mutaavat kehnoilla, matalalla kulkevilla
lapioillansa, eivät pääse kyllin syvälle tunkeutumaan, siinä koko syy.

— Täytyy saada syvemmälle kulkevia lapioita, sellaisia, jotka
koskettelevat itse kalliopohjaa, sanoi hän sytyttäen lyhyen piippunsa.
Ja luulenpa tietäväni, miten ne ovat laitettavat. Kas näin — hän
painoi kätensä kuperina, sormet koukkuisina, vastatusten — näin ne
ovat tehtävät! Maltahan — hän etsi taskuistaan paperia ja kynää ja
alkoi nopeasti vetää koko joukon viivoja puhuen yhä edelleen ääneensä.
Teknillisiä termejä sateli hänen huuliltaan, hän oli niin kiintynyt
hommaansa, ettei hän huomannut nuorta tyttöä, joka hiljaa hiipi vuoren
rinnettä alas ja äänettömin askelin pysähtyi hänen taaksensa. Se oli
hentojäseninen, sulavaliikkeinen olento, jonka sievät, päivettyneet
kasvot ja ruskeat, veitikkamaiset silmät kurkistivat valkean
puutarhahatun alta.

Tyttö tarkasteli hetken aikaa miestä, jonka selän takana hän seisoi.
Hän huvitti häntä suuresti, istuessaan siinä piirustuksensa yli
kumartuneena ja mutisten sanoja, joita tyttö ei laisinkaan ymmärtänyt.
Hän tuumi juuri, uskaltaisikohan hän kutittaa miestä korrella niskaan,
kun tämä äkkiä hypähti pystyyn riemusta huudahtaen, joskin huudahdus
katkesi kesken hänen törmätessään tyttöön. Hämmästyneenä hän katsoi
häneen; sitten molemmat purskahtivat nauruun, niin että sementtiseinä
heidän takanaan kajahti.

— Taivasten taatto! huudahti Jones. Olittepa vähällä pelästyttää minut
alas kuiluun!

— Olettepa te kaunis vahti, vastasi tyttö. Helposti olisin voinut avata
sulun teidän huomaamattanne. Mutta antakaahan minun katsella tuota
paperia — Siinä on varmaankin jotakin kovin mielenkiintoista, koska
saatoitte sen vuoksi unohtaa velvollisuutenne.

Mies ojensi tytölle hymyillen piirustuksen. Tyttö katseli kauan häntä
ennenkuin hänen katseensa kiintyi paperiin, ja hänen silmiensä ilme
sanoi:

— Tuollaisena minä pidän teistä.

Ja totta olikin, tyttö oli ihastunut miehen hymyilyyn. Harvoin sitä
näkyi, mutta joka kerta kun se ilmestyi, kirkasti se koko hänen
parrakkaat, hoitamattomat kasvonsa. Siinä oli jotain niin hyvää ja
hienoa, että tytön oli mahdoton uskoa, että mies oli niin rappiolle
joutunut kuin Hillberg väitti.

Hän tarkasteli kauan piirustusta, käänteli sitä joka puolelta.

— En minä ymmärrä tästä hölyn pölyä. Onko se maisema?

— Ei aivan. Se on vain rikkauden haavekuva.

— Mikä? kysyi tyttö ihmeissään.

— Rikkauden haavekuva, toisti mies. Tiedättehän, että on olemassa
juoppohulluja, jotka kuvittelevat mielessään mahdottomuuksia. Minä
olen myöskin hiukkasen juoppohullu, ja tuo piirustus on viimeinen
hassutukseni.

Tyttö katsahti häneen hiukan epäillen. Joskus hän puhui tavalla, joka
sai hänet uskomaan, että Hillberg sittenkin oli oikeassa. Hän oli
varmaankin vaarallinen ihminen, tämä vaaleanverinen villi hirveine
partoineen ja raskasmielisille silmineen. Niiden pohjalla saattoi
päilyä mitä hyvänsä.

Hän katsoi avuttomana ympärilleen.

— Ei, naurahti mies pilkallisesti, sellaisille nuorille neidoille
kuin teille, miss Lawson, ei siitä ole vähintäkään vaaraa. Minun
juoppohulluuteni on aivan vaaratonta lajia. Jos tahdotte istahtaa
tähän, niin kerron miten se ilmenee.

Tyttö seurasi hänen kutsuvaa kädenliikettään ja istahti heinikkoon,
mutta tuumi samalla:

— Miten ikävä, ettei Inga ja lastenhoitaja ole tänään mukanani! Mitäpä,
jos minulle jotain tapahtuisi!

Mutta samalla vaarantunne viekoitteli häntä puoleensa. Yksin erämaassa
miehen kanssa, joka puhui juoppohulluudesta — hän ei tiennyt
tarkalleen, mitä tuo sana merkitsi, mutta luuli sitä sairaudeksi, johon
juopot vajosivat — miten kauheaa! Istuessaan siinä oli hän mielestään
sankaritar jossakin seikkailussa.

Mies kävi vastapäätä tyttöä istumaan, ja nyt hänen kasvoilleen oli
levinnyt jälleen raskasmielinen ilme, joka kaikkein ensiksi oli vetänyt
tyttöä puoleensa. He olivat tavanneet toisensa jo pari kertaa ennen
vuoristossa, kun Margret oli ollut kävelemässä pikku Ingan kanssa,
mutta silloin mies oli käyttäytynyt aivan säädyllisesti ja jäykästi —
liiankin säädyllisesti ollakseen villi, — oli Margret tuuminut — eikä
koskaan puhunut arvoituksellisia asioita. Jos Margret olisi tahtonut
tunnustaa totuuden, olisi hän myöntänyt olleensa hiukan harmistunut sen
vuoksi, että miehen koko huomio oli ollut kiintyneenä vain Ingaan ja
että hän sen vuoksi tänään oli päättänyt yksin tulla häntä tapaamaan.
Hän oli ainoa mies tässä erämaassa — mr Hillbergiä ei voitu ottaa
lukuun, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt Elinoriin! — ja
miksi hän ei voisi yrittää keikailla hänen kanssaan, kunhan ei kellään
ollut siitä aavistusta? Hän oli tullut paikalle aikeissa saattaa hänen
päänsä pyörälle, mutta katsellessaan nyt häntä, tuli Margret ensi
kertaa ajatelleeksi, että se oli ehkä helpommin sanottu kuin tehty.
Hän ei näyttänyt laisinkaan vastaanottavalta, ja kun hän äkkiä kohtasi
hänen sinisten silmiensä alakuloisen katseen, kävi hän kovin hämilleen.

— Niin, nähkääs, miss Lawson, alotti mies. Margretista tuntui aina
omituiselta, kun hän nimitti häntä »miss Lawsoniksi» sen sijaan
että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti vain »miss», niinkuin
miehen luokkaan kuuluvilla ihmisillä oli tapana tehdä. Muutenkin oli
hänessä kovin paljon omituista. Esimerkiksi hänen puheensa! Hän puhui
virheetöntä, murteesta vapaata englanninkieltä, ja kuitenkin se kuului
aivan luontevalta ja totutulta hänen huulillaan. Hän valitsi taidolla
sanansa ja osasi sanoa täsmälleen mitä hän halusi, mikä myös — sen
verran kuin Margret ymmärsi — ei ollut tavallista hänen säädyssään.

— Niin, nähkääs, minä sairastan sellaista tautia, että tahtoisin
parantaa kaikkea. Tahtoisin korjata, oikaista, helpottaa kaikkea.
Te olette elänyt kylliksi kauan käsittääksenne, ettei kaikki tässä
maailmassa ole niinkuin pitäisi olla. Syy ei ole Jumalan — hän
tarkoittaa vain meidän parastamme, mutta eiköhän hän erehtynyt
antaessaan meidän pitää itsestämme huolta. Me olemme turmelleet ja
hävittäneet niin paljon. Katsokaahan nyt tätä vesiallastakin. Se on
maksanut paljon rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on? Sen sijaan että
vesi saisi virrata vapaasti ja kastella maita, haihtuu se vähitellen
ilmaan, ja voi sattua niinkin, että kun minulle vihdoin annetaan lupa
avata sulut, ei vettä enää olekaan. Ja tämä tapahtuu vain vanhan, äreän
myllynomistajan vuoksi, joka sanoo: seis! Onko oikeudenmukaista, että
farmarit tuolla alhaalla saavat nääntyä nälkään tuon itsepäisen miehen
vuoksi? Sallikaa minun sanoa teille jotakin: myllyn uudestirakentaminen
on vain turhaa lorua. Se ei voisi olla kolmeakaan kuukautta vuodessa
käynnissä, niin vähän vettä kuin joessa nykyään on. Koko juttu on
turhaa lorua, josta on vahinkoa kaikille, itse myllynomistajallekin
loppujen lopuksi. Siten me ihmiset sekotamme toistemme vyyhdit.

Margret kuunteli tarkkaavaisesti, vähemmän kuitenkin miehen sanoja,
kuin hänen syvää ja ilmehikästä ääntään.

— Eikö se ole kohtalon ivaa, että minä, joka en toivo mitään sen
hartaammin kuin auttaa noita farmareita, olen pakotettu vahtimaan
sulkuja, ettei kukaan saisi avata niitä? Farmarit, joiden pitäisi olla
ystäviäni, ovat nyt verivihollisiani. Jospa minulla vain olisi rahaa...
Hän teki toivottoman kädenliikkeen.

— Niin, rahaa! toisti hän kiivaasti. Sitä tarvitaan maailman
parannukseksi. Olen säästänyt kokoon lähemmäs sata dollaria
loikoillessani täällä — riittäväthän ne pitkälle, eikö totta? Voisin
milloin hyvänsä paljastaa oikeuden edessä tuon myllyjutun, mutta ei
kukaan usko minua niinkauan kuin olen rahaton. Kuka minä olen? Herra
Eikukaan Eimistään, mies, joka sairastaa suuruudenhulluutta. Mutta jos
minulla olisi rahaa, uskottaisiin minua ja minä saisin veden virtaamaan
kanavaan yhtä helposti kuin voisin murtaa poliisin sinetin.

— Mutta koettakaapa sittenkin, ilvehti tyttö.

— Se on turhaa, vastasi mies synkkänä. Minä puhun kokemuksesta. Onko
teillä mitään sitä vastaan, jos sytytän piippuni?

— Ei, olen mielissäni, jollette anna minun häiritä itseänne. Minähän
olen tunkeutunut teidän alueellenne.

— No niin, jatkoi mies vedettyään ensimäisen sauhun, ehkäpä alatte nyt
ymmärtää juoppohulluuttani. Minä uneksin rahoista — minulla on tuhansia
keinoja millä ansaita niitä, mutta ei ainoatakaan, joka tepsisi
miehelle, jolla on sata dollaria taskussaan. Yksi näistä keinoista on
tämä piirustus. Se on miljoonien arvoinen.

Margret katseli epäillen paperia ja silmäsi sitten mieheen. Tarkoittiko
hän täyttä totta? Ääni ja kasvojen ilme todisti sitä.

— Mutta mitä se esittää? Ettekö luule voivanne selittää asiaa minulle?

Nyt mies jälleen hymyili. Tuo hymyily teki Margretin niin pieneksi ja
vähäpätöiseksi. Ei, hänen kanssaan ei käynyt keikaileminen; Margret
joutui aivan hämilleen niinpian kuin hän vain katsoikin häneen. Mutta
merkillinen mies hän joka tapauksessa oli.

— Voinhan yrittää, sanoi mies yhä hymyillen. Mutta en ole varma
siitä, että se onnistuu. Tiedättekö — oletteko kuullut tai lukenut
jostain, että on tapana mutauskoneen avulla nostaa kultaa jokien
pohjasta Kaliforniassa? Siihen tarkoitukseen käytetään aivan tavallisia
mutauskoneita, jommoisia on kaikkialla satamissa. Mutta niissä on se
vika, että ne tunkeutuvat vain pohjamudan ylimpään kerrokseen, jota
vastoin kultahietaa on runsaammassa määrässä syvemmällä. Tuo piirustus
esittää konetta, jonka avulla voi tunkeutua aina kalliopohjaan saakka.
Ymmärrättekö nyt?

— Ja sen te olette keksinyt? huudahti Margret ihastuneena. Kaikkein
ensimäisenä?

— Niin ainakin luulisin.

— Tämä on siis keksintö — teidän keksintönne!

Mies nyökkäsi päätään. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin ihmetteli vain
mielessään, mitenkä ihastus saattoi kirkastaa ihmisen kasvoja. Hän ei
ollut aikaisemmin huomannut, miten suloinen tyttö oli.

Margret käänsi ja väänsi varovasti paperiliuskaa, ikäänkuin se olisi
ollut miljoonien arvoinen.

— Mitenkä se oikeastaan on, kysyi tyttö epäröiden, keksinnöllehän on
hankittava patentti?

— Niin pitäisi, jotta se tuottaisi jotakin.

— Miksikä ette siis tee sitä?

Mies naurahti, puoleksi huvitettuna, puoleksi katkerana.

— Siihen eivät minun sata dollariani riitä.

— Oh, minä tahtoisin auttaa teitä! huokasi miss Margret.

Tyttö tuumi hetken aikaa. Ajatukset kuohuivat hänen päässään. Sitten
hänen suunnitelmansa oli valmis.

— Sanokaa minulle, voittehan milloin hyvänsä valmistaa toisen
samanlaisen piirustuksen? kysyi hän.

— Voin kyllä! Vielä paljoa paremmankin, naureskeli mies.

— Sitten kai lahjoitatte tämän minulle — muistoksi?

Yhtä kevyeeseen sävyyn kuin tyttö oli kysynyt, vastasi mies epäröimättä:

— Kernaasti.

Siten tapahtui, että Margret Lawsonilla, kiivetessään Pine Mountainiä
alas sinä päivänä, oli miljoonien arvoinen pieni paperiliuska povellaan.




XV.


Insinööri Hillberg istui kumartuneena piirustuksen yli, jonka Margret
oli antanut hänelle. Hänen ensimäinen ajatuksensa, kun tyttö oli
kertonut hänelle, kuka sen oli tehnyt ja mitä se tarkoitti, oli päästä
eroon asiasta olkapään nykäisyllä. Mutta Margret näytti niin hartaasti
haluavan tietää, kelpasiko piirustus mihinkään vai ei, että Hillberg
pelkäsi loukkaavansa häntä, jos hän liian kevyesti työntäisi hänet
luotaan.

Ottaessaan piirustuksen käteensä oli hän vakuutettu siitä, että se oli
vain miehen mielettömän mielikuvituksen luoma, miehen, joka kulutti
aikaansa järjettömiin suunnitelmiin ja jonka aivot ehkä suorastaan
olivat kärsineet vahinkoa pitkästä toimettomuudesta. Hän oli joskus
ollut yöllä vahdissa yhdessä Jonesin kanssa, mutta, tämä ei ollut
tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta kuin mikä mies hyvänsä hänen
asemassaan. Totta puhuakseen eivät he olleet paljon puhelleet yhdessä;
sillä välin kuin toinen nukkui, valvoi toinen, ja siten Hillberg tunsi
lähintä miestään vähemmän kuin Margret neiti, vaikka mies oli ollut
hänen palveluksessaan lähemmäs kaksi kuukautta, ja nuori tyttö oli
tuntenut hänet vain viikon päivät.

Mutta ensimäinen silmäyskin piirustukseen ilmaisi hänelle, että maksoi
vaivaa tutustua siihen lähemmin. Hän huomasi heti, että käsi, joka
oli piirtänyt tämän luonnoksen, oli tottunut ja kokenut. Se tapa,
millä piirtäjä oli merkinnyt joitakin vähäpätöisiä sivuseikkoja
ja sommitellut suunnitelman, tämä nopeasti piirrettyjä pienimpiä
yksityiskohtia myöten tarkka piirustus todisti, että sen keksijä oli
teknikko, kokenut konerakentaja.

Tämä keksintö hämmästytti suuresti Hillbergiä. Hänen pitkät kasvonsa
venyivät vieläkin pitemmiksi, ja hänen ahavoittuneille kasvoilleen,
joiden rinnalla hänen vaalea tukkansa näytti miltei valkoiselta, levisi
kiihoittunut puna. Ja Margret, joka tarkkasi hänen ilmettään, tunsi
sydämensä lyövän entistä nopeammin.

— Mahdotonta, että Jones itse on tehnyt tämän piirustuksen, sanoi hän
lopulta.

— Ihme ja kumma, sanoi tyttö kiihkeänä; se on totisen totta. Näinhän
itse hänen piirustavan.

Insinööri katseli ensi kertaa oikein tarkasti tyttöön. Hänen somat
pienet kasvonsa, joiden hipiä oli niin lämpimän ruskea, näyttivät kovin
varmoilta. Silmissä, jotka kiintyivät häneen, oli miltei harmistunut
ilme. Varmaankaan tällä kertaa ei mikään kuje ollut kysymyksessä.

— Kas vaan, tuumi insinööri tarkastaessaan uudelleen luonnosta,
pienokainen ei päästä hyppäämään nenälleen.

Insinöörin mielestä Margret aina oli ollut pieni tytön hupakko, jonka
olisi pitänyt käydä palmikko niskassa.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli unohtanut hänet. Hänen
mielikuvituksensa alkoi askaroida. Luonnoksesta puuttui selittävä
teksti, mutta vähitellen hän alkoi päästä sen ajatuksen perille niiden
viittausten nojalla, joita miss Margret kojeen tarkoitusperästä
oli tehnyt. Kun hän vihdoin oli selvillä rakenteesta — jokunen
yksityiskohta tuntui hänestä yhä epäselvältä, mutta pääasiassa hän oli
huomannut, että aate teoriassa oli oikea — nousi hän kovin kiihkeänä
ylös ja aikoi poistua huoneesta. Mutta miss Margret pidätti häntä.

— Te ette saa karata ja viedä piirustusta mukananne, sanoi hän. Se on
minun.

Insinööri pysähtyi käsi ovenrivalla. Hän oli unohtanut, että tyttö oli
huoneessa.

— Suokaa anteeksi, änkytti hän kiireisesti. Mutta toivottavasti te
sallitte minun ottaa sen kotiin. Kädenkäänteessä ei voi perehtyä näin
monimutkaiseen rakenteeseen.

— Odottakaahan! huudahti Margret. Te olette tutkinut piirustusta toista
tuntia. Senhän pitäisi riittää vai mitä?

Hän ojensi kätensä tavoitellen paperia.

— Ei, teidän täytyy antaa minun tutkia sitä tarkemmin. Siinä on
tehtävä muutamia laskuja, jotka vievät aikaa, pyysi insinööri hiukan
kärsimättömänä.

— Minulla ei ole oikeutta jättää luonnosta käsistäni, kaikkein
vähinten ammattimiehelle, piti Margret puoliaan. Te unohdatte, ettei
piirustukselle vielä ole hankittu patenttia.

Kiihoittuneesta mielialastaan huolimatta insinöörin täytyi hymyillä
tytön varmalle äänensävylle.

— Ettekö te luota minuun, miss Lawson, kysyi hän.

— Minä tunnen teitä kovin vähän, vastasi tyttö ja hänen äänensä oli
niin pikkuvanhan ylimielinen, että insinöörin täytyi purskahtaa nauruun.

— Tunnette minua kovin vähän! Sen te voitte sanoa, vaikka olen käynyt
täällä melkein joka päivä kuukauden ajan.

— Te unohdatte, että te ette ole käynyt täällä _minun_ tähteni.

Hän sanoi sen niin harmistuneella äänellä, että Hillberg hämmästyi.
Mitä tuo tyttö tarkoitti!? Insinöörin täytyi jälleen katsella häntä
lähemmin. Margretin pää oli puoleksi poiskääntynyt, mutta profiili,
jonka nuori mies näki, oli harvinaisen puhdaspiirteinen ja samalla
kertaa suloinen ja tarmokas. Ei, lapsi hän ei tosiaankaan enää ollut.
Missä hänen silmänsä olivat olleet, kun hän ei ollut sitä aikaisemmin
huomannut?

— Elinorin vuoksi, vastasi nuoren miehen omatunto. Ja samassa ajatus
iski hänen päähänsä: voisiko pikku neiti Margret olla pahoillaan
minulle Elinorin vuoksi?

Tämä ajatus käänsi hänen aivonsa aivan ylösalaisin, sillä niissä tähän
asti logaritmit ja teknilliset määritelmät eivät olleet jättäneet sijaa
naiselle. Insinööri Hillbergin elämä oli ollut ankaraa työtä, ja kun
hänen silmänsä nyt ensi kertaa kiintyivät naiseen, vaikutti tämä häneen
miltei kuin ilmestys.

Hän oli niin hämillään, että jollei mr Hall samassa olisi tullut
sisään, olisi hän auttamattomasti joutunut tappiolle. Pattersonin
firman johtaja oli oleskellut pari päivää Cottonwoodissa, Elinor rouvan
sähkösanoman kutsumana, ja insinööri Hillberg kiitti luojaansa, joka
lähetti Hallin juuri oikeassa hetkessä huoneeseen.

— Voitteko ajatella, Hall, alkoi hän heti, meillä on täällä vahti, joka
taitaa olla oikea nero!

Jollei hän olisi kääntynyt selin miss Margretiin, ei hän olisi voinut
olla huomaamatta niitä kiihkeitä merkkejä, joilla tyttö koetti saada
häntä vaikenemaan. Mutta näin ollen hän jatkoi:

— Niin, tuo Jones vekkuli — se ei ole hänen oikea nimensä, mutta
hänellä lie joku syy salata sitä — on keksinyt itsetoimivan
lapiokojeen, jonka avulla voi tunkeutua jotakuinkin pehmeään pohjaan
melkein miten syvälle hyvänsä. Hän on etusijassa ajatellut keksintöään
käytettäväksi kullanmutauksessa Kaliforniassa, mutta itsestään on
selvää, että laitteella on paljoa laajempi kantavuus. Tahtoisinpa
väittää, että se on suorastaan käänteentekevä.

— Mikä mies tuo Jones on? kysyi Hall.

— Köyhä kulkuri, nälistynyt ja repaleinen, jonka minä armahdin. Hän on
suomalainen synnyltään, mutta tästä paperipalasesta käy selville, että
hän on teknikko, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan.

— Onko hän pitänyt sitä salassa?

— Me emme ole suuria puhuneet keskenämme. Maantienkulkuri,
käsitättehän. Hän näyttää vaaleanveriseltä villiltä.

— Hän on tietysti pakotettu myömään keksintönsä. Voiko siitä tulla
afääri?

— Erittäin hyväkin, uskokaa minua! Siinä voi piillä miljoonia!

Hall alkoi innostua asiaan. Lausuttuaan pari kohteliasta sanaa miss
Margretille hyvästiksi läksivät molemmat herrat yhdessä ulos ja
astuivat parakkia kohti. Hillbergillä oli yhä paperiliuska kädessä; hän
oli suorastaan unohtanut antaa sen pois.

       *       *       *       *       *

Kun miss Margret syöksi Elinor rouvan huoneeseen, tapasi hän hänet
kyynelissä. Se oli tytölle jotain aivan outoa, sillä Elinor rouva oli
aina hillinnyt itseään, ja nuori tyttö oli vähitellen tullut siihen
vakaumukseen, ettei Elinor rouvalla ollut kyyneleitä lainkaan. Aluksi
hän siis suuresti hämmästyi ja unohti suuren uutisensa, josta hän oli
aikonut kertoa ystävättärelleen: Jonesin keksinnön. Se mitä Hillberg ei
ollut tahtonut sanoa hänelle, sen hän oli ilmaissut keskustellessaan
Hallin kanssa; vain tuo huudahdus: »Siinä voi piillä miljoonia!» oli
riittänyt vakuuttamaan häntä, ja riemuissaan hän oli kiiruhtanut
ystävättärensä luo — nähdäkseen hänet vain pitkällään sohvalla
kiihkeästi nyyhkyttäen. Samassa Jones ja hänen keksintönsä oli hävinnyt
nuoren tytön mielestä.

Hän polvistui sohvan viereen ja kietoi hellävaroen käsivartensa
Elinorin olkapäitten ympärille.

— Elinor, kultaseni, mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket? — sinä joka
et koskaan...

Rouva Patterson oli hätkähtänyt kosketuksesta ja käänsi kyyneleiset
kasvonsa tyttöön.

— Oi, sinäkö se olet, Margret.

Sitten hän kohosi pystyyn, häveten heikkouttaan, ja pyyhki
kyyneleensä pitsinenäliinallaan, joka jo ennestään oli läpimärkä.
Mutta nyyhkytykset eivät silti lakanneet, avuttomuuden tunteen
vallassa Elinor veti nuoren tytön puoleensa ja kätki kasvonsa hänen
olkapäätänsä vasten. Margret siveli kömpelösti Elinorin tukkaa — tätä
ihmeellisen paksua ja kultaista tukkaa, jota hän ei koskaan voinut olla
kadehtimatta ja ihailematta. Hän tahtoi niin kernaasti lohduttaa, mutta
hän ei tiennyt millä tavalla hän sen tekisi, ja vähällä hänkin oli
purskahtaa itkuun. Isäänsä hän osasi lohduttaa, kun tällä oli huolia,
mutta ylpeän, kauniin Elinorin rouvan avuton, käsittämätön suru saattoi
hänet aivan ymmälle.

— Oi, sano, mikä sinun on, Elinor, muuta Margret ei kyennyt
sanomaan, ja hänen omasta mielestään se kuului hirveän typerältä
ja arkipäiväiseltä. Mutta osoittaakseen osanottoaan hän painoi
ystävättärensä lujasti rintaansa vasten ja ilokseen hän huomasi, että
nyyhkytykset vähitellen alkoivat hiljetä.

Mutta yhä edelleen hyvinkin alakuloinen Elinor Patterson irrottautui
hiljaa Margretin syleilystä ja kävi istumaan katsoen ylpeästi eteensä.
Hänen katseensa ilme huolestutti nuorta tyttöä. Näytti siltä kuin hän
olisi tuijottanut mustaan ja pohjattomaan epätoivoon.

— Kultaseni, etkö voi ilmaista suruasi minulle?

— Ei se ole muuta, kuin että olen niin yksin, sanoi Elinor kumeasti,
ja Margret tunsi pistoksen sydämessään ajatellessaan, miten hän oli
juossut pitkin vuoria ja laiminlyönyt Elinoria. — Minulla ei ole
ketään, joka puolustaisi minua, joka suojelisi minua, kun Henry on
poissa...

Samalla kun Margret tunsi sanomatonta helpoitusta sen johdosta, ettei
Elinor suorastaan syyttänyt häntä, ei hän voinut oikein käsittää, mitä
syytä Elinorilla oli tähän valitukseen. Eikö keittäjätär ollut totellut
häntä? Mahdotonta — hänhän oli valmis suutelemaan ihaillun emäntänsä
hameenhelmoja. Olisiko Hillberg voinut loukata häntä? Oi, kyllä hän
opettaisi häntä — Margretin pienet ruskeat kädet puristuivat nyrkkiin.
Miten Hillberg uskalsi, miten hän saattoi!

— Voitko ajatella, Margret, sanoi Elinor omituinen sävy äänessään,
minulle on tänään tehty — naimatarjous!

Pikku miss Margret hypähti pystyyn. Kuuma verilaine kuohahti hänen
kasvoilleen. Hengästyneenä hän kysyi:

— Ja sinä vastasit?

— Paha kyllä en voinut rangaista häntä tämän loukkauksen johdosta
niinkuin hän olisi ansainnut, vastasi Elinor tukahtuneella äänellä. Ja
uudestaan hän heittäytyi sohvalle. — Hirveää on olla yksin. Oi, Henry,
miksi sinä jätit minut!

Miss Margretin päässä ajatukset surisivat kuin pelästyneet mehiläiset.
Tosin se tuotti hänelle hiukan tyydytystä, että toinen oli saanut
rukkaset, mutta itse se tosiasia, että hän oli kosinut Elinoria,
herätti sellaisen ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden myrskyn, että
hänen oli mahdoton selvitellä sitä itselleen. Hyvän aikaa hän seisoi
aivan masennuksissaan, ystävättären maatessa omalla tahollaan nenäliina
kasvoillaan.

Elinor rouva heräsi syvästä epätoivostaan kuullessaan Margretin
nyyhkyttävän. Ihmeissään hän katsoi ylös. Margret istui lähimmällä
tuolilla selkänojan yli kumartuneena ja itki ikäänkuin sydän olisi
haljeta. Elinorin oli mahdotonta käsittää sitä; mitä varten pienokainen
itki? Häveten omaa heikkouttaan Elinor nousi ja lähestyi nuorta tyttöä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hänen onnistui päästä tytön surun
perille. Hän itki vain lakkaamatta. Elinor ei ollut tunteeton, mutta
hänessä oli paljon huumoria, ja kun hän nyt ajatteli äkkiä vaihtuneita
osia — hänhän sai nyt olla lohduttajana! — oli hänen vaikea salata
surunvoittoista hymyilyä. Se oli sitä vaikeampaa, kun hän alkoi
aavistaa, miksi nuori tyttö itki. Ja tämä aavistus näyttäytyi oikeaksi.

Niinpian kuin Margret saattoi nyyhkytyksiltään puhua, sanoi hän
puoleksi tuhahdetulla, mutta silti hyvin varmalla äänellä:

— En tahdo koskaan — koskaan — nähdä häntä enää!

Ja vaikkei kukaan vastustanut häntä, lisäsi hän hetken kuluttua ehkä
hiukan vähemmän varmasti:

— Ei — en koskaan.

— Mutta, rakas ystävä, uskalsi Elinor rouva sanoa vastaan, eihän hän
ole tehnyt _sinulle_ mitään pahaa?

— Eikö ole? Margret katsoi uhkamielisesti ylös, silmät kyynelissä ja
nenäliina hampaitten välissä. Ei, olisihan minun pitänyt alusta alkaen
ymmärtää, että hän kulki täällä vain sinun tähtesi. Yksin vain sinun
tähtesi! Oi, mikä pöllö minä olen ollut...

Nyt hymyili Elinor todellakin. Alakuloinen, lämmin hymyily, joka
ikäänkuin kietoi nuoren tytön äidillisen, ymmärtävän hellyyden
laineeseen. Mutta Margret ei nähnyt sitä; hän oli taaskin kätkenyt
pöhöttyneet kasvonsa nenäliinaansa.

— Mutta te olette yhtä hyviä kumpikin, sai hän vihdoin sanotuksi. Minä
lähden heti täältä; en tahdo nähdä häntä enää!

— Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni. Sen vuoksi voit huoleti jäädä
luokseni ja koettaa olla entinen kiltti pikku Margretini. Mr Hall on
tilannut hevoset huomen-aamuksi.

Margret katsoi äkkiä ylös. Myöhästynyt nyyhkytys tunkeutui vielä
rinnasta esille, mutta hänen itkettyneet silmänsä olivat suuret ja
kysyvät.

— Mr Hallko? huudahti hän. Mitä tämä asia liikuttaa _häntä_?

— Hän matkustaa varhain huomen-aamulla, toisti Elinor hymyillen.

— Mr Hall! Sanohan, _hänkö_ se — loukkasi sinua?

— Niin!

Miss Margretin sydämestä kohosi jotain, joka yhtä hyvin olisi voinut
olla viimeinen nyyhkytys kuin syvä helpotuksen huokaus. Se oli pitkä ja
vavahteleva kuin pienen lapsen, joka on itkenyt itsensä väsyksiin ja
tullut tyydytetyksi, ja Elinor rouva veti itkettyneet kasvot puoleensa
ja painoi ne äidillistä rintaansa vasten. Ja siitä Margret oli hänelle
hyvin kiitollinen, sillä hän tunsi hehkuvan punan leviävän tukan rajaan
ja aina kaulaan asti.

— Minä olen suuri pöllö, hirveän suuri pöllö, sanoi hän hetkeä
myöhemmin ja katsoi Elinor rouvaan suurin, loistavin, punareunaisin
silmin. Ja sinä olet herttaisin pikku äiti, mitä tuollaisella pöllöllä
koskaan on ollut. Minä annoin itseni ilmi, mutta minä tiedän, että —
että hän...

— Mr Hillberg, lisäsi Elinor hymyillen.

Silloin punastui Margret vieläkin enemmän ja kätki kasvonsa uudestaan.

— Mitä sinä tiedät, lapsi?

— Oi, en mitään...

Ja samassa hän hypähti pystyyn, tarttui Elinor rouvaa vyötäisistä
kiinni ja pyöritti häntä ilosta hurjana.

Melkein samaan aikaan astuivat Hall ja Hillberg jälkimäisen asunnosta
ulos ja suuntasivat askeleensa huvilaa kohti. He olivat neuvoteltuaan
tulleet täysin yksimielisiksi, eikä Hillbergillä ollut mitään sitä
vastaan, että Hall ottaisi toistaiseksi huostaansa keksinnön, antaisi
piirustaa luonnoksen suurempaan skaalaan ja jättää sen sitten
patenttiosastoon.

— Te tiedätte, että minulla on hiukan kokemusta sellaisissa asioissa
siitä saakka, kun Pattersonilla ja minulla oli patenttitoimistomme, oli
Hall lisännyt.

— Entäs Jones? kysyi insinööri. Ei suinkaan käy päinsä...

— Niin, tehän voitte ilmoittaa hänelle mitä on tekeillä, vastasi Hall
välinpitämättömästi. Hänellä ei varmaankaan ole tarvittavia varoja,
jotta asia tuottaisi voittoa, ja hänen pitäisi olla kiitollinen, että
me ajamme hänen asiaansa.

— Ehkä olisi oikeinta heti mennä puhumaan Jonesin kanssa.

Hall teki torjuvan liikkeen.

— Ei tarvitse, sanoi hän. Ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.
Hänellä ei ole varaa siihen, ymmärrättekö.

— Mutta meidän pitäisi ottaa selko hänen oikeasta nimestään.

— Sehän on selvää, sanoi Hall hiukan kiihoittuneena toisen
vastaväitteistä, että tuolla mies paralla on syynsä pitää nimensä
salassa. Hänellä on jotakin omallatunnollaan ja varmaankin hänen omasta
mielestään olisi hiukan epämukavaa jättää omassa nimessään keksintönsä
viranomaisille. Hänelle ei tehdä mitään vääryyttä, jos esimerkiksi
jompikumpi meistä lainaa nimensä keksinnölle, koska hän aikoinaan
kuitenkin saa maksun siitä.

Mitä arvelette nimestä: »Hillbergin syvälapio»? Kuuluu hyvältä, eikö
totta?

Insinööri kieltäytyi.

— Minulla ei ole mitään osaa asiassa. Silloin »Hallin syvälapio»
soveltuu paremmin, sillä tehän otatte patentin hankkimisen huoleksenne.

— All right. Olkoon menneeksi »Hallin syvälapio». Nimihän on
yhdentekevä. — Hän kohautti olkapäitään.

Ja täysin tyytyväisenä insinööri seurasi vierastaan huvilaan. Tosin
hänen omaatuntoansa pisti hiukan se ajatus, että ehkeipä miss Margret
olisi täysin tyytyväinen tähän toimenpiteeseen, mutta hän koettaisi
saada hänet vakuutetuksi siitä, että kysymyksessä oli täysin rehellinen
peli, mistä Hallin nimikin oli takeena. Jonesista hänellä ei ollut
vähintäkään epäilystä — tekiväthän he oikeastaan vain hyvän työn tuolle
raukalle, ja hän päätti puhua hänelle asiasta vielä samana iltana.
Toive saada hyvä maksu siitä — lahja suoraan taivaasta — tekisi hänet
kesyksi.

Aurinko oli juuri mennyt levolle vuorien taakse, ja hiukan viileämmässä
ilmassa luonto huokasi vapaammin. Kevyt iltatuuli rasahteli hiljalleen
kuivuneessa heinikossa, kapean polun reunassa. Ottamatta lukuun
muutamia suuria lintuja, jotka liitelivät ilmassa, oli kaikki elo
ikäänkuin kuollutta, ja Hillberg, joka oli vastaanottavainen kaikille
ulkonaisille vaikutteille, tunsi hiljaisuuden laskeutuvan kuin
juhlatunnelman mieleen. Niinkuin niin usein muulloinkin tällaisina
hetkinä palasivat ajatukset kotimaahan, vanhaan Ruotsiin, jota hän ei
ollut nähnyt siitä saakka, kun hän vastaleivottuna diploomi-insinöörinä
läksi avaraan maailmaan, ja tuo kaukainen maa tuntui nyt olevan häntä
lähempänä kuin ennen. Syynä siihen oli se, että Hall oli esittänyt
syvälapion rahaksimuuttamisesta suunnitelman, joka antaisi tilaisuuden
hänelle, Hillbergille, parin vuoden kuluttua palata kotimaahan, missä
varakkaalla ja toimeliaalla miehellä oli paljon työtä. Epäilemättä
tämä toive osaltaan sai hänet vähemmän ankarasti arvostelemaan sitä
kieltämättä kevytmielistä tapaa, millä Hall käsitteli keksijän
juriidista ja moraalista oikeutta.

Hillbergin rinnalla astui Hall syventyneenä afäärilaskelmiinsa. Hän
ei kiinnittänyt huomiota ympäristöön; hiljaisuus oli hänelle vain
tervetullut ehto niiden suunnitelmien kehittämiseen, jotka itivät
hänen mielessään, ja sen vuoksi teki häneen ikävän vaikutuksen, kun he
tienkäänteessä näkivät miehen, joka astui kuivunutta jokiuomaa myöten
neljäkymmentä jalkaa heitä alempana. Mies oli puettuna tavalliseen
preeriapukuun, leveälierinen huopahattu päässä ja kivääri olalla.
Hillberg astui äyrään reunalle ja huusi alas:

— Halloo, Jones, onko kaikki kunnossa ylhäällä?

— On kyllä, mr Hillberg, vastasi mies.

Mutta Hall oli hetken aikaa nähnyt miehen kasvot tämän kohottaessa
päätään, — nuo kasvot olivat aivan villiintyneen vaalean parran
peitossa — ja vaistomaisesti hän oli hätkähtänyt hämmästyneen
huudahduksen päästessä hänen huuliltaan. Hän tarttui nopeasti
Hillbergiä käsivarteen ja kysyi käheällä äänellä:

— Kuka tuo mies on?

Hillberg katsoi kummissaan Halliin, ensiksikin siksi, että hän saattoi
tehdä tuollaisen kysymyksen, vaikka hän epäilemättä oli kuullut nimen,
ja toiseksi hänen muuttuneen muotonsa vuoksi. Hall oli tuhanharmaa
kasvoiltaan ja silmät tähystivät eteensä ikäänkuin ne olisivat nähneet
haamun.

— Sehän oli Jones, sanoi Hillberg, keksijä. Mutta mikä teidän on, Hall?
Tunnetteko miehen?

— Oi, en, en! vastasi toinen tavattoman tarmokkaasti, ikäänkuin
puolustautuen ankaraa syytöstä vastaan. Sitten hän tarttui rintaansa ja
henkäsi syvään: — Sydämeni ei ole hyvässä kunnossa... Olen varmaankin
kävellyt tänään liikaa... Ja hän ponnisteli saadakseen kasvonsa
taas entiseen velttouteensa, mutta Hillberg huomasi sittenkin hänen
silmissään pelokkaan ilmeen, joka ei ottanut kadotakseen.

Ja tuo ilme antoi insinöörille paljon ajattelemisen aihetta.




XVI.


Elinor rouva oli kiitollinen Hallille siitä, että hän sinä iltana —
viimeisenään Cottonwood-huvilassa — vetäytyi heti huoneeseensa. Sen
jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut oli hänestä kiusallista
olla yhdessä Hallin kanssa, ja hän pahoitteli suuresti, että Hallilla
Pattersonin omaisuuden holhoojana oli oikeus yhä edelleenkin olla
yhdessä hänen kanssaan — oikeus, jota Hall varmaankin tulisi käyttämään
hyväkseen. Sillä omituista tässä miehessä oli se, ettei hän ottanut
vastaan Elinor rouvan antamia rukkasia, vaikka tämä selvästi ja lujasti
oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan tulisi hänen vaimokseen.

— Älkää koskaan sanoko koskaan, oli Hall vastannut optimistisesti,
mikä tuntui Elinorista mielettömältä. Minä voin odottaa. Myönnän,
että oli tahditonta minun puoleltani nyt jo ilmaista teille tunteeni,
mutta voin puolustaa itseäni sillä, että rakkauteni on voimakkaampi
kuin sovinnaisten tapojen kunnioittaminen. Olen ikävöinyt teitä niin
kauan, että sulut murtuivat. Älkää luulko, että odotinkaan muunlaista
vastausta teiltä tällä hetkellä. Mutta minä opetan teitä rakastamaan
itseäni. Palaan takaisin puolen vuoden kuluttua, vuoden tai kahden
kuluttua, ja minä voitan teidät, sillä rakkaus on kaikkivoipa...

Tätä lujaa optimismia vastaan kaikki Elinorin todisteet kimposivat
kuin kilpeen. Hänen oli mahdoton saada Hallia käsittämään, että hänen
kieltonsa oli lopullinen.

Oliko se itserakkautta, turhamaisuutta, itsekylläisyyttä? Sitä ei
Elinor tiennyt. Mutta jos jo yksin Hallin kosinta oli kiihoittanut
häntä, niin sai koko asia ilettävän leiman niiden viittausten johdosta,
joita Hall toi esille Elinorin taloudellisesta tilasta. Tuntui siltä,
kuin hän peitetyin sanoin olisi kehottanut Elinoria — myömään itsensä!

Ja tuon miehen kanssa hänen täytyi olla kosketuksessa! Tuolle miehelle
hänen täytyi osoittaa vieraanvaraisuutta ja tarjota hänelle suojaa
kattonsa alla! Tosin vain yhdeksi yöksi enää — Jumalan kiitos, mutta
tuo yö oli pisin Elinorin elämässä. Ja kun hän varhain seuraavana
aamuna kuuli makuuhuoneeseensa vaunujen vierivän rinnettä alas, vaipui
hän väsyneenä, mutta keventynein mielin tyynyjensä varaan ja nukkui
vihdoin hetkeksi.

Mutta pikku miss Margret oli varhain liikkeellä. Hän oli nukkunut hyvin
ja nähnyt ihmeellisiä unia. Ja nyt, ensimäisen aamiaisen jälkeen, istui
hän vuorelle ja parakkiin päin antavalla parvekkeella ja odotti.

Hänen mielestään oli aivan itsestään selvää, että Hillberg ensi
työkseen tänä aamuna kiiruhtaisi hänen luokseen. Olihan hän ottanut
tuon paperiliuskan, joka oli miljoonien arvoinen, ja hänen pitäisi
käyttää hyväkseen ensi tilaa tuodakseen sen takaisin omistajalleen.
Eilen illalla hän ei ollut tullut sisään, vaan kääntynyt puolitiestä
takaisin, ja silloin Margret oli ollut suorastaan kiitollinen siitä
hänelle, sillä hän oli vielä aivan pyörällä päästään sen keksinnön
jälkeen, jonka hän oli tehnyt keskustellessaan Elinorin kanssa.

Keksintö oli se, että hän oli ihastunut Hillbergiin.

Margret ei tahtonut nimittää sitä rakkaudeksi, sillä se kuului niin
juhlalliselta, melkein traagilliselta hänen korvissaan. Mutta ihastunut
hän oli häneen. Se oli tuollainen aurinkoinen, toivorikas tunne, joka
äkkiä oli puhjennut kukkaan hänen tietämättään, että se oli ollut
nupulla — se oli auringonruusu, joka oli kehittynyt kauniiksi ja
ihanaksi ja käänsi kupunsa aurinkoa kohti.

Milloin se oli alkanut?

Sitä ei Margret itsekään tiennyt. Olihan hän tuntenut Hillbergin
aina lapsesta saakka, mutta pikemmin nuori mies oli tehnyt häneen
luotaantyöntävän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli ollut
harmissaan hänelle sen johdosta, että joko hän ei ollut häntä
huomaavinaan tai kohteli häntä setämäisen hyväntahtoisesti kuin lasta,
mitä hän omasta mielestään ei ollut pitkiin aikoihin enää ollut.
Margret ei ollut koskaan voinut liehakoida hänen kanssaan.

Nuori tyttö tuumi, kävisikö se nyt päinsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin
Hillberg vasta eilen ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli
pitkät hameet ja tukka ylhäällä. Hän punastui ajatellessaan sitä.

Joku liikkui parakin edustalla. Oliko se insinööri? Margretin sydän
alkoi sykkiä, kun hän meni sisään hakemaan kiikaria ja katseli sen läpi.

Ei, se oli vain Jim.

Oi, kuinka hän odotti! Eikö hän tuntenut, tuo suuri tyhmä »setä
Hillberg», miten hän odotti?

Tuolta hän vihdoin tuli kylkirakennuksesta ja asettui juttelemaan Jimin
kanssa. Margret riippui kaiteen yli kiikari silmiensä edessä, ja pienet
jalat polkivat kärsimättömästi lattiapalkkeja. Miksei hän kiiruhtanut?
Olihan Jim aina saapuvilla — mutta tässä hän odotti sykkivin sydämin
häntä; eikö hän todellakaan tuntenut sitä?

Nyt hän poistui Jimin luota ja astui rinnettä alas. Margret laski
äkisti kiikarin syrjään — mitä jos hän näkisi sen!

Mutta Hillberg poikkesi vesisäiliölle johtavalle tielle eikä
silmäissytkään huvilaan.

Silloin Margret otti päättävästi puutarhahattunsa käsivarrelleen ja
astui nopein askelin vesisäiliölle päin, hänkin. Tullessaan paikalle
kuuli hän insinöörin ja vahdin keskustelevan keskenään, mikä tuntui
miltei riidalta. Ainakin Jones puhui kovalla äänellä ja huitoi
käsillään ilmaa ikäänkuin hän olisi tapellut.

Mitä oli tapahtunut? Koskiko riita tuota paperipalasta?

Kiivetessään alas pengermälle kuuli hän Jonesin sanovan:

— Minä luulin teitä gentelemanniksi, mr Hillberg, mutta huomaankin
erehtyneeni. Ja minä luotin tuohon tyttöön, miss Lawsoniin — en voinut
uskoa, että hän pettäisi minut...

— Sitä hän ei ole tehnytkään, vastasi Hillberg. Hän on aivan viaton.
Minä rikoin hänen luottamuksensa, minä yksin olen edesvastuussa siitä.

— Kiitos, mr Hillberg, yhtyi miss Margret keskusteluun, sillä hän
oli juuri saapunut paikalle. Hänen ilmestymisensä näyttämölle oli
niin äkillinen ja odottamaton, että molemmat miehet tuijottivat
hämmästyneinä häneen — asia on niinkuin hän sanoo, Jones, jatkoi tyttö
kääntyen tämän puoleen. Hän suorastaan ryösti piirustuksen minulta,
kun tyhmyydessäni kysyin häneltä, oliko se minkään arvoinen. Siksi
onkin aivan oikein, että hän tunnustaa sen. Mutta sanokaahan, mitä
on tapahtunut. Miksi te näytätte niin suuttuneelta, Jones? Onko mr
Hillberg tehnyt jonkun tyhmyyden tuolla piirustuksella?

Hillberg vastasi, jota vastoin Jones tyytyi kuuntelemaan kulmakarvat
rypyssä. Siten Margret sai tietää, että piirustus oli joutunut Hallin
käsiin ja luultavasti oli nyt matkalla Washingtoniin tullakseen
laillisesti turvatuksi, sekä että Hall oli suunnitellut keksinnön
muuttamista rahaksi, mikä toimenpide tuntui erittäin lupaavalta.

— Entäs Jones? kysyi Margret.

— Saa mahdollisimman korkean hinnan keksinnöstään ja tulee rikkaaksi
mieheksi.

— Mutta sitten minä en ymmärrä, miksei hän ole iloinen ja tyytyväinen,
vaan sen sijaan suuttunut, sanoi Margret. Tosin minä en hyväksy
mr Hillbergin menettelyä — hänen olisi ensin pitänyt puhua teidän
kanssanne, Jones — mutta sen verran kuin ymmärrän, ei mitään vahinkoa
ole tapahtunut, koska keksijä saa mikä hänelle kuuluu.

— Mutta vakuus, miss Lawson, vakuus? kysyi Jones synkkänä.

— Minä olen antanut teille sanani, vastasi Hillberg.

Silloin Jones puhkesi sanomaan hyvin kiivaasti:

— Se ei riitä minulle! Ettekö ole luvannut farmareille tuolla alhaalla
antaa vettä? Ja tähän mennessä he eivät ole nähneet pisaraakaan. Tuo
herra Hall, joka seisoo koko Cottonwood-kurjuuden takana, on joko
roisto, ovela petturi tai myöskin mies, joka ei kykene suorittamaan
tehtäviään. Yksi farmareista oli eilen täällä ylhäällä, ja sen verran
pääsin asiasta selville, että tiedän jonkun konnankujeen piilevän koko
jutun takana. Te, mr Hillberg, olette samassa pelissä — saatte suoda
anteeksi, etten pane suurta arvoa teidän sanaanne.

Nyt insinööri suuttui, hänkin. Hän astui askeleen lähemmäksi vahtia ja
hänen muotonsa oli uhkaava.

Mutta Jones ei antanut hillitä itseään.

— Te olette varastanut minun keksintöni — aivan yksinkertaisesti
varastanut sen, sir! Samoinkuin te olette varastanut farmareilta ja
sadoilta köyhiltä raukoilta heidän satonsa. Te olette — te olette...

— Lopettakaa! jyrisi Hillbergin ääni ja hänen kätensä kohosi iskuun.
Mutta pikku miss Margret, joka tuskin ulottui puolitiehen hänen
rintaansa, hillitsi häntä. Hän seisoi nuoren miehen edessä päättävä
ilme kasvoillaan, jonka Hillberg oli kerran ennenkin nähnyt.

— Hyi, mr Hillberg, aiotteko panna toimeen tappelun, minun nähteni?
sanoi tyttö. — Jones puhui tosin suun täydeltä, mutta hänellä on täysi
syy olla teille vihoissaan, sillä te ette ole toiminut oikein. Antakaa
hänen rauhoittua ja seuratkaa minun kanssani kotiin.

Ja Margret tarttui ilman muuta insinöörin käsivarteen. Tuossa tunteessa
oli jotain aivan uutta, kun Hillberg tunsi pienen naisen käden
kainalossaan, ja hän seurasi tahdottomana nuoren tytön mukana.

Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin Jones rauhoittui yksinänsä. »Valkea
villi» antoi läheisten pajupensaikkojen tuntea vihaansa, kunnes Jim toi
hänelle ruokaa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi tämä nähdessään toisen suuttuneen hahmon.

Jones kertoi koko jutun. Neekerin silmät säkenöivät, kun Jones kertoi
satumaisesta palkkiosta, mutta kuullessaan kohtauksesta insinöörin
kanssa, pudisti hän epäröiden villaista päätään.

— Teidät ajetaan pois, sehän on selvää. Ja silloin te olette myös
nähnyt viimeisen vilahduksen rahoista. Te puhutte liian puhtaaksi
suunne, Jones. Ei sellainen kelpaa; tässä maassa saa olla vaiti ja
niellä, jos haluaa jotakin suuhun pantavaa. Muuten — saa pötkiä
tiehensä.

Jones oli vaipunut alakuloisiin mietteihinsä. Nyt hän katui
kiivauttaan. Ja hän tuumi alakuloisena: kiertämään maailmaa taaskin —
mitäpä muuta tässä olisi edessä?...

— Se oli vahinko, mutisi neekeri valittaen. Sillä massa Hillberg on
muuten hyvä mies ja varmaan puhdas korviensa takana. Minä vannon, ettei
hänen aikomuksensa ollut petkuttaa teitä. Mutta jos teidät ajetaan pois
täältä — niin, silloin ei kukaan tiedä, miten keksinnön ja rahojen
käypi.

Hän huokasi.

— Sillä kuka voi saada käsiinsä kulkuria avarassa maailmassa? lisäsi
Jones pilkallisesti.

He istuivat hetken aikaa alakuloisesti jutellen. Neekerillä oli hyvä
sydän, ja hän sääli toista, joka oli ollut hyvä toveri, ei hän ollut
koskaan moittinut ruokaa eikä haukkunut häntä sen johdosta, että
hän oli musta. Ja sitten hänen rohkeutensa uhmailla vaaraa täällä
yön toisensa jälkeen oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Jos Jones
ajettiin pois, niin voisi sattua, että hän, Jim, määrättäisiin vahdiksi
tänne ja siinä tapauksessa — niin, siinä tapauksessa oli parempi heti
lähteä matkaan.

— Jos te lähdette, niin lähden minäkin, sanoi neekeri lopuksi, ja Jones
tunsi jo liikutusta tämän epäitsekkään rakkauden osoituksesta, kun
neekeri lisäsi: — Sitten me lähdemme yhdessä Kaliforniaan ja koetamme
saada jonkun mutauspatruunan innostumaan lapioon. Ja sitten meistä
tulee patruunia kerran meistäkin.

Mutta Jones ei tullut poisajetuksi.

Pariin päivään ei Hillbergiä näkynyt vesisäiliön luona. Sen sijaan tuli
Margret sinne eräänä iltana. Rauhanvälittäjänä tietenkin.

Hän puhui insinöörin puolesta tavalla, joka antoi Jonesille paljon
ajattelemisen aihetta. Tyttö oli suorastaan liikuttava. Ja koska
vahdin suuttumus jo kauan sitten oli häipynyt, ei hänen ollut vaikea
antaa anteeksi insinöörille sitä, mitä hän ei ollut tehnyt, nimittäin
lyönyt häntä. Hän meni niinkin pitkälle, että hän lupasi juhlallisesti
tytölle, ettei hän taittaisi hiuskarvaakaan hänen päästään, vaan olisi
nöyrä ja »kiltti», kun he tapaisivat toisensa.

Jones katsoi hymyillen Margretin jälkeen, kun tämä kiipesi taas alas,
ja ihmetteli, eiköhän hän saanut kiittää häntä siitä, ettei häntä
ajettu pois paikastaan. Tyttö ei ollut sanonut sitä, mutta Jonesilla
oli niin tuore kokemus hänen ylitsepuhumiskyvystään, että hän uskoi
hänen voivan taivuttaa kenen hyvänsä mihin tahansa.

Omituista kyllä, oli tyttö saanut hänetkin uskomaan, että noiden
herrojen aikomukset keksintöön nähden olivat rehelliset.

— Uskokaa minua, oli tyttö sanonut, mr Hillberg antaisi mielemmin
henkensä alttiiksi, kuin sallisi teidän etujanne loukattavan
vähimmälläkään tavalla. Hänen kunniallaan ei ole pienintäkään
tahraa, eikä siinä ole vähintäkään perää, mitä te sanoitte hänen
osallisuudestansa tuohon peijakkaaseen vesijuttuun. Mitä peijakkaan
vesijuttua te muuten tarkoitatte? Unohdatteko te ehkä, että minun isäni
johtaa tätä yritystä, eikä hän koskaan ryhtyisi mihinkään rumaan asiaan.

— Jospa te vain tietäisitte, miten hyvä hän on meidän osakkaillemme,
varsinkin pikkuomistajille, köyhille osakkaille, oli Margret neiti
lisännyt. Olen itse kuullut hänen kehottavan heitä myömään osakkeet
hänelle täydestä hinnasta, vaikka niiden arvo oli vain puolessa.
Pelkään todellakin, että isä saattaa itsensä perikatoon voidakseen
auttaa noita raukkoja.

— Ostaako hän heidän osakkeensa, sanotteko te niin?

— Aivan niin! Sadottain. Pian hän omistaa yksin koko Cottonwoodin,
sanoo hän itse.

Kun Jones myöhemmin yksin ollessaan tuli ajatelleeksi tätä, vaivasi hän
turhaan päätään tuumimalla, mitä se oikeastaan saattoi merkitä. Ostaa
vararikon partaalla olevan yhtiön osakkeita kaksinkertaisesta hinnasta,
sehän olisi mieletöntä, jollei sen takana piilisi jotakin. Sehän oli
luonnollista, että Lawson oli mukana pelissä, ehkä päänäyttelijänäkin,
ja samalla kun tämä selvisi Jonesille, oli hän yhä taipuvaisempi
julistamaan Hallin ja Hillbergin syyttömiksi.

— Kun kaikki käy ympäriinsä, niin ehkei keksintöni ole niinkään
huonosti sijoitettu, tuumi hän. Ja sitä paitsi — mitä minä olisin yksin
voinut saada aikaan sadalla dollarilla?

Surullisena hän tuumi, että miss Lawsonin hyvä ajatus isästään jonakuna
päivänä näyttäytyisi vääräksi. Mutta ajatusten siirtyessä jälleen
keksintöön, unohtuivat kaikki muut tuumat, ja suloisiin mietteihin
vajonneena Jones loikoi tänä iltana pengermällään, hiljaisuuden ja
pimeyden kohotessa hänen ympärillään.

Valoisat olivat myöskin miss Margretin unelmat, kun hän istui
mukavassa lepotuolissa yläparvekkeella ja tähysteli tähtitaivaaseen,
joka ihmeellisen loistavana kaareutui laajan preerian yli. Pikku
Inga oli vastikään antanut hänelle yösuudelman, ja avonaisen ikkunan
kautta kuului juuri hänen huoneestaan iloinen ääni, lapsen polskuessa
kylvyssä. Elinor oli vetäytynyt huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä, ja
keittäjätär oli työtouhussaan. Margret oli siis yksin.

Omituista — hän joka ennen oli vihannut yksinoloa, viihtyi nyt
parhaiten yksin. Silloin hän saattoi uneksia ja rakentaa tuulentupia
ja rauhassa ajatella häntä, joka päivä päivältä voitti yhä suuremman
tilan nuoren tytön sydämessä. Hän kuvitteli mielessään, että Hillberg
jollakin salaperäisellä tavalla tunsi, että hän istui täällä ja
ajatteli häntä. Kun hän kumartui hiukan kaiteen yli, saattoi hän
nähdä tulen tuikkivan Hillbergin ikkunasta, aivankuin pienen tähden
preerialla. Mitä hän teki parasta aikaa? Aavistiko hän, miten rakas hän
oli Margretille?

Margret oli siinä onnellisessa iässä, jolloin rakkaus ei merkitse
vielä omistamista. Hän oli onnellinen Hillbergin seurassa, onnellinen
ajatellessaan häntä, onnellinen, kun hän katsoi häneen tai kosketteli
hänen kättään, eikä hän näyttänyt kaipaavan enempää. Mutta sittenkin
oli hänellä tänä iltana erityinen ilon aihe, joka heitti uutta loistoa
hänen unelmiinsa.

Hän oli äsken kysynyt Hillbergiltä, oliko hänen elämässään ollut
monta naista, ja silloin oli nuori mies katsonut häneen vilpittömine
silmineen ja vastannut kuiskaten ja suoraan:

— Ainoastaan äitini.

Ja hetken äänettömyyden jälkeen hän oli lisännyt — mutta silloin hän ei
ollut katsonut enää Margretiin:

— Mutta tuntuu siltä, kuin tulisi vielä toinenkin...

Silloin Margret tunsi selvästi, että hän halusi jotakin muuta ja
enempää kuin vain katsella häntä ja puhua hänen kanssaan silloin
tällöin. Ja samalla hän oli iloinen, ettei kukaan ollut hänen tiellään.

Parvekkeen ovi avautui äkkiä, ja Elinor rouva astui ulos.

— Margret, oietko sinä siellä? Täällä on niin pimeä.

— Täällä, täällä nurkassa.

— Voitko ajatella, Margret, luulen löytäneeni myllypalstan ja veden ja
kaiken kauppakirjan! Henry on ostanut ne vielä eläessään.

Elinor rouvan ääni kuului aivan hengästyneeltä.

— Mitä sinä sanot? Margret suoristi selkäänsä. Mistä sinä sen löysit?

— Henryn kirjoituspöydän laatikosta tuolta sisältä. Siinä oli laatikko,
jota en aikaisemmin ole saanut auki. Oi, Margret! Nyt vesi saa vapaasti
juosta! Cottonwood on pelastettu!

— Kiiruhdetaan mr Hillbergin luo ja kerrotaan hänelle. Hän on vielä
hereillä; tuli näkyy hänen ikkunastaan. Oi, mitenkä iloiseksi hän tulee!

Margret veti innostuneena ystävätärtään ovelle.

Samassa paukahti laukaus hiljaisuuden halki. Vielä toinenkin. Sitten
taas yhtä hiljaista kuin ennen.

— Oi, Elinor! Se tuli parakista! huusi Margret kiihtyneenä. Hänet
murhataan! Tule — pian!

       *       *       *       *       *

Jones oli varmaankin nukahtanut, maatessaan tähtikirkkaan taivaan alla.
Hän heräsi kuitenkin siihen, että kivi vierähti jokiuomaan.

Nopeasti hän hiipi jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Mutta siellä
oli pilkkoisen pimeä; uoma avautui pohjattomana, tyhjänä nieluna hänen
allaan. Vasta hiukan ylempänä, parin jalan päässä kalliojyrkänteestä,
valaisivat tähdet himmeästi jyrkännettä sekä vesisäiliötä.

Jones kuunteli henkeään pidätellen ja kivääri ojossa.

Ei kuulunut mitään.

Olisikohan lintu, portimo tai preeriarotta saattanut kiven liikkeelle?
Jonkun kerran näinä kuukausina, jolloin hän oli ollut täällä vahdissa,
oli tapahtunut, että maa oli haljennut kuivuudesta ja heittänyt koko
kuormallisen soraa ja pikkukiviä jokiuomaan.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa. Mutta vain hiljaisuus, erämaan suuri,
rajaton hiljaisuus, kajahti korvan rumpukalvoa vasten. Sitten hän
vetäytyi hiukan etemmäksi ja kävi istumaan kallionjyrkänteelle.

Täältä hän saattoi varsin hyvin nähdä kanavanyläosan, sen kohotessa
sulkua vasten. Vesiallas itse näytti harmaalta hirviöltä vuoren mustaa
kuvetta vasten.

Taaskin kuului hiljaista ääntä alhaalta. Pikkukivet rapisivat
ihmisaskeleen alla — siitä hän oli aivan varma.

Seisoessaan väijyksissä, sormi hanalla, oli hän näkevinään jotain
mustaa keskellä kanavan uomaa. Hän tarkkasi sitä hetken aikaa.

Se oli ihminen, joka hiipi sulun luo!

Silloin hän astui askeleen lähemmäksi ja huusi:

— Kuka siellä? Mitä te tahdotte?

Ei mitään vastausta. Mutta varjo pysytteli paikallaan alhaalla.

Silloin Jones nosti kiväärin poskelleen.

— Vastatkaa, tai olette kuoleman oma!

Samassa leimahti alhaalla, ja laukaus jyrähti kuin ukkonen jokiuomasta,
kaiun vastatessa moninkertaisena vuoren seinämistä.

Jones tunsi kipua kyljessään ja horjahti. Yhteenpuristunein huulin hän
pakottautui kuitenkin pystyssä seisomaan, tähtäsi ja ampui.

Sitten hän vaipui korahtaen maahan.




XVII.


Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat nyt 45:ssä.

Peläten osakkeiden laskevan vieläkin alemmaksi olivat pienten
osakkeiden omistajat myöneet kaikki ne onnettomat paperit, jotka
olivat heidän hallussaan, ja Hallkin oli myönyt oman osansa. Kaikki
näinä osakkeet olivat eksyneet ukko Lawsonin kassakaappiin, ja
siten hän tällä haavaa yksin omisti koko yrityksen. Mutta koska
Kasteluosakeyhtiön osakkeita yhä edelleen tarjottiin pörssissä
kaupaksi, käsitti hän, että Hall möi hankkimissitoumusta vastaan
osakkeita, joita hänellä ei ollut.

Hetken aikaa Lawson epäröi päästyään tämän tosiasian perille. Hän oli
ryhtynyt vaaralliseen peliin ja joutunut hyvinkin suuriin sitoumuksiin.
Mutta hän oli olettanut, että peli loppuisi niin pian kuin hänellä
olisi kaikki paperit hallussaan, ja siksi Hallin jatkuva myönti teki
hänet epävarmaksi.

Hall odotti tietenkin, että osakkeet vieläkin laskeutuisivat. Mutta
tämmöinen keinottelu oli tyhmänrohkea, jollei hän ollut varma
asiastansa. Lawson sillä välin valvoi tarkasti markkinoita, ja hänen
asiamiehensä koettivat kaikella tavalla saada kurssin nousemaan.

Oliko Hallilla viimeinen valtti kädessään?

Tämä kysymys kiusasi vanhaa Lawsonia suuresti, ja hän alkoi jo pahoin
katua, että hän rakkaudesta Pattersonin perhettä kohtaan oli ruvennut
keinotteluun, joka saattaisi hänet itsensä perikatoon, kun Hall
äkkiä ilmestyi yhtiön konttoriin Cheyennessä. Hän oli kotimatkalla
Cottonwoodista ja oli pysähtynyt tähän pikkukaupunkiin ottaakseen
selkoa, kuka vehkeili yhtiötä vastaan. Häntä oli suuresti ihmetyttänyt,
ettei hän ollut saanut osakkeita pakotetuksi vieläkin alemmaksi, ja oli
ruvennut epäilemään, että ukko Lawson tiesi tästä asiasta enemmän kuin
kukaan muu.

Mutta ukko oli vaiti kuin muuri. Sen sijaan Lawson sai Hallin
näyttämään korttinsa. Ja hänellä oli todellakin yksi valtti, joskin sen
arvo väheni suuresti, kun se paljastettiin vastapelaajalle.

— Olettakaa, sanoi näet Hall, kun he keskustelivat hiukan kiihkeästi
yhtiön tulevaisuudesta, että tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa
vesisäiliön tyhjentymisen. Voisihan säiliöön ilmestyä rako tai
vuoto tai myöskin — ja se vaara onkin suurin — sattua murhayritys.
Mieliala farmarien kesken on hyvin kiihkeä, eikä kysymyksessä enää
ole sadon pelastaminen, vaan yhtiön tuhoaminen. Jonakuna päivänä
nuo roistot voivat keksiä sen, että avaavat sulut ja tyhjentävät
vesialtaan. Ja mitä se merkitsee, sen te kyllä ymmärrätte, jos
seuraatte maanviljelyslaitoksen sääilmoituksia. Kuivuus on ollut liian
suuri, ettei ole toivoakaan, että ensi vuonna voisimme saada säiliön
puolilleenkaan vettä. Siis toinenkin hukkaan mennyt vuosi!

— Loruja! sanoi Lawson iloiten mielessään, että toinen oli antanut
itsensä ilmi. Vanha sananparsi:

»Ihminen päättää, Jumala säätää» pitää paikkansa, ennustakoot
tiedemiehet mitä tahansa.

— Käyköön miten hyvänsä, sanoi Hall, sen minä vain voin vakuuttaa, että
osakkeet eivät ole penninkään arvoisia enää, jos vesialtaalle tapahtuu
vahinko.

— Älkää luvatko liikoja, teki Lawsonin mieli sanoa, mutta hän ei
tahtonut antaa itseään ilmi, ja siksi hän vastasi vältellen.

Hall, ovela juristi, läksi pois yhtä viisaana kuin oli tullutkin. Mutta
ukko Lawson lähetti asiamiehilleen sähkösanoman:

»Ostakaa edelleen kaikki Kasteluosakkeet.»

Hän ei ollut olettanut, että hän voisi niin täydellisesti lyödä
viekkaan vastustajansa, kuin hänellä nyt näytti olevan tilaisuus. Hall,
joka oli riippuvainen yleisöstä, astui joka osakkeella, jonka hän möi
etukäteen, askeleen lähemmäksi häviötään.

Kuitenkin hämmästyi Lawson suuresti, kun Hallin onnettomuus-ennustus
meni niin pian toteen. Tieto murha-yrityksestä sulkuvahti Jonesia
vastaan Cottonwoodissa sekä dynamiittiräjähdyksestä vesialtaassa saapui
niin pian yllämainitun keskustelun jälkeen, että näytti melkein siltä,
kuin Hall olisi edeltäpäin tiennyt näistä hankkeista.

Hall, joka onnettomuussanoman saapuessa ei voinut salata kiihkoaan,
minkä Lawson luuli johtuvan vain siitä, että häviön vaara uhkasi häntä
itseään, matkusti heti takaisin Cottonwoodiin ja saapui sinne samalla
kertaa kuin valtion asianajaja ja joukko salapoliiseja Starvillesta.
Matkalla he tapasivat lääkärin, joka palasi haavoittuneen vahdin
sairasvuoteen äärestä.

Hall, joka kaiken aikaa oli ollut kovin hermostunut, teki muutamia
kysymyksiä:

— Onko henki vaarassa, tohtori?

— Ei oikeastaan. Kyllä mies toipuu, saattepa nähdä. Hyvää ainesta,
herra.

— Minne hänet on viety?

— Hänen on hyvä olla. Hän makaa kuin miljonääri untuvapatjoilla eikä
häneltä puutu edes täysin oppinutta sairaanhoitajatartakaan.

Hall muisti, että pikku Inga Pattersonin hoitaja oli suorittanut
sairaanhoitajatartutkinnon, ja kysyi yhä yltyvällä kiihkolla:

— Ei suinkaan hän makaa huvilassa?

Tohtori raapi korvallistaan.

— Tjaa, enpä tiedä tosiaankaan, voiko sitä nimittää huvilaksi vai
miksi. Farmilta se minusta näyttää.

Hall, jonka pahimmatkin epäilykset näyttivät toteutuneen, nousi
vuokra-autoonsa ja kiiruhti eteenpäin.

Oli aivan luonnollista, että Jonesia oli hoidettava bungalowssa.
Elinor rouva oli heti luovuttanut hänelle huoneen, ja sairashuoneeksi
valittiin Henry Pattersonin entinen työhuone, sillä se oli erillään
muista sekä varjon puolella. Maud, joka ensimäiseksi oli sitonut hänen
haavansa, sai toimekseen hoitaa häntä, ja hänen apunaan oli miss
Margret, joka tahtoi valvoa joka toinen yö sairaan luona. Nuoren tytön
mielestä onnettomuustapaus oli oikea erämaanromantiikan polttopiste, ja
riemulla hän käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen hoitaa todellisen
draaman sankaria, joskin hänen täytyi supistaa seurustelunsa Hillbergin
kanssa.

Kaikki oli siis parhaiten järjestetty, kun Hall palasi takaisin. Elinor
rouvalle hänen paluunsa oli kiusallinen yllätys, ja hän oli sitä
kiusaantuneempi hänestä, kun Hall heti yritti oman mielensä mukaan
järjestää talon asioita. Muun muassa hän vaatimalla vaati, ettei Elinor
rouva itse saisi ottaa osaa sairaan hoitoon — määräys, johon Elinor
rouva vastasi kohauttaen olkapäitään. Koko Hallin käytöksessä ja
olennossa oli muuten jotakin hermostunutta ja kiihtynyttä, mikä tarttui
muihinkin eikä lainkaan ollut sopivaa talossa, jossa vaikeasti sairas
potilas makasi.

Kaikkein ensimäisiä kysymyksiä, jonka Hall teki, oli se, oliko Elinor
rouva nähnyt potilasta.

— Luonnollisesti, vastasi hän.

— Miltä hän näytti? Minä tarkoitan, minkä vaikutuksen hän teki teihin?

— Oi tuota villiintynyttä raukkaa, koko hänen päänsä oli yhtenä ainoana
pörröisenä tukkana ja partana. Mutta valkeaihoinen hän on, sen minä
näin silmistä. Jos tahdotte, voitte itse mennä häntä katsomaan, kunhan
ette puhuttele häntä, sillä sen on lääkäri kieltänyt.

— Onko hän tajunnassaan?

— Enimmäkseen. Kuume taisi ensi vuorokautena olla korkea, ja hän houri
koko lailla, mutta nyt hän on hiljainen ja rauhallinen, sanoo Maud.
Mutta kovin heikko hän on.

— Niin, sanoi Margret, joka samassa astui sisään, hän ei jaksa puhua.
Kun hetki sitten olin hänen luonaan, tunsi hän minut ja tahtoi sanoa
jotain, mutta ei ääntäkään kuulunut, vaikka huulet liikkuivat. Elinor,
sanoi nuori tyttö kääntyen hänen puoleensa, eikö voitaisi lähettää
hakemaan parturia? Hänen villiintynyt ulkomuotonsa on kerrassaan kauhea.

Hall vastasi Elinorin puolesta, ja hänen äänensä oli hyvin luja.

— Ei, se ei käy laatuun. Rasituksesta voisi olla pahat seuraukset.
Jättäkää se ajatus sikseen, miss Lawson.

— Sääli, huokasi tyttö alistuvaisesti. Olen varma siitä, että tuo parta
peittää kauniit kasvonpiirteet. Näitkö hänen silmänsä, Elinor? Niin
ihmeen siniset ja suuret.

Virallisen syyttäjän tutkinto oli lyhyt ja muodollinen. Läsnäolevat
eivät tienneet paljon kertoa, eikä Jones itse voinut toistaiseksi
vastata mihinkään kysymyksiin.

Mutta Hall keskusteli pitkän aikaa syyttäjän ja salapoliisien kanssa
puutarhassa, ja seurauksena oli, että virkamiehet läksivät insinööri
Hillbergin luo, joka saattoi heidät onnettomuuspaikalle, ja sitten
kylään. Seuraavina päivinä tuli aina joku heistä tiedustelemaan sairaan
vointia, mutta maalaislääkäri, joka kävi miltei joka päivä potilaan
luona, kielsi toistaiseksi kuulustelun.

Ettei siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, kävi selville sinä päivänä,
jolloin Jones ensi kerran jaksoi puhua. Miss Margretin, joka istui
hänen vuoteensa ääressä, oli pakko kumartua hänen ylitseen voidakseen
kuulla.

— Osuinko minä häneen?

— Keneen — ketä te tarkoitatte?

— Tuohon hiipivään peijakkaaseen, joka antoi minulle tämän iskun. — Hän
osoitti sidettään.

— Hän pääsi pakoon.

— Ah!

— Tiedättekö kuka se oli?

Jones teki torjuvan liikkeen.

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Entäs sulku — onko se avoinna?

— On, he räjähyttivät sen dynamiitilla.

Jones painautui väsyneenä tyynyjä vasten. Hänen huuliensa yli tunkeutui
kuiskaus, joka Margretin mielestä kuului ikäänkuin: »Jumalan kiitos!»

Kun sitten oli todettu, ettei haavoittunut tiennyt kuka häntä
oli ampunut — mikä olikin varsin luonnollista pimeyden vuoksi —
vangitsivat salapoliisit kolme miestä kylästä ja veivät ne mukanaan.
Noiden kolmen farmarin pyssyihin sopi näet kuula, jonka lääkäri oli
poistanut haavoittuneen hartiasta. Kaksi heistä vapautettiin jälleen
hyvin pian, mutta kolmas, kavalan näköinen tsekkiläinen, joka oli
erittäin kiihkeästi vehkeillyt yhtiötä vastaan, pidätettiin Starvillen
vankilassa.

Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin, aurinkoisina ja kuumina.

Vaikkei Hallin läsnäolo ollutkaan täällä tarpeellinen, viipyi hän yhä
Cottonwoodissa. Hän teki elämän Elinor rouvalle hirveäksi kiusaksi
ilmestyessään alituisesti hänen tielleen. Elinorista tuntui miltei
siltä, kuin Hall olisi vakoillut häntä. Hän seurasi häntä ja pikku
Ingaa, joka nyt oli kokonaan jätetty äitinsä hoteihin, huoneesta
toiseen, puutarhaan sekä heidän kävelyretkilleen vuoristoon. Vaikka
Elinor ei salannut tunteitaan, vaan suorastaan viittasi siihen, että
Hallin olisi aika poistua, niin ei hän lakannut häntä vakoilemasta,
ja Elinor ihmetteli, mitähän hän sillä oikeastaan saattoi tarkoittaa.
Sillä vaikka Hall ei tehnytkään hänelle enää rakkaudentunnustuksia,
niin ilmenivät hänen tunteensa liiankin selvästi sekä hänen äänestään
että liikkeistään, ja siitä tavasta, millä hän puhui tulevaisuudesta,
saattoi huomata, että hän ajatteli itseään aina Elinorin rinnalla.

Vähemmän voimakas ja vaikutuksille altis luonne olisi näinä kärsimyksen
päivinä alistunut kohtaloonsa. Mutta Elinoriin se vaikutti vain
siten, että hän sitä kiihkeämmin etsi lohdutusta ja suojaa entisyyden
muistoista ajattelemalla miestä, jolle hänen sydämensä kokonaan kuului.
Hänen tunteessaan oli miltei uskonnollista hartautta, ja kiihkeimpinä
hetkinään hän tunsi selvästi jumaloimansa miehen läsnäolon.

— Koettakaa saada potilaanne niin pian kuin suinkin terveeksi, sanoi
Hall puoleksi leikillään, puoleksi kärsimättömänä eräänä päivänä
miss Margretille, kun hän astui sairashuoneesta parvekkeelle, missä
aamiaispöytä oli katettuna. Sillä jos tätä yövalvontaa kestää kauan,
niin turmelette kokonaan kauniit silmänne. Te näytätte jo aivan
kalpealta ja kurjalta, miss Margret.

Elinor rouva tarkasteli nuorta tyttöä ja oli samaa mieltä kuin Hallkin.
Ja hän päätti ensi tilassa käydä itse Margretin tilalle. Mutta sitä
hän ei aikonut ilmaista Hallille, sillä hän ei sietänyt kiistoja hänen
kanssaan.

— Minä odotan vain, että voisin niin pian kuin suinkin viedä hänet
mukanani Starvilleen, sanoi Hall.

Elinor huokasi. Siihen päivään oli vielä pitkältä...

— Kummallista, sanoi Margret, ettette te, mr Hall, koskaan käy
katsomassa sairasta. Hän nukkuu nyt, niin että voitte kernaasti mennä
sisään.

Ensi kerran ei Margret täten tehnyt pilkkaa Hallin »vastenmielisyydestä
potilaita kohtaan», joksi hän itse sitä nimitti, ja hän päätti tehdä
lopun siitä.

Äänettömästi he astuivat sairashuoneeseen. Maud laski sormen huulilleen
varoitukseksi, ettei sairasta saatu häiritä, ja Hall astui hiljaa
vuoteen jalkapäähän ja katseli potilaan karvaisia kasvoja. Maud ja
Margret huomasivat molemmat, että Hall näytti tavattoman kalpealta,
mutta ehkäpä se johtui vain sairashuoneen heikosta valaistuksesta.
Paljoa myöhemmin vasta he käsittivät, mikä siihen oli syynä. Silloin he
myös ymmärsivät, miksi hän nopeasti vetäytyi jälleen pois huoneesta,
kun sairas äkkiä heräsi ja kuiskasi hiljaa:

— Vettä!




XVIII.


Insinööri Hillberg oli oleskellut muutamia päiviä Starvillessä
saadakseen syytteenalaiseksi pari petkuttajaa, jotka olivat väittäneet
omistavansa vanhan myllyn ja ehkäisseet yhtiön toimintaa.

Hirveä petos oli tullut ilmi sen paperin nojalla, jonka Elinor
rouva oli löytänyt Henry Pattersonin kirjoituspöytälaatikosta tuona
tapahtumarikkaana iltana. Ja konnantyö tuntui sitä uhkarohkeammalta,
kun ei kukaan muu paitsi Lawson tiennyt, että yhdellä heistä oli koko
ajan tilaisuus kurkistaa vastapuolueen kortteihin ja johtaa peliä
sen mukaan. Tämä henkilö tiesi, että Kasteluosakeyhtiö puuttuvien
asiapaperien vuoksi ei voinut näyttää toteen omistusoikeuttaan
myllyyn, ja rakensi koko petoksen sen epävarman toiveen varaan, että
nämä asiapaperit tulisivat päivänvaloon vasta sitten, kun vehkeilijät
olivat ennättäneet hyötyä pelistä mahdollisimman paljon. Oskar E. Hall,
joka seisoi kaiken takana, ei toivonut muuta kuin keskeyttää yhtiön
toiminnan pariksi vuodeksi painaakseen osakkeet alas ja korjatakseen
voiton pörssipelillä, jonka hän oli pannut alkuun.

Hän oli osannut siksi hyvin salata oman osallisuutensa tässä
kujeilussa, ettei Hillberg eikä kukaan muukaan asianomainen voinut
epäillä häntä. Heidän piti kokonaan turvautua näkyviin näyttelijöihin,
ja nämä tuottivat toisen pettymyksen toisensa jälkeen. Tuli näet ilmi,
että maapalstan alkuperäinen omistaja, ukko Tarnsney, oli vanhuuttaan
käynyt höperöksi eikä voinut tehdä lainkaan selkoa myllyn kaupasta.
Ja vaikka hän olisi voinutkin ja joutunut kiinni kaksoiskaupasta,
niin ei yhtiöllä olisi siitä mitään hyötyä, sillä ukko oli köyhä kuin
kirkonrotta, eikä jälkeäkään näkynyt niistä viidestä tuhannesta, jotka
sanottiin hänen saaneen myöhemmästä — väärästä — myllynkaupasta.

Tuo Clayton niminen mies taaskin, joka oli esiintynyt valeostajana,
oli pari viikkoa sitten hävinnyt jäljettömiin Starvillestä, jota
tapausta kaupungin asukkaat eivät lainkaan surreet, sillä hän oli
ollut paikkakunnan hurjimpia miehiä, joka oli sekaantunut kaikkiin
konnantöihin, mutta jota ei silti voitu saada pahoista teoista kiinni.
Vain kapakanisännät kaipasivat häntä, sillä hän oli ollut heidän
vakinainen asiakkaansa.

Poliisin mieleen ei juolahtanut myöskään vetää minkäänlaisia
johtopäätöksiä sen johdosta, että Claytonin katoaminen oli sattunut
aivan samaan aikaan kuin murhayritys Cottonwoodissa ja että päivää
ennen katoamistaan hän oli esiintynyt kovin kerskailevana, mikä
varmaankin oli johtunut siitä sadan dollarien setelipinkasta, jonka
hän vähä väliä oli vetänyt esille housuntaskustaan ja näyttänyt
kaikille. Starvillen poliisi ei ollut sen älykkäämpi kuin hänen
kaltaisensa viranomaiset Amerikan pikku-valtioissa yleensä, ja
virallinen asianajaja tyytyi siihen saaliiseen, jonka hän oli niittänyt
Cottonwoodissa — sillä olihan aivan selvää, että tsekkiläinen oli
tehnyt murhayrityksen.

Insinööri Hillbergin vaatimuksesta poliisi suostui kuitenkin
kuuluttamaan kadonnutta Claytonia asetettaakseen hänet syytteeseen
myyntipetoksesta, niin pian kuin piirituomari oli vahvistanut tämän
vaatimuksen. Mutta tämä herra oli hiukan hämillään siitä osasta, mikä
hänellä oli tässä myllyjutussa, ja syytä hänellä siihen olikin, sillä
petos olisi varmaankin tullut paljoa aikaisemmin paljastetuksi, jollei
hän olisi viivytellyt sen syytteen käsittelyä, joka Claytonin nimessä
oli nostettu Kasteluosakeyhtiötä vastaan veden omistusoikeuden vuoksi.
Sovittaakseen tätä laiminlyöntiään hän puolittain lupasi Hillbergille
ratkaista asian yhtiön hyväksi.

Ja siihen insinööri sai toistaiseksi tyytyä. Olihan sekin pieni
valonsäde.

Mutta hän sai toisen käsityksen asiasta, kun hän palattuaan kotiin
kertoi Elinor rouvalle tuomarin käytöksestä. Tämä suorastaan
loukkaantui.

— Se on kerrassaan hävytöntä, millaisia tuomareita meillä on tässä
maassa, huudahti nuori rouva.

Näyttääpä siltä, kuin laki ja oikeus olisi vain paperilla olemassa. Te
saitte puolinaisen lupauksen, sanotte te? Ettekö luule, että olisitte
voinut saada täyden lupauksen, jos olisitte lahjonut tuon arvon herran?

Insinööri Hillberg kohautti olkapäitään ja hymyili merkitsevästi.

— Mitä minä sanoin! jatkoi Elinor rouva. Oi, kunpa Henry olisi täällä —
olen varma siitä, että hän olisi pannut kovalle tuon tuomarin, vaikka
hän sen kautta olisi kadottanut kymmenen riita-asiaa. Se on häpeällistä!

— Mutta te unohdatte, Elinor rouva, että se, mitä te nimitätte
häpeälliseksi, on yhtiölle erittäin edullista, puuttui Hall puheeseen,
joka tähän asti oli kuunnellut insinöörin selostusta sekaantumatta
keskusteluun tai kysymättä mitään. — Ja yhtiön parastahan te toivotte,
eikö niin?

Elinor rouva nousi paikaltaan. Pitkien silmäripsien takana säihkyi tuli.

— Se on kyllä totta. Siihen määrään, että yksin se ajatuskin, että
yhtiö lihoaisi köyhien farmarien kustannuksella, ällöttää minua. Jos
tämä on sitä, mitä te sanotte liikeasioiksi, niin valitan, että koskaan
olen saanut niistä vähintäkään vihiä.

Elinor oli hyvin kiihtynyt. Molemmin käsin hän nojautui parvekkeen
kaiteeseen ja antoi katseensa harhailla yli seudun. Hänen rintansa
kohosi ja laskeutui nopeasti. Molemmat herrat istuivat ääneti. Hillberg
yskähti kerran hämillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain,
mutta vilkasi sitten Halliin ja oli vaiti. Hänen ajatuksensa saivat
äkkiä toisen suunnan. Hallin silmissä, hänen kiinteästi katsellessaan
Elinoria, oli ilme, joka sai Hillbergin hätkähtämään. Näytti siltä kuin
asianajajan kasvoilta äkkiä olisi riistetty pois naamio ja sen takaa
olisi paljastunut pohjaton, säälimätön himo.

Totta tosiaan, asianajaja tuotti Hillbergille yhä uusia yllätyksiä.
Toistamiseen hän näki hänet ilman tavallista naamiotaan, ja
kumpaisellakin kerralla hänen luottamuksensa häneen sai tuntuvan
töytäyksen. Kuka tuo mies oikeastaan oli? Ensi kertaa Hillberg tuli
ajatelleeksi, ettei hän oikeastaan lainkaan tuntenut häntä. Hän
oli luottanut häneen sokeasti, mutta vain sen johdosta, että Henry
Patterson oli tehnyt niin ennen häntä. Samoin oli kai laita koko
maailman: Henry Patterson oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen nimilipun:
»kelpo mies», ja kaikki ihmiset olivat pitäneet asiaa itsestään
selvänä. Ei kukaan tiennyt, miltä hän sydämessään näytti.

Epämieluisan tunteen vallassa, ikäänkuin aavistaen ikäviä yllätyksiä,
Hillberg karisteli tuhan sauhukkeestaan.

Samassa Elinor rouva kääntyi ympäri, ja hänen äänensä kuului kovalta,
kun hän sanoi:

— Jos farmarit kadottavat, täytyy minun saada tuo laina, josta puhuin
teille, mr Hall.

Riemuitseva ilme syttyi Hallin silmiin.

— Entäs ehdot? kysyi hän nopeasti.

— Hyväksytään, vastasi Elinor rouva hiukan taivuttaen päätään. Ja
kuninkaallisella ryhdillä, joskin kalmankalpeana ja jäykistynein
katsein hän poistui parvekkeelta.

Herrat olivat nyt kahden.

Hall istui nojautuneena tuolin selkänojaa vasten ja silmät ummessa.
Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä voitonriemun kajastus. Ja vielä
kauan jälkeenkinpäin, kun herrat alkoivat jälleen keskustella, värähti
voitonriemu hänen äänessään ja vilkkaissa liikkeissään.

Iltapuolella, kun Elinor ja Margret hetken aikaa olivat kahden, sanoi
edellinen:

— Minä valvon ensi yön sinun sijassasi potilaan luona, Margret. Maud
saa maata Ingan kanssa.

Margret pani vastaan. Mutta siitä ei ollut apua.

— Sinä tarvitset lepoa, Margret. Alat käydä niin laihaksi ja
läpinäkyväksi, että pelkään sitä päivää, jolloin minun on jätettävä
sinut jälleen isäsi huostaan. Enkä minä missään tapauksessa voisi
nukkua tänä yönä.

Margret kiersi käsivartensa Elinorin ympärille ja katsoi osaanottavasti
häneen.

— Sinussa on jotain omituista tänään, sanoi hän. Päivällispöydässä olit
kovin kalpea, niin että luulin sinun voivan huonosti. Sano, kultaseni,
onko jotakin tapahtunut?

— Niin, jotakin on tapahtunut, vastasi Elinor rouva, ja haikea piirre
ilmestyi hänen suupieliinsä. Mutta en voi puhua siitä nyt. Myöhemmin —
toisen kerran saat sen tietää.

       *       *       *       *       *

Yksinäinen lamppu paloi sinä yönä sairashuoneessa. Varjostin oli
asetettu siten, että potilas makasi varjossa, mutta kirkas valonsäde
lankesi lepotuoliin, jossa Elinor lepäsi kirja polvillaan. Potilas
makasi liikkumatta selällään, silmät ummessa, ja tasainen hengitys
ilmaisi hänen nukkuvan.

Elinor rouva ei lukenut. Suurina ja surullisina hänen silmänsä
tuijottivat eteensä.

Hän ajatteli.

Hän oli siis myönyt itsensä. Ja miehelle, joka päivä päivältä kävi
hänelle yhä vastenmielisemmäksi.

Heti kun tuo sana »hyväksytään» oli päässyt hänen huuliensa yli, oli
hän katunut sitä ja ymmärsi täydesti mitä hän oli tehnyt. Hetken
vaikutelman vallassa hän oli lupautunut miehelle, joka oli kietonut
hänet hienoihin, lujiin verkkoihinsa. Hän oli lupautunut hänen
vaimokseen...

Vaimo oli merkinnyt hänelle koko avioliittonsa ajan hienointa ja
parasta mitä hänessä oli. Hän oli käsittänyt tämän tehtävänsä pyhäksi
ja korkeaksi, ja nyt hän oli vetänyt sen lokaan. Hän oli myönyt
ruumiinsa miehelle, jota hän vihasi. Kirkko siunaisi heidän liittonsa,
maailma pitäisi heitä aviopuolisoina, vaikka heidän välillään
ammottikin ylipääsemätön kuilu.

Eikö se ollut rikos? Eikö se ollut synti pyhää henkeä vastaan, jota ei
koskaan voitaisi anteeksi antaa?

Myödä itsensä — kun vain ajattelikin sitä: myödä itsensä!

Hän peitti kasvonsa käsiinsä eikä voinut hillitä tuskallista valitusta,
joka pyrki hänen huuliltaan.

Kadotettu, kadotettu, kadotettu!

Kauan hän istui täten epätoivoissaan, murtuneena.

Äkkiä hänen korvaansa kuului heikko ääni. Ingako itki? Hän nousi ja
kuunteli. Kuului ikäänkuin hiljaista valitusta. Se kuului yläkerrasta,
missä makuusuojat sijaitsivat. Hän läksi varpaillaan huoneesta.

Niin hiljaa kuin hän avasikin oven, niin herätti saranoiden narina
potilaan. Silmäiltyään ympärilleen hän huomasi olevansa yksin. Se oli
niin tavatonta, että hänen mielensä kävi rauhattomaksi, ja käsi, joka
tavotteli juomalasia, vaipui voimattomana peitteelle. Hän tunsi kuumeen
nousevan, ja sairaan kärsimättömyydellä hän harmitteli hoitajattaren
huolimattomuutta ja mutisi jotain partaansa. Vuode tuntui kuumalta, ja
hän yritti kohottautua istualleen, mutta vaipui jälleen tyynyihin.

Kuume tykytti jo hänen suonissaan ja jännittynein mielin hän odotti
hourekuvien lähestymistä. Mutta kesken tätä puoleksi tajutonta tilaa
tapahtui jotakin, josta hän ei voinut päästä selville, oliko se totta
vai unta.

Ovi, joka oli jäänyt raolleen, avautui hiljaa, ja tumma olento hiipi
sisään. Se oli mies. Äänettömästi hän astui sairaan luo ja katseli
häntä kauan. Omituinen vaisto pakotti Jonesia pysymään liikkumatta,
ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja kuitenkin hän seurasi salaperäisen
vieraan toimia puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Hämärässä hänen
oli mahdoton erottaa hänen piirteitään, joita sitä paitsi varjosti
otsaan painettu huopahattu. Se saattoi olla varas.

Mutta siinä tapauksessa hän käyttäytyi varsin merkillisesti.

Vieras tarttui näet vesilasiin, joka seisoi yöpöydällä, kohotti sen
valoa kohti ja haisteli sitä. Sitten hän kaatoi siihen jotakin,
pulverin tai nestettä, joka hetkeksi samensi veden. Sitten, kun vesi
oli jälleen kirkastunut, hän laski lasin paikoilleen, kumartui vielä
kerran potilaan yli ja poistui yhtä äänettömästi huoneesta kuin oli
tullutkin.

Kun Elinor hetkeä myöhemmin palasi huoneeseen, houraili sairas
vuoteessaan. Hän heittäytyi levottomasti edestakaisin ja mutisi jotakin
käsittämätöntä. Elinor laski viileän kätensä hänen otsalleen ja
siveli pörröistä tukkaa. Se oli hiestä tahmea, mutta tuntui sittenkin
tavattoman pehmeältä. Otsa oli korkea ja älykäs, mutta ohimot sairauden
johdosta kovin sisäänpainuneet.

Hän hoiteli sairasta pitkin yötä ja oli iloinen, että hänen omat
ajatuksensa joutuivat siten syrjään. Aamupuolella yötä kuume näyttikin
väistyvän. Kun potilas vihdoin makasi taas hiljaa alallaan, kävi Elinor
entiselle paikalleen istumaan, avasi kirjan ja yritti lukea.

Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Alituisesti hänen täytyi
ajatella, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä, sitä lupausta, jonka
hän pelastaakseen farmarit oli antanut.

Eikö mikään pelastus ollut mahdollinen?

Olihan hänen lupauksensa ehdollinen. Vain siinä tapauksessa, että
farmarit joutuisivat kärsimään tuomiosta, piti hänen tulla Hallin
vaimoksi. Tuomari oli antanut Hillbergille puolinaisen lupauksen, mutta
eikö hän peruuttaisi sitä, jos hänet lahjottaisiin? Rahalla oli varmaan
suuri vaikutusvalta häneen.

Elinor huokasi. Nuo olivat turhia toiveita. Vaikka hänen sielunsa
autuus olisi ollut kysymyksessä, niin hän ei voisi yrittää lahjoa
tuomaria, sen hän tiesi. Sillä Henry ei olisi hyväksynyt sellaista
menettelyä.

Mutta lupaus, jonka hän oli antanut, oli sitova. Eikö ollut
minkäänlaista pelastusta siitä?

Epätoivoissaan hän seurasi päivän sarastusta, ajatusten risteillessä
hänen väsyneessä päässään. Ei siitä apua, että hän koetti vakuuttaa
itselleen, ettei rikkaan miehen hyödytön vaimo merkinnyt mitään
noiden työteliäiden farmarien rinnalla, joiden hyväksi hän oli
uhrannut itsensä. Hänen oli mahdoton alistua kohtaloonsa. Elämä oli
hänelle liian rakas voidakseen siitä erota. Olihan hänellä lapsensa
kasvatettavana, ja sitä paitsi monenlaiset hyväntekeväisyystyöt
odottivat häntä. Hänen sydämensä oli rikas, ja hän tunsi myötätuntoa
kaikkia onnettomia ja köyhiä kohtaan.

Eikö juuri tämä myötätunto ollut aiheuttanut tuota lupausta?

Hän tuumi kauan sitä.

— Ei, sanoi hän vihdoin itsekseen, sitä se ei ollut, vaan minä tiesin,
ettei Henry koskaan olisi antanut farmarien joutua kärsimään hänen
tähtensä. Suuri rakkauteni Henryyn sai minut antamaan tuon lupauksen.

Ja nyt — tuon rakkauden vuoksi hänen oli pakko vuoden tai puolen
jälkeen suostua toisen vaimoksi...

Aamun sarastaessa Jones heräsi. Hänen väsynyt, mutta täysin selvä
katseensa kiintyi olentoon, joka istui lepotuolissa. Se kiinnitti siinä
määrin hänen mieltään, että hän unohti janonsa ja kipunsa. Ensi kertaa
hän näki hänet, mutta hän teki häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin
kukaan nainen aikaisemmin. Liikkumatta hän tarkasteli häntä. Hourailiko
hän vielä, oliko tuo vain kuumeen loihtima harhakuva? Yhdentekevää:
kaunis hän oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, ja Jones pelkäsi
vain, että hän voisi äkkiä kadota hänen edestään.

Nyt olento nousi ja astui ikkunan luo, nojaten sen pieleen. Ensimäinen
auringonsäde valoi kultaansa hänen kultaisiin hiuksiinsa. Niiden
kimmellys koski sairaan silmiin, mutta hän ei kääntänyt sittenkään
katsettaan hänestä.

Nyt nainen huokasi. Jonesin sydämeen koski tuo syvä ja haikea huokaus.
Hänen mielensä aivan heltyi, vaikkei hän lainkaan ollut hempeämielinen
luonteeltaan. Selvää oli, että nainen kärsi kovia tuskia.

Äkkiä nainen kääntyi. Jones sulki nopeasti silmänsä, mutta silmäluomet
värähtelivät niin voimakkaasti, ettei hän voinut toivoa voivansa
pettää naista. Hän ei tahtonut ilmaista hänelle, että hän oli maannut
valveillaan ja katsellut, se olisi ollut naisen surun pyhyyden
loukkaamista.

Jonesin tarkka kuulo erotti, että nainen lähestyi hänen vuodettaan.
Hyvän aikaa hän makasi silmät ummessa ja hengitti vain syvään ja
säännöllisesti. Mutta kun hän vihdoin uskalsi raottaa silmiänsä,
jähmettyi hänen verensä.

Elinor rouva seisoi puoleksi selin ja kohotti juuri vesilasia
huulilleen. Sairaan vesilasin!

Silmänräpäyksessä potilas näki edessään kuvan vieraasta, joka oli
ripotellut myrkkyä lasiin. Se oli varmaankin myrkkyä, joka oli aiottu
häntä varten. Ja nyt...

— Älkää juoko — se voi tappaa teidät! tahtoi hän huutaa, vaan ei saanut
ääntä kurkustaan. Mielenliikutus kahlehti hänen kielensä.

Hirveä neste kostutti jo Elinor rouvan huulia.

Silloin sairas, ponnistaen kaikki voimansa, nousi puoleksi ylös
vuoteeltaan ja heitti lasin toisen kädestä lattialle. Kun Elinor
pelästyksestä huutaen kääntyi, näki hän Jonesin horjahtavan, repivän
paitansa auki kaulasta saadakseen ilmaa ja kaatuvan takaisin
vuoteelleen.

Ymmärtämättä mitä oli tapahtunut alkoi Elinor vapisevin ja kuumeisin
käsin hoidella potilasta saadakseen hänet virkoamaan. Hän valeli hänen
otsaansa jäävedellä, pakotti häntä juomaan ja hieroi hänen käsiään ja
käsivarsiaan niinkuin hän oli nähnyt tällaisissa tapauksissa tehtävän.
Hän kiihoittui niin kovasti, kun ei mikään auttanut, että hän oli
purskahtaa itkuun. Hän olisi tahtonut juosta hakemaan apua, vaan ei
uskaltanut jättää sairasta yksin. Tuskansa vallassa hän kuunteli
hengittikö sairas ja tykyttikö hänen sydämensä.

Silloin hänen katseensa kiintyi Jonesin kaulaan. Se oli laiha ja
jänteinen niinkuin koko hänen ruumiinsakin, ja juuri sillä kohtaa,
niissä solisluu yhtyi rintalastaan, keksi hän jotain, mikä salpasi
hänen hengityksensä. Siinä oli vadelman muotoinen syntymämerkki, joka
aivan selvästi erottui ihosta.

Uneksiko hän vai oliko hän valveilla? Elinor nousi pystyyn ja
siveli kädellään silmiään. Eikö tuo ollut harhanäky? Ei, omituinen
syntymämerkki oli paikoillaan. Hän katsoi ympärilleen vakuuttautuakseen
missä hän oli. Lattialla olivat lasin sirpaleet ja vesi kiemurteli kuin
käärme matolla.

Hän polvistui vuoteen ääreen ja veti tajuttoman pään puoleensa. Hän
alkoi tarkastella noita hoitamattomia kasvoja — otsaa, nenää, silmiä —
ja koetti arvata piirteitä, jotka peittyivät parran alle.

Hitaasti, hyvin hitaasti hänen epäilyksensä muuttui varmuudeksi, ja
huudahtaen riemusta hän heittäytyi liikkumattoman ruumiin yli ja
peittäen kalpeat kasvot — huulet, otsan, silmät — kuumin, värähtelevin
suudelmin hän huudahti:

— Henry, oma Henryni! Oi, hyvä Jumala, anna hänen herätä!




XIX.


Sattui eräänä päivänä, kun Henry Pattersonin vanhemmat olivat
vastanaineita, että he olivat vallattomalla tuulella, niinkuin
vastanaineet useinkin ovat. He olivat vatukossa syyskesällä, ja nuori
isäntä heitteli vaimoaan marjoilla. Yksi niistä osui häntä kaulaan.
Vaimo oli siinä tilassa, jolloin nainen helposti pelästyy, mutta
seuraavassa hetkessä hän jo nauroi ja unohti asian.

Mutta kun pieni Henrik syntyi maailmaan, oli hänellä kaulassaan kypsän
vadelman merkki. Tätä syntymämerkkiä pidettiin hyvänä enteenä...

Jos syntymämerkki olisi ollut tavallisempi, niin on luultavaa, että
Elinor rouva olisi jälleen ruvennut epäilemään, tokko hän sittenkään
oli löytänyt kuolleeksi surrun miehensä. Sillä mies, joka makasi
Cottonwoodin sairashuoneessa enimmäkseen jälleen tajuttomana, ei
ulkonaisesti näyttänyt vähimmässäkään määrässä muistuttavan sitä Henry
Pattersonia, jota hän oli rakastanut. Se oli ärtyisä, vaativa potilas,
joka teki hoitajan tehtävän useinkin hyvin raskaaksi. Se oli sanalla
sanoen — Jones, sulkuvahti.

Elinoria hämmästytti se seikka, ettei potilas tuntenut häntä. Kun hän
makasi kuumeesta vapaana, koetti Elinor puhua hänen kanssaan, mutta
pieninkin viittaus siihen suhteeseen, missä he olivat toisiinsa, jätti
miehen aivan kylmäksi. Eikä yksin sitäkään. Saattoi selvästi huomata,
että nämä viittaukset hermostuttivat häntä. Eräänä iltana, kun Elinor
varovaisesti johti hänen ajatuksensa merionnettomuuteen, kiihtyi sairas
niin suuresti, että hänen tilansa taas paheni, eikä Elinor sen jälkeen
enää yrittänytkään kokeilla.

Ei Elinor kuitenkaan kadottanut uskoaan, että potilas todellakin oli
hänen miehensä. Hän tunsi sen vaistomaisesti, yhtä varmasti, kuin hän
aikaisemmin oli tiennyt, ettei hänen miehensä ollut kuollut.

Mutta se riemuitseva onnentunne, joka ensi hetkenä oli täyttänyt hänen
sydämensä, siirtyi pian tuskan tieltä, jommoista hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut. Vähemmän hän tuskitteli sen johdosta, ettei Henry
tuntenut häntä — hän toivoi näet, että tämä tila olisi ohimenevä,
joka johtui vain heikkoudesta tai hermohäiriöstä. Mutta hän pelkäsi
kadottavansa hänet kokonaan. Hänen tilansa näytti näet vain pahenevan,
ja yksinpä maalaislääkärikin näytti huolestuneelta.

Jollei hänellä olisi ollut tuota lujaa uskoa, niin tuskinpa hän olisi
kestänyt näitä sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia. Ruumiillisia
— sillä hän rasitti itseään hirveästi, jotta hänen ei tarvitsisi
väistyä potilaan luota; sielullisia — sillä hän ei voinut hetkeksikään
irtaantua siitä pelosta, että tauti voisi saada hyvinkin pelottavan
käänteen. Koko palavan sydämensä hartaudella hän toivoi voivansa
herättää hänet siitä henkisestä horrostilasta, johon hän näytti
vajonneen. Vaikka Elinor koko sielullaan huusi häntä, täytyi hänen
sittenkin kohdella häntä kuin vierasta, jotta hänen henkensä ei
joutuisi vaaraan. Kun hän mitä hartaimmin toivoi voivansa kallistaa
päänsä hänen rintaansa vasten ja purkaa hänelle koko sydämensä tuskan
tai tuntea vain hänen kätensä kosketuksenkin otsallaan, täytyi hänen
olla mahdollisimman varovainen, jotta hän ei kiihdyttäisi häntä. Sillä
hän oli useammankin kerran huomannut, että yksin hänen kätensä kosketus
saattoi Henryn levottomaksi.

Mutta se kiihoitti sairasta toisin kuin Elinor luuli.

Sekä Margret että Maud huomasivat hyvinkin pian, että potilaassa
tapahtui muutos, joka ei riippunut taudista. Hänen olentonsa muuttui
näet heti toiseksi, kun Elinor vain oli huoneessa. Silloin hän hillitsi
ärtyisyyttään ja alistui kuin kiltti lapsi hoidettavaksi, jota vastoin
hän toisten vartioidessa häntä — mikä tapahtui enää varsin harvoin
— kiusasi hoitajia mahdottomilla vaatimuksilla eikä koskaan ollut
mihinkään tyytyväinen. Usean kerran olikin Maud itkien valittanut tätä
emännälleen, mutta joka kerta hän sai saman vastauksen:

— No niin, minä hoidan kyllä.

Elinor suorastaan kulutti itseään hänen tähtensä. Lyhyinä
lepohetkinäänkään ei hän voinut olla rauhassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi potilas eräänä päivänä Margretilta. Tämä
hätkähti äkillistä, jyrkkää ääntä, jolla sanat lausuttiin.

Margret yksin koko talossa tiesi kuka sairas todellakin oli ja
hän tiesi senkin, ettei tämä tuntenut vaimoaan, ja sen johdosta
hän suuresti epäili, tokko Elinor oli oikeassa luullessaan häntä
miehekseen. Hänestä oli vaikea nähdä ystävättärensä kärsivän, ja hän
laski koko syyn potilaan niskoille, joka hänen mielestään oli oikea
hirviö. Siksi hän vastasi hänelle hiukan uhkamielisesti:

— Se on teidän vaimonne.

Sairas hymyili.

— Sitä hänkin sanoo. Jollei hän sitä olisi, niin toivoisin, että hän
olisi.

Samana iltana Margret kertoi nuo sanat Elinorille, kun he hetken aikaa
olivat kahden verannalla. Hän teki sen lohduttaakseen häntä. Sillä he
olivat usein tuumineet yhdessä, missähän Henry Patterson oli ollut sinä
aikana, kun hän oli ollut kateissa ja miksikä hän ei ollut kiiruhtanut
kotiin.

— Ajattelehan, jos hän on kiintynyt johonkin muuhun, oli Elinor
sanonut, ja hänen kasvojensa ilme oli viiltänyt nuoren tytön sydäntä.

Juuri silloin Margret oli puoleksi leikillisesti, puoleksi nuhdellen
sanonut:

— Etkö ole huomannut, että hän on rakastunut sinuun — niin, juuri
sinuun! Sen me kaikki olemme selvästi huomanneet — hänhän on kuin vahaa
sinun käsissäsi. Mutta ajattelehan, jollei hän olekaan sinun Henrysi...

Nämät sanat antoivat uuden suunnan Elinorin ajatuksille. Margret oli
epäilemättä oikeassa siinä suhteessa, että potilas pani enemmän arvoa
häneen kuin toisiin hoitajattariin. Ja oliko se ihmeellistä? Elinorin
käsi oli niin pehmeä, kun hän hoiteli häntä, hänen äänensä niin lempeä,
katse osaaottava. Mutta siitä oli vielä pitkä askel lämpimämpiin
tunteihin.

Hän ikävöi kuitenkin niin suuresti Henryn rakkautta, että hän päätti
koettaa herättää hänen tunteensa. Se tuotti hänelle katkeran suloista
kiihoitusta, ja useamman kerran hänen kätensä vavahtivat sisäisestä
liikutuksesta hänen vaihtaessaan sidettä, hautoessaan hänen otsaansa
tai antaessaan hänelle lääkkeitä. Hän oli nainen, joka koko lämpimällä,
uskollisella sielullaan oli ikävöinyt miestään, palvonut hänen
muistoaan ja lohduttanut itseään muistelemalla häntä — ja hän oli
heikko nainen, joka janosi sen miehen rakkautta, jota hän rakasti
rajattomasti.

Potilas tuli enemmän kuin puolitiessä häntä vastaan. Hän jumaloi tuota
valkoista vestaalia, joka oli ilmestynyt hänen synkkään elämäänsä juuri
silloin, kun hän seisoi haudan partaalla, hän jumaloi häntä puhtaasti
ja intohimottomasti. Elinor oli tullut potilaan kuumehoureiden
keskipisteeksi, ja kun hän oli täydessä tunnossaan, lepäsi hän
kernaasti pidellen hänen kättään omassaan. Hän tunsi tulevansa
paremmaksi, jalommaksi, hän tunsi kylmän kuoren sulavan sydämestään ja
koko olentonsa puhdistuvan Elinorin läheisyyden vaikutuksesta. Hänestä
ei olisi tuntunut vaikealta kuolla pidellen hänen kädestään kiinni.

Päivät kuluivat hitaasti ja hiljaisesti. Hall oli Elinorin suureksi
helpotukseksi matkustanut pois seuraavana päivänä sen yön jälkeen,
jolloin hän oli löytänyt miehensä. Sähkösanoma oli kutsunut hänet
Chicagoon.

Tietystikään ei Elinor ollut hänelle ilmaissut löytöään. Mutta heti
kun Hall näki hänet seuraavana aamuna, tiesi hän, että hän oli
tuntenut Jonesin; hänen kasvojensa kirkastuneesta ilmeestä hän huomasi
sen liiankin selvästi. Ja myöhemmin päivällä hän sai todistuksenkin
siihen, että se, mikä teki tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa,
oli todellakin tapahtunut, kun hän sai käsiinsä sananviejän, jonka
Elinor oli lähettänyt asemalle. Se oli neekeri Jim, jolla oli mukanaan
sähkösanoma, jonka Hall häikäilemättömästi avasi. Se oli kiireinen,
osoitettu tohtori Thomas Coynelle Philadelphiaan ja sisälsi vain
seuraavat sanat:

»Tule heti Cottonwoodiin. _Olen löytänyt Henryn!_»

Mahdollisesti Hall huolimatta tästä todistuksesta sekä kutsusta saapua
Chicagoon olisi sittenkin jäänyt Cottonwoodiin, jos hän olisi tiennyt,
että Tom Coyne erään vaarallisen leikkauksen vuoksi ei voisi seurata
kutsua ennen kuin kahden viikon kuluttua. Mutta koska hän ei tiennyt,
mitä Tom vastaisi eikä tahtonut tavata häntä, päätti hän poistua
Cottonwoodista. Mutta ettei hän pitänyt peliä vielä kadotettuna, kävi
selville hänen jäähyväissanoistaan Elinorille:

— Muistakaa, että sopimuksemme on peruuttamaton.

Elinor tiesi siis, mikä häntä odotti, jos hän vielä kerran kadottaisi
miehensä.

Tom Coyne ei huolinut pitää kiirettä. Sähkösanoman hämmästyttävän
uutisen hän otti vastaan kuin näköhäiriön, josta hän toivoi
sisarensa pian toipuvan. Ja saapuessaan Cottonwoodiin, hän suurella
levottomuudella tarkkasi sisarensa ulkomuotoa. Sillä hänen kasvojensa
kiihkeä ilme antoi hänelle syytä suureen levottomuuteen.

Mutta Elinor ei suonut hänelle paljon aikaa tarkasteluun, vaan veti
hänet heti mukanaan sairashuoneeseen. Hänellä oli salainen toive, että
potilas tuntisi Tomin. Mutta se oli turhaa.

Joku muu kuin Tom, kokenut lääkäri, olisi varmaan silmäiltyään
sairasta, kääntynyt olkapäitään kohauttaen hänestä pois. Mutta hän
tiesi, miten sairaus ja hätä saattoi muuttaa ihmisen kasvonpiirteet,
ja vaikka tuolla laihalla olennolla, joka makasi vuoteellaan, ei ollut
mitään yhtäläisyyttä sen Henry Pattersonin kanssa, jonka hän oli
tuntenut, huvitti tapaus häntä lääkärinä, ja siksi hän alkoi tarkemmin
tutkia potilasta. Kun hän suoristi jälleen selkänsä, oli hänen
kasvoillaan omituinen ilme.

— Sinä tunnet hänet Henryksi, eikö totta? kysyi Elinor jännittyneenä.

Tom nyökkäsi ääneti päätään. Mutta tultuaan ruokasaliin neuvottelivat
he kauan keskenään. Elinor sai kertoa kaikki, mitä hän tiesi
potilaasta, ja varsinkin hänen täytyi seikkaperäisesti tehdä selkoa
siitä ihmeellisestä seikasta, ettei sairas tuntenut omaisiaan eikä
näyttänyt muistavan lainkaan entisyyttään.

— Ruumis on Henryn, sehän on selvää, sanoi lääkäri. Mutta henki on
jonkun muun — se on Jonesin, arvaan minä. Tämä on merkillisin tapaus,
mitä minulla on ollut. Mutta tietysti koetan tehdä parhaani, jotta sinä
saisit hänet takaisin. Ensin minun täytyy ottaa selko hänen henkisistä
kyvyistään.

Hän istui koko aamupäivän sairaan luona. Seurauksena oli, että potilaan
tila huononi, mutta joka tapauksessa Tom oli nyt saanut selkoa tohtori
Barlettin nimestä, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Seuraavina päivinä
oli vilkas sähkösanomienvaihto Cottonwoodin ja Liverpoolin välillä, ja
hyvinkin pian Tom pääsi sairauden perille.

Samalla hän saattoi myös vakuuttaa sisarelleen, että kaikki muuttuisi
vielä hyväksi. Niinpian kuin sairas oli sen verran voimistunut, että
häntä voitiin siirtää, päätettiin hänet viedä sairaalaan Cheynneen,
jossa leikkaus oli tehtävä. Tom Coyne aikoi itse sen tehdä.




XX.


— Halloo, Clayton!

— Halloo, Bob!

— Oletko ruvennut sementinkeittäjäksi, vai mitä?

Puhuteltu katsoi varovaisesti ympärilleen ja tuli aivan toisen lähelle.

— Parasta, ettet nimitä minua Claytoniksi, enää, Bob, jos haluat olla
ystäväni, sanoi hän kuiskaten. Täällä nimeni on Bill Williams, ja
parasta, kun et lainkaan ole tuntevinasi minua.

— Onko sinulla täällä jokin tärkeä tehtävä? kysyi Bob.

— On, hyvinkin tärkeä, vastasi toinen salaperäisellä äänellä, ja sitten
molemmat ryhtyivät jälleen työhön.

Samaan aikaan kuin tuomari Starvillessä julisti tsekkiläisen, hänen
jyrkästä kiellostaan huolimatta, syylliseksi Jonesia kohtaan tehtyyn
murhayritykseen sekä dynamiittiräjähdykseen vesisäiliössä, oli joukko
työmiehiä kerääntynyt korjaamaan ammottavaa repeämää sementtimuurissa.
Clayton eli Bill Williams, jolla nimellä hän nykyään kulki, teki sen
verran työtä, kuin oli välttämätöntä, jotta hän ei saisi matkapassia.
Iltasin hän kuljeskeli omia aikojaan ympäristössä, ja se, joka olisi
pitänyt häntä silmällä, olisi huomannut, että hän hyvin usein kierteli
huvilan ympärillä ja seurasi viehättävän pienen naisen jälkiä. Clayton
oli tunnettu Starvillessä suureksi naistenliehakoitsijaksi, ja siksipä
hän helposti sai tässä erämaassa lastenhoitaja Mauriin pauloihinsa.
Eihän tuo tyttö raukka ollut nähnytkään miestä, jonka kanssa olisi
voinut keskustella, useampiin kuukausiin.

Tosin oli hyvin vaivalloista, että pikku Inga aina oli kolmantena
mukana, mutta vanhaan hyvään tapaan he laiminlöivät häntä parhaan
kykynsä mukaan. Ja lapsi, joka tunsi oman tarpeettomuutensa, liittyi
yhä useammin miss Margretin seuraan.

Margret ja insinööri Hillberg kohtasivat yhä useammin toisensa näinä
ihanina syyspäivinä, jolloin viileämmän ilman vuoksi oli suuri nautinto
oleskella ulkona luonnon helmassa. Heidän suhteensa oli kehittynyt
sille tasolle, jolloin kumpikin aavistaa toisen tunteet, vaikkei
ratkaisevaa sanaa vielä olekaan lausuttu. Hillbergille oli selvinnyt,
kun hänen oli ollut pakko olla siksi paljon poissa Cottonwoodista,
miten paljon nuori tyttö hänelle merkitsi. Nyt hän ei voinut enää
ajatellakaan tulevaisuuttaan ilman häntä, mutta sittenkin sai Margret
odottaa, että hän olisi ilmaissut hänelle tunteensa. Kumpikin he
kulkivat ikäänkuin suuren rakkauden esipihassa.

Mutta eräs tapahtuma oli tehdä äkkiä lopun tästä idyllistä. Eräänä
päivänä oli näet sanomalehdissä ilmoituksia suurenmoisesta keksinnöstä,
jonka merkitys mutaustekniikan alalla tulisi olemaan käänteentekevä.

Se oli »Oscar E. Hallin syvälapio». Patentti oli sille jo haettu,
parasta aikaa perustettiin miljoonayhtiötä, jonka tuli tehdä keksintö
koko maailmassa tutuksi. Osakkeet olivat hyvin haluttuja, sillä yritys
lupasi tavattoman voiton. Sen etunenässä seisoi mies, jonka mukaan
keksintö oli saanut nimensä, »tunnettu finanssimies», — Patterson
ja Kumpp:n johtaja, Oscar E. Hall, jonka nimi oli takeena yrityksen
onnistumisesta.

Miss Margretin rehellistä mieltä loukkasi tässä ilmoituksessa se,
ettei keksijää itseään oltu sanallakaan mainittu ja että Hall ilman
vähintäkään oikeutta oli antanut keksinnölle oman nimensä.

— Tämä ei ole rehellistä peliä, sanoi hän Hillbergille. Se on vain
jättiläisreklaami, minun ymmärtääkseni. Miten te saatoitte sallia sitä?

— Mutta rakas miss Margret, vastasi Hillberg hämmästyen sitä tapaa,
millä nuori tyttö käsitti asian, ymmärrätte kai te, että yrityksen
onnistuminen riippuu johtavan miehen maineesta ja että perustaja on
kyltti, jonka täytyy loistaa viekoitellakseen ihmisiä puoleensa.

— Mutta nimi, ajatelkaahan nimeä: »Hallin syvälapio». Mikä oikeus
hänellä on siihen?

— Ei suinkaan »Jonesin syvälapio» kuulu teistä paremmalta? Emmehän me
tunne miehen oikeaa nimeä, eikä Jones voisi viekoitella ainoatakaan
ihmistä. Kuka on Jones? kysyttäisiin — onko se joku renki vai
petkuttaja?

Margretin teki mieli heittää hänelle vasten kasvoja: Ei, Jones on Henry
Patterson. Ja »Henry Pattersonin syvälapio» — se kai kuuluisi toki
joltakin?

Mutta hänellä ei ollut oikeutta paljastaa salaisuutta, miten suuresti
se polttikin hänen kieltään. Sillä tohtori Coynen vakuutettua, että
sairas todellakin oli Henry Patterson, ei hän enää epäillyt asiaa.

— Ettekö ymmärrä, että olette käyttäytynyt epärehellisesti? sanoi hän
sen sijaan. Jones on parantumassa, ja olkaa varma, että hän jonakin
kauniina päivänä vetää teidät edesvastuuseen.

— Hän saa kylliksi rahaa, niin ettei hän sitä tule tekemään.

— Niin te luulette! — Mielessään täytyi Margretin tunnustaa, että asia
olisi ollut paljon yksinkertaisempi, jos Jones olisi ollut vain Jones.
— Mutta eivät mitkään rahat maailmassa voi poistaa sitä tosiasiaa,
että te olette pettänyt Jonesia. Te ette ole mikään gentlemanni, mr
Hillberg, ja minä pahoittelen suuresti, että olen erehtynyt teidän
suhteenne, lopetti hän kiihkolla.

Ja sitten Margret meni pois heitellen kopeasti niskojaansa.

Ainakin hän yhdessä suhteessa oli oikeassa: koko keksintöjuttu oli vain
reklaamia Hallille. Maa horjui hänen jalkojensa alla, ja tarkoituksena
oli tämän uuden yrityksen välityksellä johtaa uusia kultavirtoja hänen
ehtyneeseen kassakaappiinsa. Se oli hänen viimeinen epätoivoinen
yrityksensä pelastuakseen uhkaavasta häviöstä.

Sähkösanoma, joka oli kutsunut hänet Chicagoon, sisälsi jobinsanoman,
jota hän viimeiseen saakka epäili, mutta joka näyttäytyi sittenkin
todeksi. Sen sijaan että Kasteluyhtiön osakkeet olisivat laskeutuneet
15:een, vieläpä 10:een, olivat ne kohonneet aina 70:een, ja näytti
siltä, että ne yhä edelleen tulisivat nousemaan. Tämä ei merkinnyt
vain sitä, että hän kadottaisi sen omaisuuden, jonka hän oli toivonut
voittavansa myömällä osakkeita hankkimissopimusta vastaan, vaan hänen
täytyi sitä paitsi maksaa kymmenestätuhannesta osakkeesta päivän
kurssin hinta, ja se merkitsi hänelle neljännesmiljoonan dollarin
tappiota.

Sillä vanha Lawson ja hänen välittäjänsä olivat taipumattomia. He
olivat voittaneet.

Silloin Hall, aikaisemmin kuin hän oli aikonut, perusti
syvälapioyhtiön. Suurella melulla osakkeet päästettiin markkinoille.
Siitä tuli suuri pörssitapaus, ja kultaa alkoi kerääntyä.

Huhu uudesta yrityksestä saapui ukko Lawsoninkin korviin, joka istui
konttorissaan ja valmistautui jättämään Elinor Pattersonille suurta
lahjaansa: koko Kasteluosakeyhtiön osakemäärää. Hänen oli onnistunut
suorittaa kaikki sitoumuksensa ja sen lisäksi kerätä itselleen pieni
omaisuus. Mutta Hallin uusi yritys karkoitti hänen ilonsa. Hän ei ollut
kostonhaluinen luonteeltaan, mutta hän oli sittenkin toivonut, että
Hall sen iskun jälkeen, jonka hän oli antanut hänelle, ei jaksaisi enää
kohota.

Hän olisi voinut antaa hänelle murhaavan iskun paljastamalla sen osan,
jota Hall oli näytellyt Kasteluosakeyhtiön jutussa. Mutta Lawson oli
rauhan mies ja vihasi kaikkea julkisuutta. Hän päätti jättää asian
ratkaisun Elinor rouvalle, jolle hän tahtoi paljastaa Hallin petoksen.

Mutta sattuma määräsi, ettei Elinor rouva ensimäiseksi päässyt Hallin
petoksen perille. Insinööri Hillberg oli näet eräänä päivänä tullut
Cheyennen konttoriin ja pyytänyt eroa toimestaan Kasteluosakeyhtiössä.
Vanha Lawson oli kuin puusta pudonnut. Hän pani suurta arvoa tähän
tunnolliseen, taitavaan insinööriin, jota hän sitä paitsi piti
ystävänään. Hän tahtoi tietää syyn hänen äkilliseen päätökseensä, ja
vähitellen se tulikin ilmi.

— Se on yhteydessä tuon syvälapiojutun kanssa, sanoi hän äkäisesti.
Koko yritys perustuu varkauteen, enkä todellakaan voi pitää sitä
salassa. Mutta voidakseni paljastaa Hallin, täytyy minun olla vapaa; en
voi olla yhtiön palveluksessa, joka on hänen tarkastuksensa alainen.

— Aivan oikein, sanoi ukko miettivästi, kunhan vain edellytykset
pitäisivät paikkansa. Mutta sitä ne eivät tee, ja siitä olen hyvilläni.
Kasteluosakeyhtiö ei ole enää Hallin tarkastuksen alainen. Tosin hän
on yhtiön johtaja, mutta muutaman viikon kuluttua suurin osakkeiden
omistaja erottaa hänet toimesta.

— Ja kuka omistaa nyt enimmät osakkeet ja kykenee erottamaan hänet?

Lawson oli hetken aikaa vaiti.

— Minä omistan ne, sanoi hän vihdoin. Mutta Hallin erottaminen
toimestaan ei ole mikään vaikea asia, koska hän itse on helpottanut
sitä inhottavalla konnantyöllään.

Ja sitten Hillberg sai kuulla myllykeinottelusta. Hänen hämmästyksensä
oli yhtä välitön kuin hänen harminsakin.

Hän puolestaan kertoi Lawsonille keksinnön oikean laidan, ja he
olivat kumpikin yhtä mieltä siitä, että Hallin uuden lypsylehmän,
syvälapion toteuttaminen oli estettävä. Päättäväinen ilme kasvoillaan
Hillberg läksi kotimatkalle. Jo seuraavana päivänä hän päätti ryhtyä
kirjoittamaan kirjoitelmaa tästä keksinnöstä erästä teknillistä
aikakauslehteä varten, ja jos se ei auttaisi, oli hänellä toinenkin
pommi varalla. Jos hän voittaisi tässä taistelussa, niin hän voittaisi
myös Margretin luottamuksen jälleen, ja siitä taaskin — sen hän
tunnusti nyt suoraan itselleen — riippui hänen elämänsä onni.

Oli jo myöhäinen, kun Hillberg saapui Starvilleen. Oli satanut, ilta
oli pilkkosen pimeä, eikä ainoakaan automobiilinkuljettaja tässä pikku
kaupungissa ollut halukas ajamaan pehmittyneitä preeriateitä myöten
pimeässä, jonka vuoksi Hillbergin täytyi ratsain jatkaa matkaansa.

Hän oli jo ennättänyt seikkailuitta parin peninkulman päähän
Cottonwoodista, kun hän pysähdytti hevosensa päästäkseen selville,
tuikkiko tuli, jonka hän näki edessään, jostain nuotiosta vai hänen
omasta asunnostaan, kun hän äkkiä kuuli tieltä tasaista loiskivaa
ääntä. Hän kuunteli jännitettynä painautuen hevosen kaulaa vasten.
Myöskin hevonen kuunteli; Hillberg huomasi sen elukan levottomasti
hytkähtelevistä korvista. Ääni tuli yhä lähemmäksi. Se ei ollut mikään
hevonen, ei yleensä mikään nelijalkainen eläin; pikemmin se tuntui
ihmisen juoksulta.

Hillberg aavisti heti pahaa. Jos tuo ihminen kulkisi rehellisillä
asioilla, niin olisi hänellä ainakin hevonen ratsastettavanaan. Jotakin
oli epäilemättä tapahtunut hänen poissaollessaan — siksi tulta näkyi
näin myöhään — hänen verensä jähmettyi ajatellessaan, että Margretille
ehkä oli tapahtunut jokin onnettomuus. Jumala armahtakoon siinä
tapauksessa karkuria!

Hän veti revolverin tupesta ja odotti pidätellen hengitystään.

Nyt hän kuuli juoksijan läähättävän hengityksen. Jalkojen loiskina
lokaisella tiellä alkoi käydä epätasaiseksi. Hän odotti, kunnes hän
näki miehen epäselvät ääriviivat edessään.

— Seis; kuka te olette? huusi hän.

Hänen äkillinen äänensä kaiku säikähdytti ilmankin hermostunutta
hevosta, se hypähti äkkiä sivulle ja olisi heittänyt vähemmän tottuneen
ratsastajan satulasta maahan, aikoen kääntyä takaisin, mutta Hillberg
sai sen hillityksi. Mies hänen edessään seisoi nyt liikahtamatta.

— Kuka te olette? toisti Hillberg.

Hetken äänettömyys. Mies hänen edessään liikahti.

— Ei kukaan teidän miehistänne, kuului hiljainen vastaus.

Samassa paukahti laukaus ja Hillberg tunsi kipua käsivarressaan.
Hevonen pillastui.

— Vai näytät sinä hampaitasi, senkin lurjus, mutisi Hillberg ja ampui.
Revolverin tulessa hän huomasi harmikseen, että mies oli taaskin
kadonnut. Hän ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli hänen jalkojensa
loiskinan, kun hän sattui astumaan vesilätäkköön. Hillberg kannusti
hevostaan ja aikoi ajaa karkulaista takaa.

Mutta tuo vanha kaakki oli niin kauan kulkenut rauhallisesti Starvillen
kaduilla, ettei seikkailu innostanut sitä. Sitä oli vaikea saada
edes liikkeelle. Juuri kun Hillberg aikoi laskeutua hevosen selästä
ajaakseen jalkasin miestä takaa, alkoi hevonen käyttäytyä kovin
ihmeellisesti. Se peräytyi taakse ja koetti useamman kerran nousta
takajaloilleen.

Onneksi kuu samassa pilkisti esiin, ja hämärässä valossa insinööri näki
näyn, joka sai hänen verensä hyytymään.

Mies, jota hän ajoi takaa, seisoi hevosen edessä pidellen kiinni sen
suitsista, ja parin tuuman päässä Hillbergin päästä kimalsi revolverin
piippu!

Salaman nopeudella Hillberg hyppäsi alas hevosen selästä, ennenkuin
toinen oli ennättänyt käskeä häntä alas. Ja jälleen revolverin suu
suuntautui häneen.

— Te saatte kulkea lopun matkaa jalkasin, mr Hillberg, sanoi mies
pilkaten. Minä tarvitsen hevosen. Antakaa pyssynne tänne!

Turha oli koettaakaan vastustaa, sillä revolverinsuu miltei kutitti
hänen ohimoaan. Muristen vastaan hän antoi aseen toiselle.

Hetken kuluttua osat olivat kuitenkin vaihtuneet. Hevonen, joka ei
ollut totellut Hillbergiä, oli yhtä itsepintainen karkulaisenkin
käsissä. Ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta satulaankaan pillastui
se, ja miehellä oli täysi työ saada se asettumaan. Ja puuhaillessaan
hevosen kanssa hän hetkeksi unohti vihamiehensä. Sitä ei ruotsalainen
jättänyt käyttämättä. Iskettyään nyrkillään häntä leukaan vastustaja
putosi maahan, ja hevonen, joka pelästyi, kun sitä niin äkkiä
kiskottiin suitsista, alkoi nelistää niittyä pitkin laahaten miestä
mukanaan. Kun Hillberg ennätti vapisevan hevosen luo, makasi
karkulainen liikkumattomana ja ruhjoksi potkittuna hevosen vieressä
maassa.

Hillberg kumartui hänen ylitseen. Mies hengitti vielä koristen ja
lyhyesti. Mahdotonta oli erottaa hänen kasvonpiirteitään, ja kun
Hillberg nosti hänet hevosen selkään, ihmetteli hän mielessään, kukahan
hänen vankinsa oikeastaan oli. Varovaisuuden vuoksi hän riisti häneltä
aseet, vaikkei hän luullut hänen enää olevan vaarallinen. Suitset
toisessa ja revolveri toisessa kädessään hän ratsasti Cottonwoodia
kohti.

Puolitiessä hän aamun sarastuksessa kohtasi muutamia miehiä, joita
oli lähetetty ottamaan kiinni roistoa. Ne olivat enimmäkseen
kyläfarmareita, ja vaikka he olivatkin hyvillään, kun mies jo oli
vangittu, niin vanha viha kyti sittenkin mielissä. Monta sanaa ei
Hillberg saanut heistä myöskään lähtemään, sen verran hän kuitenkin
käsitti, että vangittu mies oli yrittänyt murhata Jonesin.

Perille tultua hän antoi luotettavan vahdin huostaan vangin,
joka tunnettiin nyt Bill Williamsiksi, ja sitten hän kiiruhti
huvilaan. Siellä vallitsi yhä sekasorto ja levottomuus. Tom Coyne
oli sairashuoneessa työssä, Elinor hirveän levottomuuden vallassa,
palvelustytöt juoksivat päättöminä edestakaisin; pikku Inga seisoi
yöpaidassaan ja itki, ja ainoa, joka olisi voinut antaa Hillbergille
tietoja, miss Margret, ei ennättänyt monilta askareiltaan muuta kuin
ohimennen silmätä häneen.

Hillberg, joka oli yltyleensä loassa, päätti mennä kotiinsa siistimään
itseään, ja kynnykseltä hän sanoi Margretille:

— Olkaa niin ystävällinen, miss Margret, ja lähettäkää tohtori
barakkiin niinpian kuin hän pääsee täältä.

Margret tarkasteli häntä äkillisen pelon vallassa.

— Onko teillekin tapahtunut jotakin? kysyi hän pelokkaana. Oletteko
haavoittunut? Hyvä Jumala, nythän näenkin, teidän kätenne on
haavoittunut, siitä vuotaa verta! Tulkaa tänne — pian — niin minä sidon
haavanne.

— Minulla ei ole mitään hätää, sanoi Hillberg onnellisena nuoren tytön
sanoista ja äänensävystä. Minun vankini on lääkärin kaipuussa.

— Teidän vankinne?

Nyt vasta Margret sai kuulla Hillbergin seikkailusta. Kun Hillberg
mainitsi Jonesin nimen, poltti toinen nimi Margretin huulia. Hän tuumi:
Miksikä Hillbergiltä on asia salattava? Eikö hän ole meidän miehiämme?
Mutta samassa hän muisti syvälapion ja vaikeni.

Sillä välin he olivat astuneet toiseen kerrokseen, Margretin
huoneeseen. Tytön pestessä haavaa ja sitoessa sitä sai Hillberg kuulla
mitä yöllä oli tapahtunut. Williams oli jollakin tavalla päässyt
sairashuoneeseen, missä Maud sattumalta oli vahdissa. Elinor, joka
hetkeksi oli heittäytynyt leposohvalle viereisessä huoneessa, kuuli
äkkiä kuiskaavia ääniä ja sitten huudon.

— Hän hyökkäsi sisään, kertoi Margret edelleen, juuri samassa hetkessä,
kun mies iski Pa—, minä tarkoitan Jonesia päähän. Elinor kertoi, että
Jones oli seisonut pystyssä vuoteen vieressä, ikäänkuin aikeissa
paeta, mutta saatuaan iskun hän kaatui maahan. Elinorin huuto sai koko
talon jalkeille. Tom ensimäisenä hyökkäsi sisään ja näki Elinorin
painivan huoneen kynnyksellä murhaajan kanssa. Kun me muut tulimme
alas, makasi Elinor tunnottomana lattialla, murhaaja oli paennut,
Jones aivan kuin kuollut, veren virratessa hirveästä haavasta päässä.
Maud oli kuin mieletön, hän ei voinut antaa minkäänlaisia selityksiä.
Ajatelkaahan, jos heidän tällä kertaa olisi onnistunut murhata hänet!
Silloin Elinor varmaankin tulisi hulluksi — hänhän on sitä miltei
jo nytkin. Tom on tehnyt työtä sairaan kanssa koko ajan eikä ennätä
ajatellakaan Elinoria, vaikka hänkin kipeästi tarvitsisi hänen apuaan.
Jospa meillä olisi täällä toinenkin lääkäri. Elinor vääntelee vain
käsiään ja valittaa; sydäntäsärkevää on nähdä hänen tuskaansa. Ei,
nyt minun täytyy kiiruhtaa hänen luokseen. Haava on vain lihaksissa,
mutta pysytelkää kuitenkin alallanne. Pitäkää käsi sidottuna, kas näin.
Hyvästi.

Margret oli puhunut nopeasti, mutta ovessa Hillberg pidätti häntä;

— Mutta minä en ymmärrä...

— Sen kyllä uskon. Tulkaa uudestaan aamiaisen aikana, niin voin ehkä
selittää teille kaikki. Nyt minun täytyy mennä.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin kynnykseltä.

— Hyvä, että saitte miehen kiinni. Hän voi ilmoittaa, kuka hänen
takanaan seisoo. Älkää vain päästäkö häntä pakoon!

— Olkaa huoleti, pakoon hän ei pääse. Hän on meikein kuoleman kielissä.

— Ei — kuolla hän ei saa! Hänen täytyy ensin tunnustaa.

Sitten Margret juoksi nopeasti portaita alas.

Hillberg raukka oli vieläkin enemmän ymmällä kuin ennen, mutta hänen
täytyi odottaa kärsivällisesti.

Kun hän palasi kahdentoista aikana takaisin, seisoi Tom Coyne
ruokasalin kaapin edessä ja söi kaikessa rauhassa voileipää. Ei ketään
muuta näkynyt.

— Sh! sanoi lääkäri. Ja Hillberg huomasi, että ovi sairashuoneeseen oli
avoinna.

Hän palasi takaisin verannalle. Tämä salaperäisyys kiusasi häntä. Se
ikäänkuin erotti hänet peninkulmien päähän hänen lemmitystään.

Tom tuli hänen luokseen uusi voileipä kädessä.

— Terve ihminen tulee joskus nälkäiseksi, sanoi hän hymyillen. En ole
koskaan ymmärtänyt naisia, jotka onnettomuuden sattuessa heti paikalla
alistuvat vapaaehtoiseen nälkäkuuriin. En saa Elinoria nielaisemaan
pienintäkään palaa; ainoa mitä saatoin tehdä, oli pakottaa hänet
vuoteeseen. Mutta pelkäänpä, että hän unilääkkeistä huolimatta makaa
valveillaan ja kuuntelee pienintäkin ääntä.

Sitten hän huokasi ja huolestunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Sisar parka! Hän on saanut kestää kovin paljon viime aikoina. Kunpa
hän vain kestäisi loppuun saakka!

Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Hillberg. — Mitenkä on potilaan
laita? Tointuuko hän?

— Toivon parasta. — Lääkärin kasvot kirkastuivat. — Suurenmoinen
ruumiinrakenne, tavattoman sitkeä. Mutta kaikki riippuu lopulta
sattumasta. En pelkää hänen henkeään, mutta kysymys on siitä, voiko
hänestä tulla terve ihminen, vai tuleeko hänestä idiootti.

Tom hiipi varpaillaan sisään ja kuunteli ovella. — Veitselläni ei ollut
paljonkaan tekemistä enää.

Isku, jonka tuo lurjus antoi hänelle, halkaisi pääkallon juuri siltä
kohtaa, missä paha oli. Minun ei tarvinnut muuta kuin poistaa kasvi, ja
se kävi mainiosti. Mutta tuo salamurhaaja kohteli häntä hiukan rajusti;
kaikki riippuu siitä, ovatko toiset aivokeskukset vioittuneet. Sen
saamme tietää vasta hänen herättyänsä.

Tom pyöritti itselleen savukkeen.

— Omituista, miten tieteellinen itse sattumakin joskus voi olla, sanoi
hän hymyillen. Lyön vetoa, ettei tuolla rosvolla — mikä hänen nimensä
olikaan? Williams, niin — ettei hänellä ole aavistustakaan kirurgiasta.
Ja sittenkin hän teki saman asian, minkä minä olin aikonut tehdä
niinpian kuin potilas olisi ennättänyt hiukan voimistua — vain sillä
erotuksella, että hänen tarkoituksensa oli tappaa, ja minun parantaa,
ja että hän sen vuoksi käyttäytyi varsin kömpelösti. Pahimman vaivan
hän kuitenkin säästi minulta.

Tomin puhe oli Hillbergille enimmäkseen aivan käsittämätöntä. Monet
kysymykset polttivat hänen huuliaan, mutta hän ei kysynyt mitään, sillä
hän toivoi saavansa tiedot Margretilta, niinkuin tämä oli luvannut. Ja
tuoltahan hän tulikin, tukien Elinor rouvaa portaissa.

Tom rypisti kulmakarvojaan.

— Suo anteeksi, Tom, sanoi sisar omituisen väsyneellä ja elottomalla
äänellä, mutta minun täytyy olla hänen lähellään. — Avuttomana hän
vaipui korituoliin.

Tom kohautti olkapäitään ja astui sairaan luo, ottaen Margretin
mukanaan.

Elinor rouva, joka istui siinä kalpeana ja surkeana, ojensi hymyillen
Hillbergille kätensä.

— Kiitos, että te oman henkenne uhalla otitte tuon miehen kiinni, sanoi
hän kuiskaten. Kovin tärkeää oli, ettei hän päässyt pakoon. Miten on
teidän haavanne laita? Tom on niin kiintynyt potilaaseensa, ettei hän
suinkaan ole ennättänyt huolehtia teistä.

— Kiitos. Se ei ole vaarallinen, ja minä olen jo saanut mainiota hoitoa
osakseni.

— Ei pidä koskaan laiminlyödä haavoja, ei vähäpätöisimpiäkään.

Hän sanoi sen vain jotakin sanoakseen. Hänen katseensa oli
tuskallisesti kiintynyt sairashuoneen oveen. Kuului ääniä sisältä ja
Margret liikkui siellä kiireisesti.

Sitten kaikki hiljeni. Elinor rouva nousi pystyyn.

Äkkiä Margret juoksee riemuiten verannalle, kietoo kätensä ystävänsä
vyötäisille ja vetää hänet sairashuoneeseen. Hillberg kuulee hänen
sanovan liikutetulla äänellä:

— Tule pian! Hän kaipaa sinua — Elinoriaan! Oi kultaseni, hän tunsi
meidät!

Äärettömän ihmeissään Hillberg näkee Elinorin vaipuvan polvilleen
vuoteen ääreen ja kirkastunein katsein kumartuvan sairaan yli.

— Mitä ihmettä! mutisi insinööri.

Mutta hetkeä myöhemmin Margret palasi riemuiten hänen luokseen ja
selitti hänelle koko salaisuuden...




XXI.


Oscar E. Hall oli juuri lopettamassa syvälapio-osakeyhtiön osakkaille
pitämäänsä suurta puhetta, jonka tarkoituksena oli vielä kerran avata
heidän lompakkonsa, jotta yhtiön suurenmoisen tehtaan rakentaminen
lopullisesti olisi turvattu. Jo toista kertaa, sen jälkeen kun
yhtiö oli perustettu, hän yritti kiristää rahaa osakkailta, mutta
tällä kertaa hänen ehdotuksensa ei saavuttanut kannatusta, vaan
sitä suorastaan vastustettiinkin. Toistaiseksi ei koko yrityksestä
oltu nähty vielä mitään muuta kuin tonttiala, ja sittenkin oli se
niellyt jo kahdeksansataatuhatta. Tällä kertaa Hall pyysi vain pientä
neljännesmiljoonan summaa, mutta osakkaista alkoi tuntua, että
rahoja voitaisiin paremminkin käyttää kuin heittää yhtiön arvatenkin
liejuiseen tehdastonttiin.

Hall oli puhunut suurella varmuudella ja vakaumuksella, mutta sittenkin
mieliala salissa pysyi hyvin kylmänä. Jotakin tuntui ilmassa, mikä
suuresti kiihoitti hänen hermojaan; edellisen talven yhtämittainen
rahataistelu oli suuressa määrin rasittanut niitä. Mies, joka seisoi
puhujalavalla, ei ollut enää sama Oscar E. Hall, jonka kasvoilla
vielä vuosi sitten oli alituisesti karehtinut voitonhymy ja jota
toverit nimittivät Onnen-Pekaksi. Hymyily oli tosin jäljellä, mutta
se oli muuttunut jäykäksi, teennäiseksi — kyltiksi, jonka oli määrä
pettää ihmisiä. Ja hänen katseensa ilmaisi epätoivoa. Siitä ei
ollut paljonkaan apua, että hän oli ruvennut käyttämään silmälaseja
huomattuaan katseensa käyneen levottomaksi ja harhailevaksi. Vanhoja
tuttaviaan hän ei voinut petkuttaa, ja tarkkasilmäinen lääkäri olisi
vaivatta hänen käytöksestään, ihonsa väristä ja hänen katseestaan
voinut lukea morfinistin surullisen tarinan.

Kaiken talvea hän oli elänyt kuin tulivuorella, tietämättä, mitä
huomispäivä toisi mukanaan. Patterson oli kadonnut hänen näkyvistään,
mutta sittenkin hän alituisesti seurasi häntä kaikkialle. Hän oli
varma siitä, että puolisot olivat yhdessä, mutta hän toivoi viimeiseen
saakka, että Henry Pattersonin henkinen tila estäisi häntä ilmestymästä
enää ihmisten ilmoille. Siinä suhteessa häntä rauhoitti se tosiasia,
ettei Henry ollut ilmestynyt näyttämölle edes silloin, kun Pattersonin
firma yhdeksän kuukauden kuluttua oli huonon hoidon vuoksi joutunut
administratsionin alaiseksi. Että Hall, jonka lähinnä olisi pitänyt
vastata onnettomuudesta, pääsi juridisesti edesvastuusta vapaaksi,
riippui siitä, että hän viekkaudessaan oli osannut siirtää koko
edesvastuun kuolleeksi luullun firman perustajan hartioille.

Hän olisi jo paljoa aikaisemmin voinut vetäytyä syrjään, mutta hän oli
taistelija luonteeltaan, eikä hänen kannustimenaan ollut kullanhalu,
vaan intohimo. Toive kaikesta huolimatta voittaa omakseen se nainen,
jota hän mielettömästi himoitsi, pidätti häntä yhä. Niinkauan kuin
hän pysytteli paikallaan, vaikkapa maa olisi horjunut miten kiivaasti
hyvänsä hänen jalkojensa alla, oli hänellä ainakin tilaisuus nähdä
Elinoria; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen palata tähän
kaupunkiin, jossa hänellä oli niin paljon etuja, yksinpä aineellisia,
valvottavana. Tätä kohtausta Hallin sielu janosi, se ylläpiti hänen
rohkeuttaan, ja kädet nyrkissä, suuri intohimo sielussaan hän astui
kohtaloaan kohti.

Hän taisteli nyt viimeistä taisteluaan rahan arenalla. Vielä kerran
hän kohosi pystyyn. Harvoin, jos koskaan hänen kaunopuheisuutensa oli
ollut niin häikäisevä kuin nyt, ja vasten tahtoaan läsnäolijoiden
täytyi ihailla hänen kaunopuheisuuttaan. Mutta luottamusta häneen
ei heillä enää ollut. Paitsi sitä, ettei näkynyt vähintäkään jälkeä
Hallin toiminnasta yrityksen hyväksi, olivat epäluulot heränneet niiden
monien hyökkäysten johdosta, joita itse keksintöä vastaan oli tehty.
Jo ennenkuin yhtiö oli perustettu, oli teknillisessä sanomalehdistössä
hyökätty Hallia ja sitä tapaa vastaan, millä hän oli anastanut
keksinnön itselleen. Useat kuuluisat teknikot olivat puuttuneet myös
asiaan, ja näyttipä siltä, kuin se lopulta tulisi vielä vedetyksi
oikeudenkin eteen.

Hall tiesi vallan hyvin kuka seisoi tämän taistelun takana. Ja
että samainen mies oli läsnä nyt yhtiökokouksessa, tuotti hänelle
levottomuutta. Joka kerta kun heidän katseensa kohtasivat toisensa,
leimahti kumpaisenkin katseessa vihaa. Hall pui nyrkkiään pöydän alla;
ettei hän enää, sen jälkeen kuin Kasteluosakeyhtiön tarkastajan toimi
oli häneltä riistetty, voinut vahingoittaa maamiestänsä, harmitti häntä
sieluun saakka. Ja tuo mies tiesi myöskin, missä Elinor Coyne Patterson
oleskeli...

Insinööri Hillberg istui vaatimattomasti salin perällä, lähellä
ulko-ovea, pikkuväen parissa, jota oli viekoiteltu panemaan säästönsä
yritykseen. Hillberg oli vastikään ostanut muutamia osakkeita tässä
yhtiössä; luultavasti ne olivat poisheitettyä rahaa, mutta hänen oli
pakko se tehdä voidakseen olla läsnä yhtiökokouksessa. Ettei hän ollut
tullut ystävällisessä tarkoituksessa, oli selvää, ja hänen kasvonsa
synkkenivät vieläkin enemmän keskustellessaan hiljaisella äänellä
levottomien naapuriensa kanssa.

Olipa yleisö tässä kokouksessa hyvinkin sekalainen. Tunnettujen
rahamiesten rinnalla istui huonomaineisia keinottelijoita ja
pörssimiehiä sekä pikkuväkeä, joka tuskin edellisenä päivänä olisi
voinut uneksiakaan saavansa istua samassa huoneessa kuin nuo suuret
herrat. Kun katseli tätä monenkarvaista seurakuntaa Oscar E. Hallin
komeasti sisustetussa konttorihuoneustossa, niin ei voinut olla
ihmettelemättä, mitenkä entisen asianajajan oli onnistunut houkutella
ansaansa siksikin varovaisia liikemiehiä.

Hallin puhetta ei tervehditty suosionosoituksin. Saattoi huomata,
että myrsky oli tulossa. Suuri joukko henkilöitä pyysi puheenvuoroa.
Hall, joka nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja hengitti kiivaasti,
huomasi, että Hillberg oli näiden joukossa.

— Mitähän nyt seuraa? tuumi hän, ja epätietoisuus raasti siinä määrin
hänen hermojaan, että hän vapisi. Paljon hän olisi uhrannut, jos hän
olisi voinut poistua hetkeksi sisähuoneeseensa ja antaa myrkkyruiskun
valaa uutta voimaa hänen suoniinsa.

Syytösten hyökylaine löi nyt hänen ylitseen. Toinen puhuja
toisensa jälkeen moitti ankarasti häntä siitä tavasta, jolla hän
oli hoitanut yhtiön asioita, ja johtokunnan uudestivalitsemista
vaadittiin. Yksi ainoa puhuja esiintyi Hallin puolesta, hänen
uskollinen taistelutoverinsa Rudolf Sale, mutta tämän oma luotto oli
liikemaailmassa niin huono, että hän pikemmin vahingoitti kuin hyödytti
Hallia.

Hall aikoi juuri selittää, että hän, ottaen huomioon kokouksen
mielialan, oli halukas luopumaan johtokunnasta, mutta että hän samalla
tahtoi myös luopua koko yrityksestä, jolloin yhtiön oli ostettava
keksintö häneltä, sen omistajalta, ennenkuin se saattoi ajatellakaan
syvälapioiden valmistamista. Mutta ennenkuin hän ehti tämän tehdä, sai
eräs miljoonanomistaja, Harry MacClellan puheenvuoron.

— Minulla on valtakirja Worcester-yhtiöltä New Jerseyssä, sanoi hän.
Minä olen valtuutettu tarjoamaan kokoukselle miljoonan dollaria yhtiön
omaisuudesta, sekä irtaimesta että kiinteästä, siihen kuuluvine
keksintöineen ja patentteineen. Yhtiö toivoo, että asia tulisi tässä
kokouksessa ratkaistuksi.

Sanoi ja istahti.

Syntyi hetken äänettömyys. Hallin silmät säkenöivät silmälasien takana;
tämä odottamaton tarjous antoi hänelle tilaisuuden vetäytyä arvokkaasti
pelistä, ja olihan sekin lohdutus niiden kiihkeitten hyökkäysten
jälkeen, jotka häntä olivat kohdanneet. Sillä välin toiset laskivat,
miten paljon voittoa koituisi tästä myönnistä, sillä »parempi pyy
pivossa kuin kymmenen oksalla». Ja he katselivat Hallia jo vähemmän
harmistunein katsein; sillä jos he käden käänteessä voisivat tulla
viisikolmatta prosenttia rikkaammiksi, niin varmaankaan ei keksintö
sittenkään ollut aivan hullu.

— Herra puheenjohtaja, kuului ääni salista, minä pyydän, että
kokoukselle tehtäisiin tiettäväksi, mitä yhtiön säännöissä on sanottu
myönnistä.

Puheenjohtajana oli vanha entinen senaattori, johon MacClellanin
kultainen tarjous oli tehnyt syvän vaikutuksen, ja hän aikoi juuri
kääntyä Hallin puoleen ja esittää kysymyksen hänelle, kun salin perältä
kuului:

— Suokaa anteeksi, herra puheenjohtaja, mutta ensiksi pitäisi kai antaa
puheenvuoro jo merkityille puhujille, ennenkuin uusi kysymys otetaan
harkinnan alaiseksi.

Hillberg lausui nämä sanat.

— Niin — hm — aivan oikein, sanoi puheenjohtaja hämillään ja kääntyi
sihteerin puoleen. Hall astui samassa puheenjohtajan luo ja alkoi
kiihkeästi keskustella hänen kanssaan. Hänen kasvonpiirteensä
värähtelivät.

Syntyi kova hälinä. Ääniä kuului sekä puolesta että vastaan. Mutta kun
MacClellan nousi jälleen, hiljenivät muut.

— Minulla tietenkään ei ole mitään sitä vastaan, että keskustelua
jatketaan.

Se ratkaisi asian. Puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään, Hall palasi
paikalleen huomattavasti kalpeana, ja sihteeri sanoi:

— Mr Hillbergillä on puheenvuoro.

Hillberg astui esiin. Silmänräpäyksen ajan hänen katseensa osui
Halliin, sitten hän alkoi:

— Minun mielestäni edelläkäynyt keskustelu on ollut aivan aiheeton.
Te, hyvät herrat, toimitte, niinkuin te omistaisitte sen arvokkaan
keksinnön, jota te aiotte käyttää hyväksenne ja jonka vuoksi on jo
tuhlattu kahdeksansataatuhatta dollaria. Tosiasia on kuitenkin se —
ja useimmat läsnäolevat tietänevät sen myöskin — että syvälapioyhtiön
oikeus keksintöön perustuu petokseen, suoraan sanoen varkauteen...

— Varkauteen, sanon minä, jatkoi Hillberg kovemmalla äänellä, johon
se mies on syypää, joka on asetettu tämän yrityksen johtoon ja
teidän rahojenne holhoojaksi. Minua ihmetyttää, että kunnialliset
miehet, täysin tuntien asian laidan, ovat tahtoneet ruveta varkaan
liittolaisiksi ja jakaa voiton hänen kanssaan. Ja minua ihmetyttää
vieläkin enemmän, että sellainen maailmanyhtiö kuin Worcester yhtiö
voi, tekemällä yllämainitun kauppatarjouksensa, alentua varastetun
tavaran kätkijäksi. Varkaus on varkautta, siitä me kaikki olemme yhtä
mieltä. Samoin murha on murhaa, vai mitä arvelette? No niin, tuo mies,
joka istuu tuossa — hän osoitti vihasta värisevällä kädellään Hallia
— on kaksi kertaa varkauden tapahduttua yrittänyt salamurhaajan käden
kautta saada pois tieltään hänelle epämukavan keksijän ja epäilemättä
hän vielä ennen iltaa joutuu lukkojen taakse istumaan, mikä onkin ainoa
sopiva paikka hänen tapaiselleen rikoksentekijälle...

Mutta nyt puhkesi hirveä myrsky esiin. Huudot »rikollisia syytöksiä»,
»kiristystä» sekaantuivat yhtä äänekkäisiin puheenjohtajan vetoamisiin.
Tämä iski voimattomana vasaransa pöytään. Koko sali oli raivon vallassa.

— Minä voin todistaa joka sanani todeksi, huusi Hillberg.

Melu hiljeni sen verran, että puheenjohtaja sai äänensä kuuluville:

— Me emme voi sallia, että te tällä paikalla viskaatte rikollisia
syytöksiä meidän kunnioitusta ja luottamusta nauttivaa uskottua
miestämme vastaan, sanoi hän kääntyen Hillbergin puoleen. Hän aikoi
lisätä: — Minä kiellän teiltä puheenvuoron, kun Hillberg lisäsi:

— Minä toistan, että olen halukas todistamaan kaikki syytökseni, ja
teen sen heti paikalla.

— Missä ovat todisteet? kysyi puheenjohtaja, ja kuoro toisti:

— Todisteet, todisteet!

Sanaakaan sanomatta astui Hillberg ovelle ja kuiskasi pari sanaa
ovenvartijan korvaan. Palvelija katosi, mutta palasi hetken kuluttua
kolmen henkilön kera, jotka pysähtyivät oven suuhun. Kaksi heistä oli
silminnähtävästi salapoliiseja, kolmas vanki.

— Tämä tässä on Tim Clayton, alias Bill Williams, nykyään valtiovanki,
tuomittu 16 vuoden vankeuteen moninkertaisista rikoksista, muunmuassa
kahdesta murha- ja myrkytysyrityksestä. Hän on tuotu tänne, jotta hän
antaisi ilmi sen henkilön, joka helisevällä rahalla on viekoitellut
hänet näihin rikoksiin. Puhunko totta, konstaapeli?

— Kyllä, herra, vastasivat vartijat kuorossa.

— Tuokaa vanki esille. Nyt, Tim Clayton, katso ympärillesi ja sano
meille, onko näiden läsnäolijoiden parissa sitä henkilöä, joka kolme
kertaa lahjoi sinua, jotta ottaisit sulkuvahti Jonesin hengiltä.

Puhutellun silmät kulkivat ympäri huonetta ja hetken epäilyn jälkeen
ne kiintyivät pöydän yläpäässä istuvaan mieheen: Oscar E. Halliin.
Hitaasti hän kohotti kättään ja vihasta kiiluvin silmin hän osoitti
sormellaan Hallia.

Kohina kävi salin läpi.

Halliin oli Claytonin ilmestyminen vaikuttanut kuin isku vasten otsaa.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt haamun edessään. Se henkilö,
jota hän vähinten olisi aavistanut näkevänsä, oli juuri Clayton, sillä
edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaisesti oli Hillberg antanut ukko
Lawsonille toimeksi asiakirjeessä Hallille mainita ohimennen, että
»mies, joka oli vähällä iskeä sulkuvahti Jonesin hengiltä, oli kuollut
haavoihinsa heräämättä tajuntaan». Siten Hall oli ollut aivan rauhassa
voimatta epäillä mitään hyökkäystä siltä taholta.

Vain suurella ponnistuksella Hall pysyi pystyssä tuolillaan. Hänen
kasvonsa olivat tuhanharmaat ja tuskanhiki helmeili hänen otsallaan.

— Oletko varma siitä, että mies on oikea? kysyi Hillberg. Läsnäolevien
mielestä kysymys oli joutava, sillä Hallin ulkomuotokin antoi hänet
täydellisesti ilmi.

— Aivan varma, herra, sanoi Clayton. Tosin hänellä ei silloin ollut
silmälaseja, mutta hän se sittenkin on. Hän nimitti itseään Otto
Carspniksi.

— Mitä hän maksoi sinulle dynamiittiräjähdyksestä?

— Tuhat dollaria, herra. Olisin saanut puolta enemmän, jos vain tuo
sitkeähenkinen Jones roisto olisi kuollut.

— Te kuulette, hyvät herrat, sanoi Hillberg juhlallisella äänellä
kääntyen pelästyneen kuulijakunnan puoleen. Ja sitten hän kyseli
vangilta edelleen. Huone oli äkkiä muuttunut tuomiosaliksi, jossa Hall
oli syytettynä, Clayton todistajana ja Hillberg syyttäjänä. Toinen
rikos toisensa jälkeen paljastettiin kuulijoiden silmien edessä,
jotka värisivät kauhusta kaiken tämän pahuuden edessä: myllypetos
— Hillberg mainitsi muutamin sanoin Kasteluosakeyhtiöosakkeiden
pörssipelin edellisenä vuonna, ja nyt vasta tämä salaperäinen asia
selvisi läsnäoleville, joista suurin osa oli toimivia pörssimiehiä;
myrkytysyritys Cottonwoodin huvilan sairashuoneessa; ja lopulta
viimeinen murhayritys samaa henkilöä kohtaan, jolloin Clayton itse oli
vähällä heittää henkensä, mutta joka tapauksessa kadotti vapautensa.
Halukkaasti vanki vastasi kaikkiin kysymyksiin. Hänelle oli luvattu
rangaistuksen lievennystä, jos hän antaisi ilmi sen miehen, joka oli
viekoitellut hänet kaikkiin näihin rikoksiin.

Tutkinnon aikana eivät läsnäolijat olleet huomanneet, että Hallin oli
onnistunut kaikessa hiljaisuudessa ruiskuttaa itseensä morfiinia, mutta
kaikki ihmettelivät, mitenkä tuo äsken aivan masentunut mies äkkiä oli
kuin muuttunut, kun hän kohosi pystyyn ja huusi:

— Tuo kaikki on inhottavaa valhetta! Hänen silmänsä leimusivat ja ääni
vapisi vihaa. — Todistaja on väärä, vihollisteni rahoilla ostettu!

Hall naurahti, mutta hänen naurunsa kuului hurjalta ja teeskennellyltä.

— Herra puheenjohtaja, kuului kimakka ääni salista, tahtoisin vain
kysyä, onko näillä rikoksilla, joista mr Hallia on syytetty, mitään
tekemistä keksinnön kanssa? Jollei ole, niin todistajien kuulustelu
olisi käsittääkseni jätettävä oikeuden toimeksi.

Rudolf Sale puhui. Hän ei tehnyt sitä säälistä toista kohtaan, vaan
saadakseen pelastetuksi rahansa, jotka hän oli kiinnittänyt yhtiöön.

— Sulkuvahti Jones, selitti Hillberg, on, niinkuin tunnettu, tehnyt
tämän keksinnön, ja häntä kohtaan nuo kolme murhayritystäkin
suunnattiin. Mutta myönnän kyllä, että ensimäinen yritys tehtiin jo
ennenkuin keksinnöstä saatiin selko.

— Katsokaahan! huusi Sale. Siis koko tämä surkea näytäntö, jonka te
olette pannut toimeen, ei todista pääasiaa: onko keksintö varastettu
vai ei.

Nyt puheenjohtaja tarttui puheeseen:

— Mr Clayton, vastatkaa meille: tiesittekö te, miksi tuo mies, joka
lahjoi teitä, tahtoi saada Jonesin hengiltä?

— Se asia ei liikuttanut minua, vastasi Clayton äreästi. Hän antoi
minulle rahat ja käski minun murhata, siinä kaikki.

Nyt monet pyysivät puheenvuoroa. Äkkiä kaikki jälleen pelkäsivät omaa
taloudellista vahinkoaan; he käsittivät, mihin tuo kettu Sale tähtäsi.

Mutta Hillbergin ääni voitti kaikkien muiden:

— Hyvä, herrat, sitten minä näytän teille toteen, että keksintö _on_
varastettu.

Taaskin hän lähetti ovenvartijan ulos, joka tällä kertaa toi muassaan
vain yhden henkilön.

Se oli pitkä, laiha, hienosti puettu, kaljupäinen herra, jonka päässä
näkyi suuri, ruma arpi. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ilmaisivat
suurta kärsimystä.

Reippaasti hän astui pöydän luo ja tervehti puheenjohtajaa nyökäten
päätään. Seurakunta tuijotti ääneti häneen. Salissa vallitsi kuolon
hiljaisuus. Hall istui tuolillaan pää taakse nojautuneena, silmät
kiinni ja kasvot kalman kalpeina; näyttipä siltä, kuin hän olisi
menettänyt tajuntansa.

— Hyvä Jumala, kuului ääni ihmisjoukosta, eihän se ole mahdollista —
tämä on varmaankin näkyhäiriö!

Aivankuin pommi olisi pudonnut keskelle ihmisjoukkoa. Toiset kääntyivät
kauhuissaan pois, jotta he eivät näkisi mitään. Oliko tämä kummitus?
Haamu haudan tuolta puolen?

Mutta kun kummitus alkoi puhua, ei hänen äänensä kuulostanut lainkaan
haudantakaiselta:

— Senaattori O'Mara, jos käsitän asiat oikein, olette te tämän
kokouksen puheenjohtaja. Uskallanko toivoa, että tunnette minut? —
Henry Patterson, nöyrin palvelijanne.

Kauhu siirtyi tavattoman hämmästyksen tieltä. Läsnäolevista
useat olivat tunteneet Henry Pattersonin, joka aina kamalasta
valtamerionnettomuudesta saakka vuosi sitten oli ollut kadonnut
maailmasta, ja he kerääntyivät nyt hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat
saada selitystä tähän ylösnousemuksen ihmeeseen ja kaikki puhuivat ja
kysyivät yhtä aikaa.




XXII.


Yleisen hämmingin aikana ei kukaan kiinnittänyt huomiota Halliin. Eikä
kukaan nähnyt, että hän hiipi ulos.

Yksityiskonttorissaan hän viipyi vain sen verran, että hän ennätti
pistää taskuunsa setelipakan ja revolverin ja panna päällystakkinsa
ylleen. Käytävässä seisoi kaksi poliisikonstaapelia naureskellen
ja leikkiä laskien naapurikonttorin pikakirjoittajattaren kanssa.
Hall pääsi huomaamatta heidän ohitseen. Hississä, joka kulki suoraan
kahdennestatoista kerroksesta alas, hän ei tavannut ketään tuttua.
Alhaalla marmorieteisessä seisoi jälleen poliisi, mutta Hall kiiruhti
tervehtien hänen ohitseen kadulle. Sataa tihuutti. Katukäytävän
vieressä seisoi hänen autonsa. Autonkuljettaja tupakoi puun suojassa.
Hall antoi hänelle vapaan päivän ja kävi itse hänen paikalleen
istumaan, ja auto läksi kimmahtaen liikkeelle.

Hän ei ollut edeltäpäin tehnyt mitään suunnitelmaa. Hän ei tiennyt
minne ajaa. Hän oli paennut vaistomaisesti, lopulta huomattuaan, että
kaikki oli kadotettu.

Odottaessaan bulevaardin kulmauksessa kadun yli pääsyä, missä tungos
näin aamiaisen aikana oli aina kovin suuri, kuuli hän sanomalehtipojan
käheän huudon pörssitalon edustalta.

— Lukekaa! Oi hirveää, hirveää! Titanic on antanut uhrinsa takaisin!
Lukekaa kaikki!

Ihmiset tappelivat sanomalehdestä, jonka etusivulla seisoi tulipunaisin
korkein kirjaimin:

»Titanicin uhri herännyt kuolleista.»

Hall sai lehtensä ja astui kylmäverisesti pörssitaloon, missä hän
nopeasti silmäili kirjoitusta, joka ilmoitti Henry Pattersonin
takaisintulon. Hänet oli tunnettu junassa tänä aamuna ja asemalla
oli häntä ollut vastassa sanomalehtireportteri, jolle hän lyhyesti
oli kertonut pelastuksestaan. Myöhemmistä vaiheistaan hän ei ollut
paljoakaan ilmaissut, sen hän vain oli kertonut, että hän oli viettänyt
talvea perheensä kanssa Floridassa heikontuneen terveytensä vuoksi. Ja
kysymykseen mitä hän arveli Pattersonin firman vararikosta, oli hän
vastannut:

»Minä otan asiat omiin käsiini ja kaikki mitä voidaan tehdä, tulee
tehdyksi. Se ainakin on varma: ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään
minun tähteni...»

Sanomalehtimiehet olivat sittemmin koettaneet tavata Elinor rouvaa
Pattersonin huvilassa, mutta ei ketään päästetty hänen puheilleen.
Hänen kuvansa oli kuitenkin sanomalehdessä samoinkuin Henry
Pattersoninkin.

Nyt Hall ei epäröinyt enää minne ajaa. Elinorin kaunis kuva oli
saattanut hänen verensä kuohumaan. Ja niinpian kuin tungos hiukan
hälveni ja hän pääsi vähempiliikkeisille kaduille, ajoi hän täydellä
vauhdilla eteenpäin.

— Elinorin luo! kuului ääni hänen sielussaan. Hillittömän intohimon
ajamana hän tahtoi vielä kerran nähdä rakastettunsa, maksakoon
se hänelle vaikka hänen henkensä. Vain nähdä hänet, imeä hänet
katseillaan. Sitten — niin sitten hänestä oli yhdentekevää miten hänen
kävisi.

Palvelija, joka avasi, tunsi hänet ja hetken aikaa epäröityään hän
läksi ilmoittamaan hänen tulonsa. Hall seurasi palvelijan kintereillä,
ja Elinorin kieltävä vastaus jähmettyi hänen huulillaan Hallin astuessa
sisään. Kaikkein vähinten Elinor olisi osannut odottaa hänen tuloaan.
Olisihan Hallin nyt jo pitänyt olla lukkojen takana. Äkkiä hänen
sydämensä puristui kokoon hänen ajatellessaan, että Henrylle ehkä oli
tapahtunut jotakin.

— Mitä on tapahtunut — taivaan tähden, mitä on tapahtunut? huudahti
hän. Onko Henrylle tapahtunut jotakin?

Elinor oli turhaan pyytänyt saada seurata miehensä mukana tänä aamuna
kaupunkiin voidakseen suojella häntä vaaralta, joka varmaankin uhkasi
häntä. Siksipä Hallin äkillinen tulo näytti nyt vahvistavan hänen
pelkonsa.

— Niin, vastasi Hall omituisesti hymyillen, jotain on Henrylle
tapahtunut, mutta tuskinpa sitä, mitä te pelkäätte, Elinor. Hänen
voittonsa on nyt täydellinen, ja minun on aika vetäytyä pois.

Hän vaikeni hetkeksi ja nojasi toisen kätensä raskaasti pöytään, kaiken
aikaa katsellen Elinoria. Hän näytti olevan valtavan mielenliikutuksen
vallassa, mutta hänen äänensä oli hillitty, joskin alakuloinen, kun hän
jatkoi:

— Mutta ennenkuin minä katoan, tahdoin viimeisen kerran nähdä
teidät. Minun tunteeni teitä kohtaan eivät ole mikään salaisuus; te
ette vain käsitä niiden syvyyttä ja voimaa. Ne tuntuvat teistä ehkä
loukkaukselta. Mutta minä sanon nyt teille, ja teen sen kuolevan
vakavuudella: tämä onneton intohimo on tehnyt minusta sen, mitä nyt
olen. Onnellisempien olosuhteitten vallitessa olisi tulos ollut
toisenlainen. Teidän vallassanne oli tehdä minusta hyvä ihminen, mutta
te ette tahtonut tietää minusta, ja kun sittenkin tahdoin voittaa
teidät omakseni, niin tuli minusta se mikä nyt olen, pahuuden hirviö.
Myöntäkää sitä paitsi, että omituiset olosuhteet toivat suorastaan
viettelyksen tielleni...

Hän ojensi vartaloaan ja jatkoi kädenliikkeellä: — Tahdoin saada kultaa
voidakseni tuhlata sitä teille. Mutta jotta teidän kiitollisuutenne
minua kohtaan olisi sitä suurempi, tahdoin että tulisitte köyhänä
luokseni! Vähällähän se olikin onnistua minulta! Ja teidän rinnallanne
olisi minusta tullut hyvyyden sankari.

— Kohtalo oli vastassani, ja nyt olen nujerrettu. En koskaan enää tule
vaivaamaan teitä. Mutta kun te ajattelette lähemmin kaikkea tässä
uudessa valossa, niin te ehkä tuomitsette minua lempeämmin. Jääkää
hyvästi, Elinor...

Hetken aikaa Hall epäröi. Elinor hengitti kiivaasti. Hänen silmiinsä
nousi kuumia kyyneleitä.

Nyt Hall kääntyi mennäkseen — kuin masentunut, vanha ukko.

— Mr Hall, sai Elinor vaivalla sanotuksi.

Kiihkeänä Hall kääntyi häneen. Elinor ojensi hänelle kätensä, joka
vapisi. Hall tarttui kiihkeästi siihen, kumartui alas ja suuteli sitä.

— Jääkää hyvästi, mr Hall. Ja olkaa varma siitä, että minä viimeisenä
tuomitsen teitä.

Hetken aikaa heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten Hall poistui
nopeasti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin illalla, kun Henry Hillbergin seurassa palasi Chicagosta,
kutsuttiin hänet puhelimeen. Kun hän astui jälleen perheensä pariin,
oli hän hyvin kalpea ja hiljainen. Elinor pakotti hänet vihdoin
puhumaan.

— Se oli salapoliisipäällikkö. Hän ilmoitti, että jonkun matkan päässä
Chicagosta oli tavattu murskaantunut auto, ja sen alla makasi hengetön
mies.

Elinor huudahti ja katsoi mieheensä suurin, pelästynein silmin.

— Oliko se — —?

Henry Patterson nyökkäsi alakuloisena päätään. — — Niin, se oli Hall,
sanoi hän hiljaa. Poika parka...

Yhden seikan hän kuitenkin salasi vaimoltaan, sen nimittäin, että
ruumiilla oli ollut ampumahaava ohimossa, joka luultavasti heti oli
tappanut hänet.

Margret ja Hillberg tulivat nyt sivuhuoneesta verannalle. He eivät
tienneet mitään puhelin-ilmoituksesta, ja suuri ja uusi ilo loisti
heidän kasvoillaan. He pitivät toisiaan kädestä.

Henry ensimäisenä huomasi, että heissä oli jotakin erikoista.
Ponnistaen voimiaan hän työnsi luotaan surullisen tapahtuman, joka
painosti hänen mieltään.

— Ahaa! huudahti hän ja uhkasi molempia rikollisia sormellaan. Te
näytte kohdanneen Amorin tuolla hämärissä. Katsohan heitä, Elinor,
miten he punastuvat!

Elinor kiiruhti nyt nuorten luo iloisesti yllätettynä. Yksi hänen
rakkaimmista toiveistaan oli täyttynyt.

— Henry, katsohan, tässä on vihdoinkin ilahduttava tulos sinun
onnettomasta syvälapiostasi, sanoi hän onniteltuaan nuorta paria. Se se
vei heidät yhteen.

Mutta Henry Pattersonin ajatukset olivat kulkeneet toiseen suuntaan.
Hän nousi paikaltaan ja veti syvään henkeään.

— Niin, sanoi hän, me olemme kyllin kauan eläneet Titanicin varjossa.
Astukaamme nyt vihdoinkin auringonpaisteeseen...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN MERI ANTOI OMANSA TAKAISIN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.